Datasets:

dialogi

/

projekti_lonnrot

like 0

BASILLEJA 3-näytöksinen ilveily Kirj. MARTTI WUORI Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913. HENKILÖT: _Torsti Turdén_, virkamies. _Tuttu_, hänen rouvansa. _Saima Sundell_, Tutun äiti. _Ilta_, Tutun sisar. _Eulalia_, Tutun täti. [Tätä osaa voi näytellä mieshenkilö.] _Feedi Klinkovström_, virkaheitto alikapteeni. _Laila_, hänen rouvansa, Tutun serkku. _Tyyra_, heidän 7-vuotias tyttärensä. _Fiina_, Turdénin palvelija. _Riikka_, Klinkovströmin lapsenhoitaja. (Mykkä rooli.) Tapaus koleran aikaan pienessä huvilassa likellä erästä rautatienasemaa Uudellamaalla. ENSIMÄINEN NÄYTÖS. (Sievästi sisustettu huvilasali, joka samalla on ruokahuone. Perällä leveä neliosainen ikkuna, jonka kaksi keskimäistä osaa muodostaa lasiovet ulos verannalle, josta taas rappuset johtavat alas puutarhaan. Oikealla on ovi keittiön puolelle, etualalla matala ruokakaappi, taka-alalla nurkittain pieni kirjoituspöytä ja sen edessä tuoli. Vasemmalla on ovi makuuhuoneeseen, etu-alalla leposohva, pikku pöytä ja pari tuolia, taka-alalla pianino. Keskellä, kattolampun alla, on ruokapöytä tuolineen.) (Lasiovet ovat auki. Puutarhan puitten lomitse siintää järveä. On helteinen kesäpäivä, aurinko paistaa täydeltä terältä.) TUTTU (Loikoo leposohvalla, nenäliina viskattuna kasvojen peitoksi, rinnalla avattu kirjekuori ja kirje, jonka luettuaan hän nähtävästi on nukahtanut.) TORSTI (Ilmestyy vihellellen verannan rappusten eteen, kotvasen katsottuaan sisäänpäin hän huutaa.) Tuttu! TUTTU (Herää, heittää nenäliinan kasvoiltaan ja katselee ympärilleen.) Mitä? Huusiko kuka? TORSTI: Oletko siellä, Tuttu? TUTTU: Olen. Mitä sulle? (Huomaa kirjeen, hypähtää istualleen ja kätkee kirjeen taskuunsa.) TORSTI: Onko posti tullut? TUTTU: On. TORSTI: Oliko mitä? TUTTU: Oli — sanomalehti. TORSTI (Tullen verannalle ja sitte sisään): Joko olet lukenut? TUTTU: Jo. TORSTI: Onko mitä uutisia? TUTTU: Lue itse! TORSTI: En minä viitsi. TUTTU: Et sinä viitsi mitään tehdä. Samoilet vain maita, metsiä, soutelet, ongit, syöt ja makaat. TORSTI: Siinähän sitä onkin tekemistä — sairaita hermojaan lepuuttaakseen. TUTTU: Hyvähän on, että siihen tyydyt. TORSTI (Taputellen Tuttua): Tyydyn — mainiosti. Et sinä usko, Tuttu, kuinka täällä on ihanata, kuinka elämä on suloista, todellakin! Ja kuinka minä nautin täällä luonnon helmassa, kun saan olla poissa noista virkatoimista, ikävistä papereista ja — ikävistä ihmisistä varsinkin! TUTTU: Mutta minun on täällä ikävä. Minä ikävöin ihmisiä, — seuraa. TORSTI: On sekin makua! TUTTU: Enhän minä jaksa sinun perässäsi juosta mäkiä pitkin. Eikä minulla ole kärsivällisyyttä istua tuntikausia onkivapa kädessä saamatta kiiskeäkäan! TORSTI: Alkaisit jo hilloa keittää! TUTTU: Kärpäsistäkö? TORSTI: Vaikkapa karviaismarjaraakuloista ajanvietoksi. TUTTU: Taitaisitpa silloin hyvinkin pian saada koleran — ajanvietoksi. TORSTI: Ai, niin vainkin! Mitäs siitä kirjoitetaan lehdessä? Onkos basilleja jo levinnyt Helsinkiinkin? TUTTU: Ei vielä — Jumalan kiitos! TORSTI: Jokos sinutkin on pelko vallannut, Tuttu? Muista, että se on pahin tartunnan levittäjä! TUTTU: Pelkäänpä hyvinkin! Paljonko pitäisi, että tuo kamala rutto tännekin leviäisi?! TORSTI: Kolmen kilometrin päähän asemalta?! TUTTU: Niin juuri! Pietarin—Helsingin radan varrella! Pietarissahan kuolee ihmisiä kymmenittäin, ehkä sadottainkin joka päivä. Rautatietä pitkin voi matkustavaisten muassa niitä tuota pikaa tulla tännekin. TORSTI: Mutta Viipuriin niitä jo on tullut. TUTTU: Joku epäiltävä tapaushan siellä jo näkyy olleen. TORSTI: Mutta ei ole vielä kukaan joutunut basillien saaliiksi? TUTTU: Kun sinä viitsit tuolla lailla laskea leikkiä vakavista asioista! TORSTI: Niitä? Kuolleitako? TUTTU: Basillejahan minä...! Aina sinä takerrut sanoihini. TORSTI: Niinhän sinä sanoit. TUTTU: En minä enää tahdo puhua kanssasi. (On suuttuvinaan ja käy selin istumaan Torstiin päin.) TORSTI (Katselee Tuttua kotvan ivallisesti, purskahtaa sitte nauruun ja menee häntä hyväilemään): Voi sinuas pikku pässinpää! (Suutelee Tuttua niskaan.) Ihanko sinä siitä olet niin huonolla tuulella, ettei sinulla täällä ole muita seuraihmisiä, kuin Fiina ja minä? TUTTU: Siitä juuri! TORSTI: Kyllä meillä pitäisi olla lapsia. TUTTU: Ei se minun syyni ole, ettei ole. TORSTI: Eikä minunkaan. TUTTU: Kenenkäs sitte? TORSTI: Haikaran kai. Kun ei ole löytänyt meidän uunimme savutorvea, josta olisi päässyt sisälle tulemaan! TUTTU: Kukas sinun käski ottamaan asunnon, jossa on keskuslämmityslaitos?! TORSTI (Purskahtaa nauruun): Jopas sinä nyt sukkeluuden sanoit, Tuttu! Viisi penniä sinun pitää siitä saada. Kas tässä! (Ottaa kukkaronsa ja tahtoo antaa Tutulle viisi penniä.) TUTTU: Mene matkaasi! TORSTI: Onko se liian vähän? No, mitä sinä sitten tahdot sukkeluudestasi palkinnoksi? Ehkä kasvattilapsen? TUTTU: Ehkä. (Ikäänkuin jotakin hoksaten.) Niin, sen juuri tahdonkin. TORSTI: No, mitä lajia? TUTTU: Kesälapsen. TORSTI (Nauraen): Ha-ha-ha-ha! Mitäs uutta sukupuolta se sitte on? TUTTU: Ei mitään uutta. TORSTI: Sitte minä jo arvaan. TUTTU: Etpäs. TORSTI: Arvaanpas. Se on ruokkolehmä. TUTTU (Pahastuen) Hyi! Hyi!! TORSTI: Mikäs sitte, sano?! No, sano, Tuttu! TUTTU: En sano, kun olet noin häjy. TORSTI (Pyytäen, kärttäen): Sano nyt, sano! Ole niin hyvä, Tuttu! En minä sitte enää... TUTTU: Jos lupaat, ettet suutu? TORSTI: No, sano! En suutu, en. TUTTU: Se on Ilta. TORSTI: Sisaresi Ilta?! TUTTU: Niin. Jos hän saisi tulla kesäksi tänne — minulle seuraksi, kun minulla on yksin niin ikävä?... Saako, Torsti? TORSTI: Kylläpä sinä nyt kaukaa lähtien ja kautta rantain asiaasi ajat! Mikäs sitte estäisi? TUTTU: Sinä kun olit keväällä niin kovin hermostunut, ettet ketään sietänyt nähdä, ja itse pyrit tänne yksinäisyyteen, niin ei kukaan omaisistani ole uskaltanut tänne tulla enkä minäkään ole uskaltanut tätä sinulle ennen esittää. Mutta nyt kun olet näin parantunut, näin hyvällä tuulella, (heittää mielistellen kätensä Torstin kaulaan) näin hauska, iloinen ja miellyttävä... TORSTI: So, so, riittää jo vähempikin! TUTTU: ... niin minä pyytäisin, että hän saisi tulla. TORSTI: Kuulepas, Tuttu! TUTTU (Kuin peläten kieltoa): Mitä niin? TORSTI: Sanopas minulle suoraan! TUTTU (Yhä enemmän siihen sävyyn): No, mitä niin? TORSTI: Sinä varmaan olet saanut kirjeen? TUTTU (Epäröiden): E... e... olen, — olen, olen. TORSTI: Ilta ehkä sitte jo on matkallakin tänne? TUTTU: Kyllä. Totta puhuen: — on, Torsti! TORSTI: No, entäs äitinne?... Eikös hänkin tule? TUTTU: Ilta kirjoittaa kyllä, että äidillä myös oli ollut vähän niinkuin aikomus, mutta... TORSTI (Leikillisesti ivaten): ... mutta ettei hän vielä oikein varmaan tietänyt, jaksaisiko... TUTTU: Älä nyt ole pisteliäs, Torsti hyvä. TORSTI: Totta puhuen, Tuttu, eikös anoppi... TUTTU: Älä sano: anoppi, Torsti, minä pyydän, se on niin se on niin, se on niin — kamala sana! TORSTI: Äitinne, minä tarkoitin, hänhän, totta puhuen, on matkalla myös, eikö niin? TUTTU: No, totta puhuen, on, Torsti. Mutta älä nyt vain suutu. Torsti hyvä! TORSTI: Ja he ovat kohta jo täälläkin, eikö niin? TUTTU: Kyllä se on hyvin mahdollista, että... TORSTI (Hieman ivallisesti iloiten ja kiekkuen Tutun ympärillä): Ensimäisessä junassa he jo tulevat!! Ensimäisessä junassa he jo tulevat! TUTTU: Kuinka sinä sen noin pian arvasit, Torsti? TORSTI (Kuin edellä): Enkös arvannut, enkös arvannut?! TUTTU: Onpas sinulla, todellakin, mainio kyky! TORSTI: Oikein mainio kyky! Ja minäpäs arvaan vielä paljon muutakin, jota sinä, Tuttu, et arvaa. TUTTU: Mitä niin? TORSTI: Enpäs sano, enpäs sano! Sen sinä saat nähdä perästäpäin. TUTTU: Nyt sinä jo olet häijy taas. TORSTI: No, tahdotko, niin sanon? TUTTU: Tietysti, sano! TORSTI: Eulalia-täti tulee myös. TUTTU: Se ei ole totta. TORSTI: Tuleepas! Sen saat nähdä. TUTTU: Hän ja äiti, jotka eivät ollenkaan sovi yhdessä olemaan! Sehän olisi kauheata! TORSTI: Silloin on talomme ylösalasin, se on varma. TUTTU: Kukas sen sinulle on sanonut, että hän tulee? TORSTI: Minun mainio arvaamiskykyni! Eikös sitte hänestä ollut kirjeessä mitään mainittu? TUTTU: Ei muuta kuin, että hän tätä nykyä on vierailemassa Hämeenlinnassa. TORSTI: Ja epäilemättä sitte aikoo vierailla monessa muussakin paikassa Suomea niin kauan kuin kesää riittää. TUTTU: Niinhän hän tekee — tavallisesti. TORSTI: Tietysti hän aikoo vierailla täälläkin. Sehän on luonnollista. TUTTU (Hieman itkusuulla): Mitäs minä nyt sille mahdan, jos hän tuleekin! TORSTI: Enhän minä nyt sinua syytäkään, Tuttu kulta! — Mutta arvaapas, mitä minä vieläkin arvaan? TUTTU: No? TORSTI: Etkös arvaa? TUTTU: En. TORSTI: Että... että... että (matkien käheätä ja karskeata juomari-sotilaan ääntä): Feedi Klinkovström kunnioittaa meitä myöskin käynnillään kohta. TUTTU: Se ei ole totta. TORSTI: Ja hänen vaimonsa, serkkusi Laila myöskin. TUTTU: Eivät tule, saat nähdä, eivät tule. TORSTI: Ja heidän tyttärensä Tyyra. TUTTU: Minä tiedän, että he ovat kaikki kesää viettämässä likellä Anianpeltoa. TORSTI: Ja sitte tulee, luonnollisesti, — myöskin heidän kuuden kuukauden vanha poikansa Osmo-Björn-Tapio. TUTTU: Älä nyt viitsi, Torsti! TORSTI: Ja heidän lapsenpiikansa Riikka. TUTTU: Voi, voi, sinua! TORSTI: Ja heidän koiransa Tuisku. TUTTU: Lakkaa jo, Torsti! TORSTI: Ja heidän kissansa Muisku. TUTTU: Suus kiinni nyt! (Menee ja suutelee Torstia.) Tuossa saat muiskun, että jo lopettaisit. TORSTI: Siinä onkin esittelylistani valmis. Niin että laita nyt vain, Tuttu, kaikki kuntoon vieraitasi vastaan ottaaksesi. FIINA (Kurkistaa oikeallevievästä ovesta sisään): Rouva, hoi! TUTTU: Mitä, Fiina? FIINA: Täällä on eräs vieras rouvasihminen, joka kysyy rouvaa. TORSTI: Numero yks! TUTTU: Miks'ei hän tule sisään? Miks'ei Fiina pyytänyt häntä sisään? FIINA: Pyysinhän minä, vaan hän tahtoo ensin rouvaa yksin puhutella. TORSTI: Kuka se on? FIINA: Matkustavainen — kampsut sillä oli molemmissa kainaloissa ja käsissä tullessaan. TORSTI: Eulalia-täti, ihan varmaan! TUTTU (Fiinalle): Minä tulen. (Torstille.) Minä menen katsomaan. Jos se on hän, niin hän ei ole uskaltanut tulla sisään, ennenkuin... TORSTI: ... ennenkuin on kuullut, ettei äitisi ole täällä, niin juuri. Mene, mene! (Sysää Tutun menemään ovesta ja jää itse siitä hänen jälkeensä kurkistamaan.) Eikös olekin?! Enkös arvannut oikein?! Täti Eulalia! No, nyt menee mailma mullin mallin!! (Oikealta alkaa kuulua iloista ja äänekästä puhelua, jota Torsti kotvan kuuntelee, painaen korvaansa ovea vasten) Kas niin! Nyt hän tulee tänne. Hauska on nähdä, kuinka hän minua kohtelee. (Sieppaa pöydältä sanomalehden ja heittäytyy leposohvalle sitä lukemaan, peittyen sen taakse.) EULALIA (Molemmissa kainaloissa ja molemmissa käsissä matkatavaroita tulee, hattu päässä ja sadetakki yllä, leveästi sisään): Ei, ei, minä kannan itse. Minä en anna niitä kellekään muille. Niissä on koko minun omaisuuteni. Mikäs huone tämä on? TUTTU (Tullen hänen jälessään sisään): Tämä on meidän yhteinen salimme ja ruokahuoneemme. EULALIA: Yhteinen? Hyh! Kun voi siirtää ruokapöydän verannalle ja käyttää sitä näin kesäaikaan ruokahuoneena. Minä teen sen paikalla. (Menee leposohvan luo, johon aikoo Torstin päälle laskea tavaroitaan.) TORSTI (Kiepsahtaa ylös, huutaen): Päivää, täti Eulalia! EULALIA (Kirkaisten ja pudottaen toisen laukkunsa lattialle): Jessus siunatkoon, hyi! Sillä lailla säikäytti! Hyi! TORSTI: Eikös täti huomannut? TUTTU: Minäkin luulin, että täti vain leikillään...! (Torstille) Häpeä toki! EULALIA (Torstille): Mene matkaas! Nyt en minä sinua tahdo tervehtiäkään. (Asettelee tavaroitaan minkä minnekin pitkin huonetta.) Hyvä ettei tuossa laukussa sattunut peilini olemaan, muuten se olisi voinut särkyä ja sinä olisit saanut ostaa minulle uuden. TORSTI (Nauraen): Sehän vain virkistää vanhaa sielua, kun pelästyy vähän. EULALIA: Vanha sinä olet itse! (Tutulle.) No? Entäs kahvi? Valmistuuko se kohta? TUTTU: Kohta, täti, kohta. Minä käskin jo Fiinan keittämään. TORSTI: Mutta tädinhän piti ensin siirtää ruokapöytä verannalle! EULALIA: Niin teenkin. Tämäkö huone tulee minun käytettäväkseni, vai? TUTTU (Hiukan hämillään): Kuinka vain... TORSTI: Ellei täti tahdo ottaa asuntoa ylishuoneessa. EULALIA: Enkä tahdo. Eihän teillä hissiä kuitenkaan ole. (Osoittaen vasemmalle) Mikäs huone tuo sitte on? TUTTU: Se on meidän makuuhuoneemme. EULALIA: Ehkä minä otan sen, jos teillä on hyvät sängyt. TORSTI: Eivät ne ole hääviä. EULALIA: Minäpä menen katsomaan, minäpä menen katsomaan. Sinä valehtelet. (Menee vasemmalle.) TORSTI: Alku on mainio! TUTTU: Voi, voi, sitä täti Eulaliaa! TORSTI: Ei ole muuttunut vähääkään entisestään — ainakaan parempaan päin, pikemmin päinvastoin. TUTTU: Kunpa hän nyt löytäisi sängyissä jotakin vikaa! EULALIA (Palaa) Sängyt ovat mainiot, patjat myös. TUTTU (Väistellen): Meneväthän ne... näin maalla juuri mukiin. EULALIA: Ikävä vain, että ovat puusänkyjä. TORSTI: Ja niinkuin täti tietää, on niissä aina (nyrpistää nenäänsä)... EULALIA: Enpäs minä huomannut! TORSTI: On, on, on... noita pahanhajuisia, — (syrjään) kuin täti, — syöpäläisiä. TUTTU: Mutta Torsti! EULALIA: Nyt sinä valehtelet. Ehei! Minua et petä. Minä asetun sinne kuin asetunkin. (Alkaa kerätä kamsujaan.) Minua et petä, ehei! TUTTU: No, Torsti, voimmehan me niinkauaksi asettua asumaan ylishuoneeseen. EULALIA: Asettukaa vaikka minne, se on samantekevä. TORSTI: Sama se sitte. Äiti ja Ilta asukoot siinä tapauksessa täällä. EULALIA (Pysähtyy yht'äkkiä puuhissaan ja tuijottaa vihaisesti vuoroon Torstiin, vuoroon Tuttuun.): Häh?! Mitä sinä sanoit? TORSTI: Että Tutun äiti ja sisar Ilta asukoot siinä tapauksessa tässä huoneessa. EULALIA (Tiukasti): Ja sinä, Tuttu? TUTTU: Mitä niin? EULALIA (Samoin): Mitä sinä sanot? TUTTU (Arasti): Niin, ei sitte muu auta. EULALIA: Ja sinä et sitä sanonut minulle aikaisemmin, että he tulevat tänne? TUTTU: Eihän täti sitä kysynyt. Kysyi vain, ovatko he täällä. Sitä paitsi ovat he vasta aikoneet tulla. Enhän minä tahtonut tätiä heti tädin tultua poiskaan ajaa. TORSTI (Tuttua puolustaen): Kiltti, hienotunteinen Tuttuni! EULALIA: Milloinka he sitte ovat aikoneet tulla? Milloin? TUTTU: Ell'ei mitään odottamattomia esteitä satu, niin... TORSTI: ... ensimäisessä junassa tänä päivänä. EULALIA (Tutulle): Onko se totta, Tuttu? TUTTU (Varovasti): On, täti. EULALIA: Minä lähden heti paikalla takaisin. (Alkaa kerätä kamsujaan.) TUTTU: Mutta täti kulta!... TORSTI: Niin, täti hyvä, me emme nyt päästä, emme päästä näin rakasta, herttaista, kultaista vierasta, kuin täti on. EULALIA: Mutta minä lähden. TUTTU: Juuri kun täti on ehtinyt kotiintua meille? EULALIA: Minä lähden, kuulitko, minä lähden. TORSTI: Mutta täti ei pääse täältä nyt minnekään. EULALIA (Pysähtyen): Kuinka niin: en pääse? TORSTI: Täältä ei lähde koko päivänä mitään junaa minnekään. TUTTU: Niin — ei lähde, täti. EULALIA: Te olette molemmat — sikoja! Entäs se juna, jolla...? TORSTI: Jolla äiti ja Ilta tulevat? Se kyllä tulee, täti, mutta ei lähde. Se jää meidän asemallemme — huomiseksi. EULALIA: Missään tapauksessa minä en jää teille, jos te otatte heidät vastaan, kuuletteko. Saimi tahi minä, — kuuletteko? TORSTI: Kuulen, minä kyllä kuulen. TUTTU: Mutta enhän minä voi äitiä ja sisartani... EULALIA: Enkä minäkään voi. Jos äitisi menee pohjoisnavalle, niin minä menen etelänavalle. TORSTI: Tahi päinvastoin. EULALIA: Tahi päinvastoin, niin juuri. TUTTU: Mutta eikös täti nyt kerrankin voisi tehdä poikkeusta? EULALIA: En, en ja en — koskaan! TORSTI: Niin että jos täti muuttaisi pohjoisnavalle — tuonne ylishuoneeseen. TUTTU: Ja äiti ja Ilta saisivat meidän makuuhuoneemme. TORSTI: Täällä etelänavalla. EULALIA (Kotvan mietittyään): Jos teillä sängyissänne todellakin on syöpäläisiä... TORSTI: Minä vakuutan, täti. EULALIA: Silloin minä täydestä sydämestäni jätän anoppisi... TUTTU: Täti kulta! TORSTI: ... syöpäläisten syötäväksi, niinkö? EULALIA: Niin juuri. Perinpohjin. TORSTI: Minä kiitän... nöyrimmästi. TUTTU: Kuinka kiltti täti onkaan! EULALIA: Ensimäisen kerran mailmassa! Pakosta! TORSTI: Tämähän oli mainio ratkaisu! Näin me saimme tädin sittenkin pitää! TUTTU: Toivotaan, että meille nyt tulee oikein hauska... kaikille, täti kulta. EULALIA: Toivokaa vain! Mutta minä vaadin, tämän uhraukseni kustannuksella, että minä myös saan syödä ja juoda huoneessani tuolla ylhäällä sen ajan kuin asun täällä. TORSTI: Vaikka sitte vielä kuin täti on lähtenyt tiehensäkin. TUTTU: Hyvin kernaasti, täti. EULALIA: Ja missä se huone sitte on? Minä muutan sinne heti. TORSTI: Minä tulen näyttämään. Minä saatan tädin sinne. Saanko auttaa? EULALIA: Ota nuo kaksi suurinta laukkua! Mutta varovasti. Älä pudota! TORSTI (Ottaen): Mikä ääretön luottamus, täti kulta! TUTTU: Eikös täti ensin juo kahvia täällä alhaalla? EULALIA: Hyvä! Minä teen senkin... mieliksenne. TORSTI: Niinkauan kuin äiti vielä ei ole tullut. EULALIA: Niin. Minä tulen kohta takaisin. TORSTI: Me tulemme kohta takaisin. EULALIA: Mutta ruokapöytä on muutettava verannalle — välttämättä! TORSTI: Kuuletko sen, Tuttu?! (Menee edellä oikealle.) TUTTU: Tehdään niin sitte, täti. EULALIA (Ovella): Sillä en minä näin kesäaikaan suostu sisällä kahviakaan juomaan. Ja sen minä aina tahdon juoda pöydän ääressä, niinkuin tiedät, enkä kuppi kädessä ja vehnäset sylissäni. Tiedäthän sen, pikku rouvaseni? TUTTU: Kyllä, kyllä! EULALIA: Sillä minä tahdon nauttia sekä kahvista että luonnosta, kun minä kerran maalla olen. Eikö niin? TUTTU: Luonnollisesti, täti. EULALIA: Ja minun tapojani, sen sinä tiedät myöskin, ei saa muutetuiksi kukaan. TUTTU: Eipä tietenkään, täti. EULALIA: Niin. Nyt se on sanottu. (Ovesta mennessään.) Minä tulon, minä tulen. Torsti, vänta, vänta! (Poistuu oikealle.) TUTTU (Seisoo ymmällään): Niin — nyt se on sanottu! — Voi, voi sentään! Kyllä Torsti nyt saa vettä myllyynsä! Turhaan minä hänelle ikävääni valitin. Ja kunpa vain olisivat tulleet äiti ja Ilta! Vaan nyt tuli täti Eulaliakin! Mikähän myrsky vielä nouseekaan? (Hoksaten.) Ai niin, — pöytä! (Aikoo mennä oikealle.) FIINA (Tulee samassa hänelle vastaan): Tännekö se kahvi tuodaan, rouva? TUTTU: Aioin juuri kutsua Fiinan tänne. — Tämä ruokapöytä on siirrettävä verannalle... FIINA: Verannalle! Mitä varten? TUTTU: Me juomme siellä kahvin.. Ja tulemme siellä tästä lähin syömään myös. FIINA: Niinkuin ei täällä olisi hyvä ollut! TUTTU (Joka on siirtänyt tuolit syrjään, tarttuu kiinni pöytään): Joutuun nyt vain! FIINA (Tarttuen myös pöytään): Tuleeko tänne sitte enemmänkin vieraita? TUTTU: Mitäs se Fiinaa liikuttaa, jos tuleekin! (Siirtävät pöydän verannalle päin.) FIINA: Liikuttaa se. Jos tulee, niin minä lähden takaisin kaupunkiin, rouva. Minä olen tullut tänne lepäämään ja virkistymään enkä jaksa paljoa reistailla. TUTTU: Ei siitä nyt ole aikaa puhua. — Fiina vetää nyt pöydän ovesta ulos verannalle. FIINA: Ei se tästä mahdu. TUTTU: Mahtuu se. Molemmat ovet vain oikein auki! Noin. (Saavat pöydän ulos verannalle, jonne sen sijoittavat ikkunan taakse oikealle): Tässä se onkin ihan paikallaan. FIINA (Tullen takaisin): No, kun on, niin olkoon. Sama se on minulle, missä syövät. (Kantaa pari tuolia myös verannalle.) TUTTU: Fiina saa tuoda kahvin. Minä kyllä asetan tuolit. (Vie tuolin verannalle.) FIINA: No... (Aikoo poistua oikealle.) TYYRA (Jolla on kissa "Muisku" sylissä, töytää ovessa häntä vastaan): Päivää, täti! FIINA (Joka on saanut sysäyksen vatsaansa, pitelee sitä molemmin käsin): Siunaa ja varjele! TYYRA: Missä täti on? Missä täti on? FIINA: Mikä täti? En minä tiedä, kuka tätisi on? (Katsoo pitkään ja vihaisesti Tyyraan ja poistuu oikealle.) TUTTU (Tulee peräovelle): Tyyrako siellä on?! TYYRA: Siellähän täti on! (Juoksee Tuttua syleilemään): Päivää, täti! Minä juoksin edellä, minä ja Muisku... TUTTU: Ja Muiskukin on mukana?! TYYRA: Tietysti, täti. Me tulemme kaikki. Muut tulevat kohta perässä. Minä pääsin asemaita ruunun kyydillä. TUTTU: Kuinka niin — ruunun kyydillä? TYYRA: Kun emme olisi oikein sopineet yhdessä tulemaan, niin isä pyysi erään poliisikonstaapelin, joka oli tänne päin tulossa, ottamaan minut ja Muiskun rattailleen. TUTTU: Niinkö? — No vie nyt tuo Muikku pois. TYYRA: Minä vien sen heti puutarhaan.. Onko täällä paljon pikkulintuja? Muisku pyytää niitä paljon mieluummin, kuin hiiriä. TUTTU: Hyi, siihen ei saa sitä opettaa, Tyyra. TYYRA (Leikillisesti): Täti, Muisku on niin hieno ja sivistynyt. Ei se tykkää kellarikerrosten ihmisistä; sille pitää olla yläilmoissa asuskelevia, ylhäisiä. TUTTU: Sinäkö tuolia lailla puhut? TYYRA: Pappa sanoi kerran niin. TUTTU: Mutta meillä on kellarissa hienoja hiiriä, jopa rottiakin. Sen tautta — (Ottaa Tyyralta kissan.) Annapas minulle Muisku! — vien minä kissan sinne. TYYRA (Itkuäänellä): Ei, täti, ei! Minä en anna. Siellä on niin pimeä ja kostea. Muiskun tulee ikävä. Ja minä rupean itkemään. TUTTU: Jääköön keittiöön sitte! Minä vien sen sinne. (Vie kissan oikealle.) TYYRA (Lakkaa itkemästä, pyyhkii silmänsä, huomaa pianinon, juoksee sen luo ja alkaa kovasti soittaa "Ukko Noakkia" tahi muuta renkutusta.) FIINA (Vie sillä välin kahvin tarjottimella verannalle ja palaa oikealle, katsoen vihaisesti Tyyraan, tullen mennen, salin kautta kulkiessaan.) TUTTU (Palaa). Tyyra hyvä! Älä lapsi kulta, noin kovasti soita. Sehän ihan korvia särkee. (Menee verannalle.) TYYRA (Ei välitä kiellosta, ei ole kuulevinaan, vaan soittaa edelleen jotakin muuta vaihteeksi, mutta yhtä rajusti.) EULALIA (Tulee oikealta): Kuka ihme täällä niin rämpyttää? TORSTI (Joka häntä seuraa): Kas, täällä on uusi vieras. Numero kaksi. (Menee ja tarttuu Tyyraa molemmista käsistä, saaden hänen siten lopettamaan soiton): Päivää, Tyyra! TYYRA (Tervehtien): Päivää, setä! EULALIA: Klinkovströmin pianon klinkuttaja, — arvasinhan! TYYRA (Tervehtien Eulaliaa): Päivää, mummo Eulalia! EULALIA (Silmiään muljahuttaen): Mummo?! Kuka sinut näin on opettanut minua kunnioittamaan? TYYRA: Isä. EULALIA: Sinun isäsi on vanha tabernaakeli! Ja ettet toiste soitollasi meitä kiusaisi, panen minä pianon lukkoon. (Panee pianon lukkoon) Ja avaimen annan sedälle. (Antaa avaimen Torstille.) TORSTI (Ottaa avaimen): Kiitos, täti. TUTTU (Verannalta): Kahvi on valmista! EULALIA (Torstille): Mennään, tule! TYYRA (Päästää kamalan itkun möläkän). TORSTI: Älä, Herran tähden, tuolla lailla huuda, lapsi hyvä! TUTTU (Juosten sisään verannalta): Mikä ihme! Tyyra! Mitä sinä itket? TORSTI: Täti vain lukitsi pianon. TYYRA (Potkien äkäisesti jalkaansa monta kertaa peräkkäin): Senkin vanha — piru! TUTTU: Tyyra! Tyyra! TORSTI (Nauraen): Isänsä lapsi! — Tule pois, Tyyra, kahvia juomaan, tule! TYYRA (Lakkaa itkemästä): Mutta minun pitää saada kaksi pullaa. Saat, saat, kunhan et tuolla lailla huuda. (Vie Tyyran verannalle.) TORSTI (Kääntyen peräovelta): Mutta nyt sinne joku ajoi pihaan. (Juoksee salin läpi oikealle.) Varmaankin jo saapui koko Klinkovströmin mustalaiskuorma. LAILA (Kantaen kapalolasta sylissään tulee ovessa häntä vastaan): Tässä sitä nyt ollaan! Päivää, päivää! RIIKKA (Seuraa, kantaen lapsenvaunuja.) TORSTI (Käsiään levittäen, mutta peräytyen kauhusta): Siinähän todellakin! LAILA (Joka on pitänyt Torstin sanoja tuliaistervehdyksenä): Kiitoksia! Oli niin hauska tulla teille. Vaan minne saamme mennä lapsen kanssa? TORSTI: Vaikka minne! Missä vaan tilaa on. Tämä on sali, tuolla makuuhuone. LAILA: No, me menemme sinne. Riikka, vie vaunut sinne! TUTTU (Tulee perältä): Kas niin! Täällähän sinäkin... (Tervehdys.) LAILA: Täällä, täällä. Ja tämmöinen poika, oikea häränkyljys sylissäni! TUTTU: No, tuo tänne, niin katsotaan! (Vie Lailan vasemmalle.) LAILA: En tahdo jaksaa kantaakaan enään. Se juo kuin vasikka maitoa. (Seuraa Tuttua makuuhuoneeseen.) TORSTI (Lyö kätensä yhteen silmät taivasta kohti): Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin jumala. Juo kuin vasikka. Mitähän me muut lopulta saamme syödä? FEEDI KLINKOVSTRÖM (Metsästäjän tamineissa ja Tuisku riimussa mukanaan tulee vasemmalta. Hän hieman onnahtelee, käyttää tummia silmälaseja, pyyhkii usein pitkiä, tuuheita viiksejään ja puhuu ja nauraa hyvin kovaäänisesti, mutta käheästi): Päivää, poikaseni! Tässä olen minäkin. (Pudistaa kovasti Torstin hänelle ojentamaa kättä.) — Feedi Klinkovström, hä-hä-hä-hä. TORSTI: Kyllä min muistan. FEEDI: Et sano tervetuloakaan?! Hä? TORSTI: Sehän oli tarkoitukseni, vaikka... FEEDI (Lyö Torstia olkapäälle): ... vaikka et hoksannut samoa, senkin... TORSTI (Kivusta irvistellen painuu toiselle sivulle): ... en ehtinyt. FEEDI: Mutta me sotilaat, me ehdimme. — No, sano sitte tervetuloa Tuiskullekin ja anna sen olla ja elää kuin se itse tahtoo! Tässä, ota ja vie se! Sen minä jätän sinun hoidettavaksesi! (Antaa riimun Torstin käteen ja asettaa metsästystamineensa salin nurkkaan.) TORSTI: Siinä tapauksessa minä sen lasken heti irti. FEEDI: Laske vain, mutta maksakin sitte naapurisi lampaat. TORSTI: Vai sitä erikoisalaa Tuisku harjoittaakin? FEEDI: Niin, siksikuin oikea metsästysaika alkaa, sinä — pukki. TORSTI: Ja se alkaa vasta puolentoista kuukauden perästä. FEEDI: Sitävartenpa me ajoissa tänne tulimmekin. TORSTI: Mitäs hittoa me sen ajan sitte teemme? FEEDI: Mitäkö? Juomme totia, poikaseni. Etkö sitä muista? TORSTI: Niin vainkin: illasta aamuun asti. FEEDI: Ja aamusta iltaan. TORSTI: Ja kun konjakki loppuu? FEEDI: Niin juomme rankkia, hä-hä-hä-hä! TORSTI: Kuin vesikauhuiset! FEEDI: Kuin vesikauhuiset koirat!! — Mutta missä ne muut mustalaiset ovat? Jokos ne ovat ehtineet kahvipöytään? Vai ketkä tuolla istuvat? (Osottaa verannalle.) TORSTI: Tyyra siellä on... (huutaa) Tyyra, tule viemään Tuisku ulos! TYYRA (Tulee, ottaa Tuiskun ja vie puutarhaan.) FEEDI: Rouvasiko kanssa? Hä? Miks'ei hän tervehtimään tule? TORSTI: En minä vielä naimisissa ole — täti Eulalian kanssa. FEEDI: Mitä sanot? Onko hän täällä? Onko sekin vanha Noakin arkki jo ehtinyt tänne purjehtia? EULALIA (Huutaa verannalta): Kyllä minä kuulan,.kyllä minä kuulen! (Tulee peräovelle.) Täällähän se Klinkovströmin särkynyt iänikuinen baasiviulu taas rämisee. FEEDI: Niin tekee, niin tekee! Hä-hä-hä-hä! (Levittää molemmat kätensä.) No, tule syliini sitte! No! EULALIA (Levittää myös kätensä syleilyä varten): No! No! Juokse siitä, vanha kameli, sitte Noakin arkkiin! (Hän ja Feedi lentävät toisiaan halailemaan.). TORSTI (Syrjään): Ne löysivät: siis toinen toisensa. (Tuttu ja Laila tulevat samassa vasemmalta.) TUTTU (Feedin ja Eulalian yhä halaillessa toisiaan): Oi, mikä ihana näky. LAILA: Mikä sopusointu! EULALIA: Vanha rakkaus ei ruostu! (Tervehtien Lailaa syleilemällä): Sinähän et ole mustasukkainen, minä tiedän sen, Lailaseni?! LAILA: En, en ollenkaan. TORSTI: Syytä on Lailan pitää silmänsä auki kuitenkin. Täti Eulalia on vielä kovin vaarallinen. TUTTU: (Jota Feedi samalla kertaa on tervehtinyt): Kun Feedi Klinkovström näkyy tädin suhteen olevan yhtä tulenarka kuin ennenkin! FEEDI: Niin, niin, hä-hä-hä-hä! EULALIA (Ottaen Feediä käsivarresta): Sotilaissa on ruutia. Sen tautta minä heistä pidän. TORSTI: Ai, ai! Varokaa räjähdystä, täti! EULALIA: Näkemiin nyt! Me menemme puutarhaan kävelemään. (Aikoo viedä Feedin perälle.) TUTTU: Mutta, täti hyvä, Laila ja Feedi eivät ole vielä juoneet kahvia. EULALIA: Juokoot sitte! Minä odotan niin kauan. TUTTU (Lailalle): Tule, Laila! Mennään! LAILA: Se onkin maistuva nyt. (Menee perälle.) TORSTI (Feedille): Menkäämme mekin! FEEDI (Osottaa ruokakaappiin): Entäs se pikkanen champagne? TORSTI: Valitettavasti — se ei ole vielä saapunut. FEEDI: Eikö ole?! Mutta iltasella sen pitää jo olla täällä. (Menee perälle.) TORSTI: Toivokaamme. (Seuraa häntä.) TUTTU (Palaa samalla, menee oikealle vievälle ovelle, josta huutaa): Fiina tuo kuppeja ja kahvia lisää! EULALIA (Joka sillä välin on ruvennut huonekaluja sijoittelemaan mielensä mukaan): Sinulla, Tuttu, on tässä huoneessa ihan liian vähän seiniä. TUTTU (Kuin ajatuksissaan): Niin on, täti. Jos täti panee yhden lisää, niin olen kovin kiitollinen. EULALIA (Kummastellen): Minä puhun seinistä. TUTTU: Anteeksi! Minä kuulin heiniä. FIINA (Kulkee sillävälin huoneen läpi perälle, kantaen kuppeja ja tuoden lisää kahvia.) EULALIA: Herra jestas! Joko sinä olet päästäsi sekaisin, Tuttu? TUTTU (Kuin sekaisin): Todellakin, täti, en muista enää, mitä minun piti tehdä. EULALIA: Juo kahvia! Se selvittää. TUTTU: Täytyy, täytyy. Ehkä tätikin juo vielä tilkan päälle. EULALIA: Enkä juo. Mutta minä ajattelen ensin, miten täällä oikein olisi uudelleen kaikki järjestettävä. TUTTU: No, tulkaa sitte! (Menee perälle). EULALIA (Jää keskelle huonetta seisomaan selin oikealle vievään oveen päin, katsellen ja miettien.) (Verannalla äänekästä puhelua). SAIMA SUNDELL (Astuu oikealta sisään ja pysähtyy tuijottamaan Eulaliaan, joka pitkään aikaan on kääntymättä eikä huomaa kenenkään tulleen sieltä sisään. Saima miettii kotvan; tekee liikkeen kuin aikoisi mennä takaisin, mutia samassa Eulalia kääntyy, on huudahtaa kuin pelästyneenä, vaan mykistyy ja molemmat naiset jäävät, kuin kaksi kukkoa, hyökkäävässä asennossa, silmät säihkyvinä toisiinsa tuijottamaan. Yht'äkkiä molemmat samalla kertaa kääntyvät selin toinen toiselleen ja kun Eulalia tekee pari askelta perälle päin, astuu Saima pari askelta etualaa kohti. Sitte he taas kääntyvät ja tuijottavat toisiinsa, ja näin kotvasen seisottuaan astuvat vielä muutaman askeleen syrjään, niin että Saima tulee olemaan vasemmalle vievän oven kohdalla ja Eulalia oikealle vievän oven suussa. Eulalia silloin osottaa sormella, että Saima menisi ulos perälle, Saima taas osottaa Eulalialle ovea oikealle. Samassa aukeaa oikealle vievä ovi ja _Ilta_ astuu sisään aivan Euialian eteen ja pysähtyy myös paikalleen kuin kivettynyt.) EULALIA (Heittää silloin päätään taaksepäin, ottaa suoran asennon ja marssii kuin sotamies peräovesta ulos. Verannalla hän kääntyy, osottaa sormellaan sisälle Saimaan päin ja purskahtaa pilkalliseen nauruun): Katso, Tuttu, kuka on tullut! Ha-ha-ha-ha-ha-haa! (Tämän jälkeen hän poistuu ylpeästi portaita alas puutarhaan.) TUTTU (Verannalla): Äiti! Ilta! (Tulee saliin.) TORSTI: Tulivatko hekin jo? (Tulee samoin sisään.) (Verannalla puhelu kotvaksi lakkaa, Laila ja Feedi katsovat myös sisään, mutta jäävät paikoilleen.) TUTTU: Terve tuloa, terve tuloa! (Tervehdys.) TORSTI: Tulitteko sittenkin samassa junassa! (Tervehdys.) SAIMA: Kuin Klinkovströmin joukko? Kyllä. ILTA: Vaikka meidän heidän tähden näin täytyi odottaa asemalta päästäksemme. TORSTI: Siellähän aina tapaa hevosia tarpeeksi olla. TUTTU: Niin. ILTA: Vaan nyt ei ollut... yhtään muuta. SAIMA (Alakuloisesti): Ja toisen harmin perästä kohtasi meitä täällä heti toinen. ILTA (Samoin): Täti Eulalia, niin! TUTTU (Samoin): Minkäs me sille voimme?! Hän tuli aivan odottamatta. TORSTI (Autuaallisesti): Elämässä, rakkaat ystävät, eivät harmit lopu koskaan! SAIMA (Varmasti): Siinä sinä toden sanoit, Torsti! ILTA (Heittäytyen Torstin kaulaan): Oi, Torsti raukka! Minun on sinua niin sääli, niin sääli! Oikein minua itkettää. Tiedäthän, kuinka paljon sinua rakastan, rakas lankoni?! TORSTI (Taputtaen Iltaa selkään): Kiitän sinua, rakas kälyni, myötätunnosta! (Myös itkuäänellä.) Mutta sillehän ei mahda mitään, ei mitään. SAIMA (Syleilee häntä yhdessä Illan kanssa): Minäkin otan osaa sinun onnettomuuteesi, rakas vävyni! TUTTU (Liittyen yhteiseen ryhmään ja syleilyyn): Kuinka rakkaita, kuinka helliä ja hyviä te olette kaikki, kaikki, kaikki! FEEDI (Ilmestyy peräovelle): Mikäs sukulaisten kohtaus täällä on, josta tuommoista pirinää ja lirinää kuuluu?! Häh-häh-häh-häh! (Ryhmä hajaantuu ja kaikki pyyhkivät silminään, eri puolille kääntyen.) LAILA (Joka on asettunut Feedin taakse): Todellakin! Kaikki kyyneleissä!! FEEDI (Edeten keskelle salia ja ojentaen toisen kätensä Saimalle, toisen Illalle.) Päivää sitte, ell'ette ole tulleet meidän kesäiloamme pilaamaan! SAIMA ja ILTA (Koskettavat jotenkin kaukaa ja kylmästi Feedin käsiä kukin taholtaan, lausuen samalla kertaa): Päinvastoin, päinvastoin ihan. LAILA (Joka tervehtii ensin Saimaa ja sitten Iltaa): Hauska tavata teitä sitte. FEEDI: Top, top! Kuinka niin päinvastoin? Mitä te sillä tarkoitatte? Minä vainuan siinä sotajuonta. Ettäkö..? LAILA (Hoksaten): Niin, ettäkö...? SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Niin juuri. LAILA ja FEEDI (Yht'aikaa) Mitä: niin juuri? SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Sitä, mitä te tarkoititte. LAILA ja FEEDI (Yht'aikaa): Mitäs me sitte tarkoitimme? Mitä? SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Kysykää itseltänne! FEEDI: Ei, ei, ei mitään verukkeita. LAILA: Ei, ei. Mitä me sitte tarkoitimme? FEEDI: Minä kysyn, mitä me tarkoitimme? Vastatkaa? SAIMA ja ILTA (Kohauttavat vain kummastellen olkapäitään.) FEEDI (Kääntyen vuoroon Tutun ja Torstin puoleen): Mitä me tarkoitimme? Selittäkää te! TUTTU ja TORSTI (Jotka koko ajan ovat keskenään nauraneet): Mistä me tiedämme! Mistä me tiedämme! LAILA (Ahdistellen Saimaa ja Iltaa): Niin, teidän pitää sanoa, mitä me tarkoitimme! SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa) Tämähän on kauheata! Tämähän on kauheata! TUTTU: Ihan aluksi tämmöinen riita. TORSTI: Ja aivan tyhjästä! FEEDI: Minä tahdon vain tietää, mikä tarkoitus oli sanalla "päinvastoin". Sekö, että me pilaamme teidän kesäilonne vai päinvastoin? Kumpiko? SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa) Se, se, se! TUTTU ja TORSTI: Se, juuri se! FEEDI: No, sitte minä olen tyytyväinen. LAILA: Niin, sitte me olemme tyytyväisiä. FEEDI: Ja me jäämme tänne. LAILA: Ja me jäämme tänne. FEEDI (Kolkuttaen rintaansa): Minun sotilaskunniani on hyvitetty. LAILA: Kaikki saavat siis jäädä tänne. SAIMA ja ILTA: Me kiitämme. TORSTI: Ja me myöskin? FEEDI: Ja te myöskin. TUTTU: Nyt on vain sovittava siitä, rakkaat vieraamme, minkä huoneen kukin perhe saa. TORSTI: Niin, minä pyydän jo etukäteen, ettei meitä, vaimoani ja minua, ollenkaan otettaisi lukuun. LAILA ja FEEDI: Ei, ei, tietenkään, ei. TUTTU: Me kyllä aina löydämme paikan itsellemme. TORSTI Vaikka heinäladossa — näin kesäaikaan. LAILA: Tahi kanakopissa. FEEDI: Tahi sikoläätissä, hä-hä-hä-hä! SAIMA: Ehkä herrasväki, joka tänne on ennen meitä tullut, tahtoisi valita makuuhuoneensa ensin. ILTA (Puoleksi syrjään): Mainituista paikoista. TUTTU: Vapaan valinnan mukaan! TORSTI: Mikä parhaiten sopii. LAILA: Meidän pikku Osmo-Björn-Tapiomme nukkuu jo tuolla viereisessä huoneessa. FEEDI: No, ehkä me sitte pidämme sen. TUTTU: Äidille ja Illalle teemme siis vuoteet tänne. TORSTI: Tuohon leposohvalle ja lattialle. SAIMA: No, miks'ei?! ILTA: Minä kyllä makaan lattialla. FEEDI: Mutta — ei. Ei se sovi. Ei se sovi sittenkään... siinä tapauksessa, Laila... LAILA (Hoksaten tarkoituksen): Niin, niin. Se on totta. Ei se sovi. FEEDI: Jos tämä ovi pannaan lukkoon, niin enhän minä pääse tätä tietä yöllä ulos, jos tarvitsen. Ja minun pitää päästä. Ikkunasta en voi kavuta. LAILA: Me siis vaihdamme, eikö niin? TUTTU: Sehän sopii paremmin: äiti ja Ilta nukkuvat siis meidän sängyissämme? SAIMA ja ILTA (Nyökäyttävät hyväksyvästi päätään.) FEEDI: Top! Top! Me muutamme sängyt tänne. Meillähän on etuoikeus, eikö niin? LAILA: Feedi, ne eivät ole rauta-, vaan puusänkyjä. FEEDI: Sitte en niistä huoli, vaikka itse paholainen ne tänne kantaisi. SAIMA ja ILTA: Me kyllä tyydymme niihin. TORSTI: Sehän oli mainiota! TUTTU: Sittehän asia on selvä. FEEDI: Ja nyt me lähdemme kaikki kävelemään puutarhaan, eikö niin? LAILA: Sovussa kaikki?! Tule, Ilta! (Ottaa Illan käsivarresta.) ILTA (Kylmästi): Voimmehan mennä. (Menevät perälle.) FEEDI: Ja sitte me kaksi. Saanko luvan? (Tarjoaa käsivartensa Saimalle.) SAIMA (Hiukan nenäänsä kohottaen): Voimmehan mekin... TORSTI: Sillä aikaa laitamme me täällä kaikki kuntoon. TUTTU: Älkää nyt vain kovin pian palatko! FEEDI: Mutta muistakaa: ensin toti ja sitte hyvä illallinen päälle! (Menevät.) TUTTU: Koetamme parastamme. TORSTI (Huutaen Saiman ja Feedin jälkeen): Muistakaa vain, ettette kompastu täti Eulaliaan! (Kuuluu Feedin nauru: Häh-häh-häh!) FIINA (Tulee puoleksi oikealta ovesta sisään): Mitäs sitä nyt illalliseksi laitetaan, rouva? TUTTU (Epätoivossaan): Mitä vain Fiina tahtoo. TORSTI: Ja voi. FIINA: No, minä laitan sitte, mitä voin. Mutta minä sanon samalla, että se on viimeinen ateria, jonka valmistan. TUTTU: Kuinka niin? FIINA: Minä lähden huomenna ensimäisessä junassa pois. TORSTI: Miksi niin? FIINA: Siksi, että ruoka on lopussa ja — minun voimani myös, jos tätä menoa tulee jatkumaan. (Lyö oven kiinni jälkeensä.) TORSTI: Joka oli todistettava. TUTTU (Alkaa kävellä levottomasti edestakaisin huoneessa.) TORSTI (Katsoo häneen pitkään ja ivallisesti): No, Tuttu? TUTTU: No, mitä "no"? TORSTI (Veitikkamaisesti): Minä toivon vain, ettei sinun ole enää ikävä. Olethan saanut seuraa nyt. TUTTU (Itkusuin): Ja sinä kehtaatkin vielä puhua noin hävyttömästi, Torsti! TORSTI: Saanko minä kysyä, minne sinä aiot panna yöksi maata? TUTTU (Tiuskaisten): Kanakoppiin, niinkuin kuulit. TORSTI: Minä sitten valitsen heinäladon ja jätän sikoläätin jollekin mahdollisesti vielä tulevalle vieraalle. TUTTU (Yhä enemmän hermostuen): Tämä on kauheata, tämä on kauheata! TORSTI: Niin, kultaseni! Tämä on koleran esimakua. Basillit ovat saapuneet! TUTTU (Heittäytyen Torstin kaulaan): Oi, jospa voisimme niistä päästä pian, pian! TORSTI: Senhän saamme nähdä sitte! Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. (Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Muutamia tunteja myöhemmin.) TORSTI (Istuu leposohvalla.) SAIMA (Istuu toisella puolen häntä, pidellen häntä toisesta kädestä.) ILTA (Istuu toisella puolen, pidellen toisesta kädestä.) SAIMA (Intomielisesti): Et usko, Torsti rakas, kuinka iloinen todellakin olen saadessani olla täällä luonanne?! ILTA (Vieläkin intomielisemmin): Ja minä, minä vieläkin enemmän — saada istua tässä vieressäsi, puristaa kättäsi ja (heittää kätensä Torstin kaulaan) syleillä sinua täydestä sydämestäni, näin! TORSTI (Hiukan väistellen): Minä kiitän, minä kiitän, rakkaat ystävät! Tuntuuhan se kovin hyvältä minustakin. SAIMA (Samaan sävyyn): Varsinkin, kun näen sinut näin tyytyväisenä ja hyvällä tuulella! ILTA (Samaan sävyyn): Ja kilttinä ja rakastettavana meitä kohtaan! TORSTI: Kuinkapa minä muuta voisin ollakaan?! Tämähän todellakin on niin hauskaa meillekin! SAIMA: Oo, kuinka hienotunteinen sinä olet! ILTA: Ei pahaa sanaakaan sinulta kuule! TORSTI: Miksikä niin — pitäisi? SAIMA: Älä sano! Älä sano! ILTA: Onhan sinulla niin äärettömän paljon syytä. TORSTI: Tehän saatatte minut ihan ymmälle. SAIMA: Kun tämmöisen liudan vieraita näin tyynenä ja tasaisena siedät talossasi! ILTA: Eikä sinussa huomaa hermostumista vähääkään, ei vähääkään. TORSTI: Mutta, rakkaat ystävät, enhän minä toki raakalainen ole! SAIMA (Suuttumuksella): Mutta sitä ovat nuo, jotka kehtaavat tällä lailla toisen talon täyttää. ILTA (Samoin): Tällä lailla pyytämättä tulla ja kääntää kaikki ylösalasin! SAIMA (Samoin): Ja pilata toisten ihmisten kesäilon kokonaan! ILTA: Niin että tästä kaikesta voit vielä uudelleen sairastuakin! TORSTI: Ehkäpä joutua hullujenhuoneeseenkin! Niin. Vaan minkäpä minä nyt sille voin? Neuvokaa te! SAIMA: Anna heille hieno viittaus! ILTA: Älä anna heille ruokaa! TORSTI: Se olisi kyllä hieno viittaus! ILTA: Mutta silloin emme saa itsekään syödä. SAIMA: Minä laitan kyllä meille voileipiä valmiiksi ja me syömme salassa. TORSTI: Minä pahoin pelkään, että meidän kaikkien pakostakin hyvinkin pian täytyy panna hampaat naulaan. ILTA: Kuinka niin? SAIMA: Onko täällä niin vaikea saada ruokatarpeita? TORSTI: Kyllä se niin hullusti on — näin keskellä kesää. SAIMA: Sittehän teidän on ihan sietämätöntä täällä asua?! ILTA: Ja siinä tapauksessa täytyy se ilmoittaa kaikille suoraan. SAIMA: Ja mekin lähdemme pois. TORSTI: No, no, ei nyt mamman niin tarvitse pelästyä. SAIMA: Täällähän ei muutenkaan voi liikkua askeltakaan: minne vain käännyn, niin näen tuon vanhan variksenpelättimen Eulalian käsikädessä Feedi Klinkovströmin kanssa kävelevän. ILTA: Ja sitte vielä lapset ja koirat ja kissat — aina joka nurmella, minne vain tahtoo heittäytyä. TORSTI: Minusta se vain on kovin hauskaa näin vähän vaihteeksi keskikesän raukeassa hiljaisuudessa. SAIMA: Mutta minusta ei. Eulalian ja noitten muitten on lähdettävä pois. Joko he, — — ILTA: — — taikka me. TORSTI: Minun täytyy tunnustaa, rakkaat ystävät, että asetatte minut kovin vaikeaan välikäteen. SAIMA: Niinkö? ILTA: Sitä en olisi uskonut. TORSTI: Niin, niin, ymmärtäkäähän minut oikein! SAIMA: Et siis tiedä, kummanko joukon mieluummin tahtoisit pitää täällä. ILTA: Heidätkö vai meidät? Kiitos, Torsti! TORSTI: Tietenkin minä mieluummin antaisin heidän jäädä tänne — ja kuolla nälkään (levittää kätensä syleilyä varten) saadakseni pitää teidät hengissä, rakkaat ystäväni. SAIMA (Tarttuen Torstin käteen): Vai sillä lailla. Se oli kauniisti! ILTA (Juosten Torstin kaulaan): Nyt minä ymmärrän. Rakas, rakas Torsti! TORSTI: Mutta, kuulkaapas! SAIMA ja ILTA: No? No? TORSTI: Minulla on eräs tuuma, eräs suuri suunnitelma, jonka kovin mielelläni soisin toteutuvan. SAIMA: Ja se on? ILTA: Mikä se on? TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin tuo odotettu nälkäkuolema tapahtuu, täällä pitäisi saada sovinto aikaan mamman ja täti Eulalian välillä. SAIMA (Kääntyy selin Torstiin päin, tehden äänettömiä, vihaisia eleitä.) ILTA Minä en luule siitä koskaan tulevan mitään. TORSTI: Mutta Europan yleisen rauhan tähden — pitäisi ainakin koettaa! Ajatelkaahan: lähteä tästä maailmasta sanomatta toisilleen edes "näkemiin"!! SAIMA (Seisoen yhä selin): Minä en tahdo häntä nähdä, en, en koskaan, tiedäthän sen. ILTA: Tiedäthän, rakas Torsti, että äiti ja täti Eulalia ovat sovittamattomia verivihollisia siitä saakka, kuin äiti joutui naimisiin isän kanssa ja täti Eulalia jäi vanhaksi piiaksi. SAIMA: (Kääntyen yhtäkkiä): Ja minä en voi Eulalialle koskaan antaa anteeksi, että hän sanoi minun riistäneen häneltä hänen sulhasensa. Sillä se ei ole totta. Minun mies-vainajani rakasti minua eikä Eulaliaa. TORSTI: Tietysti, tietysti, mamma. Senhän todisti se, että hän nai mamman eikä Eulalia-tätiä. SAIMA: (Itkuäänellä): Ja se on hävytöntä, että Eulalia sitte sanoi minun jääneen leskeksi sen tähden, että häijyydelläni muka kiusasin mieheni kuoliaaksi. ILTA: Mutta rauhoituhan, mamma hyvä. Älä nyt viitsi itkeä turhasta! SAIMA: Minä sanon: en, en, en, en koskaan tahdo sopia Eulalian kanssa. ILTA: Miksikä, Torsti, aloitkaan puhua tuosta asiasta?! TORSTI: Minä pyydän anteeksi sitte! Yleisen sovun ja rauhan tähden tein tuon esityksen. Vaan koska se ei käy päinsä, niin eläkäämme edelleen sitte riidassa ja näyttäkäämme toisillemme torahampaita. TUTTU (Tulee oikealta piparkakkutaikinaa vadissa hieroen): Täällähän te olette. Kuka teistä tulee vähän auttamaan minua piparkakkutaikinaa hieromaan? TORSTI: Anna mulle! ILTA: Vielä mitä! Minä hieron. (Ottaa vadin Tutulta.) TUTTU: Käteni on ihan puutunut jo. SAIMA (Joka on pyyhkinyt silmänsä): Vai leipomapuuhissa sinä olet, lapseni! Minä tulen sinua auttamaan. (Illalle) Anna tänne vati! Minä hieron. (Ottaa vadin Illalta.) ILTA: On sinulla nyt, Tuttu parka, huolia meidän tähtemme. TORSTI (Pisteliäästi): Oo, Tuttu on siitä niin iloinen! Hän kantaa ne niin mielellään teidän tähtenne. Eikö niin, Tuttu? TUTTU (Hieman nolona): Niin teenkin. Kunpa vain täällä saisi kaikki, mitä tahtoo! TORSTI: Ja tarvitsee! SAIMA: Meitä varten nyt ei mitään erikoisempia laitoksia tarvita. ILTA: Me tyydymme vaikka mihin. TORSTI: Vaikka kiviin leivän sijasta, niinkö? ILTA: Vaikka! SAIMA: Eihän nyt toki niin hullusti vielä liene! TUTTU: Mitä sinä nyt tuollaisia puhut, Torsti! TORSTI: Ei sitä tiedä, kuinka vielä voi käydä. Minä ainakaan en mistään takaa. Lihaa täällä ei saa rahallakaan. Eikä kalan häntääkään ole nähty moneen päivään. ILTA: Vaikka ihan järven rannalla asutte! SAIMA: Mitäs te, raukat, sitte täällä olette syöneet? TUTTU: Onhan meillä munia, voita ja maitoa ollut! TORSTI: Kummakos sitte, että me, Tuttu ja minä, näin laihoja olemmekin? Emmekös ole, hä? Emmekös ole kuin toistemme henkäyksiä vain? TUTTU: Älä nyt viitsi laskea leikkiä, Torsti. Vielä pelästytät mamman ja Illankin. ILTA: Kyllä se on totta, että olette vähän laihtuneet, kun teitä oikein katselen. SAIMA: Ja nyt tuli näin monta suuta vielä yhdellä kertaa teille lisää! ILTA: Ja semmoinen herkkusuu kuin Feedi Klinkovström! SAIMA: Ja suur'syöjä kuin Eulalia! TORSTI: Oikea syöjätär, eikö niin, mamma? SAIMA: Ha-ha-ha-ha! Se oli oikeaan osattu! ILTA: Hyvä ruokahalu näkyi Lailallakin olevan. TUTTU: Tietysti matkalta tultua. TORSTI: Toivokaamme, että ruokahalu yhä vain paranee! SAIMA: Sinun pitää säästää voita, Tuttu! Se on turha, että Tyyra pitkin päivää syö voileipiä. ILTA: Kova nälkä näkyy heidän Riikallaankin olevan, kun se tuolla puutarhassa karviaismarja-raakaleita yhtä mittaa syö. TORSTI: Se ei ole niin vaarallista, kuin että Tuisku jo on ehtinyt syödä toisen kenkäni melkein kokonaan! TUTTU: Taivas varjelkoon! ILTA: Sehän on kauheata! SAIMA: Mitä ihmettä ne tänne tulivatkaan samalla kertaa meidän kanssamme?! TORSTI: Ja ajatelkaas: pikku Osmo-Björn-Tapio ja Muisku juovat maitoa kilvan niin, että huomenna tuskin saadaan enää kermaakaan kahviin. TUTTU: Mitä sinä nyt tuosta kerrot, Torsti! TORSTI: No, no, olkoon sitte! Minä olen suora. En tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä yllätyksiä. ILTA: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten taloihin tunkeutuvat! SAIMA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä. TUTTU: Mutta mammahan tekee työtä puolestaan otsansa hiessä. TORSTI: Toden perään — ihan kuin hiiden myllynkiveä jauhaa! SAIMA: Huh! Kovinpa tämä jo tuntuukin! Kukas nyt ottaa hieroakseen? TORSTI: Minä kyllä ottaisin, mutta pelkään, että taikina katoaisi vatsaani ennenkuin siitä on kakkujakaan syntynyt. ILTA: Minähän äsken jo tarjouduin. Antakaa tänne! TUTTU: Minä otan taas! (Ottaa vadin Saimalta.) Mutta kuulkaa te, Ilta ja Torsti, menkää järvelle ja soutakaa uistinta! Ehkä näin illan suussa joku hauki tarttuisikin siihen! ILTA: Ai, mennään, mennään, Torsti! TORSTI: Ai, mennään, mennään sitte! SAIMA: Menkää todellakin, niin teette puolestanne vähän hyötyä tekin! TUTTU: Ja mamma tulee leipomaan vehnästä kanssani? SAIMA: Tietysti. Mennään. Tule! Hyvästi siksi, lapset! (Menee oikealle.) TUTTU: Näkemiin sitte! (Menee myös oikealle.) ILTA (Heidän jälkeensä): Mutta noille muille ette saa antaa palastakaan! TORSTI: Ei palanutta piparkakkuakaan, ha-ha-ha-ha! ILTA: Niin juuri! Hankkikoot he itse itselleen ruokansa! (Ottaa Torstia käsivarresta.) Niinkuin me teemme. Menkäämme siis uistelemaan heti! TORSTI: Menkäämme vain! Saa nyt nähdä, onko onni suotuisampi sinulle kuin se on ollut minulle? ILTA (Intohimoisesti): Minä olen varma siitä. (Heittäytyen Torstin kaulaan.) Kuinka äärettömän hauska minun nyt tulee täällä olemaankin! TORSTI (Ottaa Iltaa vyötäisistä ja pyörähyttää häntä ympäri): Ja minun, ja minun! EULALIA ja FEEDI (Ilmestyvät samalla käsitysten verannalle ja rykäisevät merkitsevästi.) ILTA (Riuhtaisekse irti Torstista ja luo vihaisen katseen tulijoihin.) Hyi! EULALIA: ja Feedi (Räjähtävät ilkeään nauruun.) EULALIA: Vai näin täällä kuherrellaankin?! FEEDI: Pyydämme anteeksi, että tulimme häiritsemään herrasväkeä! TORSTI: Ei ole vaarallista. Me olimme juuri lähdössä kahden kesken järvelle soutelemaan. ILTA (Pisteliäästi vuoroonsa): Ja voimme siis jättää herrasväen tänne käsitysten kuhertelemaan, — niinkuin herrasväellä näkyy tapa olevan. EULALIA: Ilta on niin hyvä ja jättää pistopuheensa välttääkseen enempiä ikävyyksiä sisarensa kanssa tämän kohtauksen johdosta... FEEDI: Jota suinkaan emme olisi suoneet edes näkevämmekään. ILTA: Minä pyydän: olkaa niin hyvä ja menkää heti kertomaan Tutulle! Hän on tuolla keittiössä äitini kanssa. TORSTI: Mutta älkää, täti hyvä, missään tapauksessa unhottako sanoa, että me vielä läksimme järvelle jatkamaan kuherteluamme. Tule, Ilta, mennään! (Ottaa Iltaa kädestä.) ILTA: Mennään! Ha-ha-ha-ha! FEEDI (Estäen heitä): Top, top, sanon minä sittenkin. TORSTI ja ILTA: Miksi niin? Miksi niin? EULALIA: Järvelle soutelemaan ette nyt pääse missään tapauksessa. FEEDI: Niin, se on turha yrittääkin. TORSTI: Kuinka niin? FEEDI: Laila ja Tyyra ovat vesillä veneellänne. EULALIA: Eivätkä piankaan palanne. Näkyivät soutavan tuonne niemen taakse. ILTA: Hyi, kuinka harmillista! EULALIA: Eikö totta, kyyhkyseni? Niin kauhean harmillista! TORSTI: Ja meidän kun piti yhdessä koetella kalaonneamme! FEEDI (Salavihjauksella): Hä-hä-hä-hä! Kaikkea minä kuulenkin! Vai kalaonnea?! TORSTI: Niin juuri. Tuttu ei tiedä, mitä hän vierailleen tänä iltana saa pöytään. ILTA: Mutta minä juoksen rantaan ja koetan huutaa, että toisivat veneen takaisin. FEEDI: Tee se, tee se, Ilta! Ja juokse pian! Emmehän voi ilman ruokaakaan jäädä. ILTA: Tulethan, Torsti, kohta myöskin alas rantaan? (Juoksee perälle.) TORSTI: Tulen, tulen — paikalla. FEEDI: Vai ovat asiat täällä näin hullusti?! EULALIA: Jos olisin tietänyt, että täällä tällainen puute vallitsee, niin tuskinpa olisin tänne tullutkaan. TORSTI: Minkäs sille voi, kun ei paikkakunnallamme ole ruokatavaroita saatavissa — näin kesäaikaan. Lihaa emme ole nähneet viikkokausiin. Ja järvestäkin näkyvät kalat ihan kuin tahallaan lähteneen karkuun. FEEDI: Luonnollisesti silloin tuotatte ruokatavaranne kaupungista. Mikä nahjus sinä olet, ettette niin paljoa ymmärrä! TORSTI: Helppo sanoa, mutta ei se ole niinkään helposti täytettävä. EULALIA: No, jo minä ymmärrän! Vai sillä lailla ovat asianne todellakin?! (Salaa Feedllle.) Eipä ihme, että he minusta näyttivätkin niin surkeilta ja laihtuneilta, kun tänne tulin. FEEDI: Jaa, jaa, jaa, jaa! On se säälittävää todellakin. — Kuulehan, Torsti, tulehan tänne! (Vetää hänet istumaan leposohvalle.) TORSTI: Mitä niin? FEEDI (Salaperäisesti): Kuule, jos sinä olet rahan tarpeessa, niin voin minä sinulle lainata viisi markkaa? TORSTI: Ei, kiitos, en minä tahdo. FEEDI: Mutta täytyyhän sinun hankkia vieraillenne ruokaa. TORSTI: Pitkällekö me viidellä markalla pääsemme — näin monta henkeä?! FEEDI: Enempää minulla, ikävä kyllä, ei ole sinulle tarjota. Minulla on vain matkarahat, että pääsemme takaisin. TORSTI: Sitä parempi. Minulla ei ole itselläni tapana keltään ottaa eikä liioin myöskään kenellekään koskaan mitään antaa lainaksi. FEEDI: Se on hävytön tapa. Mitenkäs sinä sitte, poika parka, maailmassa ollenkaan toimeen tulet? TORSTI: Sanos muuta! EULALIA: Kylläpä me nyt tosiaankin olemme joutuneet ihanalle kesäretkelle. TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi. FEEDI: Eikös sinulla sitte totia olekaan tänä iltana minulle tarjota, vai? TORSTI: Koetan parastani. Asemapäälliköltä toivon jotakin saavani näin odottamattomalle vieraalle. FEEDI: Ja minä kun toivoin, että sinä panisit toimeen täällä hauskan skruuvi-illan, että saisin jotakin kukkaroonikin. EULALIA (Taputtaen Feediä olkapäälle): Tässä talossa, Feedi kulta, et sinä voita mitään, sen minä jo näen. FEEDI: Tpfyi, saakeli! Kaikellaisiin paikkoihin sitä joutuukin. TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi. FEEDI: Olisit ainakin voinut minulle aikaisemmin kirjoittaa, missä viheliäisessä tilassa te täällä elätte, niin emme olisi tulleetkaan emmekä turhaan tätä pitkää matkaa tehneet. TORSTI: Mutta ettehän tekään sanallakaan ilmoittaneet tänne tulostanne. FEEDI: Ai, saakeli! Se jäi tekemättä. EULALIA: Mutta se teidän olisi pitänyt tietää ilmoittamattakin. FEEDI: Niin juuri. Sehän oli ihan luonnollinen asia. TORSTI: Nyt siis, kun asiat ovat sillä kannalla, ei auttane muu, kuin että vieraamme saavat pitää hyvänään, mitä talolla on tarjota. Olen ollut suora. Sillä en tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä yllätyksiä. FEEDI: Mutta teillähän, näin ollen, ei ole suorastaan mitään tarjota. EULALIA: Ei muuta, kuin anoppisi ja hänen nenäkkään tyttärensä inhoittavaa seuraa. FEEDI: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten taloihin tunkeutuvat. EULALIA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä. TORSTI: Minä olen aivan samaa mieltä tädin kanssa, mutta minkäs me sille nyt voimme. EULALIA: Kyllä te voitte, kun vain tahdotte. FEEDI: Samaa sanon minäkin. Semmoisia ihmisiä suorastaan ei ole pidettävä talossa! EULALIA: Onkos se kumma, että teiltä ruoka kesken loppuu, kun on sellaisia suursyöjiä, kuin Saima ja Ilta. FEEDI: Niin, molemmat ottivat semmoisen kasan sillisalaattia eteensä päivälliseksi, ettei heitä näkynyt sen takaa ollenkaan. TORSTI: Se on totta, että tavallisissa oloissa tämänpäiväisestä laitoksestamme olisi kahdelle hengelle riittänyt ainakin kahdeksi viikoksi ruokaa. EULALIA: Tuttu parka! FEEDI: Tuttu parka! TORSTI: Sen tautta meidän on todellakin sääli, ettei meillä enää ole vieraillemme mitään tarjottavaa. FEEDI: Ole huoleti, veli hyvä, minä alan metsästää. EULALIA: Ja minä — kalastaa. TORSTI: Mutta ei vain sameassa vedessä, täti hyvä, minä pyydän. EULALIA: Siinähän ne suurimmat kalat uivat, niinkuin sanotaan, eikö niin? FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Kyllä, kyllä, mutta niitä ei syödä. EULALIA: Ooo-ho?! TORSTI: Ne ovat valaskaloja. Niistä saadaan vain kalaöljyä. EULALIA: Hyi! Sitte minä en viitsi kalastaa. Minä metsästän Feedin kanssa yhdessä. Eikö niin? Sinä tähtäät, Feedi, ja minä laukaisen? FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Silloin varmaan saadaan jänis. TORSTI: Se onkin parasta, täti, sillä, niinkuin sanoin, meidän järvemme on aivan kalaton. EULALIA: Hankkikoot siitä sitte anoppisi ja Ilta ruokansa. Me emme heille anna murustakaan. FEEDI: Kukin pitäköön nyt huolta itsestään! TORSTI: Minun on heitä kuitenkin kovin sääli, Feedi ja täti Eulalia. EULALIA: Minun ei ollenkaan. FEEDI: Ja mistä syystä? TORSTI: Kuulkaa, täti hyvä, minulla on jo kauan ollut eräs tuuma, eräs suunnitelma, jonka kovin mielelläni soisin toteutuvan. 88 EULALIA: Ja se on? FEEDI: Mikä se on? TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin heille nyt tästä johtuu ilmeinen nälkäkuolema, täällä pitäisi saada sovinto aikaan anoppini ja täti Eulalian välillä. EULALIA: Oletkos sinä hassu?! (Kääntyy selin Torstiin päin vihastuneena.) FEEDI: Minä en luule siitä koskaan tulevan mitään. TORSTI: Ja minä jo niin toivoin saavani Nobelin rauhanpalkinnon! EULALIA (Seisoen yhä selin): Minä en tahdo häntä nähdä, en, en koskaan, tiedäthän sen. TORSTI: Siten olisimme kuitenkin yhteisesti hankkineet ruokarahat ja olisimme voineet viettää hauskan kesän kaikki yhdessä. FEEDI: Tiedäthän, rakas Torsti, että anoppisi ja Eulalia ovat sovittamattomia verivihollisia siitä saakka, kuin Saima joutui naimisiin... TORSTI: ... ja täti Eulalia jäi vanhaksi piiaksi. EULALIA (Kääntyen yht'äkkiä): Minä en jäänyt vanhaksi piiaksi, se ei ole totta. Minä olisin saanut miehiä itselleni vaikka kymmenen joka sormelle. FEEDI: Se on totta. TORSTI: Mutta täti ei huolinut, niinkö? EULALIA: En. Sillä minä tahdoin vain Sundellin ja... TORSTI: ... ja häntä ei täti saanut. EULALIA: Sillä hänen riisti tuo toinen variksenpelätin minulta, minulta, minulta... (Puhkeaa kovaan itkuun ja heittäytyy sohvalle.) FEEDI: Miksikä, Torsti, aloitkaan nyt puhua tuosta asiasta?! TORSTI: Minä pyydän anteeksi sitte! Yleisen sovun ja rauhan tähden tein vain tuon esityksen. Mutta koska se ei käy päinsä, niin... (Livistää yht'äkkiä ulos perälle.) FEEDI (Ottaa nenäliinansa ja alkaa pyyhkiä Eulalian silmiä): Älä, älä itke, lapsi kulta! TUTTU (Juoksee oikealta sisään leipomapuvussaan): Herranen aika! Mikä täällä on? Mikä tädille on tullut? FEEDI: Ei mikään, ei mikään! Vähän vain lankesi ja satutti nenänsä! Kyllä se siitä ohi menee. TUTTU: Ja minä kun luulin Tyyran täällä itkevän. Aioin lohduttaa häntä piparikakulla, joita äidin kanssa parast'aikaa paistamme. EULALIA: Me emme teidän paistoksianne kaipaa emmekä tahdo. FEEDI: Niin. Ei haittaisi saada jotakin vähän tuntuvampaa vatsaamme. Vaan semmoistahan ei teillä kuulu mitään olevan. TUTTU: Feedi hyvä, me koetamme parastamme. Fiina tulee kohta kattamaan illallispöydän. Saatte munakokkelia. FEEDI (Purskahtaa nauruun): Munakokkelia TUTTU: Etkös sitä rakasta? FEEDI: En, en. Minä rakastan vain — Eulaliaa. (Halailee Eulaliaa.) EULALIA (Vastaten halailuun): Ooo! TUTTU: No, jos siitä voi elää, niin ei ole hätää mitään. FEEDI (Tarjoten käsivartensa Eulalialle): Niin, tule, armaani, mennään pois puutarhaan kävelemään. EULALIA (Tarttuen intohimoisesti Feedin käsivarteen): Kuuntelemaan satakielien suloista lemmen liverrystä! TUTTU (Heidän jälkeensä haaveksivasti): Onnellinen nuoruus, onnellinen nuoruus! Se elää vain lemmen haaveistaan ja lintujen liverryksestä. (Yht'äkkiä hoksaten.) Herranen aika! Unhotin kokonaan piparikakkuni! (Aikoo juosta oikealle.) TORSTI (Tulee samalla häntä vastaan ovessa): Täällähän olet, Tuttu. TUTTU: Mikäs on hätänä? FIINA (Tulee Torstin perässä sisään ja alkaa kattaa illallispöytää verannalle, kulkien tuon tuostakin huoneen läpi kauheassa touhussa ja itsekseen mutisten.) TORSTI: Oletpa sinä rauhallinen, vaikka itse tiedät, ettei talossamme ole tälle vieraslaumalle kohta mitään tarjottavana. TUTTU: Minä tarjoan vain kaikki, mitä talollamme tarjottavana on. Saavat tyytyä siihen. TORSTI: Entäs sitte? Sanotko, että nyt on kaikki lopussa? Nyt saavat vieraat lähteä tiehensä. TUTTU: En. Minä pyydän kauniisti: ole niin hyvä, Torstiseni TORSTI (Jatkaen): ... ja juokse sinne, hanki sitä, toimita tätä, soita kaupunkiin j.n.e. TUTTU: Muuhan ei auta, rakas Torsti. Minkäs sille nyt voi. TORSTI Sinä kyllä vielä pyydät kauniisti, mutta sitä eivät tee vieraat. TUTTU: Kuinka niin? TORSTI: Olisitpa kuullut vain, mitä vaatimuksia heillä on. Feedin, esimerkiksi, pitää välttämättä saada totinsa tänä iltana, vaan mistä minä sen konjakin otan? TUTTU: Se ei ole niin vaarallista. TORSTI: Vai ei ole? Minä ainakaan en osaa kuulla tuommoista komentamista toisen talossa. TUTTU: Lupasitko sitte hankkia? TORSTI: Lupasin — asemalta. Ja sinne lähdenkin paikalla. TUTTU: Mutta joudu nyt kohta takaisin, Torsti. TORSTI: Älä odotakaan minua niin pian. TUTTU: Mitä tarkoitat? TORSTI: Ei ainakaan ennen auringon laskua. Tahdon hiukan levätä koko tästä sekamelskasta ennenkuin kotia palaan. TUTTU: Mutta vieraat, ajattelehan heitä! TORSTI: Hoitakoot nyt itse itseään! Olen jo tehnyt kaiken voitavani. Olen koettanut olla niin ystävällinen kuin suinkin. Olen koettanut sovittaa riitapuoletkin: äitisi ja täti Eulalian. TUTTU: No? Onnistuiko? TORSTI: Jopahan! Ei se onnistu tässä eikä toisessakaan maailmassa. TUTTU: Tiesinhän sen! TORSTI: Ajattelehan, mikä elämä täällä näin ollen tulee olemaan?! Toinen puoli tahtoo vain pakoittaa toisen lähtemään pois. Se tästä heidän tulostaan tänne nyt on ollut seurauksena. TUTTU: Mutta, rakas Torsti, eihän se nyt minun syyni ole. TORSTI: Ei tietenkään. Minun oma syyni se on, että näin olen joutunut naimisiin ei vain sinun, vaan koko sukusi kanssa. TUTTU (Itkien): Siinä sen nyt kuulin taas! TORSTI: Olisiko kumma, jos taas sairastuisin ja koko kesäni olisi mennyt piloille?! TUTTU: No, aja, Herran tähden, heidät kaikki pois sitte paikalla! TORSTI: Kepilläkö vai? Hienoja viittauksia olen heille jo antanut, vaan eivätpäs lähde. Näköjään ovat viittaukseni vielä olleet liian hienoja, etteivät niitä ole huomanneet. TUTTU: Mitäs sitte olet heille sanonut? TORSTI: Sen, ettei sinulla ole enää kuin munakokkelia heille tarjota. TUTTU: Onpas vielä palvattua lampaan lihaakin vähän jälellä. TORSTI: Vähän jälellä — niin. Mutta huomenna on Tuisku siitä jo luunkin syönyt. Jotenkin tämän olen heille sanonut, ja ettei meille itsellemme jää paikkaa, minne päämme kallistaa, sen heidän pitäisi jo itsensäkin huomata. TUTTU: Ihanhan sinä olet kauheasti hermostunut taas, Torsti hyvä. FIINA (Joka sattuu samalla kulkemaan huoneen läpi): Ei se kumma ole, jos tässä ihan hulluksi tulisi. TORSTI: Niin olen, vaikka olenkin koettanut koko ajan hillitä itseäni ja tehdä pilaa kaikesta, vaan nyt en sitä jaksa — enää. Nyt tästä tulee kohta tosi jo. TUTTU: Mitä ihmettä minä nyt sitte teen?! (Itkee jälleen.), TORSTI: Tee, mitä tahdot! Pidä sinä nyt huoli vieraistasi! Minä lähden. TUTTU: Minnekä sinä lähdet? TORSTI: Asemalle — Feedille konjakkia toimittamaan. Sano niin vieraillesi, jos minua alkavat kaivata. Äläkä odotakaan minua illalliseksi kotia. Hyvästi! (Poistuu oikealle.) TUTTU (Purskahtaa itkuun ja heittäytyy suulleen leposohvalle): Se tästä nyt tuli! Se tästä nyt tuli! FIINA (Joka pysähtyy katsomaan): Itkekää, itkekää! Vieraita kaipasitte, nyt ne saitte! Tuli se itku kerran lyhyestäkin ilosta! TUTTU (Hypähtää ylös): Mitä Fiina vielä siinä tuhmuuksia puhuu?! Pitäisi ennemmin suunsa kiinni. FIINA: Voinhan minä sen pitää, vaan ei se ole oikein nykyajan palvelijain tapa. Sääli minun kuitenkin on vähän rouvaa, mutta herraa varsinkin! TUTTU (Pyyhkien silmiään): No, Fiina tekee nyt vain tehtävänsä eikä turhia jaarittele. FIINA: Tahdoin tässä sivumennen kysyä, että tähänkö saliin sitte se Linkkuströmin perhe nukkumaan pannaan? TUTTU: Tähän. Fiina tuo yliseltä kaikki patjat, pään-alaset ja peitteet, mitä siellä vain on. Kyllä minä sitte neuvon. FIINA: Tuonpahan sitte. (Poistuu oikealle.) SAIMA (Huutaa oikealta): Tuttu! Tuttu! Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! TUTTU: Taivaan isä! Unhotin sittenkin piparikakut tässä hälinässä! (Aikoo mennä oikealle.) SAIMA (Tulee, kantaen vadissa ihan palaneita piparikakkuja; itkusuin): Minnekä sinä jäit? Katso nyt, mikä tuli! TUTTU: Palaneet, palaneet kaikki! Kun et ottanut aikaisemmin ulos uunista! SAIMA: Enhän minä teidän uuninne tapoja tuntenut. Mistä minä sen niin tuliseksi tiesin! ja itse vielä juoksit pois! TUTTU (Purskahtaa taas itkuun): En minä viitsi mitään enää tehdä! Kaikki käy hullusti! Mitä iloa tämä nyt sitte on?! Riitaa, huutoa, toraa vain! Tämäkö nyt on meidän kesähuvimme, tämä! Y-hyyy! Y-hyyy! SAIMA (Alkaa myöskin itkeä): Eihän tämä minunkaan syyni ole?! Eikä meitä varten olisi mitään tarvinnut leipoa. Mitä huvia tämä meillekään on, tämä tämmöinen?! Jos olisin tietänyt, niin emme olisi tänne ollenkaan tulleetkaan. Y-hyyy! Y-hyyy! TYYRA (Tulee perältä juosten, Muisku sylissään, Tuisku riimussa perässään): Täti, täti! Tätihän lupasi minulle piparikakkuja. Joko ne ovat valmiit? SAIMA (Osoittaa hänelle vatia, jonka on pannut kirjoituspöydälle): Tuossa ovat! Syö vaikka kaikki! TYYRA (Juoksee pöydän luo, katsoo piparikakkuihin ja päästää sitte myöskin kauhean itkunmöläkän. Samalla hän kuitenkin työntää taskunsa täyteen piparikakkuja, antaa yhden Tuiskulle, alkaa itsekin niitä popsia ja poistuu koirineen kissoineen perälle.) LAILA (Tulee perältä): No, mitäs täällä on tapahtunut? Kuulin semmoisen kauhean itkun täältä. SAIMA ja TUTTU (Pyyhkien silmiään): Ei mitään, ei mitään! LAILA: Kuinka ei? Tehän olette itkeneet. Onko täti Eulalia jollakin lailla suututtanut? SAIMA: Ei suinkaan hän iloakaan kellekään ole tuottanut. Menisit katsomaan, 'kuinka hän mieheesi on takertunut, kuin kärpänen siirappiin. LAILA: Hyvin kernaasti minun puolestani saa olla, niin saan minä sen ajan ainakin itse olla rauhassa. SAIMA: Jassoo! No, onnea sitte! LAILA: Mutta missäs sinun miehesi on, Tuttu? Ilta komensi meidät maalle ja odottaa Torstia soutelemaan. Hänellä oli uistin mukana: heidän piti muka lähteä kalastamaan. TUTTU: Niin todella pitikin. Ei se minulle mikään salaisuus ollut, jos niin luulet, Laila. SAIMA (Pisteliäästi): Ilta tahtoi näet tehdä jotakin hyödyllistä eikä vain huvitella vieraissa ollessaan. LAILA (Itkusuuna): Kiitoksia paljon! Sitäkö varten olemmekin tänne tulleet, että näin meidän kesähuvimme pilataan kaikellaisilla pistopuheilla?! (Purskahtaa vuoroonsa itkuun): Y-hyyy! Y-hyyy! SAIMA: Mitäs huvia meidänkään on kuulla sinun itkuas täällä?! (Purskahtaa jälleen itkuun.) TUTTU: Älkää nyt viitsikö! Älkää nyt viitsikö! (Purskahtaa myös kovaan itkuun.) TYYRA (Ilmestyy peräovelle ja yhtyy kovalla äänellä muitten itkuun.) EULALIA ja FEEDI (Näkyvät käsitysten peräovella verannan portailla.) FEEDI (Kovin karskeasti): Mitä te mölisette täällä kaikki? EULALIA: Mikä itku täällä on? Taivaan isä! SAIMA (Kuultuaan Eulalian äänen lakkaa yht'äkkiä itkemästä ja marssii suorana ulos oikealle.) FEEDI (Tullen sisälle): Mitä on tapahtunut? Selittäkää! EULALIA (Tulee myös sisään huomattuaan Saiman poistuneen): Mistä syystä te itkette? Sanokaa! (Kaikki ovat laanneet itkemästä samalla kertaa.) FEEDI: No, sinä, Tuttu? Sano ensin! TUTTU (Pyyhkien silmiään): En mistään, en mistään. EULALIA: Entäs sinä, Laila! LAILA: En minä tiedä. Muuten vain. FEEDI: No, entäs sinä, Tyyra? TYYRA: Kun kaikki piparikakut paloivat! Y-hyyy! Y-hyyy! (Purskahtaa jälleen itkuun ja menee perälle.) FEEDI: Vähät minä piparikakuistanne, mutta totia olisi jo aika saada. ILTA (Tulee portaille, huutaen): Torsti! Torsti! Etkö sinä jo tule? LAILA: Kuuletko, Tuttu? EULALIA: Kuinka kauniisti kutsuu! FEEDI (Tutulle): No, vastaa! Missä se sinun toinen puoliskosi on? Hänhän lupasi meille totia toimittaa. ILTA (Tullen peräovelle): Eikös Torsti ole täällä, Tuttu? Hänhän lupasi tulla kanssani uistelemaan. TUTTU: En tiedä, en tiedä. Mitä te minulta kysytte?! FIINA (Kurkistaa oikealta ovelta): Rouva, hoi! Jokos illallinen tuodaan pöytään? FEEDI: Ei tuoda! Sano ensin missä herrasi on? Tule sisään, variksenpelätin! FIINA (Tullen sisään): Missäkö herra on? FEEDI: Niin juuri. Mitä siinä kyselet?! FIINA (Tutun puoleen): Tietääkös rouva, missä herra on? TUTTU: Mistä minä tiedän. FIINA (Feedille): Ei rouva tiedä. En minäkään sitte tiedä. EULALIA, LAILA ja ILTA (Ihmeissään toisiaan katsellen): Minnekäs ihmeeseen Torsti on mennyt? TYYRA (Peräovelta): Setä näkyi rientävän asemalle päin. FEEDI: Saakeli vie! Näinhän hän jätti minut ilman totia. Ensi kerran elämässäni se tapahtui. TUTTU: Fiina tuo ruoan pöytään vain. FEEDI: Tuo sitte munakokkelisi tänne! FIINA: Hyvä on! Paikalla tuon. (Menee oikealle ja vie kohta ison katetun vadin verannalle.) TUTTU: Minä pyydän: vieraat ovat niin hyvät ja käyvät syömään. FEEDI: Tulkaa, lapset! Kai maar teidän on jo kova nälkäkin? RIIKKA (Näkyy samassa nostavan perälle lapsenvaunuja.) EULALIA (Tutulle): Minä olen pyytänyt, että minulle tuotaisiin ruoka ylös huoneeseeni. TUTTU: Täti saa olla huoleti. Äiti ja minä syömme perästäpäin. ILTA (Tutulle): Ja minä teen teille seuraa. FEEDI (Ottaen Eulalian toiseen ja Lailan toiseen käsivarteensa): No niin, herrasväki syö siis ensin. Mennään! EULALIA (Jutulle): Pelkään vain, ettei teille jääkään mitään jälelle — munakokkelistanne, kun ette tule yhdessä syömään. FEEDI ja LAILA (Räjähtävät nauruun.) TUTTU: Hyvää ruokahalua vain! ILTA (Heidän jälkeensä): Minusta se haiskahti kovin pohjaan palaneelta. EULALIA, FEEDI ja LAILA (Menevät verannalle, jossa Tyyrakin liittyy heidän seuraansa syömään. Riikka jää sinne vaunuineen myös.) FIINA (Tulee samassa oikealta, paiskaten salin lattialle koko sylillisen patjoja y.m. sänkyvaatteita): Tuossa ne nyt ovat! (Levittelee patjoja.) Minnekä ne vuoteet nyt sitte laitetaan? TUTTU: Fiina odottaa nyt edes siksi kuin vieraat ovat ehtineet syödä. FIINA: Vielä tässä mitä? Milloinkas minä sitte itse makuulle pääsen? (Verannalta kuuluu kovaäänistä puhelua ja nurinaa, ylinnä Feedin ääni: "Ihan pohjaan palanut! Ihan pohjaan palanut!") ILTA: Kuule, Tuttu! Minä olin oikeassa. TUTTU (Fiinalle): Ihanko Fiina todellakin poltti munakokkelin pohjaan? FIINA: Rouvan äitihän sen munakokkelin laittoi, enkä minä. TUTTU ja ILTA (Toisiaan syleillen ja nauraen): Voi, sitä mammaa, sitä mammaa! FEEDI (Avaten peräoven): Herrasväki on hyvä ja tulee itse syömään munakokkelinsa nyt! FIINA: Herrasväki syö vain! Minä kyllä laitan muille uutta ja parempaa. (Naurua.) SAIMA (Tulee samassa oikealta, syli täynnä tyynyjä): Tässä on vielä... (Paiskaa kantamuksensa häneen selin seisovan Fiinan päälle, jota ei tyynyjensä takaa huomaa, kaataen niillä Fiinan ennen tuotujen patjojen päälle, mutta kaatuen samalla itsekin samaan kasaan.) SAIMA ja FIINA (Huudahtaen yht'aikaa.) Herra Isä, siunaa ja varjele! TUTTU ja ILTA (Huudahtaen myös): Siunaa ja varjele! (Auttavat Saimaa ylös.) Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS. (Sama huone kuin edellisissä näytöksissä. On seuraavan päivän aamu. Leposohvalla on maattu ja siinä on kokoonpantuina lakanoita, peite ja tyynyjä. Lattialla, toisella puolella, on patja tyynyineen peitteineen. Peräovet ovat auki verannalle.) FIINA (Korjaa makuuvaatteita pois lattialta): Niitäkös nyt sikisi vieraita kuin syöpäläisiä ikään! Ja kaikki tässä pitäisi yhden hengen keritä tehdä: ruoka laittaa, — tyhjästä! — huoneet siivota ja heidän jälkiään korjata! Niin ovat kääntäneetkin talon ylösalasin, ettei tästä kohta itseään löydä — tästä läävästä! Mutta pois minä lähden, — ja vielä tänään, — jos ne aikovat täällä pitemmän aikaa viipyä. TORSTI (Katsoo oikealta ovesta sisään): Fiinakos täällä on? FIINA: Minä. TORSTI: Onkos rouva täällä? FIINA: Eikä ole. TORSTI (Puoleksi sisällä): Onkos täällä ketään muita? FIINA: Eihän noita näy. Kävelylle taisivat kaikki mennä — rantaan. Riikka vain lapsenvaunuja tuolla puutarhassa kulettaa. TORSTI (Tullen kokonaan sisään): Ai! (Painaen kädellään vatsaansa.) Ai! FIINA (Katsoen kummastellen Torstiin): Mikäs herraa vaivaa? TORSTI: Mahaa puree vähän. FIINA: Arvaahan tuon! TORSTI: Kuinka niin? FIINA: Vähemmästäkin voi sairastua, oli, kun ei illallista syönyt? TORSTI (Heittäytyy leposohvalle): Missä lienen ollut. — Ai! — Kaivattiinkos? FIINA: Eiköpähän. Ja missä herra lienee yönkään viettänyt, kun ei ollut tilaa kotona olla? TORSTI: Missäs Fiina luulee? FIINA: Asemapäällikön luona ehkä. TORSTI: Niin olinkin. Vaan ei saa sanoa muille. Luulevat minun sieltä vielä koleran tuoneen, kun näin mahaa puree. FIINA (Katsoo Torstiin pitkään ja silmät suurena): Voi se sieltä, todenperään... TORSTI (Irvistellen): Onkos rouva kysynyt? FIINA: Eikä, kun en ole vielä tänä aamuna rouvaa nähnytkään. TORSTI: Eikö?! Missäs rouva on nukkunut? FIINA: En sitäkään tiedä. (Kantaa makuuvaatteet vasemmalle ja palaa sitte tomua pyyhkimään.) TORSTI: Nukkuisikohan hän ehkä vielä, jos on mennyt yliselle maata. FIINA: Pitäisipä, todenperään, käydä katsomassa! (Katsoen perälle.) Vaan tuollapa rouva tuleekin! TORSTI (Hypähtää ylös): Puutarhastako? FIINA: Niin. Riippumatto kädessä. TORSTI: Kai hän riippumatossa on yönsä viettänytkin. FIINA: Kaipa sitte! Kovinpa hän väsyneesti astuukin. TORSTI: Fiina ei saa sanoa, että olen kotona. Panen hiukan maata. FIINA: Olkoon! Voinhan tuon...! TORSTI: Eikä missään tapauksessa saa sanoa, että olen sairas. (Juoksee vasemmalle.) FIINA: Sama se! (Katsoo hänen jälkeensä, mutta miettiväisenä): Jokohan siihen, todenperään, tulee kolera?! TUTTU (Tulee perältä, jättäen riippumaton verannalle.) Huomenta, Fiina! FIINA: Huomenta, rouva! TUTTU: Poissako ovat vieraat? FIINA: Poissa — kaikki. TUTTU: Kuinka kauheasti päätäni särkee. Ihan se on haleta. FIINA: Vai on rouvakin sairas? TUTTU: Kukas vielä sitte? FIINA (Hoksaten): Voihan tässä kaikki jo sairaaksi tulla. TUTTU (Kävellen edestakaisin): Ihan tämä on kauheata! Ihan tämä on kauheata! En ole nukkunut paljon ollenkaan koko yönä. FIINA: Vilustaakos rouvaa myös? TUTTU: Tietysti aamuyöstä tuli riippumatossa vähän vilukin. FIINA: Ei sitä nyt enää toista yötä rouva jaksane?... TUTTU: En. Fiina saakin nyt hoitaa vieraat. FIINA: Minäkö?! Hyvä, jos tässä vielä muutaman tunnin itse pysyn... TUTTU: Jääkööt sitte itsekseen! Minä menen panemaan maata! (Aikoo mennä vasemmalle.) FIINA (Asettuen oven eteen): Ei, ei, — ei rouva sinne saa mennä! TUTTU: Kuinka niin? Riikkahan sanoi minulle, että kaikki ovat poissa. FIINA: Vaan ei saa kuitenkaan mennä. On kielletty. TUTTU: Kuka? Onko herra kotona? FIINA: En minä... Rouva panee sitte tähän sohvalle maata. TUTTU: Mitäs tämä merkitsee? Mitäs Fiina näin salaperäinen on? Onko joku sairastunut? FIINA: Ehkä ... onkin. TUTTU: Kuka? Kuka? FIINA: Rouva ei nyt vain saa pelästyä. TUTTU: Herra Jesta! Mitä Fiina nyt?! FIINA: Minua kiellettiin sanomasta, mutta täytynee kai se kuitenkin. TUTTU: Tietysti. Se täytyy. FIINA: Jos on vielä vaarallistakin?! TUTTU: Fiina sanoo pian sitte! FIINA: Herra tuli kotiin ja meni sinne maata. Valitti vatsakipuja ja sanoi ettei häntä saisi häiritä! TUTTU: Sanoiko hän missä oli ollut yötä? FIINA: Sehän se juuri minuunkin iski. Asemalla sanoi olleensa. TUTTU: Taivaan isä! Tähän aikaan! FIINA: Niinpä niin, rouva! TUTTU: Minä katson, nukkuuko hän! Annahan olla, — ihan hiljaa aukaisen oven. (Raottaa hiljakseen ovea ja kurkistaa vasemmalle.) Nukkuu! Kovin on kalpea. FIINA: Varmaan häntä oksettaa. TUTTU: Valittiko hän jo sitä? FIINA: Taisi jo sinnepäin olla, koska näkyi niin pahasti irvistelevänkin. TUTTU: Mitä ihmettä nyt tehdään?! Fiina hyvä, lähde hakemaan lääkäriä, lähde! FIINA: Herra hyvästi siunaa! Vielä tämä tästä puuttui! Mistä asti? TUTTU: Juokse asemalle kauppiaan puotiin ja soita sieltä puhelimella tohtori Väkkärälle! Pyydä heti paikalla tulemaan! FIINA: Voinhan minä mennä, rouva, mutta kyllä minä otan samalla tavarani ja sille matkalle jäänkin. Lähden kaupunkiin takaisin. TUTTU: Ja Fiina jättäisi tällä lailla meidät kaikki tänne? FIINA: Koleraa ja senkin muita pasilleja lähden pakoon. Oma henki tässä maailmassa on kullekin kallein. (Poistuu kiireesti oikealle.) TUTTU (Purskahtaa kovaan itkuun ja heittäytyy suulleen leposohvalle.) TORSTI (Kurkistaa oikealta ovesta, mutta sulkee sen heti, kun perältä tulee esille:) EULALIA: No?! Tuttu! Mitäs sinä täällä ulvot — heti aamuseita? TUTTU (Nousten ylös): Voi, täti hyvä! Ihan minä pelkään pahinta! EULALIA: Puhu suusi puhtaaksi paikalla, — minä en pelkää mitään. TUTTU: Talossamme on varmaan jo — kolera. EULALIA (Silmät pyöreinä kauhusta ja molemmat kädet ojossa): Ko... ko.... ko...?! TUTTU: Torsti on pahasti sairastunut vatsakipuihin. Hän oli ollut yötä asemalla ja on tullut sieltä kuoleman kalpeana kotia. EULALIA: Missä hän on? TUTTU: Tuolla, tuolla makuuhuoneessa! (Makuuhuoneesta kuuluu Torstin äänekäs voivotus): Kuuletteko, kuuletteko? Nyt hän noin jo huutaa! EULALIA: Oletko käynyt sisällä, sinä? TUTTU: Ovesta vain kurkistin: hän oli kalpea kuin kuolema. EULALIA: Älä mene sisään, Tuttu, älä mene sisään! Äläkä tule enää likelle minua sinäkään. (Peräytyy toiselle puolelle.) Ihan alkaa jo minunkin vatsaani purra. Täällä varmaan jo lentelee basilleja ilmassa. TUTTU: Näinkö te minua autattekin, täti? EULALIA: Auttakaa itse itseänne! Oma henki on tässä maailmassa kullekin kallein. TUTTU: Niin sanoi Fiinakin, kun käskin häntä lääkäriä hakemaan. Hänkin jo päätti jättää meidät. EULALIA: Niin teen sitte minäkin. Ei suinkaan tänne meistä kukaan jää — basillien syötäväksi ja ilman ruokaa itse. TUTTU: Täti, täti, älkää nyt toki muille mitään puhuko! Ettehän? EULALIA: Päinvastoin. Se on kristillinen velvollisuuteni. Sen teen heti ja menen sitte laittamaan kampsuni reilaan. (Pyörähtää ympäri ja poistuu oikealle.) TUTTU (Lyöden epätoivossaan kätensä yhteen): Ja minä minä jään tänne ihan ypö yksin, ypö yksin! TORSTI (Kurkistaa jälleen ovesta): Tuttu, huomenta! (Tulee sisään paitahihasillaan.) TUTTU (Kääntyy säikähtyen): Ai! Torsti! Torsti! (Huitoo häntä pois luotaan ja takaisin huoneeseen, molemmin käsin.) Älä! Älä! Älä! Mene takaisin! Mene takaisin! Sinähän olet sairas. TORSTI: Olen kyllä — sen verran kuin jokainen, joka ei ole yötään kunnollisesti nukkunut. En muuta. TUTTU: Fiina sanoi, että... TORSTI: Kuulin, kuulin — ihan kaikki. En suinkaan minä hänelle olisi kertonut, että ensin nukuin veneen kokkaan rannassa ja että, kun sitten aamuyöstä heräsin ja kylkeäni kivisti, menin ja panin maata heinälatoon. TUTTU (Ihastuen) Sinä siis et sairas olekaan?! TORSTI: Voihan sitä vähemmästäkin kylmettyä ja vatsapuruja saada. TUTTU: Ja nyt luulevat kaikki, että sinussa jo on kolerabasilleja! TORSTI: Siitä sen näet, kuinka huhut syntyvät ja kärpäsestä kasvaa härkänen! TUTTU: Ja sen johdosta on jo täti Eulalia päättänyt lähteä. TORSTI (Leikillisesti säälitellen): Oi, voi! Sehän olisi todellakin kovin ikävä! TUTTU: Ja varmaan on hän jo ehtinyt muillekin kertoa sinun sairastuneen koleraan. TORSTI: Joten luultavasti kaikki aikovat seurata hänen esimerkkiään? Niinkö? TUTTU: Niin, ja siten leviää tieto vielä yli koko maan... TORSTI: Että minä jo olen kuollut?! Sinun pitää välttämättä estää se, Tuttu! Sinun pitää heti estää omaistesi lähtö! TUTTU: Niin. Minä lähden paikalla heitä hakemaan tänne. TORSTI: Mitä sinä itse juokset? Lähetä Fiina! Sinähän olet kauhean väsyneen näköinen. TUTTU: Fiinan lähetin jo lääkäriä hakemaan. Ja hän uhkasi samaa tietä mennä matkaansa, hänkin. TORSTI: Silloin on minun juostava hänen jälessään ja palautettava hänet. TUTTU: Jos enää kiinni saat?! TORSTI Koetan parastani. Pidä sinä siis huoli muista, minä hoidan Fiinan. TUTTU: No hyvä! Minä juoksen heti. (Juoksee ulos perälle.) TORSTI (Näpäyttää iloisesti sormiaan ja tekee pitkän loikkauksen oikealle vievää ovea kohti): Hyvä juttu, sanoi Sumeli, kun selkäänsä sai! FIINA (Avaa samalla oven, mutta kirkaisee ja paiskaa sen jälleen kiinni nähtyään Torstin.) TORSTI (Huutaa hänen jälkeensä.) Fiina! Fiina! Fiina tulee tänne. FIINA (Ulkona): En minä uskalla. En minä, en minä tule. TORSTI (Joka on saanut Fiinan käsivarresta kiinni, laahaa hänet huoneeseen): Hullukos Fiina on?! Miks'ei uskalla? FIINA: Vielä minuun tartutatte koleran. TORSTI: Minkä koleran? En minä sairas ole. Näkeehän, Fiina, että minä olen ihan terve. FIINA: Ja minä jo olin lähdössä Väkkärää hakemaan! TORSTI: Käskinkös minä, mitä?! FIINA: Mitäs te taannoin sitte vatsaanne pitelitte ja niin pahasti irvistelitte? TORSTI: Sekös se sitte on koleran merkki?! Olettepas te hassuja! Mutta, totta puhuen, Fiina, se se oli tarkoituskin, että luulisitte minun koleraan sairastuneen. FIINA: Häh? En minä ymmärrä. TORSTI: Lupaakos Fiina pitää minun puoliani, jos selitän! FIINA: Ell'ei se vain ole vaarallista. TORSTI: Ei vähääkään. FIINA: No — sitte! TORSTI: Tarkoitus oli, että liiat vieraat pelästyisivät niin, että lähtisivät tiehensä ja taloon palaisi kesärauha taas. FIINA (Iloisesti käsiään yhteen lyöden): Herra Jesta! Herrapas nyt koko konstin keksi! TORSTI: Eikös se olekin oivallinen vastamyrkky? FIINA: Johan siitä yksi syöpäläinen näkyi karkuun lähtevän. TORSTI: Ja Fiina aikoi lähteä myös? FIINA: Olihan tuossa muutakin syytä. TORSTI: Mutta nyt Fiina tietysti päättää jäädä paikoilleen? Eikö niin? FIINA: Jos vain ne lähtevät, niin mikäs siinä on. Saattaahan tuon. TORSTI: Ne ovat siis saatavat lähtemään — yksissä neuvoin,, vai? FIINA: Koetanpahan parastani sitte. Ja miten? TORSTI: Ensiksikin Fiina, tietysti, ei lähde lääkäriä lainkaan hakemaan. FIINA: Mitäpä varten? Kun ei sairastakaan ole talossa! TORSTI: Eikä vaikka joku muu vielä sairastuisi — koleraan! FIINA: Vaikkapa niinkin! TORSTI: Sillä Fiina voi itsekin — tarpeen tullen — sairastua koleraan. FIINA: Sus siunatkoon! TORSTI: No, no, ymmärtäähän Fiina mikä on tarkoitus? FIINA: Että minunkin vielä pitää ruveta ilvehtimään! Kukas sitte talossa ruoan laittaa? TORSTI: Koleran aikaan syödään niin vähän kuin suinkin. Parasta on olla kokonaan syömättä. FIINA: Ell'ei sitä kovin kauan kestä?! TORSTI: Toivokaamme, ettei kestä. Joko kolerasta tulee kuolema heti tahi basillit lähtevät hyvin pian tiehensä. FIINA: Mitäs sitte vielä? TORSTI: Minä siis olen edelleenkin koleraan sairastunut ja makaan tuolla makuuhuoneessa. FIINA: Hyvä on! TORSTI: Ja vaikka rouva kuinka väittäisi, että minä olen terve, niin Fiina väittää vain vastaan. Rouva, näetsen, lähti vast'ikään vieraitamme hakemaan vakuuttaakseen heille, etten olekaan sairas, siten saadakseen heidät tänne jäämään. FIINA: No, kyllä minä sitte puoliani pidän. TORSTI: Sitte on sotasuunnitelma valmis. Minä lähden taas kuolinvuoteelleni ja Fiina jää tänne vieraita vastaan ottamaan. Mutta muistakaa, Fiina, hoitakaakin nyt huushollia hyvin! Se on Fiinan edesvastuulla kokonaan. FIINA: Kaikellaista peliä minun eläessäni on nähtäväkin! TORSTI (Katsoen perälle): Hss! Tuollapa joku jo tuleekin. Onnea ja menestystä ja pitkää ikää meille kaikille! (Juoksee vasemmalle.) FEEDI (Tulee puutarhasta, pyssy selässä, kantaen kuollutta kanaa, Tuisku mukanaan): Eikös täällä ole ketään kotona? FIINA (Tehden molemmin käsin merkkejä, että hän puhuisi hiljaa, ja viitaten vasemmalle päin): Hss! Hss! Hss! FEEDI: Mikä nyt on? Vieläkö siellä nukkuvat? Nouskoot ylös! FIINA: Taivaan tähden! Herra on sairas. FEEDI: Mikä herra? FIINA: Meidän oma herramme. Kuka sen vielä tietää? Ehkä siinä on koleraakin. FEEDI: Älä höpise siinä! FIINA: On kuin onkin! Ei saa huutaa. FEEDI: No, kun on niin olkoon! En minä sitä pelkää. (Ojentaa Fiinalle kanan.) Kas tässä! Ota nyt ja valmista tämä jänis meille päivälliseksi! FIINA: Hulluko kapteeni on?! Kanahan tämä on! FEEDI: Hulluko sinä olet?! Jänishän se on! Ota päästä kiinni ja käännä ylösalasin, niin näet, että se on jänis. FIINA: Hulluko te olette?! Siivet ja kaksi jalkaa! FEEDI: Se on siivekäs jänis. FIINA: Ja tämmöinen kirjava! Eihän jänis kirjava ole! FEEDI: On, tähän aikaan on! FIINA: Meidän oma kanamme. Tunnenhan minä jo sen. FEEDI: No, kun tunnet, niin tunnet. Kiitä onneasi, etten varista ampunut ja sitä sulle tuonut. Tämän otti ja nutisti Tuisku. Kiitä sitä! FIINA: Kyllä kai siitä herrasväeltä kiitokset saatte, kun nyt munitta jäätte. FEEDI: Mitäs sinä sitte aiot tehdä, senkin kana? FIINA: On kielletty huutamasta, sanoinhan jo! FEEDI: Senkin röyhkeä! Mene tiehesi! Ulos! Ulos! FIINA: Menen, menen. Kolera teidät sitte periköön! (Poistuu oikealle.) FEEDI: Joka paikassa ne ovat palvelijat nykyaikaan samallaisia! — No, tule pois, Tuisku! (Aikoo mennä perälle.) TYYRA (Tulee puutarhasta juosten verannalle): Pappa, pappa! Pois sieltä! Sedässä on kolera! Mamma sanoi, ettet saa mennä sisään. Täti Eulalia kertoi meille sedän sairastuneen. Tule, tule! (Juoksee takaisin puutarhaan.) TUTTU (Tulee oikealta Lailan seuraamana): Mutta minä vakuutan, Laila hyvä, että se ei ole totta. LAILA: Mutta täti Eulalia sanoi, että se on totta. Ja sen tautta hän on jo kohta valmis lähtemään pois. TUTTU: Feedi hyvä? Sinähän olet mies? FEEDI (Joka on pysähtynyt kuuntelemaan): Niin olenkin, tietysti. TUTTU: Ja järkevä? FEEDI: Se vielä puuttuisi, etten olisi. TUTTU: Sinähän ymmärrät, että se ei ole mahdollista. FEEDI: Mahdollista se kyllä on. LAILA: Hyvinkin. TUTTU: Mutta totta se ei ole, eihän? FEEDI: Mikä niin? Mistä on puhe? TUTTU: Tietysti siitä, että Torstissa olisi kolera. FEEDI: Niin vakuutetaan. Niin ilmoitti tuo kananne ja meidän Tyyra. LAILA: Anteeksi! Tyyra ei ole kana. FEEDI: Itse olet! Enhän sitä ole sanonutkaan. TUTTU: Mutta senhän voi Torsti itse ilmi elävänä vakuuttaa, että se ei ole totta. Hänhän oli täällä vast'ikään aivan terveenä. (Vasemmalta kuuluu Torstin voivotusta.) LAILA: Kuulitteko?! Kuulitteko?! TUTTU (Kauhistuen): Siellä hän onkin — jälleen. FEEDI: Ja vakuuttaa ilmi elävänä sittenkin, että hän on sairas. TORSTI (Sisältä): Tuttu! Tuttu! Tule tänne, tule! LAILA: Mene, Herran nimessä, Tuttu, miestäsi hoitamaan! FEEDI: Muuten kuolee kuin turkkilainen koira. Mene jo, mene! (Sysää Tutun makuuhuoneeseen.) LAILA: Me lähdemme heti pois, mekin, Feedi. FEEDI: Me emme lähde heti pois, Laila. LAILA: Tahdotko sinäkin sitte saada koleran ja kuolla tänne, vai? FEEDI: Minä tahdon ensin nähdä, että hän todella on kuollut. Sitte vasta me lähdemme. LAILA: Silloin on jo myöhäistä meidänkin lähteä. Silloin on tauti jo levinnyt meihinkin. FEEDI: Mutta syömättä minä en lähde missään tapauksessa. Minun on nälkä. Minun on saamarin nälkä. Minä syön ainakin puoli kanaa. LAILA: Ja mistä sen saisit? FEEDI: Olen sen itse tuonut. Sen saamme päivälliseksi! LAILA: Mutta heillähän ei ole palvelijaa enää. Hänkin on jo lähtenyt. FEEDI: Häh?! Mitä sinä höpiset. Tuossahan se Fiina on. FIINA (Kantaa Riikan kanssa lapsenvaunuja ylös verannalle ja sitte saliin.) FEEDI (Fiinalle, häntä survaisten): No, joko on alettu kanaa kyniä? FIINA: Älkää koskeko! Minä olen niin sairas. Minua niin pyörryttää. Minä kaadun ihan siihen paikkaan. LAILA: Taivas varjelkoon! Hänkin! FEEDI (Ravistelee Fiinaa): Valehtelet, senkin variksenpelätin! LAILA: Feedi! Feedi! FIINA (Heittäytyy huutaen maahan): Ai, ai, ai! Nyt se alkaa, nyt se alkaa! (Makaa selällään lattialla, huitoo käsiään ja potkii ilmaan molemmin jaloin.) Kaikki, kaikki pyörii ja mustenee, mustenee ja pyörii... LAILA: Riikka menee! Riikka vie Osmon pois! Pian, pian! (Auttaa häntä sysäämään vaunuja oikealle.) FEEDI: Me lähdemme heti pois, mekin, Laila. LAILA: Me lähdemme! Otamme tavaramme. (Kerää huoneesta heidän tavaroitaan minkä mistäkin.) FEEDI (Ottaa myös osan): Kannamme ne heti pihalle. LAILA (Jatkaa): Laitamme siellä kaikki kuntoon. FEEDI (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme! (Menee oikealle ulos pyssyineen, tamineineen.) LAILA (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme. TYYRA (Tulee puutarhasta juosten, Muisku sylissään, Tuisku riimussa): Lähdemmekö jo pois, äiti? Mitä on tapahtunut? (Katsoo Fiinaan.) LAILA: Älä kysy, lapseni! Niin, me lähdemme heti tiehemme. Tule! (Poistuu oikealle.) TYYRA: Tuisku! Muisku! Me lähdemme tiehemme. (Seuraa Lailaa.) FIINA (Joka on lopuksi maannut kuin kuollut, alkaa hiljakseen nauraa, nousee istualleen, sitte seisomaan ja nauraa ääneen niin, että on katketa.) TUTTU (Tulee vasemmalta): Fiinakos täällä on? Mikäs Fiinaa vaivaa? Minähän lähetin Fiinan... FIINA (Yhä nauraen): Anteeksi, rouva, mutta minä sairastuin itse niin, että vieraat päättivät lähteä tiehensä. TORSTI (Tullen myös vasemmalta): Sehän oli hyvä, ettei Fiina ennättänyt lähteä. TUTTU: Onkos Fiina sitte terve nyt? FIINA: Kyllähän minä... TORSTI: Niin että Fiina nyt jää ja menee tehtäviään täyttämään? FIINA: Mutta vielä on kaksi henkeä jälellä. TUTTU: Äiti ja Ilta, niin. He ovat järvellä eivätkä tiedä koko asiasta mitään. TORSTI (Puutarhaan päin): Tuoltapa hekin taitavat jo rannasta tulla! TUTTU: Fiina menee nyt! Muuten vielä heidätkin pelästyttää. TORSTI: Niin, niin, Fiina saa mennä. Me kyllä heistä huolen pidämme. FIINA: No, kuinka vain. (Menee oikealle.) TUTTU: Torsti hyvä! Jätäthän sinä äidin ja Illan ainakin? TORSTI: Ole huoleti. Ei puhuta heille mitään. TUTTU: No, se on kiltisti tehty. TORSTI: Pidä siis sinä heille seuraa! Minä lähden sill'aikaa vieraita saattamaan. TUTTU: Mene, mene! He tietenkään eivät tule meille hyvästiä sanomaan. TORSTI: Sitäpä ei vielä tiedä. TUTTU: Ell'eivät nyt vaan kuoliaaksi pelästy, kuin sinut näkevät. ILTA (Tulee perältä juosten, kantaen uistimessa suurta haukea): Huomenta, Tuttu! Huomenta, Torsti! Katsokaas, minkä minä tuon! (Ojentaa kalan Torstille.) TUTTU: Oletpas sinä koko kalamies! TORSTI: Kalapainen täytyy nykyaikaan sanoa. Kiitos ja oikein suuri! (Syleilee Iltaa.) TUTTU: Siinähän meille on syötävää ensi nälkäämme. TORSTI: Niin. Minä lennätän tämän heti keittiöön. Tuiskun, kuuleman mukaan, repimän kanajäniksen viekööt vieraat mukanaan. Ei se meille kelpaa. (Juoksee oikealle.) ILTA: Mitä hän sanoi? Minä en ymmärtänyt yhtään mitään. TUTTU: Kuka hänet tietää! Hänellä on aina suu täynnä hassutuksia. SAIMA (Tulee ylös verannalte): Hoh-hoh! Huomenta, huomenta, Tuttuseni! TUTTU (Äitiään syleillen): Mammahan jo on ehtinyt paljon tehdä tänä aamuna! Kiitos, kiitos! SAIMA: Minähän siimaa pitelin. Minunhan se oli onneni. ILTA: Minäpä sousin ja vedin kalan veneeseen. TUTTU: Teidänhän se sitte on yhteinen! SAIMA Järveenpä se olisi mennyt takaisin, ellen olisi saanut istuimeni alle piiloon. ILTA: Ja järveen olisi mammakin sen kanssa mennyt, ell'en olisi äyskärillä päähän lyönyt. TUTTU (Nauraen): Mammaako äyskärillä päähän löit, ha-ha-ha-ha?! ILTA: Hyi! Haukea tietysti! SAIMA: Oli siinä sellainen peli, että hyvä on, että hengissä taas täällä olemme. ILTA: Katsos, missä siivossa kätenikin vielä ovat, Tuttu! Ihan naarmuissa! TUTTU: Tule, hyvä ihminen, sitte käsiäsi pesemään, tule! (Menee edellä vasemmalle.) ILTA: Ihan kauheata! (Seuraa.) SAIMA (Katselee hameensa helmoja, pudistelee ja pyyhkii niitä, pyörittelee päätään ja istuutuu sitte huo'ahtaen leposohvalle, johon aikoo heittäytyä pitkäkseen.) EULALIA (Täydessä matkapuvussa, jossa tuli edellisenä päivänä, ja laukut mukanaan astuu oikealta sisään, pysähtyen oven suuhun.) SAIMA (Kiepsahtaa pystyyn ja tuijottaa Eulaliaan, joka taas tuijottaa häntä vastaan. He tekevät jälleen samallaiset liikkeet, kuin ensimäisessä näytöksessä, niin että Eulalia tulee olemaan peräoven kohdalla ja Saima etualalla. Näyttää siltä kun he aikoisivat jotakin toisilleen sanoa, suut liikkuvat, ilme osottaa kummastusta, mutta he vaikenevat kuin sisällisestä pakosta ja kääntyvät yht'äkkiä ympäri, joten joutuvat seisomaan selin toisiaan kohden. Heidän näin kotvan seisottuaan tulee oikealta sisään) TORSTI (Joka kulkee nopeasti salin poikki, pysähtyy vasemmalle vievän oven kohdalle, kääntyy ja luo kummastuneen katseen selin toisiaan vastaan seisoviin Saimaan ja Eulaliaan.) FEEDI (Tulee, kun Torsti on pysähtynyt paikalleen, hänen jälessään oikealta ja seisahtuu sille puolelle oven suuhun, luoden myöskin samallalsen katseen molempiin naisiin.) SAIMA ja EULALIA (Tekevät yht'äkkiä samalla kertaa kokokäännöksen ja tuijottavat toisiinsa.) FEEDI (Ojentaa silloin kätensä Torstia kohti ja lausuu tavuuttain): Hän on-kin i-han terve! EULALIA (Ojentaa samoin kätensä Saimaa kohti ja lausuu myöskin tavuuttain.) Se on hä-vy-tön-tä! SAIMA (Hämmästyneenä Torstiin päin): Mitä tämä merkitsee? Selitähän! Ovatko he tulleet hulluiksi? TORSTI (Tehden myös hämmästyneen liikkeen ja pyyhkien otsaansa, kuin hänen päänsä ei olisi selvä): Käsittämätöntä! Käsittämätöntä! Minä en ymmärrä mitään, en niin mitään. FEEDI (Eulalialle): Meidät on tahdottu tällä lailla ajaa talosta pois. EULALIA: Se on ollut tarkoitus. Se on selvä. FEEDI: Ja me lähdemme. EULALIA: Emmekä palaa koskaan enää. FEEDI: Emmekä tahdo tietää koko suvusta enää. EULALIA: Vaan sanomme, että se on kuollut sukupuuttoon — kolerasta. (Hän ja Feedi marssivat toisiaan vastaan ja syleilevät toisiaan, jonka jälkeen:) FEEDI JA EULALIA (Käsikynkässä yleisöön päin, deklamolvat): Vaan me olemme siitä pelastuneet! (Vasemmalta kuuluu iloista naurua ja Tuttu ja Ilta juoksevat sisään.) ILTA: Mainiota! Mainiota! Mikä hassunkurinen juttu! (Hän ja Tuttu pysähtyvät nähtyään Feedin ja Eulalian,) TUTTU (Feediin ja Eulaliaan päin): Oo! En odottanut enää... FEEDI: Mutta me odotamme vielä. EULALIA: Niin, me odotamme vielä. ILTA (Joka edelleen on naurun puuskassa): Tule, äiti onnittelemaan Torstia! SAIMA: Mistä niin? Minä en sittenkään vielä ymmärrä mitään tästä jutusta! TORSTI: Mistä niin, kysyn minäkin? ILTA: Herranen aika! Hänessähän on ollut kolera. Onnitelkaamme, että hän on basilleista päässyt. (Puristaa Torstin kättä.) SAIMA (Puristaa myös Torstin kättä): Minä onnittelen myös, vaikka ... (katsoo kysyvästi läsnäoleviin)... vaikka... Aaa... aaa... aaa... minä alan jo vähän aavistaa. TUTTU (Kuiskaa jotakin Saiman korvaan): Niin se oli. SAIMA (Iloisesti): No, nyt minä... TORSTI: Minä olen aivan viaton, aivan viaton! ILTA (Heittäytyy Torstin kaulaan): Mutta usko minua, Torsti, että vaikka sinussa olisi ollut pahempaakin koleraa, niin en olisi sinua jättänyt niin pian kuin — he. (Osottaa Eulaliaan ja Feediin.) SAIMA: Enkä minäkään. FEEDI (Joka Eulalian kanssa on koko ajan seisonut kuin julmistunut leijona, ärjäsee): Sen minä uskon. EULALIA: Ne oikeat kolerabasillit eivät lähdekään niin pian. FEEDI: Juuri niin. Vaan me lähdemme, me. (Oikealta kuuluu rähinää ja sisään töytäävät Laila, lapsi sylissä, Tyyra Muisku sylissä ja Riikka Tuisku riimussa perässään.) LAILA: Me odotamme. Tulkaa jo! TYYRA: Lähtekäämme! Lähtekäämme! RIIKKA (Itkee.) FEEDI ja EULALIA: Me olemme valmiit myös. (Eulalia marssii ensimäisenä, häntä seuraa Feedi, sitte Laila, Tyyra ja Riikka peräkkäin, kulkien halveksivin katsein vierekkäin asettuneiden Torstin, Tutun, Saiman ja Illan ohitse, ja poistuen ulos oikealle. Heidän mentyään purskahtavat jälelle jääneet hurjaan nauruun ja pyörivät piirissä keskellä lattiaa.) SAIMA: Hullujako te olette, lapset?! En minä jaksa. Ei enää, ei enää! (Irtautuu muista ja heittäytyy istumaan.) ILTA: Näin hurjan iloiseksi ja hauskaksi en olisi uskonut Torstin käyneen. TUTTU: Eikö totta? Hänen hermostumisestaan ei näy merkkiäkään enää. TORSTI: Ettepä tiedä, mistä minä oikeastaan näin iloitsen? SAIMA, ILTA ja TUTTU (Yht'aikaa): No? No? No? TORSTI: Tuttu on saanut lapsen. SAIMA ja ILTA: Mitä? Mitä? TUTTU (Ensin hämillään, vaan sitte hoksaten): Niin, niin! (Juosten Illan kaulaan.) Tässä se on, minun lapseni, minun kesälapseni! TORSTI (Myöskin Iltaa syleillen): Jota minäkin saan hyväellä, eikös niin? ILTA (Samoin Torstia hyväellen): Niinkuin minäkin sinua, eikös niin? Minähän rakastan sinua yhtä paljon kuin Tuttukin. TUTTU: Hiljemmin! Hiljemmin! SAIMA: Niinkuin käly lankoaan vain. TORSTI: Juuri niin, mamma! (Menee istumaan Saiman viereen ja kiertää käsivartensa hänen vyötäisiensä ympäri.) Ja anopista tulee minulle kesämamma, eikö niin? TUTTU: Ja kalatoveri samalla. TORSTI: Sinäpä sen sanoit! Nyt emme saa kiiskejä enää niin kuin Tutun kanssa onkiessa, vaan haukia, suuria haukia ja muita suuria valaskaloja. ILTA: Jotka minä vedän ylös vedestä. TORSTI: Ja Fiina siivoo ja keittää. TUTTU: Näinhän ei ole hätää enää kun sillä lailla pidätte koko talon ruoassa. FIINA (Tulee juosten sisälle oikealta): Nyt ne lähtivät, nyt ne lähtivät! (Hoksaa vieraat ja kääntyy kasvot oveen päin peittäen suunsa kädellään.) Jessus sentään! SAIMA: Fiinakin noin iloitsee! ILTA: Ehkä olisi toivonut meidänkin lähtevän, vai? TUTTU: Eihän Fiina nyt kuitenkaan lähde? Tulee kai Fiina nyt näitten vieraitten, äitini ja sisareni, kanssa toimeen? TORSTI: Kun Fiina jo kolerastaankin näkyy kokonaan parantuneen. FIINA (Kääntyen): Kah, jäänhän minä. Onhan sitä jo vähin ruokaakin. Ja muniakin saamme. (Nauruaan pidättäen.) Ei se meidän kanamme ollutkaan, jonka se koira toi. TORSTI: Mikäs sitte? FIINA: Se oli vanha täytetty pelätin tuolta hernepellolta. TORSTI: Fiina tuo sen tänne! FIINA: Ei sitä ole enää. Minä käärin sen paperiin ja panin sille kapteenille eväiksi, niinkuin se tahtoi. (Purskahtaa kovaan nauruun.) KAIKKI (Lyövät kätensä yhteen ja purskahtavat myös hurjaan nauruun.) TORSTI: Se se oli kaikista paras sittenkin! Esirippu.

3206.txt

Martti Wuoren 'Basilleja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3206. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

RUNOILIJAN SALAISUUS Kirj. Antonio Fogazzaro Italian kielestä suomentanut Eino Palola Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914. "Nuova Antologian" herra päätoimittajalle. K.H. Eräs nainen, jota minulla ei ole kunnia tuntea persoonallisesti, on lähettänyt minulle myötäliitetyn käsikirjoituksen. Aioin myös lähettää Teille sen mukana seuranneen hienon kirjeen, mutta olen kadottanut sen. En siis voi muuta kuin kertoa sen pääasiallisen sisällyksen: "Tuo nainen oli saanut käsikirjoituksen perintönä sen tekijältä, joka taisteli italialaisten kirjailijoiden riveissä saaden osakseen kunniaakin ja kuoli melkein äsken, muutamia vuosia sitten. Hän ilmaisee käsikirjoituksessaan luulonsa mukaan salaisen osan elämästään, ja pyytää ystävätärtään julkaisemaan kertomuksen, jos asiat sitä vaativat. Nyt näyttää siltä, että runoilijalla olisi ollut väärä käsitys salaisuutensa säilymisestä, sillä siinä Lombardian kaupungissa, jossa hän asui, tunsivat jotkut sen verrattain hyvin. Asiain näin ollen ei olisi syytä julaista sitä, mutta edellämainitun naisen mielestä olisi väärin pitää salassa kertomusta rakkaudesta, joka hänestä on ylevää, silloin kun maailmaa kiertää kaikenlaisia kuvauksia jokapäiväisestä, alhaisesta lemmestä. Ehdotan siis, että käsikirjoitus julaistaisiin romaanin muodossa, julkaisematta päähenkilön nimeä ja vaihtamalla muut toisiin, paitsi yhtä, jota kellään ei ole sydäntä muuttaa. Hän ehdottaa vielä romaanin nimeksi 'Runoilijan Salaisuus' ja pyytää minua ottamaan tehtäväkseni saattaa sen julkisuuteen 'Nuova Antologiassa', jossa saman kynän tuotteita ilmestyi vuosien 1863 ja 1880 välillä." En ole pahaksi onneksi kyllin nuori ottaakseni sydämestäni osaa tällaiseen tarinaan, vaikka se liikuttikin paljon tuota hienoluonteista naista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, että rakkaus, josta siinä kerrotaan, on harvinaisempaa nykyaikaisessa kirjallisuudessa kuin todellisessa elämässä, ja teen sen siis ilolla tunnetuksi. Salataanko nimet vai ei näyttää meistä yhdentekevältä, sen saa lähettäjättären omatunto ratkaista. Kirjoitin vain, että jos yksi muutetaan, muutettaisiin kaikki. Mitä hän vastasi tai teki, ei liikuttane ketään. Ehdotettu nimi johtuu kertomuksen viime sivuilla julaistusta keskustelusta, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista. Toivon, ett'ei sen julkaiseminen "Nuova Antologiassa" kohtaisi vaikeuksia. Jos suostutte, pyydän teitä julkaisemaan "Runoilijan Salaisuuden" esipuheena nämä rivini. Ottakaa vastaan, arvoisa herra päätoimittaja, jakamattomat kiitokseni ja syvimmän kunnioitukseni ilmaisut. Vicenzassa marraskuun 15 p:hä 1887. Antonio Fogazzaro. Runoilijan Salaisuus julkaistiinkin "Nuova Antologiassa." Kustantajan huomautus. I. Tänään, lokak. 2 p:nä 1881, olen päättänyt kirjoittaa muistiin salaisuuden, joka on sieluni elämä, rikkaus ja voima. Sukulaisillani ja ystävilläni ei tietenkään ole aavistustakaan siitä. Yhdelle ainoalle elolliselle olennolle Italiassa olen itse kertonut siitä, mutta hän on sellainen, joka varmasti on ollut vaiti. Tarkoitan häntä, joka tulee saamaan tämän käsikirjoituksen perillisiltäni: teitä, kallis uskollinen ystävättäreni! Jos te sitä lukiessanne muistelette pientä longobardilaista kirkkoa, vihreiden nurmikoiden keskellä, hiljaa kohisevan veden varrella tuolla kaukaisessa yksinäisyydessä, muistanette kai sen tunnustuksen minkä kyyneleettömät nyyhkytykset ja liikutus, mikä ei ollut vain tuskaa, keskeyttivät. Voitte vapaasti puhua tai vaieta. Jos salaisuuteni pysyy kätkössä maailmalta, älkää puhuko siitä muille kuin Jumalalle rukouksissanne; jos joku Italian ulkopuolella matkusteleva kynäilijä saisi epämääräistä vihiä siitä ja sitten arvelisi voivansa näytellä sydäntäni kymmenestä pennistä Fanfullassa tai Pugnolo della Domenicassa, loukkaamatta sillä mitään muuta kuin historiallista asiallisuutta, uskokaa se yksityisesti niille, jotka minua vielä rakastavat. Mutta jos meistä kerrotaan vääriä huhuja, seikkoja, jotka voisivat tuottaa surua ja hämmennystä, silloin pyydän teitä kädet ristissä, julkaiskaa kertomukseni. Olin kirjoittanut tuskaa ja harmia, mutta pyyhin pois "harmia", koska se pahastuttaisi tuota valittuani kuin likapilkku. Sillä teillä ja minulla on täällä maan päällä vain yksi peljättävä, yksi tuska, josta pyydämme Jumalaa meitä varjelemaan, ja se on parjaus. Se on tuskin mahdollista, ja toivon, että rukouksemme kuultaisiin. Mutta jos jumalallinen viisaus olisi toisin päättänyt, tehkää, ystävättäreni, kaikki, kaikki se, minkä mekin tekisimme, jos vielä eläisimme. Jos sanojani ei uskottaisi, vahvistakaa niitä todistuksilla ja asiakirjoilla: pyynnöstänne saatte niitä ystäväni tohtori Paul Stehlen kautta, Rüdesheimissä, Rheinin varrella Preussissa. Tänään on Kaikkien sielujen päivä. Sumu höyryää yksinäisen huvilan ikkunoiden edessä, missä olen vieraisilla veljeni pojan luona. Minä sulkeudun menneisyyden muistoihin. Joku soittelee alakerroksessa jotain yksitoikkoista harjoitusta, viereisestä huoneesta kuulen palvelijoiden rauhalliset askeleet. Kukaan ei aavista mitä teen, mitä tunnen. Käteni vapisee, rinnassani käy yhtämittainen värinä ja itku nousee kurkkuuni. Kuitenkin tulee kertomukseni tuntumaan minusta kylmältä, kun sitä myöhemmin luen! Minä tahtoisin puhua, en katoavin sanoin, vaan tuntemattoman maailman varjojen kautta, elävällä äänellä, joka tunkeutuu solusta soluun, ei jätä mitään pois ja kaikuu ehkä niissä maailmoissa, jonne ihmisten katseet eivät pääse, jos siellä on henkiä, jotka saattavat tuntea pienimmänkin sielunliikkeen. Tahtoisin puhua, en joukkiolle, vaan ylhäisille sieluille, joita parjaus on loukannut, ja kadotetuille, jotka ovat iloinneet siitä. Täytyykö minun sen vuoksi luopua kynästä ja jättää kaikki Jumalan haltuun? Minä ajattelen häntä, tähteäni, ja kuulen suloisimman äänen, mikä, luullakseni, ihmishuulilta on soinut, sanovan hellästi: _write, love_, kirjoita rakkahin! II. Te tiedätte, ystävättäreni, ett'ei meidän välillämme aina vuoteen 1872 ole ollut mitään salaisuuksia. Joskaan emme rakastaneet toisiamme vaikka olimmekin vapaat, johtui se ehkä siitä, että tunne-elämämme ja ajatustapamme olivat liian läheistä sukua, luonteemme liian samanlaiset; rakkaus meidän välillämme olisi ollut luonnotonta. Tämä omituinen syy selviää jonain päivänä meille molemmille. Kuitenkaan ei se ollut ainoa; teillä niinkuin minullakin oli toisia syitä. Teidän syihinne en luonnollisesti kajoa. Mutta muistatteko unen, jonka kerroin teille tuona talvena vuonna 72 eräänä iltana kun olimme yksin ja minä olin tuonut teille erään merkillisen kirjan: "_Du sommeil et des rêves_." Kerran nuoruudessani luin runollisen, saksalaisen sadun kaivosta, joka oli niin syvä, ett'ei silmä eikä mikään välikappale ulottunut sen pintaan. Silloin tuli soittaja, istuutui kaivon kannelle ja soitteli hiljaa. Vesi alkoi nousta. Hän soittaa soittamistaan; ja vesi nousee aivan hitaasti yhä ylemmäksi ja välkkyy viimein kaivon suulla. Yöllä sen jälkeen uneksin minä, että kohosin rotkosta suloisen äänen hurmaamana, äänen, joka puhui korkeudesta vieraasti korostaen, käsittämättömiä sanoja. Heräsin itkien liikutuksen vallassa, jota kesti tuntikausia. Mielessäni tuo järjetön ajatus, että unessa kuulemani äänen täytyy olla olemassa, koetin kaikin voimin palauttaa mieleeni sen omituisen soinnun, etten sitä unhottaisi. Sittenkin unhotin sen pian — en kuitenkaan unta, ja pysyin siinä käsityksessä, että uni oli profetallinen näky, jonka kautta jumaluus salaisesti oli puhunut minulle. Ei mikään naisellinen ääni muistuttanut sitä koskaan, mutta kun tammikuussa v. 1872 toivuin vaikeasta taudista, näin taas tuon saman unen, kuulin taas tuon suloisen äänen vieraine vivahduksineen. Viikkoa myöhemmin tulin luoksenne ja toin teille kirjan "_Du sommeil et des rêves_." Tuntuu mahdottomalta, että olisitte unohtanut kuinka levoton olin tuona iltana. Ehkä olen luonteeltani mystillinen ja olen ehkä taipuvainen uskomaan ihmisluonteessa vallitseviin kätkettyihin voimiin, salaisiin suhteihin kaikkeen yliluonnolliseen. On varmasti totta että jo kahdesti ennen tammikuuta v. 1872 sain todisteita tuollaisista välittömistä suhteista vieläpä valveilla ollessani; ensi kerran olin kahdentoista, toisen kerran neljäntoista ikäinen. Ensi kerran se hämmästytti, vieläpä pelästytti minua, vaikka enne olikin suosiollinen; käsite oli liian uusi minulle, niin aavistamaton ja selvä tuo sisäinen ääni, joka minulle puhui. Ennustus toteutui kuusitoista vuotta myöhemmin. Toisella kertaa ei mikään enne ollut kyseissä ja vasta tulevassa elämässä saan tietää oliko se vain mielenhäiriö, vai puhuiko minulle toinen henkiolento, niin kuin silloin luulin ja yhä vieläkin luulen, kuten eräässä kirjassani olen kertonut. Näin ollen on luonnollista, että unen uudistuminen teki minuun syvän vaikutuksen. Vielä suuremmalla hartaudella kuin ensi kerralla uskoin äänen olemassaoloon ja siihen terveelliseen ja voimakkaaseen vaikutukseen, jonka jonain päivänä sillä lailla puhuva olento tekisi minuun. Kuvitelkaahan nyt levottomuuttani siihen asemaan nähden, jossa olin tammikuussa v. 1872. Te tiedätte sen: pidin itseäni silloin jo sidottuna — ja ehkä ainaiseksi! Kun ajattelen tuon suhteen syntyä ja luonnetta, nousee katkera hymy huulilleni: surkuttelen tuota naista, surkuttelen ja ivaan itseäni. Tästä suhteesta on puhuttu ihmisten kesken ja aivan erehdyttävällä tavalla, enkä siis kerro siitä tässä aiheettomasti. Te tiedätte, että olin jo kauan aikaa tuntenut tuon kauniin ja henkevän naisen, jolla ihmiset sanoivat olevan rakastajan ennen kuin suhteemme tuli läheisemmäksi. Kävin joskus hänen luonaan, ja tapasimme toisemme usein, mutta ei seurassa. Luulin hänen olevan aivan välinpitämättömän minua kohtaan ja käyttäydyin sen mukaan; mutta harvalla ihmisellä oli sellainen kyky kuin hänellä saada sarkastinen puoleni esille. Eräänä iltana teaatterissa kohtasivat kiikarimme kahdesti toisensa ja toisella kerralla kesti hän katseeni, ennen kuin kääntyi pois. Minusta tuntui kuin olisi sydämeni lievästi haavoittunut — ehkäpä sai vain turhamaisuus ja uteliaisuus sen lyömään. Odotin ja sain vielä monesti katseen häneltä, sitten menin tapaamaan häntä hänen aitioonsa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli aivan uutta minulle: hän osoitti minulle niin selvästi suosiotaan muitten läsnä ollessa, että jouduin hämilleni. Kotimatkalla kuvittelin, että olin rakastunut häneen ja että minun piti sanoa se hänelle. Tätä pakottavaa käskyä tottelin pari päivää myöhemmin. Asia koski naimisissa olevaa naista, ja suurin vikani siinä oli, etten antanut perää todellisen intohimon vaatimuksille, vaan rakkauden tyhjälle utukuvalle. Hän vastasi, että sanani sattuivat häneen tuskallisesti, ja lisäsi ihmeekseni, että hän oli huomannut sympatiani jo jonkun aikaa sitten, ja ettei hän voinut salata, että siitä oli seurannut jonkunlainen taipumus hänenkin puoleltaan minua kohtaan. Hän oli kuitenkin pitänyt parempana, ett'emme keskenämme puhuisi siitä ja että hän kaikessa tapauksessa täyttäisi velvollisuutensa. Ennen olimme saattaneet tavata toisemme ystävinä miten usein hyvänsä, nyt ei sitä enää voisi ajatellakaan. Hän neuvoi minua tukahuttamaan rakkauteni, joka ei vielä lie ehtinyt kovin syvälle juurtua; sitten voisimme jonkun ajan kuluttua nauttia rauhassa puhtaan ja hartaan ystävyyden hedelmiä, jota ehkä molemmat tarvitsimme. Silloin huomasin hämmästyen, ett'en oikeastaan rakastanutkaan häntä, niin jäähdytti hänen puheensa minut; ajattelin, että olin joutunut kuin tyhmyri viekkaan kiemailijan pauloihin — ja kuitenkin valehtelin väärästä kunniantunnosta, enkä käyttänyt hyväkseni hänen esittämäänsä ratkaisua, vastasin vain, ettei ystävyys voinut minua tyydyttää. Jumala tietää rangaistiinko minua moisesta pelkuruudesta, kun tulin hänelle tunnustaneeksi ja selittäneeksi kaikki ne erehdykset ja heikkoudet, jotka tekivät minut arvottomaksi ansaitsemaan hänen korkeaa rakkauttaan. Hellä, vakava sana ja suutelo hänen huuliltaan olisivat puhdistaneet minut niinkuin meidät puhdistaa ijäisyyden tuulahdus, joka joskus kulkee sielumme läpi rukoiltuamme, ja nyt en tuntisi tuskaa enkä häpeää tuota mennyttä aikaa ajatellessani. Niin alkoi suhde. Luulen, ett'ei tuo nainen koskaan rakastanut minua todellisesti. Luulen, että juorut, joita leviteltiin hänestä ja erään hänen ystävättärensä miehestä, olivat vääriä, että hän oli valinnut melko epäonnistuneen keinon kumotakseen ne; että turhamaisuus oli saanut hänet valitsemaan miehen, joka kirjoitti runoja, joista ihmiset ja sanomalehdet joskus puhuivat; ja että hän lopuksi oli jollain lailla intellektuaalisesti utelias näkemään minkälaista rakkaus oli, että hänessä asui selittämätön pyrkimys kärsiä ja tuottaa toisille kärsimyksiä saadakseen voimakkaasti ottaa osaa tähän elämään panematta tulevaa vaaranalaiseksi. Siksipä sanoikin hän minulle, että jos tahtoisin rakastaa häntä velvollisuuden hallitsemalla tunteella, ei hän voisi sitä minulta kieltää, vaan että me tulisimme molemmat onnettomiksi. Hän tulisi syyttämään itseään siitä, että oli estänyt minua menemästä naimisiin, vaikka se minuun nähden, jolla paitsi nainutta veljeäni ei ollut muita sukulaisia, oli hyvin toivottavaa, ja koska minun ikäni vuoksi ei sopinut liikaa viivytellä. Mitä enemmän hän koetti saada minut eroamaan itsestään, sitä enemmän minä vastustin, sitä enemmän tunsin itseni sidotuksi, jopa kahlituksikin. Mikä onneton vuosi se olikaan minulle! Joskus kuvittelin rakastavani häntä, ja silloin kiihoitti minua se, että tapasin hänet aina niin harkitsevana ja hyveestään varmana, niin täydellisesti oman itsensä herrana. Paljon useammin huomasin olevani kylmä hänelle ja kärsin omasta kierosta olostani, kärsin hänen vaatimuksistaan; sillä olemalla olevinaan kateellinen runottarelleni pyrki hän yksinään hallitsemaan henkistä elämääni, ohjaamaan sitä omien mielipiteittensä ja taipumustensa mukaan. Häneltä ei puuttunut kykyä eikä sivistystä; mutta kun minun ja teidän välillänne, rakas ystävättäreni, vallitsee liian läheinen sielujen sukulaisuus, oli se minun ja tuon naisen välillä liian kaukainen. Hän jumaloi muodon viimeisteltyä hienoutta, eikä ainoastaan mitä henkilöihin ja pukuihin tuli; hänen pienin liikkeensä, joka sanansa, koko olentonsa oli teennäisen miellyttävä. Se veti minua puoleensa, mutta hän ulotti tämän jumaloimisensa taiteeseenkin, ja siinä oli meidän välillämme kapea, hiuksen hieno juopa, selvärajainen pohjaan saakka, vaikka sitä päältäpäin tuskin saattoi huomata. Joskaan hän ei sitä minulle sanonut, piti hän kuitenkin runojani liian kansanomaisina. Ne olivat hänestä liian kaukana tuosta muodon valitusta aateluudesta, jota ilman ei mitään runoutta hänen mielestään ollut olemassa. Minä huomasin sen, kun puhuin hänen kanssaan muista runoilijoista, ja se harmitti minua. Minua loukkasi tuollainen arvostelu, minua loukkasi hänen arvostelunsa täydellinen riippumattomuus tunteesta, kun hän kuitenkin usein oli suullisesti ja kirjallisesti vakuuttanut rakastavansa minua. Minun rakkausihanteeni oli toisenlainen ja olinhan ennen kokenut toisenlaista rakkautta, jonka vallitessa sydän voitti kaikki järjen suunnitelmat. Ja kuitenkin, jos hän olisi antanut minulle toisenlaisia todisteita voimakkaasta ja syvästä tunteesta, jos hän joskus ei olisikaan voinut hillitä tunteitaan, ei tuo hänen mielipiteittensä riippumattomuus olisi loukannut minua. Mutta hän hillitsi itsensä aina ja eroten minusta useissa tois-arvoisissakin asioissa piti hän itsepäisesti kaikessa oman mielipiteensä. Tulin siis vakuutetuksi siitä, ett'ei hänen tunteensa ollut rakkautta, ja kun en itsekään rakastanut, päätin erota hänestä. Sitä hän kai aavistikin, kun me kaksikuisen eron jälkeen tapasimme toisemme kaupungissa joulukuulla 1871. Minä aioin mennä jouluksi San Remo'on ja viettää siellä koko talven, mutta sairastuin. Silloin oli hän tahallaan varomaton ja kävi minua katsomassa. Asuin veljeni luona, ja hän ei seurustellut kälyni kanssa. Asiain näin ollen kävi hän vierailulla veljeni luona ja lausui toivomuksenaan saada tervehtiä minua. Jumalinen kälyni oli siitä niin hämmästynyt ja pahastunut, että hän ujoudestaan huolimatta vain vastenmielisesti suostui, ja olen varma että hän sittemmin tunnusti senkin synnin, rippituolissa. Kaupungissa syntyi sitten kova melu tämän käynnin johdosta. Sain kuulla siitä parannuttuani ja luulin olevani kiittämätön pelkuri, jos matkustaisin pois. Sellaista oli elämäni silloin: ainaista horjumista järjen ja tunteen välillä, joilta molemmilta puuttui valoa. Tammikuun 12 ja 13 päivän välillä v. 1872 näin tuon salaperäisen unen toistamiseen. Heti kun kykenin iltaisin menemään ulos, tulin teidän luoksenne. Teillä, kallis ystävättäreni, oli syytä olla suuttunut minuun: koko vuoden olin ollut anteeksiantamattoman välinpitämätön teille. Vanha ystävyyteni teitä kohtaan ei ollut vähentynyt, mutta häpesin itseäni ja se piti minut kaukana teistä. Sinä iltana tulin kuin myrskyn ajamana teidän luoksenne, ja silloin sanoin teille kaikki, kerroin teille uneni niin intohimoisella luottamuksella sen yliluonnolliseen alkuperään ja profetalliseen merkitykseen, että luulitte minun olevan tulossa mielipuoleksi. Te sanoitte, ett'en vielä ollut aivan terve ja tarvitsin henkistä lepoa; minun pitäisi hakea huvituksia ja matkustaa, eikä _kirjoittaa liian paljon kirjeitä_. Olisinkin matkustanut, joll'ei puolison mustasukkaisuus lopultakin olisi herännyt, ja joll'en olisi pitänyt velvollisuutenani olla nyt jättämättä naista. Tapasimme toisemme nyt paljon harvemmin ja en tiedä minkä kapinoitsevan hengen, minkä sairaaloisen sydämen vietin vaikutuksesta juuri silloin, kun murhe ja vaara uhkasi, toinen piti itseään loukattuna ja kärsi siitä katkerasti ja ihmiset alkoivat juoruta, juuri silloin näytti oikean intohimon henkäys tunkeutuvan meihin. Hän oli nyt hiukan epävarmempi itsestään. Se että maailma piti meitä syyllisinä, vaikutti kuin ohjasten löyhentäminen, oli kuin voimakas kiihotus pahaan, jonka seuraukset näin saimme tuntea. Minusta tuntui, kuin kulkisin hiljaa rotkoa kohti, josta nousi hulmuvia liekkejä, jotka kiihoittivat aistejani ja häikäisivät ajatuskykyni. Vaikka tiesinkin joutuvani hukkaan, tunsin kuitenkin että tuo sama sairaaloinen vietti veti minua sinne. Kauhistuneena pysähdyin ja päätin asettua vastarintaan. Tuollainen intohimo, joka mieluummin oli aistien kun tunteiden kiihtymystä, soti elämänkatsomustani ja sitä korkeaa ihannetta vastaan, jota olin tahtonut seurata elämässä ja taiteessa. Minusta tuntui että olin pelkurina jättämäisilläni lippuni ja painamaisillani elämääni, toimintaani ja maineeseeni teeskentelyn ja häpeän polttomerkin. Mutta sitten ei minulla kuitenkaan ollut voimaa välttää harvinaista tilaisuutta tavata häntä yksin, tietäessäni, millä innolla hän minua odotti, ja kun olin hänen luonaan, vei hänen kauneutensa, hänen hämmentynyt mielentilansa melkein kaiken arvostelukykyni. Onneksi sattui tuollaisia yhdessäoloja verrattain harvoin; ne eivät olleet pitkiä, häiritsemättömiä, eivätkä turvallisia, ja sanoakseni totuuden täytyy minun myöntää, että hänen tahtonsa pysyä oikealla tiellä vei aina voiton, niin horjuvaksi kuin se oli tullutkin. Niin kului useita kuukausia, joita minä pidän surullisimpina ja levottomimpina elämässäni. Se oli myöskin suurimman työttömyyteni ja hedelmättömyyteni aikaa. En muistaakseni kirjoittanut näinä kuukausina riviäkään, enkä opiskellut mitään. Olen viipynyt kauan tässä välikohtauksessa, rakas ystävättäreni, vaikka se tuskin on yhteydessä tämän kertomuksen sisällyksen kanssa. Mutta tahdoin sanoa teille missä rajoissa suhteeni pysyi ja myöskin ainakin osaksi sovittaa rangaistavaa heikkouttani tämän kertomuksen kautta, joka ehkä saattaisi vähentää tuon tapauksen vaikutusta kotikaupungissani, vaikka arvoni alentuisikin niiden silmissä, jotka ovat lukeneet kirjani tuntematta näitä vähäpätöisyyksiä. Se, että olen kertonut näin laajasti näistä mielestäni tuskallisista tapauksista, selittää, miksi kertomukseni tästä lähtien juoksee vielä hitaammin. Nyt jää minulle kuvaamaton onni kertoa ajasta, joka ikuisesti elää sielussani, antaa sen hiljaa liukua silmieni ohi. _Melius quam cum aliis versari est tui meminisse._ Asiat, joista joka päivä tulen kertomaan teille hiukan, jäävät teidän omaisuudeksenne. Jos minun täytyy saattaa ne sydämettömän maailman tietoon, niin pitäkää te huolta siitä, ettei minua katsottaisi ukkomaisen monisanaiseksi ja tunkeilevaksi. En sano teille tätä itserakkaudesta, vaan, suonette anteeksi sen, syystä että se on minun omia kuviteltuja harhaluulojani. Ehkäpä tulee se hyvä, tai paha, mitä meistä kuolemamme jälkeen puhutaan tai ajatellaan, kohtaamaan meidät palkitsevana tai kostavana, siinä määrin kuin se on meidän toimintamme tulos. Minusta tuntuu, että ihmisten ankara tuomio saattaa ulottua ikuisuuteenkin surettaen rakastettuani enemmän kuin minua. Kirjoitan nämä johdantoni viimeiset sanat kello 6 aamulla. Taivas on pilvetön ja hento kuun valo väistyy hiljaa kirkkaan aamusarastuksen tieltä. Talon alla lepää valkea sumukerros laakson päällä. Tahtoisin, ystävättäreni, että sielläkin, missä me kuolemamme jälkeen, ennen viimeistä aamuruskoa, ikuista päivää, tulemme olemaan, olisi sellaista; tahtoisin, ett'ei inhimillisen tietämättömyyden ja murheen verhoamasta maasta yksikään paha henkäys tunkeutuisi ylös meidän luoksemme. III. Kesäkuussa 1872 meni nainen miehensä kanssa Genève järvelle viettääkseen kesänsä siellä. He aikoivat palata Italiaan Simplonin kautta ja pysähtyä joksikin aikaa Lago Maggiore'lle, Stresa'an, tai Pallanza'an. Hän sanoi kirjoittavansa Genèvestä voisinko tavata häntä salaa siellä, muuten tulisi minun koettaa saavuttaa heidät Lago Maggiorella. Lupasin sillä aikaa tehdä innokkaasti työtä. Hän oli todella jonkun verran hämmästynyt ja pahoillaan sen täydellisen henkisen työttömyyden johdosta, johon rakkaus oli minut saattanut, ja jonka minä salaa saatoin täydellisesti selittää itselleni. Puoleentoista vuoteen olin kirjoittanut vain muutamia rakkausrunoja, pannen voimieni mukaan huolta niiden muotoon, vaikka sisällys olikin kylmänpuoleinen, sillä sellainen oli hänen makunsa. Hän oli nyt ihastunut Tennysonin _Idyls of the King_ runoelmaan ja olisi tahtonut, että minä kirjoittaisin jotain samanlaista niin hienostunutta ja niin aristokratista kuin mahdollista. Minä lupasinkin tehdä niin. Tunsin tarvitsevani lepoa ja vuori-ilmaa ja päätin nousta Lanzo d'Intelvi'in asettuakseni minulle ennestään tuttuun, mukavaan ja hienoon Hôtel Belvedere'en, joka sijaitsee ihmeellisen kauniilla paikalla viehättävässä yksinäisyydessä, ja jossa käy melkein yksinomaan englantilaisia. Siellä voisin työskennellä rauhassa. Läksin sinne kesäk. 28 p. Argegnon kautta. Tuoreessa, vehreässä laaksossa, puhtaassa vuori-ilmassa luulin saavani hengittää vapautta, viattomuutta ja elämää. Ajuri pysähtyi hetkeksi Pellio'on. Kastanjametsien keskellä oli pieniä mökkejä, joiden ikkunoilla neilikat kukkivat. Menin kaivolle. Nuori, kaunis ruskeakäsinen, valko-olkainen tyttö ammensi vettä ja tarjosi minullekin. Kysyin häneltä, oliko vesi hyvää. "_La guariss de tucc i maa_", vastasi hän omalla murteellaan, "se parantaa kaikki taudit". Katselin häntä ihmetellen. "Aivanko kaikki?" kysyin. Hän punastui ja hymyili vain, ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni. Join kauniin tytön astiasta, ja kun jatkoin tietäni, ajattelin, että hänen sievä suunsa, pieni sydämensä ja maidonvalkeat käsivartensa todella voisivat parantaa kaikki taudit. Oliko hänessä ehkä se murheeseen ja salaperäisyyteen verhottu idylli, jota hain. Nuo valkeat käsivarret eivät voineet olla alppi tytön, vaan jumalattaren. Kun kuljimme hitaasti ylöspäin vuorien välissä, huomasin, että vanha ystävättäreni luonto puhui taas minulle vaiettuaan kaksi vuotta. Täytyy tosiaan olla turhanpäiväinen uneksija ymmärtääkseen mikä ilo on tuntea olevansa armonalaisena kallioiden, veden ja vehreyden keskellä. Minusta se oli merkki, että vihdoin taas saattaisin kirjoittaa. Kun vuoristo puhuu minulle, seuraa siitä ensin suloinen kaihontunne, vieno kaipuu sulautua kaikkeuden elämään; sitten seuraa luomishalu, ja ajatukset tulevat paperille kuin itsestään. Samoin vaikuttaa minuun joskus Mendelssohnin musiikki. Majatalossa ei ollut kirjettä Genevestä ja minä iloitsin siitä. Jos milloin olen rakastanut, en koskaan rakastanut niin syvästi kuin eron aikana, ja nyt, eronneena tuosta naisesta, en tuntenut mitään häntä kohtaan. Ylhäällä ei ollut montakaan vierasta. Päivällispöytään, kello kuusi, ilmautui noin kolmekymmentä henkilöä. Istuin erään kauniin ja hienon vaalean naisen vieressä, jonka silmissä ja omituisen voimakkaassa ruusuntuoksussa oli jotain itämaista. Muut naiset olivat melkein kaikki vanhoja ja rumia. Neljä tai viisi italialaista oli kaikkien ulkomaalaisten juhlallisesti vaietessa kovin murtuneen näköisiä ja katselivat minua selvästi haluten saada minut toverikseen kävelymatkoille, lörpöttelyhetkille ja biljaardipeliin. Se peloitti minua ja olin sen vuoksi hyvin kylmä vanhaa herraa kohtaan, joka pöydästä noustuamme alotettuaan puhumalla "kuuluisista" runoistani sanoi, että hänellä ja hänen tovereillaan oli kovin vaikea olla noiden englantilaisten seurassa, ja että he olivat hyvin onnellisia tuloni johdosta. Hän lisäsi olevansa cavaliere se ja se toiset olivat: kreivi se ja se, parooni se ja se j.n.e., neljännellä ei ollut arvonimeä, mutta hän oli kuitenkin hyvin arvokas henkilö. Lopuksi lupasi tuo hyväntahtoinen herra puhua kokille, että hän tarjoisi vähemmän _plumpuddinkia_ ja kiinnittäisi hiukan enemmän huomiota kansalliseen vähemmistöön. Sitten jätti hän minut rauhaan ja sen jälkeen emme koskaan puhutelleet toisiamme. Menin ulos terassille juomaan kahvini hentojen kastanjien alle. Siellä istui kaunis naapurinikin ihaillen hehkuvaa auringonlaskua ja ikuisen lumen peittämien kaukaisten vuorten komeutta. Mutta minä en katsellut taivasta, en alppeja, enkä häntä, vaan silmäilin kauas, tuhannen seitsemän sadan metrin syvyydessä lepäävän järven yli. Siellä kohosi vastapäisen vuoren vihreän rinteen yläpuolella suuri kallionlohkare, jota pienet, rappeutuneet tornit ympäröivät, ja jonka vuosikausia olin tuntenut ja jota olin rakastanut. Poikana olin ujo ja ylpeä. Kun olin kuusitoistavuotias, pää täynnä Leopardia ja Victor Hugota, pantheismiä ja pessimismiä, suurta ulkonaista ihmisten halveksimista ja sisäistä epätoivoista halua saada kiitosta miehiltä ja lempeä naisilta, silloin syntyi minussa sentimentaali halu, että minut haudattaisi tuonne ylös. Nyt en ollut moneen aikaan nähnyt kalliota, se ei tiennyt mitään hulluista kuherteluistani tuon naisen kanssa ja kaikki nuoruuteni ajatukset pesivät tuolla ylhäällä puoleksi kotkina, puoleksi varpusina. Siellä oli vielä hehkuva surumielisyyteni ja ylpeä halveksumiseni sitä kohtaan, mitä toverini sanoivat rakkaudeksi, ja nuo naiselliset kuvittelut, joita yksistään pidin kyllin arvokkaina itselleni. Jos minulle silloin olisi sanottu: sinä annat naisen, joka lähestyy sinua ilman rakkautta, kietoa sinut pauloihinsa turhamaisuudesta, olisin vastannut: En, en! Ja nyt? Minulle ei olisi käynyt ansioni mukaan, jos olisin, vuorten laulajana, saanut yksin levätä tuossa ylevässä haudassa. Minulle annettiin huone, jonka ikkunoista näki pohjoiseen. Iltaisinkin näin tuon mustan, tähtien seppelöimän kallion, joka toi silmieni eteen ylpeän ja puhtaan nuoruuteni muistot. Tahdoin tehdä työtä. Kevytlentoinen säe riitti usein nostamaan henkeni alakuloisuudestaan. Yritin kirjoittaa idylliä. Ajattelin tuota nuorta tyttöä valkeine käsivarsineen kaivon luona tienristeyksessä ja kukkivia neilikoita pienten akkunain edessä. Ajattelin teitäkin, ystävättäreni! Tehän tunnette minun työtapani. Otan todellisen olennon ja kudon sen ympärille runoutta, seuraan muutamia sen ääriviivoja ja peitän toisia. Mutta sinä iltana en löytänyt yhtään hienoa ja vahvaa säijettä, tahrasin turhaan paperini, ja rohkeuteni vaipui. Mitä sanookaan Heine? "Minun sydämeni on kuin meri." Minä pikku runoilija voin sanoa että minun sydämeni on vain kuin halpa järvi, jossa ei ole helmiä eikä koralleja, mutta joka kuitenkin nousee ja laskee niinkuin meri, joka päivä oman luonteensa ja jonkun salatun, taivaassa! olevan voiman vaikutuksesta. Seuraavana aamuna saapui kirje Genevestä. Hän odotti minua kahdentoista päivän kuluttua, koska silloin saisimme olla yksin herättämättä epäilyksiä. Tätä johdantoa seurasi juhlallisia kehoituksia, jotka kuuluivat melkein syytöksiltä: minulta kiellettiin pieninkin tuttavallisuus. Tuo kaikki tuntui minusta jesuiittamaiselta ja vastenmieliseltä ja aioin olla matkustamatta; mutta kun minulle vielä jäi kuusi päivää ajattelemisen aikaa, siirsin pahan tapani mukaan päätöksen teon viimeiseen hetkeen. Sillä välin jouduin taas vanhan haluttomuuden ja hitauden valtaan. Jätin idyllin. Ei italialaiset, ei kaunis, vaalea nainen, eikä muutkaan henkilöt majatalossa kiinnittäneet mieltäni vähääkään. Kulutin päiväni kuljeksien raskain sydämin ympäri, kuunnellen tuntikausia pitkälläni ruohossa tuulen huminaa, tai seuraten pilven varjojen hidasta lentoa. Pellion kastanjat, Oranon kenttien niityt, Val Maran yksinäiset rotkot muistavat kai vielä minut. Retkilläni en koskaan tavannut ketään, en nähnyt ketään, en nähnyt sivistyneitä ihmisiä kuin aina yhtä hiljaisten ja juhlallisten ateriain aikana. Heinäkuun ensimäisen päivän iltana, noin kymmenen seudussa luin huoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Silloin kuulin jonkun seurusteluhuoneen huonolla pianolla soittavan Clementin _Gran scena pateticaa_, jonka te niin usein olette kuullut. Esitystapa tuntui minusta erinomaiselta ja minä menin sinne. Soittaja oli eräs englannitar ja melkein kaikki vieraat olivat koolla salissa. Se on maan tasalla, ikkunat ja ovet terassille päin. Istuuduin ulos pimeään. Yö oli myrskyinen. Tiheät salamat leimahtelivat jyrisemättä järven toisella puolen, mustista pilvistä metsäisten kukkuloiden päällä jotka näyttivät elävän. Taivas päällämme ja rotko allamme oli musta. Kun piano vaikeni, kaikuivat syvistä laaksoista kaikkien kylien kellot. Kaksi naista tuli ulos ja he istuutuivat lähelle minua. En saattanut nähdä heitä, mutta tunsin pöytätoverini ruusuveden tuoksusta. "Oikein hyvin, eikö totta?" sanoi hän englannin kielellä. Se oli ainoa nais-ääni, jonka siellä tunsin. Mitään vastausta ei seurannut. Jonkun ajan kuluttua kuulin toisen äänen sanovan: _The bells_ (kellot). Olen aina arvellut, enkä tiedä kuinka tuo outo ajatus on syntynyt minussa, että vain _olea fragrans'in_ tuoksu voi antaa jonkunmoisen käsityksen tuon äänen suloisesta kaiusta. Vavahdin ja kysyin itsekseni, missä olin sen kuullut. Ruusuvettä käyttävä nainen sanoi vielä jotain mitä en kuullut ja suloinen ääni vastasi: _Yes, there is hope_. (Kyllä, onhan toivoa). Se välähti lävitseni kuin salama: tuo oli ääni, jonka olin kuullut unessa. Vapisin, en tiedä miksi, kuulematta mitään, vaikka molemmat äänet jatkoivat puheluaan. Muutamia muita naisia tuli ulos ja sitten menivät kaikki kastanjien luo. En seurannut heitä; tunsin sanomatonta halua saada olla yksin ja nousin huoneeseeni. Siellä annoin tunteitteni päästä valloilleen. Olin kuin mielipuoli, polvistuin nauraen ja itkien, hypähdin pystyen rukoillen, tuntien, että Jumala on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa. Ojentelin käsiäni ikkunasta salamoiden ympäröimää mustaa kallionkielikettä kohden ja pyysin sitä riemuisesti iloiten, olemaan jälleen hyvä minulle, koska taas olin sen arvoinen. Puhelin näin korkealla äänellä ja nauroin itselleni, koska henkilö, jonka kasvoja en vielä ollut nähnyt, sai minut niin innostumaan, mutta se oli onnellista naurua, täynnä luottamusta, vailla pienintäkin ivaa. _There is hope! there is hope!_ Ja sitten peitin kasvoni käsilläni ja ajattelin: entä hän? Odottaakohan hänkin? Odottaakohan hänkin? Onkohan hänelläkin ollut aavistuksia, onko hänkin nähnyt unta? Minkä näköinen hän mahtaa olla? Mikä hänen nimensä lie? Ja sitten en ajatellut enää mitään. Äskeinen kiihtymys valtasi taas minut. Eräänä surullisena hetkenä poikana ollessani, kun kuljeskelin kotiseutuni rehevillä kukkuloilla, näin synkän ja kolkon nuoruuden edessäni ja sitten ihanan kukkasen, rakkauden, joka kukkisi minulle niin odottamatta kuin öinen agave. Nyt kolkutti sydämeni: "Agave, Agave!" Peitin silmäni käsilläni, raskaasti hengittäen; luulin, että silmäni todella levittivät valoa sillä hetkellä. IV. Sinä yönä en nukkunut ollenkaan ja seuraavana aamuna olin ensimäisenä ruokasalin viereisessä pienessä salongissa, jossa englantilaisilla oli tapana juoda teetä seitsemän ja yhdeksän välillä. Yöllä oli tullut mieleeni se arvelu, että suloinen ääni kuuluisi naiselle, jonka edellisenä päivänä olin ensikertaa nähnyt aterioimassa, ruusuvettä käyttävän naisen kanssa. Tuo viimemainittu tuli teelle puolen yhdeksän aikaan ja heti hänen jälkeensä toinen, joka tervehti häntä ääneen selkäni takana. Se oli _hänen_ äänensä. Tähän hetkeen saakka olin ollut hyvin levoton; joka askel oli pannut sydämeni lyömään. Hänen äänensä rauhoitti minut heti niinkuin jää, joka sitoo aallot. Kaikki vaikeni minussa, tulin rauhalliseksi ja koko tietoisuuteni rajoittui ainoastaan tähän hetkeen. Äsken tullut istuutui vastapäätä ystävätärtään. Hän näytti olevan noin viidenkolmatta vuotias, hän oli suuri ja vaalea, hänellä oli hienot, sairaaloiset kasvot ja tyynet silmät, jotka näyttivät näkevän vähän ja muistuttivat hänen ääntään vienolla lempeydellään ja älykkäällä ilmeellään. Saman vaikutuksen tekivät hänen hennot, valkeat kätensä. Sileä, kultainen sormus hänen vasemman kätensä nimettömässä pisti silmiini. Hän katsahti kerran minuun ja alkoi jutella toisen naisen kanssa. Hänen hiljainen naurunsa oli ihmeen viehättävä ja soi kuin musiikki. Sitten tiedusteli hän onnettomuutta, joka oli tapahtunut yöllä järvellä. Minä yksin tiesin siitä tarkemmin: Keski-yön jälkeen oli puhjennut ankara rajuilma, ja hiekalla lastattu vene oli uponnut onnettomine soutajineen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja koetin kertoa tapauksen englannin kielellä. Hän katsahti minua hiukan kummastuneena ja vastasi minulle puhtaimmalla italian kielellä, josta tulin vähän hämilleni. Sitten kiitti hän minua kevyesti kumartaen hyvällä, vakavalla silmäyksellä ja jatkoi keskusteluaan ystävättärensä kanssa. Poistuin huoneesta tyytyväisenä tuohon katseeseen, en kuitenkaan ilman kiusallista epävarmuutta, uutta epäilystä. Minusta tuntui, että jo rakastin häntä, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut naiset, että hänen kauneutensa omituisuutta ja moninaisuutta ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin rakastaja ja että samallainen verho peitti hänen sielunsakin, jossa piili joku salaisuus. Mutta oliko hän vapaa? Saattoiko hän rakastaa minua? Siinä oli uusi epäilys ja uusi huoli. Minulle kävi niinkuin silloin, kun suunnittelin taideteosta ja rakastuin siihen mielikuvituksessani, ja kun sitten huomasin istuvani kynä kädessä, ahdistivat minua taas tuhannet epäilykset ja huolet. Myöhemmin näin hänet kastanjien alla, missä hän istui yksin lukien. Minä katselin muutaman askeleen päässä hänestä ravintolan mainiolla kiikarilla milloin kallionkielekkeeni huippuja, milloin perällä olevaa maisemaa, höyrylaivaa joka näytti liikkumattomalta järven vihreällä pinnalla, tai Luganoa, mistä saatoin eroittaa rantasillalla kävelevät ihmiset. Katselin ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ajatellen kuinka voisin taas puhutella häntä. Hän sulki kirjansa. Silloin tarjouduin, tällä kertaa italian kielellä, näyttämään hänelle paikan, mihin venhe oli uponnut. Hän suostui hyvin kohteliaasti ja pantuaan kirjansa pois tuli hän kaiteen luo, joka ympäröi kastanjaterassin jyrkkää rinnettä. Huomasin, että hänen käyntinsä oli hieman epävarmaa; hänen vasen jalkansa näytti jäykältä ja ehkä ei vasen käsivarsikaan ollut yhtä voimakas kuin toinen. Se lisäsi hellyyttäni häntä kohtaan, enkä tahdo tutkistella, miksi samalla tulin niin toivovan iloiseksi. Hän huomasi pian, että tunsin seudun, ja alkoi juuri kysellä minulta vuorien ja kylien nimiä, kun eräs viinuri tuli ja sanoi hänelle: "Herra Yves pyytää teitä tulemaan heti kohta!" Vavahdin. Hänen kasvoilleen levisi kevyt tyytymättömyyden varjo ja kun hän näki, että minä sen huomasin, punastui hän hiukan. Hän pyysi anteeksi kohteliain sanoin ja minä olin onnellisempi ja samalla levottomampi kuin saatan sanoa. Kuka oli tuo herra? Jokin määrittelemätön piirre hänen käytöstavassaan, sileä kultasormus ja timanteilla koristetut korvarenkaat jättivät minulle vähän toivoa siitä, että hän vielä olisi vapaa. Hän oli unohtanut kirjansa, nidoksen Leopardia, niinkuin ihmetyksekseni huomasin. Vinosti nimilehden yli oli kirjoitettu: Violet Yves. Toivoin, että hän palaisi, mutta sen sijaan tuli viinuri hakemaan kirjaa. Häneltä kuulin, että nainen ja hänen miehensä olivat saapuneet viikko sitten, ja että viimemainittu oli heti sairastunut. Nyt hän kuitenkin voi paremmin. Vaikkapa olin odottanutkin, sanaa "hänen miehensä", pisti se kuitenkin sydämeeni ja minulta puuttui tahtoa ja voimaa kysyä häneltä muuta. Olin varma kiihtyneessä mielikuvituksessani, että rouva Yves ei ollut onnellinen. Hänen kohteliaisuutensa minua kohtaan ja tuo altis tapa, jolla hän antautui puheisiin kanssani, todisti, ett'ei hän ollut kehenkään rakastunut. Se lievensi katkeruuttani. Olisin mielelläni tahtonut tietää tuon miehen iän ja ulkonäön, mutta pidättäydyin kuitenkin kysymästä sitä, en niin paljon pelosta, että tunteeni tulisivat ilmi, — vaan siksi että luulin loukkaavani häntä ja alentavani itseäni sellaisella kysymyksellä. Hän ei tullut aterialle. Illalla soiteltiin. Minä kävelin edestakaisin salissa toivoen joka hetki, että hänkin tulisi, mutta häntä ei näkynyt. Kymmenen seudussa menin lohduttomana terassille. Yö oli lumoavan kaunis. Kuu, joka nousi selkämme takaa, jätti varjoon meidät, taustalla olevan vuoren raunioiden peittämät rinteet ja kaarevan juovan järven rannasta. Siitä saakka loisti kaikki järven ja taivaan välillä, läheisistä idän kukkuloista aina lännen kaukaisiin lumivuoriin hopeavalossa. Astuin huoaten kaiteen luo. "Hyvin kaunista", eikö totta? Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän se oli, rouva Yves, joka lausui nämä sanat muutaman askeleen päässä minusta. "Tekö?" sanoin. Ehkäpä oli ääneni soinnussa enemmän tunnetta kuin tuossa sanassa. Hän ei vastannut. "Täällä on liian kaunista," jatkoin. "Se melkein koskee." Siihenkään hän ei virkkanut mitään. "Tänä aamuna", sanoi hän sitten, "aioin kysyä teiltä tuon vuorenkielekkeen nimeä; se miellyttää minua suuresti." "Sitä minä en tiedä", vastasin; "luulen, että sillä ei ole nimeä." Lyhyen vaitiolon jälkeen alkoi suloinen ääni vielä hiljemmin, melkein ujosti: "Niinpä täytyy teidän, runoilijan, antaa sille nimi." "Tiedättekö sen?" huudahdin. "Tunnetteko minut?" "Kyllä", vastasi hän. "Olen lukenut erään teidän kirjoittamanne runomuotoisen novellin, _Luisa'n_." "Te olette lukenut _Luisa'n?_" Vaikenimme molemmat pitkään. Syvä, onnekas liikutus esti minua puhumasta ja hän näytti hämmästyvän ääneni vavahtavaa sointua. "Näette, että tunnen teidät oikein hyvin", alkoi hän taas lopulta. "_Luisa_ liikutti minua kyyneliin saakka. En saattanut uskoa, että sen tekijä olisi mies. Tänään sain kuulla eräältä italialaiselta herralta, että se olitte juuri te. Luulin, että se olisi joku nuori tyttö, joku Luisa. Oi, kuinka olen toivonut että oppisin tuntemaan teidät." "Minäkin halusin oppia tuntemaan teidät." Nuo sanat pääsivät minulta, ja minä vaikenin heti. En tiennyt täytyisikö minun selittää asia hänelle. Hän huomautti, että oli myöhä ja vetäytyi pois. Hänen tervehdyksessään oli jotain, mikä koski minuun ja vietin hyvin levottoman yön. Tunsin, että hän oli ollut hetken aivan lähellä minua ja vetäytyi sitten pois luotani. Hän oli varmasti pitänyt viimeisiä sanojani ajattelemattomina, tai liian rohkeina! Kärsin siitä ja iloitsin kuitenkin, sillä minusta tuntui, että olin saanut luoda silmäyksen hänen tunne-elämäänsä. Kuinka hienoa ja ylhäistä se olikaan! Nyt täytyi minun heti selittää tuo väärinkäsitys. Kun nukahdin aamupuolella, näin unta, että selitin rouva Yves'ille kaikki; ja että suloinen ääni kuiskasi: minä tiesin sen, minä tiesin sen! Mutta hänen kasvonsa olivat surulliset, kun hän sen sanoi. V. Seuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin järjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen kahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä huoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se, joka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan seurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri sanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä S. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella häntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua olin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja epävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia sanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana, kuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia. Lähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: "Rouva on tuolla kirkon luona." En tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että saman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui minua. Rouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti päätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti ja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti minuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten työtänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä mykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta. Astuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta kirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta välinpitämätön. "Olen löytänyt jotain hyvää", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon ulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. "Jos te nyt etsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!" Hän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin sanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan puron hiljaista lorinaa. "Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on runous", sanoin minä. Rouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen silmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin. "Eikö se teidän mielestänne olekaan runoutta", jatkoin minä. "Kyllä", vastasi hän hiukan hermostuneesti "ja olen hyvin iloinen, kun en tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin tavallisesti vesijohtotorvesta." "Hyvä rouva", sanoin sitten, "pelkään, ett'ette eilen illalla oikein ymmärtänyt sanaani." "En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte", vastasi hän tyynesti. "En kiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne paha, jos en olisi ymmärtänyt?" "Kyllä", hyvä rouva. Hän nauroi kirkasta, hopeista nauruaan. "Se on liian italialaista minulle", sanoi hän. Välittämättä hänen pilanteostaan jatkoin minä: "Sanoin teille, että olin toivonut oppivani tuntemaan teidät ja te käsititte sen ehkä kohteliaisuudeksi. Mutta minulla ei ole tapana sanoa kohteliaisuuksia. Toivoin oppivani tunteinaan teidät, koska monta vuotta sitten olen kuullut äänenne näkemättä teitä." Hän jätti piirustamisen ja katsahti minuun hämmästyneenä. Nyt ei hänen sielunsa ollut suljettu minulta: minä näin sen hänen silmiensä pohjalla kun hän kysyi: "Missä olette kuullut sen?" "Se ei ole ollenkaan tärkeää", vastasin. "Valitan vain sitä, että tuo yhdentekevä sana saattoi tuntua teistä ajattelemattomalta. Nyt annan teidän jatkaa piirustamistanne rauhassa." Näin sanoen jätin hyvästi, sillä tunsin olevani edullisessa asemassa, enkä tahtonut menettää sitä. Hän näytti tahtovan pidättää minua, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Laskeuduin läheiseen laaksoon, ajatellakseni pientä voittoani, noitten kasvojen ja tuon pilkallisen äänen tenhovoimaa. Jospa sinä kerran tulet minua rakastamaan, sanoin itsekseni. Jospa sinä tahtoisit, etkä kuitenkaan tahtoisi sanoa sitä minulle! En tahtonut ajatella, että hän ei ollut vapaa. Minusta tuntui, että hän tulisi vapaaksi rakastamalla minua, ja puristin rintaani käsilläni. Näin suuri onni ei näyttänyt mahtuvan rintaani. Siihen koski nyt jo. Tunsin väsymyksen tarvetta ja tein laajan kierroksen läpi laaksojen ja pensaikkojen, kulkien ripeästi kuin tuulen kantamana, hymyillen itsekseni ja ivaten hellän iloisesti kasveja ja kiviä, jotka eivät tienneet mitään. Niin minut huumasi tuon voimakkaan nesteen tuoksu! Muutaman askeleen päässä majatalosta, jonne saavuin myöhemmin, kohtasin rouva Yves'in, joka tuki käsivarrellaan kalpeaa, laihaa, silminnähtävästi sairasta herraa. Oli helppo arvata kuka hän oli. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, suuri ja jäykkäruuminen, synkkäkasvoinen mies, jonka katseessa oli jotain vihamielistä. Rouva vastasi tervehdykseeni hänen puolisonsa ei näyttänyt huomanneenkaan minua. Kolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia. Hän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin tai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän vakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin minä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon tuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä. Hänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta suloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin minäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen äänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun kuuntelevan. Ruusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in kanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä häntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä, mutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt häntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien. Rouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen läntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa lukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin läksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen ja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein näkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin ja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka tuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli, kuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä en enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja autuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä selvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä olimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut sanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että kun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin rakastavat. Neljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän tervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat samassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut hänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan puolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi ja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan. Sitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista italialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme viideltä kastanjien alla. VI. Olin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla paikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli ollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin muutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna eleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen kaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista kultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin täydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli hänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen puolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en sitä kuullut. Hän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin ett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta henkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että siitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka kokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi kuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista, että jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai vivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava yhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä. Jokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia intervalleja ja oma, omituinen kaikunsa. "Se on totta", sanoi hän. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta luuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on olemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?" "Kyllä, hyvä rouva." "Minä en usko. Minulla on sata kertaa vähemmän ihanneuskoa kuin teillä." Hänen äänessään kaikui syvä liikutus. Siinä oli sellainen katkeruus, että mykistyin, olin järkytetty. Mutta minä keskeytin heti vaitiolon ja tartuin vaistomaisesti siihen paikkaan, jota luulin kipeäksi ja jossa aavistin vaaran piilevän. Sanoin, että tuossa nöyrässä, vienossa olennossa asui korkea, runollinen tenho, olennossa, joka köyhänä mielikuvituksesta, rikkaana tunteesta saattoi rakastaa vain kerran, mutta että oli olemassa myöskin ylhäisiä luonteita, jotka sydämensä hurjasti raivottua haavoittuvat ja menettäen uskonsa rakkauteen ja uskollisuuteen kaatuvat kuolleina maahan, mutta jotka sitten taas nousevat ja kohottautuvat uudelleen ilmoihin. Sellaisia ovat elonvoimista rikkaat, lujatahtoiset, voimakkaalla mielikuvituksella varustetut henkilöt, jotka myöskin rakastaisivat vain kerran, jos tapaisivat vertaisensa; toimintahaluiset ja tarmokkaat luonteet, jotka rakastavat, niin kuin taivas kevätmyrskyissä maata rakastaa, sulattavat toisen sielusta jäisimmänkin jäykkyyden ja saavat siinä kukkimaan kaiken sen, mikä siellä piilee elämänä, mehuna ja tuoksuna. Rouva Yves katsahti minuun vastaamatta. Enkö nyt ole kuollut, joka, saa puhua totta ilman minkäänlaisia inhimillisiä ennakkoluuloja? Join hänet pitkistä silmäyksistään huumaavaa ihailua. Vain tuon maineentavoittelun vuoksi olin minä, rakas ystävättäreni, tosi runoilija tähän asti. Ennenkuin rakastin niin kuin nyt, epäilin paratiisin olemassa oloa tietämättä, kuinka siellä voi olla onnellinen ja saada osakseen ihailua ilman sitä. Minusta tuntui kuin olisi hänen pitkä katseensa sanonut: Onko se todellakin niin? Oletteko sen kokenut? Hän ei sanonut sanaakaan, vaan avasi kirjan, jonka oli tuonut mukanansa. "Tahtoisin kysyä teiltä jotain Leopardista", sanoi hän selaillen sitä. "Pidän hänestä tavattomasti. Ja kummasta pidätte te enemmän, Leopardista vai Manzonista?" "Leopardista." "Oi, tekin! Kuinka se minua ilahuttaa! Eikö hän tosiaan ole paljon suurempi?" "Ei, hän ei ole likimainkaan niin suuri, mutta minä pidän hänestä enemmän." "Oi", sanoi hän sulkien kirjansa, "sitä minä en käsitä, selittäkää se minulle." Selitin hänelle mielipiteeni. "Suokaa anteeksi", sanoi hän sitten, lausumatta ajatustaan sen johdosta. "Te puhuitte ylhäisistä luonteista, tahtoisitteko sanoa minulle mitä ajattelette seuraavista säkeistä." Hän haki kirjastaan _La Ginestra'n_ ja pyysi minua lukemaan runon, joka alkaa: On luonne ylhäinen, ken luoda tohtii ikuisen katsehensa kaikkein kohtaloon, ja avoimesti totuutta tinkimättä tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu, ja tilan kurjan, hauraan... "Minä ajattelen," vastasin, "että haluaisin painaa Leopardin syliini, itkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea oletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti ja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei! Oletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla hyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on antanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja mitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi." "Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla", sanoi rouva Yves, "noin ajatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen omistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen pysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa." Huomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää kuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä. "Niin, mutta", sanoi hän, "se miellyttää minua suuresti! Minusta on mieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia olentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi minun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja kurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä on arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa maailmassa." Riipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä salaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan tuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen, jossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut, katselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana lääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: "Mitä ajattelette minusta?" "Että te olette sairas, ettekä saisi lukea Leopardia." Hän vastasi hymyillen: "Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän, ett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia kirjoja niin kuin teidän." Vastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn viinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti itse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja haudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä, ja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää ennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka hänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan, etsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves tempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni. "Minä en voisi kiivetä haudallenne", sanoi hän hymyillen. Aioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta olin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi, tahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en sitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi minulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani ylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen kieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei kumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että sen pitäisi olla hänelle omistettu. Lyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: "Tahtoisin niin mielelläni jonkun muiston oleskelusta täällä." Äkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa pois. "Kyllä", vastasi hän suloisen suruisasti. "Luulen, että matkustamme niin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä." Liikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva Yves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin täytyisi kaiken pysyä tällaisenaan. Luulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet minuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin kuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa tällä hetkellä. "Unessa", vastasin. Hän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta luulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi. Sydämeni kolkutti, kun jatkoin. "Kahdesti olet kuullut äänenne unessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten. Unet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja toivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni onnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että kuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön." Meitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä kohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan vastauksen: "Sitä minulla ei ole itsellenikään, ei elämää eikä toivoa." Naiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa keskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin puhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa kohosi ja laski. Ja minä? Sydämessäni raivosi myrsky ja sumu peitti silmäni. Rouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä ennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin häntä vaieten majatalon ovelle saakka. "Tahtoisin sanoa teille jotain", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta. "Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta." "Miksi?" huudahdin jännittyneenä. Sitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen katseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein tarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni yht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin sielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui. VII. Tuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun oli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi muutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä punastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa; mutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella häntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja siroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en ollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti vielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin päivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin kuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän oli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in kanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti: "Tuletteko mukaan?" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt merkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään pitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi. Rouva B. puhui paljon, kuitenkin englannin kielellä, jota minä puhuin huonosti ja ymmärsin vieläkin huonommin. Kaunotar hymyili ja korjaili hyvin rakastettavasti. Mrs Yves vaikeni melkein aina ja minäkään en oikein tiennyt, mistä puhuisin hänelle; kuitenkin oli vaikenemisessamme hiljainen yhteisymmärrys, joka oli minusta suuremman arvoinen kuin välinpitämätön keskustelu. Hän näytti pian väsyneeltä ja me istuuduimme ruohikkoon kastanjan juurelle. Vuorta kattavien, tummien metsien muodostaman piirin alla hymyilivät raikkaat niityt ja keltaiset viljapellot ylätasangolla, joka ulottui aina vastapäätä olevaan vuorijonoon, jonka kukkulat toinen toisensa takana hälvenivät vähitellen itäisen taivaanrannan syvään kirkkauteen. Rouva B. jutteli Firenzestä, missä hän oli viettänyt talven. En kuunnellut häntä ja tuskin rouva Yveskään. Minusta tuntui kuin olisivat ajatuksemme kulkeneet niin yksiä teitä, että hän tunsi niin kuin minäkin hetken ja maiseman vienon runouden. Silloin tapasivat silmämme toisensa useammin ja minun katseeni kysyi varmasti: Rakastatko minua? ja hänen silmänsä vastasivat: Kyllä! Paluumatkalla tarjosin hänelle käsivarteni. Seuralaisemme kulki muutamia askelia edellä. Minä astuin hyvin hitaasti: kalliin olennon läheisyys, tuoksu ja lämpö oli niin suloista! Pyysin häntä innokkaasti sanomaan minulle sen, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut. "En voi", vastasi hän. "En uskalla vielä ja luulen, etten koskaan uskalla. Ehkä kirjoitan siitä teille." "Täytyykö minun peljätä tuota salaisuutta?" kysyin. "Riistääkö se minulta toivon? Riistääkö se minulta elämän?" Hänen käsivartensa värähti, hänen kätensä kouristui, kuin olisi sähkövirta kulkenut sen läpi. "Minun tähteni ette kadota mitään," sanoi Violet värisevin äänin. "Toivon, että tulette tapaamaan toisen, joka on vapaampi ja arvokkaampi. Pelkään, että te minun vuokseni puhutte ja tunnette noin; mutta se syy on niin suloinen kantaa ja meidänhän täytyy taas kohta erota ainiaaksi. Te olette kertonut minulle unenne, ja minusta on kuin eläisin unessa, kuin olisin sama, enkä kuitenkaan sama kuin ennen. Niin — aivan kuin unessa!" Polku vei meidät tallille, jossa pidettiin Belvederen vieraille vuokrattavia aaseja, Rouva B. oli pysähtynyt juttelemaan hoitajan kanssa, ja me jatkoimme matkaamme. "Niin, nyt minä tunnen", sanoi Violet, kun olimme joutuneet kyllin kauaksi, "että minun täytyy kirjoittaa teille siitä asiasta. Se ei ole salaisuus, mutta kuitenkin jotain, mitä te ette tiedä ja mikä teidän pitäisi tietää. Teidän _Luisa_ kirjanne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin olen teille tätä ennen tunnustanut, ja teidän myötätuntonne on minulle hyvin kallis. Minusta olisi ikävää, jos te unohtaisitte minut ja jos te ajattelisitte minusta sellaista, mikä ei ole tarpeellista. Minä matkustan kohta ja sitten ei enää ole tilaisuutta selittää teille tätä asiaa." Tappava kylmyys valtasi minut ja minulla oli tuskin voimaa vastata, ett'en koskaan unhoittaisi häntä, ja että nyt toivoin pääseväni kalliohautaani mitä pikemmin, sitä parempi. Vavahtava käsi puristi käsivarttani: "Ei", sanoi Violet. "Minä en tahdo sitä, en tahdo!" Rouva B. oli taas liittynyt meihin eikä eronnut meistä ennenkuin majatalossa. Rouva Yves meni huoneeseensa ja minä kiiruhdin omaani. Yhdellä hetkellä olin epätoivoissani, toisella leimahti minussa ilo tietäessäni olevani rakastettu. Ei, oli Violet sanonut, minä en tahdo sitä! Tartuin kynään ja kirjoitin: Ah, ei, jos lemmit mua, soisin ma hautain syvän laakson sumentoon. Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi, sa yksin tietäisit, ma missä oon. Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi. Mun tähteni ei sanottaisikaan: "Tuo Aallotarna leikitellä taisi, vain vuorten kylmää lunta sielussaan. Hän virran rantamalle vilpoisellen käy lemmenleikkiin kera laineitten. ja sammalvuoteellansa venytellen suo erämaille tunteet sydämen." Oi armahain, ma itse soitteleisin kuohussa kiitävien aaltojen. Lemmestä, suuteloista lauleleisin ma ijän kaiken eelleen rientäen. Oi armas, siellä sammaleitten alla jotk' onnellisna sua kannattaa. Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla sydämen kaipausta suloisaa. Säteissä auringon mun sielun oisi, kun tuoksut ympärilläs liitelee. Se latvain laulaessa sulle soisi, kun säteet hellät sua hyväilee. Taivaassa, josta katsehesi kallein nyt etsii uskoansa, toivoaan Tuulessa ympärilläs harhaileisin, kun myrskyten se kiertää kautta maan. Sitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata kertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa kallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna. Toivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne liikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle. Missä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta voimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en ajatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia esteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa, solakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli jättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia syvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi rotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi pyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli jo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan vaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian pelastuksestani yksin hänelle. Seuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni rouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa. Hän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän kirjoitti. "Kyllä," sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea. Panin runon hänen viereensä sanoen: "Runoni." Ensin ei hän näyttänyt ymmärtävän, mutta sitten loistivat hänen silmänsä; hän avasi nopeasti kuoren, ja hän luki luettuaankin. Sitten loi hän suloiset silmänsä minuun ja jäi katselemaan minua kuvaamattomalla ilmeellä. Viimein laski hän runon kädestään ja katseli minua yhä nojaten tuolinsa kaiteeseen. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista katsetta, niin sydämellistä, niin läpitunkevaa, niin lasimaista, kylmää ja intohimoista: kaikki kuvastui tuossa pitkässä pelokkaassa silmäyksessä. Sitten näin sen odottamatta tummenevan. Viimein kiitti hän minua ja jatkoi kirjoittamistaan. Vaikka yhä seisoin hänen vieressään, nosti hän hiukan päätään ja hymyili minulle heikosti. Ymmärsin ja vetäydyin viereiseen huoneeseen odottamaan. Luulen odottaneeni puoli tuntia. Sitten kuulin, että Violet nousi ylös, ja palasin hänen luoksensa, saadakseni tietää kohtaloni. Hän painoi toista kättään silmiään vasten, toisella ojensi hän minulle kirjoittamansa. _Forgive me! Be kind to me!_ [Antakaa anteeksi minulle! Olkaa hyvä minulle!] sanoi hän. Sitten meni hän pois, enkä uskaltanut pidättää häntä. Hän kirjoitti näin: "En ole rouva Yves, niinkuin luulette. En ole naimisissa; herra, joka on kanssani, on setäni. Se ei ole mikään salaisuus. Joku on saanut päähänsä, aivan ilman syytä, — ehkäpä sormukseni vuoksi —, että olemme mies ja vaimo, ja me olemme antaneet asian olla sillään. Teidän en kuitenkaan voi antaa olla siinä luulossa, se olisi väärin teitä, niin kuin minuakin kohtaan. Kuitenkin on minusta vaikeaa ilmoittaa teille niin yksinkertaista asiaa. "Olemme tavanneet toisemme ensikerran muutamia päiviä sitten, mutta tuttavuutemme on kuitenkin paljon vanhempi. Te kerroitte minulle unestanne. Minäkin olen oppinut tuntemaan teidät ikään kuin unessa viime vuonna Roomassa, kun luin _Luisa'a_ Mieleni on paljon rauhallisempi ja positiivisempi kuin teidän, mutta kun ajattelen tuota lukuani, pelkään haihtuvani haaveiluihini. Muutamia vuosia sitten olin kuin ilman sydäntä, tai oli sydämeni kuin jäätynyt, enkä tuntenut enää, että minua paleli. Viime keväänä heräsi minussa ensi kerran hiljainen tunne, vieno suru. "Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa protestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä tuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin vanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia köynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit auringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä englantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna Rooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin ruohikosta pienen, _Luisa_ nimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut se herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään. Avasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaa _Rakkauden satuun_, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa on luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja ajan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että säikähdin ja hämmästyin. En tahtonut! "Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois, ojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja minun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä toi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista kirjaa, _Luisan_ minulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua takaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli runoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan kirjan, että suostuin. "Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli mahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta aivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta mitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa, vai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen, vaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en voinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet, joka oli kirjoittanut sen. "Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa, mikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt minua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta kohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se ei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus siitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n tekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten tavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti hyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo otaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se, että minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti miss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani herättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia. "Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien tuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan kylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä voi sitä tarjotakaan. "Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi. Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa. Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa. Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään, ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän, minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää. "Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan. "Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan, mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi. Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana heikkoutena, ajattelemattomuutena. "Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon. Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena. "Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta, jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä teette, kaikessa mitä rakastatte! Violet Yves." VIII. Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita, valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta: Agaven kukka ylpeänä nousee, taivaalla häikäisevi hehku auringon; tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon. Pimeä pitkä, katkera on poissa, mutt' kaikkein raskahin on hetki tää. Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän, rajattoman riemusi purkaukseen. Hän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin, ehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat minua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut niin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi! Istuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin huoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En tiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa ihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen kului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta pelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun ruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa: "En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa, en halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua, toivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata, voimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän, ystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo. Älkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan teitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä siihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa ihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin: "Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle. Ääni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole tilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy suljettuna. "Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa rukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen ovelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän vastaa vapisten: _minä olen sinä_! Ovi aukeaa. "Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin sydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin kuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen keskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon varmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen. Ette tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta rakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne, ettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä miten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne, minne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!" Miss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin. Kirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu, joka pyörrytti minua. Hän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa, mustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat mainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon kaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa hetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli sopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni. Hän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: "Mutta enhän voi ottaa kirjaa mukaani pöytään." "Ette", vastasin, "mutta luulen, että olette unohtanut jotain sen väliin." Violet viivytteli vielä, sitten otti hän kirjan ja kirjeen sen välistä. "Menkäämme!" sanoi toinen. Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta kaikki takaisin. Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka aamulla oli tulvinut sydämestäni: Pimeys pitkä, katkera on poissa, mut kaikkein raskahin on hetki tää; Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani, siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää. Sa Herra, joka minun kuolla annat, nyt voima suurempi suo lemmellein. Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto, Sun luokses innoin pyrkii sydämmein Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka, ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen; lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä. Sinä iltana ei miss Yves enää tullut alas. IX. Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja. Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in. Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät ja vaunut vierivät pois. Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä. Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani, sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!" Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro. Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta. Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun te luette nämä rivit, olen jo kaukana. "Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä, kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen! "Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te? Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä. Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä pääasiallisesti teidänkään tähtenne. "Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin. "Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin, jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan, erehdyn ja kärsin kuin sinä. "Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne, on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on, ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on inhimillistä. "Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa. Violet Yves." Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin, ett'en saanut tehdä sitä! Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla tavallaan, miksi minä vältin häntä. Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa, eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt. Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona, jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin, Bayeriin. Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt, ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden jälkeen. Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki" ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden. Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen, ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden, vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne, ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta. Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet: Jo haihtui viime toive. Nyt lepäät ainiaan uupunut sydän. Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti. X. Olin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin maalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole naapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan. Samana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin kirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä oliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni sanoivat minulle: "Kirjoita! kirjoita!" Tuskin olin tarttunut kynään, kun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä ja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi seurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani, tähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta, sisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta häntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen. Nyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä vastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut erostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi tunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet, Jumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi sanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni kuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin kertoa hänelle kaikki. Sen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken vaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa lähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut kaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt tiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat teollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt, että kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä. Tavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä, millä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan tunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin tuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset vieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku niistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi äkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan leimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se oli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin hänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin niistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin kiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen. Ja kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka oli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni kostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo! Ulkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni oli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves ei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa tulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se tapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin häntä omakseni omalla äänelläni. Silloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka kun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta. Hänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin, joihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen kuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka päivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja pelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja minä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan armaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon ja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi hän itse puhunut. Syksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää ajatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut — osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että koomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin Violetille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset suunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin hänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella omani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin tapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin hänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin kirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani tuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani liikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen osan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla loppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu ansiotta peloitti minua kuin petos. Kun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden, ei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia sellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain kolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja minä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa, joutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan, uskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se vähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni säännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain. Neljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan. Aloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi ja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä, järjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani, ja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää. Sillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla lähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni kelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin täydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut mitään. Jouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in käsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään muuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä, kukkaa ja sen häipyvää tuoksua. Tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon. Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani. Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken _Paavien historian_, Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista kansanrunoutta, suuren osan Goethen _Wilhelm Meister'ista_, Spencerin _Principles of Sociology_ ja _Plautuksen komediat_. Samaan aikaan olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta. Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina, ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään, tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää, että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat, on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko itse viaton? _Omnis homo mendax_, siitä olen varma, ja jos sen minulle todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen, että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni kasvavan. Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi. Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani, mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä. Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo henkilö minulle. Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis hänelle, että tulisin. En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä. Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa. Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia, johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa. Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne. En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin. Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä, sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä "satumaisena". Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava muukalainen, miksi katselin teitä? Hän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas, ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin ahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia raunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in kuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä. Kun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle, sillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin vartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten kuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin uskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan paluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä en tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä Porta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös Pincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa tapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en voinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari minuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään. Illalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: "mene, mene!" Sillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo jättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin luopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin aikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista, toisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin, jos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni Shelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti ottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin. Neljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista. Näin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla Shelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen: Nothing of him that doth fade But doth suffer a sea-change Into something rich and strange. Kuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat rakkaudestani: "sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka oudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään kuolevaisen silmä näe." Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen toivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea syliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee, puolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan, ja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain tunninkin. Hän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän kuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan. XI. Turhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja kohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton, tuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti lisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut, jospa loittoninkin hänestä? ajattelin. Kuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän vaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien noitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi maa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle kummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja surumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista. Brenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät minusta "satumaisilta" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta, ja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen puhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin todella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli. Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä. Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa, missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden, kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme. XII. Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan. Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä. Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet? Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta kaupunginmuureilta päin, pimeän _Naisten portin_ läpi, kivitettyjä, ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni. Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa. The very music of the name has gone Into my being. "Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä, joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla. Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea, jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois. Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin, kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi! _Zur Sonne-kahvilan_ eteen. Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen, joka sai minut jäykistymään. "Te, ilkimys!" Se oli Violet. Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista. Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis." "Niin, ylihuomenna", vastasi toinen, "Puoli seitsemältä asemalla!" He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet runostani, josta hän piti niin paljon. Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla haudassa syvän laakson pohjalla. Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti kätensä pois. "Te täällä?" sanoi hän italian kielellä. "Kuinka se on selitettävissä?" "Tekö sitä kysytte?" vastasin. "Tulen Napolista." "Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä tänne? Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt tulla! Jumalani, miksi te tulitte?" Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa lävitse. "Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa." "Enkö saa tavata teitä enää?" Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa. Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään... kuitenkin... Missä asutte?" "Majatalossa _Zum roten Hahn_, tässä lähellä." "Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon! Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi", kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja kallionkielekkeellenne." Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä. "Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa se minulle." "Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan teille! Addio!" "Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne..." "Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin kyyneleitä hänen silmissään. Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä. "Se ei vaikuta mitään; kohta olen." "Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!" Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle. Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin, tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en saanut kadottaa hetkeäkään. Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja. Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan. Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin. Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua. Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa. XIII. Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja _Naisten portin_ paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu. Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää olentoakaan, kahvila _Zur Sonne_ oli vielä suljettuna ja kuulin ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen, jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä, näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista. Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain. Löysin Yves'in valimon aivan Tiergärtnerportin luota. Jonkunlainen työnjohtaja sanoi minulle, että Yves'it asuivat Theresiankadulla ja mainitsi myös talon numeron. Kysyin häneltä tulisiko herra myöhemmin valimoon. Kuka heistä? kysyi hän; heitä on kolme veljestä. Silloin kerroin siitä, joka oli ollut Italiassa, ja sain tietää, että hän ja neiti olivat palanneet kolme viikkoa sitten, että hän ei juuri voinut hyvin ja että hän tuli harvoin valimoon, seuraavana päivänä hän sentään varmasti tulisi. Kysyin, eikö hän huomenna matkustaisi Müncheniin. Mies väitti, että se oli mahdotonta. Ennenkuin menin, uskalsin vielä kysyä, eivätkö työmiehet antaisi neidille häälahjaa. Hän vastasi, ett'ei hän tiennyt siitä mitään. "No tiedättekö ainakin, koska häät pidetään?" kysyin vielä. "En", vastasi hän välinpitämättömästi; "se ei kuulu minuun." Pitkin tiheää puistokujaa, linnan ohi — siellä oli Violetilla ehkä tapana kävellä — pääsin kymmenessä minuutissa Theresiankadulle ja löysin yllämainitun talon, kaivon luota. Se oli kaunis rakennus; saksalaista renesanssityyliä, ulkonevine nurkkalisäkkeineen ja terävine torneineen katon kulmauksissa. Kahdessa ensi kerroksen ikkunassa oli kukkia. Olivatkohan ne Violetin? Kirjoittikohan hän par'aikaa minulle? Kysyin eräältä naiselta, joka ammensi vettä kaivosta, asuivatko Yves'it tässä. Hän ei tiennyt sitä. Sade tiheni ja kaikki ikkunat olivat suljetut. Kuljin edestakaisin talon edessä, enkä tiennyt teinkö oikein näyttäytyessäni Violetille, enkä taas voinut lähteä poiskaan. Viimein näin erään parturin avaavan puotinsa ja menin sinne toivoen saavani kuulla jotain miss Yves'istä. Siellä oli nuori, mustapukuinen mies, silmälasit nenällä. Hän oli metafysiikkaa tutkivan ylioppilaan näköinen. Minua tervehtiessäänkin näytti hän kaihoten eroavan tämän matalan maailman synnyn ajattelemisesta, mikä maailma pilvisen taivaan alla ja heikon kaasullekin valossa ei näyttänyt kovinkaan kirkkaalta. Vaivoin sain hänestä kiskotuksi sen, että naapuritalo kuului Yves'in veljeksille, että he olivat vanhojapoikia ja että heidän luonaan asui veljentytär, jonka lähimmässä tulevaisuudessa piti mennä naimisiin professori Toplerin kanssa. Sulhanen oli ollut useita vuosia Nürnbergissä ja opetti nyt Eichstädt'in lukiossa. Vielä sain kuulla, että professori oli nelikymmenvuotias, pieni ja paksu, viiksikäs mies. Hidasluontoisen parturin kakkulain lasitkin näyttivät ällistyneiltä, hänelle ei varmasti ollut sattunut, että hänen oli täytynyt laskeutua metafysiikan korkeuksista näin uteliaan palveltavan luo. Eichstädt? Nimi ei ollut uusi minulle; minusta tuntui, että olin lukenut sen päivää ennen yksinäisellä asemalla kukkuloiden ja metsien keskellä ja ehkäpä olivat Müncheniläiset tuttavanikin puhuneet siitä. Hyvin tyytyväisenä tähän ensimäiseen valosäteeseen palasin majataloon, hakeakseni Eichstädt'in Bädekeristäni. Siitä näin, että se oli pieni, hyvin vanha kaupunki, viiden kilometrin päässä Nürnbergin—Münchenin radalla olevasta asemasta. Miss Yves matkusti varmaankin huomenaamuna Eichstädt'iin; siis minäkin matkustaisin sinne. Kun minä ajattelin kuinka vaadittaessa selittäisin matkani sinne, koputettiin ovelleni ja viinuri tuli sanomaan minulle, että ruokasalissa oli eräs, jolta saisin edellisenä iltana turhaan haluamani tiedot. Menin alas ja tapasin ystävällisen ja hauskan näköisen herran, joka söi siellä aamiaista jutellen isännän kanssa. Hän puhutteli minua kohta ja sanoi tuntevansa Yves'in veljekset hyvin. He olivat hyvin kunnioitettavia ihmisiä, ja vaikka he eivät enää tehneet niin hyviä kauppoja kuin ennen, koska konerakennus oli menemässä taapäin Nürnbergissä, pidettiin heidän asemaansa kuitenkin täysin vakavana. Huomasin, että hän piti minua kauppamatkustajana. Hän näki kuitenkin pian, että halusin toisenlaisia tietoja, ja ehätti kysymään ennen minua tahdoinko tietää persoonallisia asioita. Vastasin niin vapaasti kuin taisin, ett'en panisi niihin erikoista arvoa; olin tutustunut yhteen Yves'in veljeksistä Italiassa, ja kun sattumalta matkustin Nürnbergin kautta olin utelias saamaan hänestä jotain tietoja. Herra kehui häntä hyvin paljon, käyttäen kuitenkin aivan yleisiä puheenparsia, ja lisäsi, ett'ei oleskelu Italiassa ollut parantanut hänen terveyttään. Kun hän kuuli, että aioin viipyä Nürnbergissä aivan lyhyen ajan ja ett'en aikonut käydä herra Yves'in luona, puhui hän vapaammin ja niin johtui keskustelu miss Yves'iin. Hän oli puhunut neidin kanssa vain pari kertaa, mutta oli hyvin ihastunut häneen ja asetti hänet hengen, sivistyksen ja tunteen puolesta paljon korkeammalle setiään; sanoipa hän, ett'ei Yves'in talo ollut hänen oikea ilmapiirinsä. Sedät olivat kunnioitettavia henkilöitä, vain liiaksi kiintyneitä konerakennukseen ja sitäpaitsi hiukan itsepäisiä ja ahdassydämisiä. Violetin isä oli ollut maalari, hän oli asettunut Italiaan ja kuollut Englannissa jonkun aikaa roomalaisen puolisonsa jälkeen. Köyhältä perheeltä oli jäänyt yksi tyttö, jonka sedät olivat ottaneet huostaansa. Nyt oli miss Yves kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luultiin, että hän olisi luopunut avioliittoaikeistaan osaksi sairautensa, osaksi useita vuosia sitten sattuneen tapauksen vuoksi; sitten oli kuitenkin eräänä päivänä hänen kihlauksensa professori Toplerin kanssa julaistu. Hän oli hyvin kunnianarvoinen mies, josta pidettiin paljon, mutta ei oikein sopiva nuorelle naiselle, jolla oli niin hienostunut maku kuin miss Yves'illä. Hän opetti Eichstädt'in lukiossa. Häät piti vihdoinkin viettää heinäkuun lopulla, heti koulujen päätyttyä. Kaiken tämän kertoi minulle pienillä keskeytyksillä tuo vieras herra, jonka kanssa söin aamiaista helpottaakseni keskustelua. Kun hän sanoi "eräs tapaus useita vuosia sitten", pisti sydämeeni. Olin heti tuntenut, että Violetin surullisuus oli se vahinko, jonka hän oli tuossa myrskyssä saanut. Hän itsekin oli viitannut johonkin sellaiseen sanoissaan ja kirjeissään, ja kuitenkin kärsin siitä, aivankuin olisin ennen järjettömyydessäni toivonut, ett'ei Violet olisi puhunut totta. En uskaltanut ilman muuta pyytää selitystä. Puhuimme muista asioista, taiteesta Nürnbergissä, Veit Stossista, Krafftista, Germanisesta Museosta. Pöytätoverini sanoi vielä, että jos tahdoin saada jonkunmoisen käsityksen professori Toplerista, pitäisi minun museoon mennessäni katsella Karthäuserkadun kulmassa olevaa kivistä munkkia. Silloin uskalsin välinpitämättömällä äänellä kysyä miss Yves'in entisiä kohtaloita. "Vanhoja juttuja!" vastasi hän; "surullisia juttuja. Liian suuri luottamus miehiin!" Hän oli lopettanut aamiaisensa ja nousi ylös sanottuaan nämä sanat, jotka herättivät sielussani vielä suuremman tuskan, vielä vaikeampia arveluita. Mielikuvitukseni ei tahtonut talttua. Se toi eteeni yhä uusia kuvia, joita en voinut poistaa, enkä suvaita. Minä kärsin syvästi ja sydämeni toiminta heikontui melkein, kunnes taas sain jonkun verran lievitystä ja virkistystä siitä tiedosta, että Violet nyt rakasti minua. XIV. Kun kirjeitä ensi kerran jaettiin, en saanut mitään. Postia kannettiin uudelleen vasta kolmen tunnin päästä, ja minä päätin viettää ne Germanisessa Museossa. Harhailin koko tunnin tässä labyrintissa, jonka muodostivat vanhat salit, marmorirappuset ja goottilaiset luostaripihat, joissa suihkulähteet lorisivat puolihämärässä ja heikko valo lankesi läpi maalattujen ikkunoiden hautaveistoksille. Pysähdyin joskus katselemaan pienestä avonaisesta ovesta pihaton rehevää vehreyttä ja hengittämään kirkasta, puhdasta ilmaa. Katselin juuri jättiläiskokoista Bremenin Rolandia yhdeksännellätoista tai ensimäiselläkolmatta pihalla, kun kuulin takaani äänen, jonka luulin tuntevani. Käännyin ympäri, vanha, papin näköinen mies puheli kiivaasti vartijalle, joka kuunteli häntä hymyillen. Tuollaisen äänen tunsin varmasti, mutta miestä en ollut koskaan nähnyt. Hän intoili sitä tyhmyyttä vastaan, että joku oli poistanut en tiedä minkä Pyhän Yrjänän kivipatsaan jostain vanhasta talosta sijoittaakseen sen museoon. Sitten jätti hän vartijan ja kulki ohitseni yhä kuohuen vihasta mennäkseen pihalle katsomaan Rolandia lähempää. Ohikulkiessaan iski hän kiukkuiset silmänsä minuun aivan kuin sanoakseen: "ja te ette ole yhtä mieltä kanssani?" Hän oli kokonaan mustiin puettu, pieni ja hiukan kumara; hänen vanhahko ulkomuotonsa muodosti vastakohdan silmien tulelle. Hän käveli nopeasti Rolandin ympäri ja kulkiessaan taas ohitseni mutisi hän olkapäitään kohottaen: "Sementtiä!" Kysyin taas itsekseni missä ihmeessä olin kuullut tuon äänen. Tapasin hänet taas eräässä kirkkokappelissa, jossa kirkolliset taidekokoelmat olivat. Hän istui Kaulbachin taulun edessä, joka esittää nuorta Otto III:ta, kuinka hän juhla-aterian jälkeen Aachenissa juomatoveriensa kanssa, juopuneen päähänpistosta, tunkeutuu suuren keisari Kaarlen hautaan ja näkee ruumiin soihtujen valossa valta-istuimella majesteetillisenä ja pelottavana. Tuntematon lausui ääneen ilmi ihastuksensa toistellen itsekseen: "kaunis, erinomaisen kaunis!" Hän nousi istuimeltaan, melkein haisteli pitkällä, terävällä nenällään kuvioita ja palasi taas kiireesti istumaan. Hän näki minut ja sanoi, kasvot yhä loistaen, tällä kertaa mielihyvästä: "Tämä lohduttaa." Muistossani välähti kuin salama; ääni oli miehen, joka edellisenä iltana oli keskustellut Violetin kanssa Zur Sonne kahvilan luona. Kiirehdin puhumaan, olemaan yhtämittaa hänen kanssaan, siinä tarkoituksessa, että vastaväitteilläni viivyttäisin häntä. Ihailin taulun suunnitelmaa ja tein joitakuita huomautuksia sen köyhää ja kuivaa väritystä vastaan. En tiedä kuinka sanoin sen hänelle, sillä puhun jokseenkin kankeata ja virheellistä saksaa. Luulin, että hän söisi minut. — "_Wie! Wie! Es ist ja eine Gruft! Es ist ja eine Leiche!_ Kuinka, kuinka! Sehän on hauta! Tuohan on ruumis!" Puolustin mielipidettäni. Taulun varjot ovat synkät, mutta niissä ei ole syvyyttä, soihtujen ruumiille lankeava valo on räikeä eikä elävä, kuviot erottautuvat liian vähän taustasta. Väitellessämme lauhtui tuntematon. "Oikeastaan" — sanoi hän — "en juuri voi väitellä värityksestä, minä puolustan aatetta; aate on piirre, jota ei ole luonnossa, vaan minun sielussani. Sieluni ymmärtää suuren runoilijan tarkoituksen, sen runoilijan, joka on maalannut tämän. Suuri aate! Suuri näky menneisyydestä! Vähät siitä vaikka se olisikin köyhä ja kuiva! Se vaikuttaa minuun enemmän tälläisenä. Onko herra ranskalainen?" Kun hän kuuli, että olin italialainen, osoitti hän vilkasta ja iloista hämmästystä. Hän tarttui käsivarteeni. "_Aus Rom, mein Herr? Aus Rom?_" Ymmärsin, että vastaukseni olisi hänelle pettymys. Hän toivoi, että olisin Roomasta, tai ainakin Veneziasta tai Firenzestä; mutta hän tyytyi nopeasti vaatimattomaan lombardilaiseen kotiseutuuni. "Oi Italia, Italia!" — sanoi hän — "_Ille terrarum mihi praeter omnes angulus ridet!_ Ymmärrättehän?" "_Ubi non Hymetto_" — vastasin — "_mella decedunt_." Luulin, että hän syleilisi minua, ja siitä saakka olimme ystäviä. Kävimme yhdessä kirkollisissa kokoelmissa. Tuntematon jutteli paljon ja hyväntuulisesti. Ei hän ensi kertaa käynyt tässä museossa. Hän tahtoi nähdä vain pari kolme salia kerrallaan. Vartijat tunsivat hänet tosiaankin. Kuulin erään heistä nauraen sanovan näyttäen häntä toverilleen: _der Schwabe!_ Sillävälin oli toisen postin jakoaika tullut ja sanoin hyvästi seuralaiselleni, joka pyysi minua vaihtamaan käyntikortteja. Säpsähdin lukiessani hänen kortistaan: _D:r Stephan Topler_. En ollut varma siitä oliko hän pappi vai ei, mutta sulhanen hän ei voinut olla. XV. Miss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole säilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja mustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja, joiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle sen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen, joka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen. Alkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä, että pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui sitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle, luvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut ainoatakaan seuraavista sanoista: "Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin tekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan vaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset. "Olen tullut vakuutetuksi, mietittyäni koko ikävän yön, että minun täytyy olla vielä ankarampi kuin tähän saakka. Siitä asti, kun ensi kerran tapasimme toisemme myötätuntoisina, oli minulla sama käsitys asemastani kuin tällä hetkellä. Eilen illalla olin taas heikko. Minun täytyy tulevaisuudessa vastustaa tuota heikkoutta, minun täytyy pyytää teitä pitämään suhdettamme loppuneena, muuten, paitsi muistossa. Jos ette tyydy siihen ja koetatte vielä tavata minua, täytyy minun näyttää menettäneeni muistonkin teistä. "Ettehän tahdo tuottaa minulle sellaista tuskaa? Se, mitä olen kirjoittanut, on taipumaton tahtoni. Tietäkää, jos sekään voi tyynnyttää kiihkoanne, että vuosia sitten olen rakastanut niin, ett'en enää voisi sillälailla rakastaa, ja häpeisin, jos kuitenkin voisin. Te ette voi tehdä minua niin onnelliseksi, tai niin onnettomaksi, kuin eräs toinen on minut tehnyt." Pitäessäni kirjettä tulessa vapisi käteni liikutuksesta. Viekkaat sanat hiiltyivät, keinotekoinen kylmyys paloi; kaikki nuo turhat valheet katosivat väliltämme. Ja jos olet rakastanut muita ennen minua, sanoin syleillen häntä mielessäni intohimoisesti ja suuttuneena, jos olet rakastanut toisia ennen minua, mitä se minua liikuttaa? Voitko sinä tietää, sinä joka rakastat minua, kuinka onnelliseksi sinut tekisin? Ja mikä on, Jumalan tähden, tuo menneisyys, mikä se nykyisyys, mikä on se tulevaisuus, joka voi riistää sinut minulta? Vastasin heti, näin: "Olen polttanut kirjeenne. Sinä päivänä, jona Jumala on meidät yhdistänyt voisi sen säilyttäminen tuottaa teille tuskaa." Vietyäni itse kirjeen postiin tunsin itseni kyllin rauhalliseksi ja läksin katsomaan kaupunkia. Todellisuudessa ajattelin paljon enemmän sitä hetkeä, jolloin miss Yves näkisi minut asemalla, hetkeä, jolloin hän kuulisi minun mainitsevan Eichstädt'iä, kuin välitin ihailla _Streusandbüchse des Deutschen Reichs_, niin kuin saksalaiset Nürnbergiä nimittivät. Sen vuoksi aioin niin pian kuin mahdollista saattaa Violetin tietoon, että menin Eichstädt'iin ja tunsin hänen matkansa määrän. En koettanut tavata häntä; kun mennen P. Sebastianen kirkolta linnalle katselin hetken Theresiankadun kulmasta Yves'in talon siroja parvekkeita, ja kun hiukan myöhemmin, mennessäni Pyh. Johanneksen vanhalle kirkkomaalle, missä Albrecht Dürer lepää, kuljin Yves'in valimon portin ohi, en katsahtanutkaan sisään. Mielessäni oli rakkaus, eikä taide. Tunnustan kuitenkin, että joskus innostutti minut vanhan taiteilijan voima ja sirous. Ne vetivät minua puoleensa, ei kuitenkaan pois rakkaudesta, vaan kauemmas nykyhetken huolista ja harmista. Kauneuden ilo valtasi minut etenkin kauneuden kaivon luona, Adam Krafftin sakramenttilippaan edessä Lorenzkirkossa ja Sebalduskirkon ihania torneja katsellessani. Olin ylpeä ollessani täysi taiteilija ja onnellinen siitä, että Violetin rakkaus oli sytyttänyt minuunkin työn ja aatteiden tulen. Tuo toinen nainen sanoi olevansa kateellinen runottarelleni, mutta Violet! Rakkauteni ja sieluni syvyydessä näkisi Violet itsensä, aina itsensä, ennen kaikkea itsensä, niinkuin aurinko kuvastuu kaikkeen millä elämä on. Tuo toinen nais-raukka puhui mustasukkaisuudesta, kun ei tiennyt kuinka rakastetaan. Muistelen että satoi, kun nousin Vestner torniin, tuulen puuskat ja sadekuuro, tunkeutuivat ruuduttomista ikkunoista katettuun huoneeseen, missä tornin, vartija piippunsa varrella tyynesti osotteli toisia torneja, kirkkoja ja kaupungin muistomerkkejä, sekä kaukaisen sumun peittämiä, näkymättömiä paikkoja Kysyn häneltä missä päin Eichstädt oli. Hän toisti hämmästyneenä: "Eichstädt? Te sanoitte Eichstädt?" Ja näyttäen kädellään ikkunasta alkoi hän viittailla etelää kohti ikäänkuin osoittaakseen pitkää, pitkää matkaa. Jäin siihen unelmoiden katselemaan näkemättä mitään, välittämättä sateesta ja tuulesta joka pieksi kasvojani. XVI. Seuraavana aamuna paistoi aurinko. Olin asemalla tunnin ennen aikaa. Vasta silloin, kävellessäni edestakaisin pitkin postitalon ja aseman välistä toria tuli mieleeni, että Violet ehkä on muuttanut suunnitelmaansa, että on voinut sattua joku este. Tuon kuvittelun kiusaamana pahoittelin, ett'en ollut ensin käynyt Theresiankadulla katsomassa ilmaisivatko balkongit perheen nousseen ylös tavallista aikaisemmin. Olisin tahtonut juosta sinne nyt, mutta pelkäsin, ett'ei ollut aikaa ja epäilin, siksi kunnes se kävi mahdottomaksi. Ajopelejä alkoi saapua, ja onneksi ei piinani ollut pitkäaikainen: tuolta saapuivat jo Violet'in vaunut Naistenportin läpi tasan puoli seitsemältä. Violetin seurassa oli kolme naista ja yksi herra. Hän oli hyvin kalpea! Mutta hymyili sittenkin! Näin hänen vaivaloisesti nousevan vaunuista. Tuskin maahan päässeenä katseli hän ympärilleen ikäänkuin hakeakseen jotakin; likinäköisyytensä vuoksi ei hän huomannut minua, kun pysyttelin hiukan syrjempänä. Sitten näin hänen toisten naisten kanssa menevän toisen luokan odotussaliin. Muutamaa minuuttia sen jälkeen astuin minäkin sinne. Violet'in seuralaiset naureskelivat keskustellen saattajansa, keski-ikäisen miehen kanssa, jostain joka odotutti itseään. Yht'äkkiä kiiruhtivat he kaikki, paitsi Violet, sisäänkäytävää kohden. Samassa kuljin minä hänen ohitsensa kävellessäni edestakaisin salissa, ja hän näki minut. En tervehtinyt häntä, mutta katselin häntä tahtoen puhua hänelle katseellani. Hän säpsähti ja minusta näytti, että hän sulki silmänsä. Äkkiä käänsi hän päänsä pois. Samassa tuli joku suurella melulla sisään sateenvarjo vasemmassa ja suuri paketti oikeassa kädessään, juuri se, jota odotettiin, ystäväni Germanisesta Museosta. Hän ei näyttänyt välittävän suuriakaan toisista häntä tervehtivistä naisista, vaan kiiruhti suoraan puristamaan miss Yves'in kättä. Puna paloi Violetin kasvolla, hänen suloisia silmiään ei voinut sanoa loistaviksi, mutta niistä välkkyi tavaton valo. Tohtori Topler istuutui hänen rinnalleen ja eräs nuori, vaalea tyttö seurassa huudahti, taputtaen käsiään, äänellä, jossa nauru helmeili: "Oi, kuulkaas, kuulkaas, katsokaa Violetia!" Näin miss Yves'in punastuvan yhä enemmän, tekevän kärsimättömän ja moittivan liikkeen; kuulin Toplerin onnellisena, piloillaan anastavan itselleen koko ansion punastumiseen. Violet sanoi varmasti nuorelle ystävättärelleen katkeran sanan, jota en kuullut, koska vaalea joutui hämilleen ja kaikki vaikenivat. Minä jatkoin kävelyäni, vaikka sisässäni kuohui ja kävi. Tohtori Topler nosti silmänsä, huomasi minut, tervehti minua latinaksi, kädet ojennettuina, kuin vanha ystävä. Silmäsin Violetiin; hän katseli meitä kalpeana ihmetyksestä. Muutkin katselivat toisiaan uteliaina. Topler kysyi minulta olinko matkalla Müncheniin. Vastasin hyvin selvästi ja kuuluvasti, ett'en mennyt Müncheniin, vaan Eichstädt'iin. "Silloinhan matkustamme yhdessä", huudahti herra Topler. "_Misere cupis abire!_ Tulemme matkustamaan yhdessä!" Ja hän kertoi minulle menevänsä Eichstädt'iin muitten ystävien seurassa. Sitten hän kääntyi ympäri ja kiiruhti heiluttaen pakettiaan ja sateenvarjoaan kertomaan seuralaisilleen kuka minä olin. Eilen olin komeillut latinantaidollani ja tiedoillani Saksan kirjallisuudesta ja olin hankkinut hänessä ihailijan itselleni, nyt ymmärsin hänen liikkeistään että hän kertoi miss Yves'ille suurenmoisia asioita minusta. Miss Yves oli tekeytynyt kylmän näköiseksi ja näytti tuskin kuuntelevan. Lähdön hetkellä tarjosi toinen herroista hänelle käsivartensa, nuo kolme naista, tai neitosta seurasivat yhdessä taempana ja Topler halusi tulla minun kanssani. Hän sanoi minulle tahtovansa välttämättömästi olla kanssani, hänellä oli niin paljon kysyttävää Italiasta, jonne hän aikoi vähän ajan kuluttua lähteä kolmannen kerran. Lopuksi tapasin itseni olematta vähääkään tunkeilevainen samasta vaunusta kuin miss Yves, joka, ollen yhtä hämillään kuin minäkin, ei kertaakaan kääntänyt silmiään minuun päin. Valitsimme paikat niin kauas toisistamme kuin mahdollista. Violetin molemmat ystävättäret katselivat toisiaan hymyillen ja sitten minua, aivan kuin olisivat pyytäneet anteeksi _Schwabinsa_ eksentristä käytöstä. He kysyivät minulta katseillaan: Mitä te asiasta arvelette? Topler ei välittänyt siitä, vaan ahdisteli minua kyselemällä uutisia rakennustöistä Roomassa ja Firenzessä; korjaustöistä Veneziassa ja uudenaikaisesta italialaisesta musiikista. Vastasin niinkuin taisin ja nyt seurasi vilkas tulitus kommentarioita; milloin säihkyi ilo, milloin suuttumus hänen silmistään, jopa hiuksistaankin. Huomasin kuitenkin, että kun Roomasta puhuessamme koskettelin paavin persoonaa, tai uusia järjestyssääntöjä, vaikeni hän ja luisui äkkiä käsistäni. Musiikissa oli hän ankara Wagnerin vastustaja, vanhojen italialaisten mestarien, etenkin Clementin, tulinen ihailija. Aluksi puhuimme ainoastaan hän ja minä, mutta sitten alkoi hän heitellä sanoja kuin pikkurahoja oikealle ja vasemmalle, synnyttäen tuolla naurua, täällä sanoja ja saaden aikaan lopuksi yleisen keskustelun. Violetin vaikenemista hän vain ei voittanut. Minä puhuin ainoastaan hänelle. Vihdoin ruvettiin keskustelemaan hiukan kaikesta, taiteesta, luonnosta, Italiasta ja Saksasta. Violetin kuullen kuvasin Venezian vaalealle neidolle, jonka halu paloi nähdä merta, gondooleja ja kyyhkysiä. Hän ei näyttänyt tuntevan rakkautta, ei ajatellut sitä koskaan; ja minä sanoin, että Venezian pehmeä hiljaisuus, outo ulkomuoto ja unohdusta tuottava ilma oli olemassa haavoitettuja sieluja ja niitä varten, jotka tahtoivat unohtaen rakastaa. — "Silloin ei Veneziasta ole minulle", sanoi hän kääntäen hymyilevät kasvonsa Violetiin päin, jonka poskilla väreili polttava puna. "Hiljaisuutta ja unhotusta löytää Eichstädt'istäkin", huomautti tohtori Topler "ja nyt on siellä kauhea rautainen siltakin, kai samanlainen kuin Veneziaankin on rakennettu. Alpit eivät ole esteenä nykyajan sivistykselle. Me olemme barbaareja, te olette barbaareja, kaikki ovat barbaareja." — "Tämä herra tulee Eichstädt'iin", sanoi hän sitten toisille. "Hän on paljon rohkeampi italialainen kuin Cristoffer Columbus. Hän löytää Eichstädt'in." Kaikkia ihmetytti se, että ulkomaalainen halusi nähdä Eichstädt'in, seudun, joka Toplerin mukaan oli niin autio ja ikävä, että Altmühljokikin vain vastenmielisesti ja niin hitaasti kuin mahdollista tuli sinne. Nähtävästi sanoi hän sen kiusatakseen naisiamme, jotka todella väittivät innokkaasti vastaan. Mieleeni juolahti sanoa, että ystäväni Münchenissä olivat puhuneet minulle Eichstädt'istä. Naiset huudahtivat, pieni vaalea paukutti käsiään. Nehän olivat — sanoivat he — heidän läheisimpiä tuttaviaan. Topler päästeli "ah, ah, ah!" kovin tyytyväisen näköisenä. Vaalea neitonen ei käsittänyt, miks'ei Violet pitänyt sattumaa merkillisenä. Sill'aikaa kun toiset kyselivät minulta uutisia tutusta müncheniläisestä rouvasta, joka par'aikaa oli Italiassa, alkoi hän kysellä puoliääneen jotain miss Yves'iltä, hyväili häntä ja kuiskutteli hänen korvaansa, lempinimiä kai. Violet kielteli pudistellen päätään, naurahteli hiukan, oli hiukan harmistuneen näköinen, mutta ei puhunut. Lopuksi sai tohtori Topler hänet taipumaan. Tämä katsahti tuon tuostakin huolestuneena häneen, ja kun vaalea neitonen oli lakannut puhumasta Violet'in kanssa, kysyi hän hiljaa jotain. "Ei, hän sanoo, ett'ei häntä mikään vaivaa!" kuiskasi tyttö. Ukko ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä. Kuljimme juuri pitkin Altmühlen rantaa, keskellä metsäisiä kukkuloita ja niittyjä, jotka hymyilivät usvaisena aamuna. Topler sanoi minulle: "Tämä runous on täysin saksalaista!" Tästä johduimme keskustelemaan kielistä ja kirjallisuudesta ja minä aloin kohta puhua englantilaisesta. En katsellut Violet'ia peljäten tulevani ilmi, tai ainakin herättäväni epäilyksiä. Sanoin, että pidin paljon englannin kielestä, että se muutamien suussa kaikui kauniimmalta kuin mikään muu, ja että se usein soveltui ilmoittamaan ajatuksia niin notkeasti, selvästi ja hienosti kuin suinkin oli mahdollista. "Kuuletteko, kuuletteko, kuuletteko?" — sanoi keskeyttäen ystäväni Topler miss Yves'ille. "Oletteko tyytyväinen?" Violet mutisi sanoja, joita kukaan ei kuullut. "Tiedättekö, että neiti on englannitar?" sanoi Topler minulle. "Minä olen vanha, metsistynyt kyyhkynen Schwartzwaldista, lintu, joka tahtoo näytellä seuraelämän papukaijaa pannen toimeen muodon vaatiman esittelyn." Kaikki nauroivat, paitsi Violet ja minä. Topler etsi jotain taskukirjastaan. "Minun täytynee alottaa tästä herrasta, joka ei puhu", sanoi hän viitaten päällään toveriinsa, hyväntahtoiseen, hengettömän näköiseen mieheen, joka tosiaan ei ollut kertaakaan avannut suutaan. "Ensin täytyy minun sentään hakea italialaisen herran nimikortti, siksi, että hänen nimensä on kaunis, mutta paljo helpompi säilyttää taskukirjassa kuin muistissa. Herra Treuberg" — jatkoi hän löydettyään korttini — "herra — — —. Minun täytyy harjoitella tämän nimen lausumista. Herra — — —, rouva Treuberg, neiti Thekla von Dobra ja neiti Luise, hänen sisarensa." Violet oli vielä esittelemättä. Kirkas leimaus hänen silmistään sanoi minulle: "Estäkää tämä narripeli!" Mutta se oli liian myöhäistä. "Herra, — — — jatkoi Topler omantunnonmukaisesti — miss Yves." Tervehdin, ja Violet ei voinut olla nyökäyttämättä päätään. Onneksi vieri juna juuri pitkään tunneliin, joka on Pappenheimin ja Dollnsteinin välillä, niin ett'ei kukaan saattanut tarkata meitä. Topler katseli halukkaasti maisemia ja käänsi huudahdellen huomioni valkoisiin kallioihin, joita oli hajallaan vihreillä niityillä. Vihdoin sai hänet aivan intoihinsa korkeampi kukkula, jonka huipulla oli hajallisia raunioita ja juurella muutamia keskiaikuisten muurien ympäröimiä talopahasia. "Kohta olemme Eichstädt'issä" — huomautti vaalea neiti Luise. Silloin näytti Topler palaavan taivaasta maan päälle. "Onko teillä pullot?" sanoi hän. "Onko teillä pullot?" Vaitelias herra tyynnytti häntä; pullot olivat kyllä muassa. Rouva Treuberg, joka paraiten näytti tuntevan müncheniläiset tuttavani, kuiskasi jotain Toplerin korvaan. Hän kääntyi iloisena puoleeni: "Nämä naiset pyytävät teitä mukaan", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä meidän _Maiweinimme_ on?" Tunnustin, ett'en tiennyt. "Saatte tietää sen tänään. Nämä naiset kutsuvat teitä huviretkelle metsään." Rouva Treuberg vahvisti sen hymyillen. Hän selitti minulle että Eichstädt'in kaupunki on kaukana asemalta, ja että polku vie sinne metsän läpi, jossa he aikoivat syödä aamiaista. Jos tulisin heidän kanssaan, saisin kertoa yhteisille tuttavillemme, että olin nähnyt Bahnhofswaldin; josta he paljon pitivät. Vain yksi ajatus oli vallannut mieleni, pieninkin tapaus hukkui siihen niin, että en enää muistaisi tuota vihreää nurkkaa frankkilaisessa Jura-vuoristossa, missä Eichstädt'in pieni yksinäinen asema lepää aivan kiskojen ääressä metsäisten, autioiden kukkulain välissä, joll'en olisi myöhemmin käynyt siellä uudelleen. Eräs herra, jota matkatoverini vilkkaasti tervehtivät, tuli vaunun ovelle ja auttoi Violet'in alas vaunusta, sillä aikaa kun tohtori Topler kiljui heiluttaen käsiään hänelle, en tiedä mitä, hyvin nopeasti. "Veljeni!" — sanoi hän minulle parin huudahduksen välillä. "_Toplerus junior_!" Minä ja hän tulimme viimeisinä ulos. Sillaikaa puheli miss Yves'in sulhanen naisten kanssa seisten Violet'in vieressä, joka oli kalpea kuin kuolema. Hän poistui hetkeksi ojentamaan veljelleen kätensä auttaakseen häntä laskeutumaan vaunusta. Tämä esitti minut; vaihdoimme tervehdyksen puristamatta toistemme käsiä. Herra Topler nuorempi ei näyttänyt oikein käsittävän tätä esitystä ja katseli minua puoleksi kunnioituksella puoleksi hämmästyneenä, siksi kunnes hänen veljensä työnsi hänet molemmin käsin pois osoittaen muristen Violet'ia, joka oli mennyt asemalle päin odottamatta hänen käsivartensa tukea. Sulhanen oli pienikokoinen, hartiakas ja näytti noin viidenviidettä ikäiseltä. Hänellä oli ruskeat hiukset, vaaleat lyhyet viikset, ei juuri älykkäät kasvot ja puoleensa vetävä, ujo ja hyvä katse; kaiken kaikkiaan oli hän onnellisimman ja noloimman näköinen mies maailmassa. Sain hänestä omituisen piinallisen käsityksen. En tuntenut kateutta häntä kohtaan; näin ensi silmäyksellä, että hän oli yksi niitä, joita me miehet kehumme naisille heidän rakkautensa arvoisiksi, hyvin tietäen, ett'eivät he kuitenkaan rakastu sellaisiin. Se, mitä minä tunsin, muistutti omantunnontuskia, äkillistä tietoisuutta siitä, ett'en ollut täysin rehellinen. Eikö minun olisi pitänyt sanoa, että olin hänen verivihollisensa? Hänen katseensa kirkas rauha ahdisti sydäntäni. Sill'aikaa kun vanhempi Topler saattoi minut vaunuille, joihin jätin tavarani, kuulin tutun, suloisen äänen vielä heikompana kuin tavallisesti sanovan jotain, mikä sai toiset, etenkin neiti Luisen, pahoittelemaan ja vastustamaan. Miss Yves oli varmaankin ehdottanut, että jätettäisiin aamiainen metsässä sikseen; hän ehkä pelkäsi ilman muuttuvan tai oli itse väsynyt. Luisella oli melkein kyyneleet silmissä ja hän ehdotti, että Topler veljekset kantaisivat Violet'ia käsivarsillaan; sulhanen, joka kai oli tehnyt suuria varustuksia ateriaa varten, ei uskaltanut vastustaa ja katseli arkana milloin meitä ja morsiantaan, milloin ruokavaroja, ja näitten näkeminen sai vihdoin hitaan herra Treubergin pitämään pitkän puheen esitystä vastaan. Vanhempi Topler ratkaisi kysymyksen tavallisella rajuudellaan ja ilmoitti sitten minulle seisoessani hiukan syrjempänä, että _Maiwein_ valmistettaisiin ja juotaisiin metsässä. Silloin näin neiti Luisen silmien taas säteilevän. Hän kiersi käsivartensa Violet'in vyötäisten ympärille ja suuteli häntä olkapäälle, juosten edelleen hyppien, liverrellen ja paukuttaen käsiään. Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi Violetille tulisen innokkaasti kaksi säettä, joista en olisi ymmärtänyt ensimäistä ilman tohtori Toplerin apua: Du mei flachshaarets Deandl, I hab di so gern. Bahnhofswaldin varjoisat, jyrkät kukkulat olivat suoraan edessämme. Minusta näytti, että miss Yves oli hyvin väsynyt. Hänen sulhasensa puheli hänelle innokkaasti mutta nöyrästi; nähtävästi kiitti hän Violetia jostakin, pyyteli anteeksi ja rukoili ystävällistä sanaa morsiameltaan. Minulla on tällä hetkellä edessäni muutamia kuivia lehtiä, muutamia mustuneita _Waldmeisterin_ kukkia Eichstädt'in metsästä. Ainoastaan kuolemattomaan ihmisajatukseen kätkettynä ikuistuu luonnon kauneus ja nuoruus. Jos ummistan silmäni, näen elävästi edessäni valkean pikku kukkasen, jota vanhempi Topler ja herra Treuberg näyttivät minulle pyökkimetsän vihreässä varjossa. Tunnen sen lempeän tuoksun metsän voimakkaan ja eloisan tuoksun seasta, kuulen peippojen ja rastaiden sirkutuksen, edellämme kulkevien neitosten naurun, kun he kävelevät tummassa vehreydessä etsimässä Waldmeisterkukkaa. Violet'ia vain en näe, enkä kuule hänen ääntään, sillä hän astui jälempänä sulhasensa kanssa. Neidot milloin näkyivät mäkien päältä, milloin katosivat rinteiden taa, he kirkuivat ilosta joka kerran kun löysivät jotain ja ennustivat naimaonnea kukkien lehdistä. Rouva Treuberg huusi miehelleen, että hän menisi katsomaan voiko miss Yves pahoin. Herra Treuberg, joka par'aikaa puhalteli kuumuudessa leyhytellen viileyttä nenäliinallaan, tuli murheellisen näköiseksi ja laskeutui alas mäkeä. "Nyt hän ei helpolla tule takaisin", kuiskasi tohtori Topler minulle. "Pyydän, ett'ette pitäisi herra Treubergia saksalaisuuden esikuvana." Hän heilutti käsiään ilmassa, naureskellen pää kallellaan, mykkää, nopeaa nauruaan. "Valitkaa mieluummin minut", sanoi hän sitten, "vaikka me olemmekin niin erilaisia." Katsoin taakseni. Siellä ei vielä näkynyt ketään. "Saksalaiset ovat usein hyviä ja kärsivällisiä", lisäsi hän — "niin kuin kamelit; ja rakastuvat usein, niinkuin, en tiedä mitkä romanttiset eläimet. Minun veljelläni on nämä molemmat saksalaisen luonteen puolet. Katsokaa häntä, hän näyttää olevan täynnä olutta, mutta onkin täynnä kuutamoa. Mitä taas kärsivällisyyteen tulee, niin saatte kohta nähdä, että hän kiipee ylös miss Yves riippuen toisessa ja herra Treuberg toisessa käsivarressa. Minä olen aivan toisellainen, aivan toisellainen." Sillävälin väittelivät neiti Luise ja hänen sisarensa jonkun matkan päässä kukkasesta, jonka edellinen oli poiminut ja jota toinen ei tunnustanut oikeaksi Waldmeisteriksi. Luisen huudahdukset olivat kuin pienen nokan pistoksia. Hän nauroi, mutta luulen, että hän mielellään olisi itkenytkin. He kutsuivat tohtori Topleria, ja koska he hänestä saivat kolmannen väittelijän lisää, kutsuivat he vielä hänen veljensäkin ja herra Treubergin, jotka olivat saapuneet. Niin jäin hetkeksi yksin miss Yves'in kanssa. Hän oli aivan kalpea, ja alkoi huutaa rouva Treubergia suloisella äänellään, joka sammui parin askeleen päässä. "Violet", sanoin minä. En keksinyt muuta ja tuskin olisin voinutkaan sanoa mitään sen intohimoisempaa ja alttiimpaa. Hän katsahti minuun vastoin tahtoaan. Hänen katseensa näytti ankaralta, mutta sen pohjalla oli kuitenkin rakkaus. Minun silmäni kai loistivat sen nähdessäni, sillä hän sanoi nopeasti: "Onko se, mitä teette, mielestänne suoraa?" "Minä selitän kaikki hänelle." "Ei, Jumalan tähden!" sanoi hän. Enempää emme voineet sanoa, mutta olin tyytyväinen sanoihini ja hänen vastaukseensa. Siinä, että hän pyysi jotain minulta niin hätäisenä, oli jonkunlainen kirvelevä sulo; siitä saattoi huomata, ett'ei hänkään ollut täysin varma aikeistaan ja tulevaisuudestaan. Kokoonnuimme aamiaiselle muutaman askelen päähän polulta, lähelle pyöreätä aukeamaa, missä aurinko paistoi ruohikolle pyökkien ja kuusien latvojen läpi, sinisen taivassilmän alle. Sen keskellä kuumotti musta kanto. Herra Treuberg avasi kaksi pulloa Rüdesheimeriä ja neidot pistivät niihin pari Waldmeisterkimppua alassuin, että ne kuollessaan jättäisivät viiniin suloisen metsätuoksunsa. Sillaikaa kun toiset seurasivat toimitusta kuin pyhää menoa, sain katsella Violet'ia. Hänen silmissään oli vielä tuo hätäinen _ei_, kun taas minun vastasivat kyllä. Hän istui ruohossa pidellen suljettua päivänvarjoa. Hänen päänsä oli kumarassa ja kädet yhtyneinä rukoilevaan asentoon. Aloin puhella _Maiweinistä_ neiti Luisen kanssa. "Viini ja kukkaset", sanoi tohtori Topler, "ovat molemmat saksalaisen maaperän tuotteita, jotka me yhdistämme runoksi." Koko metsäisessä kohtauksessa, eikä vain Maiweinissä, oli runoutta, vaikka salainen murhenäytelmä esti minua silloin nauttimasta siitä, mutta nyt palaa se sitä kirkkaampana mieleeni. Sillä aikaa kun odotimme, että kukkien tuoksu siirtyisi viiniin, juttelin minä rouva Treubergin kanssa yhteisistä ystävistämme. Hän muisteli kaukaisia, pienessä hiljaisessa kaupungissa vietetyitä päiviä, hauskoja huviretkiä tähän samaan metsään. Hän kuvasi minulle poikia, jotka minä tunsin miehiksi varttuneina, ja kertoi yksityisseikkoja perheestä, iloja ja suruja, joihin hän, ystävänä, oli ottanut osaa. Siinä muistui mieleen noiden kaukaisten henkilöiden ajatukset ja tunteetkin. Rouvasta oli outoa olla täällä ilman heitä, tietää, että he olivat hajonneet sinne tänne maailmaan. Hän ei käsittänyt kuinka pensaat vielä voivat olla noin tuoreita, vihreitä ja tuoksuvia, kuinka leivoset yhä laulelivat yhtä iloisesti kuin hänen nuoruudessaan. Nyt ottivat sulhanen ja herra Treuberg ruokavarat esiin koreista tohtori Toplerin jutellessa Violetin kanssa. Violet teki hänelle kysymyksiä, joita en kuullut. Minusta tuntui, että hän vastatessaan puhui jotain Germanisesta Museosta ja Kaulbachin taulusta. Liekö Violet kysynyt kuinka Topler tunsi minut? Puhuiko hän ehkä mielellään minusta? Nyt tuli neiti Luise hiipien varpaillaan, sormi suullaan vieden mukaansa sekä Toplerit että Treubergit näyttääkseen heille jotain. Jäin taas kahdenkesken miss Yves'in kanssa. "Älkää sanoko mitään", kuiskasi hän kiireesti, "ennenkuin olette puhunut minun kanssani. Toivon, että minulla on voimaa!" — "Oi Jumalani!" — sanoi hän sitten peittäen kasvonsa käsillään. Hän jatkoi taas: "Puhelkaamme nyt hiukan yhdessä, että te voitte tulla tapaamaan minua Treubergilla. En ole suora, teen tämän siksi, kun luulen, että kun saatte tietää kaikki, ette enää tahdo — — —" Hän ei voinut jatkaa ja kului vielä muutamia minuutteja kunnes toiset palasivat. Olimme molemmat vaiti siihen saakka. Tiesin, ett'ei mikään voisi erottaa minua hänestä, mutta viittaus hänen salaperäiseen menneisyyteensä täytti mieleni katkeralla pelolla. Mutta samalla sai se ajatus, että hän ehkä myöntyy tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen, sydämeni kiivaasti lyömään. "Violet hoi!" huusi neiti Luise, tullen meitä kohden. "Jospa olisit nähnyt! Kaksi niin sievää oravaa! Ne juoksivat hännät pörröllään ylös alas puussa ja pysähtyivät sitten katselemaan toisiaan sievillä silmillään, sievät pikkuturvat vastatusten." Sievä hän oli itsekin, pikku neiti Luise. Hänen hoikassa olennossaan asui notkeiden liikkeiden siro sulous; siinä sekaantui viimeinen lapsellinen viehkeys naisellisen kypsyyden ensi pehmeyteen ja pidättyväisyyteen, ja oikea saksalainen _Vergissmeinnicht_ kukki hänen sinisissä silmissään. Hän istuutui miss Yves'in viereen ja alkoi hyväillä häntä puhellen puoliääneen. Olin kiitollinen hänelle tästä hellyydestä, koska yksi ainoa rakastava katsekin oli kielletty minulta, ja nuo hyväilyt tuottivat minulle tuskaa samasta syystä. Violet silitti hänen käsiään ja suuteli hänen hiuksiaan. _Hän_ puhutteli minua ensin. Hän kysyi tunsinko Rivieraa, ja tulimme selville siitä, että hän oli viettänyt muutamia päiviä Bordigherassa, samaan aikaan kun minä olin Ospedalettissä. Olisin voinut nähdä hänet, kun iltakävelylläni pysähdyin Capo di Sant'Ampelion kalliolle katselemaan kuinka aurinko laski Ranskan puolelle. Olin sanomaisillani hänelle, että eräänä iltana, hurmaantuneena mereen ja taivaaseen, jotka yhtyivät suunnattomaan tulipaloon, olin veistänyt louhokseen sanan _Love_. Se oli totta, mutta hillitsin itseni. Ei hänkään sanonut minulle, että oli piirtänyt nimen, ei minun nimeäni, viimeiseen niistä pienistä pinjoista, jotka varjostivat sitä tietä, jota pitkin hän oli noussut palmumetsän läpi vanhaan Bordigheraan päin merta katsomaan ja että häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että hän, pari päivää sen jälkeen oli löytänyt saman pinjan myrskyn taittamana. Molemmat olimme kulkeneet Ospedalettista Bordigheraan, keskellä tammikuuta aamun koittaessa, olimme nähneet kalpean kuun lepäävän lännen kukkuloilla vanhojen olivipuiden latvojen päällä, ja kuljettuamme läpi toisen olivimetsikön olimme puolitiessä katselleet lehvien läpi kuinka nousevan auringon pitkä kultajuova aaltoili meressä. Puhuin syvän liikutuksen vallassa. Violet ymmärsi minut. Hänen äänensä tuli yhä hiljaisemmaksi ja vavahteli joskus. Muut kuuntelivat tarkkaan. Kun vaikenimme, huoahti neiti Luise ja sanoi, että hänellä olisi suuri halu nähdä Italiaa. Hän alkoi lausua Mignon'in laulua, mutta keskeytti puoliväliin päästyään. "_Dahin dahin_", huudahti tohtori Topler, osoittaen Rüdesheimerpulloja: "_Möcht ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn_." Se herätti naurua. Miss Yves'in silmät viivähtivät hetkisen minun silmissäni. Ne eivät puhuneetkaan niin järkevästi kuin huulet! Hän kääntyi äkkiä muuanne, mutta minut oli jo vallannut äkillinen hyväntunne. "Kuinka ihanaa olisikaan elää siellä", sanoi Luise hiljaa. "Niin", sanoi Violet samalla äänellä, "mutta tahtoisin kuolla täällä." "Etkä elää?" sanoi hänen sulhasensa arasti, koettaen tarttua hänen käteensä. Violet tempasi sen äkisti pois. "Kyllä, kyllä", vastasi hän nopeasti, ikäänkuin anteeksi pyytäen, "elää myöskin." Lopuksi tarttui herra Treubergkin keskusteluun, lausuen mielipiteenään, että _Maiwein_ jo oli valmista. Kirkas Rüdesheimer, täynnä metsän ja kevään tuoksua, oli mietoa ja vedenmakuista, mutta juoksi kuitenkin tulivirtana rinnassani, ja liekehti siellä ilona. Olin huumautunut Violet'in viime katseesta ja toivosta saada kerran puristaa hänet rintaani vasten, vaimonani, ruumiinani, sielunani, ikuisesti. Muista joivat vain Treuberg ja tohtori Topler. Neiti Luise piti viinistä _Waldmeisterin_ kukkien takia, mutta tyytyi vain maistelemaan lasistaan ja kaatelemaan meille hyvin anteliaasti. Kun hän taas täytti lasini ja olin kiittänyt häntä, sanoi tohtori Topler, ettei hän missään muualla kuin Italiassa ollut tavannut ihmisiä, jotka valmistamatta osasivat sepittää maljarunoja ja että minun nyt pitäisi laatia sellainen neiti von Dobralle. Myönnyin ja vetäydyin hiukan syrjempään. Heti sen jälkeen kuulin, että juotiin kihlautuneiden malja. "Kilistäkää toki", sanoi siellä tohtori Topler'in kehottava ääni: "Juokaa toki"! En saattanut nähdä kenelle hän puhui, mutta sitä ei ollut vaikea arvata. Kuinka Violet mahtoikaan kärsiä ja kuinka minusta oli tuskallista ja hyvää tuntea se! Kirjoitin nopeasti säkeet, joita ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin hän. Kaikki tahtoivat välttämättömästi, että lausuisin ne, kaikki olivat uteliaita kuulemaan niiden sointua. Koko seurue, samoinkuin pinjat ja lehmukset, kuuntelivat minua hartaasti ja vakavina. Ainoastaan herra Treuberg käytti tilaisuutta hyväkseen syömällä viimeisen makkaran. Kaikki muut paitsi miss Yves, katselivat minua lausuessani: Ma sun, oi tyttö, kultakutreilles juon viinin tään, sun maasi päivän hymyn, kunnahittes tuoksun. Ma juon ja aattehissa kaukaa kangastavan nään nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun. Ma juon, ja viini ihmeellisen hehkun mulle suopi, Mun rinnassani sykkii sydän laulurikas, uus'. Ma juon ja tuoksun hienoimman, min tuuli metsäst' tuopi, sen suutelen, kuin ois se kukan henki, sielu, salaisuus. Violet'ia pyydettiin suullisesti kääntämään molemmat värssyt, hän teki sen sujuvasti minun toistuessani säe säkeeltä. Vain kahta viimeistä kääntäessään hän epäröi ja minä huomasin siitä, onnellisen tyytyväisenä, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni. Ihmettelin vain sitä täydellistä vapautta, jolla hän saattoi keskustella kanssani. Tällainen tahdon ja älyn voima oli aivan uutta minulle. Iloitsin itsekseni ylpeänä siitä ja ymmärsin, ehkäpä ensi kertaa, kuinka mahtava liitto sielujemme yhtymisestä syntyisi. Vain kerran kadotti hän herruuden ylitsensä, ja siitä minä onnellisena nautin. Puhuttiin kirjallisuudesta, ja minut oli saatu tunnustamaan, että se juuri oli minun työalani. Silloin arveli sulhanen, professori Topler, että tästä lähin olisi kai saksalainen runotar innostajani. "Ei toki!" huudahti Violet. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä häneen ja hän punehtui syvästi. Violet ei tahtonut, että luopuisin kotimaani taiteesta. Kiitin häntä silmilläni, sanoin hänelle ajatuksillani, että hän olisi aivan rauhassa. Vastasin sulhaselle, että Saksan matkani, Rüdesheimerviini, Waldmeisterin kukat ja suurten, rakkaiden runoilijain muisto saattoivat kyllä hetkeksi innostuttaa, mutta ett'en koskaan antautuisi palvelemaan vierasta runotarta, paitsi, lisäsin tarkoituksella, englantilaista, jolla yksin oli tenhoisa vaikutus minuun. Topler vanhempi oli tuon tuostakin näyttänyt kärsimättömyyden merkkejä ja puhkesi lopulta puhumaan selittäen, ett'ei hänen veljensä ymmärtänyt mitään. Isänmaallisuuden sekoittaminen taiteeseen ei sopinut saksalaiselle, eikä runoilijalle. "Kaikki runous", sanoi hän, "joka kelpaa vain teille italialaisille, tai meille saksalaisille, on kuin tuo"! ja hän potkaisi tyhjän pullon mäkeä alas metsään. Professori koetti selittää kantaansa, mutta hän ei tosiaankaan ollut ymmärtänyt mistä oli kysymys. Hänen veljensä pudisteli päätään, nosteli olkapäitään ja kääntyi minuun päin välittämättä mitään hänestä. "_Geklingel_", sanoi hän, "_und nichts weiter_." Lorua, eikä mitään muuta. "Ei, ei", sanoi Violet hymyillen. "Luulen, että olette ollut paha tuota pulloparkaa kohtaan. Sen sisällä oli ehkä vielä jäännös Rheinin ja Waldmeisterin tuoksusta." Sitten puhui hän viehättävän yksinkertaisesti puhtaasti kansallisesta runoudesta, kansanlauluista, jotka olivat niin rikkaita luonnontuoksuista. Hänen äänensä kaikui tavallista soinnukkaammin. Hän sano olevansa hiukan pahoillaan, kun ei osannut laulaa yhtään laulua, ja vaikka hän hymyili näin sanoessaan, näkyi hänen silmissään katkera surumielisyys. Tuskinpa oli hänkään täysin käsittänyt mistä oli kysymys, mutta olimme kaikki yksimielisiä vastustaessamme tohtori Topleria, joka Schillerin Kellolaulusta olisi antanut koko _Wunderhornin_. Neiti Luise polki jalkaa kiukuissaan siitä, että puhuttiin pahaa hänen rakkaista lauluistaan! Ne olivat niin sieviä _so nett_. Eikö tohtori Toplerilla ollut ollenkaan sydäntä? Topler nuorempi pyysi häntä laulamaan jonkun laulun. "Kyllä herra, koska te olette ollut kiltti." — Ja hän lauloi ohuella, mutta verrattoman sievällä äänellä seuraavat murteelliset säkeet, jotka sain häneltä myöhemmin paperille kirjoitettuina. Silloin en ymmärtänyt niistä sanaakaan. Und a geschnippigi geschnappigi Dalketi dappigi, Na das is aus, Muasst es hab'n im Haus, Aber a willigi billigi Rührigi, gfürigi, Das is a Leb'n Ko koan lustingers geben. Suloinen tyttö lauloi pyökin runkoon nojautuneena. Vaaleana ja sirona, sievät kasvot loistaen ilosta ja viehkeydestä oli hän kuin Saksan metsien veitikkamainen haltijatar. Sillä välin poimi hänen sisarensa kukkia, rouva Treuberg katseli alituiseen, hieno puna kasvoillaan, molempia kihlautuneita uteliaisuudella, jota en ymmärtänyt. Violet taas katseli hymyillen vanhaa Topleria, joka kuunteli tarkasti laulua, omituisten ilmeiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Mitä taas sulhaseen tuli, niin täytti hän omantunnontarkssti velvollisuutensa neitoon tuijottamalla, sillä hänellehän neiti Luise lauloi. Hänen kasvonsa eivät olleet liikkuvat ja ilmeikkäät, niinkuin hänen veljensä; olin kuitenkin näkevinäni niissä jonkunlaisen häiriön varjon. Herra Treuberg viittaili hymyillen hänelle, huolimatta vaimonsa katseista, aivankuin sanoakseen, että laulu oli tehty juuri häntä varten. Olisin halunnut rauhallisin sydämin nauttia tästä sievästä kohtauksesta, joka oli kuin vanhasta saksalaisesta otsikkokuvasta otettu. Muutamat kuuset pyökkien joukossa antoivat kukkien ja pensastojen vihreälle runoudelle surumielisen, pohjoismaisen sävyn; ja mitä pukuihin tulee, niin ei minun ollut vaikea mielikuvituksessani lisätä palmikkoa tohtori Toplerin parrattomien, terävien kasvojen taa ja siroittaa paksulta puuteria neiti Luisen vaalealle tukalle. Mutta kun olin tällaisella mielellä, haihtui sekin mielikuva yhtä pian kuin oli tullutkin. Kun pikku hengetär oli lopettanut laulunsa, osoitti ainoastaan miss Yves hyväksymistään. Kaikki muut näyttivät olevan hämillään, paitsi tohtori Topler, joka oli vaiti ja katseli neitoa hymyillen terävää hymyään. Olin epävarma kysyisinkö, vai en, noiden hämärien säkeiden merkitystä, kun rouva Treuberg ehdotti poislähtöä ja kaikki nousivat ylös tyytyväisen näköisinä. Aioin kysyä sitä ystävältäni Toplerilta, mutta Violet moitti häntä hieman siitä, että hän oli eronnut heistä alkumatkalla, ja pyysi, ett'ei hän uudistasi samaa virhettään. Violet lisäsi, että hän ehkä olisi tarvinnut toisenkin ritarin. Liityin rouva Treubergin seuraan ja uskalsin ruveta puhumaan laulusta. "Se ei ollut paikoillaan", sain vastaukseksi. "Siinä laulettiin hyvin iloisesta, viehkeästä morsiamesta. Meidän ystävätärparkamme ei voi olla sellainen." Huomasin, että vaalea neito oli ymmärtänyt erehdyksensä, tai, paremmin sanoen, että sisar oli huomauttanut hänelle siitä. Ensin oli hän aivan lannistunut, mutta sitten alkoi hän hyväillä ja palvella Violet'ia tuhansin tavoin. — "Tyttö parka", kuiskasi seuralaiseni. "Tänään hän liikkuu vaikeammin kuin tavallisesti." Muutaman askeleen päässä saavuimme ankeammalle paikalle, melkein tasaiselle harjanteelle, josta polku kääntyi vasemmalle näkymätöntä Eichstädt'iä kohti toisessa laaksossa, jatkuen oikealla suoraan pitkin metsän reunaa. Muistan leivon laulaneen juhlallisessa äänettömyydessä. Violet seisahtui aivankuin kuunnellakseen sitä. Toiset väittelivät laskeuduttaisiinko suoraan Eichstädt'iin, vai poikettaisiinko oikealle puiston ja Parkhausin kautta vievälle tielle. "Pelkään, että minun täytyy hiukan levähtää Parkhausissa" sanoi Violet. "Olen hyvin väsynyt." Huomasin, että häntä vaivasi muukin kuin väsymys. Sulhanen katseli häntä ja katseli veljeään puoleksi ymmällä tietämättä mitä tehdä? Häntä näytti pelottavan se, että hän liikanaisen palvelevaisuutensa kautta olisi vastuksena, ja minä kärsin puolestani kauheita tuskia ollessani pakotettu olemaan melkein välinpitämätön. Violet halusi levätä hiukan ja nojasi kulkiessaan von Dobran sisaruksiin. Hän ei sanonut mikä häntä vaivasi, mutta hänen täytyi pysähtyä melkein joka toisella askeleella. Rouva Treuberg sanoi hiljaa vanhalle Toplerille, että olisi hyvä kutsua lääkäri Parkhausiin. Topler nosti silmänsä taivasta kohti. "Mennään alas yhdessä", sanoi hän minulle. "Nyt saatamme teitä lähelle Parkhausia, ja sitten me kaksi menemme puiston kautta." Jättäessäni hyvästi seurueelle sanoin Violetille, että jään mahdollisesti muutamiksi päiviksi Eichstädt'iin ja toivon tapaavani hänet täysin terveenä. Hän vastasi olevansa vieraana rouva Treubergin luona, joka jo oli pyytänyt minua käymään heillä. Tuskin olimme jääneet kahdenkesken, kun Topler alkoi mutista itsekseen, kävellen kumarassa, silmät maahan luotuina: "Voi tuota pässinpäätä! Voi tuota pässinpäätä! tuota tyhmää pässinpää parkaa!" Ei tullut mieleenikään kysyä ketä hän tarkoitti; olin suurimmassa tuskassa ja mietin vain keinoa, millä voisin saada pikaisia tietoja Violetista. Sitten kysyin häneltä niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, oliko neidin terveys heikko. "Ettekö sitä näe?" vastasi hän vihaisesti aivan kuin olisin loukannut häntä. "Ettekö huomaa sitä? Ettekö ole pitänyt häntä silmällä? Ettekö ymmärrä, että hän ei voi kävellä? Ja veljeni tahtoo naida hänet väkisin! Eikö se ole tyhmää?" "Ei ollenkaan!" huudahdin. "Kuinka ei?" huusi Topler. "Miksi ei, kun hän kerran ottaisi mieluummin minut kuin veljeni?" En voinut olla hymyilemättä. "Se on varma se", jatkoi hän. "Häntä hän pitää arvossa, tiettävästi. Ei koko Bayerissa ole toista niin kultaista luonnetta kuin minun veljelläni. Mutta minua kohtaan tuntee hän myötätuntoa." Minua ei huvittanut väitellä siitä asiasta. Päätökseni, jonka olin ilmaissut Violetille, tehdä tiettäväksi aikomukseni, oli järkkymätön, mutta aika ei ollut vielä tullut. Enkä taas pitänyt täysin rehellisenä käyttää hyväkseni Toplerin tietämättömyyttä saadakseni häneltä yksityiskohtaisempia tietoja. Annoin siis keskustelun raueta ja jatkoimme ääneti matkaamme. Kun tulimme ulos nuoresta, tiheästä pyökkimetsiköstä ja näimme Altmühlin rauhaisan laakson ja Eichstädt'in ensimäiset talot, tulivat mieleeni sanat, jotka Violet oli lausunut Belvederessä pienestä, saksalaisesta kaupungista, jonne kohtalo häntä kutsui. En ollut luullut sitä niin eroitetuksi maailmasta ja sen liikeväylistä, niin autioiden kukkuloiden ympäröimäksi. Kun näin vastapäätä olevien vuorien alla sen tornikkaat ympärysmuurit, ja alhaalla jalkojeni alla kirkon tornit, kun olin jo tullut melkein mäen alle tapaamatta yhtään elävää sielua, kuulematta pyörien tai työn jyrinää, nousi mieleeni ajatus, että tätä paikkaa uhkasi surullinen ja ankara kohtalo. Tultuamme laakson pohjaan, missä paksut aidat vanhoja poppeleita varjostivat joen kirkasta vettä, ja kuljettuamme sen poikki vievän ahtaan sillan yli, näytti minusta yksinäinen kaupunki vähemmän surulliselta, ajattelin, että sinne voisi piiloutua viettämään onnellista elämää, entisajan kirjailijoiden ohjeiden mukaan. Sanoin hyvästit toverilleni "Mustan kotkan" portilla missä matkatavarani odottivat minua. Kello oli noin kaksi ja Topler lupasi antaa minulle tietoja miss Yves'istä vielä samana iltana. XVII. Arvelin, että miss Yves'in pahoinvointi johtui hänen liikutuksestaan ja ponnistuksesta pidättää sitä ja sen tähden en, niin huolissani kuin olinkin, ollut vailla toivoa, että hän pian paranisi. Jäätyäni yksin huoneeseeni ajattelin tilaani. Koskahan saisin nähdä Violetin? Milloinhan sopisi puhua tohtori Toplerille? Aioin nimittäin tehdä tunnustukseni hänelle, ja se, mitä olin kuullut hänen veljensä avioliitosta, kiihoitti vain minua. Ajattelin myöskin omaisiani, joille en vielä ollut kirjoittanut mitään, kuinka veljeni ihmettelisi saadessaan kirjeen Eichstädt'istä; ajattelin julkisia toimia, joita hoidin kotikaupungissani ja jotka minun piti laiminlyödä, jos nykyinen epävarma tila kestäisi kauan. Valitin sitä, mutta sanoin itselleni, että lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päätettäisiin, saisinko voimalla ja innolla antautua tekemään hyviä tekoja, vai sortuisinko kohtalooni. Näin rauhoitin omaatuntoani, niin kuin jokaisen, ken tuntee sen levottomaksi, on heti tehtävä. Vaikka toimintatapani olikin mitä alhaisin ja petollisin, voin vakuuttaa, että tarkoitukseni oli täysin rehellinen. Tarve puhua Violetille ja halu, että hän joskus saisi tietää minkälaiset minun ajatukseni ja sydämeni olivat olleet kohtauksemme jälkeen, pakotti minut kirjoittamaan vihkoon, jota aina kuljetin mukanani, seuraavaa: Eichstädt, Mustan kotkan majatalo. Toukok. n. 1872. Rakkahin, olen yhä kanssasi. Suljen silmäni ja pakotan sieluni korkeimpaan ja rajuimpaan lentoon. Ehkäpä tunnet sen ja virkistyt siitä. Kuinka ihmishenki onkaan heikko! En jaksa pitkittää tätä ponnistusta, nykyhetken vaikutelmat valtaavat minut jälleen, ja se tekee mieleni surulliseksi aivankuin sieluni siivistä putoaisivat kaikki sulat. Minun pitäisikin sanoa: Oi, kuinka heikko on minun henkeni! Mutta vasta nyt huomaan, että itserakas turhamaisuus tahtoihin sanoa jotain muuta. Mieleni on heikko ja turhamainen. Maailma ei sitä usko, mutta mitä minä maailmasta? Sinulle, sinulle sen sanon, sinulle, joka rakastat minua. Minua kiusaa ajatus, ett'et tietäisi, kirjeistäni huolimatta, kuinka sieluni on köyhä ja sairas. Mikä suloinen, rajaton lepo seuraakaan, kun olen saanut sanotuksi kaikki sinulle ja sinä rakastat minua yhä! Se on oleva kuin varjon kaltainen aavistus tulevasta elämästä, viimeisen anteeksiannon jälkeen. Jumalani, tuskin uskallan sanoa sitä itsellenikään! Näen, kuinka sinä tulet lukemaan nämä rivit monen monien onnellisten vuosien kuluttua, kun sinulla ei ole minusta muuta jälellä kuin muisto, ja toivo. Itketköhän kyyneleen minun tähteni? Värähdys, liekki, lempi lauluks' muutu! Syvenny sulosilmiinsä ja puutu sieluunsa uskolliseen, sitten salaa tulena, lempenä taas luoksein palaa! Myöhemmin läksin ulos majatalosta siinä mielettömässä luulossa, että kohtaisin jonkun Parkhausista tulevan; mutta en tavannut ketään. Ennen lähtöäni kysyin, missä Treubergin perhe asui. Minut neuvottiin erääseen Rossmarkt'in varrella olevaan taloon. Se oli pieni, matala ja sievä. Tien päässä kohosi kattojen yli kukkulan vihreä selkä. En nähnyt siellä muuta elonmerkkiä, kuin että ensimäisen kerroksen akkunat olivat auki. Palatessani Residenzkatua pitkin, pysähdyin puutarhan varjoon kuuntelemaan yksinäisen suihkulähteen hentoa lorinaa, ainoata ääntä tyhjällä kadulla. Olin unohtanut, että nyt oli sunnuntai. Tulin silloin ajatelleeksi, ett'ei miehen tulisi antaa rakkauden hallita itseään siinä määrin, ja muistin lauseen eräästä kirjasta, jota parikymmentä vuotta sitten pidin mukanani kaikkialla, Lordi _Bacon'in Esseet_. Mutta ajattelin kuitenkin ett'eivät hänen _tutkielmansa rakkaudesta_ soveltuneet minun rakkauteeni, jonka tarkoituksena oli saattaa _agave_ kukkimaan. Nyt oli sielussani vain hämminkiä ja sekasortoa; kaikki hukkui muutoksen alaisena, jota toinen ajoi, niin että itsekin hämmästyin ja tunsin samalla hämärästi, että monet uudet aatteet ja tunteet itivät minussa, ja että silmänikin alkoivat katsella asioita toiselta kannalta. Iltapuolella menin uudelleen ulos ja kohtasin tohtori Toplerin, joka juuri tuli kertomaan, että miss Yves oli onnellisesti palannut. Hänen pahoinvointinsa oli kestänyt vain lyhyen ajan. Hän kysyi oliko minun hyvä olla "Mustassa kotkassa" ja ehdotti, että saattaisin hänet kotiin. "Te miellytätte minua suuresti, herra runoilija", sanoi hän äkkiä. "Mitä hiisiä te Eichstädt'issä teette"? — "Kuinka?" — jatkoi hän nähdessään että epäröin. "Ettekö tekin tekisi samanlaista kysymystä ystävällenne?" "Luulen, että kerran sanon teille, miksi olen tullut Eichstädt'iin, mutta en nyt." Tohtori Topler oli keppineen ja sateenvarjoineen kahdella jalalla seisovan nelijalkaisen näköinen. Hän rypisteli kasvojaan katsellen minua ääneti ja lähti edelleen. Hän asui veljensä kanssa piispa Willibaldin patsaan luona. Hän pyysi minua astumaan sisään. "Veljeni on Treubergilla", sanoi hän. "He odottavat minua teelle, mutta en mene sinne. En voi kärsiä teetä enkä talon isäntää. Huomasin tänä aamuna, että te pidätte paljon musiikista, ja aion soittaa teille italialaista." En voi koskaan unohtaa vanhan soittajan näköä, kun hän kumartuneena koskettimien yli käänteli pitkää nenäänsä oikealle ja vasemmalle käsien varmojen ja notkeiden liikkeiden mukaan. Nuo laihat sormet, jotka iskivät koskettimiin kuin koukut, puhelivat hiljaa keskenään, näyttäen melkein liikkumattomilta, rauhallista, laulavaa, juhlallista kieltä, josta joskus tunteellinen tai veitikkamainen äänensävy pisti esiin. Vähäväliä hän huudahti: "Ihanaa!" hymyillen hiljaa soittaessaan. Sitten sanoi hän yhä soittaen: "Tiedättekö kuka tämän on tehnyt, kuka?" Mainitsin erään vanhoista mestareistamme. Hän nauroi, soitti, eikä vastannut. "_Toplerus_", sanoi hän lopetettuaan kappaleen. "Toplerus senior, kylä-urkuri." Luulen, että sinä iltana valloitin hänen sydämensä kokonaan. Hänen kappaleensa, niin kaunis kuin se olikin, ei ollut itsenäinen; nerokkaan säveltäjän, joka tuntee meidän aikaisempien klassikkojemme teoksia, ei ole vaikea kirjoittaa samaan tyyliin, niin että diletantti erehtyy, ja minäkin hämmästyin niin äkkiä yllätettynä. Topler iloitsi siitä ja soitti minulle en tiedä kuinka monta _sonaattia ja toccata'a_. Viimeinen kappale oli oikullinen pila, nimeltä _Nonnenschlacht_, nunnasota, jota Topler soittaessaan selitteli minulle. Oli tullut pimeä. Kun kappaleen viimeiset matalat sävelet olivat kaikuneet, — ne kuvasivat vanhan abbedissan torumista, jota Topler säesti julmasti haukahdellen, — rohkenin pyytää häntä selvittämään epäilykseni, sanomaan oliko hän pappi. "En", vastasi hän hyvin vakavasti. "Olin aikonut ruveta papiksi, mutta huomasin eräänä päivänä, ett'en ollut kyllin ansiokas." Hän ei sanonut enempää siitä ja enempää en saanut koskaan tietää. Hän tuotti valoa ja kahvia kuvitellen kestitsevänsä minua kuninkaallisesti. Totta puhuen oli kahvi kamalaa, mutta minusta tuntui, että kiinnyin yhä enemmän tohtoriin, joka puolestaan tunnusti olevansa onnellinen saadessaan puhua italialaisen kanssa. "Teidän seurassanne viihdyn paremmin", sanoi hän, "kuin monen kansalaiseni kanssa." Vähän ajan kuluttua palasi hänen veljensä Treubergiltä. Miss Yves voi jo hyvin, mutta sulhanen oli kuitenkin hyvin huolestuneen näköinen ja poistui melkein heti. Nousin ylös, mutta vanha ystäväni ei antanut minun lähteä. Hän oli tarkastellut veljeään isän huomaavaisuudella, eikä voinut peittää huoltaan. Hän sanoi pelkäävänsä, ettei hänen veljensä voinut hyvin, ja pyysi minulta lupaa mennä häntä puhuttelemaan. Kun hän taas palasi olivat hänen kasvonsa pikemmin harmistuneet kuin surulliset. "Onko jotain hullusti?" kysyin. "Oi, ei, ei, _eine alte Geschichte_, vanha juttu", vastasi hän. Olimme molemmat vaiti hetkisen ja sitten salli Topler minun mennä. Ennenkuin palasin majataloon kuljin Treubergin talon valaistujen akkunoiden alitse ja katselin kauan ovea, jonka kautta olin päättänyt huomenna mennä sisään. XVIII. Kello oli juuri lyönyt kaksi kun läksin Treubergille. Kuljin pää kumarassa ja muistan yhä selvästi talojen varjot jalkakäytävällä, jota pitkin astuin. Ennenkuin astuin ulos majatalosta olin myötäänsä kuvitellut tapaisinko vai enkö tapaisi häntä, saisinko puhutella häntä vai en. Tiellä en enää kyennyt ajattelemaan mitään. Soitin ja kysyin rouvaa. Palvelijatar vastasi, että koko perhe oli mennyt ulos, ja että miss Yves oli yksin kotona. Sydämeni hypähti. Tunsin pelkoa ja kunnioitusta, syvää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, melkein niin kuin silloin, kun näin toistamiseen tuon muistettavan unen, kun kuulin ensi kertaa tuon suloisen äänen Belvederessä. "Siinä tapauksessa tahtoisin tavata miss Yves'tä," vastasin. Palvelijatar ei kysynyt nimeäni, hän luuli kai minun olevan vieraan neidin ystäviä ja vei minut sisään. Menimme etuhuoneen läpi, palvelijatar avasi oven ja sanoi: "Eräs herra kysyy teitä." Näin Violetin istuvan kirjoittamassa. Hän ei ollut yksin; pikku tyttö luki hänen vieressään ja toinen leikki hiljaa nukkensa kanssa. Miss Yves nosti päätään ja tervehti minua rauhallisesti hymyillen. En nähnyt hänen ilmettään, sillä hän seisoi ikkunaan päin kääntyneenä. Tytöt katselivat minua hämmästyneinä. "Kirjoititte?" sanoin anteeksi pyytäen. Violet vastasi puoliääneen englannin kielellä jotain, mitä en kuullut. "Minulleko?" kysyin. "Niin", sanoi hän. "Se on kohta lopussa. En voi sanoa sitä ääneen." Odotin, hyväillen pikkuista lukijaa. Toinen pienokainen oli hyljännyt nukkensa ja oli pannut päänsä miss Yves'in syliin. Violet ojensi minulle kirjeen ja alkoi suudella ja hyväillä pienokaisen vaaleaa tukkaa. Luin seisaallani pöydän ääressä. Violetilla ei ollut sydäntä sanoa mitä oli kirjoittanut, eikä minulla ole sydäntä liittää sitä tähän siinä suloisessa, viimeistellyssä muodossa, jossa sen säilytän. Annattehan anteeksi, ystävättäreni, ett'en anna teidänkään lukea sitä. Miss Yves pahoitteli, sydämellisin sanoin, ett'en ollut totellut häntä, ja sanoi suostuneensa puhumaan kanssani luottaen siihen, että kun olin kuullut hänen kertomuksensa poistuisin ainaiseksi hänen luotaan. Hän pyysi minua kuitenkin olemaan sääliväinen, ja sanomaan hänelle hyvästi ystävällisesti. Olin liikutettu sydänjuuriin saakka, hengitykseni oli pysähtyä. Violet hengitti raskaasti, tuskallisin ilmein. Ojensin käteni tarttuakseni hänen käsiinsä. Hän osoitti nopeasti lapsia ja siitä ymmärsin, että yksin ollessamme hän ei olisi pannut vastaan. "Lupaan sen", sanoin hänelle italiaksi, tukehtuneella äänellä. "Uskottehan minua, eikö totta?" Violet vastasi myöskin italiaksi. "Uskon." Ja hän nousi ylös. "Luuletteko", sanoin, "voivanne nyt puhua?" Hän vastasi taas: "Kyllä!" Hän pysyi vaivoin pystyssä ja nojasi seinään ikkunoiden väliin. Astuin lähemmä häntä, niin että olin hänen ja lasten välissä. "Jos kuitenkin", kuiskasin hänelle, "pyytäisin teitä, huolimatta kertomuksestanne, tulemaan vaimokseni?" Hän piti päätään rintaansa kohden painettuna ja pudisti sitä hiukan sanomatta muuta. "Eikö?" kysyin tuskaisena. "Eikö?" "Älkää pyytäkö minulta sitä", vastasi hän. Suloista ääntä tuskin kuuli. Olimme vaiti jonkun aikaa. "Silloin"... sanoi hän. Hän meni lasten luo ja hänen tavallinen rauhallinen suloutensa näytti palaavan. Hän antoi heille kuvakirjan, pyysi heitä olemaan siivosti ja tarjoutui sitten näyttämään minulle englantilaisia kuvia albumistaan. Istuuduimme toisen pöydän ääreen huoneen nurkassa. Avatessaan albumin sysäsi Violet hieman porsliinimaljakkoa, jossa oli irtaimia ruusuja. Pikkuinen, ruskeanpunainen ruusu putosi valokuvien päälle. Miss Yves alkoi kertoa puoli-ääneen silmät kiinnitettyinä ruusuun. Puhuessaan otti hän ruusun käsiinsä, jotka avautuivat ja sulkeutuivat kouristuksen tapaisesti, eikä luopunut siitä. Mutta en tahdo yksityiskohtaisesti kertoa hänen surullista tarinaansa ja tuskinpa voisinkaan sitä tehdä. Minulta jäi kuulematta useita seikkoja ja hän kärsi niin tavattomasti ett'en uskaltanut pyytää häntä toistamaan niitä. Minä kärsin itsekin ja minusta oli sata kertaa parempi, ett'en kuullut kaikkea. Yhdeksäntoista ikäisenä oli hän ajatellut, että hänen puutteellisuutensa estäisi häntä saamasta osakseen rakkautta. Huomattuaan erehdyksensä oli hän ensin hiukan puolustautunut, mutta sitten oli hän vastannut toisen intohimoon niin tulisesti ja rajusti, että luuli olevansa kykenemätön rakastamaan niin syvästi enää milloinkaan. Kuulin hänen kertovan tuon rakkauden tuskaisista vaiheista, mainiten kaikki, pysähtyen, kun sanaa oli vaikea lausua, päästämättä käsistään ruusua ja katsoen sitä lakkaamatta lasimaisella katseella. Hänen äänensä tuli yhä särkyneemmäksi, liikutetummaksi ja sekavammaksi, kun taas minun mielessäni myrskysivät kateellisuus, sääli ja tuska, ihailu ja rakkaus. Se oli kertomus kaikkein intohimoisimmasta ja sokeimmasta sydämestä, ylpeimmästä ja oikeamielisimmästä sielusta, joka kärsi, ollen kuitenkin ylevin erehtyessään, ja ehkäpä epäoikeutetussa vihassaan, yleistä mielipidettä vastaan. Hänen rakkautensa oli hävitetty yhdellä iskulla, en sano kuinka, ja hän oli sen jälkeen ollut melkein ilman sydäntä siihen päivään saakka, kun hän oli lukenut kirjani. Hän ei kertoessaan vuodattanut kyyneltäkään, mutta ruusuparka joutui häviöön, ja lopuksi nuo nytkähtelevät kädet, jotka olivat sitä pidelleet, puristuivat tyhjinä nyrkkiin kuin kuumeessa. Minä tartuin niihin, suljin ne käsieni väliin, puristin niitä rintaani vasten ja kuiskasin hiljaa lohdutuksen sanoja. Minusta tuntui kuin tuo rakas olento henkevöityisi, taipuisi minua kohden, kuin välähtäisi hänen silmissään kirkas salama. Lapset huusivat häntä juuri silloin: miss! miss! Hän veti kätensä pois ja koetti saada heidät vaikenemaan, mutta se ei onnistunut, hänen täytyi nousta ja laahustaa vaivaloisesti heidän luokseen. Minäkin nousin ylös. Olin lohduttanut häntä kuoleman tuskan rintaani ahdistaessa. Aloin kävellä hitaasti edestakaisin huoneessa. Olin jo tehnyt muutaman kierroksen ennenkuin huomasin, että miss Yves oli yhä pikkupöydän luona, kasvot käsien peitossa. Lähenin häntä ja kysyin: "Entä _tämä_ avioliitto?" Hän laski kätensä, mutta ei kohottanut silmiään minuun. "Sukulaisteni työtä", vastasi hän. "He toivoivat sitä niin. Olen köyhä, kuormana heille. Ei, kyllä he tahtovat hyvää, mutta en ole heidän tyttärensä. Isäni ja äitini ovat kuolleet." Minut valtasi syvä sääli kuullessani hänen puhuvan noin lohduttomasti tuo sanomaton sulous äänessään, nähdessäni hänet niin kalpeana ja murtuneena, ja mikä kidutus olikaan hänelle kertoa kaikki minulle näin. Olisin tahtonut painaa hänen päänsä sydäntäni vasten, mutta vaikk'eivät lapset olisikaan olleet näkemässä, en olisi voinut tehdä sitä. En, en olisi voinut toimia tuskaa ja ylpeyttä vastaan. En tiennyt mitä hän teki, en kuullut mitä hän sanoi, mutisin: "Kiitos, Jumala teitä lohduttakoon. Jumala siunatkoon teitä!" Hän pudisti vielä kerran päätään ikäänkuin tukahduttaakseen kyyneleensä ja alkoi silitellä ruusun hajanaisia heteitä. Tiesin hyvin, että tuskallinen säälini ja hämmennykseni tekivät häneen pelottavan vaikutuksen, niin valmistautunut kuin hän olikin tähän kohtaukseen. Tietoisuus siitä oli piinallinen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa hänelle sanaa, jonka tunsin taistelevan ulospääsystä sielussani. Violet teki liikkeen, aikoen heittää luotaan ruusunlehdet! Silloin laskin viimeinkin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin lempeästi: "Älkää!" Löysin vanhan kirjekuoren ja kokosin siihen yksitellen hajalliset lehdet. Hän katseli käteni liikkeitä sanomatta mitään ja mutisi vasta muutaman hetken kuluttua: "Mitä teette?" En voinut vastata, kokosin yhä edelleen ruusun jäännöksiä ja hän ei enää kysynyt minulta mitään. Yksi lehti oli pudonnut permannolle. Violet kumartui ottamaan sitä ja antoi sen minulle. "Ruusu parka!" sanoi hän. Tartuin hänen käteensä, puristin sitä kovasti toistaen: "Ruusu parka." Äkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. "Se tulee olemaan kanssani", sanoin, "aina luonani. Ei mikään ruusu tule olemaan rakkaampi minulle kuin tämä, joka on kärsinyt niin paljon." Miss Yves ei näyttänyt käsittävän mitä tarkoitin. "Olen tappanut jotain", sanoi hän matalimmalla äänellään, "teidänkin sielustanne, eikö totta?" "Luulen kyllä niin", vastasin. "Mutta siellä on myös _syntynyt_ jotain." Se oli totta. Minusta tuntui, että olin kulkenut suuren tulen läpi, että nuo hetket olivat vuosia, ja että rakkauteni ja sydämeni olivat sisällisesti muuttuneet. "Nyt", jatkoin, "pidän teistä toisella, syvemmällä ja pyhemmällä tavalla. Nyt olette vielä lähemmin kiinnitetty minuun kuin ennen." Miss Yves huokasi, huokasi taas eikä vastannut. Istuuduin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa. "Violet, tahdotteko tulla kiinnitetyksi minuun täydellisesti, Jumalan ja ihmisten edessä?" Hän säpsähti, tarttui minun käteeni, puristi sitä kouristuksen tapaisesti niin kuin äsken ja sanoi minulle hiljaa, sulkeutunein ilmein, silmät maahan luotuina: "En voi! Älkää puhuko siitä! Älkää!" Esihuoneen ovi avautui ja Violet ehti vetää kätensä pois juuri ennen kuin herra Treuberg astui sisään. Hänen rouvansa oli sairaan ystävän luona ja pyysi ilmoittamaan miss Yves'ille, ett'ei hän palaisi ennen kuin yöllä. Lupasin herra Treubergille tulla pian tapaamaan rouvaa ja sanoin hyvästit, vieden muassani Violet'in viime katseen, tuntehikkaan ja suruisan silmäyksen, jossa näin kuin salaman valossa hänen antautuvan minulle samalla kertaa toistaen: "En voi, en voi, en voi!" XIX. Seuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan mielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö hän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere di Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja huumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut voimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt meitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa mitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua, mustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka sai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin paljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon. Illalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin hänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei ollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti onnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään sisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta kohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle jostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan jälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta apua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen. Vastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän tietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi. Hän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan! Tunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen aarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet oli sanonut, "en voi", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet liittyneet häntä vastaan hänen tietämättään. Sanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen veljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä sanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta tuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä. Seuraavana aamuna sain kirjeen miss Yves'iltä. "Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka, lisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi kaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa. "Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut professori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin kunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen tunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli nöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa. Sukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle. Hiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata minua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden hyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti minua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta kauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää rakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen nimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja tarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin, että tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta ymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi, mitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi minulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi Jumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä. "Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi rikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin. Tunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä uskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut siihen. "En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka tapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä, että voin olla teille vain uskollinen ystävätär. "Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin ruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta. Kun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin sytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei kukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea, saisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun ensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet katumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani rakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa mieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin Toplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain päivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän sittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta en kaivannut. "Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa tuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin kestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli halvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin samalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi tulla hänen omakseen, tekisit rikoksen! "Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako ketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne ruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi! Violet Yves." Luin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta, ikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa olisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. "Ei, ei, ei, viimeistä kertaa hyvästi, ei!" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde, rakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos ja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni. Kuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä pyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en tiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta. Toplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että professori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin perheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin katsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai Mariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun täytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että palaisin illalla. Kysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan Parkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut miss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin mahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin puiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa ruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne Violetille. Loppu kuului näin: Mun rakkauteni tuoksu pyhä on, siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno. Kun tummeni tuo ilta onneton, sen kadotit sa, ruusuraukka pieno. Minusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa, siinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa miettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki. Istuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet "V.Y." Sitten nuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita kahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas pikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia. Neiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti äkkiä pikku nenänsä kirjaimiin. "Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne", sanoi hän viattomasti. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen ystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle viehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit niityt Altmühlin rannalla. "Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!" sanoi hän. "Violet'kin viihtyisi paremmin." Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista tuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina ja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori Topler olisi rakastunut häneen. "Tulen, tulen!" huusi viehättävä kultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. "Mutta ensin tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet menee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!" Hän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut vastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen velikulta, huusi ilman muuta: "Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä!" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi lyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin. Sisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle hyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään. "Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä." Kas sellaista on inhimillinen viisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin isäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä luonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi kirjeessään: "se on rikos." Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä: "ei, ei, se ei ole rikos!" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni, vastoin kaikkien muiden mielipidettä. Näin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja inhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne, jotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä; mutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he valitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain ymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan olotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei pitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa häntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi olla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen, että vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa, voimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani? Tätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä teitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat! Miksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä useampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei ole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin Violetia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen hänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti, ja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle yksin. XX. Kun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtori Topler sisään. "Tässä minä olen", sanoi hän. En ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten voisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin hämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin ihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan lainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki, jolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä. Hänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja suorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin oli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät pilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan filosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa tasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta. "Sanon sen vain ollakseni täysin suora", jatkoin. "Kun saatte tietää miksi olen tullut Eichstädt'iin — —" "No?" sanoi Topler. "Emme ehkä enää olekaan ystäviä." Hän vavahti, oikaisi vartaloaan ja katsoi minua kulmakarvat koholla. Tahdoin jo päästä perille ja jatkoin. "En nähnyt miss Yves'tä ensi kertaa eilen. Olen tavannut hänet Italiassa. Olen tullut Saksaan hänen tähtensä." Topler katseli minua kuin kivettyneenä. "Kuulin eräänä iltana Nürnbergissä", jatkoin, "keskustelunne 'Aurinko' kahvilan edessä ja silloin sain tietää mihin aikaan minun piti tulla asemalle saadakseni matkustaa tänne teidän kanssanne." "Ettekö tiennyt", huudahti Topler, "että miss Yves oli kihloissa?" "Kyllä, kyllä tiesin. Hän itse kertoi sen minulle." "Aa, miss Yves tuntee teidät?" "Kyllä." "Ooh!" Tässä pitkässä huudahduksessa, samoin kuin ukon äkkiä synkistyneillä kasvoilla, kuvastui ihmettelyä ja moittimista. "Miss Yves panee vastaan", sanoin nopeasti. "Hän on tehnyt voitavansa, ensiksikin, ett'en tulisi Saksaan, sitten, että lähtisin nopeasti tieheni. Huomasitte kai, ett'ei hän koko matkalla Nürnbergistä Eichstädt'iin sanonut minulle sanaakaan, kun taas toiset keskustelivat kanssani." "Mutta silloinhan te..." suutahti Topler ja keskeytti siihen. Mutistuaan jonkun aikaa epäselvästi, aivankuin epäröiden mitä sanoisi, jatkoi hän viimein hiljaisella äänellä katsellen sinne tänne huoneeseen. "Olinpa melkein sanoa, että te — — —" "Että olen hullu? Sitä en luule." "Sitä juuri luulen", vastasi Topler kiivaasti. "Minun täytyy vain sanoa", jatkoin, "että huolimatta miss Yves'in tahdosta jään tänne ja teen voitavani voittaakseni hänen vastarintansa." "Ja mitä minun sitten pitäsi sanoa?" suutahti taas Topler. "Etten ole tahtonut vaieta, enkä käyttää hyväkseni ystävyyttänne päästäkseni salaa päämääräni perille." "Sen te olette jo tehnyt! Ja mitä ajattelette seuratessanne naista, joka ei ole vapaa, ja joka vastustaa teitä." "Herra Topler", vastasin. "Älkää suinkaan tuomitko menettelytapaani." "Minä tuomitsen sen!" huusi Topler raivoissaan. "Tuomitsen teitä ja tekojanne niin kuin minua miellyttää! Kiellän teitä jäämästä Eichstädt'iin! Kiellän teitä kiusaamasta veljeni morsianta!" "Suokaa anteeksi", vastasin tyynesti. "Miss Yves rakastaa minua." Nyt painoi Topler otsaansa oikean kätensä etusormella, katseli minua suu avoinna, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kiukkunsa näytti muuttuvan hämmästykseksi. Hänen mietittyään minuutin ajan ällistyneen näköisenä, hänen silmänsä vilkastuivat äkkiä ja hänen kasvoilleen nousi puna. Hän veti taskustaan suuren punakeltaisen nenäliinan, katsoi siihen ja murisi: "hän on hullu." Sitten niisti hän meluavasti nenänsä ja muuttuen taas kiukkuisen näköiseksi ja puristaen rajusti nenäliinaa käsissään, sopersi hän nopeasti: "Te olette hullu, hullu, hullu!" "En, paras herra Topler", sanoin kylmän suuttuneella äänellä. "Älkää luulko niin." "Mutta mitä sanoitte minulle äsken?" vastasi hän kiukkuisesti. "Sanoittehan, että miss Yves panee vastaan, ja nyt tuleekin ilmi, että hän rakastaa teitä." "Suokaa anteeksi", vastasin hänelle hiukan epäröityäni, "tunnustus, joka minun rehellisyyden nimessä tuli tehdä teille, on tehty. Ainoastaan ystävälle voin selittää enemmän. Te tulette sanomaan, ett'emme enää koskaan voi olla ystäviä. Käsitän sen. Kuitenkin tulen pitämään teitä suuressa arvossa ja ajattelemaan teitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja jos te olisitte halukas kuuntelemaan minua ystävänä, vielä viimeisen kerran..." Vaikenin ja hänkin oli vaiti. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua nousin ylös alistuvalla liikkeellä. Hän nousi myöskin, ottaen hattunsa ja keppinsä. "Kiitän teitä kaikin tavoin", sanoin hänelle alakuloisesti, ovea lähestyen, "siitä, että tulitte." Hän katsoi minua silmiin, näytti tarkastavan minua sieluni pohjia myöten, sitten paiskasi hän hattunsa ja keppinsä pöydälle, levitti rajusti käsivartensa ja huusi: "Puhukaa!" Olin puristaa hänen käsiään, niin tyytyväinen olin. Hän sulkeutui taas itseensä ja heitti minuun epäilevän katseen. En ollut sitä huomaavinanikaan ja aloin kertoa hänelle rakkauteni tarinaa, luoden sen uudelleen aina siitä asti kun kohtasin Violetin Belvedere di Lanzossa. Kun mainitsin molemmista unistani, ja kerroin vaikutuksesta, minkä Violetin ääni ensin teki minuun, nyökäytti Topler hyväksyen päätään, aivan kuin lääkäri, joka kuuntelee sairaan kertomusta sairautensa uusista ilmiöistä, mitkä vahvistavat hänen huomioitaan. Mutta kun sitten puhuin miss Yves'in henkisistä taipumuksista, hänen suruisista ja katkerista ajatuksistaan, kaikesta hyvästä, jota olin aikonut tehdä hänelle, saaden häneltä paljon enemmän, niin vanhus, joka ensin oli seisonut painunein päin, katsoi minua suoraan kasvoihin, niin että näin hänen seuraavan kertomustani vilkkaalla mielenkiinnolla, epäilysten häviävän ja arvonannon palaavan. Jätin mainitsematta Violetin minulle kirjoittamat kirjeet ja hänen viimeiset tunnustuksensa. Sanoin vain, että Violet pani vastaan, siksi että tahtoi pysyä professori Toplerille vapaaehtoisesti annetussa sanassaan. Lisäsin vielä, että noiden monien salaperäisten merkkien vuoksi uskoin minulle suosiolliseen korkeamman voiman jumalalliseen lupaukseen antaa minulle se, mitä olin uneksinut. Topler katseli minua hetken äänetönnä, sitten huudahti hän: "Ja mitä aiotte tehdä?" "Kaiken mahdollisen", vastasin. Hän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: "_Was für eine Geschichte, was für eine Geschichte_! Mikä kummallinen juttu!" "Kuulkaapa", rohkenin sanoa. "Te ette toissa päivänä ollut mielissänne siitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in." "Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä", mutisi Topler aivan kuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä. "Minä olen kuin isä veljelleni", sanoi hän väräjävällä äänellä. "Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee, että hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita kuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa tapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen." Hän toisti itsekseen: "Olen hyväksynyt", ja siinä seisoessaan kuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko olemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän kasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat äänet vaikenemaan: "Lyhyesti, olen hyväksynyt!" Ja yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset äänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen huuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo avioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla taipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska peloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus parka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen kuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä. "Katsokaas", pääsi häneltä äkkiä, "muistattehan, että kun toissapäivänä tulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut hänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut kylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän vastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?" Vastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä tai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin. Topler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa veljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään. Ehkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut sopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti vaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä loin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin koetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme ylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa. Kun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä, mutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli hienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen siihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme ilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet toisiimme entistä enemmän. Kirjoitin heti Violetille: "Olen juuri puhutellut tohtori Topleria. Olen sanonut hänelle, että rakastan miss Yves'iä, että hän rakastaa minua, vaikka vastusteleekin, että Jumala antaa hänet minulle." Vein lapun heti postiin toivossa, että Violet saisi sen samana iltana. XXI. Kaksi tuntia sen jälkeen läksin Rossmarktille päin ainoastaan nähdäkseni hänen akkunansa. Kuljin hitaasti, vältellen kuun valoa, aivan kuin harvat vastaantulijat olisivat tunteneet minut ja osanneet lukea ajatukseni. Residenzkadulla kuulin askeleiden kaikuvan takanani tyhjällä kivityksellä ja luulin eroittavani neiti Luisen hopeisen naurun. Menin melkein Treubergin talon luo. Livahdin Residenzpuiston varjoihin ja istuuduin Marianpylvään luo kuuntelemaan ohikulkevien askeleita ja ääniä. En tuntenut Luisen ääntä. Seurue meni ohi ja loittoni: hetken kuluttua en kuullut muuta kuin lähteen lorinan. Kuu paistoi vastapäätä olevalle pitkälle, jyrkälle, neliosaiselle katolle, valaisi Marian korkean kuvapatsaan ja punakukkaisten kastanjien latvat, joita tuuli häilytti. Ajattelin, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa muistelisin tätä tunnekylläistä yötä Eichstädt'issä, kuuta, lähteitä, ja niiden lorisevaa valitusta ja omituisten talojen piirteitä. Kun tulin Rossmarktille, kuulin soittoa ja laulua. Treubergin talon ikkunat olivat auki ja äänet tulivat juuri sieltä. Menin, sydämeni ankarasti kolkuttaessa, lähimmän katulyhdyn alle ja nojasin vanhan talon pimeään nurkkaan. Kolme tai neljä henkeä oli pysähtynyt kuuntelemaan keskelle tietä. Samassa loppui soitto ja nuo kolme, neljä uteliasta menivät pois. Yö oli kirkas ja tyyni. Toivoin, että Violet näyttäytyisi ikkunassa, mutta en nähnyt ketään. Sillä välin lauloi barytonääni hirveän huonosti jotain Wagnerin aariaa ja sen jälkeen liverteli raikas naisääni sievästi Schubertin _Haidenrösleinin_, jota jo olin kuullut rallatettavan eräänä viileänä marraskuun iltana ruusujen keskellä kukkulallani Italiassa. Silloin oli Goethen yksinkertainen runo ja Schubertin yksinkertainen sävel mietiskelevällä alakuloisuudellaan hivellyt sydäntäni; nyt ne saivat minut värähtämään mustasukkaisesta tuskasta, nyt vääntelin käsiäni, sillä kedon suloinen ruusu sekaantui salaa minun ruusuuni, katkeran tarinan ruusuun. "Neito sanoi: taitan sinut; Ruusu sanoi: pistän sinua." Ruusu parkani! Olisinpa tahtonut suudella sitä, puristaa sitä rintaani vasten, tehdä sille pahaa ja valittaa: ruusu, ruusu, minun ruusuni, oi, ei punaruusu vaan kalpea ruusu! En kärsinyt kuulla loppua ja läksin pois. XXII. Papereilleni joukosta löysin seuraavan, päiväämättömän runon, jonka kenties olin kirjoittanut tuona yönä, ajatellen matkaa Nürnbergistä ja aamiaista metsässä. Ennen tätä rakkauttani olin ajatellut pahaa runoilijoista, jotka laulelivat silloin kun taide oli kaukana heistä. Minä kadun sitä. Teistä, ystävättäreni, tuntunevat kertomukseni runomuotoiset välikohdat kylmiltä; kuitenkin on totta, että silloin kirjoitin runoja aivan yhtä helposti kuin joku toinen olisi vuodattanut kyyneleitä, ajattelematta taidetta vähääkään, ainoastaan tunteen pakoittamana ja innostamana: Jos muille naisille haastelen ma, sa seisot syrjässä vaieten. Ma salaa suutelen, hellin sua. Sä siitä riemuitset, arvelen. Ma muille haastan, hymyilen, kärsin, Ken mulle puhuu, sit' en tiedä, en; Sinulle silmin tarjoon sieluani, Kun suot vain kasvoiltasi loistehen. Sinulle sydän, äly; sä oot ainoo, valoni, voimani ja kunniani; oot Herran hiljainen, hellä ääni, yön varjoin kuiskehessa kuulemani. XXIII. Kun minä seuraavana aamuna läksin ulos _Mustasta Kotkasta_, tapasin sattumalta professori Toplerin, joka taas tuli puhumaan minulle italialaisista kirjoista. Minua kiukutti sydämessäni, ett'ei tohtori vielä ollut sanonut mitään hänelle. Vastasin, ett'en tosiaan voinut ottaa sitä huolekseni, ja että hänen _arvoisa herra veljensä_ tiesi syyn siihen. "Ohoh!" sanoi professori kuuliaisesti. "Ohoh, vai niin!" Muodollisessa Saksanmaassa en ole tavannut toista niin muodollista miestä kuin professori Topler, joka veljestäänkin puhuessaan liitti mukaan kunnioittavia laatusanoja. Näin, että hänestä oli epäkohteliasta jättää minut noin vain seisomaan, ja että hän, kiellostani hämillään ei tiennyt mitä sanoa. "Eilen soitettiin ja laulettiin Treubergilla", sanoi hän. Kumarsin vaieten. "Siellä oli neiti Luisekin", jatkoi hän. Kumarsin taas. Hän odotti vielä hiukan. Sitten kumarsi hän syvään ja lähti. "Neiti Luise!" Minusta tuntui, että hän toivoi paljon hyvää Violetille, ja se teki hänet minullekin hyvin rakkaaksi. Olisin tahtonut tavata hänet ja puhua hänen kanssaan Violetista, mutta en tiennyt sopisiko mennä käymään hänen luonaan. Muistin, että hän oli pyytänyt italialaista runoa, jonka olin sepittänyt häntä varten Bahnhofswaldissa, ja päätin viedä sen hänelle. Kun tulimme yhdessä Parkhausista, oli vanha Topler näyttänyt minulle von Dobran talon Marktgassen varrella. Muistin sen hyvin kahden ikkunan väliin kiinnitetystä Madonnasta. Topler oli kertonut minulle, että äidittömät tyttäret asuivat siellä isänsä kanssa, joka oli Eichstädt'in maaoikeuden jäsen. Kello oli juuri yksitoista, ja minulle sanottiin, että neiti oli mennyt ulos puoli tuntia sitten hakemaan pikkusiskoaan Benediktininunnien kansakoulusta Pyh. Valpurin luostarista. Kysyin tietä sinne, menin luostarille ja tapasin koko joukon lapsia, jotka tulivat sieltä ulos, mutta en häntä. Jatkoin matkaani läntistä etukaupunkia kohti ja tapasin hänet hiukan kauempana poimimasta kukkia pikkusiskonsa kanssa niityllä Altmühlin rannalla. Hän kysyi meninkö Tiefenthaliin ja näytti hyvin iloiselta saadessaan kuulla, että olin tullut tapaamaan juuri häntä ja tuomaan hänelle runoja. Kysyin häneltä miss Yves'iä. Hän vastasi, että he olivat viettäneet hauskan illan Treubergilla, että hänen serkkunsa oli laulanut oikein hyvin ja eräs müncheniläinen herra hyvin huonosti. "Teidän serkkunne lauloi _Haidenrösleinin_", sanoin minä. "Oi, kuinka te sen tiedätte?" huudahti tyttö lyöden käsiään yhteen. Vastasin, että olin kulkenut Treubergin ikkunoiden alitse. Hän torui minua ja sanoi, että olin ollut hyvin paha, kun en tullut sisään. "Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi välttämättä tietää oikean osotteen..." Hän mainitsi tuttavan perheen, joka asui Münchenissä. "Täti Treuberg ei oikein muistanut sitä. Luulen, että se oli tämä." Hän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska koetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi hankkia tietoja minusta. "Auttakaapa meitä poimimaan kukkia", sanoi Luise. "Emme koskaan syö päivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita päivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa Waldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin, vien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien ohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin kaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari, tiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas vielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole ihania?" Hän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne hän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet kyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi. Kysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin. "Luulen, että kyllä", vastasi hän. "Mutta hän on niin surullinen. Eilen illallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että hän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä." "Miksi niin?" "Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin miettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli tullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin vielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!" "No sitten?" "En tiedä. He katselivat toisiaan toisella tavoin kuin tavallisesti. Vanha Topler ei näyttänyt olevan oikein oma itsensä. Hän oli kovin vakava!" — "Niin, niin", jatkoi hän nyrpistellen huuliaan tyytymättömänä "Te ajattelette vain Violetia, ettekä välitä minun kukistani." Kun poimiminen oli loppunut, tahtoi Luise, että nousisimme erään kalastajan kömpelöön veneeseen joka vei meidät Altmühlen toiselle rannalle. Jokaisella meistä oli suuri kimppu päivänkakkaroita, neilikoita ja vuokkoja. Hän näytti minulle talon, jota professori Topler rakennutti vaimolleen, ja kertoi, että miss Yves jo oli käynyt siellä ja aikoi mennä sinne taas juuri tänään. Sitten sanoi hän päättäneensä miss Yves'in sanoista, että hän jäisi Eichstädt'iin lyhyemmäksi ajaksi kuin alkuaan oli aikonut. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, mutta tunsin kuitenkin piston rinnassani. Miss Yves tahtoi siis paeta minua. Jos vanha Topler ei nyt puhuisi veljelleen, niin mitä minä silloin tekisin? Joku hetki sitten oli sydämeni täynnä toivoa, nyt pelkäsin pettyneeni. Kiltti neiti Luise mahtoi olla hyvin tyytymätön minuun, kun katselin tyhmänä vettä ja ruohikolta, sen sijaan että olisin ollut kohtelias ritari, tai olisin ainakin ihaillut hänen puhtoista kaupunkiaan, joka lepäsi laaksossa, pitkiä poppelirivejä, tai vanhaa linnanrauniota kukkulalla. Kun en puhunut mitään, oli hänkin vaiti. Muutaman askeleen päässä kaupungista poimi hän eräitä tuoksuavia lehtiä sanoen vievänsä Violetille hänen mielikkinsä _sweetbriar'in_. Hän kysyi minulta aioinko illalla mennä Treubergille. Ensin olin aikonut mennä sinne, mutta koska vanha Topler varmaankin oli hankkinut tietoja minusta Italiastakin, ja odotti ehkä niitä ennen kuin puhui veljelleen ja teki varman päätöksen, ja koska minun käyntini olisi voinut jouduttaa Violetin matkaa, näytti minusta viisaammalta pysyä poissa tällä hetkellä, niin tuskallinen kuin tuo uhri minulle olikin. Vastasin siis, etten mene sinne. Saatoin neitiä hänen kotiinsa saakka, jossa hän esitti minulle isänsä, hyvin kohteliaan herran, joka nähtävästi oli kultakutrisen tyttärensä nöyrin palvelija. He kutsuivat minut teelle seuraavana iltana. "Olisin niin tyytyväinen, jos tulisitte", sanoi Luise. "Ja meidän teemme on mainiota!" Tunsin punastuvani syvästi. Luisen huulet hymyilivät tavallista hymyään, mutta silmissä oli jotain muuta. Ne sanoivat selvästi: "Tapaatte miss Yves'in!" XXIV. Seuraavana iltana menin Dobralle kello yhdeksän tienoissa. Päivällä en ollut nähnyt ketään. Herra Treuberg oli käynyt majatalossa jättämässä korttinsa ja sitä paitsi olin saanut kirjeen veljeltäni. Hän kertoi minulle leikillisesti, että kotopaikallani huhuiltiin minun olevan kosioretkellä. En voi kuvata kiukkua ja harmia, jota tunsin. Kuinka oli tuollainen huhu päässyt liikkeelle? Suutuin syyttä veljelleni tuosta harmillisesta "kosia" sanasta. Nuo tyhmät, lörpöttelevät ihmiset pilasivat rakkauteni! Silloin tuntui minusta ensikertaa vastenmieliseltä esittää Violet kotikaupunkilaisilleni, jos joskus saisinkin hänet omakseni. Se ajatus, että meidän rakkautemme ja hänen olentonsa olivat keskustelujen ja pilan aiheena, tuntui minusta sietämättömältä. Tapasin Dobran sisarukset yksin isänsä kanssa. Neiti Luise ei ollut niin loistavalla tuulella kuin tavallisesti. Sitä vastoin puheli hänen sisarensa, jonka ääntä aikaisemmin tuskin olin kuullut, hyvin vilkkaasti, katsahtaen minuun uteliaasti silloin tällöin; siltä ainakin minusta tuntui. Kun hän kerran jutteli isänsä kanssa, sanoi Luise minulle melkein kuiskaamalla! "Tee ei olekaan niin hyvää kuin luulin!" Noin neljännestunnin minun jälkeeni tuli eräs vanha rouva, nuori herra ja neitonen, jotka Luise esitti minulle Haidenrösleiniksi, hänen äidikseen ja veljekseen, selittäen, että viimemainittu oli tuon kauniin ruusun ainoa oka. Kun oli hiukan naurettu ja laskettu pilaa kysyi neiti Haidenröslein: "Entä miss Yves?" "Hän ei tule", vastasi Luisen sisar. Sitten hän lisäsi katsahtaen minuun: "Olemme kaikki hyvin pahoillamme siitä." Näin Luisen heittävän häneen moittivan katseen. "No, entä vanha Topler sitten?" jatkoi toinen "Tahtoisin niin mielelläni kuulla hänen soittavan! Sanotaan, että hän soittaa nenällään ja polvillaankin." "Ette tapaa häntäkään, luullakseni", vastasi Luise. En epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset tiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss Yves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua vai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en tiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra puheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista voileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin. Minun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani ja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku, jonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla sen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen, se ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen epävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän duetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi hiljaa: "Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta nyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli yksitoista ja sieltä niityille." Myöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa "Luulen, että hän lähtee huomenna." Ei mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että hänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä pelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss Yves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana pelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen, sanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien kanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit seuralle hymy huulillani. Oi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se paistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä. Yö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan. Kävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka muutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä kotikaupungissani. Yön tunti on tornista lyönyt, vain askelet kadulla soivat. Väsyneenä ma astelen hiljaa ja aattehet unelmoivat. Nuo vanhat, mustat talot kuun peittää hopeakaapu. En tiedä, mi aikojen paino, mi tuska mun sieluuni saapuu. Vinoräystäisten kattojen takaa kasvoihini kuuhut loistaa. Mitä katkeran kohtalon tuskaa sun välkkyvä otsasi toistaa? Min taivahan suuren pulman sinä yksinkulkija arvaat? Elo laulajan turha on haave, sua ilman hetkeni karvaat. Kulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei Violet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä seurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin suuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli saattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata. Minun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen sekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli pimeässä ja pää kuun valon kultaama. XXV. Kello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa. Luise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin kalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin vaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän tiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja hätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli minua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti hän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle. Tunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt alkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta kuin: "Terveiset miss Yves'iltä?" Hän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: "Tahdon hyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori Toplerin." Unohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois. Pyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän "Se minkä teen, on oma keksintöni", sanoi hän. "Kukaan ei saa milloinkaan tietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään." Rakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä luultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi hän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili kuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta iloiten ja vapisten. "Luvatkaa se minulle", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Antakaa sananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta, arvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?" "En toki!" huudahdin. "Kotona ajateltaisiin varmasti niin. Siksi luotankin teihin." En oikeastaan tiedä, kuinka tuo suloinen neitonen saattoi luottaa minuun, jota hän tuskin tunsi, ja hänen tekonsa ei todella ollut sopusoinnussa ihmisten järkevyyden kanssa. Luulenpa melkein, että olisin moittinut häntä silloinkin kun hän sanoi: luotan teihin. Nyt tunnustan hiukan huonolla omallatunnolla, ett'en sanonut mielipidettäni, vaan pyysin jännitettynä häntä puhumaan. "Tahtoisin, että ystäväni olisi onnellinen", sanoi hän taas punastuen. "Ja luulen ymmärtäneeni kuinka hän tulee onnelliseksi." Ristin vaiti käteni; liian voimakas kiitollisuus ja hellyys estivät minua puhumasta. "Sain tietää kaikki tädiltä", jatkoi hän, "jolle tohtori Topler oli sanonut sen. Violet ei ole kertonut minulle mitään. Hän sanoi minulle ainoastaan, että hän lähtee tänä iltana, ja että jos tapaisin teidät, sanoisin teille terveisiä häneltä. Silloin ei täti vielä ollut kertonut mitään ja ihmettelin suuresti tuota äkillistä lähtöä. Violet syleili ja suuteli minua sanoen: Rakas lapsi! eikä mitään muuta. Rakastan häntä niin paljon kuin voi rakastaa ja hän kohtelee minua sillä tavoin: 'Rakas lapsi, rakas lapsi'." Näin hänen silmiensä kyyneltyvän. "Hän tekee väärin", jatkoi Luise, "mutta mitä minä siitä. Kysyin lähdön syytä tädiltä ja huomasin kohta, että hän tiesi jotain, mutt'ei tahtonut puhua. Täti parka, kuinka tahtoisinkaan...!" Nyt välkkyivät sinisilmät veitikkamaisuutta ja ylpeyttä. Sitten kertoi hän minulle, että Topler oli pyytänyt täti Treubergia hankkimaan tietoja minusta. Sitäpaitsi oli hän tutkinut Violetia, joka näytti järkkymättömästi pysyvän lupauksessaan, jonka hän oli antanut professorille, ja oli sen vuoksi lämpimästi pyytänyt rouva Treubergia olemaan puhumatta tästä kaikesta hänen sulhaselleen. Silloin oli Topler palannut rouva Treubergin neuvosta, joka miss Yves'in päättäväisyyteen nähden oli tuuminut, että minun tulisi pitää itseäni voitettuna, ja että asiain näin ollen voitaisiin sulhaselta salata kaikki. Sen vuoksi päätettiin, että Violet jollain tekosyyllä äkkiä lähtisi Nürnbergiin. Topler parka, joka ei ollut tottunut tällaisiin pulmiin, joutui milloin raivoihinsa, milloin vaipui alakuloisuuteen. Hän sekaantui kokonaan ja luotti ainoastaan rouva Treubergiin, joka oli sangen hyväntahtoinen henkilö, vaikka hän, Luisen mukaan, ei ollutkaan personoitu viisaus. "Entäs sitten?" sanoin minä ällistyneenä. Luise katsoi minuun. Hänen läpitunkeva katseensa nöyryytti minut ja ilmaisi minulle, että nuoressa tytössä piili nainen. Vielä te kysytte? sanoi se katse. Kuinka ette ymmärrä, että teidän täytyy seurata Violetia? Ettekö siis rakastakaan? Ei mikään ihmiskieli olisi voinut ilmaista sitä tarkemmin kuin nuo silmät. "Minä tiedän jo!" huudahdin ennen kuin hän oli ehtinyt avata suutaan. "Minä en pidä itseäni voitettuna! Luulin vain, että teillä on vielä jotain sanottavaa." Luise kutsui pikku sisartaan, joka juoksi joelle päin. "Ei", sanoi hän sitten. "Ei minulla muuta ollut. Niin", jatkoi hän nopeasti. "Tietäisin minä vielä yhden asian, mutta sen ilmaiseminen ei ole välttämätöntä." Minä vannotin häntä sanomaan aivan kaikki. "Ei", sanoi hän äänellä, jossa säkenöi hiukan hänen entistä eloisuuttaan. "En sano sitä, en sano." Luulen, että hän oli osaksi itsepäinen aivan kurillaan, osaksi ylpeän luonteensa vuoksi, joka vastusti kaikenmoista pakotusta. Samalla luin hänen kasvoistaan, ett'ei hän olisi antanut perää kuninkaallekaan. "Älkää luulkokaan", jatkoi hän, "että kun olen puhunut näin paljon, sanoisin kaikki! Ja nyt palaan yksin kaupunkiin. Ilmoitan teille, että Violet lähtee puoli viideltä." Kiitin häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt puolestani, kaikesta mitä tiesin ja mitä en tiennyt. Mutta hän hylkäsi kiitokseni, sanoen hakevansa vain ystävättärensä onnea, ja ett'ei hän voinut suvaita herra Topleria, joka aina oli niin ikävystyttävän hyvä, ja jota kaikki kiittelivät. Tuollainen vanha, kömpelö mies, tahtoi muka naida miss Yves'in! Mutta vielä syyllisempiä olivat nuo tyhmyrit Nürnbergissä. Me erosimme. Hän palasi kaupunkiin ja minä harhailin vielä hetken niityillä koettaen saada selville mikä tuo _toinen_ salainen asia olisi. XXVI. Epäilemättä olisin seurannut Violetia Nünbergiin, mutta säästääkseni häntä, Topleria ja melkeinpä itseänikin en olisi seurannut häntä liian julkisesti, samassa junassa matkustamalla. Tahdoin kuitenkin nähdä hänet lähtöhetkellä, vaikka kaukaakin, ja olin aseman läheisyydessä junan lähtöön saakka. Raitiovaunun ajurit ja jalankulkijat saapuivat; miss Yves'iä en nähnyt. Münchenin junan lähdettyä kuljin jalkaisin Eichstädt'iin maantietä pitkin. En tavannut ketään, en tiennyt mitä ajattelisin. Kuljin Rossmarktin yli ja kun lähestyin Treubergin taloa näin kahden miehen menevän kiireesti sisään. Tunsin heidät laihemman sateenvarjosta ja sauvasta Toplerin veljeksiksi. Palasin asemalle pikajunalle, joka lähti kaksikymmentä yli yhdeksän illalla. Ei ketään. * * * * * (Vihkostani). "Miksi et olekaan lähtenyt? Toivon, toivon. Mutta jos oletkin sairas? "Olen pannut kynäni pois, olen kätkenyt kasvoni käsiini, olen poistunut, saadakseni rauhaa paikan ja ajan yhteydestä, olen nauranut sinun kanssasi vaimoni, yhdentekevää missä, samantekevää milloin, kestetyille tuskille. "Palatessani asemalle kuljin varjossa; kuu valaisi laakson toista puolta. Muistatko yötä Belvedere di Lanzossa? Olimme varjossa, kuu kultasi Luganon ja kaikki vuoret edessämme, kultasi kallioni kärjet. Silloin sai kuu minut haaveilemaan, mutta ei nyt. Silloin istumme lähellä toisiamme ja kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin lähetysten. Olen kuin matkamies, joka vuoren huipulta näkee läheisen, vaikka tiettömän metsän takaisen rauhan majan katon. Kuinka pääsisin luoksesi? En tiedä vielä, kuljin eteenpäin levitetyin käsivarsin. Ja ehkäpä, kun sinä olet kaikkein lähimpänä minua, kadotan sinut näkyvistä, pelkään, kaipaan tietämättä saavutanko sinut, mutta minä kiiruhdan edelleen, ja jos kaadun, kaadun sinun syliisi. "Entä jos sinä olisit sairas? On hermostuneita, herkkiä ihmisiä, joille minun asemassani ollessaan sisäinen ääni ilmottaisi, tunne sanoisi, että sinä kärsit. Minun hermoni ovat tunteettomat, mykät. "Neiti Luise on sanonut minulle, että pidät _sweetbriar_ puusta. Olen poiminut muutamia lehtiä siitä kotiin tullessani. Niiden tuoksu puhuu minulle sinusta, sinun olennostasi, sinun hiuksistasi. Kerran Belvederessä ohjatessani kiikaria sinulle, ja täälläkin, suloisen ruusun päivänä, tunsin hiuksiesi hienon tuoksun. Se muistuttaa tätä. Minä pidän tuosta suloisesta nimestä _sweetbriar_, se tuo mieleeni sinun vehreän isänmaasi meren keskellä. Jos en voisi elää kanssasi Italiassa, uneksisin pienestä, ruusujen peittämästä majasta, sinun rakkaan Englantisi kukkuloiden välissä, valtameren rannalla. Mitä uneksin! Siellä kasvaisi _sweetbriar_ ikkunoittemme ympärillä ja en toivoisi muuta maailmassa. "For in my mynde — off all mankynde I love but you, but you alone." [Sydämestäni rakastan ainoastaan sinua kaikkein ihmisten joukossa.] "Tiedätkö, että ennenkuin sinut tunsinkaan ei mikään kotimaasi kansanlaulu, ei mikään saksalainen Lied ollut minulle rakkaampi kuin tuo vanha englantilainen ballaadi? "Olen niin surullinen, kalpaan sinua niin että tahtoisin mennä ikkunan luo ja kutsua sinua yössä." "Violet, Violet! Darling!" [Violet, Violet! Lemmittyni!] XXVII. Hyvin aikaiseen seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen: "Fanny Treuberg o.s. von Dobra. Olen pahoillani, että et ollut kotona toissa iltana, odottaa herra — — — tänään, sunnuntaina, kello yhdentoista jälkeen." Kellon yhtätoista lyödessä soitin Treubergin talon ovikelloa: ei kukaan olisi, minun asemassani, voinut odottaa minuuttiakaan kauempaa. Minut vietiin samaan salonkiin kuin viime kerralla ja minua pyydettiin odottamaan rouvaa, joka kohta tulisi. En uskaltanut kysyä miss Yves'ia. Maljakoissa oli yhä kukkia, mutt'ei silloisia ruusuja, ja siellä olivat valokuvatkin. Tuolit vain olivat toisessa järjestyksessä kuin tuona päivänä. Menin pöydän luo. Tunsin vieläkin hänen hiustensa tuoksun, puristin taas hänen kylmiä käsiään rintaani vasten. Rouva Treuberg astui sisään. "Mieheni on ollut vuoteessa eilisestä saakka", sanoi hän. "Tauti on aivan viaton, mutta hän on hyvin huolissaan ja tahtoo, että olisin aina huoneessa." En tiennyt, mitä tämä johdanto tarkoitti. Tein liikkeen kuin pyytääkseni anteeksi ja lähteäkseni pois. "Ei, ei toki!" huudahti rouva. "Olen todella pyytänyt teitä tulemaan. Istukaa! Jumalani, en tiedä kuinka alottaisin!" Istuuduin vaieten. "Te ymmärrätte jo", jatkoi hän. "Kyllä, rouva hyvä, puhukaa vain." "Kaikkea sitä saattaa tapahtua. Herra Jumala. Asia on niin monimutkainen ja tämä keskustelu teidän kanssanne on kovin outoa minulle! Ja sitten vielä mieheni sairaus. Melkeinpä menee pääni pyörälle. Odottakaa siis. Te olette puhutelleet tohtori Topleria?" "Kyllä, rouva." "Topler tuli tänne torstaiaamuna. Mies parka oli aivan ymmällä. Hän on puhunut miss Yves'in kanssa. Miss Yves selitti hänelle asian aivan suoraan, sanoen, että hän pysyy lupauksessaan ja pyysi häntä, ett'ei hän puhuisi mitään veljelleen. Sitten neuvotteli Topler minun kanssani. Nyt puhun suoraan: minä neuvoin menettelemään miss Yves'in tahdon mukaan, ettei sanottaisi professorille mitään ja että miss Yves kiirehtisi paluutaan Nürnbergiin jollain tekosyyllä. Niin päätettiinkin. Minä puhuin miss Violetille ja hänen piti lähteä eilen lauantaina puoli viiden junassa, sillä minä tahdoin saattaa häntä. Kun muka oli saapunut huonoja uutisia setä Yves'istä, siitä, joka on ollut Italiassa, sanottiin professorille, että Nürnbergin matkaa joudutettiin hänen tähtensä. Silloin tulee vanha Topler eilen, hiukan ennen kuin mieheni voi vähän paremmin, aivan hengästyneenä, kuohuksissaan ja sanoo, että matka täytyy lykätä, koska hän tietää uutisia, ja ne uutiset kertoivat, että hänen veljensä tietää kaikki." "Tietääkö?" huudahdin. Ei niin paljon itse asia, vaan tapa, jolla tunsin Toplerin tuoneen sanoman, sai sydämeni toivosta sykkimään. "Varmasti", vastasi rouva. "Professori sai tietä kaikki kirjeestä, jonka hän sai eilen aamulla. Se näyttää olleen nimellä varustettu, mutta henkilö, joka on kirjoittanut sen, pyytää ett'ei häntä mainittaisi. Ja professori ei ole tahtonut ilmoittaa hänen nimeään. Hän vakuuttaa vain, että te ette ole sitä kirjoittanut." "Luise", ajattelin salaa syvällä kiitollisuudella. "Luisen salaisuus!" Rouva jatkoi kertomustaan. Topler oli sanonut, että hänen veljensä välttämättä tahtoi puhutella Violetia niin pian kuin mahdollista, vaikka hän tuskin olin kyennyt sitä tekemään. "Vanhempi veli", sanoi hän "oli hyvin levoton ja näytti ihmettelevän sitä, että hänen veljensä vielä eli, huolimatta sellaisesta iskusta. Hän ei voinut pysyä alallaan tuolillaan ja juoksi tiehensä ehdittyään tuskin kertoa asiansa."... "Minun täytyy vielä kertoa", lisäsi hän hetken epäröityään. "Topler näki minulla Münchenistä tulleen kirjeen, jossa puhuttiin paljon teistä ja niin vakuuttavasti, että täytyy uskoa tytön tulevan todella onnelliseksi — — —" Siinä keskeytin hänet ja hän jatkoi, että Toplerin levottomuuteen vaikutti tuo kirje paljon. "Muutamia tunteja myöhemmin", jatkoi rouva, "palasi hän veljensä kanssa." Samassa soi kello. "Mieheni", sanoi hän. "Palaan heti." Hän palasi Herra ties kuinka pitkän ajan jälkeen ja huudahti: "Voi noita miehiä, noita miehiä." Ja valitteli huimalla sanatulvalla miehensä kärsimättömyyttä, ikäänkuin minä en olisikaan istunutkaan hehkuvilla hiilillä. Lopuksi palasi hän asiaan. "Olisinpa melkein toivonut, että olisitte nähnyt hänet. Olemme tunteneet Toplerin veljekset, etenkin vanhemman, vain lyhyen ajan; miss Yves'in sukulaiset tunnemme hyvin läheisesti. Niinpä täytyy minun sanoa, ett'ei tuo avioliitto minua miellyttänyt, niin arvokas herra kuin professori onkin. Mutta eilen nuo ihmisparat liikuttivat sydäntäni. Professori oli aivan kuin kuollut ja hänen silmänsä paistoivat punaisilta silmälasien alla. Tiedätte, ett'ei hän suinkaan ole kaunis; kaikkea vielä! Ja vaiti hän oli. Yleensä säälitti nähdä hänen ikäistänsä ja näköisiänsä miestä tuollaisessa tilassa. Ja kuitenkin tuli ukkoa vielä enemmän surku. Saattoi nähdä, että hän kärsi, kun veli oli tuollainen ja että hän kaikin voimin koetti peittää sitä ja näyttää rauhalliselta. Hän puhui. Oli vaikeaa kuulla, millä äänensoinnilla hän sanoi sanan veljelleen. Oli vaikeaa nähdä, kuinka hätääntyneillä silmillä hän tuon tuostakin tarkasteli veljeään, aivan kuin salaa. Professori meni miss Yves'in luo ja minä jäin kahden tohtorin kanssa. Sen näki, että hän uhrautui ollessaan seuraamatta häntä, mutta antoi hänen kuitenkin mennä. Vähäväliä liitti hän kätensä yhteen, nosti silmänsä korkeuteen ja meni ovelle kuuntelemaan odottaen veljensä askeleita. Professori tuli pitkän ajan kuluttua. En tiedä, mitä hän ja Violet olivat sanoneet toisilleen, mutta hän oli vielä sortuneemman näköinen kuin äsken. Veli otti häntä kädestä ja vei hänet pois. En voinut heti mennä miss Yves'in luo, sillä mieheni oli saanut pahoinvointikohtauksen. Kävin siellä myöhemmin. Hän sanoi tahtoneensa salata kaikki sulhaseltaan, mutta ei voinut valehdella, kun hän kysyi. Hän ei tiennyt mitä professori Topler aikoi tehdä, vaan tahtoi kaikella muotoa lähteä Nürnbergiin niin pian kuin mahdollista. Kuvitelkaahan sitä pulaa. Ei ollut enää muuta junaa kuin puolen kymmenen. Minä en voinut lähteä häntä saattamaan, kun mieheni oli sairas, ja en millään olisi antanut hänen lähteä yksin. Oli tuskin aikaa päättää, että veljeni ja sisareni tytär Luise, jonka tunnette, lähtisivät hänen kanssaan tänä aamuna. Silloin tuli sulhaselta kirje, jossa tämä ilmoittaa päästävänsä Violetin lupauksestaan. "Ah!" huudahdin. "Kuulkaapa, herra", jatkoi rouva Treuberg hiukan hämillään. "Ymmärrän syyn iloonne. Violet Yves'in ystävättärenä luulen minäkin voivani iloita, mutta en tiedä, hyväksyisikö hän kosintaanne, vaikka onkin kiintynyt teihin, ja minä olen pyytänyt teitä luokseni sanoakseni teille sen. Älkää Herran nimessä menkö heti Nürnbergiin, älkää Herran nimessä esiintykö kosijana Yves'in perheessä! Ette tunne Yves-setiä. Se veisi ystävättäremme onnettomuuteen." "Onnettomuuteenko?" "Niin, Jumalan tähden. Ette ajoivat avioliittoa Toplerin kanssa, että päin vastoin — — —" Hän keskeytti. "Eivätkö he tyytyisi minuun?" "Mitä te ajattelette!" huusi "He olisivat väärässä, mutta luulen, että niin kävisi. Violetin äiti oli Roomatar, suloinen olento! Mutta minun tietääkseni hän ja hänen lankonsa eivät olleet samaa mieltä yhdestäkään asiasta; ja nyt he kuvittelevat, että kaikki italialaiset ovat sellaisia. Sitäpaitsi on pohjalla uskonnollinen kysymys." Pyysin häntä selittämään nuo viimeiset sanat. Violetin katoolinen äiti oli mennyt naimisiin protestanttisen William Yves'in kanssa, sillä välipuheella, että poikalapset kastettaisiin protestanttiseen, tyttölapset katoliseen uskoon. Sitten kerrotaan, että William olisi hiukan ennen kuolemaansa omistanut valittunsa uskon, koska hän oli, lähtiessään iankaikkisuuteen ennen miestään, toivonut sitä. Yves'it uskoivatkin, että niin oli heistä hyvin katkeraa ja he syyttivät siitä italialaisten käännytysintoa. Samalla ilmoitti rouva minulle, että herra Topler oli protestantti. Hämmästyin suuresti, muistellessani vanhan ystäväni arveluita ja hänen naurettavaa varovaisuuttaan, kun oli puhe Romasta ja paavista. Kerroin sen rouvalle ja hän sanoi, ettei kukaan voinut varmuudella sanoa mihin se mies kuului. Lupasin rouva Treubergille, ett'en näyttäytyisi Nürnbergissä ainakaan muutamiin päiviin ja kiitettyäni häntä sanoin hyvästi. Kiiruhdin juoksujalkaa kotiin kirjoittamaan miss Yves'ille. En ole löytänyt sitä kirjettä. Se oli ilon purkaus ja hyökkäys viimeisiä esteitä vastaan, jotka eroittivat Violetin minusta. Ilmaisin myöskin aikomukseni lähteä Italiaan parin kolmen päivän kuluttua, järjestääkseni asioitani pitemmän poissa-olon varalta. Niin minä kirjoitin, mutta ollakseni täysin suora, olisi minun pitänyt sanoa, että viivytin lähtöäni Eichstädt'istä pari, kolme päivää, siksi että odotin Luisen paluuta. Enkä suinkaan yksistään siksi, että tahdoin ilmaista kiitollisuuteni hänelle, vaan myöskin toivoen, että hän toisi minulle ainakin terveisiä. Maanantai-aamuna menin kysymään herra Treubergin vointia toivoen saavani kuulla jotain Luisesta, koska von Dobralla sanottiin, että toinen neiti oli tätinsä luona, eivätkä palvelijat tienneet koska heidän, isänsä palaisi. Siellä sain tietää, että he palaisivat samana iltana, tai ainakin huomenaamuna ja siellä tapasin sitä paitsi ystäväni Toplerin. Olin jutellut noin kymmenen minuuttia rouvan kanssa kun vanhus tuli sisään hyvin innoissaan, silmät loistaen. Nousin ylös lähteäkseni. "Älkää menkö", sanoi hän viitaten minua jäämään. Hän tervehti rouvaa ja tuli sitten avosylin minua kohti. "Hyvästi, hyvä ystävä", sanoi hän syleillen minua muitta mutkitta. Sitten puhuttiin musiikista, Eugène Beauharnais'sta, kuningas Ludvigista, kaikesta, paitsi siitä, mitä sydämissämme liikkui. Yht'äkkiä kysyi tohtori aioinko jäädä Eichstädt'iin joksikin aikaa. "Lähden huomenna", vastasin. Hän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti Luisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat sanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu. Pelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin ylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja, kysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme toistemme käsiä ja erosimme. Hän tuli "Mustaan Kotkaan" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään tarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: "Tulkaa mukaan!" Kysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä toistaen: "Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!" Ajattelin, että von Dobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä minulle. Mutta emme menneetkään von Dobralle, menimme Toplerille. Oliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan kysyvä "mutta" huulillani. "Se on välttämätöntä", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani. "Se on välttämätöntä!" "Mutta se ei ole mahdollista!" huudahdin. Luullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä nyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin eteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala eli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä sitten? Topler väitti itsepäisesti: "Sanon, että se on välttämätöntä!" "Mutta veljenne? Onko hän siellä?" "Varmasti." "Mutta tietääkö hän, että te tuotte minut hänen kotiinsa?" "Kyllä, kyllä! Hän tietää. Hän odottaa. Se on välttämätöntä." No hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se heidän asiansa. Kun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin ja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin kuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton erottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi jälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen kasvojaan. Kumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni. Vanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi istumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet. Huomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin munkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun hallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän surun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen näköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin kunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys salaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni. "Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?" sanoi ukko Topler ystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi toinen minun puoleeni ja toisti: "Hänellä on jotain sanomista." Samalla hän nousi ja meni sulkemaan ikkunan, josta saattoi vetää hänen veljensä päälle. "Onko hyvä?" kysyi hän. Pitkä hiljaisuus seurasi. "No, veljeni?" sanoi ukko. Toinen oli yhä vaiti ja vastasi vihdoin: "Voisithan sinä puhua, kuitenkin." Topler vanhempi hymähti ja mutisi: "Emmekö sopineet, että — —? No, minä puhun", sanoi hän sitten huoaten. "Ja sinä korjaat, jos erehdyn." Sitten jatkoi hän minuun kääntyen: "No niin. Veljeni tuntee omantuntonsa velvoittavan häntä ilmaisemaan teille jotain. Oikeastaan pakoittaisi häntä kaikki asiain tällä kannalla ollessa tekemään ilmoituksen teille välillisesti joko minun tai jonkun muun kautta, tai ainakin kirjeellisesti. Mutta minun veljestäni on vastenmielistä kirjoittaa eräistä asioista ja näyttää siltä, ettei hän tahtoisi sanoa kaikki minullekaan. Minun piti nyt olla läsnä vain todistajana, mutta käsitän, että veljeltäni puuttuu rohkeutta alkaa keskustelu. On turhaa sanoa, että on kysymys henkilöstä, jonka suhde veljeeni on muuttunut näinä päivinä. On kysymys tämän henkilön onnesta. Ennen kuin hän läksi Italiaan viime vuonna, oli hänellä varsin vakava taudinkohtaus. Se oli muistaakseni toukokuussa. Eikö niin, Hans?" — "Huhtikuussa", vastasi professori melkein puoliääneen. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä." "Hyvä", jatkoi vanhempi Topler. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä." "Kun hän oli parantunut, tahtoi hänen lääkärinsä puhella veljeni kanssa." Tässä keskeytti Topler ja katsoi veljeensä, joka peitti kasvonsa käsillään. "Tahdotko itse kertoa siitä?" kysyi hän. Toinen pudisti päätään. "Siis", jatkoi ukko alistuen. "Lääkäri alkoi sanoen, että hän tahtoi varoittaa..." Heikko ääni tuolilta keskeytti: "Että hänen velvollisuutensa oli..." "Oi, hyvä Jumala!" huudahti vanha Topler kiukuissaan. Hän hillitsi itsensä äkkiä ja korjasi tyynesti: "Niin, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa veljelleni, ett'ei tuon henkilön terveys tällä kertaa antanut aihetta huoleen, vaan että vakava vaara saattoi uhata tulevaisuudessa, etenkin katsoen siihen..." Tässä Topler epäröi, aivan kuin ei olisi ollut varma sanottavastaan ja kääntyi veljeensä. "Se ei ole niin tärkeää," mutisi professori. "Se ei ole tärkeää." Vanhempi Topler ei ymmärtänyt veljensä estelemisiä ja katsoi häntä kummissaan. "Jos on puhe perheen menneisyydestä", sanoin minä, "puhukaa vain; minä tunnen sen." "Koska sen tiedätte", jatkoi tohtori katsahtaen veljeensä aivan kuin pyytäen silmillään anteeksi. "Koska sen tiedätte, niin jatkan. Juuri katsoen perheen entisyyteen on lääkärin mukaan mahdollista, että kaikki käy hyvin pitkän aikaa vahingotta, jos vältetään kaikkea voimakasta liikutusta, johtui se sitten ilosta tai surusta. Neidille sopii paraiten hiljainen, rauhallinen elämä. Voimakas mielenliikutus olisi tuhoisa." Kuuntelin kauhistuen. Se, mitä kuulin ei herättänyt ihmetystäni. En ollut koskaan tahtonut ajatella sitä seikkaa, koska se peloitti minua. Tietämättäni olin samaa mieltä kuin lääkäri. "Te olette mahdollisesti kutsuttu", lopetti Topler, "valvomaan hänen terveyttään. Ymmärrätte siis, miksi veljeni olisi toivonut..." Kiitin ja kysyin, oliko heillä muuta sanottavaa. He katselivat toisiaan ja professori sanoi hiljaa jotain. Vanhus nousi nähtävästi hiukan epäillen ja meni mutisten ulos huoneesta, tervehtimättä minua. "Suokaa anteeksi", sanoi professori. "Arvoisa veljeni ei tiennyt... ei voinut... Asia oli neidin ja minun välilläni sovittu..." Hän oli ehkä valmistanut johdannon, mutta liikutuksen ja luontaisen kömpelyytensä vuoksi sekaantui hän heti ensi lauseessa ja luopui johdannosta. "Ainakin", sanoi hän, päästäen sanat huuliltaan nopeasti ja minuun katsomatta, "olisi hänen henkensä ollut paremmassa turvassa minun kanssani." "Paremmassa turvassa?" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä sanoilla. "Se", huudahdin, "on Jumalan kädessä!" Huutoni intohimo näytti tarttuvan häneen. "Kyllä, herra!" vastasi hän hypäten pystyyn. "Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!" Tiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen mustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni? Keskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti vastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin syytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen ja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä käsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut maailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli tyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan kun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua hyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä minulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen käsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen näköisenä: "Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä." Läksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: "Te vihastuitte", sanoi hän erotessamme, "mutta minun veljeni on parempi kuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi, tai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä, ymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin. Siellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!" Tässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän taivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. "Onneksi olkoon!" sanoi hän. Te ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans Topler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin sitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran tulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin häntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin lievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin, että tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun tyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina altis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteista _in abstracto_, ja sitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa. Seuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin alakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan suopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi terveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan puhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu pyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani Italiaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona. "Teitä ei kai saa enää nähdä Eichstädt'issä", sanoi Luise. "Tuskin", vastasin minä. "Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne varmasti ja pian." "Hyvä", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen suustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa synkästä vaitiolosta: "Muistelettehan hiukan meitäkin." En ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan kuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin siellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään unohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että hän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon kansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän niitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja kuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä: Du mei flachshaarets Deandl I hab di so gern Une i kunnt weg'n dein Flachs Glei a Spinnradl wer'n. [Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin muuttua rukiksi.] En koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä vaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran talon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin tähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen, jospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän, sydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät päivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten pitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt tunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että hän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan teihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret meidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä kiitollisuudella puolestasi. Tahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat raitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat nähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa tapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana. Mitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja sen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia. XXVIII. Veljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he näyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta, eikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He kuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani siihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni, mutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas omasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää anteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin aikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät sellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette ottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan vastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa en ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani helppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte minua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa hyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen, lombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin puhuin teille. Olin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk. ensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin, että hän oli kirjoittanut minulle _poste restante_ ja kiiruhdin sinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten tapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella postimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä. Siinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata kohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka kulkee _S. Maria ad muros_ kirkon itäsivua, parin askeleen päässä Portista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani, etten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa minulle: "Voitko pahoin? Olet niin kalpea." Tällä ruohoisalla kadulla yksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin seuraavat sanat: "Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin surullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää Nürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun ensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana Stehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi, ystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y." Santa Marian sivuovi oli auki. Menin sinne. Vielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan, kolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa goottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja minulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin, rippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen. Sellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt sanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä lepäsin, oli se tuskan vaikerrusta, _gemitus inenarrabilis_. Mitä saattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja että henkeni vapautui. Poikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni. Toivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä, selvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi niihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden, taiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden aavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja oikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys. Kaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat ihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat sen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei ennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä, ja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka kukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että nämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon yhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy jokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen henki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus pyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa samanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki muut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme mielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille prisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon värisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen nimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla värivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki värit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille se loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla valitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan ongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin vaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut taivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti viimeinen; olkaa siis huoletta. Menin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani. Tarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies, sydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin en pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat kuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta ehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta, joka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti muuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni suutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa tarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin häneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta. Hän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun pyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni kysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen kasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin oli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli katoolinen. Eräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli minulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin kolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua siinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka hän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti heille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi sinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu vihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini ja viedä Violetin Rooman tai Napoliin. En kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että koko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun taas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin köyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne ovat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota... XXIX. Kun olin järjestänyt asiani joksikin aikaa läksin Milanoon ja jatkoin sieltä Gotthardin linjaa Saksaan päin. Saavuin Frankfurtin kautta Mainziin neljäntenä kolmatta päivänä kesäkuuta. Olin saanut päähäni, että Violet oli kulkenut sitä kautta ja tein tämän oudon matkan kulkeakseni ainakin osaksi samaa tietä. Kun saavuttiin Rheinin yli vievälle rautasillalle valtasi minut syvä liikutus. Olin nähnyt Rheinin useita vuosia sitten sen lähteillä Rheinswaldshornin luona. Olin silloin aivan nuori, pääni oli täynnä Heinen säkeitä, Wunderhornin ballaadeja ja saksalaisia kuvia aina Kriemhildistä ja Hagenista Säkkingenin torvensoittajaan saakka. Minun mielestäni kätkivät Rheinin aallot, paitsi Niebelungien aarretta, suuria, runollisia rikkauksia; sen nimikin hurmasi minut ja olisin tahtonut nähdä sen komeimmillaan Wormsin ja Kölnin välillä. En tiedä mitä juhlaa Mainzissa vietettiin sinä iltana. Kuuluisa virta oli täynnä veneitä, siellä täällä kiilteli tulia; höyrylaivat menivät ja tulivat hitaasti soiton kaikuessa ja ilotulituksen räiskyessä niiden kannella; sähkömajakan tuli vilkkui kaukana ja väreili kaupungin talojen seinillä ja ihmisvirran täyttämillä rannoilla. En luullut, että Rhein olisi niin leveä Mainzin luona, ja ensimäinen vaikutelmani siitä oli hämmästys, mutta pian unohdin näyn ja ajattelin vain, että tuo mahtava virta veisi nainut tuonne, valojen ja veneiden taa, kaukaisten varjojen hämäryyteen, tuonne tuntemattomaan Rüdesheimiin, hänen luokseen. Samana iltana kuljin pitkin Rheinin vartta. Taivaan pelottava tummuus, valot joella, hiljainen ja liikkumaton väkijoukko rannalla, riemuitseva soitto, johon tuon tuostakin sekaantui kiukustuneiden petojen mylvinä läheisessä eläintarhassa, muodostivat juhlallisen ja samalla kaamean tunnelman, mikä teki mieleni synkäksi. Läksin kiireesti pois, aloin määrättä harhailla autioilla kaduilla ja huomasin äkkiä olevani suurenmoisen hiljaisuuden ympäröimänä tuomiokirkon vieressä. Pysähdyin katselemaan hämärässä häämöttävien kupoolien ja tornien epämääräistä suuruutta. Siellä löysin jälleen suuren iloni ja palasin majataloon. XXX. (Vihkostani). Mainz, Hotel Karpfen 21, VI. Rakas ystävä, sinä tahdot tietää mitä tunsin sinä iltana Mainzissa? Minä tunsin olevani iankaikkisuuden kynnyksellä. Sinä iltana kun ensi kerran kuulin sinun äänesi oli minulla sama tunne, mutta silloin oli iankaikkisuuden portti suljettuna. Nyt minä olen sinun, valittuni, ovi on auki, kuulen äänesi, tunnen nuortuvani, astuvani ylempään maailmaan. Ehkäpä laukean ylpeyden syntiin, rakkakin, mutta minusta tuntuu, ett'ei mikään muu rakkaus ole meidän rakkautemme kaltaista, että me todella olemme yhtyneet Jumalassa. Ja tämä ajatus kiihoittaa ja huumaa minua! Uskotko, uskotko sinäkin sen! Tänä yönä minussa paloi sellainen uskon into, että kun katselin tummaa kirkon tornia, joka kohosi aution torin lyhtyjen yläpuolella, kohotin ristityt käteni taivasta kohden. Sinä, valittuni, nuorrutat minut. Jospa tietäisit: olen kuin poika, joka tuntee muuttuvansa nuorukaiseksi ja on siitä kuumeessa. Sinä olet nuoruus, täysi elämä, voima ja riemu. Sinä teet minut siksi, minä tulen aina olemaan, sillä tämä nuoruus, joka nyt alkaa, on ikuinen. Uskotko, tiedätkö, että astumme iankaikkisuuden portista sisälle? Painaudu rintaani vasten, painaudu, että sinäkin nuortuisit minun kanssani. Nyt katoavat sielustasi kaikki surusi, kaikki epäilyksesi, kaikki katkeruus, kaikki entisen, epätäydellisen elämän jäljet. Voitko kuvitella, mikä aika sitte tulee? Sinä, lempeni, tunnet sen. Me emme vielä näe sitä kyllin selvästi. Kun olemme vain yksi henkilö, emme enää voi sanoa toisillemme: "Sinä olet elämä, voima ja riemu"; mutta meidän silmämme tulevat avautumaan, ja kun me etsimme sydämistämme, ajatuksistamme, töistämme, kaikesta, loppumatonta rakkautta, sanomme sille, aina sille: "Ole meidän elämämme, voimamme ja riemumme!" Missähän sinä olet tällä hetkellä? Hyvästi, rakastan sinua! — Säkeitä, jotka sepitin tänä iltana junassa Frankfurtin ja tämän paikan välillä. Hiomattomia ne ovat ja niitä on mahdoton hioa — Juna jyskien kiitää. Ma katselen heikkoa väräjävää valoa. Aattelen hienoa, hellää, kallista, kaukaista kultaa, mi miettien uinuu ja aattelee mua, ja miettien antaa itsensä mulle. Juna jyskien kiitää. Katselen tähtiä kylmiä, kolkkoja; katselen varjoja synkkiä, tummia, ne häilyy ja hohtaa. Aattelen häntä, nään hänet yksin, hengitän häntä, mi luonani viihtyy taivahan tähdissä, varjojen lennossa, mieleni huumassa. Tunnen rintasi sykkivän, lyövän. Kuulen äänesi Kutsuen soivan: "Saavu, oi saavu!" juna jyskyen kiitää. XXXI. Viidennen kolmatta päivän aamuna puoli seitsemältä läksin Mainzista Loreley-laivalla. Satoi ja tuuli. Matalat rannat ja saaret korkeine poppeleineen katosivat sumuun. Taunusvuoren huippuja ei ollenkaan näkynyt; muutamin paikoin en nähnyt muuta kuin keltaiset aallot, joita höyrymme kynti. Lopulta tuli Rüdesheim esiin erään saaren korkeiden puiden takaa, synkkien vuorien juurella. Asetuin Hotel Kraussiin. Tiesin, ett'ei Violet ollut Rüdesheimissä, mutta hänen tulonsa odottaminenkin, aavistus onnellisesta hetkestä, epätietoisuus siitä, missä, kuinka ja milloin saisin puhutella häntä, panivat sydämeni sykkäilemään, vaikka tuskin olin koskettanut maata jalallani. Katselin uteliaasti taloja, virtaa, kukkuloita ja tätä seutua, joka oli tuleva minulle tutummaksi ja rakkaammaksi kuin mikään muu paikka. Hotellissa sain pienen huoneen ruokasalin vieressä. Ainoa ikkuna avautui majatalon tuuheaan puutarhaan päin. Se oli pieni, varjoisa nelikulmio, täynnä vihreyttä ja ruusuja. Puutarhan toisella puolen oli rautatie, suuri, viheriä virta ja Rochusvuoren kukkulat. Kaikki oli minusta uutta, mutta mikään ei tuntunut vieraalta. Kysyin heti kyttyräselkäiseltä, lörpöttelevältä siivoojalta, oliko Rüdesheimissä eräs perhe Stehle. Hän vastasi minulle myöntävästi, silmät seljällään ihmetyksestä. Herra Paul Stehle ja hänen vaimonsa olivat paikkakunnan huomattavimpia henkilöitä. Heillä oli mitä parhaimpia viinitarhoja Niederwäldissä ja Rochusvuorella ja suuri, komea talo Mainzissa. He matkustelivat hyvin paljon, ja siivooja luuli, että he tällä hetkellä olisivat poissa kaupungista, hän lupasi kaikin tavoin hankkia minulle tarkat tiedot. Sainkin myöhemmin kuulla häneltä, että he olivat Frankfurtissa ja olivat samana aamuna sähköteitse pyytäneet lähettämään tavaroita Mainziin missä he aikoivat viipyä muutamia päiviä. En tahtonut menettää hetkeäkään ja kirjoitin sen vuoksi Violetille missä olin. Epävarmana hänen olopaikastaan kirjoitin kaksi kirjettä ja osoitin toisen Nürnbergiin, toisen Mainziin. Sitten kysyin Stehlen taloa. Se oli sievä, muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettu huvila, kaupungin itäreunassa, lähellä Giesenheimin tien ja rautatien risteystä. Toisen päivän iltana sain seuraavan kirjeen Mainzista: "Meidän piti jäädä tänne koko viikoksi, mutta lähdemmekin jo huomenna minun tahdostani. Oi, en voi, en voi enää olla kaukana teistä! Sieluni on enemmän kuin koskaan teidän, kokonaan teidän, mutta kun olen näin kaukana, pyrkivät vanhat kuvittelut yhä ahdistamaan minua. En tahdo enää kuunnella niitä, ja kuitenkin kärsin, kärsin, kaipaan teitä sanomattomasti. Rouva Stehle tahtoo matkustaa yöllä, siksi lähdemmekin vasemman rannan junalla, joka saapuu Bingeniin aamun koittaessa. Stehleillä on siellä paljon tekemistä; enkä siis tiedä koska saavumme Rüdesheimiin. Kun te kuulette junan tulevan, sytyttäkää valo ikkunaanne. Luulen näkeväni sen aivan hyvin Rheinin toisellakin puolen ja olisin niin onnellinen sen huomatessani! Älkää tulko Bingeniin, älkääkä koettako tavata minua matkalla laivalta Stehlen huvilaan. Tulkaa sinne k:lo viisi; silloin tapaatte minut varmasti. Hyvästi, hyvästi! _I love you!_ V.Y." XXXII. (Vihkostani). Yön keskellä kaukana kiiti juna jyskävä eteenpäin, Minä värjyen kuistilla seisoin, Oli lyhty mun kädessäin. Siell' kaukana kiidit sä poies junan vaunussa vilahtain. Kuni pienen, kelmeän tähden näit loistavan akkunain. Sinut silloin ma rintaani painoin, iski aatos tää välähtäin; Sinäkin minut syömmelles painoit Yössä tenhojen syvimpäin. Pois kiitivät kaukana pyörät, minä yhä jäin akkunaan; yön tyhjyyteen silmäni katsoi, yön kieliä kuuntelin vaan. XXXIII. En koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun hän oli kirjoittanut "myönnyn", ei mikään ollut minusta mieluisempaa kuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet itsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota harvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin ansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista mennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää liikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen johdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko tunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä, jolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean virran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden köysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva onneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan karkoitin sen kauhulla luotani. Kulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen kasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in metsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut, yksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä: Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun. Tasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut pieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset, maalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en auringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi "hyvää iltaa" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän osoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. "Rouva Stehle", sanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta hän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi tavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin sydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti minut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen nimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin tuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein maininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta niin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen astui ulos, löi sydämeni haljetakseen. "Jos sallitte", sanoi rouva, "menen ilmoittamaan tulostanne miehelleni." Jäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi seisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa rintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia ulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä. Hän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset silmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen: "Rakastatko minua?" Otin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja laskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin hengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa. Samassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin erottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät ymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan käsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken hillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että he kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin paljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi kertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka kanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle siitä, poistui Violet. "Noin kuukausi sitten", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan noin neljänkymmenen ikäinen, "en varmasti olisi voinut kuvitellakaan, että minulla näin pian olisi kihlattu tytär." Näin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten ja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras ja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut heille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen: kun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin ennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä paljon. Rouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä tahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin taas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme silmissään. Säikähdin. "Ei, ei," sanoi hän. "Olen liian onnellinen." Istuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun kasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet ojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä suloisimmaksi hymyilyksi. "Pelkään kadottavani sinut", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla, jollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi hetkeksi hänen kasvoilleen. "Violet", kuiskasin. "Vaimoni!" Hänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan kiihkeästi: "Ainaisestiko?" "Ainaisesti, ainaisesti!" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa sydämeni samoin. Emme puhelleet enää. Nautimme äänettöminä vihreästä, raittiista tuoksusta, kirkkaasta, puhtaasta loisteesta ympärillämme, ja omasta suloisesta onnestamme. Vasta kun hän näki Stehlein palaavan, sanoi Violet minulle: "Tulkaa huomenna kello yksitoista, tapaatte minut täällä." "_Tulkaa?_" sanoin. "_Tapaatte?_" "Tule", vastasi Violet hymyillen, "Tapaat minut, mutta vain näin kahdenkesken. Kun on toisia seurassa, teitittelemme. Huomenna", lisäsi hän hiljaa ja arasti. "Huomenna toivon saavani sinulta..." Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan ja samassa tulivatkin Stehlet. Jätin hyvästit ja herra Stehle saattoi minut kotiin. Nyt saattoi hän viimein kertoa minulle Nürnbergin tapahtumista. Kun miss Yves palasi Eichstädt'istä olivat sedät ottaneet hänet tavallista kylmemmin vastaan. He olivat saaneet professori Toplerilta kirjeen, jossa hän, tuntien, ettei voinut tehdä Violetia onnelliseksi, antoi takaisin sanansa. Violetin seuralaiset, Luise von Dobra ja hänen isänsä, olivat heti joutuneet ankaraan kuulusteluun, joka ei tapahtunut myrskyttä, sillä Luise oli puolustanut innokkaasti ystäväänsä ja oli puhunut minunkin puolestani. Sitten eivät Yves'it olleet puhuneet mitään veljensä tyttärelle kuuteen päivään; hän ei tiennyt olivatko he sinä aikana hankkineet uusia tietoja, kirjoittaneet Toplerille, tai mitä kummia lienevätkään tehneet. Lopuksi olivat he eräänä aamuna juhlallisessa muodossa antaneet Violetin tietää mielipahansa, eikä hänen ollut onnistunut selittää heille olevansa aivan syytön, että hän aina oli omasta puolestaan pysynyt uskollisena professori Toplerille annetulle lupaukselleen, vaikka olikin heti alussa selvästi sanonut hänelle, ettei rakastanut häntä. Sedät selittivät hänelle, että Yves'in perhe oli jo liiaksi kärsinyt erään jäsenensä onnettoman avioliiton vuoksi, katolinuskoisen ulkomaalaisen kanssa, ja siksi eivät he voisi suostua siihen, että sama seikka uudistuisi. Kun Violet vastasi, ett'ei hän todellakaan ollut päättänyt mennä naimisiin, koettivat sedät saada hänet lupaamaan, ett'ei hän ainakaan ottaisi italialaista. Violetia suututti sellainen ehdotus. Sedät pysyivät päätöksessään ja antoivat hänelle viikon miettimisen aikaa, lisäten, että jos hän ei lupaisi, ei hän saisi enää olla heidän kattonsa alla. Sallimus oli tahtonut, että Stehlet tulivat sattumalta Nürnbergiin juuri silloin palatessaan matkaltaan Sachsenista. Violet kärsi kauheasti. Hän tunsi toiselta puolen, kuinka paljosta hänen oli oltava kiitollinen sukulaisilleen, toiselta puolen oli hänen mahdotonta kärsiä senlaatuista pakotusta. Stehlet asettuivat välittämään, mutta tuloksetta. Silloin päätti miss Yves suostua heidän ehdotukseensa tulla heidän vieraakseen lyhemmäksi aikaa, koska hän ei vielä tuntenut minun aikeitani avioliittoon nähden, ja koska hänen ehkä täytyi lähteä Englantiin vanhan serkun luo joka oli ollut hyväntahtoinen häntä kohtaan. Herra Stehle arveli, että hän voisi jäädä Rüdesheimiin häihin saakka. Sanoin hänelle, että omasta puolestani koetin jouduttaa sitä niin paljon kuin mahdollista, ja että huomenna puhuisin siitä Violetille. XXXIV. (Vihkostani). Rüdesheim, 28. VI. Kuin elävänä haudattu, mi nostaa pois paaden, ja taas karkaa kammiostaan valoa vasten. Niin sua suutelin ma innoissani, sun pääsi, kätes, painoin rintahani, ja huules, sielus' sun. Join ilmaa, aurinkoa, avaruutta, ja mielen viepää suurta kaikkeutta, mi sulkee maailman. Ja kaikki ympärilläin yöhön hukkui, vain sua, sua täynnä rinta uhkui, vain sua, sua. XXXV. Seuraavana aamuna kello yksitoista tapasin Violetin puutarhassa. Kun puristin hänen käsiään, huomasin, että ne olivat jääkylmät, mutta hänen kasvonsa aivan säteilivät! Hän oli odottanut minua tunnin, vaikka hän muistikin käskeneensä minua tulemaan yhdeltätoista. Annoin hänelle edellä olevat kaksi runoa ja lipun, jossa oli viisi säettä, joita ei kenenkään muun silmät saaneet nähdä eivätkä tule näkemään. Hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun kerroin hänelle näistä, yöllä kirjoittamistani runoista. "Kas näin täyttyi eilinen toivoni", huudahti hän. Mutta kun hän näki, kuinka nuo viisi säettä olivat sommitellut ja mistä sanomattomasta rakkaudesta ne puhuivat, katseli hän minua tarkkaan, eilisen synkän tulen leimutessa hänen silmissään ja puristi kättäni samalla, kouristuksen tapaisella voimalla, voimatta sanoa sanaakaan. "Minä pelkään, että Jumala rankaisee meitä", sanoi hän lopuksi puoliääneen, katsoen alas ja hyväillen kättäni. "Sen vuoksi nimittäin, että rakastuit minuun Belvederessä luullen, että olin naimisissa, ja että minä annoin sinun pysyä luulossasi. Minä olen kiihkeästi rukoillut, että hän antaisi meille anteeksi, tiedätkö? Rukoile sinäkin, rakas. En ollenkaan tahdo kadottaa sinua heti. Se tieto, että sinä olet minun tulevassakin elämässä, ei riitä minulle. Voi Jumalani! Olen niin kiintynyt maahan tällä hetkellä! Tahdon pitää sinut täälläkin. Kas, sinä et voi käsittää kuinka rakastan sinua!" Selittäkääpä te minulle, rakas ystävättäreni, kuinka sellainen hätä ja sellainen hellyys voivat sekaantua sydämessä, sellaisina kuin ne totesin Violetin intohimoisissa sanoissa. Moitin itseäni siitä, että olin kiihottanut häntä liiaksi, ett'en paremmin hallinnut tunteitani ja pyysin häntä pysymään tyynenä, koska liian voimakas mielenliikutus voisi vahingoittaa hänen terveyttään. "Tyynesti tyynesti siis!" sanoi hän vakavasti "Jäähtykääpä tekin." Tuo tahtomatta lausuttu _te_, niin luonnollinen kuin se tällä hetkellä olikin, sai meidät sydämen pohjasta nauramaan. Otin hänen vasemman kätensä. "Se ei saata puristaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi", sanoi Violet surunvoittoisesti. "Mutta suothan sille yhtä hyvää kuin toisellekin." Tuo salahaavan saanut pikku käsi oli niin siro, hento ja kuultava! "Se on kaunein käsi, mitä maailmassa on", sanoin. "Älkää sanoko niin", vastasi Violet punastuen, ruveten taas teitittelemään. Hymyilin ja vastasin: "En sano niin enää." Hän huudahti kiihkeästi: "Kyllä te sanotte!" Ajatukseni siirtyivät itsestään hänen viastaan toisiin asioihin. "Ja sinun sukulaisesi? Mitä he sanovat? Kysyn sitä, koska minun mielestäni pitäisi kirjoittaa veljellesi." Tässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta siroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun tehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen ja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan ja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa häntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni mukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen ja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan arvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat avioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä pahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin, sydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki minut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa ystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä. En osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla suora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni, että tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani ilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni velvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle. Violet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin ymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä saattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se, ett'en ollut puhunut totta. "En tahtoisi erottaa sinua perheestäsi", sanoi hän katsomatta minuun. Pyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin hänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä mahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen, tai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi opiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani. Näytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia vakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen. "Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään. "Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän pitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!" Puhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että häämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina oli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut harvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle Violet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi, heikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä, ja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon perheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin paljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten avioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten tuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään, jolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti mieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti Rüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa. Violetista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus oikein miellyttänyt Stehlejä. Sen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen lain vaatimuksista. Kun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni epäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti minua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei se selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä Rüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani. Nähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo, enkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa tapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka rivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja ajatusten välillä. Sen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos palaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska kotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani ajoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos sovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän meille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei puhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle. Vastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin asettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi neuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen jälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle. Kun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut. Muistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka ne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä sitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni vielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen osina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden muodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus viettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te, rakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta onnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni. XXXVI. Kerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin lehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n huvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen kirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen liverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden ihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet yhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet kysyi: "rakastatko minua?" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja sitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin ollut sanoja. "Kuinka täällä on suloista!" sanoi hän jonkun ajan kuluttua. "Tahdotko, että jäämme tänne?" vastasin. "Elämään ja kuolemaan?" "Oi, en!" Hän sanoi "oi en" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin katseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän kuiskasi: "Missä agave kasvaa?" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen. Puhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin joku olisi voinut ymmärtää puhettamme: "_I kiss you_." Sitten oltiin taas vaiti vähän aikaa, ja sitten pyysi Violet minua lausumaan runon agavesta: Agaven kukka ylpeänä nousee, taivaalla häikäisevi hehku auringon. Lausuin sen ja lisäsin heti, ett'en enää ajatellut kunniaa, vaan tahdoin ainoastaan olla onnellinen hänen kanssaan, hänen vuokseen ja hänen kauttaan. Sitä parempi, jos voimme piiloutua elämään jossain Giesenheimin tapaisessa vaatimattomassa paikassa. Violet silmäili minua kaukaisin, utuisin katsein, ja nyökkäsi kieltävästi. Vasta jonkun ajan kuluttua vastasi hän vienosti "Ei, rakkahin, ei." Ja kun minä katselin häntä aivan kuin odottaen, että hän ilmottaisi syynsä, jatkoi hän, että hänellä olisi niin paljon sanottavaa minulle, mutta kun hän oli seurassani, tuli hän kykenemättömäksi muistamaan niitä, kykenemättömäksi keskustelemaan. Hän kirjoittaisi mieluummin. Tuskin oli hän sanonut tämän, kun hän hymyili, ja ymmärsin kohta, mitä hän oli ajatellut. Hän luki sen kasvoiltani ja kiiruhti sanomaan, että nyt ei ollut kysymys katkerista asioista, kuten Belvederessä, jossa hän oli samoilla sanoilla ilmoittanut minulle ensimäisestä kirjeestään. Pyysin häntä kirjoittamaan pian. Hän lupasi tehdä sen samana iltana. Ajattelin, mitä hänellä oli sanottavaa kirjeessään, ja luulen vastoin tahtoani tulleeni vakavan näköiseksi. Silloin sanoi hän vuorostaan: "_I kiss you_", ja lisäsi suloisen hätäisellä äänellä: "Älä ole noin vakavan näköinen!" Rouva Stehle tuli meitä kohden ja samalla hetkellä kulki ohi pikku tyttö kukkia kantaen. Violet kutsui häntä aivankuin salatakseen hämminkimme ystävättäreltään. "Mitä kukkia sinulla on?" sanoi hän. "Waldmeistereita." "Mistä olet niitä poiminut?" "Niederwaldilta." "Ja mikä sinun nimesi on?" "Luise." "Oh!", huudahdimme kumpikin. "Luise!" Waldmeisterit toivat mieleemme Eichstädt'in ja ystävättäremme, rakkaan neitosen nimen. Omantunnon vaivat ja suru pistivät sydämeen häntä muistellessa, vaikka se, ettemme vielä olleet puhuneet hänestä, oli kuin yhteinen syy. XXXVII. Violet kirjoitti näin: 4 p:nä heinäkuuta. Tuskin olit lähtenyt, kun sanoin hyvää yötä ystävilleni ja nyt olen huoneessani. Soisin niin paljon hyvää näille kelpo ystäville, mutta kun sinä jätät minut, kärsin muitten seurasta, tahtoisin olla yksin, tullakseni luoksesi, painaakseni sinut sydämmelleni _syvimmässä salaisuudessa_, niin kuin tuossa rakkaassa runossa sanotaan. En kirjoita sinulle sanoakseni, että rakastan sinua, siksi että siitä asiasta täyttyisi monta nidettä. Kirjoitan sinulle täyttääkseni Giesenheimissä antamani lupauksen. Luulen, että rakastuin sinuun Belvederessä liian pian, rakkahin; paljon aikaisemmin kuin sinä luulitkaan. Silloin ajattelin vastoin tahtoani, että olisin onnellinen saadessani elää lähellä sinua, halvimpana majassasi, ottaen tietämättäsi osaa sinun sisäiseen elämääsi; saadessani kuulla sinun puhuvan minua arvokkaampien kanssa ja lukea... niin, ajattelin sitäkin syntiä! lukea salaa sinun papereitasi. Sitten, kun sain tietää, että sinäkin rakastit minua, huimasi päätäni ja toivoin mielessäni, että sinun pitäisi kirjoittaa vain minulle. Tätä toivoin kerran myöhemminkin. Kun matkustin rautateitse Firenzestä Roomaan kuulin mainittavan sinua ihanteellisena kirjailijana, sillä tavoin, että se koski minuun. Valitin tuskasta ja ajattelin, että kun sinä tulisit omakseni, et kirjoittaisi riviäkään maailmalle. Mutta se oli ajatus, joka ei silloin voinut toteutua. Tunsin sinun sielusi paljon paremmin kuin ennen kirjeittesi kautta, tiesin, että mitä aatteisiisi tulee, kykenit sinä jatkamaan tietäsi halveksien päättävästi hyökkäyksiä, jotka tapaavat, tai eivät tapaa sinua. Nyt olen sinun ja tässä se, mitä sydämelläni on: Meidän pitäisi viettää elämämme sinun kotipaikallasi, siellä missä sinun rakkaimmat muistosi ovat, missä luonnon äänet ovat puhuneet sinulle ensikertaa, kerran lapsuutesi päivinä, saattaa sinut suuresti hämmästymään ja ihmettelemään, ja missä ne myöhemmin osottivat minulle, että olit runoilija, ja että ne vaativat vastausta. Muistathan, eikö totta, että olet kertonut minulle sen? Siellä olet oppinut tuntemaan niiden ihmisten ajatukset ja elämän, jotka jo osaksi ovat kirjoissasi ja osaksi mielessäsi; siellä sinä usein olet tuntenut koko kansan tavalla. Siellä tulee meidän viettää elämämme, ei sen tähden, että sinä nauttisit synnyinseutusi koko sulosta, vaan siksi, että tuo nautinto mielestäni kuuluu runoilijan tarpeisiin, ja sinun täytyy olla runoilija loppuun saakka, koko sielullasi ja minunkin sielullani. Olen osaksi ehkä liian epäilevä ja osaksi liian innostunut: viimemainittuun vahinkoon et sinä, joka annoit minulle takaisin kahdeksantoistavuotiaan sydämen, ole syypää. Minun mielestäni sinä runoilijana voit tehdä hyvää vain muutamille sieluille, ja ajattelen samalla, että tuon rajoitetun hyväntyön arvo on määräämätön, ja että olisit syyllinen pahaan, jos et tekisi sitä. Ja vielä lisäksi olen minä hyvin tietämätön ja mitätön henkilö, mutta kuitenkin sangen vaativainen; uskallanpa sanoa mielipiteeni siitä mitä sinun pitäisi taiteilijana tehdä tulevaisuudessa. Romaani, jonka olet alkanut, miellyttää minua tavattomasti, ja tiedän kuinka yhdessä kirjoitamme sitä sittenkun sinä olet minun. Näen jo itseni istumassa sinun vierelläsi, paljon mitättömämpi työ käsissäni, katsellen ja suudellen sinua, toivoen, kun sinä kirjoitat, ja laskien silmäni alas, kun sinä nostat katseesi paperista, ett'en häiritsisi sinua, ja saisit olla rauhassa. Tahtoisinpa vielä, ettei ainoastaan _die vornehme Welt_, niinkuin täällä sanotaan, esiintyisi tulevissa teoksissa, tuo hieno herroista ja naisista muodostettu seurapiiri. En myöskään tahtoisi, että niissä olisi vain talonpoikia ja työmiehiä. Vaan sitä minä tahtoisin, että sinä kuvailisit kaikenlaisia ihmisiä, sellaisina kuin ne sekaantuvat ja vaikuttavat toisiinsa, tai ainakin sellaisina kuin ne rinnatusten elävät todellisessa elämässä. Ja tahtoisinpa vielä suurempaakin: että olisit näille ihmisille totuuden ja oikeuden runoilija. Oi Jumalani kuinka sydämeni lyö kun ajattelen, että sinusta tulee sellainen! Syleilen sinua, puristaudun rintaasi vasten ajatuksissani, rakastan sinua ja olen niin onnellinen, että kärsin siitä. 5 p:nä heinäkuuta. Aamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin nähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas, raitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi. Jokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet minut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita suurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut maailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan ja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut. Olin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset arvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin jokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana uneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri runoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta inhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän luonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin väärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni sammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea, luoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan kuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä täältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen mieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on tutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että teos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei meidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä ihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä tunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii sekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei ole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran olisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja esimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla sillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa sielut ja paljastaa niissä piilevän synnin. Saanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet, hyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai niin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden luulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin minulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan tehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen, rakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei, eihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun elämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien rinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea. Tiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea? Saatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen sinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän mieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi Giesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä, enkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin täyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä se ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja taiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet, kaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin todellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä, minä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi esineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja kansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, — huomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä osaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta minä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni, puhun sinulle hyväilyilläni! Pelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon hienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa niille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka paljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka tietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän kasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni? XXXVIII. Palasimme puutarhaan kävelyretkeltä. "Minkä tähden rakastat minua?" kysyi hän. "Yhäkö unen vuoksi?" "En toki", vastasin nauraen. "Unelmien takia... Pyydän teitä sanomaan _unelmien takia_, neiti... ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan rakastanut." "Mitä?" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä. "Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette näytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne äänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut osalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?" "En ole loihtinut teitä hetkeksikään", vastasin. "Mutta luulen noituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas liikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani. Tiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S. Nazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit minulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta." "Oi kuinka myöhään!" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli niin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen silloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja sanovan _sinä_! Hän tuli hetkeksi aivan murtuneen näköiseksi, katsoi maahan ja huokasi! "Minä raukka aloin paljon aikaisemmin." "Roomassako?" sanoin minä. "Luettuasi _Luisan_?" Violet purskahti nauruun: "Liian nopeasti!" sanoi hän. "Onpa herra itserakas!" Sitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä sanottiin _Luisan_ tekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa naisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä. "Siinä näet", jatkoi hän. "Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit mielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus loittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua toisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme hipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme rakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti, saivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin tahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan pitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua jo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta paljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!" "Ja tuo pois lähtö", sanoin. "Kuinka se koskikaan minuun!" "Älä puhu siitä," sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan kiihkeästi. "Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!" Kuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli kun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta syvällä äänellä: "Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä mielikuvituksella!" XXXIX. Nyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme menneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme seurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen huvimatkan. Varjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä metsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät ja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat viitat näkymättömiä paikkoja. "_Fairyland_" [Keijukaisten maa], sanoi Violet hymyillen. "Niin", vastasin koneellisesti "_Fairyland_." Ja sydämeni läpi kulki aavistus ajasta, jolloin tämä hetki olisi kaukaisena muistossani, muuttuisi siellä näyksi Fairylandista, jossa nautin hetken, joka ainaiseksi katosi. Violet katsoi minuun: "Mitä ajattelet?" kysyi hän. "En mitään", vastasin. Hän torui ja nauroi samalla kertaa, ja sanoi sitten hiljaa: "Näin, että ajattelit jotain surullista. Sellaista minäkin ajattelin." "Mitä?" kysyin. "Että minä olen sinun _Fairy_ raukkasi, keijukaisparka niin heikko ja väsynyt, siipeenammuttu." Hän sairasti sinä päivänä outoa heikkoutta ja minä olin pyytänyt häntä luopumaan kävelyretkestä, mutta hän pani vastaan ja minä myönnyin koska huomasin, että pahamieli pois jäämisestä aiheutti ehkä vielä enemmän pahaa. Ajatus, että hän tahtoi olla terve ja voimakas _minun tähteni_, tuli jo kerran hänen huulilleen; hänen silmistään voi aina lukea milloin hän oli sairas. Stehlet tahtoivat kiivetä Molkenkuriin ja me odotimme heitä muistaakseni Kauzelin luona, josta tie nousee kiertäen vuorta rinteen puolivälissä. Jalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana reunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen, hukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä tuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme vielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä kädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä, riemastuksestani sillä hetkellä. "Nyt et tunne enää samalla lailla", sanoi Violet. "Olet liian tottunut pitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin Belvederessä", jatkoi hän, ottaen pois kätensä. Hän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt oli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti aivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en koskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein hulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus näyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini. Hän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui vakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt mitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun pitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni. Vaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt ohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin siihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan hämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää, etten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan hämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen silmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä tuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään. Otin muistikirjan. "Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "vaikka sinä menettäisit runoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?" Hänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi tuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata liikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti käsissään. Kosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en sillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä. Huomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan toverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen tunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta siitä, mikä katoaa. Kirjoitin muistikirjaan: Fairyland On satujen maassa metsä, niin synkkä ja varjoinen. Minä kuljen ja huoaten mietin missä piilevi keijut sen. Ja viidakko viuhuu ja vait' on, se tummuu ja kirkastuu; Se tyyneenä välistä uinuu, ja taas virkkuna havahtuu. Ihmeissäni katselen tietä, mi nousee ja häipyy pois; minä tahtoisin tunkea sinne, miss' vehreys tummin ois. Jos jonne mun tieltäni karkaat läpi lehvikön leppoisan, sinut, säikkyvä, suudelmilla minä jälleen rauhoitan. Ja vaikka en tunne ma metsää ja outo on mulle tie, Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie. En ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti. Senpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet hämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi lukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin, sillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri hän oli tuo keijukainen. "Kuinka sinä voisit olla keijukainen", huudahdin, "kun juuri sanon, että tahtoisin tietää missä hän piilee?" "Niin, niin", sanoi hän. "Mutta minä se sentään olen." Ja kun hän oli kuullut viimeisen värssyn, sanoi hän vain: "Kas, minäpä se olin!" Nyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät palata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin sinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme siellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja Pfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla Neckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon ystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen, pyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti saksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun vastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi, paljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti oluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun ei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä. "Voi helposti käsittää", sanoi rouva nauraen, "että te ihailette kaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä ajatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta meidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen naisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!" "Ohoh!" sanoi Violet aivan kuin ei olisi voinut uskoa korviaan. "Kyllä", jatkoi Emma rouva. "Todellisempia juuri! Luulen, ettei yksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä naisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien maasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas Violet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä." "Jokohan", vastasin leikilläni. "Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika olivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet Nümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei ollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet luistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt luullaan, ettei hän kuulunut _Gartenlauben_ tilaajiinkaan." "Te olette kavala!" huudahti rouva. "Mitä nyt, mitä nyt?" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan mahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen. "Kuulehan", vastasi hänen vaimonsa, "auta minua. Ystävämme pitää enemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa. Mitä sinä siitä arvelet." "Minun mielestäni", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä, "minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään kirjallisuuteen." Nauroimme ja rouva kohautti olkapäitään. "Entäs sinä, Violet", sanoi hän. "Mitä sinä arvelet. Unhotappa hetkeksi isänmaasi ja sano mielipiteesi." "Minulla on oma mielipiteeni", vastasi Violet. "Enkä osaa pitää kauniita puheita. En ole oppinut", jatkoi hän hymyillen. "Enkä osaa muuta kuin kirjoittaa nimeni tähän." Hän veti luokseen Molkenkurin käyntikirjan, joka oli tuotu sinne hiukan aikaisemmin. Siinä oli sarake nimiä ja toinen kotipaikkaa varten. Violet kirjoitti siihen omansa sijaan erään minun keksimäni naisolennon kuvitellun nimen ja sen viereen toisen suloisen sanan: Italia. Stehlet olivat jo aamulla kirjoittaneet albumiin ja minä yksin huomasin Violetin rakastavan ajatuksen. En puhunut siitä, enkä missään tapauksessa olisi puhunut, vaikka Violet ei olisikaan tehnyt minulle vaitiolon merkkejä. Tunsin, että sen täytyi pysyä hänen ja minun välilläni, että ne olivat vain kaksi rakastavaa sanaa, ehkäpä mahdollisimman helliä ja hyväileviä. Olin niin onnellinen, että annoin Emma-rouvan jäädä taistelukentän herraksi. Kun laskeuduimme alas nousi kuu Königstuhlin metsäisten kukkulain takaa. Violet tahtoi kulkea alamäkeä jalan, minun käsivarteeni nojaten. Kaupungin kellojen kaukainen ääni saapui ja katosi tuulen mukana, käki lauloi metsässä, jonka häilyvät latvat kuu hopeoi. Stehlet kulkivat edellä naureskellen keskenään, ja minä puhuin Violetille liikutuksesta, jota olin tuntenut lukiessani hänen uuden nimensä, hänen uuden isänmaansa. Hän puristi kovasti käsivarttani vastaamatta, ja koska juuri kuljimme kastanjoiden varjossa, oli hyvin luonnollista, että keijukaiseni muistutti minulle suloisemmalla tavalla hänelle kirjoitettuja säkeitä: Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie. XL. Kerroin hänelle kaikki ajatukseni, kaiken hyvän ja huonon, mitä sielussani liikkui, yhtä avomielisesti kuin Jumalalle. Mitä kiusallisempi ja nöyryyttävämpi tunnustus oli, sitä suuremmalla innolla sen tein. Kun joskus olen ollut epätietoinen, oliko joku ajatus, tai teko hyljättävä vai ei, täytyi minun aina, tahtoessani haihduttaa epäilykseni, ja täytyy vieläkin sisäisesti vedota siihen tuomioon, jonka tuo tunnossani näkymättömänä piilevä Violet olisi langettanut. Ja se arvostelu on varma ja ankara, paljon ankarampi kuin ulkonaisen, näkyvän Violetin antama. Kun ajattelen tätä, pistää silmiini omituinen yhtäläisyys ja siitä johtuvat seuraavat höyrylaivalla Mainziin mennessä sepitetyt säkeet: Nel mio mortal tu vivi, imago eterna; Ami negli amor miei, ne' pensier pensi, E, più divisa da' terreni sensi, A la mia coscienza sei più interna. Giusto ministro a Dio, quivi governa L'occhio tuo, speglio a' Suoi chiarori immensi: Levando in core mal vapor non viensi Che l'ombra ei non ne segni e non ne scerna Ma se da te rimorso, idea severa, Dico tremante la fralezza mia A la mortale tua persona vera, Sorridendo mi bacia tanto pia Ch'io veggo in te come in arcana spera Quanto il Signor giusto e clemente sia? [Minun kuolevassa hahmossani elät sinä, ikuinen kuva; rakastat minun rakkaudessani, ajattelet minun aatoksissani, ja mitä vieraampi sinä olet maisille aisteille, sitä lähempi olet minun tajunnalleni. Vanhurskaana paimenena Jumalan hallitsee täällä sinun silmäsi. Hänen äärettömien kirkkauksiensa kuvastin ei nouse sydämestä pahoja huuruja, joiden varjoa ei niihin piirtyisi ja niistä eroittaisi. Vaan jos sinun soimaamana, aatos ankara, minä vavisten kerron raihnaan heikkouteni sinun todelliselle, kuolevaiselle persoonallesi, niin hymyillen suutelo minut niin hurskaaksi, että minä sinussa, kuten salaisessa toiveessa, näen kuinka vanhurskas ja lempeä on Herra.] Violet oli jäänyt Rüdesheimiin, koska muutamat hänen nürnbergiläisistä tuttavistaan olivat luvanneet käydä häntä tervehtimässä, ja minä olin valinnut tämän päivän mennäkseni Mainziin, ostamaan hänelle lahjan. Palasin hankittuani rannerenkaan, ja näytin hänelle edellämainitun runon, jonka tarkoituksen hän kohta tajusi, vaikka sainkin selittää hänelle muutamia yksityisseikkoja. Sisällys miellytti häntä, mutta säkeet eivät hänestä tuntuneet minun sepittämiltäni; hänen mielestään ne erosivat niin paljon muista, jotka olin antanut hänelle. Käsitin sen täydellisesti, mutta kuitenkin kysyin mitä outoa hän niistä löysi. Hän vastasi, että ne olivat paljon hämärämpiä, että ne paljon enemmän muistuttivat niiden italialaisten klassikkojen runoja, joita hän oli lukenut, ja että ne tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin olisi joku italialainen maalari 14:ltä vuosisadalta kirjoittanut ne. "En tiedä kuinka monasti olen lukenut runon läpi", sanoi hän minulle seuraavana päivänä. "Ja se herättää minussa omituisen tunteen. Muoto ei minusta tunnu niin notkealta kuin muissa runoissasi, mutta olen hyvilläni tuntiessani itseni siinäkin." Huomautin, että se johtui niiden yhteisestä sisällyksestä. "Ei", vastasi hän. "Tunnen selvästi, ettei se johdu vain sisällyksestä, siihen vaikuttaa myöskin sen vanha ja henkevä kieli. Sanoppa miellyttääkö tämä muoto italialaisia enemmän kuin tuo toinen." "Jätetäänpä minun sonettini rauhaan", vastasin minä. "Italiassa pidetään paremmista runoista kuin se. "Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi sisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen tulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin." Violet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin, kuiskasi: "Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat kerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää suloinen. Mitä sinä sitten teet?" "Älä ajattele sitä milloinkaan", vastasin. "Silloin en enää ole kyllin hyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä." Sitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet pahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin hävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä ensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että rakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt nähdä minua sellaisena. "Olin minäkin kerran", sanoi hän sitten, "sarkastinen sinulle, mutta nyt en ole enää." Hän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein vieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä sanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta väitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan selittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti ja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten naurettavia puolia. "Siis", sanoi hän, "ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta voi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen yltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?" Hän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen kasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa. Vastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin päästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä. "Olisiko minun sitten parempi", sanoin minä, "hillitä tunteitani niissäkin?" "Ehkäpä", vastasi hän puoliääneen. "Tuskinpa yleväaatteiset kirjat koskaan esittävät naurettavaa." Väitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt paikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden tahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan hyvän tuulen tunteen. "Ole ivallinen itsellesi", sanoi Violet. "Löydätköhän minussa koskaan naurettavaa?" "Mikä rikos!" vastasin huoaten. "Pelkäänpä ett'en löydä." XLI. Seuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä Heidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne majatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen yön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena, toisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset säteet väreilivät virran mustalla pinnalla. "Tiedätkö", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, "tänä yönä on Niebelungien aarre löydetty." Sanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi ihmettelevä _ohoh_! "Minä olen löytänyt sen", jatkoin. "Ja miss Yves saa sen kokonaan." Annoin hänelle seuraavat säkeet: Nouseva kuuhut kultaa mustan virran vahdon. Rikkaan, loistavan aarteen aalloista ryöstää tahdon. Kuohuvi Rhein, ja vankat poppelit rannoilla värjyy. Tuulet mun eelläni entäin vinkuen, tempoen ärjyy. Hukkuneen välkkyvän korun, pyhän Rheinin kätkevi vesi. Lauluni sieltä sen noutaa Kullaksi kulmillesi. Tummat aallot ne suree mennyttä aarrettaan; Valkeelta otsaltas enää sit' ei riistetä milloinkaan. Aioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille saakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne tuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti runoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet katselivat hänen työtään. "Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme", sanoi rouva Stehle. "On hänkin sen kuvannut", kuiskutti Violet. "Minäkö?" huusin hämmästyneenä. "Näyttepä olevan", sanoi rouva Stehle kysyvästi hymyillen. "Mutta", vastasin. "Minäkin näen Rheinin ensikertaa." "Tehkää se", sanoi herra Stehle. "Kuvatkaa se, kirjoittakaa mitä näette, niin saamme tietää kuinka runoilija näkee ja kumpi on parempi maalari: miss Yves vai te." Stehlet olivat kuin poikia, joiden päähän pistää hullu ajatus; se valtaa heidät kokonaan, eikä kukaan voi saada heitä luopumaan siitä. He eivät voineet käsittää kuinka naurettavalta minusta tuntui myöntyä tuohon mielijohteeseen. Luulin, että Violet auttaisi minua, mutta hän liittyikin päin vastoin molempiin toisiin minua vastaan ja tahtoi itse tuoda minulle paperia ja lyijykynän. Rhein virtasi idästä päin suoraan meitä kohti kirkkaana kuin taivas, levitellen silmänkantamattomiin laajaa pintaansa, jonka utuinen viiva taloja ja puita erotti näköpiiristä, vasemmalla törröttivät Rüdesheimin Adlerthurmin paksut tornit, oikealla häipyivät taustalle olevat kukkulat taivaansineen. Lähellä meitä keinui oikealla rannalla pitkä rivi veneitä aalloilla, jotka kuohuivat ja välähtelivät pingottuneiden ankkuriköysien ympärillä. _Kriemhild_-laivan palloina pursuava savu paistoi hopealta auringossa. Luulen näin ainakin likipitäin ilmaisseeni sen mitä näin; minulla ei enää ole tuota paperipalaa, sillä heitin sen heti virtaan. "Kuulkaas!" sanoi Stehle. "Minä, joka en ole runoilija, näen suuren vesipaljouden, paljon suuremman kuin olisi tarpeellista. En katsele poppeleita, vaan viinitarhaani Rochusvuorella ja se on hyvin surumielisen näköinen. Adlerthurmin ja minun välilläni on teidän kamaripalvelijanne kyttyrä. Hän onkii tässä lähellä ja se kyttyrä on mielestäni sen arvoinen, että runoilijankin kannattaa kiinnittää huomionsa siihen. Muuten rohkenen antaa voitonpalmun miss Yves'ille, sillä te ette ole puhuneet mitään Rheinin veden väristä." Vastasin, että olisin mieluummin tahtonut kuvata Hegelin metafysiikan, kuin Rheinin värin, ennenkuin saksalaiset ehtivät sen tehdä. Violet sanoi minulle myöhemmin laivalla, että hän oli maalarina nähnyt samaa kuin minä, mutta ett'ei se ollut runoutta, eikä se kuvannut Rheiniä, vaan mitä virtaa hyvänsä. Runoilijana olin hänen mielestään nähnyt sen paremmin ensi kerralla Rüdesheimerin innostamissa ajatuksissani, olin kuvannut sen paremmin tahtomatta kuvata sitä parissa säkeessä. Ma juon, ja aatoksissa kaukaa kangastavan nään ma tornit, kukat, kummut, pyhän Rheinin juoksun. "Sellainen on oikea Rhein", sanoi hän. XLII. Palatessamme huvimatkalta St. Goarista sanoi Violet minulle edellämainitun viheriän-valkoisen _Kriemhildin_ kannella: "Mitä kirjoittavat ystäväsi? Tietävätkö he, että teet tämän tyhmyyden?" Olimme keskellä väkijoukkoa ja Violet huvitteli sanomalla minulle kaikenlaisia asioita saadakseen minut suutelemaan ja hyväilemään häntä, hyvin tietäen, ett'en voinut tehdä kumpaakaan. "Sinä et vastaa", sanoi hän katsellen minua kiusoitellen, niinkuin se Violet, jonka olin hetken aikaa nähnyt Heidelbergin metsissä. "Siitä näkee, ettet ole uskaltanut ilmoittaa hommistasi. Sinä tahtoisit nyt suudella minua, ettei sinun tarvitsisi vastata, mutt'et kuitenkaan uskalla panna aikomustasi toimeen. Minä olisin niin onnellinen jos sinä minun tähteni rohkenisit olla pitämättä väliä yleisen sopivaisuuden säännöistä; niinä puolestani voisin olla pitämättä väliä koko joukosta ympärillämme. — Älä, Herran tähden, älä, minä Pyydän!" sanoi hän hiljaa huomatessaan, että aioin toimia hänen yllytyksensä mukaan. Sittemmin toisti hän vakavasti äskeisen kysymyksensä ja minun täytyi tunnustaa, ett'ei kukaan Italiassa, paitsi veljeäni, tiennyt minun lemmenseikkailuistani. Violet oli hetkisen vaiti. "No niin", sanoi hän sitten. "Jos minä nyt putoaisin, Rheiniin, tietäisi tuskin kukaan Italiassa, että olemme tunteneet toisemme, koska sinä et milloinkaan puhuisit mitään, eikö niin?" Viivytin vastaustani. "Niin kyllä, sanoi hän. Lupaa minulle ett'et sano kellekään mitään! Minä tahdon elää sinussa. Minua ei miellytä se ajatus, että rakkautemme ilman pakoiltavaa syytä kulkisi suusta suuhun. "Puhu vain siinä tapauksessa, että joku Italiassa saisi tietää jotain ja sanoisi, että olin rakastajattaresi, enkä morsiamesi." "Älkäämme turhan tähden pahoittako mieltämme!" vastasin. "Alkakaamme päin vastoin laatia luetteloa kaikista omaisistamme ja tuttavistamme Italiassa, Saksassa ja Englannissa, joille täytyy lähettää kihlakortteja." "Niin", sanoi hän. "Se on välttämätöntä ja sen me teemme. Kuitenkin tuntuu minusta paljon raskaammalta kuin äsken se, ett'ei minulla eikä sinulla ole ystäviä, tai sukulaisia, jotka olisivat onnellisia nähdessään meidät onnellisina. Mutta sen me teemme, sen me teemme." Sitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä kenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että kärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä jollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä, rakas ystävättäreni. "Onhan sinulla Emma Stehle", sanoi hän. "Niin, Stehle-parat", huudahdin vaihtaakseni aihetta. "Minun mielestäni he saavat olla liian paljon yksin." Nousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään. Violet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti minulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä, aivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat jokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla. Oberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan laivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin puristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan selon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan minut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli vaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut, välttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa. "Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!" sanoi hän. "Olette oikeassa: hänhän oli rakastunut minuun." Hän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua maalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekä _Kissaa_ että _Hiirtä_ (pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo Kreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin tapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En ollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa jokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä. Sillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti suuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli jo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että minun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin suunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta oli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka näkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa imien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko ollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin sopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan Drachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä Wetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen kasvonsa. "Ei, ei", sanoi hän äkkiä. "Älkää menkö Wetzlariin." "Miksi", kysyin hämmästyneenä. "Mitä pahaa siinä olisi?" "Ei se maksa vaivaa", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle Rheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät terävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia vastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta, enkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler nuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä huviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään. Topler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle lakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät taivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen, hän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni iloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä. XLIII. Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin päivänpaisteeseen. Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa. Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan, miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki. Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni. Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin! Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti. Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!" Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin, synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet. Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä. Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta, joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen. Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa, katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski. "Eilen illalla", sanoi hän painunein päin; "sain kirjeen..." Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen huoaten syvään. "Älä tee niin", sanoi hän hiljaa. "Älä pakota minua vihaamaan häntä!" Minua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi. "Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta." Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi; kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän vapaa, vai ei. Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä. Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen, ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni, en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain, ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen, että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä. Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui seuraavalla tavalla: "Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen. Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi, tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne." "Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa teitä pysymään oikealla tiellä." Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia lähettämään kirjeen sellaisenaan. Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon. XLIV. Tästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä kärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta kateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut kärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin vielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että kirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen Italiassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä oli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska Stehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan siitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen tapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten sääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta tiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme Roomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne varsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan jälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin oli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista, yksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan rannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle Veneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en siellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan. Hän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani, muuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt häneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo sanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja kuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani hänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt kosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin, että Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian voimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua sisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään ihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi kehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut, voimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani, paremmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen henkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin sama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa tukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella. Kuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme, ja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä syytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta kohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka ylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme pimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas toiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka ajatuksissamme, silmänräpäyksen aikana. Olin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät tunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume, joka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi mustasukkaiseksi tahtomattanikin. On kyllä totta, että olin sanonut Violetille "suo anteeksi", ja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli tässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta anteeksipyyntöön. Kun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että hänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti heti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua, koska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli epämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket, jotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin iloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata hänen tähtensä ihanimman ilonikin. XLV. Viimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen, tavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti muista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla ihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja intohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä, heihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja minä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen aikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä ja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se harmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän itselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin kiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän nauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani, vaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä sille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä tahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa niin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai kiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko juttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme siksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme näköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa. Kölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni, joskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän Gereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä ollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti esipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja sen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin musta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen muistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä kauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt häneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen salissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne voitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä saman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät jumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden luonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen ajatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut. "Minun mielestäni," sanoi herra Stehle sattuvasti, "ei tuo madonna ole miss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä." Palatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme illalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja eleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa, tornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja pronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka puhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä taivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen käsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt kiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa ylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven edessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien kukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei hän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut nousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi hän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään tunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni tarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla, ja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa olevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli maassa mosaikkikirjoitus: Geh' hin, geh' aus Bleib' Freund dem Haus. [Käynet ulos tai sisään, pysy talon ystävänä.] "Bleib' Freund!" sanoi hän ojentaen hymyillen kätensä minulle. Minä viittasin kieltävästi, sillä nyt vihasin tuota kylmää sanaa: _ystävä_! Hän ymmärsi sen, lakkasi hymyilemästä ja ojensi minulle toisenkin kätensä hyväksymisen merkiksi. Pidin hänen käsiään hetkisen omassani. Kun päästin ne, sanoi hän minulle puoliääneen: "Minulla on pahoja aavistuksia." Säpsähdin, sillä niin oli minunkin laitani Assmannshausenin matkan jälkeen, mutta karkoitin ne, niin kuin pahat ajatukset karkoitetaan. Violetin kalpeuden ja laihuuden panin entisten vaivojen syyksi, en tahtonut tunnustaa itselleni, että joka aamu, mennessäni hänen luokseen, luulin tapaavani hänet sairaana. Nyt kysyin häneltä voiko hän pahoin, enkä tahtonut nousta Drachenfelsille. Hän vastasi voivansa hyvin ja että minun piti mennä mitä pikimmin; hänellä olisi paha mieli, jos minä en saisi nähdä sitä hänen tähtensä. Minusta tuntui, että matkaan Drachenfelsille kulutin noin viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia. Mikä kansankokous Drachenfelsillä lie ollutkaan sinä päivänä: ihmiset kiipeilivät ylös ja alas jalkaisin ja hevosella, joukossa herroja, sotilaita ja Bonnin ylioppilaita monivärisine lakkeineen. Kulin Terassiravintolan ohi, joka oli täynnä ihmisiä ja melua, pääsin vuoren huipulle, poimin sirpaleitten välistä kukkasen Violetille ja pintapuolisesti katseltuani murtuneita torneja ja rotkoja laskeuduin harpaten vuorta alas kärsimättömänä tapaamaan morsiantani, kuvitellen onnettomuuksia ja moittien itseäni aivan kuin olisin tehnyt tyhmyyden. Muutaman askeleen päässä Drachenburgin muuriovesta tapasin herra Stehlen. Hän hymyili hämillään ja kysyi minulta hyvin kiireellisesti miltä näköala minusta näytti. Huomasin, että hän oli kalpea. Hän näki silmistäni, että epäilin jotain, ja teki liikkeen pidättääkseen minua. "Jumalan tähden", huusin syöksyen eteenpäin. "Mitä on tapahtunut?" Hän tarttui käsivarteeni ja toisti: "Pysähtykää, ei mitään, mutta odottakaa hetkinen!" Minä riistäydyin irti ja juoksin sinne, minne olin jättänyt Violetin. Hän ei ollut siellä enää; kaikki oli tyhjää. Katsoin tuskaisena ympärilleni. "Kuulkaahan!" huusi Stehle, joka oli kiiruhtanut jälessäni. En kuunnellut häntä, vaan kiersin nopeasti linnan. Sen takana näin Violetin ja seisahduin äkkiä, hengittämättä, kuin olisi jokin sattunut sydämeeni. Häntä ei näyttänyt vaivaavan mikään ja hän puheli selin minuun oudon nuoren herran kanssa. Siellä oli vain rouva Stehle, joka minut nähtyään kiiruhti luokseni pidättämään minua niin kuin miehensäkin. Violet puhui kiivaasti herralle, joka kuunteli muutaman askeleen päässä hänestä tukien päätään kädellään, otsa vihaisissa rypyissä. Arvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi kuka minä olin. Violet ymmärsi hänen silmiensä välähdyksen ja kääntyi puoleeni: "Tässä hän on," sanoi hän ja lisäsi hymyillen: "tule!" nyökäten päällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki mustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään. "Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———", esitteli Violet. Sitten sanoi hän nimeni ja lisäsi, "sulhaseni." Samalla otti hän käsivarteni, nojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään. "Hyvästi, herra. Voikaa hyvin!" Luulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin vastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun kohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin heiluttaen hattuaan kädessään. Violet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani. Stehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden. Luulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain käsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. "Rakas, rakas", sanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin silmin. "Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni? En voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua niin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit. Olenhan minä _sinä_." Vastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en kärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin, että äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi onnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että hänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta. "Ei toki", sanoi hän. "Minä voin hyvin, todellakin hyvin." Olin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti hillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen päässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa aurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella taivaalla. "Täällä tuntuu Pohjoisen puhallus!" sanoi hän. "Voi, kuinka olen onnellinen siitä, että sinä sait nähdä tämän seudun." Tuskin oli hän, ponnistettuaan viimeiset voimansa, sanonut nämä sanat, kun hän pyörtyi ja olisi kaatunut, joll'en minä olisi ehtinyt ottaa häntä käsivarsiini. XLVI. Nyt seurasi hermokohtaus, jota kesti melkein koko yön. Hänen luonaan oli lääkäri, rouva Stehle ja majatalon isännän tytär. Minä valvoin viereisessä huoneessa. Lääkäri tahtoi lähteä heti, mutta viipyi kuitenkin minun pyynnöstäni keskiyöhön saakka. Sitten lähti hän hymyillen pelolleni ja sanoi sytyttäessään piippuaan: "Tiedän, tiedän! En huomaa mitään vaarallista, ei mitään vaarallista." Aamupuolella rauhoittui Violet hieman. Emma-rouva tuli luokseni ja sanoi, että Violet tahtoi välttämättä lähteä ensimäisellä junalla. "Mutta ettehän ole suostunut siihen?" sanoin minä. Rouva Stehle ei vastannut ja minä käsitin hänen vaikenemisestaan, että hän ei ollut pannut vastaan ja että hänellä oli joku salainen syy, jota hän ei uskaltanut tunnustaa. "Luulen, että se on parempi", sanoi hän lopuksi, "ja olen myös sitä mieltä, että miss Yves kykenee lähtemään matkalle." Tiesin rouva Stehlen järkeväksi ja ymmärtäväksi naiseksi ja myönnyin sen tähden vaikka vastenmielisestikin hänen salaisten syittensä vuoksi. Puoli tuntia sen jälkeen kutsui Violet minua. Hän oli hyvin heikko, mutta oli jo noussut ja tahtoi pakostakin lähteä. Kun rohkenin sanoa sanan saadakseni hänet luopumaan päätöksestään, vastasi hän, että hän piti jo itseään vaimonani, joka tottelisi minua kaikessa, ja pyysi, että minä tässä asiassa luottaisin hänen arvostelukykyynsä. Violet pyysi katseellaan rouva Stehleä poistumaan ja minä käsitin, että hän aikoi kertoa minulle Drachenfelsin tapahtumat. Koetin saada hänet vaikenemaan, ettei hän kiihtyisi, mutta hän syleili minua kätkien kasvonsa rintaani ja sanoi, pitkän hiljaisuuden kuluttua, vaikeroivalla äänellä: "Pyydän sinua; mennään pois." Muutama tunti sen jälkeen saavuimme jokseenkin hyvinvoipina Rüdesheimiin. Matkan kestäessä ei puhuttu mitään tapahtumasta ja kun tulimme kotiin, kävi Violet vuoteeseen, meidän pyynnöistämme. Aikaisin seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen. "Rakas! "Kun eilen jäin yksin sinun kanssasi Könisgwitterissä, olisin halunnut kertoa sinulle kaikki, mutta en voinut; huomasithan sen. Saatoin vain puristaa sinua rintaani vasten, siksi että sinä olet minun voimani ja elämäni ja minä kaipasin sinua niin! Aioin ensin antaa Emman, joka tietää melkein kaikki, puhua sinulle, mutta sitten arvelin, että sinun ja minun välilleni ei kukaan saa tulla ja että minun velvollisuuteni oli puhua. "Sinä tiedät miten ja miksi lakkasin rakastamasta häntä; nyt on hän, pahaksi onneksi, saanut päähänsä pakoittaa minut rakastamaan häntä uudelleen ja ottamaan hänet miehekseni. En usko, että rakkaus voi syntyä sillä lailla, sillä kerran oli hetki, jolloin hänkään ei näyttänyt todella rakastavan minua, vaikka hän nyt sen kieltääkin. Hän tuntee Emman, joka kerran oli hänen uskottunsakin, ja kun hän tapasi meidät yhdessä Drachenfelsillä, tahtoi hän, että Emmakin kuulisi hänen intohimoiset pyyntönsä. Minä hylkäsin ne niin ankarasti kuin saatoin, kauhulla, joka loukkasi häntä. Hän uhkasi vaatia sinulta selitystä, toivoen voivansa sen kautta purkaa kihlauksemme, vaikka selitinkin hänelle, että sinä tiedät jo kaikki. Uhkasipa hän tappaakin itsensä, joll'ei saisi minua. "Minä pakenin sinun turviisi, minä tartuin kiinni sinuun. Sano, Jumalan tähden, ettei mikään, ei kukaan saata koskaan erottaa meitä. "En tahdo, että sinä puhut hänelle, en tahdo, että sinä tapaat hänet. En tosin pelkää, että hän osaisi sanoa sinulle muuta kuin sen, minkä minä olen sinulle puhunut, mutta tiedän, että hänellä on oikeus puolellaan kertoessaan, kuinka minä rakastin häntä, kuinka sammumattomalta minun rakkauteni näytti, kuinka minä itse uskoin, että niin oli ja kuinka tuskallista on, että minäkin olen samanlainen kuin ne, jotka voivat rakastaa kahdesti. Ei, hän on raskaasti rikkonut minua vastaan, eikä hänellä ole oikeutta valittaa sitä, että minä rakastan sinua; vain niillä, jotka uskovat ihmisluonteen ylevyyteen, on oikeus olla pahoillaan siitä. Mutta kun sinä kuulisit kaiken tuon hänen suustaan, et saattaisi tehdä muuta kuin nöyrtyä. Mutta minä en tahdo, että sinä kumartaisit pääsi hänen edessään minun vuokseni. Ei koskaan! "En tahdo enää ajatella häntä, enkä hänen itsemurhauhkauksiaan. Olen moittinut häntä siitä sanoen sitä pelkuruudeksi, ja minulla ei voi olla muita velvollisuuksia. Nyt tahdon tulla vain sinun omaksesi, niin pian kuin mahdollista ja sitten lähteä kauas pois, minne vain tahdot, mutta hyvin kauas. "Tule kello yhdeksän. Olen jo puhunut Stehleille, että vihkimistä pitäisi jouduttaa. Paul on rakas, innokas ystäväni ja on onneksi mitä parhaissa suhteissa Mainzin piispaan. Niin järjestämme kaikki." Olen jo kertonut, että ystävämme eivät hyväksyneet sitä, että vain kirkollinen vihkiminen toimitettaisiin Rüdesheimissä. Nyt oli siviilivihkimistä varten tarvittavat muodollisuudet pantu alulle, mutta ei vielä saatettu loppuun ja Violetin tila oli sellainen, että Paul sanoi minulle: "Nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta" ja lähti heti Mainziin. Nyt oli tiistai, ja ensimäinen kuulutus, niin Rüdesheimissä kuin Italiassakin, julkiluettaisiin seuraavana sunnuntaina. En tiedä kuinka Stehle ystäväni oli saanut piispan vakuutetuksi; kaikissa tapauksissa vaihdettiin koko joukko sähkösanomia Mainzin ja Rooman välillä ja perjantaina saapui vihkimälupa. Paul itse toi sen Rüdesheimiin. Olimme juuri salissa, kun hän astui sisään. Violet luki heti hänen silmistään, että lupa oli saatu, että hän muutaman hetken jälkeen olisi puolisoni. Hän tuli kuolon kalpeaksi ja painoi käsillään rintaansa. Minä kiitin Stehleä syleillen häntä sanaakaan sanomatta. "Olkaa aina yhtä onnellisia!" sanoi rouva Stehle syleillen morsiantani. "Äiti parka", kuiskasi Violet nyyhkyttäen. "Isä raukkani!" "He ovat täällä sinun kanssasi", vastasi rouva Stehle liikutettuna. "Emme näe heitä, mutta he ovat täällä ja siunaavat sinua, uskovat sinut miehellesi." Violet tarttui käteeni, peittäen toisella kädellään silmänsä. "He antavat sinut minulle", sanoin puristaen sitä. "Tunnen, että... he..." En voinut jatkaa. Silloin tuli hän luokseni kasvoillaan suloinen, vakava ilme, pani kätensä olkapäilleni ja kuiskasi korvaani: "Niin, sinunkin isäsi ja äitisi ovat täällä. Pidän heistä niin!" Läksin yhdessä Stehlen kanssa kirkkoherran luo puhumaan vihkimäajasta. Minä olin raskaalla mielellä, sillä aamulla olin saanut tuolta herralta Bingenissä päivätyn kirjeen, jossa hän pyysi saada puhutella minua seuraavana päivänä. Violetille en ollut virkkanut sanaakaan siitä, mutta nyt täytyi minun ilmoittaa asia Stehlelle, että hän auttaisi minua taivuttamaan kirkkoherran toimittamaan vihkimisen salaa, keskellä yötä. Tuo herra oli neljännestunnin matkan päässä Rüdesheimistä, hän seurasi varmasti asioiden kulkua ja Herra ties mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saanut tietää mitä me valmistimme. Kirkkoherra uskoi meidän selityksemme, että samat vakavat syyt, joiden tähden anottu lupa oli saatu, pakoittivat toimittamaan vihkimisen yöllä. Niin voimme lähteä kirkosta asemalle heti vihkimisen päätyttyä noustaksemme kello kolme etelään päin menevään junaan matkustaaksemme ehkä aina Tribergiin, tai ensimäisenä päivänä vain Stuttgartiin saakka. Kun kerroimme tästä päätöksestä naisille, oli rouva Stehle hyvin ihmeissään; hän ei voinut saada rauhaa sen tähden, että oli valittu niin epämukava ja romanttinen hetki. Miksikä ei voitaisi lähteä puolipäiväjunalla ja toimittaa vihkiminen yhdeksän, tai kymmenen ajoissa? Nyt ei Violet edes voisi pukeutua valkoiseen pukuunsa, vaan olisi pakotettu käymään alttarin eteen matkapuvussa. Minä vastasin, että tahdoin mieluummin matkustaa yöllä, päästäksemme kuumuudesta ja pölystä ainakin muutamaksi tunniksi. Violet hymyili. Näin, että hänkin oikeastaan piti suunnitelmaani hullunkurisena, mutta hänen mielestään riitti jo se, että minä olin sen laatinut, hyväksyäkseen ja puolustaakseen sitä. Pelkäsin, että hän huomaisi merkit, joita herra Stehle teki vaimolleen rauhoittaakseen häntä. Onneksi ei hän nähnyt niitä. "Tulkaa katsomaan!" sanoi Emma-rouva. "Te raaka ja julma mies!" Ja hän näytti minulle viereisessä huoneessa vuoteelle, kahden ruusunpunaisen kengän väliin levitetyn hienon hienon hääpuvun, joka kuului morsiamelleni. Minusta tuntui, että tällä hetkellä olin väkisin joutunut tuon sievän henkilön pienimpienkin salaisuuksien perille, henkilön, joka kohta kuuluisi minulle, ja ilo ahdisti rintaani. Violet ajatteli kai samaa, koska hän punastui korviin saakka. Sanoin nopeasti hyvästi ja kiiruhdin Hotel Kraussiin. Tarvitsin muutaman tunnin järjestääkseni tavaroitani. Kirjoitin suunnattoman määrän kirjeitä sukulaisille ja ystäville ilmoittaen aivan _ex abrupto_ avioliitostamme. Minä aioin panna ne postiin myöhemmin Tribergissä, tai Stuttgartissa, mutta kun kuvittelin seuraavaa päivää en luullut päähäni mahtuvan muuta kuin rakkautta ja iloa. Kirjoitin veljellenikin, koska se ajatus, että veisin alttarin eteen vihan varjonkin häntä kohtaan, sai minut kauhistumaan. Kirjoitin hänelle lyhyesti, mutta ystävällisesti ja lisäsin kohteliaan rivin kälyllenikin. Aluksi luulin, että tuo rivi maksaisi monta ponnistusta. Niin ei kuitenkaan ollut; olin onnellinen ja tunsin itsessäni Violetin jalomielisen hengen, aivan kuin hän ja minä jo olisimme olleet sama henkilö. Oli jo yö, kun aloin kirjoittaa pitkää nimi- ja osoiteluetteloa, jonka aioin jättää Stehlelle, että hän myöhemmin painattaisi ja levittäisi viralliset ilmoituskortit. Nostaessani joskus silmäni ajatellakseni ja palauttaakseni mieleeni puoleksi unohtuneita nimiä, näin ikkunasta Bingenin tulet ja silloin ahdisti minua tuon miehen kuva tuon vieraan, joka oli halunnut puhutella minua. Jumalani, arvasin mitä hänellä olisi ollut sanottavaa ja mahdollisuuskin joutua kuulemaan sitä kiihoitti minua tavattomasti. Miksi hän oli itsepäinen? Aikoiko hän ehkä anastaa Violetin väkisin, luuliko hän, että hänellä oli oikeus puolellaan? Oliko hän niin hullu, että tahtoi sanoa sen minulle? Niin puhuin itsekseni kiukuissani ja arvelin, missä mies tällä hetkellä saattoi olla, kulkiko hän ehkä kaukaisten lyhtyjen alla, vai valvoi ikkunani ääressä, tai vakoiliko hän ehkä epäluuloisena, intohimoisesti Violetin asuntoa? Silloin kolkutti sydämeni vihasta. Sitten suututti mielikuvitukseni minua, rauhoituin ja rupesin jälleen kirjoittamaan. Yhdentoista seudussa käskin viemään tavarani asemalle ja läksin pois majatalosta. Ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli niin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni tai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei askeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin junaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani sydän sykkien, kynttilä kädessä. "Te olette oikea runoilija", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. "Ette ole hankkinut edes todistajiakaan." Löin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä ajatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin Wiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin vuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet. Olin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen sanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä, ja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä antaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun keskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna samaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin yllätettynä. "No katsokaa häntä edes", sanoi Emma rouva. "Katselkaa häntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista." Hän meni ja minä ojensin käsivarteni morsiantani kohden. "Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?" kysyi hän pää rinnallani. "Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä tahdoin, että sinullakin olisi se ilo." Ja hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti. Sitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa: "Olenko sen arvoinen?" En vastannut sanoilla, mutta hän ymmärsi hyvin vastaukseni. "Nyt me olemme viimeistä kertaa", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden jälkeen, "viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin niin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa sitten?" Hän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja suunsa korvaani. "Testamenttini", sanoi hän. Hän käänsi kasvonsa pois ja jatkoi yhä nauraen: "En jätä sinulle mitään." Sitten tuli hän taas vakavaksi, kiersi käsivartensa kaulaani ja suuteli minua rajusti. "Jumalani!" huudahti hän. "Kuinka on mahdollista, että vastustin sinua niin kauan." Kerroin hänelle, että minäkin olin tehnyt testamenttini melkein samaan aikaan. "Oi, jospa Jumala antaisi meidän kuolla yhdessä," sanoi hän. "Minulla ei ole rohkeutta pyytää, että hän soisi minun kuolla ensin; sinä kärsisit niin kauheasti." "Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoin minä. "Niin, niin, tapahtukoon hänen tahtonsa, mutta jos minä menen pois ennen sinua, älä lannistu. Olen sittenkin sinun kanssasi ikuisesti. Jumalan ja sinun kanssasi." Puutarhasta kuului ääniä ja askeleita ja Violet poistui. Sieltä tulivat Stehle ja minun todistajani, jota en koskaan ollut nähnyt, en edes kuullut mainittavankaan. Stehle oli sen näköinen kuin olisi hän tehnyt hyvän kepposen lähimäiselleen ja iloitsisi siitä. Toinen oli täydellinen goottilainen tyyppi puettuna hännystakkiin valkeine kravatteineen, suunnaton röyhelö niskassaan, liian pitkät liepeet selässä ja tavattoman suuri, museosta lainattu silinterihattu kainalossa. Hän näytti yhä jatkavan untansa ja kumarsi minulle pari kolme kertaa hyvin kunnioittavasti ja pelokkaasti, aivan kuin minä olisin ollut Kiinan keisari. "Ah, täällähän te olettekin", sanoi Stehle. "Kun kuljin Hotel Kraussin ohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon puutarhasta ja luulin sitä teiksi." Tuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. "Oh, se oli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen", sanoi Stehle. Hän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan näyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi hänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei häntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä huolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra Bröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi lopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella, vai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa. Illallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta kertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja minä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi ankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului ukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä ja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta Rüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet. Stehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti: Sinulle, nuori morsian, juon viinin tään. Ja sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi hän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli voimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija. "Mutta Herran tähden!" huusi Stehle. "Nosta lasisi ja huuda, eläköön sulhanen ja juo sitten!" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti peloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri, Emma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton todistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja minä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo kirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon. Puoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan kirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan rankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en voinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi minun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä suljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt juoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään. Kun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa, pelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä, että hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja veressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää, kärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas rukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti alttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein onnelliseksi. Nyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin kysymykseen, sanoin "si" ["kyllä"] italiaksi ja minä luulin kuulleeni Violetinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama henkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin, minun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen. Pappi sanoi meille _gratulor, gratulor_ tervehtien molemmin käsin. Tarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka onnellisina! Violetin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti hän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin asema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja katolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa menetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle tarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme siihen. Satoi yhä rankasti. Kirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin kärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa kun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva kahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin kotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten kanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen toimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: "Olkaa varuillanne, Bingeniläinen on täällä!" Ensin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle kuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla. "Ei", vastasi hän. "Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa. Hän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista." Hengitin kevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin kuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin pääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni jälkemme. "Nyt jätämme teidät", sanoi Stehle. "Jos tapaan hänet, pidätän häntä." Palasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren. "Pelkään", sanoi Stehle, "että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu löytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia yksin oloa varten." Rouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova käsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet ymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille ajatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa hänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja katosi sateeseen. Kaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin Violetin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin kaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme molempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme osaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin huudettavan, "pian!" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä sisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet edelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat huutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen liikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä? Oliko hän noussut junaamme, vai ei? Violet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa, ja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän päänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän ne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme meitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti: Tunnen rintasi sykkivän, lyövän, kuulen äänesi kutsuvan, soivan: "saavu, oi saavu." Minä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen rakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan. Olimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi kulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme ulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän, kohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista. Toinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja hänen vastauksestaan kuulin _fünf Minuten_, viisi minuuttia. Matkustaja rupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta, nojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme Stuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta liinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota olin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme puitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja katosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti Violetin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut. "Mitä nyt? kysyi hän. "Ei mitään," vastasin. "Ei, siellä oli jotakin, sano mitä se oli." Hän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä tahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia minua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja toisteli hiljaa englanniksi: "Sano, sano!" Vastasin, että olin luullut jonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään. Violet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin levottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta liinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja tasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle mainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä hymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni molemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään: "Älä koskaan petä minua." Molemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko sielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän suuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas olkaani, hymyillen. Toinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme neljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin junaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota miestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli mahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja pakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen vaimolleni palaavani kohta. Tapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin olisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme yht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä äänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas riidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut suvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt sitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin. Hän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän välittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä hänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut kiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en pelännyt häntä. Junailijat käskivät ihmisiä nousemaan vaunuihin. "Menkää!" sanoi mies kovaa. "Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen, minkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen, sinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen." Käänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat menneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli kuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti, vääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja kaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä tukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista, suudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja vavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan käsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas! Hän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni, mutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn laskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani, kädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin epätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua. Polvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla ja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta ruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan minulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta nyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni huutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä voittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja pysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan. Suutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut suudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä voimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa liikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa tulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain hellästi häntä. Pitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että ovi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi luokseni. "Lääkäri", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse toistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan odotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku tahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat katsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin kahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään, läheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon hiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti kulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa takertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin sanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli sydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi vahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin suuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin kuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä, pitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista askeleista, sitten taas hiljaisuus. Käsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri kysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän vain: "Mies parka!" Polvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne pääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää. Nyt se on lopussa. Olen sanonut kaikki. XLVII Violet valittuni, ikuinen toverini, olet oikeassa katsellessasi minua noin, katsellessasi minua kiinteästi, hyväillen hymysuin kuultavalla kädelläsi hiuksiani: ei se olekaan lopussa, en ole vielä sanonut kaikkea. Minun täytyy vielä kertoa, oi sinä ääretön rakkauteni, kuinka paljon sinusta Jumala jättää minulle vielä kymmenen vuoden kuluttua, kuinka sinä elät minussa ja mitä yhteistyömme on tuottanut sen jälkeen kun tulit näkymättömäksi. Lokakuu kulkee loppuaan kohti ja minä kirjoitan näitä viimeisiä sivuja siinä vuorten väliin piiloutuneessa paikassa, jossa suvullani oli vaatimaton kehtonsa ja jossa minulla on tapana vuosittain viettää muutamia kuukausia, täydellisessä yksinäisyydessä, yksinkertaisempaa, mietiskelevämpää elämää kuin ystäväni. Syksyinen, lempeä aurinko, puolipäivän suuri hiljaisuus, kellojen soitto, joka ennen liikutti haaveilevan lapsen mieltä, tulee sisään avonaisesta ikkunasta siihen huoneeseen, jossa kunnianarvoiset vanhempani nukkuivat, ja jonka valitsin häähuoneekseni, vainajan häähuoneeksi. Jumalani, Violetin hääpuku ei ole täällä, ystäväni Stehlet tietävät missä se on, mutta hänen pikkuinen matkalakkinsa, sievä puku, joka oli hänen yllään viime hetkinä, yksinkertainen, valkea hame, joka hänellä oli Rüdesheimissä, silloin kun puristin hänet ensi kertaa rintaani vasten, riippuu täällä naulakossa; hänen nenäliinansa rouvan nimikirjaimilla varustettuna, hansikkaat, kello, marokiini viuhka, rannerenkaat ja sormukset lepäävät marmoripöydällä ja musta samettinauha, jossa yhä tunnen ja suutelen hänen kaulansa tuoksuavaa lämpöä. Vuoteella on tyyny, johon hänen alkukirjaimensa ovat kirjaillut, ja hänen yöpöydällään ovat hänen mielikirjansa, Shakespearen sonetit, hänen muotokuvansa norsunluupuitteissa, pronssinen, rouva Stehlen lahjoittama kynttiläjalka ja hänen isänsä maalaama pienoiskuva hänen äidistään, muisto, jota hän aina piti mukanaan. Kirjoituspöydällä on, vuokolta tuoksuvien paperien, hänen mielikukkiensa välissä, kirje herroille Jakob ja Robert Yves Nürnbergissä; sen hän alotti Rüdesheimissä, mutta ei ehtinyt loppuun. Se oli hänen matkalaukussaan parin, Stehlen puutarhasta poimitun ruusun kanssa, joiden jäännökset olen säilyttänyt, niin kuin senkin ruusun, joka menetti tuoksunsa "kun tummeni tuo ilta onneton". Samalla kirjoituspöydällä ovat myöskin runot ja muistosäkeet, jotka olin kirjoittanut hänelle ja jotka tässä osaksi toistan, sitäpaitsi Rüdesheimissä sepitetyt runot ja muutamia muita, joista ei kukaan saa lukea sanaakaan. Ne ovat arvokkaita muistoja hänestä, mutta minulla on vieläkin arvokkaampia, minulla on hänen läheisyytensä. Nyt en puhu spiritistisistä ilmiöistä. En ole spiritisti, enkä tarvitse uutta oppia uskoakseni sielujen jatkuvaan elämään ja yhteyteemme niiden kanssa, jotka poistuvat katoavasta elämästä. En kysy minne he menevät, enkä näe haavekuvia, en kuuntele, enkä kuule näkymättömyyden kuiskeita, en ole salaisessa yhteydessä varjojen kanssa. Se, minkä minä muistan, on parempaa, on todellista elämää, on voimaa. En tunne valittuni läsnäoloa vain uskon kautta, mutta oikealla, todellisella aistilla, joka toimii melkein lakkaamatta, aistilla, jolla ei vielä ole nimeä, mutta joka on niin sanoakseni epätäydellisten aistien kokoomus, periaate, ja joka välähtelee varmuutena mielessäni. Tunnen Violetin joskus olevan siinä osassa sieluani, missä tahdottomat ajatuksemme syntyvät, mistä hyvän ja pahan, ikävän ja innon, ilon ja surun vaikutteet lähtevät. Tunnen hänen olevan läsnä sieluni hyvissä ja joskus omituisissakin liikkeissä, vaikka en ymmärräkään kuinka hän vaikuttaa minuun. Hän elää yhä tietoisuudessani niinkuin silloin kun kirjoitin: "Minussa, kuolevassa, kuvas elää." Hänelle ilmoitan vielä joka sanan, joka ajatuksen, joka teon elämässäni, ja on mahdotonta, että saattaisin vakavasti epäillä mitä velvollisuuksia minulla on Jumalaa kohtaan, niin nopea ja tarkka on neuvonantajani, jolla kuitenkin on oma, vaikka hiukan muuttunut persoonallinen arvostelutapansa. Täten on minulla aivankuin jäljennös hänen ajatuksistaan, hänen oikeudenkäsityksestään, hänen vihastaan kaikkia ennakkoluuloja ja inhimillistä sovinnaisuutta kohtaan, mutta minulla ei ole jäljennöstä hänen pienistä vioistaan, jotka kai jäivät maan päälle hänen katoavien jäännöstensä mukana, kosk'en minä enää voi kuvitella, että ne kuuluisivat hänelle, vaikka tunsin ne ja rakastinkin niitä kerran. Eläessään oli hänen esimerkiksi hyvin vaikea antaa anteeksi loukkauksia minua kohtaan, katkeroita arvosteluja kirjoistani. Nyt ei enää ole niin. Kun luen minuun tähdätyn hävyttömyyden, kutsuu hän äkkiä minua ja poistaa hellästi vihani ja vie minut ylevään rauhaan. Silloin, niin kuin aina kun tottelen häntä, täyttää minut hänen minussa aikaansaaman uuden autuuden tunto, tuo jumalinen ilo, että saan varmasti palkinnon siitä, että hänen onnensa ja kunniansa siitä karttuvat. On totta, että minä heikkoudessani usein erehdyn aikoessani järjestää elämäni sellaiseksi kuin Jumala hänen kauttaan minua neuvoo, siksi että puutteeni ovat niin monet, ja luonteeni pahat taipumukset eivät ole sammuneet. Eipä tuo hedelmätön raskasmielisyyskään, joka yhteen aikaan alituiseen ahdisteli minua, vielä ole täysin kadonnut. Tuossa alakuloisuuden tilassa kadotin tietoisuuden seuralaisestani ja jumalallisista asioista, epäilys kaasi ja lannisti minut, ja aivankuin käyttäen hyväkseen hänen poissa-oloaan, nousivat halvat ajatukset sydämestäni vastoin tahtoanikin. Jos minua vastustava tahto horjuu ja kaatuu, tunnen sanomatonta surua, joka ei ole vain minussa, heti palaa taas tunne hänen paluustaan voimakkaana ja taas olen saanut häneltä anteeksi, joskaan se ei tapahdu niin nopeasti ja tyynesti kuin hänen eläessään. Silloin tunnen tuskaa siitä, että hän on kärsinyt ja kärsii minun tähteni; kuinka tuo kärsimys soveltuu hänen autuaaseen tilaansa Jumalan luona, sen tietää Jumala yksin. Kun muistan unen, jossa ensi kerran kuulin hänen äänensä, tunnen, että hän on nostanut minut rotkosta, ja että saatan vaipua sinne jälleen. Ja tässä tietoisuudessa on nöyryytystä, on tuskaa, johon minä tartun tietäen sen johtavan autuuteen. Joskus, ja se on raskainta tunnustaa, tunnen minä outoa levottomuutta nuorten, kauniiden naisten läheisyydessä, jotka voisivat rakastaa minua, ja kuvittelen voivani olla uskoton Violetille, vaikk'ei sydämeni olekaan osallinen siihen. Silloin ahdistaa minua sanomaton kauhu ja hengen häiriö, josta minut vapauttaa kiihkeä toivo päästä erilleni kuolevasta ruumiistani. Nyt en kuule tuota suloista ääntä unissanikaan ja hyvin harvoin näen hänet. Kun näen unta hänestä ei hän koskaan esiinny minulle kuin kuolon maasta tulleena, vaan aina sellaisena, kuin hän oli eläessään, ja hyvin harvoin suutelee ja syleilee hän minua rakastajattarena. Kun se tapahtuu herään minä ja joudun epätoivoon siitä, että hän ei enää olekaan luonani, enkä voi uskoa sitä. Niin, sammumaton rakkaus hänen ruumiiseensa kiusaa minua myös. On hetkiä, jolloin ajatus hänen ruumiinsa tulevasta muuttumisesta, vaikkapa autuaaksikin, ahdistaa minua. Olisin tahtonut, että Violetilla tulevassakin elämässä olisi kihara tukkansa, vedensiniset silmänsä, valkeat kätensä ja suloiset huulensa. Olisin tahtonut, että hän olisi saman näköinen kuin ennen, väsynyt käynti, hoikka vartalo, jota syleilin, käsivarret, jotka kiertyivät kaulani ympäri. En näe unta loistavista kuvista, tahtoisin vain, ett'ei hän olisi sen kauniimpi kuin täälläkään. Mutta minä tiedän kuinka lyhytnäköisiä ja sokeita sellaiset halut ovat, tunnen ihmissydämen ja ihmisajatuksen kykenemättömyyden käsittämään tulevaa autuasta olotilaamme, uskon, että jokaisen ruumiin olemus pysyy tunnettavana, tyynnytän aistini siinä uskossa ja lepään. Taideasioissa en saa sisällisiä ohjeita häneltä. Kun olimme kihloissa, kysyi hän, saisiko hän olla vieressäni työskennellessäni, ja lupasi minulle hymyillen, unohtumaton sävy äänessään, vaieta aina, tuskin katsahtaakaan minuun. Niin hän tekeekin. Hän ehkä katselee minua, mutta vaikenee. Kuitenkin ymmärtää ja rakastaa hän kaikkea, mitä minä kirjoitan, ja iloitsee siitä vaatimattomasti niinkuin eläissäänkin. Ja jos minun kirjani eivät miellytä muita, sanottakoon se, puhuttakoon siitä, painettakoon se ja annettakoon minun olla rauhassa, koska minä tyydyn tuohon vaatimattomaan iloon, jonka saan palkakseni. Maailma ei pilaa sitä minulta, rakas ystävättäreni, vaikka se onkin turmellut, kerron millä lailla, salaisuuteni ja yksinäisyyteni nautinnon. On kulunut kymmenen vuotta Violetin kuolemasta, ja olen varma että pääasiassa olen täyttänyt sen toivomuksen, jonka hän ilmaisi minulle laivassa Bingenin ja Rüdesheimin välillä, toivomuksen, jossa hän sanoi, että jos hän aavistamatta poistuisi, en ilmaisisi kellekään Italiassa suhdettamme. Onnettomuus tapahtui ja tuli tunnetuksi Rüdesheimissä, ennen kuin Stehle oli ennättänyt lähettää ilmoituskortit, ja minulla oli yhä mukanani kirjeet, jotka aioin lähettää sukulaisillemme ja parhaille tuttavillemme, koska aioin panna ne postiin Stuttgartissa. Italiassa en uskonut salaisuuttani muille kuin veljelleni ja sain häneltä varman, juhlallisen lupauksen sen säilyttämisestä. Hän kertoi minulle sitten lemmenseikoistani levinneet juorut, joiden huomasin olevan kaukana totuudesta. Tämä kertomus oli jo joutunut hyvin pitkälle, kun te kutsuitte minut suuriin juhliinne paastonaikana. Tulin sinne, muistaakseni kolme kertaa, ja viimeisellä kerralla keskustelin jokseenkin kauan erään kauniin ja ihaillun naisen kanssa, joka sinä iltana itsepäisesti pyrki seuraani. Ehkäpä hän piti minua liian erilaisena muita, koska hän sanoi: "Te olette joko antipaattinen, tai sitten on sydämeenne kätkettynä suuri salaisuus." Sitten rupesi hän tiedustelemaan minulta armaani hiusten ja silmien väriä, ja kysyi kuinka monen sadan kilometrin päästä ihailin häntä kaikkialla läsnäolevalla henkiuskollani. Kun vastasin hiukan purevasti, kuiskasi hän minulle: "Olkaa varuillane, minä tiedän mitä teidän talossanne — —ssä on. En nyt muista paikan nimeä, mutta kaikissa tapauksissa se on kaukana vuorten keskellä." Kuinka hän sen tiesi? Siellä ei minulla ole palvelijoita, sinne en kutsu ystäviäni. Vastasin heti, vaikka levottomin sydämin, että hän saattoi puhua ääneen, sillä minun talossani ei ollut salaisuuksia. Silloin tulitte te luoksemme ja sanoitte: "Mikä innokas keskustelu!" Se sai heti keskusteluun puuttumaan vanhan X-ystävänne, joka oli naisen viaton ihailija ja kierteli jonkun matkan päässä hänen ympärillään epäilevän näköisenä. "Puhutte kai jostain kirjasta", sanoi hän. "Juuri niin", sanoi haastattelijani. "Puhumme hyvin mieltäkiinnittävästä kirjasta, joka ei vielä ole ilmestynyt ja jonka nimi on: _Runoilijan salaisuus_." Muistattehan sen? Te katsahditte minuun paljon sanovasti ja pyysitte meitä teelle. Nousimme ja keskustelu loppui siihen. Toinnuttuani ensimäisestä hämmästyksestäni ajattelin, että vaikka joku epäpyhä utelias olisikin päässyt sisälle talooni, ei hän kuitenkaan olisi voinut selittää muistojeni arvoitusta. Ajattelin kuitenkin, ettei aarteeni nyt enää kuulunutkaan ainoastaan minulle. Nyt olen todella lopettanut. Aavistitteko, että _Suljetussa kirjassa_, joksi teillä oli tapana sanoa minua, olisi näin monta sivua ja luuletteko että ihmisillä oli aihetta epäillä sitä? Enkö minä ota osaa yhteiseen elämään, enkö tee työtä, enkö osoita nauttivani esineitten kauneudesta, eikö minuunkin koske ihmiselämän murheelliset ja naurettavat puolet, enkö aina ole hyvällä mielellä, iloinenkin joskus? Ei, maailma voi haeskella huoneestani, se ei voi lukea mitä sydämessäni on. Katson kelloa, se on viisi aamulla! Olen kirjoittanut yhdestätoista illalla ja pääni on raskas unesta ja epäselvistä kuvitteluista. Olen kuitenkin tyytyväinen, että pääsin loppuun tähän aikaan, koska aamunkoitto on lähellä ja kynttiläni sammuu. Eikö se ole hyvä enne? Hyvästi, ystävättäreni.

3207.txt

Antonio Fogazzaron 'Runoilijan salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3207. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.

KÄÄNTYMYS 1-näytöksinen näytelmä Kirj. MARTTI WUORI Helsingissä, K. F. Puromiehen Kirjapaino Oy, 1931. HENKILÖT: JUHO MARSIO, mäkitupalainen. KAROLIINA, hänen vaimonsa. SIVIÄ, heidän tyttärensä. AAPO HÄMÄLÄINEN, nahkurin sälli. HANNES HUOTRA, v.t. kunnanlääkäri. Marsion mökki. Perällä ovi. Oikeassa peränurkassa uuni. Uunin kupeella sivulta aukivedettävä sänkysohva. Oikeassa seinässä ikkuna, jonka edessä lavitsa ja likempänä etualaa ruokapöytä rahineen. Vasemmassa seinässä myöskin ikkuna; leveä lavitsa seinän pituudelta. Peränurkassa samalla puolella ruokakaappi, vesikorvo y.m. taloustarpeita. Seinällä naksuttelee kello. On varhainen aamu kevättalvella vapaussodan aikaan v. 1918. KAROLIINA (on kahvinkeittohommissa uunin ääressä). JUHO MARSIO (nousee makuulta ja istuutuu sänkysohvan laidalle tupakoimaan). Eipä ole tänään vielä kuulunut pauketta Kyröskoskelta päin. KAROLIINA Eihän tuota ole. JUHO Niin että on taas paremmin saanut nukkuakin. KAROLIINA Tottunee kai sitä vähän tuohonkin. JUHO Tykkienkö paukkeeseen? KAROLIINA Niinpä niin — siihenkin. JUHO Kah! Jos vielä kauan kestää, niin eiköpähän ihminen siihenkin- totu niinkuin kaikkeen muuhun tässä maailmassa. KAROLIINA Ihmisien murhiinkin! JUHO Niihinkin! — Saakelin lahtarit! Niitä nyt ainakaan ei ole sääli! Kylliksi ovat jo kiduttaneet köyhälistöä vuosisatoja! KAROLIINA Hyvä, jos vihdoinkin saisivat ansaitun palkkansa. JUHO Voitonpuolellahan ne meidän punaiset pojat yhä lienevät. KAROLIINA Eivätköpähän liene. Huonoja tietoja ei ole vielä kuulunut. JUHO Rintamaosaahan pitävät ainakin paikoillaan. Jos eivät ole edistyneet, niin eivät ole perääntyneetkään. KAROLIINA Kovassahan nuo valkoisetkin pakanat tuntuvat istuvan. JUHO Kovassa — tuntuvat (Hetkinen äänettömyyttä.) — Missä se tyttö on? KAROLIINA Siviä? Pellollehan tuo meni. JUHO Johan se on kauan ollut poissa. Ei kai se millekään asialle mennyt? KAROLIINA Eipä tietääkseni. JUHO Ei vain pysy tuvassa kauan aikaa. Niin pian kuin silmänsä auki saa, niin jo hyppää pellolle. KAROLIINA Siellähän se enimmäkseen... JUHO Arvaahan sen... odottamassa! KAROLIINA Itku silmässä... ei ilkiä näyttää. JUHO — Taitaa saada Aapoa odottaa. Ei ne miestä sieltä niin pian päästä. KAROLIINA Sitähän se tyttö, että tokko se sieltä elävänä palaakaan. (Tuo kahvikupin miehelleen ja menee itse pöydän ääreen kahvia juomaan. Jälleen kotvanen äänettömyyttä.) JUHO (kahvin juotuaan). Kun ei se tyttö salassa vain juoksisi talon isäntäväen asioilla. KAROLIINA Ettäkö niinkuin Merilän nuorta isäntää ruokkimassa? JUHO Niinpä niin. Jos se sen piilopaikan sattuisi tietämään. KAROLIINA Ei suinkaan se nuori Merilä niin lähellä täällä piilossa ole, sillä olen minä Siviää sen verran silmällä pitänyt, ettei se kovin kauas ole juoksemaan päässyt. — Jos se Merilän Risto muuten enää elossakaan lienee. JUHO Olisivat joutaneet senkin toiseen maailmaan lähettää, niin pääsisimme vihdoin mekin tästä vuorostamme talon haltijoiksi. KAROLIINA Kah! Olisipa aika meidänkin. JUHO Vaan senpä Siviä räähkän pyynnöstä ne sen vanhankin Merilän ja nuoren isännän kakaran irti päästivät. KAROLIINA Kolme vuorokautta vain pitivät vangittuina. Olisivat saaneet pitemmän aikaa kiusata. JUHO Ovat liian hentomielisiä meidän miehet. Niin eivät ole lahtarit. KAROLIINA Niinhän tuo Siviä sanoi, etteivät vanhukset tiedä nuoren Merilän olinpaikasta mitään, — luulevat jo kuolleeksi. Siksipä olikin vanha Merilä ja pikku Sakari päästetty kotiin. JUHO Kovin se Siviä niitä puoltaa. KAROLIINA Liian sillä on hellä sydän. JUHO Paljon siinä on lahtarien sukua. Ja niin taisi olla Aapossakin. KAROLIINA Melkein väkisinhän ne saivat sen sotamieheksi viedä. JUHO Ne sen uskonnolliset mielipiteethän ne muka ja muut vakaumukset olivat hänellä vastassa. KAROLIINA Ja nehän ne ovat Siviäänkin tarttuneet. JUHO Kun pitikin joutua sen rakkauden pauloihin. Häpäisee vielä itsensä ja meidät. KAROLIINA Häpäisee, — ellei valkoisten kuula siltä Aapoa ajoissa vie. JUHO Siinähän sen tytön pelko ja suru varmaan nyt piileekin. KAROLIINA Siinäpä siinä. Ei malta sisälläkään istua. Odottaa vain, että milloinka se Aapo kotiutuu. JUHO Ehkä on siltä jonkun viestin saanut, kun niin odottaa. KAROLIINA Kuka sen tietää. Kun näkee jonkun järvellä suksilla hiihtelevän, niin paikalla juoksee rantaan päin aivan kuin vastaan. SIVIÄ (tulee). JUHO Siinähän se —! — Eikö vielä näy? SIVIÄ Ketä? KAROLIINA (naurahtaen). Vai ketä?! Vielä häntä kysyy! (Ottaa kuppinsa ja menee kaatamaan lisää itselleen ja Juholle.) JUHO Kah! Aapoa! Sitä kai sinä odottelet. SIVIÄ Eipä häntä näy. Näettehän sen tekin. (Menee ja istuutuu vasemmanpuolisen ikkunan viereen kädet hervakkana polville asettaen.) KAROLIINA Juo sitten edes kuppi aamukahvia — lohdutukseksesi. SIVIÄ Enkä huoli. JUHO Vai ei maita sekään? SIVIÄ (hiljaa). Ei. JUHO Jo sitten on hullusti sen rakkauden laita! KAROLIINA Jo on, jo! SIVIÄ (hiljaa kuin edellä). Joutaisitte jättämään kiusoittelunne — tämmöisenä aikana. (Yhtäkkiä kuuluu etäinen tykinlaukauksen kumahdus ja hetkisen kuluttua toinen. Kaikki tuvassa olijat säpsähtävät.) JUHO Tuota! Jokos se alkaa taas?! KAROLIINA Totisesti alkaa! SIVIÄ Olihan siinä varoitus, kun ei muuten ymmärretä elämän turhuutta ajatella. JUHO Saarnaamaanko sinä tässä meille rupeat? KAROLIINA Niin, — varoitus olkoon, mutta lahtareille heidän elämänsä turhuudesta! JUHO Jospa olisivatkin menneet kaikki lahtarit yhdellä kertaa! SIVIÄ Kunpa ei vain olisi köyhälistön henkiä mennytkin! JUHO Sanot kuin melkein olisit sitä toivonut, senkin...! SIVIÄ En toivo kuolemata kellekään! KAROLIINA Koko lipilaari! JUHO Niin, — heiluu kuin viirikukko tangossa! SIVIÄ Antakaa jo olla! JUHO (nousee kahvin juotuaan). Jospa tästä huonoilta jaloiltani jaksaisin, niin kyllä läksisin rintamalle minäkin lahtareille kuolemata näyttämään. KAROLIINA Joutavat nuoremmat! — Tarvittaisiin saada vähän puita pilkotuiksi tänään. Jaksatkohan, Juho, niitäkään — — —? JUHO Kah, täytyyhän — — —. KAROLIINA Yksi kantamus siellä vain on jälellä. Se tarvitaan jo heti tupaan. Käynpähän ottamassa. (Menee ulos. Hetkinen äänettömyyttä jälleen.) SIVIÄ (huoahtaa ja katsoo ulos ikkunaan). JUHO Höh, hoi! Niin, raskasta se on köyhän elämä. Odotan viestejä minäkin, mutta iloisempia: talolliseksi olisi jo vuoro minunkin päästä. Ja helpompi olisi silloin sinunkin elää. Pääsisitte yhteen Aapo ja sinä. Ei tarvitsisi pojan nahkoja parkita niinkuin tähän saakka on tehnyt. SIVIÄ Jonkun kai se on sekin työ tehtävä, jos on mieli kenkiä käyttää. JUHO (kovalla äänen painolla). Tehkööt sen sitten vuorostaan herrat ja herrassyötingit meille taikka parkitsemme me heidän nahkansa. SIVIÄ Taaskin! JUHO (vihaisesti). Niin — taaskin! Sillä en ilkiä tuota puheenpirinätäsi enää kuullakaan. SIVIÄ Itsehän puhumaan kävitte. — Äitihän tahtoi puita pilkkoamaan. Menisitte sitten. JUHO Menenkin, jahka tästä kerkiän. En ilkiä nähdä sinunkaan tässä kädet ristissä istuvan enkä tahdo kuulla huokauksiasi. KAROLIINA (palaa sylissään kantamus halkoja, jotka paiskaa uunin eteen). Joku siellä näkyi rantaäyrästä suksilla nousevan. JUHO (Siviälle kuin kiusoitellen). Kaipa se sulhasesi sieltä viimeinkin tulee. Kurkistahan pellolle! SIVIÄ (on katsomatta ikkunaan ja poistuu toiselle puolelle tupaa). Eipä teillä ole parempaa tehtävää kuin kiusoitella. JUHO (vasemmanpuoleisen ikkunan edessä). Todenperään! Eipä muori narrannut. Suksimies sieltä tulee ja meidän mökkiä kohti hiihtääkin minkä jaksaa. KAROLIINA (tullen myös saman ikkunan luo). Ja tuttu onkin. Et ole, Siviä, turhaan odotellut, et uneksinut pilventakaisia! Omasi saat. SIVIÄ (jonka tekee mieli kääntyä ja katsoa, purskahtaa itkuun). JUHO Kah! Itkemäänkö se?! KAROLIINA Ei usko! Ole jo tuossa! Herkeä jo! Kohta saat omin silmin nähdä. Veräjästä jo pihaan porhalsi. SIVIÄ (taukoaa itkemästä ja pyyhkii silmiään). JUHO Aapo, totta perin, onkin! Sauvansa hankeen iski, portaille hyppää. KAROLIINA Horjahti kuin olisi kaatumaisillaan. (Eteisestä kuuluu askeleita, tuvan ovi tempautuu auki ja AAPO HÄMÄLÄINEN, jonka vasen käsi on siteessä lyhyen turkin sisäpuolella, astuu kynnykselle ja jää siihen oven pieleen nojautumaan jaksamatta tulla sisään. Hän on kalpea kuin palttina ja läähättää kuuluvasti.) SIVIÄ (juosten häntä vastaan). Aapo! Sinä! Oletko sairas?! AAPO (nyökäyttää vain päätään). SIVIÄ Isä! Äiti! Auttakaa! Näettehän, että hän on sairas. (JUHO ja KAROLIINA auttavat SIVIÄÄ saattamaan AAPOA vasemmanpuoleiselle lavitsalle, johon turkin päälle laittavat hänelle tilan). SIVIÄ Oletko haavoitettu, Aapo? Onko sinua ammuttu? AAPO (päätään nyökäyttäen, melkein kuiskaten). On. JUHO Saatanan lahtarit! AAPO (käyden pitkälleen). Ei, ei ne! KAROLIINA Kukas sitten? AAPO Kerron, — kun — jaksan. SIVIÄ (hätääntyen edelleen). Äiti, menkää Merilän vanhaa rouvaa hakemaan. Ehkä hän tietää neuvon. Hänellähän on lääkkeitä. Hän ymmärtää. Ja te, isä, menkää lääkärille. Hänhän ei asu kaukana. Näettehän kuinka huono Aapo on. JUHO Liekö se Huotra kotonakaan. KAROLIINA Ja nytkö tässä vielä porvarien rouvia on avuksi saatava? Ei se tulekaan, Merilän vanha akka. SIVIÄ Tulee se! Mitä te?! Menkää nyt molemmat! AAPO (katkonaisesti). Ei tarvitse... ei. Ei siitä apua... ole enää... kuitenkaan... Antaa olla! SIVIÄ Missä se on haava? AAPO Käsivarteen ampuivat... omat. SIVIÄ Omatko?! — (Juholle.) Kuuletteko?! Omat ampuivat! JUHO Vahingonlaukaus sitten varmaan? KAROLIINA Niin kai. AAPO Ei, ei. SIVIÄ Kuulittehan, ettei. Voi, joutukaa nyt apua hakemaan! Menkää, isä! Menkää, äiti! KAROLIINA Saatanhan minä... Mutta ei ole sanottu, että se rouva tulee. (Etsii esille ison villahuivin, jonka heittää hartioilleen.) JUHO Täytyyhän sitä yrittää... (Alkaa myös valmistautua lähtemään). SIVIÄ Niin, menkää, isä hyvä! AAPO Turhaa se on... nyt... Verenmyrkytys... minussa kai... jo on. SIVIÄ (kuiskaten vanhemmilleen). Kuulitteko?! Verenmyrkytyksen sanoo Aapo olevan itsessään. KAROLIINA No, menen, menen jo. (Poistuu ulos). JUHO Kun sattuisi jostakin hevosen saamaan. SIVIÄ Ota, isä, mistä tahansa! JUHO Näiltä huonoilta jaloiltani en pääse hevin liikkumaan. SIVIÄ Koita nyt- kuitenkin, isä hyvä. Ja kiirehdi tohtoria tulemaan. Sano, että verenmyrkytystä on. Muista sanoa, että verenmyrkytys se on, kun on ammuttu käsivarteen. Joutuun nyt vain, isä! JUHO Joutuunhan minä tässä kyllä. (On heittänyt päällysvaatteet päälleen ja menee.) SIVIÄ Voi, hyvä Jumala! Auta! Auta! (Aurinko heittää oikeanpuoleisesta ikkunasta kultaisia säteitä tupaan ja valaisee Aapon kalpeat kasvot.) AAPO Kas, aurinko... nousi! SIVIÄ (istuutuu Aapon viereen). Niin, Aapo! Aurinko nousi! Se valaisee, se vahvistaa sinut. Ehkä tulee Ylähältä vielä apukin. Koettaisit nukkua, levätä. AAPO Ei tule... apua enää... Turha on ajatellakin... Loppu tulee... SIVIÄ (itku kurkussa). Älä puhu niin, Aapo, älä! AAPO (kohottautuu). Olemmeko yksin täällä, Siviä? SIVIÄ Olemme, Aapo. Mutta älä nouse, älä rasita itseäsi. Lepää, Aapo! AAPO Olen jo levähtänyt... vähän. Olin kovin... väsyksissä... Koko yön hiihdin... Siuron asemalta... ehtiäkseni... vielä... tänne. SIVIÄ On kai sinun sitten kovin nälkäkin. Ehkä tahdot jotakin syödäksesi? AAPO En, en... en huoli... Kuume on vain kova. SIVIÄ Keitänkö maitoa juodaksesi? AAPO Vettä vain jos saan... vettä. SIVIÄ (tuo kauhalla vettä). Kas tässä! Juo! AAPO (tyhjentää sen yhdellä siemauksella). Kiitos, Siviä, kiitos! SIVIÄ (vietyään kauhan korvoon). Ja nyt käy makuulle taas! AAPO (oikean kyynärpäänsä nojassa leväten). Anna minun vielä katsella sinua, Siviä! Vielä puhua kanssasi muutaman sanan. SIVIÄ (silittää Aapon päätä). Oi, kuinka tahtoisinkaan puhella kanssasi, Aapo! Jospa tietäisit, kuinka olen sinua kaivannut, sinua ajatellut, sinua odottanut! AAPO Ja minä toivonut sinua vielä kerran nähdä! Kuin hullu hiihdin tänne Nokialta karattuani. SIVIÄ Sielläkö siis olet ollut? AAPO Sinne kaksi viikkoa sitten minut tuotiin erään komennuskunnan mukana Porista. SIVIÄ Vai sieltä? — Minkälaista lieneekään, raukka, elämäsi ollut? AAPO Kysy, minkälaista on elämä rosvojen ja murhamiesten joukossa! SIVIÄ Niinkö?! AAPO Olen kyllä ennen kadehtinut, jopa vihannutkin porvareita, kun itse olen huonoissa oloissa elänyt, mutta tämmöistä menoa ei omatuntoni salli. SIVIÄ Kunko meidän puolella on? AAPO Niin. Kyllä on ilkitöihin jos jonkinlaisiin minuakin pakoitettu, mutta lopulta en kestänyt enää. Muistin äitini — näin hänet usein unissanikin sinun kanssasi — ja muistin, mitä hän minulle ennen nuorena ollessani oli puhunut. Olihan äitini harras jumalinen niinkuin tiedät. SIVIÄ Se hyvä siemenhän se sinussa sitten alkoi itää. AAPO Kunpa olisi aikaisemmin alkanut, niin en olisi tähän sakkiin joutunut. SIVIÄ Puoliväkisinhän sinut vietiin. AAPO Enhän olisi oikein halusta lähtenyt, vaan kun sellaisen miehen komentoon joutuu kuin Jukka Rahja on, niin jo siinä on helisemässä. SIVIÄ Vai sen kanssa olit tekemisissä? AAPO Sen. — Vankeja aina kun sen eteen tuotiin, niin kyllä ei heitä hyvin pidelty. SIVIÄ Niinkö?! AAPO Jopa kuulustelutta ja tutkimatta määräsi miehet ammuttaviksi. SIVIÄ Herra siimaa! AAPO Semmoisen työn täytäntöön panoon se nyt asetti minutkin. SIVIÄ No? AAPO Annahan, kun kerron sinulle, kuinka asia oli. SIVIÄ Jaksatkohan, Aapo? AAPO Koetanpahan — ihan lyhyesti vain. — Juovuksissa olivat johtomiehet kaikki, kun minut Nokialla kutsuttivat erääseen vajaan. Kun tulin sinne, niin seisoi siellä perällä nuorenpuoleinen, tummaverinen mies kädet selän taakse sidottuina. SIVIÄ Sekö se oli se vanki! AAPO Se. — Kun minun tiesivät olevan nahkurin opissa, niin sanoivat: »Tuossa on sinulle ammattisi mukaista työtä. Nyle nahka pappipakanalta ja parkitse oikein pehmeäksi!» SIVIÄ Voi kauheata puhetta! AAPO Pidin sitä puhetta vain leikkinä ja käännyin mennäkseni tieheni. Mutta samassa paukahti takanani revolveri ja kuula lävisti lihakset tämän vasemman käteni kyynärpään alapuolelta. SIVIÄ Rahjako se ampui? AAPO Se sama. — »Taidat olla lahtari itsekin, mokomakin vetelys», — ärjäsi hän minulle. — »Tee työtä käskettyä ja heti, muuten saat kuulan vielä otsaasikin.» SIVIÄ Herra siunaa! AAPO Kun sitten kysyin, mitä vangille oli tehtävä, niin vastasi: »Leikkaa siltä rinnasta nahka, niin että siihen syntyy verinen risti. Puhkaise sitten silmät ja heitä raato koskeen! Ja olkoonkin se tehty, kun kymmenen minuutin perästä tullaan takaisin.» SIVIÄ No? Entä sitten? AAPO Niine hyvineen jättivät minut kahden kesken papin kanssa. Siis papin henki tahi omani, ehkäpä lopulta sittenkin vielä meidän molempienkin. SIVIÄ Mitä julmia petoja! AAPO Mikäpä siinä auttoi?! Astuin silloin papin eteen. Tämä sanoi: »Sinussa, nuorukainen, nään mä vielä on Jumalan kuvaa jälellä. Sido edes silmäni ensin, ja ennenkuin työhösi ryhdyt, niin ota povitaskustani Uusi Testamentti, joka on ollut matkatoverini, — ainoa lohdutukseni. Kotiin jäivät vanha äitini ja nuori vaimoni, joka on raskaana. Toimita heille, jos jotenkin voit, viimeiset terveiseni. Ja itsellesi löydät lohdutusta ja tukea vain tästä Jumalan sanasta. Lue sitä ahkerasti ja etsi Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin itsestään tulevat sinulle kaikki maalliset edut. Muista myös Vapahtajan sanat: 'Rakastakaa Jumalaa ylitse kaikkea ja lähimmäistänne niinkuin itseänne!' Ne ne ovat suurimmat käskyt. Ne vain tuovat ihmiselle elämän onnen.» SIVIÄ (itkee ja pyhkii silmiään). Entä sitten? AAPO En pystynyt silloin käskettyä työtä tekemään. Muistin siinä papin edessä seisoessani oman äitivainajani, oman Siviäni. Aioin lähteä pois, kun pappi sanoi: »Älä mene! Ammu minut heti, muuten joudun vielä pahemmin kidutettavaksi.» Silloin sieppasin äkkiä revolverini ja laukaisin kuulan papin sydämeen. Hän kaatua romahti maahan. Ja hänen povitaskustaan löysin tämän kirjan. (Ottaa turkkinsa taskusta Uuden Testamentin, jonka näyttää Siviälle.) SIVIÄ Mutta kuinka sinä sitten sieltä pääsit? AAPO Kun johtajat tulivat, niin kovalle minut panivat. Ja valheella vain pääsin pulasta. Sanoin, että pappi aikoi karata eikä auttanut muu kuin ampua heti. Kosken partaalle piti kuitenkin vielä ruumis raahata, sitoa kivi kaulaan ja upottaa kuollut kuohuihin. SIVIÄ Ja sitten itse karkuun pääsit? AAPO Yöllä pääsin. Juoksin syrjäteitä Simon asemalle. Sieltä onneksi löysin sukset ja yötä myöten kiirehdin tänne. SIVIÄ Jumalan kiitos siitäkin! AAPO Kovat ovat tunnon tuskani koko matkan olleet. Ja niistäkin olen hikoillut yhtä paljon kuin hiihtämisestä. Papin lempeä katse on koko ajan silmieni edessä, se on seurannut minua koko matkan. Hänen kauniit sanansa kaikuvat vieläkin korvissani. Tuntuu kuin joku ajaisi takaa minua, kuin väijyisivät minua joka taholta. Saanenko armoa koskaan, kun kuolema nyt jo on tuossa edessäni? SIVIÄ (epätoivoisena). Ei, ei, — et sinä kuole, Aapo. Et saa kuolla. Vielä sinä paranet. — Kunpa vain Merilän rouva tulisi! Kunpa isä pian jo toisi lääkärin! AAPO (käy jälleen selälleen). Ei niiltä enää apua lähde, minä tunnen sen. Vasen käteni on jo aivan puutunut. Ja turtumus leviää yhä ylemmäksi. Voimat vähenevät, minä tunnen sen. SIVIÄ Puhuit kovin kauan, väsyit siitäkin. Lepää, Aapo, koita nukkua! AAPO Koitan, koitan. SIVIÄ (peittelee häntä, korjaa tilaa, silittelee hänen päätään ja istuutuu hänen viereensä). (Kotvasen hiljaisuuden jälkeen aukeaa ovi ja Karoliina palaa). SIVIÄ (hypähtää ylös ja menee häntä vastaan. Tekee merkin, että Aapo nukkuu). KAROLIINA (kuiskaten). Ei ollut kotona Merilän vanha rouva. Oli matkustanut minne lie. SIVIÄ (samoin puolikovaa puhetta). Entä isä? Eikö näkynyt maantiellä vielä ketään? KAROLIINA (kuin edellä). Kuului kulkusten kilinää. SIVIÄ Voi, Jumala, jos se jo toisi lääkärin! KAROLIINA (viittaa Aapoon). Onko se huonompi? SIVIÄ Sanoi jo kuoleman olevan tulossa. KAROLIINA Ehkä vain hourii. AAPO On, on, kuolema on tulossa. SIVIÄ Kuulipas! KAROLIINA Kuuli, kuuli! (Ulkoa kuuluu kulkusten kilinää.) SIVIÄ Jo tulee lääkäri, Aapo, jo. KAROLIINA Voi kyllä vielä auttaakin. AAPO Ei voi enää. SIVIÄ (oikeanpuolisen ikkunan luona). Tohtori Huotra onkin isän mukana. KAROLIINA Saipas se sen pian. SIVIÄ Oli se onni. (Hannes Huotra ja Juho tulevat. Huotralla on käsilaukku kädessään). HUOTRA Täälläkös se on? Päivää! SIVIÄ Päivää, tohtori. Täällä on sairas — tuossa. JUHO (Karoliinalle). Maantiellä tuli vastaan. KAROLIINA Siksipä niin pian hänet tänne saitkin. HUOTRA (paljastaen Aapon käsivartta). Niinkö, että on ammuttu? Niin näkyy. (Päästää pitkän vihellyksen, joka osoittaa, että asiat ovat huonosti; puristaa sitten huuliaan ja rypistää silmäkulmiaan. Sitten kääntyy sairaasta poispäin ja lausuu puolikovaan muille tuvassa olijoille.) Verenmyrkytys on. Ei auta leikkauskaan enää, — on jo noussut liian likelle sydäntä, — ei kestä kauan... SIVIÄ (purskahtaa itkuun). AAPO Älä itke, Siviä! Tiesinhän sen. — (Huotraan päin.) Minutkin pettivät omat miehet, — pakoittivat ryöstöön ja murhiin. Papin pakoittivat ampumaan. Ja nyt olen saanut rangaistukseni, — kuoleman omien miesten kädestä. JUHO (murahtaen). Ansiosi mukaan kai sitten. SIVIÄ (huudahtaen). Isä! Isä! Mitä te!?... JUHO Samaa maata näytte olevan molemmat. KAROLIINA (Siviälle). Vielä puolustelee tuokin... AAPO (katkonaisella äänellä). »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin itsestään tulevat teille kaikki maalliset edut.» JUHO Porvarien pötyä! KAROLIINA Hourailee! AAPO »Toimita viimeiset terveiseni vanhalle äidilleni ja nuorelle rouvalleni!» sanoi pappi, jonka ammuin. Mutta enhän sitä voi. HUOTRA Kuka se pappi oli? AAPO Tuon Testamentin antoi. Näytä se tohtorille. SIVIÄ (antaa Uuden Testamentin Huotralle). Tämän oli antanut Aapolle. HUOTRA (ottaa Uuden Testamentin käteensä ja aukaisee sen kannen. Hätkähtää huomattavasti). Tässähän on nimi. Se pappi oli minun serkkuni. SIVIÄ Niinkö?! (Nyyhkyttää.) AAPO Kohta taivaassa tavataan. JUHO (Karoliinalle). Vieläkin yhtä lahtaria vähemmin. KAROLIINA (nyökäyttää myönteisesti päätään). HUOTRA (on sillä välin aukaissut käsilaukkunsa ja valmistaa ruiskeen). Annan teille tuskia lieventävän ruiskeen käsivarteen. (Sen tehtyään kääntyy Siviään päin.) Muuta en enää voi, — on liian myöhäistä. SIVIÄ Eikö sitten enää toivoa mitään? HUOTRA (päätään pyöritellen). Jollei ihmeitä tapahdu. (Alkaa pukeutua). SIVI (kääntyy poispäin itkemään). HUOTRA Saankohan minä sen Uuden Testamentin? Toimitan sen terveisten mukana vainajan omaisille. SIVIÄ Kyllä. Ottakaa vain, tohtori! — Entäs maksu? HUOTRA Eipä mitään. (Osoittaen kirjaa.) Tässä on palkkiota kylliksi. Hyvästi nyt sitten. (Hyvästelee kaikkia ja poistuu). JUHO (istuutuu vuoteen laidalle). KAROLIINA (puuhaa uunin ääressä). SIVIÄ (menee sairaan luo, seisoo ja katselee häntä mielteissään kyynelsilmin. Kuuluu etenevää kulkusten kilinää. Tuvassa on aivan hiljaista. Aurinko luo jälleen yhtäkkiä kultaisen valojuovan kuolevan kasvoille.) AAPO (huoahtaa syvään ja oikaisekse selällään. Hänen rintansa korahtelee). SIVIÄ (vanhemmilleen kuiskaten). Se tekee lähtöä. JUHO ja KAROLIINA (tulevat lähemmäksi ja jäävät seisomaan Siviän taakse). AAPO (huoahtaa vielä kahdesti syvään ja hervahtaa sitten liikkumattomaksi). SIVIÄ Nyt hän lähti. (Purskahtaa itkuun, vaipuu polvilleen lattialle kuolleen viereen ja painautuu hänen ruumistaan vasten. Pitkä hiljaisuus tuvassa. Kello vain käydä naksuttelee seinällä.) Väliverho.

3208.txt

Martti Wuoren 'Kääntymys' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3208. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. KÄÄNTYMYS

MAATTOMAT Kolminäytöksinen näytelmä Kirj. KAARLE HALME Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909. HENKILÖT: Esteri-muori Tuomas Jylhänkorpi Kerttu Yrjö Eliina Matti Kivioja Majamäen Tanu Pajunen Maaherra Poliisipäällikkö Poliiseja Alusia I Jylhänkorven pirtti. Perällä keskellä iso uuni, vasemmalla ovi ulos, oikealla ovi porstuakamariin. Vasemmalla sivuseinällä kaksi akkunaa. Tavallinen hämäläisen pirtin sisustus. ELIINA istuu rukin ääressä huittamassa. KERTTU tulee ulkoa, kantaen ruokatavaroita. Päivittäen: No, enkö sitä arvannut, että tänne sinä minun työhöni. — Minulle tuli vähän muuta hommaa. ELIINA Ei se mitään — pian minä nämä — KERTTU Joko sinulta taas kude loppui? ELIINA Ei muuta kuin korttelin verralta — sitten on kangas valmis. KERTTU ottaa kontin seinältä, puhdistaa sen ja alkaa asetella sinne ruokia. Vai jo valmis! Ilmanko siellä ylistuvassa onkin tänään niin syöstävä helissyt ja kaide tärskynyt. Kuului oikein iloiselta se ääni. ELIINA pysäyttää rukkinsa. Minnekä sinä evästä —? Isällekö? KERTTU Niin. Isä ei malta enään. Sanoi, että se kartanon ajo on tullut niin hurjaksi viime aikoina — ja varsinkin nyt, kun on tukinajo — ettei Yrjön liinukka sitä kestä. ELIINA Jääkö isä ajamaankin? KERTTU Ei suinkaan se ajamaan — vie vain toisen hevosen, ja tuo liinukan pois. Panen vähän rievää kakkoa ja tuoretta voita konttiin. Siellä kun on saanut Yrjö olla niin ja näin. Ei juuri koskaan keitostakaan tietoa. Niin ovat laihtuneet sekä mies että hevonen tämän talven tietämään. ELIINA Kauanko mahtaa kestääkään? KERTTU Jumalako sen tietää! Kai koko talven. Suuttunut on isä tähän menoon, ja suuttuneita koko Jylhänlinnan lääni. ELIINA Niinpä taitavat olla. KERTTU No, näethän sen isästäkin. Menee akkunaan. Tuolla seisottelee vaan kartanon voutia pihamaalla — tallissa ja ratasvajassa. ELIINA Useinpa se Pajunen kulkeekin tästä ohi nykyään. KERTTU Harva se päivä. Kun metsätöissä on koko lääni, niin miksei myöskin vouti. — Kaipa se sen sentään sisälle — kun on aikansa öräillyt. Pitäneeköhän kahvia —? ELIINA Kyllä minä menen laittamaan. KERTTU Huita sinä vaan! Ehkei tulekaan — ELIINA Kai ne kumminkin tulevat. KERTTU naureskelee. Niin tosiaankin! Pajunenhan on niinkuin sulhasmies. Kosiskelemassa poikkeilee. — Minä panin jo äsken kahvinkin kiehumaan. ELIINA Sinä puhut mielelläsi Pajusesta. Tahtoisitko päästä minusta? KERTTU Älä höpsi siinä! ELIINA Ei hän niin usein poikkeisi, ellei häntä suosittaisi täällä. KERTTU Täytyy kai nyt alusien suosia omaa voutiansa. — Siellä jo raput kolisevat. Panee kontin pöydälle. Minä menen kamarin kautta pakariin keittämään kahvia. Tule sinä sitten noutamaan sisälle! Se on heti valmista. ELIINA lopettaa huittamisen, nousee. Kyllä, jos isä käskee. KERTTU Niin, tietysti. Ei muuten. Menee. TUOMAS JYLHÄNKORPI tanakka, luiseva, vakavailmeinen ja harvapuheinen mies, tulee edellä. Häntä seuraa: AJUNEN katse pälyilevä, ja käytös toisinaan nöyrä, toisinaan ylimielisen rehentelevä. JYLHÄNKORPI Pajunen käy istumaan! PAJUNEN Kiitos, kiitos! Reessä sitä on kyllä tullut istutuksi. Kas vaan! Eliinakin on täällä! Terveeksi! No, mitäs Eliinalle kuuluu? ELIINA Kiitos — hyvin vaan! Kokoilee huittamiansa rimpiä esiliinaansa. PAJUNEN Kankaankutomishommissa ollaan nähtävästi — niin kai, näin kevät-talvella. JYLHÄNKORPI Missä Kerttu on? ELIINA Pakarissa — käskenkö? JYLHÄNKORPI Ajattelin vain, että jos kahvia — ELIINA Kyllä minä — PAJUNEN Ei millään muotoa minua varten! Älkää ollenkaan — Poikkesin vain toimieni tähden isännälle kun on vähän asioita — JYLHÄNKORPI No, siinäpähän tuo menee asioitten mukana. — Minä katson täältä tupakkalaatikon — Menee kamariin. PAJUNEN Älkää isäntä, älkää! Minulla on täällä taskussani. — Joko te menette, Eliina? Olisin mielelläni puhellut teidän kanssanne. Minä olen tästä ajellut sivu monena päivänä, mutta en ole uskaltanut poiketa. Nyt sain kuitenkin asiantapaista avukseni — ja — niin — ELIINA hymyilee. Pajunen toimittaa kaikki asiansa seisovalta jalalta — istukaahan nyt sentään — PAJUNEN Käytän tilaisuutta, kun saan olla kanssanne kahdenkesken. Muistatteko mitä minä juttelin teille viime kesänä elonleikkuu-tanssiaisissa? ELIINA huvitettuna. Tapasimmeko siellä sitten toisemme? PAJUNEN välittämättä. Minä olen nyt mies, joka seison varmalla pohjalla, ja — ja nyt minä tulin vakavasti peräämään niitä silloisia — Jylhänkorpi tulee. ELIINA Pajunen on hyvä ja käy istumaan, minun täytyy nyt — — Menee. JYLHÄNKORPI No, onko Jylhänlinnassa ruvettu viime aikoina nurkanpäitä syömään, koska vouti kerkiää myötäänsä ajelemaan metsä-asioilla? PAJUNEN Minä olen kokonaan jättänyt voutitoimeni, ja olen nyt yksinomaan metsähommissa. JYLHÄNKORPI Vai niin, vai tukkimiehenä! Tässä olisi tupakkaa. PAJUNEN Enhän minä varsinaisena tukkipomona. Kun kartano vedättää alusillaan tukit, niin minä pidän huolen, että päivätyöt tulevat ajetuiksi. JYLHÄNKORPI Se on uudenaikaista talonpitoa, tämä. Syksyllä ajettiin kaikki kartanon viljat kaupunkiin, ja keväällä ajetaan metsä järveen. PAJUNEN Metsäkö? Mitä vielä! Ainoastaan pieni tilkku! Jylhänlinnan metsät kestävät kymmenen vuotta tällaisen hakkuun. Kyllä se parooni on viisas mies — osaa ottaa talosta rahat irti. JYLHÄNKORPI Ja osaa vielä ottaa kaato- ja vetopalkatkin itselleen. PAJUNEN Mikäs on ansaitessa, kun on sellainen joukko alusia. Viime kuussakin tilitettiin kartanon konttooriin työpalkkoja seitsemättätuhatta. JYLHÄNKORPI Ja sillä maksettiin sitten paroonin juominkilaskuja. PAJUNEN Mitä lie maksettu. Omahan hänen asiansa. JYLHÄNKORPI Vai on oma! Entäs alusien työ ja hiki? Tällaisen suuren läänin, joka on kokonainen pitäjä — PAJUNEN Sama kai se on läänille, millä työllä veronsa maksaa. JYLHÄNKORPI Vaikkapa vetämällä viljansa suoraa päätä porttolaan, kuten syksyllä? — Niinkö? — Sillä viljalla, jonka tämä lääni oli aittaan koonnut, ja sadalla hevosella kaupunkiin vetänyt, maksettiin paroonin juomavelkoja, pelivelkoja ja — Nousee, menee uunin luo laittamaan piippuaan. — ja _muita_ velkoja. Hänhän aivan asui useampia viikkoja samassa paikassa. Joi ja pelasi ja "hurrasi" siksi kun melkein juoppohulluna tuotiin Jylhänlinnaan sairastamaan. — Ja nyt, kun on viljat juotu ja pelattu, niin nyt tulee metsän vuoro ja — meidän vuoromme. Ja sinä sanot Pajunen: oma asia, ja saman tekevä. PAJUNEN sovitellen. Minä tarkotan, että edestänsä hän löytää — JYLHÄNKORPI Entäs me? Mitä me löydämme edestämme? Tämä kartano ja kartanon lääni on miespolvien työn tulos — alusien työn tulos. Luuletko että olisi ainoata karahkaa tai viljan kortta näillä mailla, jos koko ajan olisi sanottu: samantekevä? PAJUNEN Niin, no! Olipa nyt niin tai näin, mutta parooninhan ne ovat sekä maat että mannut. Omaansa hän "hurraa". JYLHÄNKORPI Et ole sinä, Pajunen, Jylhänkorven kansasta, sen kuulee puheistasi. Et ole turpeen mies. Vaikka oletkin näillä mailla syntynyt. Mättäällä istuja olet. PAJUNEN rehennellen. Niin — minua on onni seurannut. Mättäälle olen päässyt. Olen kohta omavarainen itsemieheni ja — siitähän minun oikeastaan pitikin puhua isännän kanssa — minä olen katsellut tätä Eliinaa — kyllähän minä saisin talontyttäriäkin, rikkaitakin — mutta olen pitänyt Eliinasta enemmän — (Mielistellen.) — eikä hänkään ole mikään köyhä tyttö tietäähän sen koko lääni — JYLHÄNKORPI naurahtaa kuivasti. Vai niin — Pajunen on oikein naimamatkoilla? PAJUNEN Jo monena päivänä olen aikonut poiketa, mutta tähän se on jäänyt. Nyt minä tulin ja suoraan ajan asiani. Eliinan kanssa minä myöskin jo vähän juttusin — ja nyt pyydän teiltä tytärtänne — JYLHÄNKORPI Ei Eliina ole meidän tytär. Tyttäremme Kerttu ei ole vielä rippikouluakaan käynyt. PAJUNEN Mitä ihmeitä isäntä nyt —? JYLHÄNKORPI Kasvatti Eliina on. PAJUNEN Kasvatti? JYLHÄNKORPI Meidän sukua hän kyllä on — tietysti. Melkein koko lääni on samaa sukujuurta Jylhän-Miikan peruja. PAJUNEN nolona. Mitenkähän se hevonen siellä — (Menee akkunaan.) se on vähän varsamainen ja vauhko. JYLHÄNKORPI hymyilee. Jos tytön kanssa olet sopinut, niin ei minulla mitään sanottavaa ole. PAJUNEN Minä luulin, että hän oli Jylhänkorven tytär — mutta koska — JYLHÄNKORPI Kyllä hän silti on rehtiä sukua ja säätyä, vaikka hänen vanhempansa molemmat kuolivat, kun tyttö oli kahden vuoden vanha. PAJUNEN istuu epävarmana. Kummallista, että siitä ei kukaan ole minulle ennen puhunut. JYLHÄNKORPI Asia on jo vanha, ja liian tuttu kaikille, mitäpä he siitä. Ja oma tytär Eliina on meille ollut — samoin kuin Kerttukin. PAJUNEN On se sentään vallan ihme, etten minä vaikka olen jo toista vuotta ollut paikkakunnalla — JYLHÄNKORPI Niin, että kyllä minä tytön takaan. Mutta miten on sinun laitasi? Millaisia teitä sinä olet kulkenut sen jälkeen, kun täältä lähdit? Nulikkana täällä ollessasi oli sinulla kaikenlaisia vikurin vehkeitä. Et oikein tietänyt eroa omasi ja toisen oman välillä. PAJUNEN nousee. Mitäs kyörtien vehkeistä! Lapsellisuudessa tekevät milloin mitäkin. Aivan poikapahaisenahan minä täältä jouduin muille maille. Kyllä kai minä nyt sitten sentään lähden, koska — ELIINA tuo kahvia, tarjoo. Vieras antaa anteeksi, ettei meillä ole oikeata leipurin leipää — tällaista vastaleivottua rievää kakkoa vain. Ei ole kahteen viikkoon käyty kirkolla. PAJUNEN Tämähän on aivan erinomaista — ei tätä olisi ollenkaan tarvinnut — kiitoksia vaan! JYLHÄNKORPI Siitäpä sulhasmies näkee millaista leipää morsian leipoo. PAJUNEN Isäntä on niin leikkisä — ELIINA kääntäen puheen, tarjoo isälleen. Siellä kujalla on tulossa Kiviojan hevonen. Tuovat kai mummua kotia. JYLHÄNKORPI Vai niin. Tällä viikollahan niiden pitikin. PAJUNEN No, hyvänen aika! Vieläkö se mummu käy kyläilemässä? ELIINA Näissä isommissa asumuksissa asuu muutaman viikon kussakin. Kaikki tahtoisivat pitää hänet. JYLHÄNKORPI Hän on läänin vanhin, ja melkein kaikkien sukulainen. PAJUNEN Minä en häntä enään paljon muista. Onko hän isännän äiti? ELIINA nauraa. Esteri-mummuko! Eihän toki! Hänhän on isän isän äiti. PAJUNEN mielissään, kun puheenaihe on vaihtunut. Kuinka vanha hän sitten onkaan? JYLHÄNKORPI Toisella sadalla. Hän oli jo piilopirtissä silloin, kun Ryssä maahan tuli. ELIINA Ja hänen kolme veljeänsä kuolivat sodassa. Nestori kaatui Pohjanmaalla, Topon juoksuttivat kasakat kuoliaaksi Hämeenkyrössä, ja Esan ampuivat venheessään upoksiin Tampereen rannassa — Menee ottamaan tyhjiä kuppeja. PAJUNEN Kiitoksia paljon! JYLHÄNKORPI Katso sitten, ettei Kivioja pääse heti pihasta pyörtämään! ELIINA mennessään. Kyllä. JYLHÄNKORPI Jos meille vävyksi aiot, niin muori sen päättää. Semmoinen on meillä tapa. Kaikki tärkeämmät asiat päättää muori. PAJUNEN nousee kurkistamaan akkunasta. Eiköhän vaan minun varsani ole tiellä siinä veräjäpielessä. JYLHÄNKORPI menee akkunaan. Hyvinpä nuo näkyvät pääsevän. Siellä ovat Eliina ja Kerttukin jo vastassa. PAJUNEN Vahvaa juurta on muori, kun noin kestää vaan — ja kuljeskelee. JYLHÄNKORPI Tulee kai jo sentään ruhjunkannujaan tyhjentämästä. Muuten vielä kepsakka akka, jos näkisi. PAJUNEN Vai on sokea? JYLHÄNKORPI Sokea on, mutta kuulo on sitä herkempi. PAJUNEN Se oli paha pulma, tuo Eliinan juttu. JYLHÄNKORPI Mitenkä niin? PAJUNEN kääntyy akkunasta. No kah, eihän sitä aivan typityhjää tyttöä sentään — JYLHÄNKORPI Niinkö? (Naureskelee.) Mutta sanoithan äsken, että pidät Eliinasta enemmän kuin talontyttäristä. PAJUNEN Ei se nykyaikana auta. Pitäminen ei elätä. JYLHÄNKORPI Eipä taida. Hm! Minä en sano sinulle kehotukseksi — minä en usko tästä kaupasta mitään tulevan — mutta kun minä olen tytön holhooja, niin voisit syyttää minua asioitten salaamisesta — Eliina on läänin varakkain tyttö. Hänen rahansa ovat olleet korkoja kasvamassa koko hänen ikänsä, ja on niitä alusilla lainassa useita tuhansia. PAJUNEN riemastuen. Kiitoksia, isäntä, että sanoitte tämän, ennenkuin.- ennenkuin ryhdyin niihin toisiin asioihin. Aioin ne jo jättää, mutta — nyt ei enään ole esteitä — JYLHÄNKORPI ivallisesti. Ei ole muita esteitä kuin muori ja — Eliina. (Menee ulko-ovelle, kääntyy.) Mitä toisia asioita sinulla vielä on? PAJUNEN Puhutaan niistä tuonnempana. Ne ovat aivan kahdenkeskisiä. Sangen tärkeitä. JYLHÄNKORPI mutisee. Minä en sellaisista tärkeyksistä tiedä mitään. (Avaa pirtin oven.) No, päivää, mummu! Terve tuloa kotia! Tuletteko tänne pirttiin, vai? ELIINA eteisessä. Mummu menee ensin kamariinsa. JYLHÄNKORPI Jahah! Kivioja! Käy sisään! KIVIOJA leikillinen, pieni äijä, tulee. Jumal' antakoon hyvää päivää! JYLHÄNKORPI Päivää, päivää! Käy peremmälle istumaan! KIVIOJA Kartanon väkeä onkin, näen minä. Terveeksi! — Kyllä se muori näkee paremmin kuin näkevät. Sanoi heti, että kartanosta on joku. Mistä kummasta tiesikin. JYLHÄNKORPI Tässä olisi rahia, ja tässä tupakkaa. — No, joko mummun tuli ikävä läänillänsä? KIVIOJA Ei suinkaan sen niin ikäväkään, mutta kun meilläkin ruvettiin niitä uuden tuvan uuneja rikkomaan, niin mummu ei enään saanut pahaakaan rauhaa. Kotia piti päästä. — Joko teillä on ne liiat lämmitysvärkit revitty? JYLHÄNKORPI Ei vielä. KIVIOJA Ne eivät sitten vielä ole käyneet täällä? JYLHÄNKORPI Kutka? KIVIOJA Meille tuli kartanosta kaksi miestä. Sanoivat, että ainoastaan yksi savu saa olla katolla. Ellei itse hävitetä liikoja, niin he hävittävät, ja minä saan maksaa palkan. Vielä nyt heidän palkkojansa, ajattelin minä, ja kipusin katolle. Kun näkivät, että tiilenpäitä rupesi lentelemään, poistuivat miehet. Menivät kai toisiin asumuksiin tekemään saman tempun. JYLHÄNKORPI Vai niin, että väkisin! Minä luulin toki uskottavan ilman hävittämistä. KIVIOJA Uskottavan! Kuka karjalaumaa tietää taata. JYLHÄNKORPI Mutta me emme ole mitään karjaa! KIVIOJA Olemme kyllä. Paroonin mielestä sinä olet härkä — tai joku muu nauta. PAJUNEN nauraa. Kivioja on leikkisellä päällä. KIVIOJA Älä puhu minun päästäni — puhu omasta sydämestäsi! Metsän raiskaus on estettävä. Lääni haaskaa metsää. Siksi ei saa olla enemmän kuin yksi savu katolla. Sano niin, Pajunen, niin puhut sydämestäsi. PAJUNEN Suojellahan pitääkin — JYLHÄNKORPI Suojella, niin! Kukahan lie suojellut Jylhän metsät, ellemme juuri me, alustalaiset. Onko Pajunen käynyt koskaan Suonharjalla? Missä on komeampia honkia kuin siellä? Ei koko maakunnassa ole toista sellaista metsää. Mutta kylläpä sen suojelemisesta oli työtä köyhinä vuosina, lankkusahausaikana, jolloin metsänvoroja liikkui oikein kymmenillä hevosilla, ja ladatut pyssyt kainaloissa. KIVIOJA Niin, ne kulkivat aivan kuin sotaväki vihollisessa maassa. PAJUNEN No, mutta eikö kruununmiehetT —? KIVIOJA Mokomat miehet! Juoppo nimismies asui kahden penikulman päässä, jahtivouti toisella puolen isoa selkää; ja siltavouti oli klenkku, luki yhtäkolmatta käydessänsä. Menee uunin eteen piippuaan puhdistamaan, ja matkii onnahtamista. PAJUNEN Miten sitten selvisitte varkaista? JYLHÄNKORPI Läänin miehet pitivät vuorotellen vahtia. Minun isävainajani Matti ja tuon Matin setä, Junnu, ensimäisinä. Monta kovaa saivat miehet kokea, ja monen tappelun tapella, mutta metsä säästettiin. KIVIOJA Jylhän Matti siitä suojelemisesta sai kuolemansa. PAJUNEN Miten? KIVIOJA Ampuivat. Jonkun viikon kuluttua sitten siitä haavasta kuoli. — Niin tätä kartanoa on ennen asuttu, ja sellaista se on ollut tämä Jylhän-Miikan peru. Mutta nyt on uusi aika ja uudet tavat. Nyt revitään nähtävästi kaikki entinen työ. Muureista on jo alettu. JYLHÄNKORPI Minä en tehtyä työtä rupea hävittämään. Jos muurimestarit tulevat, niin tehkööt minkä tekevät. Minä en. PAJUNEN Ne luultavasti eivät tulekaan tänne. KIVIOJA Niinkö, että sivuuttaisivat? JYLHÄNKORPI Pitäisi käydä paroonin puheilla vielä kerran, ja selittää niinkuin tässä nyt on puhuttu. KIVIOJA Mene vaan, jos viidellä sanalla voit ajaa asiasi, sillä kuudennen perästä huutaa hän: ulos. Näithän sen syksyllä. KERTTU tuo kahvitarjottimen, ja asettaa pöydälle. KIVIOJA Kas Kerttua vaan, kuinka hommaa emäntänä! KERTTU Eliina meni lopettamaan kangastaan, kun mummu sanoi, että kohta tullaan ylistuvan uunia purkamaan. JYLHÄNKORPI silittää Kertun päätä. Niin tyttöseni, niinhän ne taitavat tulla. KERTTU Minä panen tähän vaan pöydän kulmalle. JYLHÄNKORPI Kyllä me siitä saamme. KERTTU Tehkää hyvin! Tervehtii Pajusta, ja menee. JYLHÄNKORPI Juodaan sitten, koska pikku emäntä tarjoo. Juovat. KIVIOJA No, mitäs tämä Pajunen pitää tästä kartanon nykyisestä pelistä. PAJUNEN Mitäpä minä siitä osaisin sanoa. Mitä ei voi estää, se täytyy kestää. JYLHÄNKORPI Oletko sinä sitten koettanut jotakin estää? PAJUNEN nöyrästi. Mitenkäs minä mitään — menettäisin heti paikkani. KIVIOJA Ulvot vaan susien kanssa. PAJUNEN Ellen minä olisi tässä, niin olisi joku toinen, ja asia olisi kuitenkin sama. KIVIOJA Sama kai. Eihän puikkarin nappula tietä näytä. PAJUNEN Mitä se Kivioja minua kaunaa! Täytyyhän minunkin elää ja katsoa eteeni. KIVIOJA Miksi sinä katsot eteesi meidän ylitsemme? Mikset sivutse? PAJUNEN Minä en ollenkaan ymmärrä mitä Kivioja tarkottaa. KIVIOJA Koetahan yrittää! PAJUNEN Ei se parane yrittämisestä. Panee kuppinsa pöydälle, ja nousee. Mutta jos Kivioja tahtoo, niin helppoa on katsoa vaikka Kiviojan alitse, jos niiksi tulee. — Minulla ei ole aikaa vätystää joutavia. Minä tulen hetken päästä takaisin, isäntä, jatkamaan keskustelua. Pistäydyn tuolla ylistuvan puolella. Menee ovelle. KIVIOJA Mene vaan katsomaan vieläkö muuri siellä seisoo! PAJUNEN Minä tiedän katsomattakin, että kyllä Jylhänkorven muurit seisovat. Menee. KIVIOJA Kuuluu, että sinä olet suurten suosiossa! JYLHÄNKORPI Kaipa se suosio nyt tuonne ylistupaan loppuu. KIVIOJA Kuka siellä sitten on? JYLHÄNKORPI Eliina. Pajunen käy naimassa. KIVIOJA Pellolle minä mokoman rakkarin — JYLHÄNKORPI Valitkoon tyttö itse. Sanottaisiin muuten, että minä pakotin hänet pojalleni. Yrjöllä ja Eliinalla kun on ollut vähän niinkuin sellaista meininkiä. Ja sentähden ajattelin, että hoitakoot nuoret itsensä! Kyllä kai he suden lampaasta erottavat. KIVIOJA Tässä olisi muuten päästävä vähän selvemmälle vedelle joka suhteessa. Sentähden minä oikeastaan tulinkin tänne itse, saadakseni vähän neuvotella. JYLHÄNKORPI Tässä onkin kai kohta hyvät neuvot kalliit. Kartanosta päin kun myötäänsä tuulee. KIVIOJA Siellä tukkimetsässä kohta ihmeitä tapahtuu. JYLHÄNKORPI Oletko kuullut sieltä jotakin? KIVIOJA Kävin siellä eilen. JYLHÄNKORPI No? KIVIOJA Siellä on käymässä sama urakka kuin syksyllä kiskon kynnössä. Syksyllä pantiin kartanon syötetyt hevoset ruokaväliksi auran eteen, ja sen tuloksen mukaan piti sitten meikäläisten kestää viikkomääriä. JYLHÄNKORPI Olinhan siellä mukana, ja näin, että monen hevosen karva alkoi kääntyä päähän päin. Mutta eihän tukki-ajossa ole ollut —? KIVIOJA Ei ennen. Mutta viime maanantaista alkoi kilpa-ajo. Kartanosta tuotiin neljä hevosta. Niistä on aina kaksi ajossa yhden päivän. Sitten taas vaihdetaan. JYLHÄNKORPI Ja meikäläiset ovat koko ajan! KIVIOJA Niin, ja seurata pitää sentään. JYLHÄNKORPI Mutta eihän sitä voi — KIVIOJA Ellei voi, niin merkitään rästiin. JYLHÄNKORPI nousee. Mutta sehän on selvää rääkkäystä. KIVIOJA Selvää tappamista se on. JYLHÄNKORPI kävelee. Ei ole asiat nyt tolallaan. KIVIOJA Ne aluset, joilla on vain yksi hevonen, ne ovat hukassa. Ne, joilla on useampia, voivat vielä kestää. Minäkin jätin meidän miehelle omani, ja toin lusiintuneen kaakin kotia, syömään ja lepäämään. JYLHÄNKORPI ajatuksissaan. Ja Yrjön liinukka! KIVIOJA Niin — varsamainen on liinukka. JYLHÄNKORPI Minä olin jo lähdössä sinne, mutta tuli tuo Pajunen — KIVIOJA Niin — Pajunen. Kerrotaan että hän se on tämän kilpa-ajon keksijä. JYLHÄNKORPI Pajunenko? KIVIOJA Niin. Ja sentähden minä katselen karsaasti sitä miestä. JYLHÄNKORPI Hm! Mitenkä lienee. Sanoithan itsekin äsken, ettei puikkarin nappula tietä näytä. En minä Pajusta puolusta, mutta kyllä syyt ovat syvemmällä. Ajattelehan vaan kaikkia asioita! KIVIOJA Minähän niitä juuri olen ajatellut, ja niistä puhunut. Kaikki olen sataan kertaan sanonut: päivätyörääkkäykset, rästimerkitsemiset ja muut. Minähän otin puheeksi sen alusien yöpirtinkin, joka on monta kertaa pahempi kuin sikolätti. Ja entä paroonin kohtelu meitä kohtaan! Enkö ole siitä puhunut. Olen sanonut, että hän ei pidä meitä ihmisinä. Vasta äsken sanoin, että nauta olet hänen silmissään. Enkö sanonut? JYLHÄNKORPI istuu, raskaasti. Kyllä sanoit. KIVIOJA No — jaa! Tunnusta vaan itsellesi asiat sellaisiksi kuin ne todellisuudessa ovat, äläkä unohda, että olet nauta. Tunnusta pois vaan! JYLHÄNKORPI pudottaa nyrkkinsä raskaasti pöytään. Tunnusta! Siinäpä se juuri on. Sitä tunnustusta minä olen paennut kuin kaameata aavetta. — Minä en ole koskaan mitään pelännyt, mutta tätä minä olen pelännyt, tätä minä olen kauhistunut. KIVIOJA Jos sinä olisit ollut eilen siellä, missä minä olin, ja olisit nähnyt miten oma poikasi iski kirveensä tukin vauloon, ja veti henkensä edestä — auttaakseen hevostaan — käveli ja juoksi reen vieressä aivan kuin juhta, niin — JYLHÄNKORPI nousee kiivaasti. Ei, ei, ei! Kävelee. KIVIOJA nousee hitaasti. No — herran haltuun sitten vaan! JYLHÄNKORPI venyttäen. Kuulehan, Kivioja! Jos me nämä — nämä — KIVIOJA — tosiasiat — JYLHÄNKORPI — jos me nämä asiat itsellemme totuudeksi tunnustamme, niin — KIVIOJA Niin? JYLHÄNKORPI No — saammepahan nähdä. Herran haltuun vaan! KIVIOJA Hyvästi! Menee. JYLHÄNKORPI ottaa mekon seinättä, ja alkaa pukea sitä ylleen. ELIINA tulee hetken kuluttua ulko-ovesta levottoman ja aran näköisenä; jää seisomaan uunin kulmalle. JYLHÄNKORPI katsoo ihmeissään Eliinaa. No? ELIINA vaikenee. JYLHÄNKORPI No - Eliina? ELIINA purskahtaa itkemään. JYLHÄNKORPI menee hänen luokseen. Eliina? Mitä sinä itket? Mitä on tapahtunut? ELIINA Onko isä luvannut minut — hänelle? JYLHÄNKORPI Kuinka niin? ELIINA Minä ymmärsin niin hänen puheistaan ja — ja — JYLHÄNKORPI Ja uskoit niin tyhmästi — ELIINA Niin — minä ajattelin — JYLHÄNKORPI silittelee Eliinan päätä. Älä, lapsi kulta, sellaisia ajattele! ELIINA Eikö siinä ole mitään perää? JYLHÄNKORPI Ei, lapseni. Itse saat tehdä miten haluat. ELIINA ottaa hyppysellään kiinni Jylhänkorven mekon rintapielestä. Kiitoksia, isä! JYLHÄNKORPI Joutavia! Ei nyt kaikki sentään nurin kaadu, eikä Jylhällä ole ennenkään pakon polkuja poljettu — eikä poljeta vasta — vaikka parooni — Pysähtyy äkkiä, aivan kuin peljästyisi, sivelee kädellä otsaansa. ELIINA auttaa hänen vyötään. Tuletteko illalla kotia, vai jäättekö sinne? JYLHÄNKORPI Saa nyt nähdä. Parasta ettette odota. Jokohan leili on täytetty? ELIINA Minä katson. Ottaa pöydältä kontin, ja aikoo mennä ulko-ovesta, mutta kun eteisestä kuuluu askeleita, niin katsoo hän isäänsä, hymyilee ja juoksee pois kamarin ovesta. PAJUNEN tulee. Odotin siksi, kun Kivioja lähti. Tahtoisin nyt puhua isännän kanssa siitä tärkeästä asiasta. JYLHÄNKORPI No, anna tulla! PAJUNEN istuu. Kivioja ei tunne ollenkaan asioita, kun syytti minua. Minä arvaan, että hän tarkotti taksvärkin tekoa. Minua on siitä syytetty ennenkin. Mutta minä en voisi sitä asiaa auttaa minnekään päin, vaikka kuinka tahtoisin. JYLHÄNKORPI Hm! PAJUNEN Ellette sitä vielä usko, niin tulette kyllä näkemään, että se on totta. Mutta se on sivuseikka. Toisesta asiasta tahdon puhua. Ja se on se uusi tapa, jolla tätä kartanoa nyt ruvetaan asumaan. Minä olen saanut tästä kaikesta vihiä siellä kartanossa. Paljon pahaa on tulossa. JYLHÄNKORPI kartellen. No, mitäs pahaa siinä on? Ainahan sitä yritellään uutta, kun tahdotaan eteenpäin. PAJUNEN Mutta tämä uusi on sellaista, että kaikki vanha hyljätään. JYLHÄNKORPI Mikä vanha? Ja mikä kaikki? PAJUNEN Kaikki. JYLHÄNKORPI Ja mitä tulee sitten sijalle? PAJUNEN Rahaa. JYLHÄNKORPI nauraa. PAJUNEN Paljon rahaa. JYLHÄNKORPI nauraa vielä. No, mutta eihän raha ole pahaa — PAJUNEN Te olette vanhan kansan mies, ettekä voi tällaista heti ymmärtää, mutta minä sanon sen muutamalla sanalla. Metsät myydään mahdollisimman vähään, ja saadaan satoja tuhansia. Kartanon pellot pannaan heinälle, ja ansaitaan karjalla kymmeniä tuhansia. Ja koska maan arvo on noussut, niin pannaan alusille monenkertaiset verot, jotka maksetaan rahassa. JYLHÄNKORPI istuu eräälle tuolille. Mutta millä aluset maksavat nuo monenkertaiset verot? PAJUNEN Työllä — tai oikeastaan raatamisella, puutteella ja kurjuudella. Tällainen hyvinvointi katoaa kohta kuin tuhka tuuleen. Ei kapitaali tällaista menestystä vierellään suvaitse. JYLHÄNKORPI Kapitaali? Minä olen kuullut tuon oudon sanan. Sitä kuulutaan palveltavan kuin jumalaa, ja peljättävän kuin paholaista. Se on muka kaikkivoipa. Mutta se on jonnin joutavaa hupsuttelua! Onhan maassa myöskin laki ja oikeus. Eikö Pajunen sitä muista? PAJUNEN Muistan kyllä. Ja juuri siksi, että on laki ja oikeus, tulee näin käymään. Ellei niitä olisi, niin — JYLHÄNKORPI Niin? PAJUNEN Sitten se ehkä voitaisiinkin estää. JYLHÄNKORPI Mutta eikö nyt? PAJUNEN Ei. JYLHÄNKORPI hymyilee. No, ja entä sitten, kun näin käy? PAJUNEN Niin — se on minun oikea asiani. Kun te nyt joka tapauksessa tulette lopulta menettämään tämän talon, niin eikö olisi sopivaa ennen sitä ansaita jonkun verran hyvällä kaupalla? JYLHÄNKORPI katsoo terävästi Pajusta. No — ja minkälainen se sitten olisi se sinun hyvä kauppasi? PAJUNEN Tämä Suonharjan metsä — JYLHÄNKORPI hätkähtää. PAJUNEN Niin — se on merkitty teidän kontrahtiinne. Eikä kartano voi sitä myydä ennen kuin kontrahti on voimaton. JYLHÄNKORPI Eipä kartanokaan, eikä se sinun kapitaalisi sentään näy kaikkea voivan! PAJUNEN Ei. Ainoastaan sen mikä on lain ja oikeuden mukaista. JYLHÄNKORPI No, ja entä sitten? PAJUNEN Nyt olisi tällä metsällä ostaja, joka — joka haluaisi — ja jos te suostuisitte antamaan kartanolle hakkaamisluvan, niin voisitte ansaita — jonkun verran — ihan ilmaiseksi. JYLHÄNKORPI Ilmaiseksiko? PAJUNEN Niin — metsähän on kartanon. JYLHÄNKORPI venyttäen. Noo — kuinkahan paljon? PAJUNEN vähän levottomana. Hm! Mitenkä nyt sovittaisiin — (hyvin venyttäen) — parisen — JYLHÄNKORPI naurahtaa. PAJUNEN — kolmisen tuhatta. JYLHÄNKORPI Liian vähän. PAJUNEN No, jos kaupasta jotakin tulee, niin voitaisiin kai siihen lisätä muutamia satoja. JYLHÄNKORPI Ei riitä. PAJUNEN mielittelevästi. Jos tästä nyt sukulaisiksi tullaan, niin voitaisiin ehkä panna viisi tuhatta. JYLHÄNKORPI nousee, jyrkästi. Kuulehan nyt, Pajunen! Vaikka sinä tarjoisit viisitoista tuhatta, niin ei sittenkään. Eikä millään hinnalla. Etkö sinä tiedä mitä varten Suonharjaa on hoidettu kuin silmäterää? Sentähden, että jos se hakataan, niin neljäs osa läänistä jää ikuisen hallan kitaan. Etkö tiedä sitä? PAJUNEN Kartano ei välitä siitä. JYLHÄNKORPI Kuka ihminen ei välittäisi pelloista ja viljelyksistä! Enkö minä ja muu lääni? Emmekö me välittäisi omasta, miespolvien työstämme? PAJUNEN Tehän ette kuitenkaan saa niitä pitää. JYLHÄNKORPI on raivostumaisillaan, mutta hillitsee itsensä, kävelee, pysähtyy sitten, aikoo sanoa jotain, mutta KERTTU tulee nopeasti sisään. Katsokaahan akkunasta?- kujalla ajaa paljon hevosia tukkitieltä päin — katsokaahan-! JYLHÄNKORPI menee akkunaan. Mitä ihmettä tämä tietää — eikös se ole Kiviojan kailu, tuo etumainen —? KERTTU Vissisti onkin — ja poikkeaa tänne — JYLHÄNKORPI Ja vielä toinen — ja vielä — ja — herran tähden — sehän on taksvärkki, joka — — KERTTU Niin on — alusia ovat kaikki — PAJUNEN on myös mennyt akkunaan. Mitä pirua tämä merkitsee! Syöksyy ulos. JYLHÄNKORPI Tulevat sellaisella melulla — mene sanomaan mummulle, että tietää — säikähtää muuten. KERTTU Eliina ehkä jo — mutta kyllä menen. Menee. ELIINA tulee. Koko taksvärkki palaa ajosta — mitä ihmettä on tapahtunut? JYLHÄNKORPI Sanos muuta — mitä ihmettä on tapahtunut! ELIINA Siinähän on Kiviojakin, joka vast'ikään lähti. JYLHÄNKORPI Jotakin lie tekeillä, koska on pyörtänyt yhteen matkaan. ELIINA siivoo kahvikupit pöydältä. Minua ihan — montako hevosta meille poikkesi? JYLHÄNKORPI Kaksi — neljä — viisi — mutta mikäs nyt sitten oikeastaan — liinukka ei ole mukana — ELIINA toisella puolella huonetta. Ei, liinukka ei ole — KIVIOJA tulee. Ei vielä jälkeni kuivaa ehtineet, kun — JYLHÄNKORPI terävästi. Mitä Sakka-Nuutin ajoa tämä on? Hulluttelevatko miehet vai -? KIVIOJA Tulivat vastaani tuolla peräveräjällä, ja sanoivat, että pitää pyörtää Jylhänkorpeen. Majamäen Tanu tuli sitten minun rekeeni, ja sanoi, että nyt täytyy pitää kokous —. JYLHÄNKORPI tiukasti. Kokous — mistä? Kokous keskellä viikkoa — keskellä työpäivää — kesken taksvärkin tekoa? Mitä riivatun peliä tämä on? Ovi avataan ja useita miehiä tulee sisään, innokkaasti keskustellen. Puhelu vaikenee kuitenkin sitä myöten, kun astuvat sisäpuolelle. KIVIOJA Parempi, että he itse kertovat. JYLHÄNKORPI Päivää, päivää! Terve tuloa, ja käykää istumaan! — Kysymättäkin sen arvaan, että huonoa kai nyt sitten kuuluu, kun näin oudosti ollaan liikkeellä. KIVIOJA Tee sinä, Tanu, selvä jutusta — tee juurta jaksaen. Kerro kuulumiset! JYLHÄNKORPI Ei juurta jaksaen. Se myöhemmin. Miksi olette täällä? TANU Me lähdimme sieltä — päivällisistä lähdimme ajosta — JYLHÄNKORPI Lopetettiinko ajo sitten? TANU Ei. Me lopetimme. MIEHET Me lopetimme. JYLHÄNKORPI Kutka me? TANU Me — kaikki. JYLHÄNKORPI Koko läänikö? TANU Niin — koko lääni. JYLHÄNKORPI herpoutuu istumaan. Ikääni lopettanut työt! — Minkä tähden? TANU Kun se ei enään käynyt — eivät kestäneet. JYLHÄNKORPI Eivätkö Jylhänläänin miehet enään työssä kestä? TANU Kyllä — miehet. Mutta — hevoset. JYLHÄNKORPI Missä Yrjö on? KIVIOJA Mitä mahtoi jäädä — on se siellä pihalla. TANU Ui — se ei käynyt enään. Se oli niinkuin sotaa. Huudettiin, karjuttiin ja ajaa pyryytettiin — se oli ihan villiä peliä. Miesten kesken alkaa äänekäs keskustelu, joka loppuu samassa, kun kamarin ovi aukenee, ja ESTERI-MUORI tulee hiljaa sisään Kertun kanssa. Esteri on aivan Valkonen ja vähän köyry. Harvinaisen korkean ikänsä tähden tekee hän arvokkaan ja kunnioitusta herättävän vaikutuksen. ELIINA. kiirehtii heti hänen luokseen, hoivaamaan häntä, siirtäen samalla uunin kolkalla olevan nojatuolin vähän keskemmälle. ESTERI pysähtyy tuolin viereen. Herran rauha huoneelle — ja huoneen väelle! MIEHET kohottavat hiukan lakkia jumalan nimeä mainitessa. Jumal' antakoon! ESTERI asetetaan istumaan nojatuoliin. Kummaa juttua kuulin täältä — vallan ihmeitä on kai tapahtunut, kun — — on karattu töistä — TANU Emme me karanneet — sanoimme kyllä paroonille — ESTERI Mitä sanoitte? TANU Että emme kestä. YRJÖ tulee sisään, kantaen hevosloimeen sidottua kääröä, jonka laskee uunin kolkalle, jää seisomaan sen viereen. ESTERI. Eivätkö jylhäläiset enään kestä? — Eivät kestä ihmisen velvollisuutta — pakenevat työtä. TANU Me olemme miehiä — työn sitkistämiä emme me työtä pelkää — — mutta — KIVIOJA On pantu liian ahtaalle koetukselle — ESTERI Ahtaalla on oltu ennenkin. Koettelemuksia ei paettu silloinkaan, kun tämä korpi ihmisviljoille raadettiin — kun pellon ja maan edestä kärsittiin, ja suvun edestä taisteltiin -! Monet uhrit ovat saaneet aura ja kuokka ja monet ovat kaatuneet sodan ja vainon vainioilla. Jylhän Miikka ensimäisenä kaatui Nokialla, ja monet kymmenet voisin luetella meidän suvustamme niitä, jotka ovat kaatuneet — Isonvihan jalkoihin. Mutta ei kukaan paennut — JYLHÄNKORPI Tavatonta tämä kyllä on, mummu hyvä, tässä on jotakin nurinnarista — KIVIOJA Niin, tämä ei ole enään ihmisvelvollisuutta! Ei olla ihmisiä! TANU Ei ihmisiä! Koneita — työkaluja ollaan! ESTERI No, mitä se sitten on? Eikö ihmisen työ enään riitä? — Ennen mailmassa tehtiin niin kauan, että valmistui. Onko Yrjökin paennut? Missä Yrjö on? YRJÖ Täällä! ESTERI Tule tänne, Yrjö! — Anna kätesi! YRJÖ menee Esterin luo. Hyvää päivää, mummu! ESTERI Sinun kätesi vapisee, poikani! Etkö sinäkään kestänyt? YRJÖ hiljaisesti. Kyllä kai minä vielä — mutta — TANU Tuosta mytystähän sen näkee, ettei mies kestänyt. JYLHÄNKORPI Mikä mytty se on? Mitä siinä on? YRJÖ Siinä on — liinukan — vuota — JYLHÄNKORPI hypähtää ylös. Eiinakan —? YRJÖ Liinukka oikeni Harjansivun ahteessa. ESTERI nousee. Mitä nyt sitten on -? Mikä pahahenki nyt mailmaan on tullut — taistelemaan ihmistä vastaan —? JYLHÄNKORPI synkkänä. Jotakin on todellakin taitanut tulla uutta — KIVIOJA Nyt on pakko tunnustaa itselleen — mitä on tullut — ESTERI Mikä on tullut —? Antti-Kristusko on tullut —? TANU Sepä se kyllä taitaa olla — JYLHÄNKORPI Ne nimittävät sitä oudolla nimellä — Yrjökin on lukenut sen sanomista — MIEHET Kyllä mekin olemme kuulleet — ESTERI Mikä sitten? Mikä? JYLHÄNKORPI Kapitaaliksi sanovat — Äänettömyys. ESIRIPPU. II Sama paikka. ESTERI istuu nojatuolissa, kutoo sukkaa. KERTTU tulee ulko-ovesta. Ylistupa on niin täynnä, että porstuaankin asti — en päässyt lähellekään. ESTERI Näitkös maaherraa? KERTTU En ylettänyt — vaikka kynnykselläkin seisoin. Isä siellä juuri puhui. Mutta kun en oikein kuullut, enkä nähnyt, niin tulin takaisin. Kertovathan ne sitten meille — ESTERI Kyllähän ne kertovat. KERTTU Pidetäänköhän se huutokauppa nyt kuitenkin, vaikka maaherrakin on täällä? ESTERI Saa nyt nähdä. Jos ehkä saataisiin sovinto — KERTTU Huutokauppa on kauhea — ESTERI Niin — sinähän olit Kiviojalla eilen. KERTTU Kaikki myytiin — hevoset, lehmät, vasikat, lampaat —. Jos olisi tehty taksvärkkiä, niin ei suinkaan sitten olisi myyty? ESTERI Hm! Taksvärkki-rästistähän nyt myydään. Mutta olisi kai rästiä tullut, vaikka olisi työtäkin tehty. Yrittihän isäsi viime kevännä vielä senjälkeen, kun tukinajo oli lopetettu. Viikon yritti, ja kaksi päivää tuli rästiä. Sitten lopetti. KERTTU Mitä ihmettä se Eliina siellä tarhassa nyt enään —? (Menee akkunaan.) Tuolla Yrjö on vetänyt kaikki pihalle — siellä kärryt — reet ja — kaikki — (Istuu penkille.) Myydään kai minun nimikko-lehmänikin? ESTERI Onko sinulla sitä ikävä? KERTTU itkee hiljaa. ESTERI Kuule, lapseni! Tule taluttamaan minua tuonne kamariin! KERTTU Onko mummun jalat vaan yhtä huonot? ESTERI Eivät ne enään parane, lapsi kulta. Ne vaan yhä jäähtyvät — ei niitä palele, mutta ne yhä jäähtyvät — ELIINA tulee. KERTTU. Jopas sinä viimeinkin sieltä tarhasta! Menevät. ELIINA Siistin ja hoitelin — vielä kerran —. Nyt on minun puolestani — kunnossa. Menee kaapilleen, ottaa esiliinan vyölleen. YRJÖ tulee, istuu penkille. Alkaisivat nyt sitten — että päästäisiin tästä. — Tuollakin ylhäällä pitävät mokomaa kokoustansa —! ELIINA Jos siitä lähtisi apu — YRJÖ Tyhjää! ELIINA istuu sängyn laidalle. Isälle on tämä kaikki niin kovin raskasta ja mummu on jo niin vanha — meidän pitäisi näyttää iloisilta ja — ja toivoa — YRJÖ katsoo Eliinaa. Se on totta! (Menee istumaan tuolille hänen luokseen.) Sinä olet oikeassa. (Ottaa hänen kätensä.) Ja mitä me surisimmekaan — kaksi tervettä ihmistä! Monet miljoonat ovat yhtä köyhiä kuin mekin. ELIINA Paljon köyhempiäkin! Hymyilee ja katsoo Yrjöä silmiin. YRJÖ panee kätensä Eliinan olkapäälle. Ainakin paljon köyhempiä kuin minä. Ellei sinua olisi, Eliina, niin täällä olisi aivan kamala olla. Tätä ei kestäisi. Kyllä tässä niin miehuutta kysytään. ELIINA Ajattele naapureitasi — monta kymmentä on jo ryöstetty — ovatpa hekin kestäneet. Ja ajattele vanhaa, heikkoa mummua! Ei vielä kertaakaan ole valittanut. YRJÖ j Minä en tarkota sellaista kestämistä — ELIINA Mitä sitten? YRJÖ nousee, rajusti. Tässä pyrkii niin luonto esille, etteivät voimat riitä hillitsemään. ELIINA Yrjö hyvä! (Vetää hänet luokseen.) On kärsittävä miehuullisesti — YRJÖ istuu herpaantuneena. Ja kun voi hillitä itsensä, niin sitten heti herpaantuu niin, että tuskin jaloillaan pysyy. ELIINA silittää hänen kättään. Yrjö hyvä! YRJÖ Loppuisi edes tuo kokous, ja tulisi isä, että päästäisiin touolle. ELIINA Ettekö jää katselemaan huutokauppaa, isä ja sinä? YRJÖ Isä sanoi, että mennään pellolle heti, kun maaherra on lähtenyt. ELIINA Isä antoi minulle aamulla rahaa, ja käski huutamaan Kertun nimikon itselle. YRJÖ Minä ajattelin myöskin sitä äsken. Onko sulla riittävästi? ELIINA On — luulen — YRJÖ Hevosen huudan minä, ellei jo ilman sitä tule rästit maksuun. Jos tarvitaan, niin lähetä Kerttu kutsumaan minua vainiolta. ESTERI tulee takaisin Kertun taluttamana. Ei täällä kai muita ole kuin Eliina ja Yrjö? TOISET Ei ole. ESTERI istuu entiselle paikalleen. Minä löysin vanhan kanan pesän. (Aukoo sukanvarsi-myttyä.) Kertun lehmä täytyy pelastaa pikku emännällensä — Kerttu sitä jo itki äsken. — Tässä on pikku säästöjä entisiltä päiviltä. Nyt ovat hyvään tarpeeseen. Tuossa, laske itse — ELIINA Minulle isä antoi myöskin rahaa Kertun nimikkoa varten. ESTERI Hyvä on! Pane sinä sitten lisää, jos nämä eivät riitä. Eikä nämä kai riitä. — Ota nyt Kerttu! Tuossa! KERTTU Kiitoksia paljon, mummu hyvä! Kyllä minun nimikkoni teidät kaikki pitää voissa ja piimässä. Yksinään se sen tekee, se on vissi. ESTERI Nyt siellä liikutaan pihalla — KERTTU juoksee akkunaan. Nyt ovat lopettaneet — ihmisiä nousi portaita ylös — niitä tulee tänne — JYLHÄNKORPI avaa oven. Tehkää hyvin ja astukaa talonpojan tupaan, herra maaherra! MAAHERRA tulee sisään. Häntä seuraa pari herrasmiestä, sekä Kivioja ja Tanu, jotka jäävät ovensuuhun. Hyvää päivää! (Nyökkää kevyesti tuvassa olijoille.) Täällähän istuukin meidän kunniavanhuksemme. Antakaa anteeksi, että tulin häiritsemään teidän rauhaanne. Mutta kun kuulin kerrottavan teidän korkeasta ijästänne, niin teki mieleni nähdä teitä. ESTERI yrittää nousta. Eliina rientää auttamaan. MAAHERRA Älkää millään muotoa vaivatko itseänne — istukaa te vaan! ESTERI on noussut. Itse maaherrako seisoo minun edessäni? JYLHÄNKORPI Niin — maaherra tahtoi nähdä mummua! ESTERI Ei minussa mitään nähtävää ole. Mutta jos tahdotte kuulla minua, maaherra, niin olkaa hyvä ja istukaa. Tehkää huoneellemme se kunnia! KERTTU vie tuolin maaherralle. MAAHERRA istuu. Kuinka vanha olette? ESTERI istuu. Minä olin toisella kymmenellä silloin, kun Ryssä tuli maahan. Minä olen elänyt kuuden hallitsijan aikana. Ja viittä kartanon herraa olen ollut saattamassa hautaan. MAAHERRA Oletteko elinikänne asunut täällä Jylhänlinnan alueella? ESTERI Tässä talossa, maaherra. MAAHERRA Te olette nähnyt monet vaiheet. Onko koskaan tapahtunut sellaista kuin nyt. ESTERI Kartanon herra ei ole koskaan vaatinut alusilta liikoja, ja aluset ovat aina täyttäneet velvollisuutensa — ovat aina rakastaneet isäntäänsä. Rakkaus on täällä jokaisen siemenen kylvänyt — jokaisen sadon niittänyt. Ja satonut on tämä seutu. — Pikku tyttönä ollessani oli kartanossa kaksitoista lypsävää — nyt on kolmeen sataan. Se mitä täällä nyt on tapahtunut, ei voi olla kenenkään onneksi. Viha vie viljan maasta, kateus kalan vedestä. MAAHERRA Minä koetan parhaani teidän asianne eduksi. Koetan kääntää hallituksen huomiota oloihinne. ESTERI Hallituksella ja esivallalla kyllä on voimaa ja valtaa, mutta — MAAHERRA Niin, mahdotonta on arvata edeltäpäin — ESTERI Hallituksilla on niin huono muisto. MAAHERRA Kuinka niin? ESTERI Jos hallitus muistaisi, niin se tuntisi meidät — ja auttaisi ahdingosta. MAAHERRA Tarkotatte -? ESTERI Kun kapula on kiertänyt, niin Jylhänkorpi on aina lähettänyt parhaat poikansa hallitsijan ja maan turvaksi. Ja useimmat heistä ovat jääneet sodan teille. Kertomuksia kulkee jylhäläisten miehuudesta Kostialta, Pohjanmaalta ja muualta. Vieraaltakin maalta. MAAHERRA Te olette säilyttänyt erinomaisesti muistinne ja muut hengenlahjanne. ESTERI Oman sydämensä asioita muistaa helposti. Tämä Jylhänperä ja sen väki ovat kaikki osa minun sydäntäni. MAAHERRA nousee. Kuten sanoin ja jo lupasin kokouksessa minä koetan parastani. Esitän hallitukselle. ESTERI Kartano on paljon lähempänä kuin esivalta. Ellei kartano muista meidän kuokkaamme, niin ei hallituskaan muista meidän miekkaamme. MAAHERRA Olen iloinen tästä harvinaisesta keskustelusta — tulen muistamaan teitä kunnioituksella. ESTERI Pyydän teitä, maaherra — (Nousee) — viekää terveiset kartanoon ja hallitukselle — MAAHERRA — Suomen vanhimmalta naiselta. Kyllä. Sen teen. ESTERI — ja sanokaa mitä me olemme, ja — ja mikä meitä on kohdannut. MAAHERRA Kyllä. Jääkää hyvästi vaan, vanhus! Ja muistoksi siitä, että olen teitä vaivannut, sallikaa minun jättää teille tämä. Tarjoo Esterille pientä seteliä. ESTERI Mikä se on? ELIINA kuiskaa hämillään. Se on rahaa! ESTERI hiljaisella arvokkuudella. Anteeksi, maaherra! Minä en ole tehnyt mitään, josta ansaitsisin palkan. — Menkää jumalan haltuun! MAAHERRA katselee vähän nolona ympärilleen, voisiko antaa setelinsä jollekin toiselle, mutta kun vaistomaisesti huomaa sen mahdottomaksi, pistää setelin taskuunsa. Jääkää hyvästi! Menee. Herrat seuraavat. ELIINA Mummu tulee nyt vähän lepäämään — minä näen, että — ESTERI Se tuli niin odottamatta — olisi pitänyt sanoa hänelle paljon enemmän — mutta minä vanhus-rukka — JYLHÄNKORPI Hyvin sanoitte mummu — hyvin ja arvokkaasti — KIVIOJA Sen paremmin ei pappikaan — ja me sanoimme jo hänelle myöskin — TANU Kunniaksemme puhuitte — koko lääni teitä kiittää — ESTERI menee Kertun kanssa, joka on rientänyt hänen sivulleen. Mitä minä — vanha vaimo parka — ELIINA avaa kamarin oven. Mummun täytyy nyt panna lepäämään. Menee Esterin ja Kertun jälkeen kamariin. KIVIOJA Ne ovat aina sen rahansa kanssa — aivan kuin kerjäläiselle — TANU Mutta nolostuipa suuri herra — painoipa silmänsä maahan sokean vaimon edessä — JYLHÄNKORPI katsoo akkunasta. Mennäänpä nyt sentään saattamaan maaherraa vaunuihinsa — KIVIOJA Voihan tuota niinkuin kohteliaisuuden vuoksi — talon kunnian puolesta. Muut paitsi Yrjö menevät. YRJÖ kävelee pari kierrosta, menee akkunaan, palaa sitten keskilattialle, pysähtyy, istuu tuolille, pää käsien nojaan. ELIINA tulee. Saattamaanko menivät? YRJÖ Niin kai. ELIINA Joko taas ajattelet? YRJÖ Kuulehan, Eliina! Tulehan tänne istumaan! ELIINA menee istumaan sängyn laidalle. YRJÖ Täällä tulee nyt niukat olot meillä — ja talvikin tulee, eikä ole mitään tietoa — kuinka nämä asiat päättyvät — eikä ole niin töitäkään — olen ajatellut, että kyllä minun täytyy lähteä jonnekin — töihin. Isä tekee ne työt mitä täällä tarvitaan — sinä hoitelet taloutta, ja Kerttu on mummun seurana. ELIINA Eiköhän Kerttu voisi yksin yhtä lehmää — YRJÖ Mitä varten yksin? ELIINA Täällä on liian monta syömässä — menisin palvelukseen. YRJÖ Kyllä se riittää, kun yksikin lähtee. ELIINA Mutta onhan Kerttu jo taitava tyttö. YRJÖ Vaikka — ELIINA Mutta jos täytyy. YRJÖ En minä sinua palvelukseen laske sittenkään. ELIINA Kysytään kuitenkin ensin isältä ja mummulta. YRJÖ Kysytään vaan — mutta ellet sinä täällä sovi — niin mennään sitten yhdessä — ELIINA Yhdessäkö? YRJÖ Niin — pappilan kautta. ELIINA Mutta me voisimme ansaita enemmän — sinä yhtäällä — ja minä toisaalla. Ja voisimme sitten avustaa näitäkin täällä kotona. Jos me yhteen asetumme, niin — YRJÖ Niin? ELIINA Kuka sen tietää saisimmeko kokoon muuta kuin — itsellemme. YRJÖ Jos minä onnistuisin saamaan jotakin tuottavaa työtä — ELIINA Sitä tuottavampaa se olisi, jos minä en olisi rasituksena. Ja jos minäkin saisin hyvän paikan, niin — YRJÖ Mitä sitten? ELIINA Silloin ehkä voisimme jotain säästää. YRJÖ Sinä et sitten minun kanssani -? ELIINA Me puhuimme tästä mummun kanssa — ja hän sanoi, että Yrjön talo ei tarvitse emäntää — eikä minun taloni isäntää. YRJÖ Ja siihenkö se sitten — jäi? ELIINA Siihen. YRJÖ alakuloisesti. Sekö on sinunkin mielesi? ELIINA Mitäpä minä osaan — kaksi tyhjää kättähän meillä on kummallakin. YRJÖ nousee kiihdyksissä. Mailmalle joudut sinäkin! Vieraitten ihmisten poljettavaksi, tallattavaksi ja —. Tällainen moninkertainen onnettomuus! (Kävelee.) Sinun kohtalosi on isän syy! Lainasi sinun rahasi alusille. Nyt ne menivät alusten mukana! Millä hän ne nyt maksaa! ELIINA Miksi hän niitä maksaisi? Ja kenellekä hän ne sitten olisi antanut, ellei juuri heille? Ei puhuta tyhjästä! (Nousee.) Täytyy kai näin suuressa onnettomuudessa olla kaikellaisia — pieniäkin. YRJÖ Niinkuin sinun ja minun — niinkuin meidänkin onnettomuutemme. ELIINA Me olemme vielä nuoria, ja voimme odottaa. (Menee Yrjön luo.) Olemmehan nuoria ja terveitä, niinkuin äsken sanoit. Eiväthän ne meiltä muuta vie — kuin — kuin — Pysähtyy sanattomana. YRJÖ Muuta kuin — mitä? — Niin — mitä ne meiltä vievät — sanopas se! ELIINA kääntyy poispäin. YRJÖ Ne vievät meiltä lainehtivat pellot ja niityt — metsän ja karjan-kellojen äänen. Ja sitten ne vievät sen, joka ainakin oli meidän omamme — ne vievät meidän työmme ja — ja hajottavat kotimme. ELIINA vaipuu itkien tuolille. Miksi puhut noin! Sydän pakahtuu sellaista kuunnellessa. Kaikki se mitä sanoit menee kai nyt — sinulta ja minulta — ja se kaikki on — elämä — mutta — siitä ei saa puhua — (pakottaa itsensä tyyntymään) — mummu sanoo, että suuren onnettomuuden masentaa ainoastaan sillä — ettei puhu siitä — JYLHÄNKORPI tulee. Ei se kai paha mies ole, tuo maaherra — onpahan semmoinen — (Huomaa Eliinan, pysähtyy katsomaan, istuu sitten penkille.) Minä olen menetellyt kovin huonosti, kun — ELIINA nousee, ja puhuu aivan kuin anteeksi pyytäen. Ei, ei, isä! En minä sentähden itkenyt. Minä olen iloinen, että minun rahani ovat käytetyt juuri niinkuin ovat. Uskokaa minua, isä! Minä en yhtään niitä sure. Eivät ne koskaan olisi voineet joutua sen parempiin käsiin. JYLHÄNKORPI Eipä kyllä sen parempiin käsiin, mutta kun nyt tämä onnettomuus tuli, niin siinä meni kaikki — ELIINA Älkää nyt huoliko siitä, isä hyvä! JYLHÄNKORPI Ja se on minun syyni, kun — ELIINA Minä olen nähnyt, että isä on surrut sentähden — mutta eihän tämä ole meidän syytämme — ja jos minulla olisi nyt ne rahat, niin minä kuitenkin antaisin ne nyt. — En minä sentähden itkenyt. JYLHÄNKORPI Minkätähden sitten — onko — YRJÖ Minun on kai nyt lähdettävä pois kotoa — puhuimme siitä, ja — sitten Eliina sanoi, että hänenkin pitää lähteä — JYLHÄNKORPI Emme me rupea hajaantumaan. Pysymme yhdessä vielä ensi talven, ja odotamme asiain menoa. Tässä on meillä kyllä Yrjön kanssa työtä. Rupeamme tekemään uusia rekiä ja rattaita noitten tilalle, jotka myydään, ja asumme taloa niinkuin ennenkin — YRJÖ ilostuen. Voimmeko me sitten — JYLHÄNKORPI Me voimme — ja meidän täytyy voida — ja Eliinalla on kyllä hommaa — ELIINA Mutta kun nyt karjakin vähenee — ja Kerttu yhä varttuu — JYLHÄNKORPI Ellei talon työtä riitä, niin sitä paremmin saat aikaa kankaillesi ja puhdetöillesi. Näkyipä sinulla olevan kasa villoja luhtisi nurkassa. ELIINA loistaen ilosta. Voisimmeko vielä yrittää koossa — hajaantumatta — (epäillen) — ellei se vain olisi väkinäistä yritystä? Kun mummukin arveli — JYLHÄNKORPI Väkinäistä se onkin. Te ette kumpikaan mene minnekään. Molemmat jäätte kotia. Me emme rupea perheitämme hävittämään. Eihän meidän kotimme mitään sudenpesiä ole, joita katajan käryllä tyhjennetään. Kohtuullista veroa ja taksvärkkiä emme ole koskaan kieltäneet. Emmekä me ole tunkeutuneet kenenkään tielle. Korpeen olemme asettuneet elättämään itseämme. Ja elämisoikeus täytyy olla meillä — jos muillakin. Sen olemme isiltämme perineet. Heidän työnsä ja hikensä olemme perineet. Emmekä me siitä oikeudestamme luovu. (Nousee.) Sentähden asumme tässä, niin kauan kun meillä on tässä suoja jumalan ilmaa vastaan. ELIINA iloisesti. Ja kärsimme vaikka puutettakin, kun vaan saamme olla yhdessä. YRJÖ Ja teemme työtä kahdenkertaisesti. JYLHÄNKORPI hymähtää. Minun mielestäni te molemmat olette aina tehneet työtä kahdenkertaisesti. — Minä menen nyt puhumaan tästä mummulle. Menee kamariin. YRJÖ No, Eliina? Mitä nyt arvelet? ELIINA Älä kysy! YRJÖ Me elämme vielä — (tarttuu Eliinan käteen) — vielä me elämme — ELIINA Jumalan kiitos! YRJÖ Nyt on taas työtä — mieluista työtä — ja kurkihirsi on paikallaan, ja — ja pelto, ja — minä menen panemaan siementä säkkeihin ja sitten — minunhan sinä olet — olethan —? ELIINA Olen, olen — YRJÖ hymyilee. Se Pajunen on käynyt täällä kärkkymässä — kyllä minä tiedän — ELIINA leikillisesti. Ei suinkaan se nyt enään minusta, kun minä olen köyhä — YRJÖ Köyhdyit onneksi! (Pudistaa Eliinaa olkapäistä.) Jumalan kiitos! Menee iloisena hyräillen. KERTTU tulee touhuissaan, pyöräyttää Eliinaa. Minä saan pitää mansikkini ja sinut ja kaikki — isä sanoi. ELIINA pusertaa Kertun syliinsä. Niin, Kerttu! Me saamme pitää kaikki toisemme. KERTTU Minä olen jo niin monena iltana itkenyt sinun tähtesi — ja tänä aamuna itkin viimeksi. ELIINA Minä olen itkenyt meidän kaikkien tähden. — Mutta mennään nyt huutamaan sinun mansikkisi — ja — tiedätkö mitä? Kun sinä sait mummulta — ja isä antoi minulle — ja minulla on vähän itselläni — niin — KERTTU Niin ettäkö — iso kellokaskin — ELIINA Niin — minä luulen — KERTTU Voi herra, sitä riemua! (Menee akkunaan.) Nyt ne menevät tarhaan päin — mennään nyt pian — minä juoksen sitten Yrjöltä vähän lisää — JYLHÄNKORPI tulee. Eliina! — Nyt menevät tarhaan — ELIINA Me menemme juuri — Minä huudan kellokkaankin, isä — KERTTU Me voimme — mummukin antoi — saammeko huutaa —? JYLHÄNKORPI Hyvähän se — jos vain rahanne riittävät — KERTTU No — pian nyt! Menevät. PAJUNEN tulee ovessa vastaan. Kas, kas, kuinka hymyileviä, kirkassilmäisiä tyttöjä — (Tytöt livahtavat ohi.) — kulkevat kuin salamanleimaukset! Päivää, isäntä! JYLHÄNKORPI Päivää! — (Ivallisesti.) Tottapa nyt jo tytöt syliin lentävät, kun sulhasmies on ollut poissa puolen vuotta. Taisit tullakin jo noutamaan? PAJUNEN Tulin tuomaan ruununvoudille eräitä papereita. JYLHÄNKORPI Mitä papereita? PAJUNEN En tiedä mitä ovat. Oli sinetöitty käärö. Konttoorista antoivat — ja kiire oli — ennenkuin ruununvouti ehtisi pois — JYLHÄNKORPI No, tapasitko? PAJUNEN Tuollahan tuo tuli vastaani maaherran saatossa. JYLHÄNKORPI Niin — kiirehän niillä on nyt, niillä kartanon asioilla. PAJUNEN Paljonhan ovat sillä kiireellä aikaankin saaneet. JYLHÄNKORPI Niinpä niin! — No onko Pajusella jotakin minulle? PAJUNEN Olisihan vielä se vanha juttu. JYLHÄNKORPI Ei — hyvä mies! Ei se Eliina sinusta huoli, eikä meiltä häntä sinulle annettaisi. PAJUNEN Mitäpä minä hänestä, köyhästä heilakasta — ei se sitä ollut. JYLHÄNKORPI ivallisesti. No, mitä sitten? PAJUNEN Uskotte kai te nyt, että menetätte maanne? JYLHÄNKORPI katsoo pitkään. Kuuluuko sinulle — mitä minä uskon? PAJUNEN Te voisitte vielä ansaita jonkun verran sillä Suonharjalla, jos — ei aivan yhtä paljon kuin viime talvena — mutta ehkä sentään parisen tuhatta — JYLHÄNKORPI Sinä ainakin näyt uskovan, että minä en maatani menetä, koska yhä kanssani keinottelet. PAJUNEN Kyllä — uskon aivan varmasti. Mutta tämä riita voi kestää jonkun aikaa, ja — se tukkiyhtiö, joka viime talvena kaatoi kartanon metsää, tulee kai aikoinaan viemään myöskin Suonharjan. Mutta — on olemassa eräs toinen yhtiö, joka tahtoisi ennättää ennen tätä, ja haluaisi juuri Suonharjan. JYLHÄNKORPI Ja saisi kai sen pilkkahinnasta? PAJUNEN Niin — eikö teitäkin huvittaisi tehdä paroonille pieni kepponen — iskeä vähän noin — rahamiehen kukkaroon — se olisi niinkuin hyvästijätöksi. JYLHÄNKORPI Minä en ilkeä sanoa sinulle niinkuin pitäisi. Mutta muistelehan viime keväistä vastaustani! Ja tyydy siihen! PAJUNEN Mutta te menetätte kuitenkin kaikki, ettekä saa penniäkään. Yrjö, Kivioja Ja Tanu tulevat. YRJÖ menee kaapilleen. KIVIOJA No, mitä se tukkipomo täällä nyt asioitsee? Joko virka taas kohta alkaa? TANU Käy tietysti kartanon lakia selittelemässä. PAJUNEN Se on selvä ilmankin, ei se selittelyjä kaipaa. Eipä parooni välittänyt maaherrastakaan. KIVIOJA Mitäpä hän! Paasaa vaan omaansa. PAJUNEN Mikäs on paasatessa, kun laki on puolella joka käänteessä. TANU Niinpä niin! Hänen puolellaan näkyy olevan laki — ja meitä vastaan. KERTTU on tullut ja mennyt Yrjön luo. YRJÖ antaessaan rahaa Kertulle, joka heti menee. Eihän laki voi korpilaisia puolustaa, kun ne eivät ole sitä tehneetkään. KIVIOJA vilkastuu. Juuri niin! Esivalta on tehnyt lain. Me emme sitä ole tehneet. Eikä meiltä ole kysytty onko se oikea tai väärä. Tottelemaan vaan käsketään. TANU Ja me tottelemme niin kauan kuin siihen paikkaan näännymme, mutta omaa perkaamaamme peltoa emme jätä. Minua ei auran kurjesta irroita muu kuin väkivalta. PAJUNEN Ettepäs totelleet, vaan teitte lakon. YRJÖ Me tottelimme siksi kuin näännyimme. Pajusen olisi pitänyt olla työssä, eikä ainoastaan katselijana. Vetäisi ehkä silloin toista virttä. JYLHÄNKORPI Antaa Pajusen olla rauhassa, ja — poistua loukkaamattomana. Hän menettelee sen mukaan kuin ymmärtää. PAJUNEN Kyllähän minä osaan poistuakin. — Te ette siis suostu, isäntä? Viimeisen kerran? JYLHÄNKORPI Viimeisen kerran — mene! ESTERI tulee, Yrjö rientää tukemaan. Minä kuulin sanakopua ja kiivasta ääntä! JYLHÄNKORPI Täällä vain Pajunen meille lakia lukee — ei se sen pahempaa. PAJUNEN Kuuletteko vasaranpauketta tuolta ulkoa? Siinä teille lakia luetaan. Menee. ESTERI Mistä Pajunen oli noin suuttunut? JYLHÄNKORPI Tyhjästä ne tohaleet tupsahtavat. — Mutta se oli kuitenkin hyvä, että hänkin sai tietää, että me emme oikeuksistamme luovu. KIVIOJA Niin olemme päättäneet koko lääni, että ei luovuta. Ja jos hallitus sallii rehellisten ihmisten tehdä työtä ja työstään elää, niin tekee kai se jotakin tämän kurjuuden lopettamiseksi. Eliina ja Kerttu tulevat. ELIINA Nyt ne ovat meidän! KERTTU Mansikki ja kellokas ovat meidän. ESTERI No, ehkä tästä jumalan avulla päästään eteenpäin. Ehkä auttaa esivalta — ja ehkä kartanonkin herra jo armahtaa — Alkaa kuulua vasaran iskuja ulko-oveen, aivan kuin siihen naulattaisiin jotakin. KAIKKI kuuntelevat hämmästyneinä. Kun iskut loppuvat, tulee hetken hiljaisuus. ESTERI Mitä iskuja ne olivat? — Sehän kuului aivan kuin ruumiskirstua olisi naulattu. Yrjö juoksee ulos. JYLHÄNKORPI Mitä se on? Kuka hakkasi ovea vasaralla? YRJÖ ulkona. Tänne on naulattu paperi oveen? JYLHÄNKORPI Paperi oveen? KIVIOJA Mikä paperi se on? TANU Seisooko siinä mitään? JYLHÄNKORPI Lue se! YRJÖ tulee. Oveen on naulattu — häätötuomio. Äänettömyys. ESTERI Siinä nyt tuli — esivallan apu ja kartanon armo: pois maalta ja mannulta — kerjäläisinä kujalle! ELIINA Kotimme — elämämme — YRJÖ Revitään pois tuo paperi! KIVIOJA Niin! Hävitetään mokomat julistukset! Aikoo ulos. JYLHÄNKORPI Seis, miehet! — Esivalta tekee lakinsa mukaan — ja me teemme oikeutemme mukaan. KIVIOJA Mitä teet? Maa on sinulta nyt viety. JYLHÄNKORPI ankarasti. Maa pysyy paikallaan — eikä työntekemistä meiltä ole vielä kielletty. Tule, Yrjö! Mennään touolle! Ja te, miehet — menkää kylvämään peltojanne! ESIRIPPU. III Sama paikka. Eliina ja Kerttu ovat leipomishommissa. ELIINA Eikö mummu tarvinnut mitään? KERTTU Minä luulen, että hän nukkui. ELIINA Mummu-rukka on kovin heikontunut viime aikoina. KERTTU Ei suinkaan hän enään elä kauan. ELIINA Eipä kai. Sanoo, että se jalkojen jäähtyminen on jo levinnyt ympäri ruumiin. KERTTU Kyllä tulee meille ikävä, jos mummu kuolee. ELIINA Kestettävä kai se on sekin. — Kuinka pitkällä oli uuni? KERTTU Kyllä se siksi valmistuu, kun nämäkin nousevat. (Kuuntelee, menee kurkistamaan kamarin ovesta, tulee takasin.) Mahtaako enään joulua nähdä — mummu. ELIINA Toivotaan nyt sentään. Eikä tästä enään olekaan kuin pari viikkoa jouluun. KERTTU Jos nyt sinä ja Yrjö olisitte poissa, niinkuin aioitte, niin ihan ikävään minä täällä kuolisin. ELIINA Jumalan onni, että on saatu olla yhdessä. Ja onpa tässä sentään toimeen tultu. Saa sitte nähdä, kauanko tätä kestää! KERTTU Ei suinkaan ne nyt enään aja pois, kun kerran ovat antaneet olla näin kauan. ELIINA Kuka sen tässä tietää. Eipä nuo uusia välikirjoja ole antaneet. KERTTU Niin aina isä sanoi, että ei —. Ei parooni ottanut vastaankaan, kun kävivät viime viikolla. ELIINA Se oli se kartanonhoitaja, joka ei ottanut vastaan. Parooni ei ole kotonakaan. KERTTU Missä se sitten on? ELIINA En tiedä, Ulkomailla kuuluu olevan. Siellähän se tavallisesti asuukin. KERTTU Onpa se ihmeellinen mies! Millä hän siellä elää? ELIINA Täältä lähetetään rahaa. KERTTU Ja rahat jäävät sitten sinne? Niinkö? ELIINA Niin — tietysti. Kukapa ne takaisin toisi? KERTTU Eikö se ole kovin väärin, se? ELIINA Mikä niin? KERTTU Se rahajuttu. Kun ei hän niitä ansaitsekaan —. Täällä vaan kootaan — ja hän vie sinne — antaa vieraille ihmisille, jotka eivät tunne kartanoa, eikä lääniä, eikä meitä, eikä — eikö se ole pahasti tehty? ELIINA Kyllä miehet niin sanovat, että on pahasti. KERTTU Aina, kun on näin sama työ meillä molemmilla, niin on niin lysti sinun kanssasi keskustella. Saa tietää kaiken mailman asiat. ELIINA nauraa. Kaiken mailman asioista minä en tiedä yhtään mitään, Kerttu hyvä. KERTTU Tiedät sinä sentään. — Oletko sinä koskaan nähnyt sitä paroonia? ELIINA Olen — kerran. KERTTU Hän mahtaa olla pelottavan näköinen? ELIINA Kuinka niin? KERTTU No, kun on niin kauhean häijy. Vainoo ihmisiä. Miksi annetaankin! Kuka semmoisen oikeuden on hänelle antanut? ELIINA Tuomari päättää asiat. Sen mukaan sitten menetellään. KERTTU Sitten on tuomarikin häijy. ELIINA Ei hän ole häijy. Hän tuomitsee lakikirjan mukaan. KERTTU No, sitten siinä lakikirjassa ei puhuta oikeudesta mitään! Missä sellainen kirja on? Jos vain saisin käsiini, niin polttaisin — ELIINA Älä lörpöttele! KERTTU Ihan vissisti minä polttaisin sellaisen kirjan. — Tässä on nyt viimeinen kakko — tuli näin pikkunen. — Kaksi laudallista tuli sentään. ELIINA Portaat kolisevat — Yrjö kai tulee. KERTTU Entä jos onkin isä — tulee Kiviojan kanssa kaupungista — ELIINA Kohta kai nekin — YRJÖ tulee. KERTTU Tuolta pihaveräjältä asti se Eliina tunsi sinun askeleesi — ELIINA Kertusta on tullut tavaton lörppö viimeaikoina — YRJÖ Sellaisiapa ne kakaramaiset — KERTTU Itse olet kakara! Soh! Ota kiinni kaukalosta — YRJÖ Minne tämä viedään? KERTTU Pane porstuan nurkkaan! YRJÖ Isä ja Kivioja tulivat jo tuossa vasikkanaan veräjällä — ELIINA Vai jo kaupunkimiehet — ajoissapa saimme leivotuksi — Siistivät jälkiään. YRJÖ vie kaukalon ulos. KERTTU Kai tänne kertyy muitakin alusia — kun näkevät isän tulevan kaupungista — ELIINA Kyllä kai tulevat kuulemaan, mitä maaherra on sanonut asiastamme. — Onkohan se pakari jo niin lämmin, että kakot nousisivat siellä? KERTTU Minä katson. Menee. YRJÖ tulee. Riivattu pakkanen on tulossa — ELIINA Vai on siellä kylmä? YRJÖ riisuu mekkonsa. On oikein kipristelevä — niin karkaa kiinni kuin koira kalikkaan. Hieroo käsiään. ELIINA Siellä on pakarissa lämmintä keittoa. YRJÖ Lämpöstä täällä näkyy olevan kaikki — (menee Eliinan luo ja ottaa häntä poskista kiinni) — nuokin sinun poskesi — ihan hehkuvat — ELIINA nauraa. Annas kun minäkin — (tekee Yrjölle samalla tavalla) — jauhotan sinua — nyt näkevät kaikki, että olet saanut leipureilta korvillesi. YRJÖ pyöräyttää Eliinaa ympäri. Sittepä oppivat tuntemaan, millainen topakka tyttö se minun hilsuni on. KERTTU tulee. Kas, kas, — joko täällä tanssitaan —. Kyllä sinne voi viedä — nopeasti nyt! Sinne tuli jo Majamäkikin — Kantavat kiireellä molemmat leivinlaudat ulos. JYLHÄNKORPI tulee. Terveisiä kaupungista! Kiire teillä näkyy olevankin, mutta onpa se tarpeenkin. Joutukaa vaan! Riisuu yltään. KIVIOJA tulee. Kotia oikeastaan pitää heti, mutta voinhan vähän lämmitellä. JYLHÄNKORPI Istu nyt toki sulattelemaan — Tanu ja Yrjö tulevat. TANU Mitä nyt kuuluu sitten uutta? KIVIOJA Huonoa kuuluu. Eliina ja Kerttu tulevat. YRJÖ Vai huonoa! JYLHÄNKORPI Ei auta meitä — maan herrat eikä maan vallat. TANU Vai eivät auta — yksin jättävät. YRJÖ Eivätkö osta kartanoa? KIVIOJA Eivät osta, eivätkä auta muuten. YRJÖ Miksi eivät osta? JYLHÄNKORPI Sanovat, että jos Jylhänlinna nyt ostettaisiin, niin minkä kartanon aluset tahansa voisivat tehdä lakon ja vaatia samaa. TANU Mutta ei suinkaan nyt koko mailma ole samallaisessa kadotuksessa kuin me? KIVIOJA Sanovat kuitenkin, että niin voisi käydä. TANU Ja sentähden eivät tee mitään? KIVIOJA Eivät. YRJÖ Eivätkö edes lainaa meille, että me itse ostaisimme? JYLHÄNKORPI Eivät lainaakaan. Sanovat, että on sama asia. TANU Se on yhteen puhuttua, tämä — se on vissi se. Ja samaa sanovat muutkin. KIVIOJA Millä tavalla? TANU Kun meidät nujerretaan, niin ei kukaan enään näin tee —. Tämä on niinkuin pelotukseksi. Meidän täytyy nyt kukistua. KIVIOJA Kuule, Yrjö? Mitä niissä sinun sanomissasi on tästä seisonut? YRJÖ Niissä sanotaan, että me olemme kapitaalin ja vanhettuneen lain uhreja. TANU Uhreja! Niin juuri olemmekin. Oikein sanotaan. JYLHÄNKORPI Meillä ei tosiaankaan näy olevan enään mitään turvaa, kun laki on meidät jättänyt. KIVIOJA Niin — laki on meidät jättänyt, eikä hallitus meistä välitä. Mutta tulisipa nyt sota, niin saisitte nähdä kuinka kävisi. Hallitus pakottaisi meidät silloin turvaamaan itseänsä. Juuri niin se tekisi — ja huutaisi meidän korvamme lumpeen tuhansistakin velvollisuuksista sitä kohtaan — vaikka sillä ei ole yhtään ainoata velvollisuutta meitä kohtaan. JYLHÄNKORPI Turhaa on puhua siitä, miten kävisi, jos toisin olisi. Nyt on näin — ja tässä nyt ollaan. Kaikki toivo oikeuteen ja ihmisten apuun on nyt jätettävä. ELIINA Mitä on nyt sitten tehtävä? KIVIOJA Niin, mitä on tehtävä? TANU Nythän ollaan aivan joulun kynnyksellä. Kai nyt sentään joulurauha annetaan. Ei suinkaan tässä nyt mitään erityistä — JYLHÄNKORPI Me poikkesimme tullessamme kartanossa, ja saimme siellä kuulla touhuttavan juhlia ja tansseja — kummallisia vieraita varten. Häädöt kuuluvat alkavan kohta. Odottelivat häätöväkeä. TANU Ja niitäkö varten sitten tanssit? JYLHÄNKORPI Niitä. YRJÖ Mitä väkeä se on sitten sellainen, jota pitää juhlia ja tanssittaa? KIVIOJA Sotaväkeä kai — tai kasakoita. ELIINA Herra siunatkoon — kasakoita! JYLHÄNKORPI En minä sitä usko. Kivioja vain arvelee. Mutta jotakin väkeä se nyt on, johon ei luoteta, ellei juhlita. Juomatavaroita on tuotu paljon, kerrottiin. Ja tänä iltana on tanssit, kerrottiin myöskin. YRJÖ kiihtyen. Kuinkahan paljon niitä on? KIVIOJA Sitä ei tiedetty. TANU Olen minäkin ennen ollut karhujahdissa ja susijahdissa — nyt saa sitten itse vuorostaan olla sutena — ja katsella kuinka ihmispesiä hävitetään. KERTTU itku kurkussa. Onko meidän nyt sitten tämä koti jätettävä? Eikö se riittänyt, kun annoimme karjan — ja työkalut — ja — annetaankohan enään elääkään? JYLHÄNKORPI Kapitaalilla ei ole sydäntä. Ei sille mikään riitä. Se riistää ihoon saakka. KIVIOJA Eikä sekään riitä. Hengen ytimiin saakka se näkyy käyvän — ja lopulta kai tappaakin. TANU Tappaa kai sitten vasta, kun ensin nylkee. YRJÖ tulistuneena. Mutta onhan meitä parisataa kykenevää miestä — siinähän on paljon voimaa. JYLHÄNKORPI Mihin! KIVIOJA Mitä tarkotat? YRJÖ Me voisimme tehdä — uuden lain — oman lakimme —. Koska heillä on omansa — niin miksi ei myöskin meillä! TANU Siitä tulisi korpilaki — ELIINA Mitä sinä puhut, Yrjö! YRJÖ Tekisi mieli näyttää, miltä tuntuu väkivallan laki! KIVIOJA Kyllä melkein näyttää pitäisi! JYLHÄNKORPI Ja silloin koko mailma huutaisi meidät rosvoiksi ja pahantekijöiksi. Ei miehet! Nyt meidän annetaan edes mennä maantielle kuin koiralauman, mutta silloin teljettäisiin ristikon taakse kuin villipedot. Ei millään muotoa, miehet! Silloinhan meitä voitaisiin syyttää jostakin. Nyt ei voida syyttää mistään. TANU Ei suinkaan Yrjö niin todella tekisikään. Mutta onko ihme, jos nuori luonto nousee. ELIINA Vaikka mitä tekisivät, niin muista, ettet sormeasikaan liikuta! JYLHÄNKORPI Se on oikein, Eliina! Ei sormeakaan saa liikuttaa! YRJÖ Mitä nyt sitten tehdään? Kujalleko lähdetään? Jätetään koti ijäksi? JYLHÄNKORPI Jos ajetaan, niin lähdetään. TANU Kyllä tuntuu ajatuskin raskaalta. YRJÖ Niin kouristaa, ettei henki kulje. TANU Nämä peltotilkut ja aitovierut ovat sentään niinkuin osa omasta ruumiista. JYLHÄNKORPI Osa ovatkin — työn osa — miespolvien elämän osa. ELIINA Mutta jos lähettäisimme sanan kartanoon, että lähdemme hyvällä — JYLHÄNKORPI Ei, ei! Silloin uskoisivat itsekin, että heillä on oikeuskin puolellaan — ja muut uskoisivat myöskin. Nyt he tietävät, että heidän puolellaan on ainoastaan — laki. KERTTU Kuuletteko — maa tärisee — (Juoksee akkunaan, parkaisee.) Herra jumala! Sotaväkeä! ELIINA Kerttu hyvä! Mene mummun luo! Ja pysy siellä! Äläkä vaan pelkää! Älä näytä mummulle, että pelkäät! KERTTU Enhän minä pelkääkään. Tuletko sinäkin sinne? ELIINA Tulen, tulen. KERTTU menee. Kaikki muut ovat rientäneet akkunaan. YRJÖ Ei se sotaväkeä —! Ratsupoliiseja kaupungista. KIVIOJA Mutta paljopa — vissiin parikymmentä — JYLHÄNKORPI Nyt tuli sitten tämän elämän loppu. KIVIOJA Panin onneksi hevoseni tuonne vajan räystään alle — tuollaisella elämällä kun tulevat. JYLHÄNKORPI Sinun leipäsi, kuule, Eliina! Onko uuni valmis? ELIINA On se kai jo. Kyllä minä ne pian. Menee. JYLHÄNKORPI Yrjö! Mene panemaan matka-reki kuntoon! Paljon heiniä pohjalle ja sivuille — mummua varten! Minä menen ulos heitä vastaan. Jos ehkä pysähtyisivät pihamaalle. YRJÖ menee nopeasti. Asetanko myöskin? JYLHÄNKORPI Aseta vaan! — TANU Nyt pitää kotia — JYLHÄNKORPI Ei suinkaan ne tänään tyhjennä enempää kuin yhden suden pesän — tuleehan kohta pimeäkin — ja on heillä vielä matkaa kartanoonkin — Menee. KIVIOJA Nythän jo hämärtää. Eikä tuota työtä pimeässä uskalla — TANU Hyvä on, jos eivät uskallakaan — sattuisi joku kolahuttamaan, niin — KIVIOJA Niin — joku ei voisi estää haluaan —. Katsos, miten villiä hevosia — TANU Tuo on ruununvouti, joka nousee reestä. Tuomas tervehtii — mutta eipäs lakki nouse tällä kertaa — KIVIOJA Tuo on kai upseeri, jonka hevosta pidellään, kun nousee selästä — TANU Nyt ruununvouti lukee jotakin paperia Tuomaalle — KIVIOJA Oikein tässä arvo nousee, kun tuollainen joukko sapeleita ja pistooleja tarvitaan meitä vastaan — TANU Kas — Pajunenkin on siellä — ja pari muuta miestä — missäs harakka, jos ei sian tappajaisissa. KIVIOJA Mitä ne tuolta vajasta hakevat? TANU Lapion otti yksi — KIVIOJA Minne se nyt menee? Tikapuita myöten katolle! Senkö kautta ne aikovat sisälle — TANU Nyt tulevat tänne. KIVIOJA Koppaan ajoivat lunta, ja tuovat sisälle — TANU Tuomas tulee edellä — JYLHÄNKORPI tulee edellä sisään. Tähän huoneeseen ei ole vielä kukaan astunut, jota ei ole sanottu tervetulleeksi. Mutta — POLIISIPÄÄLLIKKÖ tulee. Häntä seuraa useita poliiseja, Pajunen ja pari miestä. Turhaa jaaritusta! Sellaista ei tarvita! Ovatko nämä miehet talon väkeä? KIVIOJA Tämän talon väkeä emme ole. POLIISIPÄÄLLIKKÖ Jylhänkorvelle. No, sinä olet kumminkin. Rupea tyhjentämään huonetta! ESTERI aivan ohuesti puettuna, tulee. Mikä Hiidenväen kulkue tänne on poikennut, kun niin melutaan? Tulee Kertun taluttamana keskilattialle. POLIISIPÄÄLLIKKÖ Pois tieltä, joutilaat! Ja varo kieltäsi, eukko! Etkö kuule, mies! Tavarat pellolle! ELIINA syöksyy sisään. Jumala siunatkoon! Lunta heittivät uuniin leipien päälle. Höyrynä on koko huone. Ja savupiipusta pudottivat lunta — pilasivat keiton — POLIISIPÄÄLLIKKÖ Älä ulvo, tyttö! Kaikki tulet sammutetaan. Yrjö tulee. ESTERI Mitä mustalaisia — ryöväreitäkö on tullut talo täyteen? KIVIOJA Hallitus on lähettänyt nämä herrat turvaamaan oikeutta. ESTERI Tällä tavalla ei ole koskaan ennen tarvinnut turvata oikeutta näillä mailla. POLIISIPÄÄLLIKKÖ Nyt turvataan oikeus tällä tavalla näissä korpiluolissa. ESTERI Mikä on tämä hirviö — POLIISIPÄÄLLIKKÖ polkee jalkaansa. Akkunat suulta ja ovi saranoilta! Pajunen ja miehet alkavat riistää akkunoita ja ovea, rikkuvat ruudut putoavat helisten. ESTERI Jumalalle kiitos, etten näe noita paholaisia! POLIISIPÄÄLLIKKÖ kohottaa piiskaansa. Vaikene jo, vaimo! YRJÖ tulee muorin avuksi. -Henkesi kaupalla, mies — anna ruoskasi olla! JYLHÄNKORPI Viekää muori pois! ESTERI Olin mukana, kun ryssä maahan tuli — tällaista sekin oli — onko se nyt tullut uudestaan? YRJÖ Eikö mitä, mummu. Kapitaalin kätyreitä nämä ovat. ESTERI Tätäkö varten minun piti elää sata vuotta? Pitikö minun kuulla omaa kieltämme sortajan suusta? Hirveä on nyt Herran ruoska. — Mutta sinä mies, joka sitä ruoskaa käytät — vapise kansasi kirousta! Jos sinun oma äitisi, sisaresi tai vaimosi sinut nyt näkisi, niin hänkin sinua kauhulla pakenisi. POLIISIPÄÄLLIKKÖ Etkö sinä ämmä riivattu — Kohottaa ruoskaansa. JYLHÄNKORPI astuu upseerin eteen, pelottavalla levollisuudella. Jos sinä nyt lyöt — niin lyöt viimeisen kerran! Esteri viedään kamariin. POLIISIPÄÄLLIKKÖ karjuu vihasta. Sinä lurjus vastustat meitä, ja vielä uhkailet — Iskee ruoskallaan. JYLHÄNKORPI Niinkö, mies!? (Tempaa ruoskan poliisipäälliköltä.) Sinun onneksesi — ja meidän kaikkien onneksi — löit vain minua — YRJÖ kääntyy muoria saattamasta. Isä, isä! löikö se roisto? (Hyökkää poliisipäällikköön käsiksi.) Sinä kirottu ruoskan vinguttaja! Poliisit piirittävät heidät, ja meteli siirtyy ulos ovesta ja etenee ulos pihalle. ELIINA ja KERTTU juoksevat kamarista. Herra varjelkoon! Jumala armahtakoon! Isä! Yrjö! Jumalan tähden! <tb> Pirtti on tyhjä, ilman akkunoita ja ovea. On jo hyvin hämärä. Pari miestä tuovat lunta lapiolla, ja heittävät pesään. Ottavat kamarin oven saranoilta, ja kantavat ulos. MUUAN POLIISI porstuan puolella. Hyvä on! Tämä ovi vielä! Tämä porstuakamarin ovi! — Hyvä on! Rikkokaa akkuna, ei se muuta tarvitse! Te siellä ulkona! lyökää sisään! Menevät, kuuluu miten kamarin akkuna rikotaan. Melu ulkona alkaa hiljetä. ESTERI tulee kamarista, astuu hiljaa ja horjahdellen. Taitaa olla jo pimeä — koska eivät huomanneet. — Tässä tuolini — (Istuu.) Rikkoivat kamarin akkunan — kovin jäähtyy — väsyttää — — onnettomat ihmislapset, joitten täytyy elää — tällaisena aikana. — Kovin jäähtyy — en tunne enään — en voi liikuttaa enään jalkojani — Ehkä Herra kutsuu — vihdoinkin saan armon. — Kauan olen Sinua odottanut — Tuomion Herra — ota minut sellaisena kuin olen — ja ole armollinen meille kaikille! — — — Murra Anti-Kristuksen valta — ja valaise ihmisraukkoja — rakastamaan toisiansa — rakastamaan toisiansa — Hänen päänsä painuu rinnoille. ELIINAN ääni kuuluu ulkoa. Kaikkivaltias —! Mummu jäi sisälle — hän jäätyy sinne. KERTTU myös ulkona, mutta ääni jo lähempänä. Auta, hyvä jumala! Mummu jäätyy! On jo melkein pimeä. Esirippu laskee hitaasti.

3209.txt

Kaarle Halmeen 'Maattomat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3209. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonennen ja Projekti Lönnrot.

HÄMÄHÄKKI ja muita kertomuksia Kirj. MAILA TALVIO Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912. SISÄLLYS: Rouva Vilenius ja hänen poikansa Metsävalkea Hämähäkki Veljekset Lokakuun tarina Evangeline Liitentaalin vanhukset Isä ja poika ROUVA VILENIUS JA HÄNEN POIKANSA Rouva Vilenius asui sellaisessa luhistuvassa puutalossa, josta viime hetkellä tulee lehtiin uutinen otsakkeella »Häviävä kaupunkimme» ja jonka kivimuurit vähitellen kokonaan piirittävät. Vilenius vainaja oli ollut kanttori, juonut ja muutenkin elänyt huonosti. Rouva kärsi kaikki lasten tähden. Minnepä hän seitsemän pienen lapsen luota olisikaan lähtenyt. Vähitellen niitä oli kuollut, niin ettei jäljellä ollut kuin kaksi tytärtä, jotka jo aikoja olivat raataneet niukoissa oloissa suurten lapsijoukkojen eteen, ja poika, joka oli äidin luona. He elivät kädestä suuhun. Hiiret temmelsivät öisin katolla, kun äiti sairastellen valvoi. Ummehtunut ilma ja lääkkeiden haju kuuluivat heidän asuntoonsa kuten virkatut pikkuliinat, jotka kesät talvet peittivät heidän pöytänsä ja piironkinsa. Nuorimmasta lapsesta, pojasta, tuli äidille kaikki kaikessa. Koko hellyys, joka isän aikana oli kitunut hänessä ainaisen paineen alla, kuten ruohonidut kellahtavina elävät tukinpään litistyksessä, oli ruvennut viheriöimään ja kohdistunut poikaan. Äidille koitti viimeksisyntyneen mukana aavistamattoman onnellinen elämä. Eivät muistot menneistä kärsimyksistä eikä toimeentulon niukkuus voineet sumentaa hänen päiviään. Hän riemuitsi lapsestaan, vaivasta, jota sen hoito tuotti, sen hymyistä, sen suudelmista, ja alkoi jo varhain nähdä unia sen tulevaisuudesta. Papiksi hän poikansa kouluttaa. Se on sentään jaloin virkamies mitä maailmassa voi olla. Kauhealta tuntuisi jos poika tahtoisi joksikin muuksi. Mutta kun hän alunpitäen kasvattaa häntä herranpelossa ja varhain vie hänet kirkkoon, niin kai oma halukin alkaa vetää juuri papintoimeen. Nyt ruvetaan jo säästämään kouluttamista varten. Mitä ikinä liikenee, pannaan säästölaatikkoon ja viedään pankkiin kasvamaan Sigurdille koulurahoja. Pojan nimi oli Sigurd Valdemar. Hän oli saanut kauniit nimet, koska sellaiseen tuhlaukseen on varaa köyhälläkin. Sigurd tuli kouluun ja oli ahkera ja tunnollinen, oikea papinalku, sanoivat tuttavat rouvat ja naapurinvaimot äidille. Ei häntä tavattu pahanteossa muiden poikien joukossa. Kirjojensa ääressä hän viihtyi ja auttoi äitiään kantamalla puita ja vettä. Hän ymmärsi jo varsin nuorella iällä säästää vaatteitaankin ja osasi koreasti selittää »ettei äidille tulisi paikkaamista». Muut äidit asettivat syystä hänet esikuvaksi vekaroilleen, jotka ilman minkäänlaista kelkkaa laskettivat alas iljankoisia kelkkamäkiä. Kumma kyllä eivät pojat kovin pahasti kostaneet Sigurdille. Jonkin lumipallon hän sai niskaansa, mutta välitunnilla sallivat he hänen auttaakin. Sigurd ei ollut imartelija eikä suosionhakija opettajien edessä ja hän kantoi hyveensä varsin vaatimattomasti. Äidillä oli Sigurdista pelkkää iloa. Millä riemulla hän odotti poikaa kotiin koulusta, millä riemulla hän näki tämän kirjat kainalossa astuvan kouluun. Ja kaikkein onnellisinta oli illoin, kun. Sigurd ennen maatapanoa tuli sanomaan hyvää yötä. Tai kun he sunnuntaisin yhdessä astuivat kirkkoon: Sigurd kantoi äidin telttatuolia ja molemmat olivat parhaissa vaatteissaan. Portaissa hän auttoi äitiä käsipuolesta. Äiti oli oikeastaan viime aikoina tullut terveemmäksi, mutta Sigurdin hellyydenosoitus oli hänelle niin suloinen, että hän otti sen vastaan, vaikka olisi tullut aikaan omin neuvoin. Sillä lailla kului koko kouluaika. Ainoassa pitkässä onnessa. Kun Sigurd oli päässyt ylioppilaaksi, piti hänen koko kesä levätä äidin luona. Sen virkistyksen hän hyvin ansaitsi kaiken ponnistuksen jälkeen. Ylioppilastutkinto oli ollut erittäin hyvä. Mutta laihtunut oli poikakin. Tuskin oli äiti ehtinyt viikon päivät häntä hoidella, kun taloon tuli kirje, joka pani elämän aivan nurin narin. Sigurdille tarjottiin tointa suuressa maalaispappilassa. Rovasti itse kirjoitti. Hän tarvitsi nuorta teologia avukseen kesäkuukausiksi ja hänelle oli suositeltu ylioppilas Vileniusta tunnollisena miehenä. Pappila sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, nuoria oli paljon ja itsestään oli selvää, että se nuori mies, joka tulisi auttamaan rovastia, otettaisiin jäseneksi perheen piiriin. Ainaisesti sama arkielämä rouva Vileniuksen asunnossa meni rikki kuin paperi tämän kirjeen tultua. Pojassa heräsi jotakin, jonka olemassaolosta ei hänellä ollut itselläänkään ollut aavistusta. Saada nähdä uusia seutuja, tulla suureen pappilaan, ehkäpä saada saarnata! Ansaita, päästä käyttämästä äidin varoja, auttaa äitiä! Muutamassa silmänräpäyksessä laukesi pojassa valloilleen nuoruus. Hän seisoi ikkunassa ja katseli sitä ainoaa puuta, joka keskellä kivimuureja oli uskaltanut taistella itsensä vihreäksi, ja kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, ei hän enää ollut sama kuin äsken. Äiti tunsi kaikki mitä hänessä tapahtui ja kuin vihlovat veitsenterät kävivät läpi hänen sielunsa. »Minä kadotan hänet, minä kadotan hänet. Talossa on nuoria, ehkäpä kaunis tytär... Minä olen jo kadottanut hänet, hänen kasvonsa ovat jo muuttuneet, entinen nöyryys ja hiljaisuus ovat poissa. Silmissä palaa maallinen loisto.» Kyynelet repivät koristen kipeää rintaa. — Äiti, mitä te sanotte? Äiti ompeli kiihkeästi painuneena syvälle työhönsä. — Mitäs minä sitten. — Kuinka niin. Onhan tämä tärkeä asia. — Teet tietysti niinkuin sinulle on hyvä. — Mutta emmekö neuvottele. Olemmehan aina... — Mitäs me enää. Näenhän minä, että sinun tekee mieli. — Minusta tuntuu, että se olisi hyödyllistä tulevaisuudelleni. Tietysti minun tulee teitä ikävä, mutta täytyyhän meidän kumminkin olla erossa minun lukujeni aikana ja... — Älä puhu. Sinun ei tule äitiäsi ikävä. — Mutta äiti! Kalseus, jommoista ei poika koskaan ollut tuntenut asettui kuin huuru hänen sydämensä ympäri. — Minä en lähde, koska te itkette, se on selvää se, sanoi hän sydämettömästi. — Sinä lähdet, koska sinun tekee mielesi. Se on selvää se. — Olisiko sitten väärin, jos minun tekisi mieli. Ansaitsisinhan hiukan rahaa, luuletteko että on hauskaa antaa äitinsä kärsiä puutetta... — Ole vaiti, ole vaiti... — En ole. Se ei käy laatuun. Nyt on minun vuoroni antaa teille. Pelkään velkoja. Minun täytyy ansaita. Äiti nosti äkkiä päänsä ja työnsi käsityön syrjään. — Sinä et lähde sentähden että tahdot ansaita ja lieventää äitisi puutetta, vaan sentähden, että sinun tekee mieli pois kotoa, sinä tahdot nuorten seuraan, sinä... Outo tulisuus oli äidin äänessä ja hän purskahti itkuun. Sigurd laski takaapäin kätensä hänen olkapäilleen eikä neuvottomuudessaan osannut sanoa mitään. Äiti tarttui hänen käsiinsä ja vei ne huulilleen. — Pidätkö sinä sitten vielä hiukkasen äidistäsi? Sigurd veti pois kätensä. Kumma inho oli vallannut hänet ja hän vastasi vaivoin: — Kuinka te nyt, äiti... Huoneeseen tuli entistä tukalampi mieliala ja vähän ajan perästä sanoi Sigurd: — Olisiko se teistä väärin, jos minun tekisi vähän mieli maailmalle? Äiti alkoi nyyhkiä. — Ei se olisi väärin, tietysti ei. Lähde sinä vain, en minä sinua pidätä. Lähde huomispäivänä... — Emme enää puhu koko matkasta. Poika otti lakkinsa ja läksi ulos. Rauha heidän ennen niin hiljaisesta kodistaan oli poissa. He kiusasivat toisiaan aamusta iltaan eivätkä öisin voineet nukkua pahan omantunnon takia. Heissä paljastui ja kehittyi ilkeitä, rumia luonteenominaisuuksia, joita he häveten ja ihmetellen silloin tällöin itse näkivät, mutta joille he silti antoivat niin paljon valtaa, että heidän päivänsä olivat täydelleen myrkytetyt. Kun Sigurd vihdoin viime tingassa oli lähettänyt rovastille myöntävän vastauksen ja ratkaiseva askel siis oli otettu, rauhoittui äiti tai oikeammin sanoen alistui kohtaloonsa ja pani kaiken tarmonsa matkavalmistuksiin. Poikakin pääsi sen verran ennalleen, että saattoi kohdella äitiä tyynellä arvonannolla, jollei entinen hellyys palannutkaan. Hänen kirjeensä maailmalta sensijaan olivat avomieliset ja täynnä huolenpitoa äidin voinnista. Tuntui siltä kuin siellä kaukaisuudessa viime ajan kuilu olisi mennyt umpeen ja kouluajan hyvyys palannut. Hänen oli hyvä suuressa pappilassa. Hän viihtyi ensi hetkestä alkaen. Pelattiin krokettia ja pantiin toimeen huvimatkoja järvelle. Hänen varsinaisena tehtävänään oli auttaa rovastia kansliatöissä ja raamatunselityksilläkin hän oli usein »portinavaajana» kulkenut rovastin mukana. Jonakin sunnuntaina piakkoin tuli hänen pitää ensimmäinen raamatunselityksensä eräässä pitäjän syrjäkylässä. Evankeliumijuhlia varten hän niinikään jo valmisti puhetta ja rovasti oli antanut toivoa, että hän syksymmällä saisi saarnata kirkossa. Äiti otti vastaan kirjeet pelolla ja luki ne sykkivin sydämin. Tämä uusi valoisuus pojassa tuntui hänestä synnilliseltä, ja varoitukset että äiti säästäisi itseään eikä rasittuisi — huutavalta ivalta. »Minä olen hänet kadottanut, minä olen hänet kadottanut!» nyyhki hänen sielussaan. »Enkö sitten jo tarpeeksi ole kärsinyt — pitikö tämä viimeinen minulta otettaman!» Vaikka Sigurd ei ollut maininnut mitään sinnepäinkään, tuli hänelle tunne, että talossa on nuori tytär — he soutelevat järvellä — he istuvat yhdessä verannalla — he ovat krokettipelissä yhtä puolta. Kirkossa he joutuvat sunnuntaisin rinnan. Kyllä äiti tietää, kyllä äiti tuntee, vaikka hänelle ei sanotakaan. Äidin kirjeet olivat hyvin lyhyet. Tosin heikko kirjoitustaitokin pani esteitä, mutta pääasiassa puuttui häneltä halua. Pojan kirjeet kylmenivät samassa määrin kuin äidin lyhenivät. Ne käsittelivät yhä ulkopuolisempia asioita ja kuvasivat tarkoituksellisen kauan raamatunselitystilaisuuksia ja evankeliumijuhlia. Huviretkistä ja krokettipelistä ne eivät enää hiiskuneet sanaakaan. Kun Sigurd oli nostanut ensimmäisen kuukausipalkkansa, lähetti hän siitä puolet äidille ja hänen kirjeensä oli lämpimämpi kuin moneen aikaan. Silloin itki äiti ilosta, kertoi tapauksen naapurinrouville, ruokakaupan myyjättärelle ja erinäisille ihmisille, joiden kanssa joutui tekemisiin. Juhlallinen oli se Sigurdin kirje, jossa hän kertoi ensimmäisestä saarnastaan. Kirkko oli ollut täpötäynnä, hän oli jo ehtinyt saada ystäviä pitäjässä, oli sattunut aurinkoinen sunnuntai ja valonsäteet olivat kauniisti langenneet alttarin ja penkkien yli. Häntä oli alussa kauheasti pelottanut. Sakaristossa odottaessa oli ollut aivan sietämätöntä, mutta vauhtiin päästyä hän oli laskettanut aivan sujuvasti eikä hän lopulta ollut tarvinnut edes konsepteja. Ihmiset olivat sulaneet itkuun. Saarnan jälkeen oli ollut suloinen olla, aivan niinkuin konfirmaatiosunnuntaina, kun oli palattu kirkosta ja istuttu sohvassa rinnan äidin kanssa ja juotu limonaadia — muistaahan äiti. Pastori oli tullut häntä onnittelemaan, niinikään monet seurakuntalaiset — rovasti itse oli matkalla, joten hän ei kuullut saarnaa. Sigurd oli nyt aivan vakuuttunut kutsumuksestaan. Hänelle oli kun olikin käynyt selväksi, että ihanaa on julistaa elämän sanaa ja palvella Herraa. Äidin oli mahdoton enää vastustaa onnen tunnetta. Kirje kädessä hän juoksi naapuriin ja siellä itkettiin ja juotiin kahvia yhdessä. Kun puoli kesää oli kulunut, rupesi äiti odottamaan poikaa kotiin, paikkaili hänen vaatteitaan ja osti uutta niin paljon kuin sai rahalla, jonka poika oli lähettänyt. Aika kului nopeasti ja valoisasti. Äiti näki unta Sigurdin omasta pienestä pappilasta, jossa hän, äiti, hoitaa taloutta. Myöhemmin tulee Sigurdista rovasti; jollei äiti silloin enää elä, menee poika tietysti naimisiin. Ja kuka sitä vielä tietää mikä Sigurdista tulee. Vaikkapa piispa. Ennätti sitten se onnellinen päivä, jolloin Sigurd palasi. Oi, hän oli niin muuttunut, ettei äiti tietänyt uskaltaisiko kiertää kätensä hänen kaulaansa. Kasvanut, lihonut, miehistynyt — ja saanut hiukan viiksiä! Ihmettä kun hiuksetkin olivat käyneet kähäriksi. Hän astui sisään iloisempana kuin milloinkaan ja ääni oli suuri ja sointuva. Kodin pienet suojat tulivat liian ahtaiksi hänelle. Hän juoksi silmänräpäyksessä paikasta paikkaan läpi molempien huoneiden ja tapasi kaikki paikoillaan ja ennallaan. Ja äiti? Hyvänen aika, äiti oli voimistunut ja nuorentunut. Ihan totta! Se oli aivan kummallista. — Näettekö te, äiti kulta, tuntuu siltä kuin ero olisi ollut meille molemmille terveellinen. Sanat sattuivat äitiin ja jäivät okaaksi sydämeen. Ei hän mitään sanonut, mutta hän tunsi paikalla, että kuilu ei ollut mennyt umpeen, vaan suurentunut. Kautta rantain hän sai vähitellen selkoa siitä, että hänen aavistuksensa olivat olleet aivan oikeat. Talossa oli ollut nuori tytär, kuutamoiltoina oli kävelty yhdessä, jopa oli luettu raamattuakin. Ja tyttö oli ihmeellisenä ensisaarnan sunnuntaina istunut etupenkissä keskellä auringonvaloa ja rukoillut nuoren saarnaajan puolesta. Sigurd oli arka näistä asioista, äiti uskalsi kajota niihin vain hyvin varovasti. Kirjeistä, jotka Sigurdille tulivat, tuntui yksi hyvin epäilyttävältä, mutta äiti ei saanut tietää mistä se oli. Sigurd ei unohtanut sitä esille, se ei ollut edes hänen laatikossaan. Hän säilytti sitä kai taskussaan. Ja se oli tietenkin pappilantyttäreltä. Sigurd viipyi kotona vain kaksi viikkoa ennen yliopiston alkamista ja äiti päästi hänet luotaan levottomana ja tuhansin varoituksin. Kun hän palasi joululomalle, oli nähtävästi jo jotakin ratkaisevaa tapahtunut. Hän eli niin omissa maailmoissaan, ettei huomannut äitinsä epätasaista mielentilaa, tai jos huomasi mielialan talossa harmaaksi, läksi kävelemään ja viipyi poissa tuntikausia. Kirjeenkantajan tuloaikoina hän aina oli kotona. Äitiä alkoi jo raivostuttaa. Hän synnyttää lapsen henkensä kaupalla maailmaan, hän valvoo, hän hoitaa, hän raataa, hän säästää, hän rakastaa, hän kärsii — hän on valmis ottamaan silmät päästään antaakseen ne lapselleen, ja näin häntä kohdellaan. Ventovieraan, nuoren tyttöletukan takia, olennon, joka ei ole nähnyt mitään vaivaa, ei mitään kärsinyt, työnnetään hänet syrjään, asetetaan toiselle sijalle, ehkäpä pyyhitään pois mielestä kokonaan. Se on toki liikaa. Hän ei tule sitä kärsimään. Varokoon vain, joka tulee riistämään häneltä hänen ainoansa. Loppiaisaattoiltana sattui Sigurd olemaan poissa, kun kirjeenkantaja tuli, ja äiti joutui kiusaukseen. »Minä olen hänen äitinsä ja minulla on oikeus tietää kaikki hänen asiansa.» Hän avasi kirjeen ja luki sirolla tytön käsialalla piirretyn alun: »Rakkahimpani, Sigurdini!» Käsiala oli selvää, hänen oli helppo tavata läpi kirje. Siinä puhuttiin rakkaudesta ja Jumalasta ja pikaisesta tapaamisesta ja lopuksi sanoi tyttö pelkäävänsä Sigurdin äitiä, mitä tämä tulee hänestä sanomaan. Kuinka hän ensinkään uskaltaa astua tämän eteen. Sigurdin äiti nauroi kuin olisi saanut morsiamen kiinni pahanteosta. Hän tuntee siis itsekin tekevänsä jotakin rumaa tunkeutuessaan äidin ja hänen ainoan poikansa väliin! Kuuma vahingonilo täytti äidin mielen. Hän viskasi kirjeen tuleen ja antoi poikansa kulkea odottamassa postia. Parin päivän kuluttua Sigurd kysyi, eikö mitään ollut tullut, ja äiti vastasi kieltävästi. Hän nautti siitä että Sigurdkin sai kärsiä. Kyllä oli kärsimistä hänellä, äidillä. Eikö poika aio mitään kertoa? Kihloihin mennään ilman että kysytäänkään äidiltä, vaikka koko elämän ajan on puhuttu siitä, että asutaan yhdessä, äiti ja poika. Äidin täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen, että poika oli aikonut puhua. Hän oli yrittänyt, äiti oli sen selvästi nähnyt, mutta sitten oli käynyt niin tukalaksi, ettei hän ollut voinut jatkaa. Ja päivä päivältä kävi tukalammaksi. Eräänä iltana vihdoin tuli Sigurd ulkoa, nähtävästi luja päätös mielessä, ja kävi suinpäin käsiksi asiaan: — Äiti, minun on joka päivä pitänyt puhua teille siitä. Vaikka kyllä olen huomannut, että te sen tiedättekin: minä olen kihloissa. — En tiedä, mistä minä tietäisin! Ethän ole mitään sanonut. Onhan meillä päinvastoin ollut sellainen sopimus, että asutaan yhdessä kuten tähänkin asti. Äiti puhui hermostuneesti ja käänteli oudosti käsityötään. Niinhän sitä ihminen lapsena päättää, mutta toisin käy myöhemmin elämässä. — Niin näkyy. Kaikki unohdetaan mitä on ollut. — Äiti, minä en ymmärrä teitä. — Enkä minä sinua. Molemmat vaikenivat. — Mutta mitä tässä on ymmärtämistä? Minä olen löytänyt tytön, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Aiomme mennä naimisiin kuten kaikki muut. Niinhän tekin ja isä aikoinanne olette tehneet. Poika koski paiseeseen äidin sielussa. — Isäni ja äitini pakottivat minut naimisiin kun meitä oli kotona liian monta lasta. Minä olin kuudentoista vuoden vanha. En ollut täyttänyt viittäkolmatta, kun isäsi kuoli. Sinä synnyit vasta sitten... — Antakaa anteeksi, äiti. Älkää itkekö noin. — Älä sinä pyytele anteeksi. Pilkkaa se on. Kysy morsiameltasi, olkoon hän kuka tahansa, eikö hänkään ymmärrä tätä asiaa, eikö häntä pelota astua minun eteeni... — Morsiameni ei ole mikään »kuka tahansa». Hän on... — Se on minulle yhdentekevää. — Mutta oletteko te — oletteko te sairas? — Minä rakastan sinua. Minulla ei ole mitään muuta. Minä kuolen jos kadotan sinut. — Ettehän te kadota, mitä te nyt. Päinvastoinhan te saatte tyttären lisää. Jos te tietäisitte miten hyvä ja suloinen hän on. Jahka hän tulee tänne, niin te ihastutte. — Minä en tahdo häntä nähdä. Älköön tulko tänne. Taasen he vaikenivat. — En ymmärrä teitä. Te olette aina ollut minulle niin hyvä ja hellä ja nyt yhtäkkiä... Te ette vähääkään välitä minusta. — Niinkuin minä rakastan sinua ei yksikään äiti maailmassa ole rakastanut. — Ja tätä te sanotte rakkaudeksi. — Sinä et tiedä mitään rakkaudesta. Elämä kodissa kävi mahdottomaksi. Se oli yhtä ainoaa väärinymmärtämistä, selittämistä, sopimista ja uutta väärinymmärtämistä. Sigurdista tuntui kuitenkin aivan varmalta, että kun äiti saa nähdä hänen suloisen Anna-Liisansa, niin hänen täytyy sulaa. Anna-Liisaa on mahdoton vastustaa. Piti sentään valmistaa tyttöä kaikkien mahdollisuuksien varalle. Ja niin kirjoitti Sigurd pitkälti äidin taudista ja kuvasi, miten kovaa hänen elämänsä on ollut. Valmistautuessaan lähtemään asemalle tyttöään vastaan tuli poika äidin luo ja laski käden hänen olkapäälleen. — Olkaa minun hyvä, entinen äitini. Pyyntö oli sydäntäsärkevän vakava. Se sattui äitiin kuin veitsen pisto. Hän ratkesi itkemään ja painoi Sigurdin kättä niin että hänen sormensa jälkiin tuli valkoiset kohdat. Väkisin irtaantui poika. Äiti oli kuitenkin tyyni ottaessaan vastaan Anna-Liisan. Sydämellisyyttä ei hänen käytöksessään ollut nimeksikään, mutta hän oli utelias ja laskevan kohtelias. Sitä kesti niin kauan kun Anna-Liisa oli peloissaan ja arka. Mutta niin pian kuin tytön synnynnäinen hilpeys pääsi voitolle ja hän alkoi liikkua vapaammin, pingottui äidissä pingottumistaan suvaitsemattomuus. Anna-Liisan piti saada tutustua jokaiseen esineeseen Sigurdin kodissa. Hän silitti kaikkia vanhoja pöytäliinoja ja pikkukoristuksia. Kun hän vihdoin tuli pienen pöydän ääreen, jonka ääressä Sigurd koulupoikana oli työskennellyt, ja näki mustepilkut ja lapselliset kaiverrukset puussa, riemastui hän niin että karkasi Sigurdin kaulaan. Silloin läksi äiti keittiöön. Nuoret heräsivät siihen että ovi kierrettiin lukkoon. — Mikä kauhea ihminen minä olen, kuiski Anna-Liisa. — Unohdin että äitisi on sairas. Kuinka minä taas olen melunnut. Mutta hän oli niin reippaan näköinen ja ystävällinen. Voi, mene nyt noutamaan häntä sisään. Minä olen hiljaa, lupaan sen. Voi, voi kuinka paha tämä oli. Anna minulle anteeksi. Kun hänkin voisi antaa. — Minä niin pelkään. Kuule, minä uskon että hän suuttui minulle ikiajoiksi. Hän ei varmaankaan pidä minusta. Hän ei koskaan tulekaan pitämään. Saat uskoa. Miten silloin käy. Sigurd koetti rauhoittaa häntä. — Ehkä on paras että me nyt lähdemme hotelliin. Äiti on väsyksissä, hänen piti tietysti leipoa ja järjestää tuloasi varten, vaikka kuinka olisin selittänyt että se on tarpeetonta. Sigurd ei millään rukouksilla tahtonut saada äitiään avaamaan keittiön ovea. Ei tullut kysymykseenkään että hän olisi taipunut liikkumaan sanoakseen Anna-Liisalle hyvästi. Vielä vähemmin sai Anna-Liisa tulla hänen luokseen. Hyvästit jäivät sanomatta. Mutta matkalla Sigurdin kodista painoi nuoria alakuloisuus, joka oli kuin paha enne. Sigurdin täytyi koettaa selittää, Anna-Liisan ymmärtää. Kummallekin oli yhtä vaikeaa. He päättivät vielä ennen junan lähtöä käydä harjulla, jonka lehdot ja polut läheisesti liittyivät Sigurdin elämään. Sigurd tahtoi morsiamelleen näyttää muistojen paikat ja näköalat järvelle ja metsään. Kun he tulivat ohi portin, josta mentiin kivimuurien keskitse rouva Vileniuksen asunnolle, rupesi Anna-Liisa tahtomaan että Sigurd pistäytyisi katsomassa, miten äiti voi. Sigurd taipui vastenmielisesti. Mutta Anna-Liisa selitti reippaana, että hän lähtisi edellä harjulle, löytäisihän hän sinne, ja Sigurd tulisi hetkisen perästä. Hän oli kuin nuoruus, kun hän, kasvot hymyillen vaaleiden turkisten sisästä, talvi-illan hämärässä kääntyi nousemaan katua, joka johti harjulle. Äiti oli pimeässä Sigurdin astuessa huoneeseen. Hän karkasi ylös ja huusi: — Älä tule tänne. Mene hänen kanssaan. En tarvitse sinua, tulen yksinkin toimeen. Hän putosi takaisin entiselle paikalleen keittiön ikkunan ääressä ja painoi kasvonsa ruutuun. Kun Sigurd rupesi sytyttämään lamppua, tuli hän ja löi lampun hänen käsistään. Se kolahti lattiaan ja meni säpäleiksi. Kaikki mitä poika yritti sanoa, ärsytti häntä. Hän ei enää istunut paikoillaan. Hän liikkuili kynttilän valossa oudon jäntevänä ja hiiviskellen kuin kissa. Sigurd seisoi hetkisen äänetönnä ja katseli häntä. Hän oli selvästi tullut mielipuoleksi. Lääkäri oli noudettava. Mutta voiko äitiä jättää yksin? Ja harjulla käveli Anna-Liisa odotellen. Sigurd juoksi naapuriin ja sai sieltä väkeä pitämään äitiä silmällä. Sitten hän kiiruhti telefoniin, mutta tapasi vasta kolmannen lääkärin kotona. Kun hän pääsi takaisin äitinsä luo, oli tämä lähettänyt pois naapurit ja virui lattialla suonenvedontapaisessa kouristuksessa. Hän löi poikaa kasvoihin, jos tämä yritti likelle. Naapurit hän uhkasi tappaa, jos heitä kutsuttaisiin tänne. Vihdoin tuli lääkäri, antoi jotakin rauhoittavaa ja lupasi palata huomenna. Kun Sigurd lopuksi pääsi kadulle, juoksi hän mielettömänä pimeälle harjulle, vaikka tiesi Anna-Liisan jättäneen ei yksin harjun vaan kaupunginkin. Otsaansa painellen hän kiiruhti polulta polulle etsien jälkiä lumesta. Hän syöksyi hotelliin ja kuuli että neiti oli lähtenyt. Ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei ollut käskenyt mitään sanoa. Sigurd tuli kadulle. Hän tunsi vihaavansa äitiään. Hän on sairas, sairas, koetti hän puhella itsekseen. Jumala, anna minulle anteeksi. Äiti nukkui tasaisesti hengittäen. Sigurd kirjoitti morsiamelleen. Puoliyö oli aikoja sitten mennyt, kun hän yritti saada unta. Turhaan. Äiti heräsi vasta aamulla. Hän oli terve ja iloinen ja tahtoi nousta. Sigurd ei päästänyt häntä ylös. Mutta lääkäri antoi luvan. Se ei ollut ensinkään vaarallista, pieni hermokohtaus vain. Pitää säännöllisesti nauttia lääkkeet ja välttää mielenliikutuksia. Sigurdin oli vaikea pysyä äidilleen ystävällisenä. Syntiset ajatukset vaivasivat häntä. — Katso sinä ettet tapa äitiäsi, sanoi rouva Vilenius kerran kantaessaan ruokaa pöytään. Hän oli laskevinaan leikkiä. Ääni oli ystävällinen ja kasvotkin hymyilivät. — Katsokaa te ettette vie pojaltanne hänen elämänsä onnea. Sigurdin ääni oli käheä ja kasvot nurjat. — Joko sinä taas alat, sanoi äiti ja painoi käden sydänalaansa vastaan. — Ja lääkäri kun juuri sanoi ettei saa olla mielenliikutuksia. Sigurd nousi pöydästä ennenkuin oli kajonnutkaan ruokaan ja läksi ulos. Äiti huusi turhaan hänen jälkeensä. Hän palasi myöhään, mutta äiti istui yhä odottamassa katetun ruokapöydän ääressä. Hän ei ollut kipeä, hän hymyili ystävällisesti ja pyyteli hellästi syömään. Sigurd ei huolinut mistään. Hän sulkeutui kirjoittamaan morsiamelleen toista kirjettä ja sai kirjoittaa hänelle kolmannen ja neljännen. Vastausta ei kuulunut, päivät kuluivat tukalassa odotuksessa. Vihdoin, juuri ennenkuin Sigurdin piti lähteä Helsinkiin, tuli Anna-Liisan kirje. »Sigurd, minun on vaikea tätä kirjoittaa ja sinun tulee olemaan vaikea sitä lukea. Ei kuitenkaan ole mitään keinoa. Rakkaat kirjeesi olen lukenut uudestaan ja uudestaan. Olen itkenyt ja valvonut niin paljon, että olen kuin sammuksissa. En näe mitään keinoa. Kukaan nainen ei voi ottaa sinua äidiltäsi, hän rakastaa sinua liiaksi. Hänen kuolemansa olisi menettää sinut, sinä ymmärrät ettei kukaan nuori nainen tahdo ruveta murhaajaksi. Minua hämmästyttävät omat tyynet sanani. Kuitenkin on ollut kovin vaikeaa päästä tähän selvyyteen. Kun siellä harjulla viluissani kävelin, paleltui minusta jotakin. En voinut sille mitään. Sinä vain olisit voinut minua lämmittää. Mutta sinä et voinut jättää sairasta äitiäsi. Nyt on myöhäistä. Ehkä olen sinulle liian ankara, ehkä joku toinen nainen voi tyytyä toiseen sijaan sydämessäsi. Minä en voi jakaa kenenkään kanssa. Jos minä sinut ottaisin, tappaisin äitisi. En voi. Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin. Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun. Anna-Liisa.» Sigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät. — Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi tahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää minua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen? Äiti tuijotti häneen pitkään eikä vastannut mitään. — Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle. Olette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta tietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te kadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä maan päällä jota minä niin vihaisin. Äiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika säpsähti hänen kosketuksestaan. — Älä raivoa. Puhutaan tyynesti. Kaikki käy vielä hyvin. — Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja mennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta päätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni onnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se. Lääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei ollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui kehittyvän pitkä, vakava hermotauti. Äiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta kovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen. — No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt. Tällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää. — Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon aika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa... Hän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä lähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää uskaltanut puhua pienestä pappilasta. Hänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja hän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen ainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi ja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä päivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti olisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut varoja. Kun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen lihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä ei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun katsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli täynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki nyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi hänelle velaksi. Kymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita. Ajoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä hetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi voinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä. Joskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen kiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista heillä ei ollut toisilleen. Poika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli laiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen olkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin toimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan hän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä katuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä. METSÄVALKEA Vasta pari päivää sitten oli Harsian isäntä tuonut kotiin nuoren emäntänsä. Tuliaisjuhlia ei vietetty Harsiassa, koska vanha emäntä oli heikkona sairaana, juotiin vain kahvit omin joukoin ja soluttiin siitä yhtä päätä tavalliseen päiväjärjestykseen. Tietenkin oli väellä paljon puhumista isännästä ja emännästä, yksi ja toinen pila laskettiin siitä, ettei isännän käsi enää muualla olisi ollutkaan kuin emännän kaulassa, ja tarkaten seurasi jokainen silmä emännän mutkia. Vaitelias hän oli näin alussa, kun ei tuntenut talon tapoja eikä paikkoja. Lienee ehkä ollut ikävissäänkin. Muuten hän tuntui kaikin puolin mukavalta, sitä ei voinut kieltää, oli työteliäskin tullakseen niin suuresta paikasta ja ollakseen niin nuori. Oli siinä koko ikäero hänen ja isännän välillä, mutta eivätpä vuodet isäntääkään painaneet: pulska ja punainen hän oli katsella. Ja ylpeä emännästään ja onnellinen. Taloon oli emännän vuoksi teetetty paljon uutta, kamariin keittiön taakse pantu paperit ja ostettu leveä, kahden maattava vuode, sekä saliin tuotu kaupungista plyyshiset huonekalut. Isännän sisar, joka oli pitkät vuodet ankaralla kädellä hoitanut taloutta, siirtyi kokonaan vanhan emännän puolelle. Tuiki tarpeellista olikin niin sairaalle ihmiselle, että omainen oli aina lähettyvillä. Sisar oli ollut ensimmäisenä kehoittamassa isäntää naimisiin, hän oli väsynyt, pariakymmentä vuotta vanhempi veljeään kun oli, ja päätteli, että nuori terve ihminen tuo uuden olon taloon. Ja niin näytti käyvänkin. Isäntä oli yhtenä päivänpaisteena ja varmaan emännästäkin tulisi hyvä, jahka hän siitä tottuisi talon tavoille. Oli, kuten sanottu, kulunut pari päivää siitä kun isäntä toi kotiin emännän. Oltiin aamiaisella. Puhuttiin samasta, mihin jonkin ajan kuluessa aina oli palattu: häistä. Suurelliset ne olivat olleet: kaksisataa kutsuvierasta ja hyvä joukko kuokkaväkeä. Pitopuuroakin oli ollut saaveittain ja kahvia kannettu ämpärillä. Miehet äännähtivät silloin tällöin ihmettelynsä merkiksi, tytöt pöydän alapäässä istuivat ääneti, mutta ottivat varteen jokaisen sanan. Emäntä itse oli jalkeilla täytellen vateja kun ne tyhjenivät. Hänen lauhoille kasvoilleen puhkesi liikutus aina kun hänen kodistaan ja haistaan puhuttiin. Turhaan hän koetti sitä pidättää, turhaan painuivat luomet silmille, kun hän läheni pöytää ja asettui miehensä rinnalle. Hehku poskilla ja kosteus silmäripseissä ilmaisivat hänet. Äkkiä alkoi etumies Antti palojen välillä vilkuilla ulos ikkunasta ja vihdoin hän kokonaan lopetti syöntinsä. Silloin rupesivat muutkin miehet katsomaan ikkunaan. — Sitäkö sinä, ettei tuo ole oikeaa sauhua? sanoi isäntä. — Sitä, vastasi Antti. — Ei olekaan, todistivat muut miehet. Poutaisella taivaanrannalla kulki hiljalleen pilvi, joka oli niin harmaa, että sitä tuskin erotti. Jos se olisi pysynyt paikoillaan, ei se olisi ollut mikään, mutta sen liikkuminen ja kasvaminen saattoi tietää pahaa. Hetken tuijottivat miehet päät yhdessä ikkunasta ja tytöt olivat syömättä. Sitten sanoi isäntä: — Se voi olla Uudellakorvella. — Mikäs sinne nyt olisi valkean pistänyt, eihän sinne olisi pitänyt olla asiaa kenelläkään, sanoi tallimies. — Joku on voinut pudottaa piipustaan. — Tällaisella kuivalla ei paljon tarvita. Miehet tuijottivat taas ääneti ikkunaan. Oli niin hiljaista, että kärpästen surina pääsi hallitsevaksi huoneessa ja siitä erottautui joka paukahdus, jonka kuusipuut liedellä päästivät. — Tai on joku sytyttänyt ilkimyksissään, lausui äkkiä nuori emäntä. Kaikki kääntyivät häneen päin. Hänen silmänsä olivat auki, talonväki katsoi häntä ensimmäisen kerran silmiin ja huomasi niissä oudon pelästyksen. Hän tuntui näkevän jotakin jota muut eivät nähneet. — Nyt se menee pienemmäksi, sanoi etumies ikkunasta. Isännän käsi oli jo emännän olkapäällä ja hän pisti koko pelästyksen leikiksi. Uhkaava pilvi taivaanrannalla oli todella sekaantunut pitkien poutien autereeseen. Miehet jatkoivat aterioimista, isäntä ja emäntä menivät kamariin. Rengit vaihtoivat silmää ja naurahtivat. Kylläpä se oli hellää, tiesihän sen näin alussa. Isäntä vei emännän vuoteen laidalle, joka uudenuutukaisine lakanoineen ja peitteineen vielä oli järjestämättä. Emännän silmäluomet painuivat alas kun toinen häntä kosketti, hän huitoi kärpäsiä menemään ja naurahteli häveten äskeistä pelästystään. — Kukas nyt sillä lailla, kuiski isäntä kuin lapselle ja huumaantui nuoren naisensa kukoistuksesta. — Ethän sinä enää pelkää. Rauha... Rauha, kukas se niin pelästyi. Eihän enää särje päätä? Emäntä tuijotti terveisiin käsiinsä, jotka kiertelivät esiliinan kulmaa. — En minä ymmärrä, mikä minulle tuli. Onpa noita kärpäsiä... En minä ymmärrä. Niinkuin jokin aavistus. Kärpäsiä oli todella kokonaisia pilviä. Emäntä huiskautti esiliinaansa. — Ei saa olla aavistuksia, puhui isäntä hänen korvaansa ja hengitti hiusten tuoksua niskassa. — Eihän enää tule. Sano, sano ettei enää tule. Samassa kuului oven takaa: — Isäntä hoi, se taitaa sittenkin olla metsävalkea. Isäntä ja emäntä erkanivat nopeasti toisistaan. Isäntä meni keittiöön, mutta emäntä ei voinut näyttää polttavia poskiaan, vaan jäi hypistelemään kellastuvia lehtiä kukkasessa ikkunalla ja rupesi vähän toinnuttuaan järjestämään vuodetta. Hän kuuli miesten puheen keittiössä käyvän yhä äänekkäämmäksi ja askelten kiireesti kulkevan yli keittiön permannon ja eteisen siltapalkkien. Isäntä käski tallimiestä nopeasti panemaan hevosen aisoihin. Kamarin ovi kiskaistiin auki ja isäntä astui huoneeseen. Hän oli päättäväinen ja tarmokas. — Se on Uudellakorvella, puhui hän vetäessään saappaita jalkaansa. — Onneksi on näin tyyni. Sillä kulmalla on kaksi meidän torppaa, kyllä kai niistä jo on huomattu valkea. Lähdemme nyt yhtäkaikki. Kai sieltä päivälliseksi päästään kotiin. Älä sentään säikähdä, jos vähän viivyttäisiin. On näin kuiva aika. Isäntä sipaisi vaimonsa olkapäätä ja lähti juoksujalan menemään. Pian hän saavutti Antin, mutta nuoremmat miehet pysyivät edellä. Tallimies tapasi isännän ja Antin ahteessa ja siitä he lähtivät ajamaan minkä hevonen pääsi. He katosivat tomupilveen. Mutta emäntä viipyi kuin naulattu ruusupensaan luona rakennuksen kulmalla katsomassa sauhua, joka viattomasta alustaan oli kasvanut vaaralliseksi voimaksi. Milloin tuprusi metsänlaidasta ilmaan kuin jättiläiskokoisia villahahtuvia, milloin hulmahti sauhu levälleen ikäänkuin tuuli olisi pullistanut purjetta. Päivä paahtoi, linnut eivät jaksaneet äännähtää kuumuudessa. Ainoastaan turilas teki työtään ruusupensaassa ja hyrähti lähtiessään lentoon. Pihan toiselta puolen kuului sairaan emännän voihke. Häneltä piti salattaman kaikkea ikävää, mutta hän otti ilmasta kiinni kaiken levottomuuden ja kävi aina silloin tavallistakin huonommaksi. Nuori emäntä painoi kädet sydänalaansa vasten. Vanha emäntä oli ollut hyvin onneton avioliitossaan. Miehet ajoivat täyttä karkua. Rautalapiot ja kanget linjaalittomilla rattailla rämisivät niin että vain huutamalla sai kuuluville puheensa. Eipä miehillä ollutkaan mitään puhumista. Jokainen ajatteli erinäisiä metsävalkeita, joita elämänsä mittaan oli ollut sammuttamassa, ja jokaisen katse oli sauhussa. Saattoi selvästi havaita, että valkeaa vastaan taisteltiin. Kulmakunnan torpparit olivat tietenkin työssä. Ylämaata noustaessa vihdoin tuli vastaan palaneen käry ja mäen päältä näkyi koko tuho. Solakka mäntymetsä, Harsian isännän ylpeys, paloi heleällä lieskalla. Liekit kiemurtelivat käärmeinä pitkin kangasta, hyppelivät ylös puiden runkoja, kiepauttivat itsensä latvaan ja sujahtelivat siitä pitkien matkojen päähän, mennessään hihkuen ja huristen. Tuli oli selvästi saanut alkunsa ladon laidasta, missä Harsian viljelykset olivat, ja siitä lyhyintä tietä samonnut kanervia myöten petäjikköön. — Ladon nurkalta, ajatteli isäntä. Tietysti — mistäs muuten. Olisihan minun näkemättäkin pitänyt tietää se. Se lato on hävitettävä. Minun olisi aikoja sitten pitänyt hävittää se. Hän huomasi jo näin ajatellessaan päätelmänsä mielettömyyden ja löi ohjasperillä hevosta, joka kiihtyneenä tulen tohinasta, sieraimet levällään ja kupeet vaahdossa muutenkin oli pannut liikkeelle kaikki voimansa. Miehiä odotti kuuma työ. Väki torpista, joiden rakennukset saattoivat joutua vaaraan, oli alunpitäen ollut sammuttamassa. Myöhemmin saapui väkeä kylästäkin ja illansuussa saatiin tulen valta kukistetuksi. Harsian miehet sanoivat suurkiitosta vieraille ja jäivät myöhempään sammuttelemaan kohtia, jotka uudelleen syttyivät palamaan. Kilometrin ala mitä kauneinta metsää oli mustana. Väsyneinä ja nokisina liikuskelivat ihmiset palaneella tantereella, hiiltyneiden puunrunkojen keskellä ja lausuivat silloin tällöin sanasen vahingon suuruudesta. Miten tuli olikaan mahtanut syttyä? Nähtävästi sitä oli pidelty varomattomasti ladon nurkalla. Isäntä kirosi, kun astui ladon ohi. Etumies katsoi häneen pitkään. Kerran kuuli isännänkin suusta kirouksen. Ymmärsihän sen — tällainen vahinko. — Tuon saa tuosta hävittää, sanoi isäntä ja paiskasi kekäleen vasten ovea. Hevonen, joka oli pantu kiinni ladon taakse, juoksi esiin pelästyneenä raskaasta iskusta. — Entäs heinät, sanoi Antti ja katsoi isäntään pitkään. Isäntä huomasi puhuneensa järjettömiä ja vaikeni. Väsyneinä istuutuivat miehet rattaille ja kääntyivät ajaessaan silloin tällöin katsomaan taakseen. — Kaipa torpanväki pitää huolen ettei uudelleen pääse irti, sanoi isäntä, koettaen tyynellä puheella parantaa äskeistä kiihtymystään. Kukaan ei enää puhunut. Lapiot ja rautaseipäät vain olivat äänessä. Nälkiintyneet miehet antoivat vastaan seisomatta rattaiden röykyttää itseään mielin määrin. Ilta viileni. Aurinko hehkui sateettomana kiekkona kirkon yläpuolella. Sillä oli sama karva kuin polttavimpien talvipakkasten aikaan. Mäeltä tanhuan päästä tuli näkyviin Harsian talo. Kaikkien miesten, ei yksin isännän, silmät keksivät paikalla ruusupensaiden äärestä rakennuksen kulmalta vaaleapukuisen naisen. Isännän mielikarvaus meni kuin pyyhkäisemällä eikä hän enää tuntenut väsymystä. Mitäpä merkitsivät kaikki aineelliset tappiot sen rinnalla, että hänellä oli vaimo, että olisi lapsia... Liikutus tyrskähti hänen rintaansa ja hänen teki mieli antaa jokin lahja noille ihmisille, jotka hänen työssään olivat raatanet väsyksiin. — Sauna lämpiää, huusi tallimies. — Totta kai emäntä..., sanoi isäntä, vaikkei kukaan kuullut mitä hän sanoi, koska liikutus kävi hänelle ylivoimaiseksi. Emäntä oli lämmityttänyt saunan ja kuuma keittoruoka oli valmiina. Mutta hän itse tuntui sinä yhtenä päivänä vanhentuneen. Parin vuorokauden aikana menivät talonväen silmät tottumuksesta yhtä mittaa sille kohdalle metsänlaitaan, mistä savu oli alkanut näkyä. Siellä ei tuntunut pilveäkään. Helteiset päivät kuluivat ilman sateen toivoa ja kaivoista uhkasi loppua vesi. Emäntä nousi yölläkin ikkunaan katsomaan kohti Uuttakorpea. Mutta ei ollut kulunut viikkoakaan metsäpalon aamusta, kun Antti aamiaispöydässä äkkäsi entisen savun taivaanrannalla. Miehet olivat tuotapikaa pystyssä ja katselivat päät yhdessä ulos ikkunasta. — Ne ovat huonosti katsoneet valkeaa. — Eikö nyt ole ihme ja kumma etteivät katso, vaikka omat rakennukset siinä ovat vaarassa. — Lienee paras mennä valjastamaan hevosta. — Odotetaan nyt vielä vähän. — Siitä se taas palaa ladon syrjältä. — Mutta eihän siinä enää mikään voi palaa. Eihän heinämaan pitäisi palaa enempää kuin kaurankaan. — Jollei itse lato. — On kuin katajansavua. — Tänään ei olekaan niin tuuletonta kuin tuonnoin. — Lähde pois, Kalle, valjastamaan. Tehden toisilleen harmin ja ihmettelyn sekaisia kysymyksiä riensivät miehet matkaan. Isännän ottaessa jalkaan saappaita kysyi emäntä: — Tiedätkö sinä vihamiestä? — Ainako sinä vain, että tämä on vihamiehen tekoa? — Sitä se on. Tiedätkö olevasi jonkun kanssa vihoissa? — En. Mutta voihan joku olla salassa. Tai voi tämä olla huolimattomuuttakin... Eihän Rauha säiky — eihän oma Rauha... Ne ovat torpista jo sammuttaneet ennenkuin ehdimme perillekään. Rauha on rauhallinen. Isäntä naurahti sanaleikkiään ja koetti reippaasti pyöräyttää emäntää, ettei hän taas täällä yksin murehtisi. Mutta hänen sisässään kuohui ja hän päätteli, että kyllä nyt kunniansa kuulee syyllinen, oli hän sitten kuka vain. Matka kului samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, sillä erotuksella vain, että ensimmäisellä kerralla oli oltu pelästyneitä, nyt harmistuneita. Varsinkin kun savusta huomattiin, että tuli pian saataisiin tukahtumaan. Sammuttajien voitto oli niin selvä, että isäntä puolitiestä päästi rengit kotiin ja yksin jatkoi matkaa. Hän huomasi jo mäeltä, että ladon edessä oli sekä miehiä että naisia. Jonkinlainen hajoitettu rovio savusi kanervakankaalla viljelysmaiden ja kuloksi palaneen mäntymetsän välillä. Äärimmilleen asti ihmeissään ja jännityksissään tuli isäntä torpanväen joukkoon. Hänen ei tarvinnut kehoittaa heitä kertomaan. He olivat niin kiihdyksissään siitä mitä oli tapahtunut, että puhuivat toistensa suuhun. Ladon kupeelle oli tekemällä tehty rovio kuivista risuista ja katajista ja sytyttämällä sytytetty se palamaan. Jonkin verran oli kipinöitä lennellyt metsään sytyttäen siellä täällä, mutta kaikki oli toki saatu sammumaan, kun heti oli huomattu. Olisi tuuli ollut toinen, niin olisi lato mennyt. Sitä kannatti ihmetellä, kuka oli rohjennut yön aikaan koota rovion ja aamukasteen haihduttua sytyttää katajat. Miehet olivat ennen maatapanoaan kiertäneet koko palaneen alueen eikä ollut tuntunut käryäkään. Vaimot, jotka pelkäsivät huoneita, olivat yönkin aikaan menneet ulkosalle tähystelemään, mutta niin ovelasti oli pahantekoa harjoitettu, ettei kuulunut eikä näkynyt mitään. Kun valkea huomattiin, oli ladon kupeella kohonnut tulipatsas, yhtä korkea kuin lato. Toinen torppari oli ollut hiomassa viikatteita, toinen panemassa hampaita haravoihin ja molemmat olivat juoksujalan tulleet ladolle ja olipa valkea toki saatu tukahtumaan. Mutta kenen työtä tämä oli — siihen palasivat aina kaikki. Ei voinut syyttää paimenia, sillä niillä tienoin ei kulkenut edes vieraita karjoja. Jokainen kävi mielessään läpi erinäiset epäilyttävät henkilöt ja jonkun nimi mainittiinkin, mutta sittenkään ei saatettu uskoa ketään pitäjäläistä mahdolliseksi tällaiseen ilkitekoon. Päätettiin että kulmakunnan torpparit vuoronperään valvoisivat seuraavat yöt pitäen latoa ja ympäristöä silmällä. Isännän oli raskasta lähteä viemään uutisia kotiin. — Sinulla on leppymättömiä vihamiehiä, sanoi emäntä hiljaa. Seuraavana aamuna heräsi kylä kirkonkellojen soittoon ja kun ihmiset vuoteistaan karkasivat ikkunoihin, näkivät he koko idän kulman savumerenä ja palaneen käry tuli tikeränä sieraimiin. Ei enää ollut kysymys yksin Harsian metsästä ja torpista. Koko kirkonkylä oli vaarassa. Voimakas tuuli kantoi kipunoita sisään tapulin luukuista, missä kirkonkelloja soitettiin. Mikä ikinä kynnelle kykeni, pantiin liikkeelle. Rohkeammat naisetkin hälytettiin pelastustyöhön. Poikia ei tarvinnut käskeä, toiset kelpasivat apuun, toiset olivat tiellä, mutta kaikki jotka suinkin olivat päässeet karkaamaan kotoa, olivat metsässä. Kylässä, jonka päällitse tuuli kantoi savua, nähtiin pihamaiden aitavierillä vanhoja vaimoja paimennettavine lapsijoukkoineen. Koirat lopettivat haukuntansa valittavaan ulvomiseen. Harsiassa voihki sairas vanhus. Illansuussa saatiin palopurjeiden avulla valkea pysähtymään vaivaistalon ulkohuonerakennusten taakse. Koko kylä oli silloin näännyksissä ja mielenkuohu salaperäisen murhapolton johdosta ääretön. Harsian isäntä tuli kotiin hevonen vaahdossa, vaatteet risoina ja kasvot noessa, mutta hän ei mennyt saunaan eikä ajatellut lepoa. Hän pisti pari lusikallista keittoa ja otti palan leipää taskuunsa. — Minä haluan nähdä, kuka se on ja mitä se minun ladostani tahtoo. Eikö tuo mahda näyttää itseään puoliyön aikaan niinkuin muutkin noidat. Hänen äänensä oli kova ja rinta korisi. Hän ei nähnyt miten kalpea nuori emäntä oli eikä hän vienyt häntä kamariin. Hän oli kokonaan omissa ajatuksissaan. Silmät paloivat ja liikkeet pelottivat emäntää. Emäntä ei kuitenkaan nähnyt sitä liikettä, joka eniten olisi voinut häntä pelottaa: isäntä otti piironginlaatikosta revolverin ja piilotti sen povitaskuunsa. Hän ei lähtenyt hevosella eikä tietä myöten. Hän meni kesantopellon poikki, hyppäsi yli aidan ja läksi kiertämään metsää. Paksu palaneenkäry liikkui hiljalleen yössä, joka oli tyyntynyt tuulisesta päivästä. Kastetta tuli vuolaasti maahan. Ruisrääkkä äänsi, muuten oli aivan hiljaista. Isäntä kuuli risujen rasahtavan askeltensa alla ja rintansa läähättävän hengenkulun. Hänen oli mahdoton käsittää kuka rupesi näin rivoon tekoon. Yleensä hän oli koettanut harjoittaa oikeutta ihmisiä kohtaan. Tietysti joku olisi voinut syyttääkin, mutta näillä mailla ei olisi pitänyt olla syyttäjiä. Ei hän aikonut revolverilla ampua — Jumala varjelkoon. Mutta pelottamassa se saattoi olla hyvä. Kukaties ilkityön tekijöitä oli monta. Varovaisuutta ei suinkaan pitänyt halveksia. Hän alkoi astua hiipimällä, kun tuli likemmä varsinaista onnettomuusaluetta. Jokaiselta risahdukselta tuntui sydän seisahtuvan ja ohimot takoivat niin että olisi luullut pään halkeavan. Hän pääsi metsikköön aukean laidassa ja tähysteli puun takaa. Nuori kaura yleni hämärtävässä kesäyössä hopean valkoisena ja savu ja kaste ympäröivät sitä kuin märkä harso. Ei tästä edemmäksi, ajatteli isäntä ja katsoi latoa, joka kuollutta metsää vasten vaikutti kolkolta kuin jonkinlainen ruumisarkku. Suopursu lemusi väkevästi, ruisrääkkä äänsi, vartijat huusivat palaneen alueen ääriltä toisilleen. Heitä oli monta, alue oli suuri. Isännästä tuntui äkkiä kovin hullulta olla täällä. Ei toki kukaan metsänpolttaja lähde panemaan turvallisuuttaan alttiiksi tällaiseen ajoon. Olisi ollut parempi tulla jonakin myöhäisempänä yönä. Rauha siellä kotona varmaankaan ei nuku. Itkee kukaties. Ja hänkin kun läksi sanomatta hyvästi. Taitaapa olla parasta mennä samaa tietä kuin on tullutkin. Mutta voipahan vähän viipyäkin, koska on sen vaivan nähnyt. Isäntä koetti, oliko revolveri paikoillaan, ja laskeutui polvilleen kauramaan suojaan. Ruisrääkkä äänsi lakkaamatta. Miehet olivat edenneet jonkin verran. Sauhu liikkui kuin hauras vaate, jota hiljaa vedetään. Äkkiä kahahti kaurassa ja sauhuun ilmaantui jotakin tiivistä ja pitempää, joka liikkui nopeasti. Se oli liian hentoa ja harmaata ollakseen ihminen. Jos isäntä olisi uskonut keijukaisiin, olisi hän tiennyt sen olevan niitä. Joka tapauksessa hänen sydämensä seisahtui, kun hän sen näki. Olento astui ulos kauravainiosta, kiersi ladon ja pysähtyi nurkkaukselle. Kyykistyi maahan ja rupesi askartelemaan. Isännän katse oli siihen paikkaan tähdättynä ja kylmät väreet kiskoivat ruumista. Hänen täytyi nousta seisoalleen, hänen täytyi laskeutua takaisin maahan ja ryömien lähestyä. Hänen täytyi saada tietää mikä se oli. Kaura suojeli häntä. Äkkiä olento oikaisihe ja läksi tulemaan häntä kohti. Lapsi. Hänellä oli kainalossa tuohenkappaleita ja risuja ja hän pyyhki silmiään hameenliepeeseen. Laihojen jalkojen ympärillä heilahteli märkä paita. Lapsi itki. Kulki kuin sokkona tai unissaan. Tuli risuläjän luo, joka nähtävästi aikaisemmin oli koottu, ja painui sen ääreen. Otti tulta tikkuun ja alkoi sytyttää. Tämäkö oli pahantekijä? Isäntä oli siis sittenkin saanut sen käsiinsä. Nyt sen ei pidä päästä pakoon vaikkapa hänen pitäisi ampua sitä kinttuihin. Hän hyökkäsi notkeana esiin viljasta. Lapsi parkaisi, pudotti palavat tuohet ja läksi juoksemaan. Se menee karkuun, se menee karkuun! — Seisahdu! kiljaisi isäntä ja kaiku toisti hänen varoituksensa. — Seisahdu! huusivat isäntä ja kaiku toistamiseen. — Jollet seisahdu, ammun minä. Mutta lapsi meni nokisten puunrunkojen välissä nopsajalkaisena kuin metsän eläin. Isäntä laukaisi. Lapsi kaatui suulleen. Samassa silmänräpäyksessä isäntä selvisi ja käsitti mitä oli tehnyt: tappanut ihmisen. Herra Jumala sentään! Hänen olisi pitänyt rientää auttamaan, mutta hän ei päässyt paikalta. Vihdoin hän sai luontonsa voitetuksi ja juoksi läpi kasteisen kauran ja karrelle palaneen metsän. Hän tarttui hentoon ruumiiseen, jonka ympärillä oli märkiä vaatteita. — Sattuiko? Sano lapseni, sattuiko? Hän nosti lapsen pystyyn. Häneen katsoi kaksi pelästynyttä silmää kuin linnulla, joka elävänä on joutunut ihmisen käsiin. Hän koetteli nopeasti jäseniä. Jumalan kiitos, lapsi oli vahingoittumaton, mutta vapisi kovasti, luultavasti pelästyksestä yhtä hyvin kuin vilusta. — Sano tyttöseni, mitä sinä äsken teit — sano. Lapsi piipatti itkunsa seasta: — Sytytin. — Sytytit... Mitä sinun piti sytyttää? — Metsä. — Sinäkö sytytit eilen? — Minä. — Kuka käski sytyttää? — Äiti. Isännän täytyi pysähtyä vetämään henkeään. — Kuka on äiti? Lapsi vain nyyhki. — Sano nyt vain, ei setä tee sinulle pahaa. — Äiti. — Etkö sinä tiedä kuka on äitisi? — Äiti, toisti lapsi avuttomana. — Tiedäthän sinä kuka äiti on? sanoi isäntä vaivoin hilliten kiihtymystään ja puristi lasta käsivarresta. Silloin se parkaisi ja yritti livahtaa pakoon. Isäntä ei hellittänyt otettaan. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja viedä kotiin. Kaipa huomenna saataisiin selville, kuka oli lapsi ja kuka oli äiti. Mutta hän ei ollut ehtinyt kantaa itkevää tyttöä montakaan askelta, kun ladon takaa astui esiin aikuinen ihminen. Varmaan syyllinen äiti! Isäntä läksi juoksujalan häntä kohti peläten että hän pääsisi pakoon. Mutta pelko oli kokonaan turha: nainen astui suoraan luo ja pysähtyi odottamaan keskelle mustaa kuloa. Hänen käsivarrellaan oli punainen huivi. Hän naurahti. Isäntä päästi lapsen maahan ja se lähestyi pelokkaana äitiään. — Onko jokin paikka kipeä? sanoi äiti sointuvalla äänellä, jonka isäntä joskus oli kuullut. — Juokse istumaan tuonne ladon portaille. Ei äiti enää koskaan käske sytyttämään. Älä itke. Äiti tulee pian, niin mennään kotiin. Isäntä oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina hyökkäämään käsipuoleen, jos nainen yrittäisi paeta. Mutta päästyään eroon lapsesta kohotti nainen isäntään päin kasvot, joiden punaisten huulten välistä hampaat loistivat. — Ei isäntä taida tuntea. Isäntä oli paikalla tuntenut. Muisto oli epämääräisenä herännyt jo silloin kun hän näki punaisen huivin naisen käsivarrella. Olisihan hänen alunpitäen tullut tietää, kuka häntä tämän ladon nurkalta vaati tilinteolle. — Minä palvelin ennen Harsialla. Siitä on kauan. Kävin joskus tuomassa evästä, kun oltiin heinässä. Isäntä sipaisi kädellä otsaansa. — Kyllä minä muistan, keskeytti hän. — Koska te olette tullut näille maille? — Vähän aikaa sitten. Ihmisellä sanotaan tekevän mielen kotipuoleen kuolemaan. Hän ei totisesti näyttänyt kuolevalta. Hänen naurunsa oli kotoisin syvältä elämästä. — Ja nyt te poltatte täällä minun metsiäni. — Niin, minkäs mahdat. Metsämieskin tekee sauhun karhunpesän suulle, kun tahtoo karhua ulos pesästään. — Kaipa minut olisi saanut ulos vähemmälläkin. Nainen nauroi: — Ajattelin että olisin voinut tulla tielle. Harsiassahan nyt kuuluu olevan nuori emäntä. — Se ei kuulu kehenkään! parahti isäntä kuin hädässä. — Mitä teillä on minulle sanomista? Sanokaa nopeasti, muuten voi leikki käydä teille kalliiksi. Minä ilmiannan teidät ja te pääsette elinkautiseen... — Sopii ilmiantaa! huusi nainen ja kohottautui suoraksi. Nokisesta petäjiköstä vastasi nauru. Metsä oli ääneti kun isäntä puhui, mutta naisen ääneen se vastasi. — Mitä teillä sitten on minulle sanottavaa? — Olisin pyytänyt vähän apua. — Paljonko te tahdotte jos menette niin kauas ettette koskaan palaa? Taas nauroivat sekä nainen että petäjikkö. — Isäntä ei taitanut kuulla kun sanoin, että olen tullut tänne kotipuoleen kuolemaan. Olen ostanut huoneet tästä vierestä. Ja juuri siihen pyytäisin apua. Isäntä haroi nokisella kädellä otsaansa. — Teidän täytyy muuttaa pois. — Siitä ei tule mitään. — Eikö tätä metsää jo ole tarpeeksi palanut? — En minä siihen nyt enää koske, kun sain isännän puheilleni. Isäntä kävi kiinni aseeseensa. Jos se olisi ollut ladattuna, olisi hän laukaissut vasten noita nauravia kasvoja, niin suunniltaan hän oli. Mutta hän muisti että oli ampunut piipun tyhjäksi. Nainen oli kuitenkin pelästynyt. Hän peräytyi latoa kohti ja rupesi huutelemaan lastaan. — Mennään pois kotiin. Tämä — tämä setä on pahalla tuulella. Kun hän samassa huomasi isännän käsien rentoina riippuvan alas kylkiä, jäi hän seisomaan ja virkkoi: — Koska minä sitten saan tulla ottamaan sitä apua. Huomenna on kai liian aikaista. Entäs ylihuomenna? Kai isännältä aina jokin satanen liikenee. No, ylihuomenna sitten. Siinä auringonlaskun aikaan. Hän kiskaisi käsipuolesta vetäen nyyhkivän lapsen ladon sillalta ja läksi taluttamaan sitä metsään päin. Kesäyön hämärästä ammotti hävitys. Isäntä tuijotti eteensä. Hävitystä minnepäin hän vain ajattelikin. HÄMÄHÄKKI Lennart Hardén ja Tyyni Laine seisahtuivat keskelle konfettisadetta Esplanadilla ja pitivät neuvottelua. Heillä oli vain silmänräpäys aikaa, sillä seura, jonka kanssa oli syöty aamiaista Luodolla, tuli remuten parin askelen päässä. He tahtoivat eroon tästä seurasta ja katsoivat kysyvästi toisiinsa. Kuiske ei olisi kuulunut, tuskin puhekaan. Koko Esplanadi aaltoili yhtenä ilonpitona. Kaikki nuori kansa oli jalkeilla ja jokainen huusi, nauroi ja huiski. Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen oli tarpeetonta puhua. He olivat ilmankin selvillä siitä mitä tahtoivat: olla kahden. Kun joukko ylioppilaita äkkiä yhdessä rykelmässä tölmäsi eteenpäin ja konfettisade tuli alas kuin pilvenputoama, juoksivat ihmiset hajalle ja Tyynikin joutui matkan päähän toveristaan. Hardén erotti kuitenkin joukosta hänen hattunsa, jonka pohjaa kiersi kiehkura tulipunaisia unikukkia, saavutti hänet ja tarjosi hänelle käsivartensa. Heidän oli helppo tällä hetkellä hukkua seurastaan ja he käyttivätkin hyväkseen tilaisuutta ja riensivät puolijuoksua kaaressa takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet. Torinkulmassa seisoi auto vartavasten kuin heitä odottaen, se oli koristettu unikukilla kuten Tyynin hattu, he valloittivat sen ja Hardén komensi: — Antakaa mennä! — Mihin ajetaan? kysyi kuljettaja. — Tomppeli, sanoi Hardén, — kysyy sitä vapunpäivänä. Niin pitkälle kuin päästään. Minne vain. Mutta pääseminen ei ollut helppoa. Jalkamies olisi päässyt eteenpäin nopeammin. Ensimmäisessä kadunkulmassa törmäsi auto yhteen aamiaisseuran kanssa. Neljästä suusta pääsi silloin huuto ja kaksi herraa ja kaksi naista piiritti auton. Mutta Hardén nousi seisomaan ja huusi kuljettajan korvaan, ettei saanut pysähtyä. — Me tulemme mukaan, inttivät herrat ja naiset. — Avatkaa! — Tuhlarit, lausui Feliks Nymalm juhlallisesti, viisi henkeä mahtuu autoon ja te aiotte lähteä kahden. — Kaikki on luvallista vapunpäivänä! sanoi Hardén yhä seisoallaan ja toisti käskynsä kuljettajan korvaan. — Kaikki on luvallista vapunpäivänä, toisti Tyyni Laine kaikuna hänen perässään ja nauroi. — Seuranpettäjät, avatkaa heti paikalla! torui yksi tytöistä, juosten rinnan auton kanssa. Serpentiini tuli vasten hänen kasvojaan ja hänen täytyi pelastautua tiepuoleen. — Lennart Hardén ja Tyyni Laine, minne te kiidätte? huusi Nymalm. — Maailman loppuun! vastasi Hardén ja pudottautui istumaan. — Maailman loppuun! toisti Tyyni Laine taasen kaikuna hänen perässään ja kimmahti seisomaan. Hän heilutti valkeaa huntua, Hardén tuki häntä kyynärpäästä pidellen, kunnes vauhti tuli niin vinhaksi että hänen täytyi istuutua. Auto oli vihdoinkin vapautunut tungoksesta ja lensi eteenpäin. He asettuivat molemmat mukavasti aloilleen ja naurahtelivat iloisesti. Vihdoinkin yksin! Ei heillä ollut mitään merkillistä puhuttavaa. Heidän pienet huudahduksensa olivat pelkkää pärskettä. Mutta ne irtaantuivat virrasta, joka voimakkaana kulki heidän sisässään. Vasta kolme tuntia he olivat tunteneet toisensa, mutta heidän oli hyvä olla toistensa seurassa. Hardén totesi itsekseen, että hän oli tässä nuoressa neiti Laineessa, jonka suvusta ja syntyperästä hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa, tavannut juuri sen, jota hän viime aikoina oli kaivannut, sen joka antoi hänelle vapautusta. Hän oli liian kauan elänyt hyvää tarkoittavien tätien holhouksen alaisena, häntä oli kuljetettu perheestä perheeseen, missä tyttärien naittamisen tarkoitus oli kuin seinään kirjoitettu. Hän punastui kun vain ajattelikin alennuksensa aikaa. Tänä viime lukukautenakin oli kolme sisarusta yhtaikaa rakastunut häneen ja hän oli horjunut heidän kaikkien välillä, tietämättä keneen heistä kiintyä. Vaikea heistä oli ollut päästä eroon eikä hän kunnollisesti ollutkaan erossa. Talosta saattoi vielä silloin tällöin saapua illalliskutsu ja hän noudatti sitä. Humoristista se oli katsoen tästä kiitävästä autosta. Mutta tässä hän paranee. Tulkoot vain vastaan Astridit, Hjördisit ja Anne-Mariet, niin tuskin tuntevat häntä. Hän on elämäniloinen ja vallaton. He eivät koskaan pystyneet antamaan hänelle elämäniloa. Se on tarttunut tästä pienestä Tyyni Laineesta, joka huutaa ja heiluttaa huntuaan jokaiselle vastaan tulevalle autolle. Ne ovat kuin vetojuhtia heidän autonsa rinnalla, täynnä väkeä ja muutenkin köyhemmin koristettuja. Heidän autoansa kiertävät käsivarrenpaksuiset seppeleet ja se kulkee kevyesti notkuen ikäänkuin sen tehtävä olisi valmistaa mieliä johonkin ihmeelliseen juhlaan, johon yksin sillä on oikeus kuljettaa ihmisiä. Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen tuli siinä mielettömän kevyt olla. Varmaan koko tämä iloinen päivä oli olemassa vain heitä varten. Kunpa he olisivatkin kuin vastakruunattu hallitsijapari maassa, jossa kansa kantaa kuningasta ja kuningatarta käsillään! Heidän juhlansa johdosta parveilivat joukot heleissä puvuissa, kukkaset rinnassa, laulellen ja heitellen konfettia. Heidän kunniakseen puhkesi itse kevät. Tyyni repäisi paperikukan köynnöksestä viereltään ja keinutteli sitä kuin taikatemppuja tehden. — Minä nukutan teidät, sanoi hän. — Saanko minä nukkua pää teidän polvellanne? — Tehkää hyvin. Tyyni nosti jalat etuistuimelle. — Kuinka teillä on kauniit sukat, sanoi Hardén. Tyyni veti kiireesti jalkansa alas. — Kaikkia te nyt. — Mutta vapunpäivänä! nauroi Hardén. Kuin vahvistukseksi hänen sanoilleen lensi autoon suuri paperilaite. He säpsähtivät ja kiljahtivat. Ohi kulkevista ajopeleistä huudettiin vastaan. Ne etenivät hitaasti, keskellä seisoi viisi ylioppilasta pidellen toisistaan kiinni ja laulaen. — Katsokaa kuinka paljon konfettia! sanoi Tyyni. Hardén kahmaisi paperijauhoja käsiinsä ja paiskasi tielle. — Antakaa olla, kuiskasi Tyyni. — Jos tulisi niin paljon että olisi kaulaa myöten. — Olisiko se teistä hauskaa? — Pelkäättekö että tukehtuisimme? — En. Tulkoon vain minun puolestani. — Ah, kuinka on hauskaa! Hardén katsoi Tyyniin ihastuneena. Hän istui kuin kirjavaan verkkoon kiedottuna. He olivat tulleet maalle. Liikenne oli vähentynyt. Linnut lauloivat ja harmaa luonto alkoi silmin nähden vihannoida. Heidän täytyi pidättää riemun aaltoa sisässään. Heidän puheensa oli hölynpölyä. — Odottakaahan, sanoi hardén. — Missä minä olen nähnyt teidät? — No, koettakaahan muistella. — Mahdotonta. — No, minä sanon: teatterissa. — Teatterissa? Tyyni antoi toverinsa vähän aikaa miettiä. Oli hauska katsella ryppyjä Hardénin otsalla. — Näyttämön puolella, sanoi hän vihdoin ja nauroi. — Minä olen esiintynyt statistina. Jotakinhan ihmisen pitää tehdä ja minua on aina vetänyt näyttämölle. — Ai, minä muistan! Viime syksynä. Te lausuittekin jonkin sanan. Mutta teillä oli tukka toisin. — Kas että muistatte. — Kahtena kiehkurana korvilla. — Kas että muistatte. Tyyni oli ylen onnellinen siitä että Hardén jo silloin oli hänet huomannut. Hän ei hetkeen puhunut mitään, hymähteli vain. Äkkiä pysäytti kuljettaja auton ja huomautti että tunti oli kulunut. — Entä sitten, sanoi Hardén lyhyesti. — Ajakaa. Kuljettaja mutisi jotakin siitä, etteivät herrat aina mielellään maksa, ja Tyyni ja Hardén mainitsivat jotakin typeristä kuljettajista. Pieni keskeytys mielialojen juoksussa kuitenkin teki, että kummankin ajatus sai vähemmän välittömän luonteen. Hardén päätteli itsekseen, että kaikkihan käy kuin nuottien mukaan: tuota pikaa hän on vapaa ja irti. Tämä päivä vain tätä menoa, niin hänet on parannettu. Suhdetta ei tarvitse kestää eikä se saakaan mennä pitkälle. Kuinka pitkälle? Sen osoittakoon päivä ja yö. Tyttö hänen rinnallaan ajatteli: kuka olisi uskonut että minä istuisin autossa maaherranpojan rinnalla. Keskellä päivää, kahden — ja vapunpäivänä! Ei suinkaan tätä kestä kauan, mutta pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan. Hardén oli luvannut syödä päivällistä sisarensa ja tulevan lankonsa kanssa, jotka maalta olivat saapuneet viettämään vapunpäivää Helsinkiin. Se ei ollut hauskaa, hän ei ollut ensinkään »perhetuulella», mutta siitä kerta kaikkiaan ei voinut päästä. Illalla sensijaan... Tyyni oli teatterin jälkeen vapaa. Hardén pyysi häntä illalliselle ja he päättivät tavata eteisessä. Se sopi erinomaisesti. Hardénilla oli lippu näytäntöön. Loppumatkan he vaikenivat ikäänkuin odotuksessa. Molemmilla oli tunne jostakin tulevasta, jonka rinnalla tämä hetki on vain väliaikainen. Kun he pääsivät lähemmäksi kaupunkia oli liikenne tuntuvasti vähentynyt. Jokainen kokosi kai kotonaan voimia päivän myöhempiä vaiheita varten. Eläintarhassa he sattuivat yhteen työväenkulkueen kanssa. Senkään rivit eivät enää olleet eheät. Laulu piipatti katkonaisesti siellä täällä, torvet särisivät epätahdissa ja lipunkantajat ponnistivat väsyneinä tuulta vasten. Oli ruvennut käymään tuuli. Vaatimattoman lipun perässä astui pieni joukko naisia. Heillä oli köyhät puvut, heidän rivinsä pysyivät koossa ja he lauloivat kuin yhdestä suusta. Auton tieltä väistyessään rupesi kaksi naista kiihkeästi nyökkäämään päätä ja puhumaan. He olivat nähtävästi tunteneet nuoren naisen, joka kirjavanaan konfetteja ajoi autossa. Vai täältä hän tulee! päätteli Hardén. Itse köyhälistöstä. Sen parempi. Siksipä hänessä asuu vapauttava voima. Se on turhaa puhetta että yläluokan mies aina etsii alaluokan naista hänen turvattomuutensa takia — hän on ennakkoluulottomuus, vapautus — siinä avuja, joita ei yläluokan nainen voi tarjota. He pysähtyivät portille, joka johti asfaltilla lasketulle pihamaalle. Kuin suomuksina varisivat kirjavat paperit kadulle heidän liikkuessaan. — Kiitos, sanoi Tyyni. — Siis illalla. — Illalla. Teatterin eteisessä. Hardén löi kiinni oven ja samassa hetkessä hän oli vastenmielisen tunteen vallassa. Sentapaisen, jossa mies aamulla herää ravintolassa valvotun yön jälkeen. Kaikki tuntui tympäisevältä ja tahmealta. — En mene illalla hänen kanssaan, päätteli hän. Kai sellainen tyttö aina seuraa löytää. Hän sytytti savukkeen, tuijotti yhteen kohtaan edessään niin että silmäterän rajat sekaantuivat, ja eritteli uutta tuttavuuttaan. Vaatteet juutalaiselta, hatut ja helyt halvinta lajia. Sulava kumarrus ja eräänlainen seurustelutottumus kotoisin näyttämöltä ja — kulissien takaa. Tympäisevää. No niin, en suinkaan aio jatkaa. Entisyys ei taida päästää irti tällä tavalla. Sen juuret ovat syvällä. Eihän tuo pieni ohuthuulinen tyttö mahtane kuvitella, että tällä retkellä on jokin syvempi tarkoitus. Syyttäköön sitten itseään. Ei taida olla pelkoa: kai hän on tottunut. Tuollaisen ihmisen elämä kai on kuin liehittelystä koottua mosaiikkia. Miten hän saikin laskun niin nousemaan — ajaja? Hardén polki savukkeen katuun sammuksiin ja latoi kolmekymmentä viisi markkaa miehen kouraan. Jalkakäytävän syrjällä oli konfettia niin paksulta, että kenkä upposi nilkkaa myöten. Tuulessa alkoi kirjava nöyhtä pitkin katua liikkua. Kaikki tuntui Hardénista suututtavalta. Pienten pöytien ääressä meluttiin. Pöytäliinat olivat tahraiset. Ihmisiä tuli ja meni. Nuorta naista talutti herra. Nainen oli tullut kipeäksi, Hardén katsoi häneen julkeasti. Hän löysi ravintolan kulmauksesta neljän hengen pöydän, jossa oli hänen tulevan lankonsa nimikortti, ja istuutui odottamaan. Kaikki ärsytti häntä. Hän komensi tarjoilijaa muuttamaan pöytäliinan ja huomasi, juuri kun oli päästänyt hänet menemään, hämähäkinverkon nurkassa. Jos hän olisi sillä hetkellä voinut saada tarjoilijan käsiinsä, olisi tämä kuullut kunniansa. Kun tätä oli mahdoton saavuttaa, päätteli hän, että hän huomispäivänä puhelimessa läksyttäisi isännän. Suuren, eheän verkkonsa syrjällä istui hämähäkki ja söi saalistaan. Sen jalat olivat liikkeessä. Uhri ei hievahtanut paikoiltaan. Lennart Hardén katseli näytelmää ja unohti hetkeksi harminsa. Vahinko ettei hän nähnyt sitä alusta. Olisi voinut olla kiinnostavaa seurata, miten hämähäkki vaani, miten se teki hyökkäyksensä ja miten uhri puolustautui. Nyt se oli myöhäistä. Mikä hänen on? Eivät autolaskut, eivät humalaiset naiset, eivät tahraiset pöytäliinat eivätkä hämähäkit olleet syynä hänen pahaan tuuleensa. Menneisyys piteli häntä — hänen täytyi päästä irti. Kuollut hyönteinen oli pudonnut verkosta ja hämähäkki paikkasi reikää. Ja sitten asetuttiin odottamaan uutta saalista. Hämähäkki vietti vapunpäivää, sekin. Hardén huomasi heti, kun hänen sisarensa sulhasineen astui ovesta, että kummallakin oli liian uusi puku. Se oli tullut kotiin räätäliltä joko eilen illalla tai vasta tänä aamuna. Muuten oli Ruth suloinen ylioppilaslakissaan ja hänen sulhasensa mahdoton. Molemmat lähestyivät iloisina ja Ruth oli karkaamaisillaan veljensä kaulaan. — No, no, keskeytti Lennart. — Tahdotteko nähdä hämähäkkiä. — Hui, pääsi sisarelta, — minä pelkään hämähäkkejä. Hän kurotti kuitenkin uteliaana päätään ja kävi veljensä käsivarteen. — Sillä on jo toinen saalis puolen tunnin kuluessa, sanoi Lennart. — Se viettää oikein orgioita. — Kuten koko Helsinki! naurahti lankomies, Katajiston tehtaan isännöitsijä. Lennart soitti. — Ette saa tappaa sitä! huudahti Ruth ja hänen lapselliset kasvonsa kävivät huolestuneiksi. — Hämähäkki on vertauskuva. — Rakkauden vai? sanoi lankomies. — Tai elämän, vastasi Ruth vakavana. — Tai molempien, koska ne ovat yksi ja sama! nauroi hänen sulhasensa ja soitti vuorostaan hänkin. — Tänne Helsinkiin on helkkarin hauska tulla, kun joulusta asti on homehtunut Katajistossa. Minun täytyy sanoa, että täällä käy oikein suurkaupungin tuulahdus. Palvelija tuli ja hänelle näytettiin hämähäkki verkkoineen. Hänellä oli tulinen kiire, mutta ihmettely pysähdytti hänet paikalle. Tänä yönä oli ravintola siistitty laesta lattiaan. Käsittämätöntä oli, mistä hämähäkki oli saattanut ilmestyä keskelle vuoden pahimpaa hälinää. Hän korjasi hämähäkin liinaansa ja sai tilaukset. Lennart kyseli kuulumisia. Katajistossa voitiin hyvin. Äiti oli lähettänyt Lennartin lempileivoksia. Järvi oli miltei avoin ja lintuja saapui joka päivä. Tämäntapaisia uutisia kertoi Ruth. Hänen sulhasensa alkoi heti puhua tehtaasta. Sellaista voittoa, jollaisen tämä vuosi tulee antamaan, ei Katajiston tehtaalla ole nähty eikä kuultu. Suuri tilaus Venäjältä oli loistava yritys — isännöitsijä alensi ääntään kun hän tämän kertoi ja hänen kädenliikkeensä osoitti, että hän ilmaisi salaisuudesta vain pienen osan. — Miltä oraat näyttävät? kysyi Lennart. — Eivätkö ne liene hyvät, vastasi isännöitsijä. — Maanviljelys nyt kerta kaikkiaan ei ole minun vahvoja puoliani. Tehdas on minulle, kuten tiedät, kaikki kaikessa. Minun tarkoitukseni on saada se eurooppalaiseksi liikkeeksi ja sitä on siinäkin. — Mitä vanha Bergman sanoo? — Lupaa kannella sinulle yhtä toista, kun tulet kotiin! huudahti Ruth hiukan hermostuneesti. — Hän sanoo itse lähtevänsä vastaan asemalle, että oikein saa keventää sydäntään. Lennartin täytyi hymähtää ajatellessa vanhaa Bergmania. Epäilemättä niin suuri kartano kuin Katajisto tarvitsi nuoremman hoitajan ja Bergmanin täytyi pian saada se tietää. Mutta tulokkaalla, langolla, ei ollut oikeutta loukata miestä, joka oli kolmekymmentä vuotta uskollisesti palvellut taloa. Lennart ei pitänyt langosta eikä käsittänyt sisartaan. Syksyllä oli isännöitsijä tullut tehtaalle, jouluna jo oltiin kihloissa ja juhannuksena piti vietettämän häät. Ruth tunsi mielialan kiristyvän ja riensi kertomaan lisää uutisia. Lennartin koirat voivat hyvin. Bella oli jokin aika sitten saanut myrkkyä, ties miten, ja pelättiin jo sen kuolevan, mutta se virkosi. Lennartia oli mahdoton saada sulamaan. Isännöitsijä sensijaan lämpeni joka ruokalajilta ja viinilasilta. Hän ei enää välittänyt yleisöstä, vaan kiersi käsivarren morsiamensa ympäri. Ruth punastui ja koetti loitota, mutta sitä lähemmäksi sulhanen tuli. — Joko sinua saa onnitella? sanoi hän lasi kädessä Lennartille. — Onko se nyt se Astrid vai se Hjördis vai se Anne-Marie? Kaikki niin koreita tyttöjä että tekisi mieli naida heidät kaikki. Ruth painoi katseensa alas. Lennartista tuntui yhtäkkiä siltä kuin koti, äiti, vanha Bergman, kaikki, mikä muodosti hänen elämänsä pohjan, olisi paennut kauemmaksi sentähden, että lanko asui tehtaalla, puolen kilometrin päässä Katajistosta. Hän katsoi kelloa, syytti päänsärkyä, sopi sisarensa kanssa, milloin he huomenna tapaisivat, ja läksi. Jos joku olisi sinä päivänä malttanut viipyä Esplanadilla puiden luona, olisi voinut nähdä lehtisilmujen aukeavan. Mustille oksille oli päivän kuluessa ikäänkuin heitettynä tullut keltainen harso. Ruusunpunainen auringonhohde värisi rakennusten seinillä, kiilteli ikkunoissa ja helotti ihmisten puvuilla. Uusi osa Helsingin asukkaita oli nyt joutunut liikkeelle: köyhempi kansa, joka illansuussa oli päässyt irti työstä. Hardén ei nähnyt auringon hohdetta eikä puhkeavia lehtisilmuja, hän ei tuntenut itävien kasvien tuoksua eikä auerta, joka nousi maasta. Hän tervehti kuin unessa, kun näki tuttujen kasvojen kulkevan ohi, tuli asuntoonsa ja heittäytyi suinpäin pitkäkseen. Hänellä oli teatteripiletti, mutta hän heräsi niin myöhään, että näytäntö oli aikoja sitten alkanut. Vähät siitä. Päänkipu oli poissa. Hänestä tuntui aivan selvältä, että hän menisi tapaamaan neiti Lainetta. Ajatus ei huumannut häntä kuten aamulla, se hallitsi paremmin kohtalona, josta ei mihinkään päässyt. Sydän löi tasaisesti ja voimakkaasti. Hän järjesti hiukan huoneessaan ja pani äitinsä kuvan kirjoituspöydältä laatikkoon. Kun hän teatterin eteisessä pysähtyeli vastaamaan tuttavien puhutteluun, takoivat hänen ohimonsa kuin voitonilossa. Ja kun hän näki Tyyni Laineen rientävän vastaansa jo tyhjentyvän käytävän päästä, palasi aamuinen mieliala takaisin, ainoastaan rohkeampana ja vaativampana. He astuivat läpi hämärtyvien katujen, joilla kaikui puolihumalainen laulu. He saivat hyvän pöydän ravintolasalin kulmassa. Tyynillä oli yllä vaalea silkkipusero, hihat tuskin kyynärpäihin, povella läpinäkyvää pitsikoristetta. Hänen kulmakarvoihinsa oli jäänyt maalia. He tutkivat ruokalistaa päät yhdessä. Hardén tilasi kalan kanssa valkoista viiniä ja paistin jälkeen samppanjaa. Teatteri oli ollut täpötäynnä ja molemmin puolin parrasta oikea vapputunnelma. — Ottaakapa hattu päästänne, sanoi Hardén äkkiä. Tyyni katsahti hänen kuumiin kasvoihinsa ja kävi molemmin käsin kiinni hattuunsa. — Mielelläni, sanoi hän. Samassa hän tuli kuitenkin kaihtavaksi ikäänkuin olisi ollut liian häikäisevässä auringonpaisteessa. — Ai ei, minä en voi, en ehtinyt näytännön jälkeen kunnollisesti... — Mutta minä tahdon nähdä teidän hiuksenne. Vielä tänään. Tyynillä oli kauniit hiukset ja hän tiesi sen. — Mutta missä minä nyt voin ne teille näyttää? nauroi hän hämillään. — Minun luonani. — Mutta nythän on jo niin myöhäistä. — Syödään nopeasti ja mennään. He istuivat kasvot hehkuen ja katsoivat alas. Vain Hardénin kohottaessa lasiaan osuivat heidän katseensa yhteen. Hän kutsui tarjoilijan. Tyyni paineli kasvojaan vastaan kukkasia, jotka oli puoleksi näivettyneinä ottanut vyöstään. Soitto värisi ja nyyhki tupakansavun täyttämässä salissa. Tyyni pelkäsi vaatteiden alta näkyvän, miten hänen sydämensä löi. Hän kuuli toisella korvallaan huimaavan luvun, johon illallislasku nousi, ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja laulaa. — Olemme sitten valmiit, sanoi Hardén. Auttaessaan takkia Tyynin ylle hän näki syvälle paljaan niskan ja hiukset, jotka olivat kuin kullankarvaista silkkiä. Ojentaessaan Tyynille käsilaukkua hän huomasi, että tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hänet valtasi mieletön hellyys. He lähtivät. Jostakin avatusta ikkunasta kaikuivat puoliyön kellonlyönnit. * * * * * Pikku Tyyni Laineesta ei ollut lainkaan helppo päästä eroon. Hän oli siihen aivan liian suloinen. Hänen ilonsa lahjasta, pienestä yllätyksestä huviretken, kukkavihon tai vaatekappaleen muodossa oli niin helisevä, että saadakseen nähdä hänen ilakoimistaan Lennart keksimistään keksi, mitä tämä voisi tarvita. Se ei ollutkaan vaikeaa: tyttö tarvitsi kaikkea. Ja hän sai kaikkea. Koska Tyynille tuotti uutuudenviehätystä olla punnitsematta jokaista ropoa, oli Lennart määrännyt, ettei hän saanut kysyä, mitä maksaa, pitää vain kysyä, onko kaunista. Tyyni osasi saada värit sointumaan. Ennen pitkää hänen pukunsa oli niin valikoitu ja koko hänen esiintymisensä niin siro, että hän herätti huomiota kulkiessaan. Lennart, jota aluksi oli epäilyttänyt näyttäytyä kaupungilla hänen seurassaan, vähitellen suorastaan ylpeili hänestä. Hauskempaa toveria ravintolassa illoin ei saattanut ajatella. Kaikki huvitti häntä. Hän piti ruuasta ja hän sai sen päähänpiston, että joka ilta tilasi uuden ruokalajin, kunnes kaikki ruokalistat kaikissa Helsingin ravintoloissa on käyty läpi. Päähänpisto oli niin »suurenmoinen», että hän nauroi katketakseen, kun oli pukenut sen sanoihin. Lennart piti sitä nerokkaana ja iloitsi hänen jännityksestään ravintolassa. Mitä tarjoilija toisi? Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä noiden vieraskielisten nimien takana piili. Lennart, joka itsepintaisesti pysyi kiinni tutuissa kotleteissa, odotti huvitettuna hänen kanssaan, ja kun tuli jokin kummallinen sekoitus, jota Tyyni ei ensinkään osannut syödä, nauroivat he ja Lennart leikkasi Tyynille puolet kotletistaan, kun tämä ei mistään hinnasta suostunut uuteen tilauksen. Erikoisen viehätyksen tarjosivat hänelle korkeat ravintolalaskut ja runsaat juomarahat. Hän nautti hovimestarien palvelevaisuudesta ja nöyräselkäisistä kiitoksista. Hardén ymmärsi hänet: se oli koko hänen menneen elämänsä puutteen ja köyhyyden vastavaikutusta. Vähin erin oli käynyt selville kuka hän oli: torikauppiaan tytär. Heitä oli paljon lapsia, isä joi kaikki mitä äiti ansaitsi torilla. Hän oli jo monta vuotta sitten kuollut. Tyyni palveli kangaskaupassa Pursimiehenkadulla. — Sinun täytyy päästä pois sieltä, sanoi Lennart kun sen kuuli. — Jahka tässä ehditään. Ja teatteri sinun myöskin pitää jättää. Joskus illalla he söivät vaihteen vuoksi kotona. Tyyni osasi järjestää niin, että Lennartin kaksi huonetta olivat kuin kokonainen huoneisto ja ruokapöytä leikkeleineen, kuumine teekannuineen voitti kaikki mitä ravintolat saattoivat tarjota. He avasivat ikkunat keväiseen iltaan. Näkyi kauas kattojen päällitse merelle. Tyyni toi ikkunalaudalle tuhkakupin, leikkasi sikarin pään ja sytytti. Itse hän otti savukkeen. — Tule minun polvelleni, sanoi Lennart. — Mutta jos sinä varistat tuhkaa. — Sinun pitää istua hiljaa. * * * * * Heidän suhdettaan oli kestänyt jonkin viikon, kun ensimmäinen pilvi nousi heidän taivaalleen. Tyyni istui Lennartin huoneistossa, johon hänellä oli avain, ommellen ja odotellen, kun Lennart tuli kotiin mustana ja ovia paiskellen. — Poikkesin vain ottamaan päällystakkia, koska tuntuu kylmältä, sanoi hän. — Eräs tuttava odottaa minua. — Kuka tuttava? sanoi Tyyni koettaen lyödä leikkiä. Lennart vaikeni. — Kuule, sanoi Tyyni ja painoi päätään hänen rintaansa vasten, — älä nyt jöröile, vaan sano minulle kuka se on. Tumma veri nousi Lennartin kasvoille. — Sinun ei tarvitse sitä tietää. Tumma veri nousi Tyyninkin kasvoille. — Viivytkö kauan? sanoi hän piikki äänessään. — En tiedä. — Entä minä — lähdenkö pois? — Voit lähteä — voit jäädä. Niinkuin tahdot. Lennart sanoi sen ovelta. — Hyvä! huusi Tyyni vihaa ja kyyneliä pidätellen. Mutta kun Lennartin askelet kaikuivat portaissa, saivat kyynelet voiton ja hän karkasi ulos ja huusi hänet takaisin. Lennart murjotti sanatonna suuressa nahkatuolissaan ja Tyyni rukoili häntä kyynelten vallassa selittämään, miksi hän oli suuttunut. Vähitellen hän sai Lennartin puhumaan. — Sinä olet kaupungilla kehuskellut, että maisteri Hardén antaa sinulle mitä ikinä pyydät, vaikka tahtoisit ilmalaivaa. Sinä olet näytellyt rannerenkaitasi ja puseroitasi ja sanonut, että ne ovat minun ostamiani. Äitisi on ylpeästi sanonut, että minä menen naimisiin kanssasi. Sinä olet kertoillut, että tarjoan sinulle sadan markan illallisia. Mutta kyllä siitä tulee loppu. Älä luulekaan, että minun varani ovat pohjattomat. Eikä minun kärsivällisyyteni myöskään. Ja äidillesi voit ilmoittaa, etten milloinkaan ole aikonut sinua naida. En mene naimisiin. Olen ollut kyllin hullu huvitellakseni kanssasi. Minulla ei ole siitä vähintäkään omantunnonvaivoja, koska olisit huvitellut jonkun toisen kukkarolla, jollen minä... Tyyni huudahti, nousi pystyyn lattialta, johon hän oli lyyhistynyt, ja lakkasi itkemästä. Lennart vaikeni. Hän ei ollut nähnyt Tyynin itkevän, enempää kuin tunsi tätä uutta käännettäkään hänen mielentilassaan. — Voitko kieltää mitä olen sanonut? lausui hän hetken perästä tylysti. — Olen rakastanut sinua, sanoi Tyyni hiljaa, katse maassa. — Kun ihmiset ovat tulleet kysymään, mistä saan kauniit vaatteeni, olen sanonut että itse ostan. He eivät ole uskoneet, vaan kysyneet, että maisteri Hardénko ne on ostanut. En ole voinut sille mitään että olen punastunut. Hän oli niin viehättävä sanoessaan tämän, puna poskilla, kyynelet silmänripsissä ja nyyhky äänessä, että Lennart veti hänet polvelleen ja suuteli kyynelet hänen silmistään. Odottavalle tuttavalle soitettiin, että oli tullut este. Pahempi ristiriita syntyi heidän välillään vähän myöhemmin. Kamreeri Nymalm, Lennartin luokkatoveri ja vanha ystävä, oli mennyt kihloihin ja tahtoi tutustuttaa Lennartia ja morsiantaan. Nuori neiti Arma Harknäs oli pianisti, harjoittanut opintoja ensin kotimaassa ja viime talven ulkomailla. Kuultuaan sulhaseltaan neiti Laineen ja Hardénin suhteesta — jota Nymalm merkeistä päättäen piti pysyvänä — oli Arma tullut siihen johtopäätökseen, etteivät he voi viedä Lennartia yksin kanssaan iltaa viettämään, vaan heidän on otettava tyttö mukaan. Arma päätti olla ennakkoluuloton ja rakastettava — mahdollisesti hän myöskin oli utelias — ja niin tapasivat molemmat parit toisensa kylmänä kesäkuun iltana pikkulaivassa matkalla Luodolle. Tyyni oli pukeutunut liian ohuesti ja häntä paleli. Arma asettui silloin hänen toiselle puolelleen ja komensi Lennartin »toimittamaan lämmittäjän virkaa», ja niin meni alku lupaavasti. Onnellisesti meni myöskin aluksi ravintolassa. Ihailtiin merta, puhuttiin Suomen köyhyydestä ulkomaiden rinnalla ja valittiin ruokalajit. Arman katse ilmaisi, että Tyyni oli hänestä ihastuttava, mutta hän pidätti itselleen vielä jonkin verran varovaisuutta ja arvostelua. Hän ei voinut tehdä mitään pahempaa kuin asettua Tyynin rinnalle, nauraa yhdessä hänen kanssaan ja silloin tällöin laskea kätensä hänen kädelleen. He olivat kuin luonnonkukka ja paperikukka. Hänen täytyy ruveta käyttämään pitkiä hihoja, ajatteli Lennart. Hänen täytyy ottaa lausuntatunteja. Voihan ääntäkin kehittää. Nymalm koetti voimiensa takaa pitää keskustelua koossa. Mutta ennen pitkää hän keskusteli kahden Tyynin kanssa ja äkkiä tuli tuskallinen pysähdys. Arma ja Lennart puhelivat taukoamatta siirtyen aiheesta toiseen. Heidän kasvonsa loistivat viihtymystä ja hengenheimolaisuutta. Tyynin kävi yhä vaikeammaksi peittää pahaa mieltään ja Nymalmkin jätti hänet oman onnensa nojaan mennen noiden kahden puolelle. Kaikki pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei Tyyniltä puuttunut mitään, hänen lasinsa oli aina täynnä ja ruokavadit piirittivät hänet, mutta se mistä puhuttiin ei ollut häntä varten. Hän olisi halunnut vastata pöytätoveriensa hajamielisiin kohteliaisuuksiin paiskaamalla vadit ja lasit vasten heidän kasvojaan. Arman katse osui kesken virkeintä väittelyä hänen kasvoihinsa ja hänen lauseensa katkesi. Hän päätti koko keskustelun nauruun, laski liioitellun lämpimästi kätensä Tyynin käsivarrelle ja koetti korjata mitä vielä oli korjattavissa. Hän rupesi yhtäkkiä syyttämään sulhastaan jostakin, jota ei lainkaan ollut tapahtunut, ja ehdotti vihdoin lähempää tuttavuutta Tyynin kanssa. Tyyni veti pois kätensä. Hänen ihonsa meni suuttumuksesta ja vilusta sinipunertavaksi ja suun viiva oli valkoinen. — En minä ole teidän armojenne tarpeessa, sanoi hän. Mieliala oli auttamattomasti rikki. Turhaan kokosi jokainen malttinsa parantaakseen tapahtunutta. Lennartille oli kuin salaman valossa selvennyt, mikä kuilu erotti häntä ja tyttöä, jonka hän oli vienyt elämänsä sisimpään. Jollei hän olisi nähnyt vaaraansa niin vakavana, olisi hän silmittömästi suuttunut Tyynille. Nyt hänen käytökseensä tuli ainoastaan pahaaennustavaa kylmyyttä. Kahden jäätyään he astelivat sanaa lausumatta ja heidän välillään oli niin suuri matka, ettei olisi luullut heidän kuuluvan samaan seuraan. Lähtiessä he olivat sopineet, että Tyyni tulisi yöksi Lennartin sohvalle. — En suinkaan minä enää hilaa itseäni sinne neljänteen kerrokseen, virkkoi Tyyni äkkiä ja hänen äänensä särisi itkun ja naurun vaiheilla. — Itse sinä olet ripustanut helyt minun selkääni, ei minulla niitä ennen ollut. Ja mikäs on laiskan käsien säilyessä hienoina ja valkoisina. — Puhutaan huomenna, keskeytti Lennart jääkylmästi. — Pianon rämpyttäminen ei ole mitään työtä. — Tule kello kymmenen huomenna minun luokseni, niin puhutaan asiat selviksi, keskeytti Lennart. — Ota sinä vain se harakka. Sinua se rakastaa eikä Nymalmia. Nymalm on sille aivan liian jörö. Pitää olla sellainen väkkärä kuin sinä. Liukkaasti — huiskis haiskis sinne ja tänne! Siitä se pitää. — Minä olen sanonut että huomenna olen tavattavissa, lausui Lennart ja hänen oli vaikea pidättää raivoaan. Tyyni nauroi: — Sinä unohdat että minä olen vielä toimessani. Vasta ensimmäisestä päivästä minun piti kokonaan olla »sinun omanasi». — Aamiaistunnilla sitten. — Saanhan minä tulla, mutta mitäpä meillä enää lienee puhumista. Olet löytänyt toisen. Mutta mitä te pianonsoittajat ja korkean oikeuden istujat luulette tietävänne työstä? Menkää kahdenkymmenen asteen pakkasessa torille nostelemaan lihaa suolavedestä, niin tiedätte miltä tuntuu kun kirvelee. Onko se minun syyni etten ole yhtä hieno kuin everstien ja professorien lapset. Kotiportilla taisteli Tyyni kyynelten kanssa. Sääli teki Lennartin heikoksi. Hän ojensi Tyynille kätensä: — Nukutaan nyt ja puhutaan huomenna järkevästi. Siihen sai Tyyni tyytyä. Hän oli toivonut että Lennart heltyisi, porttikäytävässä ei keskellä yötä ollut ketään näkemässä. Mutta Lennart meni. Hänen loukkaantumisensa oli nähtävästi vaarallista laatua. Lennartin päätös oli itse asiassa järkkymätön. Suhteen täytyi loppua. Hän oli valmis hyvittämään. Tyynin piti saada pieni pääoma. Kotoa ei hän voinut pyytää tätä summaa, mutta hän ottaisi sen velaksi. Kummallista, Lennart tunsi samankaltaista vapautumista, jollainen vapunpäivänä oli viehättänyt häntä Tyynin vuoksi. Silloin irti porvarillisesta yhteiskuntaelämästä — nyt irti Tyynistä. Jonkinlaista askeettisuuden onnea nauttien hän tuli huoneistoonsa, korjasi vaatenaulasta kääröön Tyynin valkoisen harsohuivin, avasi ikkunat ja otti laatikosta äitinsä kuvan. Ettei sitä vapunpäivää milloinkaan olisi ollut... Hän heräsi varhain aamulla kellonsoittoon. Lanko oli oven takana. He olivat illalla tulleet Ruthin kanssa hääostoksille. Kotona voitiin hyvin. Tehdas — niin, tietysti se meni loistavasti. Äiti oli ollut vähän pahoillaan, kun Lennart ei ollut kirjoittanut eikä soittanutkaan. Äiti oli pari kertaa yrittänyt soittaa, mutta milloin ei ollut tullut vastausta, milloin oli vastannut jokin sivistymätön naisenääni, nähtävästi siivoojatar. Veri nousi Lennartin hiusrajaan asti. Hän näki langostaan, että tämä tiesi kaikki, ja vastustuksenhalu valtasi hänet. — Saakelin paljon sinulta on mennyt rahoja viime aikoina, jatkoi lanko. — Tiedätkö että huhtikuun viidennentoista päivän jälkeen olet ottanut kuusituhatta markkaa ja hiukan päälle. Kotoa ei liikene enempää tällä hetkellä. Bergman rahjus on saanut päähänsä, että pitää olla kaikkinaisia uudenaikaisia äkeitä, ja eukko on antanut perään. Meidän täytyy tehdä vekseli. — Häät tulevat tietysti myöskin maksamaan, sanoi Lennart kärkevästi. — Niin, tietenkin. Katajistossa on aina vietetty suuria häitä. Tietysti se maksaa. — Teette kai häämatkan? — Niin, kartanosta tehtaalle. Puolen kilometrin häämatkan. Se ei tule kalliiksi. Mutta isännöitsijän asuntoa korjataan paraikaa perinpohjaisesti. Langokset vaikenivat hetkisen ja isännöitsijä kehui Lennartin sikareja. Sitten hän katsahti kirjoituspöydällä olevaan kuvaan ja aloitti: — No tuossahan eukko istuu. Joku tiesi siellä Katajistossa kertoa ettet enää pidä äitisi kuvaa pöydälläsi, vaan että huoneessasi vallitsee aivan toisenlainen naikkonen. Kyllä siellä on kerrottu hauskaa! Lienevätkö puoletkaan tosia. Muunmuassa kuulut ostaneen auton. No tässä...! Tyytyväisenä niinkuin katupoika tekee löytönsä salaperäisissä kätköissä oli lanko keksinyt Lennartin pöydältä sormustimen. — Oletko ruvennut neulomaan? jatkoi hän silmää vilkuttaen. Viha pani punaiset täplät hyppimään Lennartin silmissä ja hän keskeytti kalpeana: — Hän on morsiameni! Minäkin menen naimisiin. En vietä mitään häitä, mutta ulkomaanmatkan teen ja niin muodoin on vekseli kyllä tarpeellinen, jollei kotoa riitä rahoja. Lennart nautti: kerrankin oli hän saanut langon ymmälle. »Soo soo, hm hm» — ainoastaan sellaisia ääniä läksi hänen kurkustaan ja hän tuli nöyrän hymyileväksi kuin piesty koira. Hän katseli ihaillen morsiamen kuvaa, jonka Lennart ojensi hänen nähtäväkseen ja viehättyi suutaan maiskauttaen kehumaan ryhtiä kampausta, pukua, hymyä. — Mutta et ole vielä sanonut hänen nimeään. — En sano hänen nimeään, sillä meikäläisen korvissa ei sillä ole kaikua. Mutta se on rehellisen, työtä tekevän perheen nimi. — Aijaijaijai — se on uskallettua. — Olkoon. Itse ja yksin kannan seuraukset. — Luuletko että Katajiston everstinna jää syrjästä katsojaksi? — Sille en voi mitään. — Isku tulee kovin äkkiä. — Minun olisi ehkä pitänyt valmistaa, kirjoittaa. Mutta mitäpä se siitä olisi parantunut. Kirjoitan äidille vielä tänään. — Olisi hauska tutustua tähän pieneen naikkoseen. Mitä sanot päivällisistä Kappelissa? Lennart torjui kaikki yhdessäolot ja lupasi iltapäivällä mennä tapaamaan sisartaan. Kun Tyyni tuli aamiaistunnilla Lennartin luo, odotti häntä yllätys. Lennart ilmoitti, että he ensi tilassa menisivät naimisiin ja lähtisivät ulkomaille. Tyyni, joka oli valvonut yön, ratkesi itkemään ja heidän sopunsa oli täydellisempi kuin koskaan. Tyyni istui kyynelissään katsellen Lennartin äidin kuvaa, jota ei hän vielä ollut nähnyt. — Kuinka hän on kaunis ja hieno! kuiskasi hän. — Sinun täytyy ottaa vähän lausuntatunteja, huomautti Lennart äkkiä. * * * * * Tyyni jätti toimensa, sanoi hyvästi kodilleen ja tuttavilleen ja muutti Lennartin luo. Mutta elämä ei muodostunut ensinkään hauskaksi. Viehätys oli nopeasti kadonnut ravintolaelämästä ja pienet kotoiset teeillalliset kuluivat sanattomina. Tyynin oli ikävä Lennartin istuessa kirjojensa ääressä ja Lennartia häiritsi että joku hiiviskeli huoneissa varpaisillaan hänen lukiessaan. Tyyni oli toivomalla toivonut eroa toimestaan ja teatterista, mutta nyt hänen oli ikävä työtä. Hän kuljeskeli ilman asiaa kaduilla ja nautti tosin siitä että hänet huomattiin, mutta ei niin paljon kuin ennen. Lennart käski häntä kaupungille kävelemään, jotta saisi lukea — hänet oli äkkiä vallannut ihmeteltävä ahkeruus — mutta kun Tyyni palasi, syytti hän tätä siitä, että tämä liehitteli ihmisiä kadulla. Jonkin aikaa kiisteltyään he sopivat. Mutta sovinnostakin kului vähitellen pois sen entinen sulo. Aivan uusi viehätys tuli heidän elämäänsä, kun Lennartin suku nosti sodan heidän aiottua avioliittoaan vastaan. Äidin kovuus oli suorastaan hämmästyttävä. Lennart ei milloinkaan ollut aavistanut sellaista piirrettä olevankaan äidissään. Hän kirjoitti pyyhkivänsä pois ainoan poikansa sydämestään, ei sentähden että hän olisi halveksinut rehellistä, työtätekevää ihmisluokkaa, vaan sentähden, että tässä oli tapahtumaisillaan luonnonvastainen henkinen sekaantuminen, joka ei jäisi kostamatta. Ruth rukoili kirjeessään, että Lennart ajattelisi äidin terveyttä. Tämä oli muutamassa päivässä käynyt valkopäiseksi. Sisaren kirjeen lopussa oli isännöitsijän jälkikirjoitus: »En pyydä sinua rikkomaan välejä — näin naikkosen kuvan ja katso hän oli sangen suloinen — mutta pyydän, että siirrät ratkaisun kunnes me täällä olemme onnellisesti päässeet kristilliseen aviosäätyyn. Viime päivinä olisi voinut luulla valmistettavan hautajaisia, niin täällä on itketty ja ulvottu.» Tuttavat tervehtivät Lennartia kadulla oudosti tarkastellen ja jotkut lakkasivat kokonaan tervehtimästä. Muutamiin sukulaisperheisiin hän sai kutsut ja päivällisen jälkeen vanha setä tai täti otti hänet kahdenkesken ja neuvoi hänelle kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti, mitä hänen rauhaansa sopi. Kaikki vastustus ärsytti häntä ja vei häntä lähemmäksi Tyyniä. Aina kun hän tuli kotiin kaupungilta, oli Tyyni vastassa utelemassa mitä kuului. Ja Lennart kertoi mikä kuohu pikku Tyynin takia vallitsi suvussa. Tyyni tunsi tärkeytensä kasvamistaan kasvavan ja kietoi yhä lujemmin kätensä Lennartin kaulaan. Suvun vainotessa heidän rakkauttaan he tunsivat ihanaa yksinäisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta. Lennart oli päättänyt, ettei olisi missään tekemisissä sukunsa kanssa. Suku oli häntä siinä määrin loukannut Hän ei menisi häihinkään. Mutta juuri ennen juhannusta tuli sisarelta niin taivuttava kirje, että veli viime hetkessä läksi. Peläten päästi Tyyni hänet käsistään. — Jos he muuttavat sinun mielesi, sanoi hän, — niin minne minä joudun? Minä rakastan sinua. — Ole levollinen. Me kuulumme yhteen. Älä näyttele liiaksi kauneuttasi kaduilla poissa ollessani. Vihkimisen jälkeen, joka toimitettiin kukkivien omenapuiden alla puistossa, käkien kukkuessa, tuli äiti Lennartin luo. Hän oli harmaudessaan liikuttavampi kuin milloinkaan. — Anna minulle anteeksi, sanoi hän kyynelittä. — Jokaisen täytyy käydä läpi kohtalonsa eikä toinen ihminen pysty ohjaamaan toisen elämää. Tuo morsiamesi äitisi luo. Hänen pitää nukkua yläkerran valkeassa kamarissa niinkuin muut Katajiston morsiamet ovat nukkuneet. Ja teidän häänne pitää vietettämän niinkuin kaikkien muiden. Sekä äidin että pojan silmissä oli kyyneliä. Elokuun kuutamolla toi Lennart morsiamensa tuttuja peninkulmia, tuttuja myötä- ja vastamaita asemalta Katajistoon. Oli niin valoisaa ettei vaununlyhtyjä tarvinnut sytyttää. Ainoastaan metsässä oli salaperäistä ja pelottavaa. Tyyni teeskenteli iloista ja koetti päästä vanhan Bergmanin suosioon. Mutta ukko pysyi sotilaallisen kohteliaana ja yksisanaisena. Lennart näki että hänen rakkaustarinansa oli Katajiston palvelusväenkin tiedossa. Vakavana hän istui kääriytyneenä peitteeseen, jonka äiti, kuten ennen muinoin, oli pannut mukaan matkalle. Hän pysyi kylmänä morsiamensa ilolle. Olihan varsin luonnollista, että köyhä tyttö puhkesi ihastuneena huudahtelemaan: »Onko se totta että kaikki tämä on sinun ja siis myöskin minun?» Mutta Lennartia hävetti Bergmanin takia. Hän koetti välillä tehdä jonkin kysymyksen, mutta siihen tuli vain täsmällinen vastaus eikä sukeutunut entistä luottavaa keskustelua. Valituksista, joita Bergman oli uhannut tehdä, ei tullut mitään. Kun ei ilakoiva riemu mistäänpäin löytänyt vastakaikua, vaikeni Tyynikin. Sumu oli raskaina vöinä asettunut notkoihin. Asumukset tien varrella olivat pimeät. Ikivanhan puukujan päästä loistivat korkeista ikkunoista Katajiston valot. Koirat rupesivat haukkumaan... * * * * * Lennart ja Tyyni vihittiin hedelmissään punoittavien omenapuiden alla ja päivällisten aikana sytytettiin puisto täyteen soihtuja. Mutta kun vieraat ja morsiuspari olivat lähteneet, sairastui Katajiston everstinna ja häälyi elämän ja kuoleman välillä. Elämään hän kuitenkin jäi. Nuori pari oli ulkomailla. Tuli kotiin. Vuodet kuluivat. Lennart Hardénilla oli asianajotoimisto suuressa maaseutukaupungissa. Hänen nimensä kulki kultaisin kirjaimin pitkin kivimuurin koko julkipuolta ja maan huomatuimmat sanomalehdet toistivat sitä ilmoituksissaan päivästä päivään. Hardénin asianajotoimistolta ei loppunut työ enempää kuin maailmasta loppui riita. Mutta sen kautta eivät kulkeneet suuret voitot, joiden kehitystä jännityksellä seurattiin kautta maan. Hardénin asianajotoimisto oli siinä huudossa että se ajoi likaisia asioita. Kukaan ei tiennyt tätä paremmin kuin Hardén itse. Oli aika, jolloin hän työnsi luotaan jutut, jollaisia hän nyt otti vastaan. Hänen täytyi ansaita, sillä hänen elämänsä oli kallista. Tyyni-rouva vietti kerran kevään Pariisissa oppiakseen kieltä ja seurusteli silloin suomalaisten taiteilijoiden kanssa. Hänessä huomattiin taipumuksia, jotka häneltä itseltäänkin olivat olleet salassa. Näyttämö oli kadottanut hänessä merkillisen tähden — hän ei enää voinut mennä teatteriin, koska oli viime aikoina tullut hyvin lihavaksi. Hän vietti vuoden Helsingin musiikkiopistossa harjoittaen lauluopintoja ja rupesi vihdoin muovailemaan savea. Hänen nuoret ystävänsä vakuuttivat, että kuvanveisto lopultakin oli hänen alansa. Tämä kaikki tuli kalliiksi. Tyyni-rouva oli kovaosaisten taiteilijain hyväntekijä, ymmärtäjä ja ystävätär. Heidän oli mahdoton elää ilman toisiaan. He seurasivat toisiaan Pariisiin ja he seurasivat toisiaan maaseutukaupunkiin, mihin Tyyni-rouva omien piirustustensa mukaan oli teettänyt »työpajan». Se oli läpi kahden kerroksen ulottuva atelieeri ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tyyni-rouva oli kuuluisa kautta maan. Tuomari maksoi. Hän maksoi sittenkin mielellään, kun sai lähettää rahat muualle, mutta hänen oli vaikea syödä samassa pöydässä vaimonsa ystävien kanssa ja yökaudet kuulla atelieeristä soittoa konttoriin, jossa hän teki myöhään työtä. Hän oli jonkin aikaa hakenut huvitusta tahollaan hänkin, mutta senjälkeen kun heidän pieni tyttärensä syntyi, ei hän ollut muusta tiennyt kuin työstään ja lapsestaan. Katajisto oli palstoitettu, päätila kuului yhä tehtaaseen, jonka Ruthin mies oli tehnyt eurooppalaisesti tunnetuksi, everstinna asui vanhassa päärakennuksessa. Hän ei ollut nähnyt miniäänsä sitten häiden ja surulliset olivat olleet äidin ja pojan kohtaamiset. Ne harvenivatkin harvenemistaan. Yhä tuskallisemmaksi kävi laskea yhtämittaa lisääntyviä ryppyjä kummankin kasvoilla. Kerran jouluna, kun Tyyni-rouva oli Pariisista ilmoittanut, ettei hän päässytkään kotiin, sai tuomari Hardén äitinsä lupautumaan jouluksi heille. Tämä ei ollut milloinkaan nähnyt pientä Eleonoraa. Tuomari tuli uudelleen lapseksi valmistaessaan juhlanviettoa. Hän iloitsi ihmisvilinässä kaduilla ja kauppapuodeissa. Ennen kaikkea hän valmisti lastaan vastaanottamaan isoäitiä. Katajistosta tuli hänen kertomuksissaan kokonainen satulinna, jossa isoäiti hallitsi hyvänä hengettärenä. — Mitä Nora sanoo, kun mummo tulee? — »Tervetuloa rakas mummo.» — Mitä Nora tekee? — Panee kädet kaulaan ja rutistaa. — Niin Nora tekee. Jouluvieraaksi ilmoittautui vielä kamreeri Nymalm, jonka rouva oli kuollut hiljattain. Hän tuli pari päivää ennen aattoa. Ystävysten keskustelu liikkui kaukana siitä mikä heille oli likeistä. — Mitä sinä käytät hiuksiisi? kysyi Nymalm. — Sinulla oli komeat vaaleat kiharat. — Tilasin ulkomailta jotakin voidetta. Sillä, jolla ennen on ollut hyvä tukankasvu, pitäisi olla mahdollisuus saada se aivan ennalleen. — No auttaako voide? — En tiedä. — Minullakin oli komeat hiukset, kuten muistat. Lisäksi he puhuivat politiikasta ja muista ulkopuolisista asioista. Kun isoäiti tuli, oli talo juhla-asussa. Lakka ja kuusenneulain haju tuntui ilmassa. Nora oli saanut ylleen vaaleanpunaisen pukunsa, joka niin sopi hänen mustiin kiharoihinsa. Hän odotti Feliks-sedän kanssa ikkunassa hetkeä, jolloin isä ja mummo pysähtyivät oven eteen. Joulupukki istui heidän reessään, vaikka sitä ei voinut nähdä. Kun mummo tuli sisään, oli lapsi syli auki vastassa. — Tervetuloa rakas mummo! Kyynelet olivat mummon silmissä. Sitä ei saattanut nähdä pimeässä eteisessä. Tultiin saliin ja isä sanoi: — Mitä Noran on vielä tehtävä? — Nora panee kädet kaulaan. Mutta isoäiti jäi tuijottamaan lapseen ikäänkuin olisi nähnyt aaveen. Hänestä henki sellainen kylmyys, että Nora juoksi lapsenkamariin ja rupesi itkemään. Isoäiti meni ensimmäisestä ovesta, jonka näki avoinna. Hän ei itkenyt. Hän vaipui istumaan ja painoi kädet otsaansa vasten. Lennart jäi ymmälle, seisoi keskellä salin lattiaa eikä tiennyt ketä seuraisi. — Ymmärrätkö sinä mitään tästä? kysyi hän Nymalmilta. Nymalm meni ikkunaan eikä vastannut. Veri nousi tuomarin kasvoille hiusrajaa myöten. — Mitä tämä merkitsee? Minä vaadin että sinä puhut. Sillä sinä tiedät, minä näen sen. — En minä mitään... — Valehtelet. Näittekö te aaveen? Nymalm laski käden hänen olalleen: — Minä luulin että sinä tiesit ja että äitisi tiesi. — Mitä meidän sitten piti tietää? — Ettei lapsi ole sinun. Molemmat vaikenivat. Tuomari lyyhistyi istumaan. Hän kuuli lapsen itkevän, mutta ei voinut liikahtaa. Sitä kesti kauan. — Isä, sanoi pikku Nora vihdoin hänen edessään. Hänen päänsä painui käsien varaan. — Isä, eikö kuusta jo tuoda sisään? Isä, eikö jo ole joulu? Tuomari nosti kasvonsa, otti polvelleen lapsen ja nyyhki sen ohimoa vasten. — On lapseni, on joulu. VELJEKSET Veljesten väli oli kylmennyt vanhemman mennessä kihloihin. Nuorempi kirjoitti silloin ylioppilaaksi. Hän oli ollut luokkansa etevimpiä, mutta häneltä meni huonosti, opettajat eivät käsittäneet mikä hänet äkkiä oli muuttanut — terveen miehen, joka oli urheilijakin. Näkyi selvästi että hän oli kipeä. Hän lähti yhtä kaikki muiden mukana Helsinkiin, mutta sinä päivänä, jolloin vielä oli jäljellä matematiikan ja historian tutkinnot, esitti veli hänet morsiamelleen, ja silloin hän ei tutkinnossa osannut mitään. Hän ei ymmärtänyt mitä häneltä kysyttiin, professorit ihmettelivät hänen arvosanojaan koulusta ja tahtoivat olla lempeitä. Mutta vastaukset olivat niin järjettömiä että nuorukaista oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi jäädä syksyyn. Veljekset olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei kukaan ystävä ollut mahtunut heidän välilleen, ei salainenkaan ajatus ollut jäänyt heiltä toisilleen uskomatta. He olivat perhekuntansa viimeiset: isä, äiti, siskot — kaikki kuolleet. Ja niin he olivat toistensa näköiset että olisi luullut heitä kaksosiksi. Kolme vuotta kuitenkin oli heidän iässään eroa. Toinen oli tumma, toinen vaalea. Koulussa ja asuntopaikoissa heitä sanottiinkin vain Tummaksi ja Vaaleaksi. Tumma oli vanhempi, Vaalea nuorempi. Tytöt ihailivat heitä loitolta ja seisoivat salaa katsomassa heidän mennessään ohitse. — Tumma on minun! saattoi joku sanoa silmät kosteina. — Vaalea on kauniimpi! huudahti toinen. — Hänet minä otan! Mutta heitä ei kukaan ottanut. He kulkivat koskemattomina ohi tyttöjen ihastuksen eivätkä tietäneet kauneudestaan. He näkivät vain toisensa ja riittivät toisilleen. Helsingissä Tumma sitten »otettiin» silloin kun Vaalea kirjoitti ylioppilaaksi. Morsian oli punaisissa vaatteissa, kun tuleva lanko näki hänet. Häät vietettiin jo kesällä. Nuorempi veli lähti rohkean toverin kanssa purjehdusmatkalle yli avonaisen meren eikä mennyt häihin. Hän ajatteli että hukkuisi, mutta myrsky ei tahtonut häntä. Kesän hän vietti lukemalla. Outo painostus ei lähtenyt hänestä. Ylioppilastutkinto syksyllä meni helposti ja luvut toivat sisältöä elämään. Hän pääsi rauhaan, joskaan hän ei ollut sama kuin ennen. Urheilun hän kokonaan oli jättänyt ja kulki hiljaisena ja miettivänä toverien keskellä. Hän haki heidän seuraansa ja viihtyi meluavassa ilossa heidän joukossaan, vaikka ei itse ottanut siihen osaa. Veljensä kirjeisiin hän vastasi viileästi ja virallisesti. Se kohta hänen olemuksestaan, jossa veli oli hallinnut, oli kuoleentunut. Suuri lämmin ystävyys, korkein tunne, johon hän oli mahdollinen, tehtiin tarpeettomaksi: hänessä oli autiota ja tyhjää. Mutta hänellä oli rauha. Silloin tuli nainen hänen tielleen. Eikä tämä ollut vaatimaton tyttö, joka olisi hiljaisella lämmöllä tullut täyttämään hänen sielunsa autiutta. Hän oli kypsä nainen, joka otti hänet oikullisena ja väkivaltaisena rakastaen, vastoin kaikkea hänen järkeään. Vaalea leimahti outoon elämään tästä rakkaudesta. Rakastumisensa päivän illalla hän oli toinen kuin oli ollut aamulla. Ja yö, jonka hän käveli vuorilla kaupungin ulkopuolella, teki lapsesta miehen, kuten se esikeväästä teki kesän. Heidän suudelmansa oli niinkuin auringon kosketus hedelmällisen maan kanssa. Mutta heidän rakkautensa paloi nopeasti loppuun. Kun he erosivat, oli heissä molemmissa mennyt jotakin rikki. Miehen oli vielä vaikeampi kuin naisen. Hän ei tajunnut mitä oli tapahtunut, hän ainoastaan kärsi ikäänkuin hänen ruumistaan olisi pistelty. Kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen uskonsa ihmisiin mennyt. Naista hän kammoi kuin hävittävää kuloa. Hänen työnilonsa oli poissa ja terveys meni nopeasti. Hän ei jaksanut seurata luennoilla ja hän pelkäsi ihmisiä. Hänen ajatuksensa joutuivat hermosairaan vaarallisten polkujen päähän ja lähtivät kiertämään. Tuli unettomuus ja epätoivo. Itsesäilytysvaisto pani hänet nyt alkeelliseen työhön. Hän koetti syödä, nukkua, hengittää ulkoilmaa ja urheillakin. Kaikki hänen tietoinen toimintansa keskittyi tähän. Muu oli kärsimystä mielipuolisuuden partaalla. Eräänä aamuna, kun hän hiessä virui vuoteellaan mustan yön jälkeen, ilmoitettiin hänelle että vieras etsi häntä. Hän pelästyi niin että rupesi vapisemaan ja sukelsi lakanoiden väliin. Kuin vasaraniskut päässään hän kuuli askelet huoneessa ja tunsi samassa käsien laskeutuvan olkapäilleen. — Minä se olen, puhui tuttu ääni. — Ethän pelkää, rakas Heikki... Heikin mielessä tapahtui oikullinen muutos ja hän muisti äkkiä, että hänen oli kannettava kaunaa veljelle jostakin pahasta teosta. Mikä teko oli, sitä hän ei muistanut, mutta se oli sellainen ettei sitä sopinut antaa anteeksi. Hänen teki mieli lyödä käsiä, jotka lepäsivät hänen hartioillaan. Ne alkoivat silitellä häntä niinkuin joku oli silittänyt häntä joskus kauan sitten. Käsi oli lämmin, otsa kylmä. Nuorempi veli ei nähnyt vanhemman ilmettä hänen katsoessaan pieluksella lepääviä kasvoja. Hän ei ollut jaksanut vastustaa lämpöä, joka lähestyi häntä. Ainoa mitä hän jaksoi tehdä oli, että hän piti silmiään ummessa. Kyynelet olivat särkyneet ripsien alle. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, näki hän veljensä tutut iloiset kasvot. — Mitä sinä tulit tänne? kysyi hän. — Kun sinä et kirjoittanut niin moneen aikaan. Miksen minä sitten olisi tullut? — Se oli tarpeetonta. Ei minua mikään vaivaa. — Vaikka ei vaivaisikaan. Minun tuli ikävä eikä Tyyra antanut rauhaa. Vihamielinen ilme tuli nuoremman veljen kasvoille. — Mitä hän minusta? sanoi hän suuttuneena. — Hän on kaiken aikaa seurannut vaiheitasi eikä sitä päivää ole kulunut, ettemme olisi puhuneet sinusta. Närkästys ajoi tumman veren sairaan kasvoille. — Kas, jatkoi veli ystävällisesti kuten ainakin kasvattaja, joka on tottunut lapsen koskemattomuuteen, sinä et nyt pääse siitä että olet ainoa veljeni. — Tarkoitatko ehkä että hän niin rakastaa sinua? sanoi vaalea veli ja hänen toinen suupielensä nousi. — Tarkoitan. — Odota sinä! huusi sairas ja vaahto tuli hänen huulilleen. — Kesää seuraa syksy. Veli nousi ja työnsi raollaan olevan ikkunan kokonaan auki. — Etkö sinä jo pian ala nousta? sanoi hän ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. — Vieläkö hän käyttää niitä punaisia vaatteita? kysyi nuorempi veli äkkiä. Vanhempi rupesi nauramaan. Nauru oli niin välitöntä ja tervettä, että sairas joutui ymmälle miten suhtautua siihen. Hän ei moniin aikoihin ollut kuullut sellaista. — Vielä, vastasi vanhempi veli. — Ne sopivat hänelle erinomaisesti. Jahka nyt tutustut Tyyraan, ymmärrät sen. Sinä et ensinkään tunne häntä. Sinä kannat jotakin epäluuloa. Hän on kuitenkin luotettavin ja kunnollisin olento maan päällä. Uskoisitko esimerkiksi, että avioliittomme ensimmäisenä vuotena, kun minä sain maksaa suuren takuun, hän hoiti koko taloutemme ilman apulaista, ilman palvelijaa. Me heitimme kalliimman huoneistomme ja asuimme yhdessä huoneessa ja keittiössä. Emme milloinkaan ole olleet niin onnelliset kuin silloin siinä ahtaassa sopessamme. Sillä me saimme olla niin kahden. Ystävät antoivat meidän olla rauhassa. Sairas tuijotti epäluuloisesti puhujaan. Tähän oli tarttunut jotakin Tyyra-rouvan helisevästä ilosta ja se teki veljeen poistyöntävän vaikutuksen. Kun tumma veli ymmärsi, ettei mikään puhe auttanut, huomautti hän reippaasti, että hän tavallisesti tähän aikaan oli jo koulussa ja että hänen oli nälkä. — Nouse nyt ylös! sanoi hän samalla äänellä, jolla ennen lapsena oli lausunut samat sanat heidän maatessaan samassa vuoteessa ja kiusoitellessaan toisiaan pyhäaamuisin, kun oli loiottu pitkään. Hän nipisti häntä vielä lisäksi varpaasta, joka kohosi peitteen alta, sulki sitten ikkunan ja asettui pöydän ääreen. Nuorempi veli ei yrittänytkään nousta. Muistojen kieli oli alkanut väristä ja mielenliikutus puistatti häntä. Veljenkin ajatuksissa liikkuivat muistot, hän siirtyi hiljaa takaisin vuoteen laidalle ja laski kätensä nytkiville hartioille. Sairaan kosteat kädet kiertyivät veljen kaulaan ja vetivät hänet rintaa vastaan. Niin he olivat kauan. — Tiedätkö, alkoi tumma veli vihdoin puhella hänen korvansa juuressa, — mitä varten minä olen tullut? Noutamaan sinua kotiini. Onhan luonnotonta, että me veljekset olemme tällä tavalla erossa. Sinun ei ensinkään tarvitse pelätä tulla. Emme enää elä niin ahtaasti... — Miksette jääneet siihen ahtaaseen asuntoon, jossa olitte onnelliset! kuiskasi sairas kuumasti. Veli nauroi. — No katso, se tuli sittenkin ahtaaksi. Ihminen on kerta kaikkiaan tehty yhteiskuntaa varten ja haluaa jakaa onneaan myöskin muille. Täytyyhän minun joskus kutsua kotiin oppilaitani ja virkatovereitani. Minä olen nyt lehtori, näetkö. Ja huomattava on lisäksi, etteivät vuokrat siellä meillä ole sellaiset kuin Helsingissä. Äskeinen mielen laukeaminen näytti ihmeellisesti vaikuttaneen sairaaseen. Hän oli koko päivän valoisa ja toivorikas. Yön hän nukkui ja vakuutti aamulla, ettei häntä enää vaivannut mikään. Vanhempi veli sai panna liikkeelle koko vaikutusvaltansa ennenkuin he yhdessä olivat matkalla. Omituisesti tämä yhdessä matkustaminen toi mieleen entiset ajat. Menneisyys ja nykyisyys liittyivät toisiinsa, sydämet aukenivat ja pitkän rautatiematkan aikana veljekset ehtivät esittää toisilleen pääpiirteet elämästään niinä vuosina, jotka olivat viettäneet erossa. Vanhemmalla, joka oli ollut onnellinen, oli verraten vähän kertomista; nuoremmalla sitä vastoin paljon. Mitä lähemmäksi matkan päätä tultiin, sitä levottomammaksi kävi Heikki. Häntä pelotti. Kun he asemalta ajoivat kotiin, täytyi veljen tukea häntä, sillä häntä pyörrytti kuin merikipeää. — Muistatko, Armas, etten minä ole tahtonut tulla tänne, sanoi hän tuskaisesti. — Muistan, muistan, nauroi Armas. — Minä olen väkisin tuonut sinut. He pääsivät sisään talon rouvan huomaamatta ja Armas teki Heikille merkin, että he olisivat hiljaa ja yllättäisivät hänet. He tulivat varpaisillaan saliin, jossa tuntui resedaa muistuttava tuoksu ja sohvilla oli punaisia tyynyjä. Tuli paloi uunissa. Armaan yrittäessä ruokasaliin rouva astui kynnyksellä häntä vastaan pieni kukkamaljakko kädessään. Hän paiskautui miehensä kaulaan, että vesi maljakosta vuoti maahan, ja läheni sitten sydämellisesti lankoaan ja puheli kaiken aikaa heleällä äänellä: — Ja te pääsette tulemaan minun huomaamattani! Ja minä kun olen vartioinut ikkunassa niin että kaikki työni ovat myöhästyneet. Tervetuloa, tervetuloa! Tiesinhän minä, että sinä tuot Heikin mukanasi. Olen niin iloissani. En ymmärrä miten en kuullut. Mutta ajurilla varmaan ei ollut kulkusia... Syömmekö me nyt heti, vai...? Ei, kaikkein ensiksi pitää Heikin päästä huoneeseensa. Vai tahdotteko lämmitellä? On kylmä. Mutta Heikin huoneessa on myöskin tulta. — No, kaikki on hyvin? kysyi Armas käsivarsi vaimonsa hartioiden ympärillä. — Tuotiinko eilen koulusta vihkoja? Tuossahan ne ovat, lisäsi hän samassa kun he tulivat talon isännän huoneeseen. — Eikö mitään postia? — Ei mitään, vastasi rouva. — Vierashuoneeseen täytyy täältäpäin mennä Armaan huoneen läpi, mutta sinne päästään myöskin suoraan portaista. Mutta mahtaako sinua häiritä, että ikkunat ovat kadulle päin? Me voisimme vielä pahimmassa tapauksessa muuttaa sen suojan makuuhuoneeksi. Vierashuone vaikutti nuoren tytön kammiolta. Seinät olivat siniset ja huonekalut valkoiset. Pöydällä oli kukkia. Heikki tunsi että hän tulisi viihtymään täällä ja hän lausuikin sen veljelleen ja Tyyralle. Ruokapöydässä hän tunsi sen taasen ja puhutteli Tyyraa ensimmäisen kerran nimeltä. Kun hän illalla lepäsi vuoteessa viileiden lakanoiden välissä, oli hänen niin hyvä olla, että hän tunsi tulevansa terveeksi. Armas istui hetkisen tuolilla hänen vieressään, avasi sitten terveysikkunan ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi Heikki: — Kiitos, että toit minut tänne. Minä paranen nyt. Hän ei kuitenkaan niin äkkiä parantunut. Heille koitti kaikille kolmelle pitkä taistelun aika. Parantumisen suunta oli kuitenkin selvä. Heikistä ja Tyyrasta tuli hyvät ystävät. Koulutyönsäkin tähden saattoi Armas vähemmin olla veljensä kanssa. Heikki ja Tyyra laskivat mäkeä ja kävelivät, Tyyra luki Heikille ääneen, Tyyra istui Heikin rinnalla hänen pimeinä hetkinään ja löysi lohdutuksen sanan. — Katsos nyt, sanoi Armas, — kohta sinä pidät Tyyrasta enemmän kuin minusta! Ja nauroi. — En ymmärrä kuinka ihminen siihen määrään saattaa erehtyä, myönsi Heikki. Maaliskuu toi siintävien hankien juhlapäivät ja sunnuntaiaamuin he kiitivät kaikki kolme suksillaan kauas kaupungin ulkopuolelle. Heikki vanhana urheilijana teki monet kierrokset ristiin rastiin Silläaikaa kun Tyyra ja Armas ponnistivat suoraan eteenpäin. Arkipäivin Tyyra ja Heikki hiihtivät kahden. Kuiva, aurinkoinen ilma lemusi ja maailma oli täynnä säteilevää kirkkautta. Kesä vietettiin järvellä ja saarilla. Vuoden perästä oli Heikin terveys niin hyvä, että hän saattoi antaa tunteja koulussa. Työn mukana palasi elämänhalu. Hän tasaantui, voimistui ja tuli yhteiskunnan jäseneksi. Alettiin jo kiusoitella häntä, että se tai se nuori neiti oli rakastunut häneen. Se oli hyvä tyttö, sopi ruveta ajattelemaan asiaa. Mutta kun tähän aiheeseen tultiin, lensi varjo Heikin kasvoille ja hänen kälynsä riensi nopeasti sotkemaan koko juttua. Eräänä kylmänä talvipäivänä tuli Heikki oudon vakavana etsimään kälyään ruokasalista. — Tyyra, ehditkö sinä tulla. Tyyra hiukan säikähti ja seurasi häntä salin ja Armaan huoneen läpi. He istuutuivat sohvaan. Tyyran kasvot kysyivät huolestuneina ja hän silitti ystävällisesti Heikin kättä niinkuin oli tottunut tekemään tämän ollessa sairas. — Tiedätkö mitä minulle tänään on tapahtunut? Sain todistuksen siitä, että olen täydelleen terve. Jännitys suli Tyyran kasvoista iloiseksi odotukseksi. — Se on kummallista, sanoi Heikki ja katsoi eteensä huoneeseen ja hänen kasvoillaan kulki omituinen valojen ja varjojen vaihtelu. Tyyra ei ollut milloinkaan huomannut, että hän oli näin kaunis ja voimakas. — Kerro, kuiskasi hän. — Täällä, kadulla tuli äsken vastaani — entinen morsiameni. Minussa ei liikkunut mikään. Hän oli kuin vieras ihminen. Molemmat vaikenivat. Heikki tuijotti eteensä ja hänen vakavuutensa vaihtui hymyyn. Äkkiä hän katsahti Tyyraan: — Tiedätkö ketä minun on kiitettävä tästä kaikesta? — Ketä? sanoi Tyyra niin hiljaa että kuiske tuskin kuului. Hänen pitkät tummat ripsensä lepäsivät poskilla, vaaleissa hiuksissa nauroi punainen nauharuusu ja ohimot takoivat niin että suonen nousenta ja laskenta näkyi. Heikki ei lausunut sanaa, joka jo oli hänen huulillaan, hän kiersi käsivarret Tyyran ympärille ja suuteli häntä huulille, kaulalle, niskaan. Tyyra upposi hänen voimakkaaseen syliinsä ja kävi avuttomaksi. Heikki suuteli häntä niin että hän oli tukehtua. Äkkiä Tyyra parkaisi ikäänkuin häntä olisi pistetty ja he heräsivät molemmat. He viipyivät paikoillaan kuten äsken olivat ystävinä istuneet, mutta heidän välillään oli ammottava kuilu. Tyyra nousi, piteli otsaansa ja lähti horjuen menemään. Heikki astui ikkunaan ja kaikki hänen ajatuksensa sanoivat hänelle kylmästi: sinä olet konna. Hän otti jonkin paperiliuskan pöydältä, rutisti sen kädessään ja päästi lattialle. — Kaikki on mennyttä! sanoi hän taasen kylmästi ja katsoi eteensä mitään näkemättä. Hänen sydämessään kyenteli alkava kipu. — Nyt minä olen lopullisesti rikki! ajatteli hän ja naurahti, ettei purskahtaisi itkuun. Sitten hän paiskautui suulleen vuoteelle. Hän ei ollut milloinkaan ollut sellaisessa poltteessa ja häpeässä. Äkkiä viilsi järjen terä läpi aivojen. Hän nousi ja rupesi kokoamaan tavaroitaan. Hän mätti kaikki huiskin haiskin ja tuota pikaa olivat laukut valmiina. Hän katsoi kelloaan: puolen tunnin kuluttua palaisi veli koulusta. Kokonainen puoli tuntia! Hän istuutui tavaroidensa ääreen kuten ihminen istuutuu uppoavan laivan kannelle ja tunsi kaikkien hermoväreiden, jotka sairauden aikana olivat vaivanneet häntä, kulkevan läpi päänsä. Yhdessä tuokiossa tulivat sairauden eri vaiheiden tuntomerkit. Otsa oli kylmä ja ruumis hiessä. Hän katsoi katsomistaan kelloa ja lähti vihdoin kadulle. Hän alkoi astella edestakaisin talon lähellä. Mutta makuuhuoneessa virui Tyyra polvillaan vuoteensa ääressä ja höpisi suonenvedontapaisissa kouristuksissa: — Jumala, minä olen sinut hylännyt — minä omistin sinut kerran. Katso armiaasti minun puoleeni kuten sinä katsoit syntisen vaimon puoleen pöydän tykönä fariseuksen huoneessa. Minä olen syntinen vaimo. Tulithan sinä pelastamaan syntisiä. Et sinä voi minua — minä olen liian syntinen... Minä hylkäsin sinut ja nyt olet sinä hylännyt minut. Kadotettu, tuomittu... Kun tumma veli lähestyi kotiaan, huomasi hän jo kaukaa, että Heikki rauhattomana asteli edestakaisin. Hän hymyili tälle, mutta huomasi pian että jotakin erikoista on tapahtunut. Vihdoin hän juoksujalkaa tuli yli kadun. Hän näki hävityksen veljen kasvoilla ja ymmärsi että vuoden työ oli ollut turha. — Mitä on tapahtunut? sanoi hän ja tarttui Heikin käsivarteen. Heikki eteni ikäänkuin häntä olisi polttanut. — Tule sisään, sinä olet aivan sinisenä vilusta... Etkö sinä nyt voi sanoa nopeasti mikä sinun on? Mutta nuorempi veli vaikeni. Hänen kasvonsa vavahtelivat. Hän yritti puhua mutta sanat jäivät kurkkuun. Vihdoin hän sai ne ilmoille vaivoin ja soinnuttomasti: — Minä olen vietellyt sinun vaimosi. Minä olen häväissyt kotisi, tee minulle mitä tahdot. Mutta minä yksin olen syypää. Vanhempi veli tuijotti häneen: oliko hän menettänyt järkensä? — Mitä, mitä sinä sanot? Nuorempi toisti kaikki tyynni. He seisoivat kadulla raa'assa talvipakkasessa. Vanhempi veli tuijotti vielä hetkisen puhujaan. Ja hänen kasvojaan katsellessaan hän kävi kalpeaksi ja karkasi sitten ylös portaita. Eteisessä seisoi hänen vaimonsa seinään nojaten. Hänkään ei voinut puhua. Hän ojensi kätensä ja lausui itkunsa seasta jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää. — Minä tiedän kaikki, sanoi mies raivoaan pidättäen ja tarttui ojennettuihin käsivarsiin. Tyyra lyyhistyi permannolle. — Rankaise minua yksin! sai hän esille. Hänen miehensä nauroi ja ajatteli: vai niin hellää se on ollut! — Mene huoneeseesi. Minä tulen pian. Hän karkasi läpi salin ja työhuoneensa sinivalkeaan kamariin. Ovi porraskäytävään oli auki ja veli kantoi tavaroitaan kadulle. Lehtori nauroi, työnsi ikkunan auki ja paiskasi loput sitä tietä. Sitten hän sulki ikkunan, meni omaan huoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän laski päänsä suurta vihkopinkkaa vasten ja paineli ohimoitaan. Hän kuuli ajurin tulevan ja hetken perästä ajavan pois. Hän karkasi pystyyn ja aikoi juosta menoa estämään. Mutta eihän ollut muuta mahdollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut ampua veljensä. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, se olisi ollut parempi. Mutta se oli myöhäistä. Tyyran hän vielä voi ampua. Ja hän veti jo auki laatikon, missä ase oli. Mutta samassa hänen voimansa herpaantuivat, hän repi hiuksiaan ja voihki. — Minä tapan itseni, päätti hän äkkiä. — Niin saavat rauhassa omistaa toisensa. Hän rupesi yksityiskohtia myöten erittelemään kaikkea hyvyyttä ja hellyyttä, mitä hän oli osoittanut veljelleen ja miten häntä oli rakastanut. Ja riemuitsi että olipa ajanut hänet pakkaseen. Mutta samassa hän muisti heidän lapsuuttaan ja löi nyrkkinsä pöytään ja raivosi kuin kahlehdittu eläin. Äkkiä hän muisti vaimonsa. Tyyrakin oli ruvennut kokoamaan tavaroitaan. — No, mitä tämä merkitsee? Onko sinulla näin kiire rakastajasi luo. Ei sitä sentään niin äkkiä päästä aviomiehestäkään. Tyyra katseli häneen ja hänen itkunsa taukosi: — Jumala on antanut minulle anteeksi. Anna sinäkin. — Helpostipa Jumala on antanut sinulle anteeksi. Minä en ole yhtä laupias. — Mitä sinä tahdot sitten minun tekevän? Olen valmis kaikkeen. — Tulet tänne ja kerrot minulle kaikki. Tyyra alkoi vavista. — Minä en voi. Hänen miehensä kiskaisi hänet rinnalleen. — Vai et voi. Sitten saat heti paikalla lähteä samaa tietä kuin se toinen. — Armahda minua. Minä en tiedä. — Mitä puhetta se on? — Minä menen. — Et vielä, ennenkuin olet tunnustanut kaikki tyynni. Minä olen valmis ruoskimaan sinua, kunnes tiedän koko totuuden. Tyyra oikaisihe äkkiä suoraksi ja hänen silmänsä leimusivat. — Tiedätkö, että kun sinä tulit ja minä odotin sinua eteisessä ja tahdoin kertoa sinulle kaikki, rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Nyt on rakkauteni kuollut. Minä olen nähnyt, että sinä olet toinen kuin se, jota minä olen rakastanut. Sinun on turha enää puhua minulle, sillä minuun ei mikään satu. Armas istui pää käsien varassa ikäänkuin peläten sen halkeavan. — Tyyra, rukoili hän tyyntyneemmin, — tule tänne. Puhutaan levollisesti. Puhelin soi. Majatalosta ilmoitettiin, että maisteri, lehtorin veli oli tullut sinne ja sairastunut. Hän houraili. Armas heräsi kuin raivokohtauksesta. — Mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen tehnyt? huusi hän sielussaan. Hän karkasi Tyyran luo, syleili häntä ja kiirehti pois, Veli ei tuntenut häntä. Hän värisi kuin viluissaan ja häntä poltti kuin tuli. Lääkäri ei voinut sanoa mikä tauti oli tulossa, mutta vakavalta näytti. Puolenyön aikaan lehtori kutsui rouvansa sairaan luokse. Aivoissa oli nähtävästi tapahtunut verisuonen ratkeaminen. Aamuyöstä tuskat lakkasivat. Sairas makasi raskaasti kuorsaten. Aamun hämärtäessä hän avasi silmänsä ja tuijotti eteensä ilmeettömin katsein. — Me olemme täällä, kuiskasi tumma veli kipeästi rakastaen, — Tyyra ja minä. Tunnethan meidät? Sinun pitää tulla terveeksi. Me rakastamme sinua... Hämärtyvistä silmistä pusertui kyynel. Luomet painuivat alas eivätkä koskaan avautuneet. Kuolema tuli yhdessä harmaan, talvisen päivän kanssa. LOKAKUUN TARINA Lumi oli tullut äkkiä. Lehdet olivat vielä puussa, kaalit ja perunat maassa. Ihmiset jo pelästyivät, että jäävät vaille parhainta särvintänsä. Mutta yhtä kaikki hellitti pakkanen, lumi suli, ja eräänä harmaana lokakuun päivänä pääsivät kaikki perunapelloilleen. Laitimmaisen talon pientarelle oli viritetty tuli ja hiilloksessa paistui perunoita. Siinä kävivät kuokkijat vuorotellen lämmittelemässä. Oli miestä ja kasvavaa poikaa, mutta enimmäkseen oli naisia. Pidettiin kiirettä, pilvet näyttivät siltä että voivat minä hetkenä hyvänsä ruveta vuotamaan ja lumenmakuiset ne olivat. Kaikki näkivät, että tietä kylän halki tuli nainen päässään valkoinen huivi ja ympärillä harmaa saali. Hän kantoi jotakin selässään ja kävi vaivalloisesti ylös mäkeä. Ihmiset perunapellolla vilkaisivat häneen työstään ja päästivät jonkin arvelun, että kuka hän mahtoi olla. Laitimmaisessa talossa haukkui koira mutta lakkasi pian. Hetken perästä astui nainen takaisin. Hänellä ei enää ollut kantamusta ja hän meni kiireesti, miltei juoksujalan. Se herätti huomiota. Tuskin oli nainen ehtinyt hävitä kankaalle, kun piika Liisa hyppäsi puutarhan aidan poikki ja älmensi jo kaukaa, että kuinka jumalattomia ihmisiä piti tässä maailmassa oleman. Pellolle päästyään hän pysähtyy Aaretin eteen, joka aukaisi vakoa, ja sai töin tuskin itkultansa toimitetuksi, että Aaretin sängyssä oli kaksi pientä lasta ja ne parkuivat niin paljon kuin jaksoivat. Hän tuli navetasta ja pirttirakennuksen ohi astuessaan hän ihmetteli, että missä se lapsi huusi. Mutta ajatteli sitten, että ehkä itku kuului voudin huoneista, vaikka se ihan selvästi tuli Aaretin oven takaa. Kun hän meni takaisin, huomasi hän kuitenkin varmaan miten oli ja silloin hän avasi oven. Ja sängyssä oli vanhaan huopapeittoon käärittynä kaksi pientä lasta, lienevätkö olleet parin kolmen viikon vanhoja. Ja ne olivat niin vähissä vaatteissa ja niin surkeina muutenkin. Se toinen oli niin pienikin. Aaretti oli pysäyttänyt hevosen. Kaikki muutkin seisoivat vaoillaan. Kylälläkin kuunneltiin, mitä laitimmaisessa talossa oli mahtanut tapahtua, kun sieltä kuului sellainen melu. Vihdoin Aaretille selveni että hänen oli ryhdyttävä johonkin. Hän ajoi hevosen saran päähän ja lähti menemään Liisan kanssa. Kaiken matkaa Liisa huusi ja pyyhki silmiään esiliinaan. — Jos vielä kuolevat. Eikä edes tiedä, ovatko kastetut. Että kyllä niitä pitää oleman jumalattomia ihmisiä! Olisi edes äidiltä saanut tietää, että ovatko kastetut. Se siitä tuli siitä viimevuotisesta. — Pidä nyt jo suusi kiinni! sanoi Aaretti. — Ja vielä kehtaat! Niin sinä sanoit silloin viime vuonnakin, kun minä Selmalle puhuin, että lakkaa jo pitämästä sitä peliä. Olisitte vain kuulleet vanhempaa ihmistä, mutta mitäs te. Yökaudet kuljetaan yhdessä ja reistataan... Ne itkevät vain. Pienet raukat. Ole hiljaa, niin kuulet... Aaretti oli muutenkin ollut hiljaa. Hän tapasi huoneensa täynnä väkeä. Siellä oli isäntä, emäntä, karjapiiat ja voudin vaimo. Kaikki puhuivat ja lapset huusivat. Aaretti pysähtyi ovensuuhun. Huoneessa oli vastenmielinen haju ja muutenkin tuntui ilkeältä. Hän ajatteli, että miten hän nyt siinä sängyssä nukkuisi. Naiset hääräsivät lasten ympärillä, lähelle hän ei olisi mahtunutkaan. Lattialle oli pudonnut vanha harmaa huopapeite, jonka päissä oli sinistä. Aaretti tunsi sen. — No, Aaretti on saanut lahjan, sanoi emäntä kärkevästi ja lähti hakemaan vaatteita. — Kun tästä nyt jotakin opittaisiin, sanoi isäntä ja paiskasi oven kiinni. Naiset jäivät huoneeseen. Toiset puhuivat valittavasti, toiset vihan vallassa: Että mitä noistakin tulee, jos jäävät elämään. — Kuolevat ne. — Tuo toinen varsinkin. Eiköhän pitäisi antaa hätäkaste. — Mutta jos ovat ennestään kastetut. Ei suinkaan mahtane saada kastaa kahdesti. — Parempi se kuin ei ensinkään. — Katsokaa virsikirjasta. Siellä on nämä luvut. — Taikka soitetaan rovastille ja kysytään. Meneehän pappilaan lanka. Kukas lähtee? — No, sinä köntti siinä, itse isä, lähde sinä isännälle puhumaan, että soittaa rovastille. Mitäs siinä seisot laiskana, kun kaikki muut puuhaavat hiki päässä. Oletko edes katsonut penikoitasi? Pahempi sinä olet kuin metsän peto... — Suu kiinni! tiuskaisi Aaretti ja löi nyrkkinsä sängyn päätyyn. — Onkos tässä kukaan päässyt lähelle? Kaikki rupesivat nauraa tirskumaan ja härnäämään häntä: — Kyllä me päästään tästä pois. — Hoida vain yksin. — Mutta katsokin etteivät joudu pahaan paikkaan, jos kuolevat. Aaretti toivoi sydämestään, että lapset kuolisivat. Sellaisen kirstun, minkä ne tarvitsevat, hän itsekin tekee, isäntä kyllä antaa laudat, eikä se tule kalliiksikaan. Mutta kasteeseen ne kyllä on toimitettava, ei hän mitenkään suo, että niiden sieluille tulee vahinkoa. Hän seisoi sängyn päässä ja katseli surkeita, huutamisesta ja vilusta sinettyneitä kasvoja ja outo kirvellys tuntui hänen sydänalassaan. Muisto hauskoista kuutamoisista öistä vuosi sitten sekaantui kaukaa nykyhetkeen. Naiset sättivät hänen ympärillään. Olisivat menneet pois niinkuin uhkailivat. Hän muisti kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin Selma mytty kädessä astui junasta ja hän piteli hevosta suupielistä, kun se pelkäsi. Junan mentyä tuli Selma ja kysyi, oliko hevonen häntä vastassa, ja pyysi avukseen kantamaan kirstua. Kaunis Selma oli. Ei ollut yhtään sellaista näillä mailla. Hän hakee vielä Selman ja nai hänet. Miksei hän ennemmin ollut sitä tehnyt? Hän ei ollut tietänyt, että olisi kiire, kun Selma keskellä vuotta riitaantui emännän kanssa ja lähti pois. Lapset kuolevat, he voivat alkaa elämänsä uudestaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Emäntä tuli tuomaan vaatetta ja voudin vaimo, jolla itsellään oli pieni lapsi, rupesi hoitelemaan lapsia. — Eivät ne kuole! kuului kuin yhdestä suusta, — koska noin syövät. Pienet lapset ovat niin sitkeitä, että niitä voi pidellä miten huonosti tahansa, jos vain ovat elääkseen. — Mutta kuolevat, vaikka olisivat kuinka voimakkaat, jos taas ovat kuollakseen, sanoi Liisa. Ja nyt rupesivat kaikki puhumaan kokemuksistaan ja kuulemistaan. Eräänkin piian lapsi oli ollut koko yön metsässä santakuopan pohjalla ja aamulla kuulivat paimenet huudon ja veivät lapsen torppaan ja hengissä se on tänäkin päivänä. Eläinten pennuissa vasta elinvoima on. Tässäkin talossa löydettiin syksyllä vasikka metsästä, ja oli ollut kovat pakkasyöt. Lehmä saatiin kiinni monta päivää myöhemmin toisen talon karjasta. Miten ne olivat eronneet, oli käsittämätöntä. Mutta vasikka on kaiken aikaa ollut niin pulska ja iloinen, että sitä on kelvannut katsella. Kun Aaretti kuuli vaimojen päättelevän lasten jäävän henkiin, muuttui hänen mielensä äkkiä kuin tuuli hetkessä voi kääntyä lännestä itään. Hän käsitti silmänräpäyksessä mitä kuluja ja harmeja hänelle tulisi lapsista. Yhdestä vielä voisi selviytyä, mutta kahdesta... Häneen iski lujana päätöksenä, ettei hän huolisi niistä, saisivat mennä sinne mistä ovat tulleetkin. Äiti ei vielä voinut ehtiä niin kauas, ettei häntä saavuttaisi. Jos isäntä antaisi oriin, niin hänet vielä tapaisi kankaalla. Aaretti sai äkkiä virkeyttä ja tarmoa. Hän juoksi isännän puheille ja esitti, että hän veisi lapset takaisin äidille. Hän oli valmis maksamaan sovintoja. Isäntä lupasi oriin ja Aaretti sai palkastaan puolisataa markkaa. Kun Aaretti oli pannut hevosen valjaisiin ja varustanut rattaiden pohjalle, pehmeän heinävuoteen, tuli hän huoneeseensa ottamaan lapsia. Ne nukkuivat puhtaissa kapaloissa hänen peitteensä alla ja naiset istuivat vuoteenlaidalla, nauroivat ja puhuivat ja hellittelivät nukkuvia. — Kuule nyt, huusi Liisa häntä vastaan, — mitä emäntä tässä ehdottaa. — Niin, minä vain, aloitti emäntä, — että voudin vaimo ottaa lapset hoitoonsa. Se sopii hänelle, kun hänelläkin on pieni lapsi. Maksatte hänelle viisitoista tai parikymmentä markkaa kuussa. Se ei ole paljon. — Niin, jos minä nyt sen tekisin, sanoi vuorostaan voudin vaimo, — kun meillä on senkokoisia lapsia että voivat katsoa. Vaikka vaivaa siitä tulee... Aaretti oli naulasta ottanut päällystakkinsa. — Oritta on paha pidellä, sanoi hän. — Minä vien ne takaisin äidille. Kaikki katsoivat häneen suu auki. — Onko isäntä antanut luvan? kysyi emäntä ankarasti. — On. Ja rahaakin. Aaretti vetäisi likaiset vällyt vuoteestaan ja kietoi rohkeasti lapset niihin. Ne rupesivat heti huutamaan ja naiset toruivat ympärillä vieläkin äreämmin kuin äsken. — Semmoiselle äidille vie, sanoi voudin vaimo, — joka on ne hylännyt. Tappaa se ne huonoon hoitoon. Jolleivät kuole matkalla sinun käsiisi. Mutta silloin olet sinä kanssa Jumalan edessä vikapää niiden kuolemaan, vaikka oikeus ei sinua tuomitsisikaan. Muista se. — Voi, voi, itki Liisa, — olisi Jumala minulle antanut tuollaisia kultusia, niin vaikkapa silmästäni ottaisin niille elatuksen. Poikkea pappilaan mennessäsi... — Ja kun nyt tapaat Selman, huomautti emäntä, — niin sano, että ihmettelen minä, kun ei tullut keittiöön. Ei ihminen niin pitkää vihaa saa kantaa. — Ei kehdannut, nauroi voudin vaimo. — Se oli ylpeäluontoinen. Mutta kai nämä tällaiset tapaukset niskat taivuttavat. Sitä vikkelyyttä, jolla Aaretti liikkui, ei kukaan ollut hänessä nähnyt koko sinä aikana, jonka hän oli talossa palvellut. Naisten ei auttanut muu kuin seurata ulos. Tuskin he ehtivät koettaa heinävuodetta kärrynpohjalla. Hevonen kuopi maata ja lähti nuolena kiitämään alas mäkeä. Aaretti piteli sitä lujin kourin. Lapset parkuivat. Hevonen, jolla ei viikkoon ollut ajettu, lensi. Isäntä katseli huolestuneena portailta. Perunapelloilla pysähtyi työ ja ihmiset jäivät seuraamaan hurjaa menoa. Pian oli kylä takana ja Aaretti pääsi kankaalle. Hevonen rauhoittui kun oli päässyt ensimmäisestä innostaan. Lapsetkin nukkuivat. Aaretti puhalsi: oli siinä ollut touhua ennenkuin oli päässyt näin pitkälle. Kyllä Selman kanssa aina toimeen tulee. Nai hän Selman, vaikka lapsetkin ovat, jos Selma sitä vaatii. Taikka maksaa sovintoa. Olivat ne niin mukavia aikoja vuosi sitten. Selma siistisi huoneen ja paikkasi vaatteet ja tuli illoin. Selmalla oli vain yksi vika: se että hän mielellään kinasteli muiden miesten kanssa ja nauroi. Mutta miten kauas hän on voinut ennättää? Jos hän on pysähtynyt kylään? Kaikki näkivät kuitenkin hänen häviävän kankaalle. Kahden puolen kasvoi nuorta petäjää ja kahdenpuolen oli ojassa lumensekaista vedensohjoa. Pitkin hiekkaista tannerta lepäsi mättäiden välissä lumitäpliä kuten keväällä. Lehtipuut oli halla pannut, niiden kelta ei loistanut kuten usein tähän aikaan, se oli mustunut. Äkkiä Aaretti huomasi Selman suullaan hiekkaisella töyräällä, ojan yläpuolella. Vaikka hän ei nähnyt kasvoja, arvasi hän että se oli Selma ja lähemmäksi tultuaan tunsi sinikirjavat vaatteetkin. Sydän hytkähti hänen rinnassaan. Hän ei voinut heittää hevosta, hän pysähtyi kohdalle ja huusi entistä morsiantaan nimeltä. Vasta kun hän huusi kolmannen kerran heräsi Selma. Hän oli ollut syvässä unessa. Jopa oli käynyt huonoksi. — Ihanhan sinä vapiset, sanoi Aaretti, kun hän oli päässyt rattaiden ääreen ja ojensi kätensä. — Oletkos sinä nyt vähissä vaatteissasi nukkunut tuossa? — Kun en jaksanut kävellä. Hän piti sinettynyttä kättään rattaiden laidalla. Huuletkin olivat siniset ja silmät kuopilla. Aaretti katsoi häneen pelästyksissään ja hänen sydänalassaan liikahti kipeästi kuten äsken katsellessa lapsia. — Juokse vähän lämpimiksesi, ehdotti hän. — Otatko sinä lapset? kysyi nainen äänessään odotusta. — Tässä ne ovat, sanoi Aaretti. Silloin äiti kävi kiinni päähänsä ja horjahti. Hänen täytyi istuutua tiepuoleen. — Minä maksan, riensi Aaretti rauhoittamaan häntä. Äiti ei itkenyt, huojutteli vain itseään ja valitti. Aaretti oli jo sanomaisillaan, että hän oli valmis menemään pappilaankin, mutta hän muisti samassa entistä Selmaa, joka oli ollut pulska ja punaposkinen. — Minulla on täällä puolisataa mukanani. Ja miten sinä et ole kirjoittanut, olisinhan minä auttanut jos olisin tiennyt. Olihan meillä lähtiessäsi puhekin että lähetät osoitteen. Selma vaikeni, ainoastaan huojutteli itseään ja äännähti silloin tällöin. Häntä rupesi vapisuttamaan. — Tule tänne rattaille, on lämpöisempi... Tulisit nyt. Annanko minä takkini? Sinä saat kuoleman taudin. Puhuisit nyt vähän, mitä tällä välillä on ollut. — Eihän niihin ole aikaa. Ja mitäpä ne siitä parantuisivat. Kunhan sinä vain otat lapset. Minulla on sulhanen. Hän on leskimies ja hänellä on kuusi lasta. Minä olin hänen huoneissaan tämän ajan, kun eivät ottaneet muualle. Hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta lapsia hän ei tahdo. Pelkää ettei kohtelisi yhtä hyvin kuin omiaan. Aaretti vaikeni. Hän ymmärsi että hänelle tulisi vaikeaksi päästä eroon lapsista. — Etkö nyt saa niitä hoitoon jonnekin, ehdotti hän. — Jos minäkin vähän auttaisin. — Hän ei tahdo että ne ovat siinä lähellä. Äkkiä rupesi toinen lapsi huutamaan ja samassa toinenkin. Äiti kimmahti seisoalleen ja sai voimia, vaikka hänen juuri oli ollut vaikea pysyä pystyssä. — Minä en voi kuulla, minä en voi kuulla! huusi hän, piteli korviaan ja juoksi keskellä likaista tietä, vaikka syrjillä olisi ollut kuivempaa. Aaretti saavutti hänet. Hän oli kuin suunniltaan, juoksi ja huusi yhtä ja samaa. — Minä otan lapset, sanoi Aaretti vihaisesti. — Nouse rattaille, minä saatan sinut asemalle. Hän ei tullut ennenkuin oli niin näännyksissä, ettei enää päässyt minnekään. Nuori hevonen pelkäsi. Vaikea häntä oli saada rattaille. Aaretti kirosi. Hervottomana istui äiti hetken, sitten hän heräsi ja otti lapset syliinsä. Ja rupesi hymyilemään ja nauramaan niille ja viihdytteli niitä povellaan. Mutta ne vain huusivat. Lopulta itki äitikin lakkaamatta. Aaretti ei tiennyt junien kulusta. Mutta hän päätteli että jättää äidin asemahuoneeseen, kai hän sieltä yksinkin pääsee junaan. Hänen ei tarvinnut käskeä hevosta. Niin pian kuin hän päästi ohjia höllemmälle, lensi ori kuin noiduttu. Lika pärskyi kahden puolen. Ahteiden alla oli usein pahoja kuoppapaikkoja. Aaretti tekeytyi kuuroksi kaikelle valitukselle — mitäpä sitä kuunteli kun ei kumminkaan voinut auttaa. Tuuli alkoi käydä. Lehtiä varisi puista, pilvet kiitivät hajalleen ja vesi alkoi vetäytyä jääriitteeseen. Aaretti ajatteli, ettei nyt mitenkään antaisi Selmalle puoltasataa markkaa, koska lapset jäisivät hänelle ja Selmallakin oli sulhanen. Hän tuumi että ehkä antaisi kymmenen markkaa tai ehkä viisikin riittäisi. — Onko sinulla edes junarahaa? kysyi hän. — On. — Riittääkö varmasti? kysyi hän jalomielisesti. — Varmasti, vastasi Selma väsyneenä. — Taitaa olla hyvä mies se leski? — Hyvä se on. — Voit sinä siitä pulskistuakin, sanoi Aaretti jonkin ajan perästä ja ajatteli kateana leskimiestä. Olisi Selmassa ollut vähäisenkin entistään, ei häntä olisi antanut kenellekään. Rupesi kyentelemään lunta. Selma peitteli huppuun lapsia vällyjen sisään ja katseli niihin pienestä raosta. Äkkiä hän kiskaisi peitettä syrjään, painoi poskensa kääröä vasten ja puhkesi valittamaan. — Se on kuollut, se on jo ihan kylmä. Herra Jumala, se on kuollut! Aaretti ajatteli: Jumalan kiitos! ja läiskäytti ohjasperiä. Nuori hevonen oli märkänä. Sillä kohdalla, missä tie meni rautatiekiskojen poikki, hän kysyi asemamieheltä junan kulkua ja kuuli, että juna lähtisi kymmenen minuutin perästä. Silloin hän antoi oriin mennä. Nopeasti vielä hevonen kiinni ja äiti alas rattailta! Hän sai irrottamalla irrottaa sekä elävän että kuolleen lapsen hänen sylistään, nostaa hänet maahan ja puoleksi kantamalla kuljettaa läheisimmälle penkille. Kukkaron hän helposti löysi, mutta oli vaikeampi saada Selmalta tietoa, mille asemalle lippu oli ostettava. Lippua ja kukkaroa tuodessaan hän sanoi ystävällisesti myhäillen: — Pistin viisi markkaa, ettei tulisi puutetta. Ei silti, että jäi sinne vielä kymmenen ennestäänkin. Onpa se mukavaa, että on hyvä mies. Selma oli pitkänään penkillä asemahuoneen edustalla. Kun vihellys kuului ja maa alkoi täristä, nosti Aaretti hänet pystyyn ja läksi kainaloista pidellen taluttamaan kohti kiskoja. — Jumalan haltuun nyt sitten, sanoi hän, — ja hyvää voimista vain. Ole nyt huoleti lapsesta, kyllä minä siitä pidän murheen. Hänen täytyi saattaa Selma vaunuun asti, tämä ei voinut kulkea yhtään askelta yksin. Hän keikahti heti pitkäkseen tyhjälle penkille. Aaretti pelkäsi jäävänsä vaunuun, otti nopeasti hänen oikean kätensä ja sanoi hyvästi. Käsi oli tulikuuma. Ovelta hän katsahti taakseen ja näki märän, harmaan saalin peittämät hartiat ja leuan joka vapisi. Hän hyppäsi kiireesti alas. Parahiksi, sillä juna lähti paikalla. Hevosen luo rientäessään hän muisti, miten puolitoista vuotta sitten Selma oli tullut tästä, päässään pehmeä valkoinen liina ja kädessä mytty. Mies nieli itkua. On se sentään mukavaa, että jäi tuo lapsi. Aina hän sen yhden hoitaa niinkuin äidille lupasikin. Miten päässee perille Selma. Kunhan ei olisi kuoleman taudissa. Hän tuli rattaille, veti varovasti lasten alta tukon heiniä ja pani hevosen eteen. Sitten hän erotti vällyistä pienen ruumiin ja peitti sen heiniin rattaiden perään. Hevonen oli pahasti ajettu. Isäntä kyllä suuttuisi. Ei se ollut koskenut heiniin. Hän taputti sitä ja puheli sille viihdytellen. Ei ollut mukana edes leipää. Eihän hän ollut aikonut lähteä kauas. Oli kun olikin jäänyt kysymättä, oliko lapset kastettu. Ettei hän, hullu, kuitenkin ollut antanut naisten panna niitä hätäkasteeseen, kun ne siitä puhuivat. Voi, voi sentään, mikä tuli! Mutta toisen, elävän lapsen, sen hän pitää kuin silmänsä. Se pitää kastettaman pappilassa ja sen nimeksi pannaan Selma. Hiljalleen juoksi ori kotia kohti. Satoi lunta. Lapsi nukkui. Aaretin täytyi alituisesti raottaa vällyjä nähdäkseen, ettei sille tulisi mitään. Ja kun se rupesi itkemään, otti hän sen syliinsä, avasi takin, pani rintaansa vastaan ja kiersi vällyt ympärilleen. Hänessä värähti, kun hän tunsi lapsen liikahtavan ruumistansa vasten. EVANGELINE Helteinen päivä viileni illaksi, kun vihdoinkin saavutin matkani määrän, S:n kaupungin. Kävin vielä mielessäni läpi, mitä ystäväni oli kirjoittanut. Muistin kirjeen sanasta sanaan: »Jos nyt matkoillasi tiesi vie S:n kaupunkiin S:n läänissä — ja siellä tulet löytämään paljon hauskaa tutkittavaa — niin mene leskirouva Krasinskin luo, vie terveisiä minulta ja koeta päästä hänen kotiinsa asumaan. Hän on sivistynyt nainen, oikea puolatar. Mutta varo sydäntäsi, sillä hänellä on tytär suloinen kuin enkeli. Minun sydämeni oli kerran täydessä tulessa, mutta tyttö oli silloin liian nuori.» Ajoimme surullisia katuja raihnaiden rakennusten ohi. Torin toisella puolen kohosi pieni valkoinen talo. Vaatimattomuudestaan huolimatta se tuntui ympäristössään ylhäisen yksinäiseltä. Villiviiniköynnös kiersi kuistia ja seiniä. Pysähdyimme talon eteen. Tuskin olin päässyt alas rattailta, kun kuistille ilmestyi ikäänkuin vihreään kehykseen nainen, josta ei ensi hetkessä tietänyt, oliko hän nuori vai vanha. Tiheä harso ympäröi häntä polviin asti ja hänen kädessään oli kimppu valkeita ruusuja. Omituinen salaperäisyys verhosi häntä, en tiedä mistä syystä, ja koko taloa, josta ei kuulunut yhtään ääntä. Tervehdin, kysyin oliko minulla kunnia puhutella rouva Krasinskia ja toin perille ystäväni terveiset. Rouva Krasinski oli jo kuullut tulostani, ystäväni oli siitä kirjoittanut. Hänen piti hetkeksi poistua, hän pyysi sitä anteeksi, mutta kotiin jäisi vanha palvelijatar, joka opastaisi minut huoneeseeni. Rouva astui äänettömästi alas portaita ja äänettömästi tuli talosta harmaa vanhus, joka otti matkalaukkuni ja johdatti minut viileiden huoneiden läpi siihen huoneeseen, jossa nähtävästi saisin asua. Vanhus veti ylös säleuutimet ja avasi ikkunan. Villiviiniköynnöksen päitä hyppäsi silloin vallattomasti sisälle. — Täällä on vilpoista, eikö totta, sanoi vanhus hyvin kasvatetun palvelijan pidättyväisyydellä. — Oli kai hyvin kuuma matkustaa. — Oli. — Tässä on sitten kello, jos herra suvaitsee tarvita jotakin. Jossakin kaukana huoneiden takana rämähti läppäkellon soitto. Itse nauha oli kämmenen levyinen, kirjottu helmillä, vuorattu silkillä ja päättyi helmitupsuun. Se olisi saattanut riippua minkä vanhan kirkon sakariston ovella tahansa. Näin tutkittuaan, oliko kello kunnossa, poistui palvelijatar äänettömästi. Mehiläiset surisivat viiniköynnöksessä. Aution torin päässä asteli rouva Krasinski. Auringonpaahteisella kiveyksellä liukui hänen varjonsa hänen rinnallaan. Muuten oli kaupunki kuin kuollut. Mitähän hauskaa tutkittavaa tässäkin pesässä mahtoi olla. Mutta talon tytär — hänestä ei kuulunut eikä näkynyt mitään merkkiä, eihän hän mahtanut olla matkoilla. Päätin varistaa hiljaisen talon lumot ja ryhtyä järjestämään tavaroitani. Huoneessani oli suuri tamminen vuode, pöytä ja pari tuolia, toisella seinällä riippui krusifiksi, kaunista vanhaa työtä, ja toisella taulu, joka nähtävästi oli lähtenyt taiteilijan kädestä. Peilipöytää koristi pieni ommeltu liinanen. Tahdoin kuvitella, että se oli talon neidin työtä ja että sen mukana sain tervehdyksen häneltä. Jonkin ajan perästä koputti palvelijatar ovelle ja toi teetä. Minun piti kysyä häneltä, missä neiti oli, mutta ties mistä syystä sanoin: — Kauanpa rouva viipyykin. — Rouva käy aina tähän aikaan rukoilemassa, tuli vastaukseksi. Niin, niin, ajattelin. Hän on tietysti yksi noita ylhäisiä naisia, joita aina näkee puolalaisissa kirkoissa neitsyt Maarian alttarin edessä. Jokainen Puolan nainen kantaa surua ja tämän talon rouva oli ollut kokonaan mustiin verhottu. Juotuani teen sytytin paperossin ja läksin ulos vaistomaisesti seuraten rouva Krasinskin jälkiä. »Kaupunki» oli yksi noita Länsi-Venäjän suuria juutalaiskyliä, joille likaisuus ja kurjuus ovat ominaisin piirre. Onnellisempien aikojen tähteitä, jos niitä on, tapaa kirkoissa. Näin kirkon kummulla ja astuin sitä kohti. Torilta lähtevillä kaduilla vihdoin näin asukkaita. Puolialastomia juutalaislapsia juoksenteli vapaasti ja äidit istuivat käsitöineen puotien tai asuntojen edustalla. Katuojaan kaadettiin tuon tuostakin ämpärillinen likavettä ja nälkiintynyt koira tuli hakemaan siitä syötävää. Kirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään portistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella, varjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli vastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä kuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste lankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen pienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät täydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa yläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä rinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan hyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä. Vihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea katseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja, mutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin parempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja tulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle. Vasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen tyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta pitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut kansan joukossa. Kirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja tammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita puuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla hautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki. Lähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät valkoiset ruusut. Tytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta. Hyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla humisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar olla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa, jossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin sitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja laituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin hienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin käänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä korkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa maissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli kiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan yläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline. Evangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä hauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan? Oliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys Evangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle? Tulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla käsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut kysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan huolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista kuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä, porsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme, koski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt erinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi, että pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa. Varat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa tehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi korjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä päättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri ehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli. Rouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen kasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin. Siirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja monet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä oli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt Goethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut pitkä aika. Illallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että sen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka oksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat niin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden harjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä ruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin valkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden keskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi astellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä voinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui, että näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai ehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja rouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen runonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa. Iltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun sekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta kun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi joelta päin kuulua satakielten vihellys. Minut valtasi kaiho. Jos nuori neiti Krasinski olisi seisonut tuossa ruusujen lumella, olisin varmaan heittäytynyt maahan hänen eteensä ja syleillyt hänen polviaan. Aurinko laski nopeasti, tuli kosteaa ja me läksimme sisään. Näin puolihämärässä matalien huoneiden rivin. Kaikkialla oli vanhanaikaisia, harvinaisia huonekaluja. Vanhojen taulujen himmeydestä erosivat uudenaikaisen taiteilijan käsialat. Ne tuntuivat kaikki olevan saman persoonallisuuden työtä, nähtävästi jonkun perheen ystävän. Varmaan oli läheisessä suhteessa perheeseen myöskin se kuvanveistäjä, jonka luonnoksia ja puolivalmiita, jopa särkyneitäkin töitä näkyi pöydällä, jalustoilla ja hyllyillä. Tein nämä johtopäätökset sillaikaa kun rouva Krasinski pistäytyi ruokasalissa. Palatessaan hän kysyi, soitanko vai laulanko, ja kun en minä kyennyt kumpaankaan, rupesi hän soittamaan. Mitä puolatar ulkomaalaiselle soittaisi muuta kuin Chopinia. Hänen luonteensa ja mielialansa kuvastuu siinä mitä hän valitsee. Rouva Krasinski soitti ensin hiljaisen preludin ja siirtyi sitten tuttuun balladiin. Minä istuin jonkin aikaa salin nurkassa katsellen hämärtyvään puutarhaan, mutta jouduin sellaisen lumon valtaan, että itsesäilytysvaisto pani minut katkomaan lankoja, joita näkymättömät kädet kutoivat ympärilleni, ennenkuin olisi myöhäistä. Minä nousin ja aloin astella huoneissa. Kävin kuin unessa. Äkkiä havahduin. Olin joutunut pieneen kirkkoon tai pyhäkköön tai missä minä Olinkaan: tuo ei oikeastaan ole alttari, se voi olla kirjoituspöytä, mutta sen yläpuolelta katsoo sama Maaria, jonka näin kirkossa, ainoastaan pienoiskoossa. Ja tytön valokuvassa pöydällä ovat hänen kasvonsa ja marmorisella päällä hautausmaan kulmassa oli samat piirteet. Haalistuneen rukouskirjan vieressä on Longfellowin »Evangeline», paksut keltaiset vahakynttilät seisovat alttarin — eli kirjoituspöydän — kahden puolen ja kuvien ympärillä on kuihtuneita seppeleitä. Minä näen kaiken tämän silmänräpäyksessä ja aivoissani alkaa muodostua jokin johtopäätös, kun käsivarttani kosketetaan. Vierelläni seisoo pieni harmaa olento. — Herra, sanoo hän soinnuttomasti, — te aiotte rouvalta kysyä, mitä tämä on. Mutta älkää kysykö. Kuva on Evangeline-neidin, rouvan ainoan tyttären, joka hukkui jokeen kymmenen kuukautta sitten. Rouva on ollut kipeänä surusta. Hän oli vanha palvelijatar. Hän katseli minuun puoleksi nuhdellen, puoleksi rukoillen ja poistui. Kuin rikoksentekijä, joka on tunkeutunut toisen ihmisen pyhäkköön, poistuin huoneesta ja jäin seuraavaan. Evangeline on kuollut, minun Evangelineni, jota koko sielullani täällä olen huutanut luokseni. Hukkunut jokeen kymmenen kuukautta sitten. Minä kävin hänen haudallaan enkä tiennyt missä kävin. Minä kävin siellä missä raidat itkevät enkä tiennyt miksi ne itkivät. Minä en koskaan näe Evangelinea, omaani, armastani. En huomannut että soitto taukosi. Huomasin vasta että saliin sytytettiin tulta. Kynttilä kädessä tuli rouva Krasinski luokseni. — Niin, se on niin ihmeellinen, sanoi hän, ja minä ymmärsin että hän tarkoitti Chopinin balladia. — Mutta minä olen armoton, kun en ajattele, että te varmaan olette matkasta väsyksissä. Hyvää yötä. En ajatellutkaan levollemenoa. Ikävöitsemiseni ulkomaailmaan oli niin suuri etten huomannut, miten oudolta hänestä mahtoi tuntua, kun kysyin ulko-oven avainta. Hän antoi sen minulle ja neuvoi naulan, johon se oli ripustettava. Lähtiessä suutelin hänen kapeaa valkoista kättään ikäänkuin se olisi ollut äitini käsi. Astuin torin poikki. Koko kaupunki oli kuin kuollut. Ainoastaan satakielet elivät. Niitä oli kymmeniä ja ne huusivat toisilleen etempää ja likempää, eri äänillä, vihellyksin, toitotuksin ja liverryksin. Kirkonportti ei ollut suljettu, vavisten tulin hautausmaalle ja sydämeni lyönnit oli ainoa mitä saatoin erottaa, kun hain ruusupensaita ja valkoista tytönpäätä. Nyt vasta ymmärsin kasvot. Äsken olin katsellut niitä kuin sokein silmin. Hiussuortuva oli kiertynyt otsalle, silmäluonten alla väreili murtuva katse, suupielistä oli tuskin vaiennut hätähuuto. Avonaisia huulia vasten löi aalto pehmoisena kuin harso. Yli veden nousivat vielä sieraimet, alle painui jo kaula ja rinta. Hartioille aukeni märkä tukka. Siinä oli marmori murrettu ja alkoivat ruusupensaat. Evangeline, minun Evangelineni! Olin viipynyt talossa pari kuukautta. Olin kotiutunut ja löytänyt kaupungissa työtä. Meistä oli rouva Krasinskin kanssa tullut ystävät eikä meiltä milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Olimme pohtineet yhteiskunnallisia, uskonnollisia, valtiollisia ja kirjallisia kysymyksiä. Siihen mikä alituisesti oli mielessämme emme koskaan kajonneet: Evangelineen. Emme milloinkaan menneet kirkkoon tai hautausmaalle yhdessä. Joka päivä teki äiti yksin matkansa hukkuneen haudalle ja minä vaelsin sinne, kun varmasti tiesin äidin olevan muualla. Tuoreista kukkasista saatoin nähdä, että haudalla oli käyty. Itse puolestani en uskaltanut muuta kuin pistää yksinäisen kukan äidin kukkasten joukkoon. Eihän minulla ollut oikeutta Evangelineen. Ja kuitenkin häntä rakastin enkä olisi voinut elää päivääkään käymättä haudalla. Eräänä päivänä — oli kirkas tuulinen päivä heinäkuun lopulla — astui rouva Krasinski jo varhain yli torin kirkkomaata kohti. Söin yksin aamiaisen ja päivällispöydässä oli emäntäni hajamielinen ja itkettynyt. Illansuussa ajoi taloon tumma herra, joka otettiin vastaan kuin omainen, mutta jonka kanssa rouva puhui ranskaa. He viettivät tuntikauden lukittujen ovien takana ja lähtivät yhdessä hautausmaalle. Herra oli komea, nähtävästi eteläisen taivaan alta kotoisin. Oli tämä toki liikaa. Hän ottaa tämän mukaansa Evangelinen luo. Millä oikeudella? Onko hän ehkä tuntenut elävän Evangelinen? Minun teki mieli lähteä vakoilemaan heitä. He viipyivät sietämättömän kauan. Mitä heillä saattoikaan olla näin kauan tehtävää hautausmaalla? Oli hetkiä, jolloin raivoten tuijotin ikkunaan. Sain illalla juoda teetä yksin. Vanha palvelijatarkin oli itkenyt. Kuulin häneltä, että vieras oli ulkomaalainen taiteilija, joka oli viime vuonna asunut huoneessani. Siis edeltäjäni, jolla kaikissa suhteissa oli etuoikeus ennen minua, ensiksi elävään Evangelineen, sitten hänen hautaansa! En jaksanut enää. Läksin ulos, mutta niin kauas kirkkomaasta kuin suinkin. Yksinäinen satakieli lauloi viidakossa joenrannalla. Kun puoliyön tienoilla palasin kotiin, oli rouva Krasinski vielä ylhäällä. Olin hänelle suuttunut, aioin lyhyesti toivottaa hyvää yötä ja hävitä huoneeseeni, mutta hän pidätti minut. Me istuimme kahdenpuolen ikkunaa ja katselimme puutarhaan, jossa ei enää ollut ruusuja. Kuu paistoi. Rouva Krasinskin oli nähtävästi vaikea puhua. — Minä olen ollut epäkohtelias emäntä, sanoi hän vihdoin. — Te ehkä suonette anteeksi kun kuulette. Tänään on muistopäivä. Tänään vuosi sitten kuoli tyttäreni Evangeline. Hengitykseni pysähtyi. Minusta tuntui siltä kuin juuri olisin ottanut vastaan tiedon rakastettuni kuolemasta. Äidin valkea pää nojasi tuolin selustaan. Hän ei liikahtanut. Silmät olivat kiinni ikäänkuin hän olisi rauennut uneen saatuaan vaikean viestin huuliltaan. Hetken perästä hän jatkoi sammuvalla äänellä, silmät yhä kiinni: — Minulla oli kaksi poikaa. Toisen tappoivat vankilassa, toinen nääntyi maanpaossa. Evangeline oli jäljellä. Kirkkomaalauksia uudistamaan saapui taiteilija ulkomailta. Näin hänet ensimmäisen kerran kirkossa. Olimme Evangelinen kanssa polvillamme alttarin edessä. Evangeline ei nähnyt muuta kuin pyhän alttarin, mutta taiteilija ei nähnyt muuta kuin Evangelinen. Seuraavana päivänä hän tuli meille ja pyysi Evangelinea malliksi. Pyhän neitsyen kuva täytyi maalata uudelleen. Minä epäilin ensin, mutta suostuin lopulta. Hän muutti myöhemmin meille asumaan. Salista tuli atelieeri. Minä soitin hänen tehdessään työtä. Hän oli suuri maalari ja myöskin kuvanveistäjä. Hän oli kaunis mies. Evangeline, niin, hänkään ei ollut ruma. Nuoret rakastuivat... Kertoja liikahti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Oli niin hiljaista että saattoi kuulla kuutamon liukuvan yli permannon. En tiedä nimeä kaikelle sille mikä mielessäni eli. — Oli perjantaipäivä, alkoi äiti katkonaisesti, — kun kuva valmistui. Sunnuntaiksi piti se saataman kirkkoon. Tehtiin työtä yöt umpeensa. Evangeline, joka kaiken aikaa oli tuntenut juhlallista velvoitusta suuressa tehtävässään, koristi alttaria ja järjesti mattoja ja peitteitä. Oli lauantain iltapäivä. Kun kaikki oli valmista, polvistui hän oman kuvansa edessä ja rukoili Hän oli saanut olla halpana välikappaleena ja hän kiitti Jumalaa siitä. Hänen oli lämmin ja hän ehdotti että lähtisi uimaan. Me lähetimme pojan noutamaan avainta kotoa. Minä huusin hänen jälkeensä, ettei hän menisi syvälle. Sulhanen palasi hetken päästä häntä saattamasta. Minä ompelin sakaristossa alttariliinan pitsiä ja rovastikin tuli kirkkoon. Äkkiä karkasi taiteilija alas telineiltä, joilla hän viimeisteli jotakin. Minäkin kuulin hätähuutoja. Me syöksyimme ulos. Rannalla juoksi ihmisiä, venettä irroitettiin, kaikki huusivat... Sitten en pitkiin aikoihin tiedä mitään... Hän pusersi käsiensä sisäpuolet vastatusten ja huojutteli itseään kuin rukouksessa. Minä saatoin nähdä kaikki: ihmisjoukon rannalla, veneen, joka työnnettiin joelle, ja tytön ruumiin, joka nostettiin vedestä. — Evangeline oli kuollut, äänsi äiti. — Siitä on kokonainen vuosi tai siitä on vasta vuosi. Te voitte käsittää, mikä ilo minulle tänään valmistettiin, kun taiteilija tuli ja me yhdessä saimme rukoilla haudalla. Minun on ollut vaikea alistua Jumalan tahtoon. Minä en ole ymmärtänyt, miksi hän on ottanut minulta kaikki. Nyt tuntuu helpommalta. Ehkä ei enää ole kovin pitkälti siihen aikaan, jolloin pääsen lasteni luo. Suuri ikävöiminen paloi silmissä valkeiden hiusten alla. Äkkiä me molemmat säpsähdimme. Vanha palvelija seisoi edessämme. Hän suuteli emäntänsä kättä ja virkkoi hiljaa: — Salliiko armollinen rouva minun puhua? — Puhu, sanoi rouva Krasinski. — Minulle näytettiin tänä yönä unessa, miksi Evangeline-neidin täytyi kuolla. Minä olin olevinani kirkossa. Oli aamumessu ja permanto täynnä väkeä. Alttarilla polvistui yksi ainoa nainen ja kun minä katselin häntä tarkemmin, oli hän meidän neiti. Ja hänen yllään oli se sama valkoinen ja sininen paita, jossa hän oli silloin kun armollinen herra häntä maalasi, mutta kruunua ei ollut päässä. Kuva oli paikallaan seinässä. Yhtäkkiä oikaisi pyhä neitsyt kätensä ja sanoi: »Evangeline-tyttäreni, tule minun luokseni.» Eikä meidän neiti heti sitä huomannut. Ja vielä toisen kerran kutsui pyhä neitsyt. Kolmannella kerralla neiti nosti päätään ja hänen hiustensa ympäriltä läksivät kultaiset säteet. Ja alttarikehä jakautui kahtia ja päästi hänet menemään ja hän liiteli alttaria ylös ja tuli pyhän neitsyen luo ja Jumalan äiti sulki hänet syliinsä. Ja samassa hetkessä he olivat muuttuneet yhdeksi. Minä vaivuin polvilleni ja itkin ja heräsin itkuun. Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei se voi elää, joka on saanut antaa kasvonsa Jumalan äidille. Herra Jumala kyllä tietää mitä tekee. Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen. Vanhus veti esiin rukousnauhan, joka riippui hänen kaulallaan, ja suuteli ristiinnaulitun kuvaa. Sitten hän ääneti astui yli permannon, jolla kuutamon valovyöt lepäsivät. Pian toivotimme toisillemme hyvää yötä, rouva Krasinski ja minä. Muutamia päiviä myöhemmin jätin S:n kaupungin. Työni ei enää luistanut. Minä läksin kuten ihminen lähtee seudulta, jolla on kokenut jotakin kohtalokasta ja jossa hän on saanut haavan sydämeensä. LIITENTAALIN VANHUKSET Liitentaalin väki oli monta kymmentä vuotta sitten tullut paikkakunnalle jostakin pohjan puolesta. Niukasti elättäen suurta perhettään oli isäntä ensin hankkinut palstan ja ostanut kauppiasvainajan huoneet sekä pitänyt kestikievaria. Sittemmin hänestä oli tullut monen pitäjän rikkain mies ja hänen lapsensa olivat isäntinä ja emäntinä varakkaissa taloissa pitkin pitäjiä. Puhuttiin kyllä, etteivät rahat olleet oikeudella ansaittuja. Varsinkin ennen aikaan oli huhu itsepintaisesti liittänyt Liitentaalien nimeen vähemmän kauniita tekoja, mutta vuosikymmenet olivat siirtäneet todennäköisyyden tarujen lukuun ja Liitentaalin talo väkineen oli nykypolvelle vain mukava puheenaihe. Sananparreksi oli tullut: »Liitentaali tuulettaa rahojaan.» Se sanottiin kun ajettiin talon ohi ja nähtiin ovi avoinna — ikkunoita ei talossa koskaan avattu. Ja kun jotakuta Liitentaalin vävyä tai tytärtä odoteltiin kokoukseen eikä häntä kuulunut, sanottiin: »Eivät ne ehdi, ne tuulettavat rahojaan.» Sananparsi oli alkuaan tarkoittanut isää, mutta se sovellutettiin myöhemmin lapsiinkin. Liitentaalit eivät kuuluneet pitäjän hommaväkeen. Ei koskaan oltu Liitentaalia nähty yleisessä luottamustoimessa. Nuoremmille saattoi saada kaupatuksi osakkeen tai pari, jos oli kysymyksessä yhteinen yritys. He eivät olleet niin saitoja kuin ukko. Koko pitäjä nauroi vanhan Liitentaalin talonpitoa. Jos tahtoi saada kuvan maanviljelyksestä viisikymmentä vuotta sitten, saattoi mennä Liitentaaliin. Ukko ei kärsinyt uudenaikaisia peltokaluja, navettaan ei päässyt päivän sädettä ja kaupunkiin, kymmenen peninkulman päähän, ajoi isäntä hevosella, vaikka rautatieasema oli monta vuotta ollut kahden peninkulman päässä. Taloa ei maalattu — turhaan oli isännän rakkain tytär Marjaana, joka eli emäntänä Rekolan rusthollissa, lähettänyt kotitaloonsa muutaman tynnyrin punamultaa. Tynnyrit törröttivät kesät talvet aitan takana värjäten ympäristönsä verenkarvaiseksi ja lopulta hiljalleen lahoten. Joku esitelmänpitäjä oli käyttänyt Liitentaalia esimerkkinä siitä, millainen maataloudenhoito ei saa olla. Monena monituisena vuonna oli kuntakokouksessa nostettu kysymys siitä, että kestikievari muutettaisiin toisaalle. Mutta ei sattunut sopivaa paikkaa. Liitentaali sijaitsi mukavan välimatkan päässä molemmista seuraavista majataloista. Ja lisäksi oli totuttu siihen että Liitentaalissa oli kestikievari. Muutamat pitäjän nuoret läksivät joskus kurillaan vieraisiin Liitentaaliin. Vierailun päätyttyä ja tultuaan ulos pihan piiristä he olivat pakahtua nauruun. Kuka ylpeili sillä, että oli tyhjentänyt kahvikuppinsa uuniin, kuka oli kaatanut limonaadilasinsa kukkaruukkuun, kun isäntäväen silmä vältti. Lusikoita talossa nähtävästi ei milloinkaan pesty, etteivät ne kuluisi. Ikkunoista pian ei enää saattanut nähdä ulos. Emännän röijy oli ollut väärin napitettu ja liepeen alta oli vilahdellut jokin eriskummallinen väri. Isäntä oli tuon tuostakin kopeloinut kaulaansa — hänen sanottiin pitävän kassakaappinsa avaimia kimpussa rinnallaan. Hän oli rikastunut myymällä viinaa ja metsää ja jollakin muullakin tavalla. Näitä kaikkia nauroivat pitäjän nuoret edetessään harmaasta huoneröykkiöstä, joka törrötti surullisten peltojen keskellä maantien laidassa. Liitentaalista lähteneet lapset elivät aivan toisenlaisissa oloissa. He hallitsivat suuria kartanoita, joista ei puuttunut uuden ajan ylellisyyttä. Mutta puhdasta mainetta ei ollut missään, mihin vain Liitentaalista tuli isäntä tai emäntä. Lasten ja vanhempien suhde oli hyvä. Saita vanha Liitentaali oli valmis lastensa takia panemaan liikkeelle rakkaita rahojaan ja äiti piti alituisesti valmiina kahtatoista vuodetta, jotta koska tahansa saattaisi ottaa vastaan isännät ja emännät lapsineen, jos he tulisivat vanhaa kotiaan katsomaan. Kolme huonetta seisoi rivissä ja jokaisessa oli neljä vuodetta, patjoja ja peitteitä kukkurallaan. Näiden huoneiden ovet olivat aina kiinni ja emäntä kantoi avainta taskussaan. Kun »lapset» sitten joskus tulivat, olivat he kuolla häkään tilapäisesti lämmitetyissä suojissa, joissa lisäksi oli huonot muurit. He kävivät harvoin, vaikka ikävöivät vanhempiaan ja vanhemmat heitä. Toisilla oli pitkä matka, he kun asuivat ulkopitäjissä. Omassa pitäjässä olivat Auroora, Matilda Rikhartti ja Marjaana, eikä heillä ollut pitkä matka Liitentaaliin, mutta ei tullut lähdetyksi sittenkään, Aurooran ja Matildan oli vaikea päästä pieniltä lapsiltaan, jotka aina sairastelivat. Rikhartti kävi kilpa-ajoissa ja kokouksissa ja Marjaana ei tullut muuten. Hän oli sensijaan toimittanut Liitentaaliin telefonin ja puhui joka päivä isän ja äidin kanssa ja lähetti heille lahjoja. Milloin tuli tusina kahvikuppeja, milloin kaulaliina, milloin hamekangas — äidillä oli kankaita teettämättöminä laatikko täynnä. Marjaana lähetti usein sellaisia lapsellisia lahjoja, joista isä aluksi vain suuttui, niinkuin sen punamullankin ja monta muuta, mutta isä leppyi aina pian. Marjaana sai tehdä mitä tahtoi. Hän tekikin mitä tahtoi. Rumia asioita hänestä kerrottiin. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen iäkäs miehensä makasi halvattuna. Vanhemmat Liitentaalissa eivät lainkaan tietäneet kaikkea. Pitäjän rovasti itse oli käynyt varoittamassa Marjaanaa ja hän kävi myöskin Liitentaalissa, ei suorastaan Marjaanan takia vaan vanhuksien itsensä. Hän tuli huomauttamaan, ettei Liitentaalin väkeä nähty kirkossa, ei edes kerran vuodessa ehtoollisella. Vanhempien jumalattomasta esimerkistä johtui, ettei lasten elämä ollut nuhteetonta, semminkin Rekolan emännän, joka oli pahennus koko pitäjälle. Rovasti viittasi johonkin vanhaan rikokseen, jonka väitettiin painavan sukua. Hän muistutti isännälle ja emännälle, että he jo ovat vanhat eivätkä voi tietää, miten paljon elonpäiviä on jäljellä. Kuolema tulee niinkuin varas yöllä. On paras valmistautua niin kauan kun vielä ollaan armonajassa. Rovasti ei likemmin kertonut Marjaanasta, vaikka vanha Liitentaali nimenomaan kysyi. Isäntään ei nimittäin kaikesta rovastin puheesta koskenut mikään muu kuin se mikä tarkoitti Marjaanaa. Heti kun rovasti antoi suunvuoroa, sanoi hän tulevansa kirkkoon niin pian kun on rippi ja emännän pääsevän sitä seuraavalla kerralla. Rovasti huomautti, että olisi soveliasta nähdä aviopari yhdessä Herran pöydän ääressä, mutta isäntä sanoi, ettei se käy laatuun: molemmat eivät voi jättää kotia, saattaa tulla matkustavaisia ja muutakin. Mitä vikaa Marjaanan elämässä sitten oli? Jos hän huvitteli ja tanssejakin piti, niin omilla varoillaanhan eli... Rovasti löi nyrkin pöytään. Hän sanoi, ettei vielä milloinkaan ole tavannut niin paatuneita ihmisiä ja että Jumalan pitkämielisyys kerran tulee loppumaan. Rovastin lähdettyä meni Liitentaali kamariinsa keittiön taakse ja soitti kaikille lapsilleen iän mukaan ja kysyi heidän voimistaan. Auroora itki telefonissa. Isäntä oli ollut poissa kolme päivää ja hän oli kysellyt tätä joka paikasta. Tiedettiin että hän oli humalassa lähtenyt kaupungin hotellista, mutta siitä oli jo kolmatta päivää. Ettei vain olisi ajanut sulaan tullessaan jään poikki. Lapset olivat kipeinä, ne kaksi aina vain vuoteessa. — Älä itke, sanoi vanha Liitentaali ja ajatteli, että paras olisi jos isäntä ajaisi sulaan ja jäisi sille tielleen. — Älä itke, kyllä isäsi aina sinut rahoissa pitää. — Voi, voi isä, aina te niitä rahoja puhutte. Ei niillä saa terveyttä. — Älä sinä... Mikä tulisikaan ilman niitä, oikaisi isäntä. Matildan mies oli keuhkotaudissa ja kahdessa lapsessa sanoi tohtori niinikään olevan tartunnan. Matilda ei vaikeroinut, sanoi tyynesti, että he pian odottavat loppua: isäntä on jo käynyt ihan syomättömäksi. Ja parastahan se onkin, että pääsee pois. He myivät juurikään metsänsä ja hyvä hinta siitä saatiin. Ei hän näin telefonissa tahdo puhuakaan siitä kaupasta. Rikhartti sen välitti. Hyvän kestityksen se tosin maksoi, mutta kyllä kannattikin. Vanha isäntä soitti hyvillään Rikhartti-pojalleen. Rikhartti oli yhä kaupungissa samaisen metsäkaupan takia ja yksiin iloihin oli joutunut vanhinkin lanko, Aurooran mies. Emäntä, Rikhartin vaimo oli telefonissa. Hän sanoi, ettei kauan rupea olemaan tällaisessa menossa. Hän lähtee kotiinsa lasten kanssa, jollei tästä tule loppua. Nyt on karjakko isännästä niin hyvä, ettei hän muita näekään. Ja jahka hän tähän kyllästyy, niin pitää jotakuta toista. — Mutta metsästä tuli hyvä hinta, sanoi vanha Liitentaali. — Tuli kyllä, mutta mitäpä siitä. Tähän elämään ihan läkähtyy. — No no no, sopii olla iloinen vain, kun tuli hyvä hinta. Sanoo sitten isännälle terveisiä ja että tulee kotona käymään. Samantapaisia asioita kertoivat nekin lapset, jotka olivat naimisissa ulkopitäjissä. Rekolasta vastasi miehen ääni. — Kukas se on siellä? tokaisi vanha Liitentaali. — Yksi vain! vastattiin leikkiä lyöden ja samassa tuli emäntä. — Mitä sinä naurat? sanoi isäntä äreästi. — Aina te minun nauramistani kysytte. Olisiko parempi että itkisin? — Olisi. Isäntä on kipeänä. Marjaana nauroi niin ettei voinut puhua. — Älä hyvä lapsi naura, pyysi isäntä. — Kuka äsken tuli langanpäähän? Marjaana puhui kuiskaten jollekulle vieressään ja huusi sitten veikeästi torveen: — No se oli nyt se meidän agronomi. Ja tiedättekö te, kuinka karja on lisännyt parin kuukauden aikana! Tiedättekö, mitä paras lehmä antoi viime koelypsyssä? Kolmekymmentä litraa — mitä siitä sanotte? Ja me alamme lähettää maitoa kaupunkiin. Akseli sanoo — elikkä agronomi, että tulot voi nostaa moninkertaisesti. — Sinä et saa pitää siellä sitä miestä... Jokos sinä taas naurat! — Mitä te sitten ostitte minulle niin suuren talon ja annoitte vanhan miehen, joka heti halvattiin... — Ei isäsi sitä voinut tietää. — No ei ei, mutta eikö nyt ole hyvä, että tulot kasvavat? — On kyllä, mutta... Kuka siellä laulaa? — Laulaako joku? Kuuluu salista. Täällä on nuoria. Menevät piiriä salissa. — Jokos siellä taas on vieraita? Marjaana kuiskasi uudelleen torven syrjään. — Kotona voidaan kaiketi hyvin? sanoi hän sitten äänensä ilakoimista pidätellen. — Tulee kovin kalliiksi, jatkoi isä keskeytynyttä lausettaan. — Heitä sinä se elämä, se on jumalatonta elämää, Jumalan pitkämielisyys loppuu. Marjaana purskahti nauruun: — No isä kulta, mitä ihmeitä — onko rovasti käynyt Liitentaalissakin? Hän kävi täälläkin. Minä laitoin viinit pöytään, mutta hän ei huolinut. Isännän vuoteen laidalla istui enimmän ajan. Vanha Liitentaali oli mykkänä vähän aikaa. — Mitäs hän isännälle sanoi? kysyi hän sitten jännittyneenä. — Raamattua lasketti. — Entä isäntä? — Mitäs hän sitten — ei hän osannut sen paremmin puhua rovastille kuin muillekaan. — Mitä rovasti sinulle sanoi? — Jaa minulle? Samaa mitä teille ja mitä te minulle. — Mitäs sinä vastasit? — Nauroin. — Sitä ei olisi saanut tehdä. Pitää totella rovastia. Joko sinä taas naurat... — Isä! huusi Marjaana naurunsa seasta, — lähetänkö teille punamultaa? — Jos sinä... Oletko sinä riivattu! Entisetkin tynnyrit ovat vielä pystyssä aitan nurkalla. Jos sinä... — Isä! huusi Marjaana ja äänestä saattoi kuulla, että huoneessa oli muita, jotka seurasivat keskustelua ja kaiken aikaa kuiskuttelivat emännän kanssa, — jos te torutte minua, niin minä lähetän niin paljon punamultaa, että Liitentaali on kuin punaisessa meressä. — Vai teet sinä pilkkaa vanhasta isästäsi... En minä vielä ole niin höperö, etten tietäisi, mitä peliä sinä pidät. Siellä on nytkin vieraita ja te nauratte kaikki. Naurakaa te vain... Isä laski torven kädestään ja lyyhistyi tuolille piirongin ääreen. Tottumuksesta hän kopeloi vaatteita rinnallaan ja sai käsiinsä avainkimpun. Marjaanaa olisi pitänyt kurittaa lapsena — minkäs hänen enää teki! Isäntä ei vielä ollut monta huokausta vetänyt, kun Marjaana soitti. — Isä, minä itken nyt, sanoi hän haikeasti, — kun te sillä tavalla lopetatte, ilman että sanotte edes hyvästi. Kuulkaas, minä tulen kotona käymään... No ettekö tahdokaan? Minä en sitten tule. En, en tule, kun ette puhu sanaakaan. Ette te minusta välitä... No hyvästi sitten, kosk'ette sano mitään... — Marjaana! huusi isäntä eikä hetkeen saanut sanaa suustaan, — Marjaana... — Tulitteko niin pahoillenne siitä punamullasta? En minä lähetä punamultaa. No, joko te olette hyvällä päällä? — Tule kotona käymään... — No tulen, tulen, nousevalla viikolla tulen. Olettekos nyt oikein hyvällä päällä... Mutta Marjaana ei tullut pitkään aikaan ja hän tuli yleensä harvoin. Hänen vanha miehensä makasi puhumattomana. Sitä kesti vuosia. Agronomi ei ollut talossa pitkäaikainen. Hänen jälkeensä otti Marjaana suosioonsa sahan kirjurin, pitäjän juopon apteekkarin, sanomalehdentoimittajan, joka oli kesävieraana paikkakunnalla, ja muita. Aurooran mies oli ajoittain raivohullu. Niinä aikoina pelkäsi koko kylä eikä häntä vastaan uskallettu mennä muuten kuin joukolla. Kohtausten jälkeen hän katui ja pyyteli itkien anteeksi syntejään pihamaalla kaikkien kuullen. Vanhin poika piti taloa. Hän joi yhdessä isänsä kanssa. Hänen vanhimmassa lapsessaan oli kaatumatauti. Matildan ensimmäinen mies oli kuollut ja hänen toiseen mieheensä oli tullut keuhkotauti. Joka vuosi kuoli talosta lapsi ja joka vuosi syntyi uusi. Rikhartista oli isällä iloa. Kun hän oli myynyt kolmen talon metsät ja yhdistänyt maat, mikäli niitä saattoi yhdistää, sekä kaupannut palstat, mitkä eivät sopineet hänen alueihinsa, oli hän rikkain mies monessa pitäjässä. Hänen emäntänsä vietti suurimman osan päivää sängynpohjilla. Hän tiesi, kuten koko pitäjä tiesi, että isäntä ylläpiti naisia pitkin torppiaan. Vuodet kuluivat. Lapset ja lapsenlapset saivat viettää häitään, hautajaisiaan ja ristiäisiään ilman että vanha väki Liitentaalista liikahti. Isäntä ei enää lähtenyt muualle kuin kaupunkiin — sanottiin hänen käyvän tutkituttamassa setelejään, etteivät ne kävisi yli-ikäisiksi. Sekä hän että hänen emäntänsä olivat jo vanhat. Tuli sitten eräs helmikuun päivä. Liitentaalin isäntä oli ruokasijallaan, kun piikatyttö hyppäsi kestikievarin puolelta keittiön läpi kamariin. Kauheaa sitä oli nähdä: silmät selällään makasi isäntä, katse käännettynä piironkiansa kohti. Tyttö näki kaikki tyynni, vaikka vielä oli hämärä. Tuskinpa siitä sen parempaa päivää tänään valkenisikaan. Lunta tuiskusi taivaan täydeltä. — Siellä on matkustavainen, sanoi tyttö. Isäntä ei kuullut. Piippu oli maassa hänen vieressään ja kuin lasisina tuijottivat silmät piironkiin. Tyttö yritti uudistaa sanojaan, mutta pelästyi, että jos isäntä onkin kuollut, ja juoksi keittiöön. Emäntä oli pannut likoon eltaantuneita silakoita ryöpäyttääkseen ne päivälliseksi. Hän paahtoi kahvia hiilloksen ääressä ja hänen vanhat, riippuvat kasvonsa punoittivat. Terävästi hän katsahti tyttöön, joka sammalsi käsittämättömiä sanoja, työnsi kahvipaahtimen hänelle, varoitti ettei saa päästää palamaan ja meni kamariin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua isännän käsivarteen, niin nukkujan silmät menivät kiinni ja hän nousi pystyyn. Emäntä sanoi isännälle jotakin huuliaan liikuttaen, mutta ilman ääntä. Ne olivat rumia asioita. Isäntä heristi hänelle nyrkkiänsä ja lausui hänkin rumia sanoja. Vain he kaksi kuulivat toisensa. Huoneessa olisi saanut olla muita — he eivät olisi huomanneet kuiskettakaan lausutuksi. Liitentaalin vanhuksilla oli oma kielensä, jonka he lukivat toistensa kasvoista niinkuin kuuro poimii sanat puhuvan huulilta. — Saisivat viedä kaikki tyynni, sanoi emäntä. — Sinä vain makaat. — Kuka sinua käskee päästämään tänne ihmisiä? vastasi isäntä. — Sentähden olet koirana oven takana että ilmoittaisit. — Käyt niin kuuroksi ettet mistään tiedä. — Käyt niin laiskaksi ettet viitsi vetää jalkojasi keittiöstä tänne. Kohta annat nimismiehen tulla suoraa päätä kamariin. — Höpisit yöllä unissasi. — Sinä höpiset valveillasikin. — Mutta jollet sinä lakkaa nukkumasta silmät auki, niin minä... Isäntä hyökkäsi emännän kimppuun. Tämä sinettyi hänen käsissään ja huusi. Mutta huuto oli kuten puhekin äänetön. Hetken hän toinnutteli tuolilla, pää piironkia vasten. Sitten hän seurasi isäntää keittiöön. Kukaan ihminen ei olisi voinut nähdä, että he olivat riidelleet. — Se matkustavainen herra sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän tahtoisi puhua isännän kanssa, toimitti tyttö. — Mikä? sanoi isäntä. — Siellä on matkustavainen herra, joka sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän... — Rosnelli? Isännän huulet liikahtivat ja vain emäntä näki, että hän toisti nimen, jonka tyttö oli lausunut. — Rosnelli, Rosnelli, sanoi emäntä kovasti ikäänkuin olisi karaissut itseään. — Minä menen, lisäsi hän sitten huomatessaan, ettei isännässä ollut menijää. Ja hän otti naulasta vanhan toppanutun ja varustautui menemään salin puolelle. Mutta silloin oli isäntäkin tointunut, työnsi hänet syrjään ja läksi paitahihasillaan kylmään porstuaan. — Rosnelli, liikkuivat hänen huulensa sillä äänettömällä tavalla, jota hän ja hänen vaimonsa käyttivät keskenään. Keskellä salin lattiaa seisoi laiha kalpea mies. Isäntä ei tuntenut häntä eikä luullut nähneensä hänen sukulaisiaankaan. Hän sai takaisin mielenmalttinsa ja kysyi äreästi, kulmiensa alta katsellen, mitä olisi asiaa. Nuori herra asettui puusohvalle avaran salin toiselle puolelle, isäntä istui tuolilla ovensuussa. — Onko isäntä kauankin asunut tässä? sanoi nuorukainen lapsellisella äänellä. — Olenhan minä vähän aikaa. — Jonkin kymmenkunnan vuotta? Isännän silmä terästyi ja hän katsoi vaanien puhujaan. — Ei ole tullut lasketuksi vuosia. — No, oletteko kuullut puhuttavan suuresta varkaudesta, joka tapahtui täällä Liitentaalin kestikievarissa neljäkymmentä vuotta sitten? — En, sanoi isäntä, mutta sitä ei kukaan muu olisi ymmärtänyt kuin emäntä. Huoneessa oli hämärä. Lumisade ajoi suuria läiskiä ruutuihin, jotka ennestään olivat vihertävät. — Neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoi nuori mies, — tuli tänne muuan herra maksamaan suuren tukkiyhtiön sitoumuksia. Hän oli yötä kestikievarissa ja aamulla oli hänen laukkunsa poissa. Siinä oli ollut puoli miljoonaa. Laukku löydettiin jonkin virstan päästä. Rahoista ei saatu minkäänlaista tietoa. Se herra oli minun isoisäni. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lumituiskun sysäykset vasten ruutuja ja nuorukaisen askelet. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin syövyttääkseen mieleensä jokaisen esineen. Toisella puolella huonetta oli kokoon lykätty vuode, patjojen päällä punakirjava, likainen peite, toisella auki työnnettävä puusohva. Suuri uuni oli halkeilleista, keltaisen vihreistä kaakeleista. Vastapäätä toisiaan olivat ikkunat, neljä luvultaan, välissä ikivanhaa, käpertynyttä sammalta. Pienellä pöydällä ikkunoiden välissä oli päiväkirja, mustepullo ja kynä. — Nukkuiko hän tuossa vai tuolla? kysyi nuorukainen. Emäntä seisoi äkkiä heidän edessään ikäänkuin olisi kasvanut esiin lattiasta. — Ne on niin vanhoja asioita, ettei niistä enää tiedetä mitään, sanoi hän. — Me on tultu tänne muualta. Hevonen olisi valjaissa. Nuorukainen meni kamarin ovelle, joka oli auki, ja viipyi hetkisen kynnyksellä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pieni pöytä ja pari tuolia. — Mitä niistä katselee, sanoi emäntä hänen takanaan. Nuorukainen tuli saliin ja pysähtyi oven eteen, jossa ei ollut avainta. Ehdottomasti meni emännän käsi taskuun, jossa avain oli. — Mitä tuolla on? — Huoneita, sanoi emäntä ärtyneenä. — Olkaa hyvä ja avatkaa! — Ja vielä mitä. Siellä nukkuvat meidän lapset, kun tulevat käymään kotona. Ei siellä mitään ole. — Tehkää hyvin ja avatkaa, pyysi nuorukainen hiljaa. — Ei siellä ole kuin kolme huonetta ja jokaisessa neljä sänkyä. Ei siellä koskaan ole asunut matkustavaisia. — Mutta ennen teidän aikaanne, sanoi nuorukainen itsepintaisesti. — Minun täytyy saada selville tämä asia. — Herra lähtee nyt vain, ei se matkustavainen siellä ole nukkunut. Nuori mies vilkastui. — Ehkä te tiedätte jotakin? — En minä mitään tiedä, joka olen tullut muualta. Se on toki liikaa, että herra tunkee joka paikkaan niinkuin me oltaisiin varastettu ne rahat. Jotka ollaan tultu muualta. Emäntä paineli avainta taskussaan, pyyhki toisella kädellä nenäänsä ja veti kädellään sitten pitkin toppatakkiaan. Isäntä istui tuolilla ovensuussa, käsivarret polvilla. Lumi tuiskusi ruutuun. Hetkisen tuijotti nuori herra lukittuun oveen, sitten hän kirjoitti nimensä päiväkirjaan. Koko aikaan eivät isäntä ja emäntä vaihtaneet sanaakaan. Emäntä seisoi ja isäntä istui. — Minun täytyy tavata joitakin vanhoja ihmisiä, jotka muistavat, sanoi nuorukainen, sukelsi suureen turkkiinsa ja lähti. Emäntä kuuli eteisessä tiukujen soivan tuiskusta. Isäntä kuuli saman saliin. Tiuku soi hiljaa. Isännästä tuntui siltä kuin nimi, jonka nuori herra oli piirtänyt mustakantiseen kirjaan, olisi huutanut ilman ääntä, kuten hän vuosien kuluessa oli oppinut huutamaan ja puhumaan. Seuraavassa hetkessä hän oli kuulevinaan, että lukituissa huoneissa liikuttiin. Emäntä tuli parhaiksi ja tönäisi häntä kylkeen. — Minä menen luhtiin, sanoi hän, ja tyhjennän villat äiti vainajan kirstusta. Isäntä ymmärsi hänet paikalla ja nousi. — Minkälainen siinä on lukko? kysyi hän. — Huono. — Pitäisikö käyttää sepällä? — Että taasen puhuu pitkin kylää korjanneensa meillä lukkoja, kuten silloin toistakymmentä vuotta sitten kun korjautettiin piirongin lukkoja. — Miten lukko sitten saadaan pitämään? — Pannaan kirstu sängyn alle. — Ja siitäkös puhe syntyy. — Minä panen vaatetta päällepäin. Marjaanan lahjakankaat. Aamuyöhön paloi tuli Liitentaalin keittiön takaisessa kamarissa. Vanhukset liikkuivat sukkasillaan. Lattiapalkit vain narahtelivat ja piironginlukko vingahti, mutta sitä ei kukaan voinut kuulla, ulkona oli sellainen myrsky. Piikatyttö keittiössä nukkui sikeästi, kun emäntä pari kertaa käväisi häntä katsomassa. Niin kauan kuin vanhukset olivat työssä, säilyttivät he tasapainonsa, mutta kun tulivat hiljaiseen vuoteeseensa, käänteleivät he ja väänteleivät eivätkä saaneet unta. — Olikohan se varta vasten lähtenyt liikkeelle tämän asian takia? sanoi isäntä. — Mistä minä tiedän. He vaikenivat. — Oletko vienyt lämpimäisiä vanhalle Kreetalle? — Sokea Kustaakin tässä tuonnoin valitti, ettei ole tupakkaa. He vaikenivat. — Kuuletko sinä? sanoi emäntä ja nousi istualleen. — Mitä? — Tiukusta. — Hullu sinä olet — ei suinkaan se keskellä yötä. — Kyytipojalle oli sanonut palaavansa. Emäntä, joka nukkui laidan puolella, keikautti jalkansa permannolle, meni maantien puoleiseen ikkunaan ja kuunteli. — Se kiertää paraikaa nurkkaa — nyt se kääntyy pihaan. Isäntä kammersi ikkunaan ja raotti uudinta. — Säikäytät kuoliaaksi, sanoi hän. — Eihän täällä mitään ole. Nostan ylös koko rievun. — Piika herää... Isäntä yritti vetää ylös vanhaa repaleista uudinta ja emäntä meni keittiöön katsomaan tyttöä. Isäntä haparoi kädellään kirstua vuoteen alla ja pani pitkäkseen. Emäntä tuli jäljessä. Hän koetti turhaan etsiä asentoa. — Kuka koko asian aloitti? sanoi isäntä. — Huuda nyt, että kuulevat kylälle asti. — Kuka tuli minun luokseni ja sanoi: joudu nyt katsomaan, se metsäherra on yöllä tullut pidoista ja on niin pätkässä, ettei tiedä kuusta eikä auringosta. — Huuda nyt, huuda nyt! — Ja sen päänpohjassa on laukku — olisikohan tuo niin kovanaan rahaa? Kukas niin sanoi? — Mutta kuka laukun vieraan päänpohjasta otti ja kuka valjasti hevosen ja kyyditsi tyhjän laukun Lammin ahteen alle? — Pidätkö suusi taikka minä menen ja puhun kaikki nimismiehelle. — Minä otan valalleni, että olet hullu — niinkuin oletkin. — Herra Jeesus, nyt se on pihassa! Vanhukset jähmettyivät ja pääsivät vasta hetken perästä jalkeille. Ikkunoiden alla erottautui lumituiskussa hevonen ja reki. Mies huppuroi hangen läpi ovelle. Koko talo ryski, kun hän löi oveen. Vanhukset eivät liikahtaneet. Heidän sydämensä lyönnit olivat yhtä väkivaltaiset kuin matkustavaisen iskut oveen. Piikatyttö keittiössä äännähti, sytytti kynttilän ja hyppäsi porstuaa kohti. Isännän ja emännän piti sanoa hänelle, ettei saa avata, mutta he eivät voineet liikkua eivätkä puhua. He kuulivat oven käyvän ja porstuan lukon vingahtavan. Raskaat askelet kulkivat yli siltapalkkien keittiön ovelle. Vanhukset tiesivät, että vieras seisoi kynnyksellä. — Täällä on matkustavainen, sanoi tytön ääni oven takana ja lukkoon kajottiin. Ovi oli emännältä jäänyt panematta ruoppiin. Se aukeni. Isäntä ja emäntä seisoivat kuin kuvat lattialla. Äkkiä isäntä kaatui suinpäin permannolle. — Tyttö, mene viemään vierasta saliin, huusi emäntä keittiöön ja potkaisi miestään. — Eihän se ole se, kuiskasi hän sitten. — Tämä on kuka lienee. Pääsetkös ylös siitä. Minun täytyy hakea lakanoita, ei minulla tässä ole aikaa virvotella sinua. No ole sitten siinä, jollet pääse pystyyn. Emäntä otti eteisen kaapista lakanat ja tyttö koetti sytytellä märkiä puita kamarin uuniin. Vieras asteli pitkin permantoa ja hieroi käsiään lämpöisiksi. — Mikä isännälle tuli? sanoi hän. — Se on niin huono päästään, sanoi emäntä. — Taisi olla häkää. Täällä ei pidä panna peltiä kiinni liian aikaiseen. Isäntä korjattiin vuoteeseen. Hän ei yhtä kaikki ollut kuollut. Kaksi päivää hän makasi, ei ottanut ruokaa eikä puhunut. Tunnusteli ainoastaan kädellään, oliko kirstu paikoillaan. Emäntä toimitti hänet saunaan ja keitti hänelle kahvia. — Mitäs sinä nyt siitä säikähdit, toisteli hän tuon tuostakin. — Matkustavainen vain, mikä lienee ollut. Mutta hän pelkäsi öisin niin ettei uskaltanut sammuttaa tulta, vaikka kauppias oli kallistuttanut öljyä. Kolmantena päivänä isäntä pyysi, että soitettaisiin Marjaanalle. — Entäs muille lapsille, sanoi emäntä. — Eikös Rikhartille? — Marjaanalle, sanoi isäntä ja pusersi kädessään avainta paitansa alla. Kärsimys ei poistunut hänen kasvoistaan. Äänettömät sanat eivät enää tarkoittaneet emäntää, ne huusivat ikäänkuin johonkin tyhjyyteen. Emännän mieleen johtui, että tällaisissa taudeissa on tapana kutsua pappi, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin. Marjaana tuli. Hän ajoi kotitalonsa luhistuneesta portista kiiltävin valjain, kallis turkinkaulus pystyssä. Kun isäntä kuuli hänen naurunsa eteisestä, sai hän sellaisen voiman että nousi ja meni tytärtään vastaan. Mutta nauru vaikeni Marjaanan huulilta. Äiti oli ainoa joka saattoi puhua. — Huonoa on ollut, sanoi hän kulkien keittiön ja kamarin väliä. — Mikä lienee tullut tässä perjantaiyönä kun kaatui aivan oikoiseksi lattialle. Lieneekö ollut halvaus. Mutta ei sen ole mikään paikka tunnottomana. Ja tämä on niin terveen näköinen tämä Rekolan emäntä. Et sinä vanhenekaan. Ja hoikka olet niinkuin tyttö. Mikäs sinun sitten on, kun ei ole lapsiakaan. Jo tämä isäsi nyt paranee, sauna tekee aina hyvää. Kun äiti oli mennyt keittiöön, laski Marjaana käden isänsä otsalle. Isä oli pitkänään, silmät piironkiin päin. — Mitenkäs se sinun kätesi on niin kylmä? kysyi hän ja vei kankeasti kouransa tyttärensä kädelle. — Sormuksiako ne ovat? Onpa niitä monta. Ovatko ne kalliitakin? Marjaanan rinnassa tyrski itku ja hän pidätti sitä vaivoin. Käsi nousi isän päälaelta, hän veti pois sormukset ja laski ne pöydälle. Emäntä toi kahvia. Kupit olivat Marjaanan lahja, ne seisoivat outoina vanhalla tarjottimella. Lautasella, jonka laidat olivat kuluneet, höyrysi lämmin vehnäleipä. Emännän posket olivat vielä kuumat paistamisesta. — Tule nyt ja ota, sanoi hän. — Kupitkin uudistetaan vasta tänään. Marjaana nieli kahvin kuin pahan lääkkeen. — Ja leiponutkin te olette, sanoi hän. — Paljonko isännän hautakivi tulee maksamaan? kysyi isä. — Kolmatta tuhatta. — Onpa se hinta, hämmästeli äiti. — Älkää tuoko minulle enempää, pyyteli Marjaana äidin varustautuessa lähtemään keittiöön. — Vielähän sinä juot kolmannenkin kupin, vakuutti äiti. — Niin harvoin käyt etkä joisi toista kuppia. — Älä siinä puhu, ärähti isäntä, — tuo lisää. Hän imi piippuaan ja katseli piironkiin. — Lähetä nyt sitä punamultaasi, niin maalataan talo, sanoi hän ja hänen kankea suupielensä tapaili hymyä. — Lähetätkö niitä tynnyreitäsi? Marjaana pyyhki ohuella, hyvänhajuisella nenäliinalla silmiään. Hänen päänsä oli kipeä. Äiti toi kahvia, hänen täytyi juoda ja luvata, että hän äidin kanssa lähtisi navettaan. Mutta kun äidin piti mennä, katsahti hän Marjaanan kenkiä. — Ovatko ne silkkiä? sanoi hän ja taipui koettamaan niitä. — Ja tuollaiset soljet. Ovatko ne hopeaa? Aijai, kyllä ne tulevat kalliiksi. Isäntä keskeytti hänet äreästi. — Ei Marjaana minnekään mene. Tarha on sellaisessa siivossa, että sinne hukkuu... Isäntä ja emäntä kiistelivät hetken. Marjaana jäi tuolille isännän päänpohjiin. He olivat enimmäkseen vaiti. Joskus sipaisi isäntä Marjaanan hihaa. — Silkkiä, sanoi hän. — Missä sormukset ovat? Marjaanan povi nousi ja laski. — Mitä sinä teet — itketkö sinä? Marjaana taipui tuoliltaan isänsä puoleen. — Te olette kuolevan näköinen, sanoi hän itkuaan pidätellen. Isännän katse pysähtyi hänen kasvoilleen. Se oli kuin lasista. — Niinkö luulet? Hänen puheensa ei tahtonut kulkea. — Te kuolette, sanoi Marjaana eikä enää pidättänyt itkuaan. — Valmistakaa itseänne. Hetken tuijottivat lasittuneet silmät mitään näkemättä tyttäreen. Sitten rupesi sairas pitämään kiirettä. — Ota tämä avain — tästä rinnalta. Kaikki on sinun. Teet niillä mitä tahdot. Marjaana itki menehtyäkseen. Isän käsi lepäsi hänen hiuksillaan kuin kaarnankappale silkkilankavyyhdellä. Äkkiä Marjaana taukosi itkemästä ja mielijohde herätti eloon hänen kasvonsa. Hän tarttui avaimeen isän rinnalla. Tuntui samanlaiselta kuin äsken, kun oli pitänyt juoda äidin kahvia. Hänen kätensä liikkuivat hätäisesti, hänen ohimonsa takoivat. Siinä oli jotakin kammottavaa, että hän irrotti kuolevan isänsä kaulasta nuoraa, jonka varassa avain riippui. Hänen täytyi samalla nostaa harmaata päätä. Se painoi kuin olisi ollut kuollut kappale. Hän toimi täynnä eloisuutta, juoksi piirongille ja rupesi kuumeessa panemaan avainta reikään. Se ei sopinut. Hän hätääntyi: isän täytyy, ennenkuin kuolee nähdä mitä hän tekee! Hän kävi voimattomaksi piirongin edessä. Silloin hän kääntyi ja näki vuoteen alla arkun. Hän hyppäsi sitä kohti ikäänkuin se olisi ollut pakeneva saalis ja tempaisi sen keskelle permantoa. Avain sopi. Hän aukaisi. Kankaita — huiveja... Hänen omia lähettämiään. Hän rupesi mättämään niitä permannolle. Hänen valkoiset kätensä penkoivat esiin villoja ja pellavia. Vihdoin ne tapasivat pieniä paperipinkkoja ja sukanteriä, jotka oli sidottu kiinni pusseiksi. Hänen sydämensä sykähti ja veri valautui kasvoille. Lattialle lensi setelipinkkoja. Hänet valtasi raivo kun hän ne näki. Hän koetti repiä rahoja. Ne oli huolellisesti sidottu kokoon eikä hän saanut niistä irti kuin pieniä liuskoja. Hän huomasi uuninsuun olevan avoinna ja rupesi paiskelemaan rahapinkkoja riutuvaan hiillokseen. Hän ei nähnyt, miten valkoiset hänen isänsä kasvot olivat. Huoneessa oli jo hämärä. — Isä, kuiskasi hän polvillaan rahakirstun edessä ja haroi käsillään pimeyteen, — kerrankin minä saan tehdä siunattua työtä. Tiedättekö, että minä aivan pienenä lapsena näin, kuinka te panitte lankoja huoneen päästä toiseen ja tuuletitte seteleitä. Te ette luullut minun mitään ymmärtävän — minä makasin kehdossa — mutta minä näin kaikki. Sitten te naititte minut vanhalle rikkaalle miehelle — voi isä, ette tiennyt mitä teitte! Minun elämäni on ollut niin syntistä ja niin onnetonta. Hän suistui maahan ja itki ääneen. Äkkiä hän muisti, että isä oli sairas, ja laahautui polvillaan vuoteen ääreen. — Enhän minä syytä teitä, kuiskasi hän, — te olette rakastanut lapsianne ja annoittehan te nyt minulle tämän suuren lahjan: että sain hävittää... Ehkä minulle vielä voi alkaa uusi elämä. Hän piteli isänsä kylmää kättä ja lepäsi, hiljaa itkien, pää vuoteen laitaa vasten. Äkkiä tuli valonsäde hämärään huoneeseen. Emäntä seisoi lyhty kädessä kynnyksellä. — Mitäs tämä on? huusi hän sillä mykällä kielellä, jonka vain isäntä oli elonsa päivinä ymmärtänyt. — Marjaana, mitä sinä olet tullut tänne tekemään! sanoi hän kauhuissaan tyttärelleen. Lyhdyn valossa näki Marjaana isänsä kasvot. Ne olivat jo kuolleet. Käsi kylmeni kokonaan hänen kädessään. Hän päästi sen ja antoi tilaa äidilleen. Äiti rupesi huutamaan. Marjaana pani kätensä ristiin ja tapaili rukousta. ISÄ JA POIKA Muutamia päiviä ennen joulua, kun Anna minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa kotiin poikaansa hänen pitkältä matkaltaan, saapui kartanosta kokonainen kuormallinen jouluvaroja. Vouti niitä oli tuomassa kuten aina ennenkin, mutta ei niitä ollut koskaan ollut näin paljon. Anna päivitteli nostellessaan säkkejä ja koppia reestä, että mihin hän saisi kaikki mahtumaankaan. Iloissaan hän oli, sillä Aarne tarvitsi vahvistavaa ravintoa vaivalloisen matkan jälkeen, ja mistäpä hän olisi sellaista ottanut, jollei paroni olisi muistanut. Paroni oli häntä kyllä muistanut, ei hänellä ollut valittamista. Kun kuorma oli tyhjennetty, jäi vouti panemaan kiinni hevosta, mutta Anna juoksi sisään toimittamaan kahvia tulelle ja tupakkaa esiin. Ei hänen tarvinnut sentähden kiirehtiä edellä, että huoneita olisi pitänyt siistiä: Annan pieni asunto saattoi minä hetkenä hyvänsä ottaa vastaan vieraita, niin hyvässä järjestyksessä se oli. Vouti kopisteli lumet saappaistaan eteisessä, pani lakkinsa tuvan naulaan ja istuutui tuolille ovensuuhun, missä hänen oli tapana istua. Pöydän nurkalta ikkunoiden välistä hän löysi savukelaatikon ja tulitikut ja sytytti savukkeen aina heti pantuaan lakin naulaan ja poltteli Annan keittäessä kahvia. Näin oli ollut parikymmentä vuotta. Pari kertaa vuodessa oli voudille tullut asiaa Annan asunnolle. — Onko paroni todella niin kovasti kipeänä? kysyi Anna päästyään päivittelemästä vastaanottamiensa lahjojen suuruutta ja kiittelemästä. — Ei se siitä enää nouse. Tohtorit sanovat, että yli joulun voi mennä. Anna kääntyi selin voutiin ja pyyhki silmiään. — Sanovat kovasti muuttuneen? lausui Anna hiljaa. — Muuttunut on, vastasi vouti. Anna ei ollut sattunut näkemään paronia koko tähän vuoteen, jolloin Aarne oli ollut siellä kylmissä maissa. Viimeksi oli paroni ratsain tullut vastaan tiellä ja pysähtynyt ja kysynyt Annalta, mitä kuuluu ja onko poika kirjoittanut. Paroni oli ollut komea ja punaposkinen, vaikka hiukset olivat harmaat. Annalle oli tehnyt niin hyvää, että hän oli ollut purskahtamaisillaan itkuun: paroni ei ollut kahteenkymmeneen viiteen vuoteen puhutellut häntä. Lahjat olivat tulleet voudin kautta. Käydessään työssä kartanossa oli Anna kyllä nähnyt paronin, ainahan hän oli liikkeellä. Mutta tuntui sentään hyvältä, että oli saanut häneltä pari ystävällistä sanaa: tiesihän silloin, ettei hän ollut suuttunut ja että hän muisteli poikaa. Vähät muusta. Anna oli monesti ihmetellyt, että paroni saattoi elää haluamatta nähdä ainoaa lastansa. Hänen tietääkseen ei paroni ollut tavannut Aarnea sitten kun Aarne tuli suureksi. Kerran hyvin kauan sitten oli paroni tullut Annan asunnolle iltahämärissä ja katsonut, että huoneet oli kelvollisesti tehty, ja seisonut kehdon ääressä. Mutta senjälkeen hän ei ollut lausunut sanaa äidille enempää kuin lapsellekaan ja Anna oli luullut hänen kantavan vihaa. Kunnes tässä vuosi sitten paroni tiellä puhutteli hevosen selästä. Senjälkeen oli Annalla ollut sisäinen rauha, kunhan vain ei olisi ollut levottomuutta Aarnesta. Nuorella maisterilla oli yliopiston matkaraha ja vuoden hän oli kulkenut kaukana puolivillien kansojen keskuudessa. Ihmiset siellä kävivät puettuina eläinten nahkoihin ja asuivat maakuopissa, ja niin vaikea oli saada kirjettä sinne ja sieltä, että äidin ja pojan oli täytynyt elää kuukausimääriä toisistaan kuulematta. Sairaanakin Aarne oli ollut, tiesihän sen, niin kurjissa oloissa. Yökaudet äiti oli valvonut ja rukoillut hänen puolestaan ja sykkivin sydämin ajatellut, kuinka hän Aarnea hoitelee, jos tämän vielä saa elävänä takaisin. — No, ei ole tiedossa päivää, milloin tullaan kotiin? sanoi vouti. Hän ei milloinkaan maininnut nuorta maisteria enempää kuin hänen äitiäänkään nimeltä heille itselleen, ja muille puhuessaan hän käytti ankarasti Aarnen arvonimeä lyseolaisesta maisteriin asti sitä mukaa kuin Aarne arvossa yleni. Aarnen äiti oli aina muille puhuessa »Koskisen Anna». — Ei ole, mutta jouluksi on määrä tulla, vastasi Anna. Voudin ja Annan välillä vallitsi suhde, johon ei koskaan oltu sanoin kajottu. Kun Anna nuorena tyttönä tuli kartanoon palvelukseen, oli vouti ollut siellä jo useita vuosia. Hän katseli silloin Annaa, kuten moni muukin katseli, ja Anna ajatteli häntä. Kerran kirkkomatkalla he ajoivat samassa hevosessa ja silloin vouti osti Annalle esiliinan, kun yhdessä oltiin asialla kauppapuodissa. Vouti oli pitänyt sitä alkuna, josta Annan tuli ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Eikä hän senjälkeen puuttunut asiaan, vaan arveli, että kumpikin säästää tahollaan pari vuotta vielä. Silloin sattui se mikä sattui ja Anna joutui pois kartanosta ja paroni teetti hänelle huoneet. Vouti meni jonkin vuoden kuluttua naimisiin ja rupesi paronin käskystä silloin tällöin käymään asialla Annan asunnolla. Voudilla ei ollut lapsia ja hän silitti mielellään Aarnen päätä. Nyt leskimiehenä hän katseli Annaa melkein omaisenaan ja oli itsekseen päättänyt, että hän testamenttaisi Annan pojalle, mitä häneltä jäisi, ja pitäisi häneltä jokin satanen jäädä, vaikka hän vanhaksikin eläisi. — Vieläköhän sieltä palataan yhtä jäykkinä miehinä kuin mentiin? sanoi vouti. — Eiköhän maailma ole opettanut, vastasi äiti. Vouti tarkoitti nuoren maisterin suhdetta paroniin. Alettuaan ymmärtää poika oli osoittanut sellaista itsepintaisuutta ja jäykkäniskaisuutta, että täytyi kauhistua. Ei pienintä siitä, mitä paroni äidille lähetti, poika ottanut vastaan. Heti kun hän kuuli, että jyviä oli saapunut kartanosta, ei häntä saatu syömään leipää ennenkuin hän vakuuttui siitä, ettei leipä ollut kartanon jyvistä. Äiti tuli usein valehdelleeksi, koska poika muuten olisi kuollut nälkään. Aarne ei tervehtinyt paronia, jos he sattuivat vastatusten tiellä. Aarne käyttäytyi sillä tavalla, että täytyi ihmetellä paronin pitkämielisyyttä. Toinen olisi ajanut perheen niin kauas kuin tietä riitti. Mutta poika oli niin vanha, ettei häntä voinut pakkokeinoinkaan ruveta taivuttelemaan. Äiti ei saattanut tehdä muuta kuin rukoilla, että Jumala taivuttaisi hänen mielensä. Miten onnellista olisikaan ollut, jos Aarne olisi kauniisti antanut paronin auttaa — velattomasti olisi saanut lukunsa. Nyt painoivat velkataakat ja suuri osa lukuaikaa oli mennyt ansaitsemiseen. Äiti eli siinä toivossa, että vaivalloinen matka olisi kasvattanut nuorukaista ja taltuttanut hänen ynseää mieltään. — Voitaisiin käydä paronia tervehtimässä, kun palataan, sanoi vouti. — Luuletteko niin? — Paroni on parina päivänä kysynyt, onko jo tultu siltä pitkältä matkalta. Anna hykertyi istumaan ja mielenliikutus valtasi hänet. Entä jos paroni ikävöi ainoaa lastaan, entä jos paroni testamentissaan aikoo muistaa häntä. Aarnen täytyy tulla järkiinsä. — Se on sellaista, aloitti vouti ja tuijotti eteensä permantoon, yskähti ja toisteli sanoja ennenkuin sai ne suustaan, — sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla — toisella tavalla kuin elävää. — Niin kyllä, sanoi Anna ja pyyhki silmiään. — Minä — kuljin minäkin — minäkin — minäkin ase taskussa viikon päivät — silloin... — Ase taskussa? toisti Anna ja vaaleni. — Niin, kun oli tehty se — se — kirkkomatka yhdessä ja piti tuleman — sellainen. Mutta minä puhuin tässä asian paronille, ettei jäisi mitään omalletunnolle jos kuolema tulisi. Anna meni lieden luo. Hän muisti, miten mustana vouti oli kävellyt niihin aikoihin, jolloin hän joutui pois kartanosta. Hänen teki yhtäkkiä mieli osoittaa voudille hyvyyttä. Hän meni kirstulleen nurkkaan, penkoi hetkisen ja kurotti sitten pöydälle savukelaatikon viereen koreasti kokoon käärityn esiliinan. Vouti tunsi sen samaksi, jonka hän kirkkomatkalla oli ostanut. Vähän aikaa viipyi Anna polvillaan kirstun ääressä, vaikka kansi jo oli kiinni ja vouti istui kyynärpäät polvilla. Sitten tuli Anna ja otti esiliinan. Hän hymyili ja hänen katseensa oli maassa, kun hän pudotti vaatekappaleen levälleen ja pani sen vyölleen. Se oli kuin eilen ostettu. Vouti ryki, Anna kysyi, eikö hän saisi kaataa lisää kahvia. Vouti kiitti ja sanoi hyvästi. Hän ei katsonut Annaan, mutta näki punakirjavan esiliinan ja muisti että se heistä molemmista silloin oli ollut kaikkein kaunein kaupassa. Anna tuli taputtamaan hevosta ja antamaan sille leipää, kun vouti läksi. Sitä hän ei ollut tehnyt niinä kahtenakymmenenä vuonna, joiden aikana vouti oli käynyt täällä paronin asioilla. Nyt oli myöhäistä. Aarne saapui päivää ennen jouluaattoa laihtuneena ja parroittuneena, mutta miehekkäänä ja iloisena. Tuskin hän oli antanut äidille kättä, kun hänen jo piti avata laukkunsa ja katsoa, olivatko paperit paikoillaan. Hänellä oli paljon papereita, jotka painatettaisiin, ja hän punnitsi pinkkoja kädessään ja kertoi, miten hän oli kirjoittanut ne kylmissä savupirteissä ja maakuopissa. Papereissa oli sellaisia asioita, jotka kuolevat kansojen mukana. Sadan vuoden päästä ei ehkä kukaan enää ymmärrä niiden kansojen kieliä. Sentähden on niin tärkeää, että pelastetaan, mitä vielä on pelastettavissa. Ne kansat siellä olivat pakanoita, hän oli tuonut mukanaan pari niiden jumalankuvaa. Äiti hätkähti, kun poika asetti hänen eteensä pienen puunuken, jolla oli sarvet kuin pirulla. Mutta se oli jumala. Äiti erkani liedellä olevista padoistaan ja kyynelten sekainen hymy, joka oli tullut hänen kasvoilleen samana hetkenä, jolloin poika astui kotikynnyksen yli, jäykkeni. — Eikö sinne nyt sitten voi mennä lähetyssaarnaajia? keskeytti hän poikansa kertomuksen. — Yhtenään pidetään lähetysjuhlia ja aina vain lähetetään kuumiin maihin. Hänen mieleensä johtui, että olisipa Aarne ruvennut papiksi, kuten äiti niin hartaasti toivoi, niin olisi voinut saarnatakin ja kastaa edes muutamia ihmisparkoja. Mutta hän ei näin heti ensi hetkessä tahtonut pahoittaa Aarnen mieltä moitteella. — Syövätkö ne ihmisiä? kysyi hän äkkiä. — Ei, ei minun henkeni ollut vaarassa, nauroi Aarne, päinvastoin siellä on sellaisiakin kansoja, jotka eivät tapa mitään eläintä. Se oli äidistä yhtä ihmeellistä. Miten voitiinkaan tulla toimeen tappamatta eläimiä? Mihin ne joutuivat lopulta? — Kuolivat ja ihmiset söivät ne sitten. Söivät kuolleita eläimiä — sehän oli kauheaa! Aarne nauroi ja asetti pienen puujumalan ruokapöydälle seinää vasten. Pöytä oli nelikulmainen, seisoi ikkunoiden välissä. Siinä se oli ollut niin kauan kuin Aarne muisti ja kukkia oli aina ollut ikkunalla. — Mikäs pelakuunioiden on, kun eivät kuki? kysyi hän. Äiti unohti pakanat ja pääsi tasapainoon. — Eiväthän ne juuri koskaan näin joulun edellä. Mutta niissä on jo nuppujen alkuja. Äidin herkut tulivat pöytään, pieni puujumala seisoi seinää vasten ja irvisteli ja Aarne söi ja kehui ja kehui ja söi. Äiti iloitsi hänestä ja kiitteli Jumalaa siitä, että hän oli kotona. — Paroni on pahasti sairaana, kertoi hän. Aarne lakkasi syömästä ja lensi punaiseksi. — Ovatko nämä herkut kartanosta? sanoi hän. — Älä nyt, hyvä lapsi, riensi äiti sovittamaan. — Kuulehan nyt ensin... — Tiedättehän, etten minä tahdo mitään kartanosta. — Mutta paroni on tänä jouluna jaellut kaikille köyhille, ei yksin meille. — Jaelkoon. Muiden sopii ottaa vastaan — ei meidän. — Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla kuin elävää. Äiti itki. Poika vaikeni. — Kuka on sanonut että paroni kuolee? kysyi hän hetken perästä. — Tohtorit. Yli joulun voi mennä. Kotiintulon onnellinen vietto oli supistunut lyhyeen. Yksitavuisesti kyseli äiti kylmistä maista ja pakanoista, jotka niissä asuivat, ja väkinäisesti vastasi poika. Äiti oli pahoilla mielin siitä, että näin ensi iltana oli kajonnut vaaralliseen asiaan, ja lisäksi hän suri Aarnen taipumatonta luontoa, johon ei vaivalloinen viime vuosikaan ollut pystynyt. Aarnea raivostutti, että paroni oli kipeänä ja ettei hän niin muodoin saanut vihata tätä niin paljon kuin saattoi vihata tervettä miestä. Muuten hän ei lainkaan uskonut, että paroni kuolisi. Mikä hänet tappaisi. Komea ja ylpeä hän oli ollut, kun he viimein maantiellä näkivät toisensa. Paroni oli ajanut vaunuissa ja hän, Aarne, oli astunut jalan. Hän oli iloissaan siitä, ettei ollut tervehtinyt eikä sittenkään tervehtinyt kun paroni kääntyi katsomaan taakseen. Mikä hänet tappaisi — jopa nyt! Yhtäkkiä hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja lyödä kuten hän oli tehnyt lapsena, kun toiset pojat olivat häntä kiusoitelleet. Jo varhaisessa lapsuudessaan, ennenkuin hän mitään ymmärsi, oli hänellä ollut sama tunne kerran, kun oli joutunut kartanon puutarhaan ja paroni sattui hänen eteensä. Hän oli luullut, että paroni löisi häntä ja hän oli uppiniskaisena mennyt päin. Hän olisi tahtonut, että paroni löisi. Mutta paroni oli laskenut kätensä hänen päälaelleen. Silloin hänen oli tehnyt mieli sivaltaa kättä ja itkeä. Hän olikin juossut pois ja mennyt tallin parvelle ja itkenyt siellä. Tästä tapauksesta ei äiti tiennyt eikä kukaan ihminen. Hän oli säilyttänyt sitä omana häpeänään eikä uskaltanut sitä ajatellakaan, paitsi yksin, kun ei kukaan ollut näkemässä hänen punastumistaan. Äiti ja poika eivät päässeet siihen hyvään sovintoon, mikä heidän välillään vallitsi aina kun vain ei kartanoa eikä paronia mainittu. Tuli jouluaatto ja havut sirotettiin permannolle ja haarakynttilät, joita äiti vanhaan tapaan oli valmistanut jouluksi, olivat pöydällä, mutta äidin ja pojan välillä oli asia, josta he eivät saaneet puhutuksi ja joka ei puhumatta parantunut. Vai olisiko parantunut puhumallakaan. Saadakseen helpotusta he tulivat puhuneiksi samoja asioita moneen kertaan ja menivät hyvin aikaiseen nukkumaan. Kuten edellisenäkin iltana Aarne tunsi outoa kipua ajatellessaan paronia ja ruokki itseään katkerilla muistoillaan paronista. Hän oli koko viime vuoden ollut niistä vapaana, mutta nyt ne tulivat uudella voimalla eikä niitä lieventänyt edes se että paroni oli kipeänä, päinvastoin se asiain tila lisäsi kalkkiin uuden myrkkypisaran. Paroni oli aina ollut myrkkynä Aarnen elämässä. Koskisen Annan asumuksessa oltiin syvässä unessa, kun kulkuset helähtivät jouluyön pimeässä ja vouti heitti lunta ruutuun. Hänen täytyi jonkin hetken kolkuttaa ovellekin ennenkuin sai ihmiset hereille. — Kukas siellä on? huusi Anna. — Kartanoon olisi määrä tulla, vastasi voudin ääni. — Herra Jeesus siunatkoon! pääsi Annalta ja hän juoksi vähissä vaatteissaan edellä sisään ja rupesi ajamaan hameita päänsä yli. Vouti löysi pimeässä tuolinsa. — Meillä tehdään lähtöä, sanoi hän. — Kenenkä on määrä tulla? kysyi Anna nopeasti ja takertui vaatteisiinsa. — Mennään herättämään — sinne kamariin vain. — Herra Jeesus sentään! toisti Anna itsekseen ja itku repi hänen rintaansa. Aarne karkasi ylös vuoteestaan eikä muistanut missä oli. Hän rupesi kuin pahankurinen lapsi vikuroimaan ja intti, ettei lähde minnekään. — Ethän sinä toki niin jumalattomaksi heittäydy, puhui äiti kauhistuksen vallassa, — että kiellät, kun kuoleva pyytää. Miten sinä seisot viimeisellä tuomiolla? Tällä laillako sinua äitisi on opettanut...? Aarne oli jo pystyssä ja haki vaatteitaan pimeässä. Äiti sytytti lampun ja siunaili lakkaamatta. Oli yhtä kaikki hyvä, että hän oli silloin nähnyt paronin hevosen selässä ja että paroni oli eronnut hänestä ystävällisin sanoin. — Herroja on tuotu asemalta, kertoi vouti. — Mitä lienevät olleet lakiherroja. Ja armo Helsingistä on tullut. Mutta tohtoreita ei paroni enää tahtonut, oli sanonut, etteivät ne mitään tiedä. Aarne tuli kamarista suuressa turkissaan, joka hänellä oli ollut matkallaan. — Vai jo sitä on tultu kotiin, sanoi vouti ja katsoi tiukasti pörröisten kulmakarvojensa alta. — Mitä kuuluu? vastasi Aarne ja meni samaa tietä ulos. Voudin irrottaessa hevosta seisoi äiti Aarnen rinnalla hangessa ja veteli pientä huivia tiukempaan hartioittensa ympärille. Hän itki ja puheli: — Vihastukaa ja leppykää taas... Mitäs jos meidän kuolinhetkellä joku sanoisi, ettei tahdo leppyä... Kyllä sinun äitisi tiesi, ettei paroni häntä naisi. Sinun äitisi oli heikko. Ensimmäisen kerran eläessään Aarne kuuli äitinsä sanoin koskettavan arimpaan kohtaansa. Hän kuumeni ja hänet valtasi sellainen inho, että olisi voinut lyödä äitiänsä. Nyrkki puserruksissa hän meni rekeen ennenkuin hevonen vielä oli irroitettukaan ja vouti hyppäsi kuskille. Reki painui metsätiellä pehmeään lumeen ja maanpinnan epätasaisuudet tuntuivat. Varvut löivät vasten kasvoja, luminen puu pudotti tuon tuostakin taakkansa suoraan rekeen. Taivas erottautui raskaan vaaleana metsän pimentoa vasten, jossa reki liukui kuin kujassa. Hentoiset latvat nousivat liikkumattomina taivaan valkeutta kohden. Oudosti helähtelivät kulkuset jouluyössä, jossa kuolema tuntui. Aarneen kokoontui vuosien katkeruutta niin että hän tuskin saattoi hengittää. Minun pitää saada sanoa kaikki, päätteli hän. Muuten täytyy minun koko ikäni kantaa tätä taakkaa. En kiivastu, olen itseni herra, mutta hänen täytyy kerta kaikkiaan ymmärtää, mitä on antaa lapselle elämä, mutta kieltää siltä isännimi. Se, se, se hänen täytyy tietää, muuten ei hänenkään ole hyvä astua iäisyyteen. Jahka hän on tuntenut minun häpeäni kirvelevän sielussaan ja saanut sen anteeksi, sitten hän voi jättää elämän! Nuori maisteri kokosi mieleensä yksityiskohtia. Voiko hän käyttää niitä, riippuu siitä, miten sairas mies on. Mutta pääasian, sen hän paiskaa vasten tämän kasvoja, vaikka tämä siihen kuolisi. Vouti teki pari kysymystä, taisi kysyä jotakin matkasta. Sitten hän sanoi: — Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla kuin elävää. Aarne toisti itsekseen hänen sanansa ja avasi turkin. Oli liian lämmin, hän ei ollut nyt Siperiassa. Metsä loppui ja he ajoivat läpi suurten aukeiden, joiden lumipinnoissa ojien syvennykset tuntuivat. Puiston sisältä pilkotti tulta. Aarnen sydän löi. Kymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt kartanoa. Kuusiaita puutarhan laidalla oli kasvanut korkeaksi. Jotkin pensaat oli peitetty olkisuojuksilla. Koko alakerrasta loisti valoa. Talon herran ikkunat yksin olivat peitossa. Aarne muisti keittiön portaat, leveistä pääportaista hän astui ensimmäisen kerran. Kylmän eteisen seinällä paloi kuparijalustoissa kynttilöitä ikäänkuin olisi ollut juhlat. Eteisestä nousivat portaat yläkertaan. Nuori palvelustyttö tuli ja auttoi turkin vieraan yltä. Salissa istuivat vanha rovasti ja paronin sisar. He puhelivat kuiskaten. Aarne tervehti heitä ylpeästi eikä istuutunut. — Paroni on halunnut tavata minua. — Niin, sanoi valkopäinen rouva, — veljeni on käskenyt, että hänet herätettäisiin heti kun te tulette. Ja hän hävisi äänettömin askelin viereiseen huoneeseen. Rovasti silmäili nuorukaista mielihyvin niinkuin vanha ihmistuntija katselee puhdasta ja kaunista lasta. — Maisteri on hiljan tullut kotiin? — Toissapäivänä. — Matka kävi onnellisesti? — Kiitoksia. Hopeinen kellonääni helähti. Sali oli hyvin suuri ja matala ja täynnä vanhoja muotokuvia. Korkeaselkäiset tuolit seisoivat kankeina pitkin seiniä. Sekä rovasti että Aarne odottivat vanhaa rouvaa. — Paronilla on teille tärkeää puhumista, sanoi rovasti. — Mahtaa olla, vastasi Aarne ja hänen äänensä kuului kovalta hiljaisuudessa. — Ettekö istu, kehoitti rovasti hetken perästä. — Kiitoksia. Aarne jäi seisomaan. Vihdoin tuli vanha rouva ja vei hänet usean huoneen läpi. Viimeisellä ovella astui sairaanhoitajatar vastaan. Hän antoi kumartaen tilaa ja ovi sulkeutui nuorukaisen takana. Hän näki korkeaselkäisen vuoteen ja kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät sen ympärille. Maailmasta katosi muu. Hän näki valkoisen käden liikahtavan ja seurasi viittausta. Käsi ojentui häntä kohti. Hän ei voinut lyödä sitä. Se oli kylmä ja kankea. Siinä tuntui suuri sormus. Käsi viittasi häntä istumaan tuoliin, joka näytti häntä odottavan. Hän vaipui siihen eikä hetkeen kuullut muuta kuin sydämensä lyönnit. Hän tapaili äskeisiä päätöksiään ja kutsui mieleensä katkeria muistojaan, mutta sai ne laimeasti tottelemaan. Tottuessaan himmeään valaistukseen hän näki selvästi kasvot vuoteella. Ne olivat kuin kuolleella. Silmätkin kiinni. Siinä olivat ihmisen kasvot paljaiksi riisuttuina, kuten ihmisen sielu on kuoleman hetkellä. Piirteet olivat suuret ja vakavat. Äkkiä niihin tuli elämää: silmät avautuivat ja katsoivat nuorukaiseen. — Minä olen pyytänyt teidät tänne, aloitti kuoleva äänellä, jolla sotapäällikkö lausuu jäähyväissanoja rykmentilleen, — tarjotakseni teille nimeni ja omaisuuteni. Hän vaikeni ja katsoi nuorukaiseen. Äänettömyys oli pitkä. Pojan kasvoilla vaihtelivat kalpeus ja puna. Äkkiä hän ymmärsi, mistä oli kysymys, ja sai takaisin vanhan vihansa. — Ei koskaan, kuiskasi hän käheästi ja löi litteän kätensä vuoteen laitaan. — Tarjous tulee myöhään. Kiitoksia paljon. Hän nousi ja heilautti päätään valmiina lähtemään huoneesta. Kasvot vuoteessa olivat liikkumattomat. Kellertävä nahka kulki luita myöten eikä päästänyt näkyviin pienintäkään punerrusta. Silmät katsoivat terävinä ja teräksenharmaina. Ne eivät päästäneet häntä menemään. — Ottakaa varjostin pois, sanoi sairas äskeisellä äänellään. — Mitä varten? leimahti nuorukainen. — Ikäänkuin me kaksi emme tuntisi toisiamme pimeässäkin. Jos paroni tuntee omat kasvonsa, niin paroni tuntee minunkin kasvoni. Vai tahtooko paroni ehkä vielä kerran nähdä nuoruutensa. Sopiihan se näin viimeisellä hetkellä. Hän riisti varjostimen lampusta ja vei hehkuvat kasvonsa silmä silmää vasten valkeiden kasvojen eteen. Isä ja poika tuijottivat toisiinsa niinkuin kaksi petolintua, jotka valmistautuvat tappelemaan. — Minä olen teitä vihannut, kähisi Aarne nyrkit valkoisina, — siitä asti kun opin ajattelemaan. Te olette ollut minun elämäni häpeä ja kärsimys. Mitä minä teen teidän nimellänne! Olen jo itse luonut itselleni nimen ja se tulee kerran olemaan tuhat kertaa suurempi kuin teidän nimenne. Minä kiitän teitä siitä, että viime hetkellä annatte minulle tilaisuuden sanoa tämän... Hän vaikeni. Sairas oli nostanut kätensä ja silitti hänen hiuksiaan. Nuorukainen ei liikahtanut. Kosketus kylmästä kädestä pidätti häntä ja hiveli oudosti luita ja ytimiä myöten. — Lapsi, lapsi, sanoi sairas ja siveli korkeaa otsaa. Silloin suistui nuorukainen polvilleen, peitti käden huulillaan ja purskahti kuumaan itkuun. Hän paineli poskiaan pitkin sairaan käsivartta, hän voihki ja nauroi. — Isä, isä. Hän oli polvillaan maassa. — Isä, isä, höpisi hän itsekseen milloin itkien, milloin nauraen sentähden, että sana oli kaunis, ja sentähden, että hän juuri oli oppinut lausumaan sen. — Ymmärrättekö, puhkesi hän äkkiä kuiskaamaan, — että minä olen teitä vihannut siksi, etten saanut rakastaa. Te olitte minulle suurin maan päällä jo silloin, kun minä olin lapsi ja tahdoin lyödä teitä. Isä, isä! Nyt te ette saa kuolla. — Hyvästi, lapsi, keskeytti hänet vanhus, veti suuren kantasormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen. Poika pusersi kätensä nyrkiksi ja painoi huulensa sormusta vasten. Hän katseli kuolevan kasvoja viiltävässä tuskassa. Hän luki niistä, että isä ymmärsi hänet ja hyväksyi hänen ylpeytensä. Kuolevan kasvot hymyilivät. Niihin painui rauha. Äkkiä alkoivat äsken niin selkeät silmäterät mennä sekaisin. Poika iski hampaat nyrkkiinsä, ettei parkaisisi, ja jätti hoippuen huoneen. Ulkona sarasti jouluaamu.

3210.txt

Maila Talvion 'Hämähäkki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3210. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

JÄLLEENNÄKEMINEN Novelleja Kirj. JUHO HOIKKANEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924. SISÄLLYS: Jälleennäkeminen. Kello kaksitoista. Veto. Härkävieraita. Hiilimiilulla. Petäjän kosto. JÄLLEENNÄKEMINEN I Mäntylän tölli alkoi vähitellen vapautua talvisista kinoksistaan. Kattojen keralla pälveytyi ensin läheisen mäen päivän puoleinen rinne, sitten suli lumi tasaisiltakin mailta ja huuhtoutui lirisevinä puroina läheiselle nevalle. Illoin aamuin kuhersivat teeret petäjien latvoissa mäen harjalla, kunnes toraisat rastaat myöhemmin anastivat männikön haltuunsa. Eräänä aamuna keikutteli västäräkki pyrstöään tuvan katolla, eikä aikaakaan, kun jo pääskynen lentää suihkasi navetan ovesta sisään. Pimpula ja pässi tuotiin akkunattomasta läävästä kirkkaaseen päivään. Vilkaistessaan aurinkoon seitsenkuukautisen eron jälkeen lupsautti lehmä silmänsä kiinni ja jäi kuin pökertyneenä paikalleen. Mutta yht’äkkiä se ylenpalttisen ilon yllättämänä päätänsä pudistaen tuhautti voimakkaasti sieraimiinsa, mölähti ja potkaisten takajalkansa taivasta kohti lähti häntä pystyssä laukkaamaan metsään, väliin aina takaisiaan ilmaan lingoten. Pässi seurasi päkättäen jäljessä, seiväsjäykillä säärillään hypäten koppina korkealle. Vasta mäen harjalla Pimpula pysähtyi ja puhalsi rinnastaan talvisen ikävänsä pariin pitkään, sydänmaata raiuttavaan ammuntaan. Sitten lehmä ja pässi painautuivat mäen taakse, viettääkseen siellä avarilla laitumilla eroamattomina toveruksina kesäiset päivänsä, niinkuin olivat talvensakin pimeässä navetassa yksissä eläneet. Mökin haltijat Antti ja Annastiina nauroivat ääneen. Kesä oli tullut. Mutta Mäntylän torpassa oli vielä kolmaskin ihmiseläjä, johon suvi ei näyttänyt tehneen erikoisen ilahduttavaa vaikutusta. Hän oli yhdeksissä oleva tyttären tytär, Susanna, jolla ei ollut isää ollenkaan eikä äidistäkään mitään muistoa, ei tietoa edes sen vertaa, elikö hän vielä vai oliko jo kuollut. Tytöllä oli läheisiä vain vaari ja mummo, mutta ennen kaikkea Leppaheltta. Samoin kuin Pimpula ja pässi olivat myöskin Susanna ja Leppaheltta eläneet yhdessä eroamattomina tovereina ja näyttivät vuosi vuodelta kiintyvän yhä lujemmin toisiinsa. Lyhyen elämänsä aikana oli Susannan sydämelle ehtinyt kertyä jo yhtä ja toista painavaa, mutta mitään niin järkyttäviä elämyksiä eivät toverukset olleet ennen kokeneet, kuin nyt alkaneen kesän aikana tulisi tapahtumaan. Juhannuksen tienoissa istutti Antti tupakan taimia navetan taakse. Muutamaa päivää myöhemmin sattui niin onnettomasti, että kana pääsi hetkiseksi Susannan silmän alta ja meni raaputtamaan tupakkamaata. Antti ei ollut milloinkaan jaksanut ymmärtää Susannan ja Leppaheltan läheistä kiintymystä toisiinsa; se tuntui hänestä luonnottomalta, jonka vuoksi hän melkein vihasi kanaa. Kun häntä nyt lisäksi suututti se, että kana oli turmellut osan hänen kessumaatansa, sai hän tästä riittävän aiheen panna aiemmin kypsyneen päätöksensä täytäntöön. Hän ahdisti Leppaheltan navettaan vangitakseen sen siellä, mutta kun kanalla oli siivet, ei vanhan miehen ollut niinkään helppoa saada sitä kiinni. Hien valuessa virtana otsalta ja kasvot punaisina hän vihdoin huohottaen raahasi rimpuilevaa ja kaakattavaa kanaa siivestä ulos ja käveli kiivaasti havupölkylle, painaen sille uhrinsa pään. Havurauta kohosi jo ylös katkaistakseen kanan kaulan, kun Susanna, joka oli kuullut surkean kaakatuksen kuin avunhuudon, vihurina kiiruhti hätään, tarrasi Antin kohotettuun käteen ja kirkaisi: »Vaari!» Antti hätkähti ja kana riuhtautui irti hänen kainalostaan. »Jääköön nyt tällä kertaa, mutta jos minä sen raaputtajan vielä kerran näen tupakkamaallani, niin silloin sen pää putoaa», sanoi hän jyrkästi ja löi raudan pölkkyyn. Susanna ei vastannut mitään, mutta hän heitti vaariin niin leimuavan silmäyksen, että tämän katse kilpistyi. Tyttö lähti tavoittamaan kanaa, joka äskeisen ahdistelun jälkeen oli vielä niin arkeissaan, että epäili ystäväänsäkin. Saatuaan sen kiinni Susanna sulkeutui tyhjään aittaan, johon oli laittanut kanalle pesän, itki ja hyssytteli siellä Leppahelttaa kuin pientä lasta. Silmät raollaan kurahteli kana tyytyväisenä hänen sylissään. Mummon oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen tytön lähtemään aitasta yöksikään tupaan. Tämän jälkeen Susanna päivisin paimensi Leppahelttaa, jättämättä sitä tuskin hetkeksikään näkyvistään, ja makuutti öisin vieressään, niin että se ei kertaakaan päässyt tupakkamaalle. Mutta kun hänen kerran oli lähdettävä kylään asialle, sulki hän kanan tyhjään heinäkoppeliin, ja sieltä se pääsikin seinähirren alitse tunkeutumaan ulos ja meni taas vaarin taimia raaputtamaan. Toinen kohtaus muodostui samanlaiseksi kuin ensimmäinenkin, kuitenkin sillä eroituksella, että Antti, joka oli saanut uuden tuuman päähänsä, ei nyt vienytkään kanaa pölkylle, vaan pisti sen vasuun, kietaisi vaaterääsyä peitteeksi ja koppa kainalossa lähti painaltamaan Kuorelahteen, jonne päästyään laski Leppaheltan talon kanojen joukkoon ja heitti palatessaan vanhan kopparäyskän tiepuoleen. Kun Susanna vähän jälkeen vaarin saapumisen tuli kotiin, meni hän heti vapauttamaan Leppahelttaa heinäkoppelista, mutta kun sitä ei siellä enää ollutkaan, säikähti hän niin, että kalpeni ja alkoi vapista. Toinnuttuaan hiukan hämmästyksestään hän ensi työkseen juoksi navetan luo tutkimaan havupölkyn päätä ja hakkurin terää, olisiko niissä verta näkyvissä. Etsi sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat lähiympäristöstä, mutta kun kanaa ei löytynyt, meni hän vaarin luo ja kysyi niin raivoisena ja samalla järkytettynä, että Antin huulilta oli luiskahtamaisillaan salaisuus ilmi: »Missä Leppaheltta on?» »Le-leppahelttako?» sammalsi vaari, kuten ainakin se, jonka tunto ei ole puhdas. »Vaari on tappanut sen!» »E-eh!» koveni nyt vaarikin. »Sinnehän sinä salpasit sen heinäkoppeliin lähtiessäsi.» »Mutta sitä ei enää ole siellä.» »Sitten on toista — käydäänhän katsomaan.» Mentiin katsomaan ja havaittiin, että kana oli ryöminyt ulos seinähirren alitse, koskapa hirren säröön oli jäänyt pari höyhentä, jotka Susanna otti käteensä. »Mutta minnekäs se sitten on joutunut, kun sitä ei näy tupakkamaalla eikä missään?» kysyi Susanna. Vaari mietti tuokion ja sanoi sitten: »Olisiko haukka vienyt.» »Haukka!» kiljasi tyttö ja karkasi molemmin käsin rintaansa, ikäänkuin olisi sinä hetkenä tuntenut omassa ruumiissaan pedon kynsien kouristusta. Vaarin otaksuma tuntui niin luonnolliselta, että sitä ei voinut epäillä. Hän oli nähnyt miltei joka päivä haukkoja ja valkeasiipisiä kotkia kaartelevan ilmassa mökin yläpuolella ja istuksivan kelohonkien latvoissa, ja ellei hän olisi pitänyt kanaa niin tarkan valvonnan alaisena, olisivat ne sen varmasti jo ennenkin vieneet. Susanna sulkeutui taas aittaan, jossa oli Leppaheltan pesä ja siinä kuin muistona kaksi valkoista munaa, eikä mummo saanut houkutelluksi häntä tällä kertaa yöksikään tupaan. Siinä hän istui lattialla, pesän vieressä, polvet koukussa ja itki, mutta kun kyyneliä ei enää tullut, katsoi hän vain murheellisena pesään, silitteli noita hirren säröstä ottamiaan kahta höyhentä ja hiveli niillä poskeansa. Seuraavana päivänä Susanna istui mäellä suruissaan, vihasi variksia ja rakasti rastaita — siksi, että edelliset olivat sortajia, jälkimmäiset sorrettuja. Keskeytymättä pitivät rastaat rattoisaa, meluavaa rupattelua keskenään, mutta ykskaks leimahti kuin tulena jossakin hirveä rähinä ja siinä tuokiossa oli koko metsä yhtä ainoaa, korvia vihlovaa räkätystä ja säkätystä. Susanna taputti ilosta käsiään nähdessään variksen kiireen kaupalla pyrkivän pakoon rastaiden pesimäpaikalta, mustat siivet tuulimyllynä viuhtoen, kun takaa-ajajat yht'aikaa joka puolelta ahdistivat. Vielä suurempi oli hänen ilonsa nähdessään yhden ainoan rastaan rohkeasti hyökkäävän sydänmaalta päin lentää lonkkivaa varista vastaan ja käännyttävän takaisin sitä itseänsä niin paljon isomman linnun, ryövärin. Niin hänkin tahtoisi tehdä! Ei syyttömille, vaan kaikille niille, jotka olivat pahoja. Mutta sattui joskus niinkin, että joku vanha, kokenut varis, jonka päässä oli arpia entisistä tappeluista, ei lähtenytkään pakoon, vaan äkäytyi istumaan paikallaan ja hyökkäysten uusiutuessa vetäytyi vain yhä syvemmälle oksien tiheikköön kuin linnoituksen suojaan. Silloin Susanna meni rastaiden avuksi ja käsiään yhteen läiskyttämällä tai kiviä nakkelemalla pakoitti variksen jättämään tukipaikkansa ja antautumaan avoimeen ilmataisteluun, jolloin rastaat kyllä helposti suoriutuivat. Huomatessaan haukan kaartelevan ilmassa Susanna kiristeli hampaitaan ja pui nyrkkejään sitä kohti. Saisin sen murhaajan käsiini, niin repisin elävänä kappaleiksi, ajatteli hän. Monta päivää peräkkäin Susanna kierteli metsissä etsimässä Leppaheltan surmapaikkaa; sillä hän arveli, ettei haukka ollut saalistaan kovinkaan kauaksi kynsissään kantanut, ja syöntipaikalle oli varmaankin jäänyt höyheniä merkiksi. Hänen tarkoituksensa oli pystyttää rakkaan vainajan kuolinpaikalle risti tai muu muistomerkki, jonka luona hän sitten salaa kävisi suremassa ja itkemässä. Kävellessään etsintämatkoillaan kerran Kuorelahteen päin hän löysi polulta vaaterääsyn, johon oli tarttunut muutamia valkoisia höyheniä, ja vähän sivusta oman vanhan perunakoppansa. Hän juoksi kiireesti kotiinsa, meni vaarin eteen ja silmät vihasta säihkyen kysyi: »Missä Leppaheltta on?» »Leppahelttako?» yritti vaari jälleen tekeytyä tietämättömäksi, mutta nähdessään Susannan kädessä kumoamattomat todistuskappaleet, ei hänen lopuksi auttanut muu kuin tunnustaa totuus. Tuskin oli Susanna sen ehtinyt kuulla, kun hän jo juoksujalkaa riensi Kuorelahteen, jonne päästyään hän oli niin väsynyt ja hengästynyt, että piti hetkiseksi heittäytyä maahan pitkäkseen levähtämään. Vuosien kuluessa hän oli tullut niin ihmisaraksi, että näin yksin ollen ei uskaltanut mennä kartanolle, vaan jäi riihen nurkan takaa salaa kurkistamaan, olisiko kanoja näköisällä. Hänen onneksensa olivat ne navetan takana tanhualla. Niitä oli paljon, mutta tuosta ruskeasta parvesta oli hänen helppo huomata oma pieni, valkoinen kanansa, joka aran näköisenä pysyttelihe muista erillään. Kun talon tyttönen kävi ripottelemassa kanoille siemeniä ja Leppahelttakin yritti tulla yhteiselle aterialle, niin hirmuisen iso kukko oli heti komentamassa ja kanat äkäisinä hänkimässä loitolle. Tämän nähdessään Susannan silmiin tuli kyyneliä ja kädet puristuivat nyrkkiin. Miten hän nyt uskaltaa mennä kanaansa tuolta aukean yli ottamaan, sattuisi vielä joku talonväestä näkemään? ajatteli Susanna. Hän päätti houkutella sen luokseen huutamalla. »Leppaheltta, Leppaheltta — tipo, tipo.» Kana kurkotti kaulaansa ja käänteli päätänsä, mutta ei nähtävästi ollut selvillä, mistä päin tuttu, kutsuva ääni kuului. »Leppaheltta — tipo, tipo, tipo...» Siivet haralla lähti nyt kana juosta kaahittamaan ääntä kohti ja Susannan sylissä otti ymmärtäväisesti kurahdellen vastaan tämän liiankin kiihkeitä hyväilyjä. Kotiin palattuaan näytti Susanna Leppahelttaa vanhuksille ja itku kurkussa puhui vaarille soimaten: »Tässä tämä nyt on, tämmöisenä tätä vierasta siellä on pidetty — niskakin revitty höyhenistä ihan paljaaksi. Mutta minkä tähden minua ja Leppahelttaa kaikki sortavat? Minkä tähden meidän ei anneta olla yhdessä, kun meillä kummallakaan ei ole isää eikä äitiä, eikä muuta ystävää kuin toinen toisemme?» Vaari ei vastannut mitään, mutta mummo sanoi liikutettuna: »Annetaanhan olla, annetaanhan Susannan ja Leppaheltan yhdessä olla — vaarikin on luvannut ja katunut. Eihän tuo ole elämältä liian paljon pyydetty.» II Kesä oli mennyt. Mäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä syysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on jotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen tuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee hiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä kuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi seestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta muuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas suuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai hajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin. Pimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen yö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset olisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren suuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti kajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen epätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen pilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka vuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä raskaampia. Hän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten maantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin. Ja vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan, sillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään vihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä voimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin jaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun varteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta silmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon akkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa lähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt tällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei ollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen kahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän ja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko lapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi tietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin. Olisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin oltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman auringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat todellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen koitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että hän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki ratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran oli niin pitkän matkan tullut. Hän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt heti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain äärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen, olisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä täällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes tämä poistuisi. Ensimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen kana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja kutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse ei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä laitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana istui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella nukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt lapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt. Tämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli jättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat värähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet kurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla: »Susanna — Susanna — lapseni, — lapseni!» Kun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia hiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että silmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo kahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta paljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja jäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli. Hän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat vapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä lensi odotettu hänen kaulaansa. »No, no... älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina tukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan vasten. Eikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen rinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti liekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän näännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut suudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi. Hän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät, tuntemattomat, toisilleen. »Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule tervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä sävy. Mutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen ujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti, ikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää lentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista, joka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä kuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin näköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot, herrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä. Äidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi vähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa kuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä vastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle johtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen, nähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei uskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua toiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa, otti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen tarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa liikkumattomana kuin kuvapatsas. »Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku kännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri, mummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä: »Kuinka Susanna ilkiää olla tuommoinen. No, ota nyt, kun äiti antaa.» Mutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja aavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja torjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa: kauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja kallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään. Hän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui nyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka näytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat, kuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla huulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti katuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi. Nukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään kuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että poski poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin, kuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä lyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin kiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona selälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen jalka singonneina loitolle ruumiista. Tämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen hiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja hän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä ei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen. Susannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi samalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin masentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan, surkuttelihan vain alistuvana: »Minkäs sille mahtaa, minkäs sille mahtaa: — kohtalolleen.» Annastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi keitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla juotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan ei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat maata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta väsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron jälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta kun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita Susannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja kun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi hän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen katsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle punastumistaan. Antin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja Susanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan sängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä, kuiskasi Esteri lattialta: »Äiti, jokohan Susanna nukkuu?» »Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla puolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi tutkaisi kuitenkin: »Susanna!» Kun tyttö vastauksen asemesta hengitti erikoisen raskaasti, voi päättää hänen vaipuneen sikeään uneen. Huoletta saattoi siis Esteri pyytää äidiltään, tosin hiukan alennetulla äänellä, jota jo yön hiljaisuuskin tuntui vaativan: »Kertokaa nyt minulle Susannasta, oikein paljon — kaikki, kaikki!» »Mitäpä erikoista minä hänestä voisin kertoa. Mutta jos tuo Leppaheltta osaisi puhua, niin sillä voisi olla sinulle Susannasta hyvinkin paljon tarinoitavaa.» »Leppaheltta?» »Niin, tuo orrella nukkuva kana. Minä luulen, että se on Susannalle kaikkein rakkain. Sitä syöttelee, sille puhelee, sen kanssa seurustelee päivät pitkät ja sille sydämensä salaisimmat asiat uskoo. Talvella pitää sitä täällä tuvassa ja makuuttaa usein öisin vieressään. Mutta nyt tänä kesänä sai Susanna hoidokkinsa takia suurta surua.» »Oi voi! Minkä tähden, mistä syystä?» Annastiina kertoi pääpiirtein ne raskaat koettelemukset, joita ystävyksillä oli kesän aikana ollut. »Mutta minkä tähden Susanna käyttäytyi minua kohtaan sillä tavalla kuin se äsken teki? Miksi se ei huolinut makeisista eikä nukesta?» kysyi Esteri. »Susannan käytös johtui kai pohjaltaan samoista syistä kuin sen monet muutkin menettelyt — niinkuin esimerkiksi sekin, että hän monen monituista kertaa on tullut kylältä kotiin itkien, parkuen, silmät punaisina kuin särellä», sanoi Annastiina. »Herra varjelkoon! Mutta minkä tähden?» »Sen tähden, että sitä siellä on haukuttu äpäräksi ja lehtolapseksi.» »Hui!» »Ja vielä paljon rumemmillakin sanoilla on se saanut kuulla itseänsä nimiteltävän. Susanna on siitä syystä tullut niin araksi, epäluuloiseksi, nurja- ja vihamieliseksi, että hän epäilee kaikkia vieraita, syyttömiäkin, sillä hän arvelee —- eikähän lapsi taida siinä kovin väärässä ollakaan — että kaikki ajattelevat hänestä samoin, vaikka kaikki eivät lausu ajatuksiaan ilmi. Siellä kylillä on Susannan sydämeen kylvetty niitä ohdakkeen siemeniä, joiden taimia hän on kyynelillään kastellut ja jotka ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että niiden piikit alkavat terävinä pistää: tyttö ei enää usein itke, nyt se kyynelten sijasta puree hammasta ja lyö — niinkuin äsken näit. Minun on melkein mahdoton saada sitä lähtemään kylälle asialle. Kun Susanna tuli siihen ikään — ja se tuli siihen liian aikaisin — että rupesi hiukan ymmärtämään asioita ja alkoi muun ohella udella sitäkin, missä hänen isänsä ja äitinsä ovat, niin täytyi minun lopulta sanoa, että Susannalla ei isää olekaan — eikä oikeastaan äitiäkään. Mutta kun se sitten alkoi kysellä, miksi hänellä ei ole isää eikä äitiä, vaikka sillä ja sillä on, niin siihen minä en osannut vastausta antaa. Myöhemmin hän lienee saanut kylältä jonkinlaisen selon siitäkin seikasta, koskapa kerran kotiin palattuaan heitti vauvansa palavaan uuniin eikä ole sen koommin nukkea tai muuta leikkikalua pitänyt.» »Eikö Susannalla sitten ole yhtään ystävää?» kysyi Esteri itkevällä äänellä. »No, eihän hän ole minua näihin asti ainakaan vihamiehenään pitänyt», vastasi Annastiina. »Niin, että yksi ystävä siis kuitenkin on. Minä olen siellä maailmalla nähnyt sellaisiakin lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää.» »Se on hyvin niukka lohdutus. Mutta lie niitä ystäviä Susannalla toki pari muutakin lisäksi.» »Ketäs ne ovat?» »Paitsi Leppahelttaa on niihin Susannan harvoihin ystäviin luettava vielä Kuorelahden Kalle.» »Milläs keinoilla Kalle on onnistunut pääsemään armollisen neidin suosioon?» »Kalle oli näiden yhdessä kiertokoulua käydessä asettunut Susannan puolelle, kun muut pakkasivat pilkkailemaan, kuuluipa kerran livauttaneen jotakin suulainta korvalle suojattiansa puolustaessaan. Ja sitä hyvää väliä näyttää yhä vain jatkuvan. Ties, vaikka Susanna vielä Kuorelahdessa emäntänä keikkuisi... Älä!» Susanna punkkasi kyynärpäällään mummoa kylkeen, niin että tämä hiukan älähti ja keskeytti puheensa. Mutta kun tyttö taas hengitti syvään ja raskaasti, arveli mummo hänen unissaan tyrkänneen. »Ohhoh! Onpa sillä äidillä suuret tuumat. Saattaahan sitä hyvää väliä Kallen puolelta jatkua vielä niin kauan, kun ollaan viattomia, voidaanpa vielä aikuisinakin salaa seurustella, mutta julkisuudessa ei olla tuntevinaankaan. Ja kun pitäisi lähteä vihille, — ja vaikka siihen olisi painava pakko, niin... Voi voi... mitä minä nyt!» »Mitä voi voi?... Puhuitko sinä nyt itsestäsi?» »Ei, ei — en minä mitään... Mutta mitenkäs isä? Onkos se minun asiani isälle vielä yhtä raskas kuin silloinkin, alussa?» »Eipä se taida paljon muutakaan olla. Muistathan sinä, kuinka isäsi rakasti ja helli sinua, niinkuin ainoaa lasta rakastetaan, leikkikätkyet teki, vieläpä puodistakin vähillä varoillaan leluja osti. Ja muistathan sinä, kuinka se koetti sinun mieleesi jo pienestä pitäen takoa sitä käsitystä, että kunnia, kunnia on köyhän ainoa rikkaus. Senpä vuoksi isäsi ei ole sitä häpeääsi, joka samalla on hänenkin häpeänsä, voinut vieläkään sulattaa. Sitä yhtä ja samaa asiaa se on hengessään vuosien kuluessa pureksinut kuin koiruohoa ja kerran jos toisenkin koettanut nielaista sitä. Mutta kun on luullut sen jo sydämensä syvyyksiin unhoon hautautuneen, on se sieltä aina omalla voimallaan röyhtäytynyt ylös kuin märepala lehmän suuhun, katkeran mielen uudelleen pureksittavaksi ja taas alas nielaistavaksi.» »Mitäs tänne muuta kuuluu?» tutkaisi Esteri. »Mitäpäs sitä muuta kuin vanhuutta ja heikkoutta. Mutta mitenkä sinun laitasi on, lapsi parka? Missä olet nämä monet vuodet ollut, kun et ole edes kirjelippua lähettänyt?» »Kaupungit ja muut liikepaikathan ne ovat maaseudun rikkatunkioita», sanoi Esteri. »Ensin palvelin pari vuotta piikana ja sen jälkeen olen ollut tehtaan työläisenä.» »Ilmankos kasvosi ovatkin käyneet niin kalpeiksi — ennen punoittivat poskesi kuin pihlajantertut. Mutta sanoppas, mikä sinut, kaikesta huolimatta, pakotti kotoa lähtemään, vieläpä yön selkään, hiiskumatta menostasi sanaakaan edes minulle — äidillesi?» »Se oli kai tämä korven kunnia, joka pakotti.» »Kyllähän minä sen oikeastaan kysymättänikin arvasin. Sinä olet siinä kunnia-asiassa yhtä arka ja tunnontarkka kuin isäsikin, ja hyvähän se on. Mutta onko kunniasi siellä maailman rikkatunkiolla peseytynyt puhtaammaksi? Ja onko kaupunki häpeäänsä piileksivälle suojaisampi paikka kuin tämä Mäntylän mökki?» »Ei suinkaan kunniani siitä sen puhtaammaksi ole tullut, jos ei likaisemmaksikaan, mutta onhan siellä vieraissa ihmisissä kuitenkin se — hyvä puoli, että jokainen vastaantulija ei ole sormellaan sitä tahraa osoittamassa, niinkuin täällä olisi ja Susannalle on ollutkin. Enkähän minä, kun toden sanon, alkujaan aikonutkaan niin pitkälle matkalle — ja kuitenkin paljon pitemmälle: minulla oli kotoa lähtiessäni aikomuksena huuhtaista se pyykkini rutosti ja kertakaikkiaan lumivalkeaksi.» Annastiina nosti päänsä pieluksesta. »Että kuin...? Mitäs sinä puhut nyt?» »Sitä vain, että kun silloin yöllä läksin ja pääsin Kuorelahden ohi Rotkolammen rannalle, niin minä löin siinä arpaa elämästä ja kuolemasta aamuun asti, mutta rohkeus petti, ja minä jatkoin matkaani, kun en enää voinut kääntyä takaisin.» Mummon pää painui jälleen pielukseen ja hän mietti kotvan aikaa. »No olisiko pyykkisi sillä teollasi tullut valkoisemmaksi? Eiköhän niissä sydämen asioissa liene laita samoin kuin näissä ulkonaisissakin, että jos mieli puhdasta tehdä, niin on pyykki ensin lipeässä kiehutettava, sitä väkevämmässä kuta pinttyneempi pestävä on, ja sitten vasta kylmällä huuhdeltava. Sinä olet arvatenkin niitä peseitäsi kiehuttanut sydämesi tulella häpeän ja katumuksen lipeässä jo kymmenen vuotta, mutta sinun on niitä kiehutettava vielä niin kauan, kunnes kutsumattasi tulee se kylmällä valelija, joka lopullisesti valkaisee niin ruumiin kuin sielun.» »Oikeinhan äiti puhuu ja kauniisti, mutta niitä asioita ei kykene täysin tajuamaan kukaan muu kuin se, jolla on itsellä niitä peseitä pyykissä ollut.» »Eipä tietenkään. Täällä kotipuolessasi on sinua pidetty melkein kuin kuolleena, kun ei ole tiedetty, oletko enää elävien maillakaan. Sen silloisen lähtösi syyn minä kyllä ymmärrän. Mutta minkä tähden sinä nyt tulit takaisin?» »Minun täytyi lähteä pakoon sitä samaa itkua, jota kerran täältä pakenin. Noustessani vuoteeltani aitassa silloin syyskesän yönä, heräsi Susanna ja alkoi itkeä. Se oli viimeinen ja kaikkein vaikein este, joka vielä viime hetkellä oli tekemäisillään lähtöaikeeni tyhjäksi. Päästäkseni kuulemasta lapsen itkua ja estääkseni sen tyyten järkyttämästä horjuvaa päätöstäni, minun piti käsin tukkia korviani, ja lopuksi kääräistä vaatteet kainalooni ja juosta paitasillani tuonne mäelle, jossa vasta puin ylleni. Istuin siellä sitten, kuinka kauan lienen istunutkaan, ja jatkoin taas matkaani. Mutta se itkupa ei lakannutkaan kuulumasta, se nyyhkytti puitten huminasta ja Rotkolammen lipattavista laineista. Lähtöni, matkani ja kaikki oli minulle silloin ja on vielä nytkin kuin hämärää unennäköä, kuin jonkin näkymättömän kuljettamana olisin elänyt ja liikkunut jossakin toisessa maailmassa. Kun sitten täältä sydänmaan hiljaisuudesta jouduin maailman meluun ja suuren kaupungin humuun, vaikeni itku joksikin aikaa. Mutta kun vuosien kuluessa tutustuin ja kyllästyin siihen kaikkeen, eikä sillä ollut minulle enää mitään uutuuden viehätystä, aloin tuntea suurempaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä kuin milloinkaan täällä kotona. Silloin alkoi lapsen itku taas kuulua korviini, se valitti tehtaan pillin kimakassa vihellyksessä ja satojen pyörien ja rattaiden huumaavassa surinassa. En voinut sitä enää kestää ja niin täytyi viimeinkin lähteäkseni — paetakseni taas täältä ensi yönä.» »Ensi yönäkö jo!» »Niin, en minä voi nyt täälläkään olla. Ja jos näin tiesin olevan, olisi ollut onnellisempaa, etten olisi ollenkaan tullut, että sittenkin olisin pyörtänyt tuolta mäeltä takaisin, niinkuin aioin.» »Jos sinun tarkoituksesi oli löytää täältä lapsesi, se Susanna, jonka silloin jätit, niin sinun olisi pitänyt palata vuosia aikaisemmin. Miksi et ennemmin tullut?» »En ole voinut, sillä minunhan täytyy täällä kotipuolessa kulkea tuttujen paikkojen ohi öisin kuin pahantekijä.» Kun keskustelu tuntui jo loppuneen ja oli vaiettu niin kauan, että kumpikin luuli jo toisensa nukkuneen, kuiskasi Esteri: »Äiti!» »No?» »Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te tulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran, vaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen poskea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei ole puhunut halkaistua sanaa.» »Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen ilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen, että se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti livistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä yössä.» »Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella Susannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.» »Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että voi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen kaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo kylmenemään päin.» Esteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa henkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä huokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä huokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen rikkinäiseen akkunaruutuun. KELLO KAKSITOISTA I Mustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli palstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne. Kuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei kaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa haltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin lattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta kiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle ja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin vastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua! Oli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja, mutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli rauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava raivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä voimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden äärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja muitakin kotieläimiä. Vastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai. Ei viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan kirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi rinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin kuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen kuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta, kuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin viimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen kohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista, kello kaksitoista...! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa taival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen lyheni. Kun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen merkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui jotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta, arveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen synti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin etsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon. Mutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden ovea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle oli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt niin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli laskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti muistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine. Salamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut toisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella seikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän se voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä noita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko mustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana käärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn. Mutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen johtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli kaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut häneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja — niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä oli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka vihassa eroaa. Lisäksi: mitä merkitsivät autio tupa ja silitysrauta? Loppujen lopuksi näkijän uni loi hämäryyteen pikemmin pimeyttä kuin valoa. * * * * * Kuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti. Kerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää, millä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa kirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen, määräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen vaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä mitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset kirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty. Paria päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle päin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että hän saattaa palata kotiin vasta illalla. Päästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja ilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti. Rovasti katsoi hetken aikaa ääneti tulijaa ja sanoi sitten: »Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on nyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin ettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä seurakunnan kanssa?» »Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja huomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa yhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin kauan», sanoi Matti. »Teillä on kaiketi jokin painava syy, joka kiirehtii?» kysyi rovasti. »On — painava kuin vuori.» Rovastin ääni muuttui virallisen juhlalliseksi: »Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä kysyn: mikä se on?» »Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä eroan tästä elämästä.» Hänen täytyi pitää pieni väliaika ennenkuin jaksoi jatkaa: »Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti ymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin multaa.» Joku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti oli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni muu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi jonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus näytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon pimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä harvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja sallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua. »Oletteko ruumiillisesti terve?» kysyi rovasti vihdoin. »En voi sanoa, olenko terve vai sairas, mutta kaupungin lääkäri, jolla vartavasten kävin itseäni tutkituttamassa, ilmoitti, että kaikki on niinkuin ollakin pitää.» »Sydän myös?» »Sydän käy kuin ronomeetteri, sanoi tohtori.» »Hm... Ettehän aikone tehdä itsellenne väkivaltaa?» jatkoi rovasti epäluuloisena. »Väkivaltaa... Olen käsitellyt köysiä elämäni iän, ja jos minulla olisi itsemurhan aikeet, niin minun ei olisi tarvinnut tulla rovastilta kysymään neuvoa, miten silmukka tehdään», vastasi Matti loukkaantuneena. »No, mistä lähteistä olette saanut tietää kuolinhetkenne niin minuutilleen?» »On ennustettu.» »Kuka on ennustanut?» »Mustalainen — Riitta Haakertiksi sitä sanotaan.» »Vai niin...! Minä olen kuullut siitä naisesta paljonkin, vaikken ole häntä ikinä nähnyt, sillä se ihminen kiertää kirkkoa ja pelkää pappia kuin rienaaja ristiä. Ja jos tuo pimeyden palvelija olisi syntynyt muutamaa sataa vuotta aiemmin, olisi hän päättänyt päivänsä polttoroviolla. 'Kirjoistaanko' hän katsoi vai kämmenestäkö löysi elämänne rajapyykin?» kysyi rovasti ankarana. »Sitä en tiedä mistä, mutta sen tiedän, että toisen oli sanat mustalaisen suussa. Ja eikös ole yhdentekevää, vaikka ne olisi koira korvaani haukkunut, kun vain on totta haukkunut. Onhan aasikin...» »Kyllä: onhan aasikin puhunut totuuden sanoja, mutta kuka takaa, että mustalainen on tehnyt samoin?» Matti taputti kädellä vasemmalle puolen rintaansa: »Täällä on takaaja.» »Jos siellä lienee.» »On — on itsellänikin sellainen tunne ja vaikutus.» Kyselemättä enempää asioita, joista ei voinut selvyyttä saada, rovasti puki virkamerkit yllensä ja nosti vihkipallin keskelle kamarin lattiaa. Kun Matti viittauksen saatuaan polvistui sille, tapahtui se niin raskaasti kuin isketty teuras olisi lysähtänyt lattialle polvilleen. Rovasti ryhtyi nyt valmistamaan rippivierasta pyhälle aterialle. Suljetuin silmin ja painunein päin Matti kuuli jostakin yläpuoleltansa putoilevan sanoja kuin pilvistä ikään, väliin villana liihoittelevina lumihiutaleina, vähin ukkosen säestämänä rankkana raesateena. Joka syntikuuron jälkeen Matin pää painui entistä alemmaksi, niinkuin painuu hennon puun latva talvella yhä kasvavan lumitaakan alla. Kun laki ja evankeliumi olivat, näin vuorotelleet jonkun aikaa, löi kuin salvan Matin aistien eteen, niin että hän enää vain puolella korvalla kuuli, mitä rovasti puhui. Lämpimänä kesätuulena leyhähti kaukainen muisto hänen olentonsa lävitse, pyyhkäisten hartioilta kolmekymmentä vuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Ei ole enää torstai, vaan lauantai. Hän on tässä samassa kamarissa näinikään pallille polvistuneena, pappi edessänsä ja Eeva-Loviisa rinnallansa nuorena ja rakkautta hehkuvana, kruunu päässä. Sitten katosi Eeva-Loviisa yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin ja punaiselle sametille polvistui joku toinen. Matti pusersi silmiänsä lujemmin kiinni nähdäksensä paremmin, kuka se tuntematon tulija oli. Mutta hän ei saanut syntymään selviä piirteitä, ainoastaan jotakin epämääräisen mustaa ja kalpeaa, jonka läheisyys huokui kylmää kuin jäävuoren henkäys, niin että Matin ruumis ja sielu alkoi väristä. Tämän havaittuansa rovasti ajatteli, että sana on jo tehnyt tehtävänsä, nostanut lämmön kiehumapisteeseen ja ripitettävä tarpeeksi kypsynyt sakramentin osallisuuteen. Antaessaan leipää ja viiniä hänen täytyi hiukan kohottaa Matin päätä leuan alta, niinkuin tehdään heikolle sairaalle lääkettä annettaessa, minkä jälkeen se jälleen tahdottomana nuokahti alas. Hetkistä myöhemmin Matti tunsi rovastin käden laskeutuvan hiljaa päänsä päälle ja kuuli sanoja niin hartaasti lausuttuja, kuin hänen iäinen autuutensa olisi riippunut niiden varassa: »Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.» Matin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli oikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin jäähyväisiksi: »Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Täyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se kuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä perjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan Häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa... Jumalan haltuun.» »Jumalan haltuun.» II Matin pappilasta lähdettyä oli hänen rintaansa jäänyt tuikuttamaan pieni toivon kipinä. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että rovasti ei uskonut mustalaisen ennustukseen, ja se keventäen horjutti hiukan hänen omaakin uskoansa. Mutta kun hän paluumatkalla johtui ajattelemaan, että ehkä rovasti uskoi, vaikka tahtoikin puheissansa kierrellä kautta rantain, samoin kuin lääkärikin kuolemansairaalta toivon läpinäkyvällä harsolla verhoaa alastoman totuuden. * * * * * Yö perjantaita vasten oli Matille oikea Getsemanen yö. Seuraavana aamupäivänä hän toimitti kotiväkensä heinäntekoon ulkoniitylle; sillä hän tahtoi ratkaisevan hetken tullessa olla yksin, niinkuin oli pitkän odotusajankin tuskat yksin kantanut. Hän oli monta kertaa miettinyt päänsä ympäri, missä hän tuon kutsumattoman vieraan vastaanottaisi, ulkonako vai sisällä, mutta ei vieläkään ollut päässyt siitä päätökseen. Tähän epäröintiin kätkeytyi tiedottomana itsesäilytysvaistona jokin kaukainen pelastuksen toivo, samanlainen kuin lienee kaikilla hukkuvilla, niilläkin, jotka eivät voi edes oljenkorteen tarttua. Paljon oli ajatteluttanut myöskin epätietoisuus siitä, missä muodossa surma häneen vasamansa iskee. Äkillinen halvaus voisi tehdä lopun silmänräpäyksessä. Saattaisi nousta ukonilma, sinkauttaa salaman pilvistä alas, ja tuho olisi yhtä nopea. Ja onhan niitä putoillut taivaalta palavia kiviäkin maahan; eipä tarvitsisi muuta kuin että sellainen suuri möhkäle mätkähtäisi päähän — ja kuka tietää, vaikka se hirveällä vauhdilla jo olisikin kaukaisista avaruuksista tulossa. Jos hän jäisi sisälle, voisi huoneen katto sortua alas ja tuottaa Simsonin kohtalon, tai ylen ankara tuulispää romahduttaa seinätkin sisään ja haudata allensa kuten Jobin pojat. Sillä oli aseita lukematon paljous, eikä sen silmää voinut välttää kukaan, jonka se oli tähystimeensä ottanut. Vielä hetkistä aiemmin Matti oli päättänyt asettua ratkaisevan hetken lähetessä aukealle niitylle, taskukello kädessä. Mutta kun semmoinen pakoileminen tuntui rikolliselta petosyritykseltä, istui hän tupansa penkille akkunan pieleen ja päätti siinä odottaa kohtaloansa. Tik-tak-tik-tak ‒ ‒ ‒ Kun hän oli hätäisesti vilkaissut kelloon, alkoivat hänen silmänsä tarkoituksetta harhailla ympäri tupaa. Se oli alkujaan ollut savupirtti, jonka kiuas oli kauan sitten hajoitettu ja sijaan muurattu uloslämpiävä uuni, tukittu räppänä ja veistetty seinien alapuoli valkeaksi, ylimmän hirsikerran ja laipion jäädessä mustina muistuttamaan mennyttä aikaa. Mennyttä aikaa.... Niinkuin hän olisi pitänyt toista silmäänsä kiinni ja toisella kurkistanut pyöreästä lasista sisään, ja kuvakaapin näyttäjä pyörittänyt konettansa ja samalla esittänyt kuvien johdosta selventäviä huomautuksiansa. ‒ ‒ ‒ Mies, jonka elämänjuoksua olet kuvissani seurannut lapsuudesta alkaen tähän asti, sanoi näkymätön näyttäjä, on nyt vaihdokaskoniansa ruoskien tullut markkinoilta kotiin. Hoiperreltuaan talvisena pakkas-iltana tupansa ovesta sisään hän tuliaisiksi ottaa kuuraisen turkkinsa taskusta... Kas!... Sinun tukkasi, Matti Pellonpää, seisoo pystyssä kuin harjan terä... Ehkei sen aikomuksena sentään ole vaimoansa tyyten tappaa, ehkä se vain pelotellakseen tapailee pullolla puolisonsa päätä ja näyttääkseen kuka isäntä on... Lapsetko?... Siinähän äiti painaa pienintä suojaten rintaansa vasten, toisella torjuu miehensä uhkaavia iskuja. Isompia lapsia ei näy, ne ovat arvattavasti kipaisseet paitasillaan uunille piiloon ja päät yhdessä nurkkaan kyyristyneinä vapisevat pelosta. ‒ ‒ ‒ Tässä kuvassa se äskeinen hurjistunut markkinamies makaa vaimon vieressä rakkaassa syleilyssä... Ei, ei se naisihminen ole Eeva-Loviisa. ‒ ‒ ‒ Edelleen... — Seis! Minä en jaksa nähdä enempää, olen nyt jo märkä kuin uitettu koira, huudahtaa katsoja tuskaisena ja pyyhkii paitansa hihalla kylmää hikeä otsaltansa. — Saattaa olla, että kuvani eivät oikein miellytä, mutta jaksat tai et, katsottavasi on kaikki mitä rullalla on, vastaa esittäjä ja jatkaa koneen pyörittämistä niin vinhasti kuin hänellä olisi erikoinen kiire päästä loppuun. — Sehän näyttää, tuo mies, rikkoneen kaikki kymmenen käskyä, sanoi katsoja, kun kaappi vihdoin pysähtyi. — Sen verran vain siitä syystä, että katekismuksessa ei ole useampia, kuului ivallinen vastaus. — Mutta miten voi olla mahdollista, että ne ovat niin suuria, ne rikkeet, joita ennen ei ole huomannutkaan? — Vesipisaran salaisuus. Olethan kuullut koulupojilta: kaikkea ei voi nähdä paljain silmin — linssi suurentaa. Tik-tak-tik-tak — — — Sitten se kuvakaapin näyttäjä, ikäänkuin lähemmäksi siirtyen, sanoo hajanaisesti: — Turhaa on murehtia siitä, onko kello edellä vai jäljessä, oikeasta ajasta tullaan toisaalla huoli pitämään... Oh!... Ei sentään, ei vielä — yhtätoista se vasta paukuttaa... Niinkö — että kuulostaa kuin kirkonkelloa soitettaisiin... Yksi tunti voi olla lyhyt kuin silmänräpäys ja pitkä kuin ikuisuus... Kaikki nyt päähäsi pälkähtääkin, niinkuin se mustalais-Riittakin. Ämmä kai kiertää maailmaa niinkuin ennenkin ja ennustaa kuten ennenkin. Voi olla, että tapaatte toisenne vielä, te kaksi... Vaikeata on tietää, mitä ne siellä ulkoniityllä tekevät juuri nyt, kääntelevätkö karhoja vielä vai ajavatko jo heiniä latoon. Olisihan kyllä sopinut heittää hyvästit Eeva-Loviisalle ja anteeksi pyytää — niin, ja lapsilta myös. Mutta ei linnunsiivilläkään ehtisi ulkoniitylle enää... Hm — se siinä pöydällä syö piimänjätettä onnellisena tuopin laidalta, sillä on huoleton elämä, russakalla. Rattoisampaa kai sittenkin, että on läheisyydessä joku elävä olento ja silminnäkijä... Kyllä: aurinko paistaa vielä huomennakin ja ylihuomenna. Vai luuletko olevasi niin tärkeä henkilö, että auringon pitäisi itkien kätkeä kasvonsa sen vuoksi, että sinua ei enää ole. — Ei enää ole...! Tik-tak-tik-tak ‒ ‒ ‒ — Älä koske kelloon!... Ei aika siitä pysähdy tai peräänny, vaikka seisotatkin heilurin tai siirrät osoitinta takaisin... Ja mitä hyödyttää törmäillä edestakaisin tupansa lattiaa, takoa nyrkeillä päätään ja raastaa tukkaansa... Eivät valhettele, totta puhuvat silmäsi: kyllä haivenet kourissasi ovat omiasi, vaikka ovatkin vähän väriänsä vaihtaneet. Yhdessä tunnissa voi elää ja vanheta vuosikymmeniä... Hahaha...! Sinä naurat, Matti Pellonpää. No, pienemmistä syistä ja lujemmista päistä on ruuveja höltynyt... Itket — lapsena jälleen... Tik-tak-tik ‒ ‒ ‒ Jopa vihdoin taisit löytää oikean otteen, Matti. Parastapa on painautua polvillesi siihen penkin viereen, kätkeä kasvosi käsiisi penkkiä vasten ja — miten se sanoikaan rovasti: turvautua häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa... Kello kuului jo nostaneen lyömähakansa... III Pellonpään tupa oli uteliasta väkeä puolillaan. Nimismies istui pöydän päässä ja piti tutkintoa eilisen järkyttävän tapahtuman johdosta. Hänen edessään pöydällä oli vanha ruostunut silitysrauta, jonka muuan kulma oli veressä. »Kaikki merkit viittaavat siihen, että tässä ei voi olla kyseessä muu kuin murha. Ja kun emäntä oman ilmoituksensa mukaan on ensimmäisenä tavannut vainajan, pyydän teidän totuuden ja omantuntonne mukaan kertomaan, mitä asiasta tiedätte», kehoitti nimismies. Tehtyään aluksi selkoa miehensä maallisen vaelluksen kummallisista loppuvaiheista jatkoi emäntä: »Kun Matti eilisaamuna toimitti minut ja koko väkensä heinäntekoon ulkoniitylle, oli minulla jo lähtiessäni outo aavistus, että hänellä on tänään jotakin entistä erikoisempaa mielessä. Vaikka meillä oli eväät mukana ja oli määrä viipyä iltaan asti, en saanut tunnoltani rauhaa, vaan täytyi lähteä yksin kotiin ennen muita. Tupaan tultuani näin mieheni polvillaan penkin edessä, pää penkkiä vasten kumartuneena. Ajattelin ensin, että hän on vaipunut rukoukseen, niinkuin hänen tapansa oli tehdä viime aikoina. Mutta kun katsoin lähemmin, huomasin, että Matti oli kuollut, ja hänen vielä aamulla ruskea tukkansa oli nyt lumivalkea, paitsi niistä kohdin, mistä se oli punaisen veren tahraama. Lattialla vainajan vieressä oli kauan sitten kadonnut silitysrauta. Kaiken tämän nähtyäni pelästyin niin, että tuskin jaksoin seisaalla pysyä, mutta kun siitä hiukan toinnuin, lähdin henki kurkussa juoksuttamaan sanaa naapuriin.» »Emäntä siis on vakuutettu siitä, että tämä on talon silitysrauta?» kysyi nimismies virallisesti, pitäen murha-asetta kädessänsä. »Kyllä. Mutta, niinkuin jo sanoin, se on ollut hukkateillä ties kuinka kauan.» »Näkee kyllä, että tätä ei ole pitkiin aikoihin alkuperäiseen tarkoitukseensa käytetty. Omituista, että se juuri nyt on tähän tarpeeseen löytynyt», jatkoi nimismies. »Tähän tarpeeseen...?» kertasi emäntä, joka nimismiehen äänensävystä oli vainuavinaan tämän epäilevän häntä syylliseksi rikokseen tai ainakin osalliseksi siihen. »Minä en toistaiseksi syytä ketään, mutta varmaa on, että _jonkun_ on täytynyt käyttää tätä surma-aseena. Tutkimuksessani en ole löytänyt pienintäkään johtolankaa, joka viittaisi etsimään rikollista talon ulkopuolelta», sanoi nimismies. Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Sen jatkuessa kumartui muuan vanha mies ja otti lattialta jonkin esineen, kysyen kuin itsekseen: »Mikäs tämä on?» »Katkennut rautanaula», totesivat lähinnä olijat. Vanha mies pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli miettivän näköisenä löytöänsä. »Näkyy olevan suurimmaksi osaksi ruosteen syömä, mutta murroskohdasta, mitä siinä hivene kirkasta sydäntä jäljellä on, huomaa, ettei ole kulunut Aaprahamin aikoja siitä kun se on katkennut.» »Mitäs otusta Malakias tuolla naulantyngällä oikein ajaa takaa?» kysyttiin kummastellen. Vastaamatta siihen mitään Malakias kääntyi emännän puoleen kysyen: »Voitko muistaa missä kohdin Matti oli polvillaan tupaan tullessasi?» »En ikinä voi sitä unhottaa. Tuossa se oli, tuossa noin akkunan vasemman pielen kohdalla», sanoi emäntä, aavistaen jotakin pelastuskeinoa. »Saisinko tikkaat?» pyysi Malakias. »Tässä on, tässä ne on», touhusi emäntä lennättäen miehelle poikansa ulkoa tuomat portaat. »Nousisit taivaaseen asti ja pyytäisit itseltänsä isältäjumalalta todistuksen, kuka on syyllinen, kuka viaton.» »Voisihan tuotakin yrittää, kun olisi tässä Jaakopin tikapuut ja enkelin siivet hartioillani», sanoi Malakias ja asetettuaan portaat neuvotulle kohdalle seinää vasten alkoi kavuta kattoa kohti, emännän kiirehtien työntäessä häntä takaa. Kun mies tulitikun valossa oli hetkisen tarkastanut pikimustaa seinähirttä laipion rajassa, kuului hänen äänensä ylhäältä: »Pyytäisin hohtimia.» »Tässä on, tässä on. Kisko, hyvä Malakias, totuus esiin vaikka kalliosta», kiihkoili emäntä yhä toiveikkaampana. »Lujillepa tuntuu ottavan ruostuneen 'totuuden' kiskominen ikivanhasta luutuneesta seinähirrestäkin», vastasi Malakias. Laskeuduttuaan vihdoin alas hän sovitti vaivoin saamansa naulankärjen ja lattialta löytämänsä kantapuolen taitekohdista yhteen. Pitäen liitettä nimismiehen silmien edessä hän kysyi: »Mitäs herra vallesmanni tästä arvelee?» Nimismiehen täytyi myöntää, että osat kuuluivat toisiinsa. »Yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan on asia näin: silitysrauta on joskus maailmanaikoina, ehkäpä juuri entisen savutuvan seiniä, valkaistessa, joutavana romuna ripustettu alempaa seinältä veistäjän tieltä tuonne ylös, ollut siellä noen peittämänä ja katon kannatinparrun suojassa näkymättömiin piiloutuneena ja unohtuneena. Naula on ajan oloon ruostunut, kannatusvoima heikentynyt, kunnes se viimein on katkennut.» Asian valkeneminen — yksinkertainen kuin auringonnousu syysyön jälkeen, kosketti niin läheltä sivullistenkin sydämiä, että emäntä ei ollut ainoa, jonka silmissä välkkyi kyyneliä. »Mutta _jonkun_ on kuitenkin täytynyt käyttää silitysrautaa surma-aseena — niinhän nimismies arveli», kuului huomautus väkijoukosta. »Epäilemättä; sillä miten vuosikymmeniä seinässä ollut naula olisi osunut itsestänsä taittumaan juuri sillä sekunnilla, jolloin Matti sen alle päänsä penkkiin painoi», lisäsi toinen. »Kun minä eilisiltana pesin isännän ruumista, oudoksutti minua muun ohella se, että vainajan nyrkkiin puristetut kädet olivat turvoksissa ja kynsien alla musta veri. En ymmärtänyt syytä silloin, mutta olenpa nyt näkevinäni polvistuneen, järkensä menettäneen miehen tuossa penkin edessä jyskyttävän nyrkeillänsä seinään ja siten aiheuttamallaan tärinällä jouduttavan sen hiuskarvan katkeamista, jonka varassa silitysrauta enää riippui», arveli Malakias. »Aikooko hän, haudan partaalla hoippuva mies, tehdä tyhjäksi luojan töitä?» heitettiin Malakiaalle syyttävä kysymys, johon tämä kuitenkaan ei pitänyt tarpeellisena vastata. »Miten lienee. Mutta eiköhän vallesmannin virkavelvollisuus olisi nyt, kun johtolangat näyttävät viittaavan hyvinkin etäälle, vapauttaa syyttömät epäluulon varjostakin ja pistää kruunun kihlat sen oikean syyllisen ranteisiin», letkautettiin nimismiehelle. »Heh!... Panna Kuolema kahleisiin...» Vastaamatta mitään nimismies alkoi kiirehtiä poislähtöä. Vähitellen hajautui muukin väki, kukin itsekseen ajatellen, että yksi solmu Matti Pellonpään sekavassa vyyhdessä oli avattu, mutta useampi oli jäänyt avaamatta. VETO I Kylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa penkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon alla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen suokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi isännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä jotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan takaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän tuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa mökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty korkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko. Sen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista punaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen ampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää nuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen karaan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine harakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä iso punainen kukko. Isännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha mies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi, ettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin heitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti punakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen riippumaan. »Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka lupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään. Hetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä mustalle lattialle. »Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka samaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti. »Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin, pienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka mies urkkaa otakkaan.» Vasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti isäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä huomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa. »Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti isäntä. »Omia kasvuja kai?» »Omien nurkkain tuotteita ovat.» Vaiettiin hetkinen, piiput höyrysivät. »Vai _sateista_ kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen ilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota Simo ei ymmärtänyt. »Roskaisia ilmoja enimmäkseen», vakuutti hän. Simo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli ylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville ennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän ilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii jotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi kypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen, kuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä: »Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena ollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää tietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta tätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut pojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin oman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja omilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja ennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta ylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista juuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta olevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.» »Mistä Simo sen tietää?» tutkaisi isäntä. Simo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa neulalla isännälle kyseenalaista kohtaa. »Jupiter, peeveli, näkyy kiertävän kuuta kuin paarma nautaa.» »Se näet paarma siellä ylhäällä tietää pakkasta, mutta täällä alhaalla hellettä?» »Niinpä. Eivät yksin pienet almanakat, vaan taivas ja maa ovat ne avarat kirjat, joista minä läksyni luen. Tosin voin minäkin joskus erehtyä, mutta se johtuu siitä, että on niin ylen paljon muistettavaa. Jos olisin pännämies, että voisin panna paperille havaintoni eikä olisi pakko säilyttää niitä pelkän muistin varassa, niin olisinpa, totta vie, näissä ilma-asioissa melkein yhtä erehtymätön kuin...» »Kuin kuka?» Simo ei vastannut mitään. Hänen itsekehumistaan kuullessaan isäntä oli malttamattomana odottanut sen loppua ja itsekseen ajatellut: Lointele mitä lointelet, mutta annahan kun minäkin laukaisen tietoni esiin, niin eiköhän mahtisi masennu. »On se nyt tullut uusi rohveetta tänne meidän kylään», sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja vilkaisi syrjäsilmällä Simoon, nähdäkseen millaisen vaikutuksen uutinen häneen tekisi. Simo nykäisi savua suunsa täyteen, ikäänkuin varautuen olisi tahtonut imaista henkeensä esi-isiensä vanhaa viisautta perintöpiipustansa. Mutta pian hän kuitenkin rauhoittui ja päätänsä halveksivasti keikauttaen puhaltaa pössäytti savun suustansa ilmaan. »Minulla on ollut kilpailijoita ja kadehtijoita ilmeisen ikäni. Joku kollo on saattanut niiden ennustuksiin aluksi uskoakin — uusi pappihan on sellaisten mielestä aina entistä etevämpi — mutta pian on tuhmempikin tullut älyämään, että näiden nousukkaiden tiedot ovat yhtä keveitä ja olemattomia kuin tuo ilmassa leijaileva haiku... Vai niin... vai uusi rohveetta... No, mitä se on miehiään? Ja mistä se on tänne tullut?» »Pohjalainen se sanoo olevansa.» »Pohjalainen!» »Jaska nimeltään. Se mies on saapastanut Suomet ja saaret ja kierrellessään kulkeutunut keväällä tänne tukinuittoon, mutta kun se työ nyt on loppunut, niin pyysi päästä meille maatöihin.» »Tuleeko se viipymään kauankin teillä?» uteli Simo edelleen. »Kai meillä työtä riittää, puskekoon päälle niin kauan kuin haluaa. Suo-ojan kaivua pyysi aluksi. Pohjalainen näkyy olevankin tekijä siinä työssä, mutta niinpä onkin mies möyrinyt isoimman osan ikäänsä kotipuolensa rannattomilla nevoilla. Se tämä Jaska ennustaa, päinvastoin kuin Simo, pikemminkin poutaista kesää.» Simo naurahti: »Vai poutaista. Mistähän merkeistä tuo sen on tietävinään?» »Sanoo olevan itsellänsä lapintietoa.» »_Lapin!_» pääsi Simon suusta hänen tahtomattansa kuin tuskainen parahdus ja visainen piippu putosi kourasta kolahtaen lattialle. Kuin raskaan taakan hartioita painaessa köyristyi hän kumaraan penkille, kyselemättä enää mitään. Isännän yrittäessä vielä jatkaa keskustelua ei hän saanut mitään vastausta, kuuli vain Simon pari kertaa huokaisevan kuin itsekseen: »Vai uusi rohveetta... Vai lapintietoa...» Painostavan hiljaisuuden jatkuessa alkoi ulkoa kuulua kellon kalkahduksia ja pari pitkää lehmän ammuntaa. Mölinän havahduttamana Simo kohoutui seisoalle ja vilkaistessaan akkunasta ulos hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. »Näkyy tulevan sade huomiseksi», sanoi hän. »Mistä Simo sen tietää?» kysyi isäntä. »Lehikin suupieleen näkyy laitumella heinätukko tarttuneen.» »Niinpähän näkyy», sanoi isäntä, hyvästeli ja lähti. II Vaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo vuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa, lypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen ollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä luontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen toisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus siitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään huolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies ja ainoa merkkihenkilö. Mutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon siivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla ollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka kaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta, sen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä itselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään ja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan syksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla leimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat tulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän vapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia kohtaan. — Se mies, Jaska, on siellä ollut... Verratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja omat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin aamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa valonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä päreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten ja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon isännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen, kapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta, niin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä. Äärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan lappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten hän ei uskaltanut enää nukkua. Suvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto Simon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä ei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä epätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti heti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle, urkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan. Aluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina toisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo lopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen alalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan sen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä asioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa. Simo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan tiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja päänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että hän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai olisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän — niinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa ei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä asioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen, että heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se kamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava, että se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei voi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi niin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä häntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama kunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä ja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole vielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on kiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan ja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä. Ollappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen kirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota hänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka olen aina niitä vastaan jurnuttanut. Näin ajatellessaan Simo käveli hitaasti kotipolkuansa eteenpäin, seisahtui viimein kokonaan ja otsan rypistyessä yhä ankarampiin kureisiin mietti kotvan aikaa. Mutta vähitellen alkoi hymy lientää katkeria piirteitä, kunnes yht’äkkiä onnellinen ajatus leimahti kirkkaana salamana aivojen läpi. Lyöden sormillaan näppiä ilmassa hän ihan ääneen huudahti: »Raakeli!» Iloisena tästä keksinnöstään hän tupaansa mennessään melkein hypähteli. Saman päivän iltapuolella oli Simo taas matkalla, kulkien tällä kertaa erästä toista polkua naapurimökkiin, jossa hänen tyttärensä emännöi ja pyysi torpan tyttöstä Raakelia saapumaan ensi pyhänä luoksensa, ilmoittamatta asiastaan muuta kuin että se oli hyvin tähdellistä. Kun tyttö sunnuntai-aamuna tuli vaarin luokse, kaivoi Simo asian aluksi piipunperät poskeensa, ripusti silmälasit nenälleen, istuutui pöydän päähän ja sanoi juhlallisen painokkaasti: »Raakeli!» Tyttönen hiukan hätkähti ja katsoi kysyvästi, melkeinpä pelokkaasti vaarin vakavaan naamaan ja välkähteleviin silmälaseihin. »Raakeli», jatkoi vaari hetkisen vaiettuaan. »Sinä olet saanut kulkea opintiellä, jota onnea meillä vanhoilla ei ole ollut. Vanhempasi ovat vähillä varoillaan evästäneet ja kustantaneet sinut kiertokouluun, josta sinulla kai on jo ulosoppineen petyykit taskussasi. Sinä osaat kirjoittaa, luet kuin pappi, taidat useita vieraita kieliä — kontinkielet, vitinkielet, riankielet ja mitä kaikkia lienevätkään. Mutta en minä niistä, kielistä, minulle riittää, kunhan opin auttavasti kirjoittamaankin.» »Kirjoittamaan!» huudahti tyttö. »Aikooko vaarikin mennä kiertokouluun?» Vastaamatta mitään tytön hieman pilkalliseen kysymykseen sanoi Simo taas: »Raakeli!» »No mitä sitten?» kysyi tyttö hiukan kärsimättömästi. »Otappas rihvelitauluni, jonka eilen puodista ostin, tuolta seinältä ja tule tänne penkille minun viereeni.» Raakeli asettui penkille polvilleen vaarin viereen, kyynärpäät pöydällä ja kivitaulu edessänsä. »Teeppäs nyt tuohon joku puustavi», pyysi Simo. »Mikä puustavi?» »Kai sitä on i:stä alettava.» Kun Raakeli oli tehnyt kirjaimen, yllätti vaarin niin voimakas, äkillinen mielenliikutus, että hänen leukansa tärähteli ja silmät kävivät vesikierteelle. »Muistui tässä mieleeni», puhui hän itkunsekaisella äänellä kuin mielenliikutuksensa selitykseksi, »muistui mieleeni se kaukainen sunnuntai-aamu, jolloin äitini alkoi minua opettaa lukemaan ja näytti minulle tikulla ensi kerran i:tä aapisesta. Nyt, kun alan tulla toistamiseen lapseksi, opettaa minulle i:tä tyttäreni tytär.» Hän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet silmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui niin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina pieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n pistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki. »Ei saa painaa kovasti, niin sanoi opettajakin koulussa», neuvoi Raakeli. »Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien tarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas työmiehen käsi», puolusteli vaari. Käyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen tekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä taululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän sitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika ensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä nöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut noista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä ne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia, pisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i. Siitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin läheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat päät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana ja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön vaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan kirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan vapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja ahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä väistymän. Mikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet kirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen huomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia harjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi hänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole tarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin puustavit ja numerot. Simolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut. Urkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan, saattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen. III Siitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä kulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan vedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto, jota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä pyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon tupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli muuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän ilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat yhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan ei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle. »Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen kesäisen yönkin, jolloin halla vierailee. Pohjalainen oli silloin pilkallisesti nauraa hohottanut ja sanonut: »Vai kypsää! Ei pakkasesta puhettakaan ennen syksyä.» »Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo suuttuneena kysäissyt. »Annatkos sinä tervata, jos se ei toteudu?» »Saat tervata vaikka...» Siitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei peräytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään oli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli siihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on niin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa kirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja parasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely ei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku ehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla. »Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut valmis. Pohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä, että Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja sanonut komeasti: »Tuoss' on lapa, joka ei lotise.» * * * * * Simo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta varten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan päivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut ulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta tai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli ostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki, mikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien jäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen kaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna oli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan aivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti muistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan pääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta varovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta saanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan alkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä jatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä koukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita merkkipäiviä näyttämässä. Aluksi ei oikein tiedetty, kumpaa ennustajaa pitäisi uskoa, molemmat kun olivat arvossa pidettyjä ja tuntuivat tasaväkisiltä. Jotkut, mielestään valistuneimmat, kohauttivat halveksien olkaansa koko jutulle eivätkä olleet uskovinaan kumpaakaan, mutta kun leiväksien tarvitsija meni näiltä epäilijöiltä rahallaan viljaa pyytämään, pysyivät eloaittojen ovet tiukasti kiinni. — Eipä tässä tiedä myyskennellä, ei olla vielä uutisessa. Vedonlyönnistään Simo ja Jaska eivät jälkeenpäin maininneet mitään vahingossakaan eivätkä käestäneet sanallakaan, kun muut sen puheeksi ottivat. Karttaen toisiaan kuin ilmiviholliset he eivät sen jälkeen vaihtaneet keskenään yhtään sanaa, mutta kaikesta näki, että he sitä paljon ajattelivat, lienevätkö mitään muuta ajatelleetkaan. Asianomaisten itsensä vaietessa puhuttiin heidän vedostaan sivullisten kesken sitä enemmän. Kuta lähemmäksi kohtalokas määräaika läheni, sitä suuremmaksi kasvoi mielten jännitys. Jakauduttiin kahteen vastakkaiseen leiriin: Simon ja Jaskan puolueisiin, lyötiin sivuvetoja, väiteltiin vihaan asti ja kerrottiinpa parin kiistelijän kerran kuumentuneen siihen määrin, että iskivät toistensa takin kauluksiin kiinni. Simon kannattajia olivat kaikki ne, jotka kotipaikan kunnian vuoksi toivoivat voittoa oman kylän miehelle eivätkä olisi suoneet sen joutuvan vieraalle, maailman kuljeksijalle, joka ilmankin pyrki kohtelemaan sydän maalaisia yliolkaisesti. Pohjalaisen puolella oli taas niiden myötätunto, joilla itsellään oli pelissä peltonsa panoksena, niin mielellään kuin olisivat Simolle voiton suoneetkin, kun se vain olisi voinut tapahtua heille vahinkoa tuottamatta. Kaikkein kiihkeimpiä Jaskan puoluelaisia olivat kuitenkin Simon kadehtijat, jotka myrtyneessä mielessään kostoa hautoen toivoivat vaikkapa vieraankin voittavan heidän kukistajansa, kun eivät itse kyenneet sitä tekemään. Tuli vihdoin kiistanalaisen yön aattopäivä. Jo pari edellistä vuorokautta oli pohjoinen tuulla reuhunut kylmästi, rivauttaen väliin rakeitakin, eikä tyyntymisestä näyttänyt olevan tietoakaan, päinvastoin tuntui tuuli yhä vain yltyvän miltei myrskyksi. Pitkä salko Simon rysähtelevän tuvan päädyssä heilui kuin ruoko. Kirkuen ruosteisissa saranoissaan leipoi viirinlehti ilmaa kahdenpuolen, hullaantuipa väliin pyörimään ympärikin, ja vonkuen hyrräävät väkkärän siivet näyttivät harmaalta sumuympyrältä. Simo ei yrittänytkään työhön sinä päivänä. Levottomana hän vain katseli taivaalla ajelehtivia kolkkoja pilviröykkiöitä. Enteet olivat sekä hyvät että huonot. Oli niin kylmä, että käsiä paleli. Tarvitseisi nyt vain kuoraista taivaan selkeäksi ja tuulen tyyntyä, niin... — Mutta entäpä jos ei kuoraisekaan? Entäpä jos tuuli ei tyynnykään? Tuskaksi kasvavalla levottomuudella oli Simo päivän kuluessa tehnyt ajatuksissaan lukemattomia kertoja nuo tärkeät kysymykset, mutta ei vielä iltaan mennessä ollut saanut niihin muuta kuin kielteisen vastauksen. Tosin oli tuuli melkolailla asettunut, mutta taivas pysyi yhä pilvessä. Ja pilvessä oli Simon mielikin. Hän ei voinut viipyä enää tupansa luona, jossa metsien ympäröimä näköpiiri oli ahdas, hän puki turkin ylleen, painoi karvalakin korvilleen ja meni läheiselle mäelle tähyämään, eikö etäämmältä alkaisi jo pohjoinen taivaanranta kirkastua. Mutta seestymisestä ei näkynyt merkkiäkään. Lämpimistä varusteista huolimatta Simoa alkoi vapisuttaa, niinkuin hänellä olisi vilu. Hän oli itse alkanut väittelyn, ensimmäisenä tarjonnut vetoa, vieläpä luvannut antaa tervata päänsä, jos häviölle joutuisi. Hänelle naurettaisiin, häntä pilkattaisiin — hänen ennustajamaineensa olisi iäksi mennyttä, vieläpä hän vetäisi samaan häpeän kiuluun muitakin mukanansa. Simo arvasi, ettei hän ole ainoa, joka tänä yönä valvoo. Hänen entiset kannattajansa nyt varmaankin sadattelevat ja kiroilevat häntä, kun tuli mokomaa ennustajaa uskotuksi ja sen puolesta vielä vetojakin lyödyksi. Mutta Jaska ja hänen puoluelaisensa riemuitsevat. Ärjähtäen kuin sydämeen haavoitettuna Simo sormet koukussa teki käsillään ylhäältä alaspäin voimakkaan, repäisevän liikkeen, niinkuin olisi tahtonut kiskaista pilvet alas. Mutta tuntien voimattomuutensa millään tavoin vaikuttaa asiain menoon hän masentuneena käänsi tönkön, toivottoman katseensa erään läheisen männyn oksaan, ikäänkuin viimeiseen pelastuksen kallioon, ja kouraisi kädellään turkkinsa taskua, kunnes painui kyynäskolkkasilleen polviensa varaan, pää alas hervahtaneena. Siitä asennostaan Simo lysähti polvilleen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja kasvot pilviä kohti käännettyinä rukoili Jumalaa, että hän armossaan antaisi taivaan seestyä ja tuulen tyyntyä. Mutta sen pitäisi tapahtua heti, sillä — niinkuin Herrakin kai tietää — kesäinen yö on lyhyt. Simon tapana ei ollut rukoilla eikä hän sen tehoon nytkään jaksanut oikein uskoa, se oli hänelle vain hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Eihän ota, jollei annakaan. Mutta ihme tapahtui — niin uskoi ainakin Simo. Kun hän rukouksensa päätettyään oli hetkisen hyvin epäuskoisena odottanut sen seurauksia, alkoi pohjoisella taivaan rannalla kimmeltää hopeankirkas juova. Sitä mukaa kuin se pilven laidan kohentuessa laajeni, valkeni koko luonto, vaikenivat Simon kasvot ja kirkastui sydän. Hän kiitti Herraa tästä odottamattomasta armosta ja pyysi anteeksi äskeistä epäilystänsä. Kun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti hän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät hymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän kuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt vaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus rajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen luikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät tavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään kuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä pontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa nauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin — huomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti häneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa vieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen puisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän viimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa Vilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän kerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin tiedot.» ‒ ‒ ‒ ‒ Tiesi hallan tulon...! Kuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen silmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä olisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin pyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa ja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä vetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä estää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät nyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen _toivonut_ hallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa ihmisparkoja, oli hän _rukoillut_ sen tuloa. Simo katsoi peltoaan, jossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki hengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä perunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli _hän_, Simo, onnettomine rukouksineen. Tämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen ja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien peittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän kauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken oli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä nousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi pitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi otettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi liikahtanutkaan. Simo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä kuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen vesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja vesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja täältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua. — Kypsää tulee... Kuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen rinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli siinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena. Siitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi toistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa varatun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään saada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja lintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että auringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan partaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin kaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin kuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin he?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa valkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa siitä karkaa. Aurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja vähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut rukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine silmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen havainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina. Raskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan kahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa vasten, hokien itsekseen: »Jäähalla, jäähalla...» HÄRKÄVIERAITA I Aattoillan auringon aletessa luoteiselle taivaan rannalle lähti Kattila-ahon perhe: Urpo ja Ulla, peltonsa penkereelle juhannuskokkoa polttamaan. Ulla otti aitan seinälaudalta pienen voipytyn ja ison kivikupin, joka oli täynnä harmaata vellintapaista seosta. Urpo kantaa roikotti varresta mustaa paistinpannua, toisessa kädessään isoa puulautasta. Perille tultua pisteli Urpo palavia tuohikäpryjä kokon alle, ja pian kohosivat liekit jytisten ilmaan, sininen savu puski suorana patsaana ylös, kaareutui siellä ylhäällä ja alkoi hitaasti kulkeutua asuttuja maita kohti kuin erämaan juhannusviestinä. Jossakin etäämpänä kuului käki kukkua helkyttävän. »Oikein tämä nyt tuntuu juhlalliselta», sanoi Ulla, pitäen talvisesta tottumuksesta kämmeniään tulta vasten ja väliin hieraisten vastakkain, ikäänkuin niitä olisi palellut. »Juhlalliseltapa tuntuu», myönsi Urpo, seisten selin tuleen, kädet selän takana ja piippu hampaissa, niinkuin olisi lämmitellyt talvisen takkatulen ääressä. »Se on tämä juhannus ja tuo joulu siinä yhtäläisiä, että aurinko niinä päivinä hipoo avaruuden äärimmäisiä rajoja, korkeinta vuorenhuippua ja syvintä laakson pohjaa.» »Ihan niin. Se on taas kuusi kuukautta ponnistellut mäkeänsä ylöspäin yhä suurempaan kirkkauteen, mutta nyt se jälleen kääntää kelkkansa, eikä sitten muuta kuin anna huristaa alamäkeä päivä päivältä sakenevaa pimeyttä kohti, puoli vuotta.» »Tottahan se sillekin kulkijalle mäki velkansa maksaa.» »Ja sitä nousuansa ja laskuansa se on tehnyt hamasta maailman alusta — oikein päätä pyörryttää sitä ääretöntä aikaa ajatellessa. Mutta kerranhan ne senkin vaeltajan voimat väsähtävät. Kun kuusituhatta ajastaikaa on umpeen kulunut, laskee aurinko viimeisen mäkensä, ja silloin alkaa yhtäällä iankaikkinen, pilkkoisen pimeä yö ja toisaalla loppumaton, lämmin juhannuspäivä.» »Entäs' kuu?» huomautti Urpo. »Eikö tuo kyenne sitäkin lyhtyä sammuttamaan.» »Kuka tuo?» »Se joka on sen sytyttänytkin.» »Hyvähän on valo ja suopealtahan tuntuu lämpökin, mutta luulisi yhtäkaikki alituisessa päivänpaahteessa hikiotsin joutilaana lekottelemisen ajan oloon maistuvan vähän miedolta näin viiman ja pakkasen puremalle eläjälle — paitsi ehkä kaikkein laiskimmalle, joka täällä on talvensa kuuman uunin päällä raukeasilmäisenä kissana virunut. Kuuluu olevan semmoisiakin maanpaikkoja, joissa ei lunta ole koskaan nähty, ja taas toisia, joissa ei muuta ole nähtykään. Olen väliin itsekseni mietiskellyt, että eiköpä pitäne sielläkin, ikuisuudessa, olla vähän samanlaiset olot: yksillä ainaiset suvensa, toisilla loppumattomat turjantalvensa ja kolmansilla kesänsä ja talvensa vaihdellen, aina sen mukaan, mihin kukin täällä ajallisessa elämässään on tottunut... Mahdettaneenko siellä, jossa on se ihailemasi ainainen juhannus, lettuja paistaa», huomautti Urpo. »Hyvänen aika, kun tässä rupattaessa olin ihan unohtaa»,- huudahti mummo. Ullalla oli tapana kahdesti vuodessa, joulu- ja juhannusaattoiltoina, paistaa ohukaisia. Se toimitus ja ohukaisten syöminen olikin näiden merkki-iltojen huippukohta. Hän nosti paistinpannun lopuilleen palaneen kokon hiilille ja sen lämmittyä laski siihen lusikankärjellä voinokareen. Rasvan kärähtäessä Ulla nielaisi jotakin ja Urpo ruiskautti loitolle suuhunsa herahtaneen vesikirkkaan syljen. Sitä mukaa kuin ohukaistaikina kivikupissa hitaasti aleni, kasvoi lettuläjä puulautasella, yleten lopulta korkeaksi keoksi. »En ole älynnyt asian sitä puolta ennen ajatella, mutta kyllä maar sielläkin, jossa on aina juhannus, lettuja paistetaan, sillä ei luulisi sielläkään juhlan muuten juhlalle tuntuvan», vastasi Ulla miehensä äskeiseen kysymykseen, joka oli koko paistamisajan hänen mieltänsä askarruttanut. »Siunataan nyt itsemme ja ruvetaan syömään», sanoi hän lopuksi, pyyhkien esiliinallaan kuumuuden nostamaa hikeä otsaltansa. Hiukan aikailtuaan, ettei näyttäisi ahneelta, Urpo keihästi keon harjalta letun puukkonsa kärkeen kuin lahnan atraimeen ja aikoi pistää sen sellaisenaan suuhunsa, mutta Ulla ehätti huomauttamaan: »Rivautahan tuosta kahvikupista sokerijauhoa päälle, niin maistuu paremmalta.» »Eikö tuota ehkä voisi lainata alas sokerittakin, mutta voinhan mieliksesi vähän rivauttaakin», vastasi Urpo. Jauhettuaan kotvan hitaasti ruokaansa, silmät mielenliikutuksesta vesikierteellä, Urpo keskeytti pureskelemisen ja antoi sokeroidun puruksen maistua suussansa, ajatellen itsekseen, että ei sovi pitää kiirettä, on niin pitkä aika juhannuksesta jouluun, tarvitsee syödä monta silakkaa, ennenkuin taas lettuja paistetaan. Nielaista jutkautti sen kuitenkin lopulta ja Ullan valmisteita kehuen lausui: »Näitä tämmöisiä herkkuja syövät herrat joka päivä — _joka_ päivä.» »Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti torjuvinaan miehensä kiitoksen. »Mitenkä _voi_ enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan mannakaan?» Aviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa nauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä suonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti lopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin. »Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?» kysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan. »Sehän taisi olla silloinkin näin juhannusaatto», muisteli Urpo. »Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä punaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä ja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame säkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan tultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän kuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta sinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin sitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja kun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, — vaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin muistatkos, miten sinä vastasit?» »Enpä tuota enää niin tarkalleen muista.» »'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan hymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin minä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin ääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina kahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.» »No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään, kattilan pohjalla», sanoi Urpo. »Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti. Kattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta reunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea mäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty kuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn harjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren takaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin kunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni harmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä poispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan jalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi melkein astua tuohikaton räystäälle. Kuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa hiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä noiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä kulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän nuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen rekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan eivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman rientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus omissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma, että sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri nyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin olisi odottanut ja halunnut. Vanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä mahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja lapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin pelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten: »Kukas tuolla?» Molempien teroittaessa katseensa osoitettuun suuntaan näkivät he vuoren harjalla pitkän mieshenkilön seisovan ja katselevan ympärilleen kuin tutkien ja alkavan sitten juopuneen tavoin horjahdellen laskeutua rinnettä alas. Vanhusten luokse päästyään outo mies nyökkäsi päätänsä tervehdykseksi ja sanaakaan sanomatta lysähti maahan istualleen. Pää kumartuneena koukussa olevien terävien polvien varaan, kädet ristissä säärien ympärillä ja hiestä kimpuiksi liimautunut pitkä musta otsatukka valahtaneena kasvoille takaraivolla retkottavan isolippaisen lakin alta hän siinä silmät rakosillaan hengitti syvään ja raskaasti kuin kuoleva. Urpo ja Ulla vilkuilivat toisiaan kysyvinä ja hätäytyneinä, mutta olivat niin ymmällä, etteivät saaneet sanaa suustaan. »Voi helvetti!» kähähti vihdoin kuin huokauksena miehen kurkusta niin hiljaa, että se kuului melkein kuiskaukselta. »Akka, vettä, ja pian!» komensi hän hetken kuluttua kuin jostakin suuttuneena. »Mitä se siinä akoittelee», tokeni Ulla, mutta kiiruhti kuitenkin hakemaan raikasta vettä lähteestä isolla kivikupilla, jota hän ei kiireessä joutanut edes huuhtaisemaan puhtaaksi lettutaikinan jätteistä. Nostamatta kertaakaan huuliaan astian laidalta mies tyhjensi sen yhdellä siemaisulla, käänteli ja katseli sitten tyhjää kuppia sisä- ja ulkopuolelta ja kysyi vihdoin: »Onko tämä porsaan kuppi?» »Ei se ole ennen ollut — mikähän nyt lie?» pisti Ulla. Ymmärtäen yskän vieras ei vastannut mitään. Hän kohotti päänsä, katsoi väsyneesti ja laimein silmin kuin unesta heränneenä riutuvaa hiillosta, paistinpannua, puulautasta ja vuoroin kumpaakin kokon jätteillä istujaa. Pitkän laihan kaulan kiertyessä ruuviksi alkoi katse kulkea sitten ympäri reunavuoria, kuin etsisi ulospääsyä avarammille aloille, palaten jälleen lähtökohtaansa, jolloin vieras taas kähisi: »Mikäs pirun paikka tämä oikein on?» »Vieras erehtyy kokonaan, kyllä tämä on ihmisten asumus», vastasi Urpo loukkautuneena. »Niin, niin. Mutta missäs minä olen nyt?» »Kattila-ahoksi tätä sanotaan. Mutta mistäs kaukaa kulkevainen on — taitaa olla härkävieraita?» »No ihan sonnivieras. Tuolta olen kaupungista.» »Millä asioilla vieras liikkuu, ja miten te olette tänne joutunut?» »Minä olen akitaattori. Mutta miten olen joutunut tänne, sitä minä, hyvä vaari, en tiedä itsekään. Läksin jo eilisaamuna, toissa aamuna, vai lieneekö ollut kolmaskin aamu — tuntuu niinkuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus — tuolta, tuolta... minulla ei ole aavistustakaan, missä päin se penteleen kylä on, enkä minä muista enää sen nimeäkään.» »Loilon kylää mahtanee vieras tarkoittaa?» »Just. Minun oli määrä oikaista sydänmaan halki tänne — tänne...» »Mäyrämäen kylään kai?» »Niin, Mäyrämäen kylä se oli. Muuan mies lähti oppaakseni, saatteli minua jonkun matkaa, väittelimme siinä peräkkäin kävellessämme kiivaasti politiikasta, ja kun tulimme kahden polun haaraukseen, neuvoi hän minut toiselle niistä ja sanoi, että vieras menee nyt vain nenäänsä kohti, niin kyllä perille pääsee.» »Kummalleko polulle hän neuvoi?» kysyi Urpo. »Vasemmalle.» »Vasemmalle! No sitten saa vieras kiittää jumalaansa, ettei joutunut sinne, jonne sana sanoo vasemman tien vievän.» »Jumalaa tai... Minä aloin siellä metsässä jo ymmärtää, että se saaterin kierosilmä neuvoi minut tahallaan väärälle polulle.» »Sanoiko vieras sillä oppaalla olleen karsot silmät?» tutkaisi Urpo. »Sillä ei ollut ainoastaan karsot silmät, vaan koko mies oli niin kiero, että sen silmissä voi hyvinkin näyttää vasen polku oikealta ja oikea vasemmalta.» »Suopellon Jussi», suhahti Urpo Ullan korvaan ja ääntänsä koroittaen kysyi taas vieraalta: »Minkähän, tähden tuo tuommoisen jutkun teki?» »Me oltiin eri puoluetta ja sehän selvittää kaiken. Hänen tarkoituksensa tietenkin oli estää minun pitämästä Mäyrämäen kylään eilisillaksi ilmoittamaani esitelmää ja vaalikokousta. Hiton sukkela taktillinen temppu muuten. Minun olisi pitänyt tänä iltana — mutta mikäs ilta nyt onkaan?» »Hm — juhannusaattoina kai.» »Juhann...!» Mies tempasi muistikirjan taskustaan. »Voi saksan saakeli, voi tuhannen turkinpunainen! Minun olisi, näen mä, jo toissa iltana pitänyt olla Mäyrämäessä, eilisiltana kirkonkylässä ja tänä iltana... Mutta minnekäs se yksi päivä on kadonnut? Jumalaut! Se on nyt mennyt sekaisin koko suunnitelma. Ja mitenkäs tällä äänellä enää puhutaan ja laumoja innostetaan.» »Vieraassa tuntuu tosiaankin olevan hyvin paha yskä, kun ääni on noin käheä.» »Ei se yskää ole.» »Mitäs se sitten on?» »Minä olen jo toista kuukautta puhunut ja pauhannut yhtä mittaa ja lisäksi huutanut ja kironnut tämän pakanan sydänmaan perkeleitä täyteen, toivoen että joku kuulisi, kunnes en enää saanut kurkustani äänen pihaustakaan. Kolme viinatehdasta tapasin harhaillessani, kaksi oli jätetty kylmille ja kolmannessa oli viina parhaillaan lirisemässä, mutta keittäjästä en saanut nähdä muuta kuin vilaukselta pieksujen pohjat. Kohentelin tulta padan alle, huusin ja kiljuin, että mies tulisi takaisin ja opastaisi minut ihmisten ilmoille. Mutta kun sitä hullua ei kuulunut, tein tuohesta lipin ja... Hm! ... Lopuksi nukuin ja siinä lienee se yksi päiväkin kirjoistani kadonnut. Kun vihdoin heräsin, näin tehtaan paikalla vain särkyneen tyhjän pullon ja muutamia nokisia kiviä, mutta rahoistani ei ollut jäljellä pennin pyöreää.» »Verotti kai viinoistaan.» »Niinpä kai. Nälkäkin tässä tuntuu sydänalaa viiltelevän — mutta rahaa ei ole.» »Eihän tuota käy rahatontakaan nälkään näännyttäminen. Vieras tulee syömään tänne tuvan puolelle,» pyysi Ulla. »Ei, ei. Emäntä olisi hyvä ja toisi vain tänne muutamia voileipiä. Kun tässä vähän levähdän ja virkistyn, jatkan matkaani vaikka kontaten. Ei auta, viimeiset päivät on käsissä.» »Hyvä isä! Joko nyt sitten tulee maailman loppu?» hätäytyi Ulla. »Loppu siitä tulee, jollette tekin mene heinäkuun alussa vetämään punaista viivaanne. Totta kai tiedätte, että silloin on vaalipäivät?» »On siitä vähän kuisketta kuultu — vaikka tulleeko tuonne mentyä, kun ei ole tullut ennenkään», sanoi Urpo. »Mutta nyt on mentävä, nyt on porvareilla piru merrassa», innostui vieras, jossa pelkkä porvarin mainitseminen oli väsymyksestä huolimatta herättänyt jälleen agitaattorin eloon. »Sakotetaanko siitä, jos ei mene?» kysyi Urpo. »Linnaa siitä tulee, hyvässä lykyssä kuritushuonetta.» »Taivas armahtakoon!» huudahti Ulla, mutta Urpo sanoa jurautti: »Eipä tuosta ole tullut ennenkään.» »Mutta nyt tulee... tai oikeastaan... riippuu siitä... Mitä uskoa te tunnustatte? Vaikka sehän on kai selvä kysymättäkin.» »Herra Jumala! Lutheeruksen uskoa kai», sanoi Ulla. »Väriä tarkoitan.» »Väriä?» »No hitto soikoon! Mihin puolueeseen te kuulutte?» »Ei me kuuluta mihinkään puolueeseen», sanoi Ulla, ja häneen yhtyi äänettömänä Urpokin. »Kuuluttava on», sanoi mies, otti viheriän paperin taskustaan, aukaisi sen monista taitteistaan ja tökkäsi sormellaan erääseen kohtaan, johon oli vedetty punainen viiva. »Tuohon on teidän viivanne vedettävä, tuohon noin, jossa lukee: Työväjen puolue.» Ulla haki vieraan pyytämää ruokaa, ja enempää viivyttelemättä lähti agitaattori Urvon tarkoin neuvomaa polkua myöten Mäyrämäkeen päin, syöden ahneesti voileipiä mennessään. Vieraan poistuttua näkymättömiin vuoren taakse lähtivät myöskin Urpo ja Ulla kapistuksineen kotiin, rupesivat heti sänkyynsä maata ja koettivat nukkua. Mutta pitkään aikaan ei uni tullut heidän silmäänsä, ja entinen, oikea juhannustunnelma oli Kattila-ahon asujamilta mennyt. II Juhannuksen jälkipäivinä painoi Urpoa ja Ullaa raskas huoli. Agitaattorin sanat linnasta ja kuritushuoneesta kaikuivat jäätävän kylminä heidän korvissaan. Oliko mies puhunut totta vai valehdellut? Ennen ei äänestyksestä poisjäämisestä ollut seurannut mitään rangaistusta, mutta onhan voitu lakeja ja asetuksia jälkeenpäin muuttaa. Ei ollut täällä metsien keskellä ketään, jolta olisi asiaa kysynyt, eikä oikein tehnyt mieli udellakaan ja siten paljastaa tietämättömyyttään. Valkeni vihdoin heinäkuun ensimmäinen päivä. Jo aamuvarhaisesta alkoi Loilon kylästä ja muista sen puolen kylistä lappaa väkeä polkua myöten Kattila-ahon ohi äänestyspaikalle. Urpo kaivaa jurrasi ojaa pellollaan — muulloin ei hän sitä juuri kaivanutkaan — ja vilkuili alta kulmain menijöitä. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin olisi pyhäaamu, nuo tuossa juhlatamineissaan olisivat matkalla kirkkoon ja hän tässä paikkaisissa, multaisissa rytkyissään kaivamassa ojaa sunnuntaina. Hän polkaisi kuin kiukuissaan lapion peltoon ja meni tupaan. Ulla oli akkunan pielessä kyyröttämässä ja kurkistamassa salaa ohikulkijoita. Urpo istahti vakoilemaan toiseen akkunan pieleen. Siellä meni miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, monella jo selkä köyryssä ja keppi kädessä. Useimpien kasvoilla kuvastui ankara vakavuus, niinkuin olisivat menossa lukukinkereille tai rippikirkkoon. Jotkut, leikkisämmät, kuuluivat huutaa huikahuttavan ohimennessään: »Hei, Urpo ja Ulla — äänestämään!» Katselijat vetäytyivät silloin hiukan syrjemmäksi, luullen tulleensa huomatuiksi. Nämä määrävuosin uudistuvat äänestyspäivät ohivirtaavine kansanjoukkoineen olivat Kattila-ahon vanhuksille oikeita piinanpäiviä. Tällöin he tunsivat enemmän kuin muulloin, kuinka eristettyjä he olivat muusta maailmasta ja sen riennoista. He eivät voineet välttää sitä hiukan ahdistavaa tunnetta, että olivat mielestään kuin metsän peikkoja, jotka äkeissään murjottavat luolassaan, kun kaikki muut ihmiset täyttivät velvollisuuttaan. Mutta toisaalta heidät vangitsi paikalleen vielä voimakkaampi, vaistomainen tunne, että he mukaan liittyessään olisivat vain tahdottomia välikappaleita virran vietävänä, kadottaisivat entiset uskomuksensa ja lujan pohjan jalkainsa alta, kuten peikko voimansa astuessaan luolastaan määrätyn rajan yli. Ensimmäisen väentulvan sivuutettua mökin seurasi väliaika, jolloin ei näkynyt yhtään menijää. Vanhukset vetäytyivät pois vartiopaikoiltaan. Urpo otti kirveensä penkin alta, hioi sitä ja meni pellon aitaa korjailemaan, tehden verukkeeksi sen, että niin vähäpätöinen askartelu ei työtä olisikaan. Mutta hänen omatuntonsa jysäytti sitäkin vastaan: työ kuin työ, eihän aita ollut kaivoon pudonnut aasi tai muu nauta, jota pyhänäkin sopii auttaa. Hän palasi takaisin tupaan, heittää kolautti kirveensä penkin alle ja paneutui sänkyyn pitkäkseen. Mutta Urvon ei ollut hyvä olla siinäkään. Tuvan painostavassa hiljaisuudessa hänellä oli jotenkin samanlainen tunne kuin täytyy olla sillä miehellä, joka vihamielisyydestä on jäänyt kotiin, kun kaikki muut ovat juoksujalkaa rientäneet hukkuvaa pelastamaan tai sammuttamaan tulipaloa, jossa ihmishenkiä voi olla vaarassa. Ainoana lohdutuksena Urvolla tässä, niinkuin monissa muissakin asioissaan, oli tietoisuus siitä, että voihan vielä huomenna tehdä sen, mikä tänään jää tekemättä. Mutta ratkaisevan päätöksen tekeminen oli hänelle niin vaikeaa ja vastenmielistä, että se ehkä olisi siirtynyt ylihuomiseenkin, ellei kuritushuonepelon lisäksi muuan haudan partaalla hoippuva heikko jalka olisi antanut Kattila-ahon vanhuksille voimakasta potkaisua äänestysuurnalle. Vuoteella selällään maatessaan ja tuntiessaan jonkinlaista henkistä huojennusta siitä luulosta, että kaikki tämän päivän äänestäjät ovat jo menneet, oli Urpo kuulevinaan ulkoa kuivaa yskimisen kakomista. Vanhukset kiiruhtivat taas akkunan pieliin kurkistamaan ja näkivät ylhäällä harjanteella kepin kärjen ja kolmet jalat hiihtelevän rinnan äänestyspaikkaa kohti niin lyhyesti ja hitaasti, että eteenpäin menoa tuskin huomasi. Kun he sitten miltei peläten siirtyivät likemmä akkunaa, nähdäkseen kulkijat kokonaan, löi Ulla kämmeniänsä yhteen ja huudahti kuin säikähtyen: »Herra Jumala! Johan sinne nyt menevät kuolleetkin.» Mies ja vaimo siellä ylhäällä taluttivat käsikynkistä naiseksi puettua, vahakasvoista luurankoa: Tiensuun Martta muoria, johon verraten Ulla oli vielä melkein tyttönen. »Ei kai siitä nyt linnanmatkaa mahtaisi tulla, vaikka emme äänestämään menisikään, mutta saisihan tuon tuonkin taian kerran tehdä, ennenkuin kuolee», sanoi Urpo, ryhtyen pitemmittä puheitta ajamaan partaansa ja pukeutumaan pyhäpukuun. Kun Ullakin oli aitassa pukeutunut parhaisiinsa ja pistänyt lopuksi liinaan kääräistyn silkkihuivin kainaloonsa, lähtivät he matkalle. Kotvasen kuljettuaan he tapasivat äskeisen hitaan kulkueen. »Hyvää päivää. Äänestämäänkös siinä Martta-muoria talutetaan?» kysyi Ulla puheen aluksi. »Jumal' antakoon. Äänestämään — äänestämään», vinkui Martta muori vastaukseksi, jaksamatta puhua enempää yhteen mittaan. »Menee kyllä aikaa, ennenkuin olette perillä Isonkylän koululla», huomautti Urpo. »Härkä jäniksen tapaa — härkä jäniksen tapaa — jos ei tänään, niin huomenna. Aiomme olla välillä yötä — välillä yötä.» Vähän aikaa yhdessä taivallettuaan kiiruhtivat Urpo ja Ulla jättämään tuon hitaan matkueen, joka heistä tuntui kolkolta kuin hautaussaatto. Äänestyspaikkaan tultuaan — Ulla silkkihuivissa — he pysähtyivät ovensuuhun ja koettivat muitten menettelyä seuraten ottaa asioista selkoa, ennenkuin astuisivat esille. Ihan toisenlaiseksi he olivat äänestystä kuvitelleet — kuvitelleet, että osaavammat vetävät pöydässä itse viivansa ja vähemmän taitavat pitävät vain kynänpäästä kiinni jonkun kirjoitustaitoisen piirtäessä näiden viivaa, jotenkin samoin kuin oli tapana piirtää puumerkki asiakirjaan. Mutta tästä silmin näkemästään toimituksesta he eivät ymmärtäneet mitään. Tämähän muistutti hiukan lukusia, hiukan markkinoita. Pitkän pöydän ääressä istui miehiä, mikä selaillen kirjaansa, mikä muuta käsittämätöntä toimittaen. Seinän vierellä oli kuin mitäkin pilttuita, joiden avonaisesta alaosasta näkyi mistä miehen sääret, mistä naisen hame, alati vaihdellen, mutta ruumiin yläosaa suojaava kangas esti kiusallisen parhaiksi näkemästä, mitä he siellä tekivät. Vihdoin Ulla ei enää voinut hillitä pilttuisiin kohdistuvaa uteliaisuuttaan. Hän hiipi lattian yli erään suojuksen luo ja kaula kurkolla kurkisti reunan yli sisään. Mutta samalla kuului sieltä äkäinen ärähdys: »Pois! Ei saa tulla!» Säikähtäen nykäisi Ulla päänsä pois, sylkäisi lattiaan ja palasi nolona Urvon luokse. Suojuksesta poistuttuaan sanoi se mies, jonka koppiin Ulla oli kurkistanut, eräälle seinuksella seisoksivalle joutilaan näköiselle miehelle: »Poliisi pitää huolen siitä, etteivät syrjäiset pääse vakoilemaan ja urkkimaan äänestäjiä.» — Poliisi! Ulla pelästyi niin, että vapisi ja hapuili kuin turvaa etsien Urvon kättä omaansa. »Mitäs sinne menit vakoilemaan ja urkkimaan», sanoi Urpo hiljaa, koettaen Ullaa rauhoittaakseen tekeytyä tyyneksi, vaikka hänkin tunsi kylmää väristystä ruumiissaan. Olivat vihdoin Urpo ja Ulla pääsevinään osapuin selville äänestyksen kulusta, kunnes sattui tapaus, joka ensikertalaisissa sai aikaan pelonsekaista hämminkiä. Lattialla pöydän päässä oli kummallinen astia, joka Ullan mielestä muistutti pystyssä seisovaa kaljatynnyriä sikäli, että se oli umpinainen ja yläpäästä suppeampi. Sen sisään pudottivat äänestäjät lippunsa. Mutta kun muuan nuori nainen pudotti sinne paperinsa, pudisti eräs pöydän ääressä istuvista miehistä kädessään olevalla pikku esineellä, jolla hän oli painaa kopsauttanut merkin kaikkien muitten lippuihin, varoittavasti naiselle ja sanoi: »Top!... Hukkaan meni.» »Herra Jeesus!» kirkaisi silloin nainen, kahmaisi kädellään kuin tavoittaakseen kiinni lippuansa ja kätkien tulipunaisiksi leimahtaneet kasvonsa käsiinsä juoksi ulos. Mahtaneeko tyttö parka päästä rahasakolla, vai saaneeko linnaa, ajatteli Urpo ja ihmetteli, miksi poliisi ei lähtenyt karkurin jälkeen. Tämän käsittämättömän tapauksen järkyttämänä Urpo oli kuin kahden tulen välissä: rangaistus voi seurata, jos äänestit tai olit äänestämättä. Kuitenkin hän hiukan rauhoittui, kun Ulla sormellaan pöytään osoittaen sopotti hänen korvaansa: »Eikös se tuo, joka istuu syrjäkarein meihin ja antaa lippuja — eikös se, jumala nähköön, ole Lepistön mökin mies, Mikko?» »Ka perr...! Onpa, koira vie, niinkin siinä Lepistön Mikko. Jopahan näkyy Mikostakin herra tulleen», Urpo ihan ilostui. Kun vihdoin Mikkokin ovelle vilkaistessaan sattui huomaamaan tuttavansa, viittasi hän kädellään kutsuvasti ja sanoi: »Mitäs siellä pilkistelette, tulkaa ottamaan lippunne.» Eihän ollut aviopuolisoilla enää muuta keinoa kuin sykkivin sydämin astua ratkaiseva askel. Pöydän luo tultuaan Urpo haraisi sormin tukkaansa tervehdykseksi ja Ulla niiasi. »Mikä nimi?» kysyi virallisen lyhyesti se herrahtavan näköinen mies, jolla oli kirja edessään ja joka näytti päälliköltä. »Urpo Kaalepinpoika Tossavainen ja vaimo Ulla», vastasi Urpo, kuten oli kuullut papin lukusilla huutavan kirkonkirjoista.. »Ehkäpä herrat ovat jolloinkin sattuneet kuulemaan huhua Urpo Tossavaisesta?» Lautakunta hymähti, ja puheenjohtaja alkoi selata kirjaansa. »Mutta ei täällä näy ollenkaan Urpo Tossavaisen nimeä», sanoi puheenjohtaja, aikansa turhaan etsittyään. »Härkävieraita: tällä Urvolla ja Ullalla, näettekös, kun ei ole milloinkaan ennen ollut tapana käydä näissä pidoissa, niin jos lienevät herrat hyvinkin tuumineet, että joutaapa heidän nimensä jäädäkin kansien ulkopuolelle», laski leikkiä muuan Mäyrämäen kyläläinen. Mutta puheenjohtajaa ei naurattanut. Hän kysyi vakavana: »Saatteko kunnalta vaivaisapua?» »Vaivaisapua!... _Minäkö?_» »Niin — tai ehkä vaimonne?» »Itse minä olen akkani elättänyt ja elätän vastakin», sanoi Urpo suuttuneena moisesta kunnianloukkauksesta. »No sitten teidän kruununveronne varmaankin ovat jääneet maksamatta», jatkoi puheenjohtaja. »Kruununverot — maksamatta? Johan nyt on perhana!» Sen sanottuaan Urpo käänsi halveksien lautakunnalle selkänsä ja lähti ulos, siunailevan Ullan jäljessä seuratessa. »Yövy sinä nyt täällä, vaikkapa sen Lepistön Mikon mökissä, minä pyörähdän vähän kotona ja tulen huomenna takaisin», sanoi Urpo vaimolleen ja kiiruhti matkaan. Kun hän huomenissa palasi, povi pullollaan, meni hän Ullan kera uudestaan lautakunnan eteen, riuhtaisi takkinsa ja liivinsä napit auki ja kaivoi karvaisesta povestaan kahdella hakaneulalla paidan sisäpuolelle kiinnitetyn vaatemytyn, jonka avattuaan läjäytti puheenjohtajan eteen pöytään paksun tukun pieniä paperilappusia. »Herrat ovat hyvät ja selailevat hiukan näitäkin papereita, niin ehkäpä niistä löytyy vastaus siihen eiliseen», sanoi hän mahtipontisesti. Siinä oli kaikki Urvon lunastamat kruunun-, kunnan- ja papinkuitit monien vuosikymmenien ajalta, ruskettuneina, russakoiden ja kärpästen tahraamina, kukin lajinsa erikseen tarkassa aikajärjestyksessä, neulalla lankaan pujotettuina. »Niin, nähtävästi teillä ei ole mitään laillista estettä, mutta kun nimenne ei ole täällä kirjoissa, emme voi antaa teidän käyttää äänioikeuttanne», sanoi puheenjohtaja. Tällaisesta käänteestä Urpo oli hyvinkin mielissään, mutta tekeytyen vääryyttä kärsineeksi kysäisi hän painokkaasti: »Minkäs tähden minun nimeni ei siellä kirjoissa ole?» »On kai henkikirjoittajan huolimattomuuden takia jäänyt pois.» »Missäs se asuu, se henkiherra?» »Kaupungissa.» »Asuisi likempänä, niin olisi minulla pari sarvipäistä sanaa sillekin kuiskattava... Mutta mitenkäs se on nyt sen linnan laita?» »Minkä linnan? Turhaan meitä uhkailette, sillä eihän ole lautakunnan vika, että nimenne on jäänyt luettelosta pois», sovitti puheenjohtaja. Urpo mietti hetkisen ja kun huomasi näin odottamatta vaihtuneensa ikäänkuin syyllisestä syyttäjäksi, sanoi hän nuhtelevasti: »No, jääköön nyt silleen tällä kertaa, mutta pitäkää vasta varanne, että nimeni tulee kirjaan, ja Ullan myös.» »Itsenne teidän on siitä huoli pidettävä», ärähti puheenjohtaja. Urpo kääri kuittinsa myttyyn, kiinnitti sen hakaneuloilla paitansa poveen, napitti liivinsä ja takiansa ja haraisi sormin tukkaansa hyvästiksi. Ulla niiasi ja kiitti. Paluumatkalla tuli heitä vastaan se eilinen hautaussaatto Urpo kohtasi sen nyt jo neljännen kerran, aina kappaleen matkaa päämääräänsä likempänä. »Joko sitä te äänestitte — joko äänestitte?» vinkui Martta-muori. »Liehän tuota tullut ääntäkin pidettyä», vastasi Urpo vältellen ja keskustelua karttaen yritti pysähtymättä mennä ohi. Mutta kun Martta muori käänsi keppinsä poikittain puomiksi eteen, oli hänen pakko seisahtua. »Oliko teillä neuvoja — oliko neuvoja?» »Neuvoja? Miltä neuvoja?... Lie ollut neuvojakin, ei osuttu näkemään.» »Itse veditte viivanne?... Osasitte?» »Liehän tuota osattukin.» »Niin, te osaatte, te ette tarvitse taluttajia siellä eikä täällä — te nuoret — te nuoret. Te ette ole vielä seitsemänkäänkymmenen. Minulla on menossa jo yhdeksäskymmenes yhdeksäs — yhdeksäskymmenes yhdeksäs. Te voitte vielä äänestää monta kertaa. Mutta minun kohdaltani vedetään tälle maailmalle nyt jo viimeinen viiva — viimeinen viiva.» Paluumatkalla olivat Kattila-ahon vanhukset, varsinkin tuon polulla sattuneen kohtauksen jälkeen, karttaneet koskettelemasta äänestysasiaansa. Mutta kun Ulla kotiin tultua kiehautti kahvit ja he rauhaisessa tuvassaan äänettöminä ryyppivät kuumaa mielijuomaansa, huomautti Urpo ykskantaan: »Onhan nyt sekin tullut nähdyksi.» »No on», sanoi Ulla ja hymähti epämääräisesti. HIILIMIILULLA Oli lämmin syksyinen iltayö. Taivas oli kauttaaltaan synkän pilven peittämä ja ilma niin tyyni, että pimeydestä oli kuulevinaan yön salaperäisiä kuiskauksia. Siellä ja täällä leimahteli leveitä salamoita, ja joskus revähti taivaan ranta auki peninkulmien pituudelta, ikäänkuin sieltä vuorten takaa olisi myrskyssä hulmahtanut näkyviin pitkä, hopeankirkas kankaanlieve. Kuin nukkuvan yön vavahduksina kumotti väliin pilvenpäällinen salama pimeyden lävitse heikosti värähtelevinä valonkajastuksina. Mutta pieninkään ukkosenjyrähdys ei häirinnyt hiljaisuutta eikä satanut pisaraakaan. Etäällä ihmisasunnoista loikoi Sysi-Iisu avonaisen lautakatoksen alla ja katseli taivaan valtavaa valoleikkiä. Kuin jättiläissuuri muurahaiskeko häämöitti hänen lähellään hiilimiilu yötäkin mustempana. Kaukaa kuului sydenpolttajan korviin hiljaista hyminää kuin maan alta: koski siellä lauloi sanatonta säveltänsä, lakkaamatta niellen yhtyneitten reittien vuolaita vesiä ja antaen osan väkeänsä ison sahalaitoksen käyttövoimaksi. Yön peitossa piilevän lahden rantamalla palaa loimotti sammumaton »helvetin tuli». Pehmeällä sammalvuoteella loikoessa alkoi Iisua oudosti raukaista, ollen se hänestä liian raskasta tavallisen unen aiheuttamaksi. Vain suurten tapausten edellä hän oli ennen sellaista tuntenut. Niinpä kerrankin, vuosia sitten, hän oli keskellä päivää ja kesken työtänsä nukahtanut istualle tupansa penkille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt herätä, kun sanantuoja oli jo ovella ilmoittamassa, että suojukseton särmäysterä oli leikannut sahassa työskennelleen Iisun pojan keskeltä melkein poikki. Iisusta tuntui peloittavalta, melkeinpä luojan halveksimiselta, nukkua taivaan tulien leimutessa. Saattaisihan singahtaa salama alas juuri hänen kohdalleen ja siirtää sielun ajasta ikuisuuteen, ruumiin unesta uneen. Mutta vastustuksesta huolimatta tuli uni kuin painajainen. Kerta kerralta viipyivät Iisun silmät yhä kauemmin kiinni, rakoutuivat hetkiseksi salaman valon kajastaessa suljettujenkin luomien lävitse, kunnes ne vihdoin jäivät pysyvästi kiinni. Kuinka kauan Iisu lienee nukkunut, kun hän oli tuntevinaan voimakkaan tyrkkäyksen kylkeensä. Säikähtäen hän ponnahti istualle ja suuntasi katseensa pelokkaana miiluun, kylmien väreitten karmiessa selkää. Hän oli nähnyt kummallista unta: miilu oli olevinaan kuin iso hautakumpu, jonka huipulla seisoi musta risti. Vielä herättyäänkin hän oli vilaukselta näkevinhän ristin miilun harjalla ja sitten yht'äkkiä painua hutkahtavan kormun sisään. Tuulilta suojatussa paikassa sijaitseva pari syltä korkea kormumiilu oli siten rakennettu, että pitkät hiilipuut oli ladottu nojalleen pystyyn paksun napahirren varaan ja päällystetty turpeilla, sahajauhoilla ja hienolla hiilenmuralla. Astuimiksi ylöspääsyä varten oli miilun sivuilla ylt'ympäri puunaulojen kannattamia lautoja toinen toistaan ylempinä kehinä. Lopuksi nostettiin napahirsi pois, miilu sytytettiin kormun pohjasta ja yläpää tukittiin aukon täyttävällä hirsipölkyllä, jota tarpeen mukaan lyötiin puunuijalla alemmaksi. Hiilipuiksi käytettiin sahalta tuotuja rimoja. Tähän tarpeeseen kelpaamattomat pienet rimat, joilla niinä aikoina ei ollut mitään rahallista arvoa, poltettiin lahden rannalla, ja kun rovio siellä loimusi yöt, päivät, kesät, talvet melkein lakkaamatta, sanottiin sitä piloillaan helvetin tuleksi. Salamat leimahtelivat yhä. Iisu nousi vuoteeltaan, teki tavanmukaisen tarkastuskäynnin miilun ympäri ja jäi kummeksien seisomaan vartioitavansa viereen. Hän uskoi, että tällä paikalla asui haltija, joka monta kertaa oli herättänyt hänet, kun hän oli torkahtanut uneen ja miilun salainen tuli oli päässyt jostakin heikosta kohdasta ryöstäytymään suojuksen lävitse ulkopinnalle ja siten »turri» uhkasi syödä koko miilun. Mutta minkä tähden haltija oli herättänyt hänet nyt, kun mitään vaaraa ei näyttänyt olevan? Tosin miilu oli jo pitkälle palanut ja sen yläosassa saattoi olla onttoja kohtia. Pitäisi ehkä kavuta ylös polkemaan jaloin päällystää ja lyömään nuijalla kormun kiilaa alemmaksi. Mutta kun Iisu vilkaisi miilun harjalle, muisti hän niin elävästi äskeisen hautamerkin, kuin olisi sen jälleen siellä nähnyt Rohkenematta yön pimeydessä nousta sille paikalle, missä risti oli ollut, hän palasi takaisin suojukseensa. Iisun istuessa pää kumarassa katoksen alla hänen sieluaan painoi raskas, aavisteleva tunne jostakin lähenevästä vaarasta, joka oli vielä näkymättömiin kätkeytyneenä kuin sähkö pilviin, mutta saattoi yht’äkkiä salaman tavoin iskeä, tietymätöntä milloin ja mistä. Kotvan kuluttua hän kohotti äkkiä päänsä ja kuunteli henkeä pidättäen läheneviä, hiipiviä askelia. »Kuka siellä?» hän kysyi hiukan värähtävällä äänellä. Vastauksen asemesta seisahti suojuksen ääreen musta haamu, kömpi siitä katoksen alle ja vääntäytyen Iisun viereen istumaan sanoi: »Otahan tuosta lämpimäisiä.» »Kaaproko se... Eipä taitaisi olla väliä niillä lämpimäisillä — tällä kertaa», vastasi Iisu, mutta haroi kuitenkin kädellään pimeyttä, kunnes osui tarttumaan tarjotun pullon kaulaan. Kulauksen ryypättyään hän tarjosi vastalahjaksi tupakkaa vieraan piippuun ja täytti sitten omansa. Miesten imiessä lyhyitä nysiänsä hehkui katoksen alla kaksi pienoishiillosta, valaisten kahta kuluvaa silmäparia, nokisten naamojen sulautuessa yön mustaan väriin. »Kotoa käsinkö Kaapro on kulkemassa vai muualtako on matka?» kysäisi Iisu. »Kotoapa niinkin: korpi kurjalla kotina. Totta puhuakseni alkoivat nuo taivaan tuliroihut hiilestää pintaani siihen määrin, etten enää jaksanut sitä polttoa kestää, vaan täytyi lähteäkseni ihmisten ilmoille.» »Mitäpä pelkäämistä noissa olisi, äänettömissä leimauksissa?» arveli Iisu. »Niiden aavemainen hiljaisuushan se juuri lyökin luonnon lamaan ja kammottaa sydäntä kuin yöpöllön äänetön lento. Ajattelehan tätä: istua kyykötät sydän kourassa tulesi ääressä synkän korven komerossa, jossa on niin hirvittävä hiljaisuus, että veresi ääni kohisee korvissasi kuin Imatran pauhu. Silloin yht'äkkiä leimauttaa maailman ympärilläsi häikäisevän kirkkaaksi, niinkuin joku tuolla ylhäällä valonheittäjällään tarkastelisi, mitä salaisia puuhia Kaaprolla mahtanee siellä korven kätkössä oikein olla.» »Eiköpä tuolla pilvien pitäjällä liene silmät sellaiset, että näkee ne askartelusi pimeydenkin lävitse. Kunhan ei vain se oma virittämäsi tuli olisi alkanut pintaasi polttaa ja oman viinasi lirinä tuomion koskena korvissasi kollista, ajaen sinut arkana jäniksenä pakosalle.» »Omaatuntoa kai tähtäät. Saattaapa olla puheessasi pisara perää.» »Eikö lie siinä arkuutesi syvimmät syyt. Mutta miten sieltä korvestasi osasit tulla tänne näin säkkipimeässä?» »Minulla ‒ kaadahan tuosta lisää nokiseen naamaasi — minulla, veikkonen, on yösilmät kuin kissalla. Olen näet tuijottanut elämässäni enemmän yöhön kuin päivään. Sinä näitä miilujasi polttelet yövuorolla vain joka toinen viikko, mutta minulla on yövuoro melkein aina. Eikä minua ole korpi koskaan pimeässä pettänyt, mutta päivisin olen joskus eksyneenä kiertänyt tehdastani kuin jänis ympyräänsä ja vasta yön tullen osunut pirheilleni.» »On voinut ohran jyvä lyödä sumua silmiisi.» »Onpa voinut väliin olla syytä ohran jyvässäkin, mutta öistä metsää et selväpäisenäkään tuntisi ollenkaan samaksi kuin päivän valossa.» »Ja lie teikäläisillä, aurinkoa kammovilla eläjillä niillä pimeillä poluillanne omat öiset opastajanne, jotka pelkäävät päivää, niinkuin te itsekin.» »Sarvijaakkoa meinaat — äläs mitään. Kun sitten aamuyöstä palaan korvesta tupakölsääni päiväksi makailemaan, kuljen täällä eksyttävillä aukeilla helvetin tulta kohti ja sen avulla löydän mökkini.» »Sitä olet sinäkin, miesparka, kulkenut helvetin tulta kohti ilmeisen ikäsi, ja jollet pyörrä ajoissa askeleitasi, niin pelkään pahoin, että siinä tulessa vielä partasi kärvennät.» »Mitenkä niin?» »Hm... viinankeittäjä.» »Eikö tuomiseni ole tarpeeksi suusi mukaista, vai tuntuuko siinä pohjaanpalaneen käryä, lipeäkiven kitkeryyttä tai muuta vierasta sivumakua? Oletko milloinkaan kuullut valitettavan, ettei Kaapron tuote olisi sytytettäessä tulta ottanut tai että se kämmenellä hieraistessa olisi suopana vaahdonnut?» »Eipä sillä, eipä sillä, että olisit aineeseesi vettä sekoittanut tai sitä alunalla kirkastanut. Laittamattomanhan olet aina tavaran tehnyt, ja visertäen sen väki suonissa soutelee. Mutta kuitenkin kaikitenkin — viinankeittäjä...» »Onko sitten hiilenpolttaja mielestäsi parempi mies kuin viinanpolttaja, vaikka miilumiehen naama onkin vähän nokisempi. Mustina tonttuina ja saman Aatamin lapsinahan olemme täällä metsissä hyvinä naapureina ahertaneet kumpikin uhritulemme ääressä kuin Kain ja Aapel ennen muinoin.» »Niinpä kyllä. Mutta millaisia silmänluonteja luulet tuolta ylhäältä heittää mulkauteltavan sinun alttarisi puoleen? Eiköhän vain uhrihaikusi painune pitkin maan pintaa kuin Kainin savu.» »Voi, veikkonen, sehän tuo olisikin suotavinta näin meikäläisen ammatissa, sillä eihän tarkoitukseni olekaan merkkitulia viritellä. Joko muuten olet kauankin näitä miilujasi poltellut?» »Kauankin...? Jos kaikki polttamani hiilet olisi koota yhteen kasaan, kasvaisi siitä semmoinen keko, että aurinko pimeneisi, ja jos ottaisit vaivaksesi kavuta sen hiilivuoren harjalle, niin päätäsi pyörryttäisi, ja avautuisi sieltä silmiisi hyvin avarat näköalat. Mutta on maar sitä sinunkin mahlaasi ehtinyt melko läikäys piipputynnyristäsi tippua — ensin laillista, sitten laitonta.» »Pisaroista meri syntyy. Jos minun keittämäni viina olisi kaataa kaikki johonkin alavaan paikkaan, niin veneellä saisit soudella. Ja jos sen synnyttämä mökä olisi koota yhden miehen kurkkuun ja tämä laukaiseisi sen kidastansa yhdellä kertaa, niin sen kiljaisun voimasta sinun hiilivuoresi lentäisi akanoina ilmaan, ja vielä peninkulmain päässä paukahtaisivat korvat lukkoon ja alkaisivat tilliä soittaa.» Keskustelun höysteeksi miehet hyväntahtoisesti letkauttelivat ja omalla tavallaan imartelivat itseään ja toisiansa. Kaapro ei pelännyt enää salamoita, ja raskaus oli kaikonnut Iisun rinnasta. Milloin hänen äsken näkemänsä uni hautakumpuineen ja mustine risteineen pyrki synkistämään mielen, huuhtaisi hän sen viinaryypyllä sielunsa salaisiin syvänteihin. Vihdoin toverukset tekivät sen ikävän havainnon, että pullosta ei herunut enää pisaraakaan, vaikka sitä kuinka olisi kallistanut. Kuin jonkinlaiseen tunnelmalliseen hartauteen vaipuneina he istuivat tämän jälkeen ääneti hyvän aikaa. »Viina loppuu, kaikki loppuu — se tämä elämäkin viimein loppuu», alkoi Iisu alakuloisesti. »Jospa tuo nyt yhden hiilenpolttajan elämä loppuukin, kymmenen miestä on tarjolla tilallesi, siinä se. Mutta minun paikkani ei ole niinkään helposti täytettävissä.» »Hiilenpolttajan, sanot... niinpä niin. Tässä katoksen alla makaillessani olen minä, varsinkin öiseen aikaan, yksinäisyydessäni ajatellut paljonkin tätä maailman menoa. Mietiskellyt muun muassa sitä, minkä tähden pitää kahden syntisen ihmisen välillä olla niin iso ero kuin usein on. Ajattelehan nyt, Kaapro, tätäkin sahan patruunan ja minun kohtaa. Toinen tuossa pasteerailee hopeaponsinen keppi kädessä hienoissa pukimissa, ajelee hetkuvissa vaunuissaan, silkkivuoteissa makaa ja syö ja juo, mitä ikinä mielensä tekee. Toinen täällä nokisessa pakkopaidassaan — ulkoasultaan ei juuri pirua parempana — hiiliä polttaa, värjöttelee viluissaan sammalkasalla avonaisen lautakatoksen alla ja nakertaa kuivaa kannikkaansa kuin rotta kolossaan, vuodesta vuoteen, vuosikymmenestä toiseen, koko elämän iän — yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.» »Mutta ähä: pitääpäs patruunankin kuolla, tännepäs täytyy senkin suuret rikkautensa jättää», ähitteli Kaapro kuin hyvillään. »Siinä on siinä kuolemassa melkeinpä vielä isompi ero kuin elämässä. Näin sen kerran omin silmin ollessani mukana hautaamassa tämän nykyisen patruunan isä-vainajaa. Niille semmoisille ostetaan ensinnäkin kaupungista tuhansia maksavat ruumisarkut, niillä on kirkolle vietäessä puolen virstan pituinen hautaussaatto jäljessään, ja ennenkuin päästään perille, alkavat kellot pauhata tapulin tornissa. Kirkon kuorissa ne siunataankin, soitetaan urkuja, lauletaan ja pidetään pitkiä ylistyspuheita niiden kunniaksi. Liehuvanauhaisia seppeleitä kasataan haudalle, niin että se lopuksi on kuin pienenläntä heinäsuova, ja myöhemmin istutetaan kummulle senkin seitsemiä kukkasia ja vivutaan sille pystyyn hautakivi, joka on niin sileä ja kiiltäväpintainen, että kuvaisensa näkee. Mutta annappas kun meikäläinen oikaisee koipensa, niin lyödään ympärille jonkinlainen mustaksi tuhrittu lautakopero, joka sitten sujautetaan kuin salaa maan rakoon. Pappi lukee ropottaa kirjastaan vain kaikkein välttämättömimmät lukunsa, ja lopuksi silittää suntio lapiollaan mullan niin tasaiseksi, ettei vain pienintäkään kohonnetta jäisi jälkeenjääneille leposijaasi ilmaisemaan.» »Valetta, valetta kaikki!» kiivastui Kaapro. »Mutta lähellä siinä piilee totuuskin, vain kolmen kyynärän päässä. Kun sinä ja patruuna olette haudatut ja kun jonkun vuoden kuluttua otat ja kaivaudut sinne alas, niin näetpä, että omassa yksinkertaisessa koperossasi, jos se on tehty kuivista tervaslaudoista, on vähemmän toukanreikiä kuin patruunan arkussa. Kun sitten annat kulua muutaman vuosikymmenen eteenpäin ja kaivat päivän valkeuteen oman kallosi ja patruunan kallon ja asetat ne vierekkäin irvistämään, niin etpä, koira vie, voisi vannoa, kumpi on omasi, kumpi patruunan.» Kaapro alensi ääntänsä ja suhahti kuin luonnostaan lankeavana tosiasiana: »Ja helvettiinhän patruuna joutuu.» »Minä olen ollut niin paljon tulen kanssa tekemisissä, etten soisi koiranikaan joutuvan sen kanssa välittömään kosketukseen», sanoi Iisu. »Mutta mistä Kaapro tietää, minne patruuna joutuu?» »Heh — sanasta. Mitenkäs se semmoinen maha kuin patruunan mahtuisi neulansilmän lävitse. Niin hoikaksi ankeriaaksi ei niin paksu mies mahtaisi ujua, että voisi sujuttautua edes rautaseipäänkään silmän lävitse.» »Eiköpä liene sinun niinkuin minunkin kuljettava saman neulansilmän lävitse, jos mielimme oikeille perille päästä.» »Ei hiisku sana siinä kohden köyhistä mitään, rikkaita vain ruoskitaan. Mutta jos niin olisi, että kaikkien olisi pakko kulkea samaa tietä, niin minä luulen, että se silmä on sitä ahtaampi, kuta rikkaampi ja lihavampi joku on. Näin rutiköyhät ja laihat kuin esimerkiksi me, sujahdamme kuin säikeet neulansilmämme lävitse taivaan iloon.» Kaapro tuli liikutuksen valtaan ja jatkoi melkein itkien: »Vi-viinankeittäjäkin on siellä, maan povessa, tasa-arvossa patruunain ja rovastien kanssa, nokka yhtä pystyssä kuin isoistenkin. Viinankeittäjä, joka täällä kurjassa maailmassa elinkeinoansa harjoittaessaan saa sydän kurkussa vilkuilla ympärilleen kuin arka lintu oksallaan, tietämättä mistä päin pamahtaa... jota kaikki ylenkatsovat, nekin, joiden pitäisi kiittää.. Olenhan minäkin siellä korvessa tuleni ääressä istuessani harkinnut yhtä ja toista, niinkuin nyt tätä neulansilmäjuttua ja sitä, ettei viinankeitto syntiä ole. Mitenkäs se, veikkonen, se sama asia, joka eilen ei ollut rikettä, nyt tänään olisi syntiä? Ja mitenkäs se viinanmyynti ei olisi kaupungin porvalille syntiä, mutta minulle on? Eipä silti, etten itsekin itseäni vähän syrjäsilmällä katselisi, varsinkin sen jälkeen, kun tuli se rötös papinkirjaani, viinasakot ja linnareissut. Mutta en minä soisi, että muut... etkähän sinä» — Kaapro kietaisi kätensä Iisun kaulaan — »ethän sinä minua halveksi, vaikka minä olenkin tämmöinen linnassa istunut roisto. Olenhan täällä usein käynyt öisin rattonasi näinikään tarinoimassa. Mutta kuule, Iisu, kun nyt lienee vielä pitkä askel kukon lauluun, niin mitäs sanot, jos hakisin hiukan lisää lämpimäistä tehtaaltani ja yksin tein lisäisin puita padan alle?» »En kiellä, en käske — tee tahtosi», myöntyi Iisu. »Niinpä teenkin. Näkemiin!» hyvästeli Kaapro. »Näkemiin!» Kun Kaapro oli kulkenut korpipolkuansa jo pitkän matkan, oli hän hiljaisessa yössä kuulevinaan kiljaisun ja sen välittömänä jatkona kuin hukkuvan hätähuutoa, joka kuitenkin pian vaikeni, uusiutumatta enää. Mutta kun hän tällöin sattui olemaan kahden mäen loilossa, pyörsivät vuoret äänen niin, ettei hän päässyt selville, mistä päin se kuului, edestä vai takaa. Koettaen hieman sekavilla aivoillaan turhaan aprikoida huudon synnyttäjää, jatkoi hän edelleen kulkuansa. Saattoihan kuulemansa olla rautoihin käyneen suden ulvontaa tai muita yön ääniä. Miilulle palattuaan Kaapro kömpi katoksen alle, mutta Iisua ei siellä enää ollutkaan. Hän huuteli ja huhuili, saaden vastaukseksi vain oman äänensä kaiun. Hiukan harmistuneena hän ajatteli, että toveri on voinut mennä kotonansa pistäytymään ja palaa pian takaisin Iisua odotellessaan hän aikansa kuluksi käveli miilun luokse ja kompastui johonkin esineeseen. Suuttuneena hän jaloilleen päästyään kopeloi kourin lankeamisensa aiheuttajaa ja sai käsiinsä miilunpolttajan puunuijan. Hän käänsi sameahkon katseensa miilun harjalle ja nähdessään siellä jotakin häämöittävän, juolahti hänen päähänsä ajatus, että Iisu on unohtanut lyödä kormun kiilaa alemmaksi. Sydenpolttajaa auttaakseen Kaapro päätti suorittaa tuon tärkeän tehtävän. Hän lähti varovasti kapuamaan astuimia myöten ylös ja ylimmälle laudalle päästyään nosti nuijansa iskeäkseen kormun kiilaa. Mutta kun hän oli juuri lyömäisillään, leimahti taivaalla laaja, viipyvä salama. Siinä tuokiossa pääsi Kaaprolta kuin tuskan parahdus, nuija putosi kolisten maahan ja likeltä piti, ettei hän itsekin horjahtanut alas. Salaman kalpeassa valossa hän kiilan asemesta näki Iisun levällään olevien käsiensä kannattamana kainaloita myöten uponneena kormun aukkoon, vääristynyt suu ammollaan, niinkuin hän yhä vieläkin olisi apua huutanut, ja selällään seisovissa silmissä niin kammottava kauhun ilme kuin koko maailman tuska olisi niihin keräytynyt. — — Hetkistä myöhemmin kuului Kaapron tehtaalle päin eteneviä kiireisiä askelia, kaatumisen rysähtelemisiä ja hätäistä huohotusta. Mutta miilun vaiheilla vallitsi rauhaisa, syvä hiljaisuus. Vain kosken hyminä kantautui etäältä maan uumenista kuin hiljainen hautauslaulu, ja öisellä taivaalla leimahtelivat salamat aamuun asti. PETÄJÄN KOSTO Vanhahko mies, kirves kainalossa, kävelee verkkaan honkia kasvavaa kangasmaata, kohottaen väliin katseensa pilviä pitelevien petäjien latvoihin, väliin kietaisten kätensä paksuimpien runkojen ympäri niin autuaallisen näköisenä kuin rakastunut nuorukainen armaansa vyötäisille. Kappaleen matkaa miehen jäljessä seuraa alun toisella kymmenellä oleva poika, mäjäytellen nuijallansa kelohonkien kyhmyisiin kylkiin ja jääden lyöntiasentoonsa hajasäärin kuuntelemaan, kuinka onton sydämen kumea jymähdys mahtavana raikuna kiirii kevätillan hiljaisuudessa mäeltä mäelle, lymyten jonnekin kaukaisen vuoren taakse. Hiirolan talon isäntä Pasiljus on tavanmukaisella kävelyllään »aarniometsissänsä». Ennen on Pasiljus kulkenut näillä retkillään yksin, melkein salaa, mutta tällä kertaa hän on ottanut poikansa mukaan; sillä onpa jo aika istuttaa Hiirolan isännänjatkon päähän ja sydämeen talon ikivanhoja oppeja ja perintätapoja. »Hei, Olavi, tuleppa tänne», huusi hän poikaansa, istuutuen mättäälle täyttämään piippuansa. Pojan tultua hän osoitti piippunsa varrella erästä petäjää, joka siinä lähinnä kohotti latvaansa yli muun metsän, kysyen: »Osaatko sanoa, Olavi, kuinka pitkä tuo jättiläinen on?» »Osaan kyllä, kun kaadetaan puu», vastasi poika. »Kaadetaan!» »Niin, että voin mitata. Ja kaatuessaan se niin hauskasti parahtaa ja latva humahtaa.» Isä tuli ikäänkuin murheelliseksi näistä poikansa sanoista. »Hauskasti, sanot sinä. Minusta se parahdus on kuin kuolevan rinnan viimeinen korahdus. Ei, Olavi, ei tätä petäjää eikä näitä sen tovereitakaan kaadeta ainakaan niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.» »Mitäs varten isä sitten kirvestä mukanansa kuljettaa?» »Otan sen kainalooni vain näkeeksi ja irvihampaitten silmien lumeeksi. Olihan Keikkalan vanha vaari aikoinaan rakastunut kirveeseensä niin, ettei hennonut luopua siitä koskaan, vaan kuljetti sitä mukanaan kirkkomatkoillaankin, kesällä kärryjensä, talvella rekensä pohjalla. Mutta eikö siellä kansakoulussa ole opetettu mittaamaan seisovia puita?» »Ei ole opetettu?» »Hehe...! Vai ei... vai ei tunneta kouluissa sitä viisautta», naurahti Pasiljus kuin hyvillään. »Minä täällä metsissä kävellessäni tuollaisia isoja aarnioita joskus huvikseni mittailen ja voinhan tässä aikaa ollessa sen taitoni sinullekin opettaa, niinkuin isävainajani on sen aikoinaan minulle opettanut. Rouhaiseppas tuolta metsästä joku sormenpaksuinen puu mittakepiksi... Top! Ei sitä, tuoretta. Onhan siinä vieressä kuivakin räippä.» Hän teki hiukan yli sylen mittaisen kepin, teroitti sen molemmat päät ja iski maahan pystyyn melkoisen matkan päähän mitattavasta puusta. Oikaisihe sitten Olavin suureksi huviksi maahan selälleen, jalkapohjat puuta kohti mittakeppiä vasten, ja suuntasi katseensa kiinteästi kepin kärkeen. Hetkisen tähtäiltyään hän siirsi keppiä hiukan edemmäksi, uudistaen äskeisen menettelynsä, mutta vasta kolmannella siirrolla hän onnistui löytämään etsimänsä pisteen. Vasen silmä kiinteästi ummessa, oikean tuijottaessa terävästi kepin kärkeen, Pasiljus kanervikossa selällään maaten piti pienen luennon ainoalle kuulijalleen. »Hehe... vai ei seiso kirjoissa tätä viisautta. No, kun tahdot tietää seisovan puun pituuden, niin tee samoin kuin näit minun tässä tekevän. Ota runsaan sylen mittainen keppi, lyö se maahan pystyyn ja asetu näinikään selällesi, niin että silmäsi on kolmen kyynärän päässä kepistä. Koeta sitten siirtelemällä saada keppi sille etäisyydelle, että sen kärki, silmäsi ja puun latvahuippu ovat samassa suorassa viivassa. Pane lopuksi merkki silmiesi kohdalle — niinkuin minä nyt tämän tulitikkurasian.» Pasiljus kohoutui seisoalleen. »Mittaappas nyt sylikepillä matka puun juuresta tähän tulitikkurasiaan.» »Kuusitoista syltä», sanoi Olavi mittauksen tehtyään. »Niin, poikaseni, kuusitoista syltä ja vielä pari korttelia ylikin. Uskotko, että puu on juuri niin pitkä?» »En usko», tokaisi poika, toivoen vastaväitteellään saavansa taivutetuksi isän kaatamaan petäjän. Pasiljus hiukan tulistui. »Et usko! Etkö usko sitäkään, että minä uskaltaisin seistä tässä tulitikkurasian kohdalla saamatta karvan vahinkoa, vaikka puu kaadettaisiin suoraan minua kohti?» »En usko — ennen kuin näen», väitti Olavi yhä. Isä huomasi ajautuneensa vaikeaan umpikujaan. Hän katsoi säälivästi puuta, silmäili hyväksyvästi poikaansa. »Olet oikeassa», sanoi hän vihdoin. »Siinä olet kaltaiseni, että näissä maallisissa et usko muuta kuin sen, minkä silmin näet ja korvin kuulet. — En minäkään muuta usko.» Hän riisui takkinsa, otti kirveensä ja käveli kirvelevin sydämin hongan juurelle. Lastut lentelivät, metsä raikui. Hakattuaan petäjän niin ohuelle, että se hädin tuskin pysyi pystyssä, ojensi isä kirveen pojallensa ja alkoi hitaasti poistua hongan luota, seisahti epäröivänä hetkiseksi, kuin aikoisi pyörtää takaisin, mutta jatkoi taas päättävästi kulkuansa, pysähtyen merkkinsä kohdalle, kasvot puuta kohti. Seisten siinä juhlallisen vakavana kuin tuomittu hän näytti silmillään mittaavan vuoroin petäjän pituutta, vuoroin puun ja seisomapaikkansa välimatkaa. Otti askeleen sylikeppiä kohti, kuin aikoisi tarkistaa äskeistä mittaustansa, mutta huomatessaan Olavin kasvoilla ilkamoivan hymyn jätti sen kuitenkin tekemättä. Pyyhkäistyään lopuksi paitansa hihalla hikeä otsaltansa hän sanoi pojalleen värähtävällä äänellä: »Annahan nyt petäjälle viimeiset iskut.» »Mutta jos puu ei kaadukaan sinne päin», epäili Olavi. »Täh-änne se kaatuu, hakkuupykälä on alempana tältä puolen... ja voithan kädelläsi hiukan auttaa. Varo lyömästä kirveellä jalkaasi, äläkä anna puun tyven kolhaista rintaasi, jos se kaatuessaan sattuisi hyppäämään ka-kannoltaan», varoitti Pasiljus poikaansa hiukan sammaltaen. »Kyllä minä tyven hoidan, isä pitää vain huolen latvasta», sanoi Olavi miehekkäästi. Vähän aikaa hakata nirhattuaan hän työnsi käsin puuta. Se horjahti kuin kaatuakseen, ja tyvessä hiukan narahti. Samassa näkyi isä horjahtavan taaksepäin, puskevan molemmat kätensä kuin suojaksi eteensä ja kuului hätäisesti älähtävän: »Älä heleh...!» Hongan huojuessa kahtaanne kuin tunnustellen, minne päin lähtisi kaatumaan, näkyi isä vaistomaisesti huojuvan samassa tahdissa ja pysähtyvän vasta, kun puukin seisahtui.. Sitten hän viittasi kädellä pojalleen ja saneli kuin kuoleva viimeistä tahtoansa: »Jos niinkuin sattuisi — sitä kun tämä ihminen ei tiedä, mikä hetki on viimeinen — niin kaiken varalta sanon sinulle, Olavi, että kun aikanasi tulet Hiirolan isännäksi, niin säästä — metsiä, rahaa, viljaa, kaikkea. Älä anna kenellekään lainaksi mitään ilman pätevää takuuta. Ja köyhää älä nai.» Sen sanottuaan hän jälleen käden viittauksella antoi pojalleen luvan jatkaa keskeytynyttä työtänsä. Pian alkoikin petäjä Olavin melkein huomaamatta kallistua tarkoitettuun suuntaan. Kuin näkymättömän käden työntämänä nojautui isä selkäkenoon, kasvojen huomattavasti kalvetessa. Aluksi näytti hetkisen kuin isä hermostuneesti haparoisi käsiänsä ristiin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hujauttikin sylensä levälleen, samalla kyykistyen kuin odottaisi iskua päähänsä tai valmistautuisi nopeaan syrjähyppyyn. »Leipä — unohtui!» kuului vielä viime hetkessä Olavin korviin isän hätäinen huudahdus ja sen välittömänä jatkona tuulispään tapainen humahdus, kipeä rääkäisy puun tyvessä, kangasta vapisuttava voimakas rysähdys — kuoleman hiljaisuus. Hetkistä myöhemmin Olavin kiireisiä juoksuaskelia. »Isä.» Jostakin etäämpää kuului käen kukuntaa ja palokärjen kimeä kirkaisu. »Isä!» Käen kukuntaan sekautui nyt lähempää tikan koputusta kuivan hongan kylkeen. »Isä!!» »Hä-häh!» kähähti vihdoin petäjän oksien alta. »Tarvitseeko isä apua?» »Apua?... Missäs minä — kuka puhuu?... Aha!... Ehkä minä tästä — ominkin avuin... Longotahan sentään tuota isointa oksaa ronkkani päältä, että pääsen kääntymään... Siihen viisiin ... Kas niin!» Kömmittyään vaivoin petäjän latvuksen alta Pasiljus katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi oikein selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. »Koskiko isään kovastikin?» kysyi Olavi. Karttaen poikansa katsetta Pasiljus paineli kädellä lantiotaan. »Älä itke, älähän itke — ei tainnut sentään luunvikaa tulla.» Hän vilkaisi kuin varkain olkansa yli petäjään, jonka latva oli huiskahtanut hyvän sylen mitan hänen merkkinsä ulkopuolelle, ja alkoi hiukan onnahtaen poistua turmion paikalta. »Takki!» huomautti Olavi. Näköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja kirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas etenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi jälleen älysi huomauttaa: »Lakki!» »Lakki?» Pasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi etsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin pyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän tultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus vatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi jo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen järkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa ja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän näköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara vilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat päässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen ohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti pojallensa: »Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka minut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?» »Mitenkä niin?» hätäytyi Olavi. »Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi yhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä niin perin arveluttavassa asemassa.» Huomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin kipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan. »Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin käyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime tingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?» »Aikapa siinä enää hypätä. Ja siksi toiseksi on minulla tuo luonnonlaatu niin järkähtämättömän peräänantamaton, että minä kun jotakin lupaan ja vakuutan, niin sen sanani puolesta joko seison tai kaadun; mitään välitietä ei minulla ole. Ja samaa sielunominaisuutta näyt sinäkin isältäsi perineen. Ajattelin muuten antaa sinulle vielä toisenkin neuvon — jos jaksanet enää uskoa.» »Minkälaisen neuvon?» Ikäänkuin olisi tahtonut koota yhteen ainoaan polttopisteeseen omansa ja esi-isiensä koko elämänviisauden Pasiljus toisti äsken hongan luona lausumansa painavan sanan: »_Säästä!_» »Minkä tähden pitää säästää?» kysyi Olavi. Isän mielestä moinen kysymys lapsenkin tekemäksi oli niin typerä, että hän tuskastuneena heilautti kahtaanne päätänsä. »Minkä tähden!... Vaarisi, minun isä-vainajani, tarinoi kyyneleet silmissä suurilta nälkävuosilta — niiltä ajoilta, jolloin minä tulin maailmaan — niin sydäntä kouristavia kertomuksia, että sinulla, Olavi, ei sellaisista voi olla aavistustakaan. Silloin oli kalpeakasvoinen Nälkä astunut Hiirolankin kynnyksen yli. Vanhempani söivät pettua ja minä imin sitä äitini rinnoista. Näitä elämyksiään muistellen vaati isäni kuolinvuoteellaan, että minä salaa kätkisin leivän hänen mukaansa ruumisarkkuun, niinkuin sitten teinkin. Mutta ei ainoastaan isäni, vaan muutkin Hiirolan isännät ovat vanhan perintötavan mukaan lähteneet viimeiselle matkalleen iso rukiinen limppu rinnan päällä. Ja sanon sinulle, Olavi, tässä neljän korvan kuullen: samoin toivon minäkin kerran lähteväni.» »Sitäkö leipää isä silloin hongan kaatuessa huusi?» kysyi Olavi. »Sitä tarkoitin, kun viime silmänräpäyksessä iski mieleeni, että olin unohtanut huomauttaa siitä sinulle.» »Mutta eiväthän kuolleet syö», uskalsi Olavi huomauttaa. »Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät söisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin rattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten, herätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä oli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin haudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä pojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin kertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä ei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi eikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden kuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä hakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista. Tosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta tämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut — lukuunottamatta minun äskeistä... Hmmh!... Voitko sanoa, miksi äsken kävi niinkuin kävi?» Mielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena näytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys, kun poika vastauksen asemesta kysyi: »Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella sivutiellä?» »Häh! Mitä? Mikä vierähtänyt?» »Se leipä vaarin rinnan päältä?» »Aa...! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä. »Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että hän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä kiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa, miksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?» »Eiköhän siksi, ettei isä osannut mitata oikein petäjän pituutta?» »Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni näkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin metsän ikuista rauhaa häiritsemään.»

3211.txt

Juho Hoikkasen 'Jälleennäkeminen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3211. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

AARNE KALSKE Nelinäytöksinen näytelmä Kirj. T. E. KIVIPELTO Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti Oy, 1923. HENKILÖT: AARNE KALSKE, konetyömies. TIREHTÖÖRI STÅHLE, tehtailija. ELSIE, edellisen tytär. PASTORI LOIMARANTA. TILANOMISTAJA FALCK, suurtilallinen. ELLI, edellisen tytär. TEHTAAN INSINÖÖRI, Ståhlen tehtaassa. KOHONEN, tehtaan työmies. KOHOSEN VAIMO. ANNA ja SYLVI, heidän lapsiansa. SARKKI, tehtaan työmies, nuorehko pohjalainen. LUUTNANTTI FREY, jääkäri. POHJA, tehtaan työmies. ENSIMÄINEN PUNAINEN. TOINEN » ERÄS NUORI PUNAINEN, Pohjan poika. ERÄS KONTTORISTI, Ståhlen konttorissa. Tehtaan työnjohtajia, konttoristeja, tilanomistajia. Tehtaan työläisiä. Punaisia ja valkoisia sotilaita. Tapahtuu Suomessa eräässä tehdasseudussa lähellä kaupunkia v. 1917 lopulla ja v. 1918 alkupuolella. Ensimäinen näytös: Tirehtööri Ståhlen konttori. Toinen näytös: Tehtaan työmiehen Kohosen asunto. Kolmas näytös: Tirehtööri Ståhlen konttori. Neljäs näytös: Tirehtööri Ståhlen palatsin pihamaa, saman rakennuksen, jossa on konttori. ENSIMÄINEN NÄYTÖS. NÄYTTÄMÖ: Tilava, komeasti sisustettu puoleksi varasto- puoleksi konttorihuoneusto. Oikealla kirjoituspöytä, jolla on puhelin. Vasemmalla leposohva. Seinällä kirjakaappi ja muutamia hyllyjä, joissa on kirjoja, papereita ja teknillisiä esineitä. Leposohvan vieressä olevalla pöydällä on kirjoituskone. Parkettipermanto. Esiripun avautuessa istuu tirehtööri Ståhle suurella konttorituolilla kirjoituspöydän ääressä. Hänen sivullaan seisoo nuorenpuoleinen konttoristi, joka on juuri lopettanut lauseensa ja seisoo nyt odottavan näköisenä ja kunnioittavassa asennossa. TIREHTÖÖRI STÅHLE nousten hermostuneesti ylös tuoliltaan ja lähtien kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla. Taaskin...Sanokaa, etten ota vastaan. Minulla on muutakin tehtävää kuin yhtenään ottaa vastaan jos jonkin näköisiä lähetystöjä. Puhukoot työnjohtajillensa; he kyllä esittävät asiat minulle. KONTTORISTI kumartaen. Kuten käskette, herra Tirehtööri. — Aikoo poistua. TIREHTÖÖRI STÅHLE huutaen hänen jälkeensä. Tai odottakaahan! Otan vastaan heidät, KONTTORISTI kumartaa äänettömänä ja poistuu. TIREHTÖÖRI STÅHLE syventyy työhönsä. Äänettömyys. Aarne Kalske, Kohonen ja Sarkki tulevat. KALSKE on noin 28—30 vuotias, sirovartaloinen, jäntevä ja ryhdikäs. Katse terävä, puhe varmaa, ilmeikästä ja mukaansa tempaavaa. Tekee älykkään, voimakkaan ja rohkean vaikutuksen. Hän on siistinpuoleisessa työpuvussa, n.k. overhaalii näkyvät takin alta. KOHONEN ijäkäs, tarmokkaan näköinen, huolien ja puutteiden uurtamat ja halventamat kasvot. SARKKI noin 23—24 vuotias. Käytös jonkinverran röyhkeätä ja uhmailevaa. Puhuu huomattavasti pohjalaista murretta. Pysähtyvät äänettöminä ovensuuhun. TIREHTÖÖRI STÅHLE kirjoittaa kääntämättä katsettaan edessään olevista papereista. Kiusallinen äänettömyys. AARNE KALSKE tyynesti, varmasti ja arvokkaasti. Herra tirehtööri! TIREHTÖÖRI STÅHLE kääntää katseensa, kylmä lajitunkematon ilme kasvoilla: kylmästi, värittömästi. Mitä haluatte? AARNE KALSKE Eilisiltana pitämässään kokouksessa päätti tehtaan työväen ammattiosasto esittää herra tirehtöörille palkankoroitusanomuksen ja valitsi meidät tuomaan sen perille. TIREHTÖÖRI STÅHLE Ammattiosasto? Mikä se on? Olenhan sanonut, että en tunne mitään sellaista. Minun tehtaassani työskentelee vain työläisiä ei ammattiosastoa. KOHONEN Ammattiosasto on juuri tehtaan työläiset. Se on työväen perustama järjestö, yhteenliittymä, joka toimii työväestön nimissä ja heidän valtuuksillaan. TIREHTÖÖRI STÅHLE Sitäpaitsi olemme päättäneet, että minkäänlaisia joukkopalkankoroituksia emme tule' enää myöntämään. Yksityisesti ehkä ja harkintamme mukaan voimme jonkun verran koroittaa...sitten tuonnempana... SARKKI kiihtyneesti. Asia ei riipu yksin teidän harkintanne varassa. Myöskin me olemme päättänehet... TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi. Vai niin... SARKKI uhkaavasti. Niin... AARNE KALSKE hillitysti. Herra tirehtööri, pyydän...ajatelkaahan nykyistä tilannetta. Maailmansota yhä jatkuu ja sen seuraukset ovat olleet tuhoisammat juuri työväenluokalle. Elintarpeiden hinnat yhä kohoavat ja työläisten elämä kurjistuu päivä päivältä. TIREHTÖÖRI STÅHLE Mitä voin minä yksin tehdä? Maailmansodan seuraukset koskevat meitäkin ehken vielä raskaammin kuin teitä, työläisiä. Raaka-aineiden hinnat ovat nyt jo suunnattoman korkeat ja rahamme arvo yhä alenee. Teollisuutemme menee huimaavaa vauhtia kohti perikatoansa. Eikä minun tehtaani ole mikään armeliaisuuslaitos. AARNE KALSKE Te siis kiellätte? TIREHTÖÖRI STÅHLE Kuinka suuri on vaatimuksenne? AARNE KALSKE 25 penniä tuntia kohden ja urakkatyöstä 15 prosenttia TIREHTÖÖRI STÅHLE tekee kynällä nopeasti laskelmia. Se tietäisi noin 1 1/2 prosentin lisämenoa koko tehtaan tileihin. — Ei, en voi suostua. KOHONEN Mutta ajatelkaahan, herra tirehtööri... TIREHTÖÖRI STÅHLE Olen ajatellut. — Syventyy työhönsä. — Miehet seisovat vielä hetken, sitten poistuvat äänettöminä, synkkinä ja uhkaavina. Miesten poistuttua keskeyttää tireht. Ståhle työnsä ja sytyttää sikaarin. Sitten yrittää hän jälleen syventyä työhönsä. Heti sen jälkeen kuuluu koputus ovella. TIREHTÖÖRI STÅHLE puoliääneen, hermostuneesti. Kuka piru siellä taas on? — Ääneen. — Sisään! ELSIE kaunisvartaloinen, miellyttävän näköinen, astuu sisälle. Eloisasti. Mutta, isä, noin huonotuulisen näköinen jo heti viikon alussa! Mitä ikävää sinulle jo onkaan tapahtunut, isä? TIREHTÖÖRI STÅHLE vähän jurosti. Eipä mitään erityistä, tyttöseni. Mutta nämä nykyiset ajat, ne eivät juuri hyväntuulisuutta lisää. ELSIE Ei tosin isä, mutta sentähden meidän olisikin nykyisien vaikeiden aikojen seurauksia yritettävä lievittää niiden keskuudessa, jotka niistä seurauksista enimmän kärsivät, ja ethän kai tahtone väittää, että me niistä erityisemmin kärsisimme, vai kuinka isä? TIREHTÖÖRI STÅHLE Hm...Ellei nyt juuri sillä tavalla kuin sinä näyt tarkoittavan, tyttöseni, niin on kuitenkin paljon asioita, joita sinä et vielä ymmärrä etkä ole tilaisuudessa kokemaankaan, kuten esimerkiksi minä, eikä ne ole suinkaan vähemmän huolestuttavia. ELSIE Tietenkin sinulla on paljon huolta, ymmärränhän minä sen, isä, mutta nälän ja puutteen aiheuttamista kärsimyksistä emme kuitenkaan tiedä mitään niinkuin työläisemme tuolla alhaalla. Heitä nykyinen ahdas aika vasta koettelee. Olen itse seurannut heidän jokapäiväistä elämäänsä. Eilen tuli tuolla tiellä vastaani Kohosen lapset aivan avojaloin. Ajattelehan, isä, näin myöhäinen syksy, maa on jo ihan jäässä ja kuitenkin olivat he avojaloin ja muutenkin sangen kehnosti ja puutteellisesti puetut. Kun kysyin heiltä, miksi he eivät olleet pukeneet kenkiä jalkoihinsa, sanoi vanhin heistä, ettei heillä ole kenkiä. Ei ole lainkaan kenkiä ja talvi on juuri tulossa! Eikö se ole hirveätä? TIREHTÖÖRI STÅHLE Hm...hm...Se on tosin ikävää, mutta mitäpä sille mahtaa? Kalliit ahtaat ajat, ne koskevat jokaiseen. ELSIE Mutta eikö meidän velvollisuutemme olisi lievittää heidän kärsimyksiänsä, vai mitä sinä arvelet, isä? TIREHTÖÖRI STÅHLE Niinhän me teemmekin, tyttöseni. Mehän annamme heille työtä ja kohtuullisen palkan. ELSIE Miksi he eivät sitten osta kunnollisia vaatteita itselleen ja lapsilleen. TIREHTÖÖRI STÅHLE Tjaah...nykyisin ovat kengät ja vaatteet siksi kalliita, ettei niitä saa kohtuullisillakaan palkoilla. Sitäpaitsi on monilla työläisillä paljon lapsia ja harvat heistä kykenevät järjestämään taloutensa nykyistä kallista aikaa vastaavaksi. Heiltä puuttuu taloudellista järjestelykykyä ja säästäväisyyttä. Sen lisäksi on nykyinen kahdeksan tunnin työpäivä myöskin vähentänyt työläisten ansiota. Mutta itsehän he sitä tahtoivat. He tietysti kärsivät mieluummin vähän enemmän puutetta kuin tekevät pitempiä työpäiviä. ELSIE teeskennellyn naivisti. Mutta ethän sinä, eikä toisetkaan herrat täällä konttorissa tee pitempiä työpäiviä, ette aina niinkään pitkiä, ja kuitenkin on heillä ja heidän lapsillansa hyvät lämpimät vaateet — minulla esimerkiksi. TIREHTÖÖRI STÅHLE vähän kärsimättömästi. Elä nyt ole tyhmä, Elsie. On ero meidän ja heidän työnsä välillä, sen sinun pitäisi ymmärtää. Sitäpaitsi, minullahan on kiinnitettynä liikkeeseen suurehko pääoma, jota työläisillämme ei ole, ja myöskin vastaan minä liikkeen mahdollisista tappioista. Vertauksesi ei siis sattunut lainkaan paikalle. — Mutta jätä minut nyt, tyttöseni, minulla on muutamia tärkeitä tehtäviä suoritettavana. ELSIE Saanhan ostaa kengät Kohosen pikkupojalle ja tytölle, isä? Lupasin sen heille. TIREHTÖÖRI STÅHLE Tietysti saat, tyttöseni, ilmoita vain summa, minkä ne tulevat maksamaan. — Muutoin toivoisin, että sinä alkaisit kiinnittää enemmän huomiota oman piirisi keskuuteen. Sinä lyöt laimin paljon sellaista, joka sinun asemassasi olevalle nuorelle naiselle on tärkeätä, jopa välttämätöntäkin. — Mutta siitä toiste. Nyt minulla ei ole aikaa niitä tarkemmin selvitellä. — Jää hyvästi, tyttöseni! ELSIE suutelee kevyesti isäänsä. — Hyvästi isä! — Pujahtaa nopeasti ulos ovesta. TIREHTÖÖRI STÅHLE syventyy taas hetkeksi työhönsä, sitten sytyttää hän jälleen sikaarin ja jää tuijottamaan miettivänä eleensä. — Kuuluu koputus ovelta. TIREHTÖÖRI STÅHLE puoliääneen. Tietysti taaskin jokin työväen lähetystö. — Ääneen. — Astukaa sisään! TEHTAAN INSINÖÖRI tulee. Pyydän anteeksi, herra tirehtööri, taasen vanha juttu! Työläiset uhkaavat lakata työstä ellei heidän palkankorotusvaatimukseensa myönnytä. TIREHTÖÖRI STÅHLE ivallisesti ja harmistuneena. Niinpä tietenkin...Kaikkiko? Yksimielisesti? INSINÖÖRI Jokseenkin...tahtoo sanoa muutamia harvoja lukuunottamatta. TIREHTÖÖRI STÅHLE Kirottua! Ja jos minä nytkin heille koroitan, niin pian ovat he jälleen kimpussani. Kuulkaahan, mitä mieltä te itse olette tämän palkankoroitusvaatimuksen suhteen? INSINÖÖRI epäröiden. Hm...Jos ne eivät vain tekisi lakkoa...Työläisten elämä on nykyisin kieltämättä vaikea ja tuotteidemme kysyntä on nyt suurempi kuin milloinkaan ennen, niinkuin hra tirehtööri tietää, ja hinnat ovat myöskin suhteellisen korkeat. Jokainen lakkopäivä merkitsisi kymmenien tuhansien tappiota. — Kyllä minä mieluummin antaisin mennä koko joukon, mutta mistä ottaa työväkeä heidän tilallensa, varsinkaan tottunutta? TIREHTÖÖRI STÅHLE Tahtoisitteko siis että myöntyisimme heidän vaatimuksiinsa? INSINÖÖRI Kuinka herra tirehtööri vain suvaitsee määrätä. TIREHTÖÖRI STÅHLE Voitteko nimittää ketään, joka olisi yllyttänyt työväestöä rettelöimään? INSINÖÖRI Epäilen kyllä Kalsketta ja Kohosta, mutta täysin varmoja tietoja minulla ei ole. TIREHTÖÖRI STÅHLE Olipa nyt miten tahansa, jätetään se puoli asiasta tällä kerralla. Joskus toiste ehkä otamme senkin asian tarkemmin tutkittavaksemme. — Ilmoittakaa siis, että yleisen työrauhan säilyttämiseksi olemme vielä tämän kerran pakoitetut myöntymään heidän vaatimuksiinsa. INSINÖÖRI Kyllä ilmoitan, — Kumartaa ja poistuu. TIREHTÖÖRI STÅHLE yksin ponnekkaasti. Ei, tämä ei kelpaa! Näin se ei saa jatkua. Pian joudutaan siihen, että meillä ei ole mitään valtaa omassa tehtaassamme. Nyt työväki jo määrittelee palkkansa, työpäiviensä pituuden ja osittain valitsevat he jo työnjohtajansakin. Ties milloin he eroittavat minutkin tai asettavat määrätyllä tuntipalkalla, määrättyyn työhön ja määrätyksi ajaksi. Nauraa ivallisesti. PASTORI LOIMARANTA noin 35—36 vuotias tulee. Hänen liikkeensä ovat harkittuja ja käytös teennäisen arvokasta. Parahin tervehdykseni! Häiritsenkö ehkä? TIREHTÖÖRI STÅHLE rientäen häntä vastaan ja ojentaen kätensä tervehdykseksi. Ei laisinkaan, astukaa vain sisään! Olkaa hyvä ja istukaa, herra pastori, — Sikaareja, — Osoittaa sikaarilaatikkoa. PASTORI LOIMARANTA istuutuu ja sytyttää sikaarin. Suojeluskuntamme aseiden hankintakysymys — — — TIREHTÖÖRI STÅHLE Joko niitä on saapunut? PASTORI LOIMARANTA Ei vielä, mutta toivottavasti kohta saamme. Vaasaan on aivan äskettäin saapunut kaksi laivanlastia aseita Saksasta. Olemme jo ryhtyneet toimenpiteisiin saadaksemme osamme lastista. TIREHTÖÖRI STÅHLE. Olette tietenkin noudattaneet asianmukaista varovaisuutta. Muistattehan viimeaikaiset aseiden etsinnät ja levottomuudet? PASTORI LOIMARANTA Kukapa ei niitä muistaisi, ja senvuoksi olisikin tehtävä loppu tuon räyhäävän roskajoukon mielettömästä temmellyksestä. Kävelee kiihoittuneena. TIREHTÖÖRI STÅHLE On todellakin aika asettaa sulku heidän hillittömälle röyhkeydellensä. Elinkeinovapaudestamme ei enää kannata puhua, kotiemme rauha on hyvin epävarmaa ja henkeämmekin he jo alkavat uhata. PASTORI LOIMARANTA kostonhimoisesti. Minun ainakin palaa mieleni antaa läksy tuolle huutavalle ja hoilaavalle laumalle. Minulla on tuoreessa muistissa ne monet veriset loukkaukset ja häväistykset, joita olen saanut kärsiä yksityisenä henkilönä ja varsinkin sielunpaimenena ja jumalan pyhän sananjulistajana. — Teeskennellyn nöyrästi. Yksityinen persoonani on tosin mitätön ja vailla merkitystä, mutta ne törkeät häväistykset, jotka ovat tapahtuneet kirkkoa ja jumalan pyhää sanaa kohtaan, vaativat rangaistusta. TIREHTÖÖRI STÅHLE He eivät tule rangaistustaan välttämään, siihen voitte luottaa, herra pastori, mutta siihen asti olkaamme varovaisia. Olisi tyhmää ennen aikaansa paljastaa viholliselle puuhiaan. — Apropos, herra pastori! Mitähän olisi jos yrittäisimme saada puolellemme myöskin työläisiä. Heidän joukossaan on useita, jotka eivät vielä ole tuon punaisen ruton saastuttamia. Varsinkin niiden joukossa, jotka asuvat tehtaan huoneissa, on paljon kelvollista ainesta, kun vain osaa heitä oikein käsitellä. — Jos kutsuisimme heitä jo tänään pidettävään kokoukseen? PASTORI LOIMARANTA epäilevästi. Hm...Voihan sitäkin koettaa, vaikka itse puolestani en paljoakaan odota sellaisesta yrityksestä. — Katsoo kelloa. — Mutta kello onkin jo kohta neljä, meidän on kiirehdittävä, sillä neljältähän on määrä kokouksemme alkaa. Nyt on vain saatava tieto työläisille ennenkuin he ennättävät lähteä kotiinsa. TIREHTÖÖRI STÅHLE Järjestän sen asian heti. — Painaa soittokellon nappia, jolloin eräs konttoristi astuu sisälle. TIREHTÖÖRI STÅHLE Toimittakaa tieto tehtaaseen kaikille osastoille, että heti työajan loputtua, siis klo neljä, pidetään tässä huoneessa tehtaan suojeluskunnan perustava kokous, johon keholtamme työiäisiäkin runsaslukuisina saapumaan. Tiedoittakaa tämä myöskin iltavuorolla työskenteleville. KONTTORISTI kumartaen. Ymmärrän, hra tirehtööri. — Poistuu. TIREHTÖÖRI STÅHLE On kai lähiseudun tilallisilla ja heidän alustalaisillaan tieto tästä kokouksesta? PASTORI LOIMARANTA On, ja ellen erehdy, alkaa heitä jo saapuakin. — Ulkoa alkaa kuulua hälinää ja puheen sorinaa. TIREHTÖÖRI STÅHLE rientää tulijoita vastaan, joiden joukossa paitsi muita tilanomistajia, on m. m. suurtilallinen Falck ja hänen tyttärensä Elli, jotka ovat tireht. Ståhlen läheisiä tuttavia. Useimmat tulleista kättelevät tireht. Ståhlea ja past. Loimarantaa tutunomaisesti ja tavanmukaisia kohteliaisuuksia vaihtaen. Vähitellen alkaa saapua myöskin tehtaan työnjohtajia, konttoristeja ja tehtaan insinööri. Myöskin Elsie tulee kiirehtien tervehtimään Falck'ia ja Elliä. Elsie ja Elli alkavat puoliääneen, mutta vilkkaasti ja iloisesti keskustella. Tireht. Ståhle antaa eräälle saapuvilla olevalle palvelijalle määräyksiä, joka menee hakemaan lisää tuoleja ja muutamia penkkejä ja siirtää pöydällä olevan kirjoituskoneen pois. — Pöydän taa asettuu past. Loimaranta arvokkaaseen, hieman mahtipontiseen ja odottavaan asentoon. Tehtaan työläisiä alkaa saapua. He ovat puetut työvaatteisiinsa ja käsissä sekä kasvoissa näkyy jälkiä työn jättämästä liasta osoittaen kuitenkin merkkejä hätäisestä ja puutteellisesta peseytymisestä. Työläisten joukossa ovat myöskin Kalske, Kohonen ja Sarkki. Elsien ja Ellin mielenkiintoa herättää pääasiassa tehtaan työläiset. Kaikki asettuvat odottavaan asentoon, suurin osa istumaan, osa seisomaan ovenpuoleiselle seinävierelle. PASTORI LOIMARANTA tavoitellen arvokkuutta ja huomattava papillinen paatos äänessä. Kunnioitettavat läsnäolijat! Kuten tunnettua, ovat ajat nykyisin varsin levottomat, jopa väkivaltaisetkin. Mielet ovat eräällä kansanosallamme kiihottuneita, teot harkitsemattomia ja maltillisuus sekä asioiden oikea arvostelutaito tyyten hävinneet. Tarkoitan sitä osaa työväenluokasta, joka kulkee kaikenkaltaisten kiihoittajien ja onnenonkijoiden talutusnuorassa sokeana ja arvostelukyvyttömänä. Tämän harhaanjohdetun joukon vaatimukset käyvät päivä päivältä yhä järjettömimmiksi ja käytös yhä uhkaavammaksi. Tätä hillitöntä ja väkivaltaista ainesta on tosin vain eräs työväenluokan osa, mutta tämä osa terrorisoi kelvolliset ja kunnollisetkin työläiset, pahoittaen nämätkin seuraamaan heidän menettelytapojansa ja mielettömyyksiänsä. Uskonto ja uskonnollinen maailmankatsomus ei tälle villiintyneelle laumalle ole luonnollisesti mistään arvosta, päinvastoin häpäisevät ja pilkkaavat he julkeasti kirkkoa, jumalan pyhää sanaa, sen palvelijoita ja varsinkin julistajia. Sielunpaimenena on minulla siitä verekset ja surulliset kokemukset aivan viime päiviltä. Tämä tavaton villiytyminen ja viimeaikaiset väkivaltaisuudet voidaan lukea — ainakin suureksi osaksi — täällä majailevan venäläisen sotaväen hylky aineksien ansioksi. Heidän pakoituksestaan oli meidän myönnyttävä tuohon koko maalle turmiolliseen 8-tunnin työpäiväänkin. Ja kaikkiin viimeaikaisiin levottomuuksiin ovat he tavalla tai toisella osallisia. Kaikkien kunnon kansalaisten pyhä velvollisuus on ryhtyä tämän roistojoukon jatkuvia väki- valtaisuuksia estämään. Sitävarten ovat suojeluskunnat välttämättömiä. Suojeluskunnat tulevat suojelemaan kaikkia kunnollisia kansalaisia, yhtä hyvin köyhiä kuin rikkaitakin, niin työntekijöitä kuin työnantajiakin. Mitkään luokka- tai puolue-edut eivät siis tule suojeluskuntien toimintaa määräämään, niinkuin eräältä taholta väitetään. Tänne järjestetyn kokouksen tarkoituksena on saada aikaan yhteisymmärrys paikkakunnan kaikkien kansankerroksien välille kysymyksenalaisessa asiassa. Uskomme työläisten ymmärtävän velvollisuutensa ja ne edut, joita suojeluskunnista on heillekin. Parhaiten voipi kukin kohdastaan edistää suojeluskuntien tarkoitusta liittymällä siihen jäseneksi. Tässä kokouksessa on siihen tilaisuus. Samalla ilmoitan, että kaikille vähävaraisemmille suojeluskuntaan liittyneille tullaan suojeluskunnan vormu antamaan ilmaiseksi. Ehdotan siis, että valitaan puheenjohtaja ja sihteeri ja aletaan virallinen keskustelu asiasta. TILANOMISTAJA FALCK Pastori Loimaranta puheenjohtajaksi! Ääniä tilanom. ja teht. herrojen joukosta. — Hyvä on! — Kannatetaan! TILANOMISTAJA FALCK Konttoristi Salmio sihteeriksi! ÄÄNIÄ — Hyvä, hyvä! Valitut ryhtyvät toimeensa. PASTORI LOIMARANTA Pyydän siis arvoisia läsnäolijoita lausumaan mielipiteensä siitä olisiko suotavaa, että suojeluskuntiin liittyisi jäseniksi myöskin työläisiä. TILANOMISTAJA FALCK Herra puheenjohtaja! Olen sitä mieltä, että jokaisen isänmaan parasta katsovan eittämätöin velvollisuus on ryhtyä tukemaan suojeluskuntia, sillä niin- kuin arvoisa puhuja puheessaan huomautti, ovat suojeluskunnat kaikkia kansankerroksia varten. Ne suojelevat poikkeuksetta jokaista kunnollista ja järjestystä rakastavaa kansalaista, kuulukootpa he sitten työntekijöihin tai työnantajiin, sosialisteihin tai porvareihin. PASTORI LOIMARANTA Minä puolestani tahtoisin tehdä rajoituksen, että vain sellaiset työläiset, jotka voivat esittää työnantajiensa puoltavan lausunnon, hyväksyttäisiin. TIREHTÖÖRI STÅHLE Selvää on, että vain luotettavat ja kunnollisiksi tunnetut työläiset voivat suojeluskunnan jäseninä tulla kysymykseen. Sosialistiagitaattoreita ja kiihoittajia emme luonnollisestikaan voi hyväksyä. ÄÄNIÄ TIL. OM. JA TEHT. HERR. JOUKOSTA — Emme tietenkään! — Sehän on itsestäänkin selvää! AARNE KALSKE Herra puheenjohtaja! Hyvät herrat! Vanha suomalainen sananlasku sanoo: »Ei ole menemistä herrojen kanssa marjaan, ne vievät sekä marjat että ropeet.» Ja tässä tapauksessa tuo sananlasku pitää täydellisesti paikkansa. Muutoin minua kummastuttaa, mistä tuo yhtäkkinen työväen suojelemisinto nyt on herroihin iskenyt. Milloin te, hyvät herrat, ennen olette välittäneet työväkenne suojelemisesta? Ette milloinkaan! Ja ette te siitä todellisuudessa nytkään välitä. Eikä tarvitsekaan. Työväen on kyettävä itse itseänsä suojelemaan. Ellei se siihen kykene, niin turha sen on myöskään teiltä, hyvät herrat, apua odottaa. ÄÄNIÄ TIL. OMIST. JA TEHT. HERR. JOUKOSTA — Ulos! — Heittäkää ulos se hävytön! — Ulos, ulos! Näitä huutoja säestävät kiukkuiset murahdukset ja puoliäänekkäät huudahdukset samalta taholta. ELSIE on Kalskeen puhuessa kuunnellut huomattavalla mielenkiinnolla ja tarkastellut Kalsketta uteliain ja vaihtelemin ilmein. PASTORI LOIMARANTA Nuori mies, pyydän teitä jättämään tuon kunnioituksen puutetta ilmaisevan puhetavan ja sanoinaan lyhyesti: kannatatteko työläisten suojeluskuntiin liittymistä, vai ettekö. AARNE KALSKE Mielestäni sanoin sen jo äsken kyllin selvästi, mutta voinhan sen sanoa vielä uudelleen: En tietenkään kannata, sillä työväenluokka on tähänkin asti tullut toimeen ilman teitä ja tulee vast'edeskin. KOHONEN Minä myöskin vastustan työläisten suojeluskuntiin liittymistä. En usko niiden puolueettomuuteen ja mitä meillä työläisillä olisi sitäpaitsi suojeltavaa? Ei mitään. Ja kenellä ei mitään ole, siltä ei voida mitään ryöstääkään. AARNE KALSKE Jos teidän tarkoituksenne, hyvät herrat, on suojella työväkeä ja rauhoittaa levottomia ja väkivaltaisuuteen taipuvia aineksia niin suojeluskunnat ovat silloin vähimmin sopivia toimenpiteitä. PASTORI LOIMARANTA ivallisesti. Olisiko teillä esitettävänä ehkä joku parempi toimenpide? AARNE KALSKE Rehellinen pyrkimys koettaa saada työväestön asema edes siedettäväksi nykyisenä vaikeana aikana olisi monin verroin parempi keino kuin konsanaan suojeluskunnat. PASTORI LOIMARANTA Katson pitemmän keskustelun tästä asiasta turhaksi. Yleinen mielipide on, että myöskin työläisten olisi liityttävä suojeluskuntiin. Siis ne työläiset, jotka haluavat liittyä paikkakunnan suojeluskuntaan, voivat tulla kirjoittamaan nimensä tähän paperiin. Lopullinen hyväksyminen tapahtuu tuonnempana, josta asianomaisille sitten ilmoitetaan. Hetken epäröimisen ja kuiskailin jälkeen menee työläisistä kolme kirjoittamaan nimensä. PASTORI LOIMARANTA Vain kolme velvollisuutensa tuntevaa työläistä! — Onko vielä useampia? — Äänettömyys. — Ellei ole, niin katson tämän asian loppuun käsitellyksi ja siirrymme keskustelemaan seuran sisäisistä asioista. Kaikki työläiset poistuvat. PASTORI LOIMARANTA Nyt kun asiaan kuulumattomat ovat poistuneet, voin ilmoittaa sen asian, jonka vuoksi tämä kokous oikeastaan on kutsuttu: Jo tällä viikolla saamme vihdoinkin aseita. Ensimäinen lähestyä on jo Suomessa ja toinen saapuu heti perässä. Yleistä riemua ja innostusta. TILANOMISTAJA FALCK Nyt nuo punaiset roistot saavat tulla tuntemaan ketä ovat pistäneet. He ovat janonneet verta ja he tulevat myöskin sitä saamaan. PASTORI LOIMARANTA Vielä eräs asia: Ei luiskaustakaan tästä ennen aikaansa. Senhän ymmärrätte. ÄÄNIÄ — Ymmärrämme! — Sehän on selvää! — Ei hiiskaustakaan! PASTORI LOIMARANTA Viikon kuluttua taasen kokoonnumme samaan aikaan ja paikkaan. Jos sitä ennen sattuu jotakin erikoisempaa, niin sitten ennemminkin. ÄÄNIÄ — Hyvä! Hyvä! Kaikki toiset poistuvat, vain Elsie ja Elli, jotka keskustelevat vilkkaasti keskenään, jäävät. ELSIE miettivästi ja haaveksien. Milloistahan olisi olla köyhänä? Jos olisin vaikkapa joku isäni tehtaan työntekijätär tai jonkun työmiehen tytär tai... ELLI FALCK Eipä taitaisi olla kovinkaan hauskaa. Minä ainakaan en jaksaisi elääkään köyhänä: Ajattelehan, aina kulkea niin hirveästi puettuna ja tehdä likaista ja raskasta työtä kaiket päivät. — Ja heidän ruokansa sitten...Uh, se olisi kerrassaan kamalaa! ELSIE kuten edellä. Mitä sinä Elli pidit siitä nuoresta työmiehestä? — Kalsketta tarkoitan. — Eikö hän sinunkin mielestäsi ollut älykkään näköinen ja niin rohkea ja uljas... — Korjaten. — Tarkoitan, eikö sinustakin hänen esiintymisensä ja puheensa olleet voimakasta ja rohkeata? ELLI Taisit rakastua häneen. Mutta minä en pidä sellaisista työmiehistä, joiden esiintyminen on niin varmaa ja itsetietoista. Sellainen ei sovi minun mielestäni työmiehelle. ELSIE Miksi ei sovi? ELLI Siksi, että sellaiset ominaisuudet sopivat vain erikoisluonteisille — hyvin voimakkaille tai hyvin nerokkaille — mutta ei suinkaan tavalliselle työmiehelle. ELSIE Saattaahan työmiehissäkin olla voimakkaita ja nerokkaita. ELLI halveksivasti. Tavallisissa työmiehissäkö?! Mitä sinä ajattelut, Elsie? Sivistymättömissä ja raaoissa työmiehissäkö olisi voimakasluonteisia ja nerokkaita! Ei milloinkaan! Voimakkaita kyllä ehkä tavallaan, jos voimakkuudeksi luetaan alkuihmisen eläimellinen raakuus ja raaka voima, mutta ei voimakkaita siinä merkityksessä, jota me kulttuuri-ihmiset tarkoitamme voimakkaalla luonteella. ELSIE Ethän tahtone väittää, että Kalskeessa olisi ilmennyt jotakin raakaa tai eläimellistä, vai kuinka? ELLI Noo — ei suorastaan, mutta kyllä vain kaikesta huomasi, ettei hän sivistyneisiin piireihin lukeudu. Huomasitko esimerkiksi tarkastaa hänen pukuansa? Eihän se nyt ollut aivan repaleinenkaan, mutta paikattu se oli ja niin likainen... Ja hänen kätensä sitten...kynsissäkin mustat reunukset... Uh, kuinka inhoittavaa! ELSIE Mutta, Elli, otahan toki huomioon, että hän olikin työpuvussa! Ei tavallisella työmiehellä ole, varsinkaan tällaisena aikana, varaa pukeutua viimeisen muodin mukaan. Ei juhlapäivinäkään, saati sitten työssä ollessaan. — Kynsien mustat reunukset ovat tosin inhoittavat, sen myönnän, mutta sitähän ei likaista työtä kaiket päivät tekevä työmies voi myöskään auttaa. ELLI Ahaa, jopa itsekin myönnät, että tuo sinun sankarisi onkin vain tavallinen työmies. — Tai ehkä ei aivan tavallinen, ylpeämpi, itserakkaampi ja röyhkeämpi kuin tavallinen, ja sitä en ainakaan minä laske hänelle eduksi. ELSIE Ja hienompi, älykkäämpi ja rohkeampi kuin tavallinen, ja sen lasken ainakin minä hänelle eduksi. ELLI Niin tietysti, koska olet rakastunut häneen. ELSIE Sanotpa mitä tahansa, Elli, niin kyllä minä asetan hänet monessa suhteessa yläpuolelle esimerkiksi noiden tyhjänpäiväisten konttoriherrojen ja tehtaan työnjohtajien. He ovat kaikki niin ikävystyttävän tyhjiä ja kaavamaisia. Ei mitään omintakeista ja omaa itseä. Kaikki ulkoa opittua, teeskentelevää ja tympäisevää. Kalskeessa sitävastoin on jotakin luonteenomaista ja mieltäkiinnittävää, jotakin, jota noissa konttoriherroissa ja työnjohtajissa ei ole, niin silitettyjä kuin heidän pukunsa ja käytöksensä onkin. ELLI Mutta jo yksin se, että hän on punainen tekee hänet sietämättömäksi. ELSIE Ei laisinkaan...Minä itsekin...vivahdan jo vähän punaiseen. ELLI kauhistuneena. Mitä sinä puhut, Elsie...? Sinäkö punaiseen... ELSIE Minä juuri...Mitä pahaa siinä olisi? ELLI Mitäkö pahaa...? Oletko järjiltäsi, Elsie? — Mutta leikkiähän sinä tietysti vain lasketkin ja minä hupsu kun olin ottaa sen täydestä. — Syleilee Elsietä. TILANOMISTAJA FALCK tulee, tervehtien kohteliaasti Elsietä. — Ellille. Kiiruhdahan, Elli, että ehdimme aikoinaan kotiin. ELLI Tulen aivan heti. — Hyvästi Elsie! Käy pian meitäkin tervehtimässä! ELSIE Kiitos...käyn ehkä seuraavalla viikolla. ELLI Siis näkemiin! ELSIE Näkemiin! Tilanomistaja Falck ja Elli poistuvat. ELSIE yksin. Hän on sittenkin erilainen kuin muut, sanoipa Elli mitä tahansa. Hänessä on jotakin, jota noissa toisissa ei ole. En osaa oikein itsellenikään selvittää mitä se jotakin on. Se säteilee koko hänen olennostaan, silmistä, äänestä, pään asennosta... Hänessä on jotakin melkein peloittavan terävää ja rohkeata ja samalla arvokkuutta ja ylhäistä hienoutta. — Äänettömyys. PASTORI LOIMARANTA tulee. Ah...Neiti Elsie...Te täällä! ELSIE muuttuu ynseän ja jäykän näköiseksi. Niin...keskustelin täällä neiti Falck'in kanssa. Falck’it lähtivät aivan äskettäin pois...Etsiikö herra pastori isää? — Kyllä minä menen hakemaan hänet tänne. — Aikoo mennä. PASTORI LOIMARANTA rientää tuskallisen kiihkeästi hänen jälkeensä. Neiti Elsie...Pyydän...suvaitkaahan jäädä. ELSIE pysähtyy vastenmielisesti. PASTORI LOIMARANTA neuvottomana ja hämillään. Neiti, Elsie...katsokaahan...haluaisin kysyä teiltä erästä asiaa... Miksi te, neiti Elsie, käytte niin harvoin kirkossa? Kun astun saarnatuoliin, koskee ensimäinen ajatukseni, paitsi jumalaa ja hänen pyhää sanaansa, aina teitä, neiti Elsie. ELSIE kylmästi ja hämmästyneenä. Minua...Miksi juuri minua, herra pastori? PASTORI LOIMARANTA Niin...katsokaahan, neiti Elsie...te muistutatte minulle aina niitä jumalan enkeleitä, jotka pysyivät hänelle uskollisina, kun toiset nousivat kapinaan. Sellaisenaan se 011 tietysti vain mielijohde, ajatusyhtymä, mutta samalla on se myöskin rakkauden ja uskollisuuden symbooli, vertauskuva... ELSIE vallattomasti. Erehdytte, herra pastori, kyllä minä olisin noussut myöskin kapinaan. Tekee äkillisen liikkeen aikoen poistua. PASTORI LOIMARANTA Neiti Elsie...älkäähän menkö. Pyydän...vastatkaa minulle ensin erääseen kysymykseen. — Elsie pysähtyy vastenmielisesti. — Tahdotteko tulla vaimokseni. Sanokaa, rakastatteko minua. Minä puolestani olen jo kauan teitä rakastanut, mutta en ole rohjennut tunteitani teille ilmoittaa. ELSIE Mutta, herra pastori... PASTORI LOIMARANTA Mitä vastaatte, neiti Elsie? ELSIE kevyesti ja vallattomasti. Ja minun, tällaisen pakanan, herra pastori ottaisi vaimokseen! Herra pastori laskee leikkiä. PASTORI LOIMARANTA. juhlallisesti. Minä...leikkiä! TIREHTÖÖRI STÅHLE tulee. — Jaha, täällä on vielä herra pastorikin. Ja Elsie, sinäkin täällä. ELSIE Keskustelin täällä neiti Falck'in kera ja pastori tuli tänne myöskin...etsimään isää. PASTORI LOIMARANTA hämmentyneenä. Niin...haluaisin saada tarkempia tietoja siitä... siitä nuoresta työmiehestä, joka oli kokouksessa. TIREHTÖÖRI STÅHLE Ahaa...tarkoitatte luultavasti Kalsketta? PASTORI LOIMARANTA Aivan niin, häntä juuri tarkoitan. Onko hän tämän tehtaan työläisiä? TIREHTÖÖRI STÅHLE Kyllä hän on. PASTORI LOIMARANTA Pyydän anteeksi, herra tirehtööri, mutta jos minulla olisi valta määrätä, niin sellainen kiihoittaja ei saisi viipyä päivääkään kauemmin tämän tehtaan alueella. Hänen kaltaisensa henkilöt juuri pilaavat parhaimmatkin työläiset. He ovat vaarallista myrkkyä koko ympäristöllensä. TIREHTÖÖRI STÅHLE Olen kyllä tiennyt, että hän on jokseenkin punainen ja paikkakunnan työväenyhdistyksen tarmokkaimpia toimihenkilöitä, mutta koska hänen käytöksensä ei näihin asti ole antanut vähintäkään muistuttamisen aihetta, niin en ole katsonut tarpeelliseksi ryhtyä hänen suhteensa mihinkään toimenpiteisiin. Myöskin se seikka, että hän on taitava työmies, on minua estänyt, sillä kelvollisia ammattimiehiä ei niinkään helposti näin maaseuduilla ole nykyisin saatavissa. — Äskeinen puhetapansa oli tosin ylimielistä, vieläpä röyhkeätäkin, ja olenkin päättänyt huomauttaa sen johdosta hänelle. PASTORI LOIMARANTA Voisiko hänet saada vielä tänäiltana tänne. Tahtoisin olla saapuvilla kuulemassa mitä hän vastaa. TIREHTÖÖRI STÅHLE Se käy kyllä päinsä. Hän työskentelee iltavuorolla ja on siis parastaikaa tehtaassa. Käsken työnjohtajan lähettämään hänet tänne. — Menee puhelimen luo ja soittaa: — Olkaa hyvä ja lähettäkää Aarne Kalske tänne konttoriin nyt heti, — Elsielle. — Sinä, Elsie, voit poistua, tulossa oleva kohtaus ei tietenkään kiinnitä mieltäsi. ELSIE kiihkeästi. Salli minun jäädä tänne, isä. TIREHTÖÖRI STÅHLE Kuten haluat. — Äänettömyys. AARNE KALSKE tulee. Hän on puettu työpuseroon. Kasvot ja kädet ovat osittain noen tahraamat, vaikka hätäisiä siistimisen merkkejä näkyykin. Hän tervehtii hillitysti ja arvokkaasti: pysähtyy muutamien askelien päähän tirehtöörin pöydästä. Ilmeensä osoittavat vähän kummastusta ja osittain uteliaisuutta. TIREHTÖÖRI STÅHLE Olemme kutsuneet teidät tänne voidaksemme puhua muutamista seikoista kanssanne. Äskeinen, kokouksessa käyttämänne puhetapa antoi siihen erityisesti aihetta. Se oli suuressa määrin kiihoittavaa ja samalla röyhkeätä. Emme ymmärrä, millä olemme antaneet teille sellaiseen puhetapaan aihetta. Olemme aina kohdelleet teitä hyvin, ja palkka, jonka maksamme teille, ei suinkaan ole pienempi, päinvastoin vähän korkeampikin kuin muiden teidän asemassanne olevien työläisten. Teillä ei siis pitäisi olla mitään syytä hyökätä sellaisella kiihkolla kimppuumme. Vai onko teillä ehkä jotakin valitettavaa? AARNE KALSKE Ei mitään omasta puolestani, mutta paljonkin koko tehtaan työväen puolesta ja vielä enemmän koko työväenluokan puolesta. TIREHTÖÖRI STÅHLE tekee kärsimättömän liikkeen. Ah, jättäkää tuo ja puhukaamme asiallisesti. Paljonko teille pitäisi koroittaa palkkaa? AARNE KALSKE terävästi. Kysymys ei ole yksin minusta. Sanoinhan jo, ettei minulla yksilönä ole mitään valitettavaa. TIREHTÖÖRI STÅHLE Siis teette viisaammin kun annatte jokaisen huolehtia itsestänsä. Mitä syytä teillä on heidän asioihinsa ja oloihinsa sekaantua? AARNE KALSKE Koska olen yksi heistä. PASTORI LOIMARANTA Nuori mies, te kylvätte vihan kylvöä, ja joka tuulta kylvää se myrskyä niittää. AARNE KALSKE painavasti. Ilmassa on todellakin uhkaavan myrskyn enteitä. Ja jos se puhkeaa, niin silloin, varokaa, hyvät herrat...sillä te itse olette sen nostattaneet. PASTORI LOIMARANTA Te uhkaatte... TIREHTÖÖRI STÅHLE Kuinka te rohkenette...? AARNE KALSKE En uhkaa, mutta varoitan, älkää jännittäkö jousta liian kireälle... Työläisten kärsimysten malja on jo niin täysi, että pieni pisara saa sen vuotamaan yli reunojensa. PASTORI LOIMARANTA Nuo ovat niitä teidän kaltaistenne tavallisia fraaseja, jotka aina ovat suuresti liioiteltuja. AARNE KALSKE Minun ei tarvitse mennä tämän tehtaan aluetta ulommaksi voidakseni todistaa väitteeni. Muutamia päiviä sitten näin erään tämän tehtaan työläisen lasten kulkevan avojaloin kolmen asteen pakkasessa. Ja samanlaisessa asemassa ovat tällä hetkellä monet miljoonat työläiset ja heidän lapsensa. Jää siis hyvin kyseenalaiseksi, kummatko meistä todella kylvävät vihan kylvöä, mekö vai te, hyvät herrat. ELSIE Myönnän puheessanne olevan paljon totta, niin paljon olen minäkin työläisten elämää seurannut. Mutta ellei näitä epäkohtia voitaisikaan kokonaan poistaa, niin eikö niitä voitaisi ainakin lievittää sovinnollista tietä ja molemminpuolisella ymmärtämyksellä ja hyvällä tahdolla? Myöskin minä näin mainitsemanne lapsukaiset ja ryhdyin heti auttamaan heidän säälittävää asemaansa ja toivoakseni on se epäkohta nyt heidän suhteensa korjattu. — Sitäpaitsi olen ajatellut järjestää vakinaisen hyväntekeväisyys- seuran paikkakunnalle, joka avustaisi suurinta puutetta kärsiviä. AARNE KALSKE kumartaen kevyesti ja hieman ivallisesti Elsielle. Uskon tarkoituksenne olevan vilpittömän ja siitä kiitän teitä, neiti, mutta me emme tarvitse hyväntekeväisyyttä. Me kykenemme tekemään työtä ja myöskin elämään työstämme, jos meille maksetaan siitä kohtuullinen palkka. ELSIE ynseästi ja loukkaantuneena. Pyydän huomauttaa, että hyväntekeväisyyttä harjoitetaan luonnollisesti vain niitä kohtaan, jotka sitä tarvitsevat siis teidän ei pidä ottaa siitä itseenne. Eivätkä kaikki ajattele siitä siten kuin te. AARNE KALSKE Eivät, neiti, se on tosi. Mutta jos kaikki ajattelisivat siten, olisi kurjuutta paljon vähemmän maailmassa. PASTORI LOIMARANTA harmistuneena. Teillä on todella kummalliset ja ylösalaisin käännetyt käsitykset monista asioista. — Hyväntekeväisyyshän on ihmisen yksi niitä harvoja ominaisuuksia, joka on todella jumalallista alkuperää, ja sen te leimaatte kokonaan kelvottomaksi jopa vahingolliseksikin. Teillä ei nähtävästi ole aavistustakaan, millainen merkitys hyvän- tekeväisyys- ja armeliaisuustyöllä on ulkomailla, suurkaupunkien kovaosaisten keskuudessa. Mihin turvautuisivat ne sadat tuhannet jotka nyt elävät yksinomaan hyväntekeväisyydestä ja armeliaisuudesta, jos kerta kaikkiaan lakattaisiin hyväntekeväisyyttä harjoittamasta? AARNE KALSKE Oikeuteen! PASTORI LOIMARANTA Oikeuteen! En ymmärrä teitä. Armeliaisuuteeni he voisivat vedota, unitta eivät suinkaan mihinkään oikeudellisesti velvoittaviin seikkoihin. AARNE KALSKE Meidän oikeuskäsitteemme eroavat toisistaan siksi paljon, että en lainkaan ihmettele, vaikka ette ymmärtäisikään minua. — Armeliaisuustyö on paikkausta, mutta se ei ole oikeuden jakamista. Hyväntekeväisyys on palkattu palvelija, joka kulkee isäntiensä jälessä, ripotellen puhtaalta näyttävää hiekkaa heidän verellä ja kyynelillä tahrattuihin jätkiinsä. Se on pesijä ja paikkuri, joka pesee pois suurimmat vääryystahrat ja paikkaa pahimmat ja irvistelevimmät repeämät. TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi. Mielestäni on tarpeetonta jatkaa kinastelua pitemmälle. Siis lyhyesti: te joko jätätte kiihoittavan esiintymisenne tai työpaikkanne minun luonani. Jos olette järkevä, niin ette tule katumaan menettelyänne. Meillä pääsee aina kunnollinen ja tarmokas mies eteenpäin ja palkkanne olen järjestävä siten, että siinä suhteessa tulette varmaan olemaan tyytyväinen. AARNE KALSKE Mielipiteeni eivät ole ostettavissa, voin siis pitää itseäni eroitettuna. TIREHTÖÖRI STÅHLE jäykästi. Niinkuin itse vain tahdotte. Te kuulitte ehtoni ja minulla ei ole niihin mitään lisättävää. Ryhtyy kirjoittamaan, luomatta katsettakaan Kalskeeseen. ELSIE Mutta, isä — — — TIREHTÖÖRI STÅHLE ankarasti. Vaiti! Älä sinä sekaannu tähän! AARNE KALSKE kumartaa kevyesti, välinpitämättömänä, ja poistuu. Hetken kuluttua pujahtaa, Elsie äänettömänä ulos. PALVELIJATAR tulee. Kahvipöytä on katettu. TIREHTÖÖRI STÅHLE JA LOIMARANTA menevät. Näyttämö hetken tyhjänä. Elsie ja Kalske tulevat keskustellen hillityllä äänellä. ELSIE Olen hyvin pahoillani isäni äskeisestä menettelystä. Tahdotteko että koetan saada hänet muuttamaan päätöksensä? AARNE KALSKE Älkää vaivautuko, neiti. Tällaisen työpaikan menettäminen on minulle yhdentekevää. ELSIE Olette ylpeä. AARNE KALSKE Mahdollisesti. ELSIE Mutta ettekö voisi hiukkasen taipua? — Antaa hieman perää ja esiintyä vähän — — — kuinka sanoisin — — —? AARNE KALSKE Nöyremmin, makeilevammin, mielinkielisemmin... ELSIE Ei nyt niinkään...Mutta ajatelkaahan asemaanne! Te olette nyt vain työmies, mutta te voisitte kohota... päästä esim. työnjohtajaksi. Isäni pitää teidän taitoanne ja kykyänne suuressa arvossa. AARNE KALSKE kylmästi, ylenkatseellisesti. Erehdytte minun suhteeni, neiti. Minä en ole pomon paikan tavoittelijoita. ELSIE verhotusti. Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään...jäisittekö? AARNE KALSKE Minähän olen jo eroitettu. ELSIE Minä hankkisin peruutuksen...Tietenkin ehdolla, että siihen suostuisitte ja... AARNE KALSKE ... ja ryhtyisin työtovereilleni piiskaksi, kahlitsisin ajatukseni ja mielipiteeni, vaihtaisin aatteeni, työtoverini ja oman itseni vaivaiseen pomon valtakirjaan. En koskaan! ELSIE Te olette hirveän aatteellinen. Ettekö sitten elämältä vaadi mitään muuta? AARNE KALSKE Vaadiko mitään muuta? Minun vaatimukseni ovat suuret... päämääräni huimaavan korkeat...te hämmästyisitte jos tulisitte ne tuntemaan, mutta ne ovat eroittamattomasti yhdistyneet aatteellisien päämäärien! ja koko työväenluokan päämäärien kanssa. ELSIE Aina vain tuo aate ja taas aate. — Elämähän on niin vaihteleva ja rikas jo tällaisenaankin. AARNE KALSKE On teille ja teidän luokkaanne kuuluville, ELSIE Myöskin te voisitte saada elämältä paljonkin nyt jo, mutta teidän vihanne meitä onnellisemmassa asemassa olevia kohtaan katkeroittaa teidän elämänne ja estää teitä ottamasta sitäkään mitä olisi saatavissa. — Miksi te vihaatte meitä? AARNE KALSKE Miksikö vihaan?...Jo pienenä poikasena sain tuntea kapitalismin rautaisen käden puristusta. Olen torpan poika. Vanhemmillani oli torppa erään suuren kartanon maalla. Ollessani kahdeksan vuotias, häädettiin meidät torpastamme. — Isäni työskenteli sen jälkeen päiväläisenä. Kuin kulkukoirat saimme maata minkä talon nurkassa kulloinkin sattui. 12-vuotiaana jouduin rengiksi erääseen suureen taloon. Ne kolme vuotta, jotka siellä olin, ovat elämäni synkimpiä aikoja. Näännyttävän raskasta työtä 11 ja 12 tuntia päivässä, kehno, niukka ruoka ja selkäsaunoja runsaasti; sellaista oli elämäni. Samoihin aikoihin kuoli äitini. Isäni katosi maailmalle. En ole sen koommin hänestä kuullut, en tiedä elääkö vai onko kuollut. 15-vuotiaana menin kaupunkiin. Siellä ei elämä ollut paljoakaan parempaa. Vapautta oli tosin vähän enemmän, eikä selkäsaunojakaan tarvinnut enää peljätä. Mutta sama orjuuden kirous painoi sielläkin raskaana ja sama orjan merkki näkyi otsalla menin minne tahansa. — Ei siis ole lainkaan ihmeellistä, että olen nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vannoutunut vihollinen. ELSIE hiljaisesti. Teidän vihanne meitä kohtaan on varmaankin hyvin katkera ja on myönnettävä, ettei se ole aivan aiheetonkaan. — Äskeinen tapauskin... AARNE KALSKE Olette oikeassa, neiti. Minun vihani on todellakin hyvin katkera. Mutta en vihaa ihmisiä sellaisenaan, vaan järjestelmää. Järjestelmää vastaan tulen taistelemaan viimeiseen hengenvetooni asti ja sikäli kuin yksityisiä ihmisiä asettuu tuota järjestelmää puolustamaan, taistelen myöskin heitä vastaan, mutta en silti vihaa heitä. — Äskeinen tapaus ei todellakaan merkitse mitään. Se ei ole edes mainitsemisen arvoinen. ELSIE Uskotteko, että yhteiskunta tulee jolloinkin muuttumaan sellaiseksi kuin te, sosialistit kuvittelette? AARNE KALSKE Olen varma siitä. ELSIE Teidän tulevaisuudenuskossanne on jotakin suurta ja ihanaa! En tiedä, tuleeko se milloinkaan toteutumaan, mutta se antaa ainakin sisältöä teidän elämällenne. — Tarttuu äkillisen mielijohteen valtaamana kiinteästi ja nopealla liikkeellä Kalskeen käsivarteen. — Kuulkaahan, tahtoisin todella tehdä jotakin hyväksenne. Mutta te olette niin...kuinka sanoisin...? Niin luoksepääsemätön. — Miksi te olette sellainen? Tireht. Ståhle ja past. Loimaranta tulevat. PASTORI LOIMARANTA puhuu jotakin innokkaasti tireht. Ståhlelle. — — — Kyllä se tulee onnistumaan, ja sen täytyy onnistua, muutoin...— huomaavat Elsien ja Kalskeen ja pysähtyvät aivan ällistyneinä. TIREHTÖÖRI STÅHLE Mitä...mitä tämä merkitsee? PASTORI LOIMARANTA Näenkö oikein? Onko se neiti Elsie ja tuo...tuo kiihoittaja, kansanvillitsijä...? ELSIE joka on nopeasti toipunut hämmästyksestään; luontevasti. Kyllä te näitte oikein. TIREHTÖÖRI STÅHLE Mitä sanot? — Kalskeelle, osoittaen ovea, kylmästi, halveksivasti. — Ulos! — Kalske ei liikahda. PASTORI LOIMARANTA ivallisesti, Kalskeelle. Ei riitä, että olette kiihoittaja ja villitsijä. Olette myöskin naisten viettelijä. ELSIE kuohahtaen. Herra pastori! Te loukkaatte minua! TIREHTÖÖRI STÅHLE kiihtyvällä raivolla, mutta edelleen kylmästi ja halveksivasti, osoittaen Kalskeelle ovea. — Ulos! ELSIE Mutta isä. Sinun menettelysi on aivan... TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi, mutta voimakkaasti ja masentavasti. — Vaikene! tarttuu Kalskeen käsivarteen aikoen taluttaa hänet ovelle. AARNE KALSKE vapautuen voimakkaalla liikkeellä; tyynesti. — Osaan kyllä mennä taluttajattakin. TIREHTÖÖRI STÅHLE Hyvä, että osaatte. Kalske menee. TIREHTÖÖRI STÅHLE Elsielle. Odotan selvitystäsi. ELSIE Mitä selvitystä? TIREHTÖÖRI STÅHLE Mitä tekemistä sinulla oli tuon miehen kanssa? ELSIE Näittehän, että minä puhuin hänelle. TIREHTÖÖRI STÅHLE ylenkatseellisesti. Ja niitä puhumista voipi Erik Ståhlen tyttärellä olla kahdenkesken jollekin konetyömiehelle, joka lisäksi on vielä kiihoittaja ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen katkera vihollinen. — Sinun taipumuksesi, Elsie, ne osoittavat sangen alhaista mielenlaatua ja hämmästyttävää sopivaisuuskäsitteiden höltymistä. ELSIE Millä tavoin sitten, isä? PASTORI LOIMARANTA. Mutta, neiti Elsie, kunniallisen neidon ja vielä teidän yhteiskunta-asemassanne olevan pitäisi toki ymmärtää... ELSIE ylenkatseellisesti. Herra pastori...Teillä ei ole mitään oikeutta...Mitä minä teen tai jätän tekemättä, ei kuulu teille. TIREHTÖÖRI STÅHLE Vaiti, Elsie! Herra pastorilla on oikeus ja myöskin kyllin aihetta muistutukseen. Sinä olet jo siksi vanha, että sinun pitäisi osata arvosi mukaisesti käyttäytyä. — Varoitan sinua, Elsie...jos vielä huomaan tämän tapaisia oireitakin, on minun ryhdyttävä ankarampiin toimenpiteisiin. — Mene huoneisiisi! — Elsie menee. ESIRIPPU. TOINEN NÄYTÖS. NÄYTTÄMÖ. Kohosen asunto. Tavallinen työläisasunto, köyhä mutta verrattain siisti, jopa miellyttäväkin sisustus. Jokseenkin tilava. Oikealla ovi viereiseen huoneeseen, perällä ulos. — Sylvi, noin 11-vuotias tyttö, lukee läksyjänsä pöydän ääressä. 7—8-vuotias poikanen askartelee jotain lattialla. Kohosen vaimo on illallisen valmistuspuuhissa. Vuodenaika: talvi, tammikuun loppupuoli. SYLVI nousee pöydän äärestä ja menee kurkistamaan akkunasta ulos. — Puoliääneen. Jo ihan pimeä. Kääntyen äitiinsä. — Äiti, miksi ei isä jo tule? KOHOSEN VAIMO Kyllä hän jo pian tulee. Mitä sinä nyt isällä tekisit, lapseni? SYLVI Tuoko isä leipää tullessaan? KOHOSEN VAIMO Luultavasti hän tuo, jos vain onnistuu saamaan. SYLVI Saanko minäkin sitten pienen palasen — hyvin pienen vain, tällaisen — katsohan, äiti. — Näyttää käsillään. KOHOSEN VAIMO Saat, saat, lapseni. Koeta nyt vain olla kärsivällinen. SYLVI Saanko niinä evääksenikin kun menen huomenna kouluun? KOHOSEN VAIMO Kyllä sinä saat, jos vain isä tuo. SYLVI Ah, kuinka hauskaa, äiti! Kunhan isä vain pian tulisi, — Kuuluu koputusta ulko-ovella. KOHOSEN VAIMO Kukahan sieltä nyt tulee kun oikein koputtamalla sisään pyrkii? Isä se ei ainakaan ole. — Menee avaamaan oven. ELSIE STÅHLE tulee, kädessä paketti. Hyvää iltaa, rouva Kohonen! 'Iltaa, Sylvi! Kuinka täällä nyt jaksetaan? KOHOSEN VAIMO JA SYLVI niijaavat hämillään, mutta iloisina ja ystävällisesti. Kohosen vaimo pyyhkii esiliinallaan tuolia. — Istukaa, neiti Ståhle. Tehkää niin hyvin! ELSIE — Toin Sylville ja Paavolle ne sukat, jotka heille lupasin. Koetetaanpas miten ne sopivat. Antaa toiset sukat Sylville, joka alkaa niitä pukea jalkoihinsa, Elsie pukee itse toiset sukat Paavon jalkoihin. — Hyvin ne sopivat. Ovat kuin teitä varten tehdyt. — Sylvi ja Paavo katsovat onnellisina uusia sukkiaan. KOHOSEN VAIMO Kylläpä se neiti nyt...Noin hienot ja koreat sukat... Mutta kiittäkäähän neitiä lapset! — Sylvi niijaa ja Paavo tekee äkillisen lapsen kumarruksen. ELSIE Sylville. Noin kehno ja ohut leninkikin sinulla on! Kun ehdimme, niin valmistamme sinulle uuden leningin ja ehkä Paavo-pojullekin voimme vielä saada jotakin. — Kohosen vaimolle. Olemme perustaneet vakinaisen armeliaisuusyhdistyksen tehtaalle, jonka tarkoituksena on seudun puutteenalaisten työläisten avustaminen. KOHOSEN VAIMO Neiti on aina ollut niin ystävällinen ja hyvä meitä köyhiä kohtaan. Kyllä sen jumala on kerran teille palkitseva. SYLVI puolittain kuiskaten. Miksi isä ei jo tule? ELSIE Onko Sylvi tytön isää jo ikävä? KOHOSEN VAIMO Isän pitäisi työstä tullessaan tuoda vähän leipää, jos onnistuu saamaan ja sitähän se Sylvi siinä odottelee. ELSIE ymmärtämättä. Leipää...Minulla on täällä jotain vielä parempaa... katsohan... — Ottaa muhvinsa sisästä muutamia hienoja sokurileivoksia ja antaa ne Sylville. — Anna äidille ja Paavollekin niistä. Ne ovat paljon parempia kuin parhainkaan vehnäleipä. KOHOSEN VAIMO Eihän me vehnäleipää...Milläpä me sellaisia... Tavallista ruisleipäähän me... ELSIE hiljaisesti. Tavallista ruisleipää! Eikö teillä sitten ole... KOHOSEN VAIMO Ei. — — eikä ole ollut kolmeen päivään niin palaakaan — ELSIE Hyvä jumala...ei leipää kolmeen päivään...ja minä... Mitä te sitten olette syöneet? KOHOSEN VAIMO Perunoita, ja eilen keitimme viimeisistä jauhontomuista vähän velliä. ELSIE hiljaisesti. Onko...onko työläisiä tällä paikkakunnalla paljonkin sellaisessa asemassa? KOHOSEN VAIMO Voi, hyvä neiti, kyllä niitä on hyvin paljon...melkein jokikinen työläisperhe. ELSIE Minun täytyy vielä tänä iltana puhua siitä isän kanssa. Leipää lähetän teille niin pian kuin mahdollista. — Jääkää hyvästi! — Menee kiireesti. KOHOSEN VAIMO puolittain itsekseen, puolittain Sylville. Kyllä sillä tirehtöörin neidillä on hyvä sydän ja armelias luonto... — Katsoo Sylvin ja Paavon sukkia. — Noin hienot sukatkin osti...Ne ovat maksaneet ainakin kaksi kokonaista päiväpalkkaa... KOHONEN tulee työstä. Häntä seuraa teht. työmies Pohja, noin 45 v. Kumpikin ovat kehnosti ja ohuesti puetut vuodenaikaan katsoen. Kohosella nuorassa kimppuun sidottuna 4 tai 5 leipää. SYLVI rientää isäänsä vastaan. Iloisena. Onhan sinulla leipää, isä! KOHONEN laskee leipäkimpun pöydälle. Onnistuin vielä saamaan muutamia, mutta niidenkin hinta oli taasen kohonnut. — Menee tumin eteen lämmittämään palelevia käsiään ja kopistelee lunta puukengistään. — Kohosen vaimo taittaa leivästä palasen Sylville ja Paavolle. — Nuo puukengät eivät kelpaa mihinkään näin lumen aikana. Niiden pohjiinkin takertuu lumi paksuina kerroksina, joten lopulta kulku käy miltei mahdottomaksi. Saisipa ihminen vielä kerran oikeat kengät jalkoihinsa! POHJA näyttää visaisia kenkiään. Tuollaiset ne ovat minunkin kenkäni, vaikka olenkin entinen suutari. Mutta se joka on sanonut, että sepällä ei ole milloinkaan kunnollista puukkoa eikä suutarilla kelvollisia kenkiä, on sanonut syvän ja totisen totuuden. KOHOSEN VAIMO kaataa kahvia. Tulkaahan juomaan kahvia lämpimiksenne. Ei se tosin oikeata kahvia ole, mutta on ainakin sen näköistä. — Kyllähän ne kengätkin olisivat tarpeen, mutta ennenkaikkea tarvitsisit sinä vahvemman takin. Oikeata palttoota ei uskalla ajatellakaan. KOHONEN Ei uskalla, ei, siksi kallista on nykyisin kaikki vaatetavara, ja aina vain niiden hinnat kohoavat, niinkuin kaikkien muidenkin paitsi työmiehen työn. Työpalkat tulla laahustavat puolittain konttaamalla perässä, silmäkannon jälessä kaikista muista hinnoista. Ja kuitenkin sanotaan, että työväellä on juuri nyt suurempi valta kuin milloinkaan ennen. Ymmärrä sitten tämän maailman menoa. POHJA Sitä vain sanotaan niin, mutta todellisuudessa ei työväellä ole yhtään enempi valtaa kuin ennenkään. Liekö niinkään paljon. KOHONEN Kyllä nyt olisi jo aika ottaa köyhälistön ohjat käsiinsä, mutta miksi se ei ota niitä? POHJA Se ei pysty vielä ottamaan. — Osoittaa poikasta lattialla. — Mutta he kenties tulevat sen tekemään. KOHONEN Ei pysty...Miksi emme pystyisi? Me pystymme, jos niikseen tulee. KOHOSEN VAIMO hellästi, hyväileväsi! Lapsiraukat! Kunpahan teillä jo olisikin valoisampi elämän- taival kuin meillä on ollut! Mutta alku ainakaan ei näytä siltä. Sylvi raukankin täytyy pian jäädä pois koulusta. Ei hän siellä voi käydä tuollaisiin vaatteisiin puettuna. Jäätyyhän hän tielle. SYLVI itkunsekaisella äänellä. Äiti, älä jätä minua pois koulusta. Onhan minulla nyt näin hyvät kengät ja sukatkin kun tirehtöörin neiti antoi. KOHOSEN VAIMO Enhän minä sinua jättäisi, mutta sinä et tarkene kovemmilla pakkasilla niin pitkää matkaa kulkea, sinun muut vaatteesi ovat noin ohuet ja ihan hajoamaisillaan. SYLVI Kyllä niissä tarkenen, äiti. Minä juoksen. Ja keväthän nyt kohta tulee. KOHOSEN VAIMO Kyllä kevääseen on vielä pitkä aika, lapsi kulta. SYLVI lukee vielä hetkisen äänettömänä ja alakuloisena, sitten menee hän pikkuveljensä kanssa viereiseen huoneeseen. KOHONEN tuskallisesti. En todellakaan ymmärrä mitä olisi tehtävä. Insinööri sanoi juuri viime viikolla, että palkkoja ei enää tulla korottamaan, ennemmin seisautetaan vaikka koko tehdas. KOHOSEN VAIMO Tekisivätköhän ne sen? POHJA Joutavia! Eivät ne rahamyllyään niin vaan seisauta. KOHONEN Sen nyt ymmärtää lapsikin olevan pelkkää peloittelua. Emme me niin tyhmiä ole, ettemme sitä ymmärtäisi. — Maailmansota, se on ollut pohjaton kärsimysten lähde työväenluokalle, mutta kultakaivos omistavalle luokalle. Tämänkin tehtaan tuotteet menevät niin kaupaksi, ettei kyetä läheskään täyttämään kysyntää ja hinnat kohoavat myötänään. POHJA Mutta siitä huolimatta eivät työläiset uskalla enää palkankorotuksesta hiiskahtaakaan. KOHONEN Sen jälkeen kuin Kalske eroitettiin tehtaasta ja lähti pois paikkakunnalta, ovat kaikki työläiset käyneet ikäänkuin aremmiksi ja olojensakin suhteen välinpitämättömämmiksi. Eivät he käy kokouksissakaan enää säännöllisesti ja kaikenlaiset joutavat nurkkatanssit ja kortinpeluu pyrkivät voittamaan jalansijaa, varsinkin nuorempien keskuudessa. POHJA Kalske oli reuna poika. Hänen vaikutusvaltansa niin vanhoihin kuin nuoriinkin oli erityinen jumalien lahja, joka on suotu vain aniharvoille. KOHONEN Myöskin oli hän luotettava. Kun hän jotakin sanoi, niin se sana piti ja hänen ohjeidensa mukaan sitä tavallisesti meneteltiinkin ja harvoin harhaan iskettiinkään. Hän oli kuin luotu johtajaksi ja ohjaajaksi. Herrojen suosikki hän ei kuitenkaan ollut, vaikka olikin taitava työmies. POHJA Eipä tietenkään. Kalske ei ollut mikään lautasen nuolija, jollaisia herrojen suosikit tavallisesti ovat. Sarkki ja muutamia nuorenpuoleisia miehiä tulee kiihtyneinä ja taistelunhaluisina. SARKKI Nyt on itse piru irti...! KOHONEN Kuinka niin...? POHJA Mitä sitten on tapahtunut? KOHOSEN VAIMO leikillisesti. Ovatko pojat nähneet mörköjä metsätiellä tänne tullessaan? SARKKI Emme me vielä, mitään nähneet ole, mutta kuullellet sitä enemmän. KOHONEN Mitä te sitten olette kuulleet? SARKKI Nyt ovat herrojen perustamat ja heidän eduskunnassa laillisiksi julistamat n.k. suojeluskunnat alkanehet sotaisen liikehtimisensä monissa paikoin maata. Varsinkin pohjanmaan pitäjissä ja Viipurin tienohilla ovat ne jo ryhtynehet avoimehen aseellisehen toimintahan työväen perustamia punakaarteja vastahan. KOHONEN Lieköhän siinä oikein tosi kysymyksessä? SARKKI Totta se on, sitä ei enää tarvitse epäilläkähän. Nyt on vain kysymys siitä, ottaako työväenluokka taisteluhansikkahan vastahan, vai antautuuko se heti armoille ilman taistelua. ÄÄNIÄ Särkin mukana olevien miesten joukosta. — Mekö rupeaisimme lahtareilta armoa rukoilemaan! — Emme ikinä! — Yksimieliseen vastarintaan on ryhdyttävä! KOHONEN alentaen ääntänsä. Eihän meillä ole aseitakaan. SARKKI myöskin hillitysti. Tänä iltana on kirkonkylän työväentalolla kokous, jossa päätetähän aseiden hankinnasta tämän seudun työväestölle. KOHOSEN VAIMO tuskallisesti. Hyvä jumala, mitähän tästä vielä lopuksi tuleekaan... Minulla on ollut niin synkkiä aavistuksia jo kauan aikaa. — Ja Anuakin on parastaikaa kirkonkylällä. Kunhan ei hänelle mitään tapahtuisi. Menen katsomaan jos häntä jo jäällä näkyisi. — Pukee vähän joitain kehnoja päällysvaatteita yllensä ja menee ulos. Kun hän avaa oven syöksähtää raju tuulenpuuska sisälle huoneeseen ja myrskyn kohina ja luulen vongunta kuuluvat hyvin voimakkaina. KOHONEN Sinne kokoukseen olisi pitänyt täältäkin kulmalta mennä muutamia ymmärtäväisiä ja harkintakykyisiä miehiä. SARKKI Muutamia miehiä tehtahalta sinne kyllä menikin. He lupasivat vielä tänä iltana tulla ilmoittamahan, jos siellä jotakin tärkeämpää päätetähän. Oli meilläkin aikomus sinne mennä, mutta emme päässehet ajoissa lähtemähän. POHJA Olisipa vain Kalske tällä seudulla. Hän kyllä tietäisi, mitä olisi tehtävä. KOHONEN Hänen kaiteistansa miestä me nyt todellakin tarvitsisimme. SARKKI Kalske oli tosin mitä parahin toveri ja älykäs — mutta hän luotti liijaksi niihin kaikenlaisihin herrojen konsteihin, eduskuntahan ja sen sellaisihin... POHJA Mutta onhan eduskunnasta ollutkin arvaamattoman paljon hyötyä koko työväenluokalle. KOHONEN Viime vaaleissa tosin hävisimme, mutta... SARKKI Eduskunnat ja muut sellaiset kunnat ovat niitä herrojen ja narrien laitoksia. Aina niissä ovat porvarit kenkkuilemassa yrittipä työväki mitä tahansa. Vaaleissa tosin hävisimme, jumal'auta, mutta se on pieni asia ja meitä on visailunkin enemmän kun oikein tosi tulee. KOHOSEN VAIMO tulee ulkoa. Siellä on hirveä ilma. Lumi lentää hurjana ryöppynä koskien kasvoihin kuin tuhansien teräsneulöjen pistot. — Kuinkahan Anna siellä selviää? KOHONEN Lumimyrskystä Anna kyllä selviää, ellei muuta estettä satu. Ulkoa alkaa kuulua jalkojen töminää ja puheen ääniä. Kohonen kuuntelee. — Luulen hänen jo tulevankin. SARKKI Sieltä tulee useampiakin. ANNA noin 23-vuotias, huomattavan kaunis, vaaleaverinen, tulee Kalske mukanansa. Iloisena ja innostuneena. — Katsokaahan kenet minä tuon mukanani! Lapasin hänet tuolla tiellä ja sain kuin sainkin hänet lähtemään mukaani, vaikka hän ensin estelikin. KOHONEN ilostuneena. Kalskeko! No, terve! Siinä mies missä mainitaan! Mikä sinut nyt tänne on lennättänyt? AARNE KALSKE kättelee kaikkia. ÄÄNIÄ — Terve! — Vielä sinäkin elät! POHJA kätellen Kalsketta. Sydämellisesti. Terve, poikani! Sinua juuri olemme kaivanneet. AARNE KALSKE Miksi minua... KOHONEN Ohjaajaksemme ja neuvonantajaksemme. KOHOSEN VAIMO Kuinka te pääsitte lainkaan liikkumaan sellaisessa hirveässä ilmassa? ANNA Minulla oli sukset. En älynnyt heti kotoa lähtiessäni ottaa suksia, mutta onneksi sain Kantolasta jo mennessäni sukset lainaksi. SARKKI Kalskeelle. Missä sinä nykyisin olet oleskellut, kaupungissako, vai...? AARNE KALSKE Enimmäkseen siellä...Mutta jätetään nyt sellaiset, meillä on paljon tärkeämpiä asioita. ÄÄNIÄ Puhu, puhu! SARKKI Niin, annappa kuulua, mitä sinulla on sydämelläsi. AARNE KALSKE Liian kireälle jännitetty jousi on vihdoinkin katkennut. — Kaikkialla, eteläisissä osissa maata, on syttynyt avoimia aseellisia taisteluja työväestön ja porvariston välillä. Ne alkoivat tänä aamuna ja kulovalkean tavoin ovat ne levinneet kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin. Pääkaupungissa otti työväestö jo edellisenä yönä käsiinsä kaiken vallan ja työväestön valitsema johtava komitea määräsi hallituksen jäsenet vangittaviksi. Nämä olivat kuitenkin hiukkasta ennemmin ehtineet paeta kaupungista jonnekin pohjoiseen. KOHONEN Mitenkä läheisessä kaupungissa yleensä suhtaudutaan nykyiseen tilanteeseen ja tapauksiin? Ovatko mielet kylläkin kiihtyneitä? AARNE KALSKE Mieletkö kiihtyneitä...? Melkein kuiskaten, mutta voimakkaasti ja pontevasti. — Siellä on aseellinen vallankumous täydessä käynnissä. Se alkoi tänä aamuna. Kaikki työt ovat seisauksissa ja työväestö on julistanut täydellisen diktatuurin. KOHONEN hypähtäen kiivaasti ylös: Meidän on heti ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin! SARKKI Ja nyt on toimittava ripeästi, yksi vuorokausi voipi merkitä paljon! ANNA Missään tapauksessa emme näin lähellä kaupunkia ja tiheässä asutusseudussa voi jäädä toimettomiksi ja välinpitämättömiksi. ÄÄNIÄ Emme voi! — Emme! AARNE KALSKE Kuinkahan monta kelvollista miestä saisi tältä paikkakunnalta kokoon? KOHONEN Ehkä noin satakunta, luulisin. AARNE KALSKE Se riittäisi aivan hyvin näin aluksi. Mutta ennen kaikkea pitäisi ne olla rohkeita ja uljaita, sekä luotettavia ja varmoja työväenjärjestöjen jäseniä. Roistoja ja huligaaneja emme huoli joukkoomme. — Onkohan paikkakunnan porvarien kaarti hyvinkin aseistettu? KOHONEN Kyllä niillä aseita on, vaikka ne koettavat niitä meiltä työläisiltä salata. SARKKI Entä meillä työläisillä? Onko meillä aselaista tietoa? POHJA Kyllä se aseen saa, joka lyödä tahtoo. AARNE KALSKE Aseita kyllä on kun vain saadaan kelvollisia miehiä niitä käyttelemään. KOHOSEN VAIMO Eiköhän olisi parempi, ettei lainkaan tartuttaisi aseisiin, sillä joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. AARNE KALSKE Tietysti se olisi parempi. Minä olen ensimäinen sen myöntämään. Mutta ellemme nyt nouse vastarintaan, niin joudumme kokonaan porvarien armoille ja menetämme nekin saavutukset, joita viime aikoina olemme onnistuneet valtaamaan. ANNA tulisesti. Ja jos ei mitään uskalleta, ei myöskään mitään voiteta. Ja nyt on uskallettava jos koskaan. Hukkukoon sitten jos on hukkuakseen! AARNE KALSKE Sanoit aivan oikein, Anna. Hukkukoon sitten jos on hukkuakseen! KOHOSEN VAIMO Niin...en minä niitä asioita paljon ymmärrä, mutta että vallan pyssyjen kanssa toisiaan vastaan...Se tuntuu niin kamalalta ajatellakin. Ja jospa sillä keinoin edes saataisiin tämä työläisten kurja ja viheliäinen elämä vähänkin paranemaan, niin silloin voisi sodankin tuottamat kärsimykset vielä kestää, mutta jos yrityksemme epäonnistuu, niin entä sitten...? KOHONEN Tämän kurjemmaksi ei olomme enää voine tulla, kävipä miten tahansa. SARKKI Ja tapauksien kulkua emme enää voi saada kääntymähän, vaikka tahtoisimmekin. On vain nopiasti toimittava, että päästähän alkuhun. Pitäisi saada tietohomme, mitä kirkonkylän työväentalolla päätettihin. Sinne meni useita miehiä tältäkin kulmakunnalta. Lienevätköhän jo palasinehet. AARNE KALSKE Niiltä miehiltä pitäisi vielä tänä iltana saada tieto kokouksen päätöksistä. Kohosen vaimo menee viereiseen huoneeseen. ANNA Minä otan sen hankkiakseni. SARKKI Odotahan, minä kirjoitan luettelon heidän nimistänsä. — Kirjoittaa ja antaa sen Annalle. AARNE KALSKE Ja koeta toimia ripeästi! ANNA Ole huoletta. Hyvin pian olen jälleen täällä. — Menee kiireesti. AARNE KALSKE jää katsomaan Annan jälkeen. Kelpo tyttö, tulinen, rohkea ja innostunut. Oikea taistelijatyyppi. Hän kelpaisi esimerkiksi monelle kokeneemmallekin työväenluokan taistelijalle. KOHONEN Nuoret juuri ovatkin taistelijoita. Nykyisin seuraavat tapaukset toisiaan niin nopeasti, että meidän vanhempien on hyvin vaikeata, toisinaan miltei mahdotontakin, seurata täydelleen mukana. Mutta te nuoret, te olette joustavampia ja rohkeampia ja teillä on enemmän tietoja, vaikka kokemusta puuttuukin. Sentähden teidän nuorten on asetuttava johtamaan toimintaamme ja tarkoin huolehdittava siitä, että koko työväenluokan onni on kaikissa teoissa ainoana päämääränä. AARNE KALSKE miettivästi. Vuorenraskas on se edesvastuu, joka nykyisinä kohtalokkaina aikoina painaa työväenluokan eturivissä kulkevien hartioita. — Usein välähtää mieleeni kysymykset: Oletko sinä kyllin laajanäköinen, kyllin uhrautuvainen voidaksesi ottaa jonkin osan tästä edesvastuusta kantaaksesi? — Sitten tämä viimeisin askel... Onko se oikea? Onko se köyhälistölle kokonaisuudessaan onneksi vai turmioksi? — Lyhyt äänettömyys. POHJA Kaikki merkit viittaavat siihen, että ihmislasten on vielä kuljettava monien tuskien ja koettelemuksien läpi ennenkuin todelliset elämänarvot niille vaikenevat. — Onneksi en tämän askeleen usko olevan, mutta näköpiirin laajentamiseksi ja kokemuksien hankkimiseksi on se nähtävästi välttämätön. AARNE KALSKE Työväenluokan tie kautta vuosisatojen on aina, ollut tuskien tie. Ja kumminkin on se aina alistunut, aina armoille antautunut. Nyt sillä on toinenkin tie edessä. Tuskien ja kärsimysten tie sekin, mutta se on ainakin kunniakas...yljäs...Ja sen tien päässä siintää, tosin himmeänä ja utuisena, mutta kumminkin mahdollisena, onnellisempi, oikeudenmukaisempi yhteiskunta. KOHONEN Paljoa emme sillä tiellä voi menettää, jos menetämmekin, mutta voittaa voimme paljonkin. AARNE KALSKE On kuitenkin yksi kysymys: Olemmeko kyllin voimakkaita, kyllin uhrautuvaisia, kyllin valistuneita, sanalla sanoen pystyviä sitä tietä kulkemaan? Toisinaan sitä epäilen. — Äänettömyys. Hypähtää pontevasti ylös. Tulisesti. — Pois kaikki epäilykset ja synkät mietelmät! Arpa on jo heitetty. Meidän täytyy kulkea juuri sitä tietä ja meidän täytyy voittaa! Anna ja muutamia miehiä tulee. SARKKI Nopiasti sinä, Anna asiasi toimititkin. ANNA He tulivat jo tuolla tiellä vastaani. Olivat tulossa tänne. — Miehet kättelevät Kalsketta toverillisen ystävällisesti ja sydämellisesti. ÄÄNIÄ — Terve, toveri! — Tervetuloa joukkoomme! — Johtamaan toimintaamme! AARNE KALSKE Millainen on asema? Mihin toimenpiteisiin päätettiin ryhtyä? ANNA ehättäen ennen miehiä. Naapuripitäjässä kuulun olevan parhaillaan tulinen taistelu käynnissä, ja meidän tehtävämme täällä on näinollen ilman muuta selvä. KOHONEN kiihkeästi. Siis nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan ennenkuin on myöhäistä. ÄÄNIÄ Annan mukana, tulleiden miesten joukosta. — Aivan niin! — Niin päätettiin! SARKKI Vihdoinkin oikea ote! Naapuripitäjässä jo tulinen taistelu käynnissä! Ja mekö tällä tienoholla sitten seisoisimme yksin toimettomina, lampahannahkaisina syrjästäkurkistelijoina. Emme jääkään. Toimehen ja heti paikalla! AARNE KALSKE Entä te toiset? Mitä te arvelette? KOHONEN varmasti. Minä ainakin liityn mukaan täydestä sydämestäni. ÄÄNIÄ — Myöskin minä! — Ja minä! — Ja minä! — Kaikki mukaan! SARKKI Yksikään ei saa jäädä pois. POHJA Toverit — sanon rehellisesti mielipiteeni — minä en voi näin ilman muuta, aseellista toimintaa hyväksyä. Ensinnäkin se sotii vastaan meidän periaatteitamme ja inhimilliseltäkin kannalta katsoen... SARKKI Mene merehen periaatteinesi ja inhimillisyyksinesi! Ne eivät ole mädännehen perunan arvoisia lahtarien kiväärien suun edessä. ÄÄNIÄ — Aivan oikein! — Sarkki on oikeassa! POHJA Kehoitan teitä, toverit... harkitkaa tarkoin... Tilanne ja olosuhteet eivät nyt ole lainkaan sopivat aseihin tarttumiselle. SARKKI Vaiti, pahan ilman lintu! Sinunkaltaisiesi mielestä eivät tilanne ja olosuhtehet ole milloinkahan sopivat. POHJA Mutta koska asiat nyt vielä ovat näin karkealla kannalla ja koska jo lähes parikymmentä vuotta olen ollut mukana kaikissa herroja vastaan tähdätyissä pyrkimyksissä, niin seuraan mukana nytkin vaikka tiedänkin, että syöksymme kohti turmiotamme, mutta tovereilleni kohtalo olkoon minunkin kohtaloni. ÄÄNIÄ — Oikein Pohja! KOHONEN Se on miehen puhetta. AARNE KALSKE Ja mitä merkitsevät yksilöiden kohtalot koko työväenluokan onnen rinnalla! Yksilö hävitköön kun vain suku säilyy. Sitäpaitsi on peräytyminen myöhäistä. Aseellinen taistelu on ainoa mahdollinen keino nykyisissä oloissa. Mutta se painakaa tarkoin mieliinne, että tie, jolla nyt aiomme astua, ei ole kukilla siroiteltu. — Ryhdytäänkö siis ase kädessä puolustamaan oikeuksiamme ja vapauttamme? ÄÄNIÄ innostuneita, kiihoittuneita, uhkaavia ja pontevia. — Ryhdytään! — Ryhdytään! — Hyvä! — Hyvä! AARNE KALSKE Siis ase kädessä? ÄÄNIÄ — Niin, niin! AARNE KALSKE Voittoon tai kuolemaan? ÄÄNIÄ — Voittoon tai kuolemaan! AARNE KALSKE Hyvä! Ja joka tämän valan unohtaa, hänen ylitsensä langetkoon koko työväenluokan ikuinen kirous! — Nostaa kätensä. ÄÄNIÄ — Niin tapahtukoon! AARNE KALSKE Väliaikainen johtaja on myöskin valittava, jonka käskyjä ja määräyksiä jokaisen on ehdottomasti noudatettava kunnes Vakinainen päällikkö voidaan valita. ANNA Kalske päälliköksi! ÄÄNIÄ — Hyvä, hyvä! AARNE KALSKE Miettikäähän tarkoin! Näissä olosuhteissa en ehkä ole sopiva... Olen liian omavaltainen ja myöskin vaadin ehdotonta kuuliaisuutta. POHJA Kaiken toimintamme ehdoksi asetan, että Kalske ottaa johdon käsiinsä. ÄÄNIÄ — Kalske päälliköksi! — Hyvä! Hyvä! AARNE KALSKE Ja nyt joukkoamme lisäämään! SARKKI Entä asehet? AARNE KALSKE Niistä huolehdin minä. Viisi tai kuusi miestä lähtee nyt heti minun mukanani. Te toiset jäätte tähän ympäristölle pitämään vartiota, ettei mitään yllätyksiä tapahdu ja odottamaan tarkempia määräyksiä ja toimintaohjeita. SARKKI intohimoisen tulisesti. Nytkö...nytkö siis minun suuri ja salainen unelmani alkaa toteutua. Työväenluokan aseellinen vallankumous! Mikä suuri ja mahtava ajatus tuohon lauseheseen kätkeytyykään! Juuri sitä tietä käy työväenluokan vapahdus. Menevät. KOHOSEN VAIMO tulee viereisestä huoneesta tuskan ja kauhun vallassa. Uni ei tule vaikka kuinka yrittäisin, niin olen levoton ja pahojen aavistuksien vallassa. Kunhan ei tästä kaikesta olisi seurauksena jotakin vielä kauheampaa kuin mitä näihin asti olemme saaneet kokea. SYLVIN ääni kuuluu viereisestä huoneesta. Äiti, mihin sinä menit? KOHOSEN VAIMO Täällä minä olen, lapseni. SYLVI Minun on niin kylmä ja peloittaakin täällä yksin pimeässä. KOHOSEN VAIMO askartelee jotakin. Eihän siellä mitään pelättävää Ole, ja hyvin pian minä tulen...Nuku nyt vain rauhallisesti. — Hetken äänettömyys. SYLVI hätäisesti. Äiti, tule katsomaan — — pian! KOHOSEN VAIMO Mitä sitten? SYLVI Suuri punainen loimu näkyy tuolta kaukaa...metsän takaa. KOHOSEN VAIMO rientää viereiseen huoneeseen. Kuuluu hänen kauhistunut huudahduksensa. Hyvä jumala! Se on tulipalo. Koko taivaanranta on yhtenä tulimerenä! ANNA tulee hätääntyneenä. Ei täällä olekaan ketään. — Kohosen vaimo tulee kiireesti viereisestä huoneesta. ANNA Vimmattu taistelu riehuu parhaillaan Jylkin kartanossa ja sen ympäristöllä. Kartanon päärakennus palaa. Muuan punaisten lähetti tuli äskettäin tänne pyytäen lähettämään kiireesti apua. — Kunhan Kalske vain pian tulisi! KOHOSEN VAIMO Jumala armahtakoon meitä viheliäisiä ihmisparkoja, millaisia aikoja olemme joutuneet elämään! ESIRIPPU. KOLMAS NÄYTÖS. NÄYTTÄMÖ: Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä. Tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck ynnä muutamia muita ympäristön tilanomistajia, tehtaan työnjohtajia ja konttoristeja saapuvilla. Mieliala hermostunut, levoton ja raivoisan kostonhimon täyttämä. Kaikki puhuvat hillityllä tukahutetulla äänellä, mutta silti kiihkeästi ja pontevasti. Akkunoissa on tiheät kaihtimet estämässä valoa ulkopuolelle näkymästä. — Myöhäinen ilta. PASTORI LOIMARANTA lamaantuneesi. Eikö vieläkään...mitään? TIREHTÖÖRI STÅHLE tulee kiireesti. Minulla on vihdoinkin hyviä uutisia. ÄÄNIÄ jännittyneitä, toivon elähdyttämiä. Mitä, mitä? TILANOMISTAJA FALCK Kertokaa, kertokaa! ÄÄNIÄ Niin kertokaa! TIREHTÖÖRI STÅHLE Eilen illalla kävi luonani muuan pohjoisesta tullut valkoisten lähetti. Hän oli onnistunut tunkeutumaan aina tänne asti ja hän kertoi, että Seinäjoella eräs kenraali — Mannerheim on hänen nimensä — kokoo parhaillaan joukkoja hyökätäkseen tänne etelään tuhoamaan punaisten armeijan... PASTORI LOIMARANTA On niin paljon ollut kaikenkaltaisia huhuja...Pian saadaan apua sanotaan...Voikohan tähänkään luottaa? TILANOMISTAJA FALCK Niin, voikohan...? TIREHTÖÖRI STÅHLE Tämä tieto on aivan varma ja luotettava. Lähetti oli itse kenraali Mannerheimin lähettämä. TILANOMISTAJA FALCK Missä on nyt tuo lähetti? TIREHTÖÖRI STÅHLE Hän jatkoi yhä edelleen matkaansa...etelään. Hän on saanut käskyn tunkeutua aina Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin asti, jos se vain on mahdollista. TILANOMISTAJA FALCK toivon elähdyttämänä. Tulisikohan näistä kauhunpäivistä vihdoinkin loppu. ÄÄNIÄ — Se olisi ihanaa! — Riemun päivä! PASTORI LOIMARANTA yhä edelleen masentuneesti. Punaisilla on suunnaton armeija ja määrätön paljous aseita ja yhä heidän joukkonsa lisääntyy...lisääntyy...He ovat voittamattomat, ellei saada apua ulkoa. TIREHTÖÖRI STÅHLE Mannerheimilla kuuluu olevan taitavia upseereita — suurin osa saksalaisia — ja aseista ei myöskään ole puutetta. Myöskin hänen joukkonsa kasvaa ja aseita saapuu Saksasta yhä lisää... TILANOMISTAJA FALCK riemastuen. Onko hänellä saksalaisia upseereita? ÄÄNIÄ Sitten kyllä voitetaan! TILANOMISTAJA FALCK Saksako vihdoin on pelastajamme? PASTORI LOIMARANTA elähtyneenä, mielettömän kostonhimoisesti. Ah, Jumalani! kun vielä saisikin noille punaisille roistoille, noille helvetin hengille kostaa...kostaa... Antaisin kaikki...vaikka koko erilaisuuteni, niin... milteipä sieluni autuuden, kun vain saisin tuon pääpirun Kalskeen ja hänen apurinsa käsiini! Mikään rangaistus... tuskin mikään kidutuskaan olisi heille kyllin kova rangaistus! TEHTAAN INSINÖÖRI syöksyy kalpeana ja kauhistuneena sisälle. Punaiset tulevat! Heitä on suuri joukko...kaikilla kiväärit! Olemme hukassa! KAIKKI hypähtävät kauhistuneina ylös. PASTORI LOIMARANTA Punaiset...Mitä nyt teemme? TIREHTÖÖRI STÅHLE yrittäen näyttää levolliselta. Miltä suunnalta he tulevat? TEHTAAN INSINÖÖRI Tehtaalta päin... PASTORI LOIMARANTA Oi, jumala! Nyt he tappavat meidät! TIREHTÖÖRI STÅHLE Vaiti...Seuratkaa mukana! Vetää taskustaan revolverin ja syöksyy hurjaa vauhtia ulos. Toiset seisovat epäröivinä ja neuvottomina. Sitten aikovat hekin rientää ulos, mutta samassa ulkoa kuuluu joukon tahdikasta marssimista ja laulua. PUNAKAARTILAISTEN MARSSI. Pieni Suomen kansa katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on. Raakaa sortovaltaa vastaan, nostamastaan armeijastaan, jalon kansan parhaat voimat taistohon! Kaikki peräytyvät ovelta. Sisään astuvat Kalske, Sarkki, Kohonen ja Pohja. Heitä seuraa joukko punakaartilaisia. Useilla heistä on kiväärit. Kalskeella ja Särkillä revolveri koteloineen vyöllä. AARNE KALSKE tarkastelee hetken äänettömänä ja terävin silmäyksin kauhun vallassa olevia valkoisia. Vihdoin hänen katseensa pysähtyy pastori Loimarantaan kylmänä ja läpitunkevan terävänä. — Hienon ivallisesti. — Ahaa, herra pastorikin täällä! No, sitä saattoi odottaakin. Vieläkö te pysytte edelleenkin entisessä väitteessänne suojeluskuntien tai lahtarikaartien — niinkuin me niitä nimitämme — puolueettomuudesta? Kukaan valkoisista ei hiisku sanaakaan. SARKKI hampaittensa välistä. Kaunihia suojeluskuntalaisia, totta tosiahan! AARNE KALSKE tiukasti. Mitä tekemistä teillä täällä on tähän aikaan vuorokaudesta? Kukaan ei vastaa. AARNE KALSKE käskevästi. Vastatkaa! PASTORI LOIMARANTA Olimme vain muuten...iltaamme viettämässä... pelasimme vähän ja keskustelimme. TILANOMISTAJA FALCK vähän rohkaistuneena. Ja teillekö me olisimme tilivelvollisia siitä mitä teemme omissa huoneissamme! AARNE KALSKE ei kiinnitä Falck’in puheeseen huomiota. — Pastori Loimarannalle. Mistä te keskustelitte? PASTORI LOIMARANTA Kaikenlaisista asioista. AARNE KALSKE Samantekevä. — Kääntyen punaisiin. — Tarkastakaa onko heillä aseita! — Valkoisille. — Kädet ylös! — Muutamat nostavat, mutta toiset epäröivät. AARNE KALSKE voimakkaasti. Kädet ylös! Kaikki, paitsi pastori Loimaranta nostavat kätensä. L:n alkaessa haparoida laskujaan, putoaa sieltä revolveri lattialle. AARNE KALSKE sieppaa revolverin ja alkaa tutkia sen rakennetta. — Ivallisesti. Kas, millaisilla aseilla hengen miehetkin ovat alkaneet taistella! — Colt-revolveri hienointa lajia. — Todellakin sopiva ase jumalan valtakunnan edustajalle! POHJA Kirkko ja miekka, pappi ja piru ovat aina olleet parhaat ystävykset. Punaiset ovat tällävälin tarkastaneet kaikkien valkoisten taskut, jäistä on löytynyt joukko revolvereita, jotka he asettavat yhteen kasaan pöydällä. SARKKI Oliko tirehtööri Ståhle täällä? ÄÄNIÄ valkoisten joukosta. — Ei! — Ei ollut! SARKKI Kenties valehtelette? AARNE KALSKE Sekin on samantekevää. Kääntyen punaisiin. — Jos tapaatte tirehtööri Ståhlen, vangitkaa hän heti missä hänet tavannettekin, ja tuokaa minun luokseni. Kääntyen valkoisiin. — Ja teidät me pidätämme myöskin. Viittaa pöydällä oleviin revolvereihin. — Nuo antavat kyllin aihetta sellaiseen toimenpiteeseen. Saatte toistaiseksi mennä koteihinne, mutta jokaista askeltanne tullaan tarkoin valvomaan, joten on viisainta, että ette yritä mitään konnankujeita. Teidän on sitäpaitsi kerran vuorokaudessa käytävä näyttämässä itsenne minulle tässä huoneessa. — Otamme tämän huoneuston kanslia- ja virastohuoneeksemme. PASTORI LOIMARANTA Millä oikeudella menettelette kanssamme näin? AARNE KALSKE Älkää nyt viitsikö näytellä yksinkertaista! Käsittänettehän, että nyt ei ole voimassa teidän oikeuskäsitteenne. Tehän olette kaikin keinoin yrittäneet vastustaa meidän oikeutettuja pyrkimyksiämme ja johtaa asioita siihen, jossa nyt olemme. TILANOMISTAJA FALCK Mitä siis ovat nuo teidän »oikeutetut» pyrkimyksenne? Hillitöntä temmellystä, anarkiaa ja eläimellistä raakuutta. PASTORI LOIMARANTA. Ja tämä nykyinen toimintanne. Tajuatteko te sen hirvittävää rikollisuutta? Se on raskain rikos, minkä taivaallinen ja maallinen laki tuntevat. Meillähän oli kansanvaltaisin hallitusmuoto koko maailmassa, meillä oli yksikamarinen yleisellä äänioikeudella valittu eduskunta. Sen lisäksi teillä oli 8-tunnin työpäivä ja teidän palkkanne olivat jo liiankin korkeat. Mitä te vielä vaaditte? Mitä syytä teillä oli ryhtyä tällaiseen? AARNE KALSKE Mitäkö syytä? Herra jumala, kuinka te olette typeriä tai sitten olette te äärettömän pirullisia! Meidän koko elämämme, meidän vanhempiemme ja heidän vanhempiensa elämä, ja teidän elämänne ja teidän esivanhempienne elämä aina harmaaseen muinaisuuteen saakka ovat olleet yhtä ainoata suurta syytä! Milloinka te olette ottaneet huomioon meidän tarpeitamme ja kärsimyksiämme? Ette milloinkaan, paitsi pakosta. — Mutta se sikseen! Nyt ei ole väittelyiden aika, nyt toimitaan. — Punaisille. — Riittävä määrä miehiä lähtee saattamaan näitä heti koteihinsa. Ja te olette vastuussa tehtävän kunnollisesta suorittamisesta. Jos joku heistä yrittää matkalla karata, niin ampukaa. SARKKI puoliääneen erikseen Kalskeelle. Seis! Oletko järjiltäsi? AARNE KALSKE kummastuneena. Kuinka niin? Mitä tarkoitat? SARKKI viitaten kädenliikkeellä vankeihin. Lähetä nuo eteiseen. AARNE KALSKE Viekää vangit hetkeksi eteiseen. — Pari punaista täyttää Kalskeen käskyn. AARNE KALSKE Särkille No — — — SARKKI Aiotko päästää nuo emälahtarit noin vaan ilman muuta vapaiksi? AARNE KALSKE He eivät saa poistua asunnostaan paitsi silloin kuin he käyvät täällä näyttämässä itsensä. — Sellainen oli määräykseni. SARKKI Älä pahastu, mutta vanhana toverina ja ystävänä täytyy minun sanoa, että sinun meininkisi ovat vähintäin lapsellisia. Jos me heidät nyt päästämme noin, niin saamme aina varoa itseämme. He ovat pahimpia lahtareita koko tällä tienoholla. AARNE KALSKE Sinä siis tahtoisit — — —? SARKKI Että tekisimme heidät vaarattomiksi. AARNE KALSKE Ei, ei, se olisi julmaa...epäinhimillistä, niin paatuneita lahtareita kuin he ovatkin. En voi suostua sellaiseen. SARKKI Tuo sinun ainainen jalomielisyytesi...Saatpa nähdä, se vie sinut vielä turmiohon. POHJA Ei mitään turhaa veren vuodatusta. Se ei auta hiluistakaan asiaamme. KOHONEN Ei auta... SARKKI kiihtyen Jos teillä ei ole luontoa, niin kyllä tässä on poikia joilla on. Meillä onkin luonto kuin korento ja omatunto kuin torpan tunkio. ENSIMÄINEN PUNAINEN Juuri niin! Näytetään niille, ettei tässä napilla pelata. TOINEN PUNAINEN Eikä muutamaa ihmishenkeä surkeilla, oli se sitten oma tai toisen. AARNE KALSKE kylmästi, voimakkaasti ja päättävästi. Nyt ei liikahdustakaan enää tästä asiasta. — Valitsee joukosta useita miehiä. Te lähdette saattamaan vankeja ja painakaa mieliinne, te vastaatte hengellänne, että he saapuvat vahingoittumattomina perille. — Menkää! Miehet lähtevät. Heitä seuraa myöskin Pohja ja hetken kuluttua Kalske. — Kohonen, Sarkki ja pari punaisia jäävät näyttämölle. — Äänettömyys. SARKKI Kyllä se Kalske on hullu kun antaa tuollaisia määräyksiä. Mitä järkeä siinä nyt oli? Päästää pahimmat lahtarit koreasti kotihinsa suunnittelemahan uusia konnan juonia! Kas kun hän ei samalla määrännyt puhuttelemahan heitä armollisiksi herroiksi ja kysymähän mitä he suvaitsevat käskeä. ENSIMÄINEN PUNAINEN Aivan oikein! TOINEN PUNAINEN Todellakin, Kalske on liian hyväluontoinen...ainakin lahtareille. KOHONEN Mutta ajatelkaahan! mitä hyödyttäisi asiaamme turha veren vuodattaminen ja ihmishenkien hukkaaminen? Ei kerrassaan mitään! SARKKI Sano lahtarien veren vuodattaminen ja lahtarien hengen hukkaaminen, niin käsitteet eivät sekaannu. ENSIMÄINEN PUNAINEN Kalske, hän ei anna ottaa mistään mitään...ei pienintä vaatekappalettakaan, vaikka matkan varrella olisi monta kertaa varsin helposti ollut saatavissa. Hän sanoo vain, että kaupungista pian lähetetään meille vaatteita. Ja kuitenkin olemme näin kehnosti puettuina. — Osoittaa kehnonpuoleista pukuaan. TOINEN PUNAINEN Nälkääkin saamme usein kärsiä, vaikka ympäristöllä olevissa kartanoissa on ruokaa suunnattomat määrät. — Mitä oikeastaan hyödyttää tämä rehkiminen, kuu nälkää ja vilua saamme kärsiä ainakin yhtä paljon, miltei enemmänkin kuin ennen? Rintamalle meitä kyllä ajetaan teurastettaviksi kuin teuraskarjaa ainakin. SARKKI On tosi, että Kalske käsittelee lahtareita ja heidän omaisuuttaan aivan liian hellävaroen. Kyllä siinä on takana muutakin ei vain pelkkä inhimillisyys. TOINEN PUNAINEN Kunhan Kalske ei vain olisi lahtarien kätyri! ENSIMÄINEN PUNAINEN Olimme mielettömiä ryhtyessämme lainkaan herroja vastaan tappelemaan. Kyllä ne aina puolensa pitävät. TOINEN PUNAINEN Ja pohjoisesta hyökkää parhaillaan monituhantinen lahtari- armeija etelää kohti meidän kimppuumme. Sitä kuuluu johtavan oikea kenraali ja saksalaiset upseerit. ENSIMÄINEN PUNAINEN Hukka meidät vielä perii! KOHONEN kiivaasti. Vaiti, ja heti paikalla! Osaston päällikkönä kiellän sanallakaan jatkamasta siihen suuntaan. Kalske muka lahtarien kätyri. Että te kehtaattekin! — Nälkää ei kenenkään punakaartiin kuuluvan ole tämän tilanteen aikana vielä tarvinnut kärsiä, joka niin sanoo, hän valehtelee. Ja vaatteita tullaan tarvitseville jakamaan aivan ensi tilassa. — Jos lahtariarmeija hyökkääkin pohjoisesta, niin entä sitten? Onhan meitä miehiä ja miehillä aseita, hyökätkäämme heitä vastaan. Aarne Kalske ja Anna tulevat. AARNE KALSKE Rintamalta tuli tieto, että siellä tarvittaisiin lisää miehiä. Sinä, Sarkki, saat joukkoinesi mennä sinne. Tulen itsekin myöhemmällä ottamaan tarkempaa selvyyttä asemasta. — Lahtarit kuuluvat hyökkäävän siellä aivan vimmatusti. — Sinä, Kohonen, pidät huolta, että tehtaan ympäristölle asetetaan riittävästi vartiojoukkueita; varsinkin länsipuolinen metsän reuna on tarkoin ketjutettava ja varustettava riittävällä määrällä kuularuiskuja ja konekiväärejä, sillä siltä suunnalta on äkkiyllätyksen vaara uhkaavin. Jos pieninkin muutos tapahtuu asemassa, lähettäkää viipymättä tieto. Kaikki toiset, paitsi Kalske ja Anna poistuvat. — Kalske istuu pää käsien varaan nojautuneena, synkän näköisenä ja mietteisiinsä vaipuneena. Aika ajoin kuuluu etäistä tykkien jyskettä. ANNA pidätetyn hellästi Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt, ethän ole pariin vuorokauteen silmiäsi ummistanut. Heittäydy hetkeksi tuohon sohvalle lepäämään. Minä sillä aikaa kirjoitan puhtaaksi muutamia pöytäkirjoja. Jos jotakin erikoista sattuu, herätän sinut heti. AARNE KALSKE puolittain nukuksissa. Todellakin...niinä olen tavattoman väsynyt... Oikaisee sohvalle ja vaipuu heti sikeään uneen. ANNA kirjoittaa hetken. Sitten laskee hän kynän kädestään ja hiipii hyväilevin liikkein Kalskeen luo. — Kuiskaten. Ah, kuinka hän on uupuneen näköinen! Mutta eihän se ole ihmekään. Vuorokaudet umpeensa valvonut ja aina ollut kuumeisessa toiminnassa, Heikompi mies olisi jo paljon vähemmästäkin sortunut. — Kuinka mielelläni...oi, niin mielelläni, keventäisin hänen työtaakkaansa ja huoliansa, jos se vain minulle olisi mahdollista! Äänettömyys. Äkkiä hypähtää Kalske nopeasti ylös. AARNE KALSKE sekavin, tajuttomin ilmein. Mikä...mikä on hätänä?... Mitä on tapahtunut? ANNA säikähtyneenä. Ei mitään...mikä sinulle nyt tuli...? Mitä sinä noin säikähdit? AARNE KALSKE katsoo pitkään ja edelleen sekavin ilmein Annaa. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat ja ilme selvenee. — Riemullisesti. Ah...siinähän sinä olet, Anna! ANNA kummastuneena. Mitä tarkoitat...? Missä minun sitten pitäisi olla? AARNE KALSKE yrittäen hymyillä. Näin ilkeätä unta tuossa äsken...Kävelimme äkkijyrkän ja hyvin syvän kuilun reunalla...me molemmat...sinä ja minä. Yht'äkkiä sinä horjahdit ja putosit syvyyteen... Minä yritin käydä sinuun kiinni ja temmata takaisin, mutta silloin putosin itsekin...Se kuilu oli huimaavan syvä ja musta kuin hauta...kuin suuri, pohjaton hauta... Sitten minä heräsin. — Minulla on vieläkin omituisen ahdistava ja ilkeä tunne, aivankuin todella olisi tapahtunut jokin onnettomuus. ANNA johon Kalskeen kertoma uni on tehnyt painostavan vaikutuksen, yrittää sitä kuitenkin salata. — Teeskennellyn huolettomasti ja iloisesti. Miksi sellaisen annat mieltäsi painostaa? Untahan se vain oli. AARNE KALSKE hajamielisesti Olet oikeassa...untahan se vain oli... Äänettömyys. Kalske istuu syviin mietteisiin, vaipuneena ja synkkien aavistuksien vallassa. — Ikäänkuin havahtuen. — Anna, oletko ajatellut, mikä on tämän loppu? ANNA Minkä? AARNE KALSKE Tämän meidän yrityksemme. Jos työväki voittaa, saavuttaako se silloin täydellisen vapauden? Vapautuuko se näin yhdellä iskulla vuosisataisista orjankahleistaan; katoaako sen otsalta se orjan merkki, joka siihen on lukemattomien sukupolvien aikana syöpynyt. ANNA En tiedä... AARNE KALSKE Eikö meidän ihmisten, jokaisen työväenluokan yksilön, tarvitsisi myöskin muuttua...syntyä ikäänkuin uudestaan, tulla paremmaksi, täydellisemmäksi, ennenkuin todellinen vapaus ja onni voidaan saavuttaa? ANNA Kyllä minunkin mielestäni. AARNE KALSKE Ja entä, jos ei yrityksemme onnistuisikaan — mitä sitten? Kuinka käy silloin työväenluokan ja sen aatteen, jonka puolesta olemme taistelleet? ANNA tuskallisesti. Sellainen mahdollisuus olisi kauhea... AARNE KALSKE Mutta sekin mahdollisuus on olemassa. Vieläpä se on todennäköinenkin. ANNA Mitenkä...Todennäköinen...? AARNE KALSKE Omat joukkommekin...nekin antavat aihetta sellaiseen otaksumaan. ANNA hämmästyneenä. Omat joukkomme...? AARNE KALSKE Edesvastuuttomia ja hillittömiä aineksia, vieläpä täydellisiä roistojakin on päässyt paljon tunkeutumaan joukkoihimme. Ne eivät välitä hituistakaan aatteesta, yksityinen etu ja hillitön mellastelu on niillä ainoina tarkoitusperinä. ANNA Sellaiset olisi heti erotettava. AARNE KALSKE Se on nyt jo myöhäistä. Ne olisi pitänyt erottaa heti alussa. — Äänettömyys. — Niin, en tiedä...mutta ainakin minä, yksilönä, kuljen tässä kohti turmiotani...minä tiedän sen...minulla on vaisto, joka sanoo sen. Mutta sittenkään en voi jäädä syrjään ja on se muuten jo myöhäistäkin. Olen polttanut kaikki sillat takanani. Minun täytyy kulkea tämä tie päähän asti oli kohtaloni millainen tahansa. ANNA tuskallisesti, epätoivoisesti. Et saa puhua noin...Sinun synkkämielisyyteen taipuva luonteesi saa sinut näkemään olosuhteet synkemmässä valossa kuin mitä ne todella ovat. — Äänettömyys. — Kalske vaipuu jälleen synkkiin mietteisiin. Sitten nostaa hän katseensa ja molempien katseet yhtyvät. AARNE KALSKE hypähtää äkillisellä liikkeellä ylös tarttuen kiihkeästi, miltei rajusti, Annan ranteeseen. Anna...koskisiko sinuun yhtään, jos minulle sattuisi jokin onnettomuus? ANNA hiljaisesti, loistavin silmin. Tietysti minuun koskisi...Kuinka saatat sellaista kysyäkään? — Puristautuu yht'äkkiä koko ruumiillaan Kalsketta vasten. — Intohimoisesti, tulisesti. — Koskisiko...Jumalani! kuinka väritön ja laimea sana tuo koskisi...Se ei sano mitään...ei yhtään mitään! Käsitätköhän sinä osapuilleenkaan millaista voipi olla naisen rakkaus...? Ymmärtäneeköhän sitä täydellisesti yksikään mies...En luule...Koskisiko...Minä kuolisin sinun puolestasi! Niin juuri...Minä kuolisin sinun puolestasi! — Pitkä äänettömyys. — Puhelin soi. AARNE KALSKE rientää puhelimeen. Esikunnan kansliassa!... Halloo!... mitä sanotte?... Suuri joukko haavoittuneita...Onko heitä paljonkin?... Räjähtävät kuulat...Kyllä koetamme...— Soittaa kiinni. — Annalle. — Punaisen ristin sairaalaan on äskettäin tuotu suuri joukko haavottuneita rintamalta. Räjähtävät kuulat ovat repineet monet heistä aivan hirvittävästi...Nyt ne kysyvät, jos täältä voitaisiin lähettää joku auttamaan sitomisessa. ANNA Hyvä jumala, kuinka kauheata! — Onko heitä paljonkin? AARNE KALSKE Kuuluu olevan ainakin kymmenen tai kaksitoista. — He eivät olleet vielä kaikki saapuneet. ANNA Menen heti, vaikka olenkin tottumaton, niin jossain määrin kuitenkin voin olla apuna. — Pukee kiireesti päällystakin yllensä, — Mennessään viittaa jäähyväisiksi Kalskeelle ja poistuu kiireesti. AARNE KALSKE menee ovelle ja katsoo Annan jälkeen. Sitten palaa hän verkalleen ja miettivänä takaisin, istuutuu pöydän ääreen nojaten päätänsä käsiinsä. Hetken kuluttua ponnahtaa ylös. Ei, ei tämä kelpaa! Nyt ei ole aika vaipua lemmenhaaveiluihin. — Kuuntelee. — On kuin tykkien jyske kaupungin suunnalla olisi jälleen kiihtynyt. Tilanne näyttää kärjistyvän nopeammin kuin luulinkaan. — Alkaa kiireesti hankkiutua lähtemään. — Kolkutusta ovella. AARNE KALSKE Sisään! Elsie tulee tiheä harso kasvoilla. AARNE KALSKE katsoo tutkivasti Elsietä, heti häntä tuntematta, — Hämmästyneenä. Ah, neiti Ståhle... Kumartaa kohteliaasti, hieno ivan vivahdus äänessä ja käytöksessä. — Millä voin teitä palvella? — Istukkahan, jos suvaitsette. ELSIE tuskallisena ja hämmentyneenä, mutta arvokkaasti ja jonkunlaista ylemmyyttä tavoitellen. Ah, pyydän...jättäkää tuo, puhukaamme asiallisesti. AARNE KALSKE Aivan mielelläni. Tehkää hyvin, esittäkää asianne. ELSIE kokien tukehuttaa nyyhkytystään. Mitä te olette tehnyt isälleni? AARNE KALSKE hämmästyneenä. Isällenne? Mitä tarkoitatte? Selittäkäähän tarkemmin! ELSIE En ole nähnyt isää sen jälkeen kuin hän muutamien muiden herrojen kera tuli tänne konttoriin, ja kohta sen jälkeen tulivat tänne punaiset ja ottivat tämän haltuunsa. AARNE KALSKE Ahaa...nyt ymmärrän. Isänne on todennäköisesti lähtenyt vähän ennen meidän tänne tuloamme pakenemaan. Hän ei ollut jäällä kun tulimme tänne. — Nuo toiset herrat kyllä olivat. ELSIE Missä ovat nyt nuo toiset herrat? AARNE KALSKE Lähetin heidät vartioston saattamana koteihinsa. He eivät saa toistaiseksi poistua asunnoistaan. — Annoin sellaisen määräyksen. ELSIE katkerasti. Mihin te oikeastaan pyritte tällä kaikella? Onko teillä mitään päämäärää, vai onko tarkoituksenne saada aikaan vain kauhua, sekasortoa ja hävitystä? AARNE KALSKE Jotta te ymmärtäisitte nykyisien tapahtumien luonteen, niiden alkutekijät ja puhkeamisen syyt, olisi teidän oltava monista, teille tuntemattomista seikoista selvillä, ja niiden ylimalkaiseenkaan selostamiseen ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta. ELSIE Olette oikeassa, minä en tunne niitä seikkoja, mutta eräästä seikasta olen selvillä. — Alentaen ääntänsä. — Kuulkaahan! Teidän yrityksenne tulee epäonnistumaan. Te ette tiedä...mutta voin vakuuttaa, että se tulee epäonnistumaan. AARNE KALSKE huolettomasti. Tällä kerralla se ehkä epäonnistuu, mutta kyllä se vielä tulee onnistumaankin. ELSIE Miksi siis uhraatte itsenne yrityksen vuoksi, jonka epäonnistumisesta olette itsekin selvillä? Luopukaa siitä! Antakaa kaiken jäädä tähän ja pelastakaa itsenne! AARNE KALSKE terävästi. Mitä tarkoitatte, neiti? En ymmärrä teitä. ELSIE kiihkeästi. Paetkaa, ennenkuin se on myöhäistä! Kohta olette valkoisten piirittäminä ja kuu he saavat teidät käsiinsä, olette hukassa. — Kuiskaten. — Minä auttaisin teitä pakenemaan. AARNE KALSKE terävästi. Minkätähden? Olenhan niinä, samalla kuin olen koko sen luokan vihollinen, johon te kuulutte, myöskin teidän vihollisenne. ELSIE taistellen itsensä kanssa; epätoivoisesti', intohimoisen kiihkeästi. Voi, hyvä jumala! ettekö te käsitä...ymmärrä...? Aina siitä asti kuin näin teidät viime syksynä tässä samassa huoneessa ja kuulin teidän puhuvan; ja siitä asti kuin te seisoitte täällä isäni edessä ja teidät eroitettiin tehtaasta...Aina siitä ajasta asti olen rakastanut teitä...rakastanut teitä... Kalske ponnahtaa rajulla liikkeellä ylös, mutta hillitsee itsensä ja palaa jälleen istumaan. ELSIE tarttuen intohimoisesti Kalskeeseen. Kuulkaahan! Paetkaa...tai paetkaamme yhdessä...Minä kyllä tiedän keinon kuinka pääsemme pakenemaan...Sitten menemme jonnekin...jossa kukaan ei tunne teitä, eikä tiedä mitään entisyydestänne eikä nykyisyydestänne... Ja kenties voisin isäni ja muiden vaikutusvaltaisten sukulaisteni avulla hankkia teille armahduksenkin, jos kääntyisitte pois nykyisestä elämästänne ja jättäisitte koko entisyyden taaksenne. Te voisitte saada edullisen paikan isäni luona, jos niin tekisitte. — Kohtalonne, jos joudutte valkoisten käsiin, on kauhea. Teillä ei silloin ole mitään armoa odotettavissa eikä mitään pelastumisen mahdollisuutta. Minäkään en enää silloin voisi teitä pelastaa. Nyt sen vielä voisin tehdä. Olen monet kerrat kuullut heidän vannovan kaikkien punasten ja varsinkin johtajien kuolemantuomion... AARNE KALSKE on kuin lumottuna kuunnellut Elsien intohimoista puhetta; hämmentyneenä. Te siis voisitte minut vielä pelastaa? ELSIE Voisin. AARNE KALSKE ikäänkuin itsekseen. Paeta...Jättää kaikki. Unohtaa kaikki...pettää asia, jonka edestä olemme taistelleet, jonka edestä tuhannet jo ovat henkensä uhranneet ja vertansa vuodattaneet...pettää toverit ja liittyä heidän sortajiinsa...Ei, ei! Se olisi teko niin musta, niin katala, että sitä ei voisi sovittaa millään...ei millään... ELSIE Ajatelkaahan! Te olette vielä nuori...elämä loppumattomme mahdollisuuksineen on edessänne...Valinnan ei pitäisi olla vaikeata. Toisella puolen kuolema, varmana, väistämättömänä...toisella puolen elämä, taistelijan, mutta myöskin voittajan ihana, rikas elämä — ja minun rakkauteni. AARNE KALSKE kuin huumeessa. Teidän rakkautenne — — — ELSIE Niin, minun rakkauteni...tai ei, ei yksin minun, vaan meidän molempien...sinun ja minun rakkaus. AARNE KALSKE aikoo sulkea Elsien hurjasti syliinsä. — Elsie... Ponnahtaa rajusti erilleen pyyhkien kuumeesta polttavaa otsaansa. — Minua kurjaa... mitä minä teen...mitä minä teen? Yrittäen äärettömällä voimanponnistuksella irtautua lumouksesta. — Kuin itsekseen. — Minä kuolisin sinun puolestasi...niin juuri Minä kuolisin sinun puolestasi! ELSIE Noudattakaa pyyntöäni ja ajatelkaa millaisiin uhrauksiin olisin valmis teidän tähtenne alistumaan. AARNE KALSKE lyöden nyrkillä otsaansa äkillisen mielijohteen valtaamana. Itsekseen. Minä houkka... Elsielle. — Haa, te kaunis sireeni...Teidän ihanat lumolaulunne... Kuka takaa, että ne ovat vilpittömiä? ELSIE Ah...Te epäilette minua... AARNE KALSKE Kenties te vain näyttelette...Olette ehkä valkoisten kätyri...heidän lähettämänsä... ELSIE Ei, ei...kuinka te voitte...? Minähän rakastan teitä... Oh, hyvä jumala, kuinka saisin teidät vakuutetuksi... uskomaan... AARNE KALSKE katsoen Elsietä hyvin läheltä ja kiinteästi silmiin. Kaunis te olette, neiti Ståhle, ihana kuin itse valkeuden enkeli. Ja nyt kun katson teidän silmiinne, en epäile vilpittömyyttänne. Mutta sittenkään...sittenkään en voi suostua ehdotukseenne. Minä en petä tovereitani enkä yhteistä asiaamme edes siitäkään hinnasta, niin häikäiseviä tulevaisuuden kuvia kuin ehdotukseenne suostuminen minulle tarjoaisikin. ELSIE väsyneesti. Te siis hylkäätte...tarjoukseni? AARNE KALSKE Niin teen. Teidän maailmanne olisi minulle niin outo... vieras...Minä en sovi siihen maailmaan. ELSIE Mutta, hyvä jumala, ettekö sitte pidä henkeänne missään arvossa? Hyljätessänne tarjoukseni tuomitsette itsenne varmaan kuolemaan. AARNE KALSKE Parempi kuolema kuin häpeällinen elämä. ELSIE nousee äkillisellä liikkeellä. Jääkää hyvästi!... Minä menen nyt. Minä kuvittelin tänne tullessani...mutta ei siinä ollutkaan mitään...ei mitään...Se oli vain harhakuva, jolla ei ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ah, jumalani! jos te tietäisitte...ymmärtäisitte...mutta ei, sittenkään ei se hyödyttäisi mitään...Hyvästi! Poistuu kiireesti. Kalske istuu pitkän ajan liikkumatonna ja tuijottaen ikäänkuin lumottuna jonnekin kaukaiseen etäisyyteen, jossa hänen silmiensä eleen näyttää avautuvan aivankuin toisia maailmoja, outoja, ennen tuntemattomia, loistavine ja häikäisevinä näköaloilleen. Sitten ponnistautuu hän nähtävällä tahdon ponnistuksella todellisuuteen, ponnahtaa äkillisellä liikkeellä ylös ja ovesta ulos. — Näyttämö hetken tyhjänä. — Tykkien jyske on kiihtynyt kuuluen nyt varsin selvänä ja voimakkaana, mutta verraten etäältä. Sarkki, Kohonen ja Pohja tulevat. Elsie on heidän keskellään. SARKKI kiihoittuneena. Hän on lahtarien vakooja, sanon minä! Vieköhön minut piru, ellei asia ole niinkuin sanon. KOHONEN Sinun mielentilasi on äärimmilleen kiihoittunut. Se saa sinut näkemään lahtarien vakoojia ja kätyreitä joka paikassa. POHJA Säilytähän kylmä verisyytesi, poika. Nyt sitä tarvitaan, SARKKI Menkää hiiden kuiluun kylmäverisyyksinenne ja mielentiloinenne! En minä aavehia näe. Lahtarien vakoojia on nyt melkein joka paikassa. — Elsielle. — Miksi hiiviskelitte täällä näin myöhällä? ELSIE Kävin täällä Kalskeen luona. — Tahdoin saada jotakin tietoa...isäni kohtalosta. KOHONEN Hänen kohtalostaan emme tiedä mitään. SARKKI Tietysti isänne on tuolla... lahtarien rintamalla...tai rintaman takana, luonnollisesti. — Oliko Kalske täällä? ELSIE Oli. SARKKI Missä hän on nyt? ELSIE Hän jäi tänne minun täältä lähdettyäni. Enempää en tiedä. POHJA Odotetaan kunnes Kalske tulee. Hän voi selittää tämän asian AARNE KALSKE tulee, kiivaasti. Mitä tämä merkitsee...? Huomaa Elsie. — Hämmentyneenä, jota ei voi kokonaan peittää. — Neiti Ståhle...Te täällä! SARKKI Tapasimme hänet hiiviskelemässä tässä ympäristöllä. On enemmän kuin luultavaa, että hän kuljeskelee lahtarien asioilla. AARNE KALSKE tyynesti. Erehdyt, Sarkki. Hän kävi minun luonani. SARKKI ilkeästi. Vai niin, vai sinun luonasi. Jopa alan ymmärtää. Herra päällikkö kuhertelee täällä vain lahtarinarttujen kanssa, sillä aikaa kuin jne toiset tappelemme henkemme edestä rintamalla lahtareita vastahan. AARNE KALSKE tuskallisesti. Vaikene... KOHONEN JA POHJA Lopeta. Sarkki, tahi... SARKKI Te ette ole minun suuni tukkijoita. Minulla on oikeus... Kalskeelle. — Sinun lahtarien kanssa veljeilystäsi... AARNE KALSKE astuu askeleen Särkkiä kohti vaarallinen väike silmissä. — Hillitysti, melkein kuiskaamalla, mutta hirvittävää uhkaa ja voimaa äänessä ja olemuksessa. Hillitse aikoinaan kielesi, Sarkki! Sarkki vaikenee. — Tuskallinen äänettömyys. AARNE KALSKE tyynesti, luonnollisesti. Päästäkää neiti Ståhle menemään. Minä vastaan hänestä. — Elsielle. — Pyydän, menkää suoraan kotiinne, välttyäksenne enemmiltä ikävyyksiltä. ELSIE poistuu äänettömänä, luoden mennessään pikaisen ristiriitaisia tunteita kuvastavan katseen Kalskeeseen. AARNE KALSKE Selitähän, Sarkki, minkätähden olet poistunut rintamalta? Ja te toiset, miksi olette jättäneet vartiopaikkanne? Olette sen näköisiäkin kuin olisi kokonainen komppania lahtareita kintereillänne. SARKKI Ja niin, piru vie, onkin! Eikä vain yksi komppania, vaan kokonainen armeija; olemme kokonaan lahtarien piirittämiä. Mennessämme rintamalle, tuli vastallamme kaksi lähettiä, jotka ilmoittivat, että punaisten rintama on kokonaan murtunut. Menimme siitä huolimatta etehenkin, mutta pian kohtasimme pakenevat punaisten etujoukot, jotka sanoivat samaa, ja että lahtarit hyökkäävät solkenaan etehenpäin, punaisten peräytyessä täydessä epäjärjestyksessä heidän edellähän. POHJA Myöskin kaupungissa kuuluu pohjoiset kaupunginosat olevan jo lahtarien hallussa. AARNE KALSKE Rintamamme murtunut! Näin äkkiä! Vielä äskettäinhän oli punaisilla erinomaisen hyvät asemat juuri tällä rintamalla. — Ei, se on mahdotonta! SARKKI Oli miten tahansa, mutta kyllä asia on niinkuin kerroin. KOHONEN Lahtarit ovat sitäpaitsi saaneet aivan viime aikoina suuria apujoukkoja kaikille rintamille. Joukko punaisia syöksyy sisälle. Jotkut näyttävät olevan peloissaan, mutta useimmat ovat levollisia ja päättävän näköisiä. ÄÄNIÄ kiihoittuneita, uhkaavia. — Meidät on petetty! — Myyty lahtareille! — Voi meitä! — Mitä nyt teemme? — Niin...mitä...mitä? AARNE KALSKE levollisesti. Mitäkö teemme...? Ryhdymme tietysti vihollista vastaanottamaan. ENSIMÄINEN PUNAINEN Emme halua mennä enää teurastettaviksi. TOINEN PUNAINEN Palkkammekin on vielä saamatta. KOHONEN Kurjat raukat! POHJA Oletteko te miehiä? ÄÄNIÄ — Hävetkää, hävetkää! AARNE KALSKE astuu aivan miesten eleen luoden heihin läpitunkevan hallitsijaa ilmaisevan katseen. Lujasti ja päättävästi. Pelkurit raukat jääkööt, muut seuratkoot mukana! Lähtee päättävästi ja taakseen katsomatta. Kaikki toiset seuraavat epäröimättä, vain ensimäivenn ja toinen punainen epäröivät ja jäävät vihdoin jälelle. — Äänettömyys. ENSIMÄINEN PUNAINEN Minua onnetonta kun ollenkaan ryhdyin tällaiseen! TOINEN PUNAINEN Hulluja olimme! ENSIMÄINEN PUNAINEN Mitä nyt teemme? Kuutithan, että lahtarit voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä. TOINEN PUNAINEN Minä ainakin menen kotiini. ENSIMÄINEN PUNAINEN Myöskin minä. TOINEN PUNAINEN Ja väkisin minä kaartiin otettiinkin. ENSIMÄINEN PUNAINEN Samoin minä. — Lähtevät. ESIRIPPU. NELJÄS NÄYTÖS. NÄYTTÄMÖ: Tirehtööri Ståhlen palatsin pihamaa, joka on samalla konttorirakennuksen pihamaa. Osittain metsää, osittain puistoa; hiekoitettuja käytäviä risteilee siellä täällä. Etäämmällä näkyy sankka havumetsä ja sen takana järvi. Vasemmalla palatsin pääty, jossa on suuret kaksoisovet ja johon harmaat kiviportaat johtavat. Suurenpuoleinen veranta ympäröi rakennusta. Oven yläpuolella palaa sähkölamppu. Aika-ajoin kuuluu kiivasta kuularuiskuja kivääritulta ja silloin tällöin tykkien kumeita, juhlallisia jymäyksiä. Tulipalojen loimua ja kajastusta ympäristöllä. Iltayö. Vuodenaika: Varhaiskeväl. Aarne Kalske ja Anna tulevat oikealta. Kalskeen käynti on ryhdikästä ja joustavaa kuten tavallisesti; kasvot ovat kalpeat ja synkät, multa kuvastaen samalla raudanlujaa päättäväisyyttä ja tarmoa. AARNE KALSKE synkästi ja surullisesti. Näinkö siis yrityksemme raukesi tälläkin kerralla... Rivimme ovat jo alkaneet horjua...kohta ne murtuvat kokonaan. Sen lisäksi on joukkojemme innostus alkanut laimentua ja se on pahin kaikista. — Vieläkään emme kyenneet murtamaan kahleitamme, entistä lujemmalle niitä vain kiristimme. ANNA rohkaisevasti. Voimme vielä voittaakin. Vaikka tämä paikkakunta menetettäisiinkin, niin onhan punaisilla vielä koko eteläinen osa maata. AARNE KALSKE Jos tämä paikkakunta ja läheinen kaupunki antautuvat, niin on punaisten ylivoima murtunut. Tämä seutu on punaisen Suomen lukko. ANNA tuskallisesti. Ah' hyvä jumala, kuinka hirveätä! — Ja kohtalomme... millainen se lienee heidän valloittaessaan tämän paikkakunnan? AARNE KALSKE tyynesti. Kohtalommeko...? Omasta kohtalostani kyllä olen selvillä. Voin vannoakin, että elämäni rata päättyy silloin kuin valkoiset saavat minut käsiinsä. ANNA rajusti nyyhkien: epätoivoisesti ja intohimoisesti syleillen Kalsketta. Sinä et saa antautua heidän käsiinsä...et...et... Epäonnistukoon yrityksemme...tuhoutukoon kaikki muu... mutta sinä et saa joutua heidän käsiinsä! AARNE KALSKE Mutta Anna... ANNA kuten edellä. Ehkä olen mieletön...hupsu...mutta rakkauteni sinuun on tehnyt minut siksi. — Jumalani, kuinka onnellinen...niin äärettömän onnellinen olen ollut siitä asti kun sain varmuuden, että sinäkin rakastat minua. Tuo tietoisuus on tunkeutunut vereeni...koko elimistööni kuin huumaava, päihdyttävä viini...ja nyt...nyt... Vaipuu maahan polvilleen epätoivoisesti ja rajusti itkien. AARNE KALSKE hyväillen hellästi Annan päätä ja hiuksia; hiljaa, vienosti. Sinä rakas...rakas...rakas... Sieppaa äkkiä Annan syliinsä syleillen ja suudellen häntä rajusti, intohimoisesti ja tulisesti, — Molemmat katsovat toisiaan kauan loistavin, säteilevin silmin. — Äänettömyys. AARNE KALSKE innostuneesti, elämänhaluisesti ja kuohuvan ponnekkaasti. Jos sittenkin vielä yrittäisimme, Anna! ANNA Mitä yrittäisimme? Mitä tarkoitat? AARNE KALSKE Murtautua vihollisen rintaman läpi omien joukkojemme luo. ANNA Minkä kautta sinne pääsisimme? AARNE KALSKE Tuon järven yli, jäätä myöten. He ovat tuolla järven toisella puolella, siis verrattain lähellä. Kuuluuhan niiden tykkien jyskekin tänne varsin selvästi. — Tule! Mennään! — Aikovat lähteä. — Sarkki ja Kohonen tulevat oikealta synkkinä, epätoivoisina ja masentuneina. SARKKI Itse pirukaan ei voi meitä enää pelastaa. Yli-inhimillisillä ponnistuksilla yritimme torjua vihollisen hyökkäyksen, mutta turhaan...Jokainen mies joukossamme taisteli kuin sankari ja mieshukka oli kumminkin puolin hirveä. Siitä huolimatta tunkeutuvat lahtarit yhä eteenpäin. Ennenkuin tunti on kulunut, ovat ne jo täällä. ANNA Ah, jumalani, jumalani! KOHONEN synkästi. Kaupunkikin on jo lopullisesti antautunut. AARNE KALSKE Jo sekin... SARKKI On pian tehtävä jotakin, mutta mitä? AARNE KALSKE päättävästi. Me joko taistelemme viimeiseen mieheen tai yritämme paeta tästä rotan loukusta. — Tulkaa! Tai odottakaahan! Olisiko tuonne jäänyt vielä mitään...? Sarkki ja Kohonen juoksevat konttorin rappuja ylös verannalle ja ovesta sisälle. AARNE KALSKE Annalle. Kenties erehdyimme ryhtyessämme puolustamaan asiaamme aseilla — useat omastakin joukostamme niin väittävät — mutta työväenluokan yhteinen onni ja ne korkeat päämäärät, joihin sillä olemme pyrkineet, on lieventävä, ellei kokonaan poistava historian tuomion. ANNA Aseihin tarttumisemmeko erehdys? — — Se olisi hirveätä! AARNE KALSKE Niin, en osaa sanoa...Itse sodankäynnissä olemme tosin tehneet paljon kohtalokkaita erehdyksiä: venäläiseen sotaväkeen turvautuminen oli yksi sellainen. Myöskin kurittomuus, joukkojen kehittymättömyys ja raakuus sekä kykenevien johtajien puute ovat olleet suurimpia syitä turmioomme. — Tekemiemme erehdyksien korjaaminen on kuitenkin myöhäistä. Nyt on kiinnitettävä kaikki huomio nykyiseen tilanteeseen. Sarkki ja Kohonen tulevat konttorista. KOHONEN Ei siellä enää ole mitään. SARKKI Kaikki tärkeimmät hävitimme. Sitäpaitsi...jos sytyttäisimme tuleen koko roskan. AARNE KALSKE Ei, ei...mitä se hyödyttäisi? — Tulkaa! Menevät kiireesti oikealle. Näyttämö pitkähkön ajan tyhjänä. Lähimmässä ympäristössä vallitsee täydellinen hiljaisuus. Sitten alkaa läheltä kuulua kiivasta melua ja huutoja sekä muutamia kiväärin laukauksia. Kohta sen jälkeen syöksyy 6 tai 8 punaista sotilasta näyttämölle, vasemmalta rakennuksen takaa. Heidän pukunsa ovat repeytyneet riekaleiksi, muutamat heistä ovat haavoittuneet ja kaikki hyvin nääntyneitä, Parilla kolmella on vielä kiväärit ja sotilasreput, toiset ovat heittäneet ne pois. Kaikilla punainen nauha lakissa. Heidän joukossaan on suutari Pohja. — Heti punaisten jälkeen hyökkää joukko valkoisia kaikki asestettuna ja sotilaspuvuissa, jokaisella valkea käsivarsiside ja kuusenhavu lakissa. — Heidän joukossaan ovat myöskin tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck ja tehtaan insinööri. Joukon etupäässä on muuan valkoisten päällikkö, jääkäriluutnantti Frey. Hän on käskevä, kopea, ylimielinen ja ylpeäryhtinen, maailmanmiehen huolettomuutta käytöksessä ja puheessa; pohjimmalta vilahtaa silloin tällöin vaikutuksille altis, tunneherkkä luonne esiin; nuorehko. HUUTOJA VALKOISTEN JOUKOSTA — Pysähtykää roistot! — Heti paikalla pysähtykää! Valkoisten saavutettua punaiset, syntyy lyhyt, mutta kiivas taistelu; pian ovat punaiset nääntyneinä, osittain haavoittuneina ja aseettomina pahoitetut antautumaan. Muutamat pahimmin haavoittuneet ovat lysähtäneet maahan miltei tajuttomina. LUUTNANTTI FREY potkaisee erästä haavoittunutta. Ylös, koirat, siitä! Haavoittuneet yrittävät nousta, mutta vaipuvat hiljaa voihkaisten jälleen maahan. LUUTNANTTI FREY Kuka on päällikkönne? — Ei vastausta. LUUTNANTTI FREY Kuulilleko, koirat, missä on päällikkönne? POHJA Emme tiedä. Jouduimme erilleen pääjoukosta, emmekä ole heitä sen jälkeen nähneet. PASTORI LOIMARANTA He valehtelevat, herra luutnantti. Pakoittakaa vain heidät tunnustamaan. LUUTNANTTI FREY Jos ilmoitatte, missä piileksii päällikkönne... PASTORI LOIMARANTA Kalske, Aarne Kalske. LUUTNANTTI FREY ... päällikkönne Aarne Kalske esikuntineen, niin heti kun olemme saaneet heidät ilmoituksenne perusteella käsiimme, pääsette vapaiksi, muutoin teidät ammutaan. POHJA Me emme tiedä... TIREHTÖÖRI STÅHLE Te tiedätte, mutta ette tahdo ilmoittaa. Te olette tämän paikkakunnan punaisia...minä kyllä tunnen...ja kuulutte Kalskeen joukkoihin. PASTORI LOIMARANTA Pohjalle. Aa, nyt tunnenkin! Te itse olette yksi Kalskeen läheisimpiä apureita. Meitä vangitsemassakin olitte. LUUTNANTTI FREY punaisille. Onko punaisilla vielä suuretkin joukot tässä ympäristöllä? POHJA Kuinka me sen tietäisimme? LUUTNANTTI FREY vetää esiin revolverinsa ja painaa sen suun Pohjan otsalle. — Uhkaavasti ja kiihtyvällä raivolla. Tahdotko vastata kysymykseeni, sinä kirottu? POHJA tyynesti, levollisesti. Minä en tiedä... LUUTNANTTI FREY laukaisee, ja hiljaa huokaisten vaipuu Pohja maahan. ERÄS NUORI PUNAINEN Oh, te verikoirat...te...te... Purskahtaa äänekkääseen itkuun. — Hän oli isäni, ainoa omaisistani, joka oli jäänyt eloon. Heittäytyy ruumiin viereen tuijottaen jäykkänä ja tajuttomana sen veren tahraamiin kasvoihin. — veljeni kaatui rintamalla ja nyt sinäkin, isä... Puhkeaa ajottain hillittömiin nyyhkytyksiin. LUUTNANTTI FREY hiukan hämmentyneenä, mutta kokien sitä salata. — Valkoisille. Viekää vangit pois...jonnekin sinne tehtaaseen. Ja osa teistä lähtee nyt heti etsimään lähimmässä ympäristössä piileviä punaisia. Jos saatte yhdenkin käsiinne, on teidän hänet heti tuotava tänne. — Oletteko ymmärtäneet? VALKOISET sotilaallisesti tervehtien. Kyllä, herra luutnantti! LUUTNANTTI FREY Eteenpäin...Mars! Osa sotilaista tarttuu vankeihin vieden heidät puolittain laahaamalla mukanaan. Toinen osa hajautuu ympäröivään metsään. Jälelle jäävät luutnantti Frey, tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck, tehtaaninsinööri ja muutamia tehtaan herroja ja tilanomistajia. PASTORI LOIMARANTA Uppiniskaisia roistoja! LUUTNANTTI FREY Oikeita piruja, mutta kyllä minä saan masentumaan. — Ottaa taskustaan pullon ja ryyppää siemauksen. Tirehtööri Ståhlelle. Koska me näin äkkiarvaamatta ja vielä poikkeuksellisissa oloissa olemme joutuneet vieraiksenne, niin mitään vierasvaraisuuden vaatimuksia emme ole oikeutetut tekemään, mutta jos Teille, hra tirehtööri, olisi sattunut jäämään jonnekin kätköpaikkaan pieni tilkkanen vähän jalompaa nestettä kuin tämä pahalle löyhkäävä paloviina, niin olisi ilomme täydellinen. TIREHTÖÖRI STÅHLE Odottakaa hetkinen! — Poistuu vasemmalle rakennuksen taitse. PASTORI LOIMARANTA Kun ajattelemme viimeaikaisia elämän kokemuksiamme, niin on meidän puhjettava kuningas Davidin tavoin lausumaan: »Kiitä sieluni Herraa ja kaikki mitä minussa on Hänen pyhää nimeänsä!» — sillä ihmeellisesti, todella ihmeellisesti on Hän johtanut meidän vaellustamme punaisen hirmuvallan kaikkien kauhujen keskeltä laillisen yhteiskuntajärjestyksen turvalliseen ja oikeutta rakastavaan helmaan. LUUTNANTTI FREY Hm...hm...aivan oikein, aivan oikein. — Kun vain pian saataisiin punaisten lopullinenkin valta murrettua. TILANOMISTAJA FALCK Ja maksaa heille ansaittu palkkansa. PASTORI LOIMARANTA innostuen. Aivan niin...maksaa ansaittu palkkansa...Veli sanoi hyvin sattuvasti. — Maksaa ansaittu palkkansa! — Jokainen on saapa ansionsa mukaan, sanoo raamattukin. TIREHTÖÖRI STÅHLE tulee. Hänellä on muutamia etiketeillä varustettuja ja huolellisesti korkattuja pulloja mukanaan sekä muutamia laseja. Onneksi eivät punaiset olleet löytäneet kätköpaikkaani, voimme siis nyt vähän kilistää Valkoisen Suomen menestykseksi. Vie pullot ja lasit verannalla olevalle pöydälle, viitaten kädenliikkeellä toisia seuraamaan mukana. Täyttää lasit. LUUTNANTTI FREY maistaa lasistaan. Kerrassaan mainiota! Hienointa ainetta mitä tuskin ikänäni olen maistanut. Ja se on paljon sanottu, se. — Vapaan valkoisen Suomen malja! — Eläköön valkoinen Suomi! Eläköön! YHTEINEN HUUTO Eläköön! PASTORI LOIMARANTA Ja kuolema punaroistoille! YHTEINEN HUUTO raivoisa, vertajanoava. Kuolema, kuolema! LUUTNANTTI FREY Ja maljat pohjaan! Ryyppää ja kaikki seuraavat hänen esimerkkiänsä. LUUTNANTTI FREY Hyvät herrat! — Meidän on nyt tehtävä selvää kun on hyvä tilaisuus. Sosialismin haave on lopullisesti ja perinpohjin tässä maassa tukahutettava, jotta se ei enää myöhemmälläkään pääse versomaan ja mieliä myrkyttämään. — Suomeen on saatava luja ja järjestystä rakastava hallitus. — Suomelle on saatava kuningas...kuningas, hyvät herrat. — Eläköön Suomen kuningas! Eläköön! YHTEINEN HUUTO Eläköön! ELSIE tulee rakennuksen takaa. LUUTNANTTI FREY astuu alas verannalta ja tervehtii Elsietä maailmanmiehen tavoin, sulavan hienosti ja kohteliaasti. Ah, olenko joutunut lumotulle saarelle ja tuleeko kaunis Kirke muuttamaan minut noitasauvallaan röhkiväksi siaksi? TIREHTÖÖRI STÅHLE kiirehtii esittelemään. Tyttäreni. — Luutnantti Frey. LUUTNANTTI FREY kumartaa syvään. Nöyrin palvelijanne, neiti... TIREHTÖÖRI STÅHLE Elsielle. Miksi olet tullut tänne, lapseni, ja jättänyt turvapaikkasi? ELSIE Olin niin levoton ja kun kuulin täältä ääniä, en malttanut olla hiipimättä ottamaan selvää mitä täällä tapahtuu. — Huomaa maassa makaavan Pohjan verisen ruumiin ja pysähtyy kauhistuneena. Jumalani, mitä tuo on...kuka hän on? PASTORI LOIMARANTA Älkää siitä' välittäkö, neiti. Se on vain muuan noita saastaisia punikkiroistoja, joka on saanut ansaitun palkkansa. LUUTNANTTI FREY kumartaen kohteliaasti. Sallittehan, neiti, että juomme valkoisen Suomen naisen maljan. — Täyttää lasinsa ja toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä. — Eläköön valkoisen Suomen nainen! YHTEINEN HUUTO Eläköön! ELSIE kuiskaten. Isä, onko punaisia tässä lähistöllä paljonkin kaatunut ja otettu vangeiksi? TIREHTÖÖRI STÅHLE Onhan niitä tietysti kaatunut ja myöskin vangittu. — Mutta miksi sellaista kysyt, tyttöseni? ELSIE Muuten vain tahdoin tietää... TIREHTÖÖRI STÅHLE Menehän nyt takaisin turvapaikkaasi ja nuku rauhallisesti. Nyt ei meitä enää uhkaa mikään vaarakaan. Olemme onnistuneet karkoittamaan kaikki punaiset koko tehtaan alueelta. — Menee verannalle. PASTORI LOIMARANTA rientää alas, imelän hellästi. Te olette tavattoman kalpea, neiti Elsie. Voitteko pahoin? — Osoittaa ruumiita. — Tuollainen näky ei ole suinkaan miellyttävä teidän kaltaiselle hennolle olennolle. Enkelien silmät eivät voi katsoa maan alhaista saastaa ja likaa. — Saatan teidät pois täältä, jos suvaitsette. — Tarjoo käsivartensa. ELSIE kylmän ylenkatseellisesti. Oh, jättäkää minut rauhaan! PASTORI LOIMARANTA koomillisuutta lähentelevällä hämmästyksellä. Mutta, neiti Elsie, en ymmärrä... LUUTNANTTI FREY kiiruhtaa esiin tarjoten sirolla liikkeellä käsivarttansa. — Vähän humalassa. Pyydän...sallikaahan minun neiti... ELSIE kylmästi. Älkää vaivautuko, herra luutnantti. — Poistuu kiireesti. — Pastori Loimaranta ja luutnantti Frey menevät jälleen verannalle. TIREHTÖÖRI STÅHLE Mennäänpä hetkiseksi tuonne sisälle levähtämään. Siellä voimme myöskin keskustella lähimmistä tehtävistämme. — Kylmäkin alkaa jo ahdistaa. — Menevät. Näyttämö hetken tyhjänä. Tulipalojen loimu on himmennyt ja muutenkin vallitsee melkein täydellinen hiljaisuus lähimmässä ympäristössä. Etäämmällä, järven takaa, kuuluu kuitenkin yhtämittaista ja kiivasta tykkien jyskettä. — Metsästä oikealta alkaa kuulua ääniä, jotka yhä lähenevät. — Kuuluu huutoja: — Nopeammin, astu nopeammin, vetelys! Kohta sen jälkeen tulee näyttämölle äskettäin punaisia etsimään menneitä sotilaita. He tuovat keskellään Kohosta ja Annaa. Kohonen kävelee horjuen, nähtävästi haavoittuneena ja muutoinkin hyvin näännyksissä. Anna sitävastoin astuu kevyesti ja joustavasti; kasvot vain ovat tavallista kalpeammat ja silmissä omituinen hehku. Tarkemmin katsoen näkyy hänen kasvoillaan ja koko olemuksessa hillitty, muita ääretön tuska, epätoivo ja kurja viha. ÄÄNIÄ — Seis! — Tähän pysähdytään! Luutnantti Frey, pastori Loimaranta, tirehtööri Ståhle y.m. tulevat konttorista ja pysähtyvät verannalle. LUUTNANTTI FREY tulee ensimäisenä. Hän on paljain päin, polttelee sikaaria. — Puoliääneen, itsekseen. Aa, taaskin nainen, ja kautta jumalan, täydellinen kaunotar...millainen vartalo...millaiset muodot...ja silmät sitten...Hän ei ole missään suhteessa äskeistä kehnompi. — Sotilaille. — Tuokaa tyttö tänne, kuulustelemme häntä täällä sisällä...tuon äijänrahjuksen...hänet voitte pitemmittä mutkitta ampua...Viekää tuonne sivummalle...metsän reunaan. ANNA tarttuen epätoivoisesti isäänsä. Ei, ei...me emme eroa... LUUTNANTTI FREY käskevästi, osoittaen ovea. Viekää tyttö tuonne. — Kuulustelemme häntä sitten. ANNA Ei, ei...en tahdo... Sotilaat vievät Annan väkivallalla sisälle. LUUTNANTTI FREY astuu alas verannalla pysähtyen Kohosen eteen. Hei, sinä koira, seiso suorana! Pää pystyyn ja rinta ulos...Jumal'auta, oletko sinäkin olevinasi kaartilainen! TIREHTÖÖRI STÅHLE pirullisella ivalla. Osat kai vaihtuivat, vai miten? Tällä hetkellä ei Kohosta taida lakkoon kiihoittaminenkaan haluttaa. PASTORI LOIMARANTA Missä ovat toiset pääkapinoitsijat...Kalske ja Sarkki? Kohonen ei vastaa. PASTORI LOIMARANTA Teidän on vastattava kun kysytään. — Missä ovat rikostoverinne Kalske ja Sarkki? KOHONEN En tiedä...ehkä ovat päässeet yli järven...pakenemaan. PASTORI LOIMARANTA raivosta tukahtuneella äänellä. Pakenemaan! LUUTNANTTI FREY Joutavaa puhetta tuo. Kukaan ei pääse sen renkaan sisäpuolelta, jonka valkoisten joukot ovat tämän paikan ympärille muodostaneet. PASTORI LOIMARANTA Tuon järven yli kenties...jäätä myöten... LUUTNANTTI FREY osoittaen saaria. Kaikki nuo saaret olemme miehittäneet ja varustaneet kuularuiskuilla ja kivääreillä. Sille, joka yrittää sitä tietä, on se viimeinen matka. KOHONEN tekee tuskaa ja epätoivoa ilmaisevan liikkeen. TIREHTÖÖRI STÅHLE Kuulette nyt, että mitään pakenemisen mahdollisuuksia ei teillä eikä rikostovereillanne ole; on siis parasta, että ilmoitatte missä he piileksivät. LUUTNANTTI FREY Älkäämme välittäkö hänen rikostovereistansa tällä hetkellä, ne kyllä saamme käsiimme ennemmin tai myöhemmin. Katsotaanhan nyt äijän omaa syntiluetteloa, millainen se on. PASTORI LOIMARANTA innokkaasti. Pääroistoa Kalsketta lukuunottamatta on hän pahimpia kiihoittajia koko tällä paikkakunnalla. TIREHTÖÖRI STÅHLE Se on totta! Tehtaan työläisten keskuudessa on hän lietsonut tyytymättömyyttä, yllyttänyt lakkoon ja itse aina ollut etunenässä rettelöimässä. TILANOMISTAJA FALCK Paikkakunnan kapinallisille on hän myöskin hankkinut aseita ja ollut mukana ryöstöretkillä — päällikkönä. Minunkin luonani he kävivät. LUUTNANTTI FREY pirullisesti. Vai niin, vai olet sinä sitä lajia. Ulkomuotoosi ja ikääsi katsoen ei sitä oikein uskoisi. — Joukkoonsa kääntyen. — Siis selvä ilman muuta? — Vai kuinka? ÄÄNIÄ — Niin, niin! — Selvä on! LUUTNANTTI FREY Kohoselle. Riisu päällysvaatteesi! KOHONEN tajuamatta, mitä on tekeillä, typertyneenä. Mitävarten...riisua...minkätähden? LUUTNANTTI FREY Tee niinkuin käsken...nopeasti! TEHTAAN INSINÖÖRI vähän arasti. Älkäämme olko tarpeettoman ankaria. Hän on haavoittunutkin ja hän ei suinkaan ollut pahimpia...ahkera ja säännöllinen työmieskin, vaikka sosialismin myrkky oli päässyt viimeaikoina häntäkin jonkunverran pilaamaan. PASTORI LOIMARANTA Luvallanne sanoen, herra insinööri, teidän Saalinne ei ole tässä tapauksessa lainkaan paikallaan; se on sivusuuntaista ja sellaisenaan turmiollista ja hyljättävää. TEHTAAN INSINÖÖRI Muistattehan kai, kuinka säädyllisesti hän meitä kohteli ollessamme punaisten vankeina? LUUTNANTTI FREY Hän on jokatapauksessa kapinoitsija, ja jos tahdomme puhdistaa tätä maata roistoista ja hylkiöistä, niin silloin on liiallinen hempeämielisyys paheksuttavaa, jopa rikollistakin. — Kohoselle. — Riisuudu ja nopeasti! KOHONEN alkaa koneellisesti riisuutua, mutisten puoliääneen. Hyvästi, toverit...hyvästi! — Lujalla ja varmalla äänellä. — Vaikka te rakentaisitte kokonaisia vuoria murhattujen ruumiista ja vuodattaisitte merellisen verta sen tien tukkeeksi, niin sittenkin se kulkee eteenpäin. Se on vastustamaton...voittamaton...ja vielä kerran se murskaa teidät, te kirotut... LUUTNANTTI FREY vihan vimmassa iskee Kohosta nyrkillään. Vaikene!... Eteenpäin...Mars! Viittaa pari miestä mukaansa ja menevät vähän etäämmälle metsän reunaan. Siellä luutnantti Frey komentaa miehensä pysähtymään ja Kohosen jatkamaan jonkunverran matkaansa ja sitten hänetkin pysähtymään ja kääntymään rintama-asentoon. Hetken seisovat he näin ryhmitettynä, sitten järjestyvät sotilaat komennuksen mukaan ampuma-asentoon. — Seurannassa hetkessä he laukaisevat. — Hentona vaipuu Kohosen ruumis maahan, vavahdellen siinä hetken, mutta pian makaa hän jäykkänä ja liikkumattomana. — Luutnantti Frey palaa miehineen etualalle. ELSIE JA ELLI tulevat. ELSIE vähän hermostuneesti. Kuulimme täältä aivan äskettäin kaksi laukausta...mitä ne merkitsevät? Mitä täällä on tapahtunut? LUUTNANTTI FREY tehden kunniaa Ei mitään tärkeätä...Maksoimme vain eräälle kapinoitsijalle ansaitun palkkansa. ELSIE Mitä maksoitte...Mitä tarkoitatte? ELLI huomaa ruumiit. Elsielle puolittain kuiskaten. Katso, Elsie...ne ovat punaisia...niillä on punainen nauha lakissa. Menee lähimmän ruumiin luo ja katsoo sitä uteliaana, mutta samalla kauhua ja inhoa ilmaisevin elein. — Uh, kuinka se on raa'an ja julman näköinen! ELSIE kiiruhtaa Kohosen ruumiin luo; itsekseen. Jumalani, hänhän on Kohonen! — Palaa etualalle kalpeana ja kauhistuneena; osoittaen Kohosen ruumista. — Ah, miksi hänet olette surmanneet? Hänhän oli rehellinen, kelpo työmies...vanhimpia työläisiä isäni tehtaassa. Olen tuntenut hänet siitä asti kuin muistan. KAIKKI katsovat hämmästyneinä Elsietä. TIREHTÖÖRI STÅHLE ankarasti. Elsie, varoitan sinua...älä sekaannu näihin asioihin...Sinä et niitä ymmärrä! ELLI Mutta ajattelehan, Elsie, millaisia roistoja punaiset olivat! He valelivat tässä ympäristölläkin rakennuksia paloöljyllä ja sytyttivät ne sitten palamaan. — Näin itse omin silmin. PASTORI LOIMARANTA Niin, ja monissa paikoin kuuluivat ne naulanneen kokonaisia perheitä ristille. — Luotettavat henkilöt ovat kertoneet. TILANOMISTAJA FALCK Elintarpeita ne myöskin haaskasivat suunnattomat määrät. He rakensivat niistä, kokonaisia rovioita, valelivat ne paloöljyllä ja sytyttivät sitten palamaan. ÄÄNIÄ — Ah, millaisia konnia! — Kirotut roistot! PASTORI LOIMARANTA Ja nämä tällaiset kuuluvat nyt kun ovat joutuneet vangeiksi valittavan, että heitä muka kiusataan nälässä. Odottakoot vielä muutaman kuukauden, niin sitten ehkä tulevat tietämään, mitä on nälkä. LUUTNANTTI FREY Heille olisi syötettävä polttamiensa elintarpeiden tuhka eikä mitään muuta. PASTORI LOIMARANTA Kuularuiskujen ja konekiväärien eteen ne pitäisi asettaa koko roska ja tehdä puhdasta jälkeä. He tahraavat ilmankin hengitykseltänsä. LUUTNANTTI FREY Myöntänette siis, neiti Ståhle, että punaisten kaltaisille roistoille tuollainen kohtalo on täysin oikeudenmukainen. — Osoittaa ruumiita. ELSIE osoittaen Kohosen ruumista. Hän ei ollut roisto... ELLI Mutta, Elsie, olihan hän myöskin kapinallinen ja vielä jonkinlaisena päällikkönäkin! ELSIE Sittenkään hän ei ollut roisto. Minä tunsin hänet... TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi, masentavasti. Elsie, sinun puheesi osoittaa hämmästyttävää lyhytnäköisyyttä ja arvostelukyvyttömyyttä. — Luulisi melkein jonkun heidän hengenheimolaisensa puhuvan, eikä suinkaan Erik Ståhlen tyttären. Minä varoitin sinua jo äsken, kerran ennemmin olen sinua jo varoittanut. Nyt varoitan sinua kolmannen kerran ja se on myöskin viimeinen varoitukseni. Kehoitan sinua välttämään neljättä varoitustani — — sen seuraukset saattavat olla sinulle itsellesi ikävämpiä kuin luuletkaan. ELSIE Ellille. Tule, Elli! Mennään! — Lähtee. ELLI seuraa Elsielä, vaikka vastahakoisesti. — Äänettömyys. AARNE KALSKE tulee metsästä oikealta parin sotilaan saattamana. Hän on kalpea, puku epäjärjestyksessä ja tukka liimautunut hikiselle otsalle. Väistymätön tahdonvoima ja päättäväisyys, tuska, viha ja epätoivo kuvastavat hänen kasvoillaan. Tulin vapaaehtoisesti pelastaakseni morsiameni...Sotilaat tässä voivat sen todistaa... LUUTNANTTI FREY Kuka te olette...? Mitä tarkoitatte? PASTORI LOIMARANTA kuiskaten innokkaasti luutnantti Frey'lie. Siinä hän nyt on...Kalske...punaisten päällikkö.. itse pääroisto. LUUTNANTIT FREY tekee nopeasti ja salaa merkin sotilaille, jotka huomaamattomalla liikkeellä ympäröivät Kalskeen. AARNE KALSKE joka ei kiinnitä huomiota sotilaiden liikkeeseen, melkein nöyrästi. Missä hän on...se nuori tyttö, jonka vangitsitte isänsä keralla tuolla metsässä...? Huomaa Kohosen ruumiin kauempana näyttämön taka-alalla, ja ponnahtaa nopealla hypyllä sotilaiden keskeltä ja juoksee ruumiin luo. — Tukahtuneesti, käheällä äänellä. — Ah, jumalani...Kohonen...! Hyökkää rajusti etualalle silmissä pelottava hehku, suunniltaan tuskasta. — Missä hän on...se nuori tyttö...Mitä olette tehneet hänelle? ANNA joka on kuullut Kalskeen äänen, syöksähtää konttorin ovesta verannalle, ojentaen epätoivoisella, muita samalla riemullisella liikkeellä kätensä Kalsketta kohti. AARNE KALSKE unohtaen kaiken muun, kuohuvalla riemulla. Anna! — Muutamalla askeleella juoksee hän ylös verannalle sulkien Annan rajusti syliinsä. LUUTNANTTI FREY raivosta kuohuen sotilaille. Te nahjukset, puuhevoset...Ottakaa kiinni hänet heti...ja tyttö viekää takaisin sisälle. AARNE KALSKE Miksi sellainen kiire, hyvä herra, Näettehän etten pääse pakenemaan, enkä sitä yritäkään. Minä tiedän, että elämäni viimeiset minuutit ovat kulumassa, elämäni tuulilasin hiekka on juossut loppuun...Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En pelkää kuolemaa. Minä melkein toivon sitä nyt, sillä kuolema...se on unohdus...lepo...ikuinen rauha...Mutta tämä nuori tyttö...Säästäkää hän...Sitä vain teiltä pyydän... ANNA Ei, ei, jos he eivät sinua säästä, en tahdo jäädä minäkään elämään. olkaamme sitten yhdessä! LUUTNANTTI FREY sotilaille. Viivyttelette? Ettekö kuulleet käskyäni? Sotilaat aikovat hyökätä. AARNE KALSKE Seis! Malttakaahan hetkinen! Minä yksin olen syyllinen. Antakaa tämän tytön mennä. Hän on vielä niin nuori...vasta elämän alussa...ja mitä hyötyä teille on hänen surmaamisestansa? Isänsä makaa tuolla ja vanha äitinsä, pieni sisarensa ja veljensä tarvitsevat hänen apuansa. Antakaa hänen mennä ja minulle saatte silloin tehdä mitä ikinä haluatte? LUUTNANTTI FREY Kalskeelle. Te tulkaa alas sieltä! ANNA tarttuen rajun tuskan vallassa Kalskeeseen. Ei...ei...Elä mene, en päästä sinua. Kuolkaamme yhdessä! — Ojentaen rukoilevasti käsiänsä: liikuttavasi! ja tullen alas verannalla. Jos ette häntä säästä, surmatkaa silloin minutkin...surmatkaa minutkin...Ah, kuulkaa minua hyvät herrat, jos te olette ihmisiä ja jos rinnassanne on vielä jotakin inhimillistä tunnetta jäljellä! Sallikaa meidän elää, poistua täältä, ja me vannomme, ettemme ikinä tule vähimmälläkään tavalla teitä häiritsemään. Sillä katsokaahan, me rakastamme toisiamme, jos te tietäisitte kuinka me rakastamme...Emme ole tehneet mitään yksityisiä rikoksia, olemme vain puolustaneet ihmisoikeuksiamme. Rikollisella tavalla ehkä, mutta meidän asemassamme olisitte te tehneet aivan samoin, hyvät herrat! Isäni te ammuitte, eikö se jo riitä? Oi, olkaa inhimillisiä, ja sallikaa meidän mennä! AARNE KALSKE Ah, lopeta...Ei se hyödytä mitään. Ennemmin voisit saada nuo kivetkin heltymään. LUUTNANTTI FREY puoliääneen. Kautta jumalien, eipä paljoa puutu, etten toivo tällä hetkellä olevani tuon punaroiston tilalla, niin järjetön kuin sellainen toivomus itse asiassa onkin. — Annalle, osoittaen Kalsketta. — Häneen nähden on pyyntönne aivan mahdoton, meillä on ankarat ohjeet siinä suhteessa...mutta mitä Teihin itseenne tulee...niin siitä voimme puhua myöhemmin...riippuu kokonaan Teistä itsestänne — AARNE KALSKE kiihtyvällä raivolla. Vaiti, roisto...! LUUTNANTTI FREY kiinnittämättä huomiota Kalskeen huudahdukseen, edelleen Annalle... toivoakseni sovimme ehdoista...ne eivät ole lainkaan ankarat...Nuoruudelle ja kauneudelle annetaan paljon anteeksi. — Kalskeelle leikillisien ivallisesti. — Älkää siis murehtiko! Tyttönne jää hyviin käsiin. AARNE KALSKE suunniltaan raivosta. Ah...katala...— Hypähtää notkealla hypyllä alas verannalta katse tähdättynä luutnantti Frey’hin uhkaavana ja läpitunkevan terävänä. LUUTNANTTI FREY sotilaille. Ottakaa kiinni hänet! AARNE KALSKE vetää taskustaan revolverin, jonka lipasimen hän vetää vireeseen. LUUTNANTTI FREY vetää myöskin revolverinsa, mutta ei rohkene käydä avoimeen taisteluun, vaan yrittää pysyä sotilaiden takana. Sotilaille. Ampukaa hänet...nopeasti... AARNE KALSKE asettuu suojelevaan puolustusasentoon Annan rinnalle, revolveri toisessa kädessä ja toisella tukien Annaa, joka tuskasta miltei tajuttomana nojaa Kalskeeseen. — Sotilaat kohottavat vastahakoisesti kivääreittänsä. PUOLIÄÄNEKKÄITÄ HUUDAHDUKSIA Tuollainen se ois oikea suomalainen, olipa hän sitten punainen tai valkoinen! TIREHTÖÖRI STÅHLE Kalskeelle. Vaikkakin kunnioitamme teidän pelottomuuttanne, niin kohtaloanne se ei millään tavoin tule muuttamaan. — Sotilaille. — Täyttäkää tehtävänne! AARNE KALSKE omituisesti naurahtaen. Ei tietystikään, sellainen ajatuskin olisi jo mahdoton LUUTNANTTI FREY jälleen tointuneena Kalskeelle. Päästäkää tyttö irti ja lukekaa viimeinen rukouksenne! — AARNE KALSKE levollisesti. Olen valmis ilman mitään viimeisiä rukouksia. Kuulkaa kuitenkin viimeiset sanani. Minä näen uuden ajan kultaisen salon kaukaisen kajastuksen. Ja se aika tulee pyyhkäisemään pois kaiken sen, mihin te, hyvät herrat, nyt vääjäämättömästi uskotte. — Pysäyttäkää sen tulo, jos voitte! LUUTNANTTI FREY sotilaille. Ampuma-asento! AARNE KALSKE Täyttäkää siis lahtarivelvollisuutenne! — Annalle. — Hyvästi, Anna, Hyvästi! — Tirehtööri Ståhlen, Loimarannan ja muutamien muiden revolverin kuulien lävistämänä vaipuu Kalske kuolettavasti haavoittuneena maahan. — Pitkä äänettömyys. TEHTAAN INSINÖÖRI kunnioittavasti osoittaen Kalskeen ruumista. Hän tuossa oli tosin kapinallinen ja lailliselle yhteiskuntajärjestykselle vaarallinen henkilö, mutta sittenkin surettaa minua hänen kohtalonsa, sillä hänen kaltaisissaan kadottaa koko kansa parhainta ja jalointa omasta itsestään... ikäänkuin pisaran sydän vertansa... PASTORI LOIMARANTA Sanottupa mitä tahansa, herra insinööri, niin sitä ette voine kuitenkaan kieltää, että hän, jos kukaan, oli ansainnut palkkansa. ANNA joka edellisen repliikin aikana on seisonut ikäänkuin kivettyneenä, mielipuolinen ilme kasvoilla, puristaa hirvittävän tuskan ja kauhun vallassa ohimoitansa. Näin seisoo hän hetken, sitten heittäytyy hän Kalskeen ruumiin viereen ja alkaa silitellä sen kasvoja, kuiskien vienolla hellällä äänellä. Herää rakas...herää...herää...Sinunhan tulee kylmäkin siinä, kätesikin ovat aivan jääkylmät...Kääntyen poispäin ruumiista: vaikeroivasti. — Ah, hyvä jumala, hän ei kuule minua...ei kuule minua... LUUTNANTTI FREY sotilaille. Viekää tyttö pois! — Sotilaat yrittävät temmata Annan erilleen Ruumiista, mutta hän on tarttunut lujalla, suonenvedontapaisella otteella ruumiin vaatteisiin. ANNA yhä ruumiille. Etkö sinä tunne minua? Minähän se olen, sinun oma tyttösi, joka huudan sinua...Herää jo, ja lähdetään pois tästä kamalasta paikasta...Oh, kuinka sinä olet veressä...Maltahan, minä pesen veren pois kasvoistasi. Sitten lähdemme! Tai minäkin jään tähän...tähän vierellesi...Sotilaat yrittävät temmata Annan pois. — Katsos noita kauheita verikätisiä miehiä, jotka yrittävät eroittaa meidät, mutta ethän sinä luovuta minua niille, ethän...Pidä lujasti kiinni, etteivät ne saa minua. Minä en tahdo mennä heidän mukanaan, en...en...tahdon jäädä tähän...sinun vierellesi. LUUTNANTTI FREY sytyttäen hermostuneesti sikaarin. Viekää hän nyt jo vihdoinkin! ANNA syöksähtää nopeasti luutnantti Freyn luo ja tarttuu häneen lujalla, kiinteällä otteella. Hartaasti ja liikuttavasti. Hyvä herra, ampukaa minutkin! Olkaa armollinen ja ampukaa minutkin! Me menemme yhdessä...hän ja minä...Jos ette minua pian ammu, jättää hän minut. — Ponnahtaa yhtäkkiä erilleen luutnantti Freystä kuin teräspontimen viskaamana, — Ah, katsokaahan käsiäni! Kuinka ne ovat veriset...ne ovat aivan punaiset verestä...Sitä valuu maahan asti...Nyt siitä on muodostunut kokonainen virta, ja itse te olette ylt'yleensä veren tahraama! LUUTNANTTI FREY vie tahdottomalla hermostuneella liikkeellä kätensä takin taskuihin. ANNA kääntyen ympärillä oleviin. Teidänkin kätenne ovat veressä, toisten enemmän, toisten vähemmän; mutta kaikki te olette veren tahraamia! — Osoittaa luutnantti Freytä, pastori Loimarantaa, tilanomistaja Falck'ia ja tirehtööri Ståhlea. — He ovat kuitenkin verisimmät teistä kaikista. He aivan kahlaavat lämpimässä veressä...pian he uppoavat siihen. — Kaikki katsovat Annaa kalpeina ja kauhistuneina. LUUTNANTTI FREY yrittää saada äänensä varmaksi ja käskeväksi, vaikka siinä värähteleekin vastustamaton kauhu; sotilaille. Korjatkaa tyttö pois joko elävänä tai kuolleena! Meillä on muutakin työtä kuin katsella hullun naisen esittämää komediaa. ANNA on jälleen mennyt Kalskeen ruumiin luo. Hän hyväilee ja silittelee sen kasvoja, kuiskien hellästi ja hiljaisella äänellä sen korvaan katkonaisia lauseita. — Sotilaiden tarttuessa häneen seuraa hän vastustelematta ikäänkuin unessa. Sotilaat vievät hänet pois tehtaalle päin. — Pitkä painostava äänettömyys. LUUTNANTTI FREY sotilaille. Kahden tunnin kuluttua jatkamme jälleen matkaamme, saatte siksi aikaa mennä lepäämään. — Meille tulee vielä kuumat paikat tänä päivänä tuolla järven takana. — Sotilaat menevät tehtaalle päin. — Äänettömyys. LUUTNANTTI FREY tarkastelee omituisen hermostuneesti ja alinomaa käsiään. Kirotun ilkeän tunnelman nuo punikkiroistot saivatkin syntymään, — Mutta mitäpä tuosta! Meidän oli meneteltävä niinkuin menettelimme. Ja ellemme olisi onnistuneet pääsemään voittajiksi, niin makaisimme nyt tuossa heidän tilallansa. PASTORI LOIMARANTA Kiittäkäämme taivaallista isäämme, joka on johtanut tämänkin asian onnelliseen päätökseen. Hankkiutuvat lähtemään vasemmalle rakennuksen taitse. — Menevät. LUUTNANTTI FREY joka menee viimeisenä, tarkastelee yhä käsiään. Hän pysähtyy ja ottaa taskustaan nenäliinan alkaen sillä hangata käsiään; puoliääneen. Tuossakin on sitä...ja tuossa...ja tuossa...Mitä ihmettä, koko kädethän ovat aivan veriset...— Hankaa rajusti nenäliinalla käsiään. — Pistää nenäliinan taskuunsa avuttomasti ja epätoivoisesti huokaisten. — Turhaa vaivaa! Eivät ne lähde! Tuon järven kaikki vesi ei voisi niitä puhtaaksi pestä...— Äkkiä ilostuen. — A-haa, jopa tiedän...minä koetan uudella ranskalaisella saippuallani, jota saksalaiset upseerit minulle antoivat. Se varmaankin auttaa. — Äkkiä pysähtyen alkaa tuijottaa kalpeana ja liikkumattomana ruumiisiin. — I-Iaa! Näenkö oikein...? Tuo liikahti...ja myöskin tuo...nyt ne katsovat minua elottomilla lasittuneilla silmillään...Mitä tämä on...Olenko menettänyt järkeni...onko itse helvetti lähettänyt joukkonsa minua vastaan...? — Naurahtaa äkkiä vapautuneesti. — Joutavia! Kuolleet eivät liiku. Ja jos ne katsovatkin, eivät ne kuitenkaan näe mitään...— Alkaa jälleen tarkastella käsiään. — Nuo pilkut...ne eivät vain lähde. — Ottaa, taskustaan nenäliinan alkaen hangata käsiään. — Ne yhä suurenevat...suurenevat...vettä...pitäisi olla vettä...tuokaa vettä...— Melkein kirkuen. — Tuokaa vettä...vettä...että saan nuo kirotut tahrat lähtemään... TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA tulevat juosten näyttämölle. — Yhtaikaa. Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut, herra luutnantti? LUUTNANTTI FREY hankaa yhä käsiään. Nuo kirotut tahrat...ne eivät lähde...Ne yhä suurenevat...— Näyttää käsiään. — Katsokaahan! PASTORI LOIMARANTA Mutta, herra luutnantti, kätennehän ovat aivan puhtaat. TIREHTÖÖRI STÅHLE Eihän niissä ole mitään tahroja. LUUTNANTTI FREY Te vain sanotte niin, mutta näenhän minä itse...ovathan käteni kokonaan veritahrojen täyttämät. TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA katsovat arasti luutnantti Freytä. PASTORI LOIMARANTA. Me vakuutamme, herra luutnantti...käsissänne ei ole pienintäkään tahraa, vielä vähemmän verta. TIREHTÖÖRI STÅHLE Teidän hermonne ovat ylenmäärin kiihoittuneet liiallisesta ponnistelusta ja valvomisesta. Teidän pitää saada lepoa. Tulkaa, herra luutnantti. LUUTNANTTI FREY mutisten puoliääneen. Kunhan vain saisin tuon veren käsistäni lähtemään... TIREHTÖÖRI STÅHLE Kyllä ne lähtevät. Tulkaahan nyt vain meidän kanssamme. — Lähtevät taluttaen luutnantti Freytä. — Aurinko nousee. — Kohosen vaimo ja Sylvi tulevat hitaasti ja varovasti oikealta metsästä. Kumartuessaan tarkastamaan ruumiita huomaa Sylvi isänsä ruumiin. SYLVI heittäytyen sen viereen; sydäntävihlovan tuskallisesti. Isä...isä... KOHOSEN VAIMO laskeutuu ruumiin viereen toiselle puolelle rukoilevaan asentoon. Hän ei puhu mitään, mutta koko hänen olennostaan ja kasvoistaan kuvastuu ääretön tuska. ELSIE tulee hetken kuluttua vasemmalta, rakennuksen takaa. Huomattuaan Kohosen vaimon ja Sylvin väistyy hän arasti ja kunnioittavasti, joutuen siten äkkiarvaamatta aivan Kalskeen ruumiin viereen. Kuolemankalpeana ja kauhistuneena katsoo hän ruumista kauan ja kiinteästi...Sitten horjahtaa hän läheistä puunrunkoa vasten ja hänen ahdistetusta rinnastansa tunkeutuu sanomattoman tuskallinen, tukahtuneen hätähuudon kaltainen valitus. Oh, jumalani, jumalani... — Heittäytyy ruumiin päälle syleillen ja suudellen sitä tulisesti, intohimoisesti... ESIRIPPU.

3212.txt

T. E. Kivipellon 'Aarne Kalske' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3212. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.

LOTIN AVIOLIITTO Kirj. Pierre Loti Alkuteoksen (Le Mariage de Loti) sadannesta ensimmäisestä painoksesta suomensi Eino Palola Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917. Pierre Loti. Bretagnen niemimaalla, meren äärellä syntyneenä on _Pierre Loti_ (oik. Ranskan laivaston upseeri _Julien Viaud_) jo aikaisin tuntenut äärettömien ulapoiden, pitkien meriretkien ja kaukaisten, satumaisten maanosien oudon vetovoiman. Jo lapsena on hän nähnyt reippaiden ja rotevien merisankarien lähtevän Islannin retkille, tarkannut heidän iloisen paluunsa melua, surrut meren helmaan vaipuneita ja kuunnellut palaavien ihmeellisiä kertomuksia kaukaisista maista, missä elämä sykkii kuumempana, luonto loistaa värikkäämpänä ja taivas kaartuu korkeampana kuin Bretagnen sumuisilla, vihaisen meren pirstomilla rannikoilla. Ja oudosti ovat nuo kertomukset taisteluista merta vastaan ja tarinat päivänpaisteisten maiden iloisesta elämästä sykähyttäneet hänen sieluaan: hänen omassa mielessään on syntynyt kaukomielinen kaiho näkemään ja kokemaan tuota kaikkea, kertomaan siitä ja koko sielullaan uppoutumaan outoon ympäristöön, outoihin oloihin. Niin onkin hän monen vuosikymmenen kuluessa -- hän on nyt 66 ikäinen -- laivallaan viiletellyt kaikki maailman meret pysähtyen milloin Turkissa, milloin Afrikassa, milloin Oceanian, tai Jaapanin saarivaltakunnissa. Hän on matkustellut pitkältä Intian ja Persian koskemattomilla sydänmailla tai seurannut kotiseutunsa karaistua väkeä kauas kylmille, pohjoisille ulapoille. Kun Loti 70-luvun alussa alotti kirjailijatoimensa suloisella kertomuksella turkkilaistyttösestä _Aziyadésta_, oli naturalistinen koulu Ranskassa valtaan pääsemässä. Mutta Loti'ta ei miellyttänyt Zolan tieteellinen teoria, joka pyrki selittämään yhteiskunnallisen sairauden ja rappeutumisen syitä, ei Maupassant'in gallialainen huumori ja sielutieteellinen jokapäiväisen elämän erittely -- hän haki tunnuksensa kauempaa: kotiseutunsa elämästä ja tarinoista, Chateaubriandin ja Bernhardin de Saint Pierren värihehkuisista, tunnelmallisista matkakertomuksista -- -- -- Hän oli runoilija, lyyrikko, jonka sielussa kaikki muuttui näyiksi ja tunnelmiksi. Useimmat hänen kirjoistaan ovatkin suuremmoisia proosarunoja, joissa bretagnelainen tai eksoottisten maiden elämä ja luonto mahtavina tai viileinä, aina täysitunnelmaisina kuvina levittäytyy lukijan silmäin eteen temmaten mukaansa väriloistollaan ja tavattomalla eloisuudellaan. Chateaubriand vei kotimaasta mukaansa sairaan, ajan myrskyjen särkemän sielunsa; Loti lähtee maailmalle nuorena ja herkkätunteisena kuin lapsi. Hän näkee kaukaisten maiden loistavan menneisyyden, näkee villien luonnonlasten keväisen elämän kaikkialla väistyvän euroopalaisen kultuurin tai ajan kuluttavan, murtavan voiman edessä. Tuota kaikkea katsellessaan valtaa hänen sielunsa syvä, inhimillinen sääli ja niinpä ovatkin useat hänen teoksistaan "kuoleman ja säälin kirjoja", eikä vain se, joka sitä nimeä kantaa. Tuo syvä, inhimillinen ymmärrys tekeekin ne, runollisen kuvauksen etevyyden ja tyylin notkean juoksun rinnalla, perin miellyttäviksi. Tuntuu joskus kuin olisi kirjailija itse yksi kuvattavistaan, alkuasukas alkuasukkaiden joukossa, siellä missä hän milloinkin liikkuu. Mutta kohtaamme hänet missä puvussa hyvänsä, niin kuultaa kaikkialla kuoren alta hienosti sivistyneen, humaanin euroopalaisen ajatustapa, puhuu hiukan surumielinen, ihmisystävällinen filosofia vedottuna voimakkaaseen, usein aivan panteismiin saakka kohoavaan luonnon ja elämän käsitykseen. Teos teokselta, sivu sivulta seuraa lukija runoilijaa milloin jännittyneenä, milloin viehättyneenä, aina suuren runouden taikavoiman vallassa. Kertomus pikku Rarahusta, maoritytöstä, on Loti'n ensimäisiä. Harvoin on hän yhtä suurella rakkaudella, samanlaisella antaumuksella suhtautunut kuvattaviinsa, ja harvoin on hän päässyt yhtä korkealle näkemyksen selvyydessä ja tunnelman hehkuvassa voimassa. Siksi huokuukin teos yhä vielä raikasta tuoreutta, nuorta tunnetta ja eloisuutta, ja siksi on se yhä kaikkein rakkaimpia niille, jotka lähemmin ovat perehtyneet Loti'n tuotantoon. Tampereella, tammikuussa 1917. _Suomentaja_. LOTI'N AVIOLIITTO. "E hari te fau, E toro te faaro E no te taata." Palmu kasvaa, Koralli leviää, mutta ihminen katoaa. (Vanha polynesialainen sananlasku). Madame Sarah Bernardt'ille. Kesäkuu 1878. Madame, Teille, joka loistatte siellä kaikkein korkeimmalla, omistaa "Aziyadén" hyvin tuntematon tekijä vaatimattomasti tämän kesyttömän kertomuksen. Hänestä tuntuu siltä kuin teidän nimenne valahuttaisi tähänkin kirjaan hiukkasen suurta, runollista viehätystään. Tekijä oli hyvin nuori, silloin kun hän kirjoitti tämän kirjan; hän laskee sen jalkojenne juureen, Madame, pyytäen teiltä paljon, hyvin paljon suopeutta. ENSIMÄINEN OSA. I. Kertonut Loti'n ystävä Plumket. Loti kastettiin tammik. 25 p:nä 1872 kahdenkolmatta vuoden ja yhdentoista päivän ikäisenä. Kun kastetoimitus tapahtui oli kello Lontoossa ja Parisissa noin yksi jälkeen puolenpäivän. Mutta maapallon toisella puolella oli melkein sydänyö nyttemmin autuaasti kuolleen kuningatar Pomarén puutarhoissa, missä menot suoritettiin. Euroopassa oli kylmä ja synkkä talvipäivä. Toisella puolen maata, kuningattaren puutarhoissa, vallitsi kesäisen yön rauhallinen, raukea ikävyys. Viisi henkeä oli Loti'n kasteen todistajina mimosojen ja oranssien keskellä, lämpimässä, tuoksuja uhkuvassa ilmastossa, taivaan alla, joka oli aivan täyteen siroitettu etelän tähtisikermiä. Ne olivat: Ariitéa, jalosukuinen prinsessa, Faïmana ja Téria, kuningattaren hovinaisia, Plumket ja Loti, upseereja hänen Britannialaisen Majesteettinsa meriväessä. Loti, jonka nimi tähän päivään saakka oli ollut Harry Grant, säilytti sen nimen sekä siviilirekisterissä, että kuninkaallisen laivaston luetteloissa, mutta hänen ystävänsä ottivat Loti-nimen yleisesti käytäntöön. Menot olivat hyvin yksinkertaiset ja niitä vietettiin puheitta ja suuremmitta varustuksitta. Kolmella tahitinaisella oli päässään seppeleet luonnollisista kukista ja yllään pitkälaahustimiset, ruusunväriset musliinihameet. Sitten kun he olivat turhaan yritelleet lausua noita barbaarisia nimiä: Harry Grant ja Plumket, joiden karkeita sointuja vastaan heidän maorikurkkunsa kapinoivat, päättivät he nimittää heitä _Loti'ksi_ ja _Remuna'ksi_, jotka ovat kahden kukan nimiä. Seuraavana päivänä sai koko hovi tiedon päätöksestä, eikä _Harry Grantia_, yhtävähän kuin hänen ystäväänsä _Plumketia_ enää ollut olemassa Valtameren saarilla. Sitäpaitsi sovittiin siitä, että kun alkuasukkaiden laulun: "_oti taimanè_ j.n.e." ensimäisiä sanoja hiljaa hyräiltiin yöllä palatsin ulkopuolella, merkitsisi se: "Remuna on siellä, tai Loti tai molemmat yhdessä; he pyytävät ystävättäriään tulemaan luokseen heidän kutsuessaan, tai ainakin hiljaa avaamaan heille puutarhan portit." -- -- -- II. Plumketin muistelmiin perustuva elämäkerrallinen tieto Rarahusta. Rarahu syntyi tammikuussa 1858, Bora-Boran saarella, joka sijaitsee kuudennellatoista asteella eteläistä leveyttä ja sadannella neljännellä kuudetta läntistä pituutta. Sillä hetkellä kun tämä tarina alkaa oli hän juuri täyttänyt neljännentoista vuotensa. Hän oli sangen omituinen pikku tyttö, jonka kesytön, huumaava sulous piti vallassaan kaikista eurooppalaisten kansojen hyväksymistä, sovinnaisista kauneuskäsitteistä huolimatta. Aivan pienenä oli hänen oma äitinsä laskenut hänet suureen purjevenheeseen, joka kulki Tahitiin. Ainoa muisto, joka hänelle omasta kadotetusta saarestaan oli säilynyt, oli suuri, pelottava, sen yli kohoava kallio. Tuon basalttijättiläisen ulkopiirteet, joka on asetettu Tyynen meren keskelle kuin jättiläismäinen rajamerkki, pysyivät hänen mielessään ainoana kuvana hänen kotimaastaan. Rarahu tunsikin sen myöhemmin ja hänen mielensä valtasi outo liikutus nähdessään sen piirrettynä Loti'n albumissa; tämä satunnainen tapaus oli ensimäisenä aiheena Rarahun suureen rakkauteen Loti'ta kohtaan. III. Hiukan kansantaloutta. Rarahun äiti oli vienyt hänet Tahitiin, tuolle suurelle saarelle, kuningattaren saarelle, tarjotakseen häntä hyvin vanhalle naiselle, joka asui Apiré-alueella ja oli hänen kaukainen sukulaisensa. Hän seurasi siten vanhaa maorirodun tapaa, jonka mukaan lapset vain harvoin saivat jäädä oikean äitinsä luo. Kasvatusäidit ja kasvatusisät, (_faa amu_), ovat siellä lukuisimmat ja perhe lisäytyy vain sattuman kautta. Tuo perintätavan mukainen lasten vaihto on yksi polynesialaisten tapojen omituisuuksia. IV. Harry Grant (ennen kastetta) sisarelleen Brightburyssä, Yorkshiren kreivikunnassa (Englannissa). Tahitin redillä 20 p. tammik. 1872. Rakas sisko! Minä olen siis nyt tämän kaukaisen saaren edustalla, jota veljemme piti niin rakkaana, tällä salaperäisellä paikalla, joka niin kauan on ollut lapsuuden unelmieni päämääränä. Omituinen halu päästä tänne on sangen suuressa määrässä vaikuttanut siihen, että rupesin merimiehen ammattiin, vaikka jo tunnenkin olevani väsynyt ja perin kyllästynyt siihen. Vuodet ovat menneet ja tehneet minusta miehen. Olen jo katsellut ympärilleni maailmassa ja olen nyt vihdoinkin unteni saaren luona. Mutta minä löydän sieltä vain synkkyyttä ja katkeraa pettymystä. Tämä on sentään Papeete; kuningattaren palatsi tuolla kaukana viheriöitsevien oksien alla, lahti suurine palmuineen, korkeat vuoret hammasmaisine ääriviivoineen -- kaikki tuo oli minulle ennestään tuttua. Jo kymmenen vuotta sitten näin minä kaiken tuon noissa meriveden kellastamissa ja pitkän välimatkan takia runollisissa piirustuksissa, joita Georges lähetteli meille. Juuri tästä maankolkasta puhui meidän veljemme, jota ei enää ole olemassa, niin suurella rakkaudella -- -- -- Kaikki tuo on täällä, paitsi suurta viehätystä, määrittelemättömien harhakuvien viehkeyttä, lapsuuden epäselviä, haaveellisia vaikutelmia. Se on maa, samanlainen kuin kaikki muutkin, oi Jumala! ja minä Harry, joka tapaan itseni sieltä, olen aivan sama Harry kuin Brightburyssä, tai Lontoossa tai jossain muussa paikassa, niin että minusta tuntuu kuin en olisikaan vaihtanut paikkaa. Että tuo minun unelmieni maa olisi voinut säilyttää vetovoimansa ei minun olisi pitänyt koskettaa sitä sormellanikaan. Ja muuten ovat ihmiset ympärilläni pilanneet Tahitini minulta kertoessaan siitä omalla tavallaan; tuollaiset henkilöt, jotka kuljettavat muassaan joka paikkaan oman jokapäiväisen persoonallisuutensa, maassamatavat ajatuksensa, jotka pilkallaan, välinpitämättömyydellään ja tyhmyydellään tahraavat kaiken runollisen. Sivistystä on sinne myöskin aivan liiaksi päässyt, tyhmää siirtomaasivistystämme sovinnaisine tapoinemme, tottumuksinemme ja paheinemme, ja villi runous katoaa menneen ajan tapojen ja muistojen mukana -- -- -- Tulos on se, että niinä kolmena päivänä, jolloin _Rendeer_ on ollut ankkurissa Papeeten edustalla, on veljesi Harry pysytellyt aluksessa ahdistunein sydämin ja pettynein mielikuvin -- -- -- John ei ole sellainen kuin minä, ja minä luulen, että hän jo on maan lumoissa; olen tuskin nähnyt häntä tänne tulomme jälkeen -- -- -- Hän on kaikissa tapauksissa sama uskollinen, moitteeton ystävä, sama hyvä, hellä veli, joka vartioi minua kuin suojelusenkeli, ja josta minä kaikesta sydämestäni pidän -- -- -- V. Rarahu oli pikkuinen olento, joka ei ollut kenenkään muun näköinen, vaikka hän ulkomuodoltaan täydellisesti edustikin maori-rotua, joka asustaa Polynesian saarisikermillä, ja jota pidetään yhtenä maailman kauneimmista. Se on selvästi muista eriävä, salaperäinen rotu, jonka alkuperä on tuntematon. Rarahun silmät olivat mustanruskeat, täynnä eksoottista kaipausta, ja lempeät kuin pienten kissanpoikien, kun niitä silitetään; hänen silmäripsensä olivat niin pitkät ja mustat, että niitä olisi voinut luulla maalatuiksi höyheniksi. Hänen nenänsä oli lyhyt ja hieno niin kuin eräiden arabialaisten kuvien; suu oli hiukan liian paksu, hiukan liian suuri klassillisen kauneussäännön mukaan, mutta suupielet olivat syvät ja ulkopiirteet sulavat. Kun hän nauroi, paljasti hän ikeniä myöten hampaat, jotka kyllä olivat isonlaiset, mutta valkeat kuin valkein emalji, hampaat, joita vuodet eivät vielä olleet ehtineet paljoakaan tasoittaa ja joissa vielä näkyivät lapsuuden matalat juovat. Hänen sandelintuoksuinen tukkansa oli pitkä ja suora ja hiukan karkea; se lankesi raskaina aaltoina hänen pyöreille, alastomille olkapäilleen. Hänen ihossaan oli tiilen-punertava vivahdus, joka muistutti vanhojen, etruskilaisten saviastioiden vaaleutta ja hänen ruumiinsa oli saman värinen otsasta aina varpaiden päihin asti. Rarahu oli pieniruumiinen, kasvultaan ihmeteltävän siro ja ihmeteltävän sopusuhtainen, hänen rintansa oli kiiltävän puhdas ja sileä, hänen käsivartensa klassillisen muodokkaasti kehittyneet. Pohkeiden ympärillä oli hänellä heikosti tatuoituja kuvioita, jotka esittivät jalkarenkaita, alahuulessa, Markesas-saarien naisten tapaan, kolme pientä, melkein huomaamatonta poikkiviivaa ja otsallaan vaaleampia piirroksia, jotka muodostivat otsalehden. Se, mikä hänessä selvimmin ilmaisi rodun oli hänen silmiensä perin suuri läheisyys, samalla kun ne olivat ulkonevat kuin kaikki maorilais-silmät. Kun hän nauroi ja oli iloinen antoi tuo katse hänen lapsellisille kasvoilleen nuoren uistiti-apinan veitikkamaisen, viekkaan ilmeen. Kun hän taas oli totinen tai surullinen, oli hänessä jotain, mitä ei voi kuvailla paremmin kuin nimittämällä sitä aitopolynesialaiseksi viehkeydeksi. VI. Pomarén hovi oli koristautunut puolivirallista vastaanottoa varten samana päivänä kun minä ensi kertaa laskin jalkani Tahitin mantereelle. Englantilainen amiraali, joka kuljetti _Rendeeriä_, oli silloin menossa tulovierailulle ruhtinattaren, vanhan tuttavansa luo -- ja minä olin seurannut amiraalia täydessä paraati-univormussa. Kello oli noin kaksi ja uhkea vehreys siivilöi keskipäivän polttavan auringon säteitä. Kaikki oli hiljaista ja autiota niissä varjoisissa lehtokujissa, jotka yhdessä muodostivat kuningattaren kaupungin, Papeeten. Talot parvekkeineen, hajallaan siellä täällä puutarhoissa korkeiden, suurten puiden ja tropillisten kasvien varjossa, näyttivät asukkaineen vaipuneen päivällislevon hekumalliseen horrostilaan. Kuninkaallisten asuntojen ympäristöt olivat yhtä autioita, yhtä rauhallisia. Eräs kuningattaren pojista, päivänpolttama jättiläinen, tuli mustiin puettuna meitä vastaan ja vei meidät saliin, jonka ikkunaluukut olivat suljetut, ja jossa jo istui toistakymmentä liikkumatonta, hiljaista naista. Keskelle salia oli asetettu kaksi kullattua nojatuolia vieretysten. Pomaré, joka istui toisella, pyysi amiraalia käymään toiseen, tulkin vaihtaessa molemminpuolisia virallisia kohteliaisuuksia vanhojen ystävysten välillä. Tuo nainen, jonka nimi muinoin oli sekoittunut lapsuuteni eksoottisiin unelmiin, ilmestyi nyt eteeni puettuna pitkään, punaiseen silkkiviittaan, vanhan vaskenruskea-ihoisen olemuksen muodossa, raskas pää käskevästi pystyssä. Huolimatta ijästään ja tavattomasta, akkamaisesta rumuudestaan saattoi vielä nähdä, mikä hänen nuoruudessaan oli muodostanut sen viehätyksen, jonka omituiset muistot entispäivien merenkulkijat ovat meille välittäneet. Hänen naisseurueensa oli tämän suljetun huoneen puolihämärässä ja troopillisen päivän tyynessä hiljaisuudessa kuvaamattoman viehättävä. He olivat melkein kaikki kauniita, tahitilaisen käsityksen mukaan, muistuttaen mustine, kaihoisine silmineen ja ambranvärisine ihoineen mustalaisnaisia. Valloillaan olevaan tukkaan oli kiedottu luonnollisia kukkia, ja heidän maahan saakka ulottuvat harsohameensa riippuivat löyhästi vartalon ympärillä pitkinä, liehuvina poimuina. Minun katseeni pysähtyi erikoisesti prinsessa Ariitéa'an, jonka kasvoilla oli vieno, ajatteleva ja uneksiva ilme; kalpeita Bengalin ruusuja oli siroiteltu sinne tänne hänen mustaan tukkaansa. VII. Kun kohteliaisuudet olivat loppuneet, sanoi amiraali kuningattarelle: "Saan tässä esitellä Teidän Majesteetillenne Harry Grant'in. Hän on meriupseeri Georges Grantin veli, hänen, joka on viettänyt neljä vuotta teidän kauniissa maassanne." Tulkki oli tuskin lopettanut käännöstänsä, kun Pomaré jo ojensi minulle ryppyisen kätensä ja hyväntahtoinen, suopea hymy, jossa ei enää ollut mitään virallista, valaisi hänen vanhoja piirteitään. "Ruérin veli!" sanoi hän mainiten veljeäni hänen tahitilaisella nimellään. "Hänen olisi pitänyt tulla takaisin minua tapaamaan." Ja hän lisäsi englanniksi: "_Welcome!_" (Tervetuloa) joka näytti olevan erikoinen armonosoitus, koska kuningatar ei muuten milloinkaan puhunut muuta kieltä kuin omaansa. "_Welcome!_" sanoi myöskin Bora-Boran kuningatar, joka ojensi minulle kätensä paljastaen hymyillessään pitkät ihmissyöjähampaansa. Ja minä lähdin tästä omituisesta hovista ihastuneena siihen. VIII. Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Rarahu tuskin koskaan jättänyt vanhan kasvatusäitinsä majaa Aspire-piirissä, Fataua-puron varrella. Hänen toimensa olivat hyvin yksinkertaisia: uneksimista ja kylpemistä, etenkin kylpemistä; -- lauleskelemista ja kuljeskelemista metsässä pienen, eroamattoman ystävättärensä Tiahuin kanssa -- Rarahu ja Tiahui olivat kaksi pientä, huoletonta, naureskelevaa olentoa, jotka melkein kokonaan elivät purossaan, missä he hyppelivät ja kuppelehtivat kuin lentokalapari. IX. Kuitenkaan ei saa luulla, että Rarahu olisi ollut sivistystä vailla; hän osasi lukea tahitilaista raamattuaan ja kirjoittaa suurilla, hyvin tukevilla kirjaimilla maorikielen pehmeitä sanoja. Hän oli sitäpaitsi erittäin etevä sovinnaisessa oikeinkirjoituksessa, jonka Pipcusmunkit olivat laatineet, kun he latinalaisen kirjaimiston avulla valmistivat polynesialaisen sanakirjan. Monet maalais-pikkutyttömme Euroopassa ovat varmasti tietämättömämpiä kuin tämä villi lapsi. Mutta otaksuttavasti ei hänen lie tarvinnut liiaksi ponnistella hankkiakseen nuo tiedot Papeeten lähetyskoulussa, sillä hän oli luonnostaan perin laiska. X. Kun kulkee puolisen tuntia Apirén tietä pitkin, tapaa oikealla pensaikossa suuren luonnollisen, vuoren sisään kovertuneen altaan. -- Fataua-puro syöksyy siihen koskena pärskyttäen juoksevaa, suloisen raikasta vettä. Siellä oleskeli koko päivän lukuisa seurue; Papeeten nuoret kaunottaret lepäilivät ruohokossa ja viettivät lämpimiä, troopillisia päiviä puhellen, laulellen ja nukkuen, tai vielä mieluummin uiden ja sukellellen kuin vilkkaat kultakalat. -- He astuivat veteen musliiniviittoihinsa puettuina, ja pitivät ne sitten märkinä yllään nukkuessaankin niin kuin muinaiset najadit. Sinne tuli usein matkustavia merimiehiä seikkailuille ja siellä vallitsi neekeritär Tétuara -- ja siellä pidettiin varjossa uhkeita pitoja oransseilla ja guavepuun hedelmillä. Tetuara kuului melanesialaiseen, mustaan kanakkirotuun. -- Euroopasta tuleva laiva oli kerran ottanut hänet eräältä saarelta Kaledonian luota ja jättänyt hänet Papeeteen, tuhansien penikulmien päähän kotiseudultaan, ja täällä teki hän saman vaikutuksen kuin englantilaisten missien joukkoon eksynyt Kongotar. Tétuaralla oli tyhjentymätön varasto hyvää tuulta, apinamaista iloisuutta ja täydellistä hävyttömyyttä, ja missä hän kulki kävi jymy ja jyske. Näitten henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi oli hän perin arvokas poikkeus veltosta seurapiiristään, ja hän olikin Fataua-puron arvohenkilöitä. XI. Esittely. Puolenpäivän seudussa hiljaisena, tulikuumana päivänä, sellaisena kuin tämäkin, näin minä pienen ystävättäreni Rarahun ensi kerran eläissäni. Fataua-puron tavallisimmat vieraat, nuoret tahitittaret, nukkuivat rasittuneina unesta ja lämmöstä ruohokossa aivan puron rannalla antaen jalkojensa riippua kirkkaassa, viileässä vedessä. Puiden tiheän vehreyden varjo riippui kohtisuorana ja liikkumattomana meidän yllämme; suuret tummat, samettimaiset perhoset, joiden suuret silmät olivat saman väriset kuin Scabiosakukka, lentelivät hitaasti edestakaisin tai istahtivat vaatteillemme, aivan kuin niiden silkinhienot siivet olisivat olleet liian raskaat kannattamaan niitä; ilma oli täynnänsä tuntemattomia, huumaavia tuoksuja ja hiljalleen vaivuin minäkin tuohon olemassaolon velttouteen, antautuen kokonaan Oceanian viehätyksen valtaan. Tämän taulun taustassa aukenivat äkkiä mimosa- ja guavepensaikot ja kuului toisiinsa koskettavien lehtien hienoa kahinaa. -- Kaksi pientä tyttöä näyttäytyi tutkien asemaa, pälyillen ympärilleen kuin reiästään esiin hiipivät hiiret. Päässään kantoivat he lehtiseppeleitä auringon polton suojaksi; vyötäistensä ympärille olivat he käärineet tummansiniset keltajuovaiset _pareot_; heidän kalpeanpunertavat, notkeat yläruumiinsa olivat paljaat; hiukset mustat, pitkät ja valloillaan. -- Ei euroopalaisia, ei muukalaisia, ei mitään pelottavaa ollut näkyvissä. Tyttöset tunsivat siis olevansa turvassa ja heittäytyivät levolle kosken ääreen, joka alkoi räiskähdellä äänekkäämmin heidän ympärillään. Kauniimpi oli Rarahu; toinen oli hänen ystävänsä ja uskottunsa Tiahui... Silloin tarttui Tétuara kiivaasti käsivarteeni, siniseen merimiesverkaan, jossa kultanauhat kimalsivat, nosti sen ruohon yläpuolelle, jonka suojaan minä olin peittynyt, ja heiluttaen kättäni kuin pelotinta, osoitti hän sitä tytöille kuvaamattoman hullunkurisin ilmein. Molemmat tyttöset säikähtivät kuin pelottimen keksinyt varpuspari, juoksivat peloissaan tiehensä -- ja sellainen oli meidän esittelymme, meidän ensimäinen kohtauksemme... XII. Ne tiedot, jotka Tétuara heti antoi minulle, sisälsivät jokseenkin seuraavaa: -- Siinä on kaksi hupsua, jotka eivät ole sellaisia kuin kaikki muut, eivätkä käyttäydy meidän tavallamme. Huamahine mummo, joka hoitaa heitä, on periaatteellinen nainen ja kieltää heitä seurustelemasta meidän kanssamme. Tétuara olisi omasta puolestaan ollut hyvin tyytyväinen, jos nuo molemmat pikkutytöt olisivat antautuneet minun kesytettävikseni, ja kehoitti minua innokkaasti ryhtymään siihen yritykseen. Löytääkseni heidät tuli minun vain hänen osoitustensa mukaan kulkea guavepensaiden välitse, melkein huomaamatonta polkua pitkin, joka sadan askeleen päässä vei toiselle altaalle. Se oli hiukan korkeammalla, ja siellä kävi myöskin vähemmän väkeä kuin meidän lammikollamme. -- Siellä levittäytyi Fataua-puro taas, sanoi hän, kallion onteloon, joka näytti erikoisesti valmistetulta parin, kolmen hyvin läheisen ystävän seurustelupaikaksi. -- Se oli Rarahun ja Tiahuin erikoinen kylpyhuone ja siellä oli, niin sanoaksemme, koko heidän lapsuutensa kulunut... Se oli rauhallinen piilopaikka, jonka yli kaareutuivat suuret leipäpuut paksuine lehvistöineen ja mimosat, guavet ja hienot sensitivat... Raikas vesi solisi siellä pienien, sileiden kivien yli, ja kaukaa, kuin epäselvänä mutinana, kuului pauhu suurelta vesialtaalta, nuorten naisten nauru ja Tétuaran helistimentapainen ääni. XIII. -- -- -- "Loti", sanoi minulle kuukautta myöhemmin kuningatar Pomaré suurella, käheällä äänellään. "Loti, mikset sinä mene naimisiin pienen Rarahun kanssa Apirén piiristä? Minä vakuutan sinulle, että niin olisi paljon parempi ja että sinä oppisit paljon täydellisemmin tuntemaan tämän maan..." Hän teki minulle tämän kysymyksen kuninkaallisella parvekkeella. -- Minä olin pitkälläni matolla ja pitelin kädessäni viittä korttia, jotka äsken olin saanut ystävättäreltäni Terialta; minua vastapäätä loikoili omituinen vastapelaajani, kuningatar, joka hurjan intohimoisesti harrasti écartépeliä. Hän oli puettu keltaiseen, mustakukkaiseen aamunuttuun ja hän poltti pitkää pandanus-savuketta, joka oli tehty yhdestä ainoasta kokoon kääritystä lehdestä. Kaksi jasmiinin kukilla koristettua hovinaista merkitsi pisteemme, sekoitti meille lehdet ja auttoi meitä neuvoillaan, kumartuen uteliaina olkapäittemme yli. Ulkona satoi tuota haaleaa, tuoksuvaa rankkasadetta, joka tässä maassa seuraa kesän myrskyjä. Suurten kookospalmujen lehvät nuokkuivat sateessa ja lehtien vahvat suonet kiilsivät kosteudesta. Pilvikasat muodostivat vuorta vasten kauhean, mustan ja raskaan taustan ja tuon haaveellisen taulun yläosassa näkyi Fatauan kallio kaukana kohottavan mustaa sarveaan. Ja myrskyn aavistuksista raskas ilma hämmensi ajatukset ja mielikuvat -- -- -- "Mennä naimisiin pikku Rarahun kanssa Apirén piiristä." Se ehdotus yllätti minut aivan odottamatta ja antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta -- -- -- Oli itsestään selvää, että kuningatar, joka oli sangen älykäs ja ymmärtäväinen nainen, ei ehdottanut minulle euroopalaisen lain mukaista, koko elämän ajaksi sitovaa avioliittoa. Hän oli suopea maansa vapaille tavoille, vaikka hän usein pyrki muodostamaan niitä moitteettomammiksi ja kristinopin periaatteiden mukaisiksi. Minulle tarjottiin siis yksinkertaisesti tahitilaista avioliittoa ja minulla ei sen vuoksi ollut mitään vakavia syitä asettua vastustamaan ruhtinattaren toivomuksia, ja pikku Rarahu Apirén-piiristä oli hyvin suloinen. Siitä huolimatta esitin minä sangen nolona nuoruuteni syyksi sitä vastaan. Minä olin sitäpaitsi tavallani _Rendeerin_ amiraalin holhouksen alainen, ja hän ei ehkä mielellään näkisi sellaista liittoa... Sitäpaitsi on avioliitto sangen kallis seikka Valtameren saarillakin. Ja sitten ja ennen kaikkea oli ehkä pikainen lähtö lähellä -- ja Rarahun kyyneleihin jättäminen olisi ollut sen ehdottomana seurauksena, ja se olisi varmasti ollut hyvin julmaa. Pomaré hymyili kaikille näille syille, eikä tuntunut tulevan vakuutetuksi yhdestäkään. Hetkisen vaitiolon jälkeen ehdotti hän minulle hovinaistaan Faimanaa, mutta silloin vastasin minä heti kieltävästi. Silloin otti hän muodollensa vekkulimaisen, viekkaan ilmeen ja käänsi hiljaa silmänsä prinsessa Ariitéaa kohti:. "Jos olisin ehdottanut sinulle häntä", sanoi hän, "olisit ehkä ollut innokkaampi hyväksymään tarjoukseni, pikku Loti?" Näin sanoessaan ilmaisi vanha nainen, että hän oli arvannut kolmannen ja varmasti vakavimman sydämeni salaisuuksista. Ariitéa painoi silmänsä alas ja purppurainen vivahdus levisi hänen ambranvärisille poskilleen. Minä taas tunsin, että veri nousi kuohuen kasvoilleni; ja ukkonen alkoi jyristä syvällä vuorten keskellä kuin pelottava orkesteri, joka kohottaa jännittävän kohtauksen vaikutusta melodraamassa. -- -- -- Pomaré nauroi tyytyväisenä salaa pilalleen ja käytti synnyttämäänsä hämminkiä hyväkseen merkitäkseen kaksi kertaa _té tané_ (mies) s.o. kuningas. Ecarté oli Pomarén mielihuvituksia ja häntä ilahutti äärettömästi tehdä vääryyttä pelissä; hän teki vääryyttä virallisissa iltakutsuissakin pelatessaan mielettömiä pelejä amiraalien tai kuvernöörien kanssa, ja ne muutamat louisdorit, jotka hän siten oli voittanut, eivät varmasti merkinneet mitään sen ilon rinnalla, että sai vastustajalleen "pietin". XIV. Rarahulla oli kaksi musliinihametta, toinen valkea, toinen punainen, jotka hän vuorotellen puki sini-keltaisen _pareonsa_ päälle, kun hän sunnuntaisin meni protestanttien lähetyskirkkoon Papeetessa. Sellaisina päivinä piti hän hiuksiaankin kahdella pitkällä, mustalla, hyvin paksulla palmikolla, ja sitä paitsi asetti hän korvansa taa (samaan paikkaan, missä vanhoilla notarioilla on tapana pitää kyniään) suuren malvan kukan, jonka tulipunainen väri valoi läpinäkyvän kalpeuden hänen kuparinvärisille poskilleen. Hän jäi ainoastaan hyvin lyhyeksi hetkeksi Papeeteen jumalanpalveluksen jälkeen ja vältti nuorten naisten seuraa ja puoteja, joissa kiinalaiset kauppiaat myivät teetä, torttuja ja olutta. Hän oli hyvin kiltti ja pitäen Tiahuita kädestä palasi hän Apiréhen riisuakseen pukunsa. Pieni, hillitty hymy, pieni kaino irvistys olivat ainoita salaisen yhteisymmärryksen merkkejä molempien pikkutyttöjeni puolelta, kun me sattumalta kohtasimme toisemme Papeeteen puistokujilla... XV. Rarahu ja minä olimme jo viettäneet monta tuntia yhdessä Fataua-puron rannalla, uimapaikallamme guavepensaiden alla, kun Pomaré esitti omituisen avioliittotarjouksensa. Ja Pomaré, joka tiesi kaikki mitä hän halusi tietää, oli siitä täysin selvillä. Minä olin epäröinyt hyvin kauan -- minä olin kaikin voimin ponnistellut sitä vastaan -- ja tuo omituinen tilanne oli vastoin kaikkea todennäköisyyttä jatkunut jo monen päivän aikana: kun me ojennuimme ruohokkoon levätessämme yhdessä päivällisunta ja Rarahu kietoi käsivartensa ympärilleni, nukahdimme me rinnatusten melkein kuin kaksi veljestä. Me näyttelimme molemmat perin lapsellista ilveilyä, ja varmasti ei kukaan olisi voinut aavistaa sellaista. Jos minä olisin ollut muutamaa vuotta vanhempi, olisin minä ehkä nauranut itselleni, tuntiessani Tahitilais-tyttöä kohtaan samaa kuin se, "_mikä sai Faustin epäröimään Margaretan kynnyksellä_". Se olisi kaikissa tapauksissa huvittanut _Rendeerin_ esikuntaa ja tehnyt minut perin naurettavaksi Tétuaran silmissä. -- -- -- Rarahun ijäkkäillä vanhemmilla, joita aluksi olin pelännyt pahoittavani, oli tästä kysymyksestä hyvin omituinen käsitys, jota Euroopassa ei olisi hyväksytty. Minä pääsin pian heidän ajatustensa perille. He tuumivat mielessään, ettei suuri, nelitoistavuotias tyttö enää ole lapsi, eikä myöskään luotu elämään yksin... Hän ei saanut menettää neitsyyttään Papeetessa; niin ymmärtäväinen tulisi hänen olla; siinä kaikki mitä he vaativat. Heidän mielestään oli Loti siinä suhteessa parempi kuin joku muu. Loti oli nuori niin kuin tyttökin, tuntui heistä hyvänluontoiselta ja näytti pitävän hänestä... ja sitten kun molemmat vanhukset olivat ajatelleet asiaa, huomasivat he, että niin oli hyvä. Johnkin, minun rakas veljeni John, joka katseli kaikkea ihmeteltävän puhtailla silmillään, ja joka tunsi tuskallista hämmästystä, kun hänelle kerrottiin minun öisistä kävelyretkistäni kuningattaren puutarhoissa Faïmanan seurassa, -- Johnkin oli perin suopea tuolle pikkutytölle, joka oli lumonnut hänetkin. -- Hän piti Rarahusta hänen lapsellisen viattomuutensa ja hänen suuren rakkautensa tähden minua kohtaan; hän oli taipuvainen antamaan Harry-veljelleen anteeksi kaiken, kun Rarahu oli kyseessä. -- -- Siitä johtui se, että kun kuningatar ehdotti minulle avioliittoa pikku Rarahun kanssa Apirén-piiristä, ei tahitilainen avioliitto meidän välillämme voinut enää olla muuta kuin muodollisuus. XVI. Palatsin oloja. Ariifaité, prinssipuoliso, näytteli aivan mitätöntä poliittista osaa Pomarén hovissa. Kuningatar, joka tahtoi antaa Tahitille komean kuningassuvun, oli valinnut hänet sen vuoksi, että hän oli suurin ja kaunein mies, mitä hänen saariryhmältään saattoi löytää. Hän oli vieläkin kasvultaan majesteetillinen, uhkea ukko, valkeine hiuksineen ja säännöllisine, jaloine kasvonpiirteineen. Mutta hänestä ei juuri ollut vieraille näytettäväksi, sillä hän piti itsepäisesti aivan liian vähän vaatteita yllään; yksinkertainen tahitilainen pareo oli hänestä riittävä, eikä hän ollut koskaan tottunut mustaan pukuun. Sitäpaitsi joi hän itsensä usein humalaan, ja sen vuoksi näytettiin häntä vain harvoin. Tästä avioliitosta oli syntynyt oikeita jättiläisiä, mutta he kuolivat kaikki samaan parantumattomaan tautiin niin kuin nuo suuret tropilliset kasvit, jotka versovat määrättynä vuodenaikana ja kuihtuvat syksyn tullen. He kuolivat kaikki keuhkotautiin ja sanomattomalla surulla näki kuningatar toisen toisensa jälkeen katoavan. Vanhin poika, Tamatao, oli saanut puolisoltaan, kauniilta kuningatar Moëlta, pienen, suloisen ja viehättävän prinsessan, Tahitin tulevan kruununperijättären, pikkuisen Pomaré V:nen, jolle hänen isoäitinsä, Pomaré IV, tuhlasi koko intohimoisen hellyytensä. Lapsi, joka 1872 oli kuusivuotias, osoitti jo nyt perinnöllisen taudin oireita, ja monta kertaa olivat isoäidin silmät täyttyneet kyynelillä hänen lasta katsellessaan. Tuo tietty sairaus ja varma kuolema lisäsivät tuon pienen olennon, viimeisen Pomarén, viimeisen Tahiti-saarien kuningattaren viehkeyttä. Hän oli yhtä ihastuttava, yhtä oikukas kuin sairas pikku prinsessa, joka ei koskaan ole kuullut vastaväitteitä, suinkin saattaa olla. Hän osoitti minulle kiintymystä, mikä puolestaan lisäsi kuningattaren minuun kohdistamaa suosiota. XVII. Voidakseni puhua Rarahun kieltä ja ymmärtää hänen ajatuksiaan -- sekä hassuimpia että syvällisimpiä -- päätin minä oppia maorikielen. Siinä tarkoituksessa hankin minä eräänä päivänä Papeetessa Pipcusmunkkien sanakirjan -- vanhan, pienen kirjan, josta on ollut vain yksi painos ja jonka harvoja kappaleita on nykyään melkein mahdoton saada... Tämä kirja antoi minulle ensimäiseksi omituisen käsityksen polynesialaisista oloista -- avasi minulle kokonaisen tutkimattoman unelmien ja opintojen piirin. XVIII. Ensi katsauksella hämmästyin muinaisen maoriuskonnon kehittämää vanhojen mystillisten sanojen paljoutta, ja sitten noita synkkiä, kamalia, kääntämättömiä sanoja, jotka siellä ilmaisevat yön määrittelemätöntä kauhua, luonnon salaperäisiä ääniä ja unelmia, joita tuskin mielikuvituskaan voi käsittää... Ensiksi _Taaroa_, polyneesialaisten uskontojen ylijumala. Jumalattaret: _Ruahine tahua_, taiteiden ja rukousten haltijatar. _Ruahine auna_, murheen jumalatar. _Ruahine faaipu_, suoruuden jumalatar. _Ruahine Nihonihoraroa_, riidan ja murhan jumalatar. _Romatane_, pappi, joka päästää sielut taivaaseen tai sulkee tien sinne. _Tutahoroa_, tie, jota myöten sielut kulkevat ikuiseen yöhön. _Tapaparaharaha_, maailman perustus. _Ihohoa_, henget, kummitukset. _Oroimatua ai aru nihonihororoa_, ruumiit, jotka palaavat takaisin tappamaan ja syömään elossaolevia. _Tuitupapau_, rukous vainajalle, ettei hän palaisi. _Tahurere_, pyytää kuollutta ystävää vahingoittamaan vihollista. _Tii_, paha haltija. _Tahutahu_, noita, loihtija. _Mahoi_, olento, jumalan sielu. _Faa-fano_, sielun lähtö kuolemaan. _Ao_, maailma, kaikkeus, maa, taivas, onni, paratiisi, pilvi, valo, alku, keskikohta, olemuksen keskus. _Po_, yö, menneisyys, tuntematon usvamaailma, helvetti. Sitten seuraavat, jotka olen poiminut melkein sattumalta tuhansien sanojen joukosta. _Moana_, meren tai taivaan ääretön syvyys. _Tohureva_, kuoleman ennusmerkki. _Natuaea_, epäselvä, sekava ilmiö. _Nupa nupa_, pimeys, sielun levottomuus. _Ruma-ruma_, pimeys, synkkyys. _Tarehua_, olla synkkämielinen, nähdä näkyjä. _Tataraio_, olla noiduttu. _Tunoo_, noituus. _Ohiohio_, onnettomuutta ennustava silmäys. _Puhiairoto_, salainen vihollinen. _Tetea_, kalpea henkilö, aavekuva. _Oromatua_, sukulaisen pääkallo. _Papaora_, kalman haju. _Tai hitoa_, kamala ääni. _Tai aru_, ääni, joka muistuttaa meren kohinaa. _Tururu_, villi, säikyttävä huuliääni. _Oniania_, pyörrytys, alkava tuuli. _Tape-tape_, syvän veden raja. _Rauhurupe_, vanha bananaspuu, vanhuuttaan raihnas. _Tutai_, punaiset pilvet näköpiirissä. _Nina_, karkoittaa raskas ajatus, haudata. _At_, pilvi, kukanvarsi, sanantuoja, hämärä. _Ari_, syvyys, tyhjä kohta, meren laine. _Totoro ai po_, salaperäinen ateria pimeydessä. XIX. Rarahulla oli hyvin ruma kissa, ja ennen minun tuloani keskitti hän lämpimimmät tunteensa siihen. Kissat ovat ylellisyyseläimiä Oceaniassa ja kuitenkin on niiden rotu siellä mennyt aivan piloille. -- Euroopasta tulevat sikiävät edelleen ja ovat hyvin halutuita. Rarahun kissa oli suuri, läpilaiha elukka, jolla oli pitkät käpälät, ja joka vietti päivänsä nukkumalla lämmitellen vatsaansa auringonpaisteessa, tai syömällä eräänlaisia sinisiä marjoja. Sen nimi oli Turiri. Sen korvat törröttivät pystyssä, niiden kärjissä oli pienet reiät, ja ne olivat, tahitilaiskissojen tavoin, koristetut pienillä silkkitupsuilla. Näitten koristusten kautta sai kissan jo ennestäänkin hyvin omituinen ulkonäkö koomillisen vivahduksen. Se oli niin urhoollinen, että se uskalsi seurata emäntäänsä uimaan ja se vietti monta tuntia meidän seurassamme huolimattomiin asentoihin heittäytyneenä. Rarahu tuhlaili sille hellimpiä lempinimiä kuten: "Minun rakkahin pikku aarteeni" ja "minun pikkuinen sydänkäpyni" (ta u mea iti here rahi) ja (ta u mafatu iti). XX. -- -- -- -- Ei! Ne, jotka ovat asuneet tuolla Papeeten puolisivistyneiden tyttöjen parissa -- ne, jotka heidän kanssaan seurustellessaan ovat tutustuneet merenrannan epäsyntyiseen, helposti-opittavaan tahitinkieleen ja tapoihin uutisasukaskaupungissa, -- ne, jotka eivät näe Tahitissa muuta kuin saaren, missä kaikki on tarkoitettu aistien huvia ja aineellisten himojen tyydyttämistä varten, -- ne eivät ollenkaan käsitä tämän maan viehätystä. Ne sitävastoin -- ja kieltämättä useimmat -- jotka katselevat Tahitia rehellisemmillä, taiteellisemmilla silmillä -- jotka näkevät siinä ikuisen kevään maan, aina hymyilevän ja runollisen -- kukkien ja kauniiden naisten maan -- eivät edes hekään sitä käsitä... Tämän maan viehätysvoima on toisaalla ja sitä eivät kaikki opi tuntemaan. Menkääpä kauaksi Papeetesta, sinne minne sivistys ei vielä ole päässyt tunkeutumaan, sinne missä ovat hoikkien kookospalmujen alla -- korallirannikoilla äärettömän valtameren äärellä -- tahitilaiset piirikunnat ja pandanuskattoiset kylät. Tarkastelkaapa tuota liikkumatonta, uneksivaa kansaa, -- nähkääpä nuo hiljaiset, veltot, toimettomat ihmisryhmät suurien puitten juurella, ryhmät, jotka näyttävät elävän vain mietiskelynsä tunteella. Kuunnelkaapa tuon luonnon suurta rauhaa, korallikuohujen yksitoikkoista, ikuista kohinaa; silmäilkääpä noita suuremmoisia näköaloja, noita basalttivuoria, synkkiä, metsää kasvavia kallioita; ja kaikki häviää kuitenkin Tyynen meren majesteetillisen, rajattoman autiuden rinnalla... -- -- -- XXI. -- -- -- Sinä iltana kun Rarahu ensi kerran joutui yhteen Papeeten nuorien naisten kanssa, oli suuri juhla. Kuningatar piti nimittäin tanssiaisia erään fregatin esikunnalle, kun se sattumalta oli käymässä saarella. Aivan avoimessa salissa olivat euroopalaiset toimihenkilöt, hovinaiset ja siirtomaan koko henkilökunta jo valinneet paikkansa täysissä juhlapukeissa. Ulkopuolella, puutarhassa, vallitsi suuri melu ja suuri sekasorto. Kaikki palvelijattaret ja kaikki juhlapukuiset, kukkaseppeleiset nuoret naiset valmistelivat siellä äärettömän suurta _upa-upaa_. He valmistautuivat tanssimaan aina aamuun saakka avojaloin, patarumpujen tahtiin, kun taas kuningattaren luona tanssittaisiin silkkikengissä, pianon soidessa. Ja upseerit, joilla jo oli ystävättäriä molemmissa naismaailmoissa, sekä ulkona että sisällä, kulkivat molempien välillä muitta mutkitta tuolla omituisella, kainostelemattomalla välinpitämättömyydellä, jonka tahitilais-tavat oikeuttavat. Uteliaisuus ja varsinkin mustasukkaisuus olivat saaneet Rarahun tälle kauan aiotulle retkelle. -- Mustasukkaisuus, joka on verrattain harvinainen intohimo Oceaniassa, oli salaa kaivautunut hänen pieneen, villiin sydämeensä. Kun hän nukahti yksin metsiensä keskellä ruvetessaan levolle vanhojen sukulaistensa majassa yhtaikaa auringon kanssa, kyseli hän itseltään, mitä mahtoivatkaan olla nuo Papeete-illat, jotka hänen ystävänsä Loti vietti kuningattaren hovinaisten, Faïmanan tai Terian seurassa. Ja sitten oli prinsessa Ariitéa myöskin mukana, ja hänessä oli Rarahun naisellinen vaisto aavistellut kilpailijaa... "_Ia ora na, Loti_!" (Tervehdin sinua, Loti) kuulin minä äkkiä takanani pienen tutun äänen, joka tuntui vielä liian nuorelta ja raikkaalta tässä juhlahumussa. Ja minä vastasin hämmästyneenä: "_Ia ora na Rarahu_!" (Tervehdin sinua Rarahu). Se oli sentään todellakin hän, pikku Rarahu, joka valkoiseen pukuun puettuna piteli kädestä Tiahuita. Ne olivat tosiaankin nuo molemmat -- ja nähtävästi hämmästyneinä olostaan tässä oudossa ympäristössä, missä niin monet nuoret naiset heitä katselivat. He lähenivät minua puoleksi hymyilevin, puoleksi noloin ilmein -- ja oli helppo nähdä, että ilmassa oli myrskyä. "Etkö halua kävellä kanssamme, Loti? Etkö tunne meitä täällä? Emmekö ole yhtä hyvin puetut ja yhtä kauniita kuin toisetkin?" He tiesivät kyllä, että he päinvastoin olivat vielä kauniimpia kuin toiset -- ja jolleivät he olisi olleet vakuutettuja siitä, eivät he olisi uskaltaneet antautua koko seikkailuun. "Mennään lähemmäksi", sanoi Rarahu. "Minä tahdon nähdä mitä tekemistä _noilla_ naisilla on kuningattaren talossa." Ja pitäen toisiamme kädestä tunkeuduimme me eteenpäin musliinihameitten ja kukkaseppeleiden keskitse avoimien ikkunoiden luo katsellaksemme yhdessä tuota enemmän kuin yhdessä suhteessa omituista näytelmää: kuningatar Pomarén vastaanottajaisia. "Loti", kysyi Tiahui aluksi. "Mitä nuo tekevät?"... Hän osoitti sormellaan erästä ryhmää naisia, jotka lievästi maalattuina, puettuina pitkiin, räikeävärisiin tunikoihin, istuivat upseerien seurassa vihreällä liinalla peitetyn pöydän ympärillä. He liikuttelivat kultarahoja ja pieniä, maalattuja kortteja, joita he nopeasti muuttelivat sormissaan, samalla kuin heidän mustissa silmissään säilyi muuttumaton eksoottisen välinpitämätön ja imarteleva ilme. Tiahuilla ei ollut aavistustakaan _poker_ ja _baccara_ pelien salaisuuksista ja hän käsitti vain epätäydellisesti ne selitykset, mitä minä saatoin antaa hänelle. Kun pianon ensimäiset äänet alkoivat kaikua lämpimässä, kirkkaassa ilmassa, syntyi hiljaisuus ja Rarahu kuunteli haltioituneena... Mikään sellainen ei ollut koskaan tavannut hänen korviaan; hänen omituiset silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja ihastuksesta. Rummut olivat myöskin vaienneet ja meidän takanamme tunkeilivat ihmiset vaiti ollen -- kuului vain keveitten kankaiden kahina ja suurten yöperhosten surina, kun ne siivillään koskettelivat kynttilöiden liekkejä, ja Tyynen meren kaukainen kohina. Silloin näyttäytyi Ariitéa, korkea-arvoisen englantilaisen upseerin saattamana, ja valmistautui alkamaan valssin. "Hän on hyvin kaunis, Loti", sanoi Rarahu aivan hiljaa. "On, hyvin kaunis, Rarahu", vastasin minä... "Ja sinä menet tuohon juhlaan ja sinun vuorosi tulee tanssia hänen kanssaan ja pitää häntä rintaasi vasten, kun Rarahu saa palata aivan yksin Tiahuin kanssa ja mennä surullisena levolle Apiréssä!" -- -- "Ei, sinä et todella saa Loti, sinä et saa mennä!" sanoi hän kiivastuen äkkiä. "Minä olen tullut hakemaan sinua!" -- -- -- "Saatpa kuulla, Rarahu, kuinka kauniisti piano tulee soimaan minun sormieni kosketuksesta; sinä saat kuulla minun soittavan, eikä suloisempi musiikki ole koskaan korviasi hyväillyt. Sitten saat mennä, sillä yö pimenee. Huominen päivä tulee pian ja huomenna olemme me yhdessä..." "Herran tähden, Loti, sinä et saa mennä!" toisteli hän taas lapsellisella, raivosta värisevällä äänellään... Vikkelästi kuin nuori, hermostunut ja kiukkuinen kissa, riisti hän pois minun kultaneyleeni, rypisti kaulukseni ja repi rikki ylhäältä alas saakka minun kunnianarvoisan, britannialaisen paidanrintani... Minä en tosiaankaan voinut noin pahoin pideltynä mennä kuningattaren tanssiaisiin, vaan olin pakotettu pitämään hyvänäni huononkin pelin ja nauraen seuraamaan Rarahua Apiré-piirin metsiin... Mutta kun me olimme yksin maalla, kaukana juhlan melusta, keskellä metsiä ja pimeyttä, oli minusta kaikki tyhmää ja ikävää: yön tyyneys ja taivas, josta säteilivät tuntemattomat tähdet, ja tahitilaisten kasvien suloiset tuoksut, kaikki, vieläpä tuon viehättävän lapsen äänikin, hänen, joka kulki rinnallani... Minä ajattelin Aritéaa ja hänen pitkää, sinistä satiinihamettaan, kuinka hän tanssi valssia tuolla kuningattaren luona, ja tulinen intohimo veti minua hänen puoleensa. -- Tänä iltana oli Rarahu kääntynyt väärälle suunnalle vetäessään minut mukaansa yksinäisyyteensä. XXII. Loti sisarelleen Brightburyssä. Papeete 1872. Rakas pikku sisko! Nyt olen minäkin tenhon vallassa, tämän maan tenhon, joka ei muistuta mitään muuta maata. -- Minä luulen, että katselen sitä samoin silmin kuin Georges ennen, katselen sitä saman taikapeilin kautta. On tuskin kahta kuukautta siitä, kun minä astuin tälle saarelle -- ja jo nyt olen antautunut vangiksi. -- Ensi päivien pettymys on nyt kaukana ja minä luulen, että minä, niinkuin Mignon sanoi, tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla täällä... Me tulemme viipymään tässä maassa vielä kuusi kuukautta; sen päätti eilen päällikkömme, joka myöskin viihtyy täällä paremmin kuin muualla: _Rendeer_ ei lähde ennen lokakuuta; ja siihen mennessä olen minä ehtinyt täydellisesti vajota tähän suloisesti tylsyttävään oloon, siihen mennessä on minusta ehtinyt tulla alkuasukas enemmän kuin puoleksi; ja minä pelkään, että lähtöhetki tulee tuntumaan minusta kauhean katkeralta... Minä en voi kuvata kaikkia tuntemiani outoja mielialoja, kun joka askeleella kohtaan muistoja kahdenneltatoista vuodeltani... Kun olin pikku poika ja vielä kotilieden ääressä, ajattelin Oceaniaa; tuntemattomuuden haaveellisen hunnun läpi olin jo aavistanut ja käsittänyt sen sellaiseksi kuin sen nyt olen huomannut. -- Kaikki nuo näköalat _olin jo nähnyt_, kaikki nuo nimet tunsin minä jo, ja kaikki nuo henkilöt ovat aivan samoja, jotka liikkuivat minun lapsuuteni unelmissa, niin että joskus luulen nytkin uneksivani... Haeppa Georges'n jälkeensä jättämistä papereista ajan jo puoleksi vaalentama valokuva; se esittää pientä mökkiä, joka on rakennettu meren rannalle jättiläismäisen kookospalmun varjoon, aivan vehreyden peittoon. -- Se oli hänen asuntonsa. -- Se on vielä paikoillaan... Sitä näytettiin minulle, mutta se ei olisi ollut tarpeellista, -- minä olisin tuntenut sen itsestänikin... Se on ollut tyhjänä hänen lähdöstään saakka, merituuli ja vuodet ovat saattaneet sen rappeutumaan ja hajoamaan liitoksistaan, pensaikot ovat peittäneet sen, ja vanilja verhoo sen sisäseinät, mutta se on säilyttänyt Georges'n tahitilaisen nimen ja sitä sanotaan yhä "_Ruérin majaksi_". Monet alkuasukkaat muistelevat vielä kunnioittavasti Ruérin nimeä -- etenkin kuningatar, joka hänen muistonsa tähden pitää minusta ja ottaa minut ystävällisesti vastaan. Sinä, sisareni, olit Georges'n uskottu, sinä varmaankin tiesit, että tahititar, jota hän rakasti, eli hänen rinnallaan ne neljä vuotta, jotka Georges vietti täällä... Ja minä, joka silloin olin vain pieni lapsi, arvasin omin päin sen, mitä minulle ei tahdottu kertoa; minä tiesin myöskin, että hän kirjoitti veljelleni ja minä näin hänen pöydällään kirjeitä vieraalla kielellä, jota nyt alan puhua ja ymmärtää. Hänen nimensä oli Taïmaha. Hän ei asu kaukana täältä, eräällä läheisellä saarella, ja minä tahtoisin mielelläni tavata häntä. Olen usein halunnut ottaa selkoa hänestä, mutta viime hetkessä epäröinyt; määrittelemätön tunne, kuin epäilys, on pysäyttänyt minut, kun juuri olen ollut koskettamaisillani tuhkaan ja alkamaisillani tutkia veljeni entistä, yksityistä elämää, jonka ylle kuolema on levittänyt pyhän verhonsa. XXIII. Kansantaloutta ja filosofiaa. Tahitilaiset muistuttavat luonteeltaan jossain määrin pikku lapsia. He ovat oikullisia ja kummallisia -saattavat yht'äkkiä ja ilman vähintäkään syytä tulla pahalle tuulelle; pohjaltaan aina rehellisiä -- ja vieraanvaraisia sanan täydellisimmässä merkityksessä. Taipumukset mietiskelevään elämäntapaan ovat heissä kehittyneet hyvin korkealle; heihin vaikuttaa herkästi luonnon hymyilevä tai synkkä ilme ja he uppoavat helposti kaikenlaisiin mielikuvituksen unelmiin... He pelkäävät metsien autiutta ja hämärän hetkiä ja kansoittavat ne lakkaamatta kummituksilla ja henkiolennoilla. Öisistä kylvyistä pitävät tahitilaiset paljon; kuun valossa lähtee nuoria tyttöjä parvittain metsiin sukeltaakseen luonnon muodostamiin altaihin hakien miellyttävää viileyttä. -- Silloin tarvitsee kylpijöiden joukkoon heittää vain sanan _Tupapahu_ ja kylpijät lähtevät pakoon kuin mielipuolet. _Tupapahu_ on tatuoitujen kummitusten nimi, joita kaikki polyneesialaiset kauhistuvat, se on omituinen, kääntämätön, jo sellaisenaan kamala sana. Oceaniassa on työ tuntematon käsite. -- Metsät tuottavat itsestään kaiken, mitä tuo huoleton kansanjoukko tarvitsee ravinnokseen: leipäpuut ja villit bananit kasvavat kaikille ja riittävät jokaiselle. Vuodet vierivät Tahitin asukkaiden ohi täydellisessä toimettomuudessa ja alituisessa uinailussa -- ja noilla suurilla lapsilla ei ole aavistustakaan siitä, että meidän Euroopassamme täytyy monen köyhän raataa näännyksiin asti ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. XXIV. Pilvi. Koko tuo huoleton, laiska seurue oli täysilukuisena Apiré-puron rannalla ja Tétuara, jonka kieli kävi kuin hengen voimalla, linkosi, sulloen sisäänsä kookospähkinöitä ja oransseja, meille ruohokossa puoleksi nukkuville pilaa ja hullutuksia, jotka olisivat sopineet Rabelais'n suuhun. Kuului tuskin muuta kuin hänen rämeä äänensä sekaantuneena sirkkojen sirinään, kun ne lauloivat puolipäivävirttään samaan aikaan kuin minun entisaikaiset ystäväni maanpallon toisella puolen viluissaan ja hyvästi vaatteihinsa kääriytyneinä lähtivät Parisin teattereista ulos talviyön jäätävään sumuun... Luonto oli tyyni ja veltostuttava, vieno viri heilutti hiljaa puiden latvoja ja meidän paaliamme tanssi nopeasti koko joukko pieniä, pyöreitä auringontäpliä, jotka guavepensaiden ja mimosojen lehvien läpi seuloutuneina monistuivat lukemattomiksi. Aivan aavistamatta näimme me erään henkilön tulevan puettuna pitkäliepeiseen, merenvihreään harsohameeseen, pitkä tukka huolellisesti palmikoituna, otsallaan jasmiiniseppele... Ohuen puvun läpi saattoi erottaa neidon rinnan puhtaat muodot, joiden kehitystä eivät mitkään esteet olleet ehkäisseet... Saattoi myöskin huomata, että hän oli kietonut lanteittensa ympärille kallisarvoisen _pareon_, jonka suuret, valkeat kukkaset näkyivät ohuen kankaan läpi punaista pohjaa vasten... En ollut koskaan nähnyt Rarahua niin kauniina, eikä hän ollut koskaan käyttäytynyt niin arvokkaasti. Innokas hyväksyvä ihailu tervehti häntä hänen esiintyessään... Hän näytti tosiaankin hyvin kauniilta -- ja hänen hiukan kainosteleva kiemailunsa teki hänet vielä viehättävämmäksi... Hän tuli hämillään ja säikkyneenä minun luokseni, istuutui ruohokkoon rinnalleni ja jäi siihen liikkumattomaksi posket punastuen ihomaalin alla ja silmät alas luotuina kuin lapsi, joka on tehnyt pahaa ja vapisee levottomuudesta, että häntä kuulusteltaisiin ja toruttaisiin. "Sinä ajat asiaasi hyvin, Loti", kuului katselijoiden joukosta. Ja nuorten naisten parvesta, joilta minun hämmästykseni ei ollut jäänyt huomaamatta, kuului korkeasta ruohokosta pieniä, hillittyjä naurahduksia, joissa piili koko joukko ilkeyttä -- ja viekas, armoton Tétuara virkahti kaunista harsohametta tarkoittaen nuo kavalat sanat: "Tuo _on kiinalaista kangasta_!" Ja naurun puuskat monistuivat -- niitä tuli kaikkien guavepensaiden takaa, niitä tuli puron vedestä, niitä tuli kaikkialta -- ja pikku Rarahu oli purskahtamaisillaan itkuun... XXV. Yhä sama pilvi! ... Tuo on _kiinalaista kangasta!_ oli Tétuara sanonut. Sanoissa piili jotain myrkyllistä, jotain terävää, kolmikärkistä ja ne palasivat usein mieleeni... Minulle oli vihreä hame tosiaankin aivan vieras... Eivätkä Rarahun vanhat kasvattivanhemmatkaan, jotka elivät puolialastomina pandanusmajoissaan, olleet voineet tehdä itseään syyllisiksi moiseen tuhlaukseen... Ja minä syvennyin yhä mietteisiini... Kiinalaiset kauppiaat Papeetessa ovat tahitinaisten inhon ja kauhun esineinä. Ei mikään ole häpeällisempää nuorelle tytölle kuin se, että tulee toteennäytetyksi hänen kuunnelleen heidän korupuheitaan... Mutta kiinalaiset ovat viekkaita ja rikkaita; -- ja on tunnettua, että monet heistä lahjoilla ja hopeakolikoilla hankkivat itselleen salaisia suosionosoituksia, jotka korvaavat heille yleisen halveksimisen vahingon... Minä varoin sentähden kertomasta tätä kamalaa epäluuloa Johnille, joka olisi ampaissut itsestään koko joukon moitteita pikku ystävätärtäni vastaan... Minulla oli kylliksi makua, etten itsekään moitiskellut häntä tai herättänyt pahennusta, -- tyydyin vain tekemään huomioita ja odottamaan. -- -- -- XXVI. Yhä pilvistä. Minä tulin kerran erikoiselle kylpypaikallemme guavepensaiden alla Apiré-joessa tavattomaan aikaan, kello kolme iltapäivällä. Tulin aivan meluamatta... Työnsin oksat syrjään ja katselin. Hämmästys naulasi minut paikalleni. Tuolla paikalla, jota me pidimme yksityisomaisuutenamme, oli jotain kamalaa: aivan alaston vanha kiinalainen kylvetti inhottavaa, keltaista ruumistaan meidän kirkkaassa vedessämme. Hän näytti olevan aivan kuin kotonaan eikä huolinut haikailla. Hän oli nostanut ylös pitkän, harmaan palmikkonsa ja kietonut sen kaljun kallonsa laelle kuin naisten tukkalaitteen... Mielihyvällä huuhteli hän meidän purossamme luisevia jäseniään, jotka näyttivät saframilla voidelluilta, -- ja aurinko valaisi häntä kuitenkin puiden vehreyden hienosti hillitsemällä valollaan -- ja raikas, kirkas vesi kuohui kuitenkin hänen ympärillään -- yhtä luonnollisesti ja iloisesti kuin meidänkin. XXVII. Minä olin väijyksissä oksien takana ja tein huomioita... Uteliaisuus piti minua tarkkaavaisena ja liikkumattomana... Olin pakottanut itseni katselemaan tätä kylpykohtausta ja varroin levottomana, mitä tulisi tapahtumaan. Minun ei tarvinnut odottaa kauan; oksien hieno ritinä ja kahden pienen, vienon äänen sointu ilmaisivat kohta, että molemmat pikkutytöt lähenivät... Kiinalainen, joka myöskin oli kuullut sen, loikahti paikalla ylös aivan kuin vieterin ponnahuttamana. -- Ja kainoudesta tai siksi, että häntä hävetti auringon valossa näytellä niin suurta rumuutta -- kiiruhti hän vaatteitansa hakemaan. -- Monet musliinihameet, jotka toinen toisensa päälle asetettuina muodostivat hänen pukunsa, riippuivat siellä täällä puiden oksilla. Hän ehti lennättää ylleen pari kolme niistä, ennen kuin molemmat pikkutytöt saapuivat. Rarahun kissa, joka kulki ensimäisenä, käyristi, nähdessään keltaisen miehen, selkäänsä hyvin merkitsevällä tavalla, ja kääntyi hyvin äkeissään ympäri... Tiahui tuli sitte näkyviin. -- Hän pysähtyi hetkeksi, kohotti käden leualleen ja naurahti käsi suullaan niin kuin henkilö, joka näkee hyvin hassunkurisen näyn... Rarahu katseli hänen olkansa yli ja nauroi myöskin. Sitten etenivät molemmat päättävästi ja sanoivat viekastelevalla äänellä: "Ia ora na, Tseen-Lee! -- Ia ora na tinita, mafatu meiti!" (Päivää Tseen-Lee! Päivää kiinalainen, sydänkäpyseni!) He tiesivät hänen nimensä ja itse nimitti hän Rarahua nimeltä... Hyvin kiemailevin ilmein oli hän taas pudottanut palmikkonsa alas ja hänen vanhat, himokkaat silmänsä säkenöivät inhottavasti. XXVIII. Hän kaivoi taskuistaan monenlaisia tavaroita, jotka hän tarjosi lapsille: rasioita, täynnä punaista ja valkoista puuderia, pieniä, näppäriä pukeutumisvälineitä, pieniä hopealapioita kielen raapimista varten, ja selitti kaikkien käyttötavan -- sitten vielä kiinalaisia makeisia, pippuriin ja inkiväärin säilytettyjä hedelmiä... Etenkin oli Rarahu hänen kiihkeän huomionsa esineenä. -- Ja molemmat pienokaiset antoivat hiukan pyydellä itseään, mutta pitivät kuitenkin hyvänään hänen tavaransa, vaikkakin halveksivin huulenliikkein ja irvistellen kuin marakatit. Suuresta punaisesta nauhasta antoi Rarahu kiinalaisen suudella paljasta olkapäätään. Sitten pyrki Tseen-Lee vielä pitemmälle ja lähenteli huulillaan pienen ystävättäreni suuta -- silloin pakeni Rarahu täyttä vauhtia Tiahuin seuraamana. Molemmat katosivat metsään kuin gasellit kädet lahjoja täynnä. Heidän naurunsa kuului vielä kaukaa vihreyden läpi -- ja Tseen-Lee, joka ei kyennyt saavuttamaan heitä, jäi paikoilleen surkeana ja nolona. XXIX. Pilvi on hajonnut. -- -- -- Seuraavana päivänä nojasi Rarahu päätänsä minun polveeni ja itki kuumia kyyneliä... Sattuman varassa metsissä kasvaneena olivat käsitykset hyvästä ja pahasta jääneet hyvin kehittymättömiksi pikku raukan sydämessä; siellä oli koko joukko omituisia, epätäydellisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet itsestään suurien puiden varjossa. -- Nuoret, puhtaat tunteet olivat siellä kuitenkin vallalla ja niihin sekoittui myöskin muutamia kristillisiä käsitteitä, jotka hän sattumalta oli siepannut vanhojen huoltajiensa Raamatusta... Sievistelyhalu ja persous makeisille olivat vieneet hänet oikealta tieltä, mutta minä olin varma, ehdottomasti varma siitä, ettei hän ollut antanut mitään korvaukseksi noista omituisista lahjoista, ja että pahan voi vielä parantaa kyynelillä. Hän käsitti tehneensä jotain hyvin pahaa, hän käsitti etenkin, että hän oli saattanut minut pahoilleni -- ja että minun veljeni John, tuo vakava John, kääntäisi pois hänestä siniset silmänsä... Hän oli tunnustanut kaiken, tarinan vihreästä harsohameesta ja tarinan punaisesta _pareosta_. Hän itki, pikku raukka, koko sydämestään; rinta tärisi huokauksista -- ja Tiahui itki myöskin, koska hän näki ystävättärensä itkevän... Nuo kyyneleet, jotka olivat Rarahun ensimäiset hänen elinaikanaan, veivät meidän kesken siihen tulokseen, mihin kyyneleet useinkin johtavat: ne tekivät meidät yhä rakkaammiksi toisillemme. Sydän sai suuremman sijan tunteissani häntä kohtaan ja Ariitéan kuva hälveni hetkeksi... Tuo omituinen pikku olento, joka itki polvellani Valtameren saaren metsien yksinäisyydessä, näyttäytyi nyt minulle aivan oudolta puolelta; ensikertaa tuntui hän minusta _henkilöltä_, ja minä aloin miettiä mikä ihastuttava nainen hänestä olisi tullut, jos muut kuin nuo vanhat alkuasukkaat olisivat päässeet hoitamaan hänen nuorta sieluaan... XXX. Tästä päivästä alkaen ei Rarahu enää pitänyt itseään lapsena ja lakkasi näyttäytymästä paljain rinnoin päivän valossa... Arkipäivinäkin alkoi hän käyttää hameita ja palmikoida pitkää tukkaansa... XXXI. _Mata revan_ nimen oli Rarahu antanut minulle, koska hän ei ollenkaan voinut sietää Loti nimeä, jonka minä olin saanut Faïmanalta tai Ariitéalta. -- _Mata_ tarkoittaa oikeastaan _silmää_; maorit nimittävät ihmisiä silmien mukaan ja sillä perusteella annetut nimet ovat yleensä hyvin onnistuneita... Plumketia sanottiin esim. kissansilmäksi, (_Mata-pi faré_), Brownia rotansilmäksi, (_Mata ioré_) ja Johnia sinisilmäksi, (_Mata ninamu_)... Rarahu ei tahtonut verrata minua mihinkään eläimeen, ja monen miettimisen jälkeen oli hän valinnut runollisemman nimityksen _Mata-reva_. Minä kysyin neuvoa arvoisien Pipcus-munkkien sanakirjalta ja löysin seuraavaa: -- -- -- _Reva_, taivaankansi -- rotko, syvänne, salaperäisyys... XXXII. Loti'n päiväkirjasta. Tunnit, päivät, kuukaudet menivät menojaan tässä maassa aivan toisin kuin muualla, aika hävisi jäljettömästi ikuisen kesän yksitoikkoisuuteen. -- On kuin olisi rauhan ja liikkumattomuuden ilmapiirissä, missä maan levottomuutta ei enää ole olemassa... Oi! mitä ihania hetkiä, oi! mitä suloisia, viileitä kesäpäiviä vietimmekin jokapäivä Fataua-puron rannalla tässä varjokkaassa, tuntemattomassa metsikössä, joka oli Rarahun ja Tiahuin koti. -- Puro virtasi hiljalleen eteenpäin sileitten mukulakivien yli tuoden mukanaan suuret joukot silmännäkemättömiä kaloja ja vesihyönteisiä. -- Maan peittivät hienot ruoholajit, ja niistä nousi tuoksu, joka muistutti heinäntuoksua Euroopassa, kauniissa kesäkuussa; harvinainen tuoksu, jota mainittiin yhdellä ainoalla tahitilaisella sanalla: _pumiraira_, joka tarkoittaa _vienoa heinänhajua_. Ilma oli täynnänsä troopillisia höyryjä, joiden joukossa voimakkainna vallitsi keskipäivän auringon lämmittämien oranssien tuoksu. Ei mikään häirinnyt tuota valtavaa äänettömyyttä keskipäivän aikana Oceaniassa. Pienet sisiliskot, siniset kuin turkoosi, tunsivat olevansa turvassa meidän liikkumattomuutemme vuoksi ja niitä vilisi ympärillämme mustien, suurien, violettisilmäisten perhosten saattamina. Kuului vain veden hiljainen kohina, hyönteisten hieno hyrinä ja silloin tällöin läpikypsän guavehedelmän putoaminen, joka maata vasten särkyessään levitti mansikan hajua... ... Ja kun päivä oli loppumaisillaan ja aurinko jo oli alentunut taivaanrannalle heittäen hehkuvan kultaisia säteitään puiden oksille, palasi Rarahu minun kanssani yksinäiseen majaansa metsässä. -- Molemmat hänen vanhat sukulaisensa olivat aina Saapuvilla istuen kyyryssä jäykkinä ja vakavina pandanusmökkinsä edustalla ja katsellen meidän tuloamme. -- Jonkunlainen mystillinen hymy, huolettoman hyväntahtoisuuden ilme, valaisi hetkeksi heidän sammuneita kasvojaan. "Me tervehdimme sinua, Loti!" sanoivat he kurkkuäänillään; tai: "Me tervehdimme sinua, Mata reva!" Siinä kaikki ja sitten täytyi minun vetäytyä takaisin ja jättää heidän luokseen pikku ystäväni, joka hymyillen seurasi minua silmillään, ja joka oli kuin nuoruuden kukkea olemus molempien synkkien polyneesialaisten muumioiden rinnalla... Oli ilta-aterian hetki. Ukko Tahaapairu ojensi pitkät, tatuoidut käsivartensa polttoainekasaan ja otti siitä pari kuivaa _burao_-kappaletta ja hankasi niitä vastatusten villien vanhalla tavalla sytyttääkseen tulta. Rarahu otti tulen ukon käsistä, sytytti oksakasan ja paistoi maassa pari _maioreaa_ eli leipäpuun hedelmää, joista perhe aterioitsi... Samaan aikaan oli Fataua-puron kylpijöillä tapana palata Papeeteen Tetuara etunenässä, niin että minä aina sain mennä kotiin hauskassa seurassa. "Loti", sanoi Tetuara. "Älä unhota, että sinua tänä iltana odotetaan kuningattaren puutarhassa. Teriä ja Faïmana lähettävät terveisiä sanoen, että he odottavat sinua lähteäkseen kanssasi juomaan teetä kiinalaisten luo -- -- -- Ja jos sinä sallit, tahtoisin minäkin mielelläni olla mukana..." Me palasimme laulaen tietä pitkin, josta oli näköala suuren sinisen, laskevan auringon viime säteiden valaiseman Valtameren yli. Yö laskeutui Tahitin ylle, kuulakkaana ja tähtivaloisana. Rarahu nukkuu metsässään; sirkat virittävät ruohokossa iltalaulunsa, yöperhoset lentelevät suurien puitten välissä -- ja hovinaiset alkavat harhailla kuningattaren puutarhoissa. XXXIII. Kulkiessaan minun seurassani eräällä Papeeten varjoisalla puistokujalla tervehti Rarahu puoleksi ystävällisesti, puoleksi leikillisesti -- mutta myöskin hiukan säikähtyneenä -- omituista olentoa, joka kulki ohitsemme. Hän oli pitkä, kuivettunut nainen, jonka puku ainoastaan muistutti tahitilaista ja joka vastasi tervehdykseen arvokkaasti ja jäykästi kääntyen sitten ympäri meitä katselemaan. Rarahu näytti kiukuissaan kieltään hänelle ja kertoi sitte nauraen, että tuo vanha piika, tuo _puolivalkea_, läpilaiha mestitsi, joka oli erään englantilaisen ja erään maorilaisen tytär, oli ollut hänen opettajattarenaan Papeeten koulussa. Eräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän, Rarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä tulisi hänen seuraajansa opettajan virassa. Rarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta ajatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen _haapiiraan_ (koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta. XXXIV. Minä palasin eräänä aamuna _Rendeeriin_ tuoden muassani sen mieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa... Tamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé kuningattaren puoliso, -- pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä, -- oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän sisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna. Tavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu hyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan _näki hän verta_, hän janosi verta. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja jättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan hänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä pienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton mielessään kuvitella. Pomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. -- Kulkipa palatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet ulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. -- Hänen läsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin villi eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi. Pomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää avoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla katettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset, piirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin... Kaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin vierashuoneeseen. En tavannut siellä kuin yhden henkilön istumassa, nojaten pöytään, jolla paloi kookosöljylamppu... En tuntenut häntä ja hänen vartalonsa ja jäsenensä olivat melkein yli-inhimillisen jykevät; toisella kädellään olisi hän voinut murskata ihmisen kuin hauraan lasin. -- Hänellä oli ihmissyöjän paksut, nelikulmaiset leuat; hänen jykevä päänsä oli painava ja villinnäköinen, ja hänen puoleksi suletuissa silmissään oli harhailevan surullinen ilme... _Ia ora na, Loti!_ (Tervehdin sinua, Loti!) Minä olin pysähtynyt ovelle. Sitten alkoi minun ja vieraan välillä seuraava keskustelu tahitin kielellä: "Kuinka sinä tiedät minun nimeni?" "Minä tiedän, että sinä olet Loti, valkotukkaisen amiraalin pieni ajutantti. Minä olen usein nähnyt sinun kulkevan ohitseni yöllä. Tuletko sinä nukkumaan?" "Entä sinä? Oletko sinä jonkun saaren päällikkö?" "Olen; minä olen suuri päällikkö. Heittäydy tuonne nurkkaan; sieltä saat parhaan patjan." Kun olin päässyt pitkälleni ja kääriytynyt pareooni suljin minä silmäni -- juuri niin paljon, että saatoin tarkata tuota omituista henkilöä, joka oli varovaisesti noussut ja tuli minua kohti. Samalla kuin hän lähestyi oli hiljainen kolina saanut minut kääntämään pääni päinvastaiseen suuntaan, ovelle päin, josta vanha kuningatar juuri tuli esiin. Hän astui hyvin varovasti, paljain jaloin, varpaillaan, mutta matot natisivat kuitenkin hänen raskaan ruumiinsa painosta. Kun mies tuli aivan viereeni, otti hän musliinisen moskiittoverhon ja levitti sen huolellisesti pääni päälle; sitten asetti hän banaanin lehden lamppunsa eteen, ettei valo häiritsisi minua ja palasi istumaan, nojaten päänsä molempiin käsiinsä. Pomaré, joka tuskaisesti oli tarkastellut meitä oven pimeästä aukosta, näytti tutkintoonsa tyytyväiseltä ja katosi... Kuningattarella ei koskaan ollut tapana tulla tähän asuntonsa osaan, ja koska hänen tulonsa oli vahvistanut luuloani toverini vaarallisuudesta, meni minulta kokonaan halu nukkua. Vieras ei kuitenkaan liikahtanut enää; hänen katseensa oli tullut harhailevaksi ja ilmeettömäksi, hän oli unohtanut minun läsnäoloni... Jossain kaukana kuuluivat kuningattaren hovinaiset laulavan jotain Pomotu-saarien _himénéeta_ kaksiäänisesti .-- Ja sitten huusi prinssipuolison, vanhan Ariifaitén ääni: "_Mamu_!" (hiljaa!) "_Te hora a horu ma piti_!" (hiljaa, on keskiyö!) Ja sitten tuli hiljaisuus kuin taikavoimalla. Tuntia myöhemmin ilmestyi vanhan kuningattaren varjo taas oviaukkoon. -- Lamppu oli sammumaisillaan, ja mies oli juuri nukkunut... Samoin tein kohta minäkin, vaikka nukahdinkin aivan kevyesti. Ja kun minä sitten aamun koittaessa nousin lähteäkseni, huomasin, ettei mies ollut liikahtanut paikaltaan; hänen päänsä oli vain luisunut käsien varasta ja lepäsi pöydällä... Minä peseydyin puutarhan perällä, mimosojen alla, raikasvetisessä purossa. Sitten menin minä parvekkeen luo tervehtimään kuningatarta ja kiittämään häntä vieraanvaraisuudestaan. "_Haere mai Loti_", sanoi hän, niin kaukaa kuin minut näki, "_haere mai paraparan_!" (Tule tänne Loti juttelemaan hiukan!) "No, ottiko hän sinut hyvästi vastaan?" "Kyllä", sanoin minä. Ja minä näin hänen vanhojen kasvojensa kirkastuvan ilosta, kun minä ilmaisin hänelle kiitollisuuteni hänen huolenpidostaan. "Tiedätkö, kuka se oli?" sanoi hän salaperäisesti. "Oi! Mutta älä puhu siitä kellekään, Loti... se oli Tamatoa!" Muutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen, sillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein tilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä... Sitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta protestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä joukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa latinaksikaan... XXXV. ... Kukapa osaisi sanoa, missä jonkun maan viehätys piilee? Kukapa taitaisi tajuta tuon sisäisen tutunomaisuuden, tuon määrittelemättömän sävyn, mitä ei mikään inhimillisissä kielissä ilmaise?... Tahitin viehkeydessä on paljon tuota outoa surumielisyyttä, joka painaa kaikkia Valtameren saaria -eristetty asema Tyynenmeren äärettömyydessä -- mereltä puhaltava tuuli -- hyökyaaltojen kohina -- varjojen syvyys -- noiden maorilaisten karkea ja suruinen ääni, jotka kiertelevät laulellen hämmästyttävän korkeiden, valkoisten ja hoikkien kokospalmujen runkojen keskellä... Kuluttaa itseään etsimällä, tajuntaan pyrkimällä, ilmaisumuotoa hakemalla... Turha vaiva -- tuo jokin pujahtaa pois ja pysyy käsittämättömänä... Olen kirjoittanut Tahitista monta pitkää sivua; niissä on yksityiskohtia pienimpienkin taimien ulkonäköön -- sammalien erikoispiirteihin saakka... Luettakoonpa tuo kaikki parhaimmalla tahdolla maailmassa -- onko sitten päästy ymmärtämään? Varmasti ei... Ja sitten: onko lukemisen loputtua kuultu yöllä, Polynesian koralleista valkeilla rannikoilla, onko kuultu, yöllä, _vivon_ [kaislahuilun] surullisen äänen soivan metsien pimennoista tai näkinkenkätorvien kaukana mylvivän? XXXVI. Herkkua. ... "Valkean miehen liha maistuu kypsältä bananilta..." Sen tiedon sain minä vanhalta, Rutumah-saaren maoripäälliköltä Hotoarulta, jonka asiantuntemus tällaisissa seikoissa on eittämätön... XXXVII. ... Rarahu oli kerran vihapäissään nimittänyt minua _pitkäksi, jalattomaksi sisiliskoksi_, ja minä en ensiksi oikein ymmärtänyt sitä... Koska käärme on aivan tuntematon eläin Polynesiassa, oli Rarahun mestitsi-opettajatar, selittääkseen hänelle missä muodossa paholainen oli vietellyt ensimäisen naisen, turvautunut tuohon kuvaannolliseen lauseparteen. Rarahu oli siis tottunut pitämään tuollaista "pitkän jalattoman sisiliskon" muunnosta ilkeimpänä ja vaarallisimpana kaikista eläimistä maan päällä; -- ja siksi oli hän singonnut minulle tuon loukkauksen... Hän oli vielä mustasukkainen, tuo pikku Rarahu parka: hän kärsi siitä, ettei Loti tahtonut kuulua yksinomaan hänelle. Nuo Papeeten illat, nuo toisten nuorten naisten huvitukset, joihin hänen vanhat huoltajansa kielsivät häntä sekaantumasta, saivat hänen lapsellisen mielikuvituksensa liikkeelle -- Etenkin nuo teekutsut kiinalaisten luona, joista Tetuara toi hänelle haaveellisia kuvauksia, teekutsut, missä Teria, Faimana ja muutamat muut "tyhmät neitsyet" kuningattaren saattueesta joivat ja juopuivat. -- Lotikin otti osaa niihin, johtikin niitä joskus, ja se sekoitti Rarahun ajatukset, niin ettei hän ymmärtänyt enää mitään... Kun hän oli solvannut minua kylliksi, rupesi hän itkemään, ja se oli paljoa parempi ponsilause... Siitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa. -- Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman leipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. -- Yön saapuminen oli surullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli syvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin puiden korkean, synkän holvin alla... Minä jäin sinne siihen hetkeen saakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa -- tuon säännöttömällä, kesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama kuin minun lapsuudessa oppimani -- "_Isä meidän, joka olet taivaissa_" -- Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti tuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä, öitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen lausumana. XXXVIII. Oli eräs seikka, jonka Rarahu jo alkoi tuntea, ja jonka hän myöhemmin oli saava katkerasti kokea -- seikka, jota hän ei kyennyt selvästi määrittelemään sielussaan -- eikä varsinkaan ilmaisemaan primitiivisen kielensä sanoilla. -- Hän käsitti hämärästi, että hengen alalla mahtoi olla rotkoja hänen ja Lotin välillä, kokonaisia ajatus- ja tuntemattomia tietomaailmoita. -- Hän tajusi jo meidän rotujemme, käsitystemme, pienimpien tunteittemme pohjimmaisen erilaisuuden: elämän alkeellisimpienkin muotojen ilmaukset erosivat toisistaan meissä molemmissa. -- Loti, joka pukeutui tahitilaisten tavoin ja puhui hänen kieltään, oli hänen mielestään _paupa_ -- suurten merien tuolta puolen, haavemaista saapunut mies -- yksi niitä, jotka muutama vuosi sitten alkoivat tuoda liikkumattomaan Polynesiaan niin paljon kuulumattomia muutoksia, ja aavistamattomia uutuuksia... Hän tiesi myöskin, että Loti kohta lähtisi pois, milloinkaan palajamatta, takaisin kaukaiseen isänmaahansa... Hänellä ei ollut mitään käsitystä noista pyörryttävistä välimatkoista -- ja Tahaapairu vertasi niitä äärettömyyteen, mikä erotti Fatauan kuusta tai tähdistä. Hän arveli esittävänsä Lotin silmissä -- viisitoista- vuotias lapsi kun oli -- vain pientä, merkillistä olentoa, leikkikalua, jonka ohikulkija pian unhottaisi... Hän erehtyi kuitenkin -- Lotikin huomasi vaalivansa häntä kohtaan tunnetta, joka ei enää ollut tavallinen. -- Loti rakasti häntä jo hiukan sydämessään... Hän muisteli veljeään Georges'ia -- häntä, jota tahitilaiset nimittivät Rueriksi, ja joka oli tuonut muassaan tästä maasta himmenemättömiä muistoja -- ja hän tunsi, että niin tulisi hänenkin käymään. -- Lotista näytti hyvin mahdolliselta, että tuo Tetuaran oikun sattumalta alkuun panema seikkailu jättäisi koko hänen elämäänsä syviä, kestäviä jälkiä... Vielä hyvin nuorena oli Loti joutunut euroopalaisen elämän levottomaan piiriin; hyvin aikaiseen oli hän kohottanut sitä verhoa, joka kätkee lapsilta maailman näyttämön; -- äkkiä, kuudentoista ijässä heitettynä Lontoon ja Parisin vilinään, oli hän kärsinyt aikana, jolloin tavallisesti aletaan ajatella... Loti oli hyvin väsyneenä palannut tältä aikaisaamuiselta elämän retkeltä -- ja piti itseään jo hyvin väsähtäneenä. Hän oli tullut syvästi kyllästyneeksi ja pettyneeksi -- koska hän, ehtimättä kasvaa toisten nuorukaisten kaltaiseksi, oli alottanut pienenä, puhtaana ja uneksivana lapsena perheen suloisessa rauhassa varttuen. Hänkin oli ollut pieni villi, jonka sydämeen yksinäisyydessä painui joukko tuoreita ajatuksia ja säteileviä ihanteita. -- Ennen kuin hän lähti uneksimaan Oceanian metsiin, oli hän aivan lapsena jo kauan uneksinut yksinään Yorkshiren metsissä. Lotin ja Rarahun välillä oli suuri paljous salaperäisiä, sielullisia siteitä, maailman molemmissa äärimmäisyyksissä syntyneitä. -- Molemmat olivat he tottuneet yksinoloon ja mietiskelyyn, metsien ja luonnon yksinäisyyteen; molempia miellytti viettää pitkiä hetkiä hiljaisuudessa, loikoen heinikossa tai sammalilla; molemmat rakastivat intohimoisesti haaveilua, musiikkia -- kauniita hedelmiä, kukkia ja raikasta vettä... XXXIX. Tällä hetkellä ei näköpiirissämme ollut pilveäkään... Vielä saisimme viettää viisi pitkää kuukautta yhdessä... Oli hyvin turhaa olla huolissaan tulevaisuudesta... XL. Rarahu viehätti kaikki laulullaan. Kun hän lauleli yksin väreili hänen äänensä niin raikkaina ja suloisina liverryksinä, että vain linnut taikka pienet lapset saattavat niin viserrellä. Kun hän lauloi joukossa, kirjaili hän toisten säveleeseen vallattomia muunnelmia, jotka liikkuivat asteikon kaikkein korkeimmissa äänissä; ne olivat aina hyvin mutkallisia ja ihmeteltävän sointuvia. Apiréssä, niin kuin kaikissa muissakin tahitilaisissa piirikunnissa oli _himéné_-niminen kuoro, joka toimi säännöllisesti johtajan ohjaamana ja esiintyi kaikissa alkuasukkaiden juhlissa. Rarahu oli sen tärkeimpiä jäseniä ja hänen puhdas äänensä kaikui kaikista ylinnä; -- häntä säestävä kuoro kuulosti synkältä ja jäykältä. Etenkin miehet sekoittivat siihen matalia, metallimaisia sointuja, jonkunlaisia mylvähdyksiä, jotka ilmaisivat _dominantin_ ja ne tuntuivat pikemmin kesyttömästä soittokoneesta kuin ihmiskurkusta lähteneiltä. Yhteislaulun täsmällisyydessä olisivat Konservatorionkin kuorolaulajat joutuneet häviölle, ja se synnytti iltaisissa metsissä vaikutelmia, joita ei voi kirjoittamalla kuvailla... XLI. Oli päivän sammumisen aika. Minä olin yksin meren rannalla, Apiréen piirikuntaan kuuluvalla hietarannikolla. -- Odottelin Taimahaa tällä eristetyllä paikalla ja tunsin omituista mielenliikutusta ajatellessani, että tuo nainen tulisi... Eräs nainen tulikin kohta. Huomasi minut kookospalmujen alla ja läheni minua... Yö oli jo tullut, ja kun hän oli aivan lähellä eroitin minä oudot kasvot, jotka katselivat minua nauraen villiä naurua. "Oletko sinä Taimaha?" sanoin minä hänelle. "Taimaha? En. -- Minun nimeni on Tevaruefaipotuaiahutu Papetoian piiristä. Minä pyydystän porsliinisimpukoita riutoilta ja punaista korallia. Tahdotko ostaa sitä?" Odotin vielä puoleen yöhön. -- Seuraavana päivänä sain tietää, että oikea Taimaha oli lähtenyt takaisin saarelleen; minun sanaani ei oltu viety perille, ja hän oli mennyt pois aavistamatta, että Ruerin veli oli odottanut häntä monta tuntia hiekkarannikolla. XLII. Loti John B:lle "Rendeerissä". Taravao, 1872. Hyvä Veljeni John! Sanansaattajalla, joka tuopi sinulle tämän kirjeen, on samalla tehtävänä jättää sinulle koko joukko lahjoja minulta. Siinä on ensiksi töyhtö punaisen phaeton-linnun sulista, hyvin kallisarvoinen kappale, isäntäni, Tehepoon päällikön lahja; sitten kolmirivinen, pienistä, valkeista simpukoista pujotettu helminauha, päällikön vaimon lahja, ja lopuksi pari _reva-reva_ tupsua -- jotka eräs ylhäinen nainen Papeurin piiristä oli pistänyt hiuksiini Taravaon juhlilla. Minä jään tänne vielä muutamaksi päiväksi, päällikön luo, joka oli veljeni ystävä; käytän amiraalin myöntämän loman aivan loppuun. Minulta ei puutu muuta kuin sinun läsnäolosi, veli, että oloni Taravaossa olisi täysin viehättävä. Papeeten ympäristöistä et voi saada käsitystäkään tästä tuntemattomasta seudusta, jonka nimi on Taravaon niemi: rauhaisa, varjoinen, lumoava nurkka -- jättiläismäisine oranssimetsineen, joiden hedelmät ja kukat kauttaaltaan kattavat ihanan maaperän, tuoksuvien ruohojen ja punaisten kukkien alla. Sinne tänne on siroiteltu sitruunanpuisia majoja, missä muinaiset maorit liikkumattomina elävät; siellä on säilynyt alkuasukkaiden vanha vierasvaraisuus: hedelmäateriat vihreistä oksista ja kukista palmikoitujen katosten alla, musiikki, ruokopillien valittavat unisoonot, _himéné_-kuorot, laulut ja tanssit. Minä asun yksin yksinäisessä, pylväiden varaan rakennetussa majassa meren ja korallien yläpuolella. Valkeasta mattovuoteestani näen minä hiukan kumartuessani allani liikkuvan kokonaisen pienen erikoismaailman, ja se on korallien maa. Valkoisten tai ruusunpunaisten haarojen keskellä, merikasvien monimutkaisten oksikkojen välissä liikkuu tuhansia pikku kaloja, joitten värejä voi verrata ainoastaan kolibrien tai jalokivien hohtoon: sinipunervaa, heleän vihreää, kuvaamattoman sinistä -- ja koko joukko pieniä, kaikissa taivaankaaren väreissä säteileviä olentoja, jotka ovat kaiken muun, paitsi kalan muotoisia... Päivällä, ruokalevon rauhaisina tunteina, ihailen minä mietteihini vaipuneena kaikkea tuota, jota luonnontutkijat ja huomioidentekijätkään tuskin tuntevat. Yöllä ahdistaa sydäntäni hiukan tässä Robinsonmaisessa yksinäisyydessä. -- Kun tuuli vinkuu ulkona, kun meri kaiuttaa pimeässä suurta, synkkää ääntään, silloin tunnen minä kuin yksinäisyyden hätää, täällä, tämän kaukaisen saaren merellisimmällä, piiloisimmalla niemellä, -- tuon Tyynen meren mittaamattomuuden, äärettömimmän maan äärettömyyksistä, joka ulottuu aivan suoraan napamantereen salaperäisille rannoille saakka. Eräällä kaksipäiväisellä retkellä Tehaupoon päällikön kanssa sain minä nähdä tuon Vairian järven, joka herättää alkuasukkaissa taikauskoista pelkoa -- Vietimme yhden yön sen rannoilla. Se on outo kolkka, jota harva ihminen on katsellut; joskus saapuu sinne joku euroopalainen uteliaisuudesta: tie on pitkä ja vaikea, ympäristö villi ja autio. -- Kuvitteleppa kuollutta merta tuhannen metrin korkeudessa, hävinneenä keskustan vuorten taa, korkeiden ja jäyhien kallioiden häiritessä sen ympärillä terävillä ulkopiirteillään illan kirkasta taivasta. -- Syvä ja kylmä vesi, jota mikään ei elähytä: ei tuulen puuska, ei ääni, ei elävä olento, ei edes kalakaan... -- "Muinoin", sanoi Tehaupoon päällikkö, "laskeutuivat outosukuiset _tupapahut yöllä vuoristosta ja pieksivät vettä pitkillä merilokin siivillään_". Jos sinä menet kuvernöörin luo keskiviikko-illanviettoon ja tapaat siellä prinsessa Ariitéan, sano hänelle, etten unhota häntä yksinäisyydessäni ja toivon saavani tanssia hänen kanssaan ensi viikolla kuningattaren tanssiaisissa. -- Jos sinä puutarhoissa satut tapaamaan Faimanan tai Terian, voit sanoa heille minun puolestani mitä mieleesi juolahtaa... Rakas, kulta veli, tee minulle se ilo, että menet, Fataua-purolle kertomaan terveiseni pikku Rarahulle, Apiréesta... Tee se minun puolestani, pyydän sinua; sinä olet liian hyvä ollaksesi anteeksi antamatta meille molemmille... Totta tosiaan, minä vannon rakastavani tuota pikku raukkaa kaikesta sydämestäni... XLIII. ... Rarahu ei tiennyt mitään _Taaroa_-jumalasta, yhtä vähän kuin lukuisista jumalattarista hänen seurueessaan; eipä hän edes ollut kuullut puhuttavankaan näistä polynesialaisen jumalaistaruston henkilöistä. Ainoastaan kuningatar Pomaré oli kunnioituksesta rotunsa vanhoja perintätapoja kohtaan oppinut nuo muinaisten jumal'olentojen nimet säilyttäen muistissaan ammoisten aikojen omituisia legendoja. ... Mutta kaikki nuo Polynesian kielen oudot sanat, jotka olivat hämmästyttäneet minua, nuo hämäräsisältöiset, salaperäiset sanat, joilla ei ole vastinetta meidän euroopalaisissa kielissämme, olivat tuttuja Rarahulle ja hän käytti niitä tai selitti niitä minulle harvinaisen, kummallisen runollisesti. "Jos sinä jäisit useammin Apiréehen yöksi", sanoi hän minulle, "oppisit sinä minun seurassani paljon nopeammin koko joukon sanoja, joita Papeetessa asuvat tytöt eivät tiedä. Kun olemme olleet _yhteisen pelon vallassa_, opettaisin minä sinulle _Tupapahuista_ hyvin pelottavia asioita, joita sinä et tiedä..." Ja maorinkielessä on tosiaan paljon sanoja ja kuvia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta ajan pitkään, kun on elänyt alkuasukasten kanssa öisissä metsissä kuunnellen tuulen ja meren voihkinaa, korva tarkaten kaikkia luonnon salaperäisiä ääniä. XLIV. ... Tahitin metsissä ei koskaan kuule minkäänlaista linnunlaulua; maorien korvat eivät tunne tuota naivia soitantoa, mikä muissa ilmanaloissa täyttää metsät ilolla ja elämällä. Tuon synkän varjon alla, köynnöskasvien ja kanervien keskellä, ei mikään lennä, ei mikään liiku, siellä on aina sama outo hiljaisuus, joka tuntuu vallitsevan alkuasukkaiden surumielisessä mielikuvituksessakin. Vuorenrotkoissa näkee vain liitelevän pelottavissa korkeuksissa phaetonin, pienen valkoisen linnun, jonka pyrstössä on pitkä valkea tai vaaleanpunainen sulka. Päälliköt kiinnittivät ennen hiuksiinsa sulkatöyhdön; ja heiltä vaadittiinkin paljon aikaa ja kestävyyttä saadakseen kokoon tuollaisen ylimyksellisen koristeen... XLV. Määrittelemättömiä. Meidän inhimillisellä luonto-raukallamme on eräitä tarpeita, jotka tuntuvat aiotun erikoisesti muistuttamaan meille kuinka epätäydellisiä ja aineestariippuvaisia me olemme -- tarpeita, joihin sekä kuningattarien että paimentyttöjen täytyy alistua -- "vartiankin, joka valvoo Louvren porttia" j.n.e. Kun kuningatar Pomaréta ahdistaa tuollainen epämiellyttävä tilanne, seuraa häntä kolme naista erääseen salaperäiseen komeroon, jonka bananien lehvät peittävät... Ensimäisellä näistä uskotuista on tehtävänä tukea toimituksen aikana hänen painavaa, kuninkaallista olemustaan. Toinen pitää kädessään _buraon_ lehtiä, jotka ovat valitut tuoreimpien ja pehmeimpien joukosta... Kolmas, joka alkaa tehtävänsä, kun toiset ovat sen lopettaneet -- kantaa pullossa sandelin (monoi) tuoksuista kookosöljyä, jolla hän on saanut toimekseen voidella ne kohdat, mitkä buraonlehdillä hierominen on hetkeksi tulehduttanut tai raapinut... Istunnon päätyttyä -- palaa kulkue vakavana palatsiin. XLVI. Rarahu ja Tiahui olivat sättineet toisiaan erittäin kiihkeästi. -- Heidän raikkaista suistaan oli monen minuutin ajan, keskeytymättä ja esteettä tulvinut mitä lapsellisimpia ja päättömimpiä, -- sekä myöskin sopimattomimpia haukkumasanoja. -- Samoinkuin latinalainen, uhmailee tahitilainenkin sanoissa säädyllisyyttä. -- Se oli noiden kahden pikku tytön ensimäinen riita, ja se huvitti suuresti katselijoita; kaikki Fataua-puron rannalla loikoilevat nuoret naiset nauroivat täyttä kurkkua ja kiihottivat heitä: "Sinä olet onnellinen, Loti", sanoi Tétuara. "Sinun tähtesi he riitelevät." Ja minun takiani se todella tapahtuikin. Rarahu oli saanut Tiahuihin kohdistuvan mustasukkaisuuden puuskan, ja siitä johtui väittely. Kuin kaksi naaraskissaa, jotka ovat hyökkäämäisillään ja kynsimäisillään, katselivat molemmat pikkutytöt toisiaan kalvaina, liikkumattomina, vihasta vavisten: "_Tinito oufa_!" (Kiinalaisen hempukka) huusi Tiahui ponsilauseiden loppuessa, viitaten verisesti kauniiseen, vihreään harsohameeseen. "_Oviri, Amutaata_!" (Raakalainen, ihmissyöjä) pisteli Rarahu, joka tiesi ystävättärensä aivan pienenä saapuneen eräältä kaikkein kaukaisimmista Pomotu-saarista -- ja vaikkei Tiahui itse suinkaan ollut ihmissyöjä, oli hänen sukulaistensa keskuudessa varmasti ollut niitä. Haukkumasanat olivat molemmin puolin sattuneet kipeään kohtaan, ja molemmat pikku tytöt raapivat ja purivat kiskoen toisiaan tukasta. Heidät erotettiin. He alkoivat itkeä, ja sitten kun Rarahu oli heittäytynyt Tiahuin syliin päätyivät molemmat toisiaan innolla rakastavat suutelemaan ja syleilemään sydämensä pohjasta... XLVII. Tiahui oli tunteittensa kuohussa suudellut Rarahua nenällään seuraten maorirodun vanhaa, unohtunutta tapaa, joka oli jäänyt hänen mieleensä lapsuudesta barbaarisilla saarilla; hän oli suudellut ystävätärtään asettaen pienen nenänsä Rarahun poskelle ja hengittäen hyvin voimakkaasti. Noin huokuen suutelivat maorilaiset muinoin toisiaan -- huulille suuteleminen on tullut heille Euroopasta... Ja huolimatta kyynelistään valahti Rarahun huulille minua katsellessaan koomillinen yhteisymmärryksen hymy, joka ilmaisi jokseenkin seuraavaa: "Katsos tuota pientä raakalaista!... Olinpa oikeassa sanoessani häntä siksi! Mutta minä pidän hänestä kuitenkin!"... Ja kaikin voimin syleilivät molemmat pikkuiset toisiaan ja hetki sen jälkeen oli kaikki unohdettu. XLVIII. Seuratessa hoikkien kookospalmujen alla Tahitin valkeita hietarannikoita tapaa jollain yksinäisellä paikalla sinistä äärettömyyttä kohti kohoavia, -- menneitten sukupolvien ihmisten maulla valitsemilla kohdilla kuolinkumpuja, suuria korallirykelmiä siellä täällä... Ne ovat _marae'ita_, muinais-aikojen päälliköiden hautoja, ja tarina niiden alla lepäävistä vainajista katoaa satumaiseen, tuntemattomaan menneisyyteen, joka vallitsi ennen Polynesia-saariryhmän löytöä. -- Kaikilla niillä saarilla, missä maoreja asuu, tapaa _marae'ita_ rannikoilla. Rapa-Nui'n salaperäiset saaristolaiset koristivat nämä haudat hirveänaamaisilla, jättiläismäisillä kuvapatsailla, tahitilaiset istuttivat niiden ympärille vain rautapuuryhmiä. Rautapuu on sen seudun sypressi, sen lehvikkö on raukea; merituuli viheltää omituisesti kulkiessaan sen jäykkien oksien välitse... Nuo vuosista huolimatta valkeina, korallin hohtavina pysyneet hautakummut, joiden yli suuret, mustat puut kohoavat, loihtivat mieleen entisajan kamalan uskonnon muistoja: nehän olivat myöskin alttareita, joilla ihmisuhreja teurastettiin vainajien kunniaksi. "Tahiti", sanoi Pomaré, "oli ainoa saari, missä kaukaisimpinakaan aikoina ei syöty uhreja pyhän toimituksen jälkeen, matkittiin vain hirmuaterian menoja. Silmät vain poistettiin kuopistaan, pantiin lautaselle ja tarjottiin kuningattarelle, -- valta-aseman kamala etuoikeus." (_Pomarén suusta kuultua_.) XLIX. Tahaapairu, Rarahun kasvatti-isä, harjoitti niin merkillistä ammattia, ettei meidän Euroopassamme, jossa on niin viljalti kaikenlaisia keksintöjä, ole varmasti vielä koskaan kuviteltu moista. Hän oli hyvin vanha, ja se ei ole niinkään tavallista Valtameren saarilla. Sitäpaitsi oli hänellä parta, valkoinen parta, mikä siellä on vielä harvinaisempaa. Marquesassaarilla on valkoinen parta melkein olematon tuote, jota käytetään kallisarvoisten koristusten valmistamiseen eräiden päälliköiden hiuslaitteisiin ja korviin -- ja siellä hoidellaan ja säilytetään huolellisesti muutamaa vanhusta tämän heidän ruumiillisen olemuksensa osan säännöllistä vuoroviljelystä varten. Vanha Tahaapairu leikkasi kaksi kertaa vuodessa omansa, ja lähetti sen Hivao'aan, kaikkein barbaarisimpaan Marquesassaarista, missä sitä myytiin painoonsa kultaa. L. Rarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä pidin polvillani. Me istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun juurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi hitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän hiljaisuuden keskellä. Sinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä; oli päivä ennen lähtöä. _Rendeer_ tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään Marquesassaarien pohjoisryhmässä. Rarahu oli vakavana ja hartaana vaipunut noihin lapsellisiin haaveihinsa, joihin minä en koskaan päässyt täydellisesti tunkeutumaan. Hetkisen oli hän ollut aivan kokonaan kultaisen valon kirkastamana, ja sitten, säteilevän auringon laskeuduttua meren onkaloihin, piirtyi hän sulavana, sirona varjokuvana auringonlaskun punertamaa taivasta vasten... Rarahu ei ollut koskaan katsellut niin läheltä tuota kammottavaa kappaletta, joka lepäsi polvillani, ja joka hänestä, niin kuin kaikista polyneesialaisista oli hirmuinen pelätin. Saatoin nähdä, että tuo synkeä esine herätti hänen viljelemättömässä sielussaan joukon uusia käsitteitä -- hänen voimatta antaa niille tarkkaa muotoa... Tuo pää oli kai hyvin vanha, -- melkein kivettynyt -- ja tuon punaisen vivahduksen verhoama, joka tämän maan mullasta tarttuu kiviin ja luihin... Kuolema on kadottanut kauhunsa, kun se puhuu niin kaukaa... "_Riaria_!" sanoi Rarahu... Riaria, on tahitilainen sana, jota sana hirvittävä ei täydellisesti vastaa, koska se siellä merkitsee tuota erikoisen synkkää, kuoleman ja aaveiden synnyttämää kauhua... "Mikä sinua pelottaa tässä kalloparassa?" kysyin minä Rarahulta. Hän vastasi osoittaen sormellaan hampaatonta suuta: "Sen nauru, Loti; sen Tupapahunauru..." ... Yö oli jo pitkälle kulunut, kun me palasimme Apiréehen ja Rarahu oli matkan varrella kokenut hyvin suuria kauhuja... Tässä maassa, missä ei ole mitään pelättävää, ei kasvien, eläinten, eikä ihmisten puolelta; missä saattaa nukahtaa minne hyvänsä taivasalle yksin ja aseettomana, säikkyvät alkuasukkaat yöllä, ja vapisevat aaveiden pelosta... Avonaisilla paikoilla, hiekkarannikoilla, tultiin jokseenkin hyvin toimeen; Rarahu puristi kättäni omassaan ja lauloi _himénéeta_ saadakseen rohkeutta... Mutta siellä oli suuri kookospalmumetsä, jonka läpi kulkeminen oli hyvin vaikeaa... Rarahu käveli siellä minun edelläni ojentaen minulle molemmat kätensä taaksepäin -- asento, joka ei juuri ollut mukava nopeasti kuljettaessa. -- Hän tunsi sillä lailla olevansa paremmassa turvassa ja varmempi siitä, ettei tiilenvärinen pääkallo salaa tarttuisi hänen hiuksiinsa... Metsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista leviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät, jotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien ominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden takaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala ryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän lähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa... LI. ... Seuraava päivä oli hyvin rauhaton hyvästijättöpäivä. Illalla luulin vihdoinkin tapaavani Taïmahan. Hän oli palannut Tahitiin, oli minulle kerrottu, ja olin sopinut tapaamisesta erään kuningattaren seuranaisen välityksellä, Fareuten rannikolla yön langetessa... Kun minä määrättyyn aikaan saavuin tälle yksinäiselle paikalle näin minä liikkumattoman naisen, joka näytti odottavan pää peitettynä paksulla, valkealla harsolla... Minä lähestyin ja kutsuin: Taïmaha! Hunnutettu nainen antoi minun monta kertaa toistaa tuon nimen vastaamatta; hän käänsi päänsä poispäin ja nauroi musliiniverhonsa poimujen alla... Vedin hunnun syrjään ja sen alta paljastuivat Faimanan tutut kasvot, ja hän pakeni nauruun purskahtaen. Faimana ei sanonut minulle, mikä rakkausseikkailu oli tuonut hänet tälle paikalle, ja oli kiukkuinen tavatessaan minut siellä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Taïmahasta, eikä voinut antaa minulle mitään tietoja hänestä. Minun oli pakko siirtää tapaamisyritykseni paluuni jälkeen. Tuntui siltä kuin tuo nainen olisi vain taru, tai että salaperäistä voimaa huvitti loitontaa meitä toisistamme säästääkseen meille myöhemmäksi paljon järkyttävämmän kohtauksen... Me lähdimme seuraavana aamuna hiukan ennen päivän nousua. Tiahui ja Rarahu tulivat viimeisten tähtien kalvetessa saattamaan minua rannalle saakka... Rarahu itki viljoja kyyneleitä, vaikkei _Rendeerin_ matkan pitänyt kestää kuin kuukauden verran; hän ehkä aavisti, ettei tuollaista yhdessä viettämäämme suloista aikaa enää tulisikaan... Idylli oli lopussa... Vastoin meidän inhimillisiä odotuksiamme nuo Fataua-puron rannalla kulutetut rauhan ja onnen hetket olivat menneet ohi, milloinkaan palajamatta. TOINEN OSA. I. Kaikenlaista Nuka-Hivasta. (Kappale, jonka voi jättää lukematta, mutta joka ei ole pituudella pilattu.) Nuka-Hivan nimikin tuo mukanaan karkoituksen ja rangaistusvankilan kuvan, vaikkei mikään nyttemmin oikeuta tuota ikävää ajatusta. Jo monta, pitkää vuotta sitten ovat tuomitut jättäneet tämän kauniin maan, ja Taiohaen hyödytön linnake ei enää ole kuin raunio vain. Vapaa ja villi aina vuoteen 1842, kuuluu saari tästä ajasta alkaen Ranskalle. Tahitin, Seurasaarten ja Pomotu-saariston sortuessa on se menettänyt riippumattomuutensa samaan aikaan kuin nuo saariryhmät vapaaehtoisesti luopuivat omastaan. Taiohaessa, saaren pääkaupungissa, asuu toistakymmentä euroopalaista, kuvernööri, luotsi, lähetyspiispa, munkit, neljä nunnaa, jotka pitävät koulua pikku tytöille, ja lopuksi neljä santarmia. Kaikkien näiden keskuudessa eläen saapi maansa menettänyt, vallasta syrjäytetty kuningatar hallitukselta kuuden sadan frangin eläkkeen itseään ja perhettään varten, paitsi sotilaiden elantokustannuksia. Valaanpyytäjälaivat pitivät ennen Taiohaeta lepopaikkanaan ja maa oli alttiina heidän nylkemisjärjestelmälleen. Kurittomat matruusit hajaantuivat alkuasukkaiden majoihin ja pitivät siellä suurta melua. Nyttemmin, kiitos neljän santarmin vaikuttavan läsnäolon, huvittelevat he mieluummin lähisaarilla. Nuka-Hivan saaristolaiset olivat ennen hyvin lukuisat, mutta euroopalaisten tuomat, uudet kulkutaudit ovat supistaneet heidän joukkonsa vähemmäksi kuin kymmenenneksi osaksi entisestä. Heidän ruumiinmuotojensa kauneus on kuuluisa ja Marquesassaarien rotua kehutaankin yhdeksi ihmiskunnan kauniimmista. Vaaditaan kuitenkin jonkunverran aikaa, että tottuisi noihin omituisiin kasvoihin ja löytäisi viehättävää niistä. Naisilla, joitten vartalo on niin siro ja suhteellinen, on karkeat piirteet, kuin kirveellä veistetyt, ja heidän kauneutensa laatu on kaikkien lakien ulkopuolella. He ovat Taiohaessa ottaneet käytäntöön pitkät, tahitilaiset musliiniviitat; he pitävät tukkaansa puolilyhyenä, pörröllään, kähärällä ja käyttävät hajuaineena sandelia. Mutta maan sisäosissa ovat nuo naispuvut perin yksinkertaistetut. Miehet tyytyvät kaikkialla kapeaan vyöhön, koska ihopiirrokset vastaavat heidän mielestään täysin sopivaista pukua. Niinpä ovatkin he tatuoidut perin huolekkaasti, äärimmäisellä taidolla -- mutta omituisen mielenoikun vuoksi ovat nuo piirrokset sijoitetut vain ruumiin toiseen puoliskoon, oikeaan tai vasempaan, kun toinen puoli jää valkeaksi, tai melkein. Heidän kasvojensa poikki kulkevat, tummansiniset piirrot tekevät heidän ilmeensä hurjan raakalaismaisiksi, korostaen oudosti silmien valkuaista ja hampaiden kiilloitettua emaljia. Lähisaarilla, jotka harvemmin joutuvat kosketuksiin euroopalaisten kanssa, ovat kaikki sulkatöyhtöjen eriskummaisuudet vielä käytännössä, samoin kuin pitkiksi kaulanauhoiksi pujotetut hampaat ja mustat, korviin kiinnitettävät villatupsut. Taiohae täyttää syvän lahden keskustan korkeiden, ja oikullisesti käpertyneiden vuorten äkkijyrkkien rinteiden syvänteessä. -- Paksu vehreys on valahtanut koko seudun ylle kuin loistava viitta; koko saari on sekava ryhmä puita, joiden mehu on hyödyllistä tai kallisarvoista, ja tuhannet kookospalmut, seisoen korkeina notkuvine runkoineen, häilyttävät alituisesti latvojaan muun metsän yläpuolella. Majat, joita pääkaupungissa on hyvin vähän, ovat sopivasti hajaantuneet pitkin varjoista kujaa, joka mutkittelee rannikon piirteiden mukaan. Tämän viehättävän, mutta laatuaan ainoan tien takana, johtaa vuoristoon muutamia metsän varjostamia polkuja. Saaren sisäosa on kuitenkin niin sekavanaan metsiä ja kallioita, että harvoin tekee mieli mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu -- ja liikettä lahdesta toiseen välittävät meritse alkuasukkaiden alukset. Vuoristossa piilevät vanhat maorihaudatkin, kaikkien kammon esineinä ja kauheiden Tupapahujen olinpaikkoina -- -- -- Taiohaen kaduilla on vähän kulkijoita; Nuka-Hivassa ei ollenkaan tunneta meidän euroopalaisen elämämme ainaista levottomuutta. Alkuasukkaat viettävät suurimman osan päiväänsä kyyristyneinä raajojensa edustalla, liikkumattomina kuin sfinksit. He ravitsevat itseään, niin kuin tahitilaisetkin, metsiensä hedelmillä ja kaikki työnteko on heille tarpeetonta... Jos joku heistä silloin tällöin menee vielä kalastamaan herkuttelun halusta, ovat useimmat mieluimmin sitä vaivaa näkemättä. _Popoi_, yksi heidän hienostuneimmista ruokalajeistaan, on barbaarinen sekoitus hedelmiä, kalaa ja maassa mädätettyjä rapuja. Tuon ravinnon haju ei ole sanoin kuvattavissa. Ihmissyönti, joka vielä on vallalla Hivaossa (tai Dominiquessa), eräässä lähisaarista, on Nuka-Hivalla ollut unohdettuna jo useita vuosia. Lähetyssaarnaajien ponnistukset ovat aiheuttaneet tuon onnellisen muutoksen kansallisissa tavoissa; muissa suhteissa ei alkuasukkaiden pintapuolinen kristillisyys kuitenkaan ole vaikuttanut mitään heidän elinmuotoihinsa, ja heidän tapojensa löyhyys voittaa kaikki käsitykset... Alkuasukkaiden keskuudessa tapaa vielä useita heidän jumalansa kuvia. Se on iljettävänaamainen olento, joka muistuttaa ihmisen sikiötä. Kuningattarella on neljä tuollaista hirviötä viuhkansa varteen veistettyinä. II. Rarahun ensimäinen kirje Lotille. (Valaanpyytäjä-laivan tuoma Marquesas-saarille.) Apiré i te 10 no mati 1872. Apiré, 10 p. toukok. 1872. E Loti, tau taio rahi e, Oi, Loti, minun armas ystäväni, E ta u tane iti here rahi, Oi! pieni, rakas puolisoni, ia ora na oe minä tervehdin sinua I te Atua mau. oikean Jumalan nimessä. Tau mafatu merahi peapea Minun sydämeni on surullinen siitä, että sinä no te mea ua raveatuoe, olet mennyt kauas pois, no te mea aita nau minmiri faahou ia oe. siitä, etten näe sinua enää. I tui nei ra, Nyt pyydän minä sinua, O tau hoa iti here rahi, oi minun pieni, armas ystäväni, la tae mau atu teie nei rata ia oe kun tämä kirje saapuu sinulle, e papai noa mai oe ia u kirjoittamaan minulle, I to oe na mau manao rii, että saisin tietää ajatuksesi, la mauruuru noa ea vau. että minä olisin tyytyväinen. E riro ra paha Ehkäpä on tapahtunut, ua ruri e to oe na manao että ajatuksesi ovat kääntyneet pois minusta, te huru iho a rahoi la te taata nei niin kuin täällä käy miehille, la taa e atu i taua ra vahine. kun he ovat jättäneet vaimonsa. Aita roa tu e parau rii api i Apiré nei, Apiréssä ei ole mitään uutta tällä hetkellä, maori ra n o Turiri, jollei kuitenkin se, että tau pifare iti here rahi, ua merahi mauiui, minun rakkahin kissani, on hyvin sairas, e pohe paha roa ino la oe e haere mai faahou. ja on ehkä aivan kuollut, kun sinä palaat. Tirara tau parau iti. Minä olen lopettanut pienen puheeni. La ora na oe. Tervehdin sinua. Rarahu. III. Kuningatar Vaekehu. -- -- -- Kun seurataan Taiohaen kadun vasenta puolta saavutaan kirkkaan lähteen luo, kuningattaren kaupunginosaan. Baniansin jättiläismäiseksi kasvanut viikunapuu levittää surullista varjoaan kuningattaren majan yli. -- Sen käärmemäisesti kiemuroivien juurien mutkien välissä tapaa istumassa naisia, jotka ovat useimmiten puetut kullankeltaisiin viittoihin, mitkä tekevät heidän ihonsa kuparin väriseksi. Heidän kasvojensa piirteet ovat karkean kovat, ja he katselevat tuloanne villein, ivallisin ilmein. Istuen päivät päästään puoliunessa, pysyvät he liikkumattomina ja mykkinä kuin epäjumalien kuvat. Se on Nuka-Hivan hovi, kuningatar Vaekehu seuranaisineen. Tästä vähemmän puoleensavetävästä ulkonäöstä huolimatta ovat nuo naiset hyvin hyväluontoisia ja vieraanvaraisia; he ovat ihastuneita, jos ulkomaalainen istahtaa heidän viereensä ja tarjoavat hänelle aina kookospähkinöitä ja oransseja. Elisabeth ja Atéria, molemmat ranskaa puhuvat hovinaiset, tekevät teille silloin kuningattaren puolesta lapsellisia kysymyksiä viime Saksansodasta. He puhuvat paljon, mutta hitaasti, korostaen joka sanan omituisella tavalla. Taistelut, joihin on ottanut osaa yli tuhatta sotilasta, saavat heidät epäuskoisesti naurahtamaan; meidän armeijaimme suuruus käy heidän käsityskykynsä yli. Kuitenkin heikkeni keskustelu pian, heille riittää muutaman lauseen vaihtaminen, heidän uteliaisuutensa on tyydytetty ja kun vastaanotto loppuu, muumioituu hovi taas ja teette te mitä hyvänsä mielenkiinnon herättämiseksi ei kukaan enää välitä teistä. Ranskan hallituksen toimesta rakennettu kuninkaallinen asunto sijaitsee yksinäisessä nurkkauksessa kookospalmujen ja tamariskipensaiden ympäröimänä. Mutta meren rannalla, tuon vaatimattoman asunnon rinnalla ilmaisee toinen maja, loistotalo, joka on rakennettu kaikkia alkuasukkaiden ylellisyyskeinoja käyttämällä, vielä tuon alkuperäisen rakennustaiteen koko hienouden. Mustista veistämättömistä kivistä rakennetulta leveältä perustalta kohoten kannattavat raskaat, komeat puuhirret salvosta. Rakennuksen holvit ja seinät ovat muodostetut tuhansien joukosta valituista sitruunapuun oksista, suorista ja kiiltävistä kuin ruoko, ja kaikkia noita aineksia yhdistävät toisiinsa eriväriset sidenuorat, jotka ovat sovitetut muodostamaan säännöllisiä, monimutkaisia kuvioita. Siellä viettää vielä hovi, kuningatar ja hänen poikansa pitkiä hetkiä liikkumattomuudessa ja levossa katsellen verkkojensa kuivumista ankarassa auringonpaisteessa. Ajatukset, jotka piirtelevät vakoja kuningattaren omituisille kasvoille, pysyvät kaikilta salattuina, ja hänen ainaisten unelmiensa arvoitus on ratkaisematon. Onko tuo surumielisyyttä vai tylstymistä? Miettiikö hän jotain, vai eikö? Sureeko hän riippumattomuuttaan ja häipyvää kesyttömyyttä ja kansaansa, joka rappeutuu ja karkaa hänen käsistään? -- -- -- Atéria, hänen varjonsa ja koiransa, saattaisi ehkä tietää sen: ehkäpä tuo tyttö, jota ei voi välttää, kertoisikin sen meille, mutta kaikki saattaa uskomaan ettei hänkään sitä tiedä; ja saattaapa olla, ettei hän ole koskaan sitä ajatellutkaan. Vaekehu suostui mielellään olemaan usean muotokuvapainoksensa mallina; koskaan ei tyynempi malli ole sallinut tarkastella itseään niin hätäilemättä. Tuo sortunut kuningatar paksuine, harjamaisine hiuksineen pysyy vielä suurena ylväässä puhumattomuudessaan... IV. Vaekehun kuolinkamppailu. Kun minä eräänä iltana kuljin yksin kuutamolla pitkin puiden varjostamaa polkua, joka johtaa vuoristoon, kutsuivat seuranaiset minua. Jo kauan sairastettuaan oli heidän hallitsijattarensa, sanoivat he, kuolemaisillaan. Hän oli jo saanut lähetyspiispalta viimeisen voitelun. Maassa maaten väänteli Vaekehu tatuoituja käsivarsiaan osoittaen kaikkia ankarimman tuskan merkkejä. Hänen seuranaisensa istuivat hänen ympärillään paksut hiukset epäjärjestyksessä ja voihkivat ja surivat (raamatullisen sanontatavan mukaan, joka täydellisesti ilmaisee heidän erikoisen valitustapansa.) Meidän sivistyneessä maailmassamme näkee harvoin niin mieltäjärkyttäviä kohtauksia; tuossa alastomassa majassa, jossa ei tiedetty mitään noista kalmanvarusteista, mitkä Euroopassa lisäävät kuoleman kamaluutta, huokui tuon naisen hengenhädästä outoa runoutta, täynnä katkeraa surumieltä... Ylihuomenna, aikaiseen aamulla, jätin minä Nuka-Hivan, ollakseni sinne palaamatta ja saamatta tietää oliko kuningatar lähtenyt tapaamaan esi-isiään, vanhoja, tatuoituja kuninkaita. Vaekehu on Nuka-Hivan viimeinen kuningatar. Oltuaan ennen pakana ja hiukan kannibalismiin taipuva oli hän kääntynyt kristinuskoon ja kuoleman lähestyminen ei herättänyt hänessä minkäänlaista kauhua. V. Kalman kartanoilla. Meidän poissaolomme oli kestänyt tasan kuukauden, toukokuun 1872. Oli pimeä yö kun _Rendeer_ palasi ankkuroidakseen Papeeten redille kesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla. Kun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien varjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi: "Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua Apiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen. Hänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu kuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten kanssa kuolinvalvojaisiin." "Me odotimme sinua joka päivä", jatkoi Tiahui, "ja me kiinnitimme usein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun valkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me _Rendeerin_; sitten näimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin minä tänne sinua odottamaan." Me seurasimme rannikkoa päästäksemme maaseudulle. Me astuimme nopeasti pitkin läpikastuneita teitä. Koko päivän oli sadellut talven viimeistä, suurta sadetta ja tuuli ajeli yhä paksuja, mustia pilviä. Tiahui kertoi minulle tiellä, että hän kaksi viikkoa sitten oli mennyt naimisiin muoren, Teharo-nimisen tahitilaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Apirén piirikunnasta asuakseen miehensä kanssa Papeurissa, joka oli kahden päivänmatkan päässä lounaassa. Tiahui ei enää ollut tuo pikkuinen hymysuinen ja hilpeä tyttö, jonka olin tuntenut. Hän jutteli vakavasti; hän tuntui naisellisemmalta ja vakaantuneemmalta. Kohta olimme me metsässä. Fataua-puro kohisi kivillä virraksi kasvaneena, tuuli heilutteli kastuneita oksia päittemme päällä ja peitti meidät suurilla vesipisaroilla. Kaukaa näkyi valo, joka kimmelsi puitten välissä, majasta, joka sulki sisäänsä Tahaapairun ruumiin. Tuo maja, joka oli suojannut minun pikku ystävättäreni aikaisinta lapsuutta, oli soikea, matala kuin kaikki tahitilais-rakennukset ja rakennettu suurista, mustista vierinkivistä kootulle kivijalalle. Sen seinät oli tehty buraon hoikista oksista, jotka oli asetettu pystysuoraan, jonkun matkan päähän toisistaan kuin häkin pienat. Niitten välistä saattoi erottaa liikkumattomia ihmisolentoja, joiden haaveelliset varjot liikkuivat sinne tänne tuulen lampun liekkiä heilutellessa. Kun minä olin astumaisillani kuolintalon kynnyksen yli, sysäsi Tiahui minut äkkiä oikealle -- minä en ollut nähnyt kuolleen suuria jalkoja, jotka ulottuivat oven eteen sen vasemmalta puolelta. Olin ollut törmäämäisilläni niitä vasten -- väristys kävi ruumiini läpi ja minä käänsin pääni pois päästäkseni näkemästä niitä. Siellä oli viisi tai kuusi naista, jotka istuivat rivissä seinän vierustalla -- ja heidän keskellään Rarahu, tuijottaen ovea hätäisin, synkin katsein. Rarahu oli tuntenut minut askeleitteni äänestä, juoksi luokseni ja veti minut mukanaan ulos. VI. Me olimme syleilleet toisiamme pitkän aikaa, puristautuen sylitysten käsivarret toistemme ympäri kiedottuina, ja sitten olimme me molemmat istuutuneet kosteille sammalille, lähelle majaa, jossa vainaja lepäsi. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan pelätä enää ja me juttelimme aivan hiljaa kuin kuoleman kupeella. Rarahu oli yksin maailmassa, hyvin yksin. Hän oli päättänyt lähteä seuraavana päivänä sen pandanuskaton alta, missä hänen ijäkkäät vanhempansa juuri olivat kuolleet. "Loti", sanoi hän niin hiljaa, että hänen suloinen äänensä soi kuin henkäys korvassani, "Loti, tahdotko että asuisimme yhdessä jossain Papeeten talossa? Me eläisimme niin kuin elivät sinun veljesi Rueri ja Taimaha, niin kuin elävät monet muut ja ovat onnellisia ja joille ei kuningattarella eikä kuvernöörillä ole mitään sanomista. Minulla ei enää ole maailmassa muita kuin sinä ja sinä et voi hyljätä minua... Tiedäthän sinä, että on olemassa sinun maalaisiasi, jotka ovat niin ihastuneet sellaiseen olotilaan, että ovat muuttuneet tahitilaisiksi ollakseen koskaan pois lähtemättä -- -- --" Minä tiesin sen hyvin, tunsin täydellisesti tuon huolettomuuden ja hekuman kaikkivoivan viehätyksen, ja sen vuoksi pelkäsin minä sitä hiukan... Sillä aikaa olivat valvojanaiset yksitellen tulleet ulos hiljaa hiipien ja olivat poistuneet Apirén polkuja pitkin. Oli hyvin myöhä... "Mennään nyt sisälle", sanoi hän. Pitkät, paljaat jalat näkyivät ulkoakin; me kuljimme niiden ohi tuntien molemmat saman kauhunvärähdyksen. Kuolleen luona ei enää ollut kuin yksi kyyristynyt nainen, sukulainen, joka puoli ääneen haasteli itsekseen. Hän toivotti minulle "hyvää iltaa" matalalla äänellä ja sanoi: "A parahi oe!" (Istuudu!) Nyt katselin minä tuota vanhusta, jonka yllä väreili alkuasukaslampun himmeä valo. -- Hänen silmänsä ja suunsa olivat puoleksi auki, hänen valkoinen partansa oli kai kasvanut kuoleman jälkeen, -- se oli kuin köynnöskasvi ruskean kiven ympärillä, hänen pitkät, sinisellä tatuoidut käsivartensa, jotka jo kauan olivat olleet kankeat kuin muumion, olivat jännittyneet suoriksi ruumiin molemmin puolin -- Erikoisesti silmiin pistävät tässä kuolinnaamiossa olivat polyneesialaisen rodun ominaiset tunnusmerkit, sen maorilaiset omituisuudet. Koko olento oli Tupapahun ihanteellinen perikuva. Koska Rarahu oli seurannut minun katsettani, sattuivat hänenkin silmänsä ruumiiseen; hän vavahti ja käänsi silmänsä pois. Pikku raukka taisteli pelkoa vastaan; hän tahtoi kaikissa tapauksissa pysyä sen luona, joka omalla tavallaan oli pitänyt huolta hänen lapsuudestaan. -- Hän oli vilpittömästi itkenyt vanhaa Huamahinea, mutta tuo nyt jäykistyvä vanhus oli tuskin tehnyt muuta kuin _antanut hänen kasvaa_; hän ei ollut kiintynyt ukkoon kuin kunnioituksen ja velvollisuuden tunteilla; tuo pelottava, majassa lepäävä ruumis herätti hänessä vain ääretöntä kauhua... Tahaapairun vanha sukulainen oli nukahtanut. -- Vesi lankesi virtanaan puille ja olkikatolle omituisesti kohisten, oksien suhistessa ja kamalasti ratistessa. -- Tupapahut olivat läsnä metsässä, keräytyen meidän ympärillemme katsellakseen kaikista seinänraoista tuota uutta olentoa, joka aamusta alkaen kuului heihin. Odotti joka hetki, että heidän kalmankarvaiset kätensä pistäisivät esiin pienojen välistä... "Ole täällä, Loti hyvä", sanoi Rarahu... "Jos sinä lähdet, olisin minä huomena kuollut kauhusta." -- -- -- -- Ja minä jäin koko yöksi hänen luokseen pitäen hänen käsiään omissani; minä jäin hänen luokseen aina siihen saakka kuin aikaisin kajastus alkoi tunkeutua hänen majansa pienojen välistä. -- Hän oli lopulta nukahtanut, pieni suloinen, laihtunut ja murheellinen pääparka olkaani nojaten. Minä laskin hänet aivan hiljaa matolle ja läksin hiipien pois -- -- -- Minä tiesin, että Tupapahut häviävät aamulla, ja että minä tällä hetkellä voin vaaratta jättää hänet. -- -- -- VII. Majanmuutto. -- -- -- Palatsin lähellä, kuningattaren puutarhojen takana, erään Papeeten kaikkein vehreimmän ja rauhallisimman lehtokadun varrella, oli pieni tuore ja yksinäinen maja. -- Se oli rakennettu niin korkean kookospalmuryhmän juurelle, että se niihin verrattuna oli kuin kääpiöiden asumus. -- Siinä oli kadulle päin parveke, jota vanilja-köynnökset koristivat. -- Takana oli aidattu alue täynnä mimosoja, punakukkaisia laakereita ja hibiskus-pensaita sekavana ryhmänä. -- Punaisia kukkia kasvoi kaikkialla ympäristössä ja ikkunoilla, hulmahtaen sieltä huoneisiin saakka. -- Koko päivän oli piiloisa nurkkamme varjossa ja sen rauha ei koskaan häiriytynyt. Sinne asettui Rarahu asumaan minun kanssani viikon kasvatusisänsä kuoleman jälkeen. Niin oli hänen unelmansa täyttynyt. VIII. Muo faré. Eräänä kauniina päivänä keskellä Etelän talvea -- 12 p. kesäkuuta 1872 -- oli meillä suuri vastaanotto. Se oli _muo faré_ (tupaantuliaiset). Me tarjosimme suuren _amuraman_, illallisen ja teetä. -- Vieraiden lukumäärä oli suuri ja tilaisuuteen oli palkattu kaksi kiinalaista, jotka olivat taitavia hienojen inkiväärileivosten teossa -- ja osasivat valmistaa omituisen näköisiä _kohokeruokia_. Kutsuttujen joukossa oli ensiksi John, veljeni John, joka kulki sikäläisten juhlien keskellä kuin kaunis, mystillinen olento, selittämätön tahitilaisten mielestä, jotka eivät koskaan keksineet tietä hänen sydämeensä, eikä hänen vastakääntyneen puhtautensa arkaa paikkaa. Siellä oli vielä Plumket, jota sanottiin Rémunaksi -- prinssi Tuinvira, nuorin Pomarén pojista -- ja pari muuta tuttua _Rendeeristä_. -- Ja sitten koko joukko hovin nautinnonhaluisia seuranaisia: Faimana, Teria, Maramo, Raurea, Tarahu, Erere, Tauna, aina mustaan Tetuaraan saakka. Rarahu oli unohtanut pikkutyttömäisen vihansa kaikkia noita naisia kohtaan, kun hän nyt sai talon emäntänä ottaa heidät vastaan -- aivan samoin kuin Ludvig XII, Ranskan kuningas, unohti Orleansin herttuan loukkaukset. Yksikään vieraista ei ollut jäänyt tulematta ja illalla, yhdentoista aikana, oli talo täynnä musliiniviittaisia nuoria naisia, kukkaseppeleillä koristettuina, jotka iloisesti joivat teetä, mehua ja olutta, pureskellen sokeria ja makeisia, _himeneitä_ laulellen. Illan kuluessa sattui hyvin valitettava tapaus englantilaisen sopivaisuuden kannalta katsoen. Rarahun iso kissa, joka oli samana aamuna tuotu Apirésta, ja joka oli varovaisuuden vuoksi suljettu kaappiin, esiintyi äkkiä pöydällä, kauhuissaan, päästäen epätoivon huutoja, kaataen kuppeja ja hypellen akkunaruutuja vasten. Sen pieni emäntä suuteli sitä hellästi ja pisti sen jälleen kaappiin. Välikohtaus loppui siihen ja muutamaa päivää myöhemmin tuli tuosta samaisesta Turirista, täydellisesti kesyttyneenä, oikea kaupunkilaiskissa, paraiten kasvatettuja ja seuraa rakastavia. Näiden loistavien illallisten aikana ei Rarahua enää olisi tuntenut entisekseen; hän oli puettu uuteen pukuun, kauniiseen valkomusliiniseen laahustinhameeseen, joka teki hänet vallan arvokkaan näköiseksi; hän hoiti emännän virkaa kotonaan vapaasti ja sirosti -- hämmentyi hetkeksi ja punastui sitten, mutta aina hän oli viehättävä. -- Minulle lausuttiin kohteliaisuuksia armaastani; naisetkin, Faimana ensimäisenä, sanoivat: "_Merahi menehenehe_!" (Kuinka sievä hän on!) John oli vakavahko, mutta hymyili kuitenkin hyväntahtoisesti hänelle. -- Rarahu säteili onnea; nyt astui hän Papeeten nuorten naisten joukkoon; astui loistavasti, voittaen kaiken, mitä hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli saattanut tajuta tai toivoa. Näin astui hän iloisesti kohtalokkaan askeleen. Metsässä kasvanut pikku taimi parka, hän joutui kuin useat muutkin teennäiseen, epäterveelliseen ilmastoon, missä hän tuli näivettymään ja kuihtumaan. IX. Rauhan päiviä. Meidän päivämme kuluivat aivan hitaasti suurten kookospalmujen juurella, jotka majaamme varjostivat. Noustiin joka aamu ylös hiukan auringon nousun jälkeen, mentiin portista kuningattaren puutarhoihin, ja siellä, palatsin purossa, mimosojen alla, uitiin hyvin kauan -- ja sillä oli erikoinen viehätyksensä Tahitin puhtaan aamu-ilman raikkaudessa. Tuo kylpy piteni tavallisesti vielä hovin naisten kanssa huolettomasti haastellessa, ja niin meni aika aina keskipäivän ateriaan saakka. Rarahun päivällinen oli aina hyvin yksinkertainen; niin kuin ennen Apiréssa tyytyi hän leipäpuun paistettuihin hedelmiin ja muutamaan sokerileivokseen, joita kiinalaiset tulivat myymään meille joka aamu. Sitten kului suurin osa päiväämme nukkumiseen. -- Ne, jotka ovat asuneet troopillisessa ilmanalassa, tuntevat keskipäivän unen hyvää tekevän, veltostuttavan vaikutuksen. -- Asuntomme parvekkeen alle ripustimme me aloekuituisia riippuverkkoja ja siellä vietimme pitkiä hetkiä unelmoiden ja nukkuen sirkkojen tuudittavasti siristessä. Iltapäivällä saapui useimmiten ystävämme Teurahi pelaamaan korttia Rarahun kanssa. -- Rarahu, joka oli antanut neuvoa itselleen écartéen salaisuudet, rakasti intohimoisesti, niin kuin kaikki tahitilaiset, tuota Euroopasta tuotua peliä. Ja nuo kaksi nuorta naista viettivät tarkkaavina ja vakavina tuntikausia, istuen vastatusten matolla, noiden kahdenneljättä pienen, kirjavan kuvion täydellisissä lumoissa niiden liukuessa heidän sormiensa lomitse. Vielä harrastimme me korallinkalastusta luodoilla. -- Rarahu seurasi minua usein kanotissa näille retkille, missä me polskimme viileässä, sinisessä vedessä hakien harvinaisia koralleja tai porsliinisimpukoita. -- Meidän hoitamattomassa puutarhassamme oli aina gardenia- ja oranssipensaikkojen alla näkinkenkiä kuivamassa, koralleja valkenemassa auringon paisteessa, sekoittaen monimutkaiset haarukkansa ruohoon ja punaisiin kukkiin. Nyt me vietimme tuota eksoottista, rauhallista ja auringonpaisteista elämää, tuota tahitilaista elämää, niin kuin veljeni Rueri oli sitä muinoin viettänyt, sellaisenaan kuin minä olin aavistanut ja toivonut noissa lapsuuteni merkillisissä unelmissa, jotka lakkaamatta johtivat minut näihin kaukaisiin, aurinkoisiin maihin. -- Aika kului, ja aivan hiljaa kutoutuivat ympärilleni nuo tuhannet pienet, sekavat langat, kehrättyinä kaikista Valtameren maiden viehätyksistä, jotka vähitellen muodostavat vaarallisia verkkoja, menneisyyden, isänmaan ja perheen verhoonsa peittäviä huntuja, kietoen sisäänsä lopulta niin, ettei enää pääsekään pakoon -- -- -- -- -- -- Rarahu lauloi aina paljon. Hän muodosti itsekseen monenlaisia, hentoja linnunääniä; joskus vihlovia, joskus pehmeitä kuin lehtokertun, ja ne nousivat aina asteikon äärimmäisiin ääniin saakka. -- Hän oli yhä Apirén _himene_kuoron tärkeimpiä jäseniä. Metsissä vietetystä lapsuudestaan oli hän säilyttänyt taipumuksen mietiskelevään, unelmoivaan runouteen, hän muutti lauluksi alkuperäiset mielteensä, hän sepitti _himeneitä_, joiden hämärää, villiä sisällystä eivät euroopalaiset voisi tajuta, jos koetettaisi kääntää niitä heille. -- Mutta minusta oli noissa kummallisissa lauluissa omituinen, surumielinen viehätys -- etenkin silloin, kun ne hiljalleen kohosivat Oceanian keskipäivän suuresta hiljaisuudesta... Kun ilta tuli, puuhaili Rarahu yleensä laitellen kukkaseppeleitään yöksi. -- Mutta harvoin teki hän itse niitä; muutamat kiinalaiset olivat kuuluisia siitä, että osasivat tehdä hyvin erikoisia seppeleitä. Yhdistämällä luonnollisten kukkien lehtiä ja teriöitä, onnistui heidän muodostella uusia, haaveellisia kukkamuotoja -- oikeita valekukkia, joissa välkkyi teennäinen, kiinalainen sirous. Valkoisen ambrantuoksuisen gardenian kukkia käytettiin aivan tuhlaamalla noihin kummallisiin seppeleihin, jotka olivat Rarahun ylimpiä ylellisyysesineitä. Toinen koriste, _juhlallisempi_ kuin yksinkertainen kukkaseppele, oli _piia_-kiehkura, joka tehtiin riisin hienosta valkeasta oljesta, ja sellaisia osasivat tahitilais-tytöt kietoa sormillaan sievästi, tavattoman näppärällä taidolla. _Piia_-seppeleen päälle asetettiin _reva-reva_ (verbi _reva-reva_ merkitsee liehua), joka täydensi juhlallisen tukkalaitteen ja hulmusi kuin pilvi pienimmässäkin tuulenhenkäyksessä... _Reva-revat_ ovat suuria, läpinäkyvistä, ohuista nauhoista tehtyjä töyhtöjä, jotka tahitilaiset tekevät vihreän kullan vivahteisiksi kookospalmun ytimellä. Me vietimme yhä tyynen onnen aikaa, mutta se ei ollut kuitenkaan samaa kuin nuo syvässä rauhassa, huolettomassa ilossa Fatauan metsässä kuluneet päivät. Siinä oli jotain rauhattomampaa, surullisempaa. -- Minä rakastin Rarahua yhä enemmän, koska hän oli yksin maailmassa, koska hän Papeeten asukkaiden mielestä oli minun vaimoni. -- Kahdenkeskeisen elämän suloiset tottumukset yhdistivät meidät yhä lähemmin joka päivä; ja kuitenkaan ei tuolla elämällä, jonka lumoissa me molemmat elimme, voinut olla huomenta, se loppuisi kohta lähtöön ja eroon -- -- -- -- -- -- Erojen eroon, joka asettaisi meidän välillemme meriä ja mantereita ja maailman pelottavan paksuksi seinäksi -- -- -- X. -- -- -- Olimme päättäneet mennä yhdessä käymään Tiahuin luo, hänen kaukaiseen piirikuntaansa, ja Rarahu oli jo kauan edeltäpäin suuresti iloinnut tuosta matkasta. Eräänä kauniina aamuna läksimme molemmat jalan käymään Faan tietä pitkin, kuljettaen olallamme kevyeitä, tahitilaisia matkatavaroitamme: valkean paidan minulle, kaksi _pareota_, ja vaaleanpunaisen musliini-_tapo'n_ Rarahulle... Tässä onnellisessa maassa matkustetaan niin kuin kulta-aikana lie matkustettu, jos matkat olisivat keksityt niin kaukaisina aikoina. Ei ole tarvis ottaa mukaansa aseita, ei ruokavaroja, ei rahaa; vieraanvaraisia ollaan kaikkialla, ystävällisesti ja ilmaiseksi, ja koko saarella ei ole muita vaarallisia eläimiä kuin muutamia euroopalaisia siirtolaisia; mutta nekin ovat vielä hyvin harvinaisia ja paikallistuneet melkein yksinomaan Papeeten kaupunkiin -- -- -- Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Papassa, jonne saavuimme auringon laskiessa käveltyämme päiväkauden. Samaan aikaan palasivat alkuasukas-kalastajat mereltä heikoissa kylkiäispuuveneissään. Piirikunnan naiset odottelivat heitä rannalle kokoontuneina, ja meillä ei ollut muuta vaikeutta kuin valinta yösijan saadaksemme. Toinen toisensa jälkeen saapuivat hoikat venheet kookospalmujen alle; alastomat soutajat pieksivät vettä voimakkailla melan iskuilla ja soittivat meluisasti näkinkenkätorviaan kuin antiikkiset tritonit. Se oli eloisaa ja erikoista, yksinkertaista ja primitiivistä kuin kohtaus maailman ensimäisiltä vuosilta -- -- -- Auringon noustessa läksimme taas seuraavana aamuna matkalle. -- -- Seutu ympärillämme muuttui yhä suuremmoisemmaksi ja jylhemmäksi. -- Me seurasimme vuoren rinteellä yksinäistä polkua, josta näki yli meren koko suunnattoman pinnan; siellä täällä mataloita saaria, jotka melkein epätodellinen kasvullisuus peitti: näöstä päättäen vedenpaisumuksen aikuisia pandanuksia, metsiä, joitten olisi luullut polveutuvan sammuneilta _lias_-kausilta. -- Taivas raskas ja lyijyinen kuin hävitettyinä aikakausina, puoleksi verhoutunut aurinko, joka kuljetti meren pintaa pitkin kalpeita, hopeisia juovia -- -- -- Siellä täällä tapasimme palmupuiden alle piiloutuneita kyliä, soikeita, olkikattoisia majoja ja vakavia, kyyryssä istuvia tahitilaisia, jotka seurasivat puoliunessa ijankaikkisten unelmiensa kulkua; tatuoituja vanhuksia, sfinksikatseineen, liikkumattomia kuin kuvapatsaat; enkä tiedä mitä outoa ja kesytöntä, mikä vei mielikuvituksen tuntemattomiin maailmoihin -- -- -- Se on salaperäinen, tuo polyneesialaisten kansanheimojen kohtalo, heimojen, jotka näyttävät primitiivisten rotujen unohtuneilta jäännöksiltä; jotka elävät tuolla kaukana liikkumattomuudessa ja mietiskelyssä, sammuen aivan hiljaa sivistyneiden rotujen kosketuksesta, ja jotka tuleva vuosisata kai tulee huomaamaan hävinneiksi -- -- -- XI. Papeurin puolivälissä, Maraan piirissä, hämmästyi ja ihastui Rarahu hetkeksi -- -- -- Me olimme löytäneet suuren luolan, mikä aukeni vuoren sivusta kuin kirkon portti, ja joka oli aivan täynnä pieniä lintuja. -- Parvi pieniä, harmaita pääskysiä oli sisältäpäin peittänyt pesillään kallion rosoiset seinät; niitä liiteli sadottain sinne tänne hiukan hämmästyneinä meidän käynnistämme ja kiihottaen toisiaan huutamaan ja laulamaan. Entisten aikojen tahitilaisten mielestä olivat nuo pienet olennot _varue'ita_, henkiä, vainajien sieluja; Rarahusta eivät ne enää olleet kuin suuri lintuparvi; hänestä, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt niitä niin paljoa, oli se taas jotain uutta ja ihastuttavaa, ja hän olisi mielellään jäänyt sinne, haltioituneena kuuntelemaan ja jäljittelemään niitä. Hänen maanihanteensa olisi pitänyt olla täynnä lintuja, että olisi saanut kuulla, niiden laulavan koko päivän oksien pimennossa. XII. Hiukan ennen kuin saavuimme Papeurin piirin alueelle, tapasimme tiellä Teharo'n ja Tiahuin, jotka tulivat meitä vastaan. Heidän ilonsa meidät kohdatessaan oli rajaton ja meluava; suuret mielenosoitukset toisensa tapaavien ystävien välillä kuuluvat täydellisesti tahitilaisten luonteeseen. Nuo kaksi nuorta, kelpo luonnonlasta olivat vielä kuherruskuukautena ensineljänneksellä, mikä on hyvin suloista Oceaniassa niin kuin muuallakin; hyvin miellyttäviä kumpikin -- ja vieraanvaraisia sanan sydämellisimmässä merkityksessä. Heidän majansa oli puhdas ja huoliteltu; muutenkin pikkuseikkoja myöten esimerkiksi kelpaava. -- Keksimme siellä meille varatun suuren vuoteen, jota peittivät valkoiset verhot ja ympäröivät alkuasukkaiden silkkiäispuun ohennetusta ja pehmitetystä kaarnasta tekemät uutimet. Meitä juhlittiin suuremmoisesti Papeurissa ja me vietimme siellä muutamia suloisia päiviä. Mutta iltaisin oli siellä ikävää ja pimeydessä tunsin minä, mitä hyvänsä meidän iloksemme tehtiinkään, tämän maan kolkon yksinäisyyden ja viileyden. Yöllä, kun kaukaa kuului kaislapillin valittava sävel, tai näkinkenkätorven kaamea mylvinä, olin minä tietoinen isänmaani pelottavasta kaukaisuudesta ja outo tunne kouristi sydäntäni. Tiahui piti loistavia aterioita meidän kunniaksemme, ja niihin oli koko kylä kutsuttu. Ruokalista oli hyvin erikoinen: kokonaisia heinissä paistettuja porsaita, mainioita hedelmiä jälkiruokana. Ja sitten tansseja ja ihania _himene_-kuoroja. Olin tehnyt matkan tahitilaispuvussa, jalat ja sääret paljaina, puettuna vain valkoiseen paitaan ja kansalliseen pareoon. Eipä mikään estänyt, etten eräinä hetkinä olisi pitänyt itseäni alkuasukkaana ja luulinpa joskus todella olevanikin yksi heistä. Kadehdin ystäviemme Tiahuin ja Teharon rauhallista onnea. Nyt omassa ympäristössään oli Rarahu enemmän oma itsensä, paljon luonnollisempi ja viehättävämpi. -- Apiré-puron pikku tyttö ilmeni taas kaikessa suloisessa naivisuudessaan, ja ensi kertaa ajattelin minä, että elämässä, hän herttaisena puolisona rinnallani, saattaisi olla voittamaton tenho, jossain hyvin piiloisassa piirikunnassa, jollain kaukaisimmista ja tuntemattomimmista saarista Pomarén valtakunnassa, kaikkien unhottamana ja maailmalle kuolleena -- saadessaan pitää hänet sellaisena kuin minä häntä rakastin: ainoana, kesyttömänä, ja siihen liittyneenä kaikki se, mitä hänessä piili tuoretta ja viatonta. XIII. Vuosi 1872 oli Papeeten loistavimpia aikoja. Siellä ei koskaan oltu pidetty niin monia juhlia, tansseja ja _amuramoja_. Joka ilta valtasi kuin huumaus kaikki. -- Kun yö pimeni koristautuivat Tahitin naiset loistavan värisillä kukilla; rumpujen kiihkeät kumahdukset kutsuivat heitä _upa-upaan_ -- kaikki kiiruhtivat sinne hiukset hajallaan, -- kevyt musliiniviitta verhosi tuskin vartaloa -- ja hullaannuttavia, kiihottavia tansseja kesti usein aamuun saakka. Pomaré mukaantui noihin menneen ajan saturnalioihin, joita eräs kuvernööri koetti turhaan kieltää: ne huvittivat pikku prinsessaa, joka heikkeni päivä päivältä, tehtiin mitä hyvänsä hänen tautinsa hillitsemiseksi, ja mitkä keinot hyvänsä olivat hyviä, kun häntä tuli huvittaa. Nämä juhlat vietettiin usein palatsin terassin edessä, ja niihin kiiruhtivat kaikki Papeeten naiset. -- Kuningatar ja prinsessat tulivat ulos asunnoistaan, ja heittäytyivät kuun paisteessa matoille välinpitämättöminä katselemaan menoa. Tahitittaret taputtivat käsiään ja säestivät tam-tam-rumpua nopealla, raivokkaalla kuorolaululla; -- jokainen heistä esitti vuorotellen tanssikuvion; tahti ja ja soitto, jotka alussa olivat hitaita, kiihtyivät pian raivoon saakka, ja kun loppuun väsynyt tanssijatar lopulta pysähtyi rummun kumeasti jyrähtäessä, hypähti toinen hänen sijaansa voittaen hänet rivoudessa ja raivossa. Pomotu-tytöt muodostivat toisia, tahitilaisten kanssa kilpailevia kesyttömämpiä ryhmiä. Kummalliset daturakruunut päässään, pörröisin hiuksin kuin hullut, tanssivat he tempovammassa, säännöttömämmässä tahdissa -- mutta myöskin niin viehättävästi, ettei tiennyt kumpia pitäisi parempina. Rarahu rakasti intohimoisesti useita näytelmiä, jotka nostattivat polton hänen suoniinsa, mutta hän ei tanssinut koskaan. Hän koristautui, niin kuin muutkin nuoret naiset, antaen hiuksiensa raskaan paljouden valua olkapäilleen ja seppelöiden itsensä harvinaisilla kukkasilla; mutta sitten jäi hän tuntikausiksi istumaan minun viereeni palatsin portaille, lumottuna ja vaieten. Me lähdimme päät palavina; me palasimme majaamme aivan kuin liikkeen ja melun huumaamina ja kaikenlaisten outojen tunnelmien saavutettavissa. Noina iltoina tuntui siltä kuin Rarahu olisi ollut aivan toinen olento. _Upa-upa_ herätti hänen sivistymättömän sielunsa pohjalla kuumeisen, kesyttömän intohimon. XIV. Rarahu käytti maansa pukua, väljää viittaa, jota nimitettiin _tapa'ksi_. -- Hänen pukunsa olivat pitkiä ja laahustavia, melkeinpä euroopalaisen elegantteja. Hän osasi jo erottaa joitakuita uusia hihojen, tai hameen leikkaustapoja, eräitä rumia tai siroja muotoja. Hän oli jo pikkuinen sivistynyt, ja kiemaileva olento. Päivisin käytti hän leveäreunaista, Tahitin valkeista, hienoista oljista tehtyä lakkia, jonka hän asetti aivan otsalle, silmien eteen. Sen kuvulle, joka oli litteä kuin merimiesten lakeissa, kiersi hän tuoreen lehti- tai kukkaseppeleen. Hän oli tullut kalpeammaksi, varjossa viettäessään kaupunkilais-elämää. Vaaleilta kuvioilta otsallaan, joista muut tekivät pilaa ja joita minä rakastin, olisi häntä luullut valkeaksi tytöksi -- Ja kuitenkin oli hänen ihossaan muutamina päivinä rusahtavia varjoja, ruusunpunaisen vasken eksoottisia vivahduksia, jotka vielä muistuttivat maorirotua, Amerikan punanahkojen sisarkansaa. Papeetelaisissa piireissä pysyi ja oli hän yhä varmemmin Lotin älykäs, eittämätön pikku vaimo; ja hallituksen juhlissa sanoi kuningatar ojentaen minulle kätensä: "Loti, kuinka Rarahu voi?" Kadulla herätti hän ohikulkijoiden huomiota, äsken tulleet kyselivät hänen nimeään, ja jo ensi katseella vangitsi hän ilmeikkäillä silmillään, hienoilla piirteillään ja ihmeteltävillä hiuksillaan. Hän oli myöskin naisellisempi, hänen moitteeton vartalonsa oli muodokkaampi ja pyöristyneempi. -- Mutta hänen silmiensä ympärille ilmestyi joskus sinertäviä renkaita, ja heikko, kuiva yskä, samanlainen kuin kuningattaren lapsien, vavautti silloin tällöin hänen rintaansa. Siveellisesti täydentyi hänessä suuri ja nopea muutos, ja minun oli vaikea seurata hänen älynsä kehitystä. -- Hän oli jo liiaksi sivistynyt pitääkseen nimityksestä "pikku villi" -- tietäen, että se viehätti minua, ja ettei hän voittaisi mitään jäljittelemällä valkoisten naisten tapoja. Hän luki ahkerasti Raamattuaan, ja evankeliumin säteilevät lupaukset saivat hänet riemuitsemaan; hänellä oli hehkuvan, mystillisen uskon hetkiä, vaikka hänen vastakohtien täyttämässä sielussaan olikin mitä ristiriitaisimpia mielteitä aivan sekaisin kiertyneinä; hän ei ollut koskaan sama olento kahtena päivänä perätysten. Hän oli tuskin viidentoista vuotias; hänen käsityksensä kaikesta olivat harhaanviepiä ja lapsellisia; hänen suuri nuoruutensa teki tuon ajatusten ja käsitysten toisistaan riippumattomuuden perin viehättäväksi. Jumala tietää, että minä heikon uskoni rajoissa koetin johdattaa häntä rakkaudella siihen, mikä minusta oli hyvää ja jaloa. Jumala tietää, ettei koskaan yksikään sana, tai epäily minun puoleltani saanut horjuttaa hänen lapsellista luottamustaan ijankaikkisuuteen ja lunastukseen, ja vaikka hän olikin vain rakastajattareni, kohtelin minä häntä niin kuin hän olisi ollut vaimoni. Veljeni John vietti osan päivistään meidän seurassamme. Muutamat euroopalaiset tuttavat _Rendeeristä_ tai ranskalaisesta siirtolasta kävivät myöskin useasti meillä, rauhallisessa majassamme: -- meillä oli hyvä olla. -- -- -- Useimmat heistä eivät osanneet tahitin kieltä; mutta Rarahun hennon suloinen ääni ja raikas hymy viehättivät niitäkin, jotka eivät ymmärtäneet hänen puhettaan. Kaikki rakastivat häntä ja kunnioittivat häntä erikoisena henkilönä, jolla oli oikeus samanlaiseen arvonantoon kuin valkealla naisella. XV. Jo kauan aikaa olen minä osannut puhua _rannikon tahitia_, joka suhtautuu puhtaaseen tahitin kieleen niin kuin _pikku neekeri_ ranskaan, mutta minä aloin myöskin oppia ilmaisemaan ajatukseni esteettä täysin oikeilla sanoilla, vanhoja, omituisia käänteitä käyttäen ja Pomaré suostui keskustelemaan pitkät ajat minun kanssani. Minulla oli kaksi avustajaa tämän kielen tutkimisessa, jota kohta ei enää puhuta: Rarahu ja kuningatar. Pitkien écarté-peliemme aikana kertaili hän kanssani innostuksella opittua, ihastuen huomatessaan minun tutkivan ja rakastavan tuota katoamaan tuomittua kieltä. Minua huvitti tiedustella häneltä vanhoja tarinoita, tapoja ja perintätietoja... Hän puhui hitaasti, matalalla, karhealla äänellä; minä keräsin hänen suustaan outoja kertomuksia menneistä ajoista, salaperäisistä, unhottuneista aikakausista, joita maorit nimittävät _yöksi_. Sana _po_ merkitsee tahitin kielessä samalla kertaa yötä, pimeyttä ja tarunomaisia aikoja, joita vanhuksetkaan eivät enää muista. XVI. Tarina Pomotu-saarista. (Kuningatar Pomarén kertoma.) "Pomotu-saarilla (yösaarilla tai kukistetuilla saarilla), -- nimi, jonka me nyt olemme heidän päällikkönsä pyynnöstä muuttaneet _Tuamotuksi_, (kaukaiset saaret) -- asuu vielä nytkin, niin kuin tiedät, ihmissyöjiä. "Niille tuli asukkaita viimeksi kaikista meidän saaristamme. Niitä vartioivat ennen veden henget, jotka pieksivät vettä niin ankarasti suurilla lokinsiivillään, ettei kukaan päässyt lähellekään. Hyvin kaukaisena aikana voitti ja hävitti Taaroa-jumala ne. "Heidän tappionsa jälkeen pääsivät ensimäiset maorilaiset asettumaan Pomotu-saarille." XVII. Tarina kuista. "Oceanialainen taru kertoo, että taivaalla, Suuren Valtameren yläpuolella ennen oli viisi kuuta. Niillä oli selvemmät ihmisen kasvot kuin nykyisellä kuulla ja ne noituivat ensimäiset Tahitissa asuvat ihmiset: kuka vain nosti silmänsä niitä katsellakseen, sen valtasi kummallinen hulluus. -- Suuri jumala Taaroa ryhtyi manaamaan niitä. Silloin tulivat ne levottomiksi. -- Niiden kuultiin laulavan avaruudessa suurilla, kaukaisilla ja pelottavilla äänillä; ne lauloivat taikalauluja loitotessaan maasta. Mutta Taaroan loihdun voimasta alkoivat ne vavista, niitä huimasi ja ne putosivat ukkosen jyrinällä valtamereen, joka kiehuen aukesi niitä vastaanottamaan. "Nuo viisi kuuta muodostivat pudotessaan Bora-boran, Emean, Huahinen, Raiatean ja Tubuai-Manun saaret." XVIII. Prinssi Tamatoa istui rinnallani palatsin parvekkeen alla. Se tapahtui hiukan ennen kuin nuo kamalat kohtaukset, joiden takia hänet uudelleen suljettiin Taravaon vankilaan. Hän piti polvillaan kalpeaa pikku tytärtään Pomare V:ttä, jota hän hiljaa hyväili leveillä, kamalilla käsillään. Ja vanha kuningatar katseli heitä molempia kasvoillaan loppumattoman hellä ja sanomattoman surullinen ilme. Pikku prinsessa oli myöskin hyvin surullinen. Hän piteli kädessään kuollutta lintua ja katseli tyhjää häkkiä silmät kyyneleitä täynnä. Se oli laululintu, Tahitilla tuntematon eläin, harvinaisuus, joka oli tuotu hänelle Amerikasta, ja jonka omistaminen oli tuottanut hänelle hyvin suurta iloa. "Loti", sanoi hän. "_Valkotukkainen amiraali_ on ilmoittanut meille, että sinun laivasi pian lähtee CaIifornian maahan (_i te fenua California_). Kun sinä palaat sieltä, tahdon minä, että tuot minulle mukaasi hyvin paljon lintuja, koko häkin täyden. Ja minä päästäisin ne lentoon Fatauan metsään, että meidänkin maassamme olisi, sitten kun minä tulen suureksi, laululintuja niin kuin muuallakin". XIX. Tahitin saarella on elämä paikallistunut meren ääreen, kylät ovat hajallaan pitkin rantoja ja keskus on tyhjä. Sisäseudut ovat asumattomia, syvien metsien peittämiä. Ne ovat kesyttömiä seutuja, jotka luoksepääsemättömät vuorivarustukset taittavat ja missä ikuinen hiljaisuus vallitsee. Keskustan omituisesti suljetuissa laaksoissa on luonto synkkää ja valtavaa; suuret kalliot kohoavat metsien yli ja teräviä huippuja kohoaa ilmaan. Siellä on kuin haaveellisen kirkon juurella, jonka huiput tarttuvat ohi kiitäviin pilviin; kaikki nuo harhailevat pikkupilvet, joita pasaadituulet kuljettavat suuren meren yläpuolella, pysähtyvät lennossaan. Ne murskautuvat basalttiseinämiä vasten vaipuakseen maahan kasteena tai kohistakseen puroina ja koskina. Sateet, paksu ja viileä sumu kasvattavat rotkoissa ikituoretta vehreyttä, outoja sammalia ja kummallisia sananjalkoja. Päinvastaiseen suuntaan kuin Boulognen metsän ja Hyde-Parkin kosket, kohisee alempana Fatauan putous, vanhan maailman alla, häiriten yksitoikkoisella pauhullaan hiljaisen ja tyynen luonnon syvää rauhaa. Noin tuhatta metriä korkeammalla kuin Huamahinen ja Tahaapairun hyljätty maja, saavutaan puron vartta pitkin, metsikköjen ja kallioiden välitse kulkien, Oceanian kuuluisalle koskelle, jonne Tiahui ja Rarahu olivat ennen vieneet minut sangen usein. Me emme olleet käyneet siellä Papeeteen muuttomme jälkeen ja niin teimme sinne syyskuussa retken, joka on pysynyt muistossamme. Ohi kulkiessa halusi Rarahu ensin nähdä kuolleiden huoltajiensa majan. Hän astui pidellen minua kädestä entisen asuntonsa jo luhistuneen olkikaton alle ja katseli vaieten tuttuja esineitä, jotka aika ja ihmiset vielä olivat jättäneet paikoilleen. Ei mihinkään oltu kosketettu tuossa avoimessa majassa siitä päivästä lähtien, jolloin Tahaapairun ruumis oli viety pois. Puukirstut ja kömpelöt penkit olivat vielä siellä, matot ja lamput riippuivat seinillä. Rarahukaan ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin vanhuksien raamatun. Me jatkoimme matkaamme syveten yhä laaksoon varjoisia, tuuheareunaisia polkuja pitkin, oikeita, kallioihin painuneita aarniometsän polkuja. Tunnin verran kuljettuamme, kuulimme putouksen kumean, mahtavan pauhun lähellämme. Me saavuimme pimeän rotkon pohjalle, missä Fataua-puro suurena, hopeisena lyhteenä heittäytyy ilman läpi kolmen sadan metrin korkeudesta. Tuon rotkon pohjalla oli todellinen taikamaa: Merkilliset kasvit kietoutuivat toisiinsa hämärissä, kosteutta tippuen, ainaisen vedenpaisumuksen kastelemina; pitkin kohtisuoria, mustia seinämiä kiipeili köynnöksiä, puuntapaisia sananjalkoja, hienonvärisiä sammalia ja hiusmaisia ruohoja. Putouksen pirstoma, vaahdoksi pieksämä vesi saapui alas rankkasateena, hurjana, sekavana joukkona. Se yhtyi sitten kuohuen kallioiseen altaaseen, jonka kaivamiseen ja kiillottamiseen siltä oli mennyt vuosisatoja ja muuttui jälleen puroksi jatkaen matkaansa vihreiden oksien alla. Hieno vesiharso lepäsi kuin verho koko maiseman yllä ja korkeimpana kuulsi taivas kuin kaivon pohjalta nähtynä ja kuvastuivat suurten kallioiden huiput puoleksi kätkeytyneinä synkkiin pilviin. Se mikä erikoisesti ihmetytti Rarahua oli tuo ainainen levottomuus tuon rauhallisen yksinäisyyden keskellä: tuo suunnaton melu, eikä mitään elävää -- ei muuta kuin elotonta ainetta, joka määräämättömiä aikoja oli seurannut maailman alussa saamaansa sysäystä. Me läksimme vasemmalle pitkin vuohenpolkua, joka kiemuroiden nousi vuoren laelle. Me kävelimme tiheän lehtiholvin alla; satavuotiset puut ojentelivat meidän ympärillämme kosteita runkojaan, vihertävinä ja kiiltävinä kuin jättiläismäiset marmoripylväät. Köynnöskasveja kierteli kaikkialla, ja puuntapaiset sananjalat ojentelivat leveitä päivänvarjojaan, jotka olivat hammaslaitaisia kuin hienot pitsit. Kun nousimme vielä ylemmäksi löysimme ruusupensaita, koko viidakon kukkivia ruusupensaita. -- Kaikenvivahteiset Bengalin ruusut upeilivat täällä tavattoman rehevinä, ja maassa, sammalikossa oli mattona tuoksuvia, pieniä metsämansikoita; niin että luuli tulleensa taikapuutarhaan. Rarahu ei ollut koskaan käynyt niin kaukana ja hän tunsi hämärää kauhua metsiin syventyessämme. Veltot tahititytöt eivät juuri eksy saarensa sisäosiin, joka on heille yhtä tuntematon kuin kaukaisimmat mantereet; tuskinpa miehetkään milloinkaan käyvät näissä erämaissa poimimassa villejä banaaneja tai kaatamassa kallisarvoisia puita. Mutta kaikki oli kuitenkin niin kaunista, että hän oli ihastuksissaan. Hän oli tehnyt itselleen seppeleen ruusuista ja repi naurusuin hameensa kaikkiin oksiin tiellä. Enimmän viehättivät meitä matkamme varrella nuo sananjalat, jotka levittelivät äärettömiä lehtiään ylellisine leikkauskoristeineen ja verrattoman tuoreine värivivahduksineen. Ja me jatkoimme nousua koko päivän kohti yksinäisiä seutuja, joiden läpi ei enää yksikään ihmisen tekemä polku kulkenut. Edessämme aukeni silloin tällöin toisia syviä laaksoja, mustia, vääntyneitä repeytymiä. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja me tapasimme suuria, selvä- ja tarkkapiirteisiä pilviä, jotka näyttivät lepäävän kallioon nojaten, toiset päittemme yläpuolella, toiset jalkaimme alla. XX. Illalla olimme jo saapuneet melkein Tahitin saaren keskustaan: meidän allamme piirtyivät läpinäkyvässä ilmassa vuoren kaikki vulkaaniset lohkeamat, kaikki kohopaikat; -- hirmuisia basalttiselkiä läksi keskeisestä kraaterista jatkuen säteittäin hälvetäkseen rannikolle. Kaiken tuon ympärillä ääretön, sininen Valtameri; näköpiiri niin korkealla, että tuo vesipaljous yleisen näköhäiriön takia näytti meidän silmissämme omituisen ontevalta. Meren raja kulki korkeimpienkin kukkuloiden yläpuolitse, Oroena, Tahitin vuoriston jättiläinen, kohotti yksin sen yläpuolella majesteettista, synkkää huippuaan. -- Kaikkialla saaren ympärillä piirtyi valkea, usvamainen vyö Tyynenmeren sinistä pintaa vasten: riuttarengas, ainaisten korallihyökyjen muodostama viiva. Hyvin kaukana näkyivät Tubuaimanun ja Moorean saaret. Niiden sinertävien huippujen yllä liiteli pieniä, merkillisen värisiä pilviä, jotka aivan kuin riippuivat rajattomassa äärettömyydessä. Täältä ylhäältä katselimme me, aivan kuin maahan kuulumattomina, kaikkia noita oceanialaisen luonnon suuremmoisia näkyjä. Oli niin ihmeteltävän kaunista, että me hurmaannuimme molemmat puhumattomiksi, istuen lähellä toisiamme kivillä. "Loti", kysyi Rarahu pitkän vaitiolon jälkeen. "Mitkä ovat sinun ajatuksesi?" (E Loti, e aho ta oe manao iti?) "Monenlaiset", vastasin minä. "Niin monenlaiset, ettet sinä voi niitä ymmärtää. Minä ajattelen, pikku ystäväni, että noille kaukaisille merille on siroiteltu yksinäisiä saaristoja; että noilla saarilla asuu salaperäinen, kohta häviöön tuomittu rotu; että sinä olet tuon primitiivisen rodun lapsia; -- että korkealla eräällä näistä saarista, kaukana inhimillisistä olennoista, täydellisessä yksinäisyydessä, olen minä, vanhan maailman lapsi, maan toisella puolen syntynyt, että minä olen sinun luonasi, ja että minä rakastan sinua. "Näetkös, Rarahu; hyvin kaukaisena aikana, ennen kuin ensimäiset ihmiset olivat syntyneet, kimmahutti Atuan peljättävä käsi merestä nämä vuoret; Tahitin saari kohosi merestä kuin myrsky, yhtä polttavana kuin tulen punertama rauta, liekkien ja savun ympäröimänä. "Ensimäiset, näiden kauhujen jälkeen maata virkistävät sateet uursivat sen tien, jota Fataua-puro vielä tänäänkin seuraa metsissä. -- Kaikki nuo suuret näköalat, joita katselet, ovat ikuisia; ne pysyvät samoina vielä vuosisatoja, kun maorien heimo on kauan sitten kadonnut, eikä enää ole kuin menneisyyden kirjoissa säilyvä kaukainen muisto." "Yksi seikka pelottaa minua", sanoi hän, "Loti rakkaimpani (_e Loti, ta u here_). Kuinka ovat ensimäiset maorit päässeet tänne, vaikka heillä ei vieläkään ole kyllin vahvoja laivoja, joilla pääsisivät saaristonsa ulkopuolella oleviin maihin; kuinka ovat he voineet tulla tänne tuosta kaukaisesta maasta, missä, Raamatun mukaan, luotiin ensimäinen ihminen? Meidän rotumme eroaa niin paljon sinun heimostasi, että minä pelkään, sanokoot lähetyssaarnaajat mitä hyvänsä, ettei teidän Vapahtajanne olekaan tullut meidän takiamme, eikä tunnekaan meitä" -- -- -- Aurinko, joka kohta nousisi Euroopassa syysaamuna, aleni nopeasti taivaallamme heittäen noihin jättiläismäisiin maisemiin viimeisen kultaisen valonsa. -- Suuret pilvet, jotka lepäsivät basalttirotkoissa jalkojemme alla muuttuivat oudosti vasken karvaisiksi. -- Näköpiirissä paloi Moorean saari kuin hiilos korkeine, punertavine huippuineen valoa hehkuen. Ja sitten sammui koko tuo tulipalo alhaalta lähtien ja yö laskeutui nopeasti, hämärtymättä; ja Etelänristi ja kaikki pallonpuoliskon tähdet syttyivät syvällä taivaalla. "Loti", sanoi Rarahu. "Kuinka korkealle pitäisi nousta, että sinun maasi näkyisi?" -- -- -- XXI. -- -- -- Kun oli tullut pimeä, rupesi Rarahu tietysti pelkäämään -- -- -- Tämän yön hiljaisuus ei muistuttanut mitään tunnettua Kuohujen ärjyntää, kaukana jalkojemme alla, ei kuulunut enää, ei edes oksien pientä risahtelua, ei lehtien suhinaa; ilma oli aivan liikkumaton. Sellaista hiljaisuutta ei tapaa muualla kuin autioissa seuduissa, joissa ei asu lintujakaan -- -- -- Meidän ympärillämme oli yhä puiden ja sananjalkojen hämäriä kuvia, aivan kun me olisimme olleet alhaalla Fatauan perin tutuissa metsissä; -- mutta silloin tällöin näkyi, tähdistä säteilevässä kalpeassa valossa, Valtameren sininen onteluus, ja oli kuin olisi ollut yksinäisyyden ja ylevän äärettömyyden vallassa. Tahiti on niitä harvoja maita, missä pelotta saattaa nukkua metsässä, kuivia lehtiä ja sananjalkoja alustana, _pareo_ peitteenä. -- Sen me teimmekin kohta molemmat, valittuamme ensin avonaisen paikan, missä ei tarvinnut peljätä Tupapahujen yllättävän meitä. -- -- -- Sitäpaitsi eivät nuo synkeät yölliset kiertelijät, jotka mieluimmin kummittelevat sellaisilla paikoilla, mihin inhimillisiä olentoja on asettunut, nousekaan niin korkealle noihin melkein neitseellisiin seutuihin missä me lepäsimme. -- -- -- Minä jäin pitkäksi aikaa miettien katselemaan taivasta. Tähtiä ja taas tähtiä -- -- -- Myriaadeja, ihmeellisessä, sinisessä korkeudessa tuikkivia tähtiä; kaikki Euroopassa näkymättömät sikermät kiertämässä Etelänristiä. -- -- -- -- -- -- Rarahukin katseli silmät suurina, mitään sanomatta. Hän katseli hymyillen vuorotellen minua ja taivasta. -- -- -- Eteläisen pallonpuoliskon suuret nebulosat säihkyivät kuin fosforiläikät, jättäen väliinsä tyhjiä kohtia, suuria, mustia aukkoja, missä ei enää näkynyt hiukkaakaan kosmillista tomua -- ja jotka antoivat mielikuvitukselle ilmestysmäisen, hirvittävän käsityksen tyhjästä äärettömyydestä. -- -- Yhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui Oroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. -- -- -- Se oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen --. Silmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme enää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme lehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät jääkylmällä vedellä. -- -- -- Haparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me asetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta kumpikin -- ja Rarahu hiukan pelostakin. -- -- -- Kun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon pilvet ja kummitukset. -- Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa auringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen laskeutua alas päin. XXII. -- -- -- Illalla saavuimme me perin uuvuksissa ja aivan nälkäisinä Fatauan rinteille enemmittä seikkailuitta. Siellä tapasimme kaksi tuntematonta nuorukaista, jotka palasivat metsästä. He olivat puetut vyötäisten ympärille solmittuun kansalliseen _pareoon_ ja kulkiessaan ruusualueen kautta olivat he sitoneet itselleen suuria seppeleitä, samanlaisia kuin Rarahun. He kantoivat pitkien keppien päissä paljailla olkapäillään saalistaan: komeita leipäpuun hedelmiä, ja villejä, punaisia ja keltaisia banaaneja. Me pysähdyimme heidän kanssaan ihanaan rotkoon, kukkivien sitronapuiden muodostaman tuoksuavan holvin alle. Tuli leimahti kohta ilmi liekkiin kahta kuivaa oksaa yhteen hangatessa. Sytytettiin suuri rovio, ja heinissä paistetuista hedelmistä syntyi mainio ateria, josta tuntemattomat nuorukaiset iloisesti tarjosivat meille puolet, niin kuin maassa on tapana. -- -- Rarahu oli kokenut tällä retkellä yhtä paljon hämmästyttävää ja liikuttavaa kuin matkalla kaukaisiin maihin. Hänen lapselliselle ymmärrykselleen oli auennut tuhansia uusia käsitteitä -- ihmisrotujen suuruus ja muodostuminen, heidän kohtalonsa salaisuus -- -- -- XXIII. Papeetessa oli kaksi eleganttia henkilöä, Rarahu ja hänen ystävättärensä Teurahi -- joita nuoret naiset mukailivat valikoidessaan uuden värisiä kankaita, kukkia tai tukkalaitteita. He kulkivat yleensä paljain jaloin, nuo pikku raukat, ja heidän ylellisyytensä, johon pääasiallisesti kuului luonnollisia ruususeppeleitä, oli hyvin vaatimatonta ylellisyyttä. Mutta heidän kasvojensa viehkeys ja nuoruus, heidän vartaloittensa antiikkinen muodokkuus ja sirous sai heidät niin yksinkertaisilla keinoilla näyttämään hyvinpuetuilta ja olemaan ihastuttavia. He soutelivat usein merellä hennossa kylkiäispuuveneessä, jota he itse ohjasivat, ja heitä huvitti nauraen kulkea _Rendeerin_ peräkeulan ohi. Kun he purjehtivat, kulki heidän heikko aluksensa pasaadituulen puhaltaessa hämmästyttävää vauhtia, ja silloin liukuivat he, molemmat seisoallaan, silmät hehkuen, veden pinnalla kuin näky -- He osasivat, taitavasti ruumistaan taivutellen, pitää tasapainossa sukkulamaisen ruuhensa, joka kuljetti heitä nopeasti jättäen jälkeensä pitkän, valkoisen vaahtoviivan. XXIV. Suloinen Tahiti, tuo Polynesian kuningatar, tuo euroopalainen saari kesyttömän valtameren keskellä, -- viidennen maanosan helmi ja timantti. (Dumont d'Urville.) Tämä tapahtui kuningatar Pomarén luona, marraskuussa 1872. Hovi, joka useimmiten kulki paljain jaloin tai loikoili vihreässä ruohokossa ja pandanusmatoilla, vietti juhlaa sinä iltana, ylellisimpiin pukuihinsa puettuna. Istuin pianon ääressä ja _Afrikattaren_ partituuri oli avoinna edessäni. Samana aamuna saapunut piano oli uutuus Tahitin hovissa. Se oli arvokas, pehmeä- ja syvä-ääninen kone -- joka soi kuin urut tai kaukaiset kellot -- ja Meyerbeerin musiikkia kuunneltaisiin nyt ensi kertaa Pomarén luona. Vieressäni seisoi ystäväni Randle, joka myöhemmin luopui merimiehen ammatista laulaakseen ensimäistä tenoria Amerikan oopperoissa. Hän oli jonkun aikaa kuuluisa Randettin nimellä, siksi kunnes hän, ruvettuaan juomaan, kuoli kurjuudessa. Nyt oli hänen äänensä loistavimmillaan, hänen taiteensa korkeimmillaan ja minä en ole missään kuullut voimakkaampaa, ihanampaa miesääntä. Me olemme kahden kesken ilahuttaneet monia tahitilaisia korvia tuossa maassa, missä raaimmatkin ihmeellisen hyvin ymmärtävät musiikkia. Salin perällä -- vartalokuvansa alla, jossa etevä taiteilija on kuvannut hänet kauniina ja runollistettuna kolmekymmentä vuotta sitten -- istui vanha kuningatar kullatulla, punaisella kirjokankaalla koristetulla valta-istuimellaan. Hän piti sylissään kuoleman sairasta poikansa tytärtä, pientä Pomaré V:ttä, joka suuntasi minuun suuret, mustat, kuumeen laajentamat silmänsä. Vanhus täytti koko leveän istuimen muodottomalla ruumiillaan. Hän oli puettu karmosiinin punaiseen samettilevättiin, ja paljas nilkka sovittautui niin hyvin kuin taisi satiinikenkään. Valta-istuimen vieressä oli tarjotin täynnä pandanussavukkeita. Frakkiin puettu tulkki seisoi tuon naisen vieressä, joka ymmärsi ranskaa yhtä hyvin kuin pariisitar, ja joka ei koskaan suostunut puhumaan sitä sanaakaan. Amiraali, kuvernööri ja konsulit istuivat kuningattaren lähistöllä. Noissa vanhoissa ja ryppyisissä, ruskeissa ja neliskulmaisissa kasvoissa oli vielä suuruutta, ja etenkin kuvastui niissä ääretön suru -- suru nähdä kuoleman tempaavan pois, toisen toisensa perästä, kaikki hänen lapsensa, joihin sama, parantumaton tauti oli kyntensä iskenyt, -- suru nähdä sivistyksen anastaman valtakuntansa kulkevan turmiota kohti ja kauniin maansa alenevan haureuden harjoittamispaikaksi. Avoimet ikkunat olivat puutarhaan päin -- siellä näkyi liikkuvan koko joukko kukilla seppelöityjä päitä, jotka lähestyivät kuuntelemaan: kaikki hovinaiset: Faimana koristeltuna kuin najaadi kaislanlehvillä -- Tehamana, daturanlehväseppele päässään -- Teria, Raurea, Tapu, Erere, Tairea, -- Tiahui ja Rarahu. Salin osa minua vastapäätä oli aivan avoin, seinä poissa ja sen sijalla saaren puista rakennettu pylväikkö, jonka läpi näkyi tahitilainen maisema öisten tähtien valossa. Pylväiden alla, pimeää, kaukaista taustaa vasten, eriytyi penkki, jolla istuivat kaikki ylhäiset naiset, päälliköttäret ja ruhtinattaret. Neljä kullattua, pompadourtyylistä soihtua, jotka ihmeekseen tapasivat itsensä moiselta paikalta, valoi heihin kirkkaan valonsa ja saivat heidän todella sirot ja kauniit pukunsa säteilemään. Heidän luonnostaan pieniä jalkojaan verhosivat tänä iltana moitteettomat satiinikengät. Siellä oli ensin tuo loistava Ariinoore, kirsikanpunaisine satiiniviittoineen _peia_seppele kulmillaan. -- Ariinoore, joka ei huolinut erään Ranskan laivaston luutnantin kättä, vaikka hän oli menettänyt kaiken omaisuutensa morsiuslahjoihin -- eikä myöskään Kamehameha V:ttä, Sandwich-saarien kuningasta. Hänen vierellään Paura, hänen erottamaton ystävättärensä, viehättävä raakalais-tyyppi, omituisen ruma, tai omituisen kaunis -- ulkonäöstä päättäen yhtä hyvin raa'an kalan kuin ihmislihan syöjä -- merkillinen tyttö, joka eli metsien keskellä kaukaisessa piirikunnassa, -- omisti englantilaisen missin sivistyksen ja tanssi valssia kuin espanjatar -- -- -- Titaua, joka hurmasi Englannin prinssin Alfredin, puhdas tahitilainen tyyppi, joka oli pysynyt kauniina keski-ikäisenäkin, koristettuna hienoilla helmillä ja pää liehuvilla reva-revoilla peitettynä. Hänen kaksi tytärtään, jotka olivat äsken saapuneet Lontoolaisesta pensionaatista ja olivat jo yhtä kauniit kuin äitinsäkin. He olivat pukeutuneet euroopalaisiin tanssihameisiin, joita puoleksi peittivät -- kuningattaren toivomuksesta -- valkeaharsoiset, tahitilaiset _tapa't_. Prinsessa Ariitéa, Pomarén tytärpuoli, suloisine, lapsellisen unelmoivine kasvoineen, uskollisena punaisille Bengalin ruusuilleen, joita oli kiedottu hänen valtoimiin hiuksiinsa. Bora-Boran kuningatar, toinen vanha, terävähampainen raakalainen, samettipuvussa. Kuningatar Moe (_moe_: uni tai salaperäisyys) tummassa hameessa, puhdaspiirteinen, mystillinen kaunotar, silmät puoleksi suljettuina, ja niiden katseessa sama ilmeikäs sävy kuin entisajan muotokuvissa. Näitten valaistujen ryhmien takana, Oceanian öiden kuulakassa syvyydessä, kohosivat vuorien harjat tähtitaivasta kohti ja banaanipuuryhmä siroine ääriviivoineen, suunnattomine lehtineen, hedelmäterttuineen, jotka muistuttivat mustiin kukkiin päättyviä, monihaaraisia kynttiläjalkoja. Noitten puiden takana levisivät eteläisen taivaan tähtisumukot sinivaloiseksi verhoksi, jonka keskellä Etelänristi kimmelsi. Ei ole mitään niin ihanteellisen troopillista kuin tämä tumma taulu. Ilmassa leijui tuo gardenioiden ja oranssien hieno tuoksu, joka tihentyy illan paksujen lehvistöjen alle; suuri, kasvien välissä hyörivien hyönteisten surinan täyttämä hiljaisuus, ja tuo tahitilaisten öiden ominainen kaiukkuus, mikä tekee alttiiksi alistumaan musiikin taikavoimaan. Valitsemamme kappale oli se, missä Vasco hurmautuneena käyskentelee yksin juuri löytämällään saarella ja ihailee tuntematonta luontoa, kappale, jossa mestari on niin erinomaisesti kuvaillut, mitä hän sisäisen näkemyksensä avulla tiesi tuon vehreyden- ja valonmaan kaukaisesta loistosta. Ja Randle alkoi ihanalla äänellään, luoden katseen ympärilleen: Oi ihmeiden maa, ja onnela armain! -- -- -- -- -- Paratiisi, mi aalloista noussut on! -- -- -- -- -- Meyerbeerin haamu värähti kai ilosta sinä yönä kuullessaan musiikkiaan esitettävän sillä lailla, maailman toisessa ääressä --. XXV. Vuoden lopulla ilmoitettiin, että Moorean saarella vietettäisiin suuri juhla Afareahitun temppelin vihkimisen johdosta. Kuningatar Pomaré ilmoitti _valkotukkaiselle amiraalille_ aikovansa lähteä sinne koko seurueineen, kutsuen hänetkin ottamaan osaa menoihin ja niitä seuraaviin, suuriin juhlapitoihin. Amiraali asetti fregattinsa kuningattaren käytettäväksi, ja sovittiin niin, että _Rendeer_ pantaisiin kuntoon viemään sinne koko hovin. Pomarén seurue oli lukuisa, meluava, värikäs; se oli tällä kertaa lisääntynyt vielä parilla kolmella sadalla nuorella naisella, jotka olivat tuhlanneet kuin hullut _reva-revoihin_ ja kukkasiin. Eräänä kauniina, kirkkaana joulukuun aamuna, kun _Rendeer_ jo oli levittänyt suuret, valkoiset purjeensa, huomasi se, että tuo iloinen joukkue oli vallannut sen äkkirynnäköllä. Minä olin saanut tehtäväkseni mennä täydessä juhlapuvussa hakemaan kuningatarta palatsista. Haluten nousta laivaan ilman minkäänlaista _näyttämölle asetusta_ oli hän lähettänyt edellään kaikki naisensa, ja pienessä, tuttavallisessa kulkueessa vaelsimme me yhdessä rannikkoa kohti nousevan auringon ensi säteissä. Vanha kuningatar kulki juhlapuvussa etunenässä taluttaen kädestä hänelle niin rakasta poikansa tytärtä -- ja me seurasimme parin askeleen päässä; prinsessa Ariitéa, kuningatar Moe, Bora-Boran kuningatar ja minä. Siinä taulu, jonka minä usein kohtaan muistelmissani. -- -- -- Naisilla on kirkastumisen hetkensä -- ja Ariitéan kuvan, hänen kulkiessaan rinnallani eksootisten puiden alla aamun suuressa kirkkaudessa, näen minä vieläkin edessäni, kun minä vuosien ja välimatkojen päästä muistelen häntä -- -- -- Kun kunniavenhe, joka toi kuningatarta ja prinsessaa, laski _Rendeerin_ kylkeen, kohottivat fregatin matruusit, jotka tavanmukaista käytäntöä seuraten olivat asettuneet raakapuille, kolminkertaisen: "Eläköön Pomaré" ja yksikolmatta tykinlaukausta kajahti Tahitin rauhallisilla rannikoilla. Sitten astuivat kuningatar ja hovi amiraalin huoneistoon, missä heitä odotti heidän makunsa mukainen makeisista ja hedelmistä laadittu aamiainen, juomana vanhaa, punertavaa sampanjaa. Sillävälin olivat kaikenarvoiset seuranaiset hajaantuneet laivan eri osiin, missä he pitivät suurta ja iloista melua heitellen merimiehille oransseja, banaaneja ja kukkia. Ja Rarahu oli siellä myöskin, päästen mukaan kuninkaalliseen saattueeseen kuuluvana pikku henkilönä, miettiväinen ja vakava Rarahu keskellä tuota meluisan ilon purkausta. -- Pomaré oli tuonut mukaansa piirinsä parhaat _himene_kuorot, ja koska Rarahu oli Apirén kuoron tärkeimpiä jäseniä, oli hän sen ominaisuuden vuoksi saanut kutsun juhlaan. Tässä on asiasta poikkeaminen välttämätöntä _tiare miriin_ nähden -- esineeseen, jolla ei ole vastinetta euroopalaisten naisten puvustossa. _Tiare_ on jonkunlainen vihreä dahlia, jonka Oceanian naiset asettavat hiuksiinsa, hiukan korvan yläpuolelle, juhlallisissa tilaisuuksissa. Tätä omituista kukkaa lähemmin tarkastaessa huomaa, että se on keinotekoinen; se on kiinnitetty kaislan varteen ja muodostettu hyvin pienen, hyvin tuoksuvan loisen, erään harvinaisen liekokasvin lehdistä, joka kasvaa eräiden metsäpuiden oksilla. Kiinalaiset ovat eteviä tällaisten hyvin taiteellisten _tiaréiden_ tekemisessä, ja he myyvät niitä hyvin korkeasta hinnasta Papeeten naisille. _Tiaré_ on erikoisesti juhlien, pitojen ja tanssiaisten koriste. Jos tahititar antaa sen nuorelle miehelle, merkitsee se jokseenkin samaa kuin sultaanin mielivaimolleen heittämä nenäliina. Kaikilla tahitittarilla oli sinä päivänä _tiaréet_ hiuksissaan. Ariitéa oli kutsunut minut pitämään hänelle seuraa virallisen aamiaisen aikana -- ja pikku Rarahu parka, joka oli tullut mukaan vain minun tähteni, odotti minua kauan kannella itkien hiljaa huomatessaan itsensä niin hyljätyksi. Sangen ankara rangaistus, johon minä olin langettanut hänet pienen, jo eilisestä saakka kestäneen oikun takia, ja jonka vuoksi hän jo oli vuodattanut kyyneleitä. XXVI. Ylimenoa oli kestänyt kaksi tuntia ja me lähestyimme jo Moorean saarta. _Rendeerin_ välikannella pidettiin suurta melua; joukko nuoria naisia, kaikkein tunnetuimpien ja sievimpien keskuudesta valituita, oli kutsuttu pitoihin, joita upseerit heille pitivät. Rarahu oli minun poissaollessani suostunut olemaan mukana niissä. -- Hän oli siellä Teurahin ja eräiden ystävättäriensä seurassa; hän oli pyyhkinyt kyyneleensä ja nauroi että kajahteli. Hän ei puhunut ollenkaan ranskaa kuten useimmat muut; -- mutta merkeillä ja äännähdyksillä piti hän yllä hyvin vilkasta keskustelua naapuriensa kanssa, jotka huomasivat hänet viehättäväksi. Viimein -- ja se oli petollisuuden ja kauhistuksen huippu -- oli hän jälkiruokaa syötäessä hyvin suosiollisesti ojentanut _tiaréensa_ Plumkettille. Hän oli, totta kyllä, kyllin älykäs tietääkseen osanneensa oikeaan, ja ettei Plumkett ottaisi ymmärtääkseen -- -- --. XVII. Mitenkä kuvailisin tuota lumoavaa seutua, Afareahitun lahtea! Haaveellisen näköisiä, suuria ja tummia kallioita, salaperäisiä kookospalmuja tyynen veden yli kallistuvana verhona -- ja suurten puiden alla muutamia hajanaisia majoja oranssipuiden ja punervakukkaisten laakeripensaiden keskellä. Ensi näkemältä olisi väittänyt, ettei tässä varjoisassa seudussa ollut ketään -- ja kuitenkin odotti meitä koko Moorean väestö vaieten, puoleksi kätkeytyneenä vihreihin lehtiholveihin. Noista metsistä uhosi kosteaa tuoreutta, outoa sammalen ja eksootisten kasvien hajua. Kaikki Moorean _himéné_kuorot olivat esillä istuen järjestyksessä suunnattoman suurien puiden runkojen välissä; kaikki saman piirin laulajat olivat puetut saman värisiin vaatteihin -- toiset valkeihin, toiset vihreihin tai punaisiin; kaikilla naisilla oli hiuksissaan kukkia, kaikilla miehillä lehti- tai kaislaseppeleet. Muutamat ujommat tai ihmisiä karttelevat ryhmät olivat jääneet sisemmälle metsään, ja katselivat kaukaa meidän tuloamme, puoleksi piiloutuneina puiden taakse. Kuningatar jätti _Rendeerin_ samoilla menoilla kuin hänen tullessaankin ja tykkien jylinä kajahteli kaukana vuoristoissa. Hän astui maihin ja kulki eteenpäin amiraalin seuraamana. -- Ne ajat olivat jo menneet, jolloin maan asukkaat kantoivat häntä käsivarsillaan, etteivät hänen jalkansa koskettaisi heidän maakamaraansa; tuo vanha tapa, jonka mukaan paikka, mihin hallitsija jalallaan kosketti, tuli valtion omaisuudeksi, on jo kauan sitten unohtunut Oceaniassa. Parikymmentä ratsastavaa keihäsmiestä, jotka muodostivat Pomarén kunniasaaton, oli rivittynyt rannikolle meitä vastaanottamaan. Kun kuningatar tuli näkyviin, virittivät _himéné_kuorot yht'aikaa tavanmukaisen: _la ora na oe, Pomaré vahine!_ (Ole tervehditty, kuningatar Pomaré). Ja metsät kaikuivat äänekkäistä huudoista. Olisi luullut nousevansa jollekin noidutulle saarelle, mikä oli herännyt eloon taikasauvan iskusta. XXVIII. Afareahitun temppelin pyhitysmenot kestivät hyvin kauan. Lähetyssaarnaajat pitivät pitkiä puheita tahitin kielellä ja _himéné_-kuorot lauloivat riemuvirsiä ikuiselle isälle. Temppeli oli rakennettu korallista; pandanuksen lehdistä palmikoitua kattoa kannattivat saarien puista hakatut hirret, joita yhdistivät toisiinsa erivärisiä, säännöllisiä ja monimutkaisia kuvioita muodostavat kudelmat. Rakennustapa oli siis vanhaa maorilaista tyyliä. Näen vieläkin tuon alkuperäisen näyn: taustan ovet ovat avoinna maaseutuun päin, vuorien ja korkeiden palmujen muodostamaa ihanaa maisemaa kohti, -- lähetyssaarnaajan korokkeen ääressä seisoo vanha kuningatar mustassa puvussa, surullisena ja hartaana rukoillen poikansa tyttären puolesta, vanhan ystävättärensä Paparan päälliköttären seuraamana. Hänen valkopukuiset seuranaisensa ovat kokoontuneet hänen ympärilleen. Temppeli on aivan täynnä kukilla seppelöityjä päitä -- ja Rarahu, jonka olin antanut lähteä _Rendeeristä_, oli sekaantunut tuohon joukkoon kuin vieras -- -- -- Syntyi suuri hiljaisuus kun Apirén _himéné_, joka oli säästetty viimeiseksi, viritti laulunsa -- ja minä erotin takanani pikku ystävättäreni raikkaan äänen, kun se kaikui kuoron yli. -- Uskonnollisen tai intohimoisen haltioitumisen vallassa suoritti hän palavasti haaveellisimpia muunnelmiaan; hänen äänensä väreili kuin kristalli temppelin hiljaisuudessa vangiten kaikkien tarkkaavaisuuden. XXIX. Juhlamenojen jälkeen siirryttiin ruokasaliin. Pöydät oli katettu ulko-ilmaan, suurten kookospalmujen varjoon, vihreiden lehväkatosten alle. Pöytiin saattoi sopia noin viisi, kuusisataa henkeä; liinat olivat koristetut lehvillä ja punaisilla kukilla. Tarjona oli suuri joukko kohokeleivoksia, joita kiinalaiset tekevät bananin ja eräiden muiden epätavallisten kasvien runkojen avulla. Euroopalaisten ruokalajien rinnalla oli hyvin paljon tahitilaisia: hedelmäpuuroja, ruohossa kokonaisina paistettuja porsaita, ja maidossa hapatettuja merirapuja. Erilaisia kastikkeita ammennettiin aivan täysinäisistä, suurista veneenmuotoisista astioista, joita tarjoilijat vaivaloisesti kantoivat ympäriinsä. Mies- ja nais-päälliköt tulivat vuorotellen puhumaan kuningattarelle täyttä kurkkua, niin kaikuvalla äänellä ja niin liukaskielisesti, että olisi luullut heitä riivatuiksi. Ne, jotka eivät olleet saaneet sijaa pöydässä, söivät seisoallaan nojaten istuvien olkapäihin ja melu ja hämminki oli sanoin kuvaamaton -- -- -- Prinsessojen pöydässä istuen en minä ollut huomaavinanikaan Rarahua, joka oli kadonnut hyvin kauas minusta Apiréläisten joukkoon. XXX. Kun yö laskeutui Afareahitun metsien latvoille, meni kuningatar piirikunnan _Fareauhun_, mihin hänelle oli valmistettu yösija. _Valkotukkainen amiraali_ palasi fregattiin, ja _upa-upa_ alkoi. Kaikki uskonnolliset ajatukset, kaikki kristilliset tunteet olivat häipyneet päivän mukana; kuuma ja hekumallinen pimeys verhosi taas kesyttömän saaren. Samoin kuin niinä aikoina, jolloin ensimäiset merenkulkijat olivat nimittäneet sitä uudeksi Cythereksi, oli kaikki taas viettelevää, aisteja huumaavaa ja hillitöntä intohimoa. Ja minä olin seurannut _valkotukkaista amiraalia_, jättäen Rarahun tuohon hullautuneeseen väkijoukkoon. XXXI. Kun minä jäin yksin laivaan, nousin minä suruissani _Rendeerin_ kannelle. Tuo tänä aamuna niin eloisa fregatti oli tyhjä ja hiljainen, mastojen ja raakojen pitkät ääriviivat piirtyivät öistä taivasta vasten, tähdet olivat sumeat, ilma tyyni ja raskas, meri liikkumaton. Moorean vuoret kuvastelivat vedessä ylösalaisin kääntyneitä piirteitään. Kaukaa näkyivät tulet, jotka maalla valaisivat _upa-upaa_; karkeat, rivot laulut saapuivat tänne epäselvänä humuna patarumpujen tahdikasten iskujen säestäminä. Kaikki yön tunnit soivat toinen toisensa jälkeen _Rendeerilla_ unen saapumatta lopettamaan minun outoja unelmiani. Minä rakastin sydämestäni tuota pikku raukkaa; tahitilaiset sanoivat hänestä: se on Lotin pikku puoliso. Hän oli tosiaan minun pikku puolisoni; sydämelläni, aisteillani rakastin häntä paljon. Ja kuitenkin oli meidän molempien välillä syvänteitä, pelottavia aitauksia, ikuisesti suljetuita. Hän oli pieni raakalainen; meidän välillämme, jotka olimme "sama liha", oli rotujen juurellinen eriäväisyys, ensimäisten käsitteiden kaikki läpikäyvä erotus. Jos minun ajatukseni ja mielteeni olivat usein käsittämättömiä hänestä, niin olivat hänenkin minusta. Minun lapsuuteni, isänmaani ja kotilieteni, kaikki tuo pysyisi hänelle aina käsittämättömänä ja tuntemattomana. Muistan lauseen, jonka hän eräänä päivänä sanoi minulle: "Minä pelkään, ettei sama Jumala olekaan luonut meitä." Ja me olimme todella kahden aivan eristetyn ja aivan erilaisen luonnon lapsia, ja meidän sielujemme yhteys saattoi olla vain ohimenevää, epätäydellistä ja vaivanalaista. Pikku Rarahu parka, kohta kun me olemme poistuneet kauaksi toisistamme, tulee sinusta taas pieni maorityttö, sinä pysyt tietämättömänä ja kesyttömänä, sinä kuolet kaukaisella saarellasi yksin ja unhotettuna -- ja Loti ei ehkä saa tietääkään siitä. Näköpiiriin alkoi piirtyä pieni, tuskin näkyvä viiru aavan meren puolella: se oli Tahitin saari. Taivas valkeni idässä; tulet sammuivat maalla ja lauluja ei enää kuulunut. Minä ajattelin, että tuona erikoisen hekumallisena aamuhetkenä oli Rarahu tuolla, tanssin väsyttämänä, omaan nojaansa jääneenä. Ja se ajatus poltti minua kuin punainen rauta. XXXII. Iltapäivällä nousivat kuningatar ja prinsessat taas laivaan palatakseen Papeeteen. Kun heidät oli otettu vastaan tavanmukaisilla kunnianosoituksilla, jäin minä tarkastelemaan monilukuisia kanootteja, venheitä ja pursia, jotka toivat heidän seuruettaan. Joukko oli vielä lisääntynyt muutamilla Moorean nuorilla naisilla, joita halutti jatkaa juhlia Tahitissa. Vihdoinkin näin Rarahun; hän oli siellä, hänkin palasi. Hän oli vaihtanut valkean _tapansa_ vaaleanpunaiseen ja kietonut tuoreita kukkia hiuksiinsa. Ihopiirrokset näkyivät entistä selvemmin hänen kalvenneella otsallaan ja siniset renkaat olivat syventyneet hänen silmiensä ympärillä. Hän oli epäilemättä ollut mukana _upa-upassa_ aamuun asti, mutta nyt hän oli tuolla, hän palasi, ja enempää en minä sillä hetkellä pyytänytkään häneltä. XXXIII. Ylikulun aikana vallitsi kaunis, tyyni ilma. Oli ilta. Aurinko oli juuri kadonnut. Fregatti liukui äänettömästi jättäen jälkeensä hitaita, pehmeitä aaltoja, jotka katosivat kuolemaan kauas peilityynelle merelle. Taivaalla puunsi siellä täällä suuria, tummia pilviä, jotka vivahtivat sinipunaiseen illan vaaleankeltaisessa kajastuksessa, ilmapiirin hämmästyttävässä kuulakkuudessa. _Rendeerin_ takaosassa erottautui ryhmä nuoria naisia sirosti merta ja maisemaa vasten. Tuon ryhmän näkö sai minut suuresti hämmästymään: Ariitéa ja Rarahu juttelivat keskenään kuin ystävykset; heidän vieressään Maramo, Faimana ja pari muuta hovinaista. Oli puhe eräästä Rarahun sepittämästä _himenestä_, jonka he aikoivat laulaa yhdessä. Ja he virittivät todella uuden, kolmiäänisen laulun, Ariitéa, Rarahu ja Maramo. Rarahun ääni, joka väreillen kaikui ylinnä, lausui selvästi sanat, joista minulta ei jäänyt yhtään kuulematta: "Heahaa noa iho (e)! te tara no Paia- (e) i tou nei tai ia oe, tau hoa (e)! ehahe! Ua iriti hoi au (e)! i te tumu no te tiare, ei faaite i tau tai ia oe, tau hoa (e)! ehahe! Ua taa tau hoa (e)! ei Farani te fenua, e neva oe to mata, aita e hio hoi au (e)! ehahe! -- -- --" Raskas käännös: "Minun tuskani tähtesi on korkeampi kuin Palavuoren huippu, oi rakkahin! ah! "Olen riistänyt irti _tiaréen_ juuret osoittaakseni tuskaani tähtesi, oi rakkahin! ah! "Sinä olet lähtenyt, rakkaimpani, Ranskan maahan; sinä kohotat kerran silmäsi minua kohti, mutta minä en näe sinua enää! ah! -- -- --" Tuo laulu, joka surullisena värisi Suuren Valtameren iltaisessa äärettömyydessä, kun kolme naisääntä toisteli sitä omituisessa tahdissa, on ijäksi piirtynyt muistiini raskaimpana niistä pistävimmistä vaikutelmista, mitä Polynesia on minulle jättänyt. XXXIV. Oli jo pimeä yö, kun meluisa kulkue saapui Papeeteen suuren kansanjoukon kokoontuessa katselemaan. Hetken kuluttua tapasimme toisemme, Rarahu ja minä, rinnakkain astumassa meidän asunnollemme vievää polkua. Sama tunne oli johtanut meidät molemmat tälle tielle, jota me etenimme puhumatta niinkuin kaksi jöröttävää lasta, jotka eivät oikein tiedä kuinka lähestyä toinen toistaan. Me avasimme ovemme, ja kun me olimme tulleet sisään, katsahdimme me toisiimme. -- -- -- Odotin kohtausta, moitteita tai kyyneleitä. Kaiken sen sijaan hymyili hän kääntäen pois päätään huomaamattomasti olkapäitään liikautellen, pettymyksen, katkeran surun odottamattomin ilmein. Tuo hymy ja tuo liike kertoivat yhtäpaljon kuin hyvin pitkät puheet, ne sanoivat selvästi ja vakuuttavasti seuraavaa: Tiesinhän minä hyvin, etten minä ollut kuin pieni, alempi olento, satunnainen lelu, jonka sinä itsellesi hankit. Teistä, valkoisista miehistä on siinä kaikki, mitä me voimme teille olla. Mutta mitä voittaisin suuttumalla? Minä olen yksin maailmassa; sinun tai jonkun muun: vähät siitä? Olen sinun rakastajattaresi, tässä on kotimme: tiedän, että sinä haluat minua vielä. Hyvä Jumala, minä jään tänne ja tässä minä olen! Pieni, lapsellinen tyttö oli merkillisesti edistynyt elämäntuntemuksessa; kesytön lapsi oli tullut viisaammaksi kuin mestarinsa ja voitti hänet. Minä katselin häntä vaieten, hämmästyneenä ja surullisena; minun oli häntä äärettömästi sääli. Ja minä pyysin anteeksi, melkein itkien ja peittäen hänet suudelmilla. Hän rakasti minua vielä, hän, niin kuin rakastettaisiin yli-inhimillistä olentoa, jota tuskin saattaa aavistaa ja käsittää. Suloisia, rauhaisia rakkaudenpäiviä seurasi vielä tätä Afareahitun kohtaustakin. Se unohtui ja aika jatkoi raukaisevaa kulkuaan. XXXV. Tiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden nuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista. Hän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti juhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan vaaleanpunaisten laakeripuiden alle. Tiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret tavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella kuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä äsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea kuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita: "Loti", sanoi hän. "Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun lähdettyäsi?" Rarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme täydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää sen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin kuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli ehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja enemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä. Kukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni Rarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää koskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias ja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet näki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa asennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi luullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen ja muuttumattoman onnen runoa. Minuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin tuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä ja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni ajatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä tuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi hänen luokseen. Joskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän rukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen silmistään. Mutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen huulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli esiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta. Hän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita. Oudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä, raakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä ilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa sekavaa juoksua. Hänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia, syvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää olevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen, siinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja joka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria miehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria tahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni; eihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta oudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan. Fyysillisesti ei hänessä vielä näkynyt mitään sellaista merkkiä, joista Euroopassa tunnetaan rintatautiset tytöt: hänen rintansa ja vartalonsa olivat täyteläiset ja muodokkaat niin kuin antiikkisen Kreikan kauniiden kuvapatsaiden. Ja kuitenkin tuli tuo kuiva, luonteenomainen yskä, samanlainen kuin kuningattaren lasten, yhä tiheämmäksi ja siniset renkaat tummenivat hänen suurten silmiensä ympärillä. Hän oli Polyneesialaisen rodun pieni, surullinen ja liikuttava henkilöitymys, tuon rodun, joka kuolee meidän sivistyksemme ja paheittemme kosketuksesta ja on kohta vain muisto Oceanian historiassa. -- -- -- XXXVI. Sillä välin oli lähdönhetki saapunut. _Rendeer_ poikkeisi Kaliforniaan, _te fenua California_, niin kuin kuningattaren pojan tytär sanoi. Se ei tosin ollut lopullinen lähtö; palatessamme piti meidän vielä pysähtyä _suloiselle saarelle_ kuukaudeksi tai pariksi. Ilman tuota paluun varmuutta en minä kai tällä hetkellä olisi lähtenytkään: hänen ainaiseksi jättämisensä oli käynyt yli voimieni ja olisi särkenyt sydämeni. Lähdön lähetessä kiusasi minua merkillisesti tuon Taimahan ajatteleminen, hänen, joka oli ollut veljeni Ruerin vaimo. Minusta oli hyvin vaikeaa, en tiedä miksi, lähteä pois häneen tutustumatta, ja minä selitin asian kuningattarelle pyytäen häntä hankkimaan meille tilaisuuden kohdata toisemme. Pyyntöni näytti suuresti kiinnittävän Pomarén mieltä: "Sinä tahtoisit tavata hänet, Loti? Rueri on siis puhunut sinulle siitä? Hän ei ollutkaan siis kokonaan unhottanut tyttöä?" Ja vanha kuningatar näytti vaipuvan entisyyden kaihomielisiin muistelmiin, huomaten ehkä muistoissaan monen unohtaneen hänet, monen, joita hän oli rakastanut, ja jotka olivat lähteneet pois enää palajamatta. XXXVII. Oli _Rendeerin_ viimeinen ilta -- -- -- Kuningattaren kiireellisistä tiedusteluista oli käynyt selville, että Taimaha oli Tahitilla eilisestä saakka, -- ja palatsin _mutoi_-päällikkö oli saanut tehtäväkseen viedä hänelle sanan tulla auringon laskun aikana rannikolle, _Rendeerin_ luo. Tapaamisaikana olimme me siellä, Rarahu ja minä. Me odotimme kauan ja Taimahaa ei tullut. -- Minä olin arvannut sen. Sydämeni omituisesti kouristuessa näin minä meidän viimeisen iltamme viimeisten hetkien kiitävän pois. -- Odotin selittämättömän ahdistuksen vallassa. Olisin antanut tällä hetkellä mitä hyvänsä saadakseni nähdä tuon naisen, josta olin lapsuudessani uneksinut, ja joka oli liittynyt Ruerin kaukaiseen, runolliseen muistoon, ja minä aavistin, että hän ei tulisi näyttäytymään -- -- -- Me olimme pyytäneet ohjeita ohikulkevilta vanhoilta naisilta: "Hän on pääkadulla", sanoivat he meille. "Ottakaa mukaanne tämä pikku tyttö, joka tuntee hänet ja näyttää hänet teille. Kun olette löytäneet hänet, käskekää lasta palaamaan kotiinsa." XXXVIII. Pääkadulla. Meluisaa katua reunustivat kiinalaisten puodit; kauppiaat, joilla oli pienet, mantelinmuotoiset silmät ja pitkät hiuspalmikot, myivät ihmisille teetä, hedelmiä ja makeisia. -- Parvekkeiden alla oli näytteillä kukkaseppeleitä, pandanuskiehkuroita ja _tiareita_, jotka täyttivät ilman tuoksullaan; tahitittaret kulkivat ympäriinsä lauleskellen; pienet, Taivaan valtakunnan malliset lamput valaisivat kauppoja, tai riippui niitä puiden tiheissä oksissa. -- Oli yksi noita kauniita Papeeten iltoja; kaikki tuo oli iloisaa ja varsinkin alkuperäistä. Ilmaan sekoittui outo kiinalaisen Sandelin ja monoin, sekä gardenioiden ja oranssien suloinen tuoksu. Ilta kului emmekä me löytäneet mitään. Katseli pikku Tehamana, meidän saattajamme, kaikkia naisia miten tarkkaan hyvänsä, ei hän tuntenut yhtään heistä. -- Kaikki ne, joilta kyselimme, eivät tienneet Taimahan nimeäkään, me kuljimme yhä edestakaisin kaikkien noiden ryhmien keskitse, jotka katselivat meitä kuin järkensä menettäneitä. -- Oli mahdotonta tavata tuota tarumaista henkilöä -- ja jokainen kulunut hetki lisäsi surullista kärsimättömyyttäni. Tunnin kuljettuamme, seisattui pikku Tehamana äkkiä pimeään kolkkaan, suurten, mustien mangopuiden alle erään maassa istuvan naisen eteen, joka nojasi päätään käsiinsä ja näytti nukkuvan. "_Tera_!" huusi hän. (Tuossa hän on!) Silloin lähenin minä naista ja kumarruin uteliaana katselemaan häntä. "Oletko sinä Taimaha?" kysyin minä vavisten pelosta, että hän vastaisi kieltävästi. "Olen!" vastasi hän liikahtamatta. "Sinä siis olet Taimaha, Ruerin vaimo?" "Olen", sanoi hän vielä kerran nostaen välinpitämättömästi päätään. "Minä olen Taimaha, Ruerin vaimo, sen merimiehen, _jonka silmät nukkuvat_ (mata moe) s.o., jota ei enää ole olemassa." "Ja minä, minä olen Loti, Ruerin veli! -- Tule mukaani syrjäisempään paikkaan, jotta voisimme keskustella yhdessä." "Sinä? -- -- -- Hänen veljensä?" sanoi hän yksinkertaisesti, hiukan hämmästyneenä, -- mutta niin välinpitämättömästi, että minä jäin hämilleni. Ja minua suretti jo, että olin tullut liikuttamaan tuota tuhkaa löytämättä sieltä muuta kuin jokapäiväisyyttä ja pettymystä. Hän oli kuitenkin noussut seuratakseen minua. -- Minä otin heitä molempia kädestä, Rarahua ja Taimahaa, ja loittonin heidän kanssaan tuosta tahitilaisjoukosta, jossa yksikään ei enää kiinnittänyt mieltäni. -- -- -- XXXIX. Paljastuksia. Yksinäisellä polulla, missä joukon kaukainen hälinä vielä kuului -- puitten synkässä varjossa, pimeässä yössä -- pysähtyi Taimaha ja istuutui: "Olen väsynyt", sanoi hän hyvin uupuneena. "Sano hänelle, Rarahu, että hän puhuisi minulle täällä, minä en lähde kauemmaksi. -- Onko se hänen veljensä, tuo?" Tällä hetkellä tuli mieleeni ajatus, jota minulla ennen ei ollut: "Eikö sinulla ja Ruerilla ollut lapsia?" kysyin minä häneltä. "On", vastasi hän hetkisen epäröityään, mutta sentään varmalla äänellä. "On -- -- kaksi!" -- -- -- Tuon odottamattoman tunnustuksen jälkeen syntyi pitkä hiljaisuus. Minussa heräsi koko joukko outoja tunteita, surullisia, selittämättömiä vaikutelmia. On tilanteita, joiden mieleenkäypää omituisuutta ei voi sanoilla ilmaista. -- Paikan viehätys, luonnon salaperäiset vaikutukset, elävöittävät tai muuttavat muuksi tuntemamme liikutuksen, eikä enää epätäydellisestikään osaa ilmaista niitä. XL. Tunti sen jälkeen jätimme Taimaha ja minä Papeeten, joka jo oli vaipunut uneen. _Rendeerin_ viimeinen ilta oli loppunut ja koko joukko laivan merimiehiä oli mennyt sisälle tahitilaisiin majoihin nuorten naisten iloisten joukkueiden ympäröiminä. Seudun yli kulki viettelyksen ja aistillisen huumauksen henkäys kuin suurten juhla-iltojen jälkeen. Mutta minä oli syvän liikutuksen vallassa ja olin hetkeksi unohtanut Rarahunkin -- -- -- Hän oli palannut yksin kotiin ja odotti minua itkien pienessä, rakkaassa majassamme, jonne minun tuli palata yöllä viimeistä kertaa. -- -- -- Me kuljimme rinnakkain, Taimaha ja minä, me seurasimme nopein askelin Valtameren äärtä. Sade lankesi, troopillisten maiden lämmin sade. Taimaha antoi, huolettomana ja vaieten, valkoisen musliini_tapansa_ kastua sen laahatessa hiekkaa hänen takanaan. Keskiyön tyyneydessä kuului vain meren yksitoikkoinen kohina, kun se hyökyi ulapalla koralliriuttoja vasten. Päittemme päällä kallistelivat suuret palmupuut taipuisia runkojaan; näköpiirissä kuvastuivat Moorean saaren vuorenhuiput hämärästi Tyynen meren sinisen pinnan yläpuolella, kuun epämääräisessä, sumeassa valossa. Minä katselin Taimahaa ja minä ihailin häntä. Hän oli pysynyt kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta maorilaisen kaunottaren täydellisenä perikuvana. Hänen mustat hiuksensa lankesivat paksuina kiharoina hänen valkealle puvulleen, hänen ruusuista ja pandanuksen lehdistä kiedottu seppeleensä teki hänet öisessä valaistuksessa kuningattaren tai jumalattaren näköiseksi. Olin tahallani vienyt tuon naisen erään jo vanhan, puoleksi ruohojen ja köynnöksien alle hautautuneen majan ohi, sen, jossa hän ennen kuului asuneen veljeni kanssa. "Tunnetko tuon majan, Taimaha?" kysyin minä häneltä. "Kyllä", vastasi hän ensimäistä kertaa elostuen. "Kyllä, se on Ruerin maja!" -- -- -- XLI. Me suuntasimme molemmat kulkumme tuona myöhäisenä yön hetkenä Faa'an piiriä kohti, jossa Taimaha aikoi näyttää minulle nuoremman poikansa Atarion. Hiukan ivallisella taipuvaisuudella oli hän suostunut minun oikkuuni, oikkuun, jota hän tuskin saattoi selittää itselleen tahitilaisen käsitystapansa perusteella. Maassa, jossa aineellinen kurjuus on tuntematon ja työ tarpeetonta, jossa jokaisella on paikkansa auringossa ja varjossa, sijansa vedessä ja ravintonsa metsissä, kasvavat lapset kuin taimet, vapaina ja viljelemättöminä, siellä, minne heidän vanhempiensa mielijohde heidät asettaa. Perheellä ei ole sitä kiinteyttä, minkä tarve taistella elämästä muun puutteessa antaa sille Euroopassa. Atario, tuo Ruerin lähdettyä syntynyt lapsi, asui Faa'an piirissä. Yleisen ottolapsijärjestelmän mukaan oli hänet jätetty äitinsä kaukaisten sukulaisten (_fetii_) hoidettavaksi -- -- -- Ja Tamaari, vanhempi pojista, hän jolla, sanoi Taimaha, oli Ruerin otsa ja suuret silmät (_te rae, te mata rahi_), asui Taimahan vanhan äidin luona tuolla Moorean saarella, jonka kaukaiset ääriviivat kangastelivat meidän näköpiirimme rajalla. Faa'an tien puolivälissä näimme me tulen palavan kookospalmumetsikössä. Taimaha tarttui käteeni, ja vei minut sinne päin metsän läpi, tuntemaansa polkua pitkin. Kun olimme kävelleet muutaman minuutin pimeässä, suurten palmujen sateesta kostean holvin alla, löysimme me olkikattoisen majan, missä kaksi vanhaa naista istui kumarassa oksista tehdyn rovion ääressä. Kun Taimaha oli lausunut pari käsittämätöntä sanaa, nousivat molemmat vanhukset seisoalleen paremmin nähdäkseen minut ja Taimahakin alkoi tarkastella minua äärimmäisellä tarkkaavaisuudella kohottaen palavan kekäleen lähelle kasvojani. Nyt näimme toisemme ensi kertaa täydessä valaistuksessa. Kun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän oli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä -- veljesten yhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää ja epätäydellistä. Minä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä profiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri teki vielä valkoisemmiksi. -- -- -- Me jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan talot puiden mustien ryhmien seasta. _Tera Faa'a!_ (Nyt ollaan Faa'assa), sanoi Taimaha hymyillen. -- -- -- Hän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja tamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa. Kaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli hiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan. Lamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä viittaamalla käymään sisään. Maja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset nukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen asuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli puhalsi. Taimaha meni mattovuoteen luo, josta hän otti lapsen ja kantoi sen minulle. "Ei!" sanoi hän lampun luo päästyään. "Minä erehdyin. Tämä ei olekaan hän." Hän laski lapsen taas vuoteelle ja alkoi tarkastella toisia löytämättä niistä kuitenkaan etsimäänsä. Hän kuljetti pitkän ruo'on päässä savuavaa lamppuaan, joka valaisi vain puna-ihoisia, jäykkiä mummoja; tummansinisiin, valkeaviiruisiin _pareoihinsa_ verhottuina olisi heitä voinut pitää kuolinliinoihin käärittyinä muumioina. -- -- -- Huolestumisen salama välähti Taimahan ripsien verhoamissa silmissä. "Huahara mummo", sanoi hän. "Missä on minun poikani Atario?" Vanha Huahara kohosi laihan kyynärpäänsä varaan ja katseli meitä heräämisestä säikkyneillä silmillään: "Sinun poikasi ei enää ole meillä, Taimaha", sanoi hän. "Minun sisareni Tiatira-honui (hämähäkki) on ottanut hänet kasvatikseen. Hän asuu viidensadan askeleen päässä täältä, kookospalmukon toisessa laidassa -- -- --" XLII. Kuljimme vielä tuon metsikön läpi pimeässä yössä. Tiatira-honuin majassa näimme saman kohtauksen, samat heräämismenot, jotka muistuttivat haamujen esiin manaamista. Lapsi herätettiin ja tuotiin minulle. Pikku raukka oli aivan unen vallassa ja alaston. Minä otin hänen päänsä käsiini ja lähensin sitä lamppua kohti, jota vanha _Hämähäkki_, Huaharan sisar piteli. Lapsi sulki häikäistynä silmänsä. "Niin, se juuri on Atario", sanoi Taimaha kaukaa oven luota. "Onko se minun veljeni lapsi?" kysyin häneltä äänenpainolla, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä sydänjuuria myöten. "On", sanoi hän ymmärtäen että vastaus oli juhlallinen. "On, se on sinun veljesi Ruerin poika!" -- Vanha Tiatira-honui toi vaaleanpunaisen puvun vaatettaakseen hänet, mutta lapsi oli nukahtanut syliini; minä suutelin häntä hiljaa ja laskin hänet takaisin matolle. Sitten viittasin Taimahaa seuraamaan minua, ja me palasimme Papeeteen. Kaikki tuo oli tapahtunut kuin unessa. Minulla oli tuskin ollut aikaa katsella häntä, ja kuitenkin olivat tuon lapsen piirteet painuneet mieleeni samoin kuin hyvin eloisa kuva, jonka yöllä on äkkiä havainnut, pysyy ja näyttäytyy taas uudestaan senjälkeen kun on sulkenut silmänsä. Olin omituisen levoton ja ajatukseni olivat sekavat. Olin menettänyt kaiken käsityksen ajasta ja hetkestä. Minä pelkäsin näkeväni päivän nousevan ja saapuvani juuri parahiksi _Rendeerin_ lähtöön voimatta palata pieneen rakkaaseen majaani, saamatta suudella Rarahua, jota en ehkä näkisikään enää. -- -- XLIII. Kun me pääsimme ulos kysyi Taimaha minulta: "Palaatko huomenna?" "En", sanoin minä. "Minä lähden aikaiseen aamulla Kalifornian maahan." Hiukan sen jälkeen kysyi hän pelokkaasti: "Puhuiko Rueri sinulle Taimahasta?" Taimaha elostui vähitellen puhuessaan; hänen sydämensä näytti vähitellen heräävän pitkästä unesta. -- Hän ei enää ollut sama huoleton ja vaitelias olento, hän kyseli minulta liikutetulla äänellä siitä, jota hän nimitti Rueriksi, ja ilmeni minulle lopultakin sellaisena kuin olin toivonutkin, säilyttäen veljeni muiston suurella rakkaudella ja syvällä surulla -- -- -- Hänen mieleensä oli jäänyt minun perheestäni ja maastani tarkkoja, yksityiskohtaisia tietoja, jotka Rueri oli opettanut hänelle. Hän tiesi hyväilynimenkin, jolla minua ennen mainittiin rakkaan kotilieteni ääressä. Hän lausui sen minulle hymyillen ja johti samalla mieleeni pienen, unohtuneen tarinan aikaisimman lapsuuteni ajalta. En voi kuvata sitä vaikutusta, minkä tuo nimi ja nuo muistot tekivät minuun, kun ne olivat säilyneet tuon naisen sielussa ja kun hän kertoi ne polyneesian kielellä. -- -- -- Taivas oli kirkastunut. Me palasimme suuremmoisen yön vallitessa, ja tahitilaiset maisemat, kuun valaisemina, sydän-yönä, aamun kello kahteen ehtineessä hiljaisuudessa, olivat täynnä taikaa ja salaperäisyyttä. Minä saatoin Taimahan aina sille majalle saakka, missä hän asui Papeetessa. -- Tavallisesti oleskeli hän vanhan äitinsä Hapaton mökissä, Tearoan piirissä, Moorean saarella. Erotessani hänestä puhuin minä hänelle paluuni mahdollisesta ajasta ja tahdoin saada hänet lupaamaan, että hän silloin olisi Papeetessa molempine poikineen. -- Taimaha lupasi sen pyhästi, mutta kuullessaan lastensa nimet oli hän muuttunut synkäksi ja omituiseksi. Hänen viimeiset vastauksensa olivat hajanaisia tai pilkallisia, hänen sydämensä oli taas sulkeutunut. Sanoessani hänelle hyvästit, näin minä hänet sellaisena kuin tulisin tapaamaan hänet myöhemmin, käsittämättömänä ja kesyttömänä. -- -- XLIV. Kello oli noin kolme minun saapuessani rauhalliselle kadulle, missä Rarahu odotti minua ja ilmassa tuntui jo aamun kostea tuoreus. -- Rarahu, joka oli istunut pimeässä, kietoi käsivartensa ympärilleni minun sisään tullessani. Minä kerroin hänelle tuosta omituisesta yöstä pyytäen häntä pitämään omana salaisuutenaan nuo tiedot, ettei tuo kauan sitten unohtunut tarina taas joutuisi Papeeten naisten puheen aineeksi. Oli meidän viimeinen yömme -- -- -- ja paluun epävarmuus, ja meitä vastaisuudessa erottavien välimatkojen suuruus heitti kaiken ylle sanomattoman surumielisyyden hunnun. -- -- -- Tänä jäähyväishetkenä näyttäytyi Rarahu hyvin suloisessa ja viehättävässä valossa; hän oli tosiaankin Lotin pikku vaimo; hän oli suloisen liikuttava rakkauden osoituksissaan ja kyyneleissään. Kaikki se, mitä puhdas, lohduton kiintymys ja loppumaton hellyys voi kuiskata tunteikkaan, viisitoistavuotiaan tytön sydämelle, sen ilmaisi hän maorikielellään oudoin elein ja kummallisin kuvin. XLV. Päivän ensimäiset, epämääräiset säteet herättivät minut muutaman hetken nukuttuani. Tuon sekaannuksen, tuon selittämättömän kammon vallassa, mikä on ominaista herätessä, olivat mielessäni kietoutuneet yhteen nuo kaksi ajatusta: suloisen saaren jättäminen, lähtö suurien puiden juurella seisovasta majastani ja pienestä, kesyttömästä armaastani luopuminen -- ja sitten Taimaha ja hänen poikansa -- nuo yöllä tuskin näkemäni uudet henkilöt, jotka nyt vielä viime hetkellä pyrkivät sitomaan minua tähän maahan uusilla siteillä. -- -- -- Aamun valkea, surullinen valo pilkisteli avonaisista akkunoistani. -- -- -- Katselin hiukan aikaa nukkuvaa Rarahua ja herätin hänet sitten suutelolla. "Ai, niin Loti", sanoi hän -- -- -- "Päivä on valennut ja täytyy lähteä." Rarahu pukeutui itkien. Hän pani ylleen kauneimman viittansa, asetti päähänsä lakastuneen seppeleensä ja eilisen _tiaréensa_ luvaten, ettei hän minun paluuseeni saakka käyttäisi toisia. Avasin puutarhan portin. Heitin jäähyväiskatseen puillemme ja kasviryhmillemme, taitoin mimoosan oksan, kimpun punaisia kukkia -- ja kissa seurasi meitä naukuen, niin kuin se ennen juoksi jäljissämme Apirén purolle. -- -- -- Päivän koittaessa laskeuduimme me, pieni armaani ja minä, suruisin mielin rannikolle viimeistä kertaa. Siellä oli jo lukuisa hiljainen joukko katselijoita: kaikki kuningattaren tytöt, kaikki Papeeten nuoret naiset, joilta _Rendeer_ vei ystäviä tai rakastajia. He istuivat maassa, muutamat itkien, muutamat liikkumattomina katsellen meidän tuloamme. Rarahu istuutui heidän joukkoonsa kyyneltäkään vuodattamatta -- ja _Rendeerin_ viimeinen venhe vei minut laivaan -- -- -- Kello kahdeksan seudussa nosti _Rendeer_ ankkurin huilun soidessa. Silloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan minun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut seitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut. Hän huomasi Rarahun ja istuutui hänen viereensä. Oli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut henkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä. Ne muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko valaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja nuoria, valkovaatteisia naisia. Lähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun, joka kohta oli katoava. XLVI. Kun tahitilais-naisten ryhmä ei enää ollut kuin epäselvä joukko, oli veljeni Ruerin hyljätty maja vielä kauan näkyvissä meren rannalla, ja minun katseeni pysyivät kiintyneinä tuohon puiden joukkoon hävinneeseen pisteeseen. Vuoria peittävät pilvet laskeutuivat nopeasti Tahitin ylle; ne alenivat kuin suunnaton esirippu, johon koko saari pian kietoutui. Fatauan vuoren terävä kärki pisti vielä esiin pilvenrepeämästä, ja sitten katosi kaikki paksuun, mustaan ainepaljouteen. Voimakas pasaatituuli nousi mereltä, joka muuttui vihreäksi ja kuohuvaksi, ja myrskysade alkoi langeta. Silloin laskeuduin minä aivan _Rendeerin_ pohjalle, hämärään komerooni; minä heittäydyin merimiesvuoteelleni ja peitin itseni sinisellä, metsän okaitten repimällä _pareolla_, jota Rarahu ennen käytti verhonaan Apirén metsissä -- -- -- Ja koko päiväksi jäin minä sinne loikomaan kuunnellen keinuvan, kulkevan laivan yksitoikkoista ääntä, laineiden surullista kohinaa, kun ne toinen toisensa jälkeen löivät _Rendeerin_ kumisevia kylkiä -- -- -- koko päiväksi, uponneena tuohon surumieliseen ajatteluun, mikä ei ole unta eikä valveilla oloa, ja johon sekaantuivat Oceanian kuvat ja lapsuuteni kaukaiset muistelmat. Vihertävässä puolihämärässä, joka tuli mereltä akkunani paksun lasin läpi, näkyi kummallisia, huoneessani hajallaan olevia esineitä: oceanialaisten päälliköiden töyhtöjä, maorien jumalain alkeellisia kuvia, irvisteleviä epäjumalia, palmun oksia, haaraisia koralleja, oksia, jotka viime hetkellä olin taittanut puutarhastamme, Rarahun tai Ariitéan kuihtuneita, tuoksuvia seppeleitä, ja tuo viimeinen kimppu punaisia kukkia, jotka olin poiminut asuntomme oven edestä. XLVII. Hiukan auringonlaskun jälkeen tuli minun vuorolleni vartio ja minä nousin komentosillalle. Raitis ulkoilma, kasvojani pieksävä tuuli saivat minut heräämään täydelliseen todellisen elämän tuntoon, lähdön varsinaiseen tietoisuuteen. Se, jonka sijalle minä tulin yövuorolle, oli John B. -- -- -- minun rakas veljeni John, jonka hellä ja syvä kiintymys oli minulle suurena apuna elämän tuskissa. "Kaksi maata on näkyvissä, Harry", sanoi John siirtäessään vartiovuoron minulle. "Ne ovat tuolla takanamme ja minun ei tarvitse nimittää niitä sinulle, sinä tunnet ne -- -- --" Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla: Tahitin ja Moorea'n saaret -- -- John oli luonani hyvin kauan sinä iltana. Minä kerroin hänelle eilisen illan tapahtumat, sillä hän tiesi vain, että olin yöllä kävellyt pitkälle, ja että minä salasin häneltä jotain surullista ja odottamatonta. Olin menettänyt tottumuksen kyyneliin, mutta eilisestä saakka tunsin minä itkemisen halua; vartiopaikan pimeydessä ei sitä nähnyt kukaan muu kuin John-veljeni ja hänen vieressään itkin minä kuin lapsi. Meri aaltoili kovasti ja tuuli puski meitä ankarasti eteenpäin yön pimeydessä. Oli kuin olisin herännyt, palannut merimiehen ammattiin nähtyäni vuoden suloista, raukaisevaa unta maailman nautinnoista rikkaimmalla saarella. -- -- -- -- Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla. Tahitin ja Moorean saaret -- -- -- Tahitin saari, missä Rarahu tällä hetkellä valvoi itkien autiossa majassani -- pienessä, rakkaassa majassani, jota sade ja yön tuuli pieksää. -- Ja Moorean saari, missä asuu Taamari, lapsi, jolla on veljeni otsa ja silmät -- -- -- Tuo lapsi, joka on perheen vanhin poika ja muistuttaa Georges-veljeäni. Kuinka outoa! Hän on pieni raakalainen, nimeltään Taamari. Isänmaan syli on aina oleva tuntematon hänelle, ja minun vanha äitini ei koskaan saa nähdä häntä. Tuo ajatus tuo kuitenkin mieleeni suloista surumieltä, tekee melkein lohduttavan vaikutuksen. Ainakaan ei kaikki Georgesta ole lopussa, kaikki ei ole kuollut hänen mukanaan. -- -- -- Minäkin, jonka kuoleman viikate ehkä piankin niittää jossain kaukaisessa maanosassa syösten minut tyhjyyteen tai ijankaikkisuuteen, minäkin tahtoisin herätä henkiin Tahitissa, herätä lapsessa, joka vielä olisi osa minusta, joka olisi minun vertani Rarahun vereen sekoitettuna. Minulle tuottaisi outoa iloa tuo häntä ja minua yhdistävä ylimmäinen, salaperäinen side, maorilapsen olemassaolo, joka olisi muodostunut meistä kahdesta samaan olentoon sulautuneina -- -- -- En luullut rakastavani niin suuresti tuota pikku raukkaa. -- -- -- Minä olen kiintynyt häneen vastustamattomasti, ainaiseksi. Ja etenkin nyt olen siitä tietoinen. Jumalani, kuinka rakastin tuota Oceanian maata! Minulla on nyt kaksi isänmaata, tosin hyvin kaukana toisistaan -- mutta minä tulen heräämään eloon siinä, jonka juuri olen jättänyt, ja ehkäpä lopettaisin elämänikin siellä. -- -- -- KOLMAS OSA. I. Kolme viikkoa myöhemmin vietimme me Honolulussa, Sandwich-saarien pääkaupungissa pari hyvin hupaista kuukautta _Rendeerin_ siellä seisoessa. Siellä oli maorirotu saavuttanut Tahitiin verraten jokseenkin korkean sivistysasteen. Täydellinen, hyvin ylellinen hovi; spitaalitautinen, kultakruunuinen kuningas; euroopalaismallisia juhlia; ministereitä ja töyhtöpäisiä kenraaleja, hiukan hassunkurisia kaikki; kokonainen, merkillinen henkilökunta, monikertainen virkakoneisto, josta sirosti erosi Emma kuningattaren miellyttävä olemus. Hyvin elegantteja ja korupukuisia seuranaisia; _misseiksi_ muutettuja tyttöjä, samaa verta kuin Rarahu, tyttöjä, joilla oli hänen rotumerkkinsä, hänen hiukan kesytön ilmeensä ja suuri tukkansa -- mutta jotka tuotattivat Ranskasta höyrylaivalla Jaappanin kautta moninappiset hansikkaansa ja pariisilaiset pukunsa. Honolulu, suuri kaupunki raitiovaunuineen, omituisen sekavine asujamistoineen; kaduilla tatuoituja havaijilaisia, amerikkalaisia liikemiehiä ja kiinalaisia kauppiaita. Kaunis maa, kaunis luonto, rikas kasvullisuus, joka hiukan muistutti Tahitia, mutta ei niin tuore eikä niin rehevä kuin tuon syvien laaksojen ja suurten sananjalkojen saaren vehreys. Sitten vielä maorinkieli, tai pikemmin kovasointuinen, samasta alkuperästä kehittynyt puhetapa. Muutamat sanat olivat kuitenkin yhteisiä ja alkuasukkaat ymmärsivät minua vielä. Siellä tunsin olevani rakasta saartani lähempänä kuin myöhemmin Amerikan rannikolle saavuttuani. II. Kalifornian San-Franciscossa, toisessa pysäyspaikassamme, jonne me saavuimme kuukauden merimatkan jälkeen, sain Rarahun minua siellä odottaneen ensimäisen kirjeen. (Sen oli jättänyt Englannin konsulivirastoon eräs helmiäisillä lastattu amerikkalainen laiva, joka oli jättänyt Tahitin pari päivää lähtömme jälkeen.) I te Loti, taata huero tave tave no te atimarara peretani no te pahi auai _Rendeer_. Lotille, englantilaisen _Rendeer_-höyrylaivan amiraalin ajutantille. E tau here iti e! Oi, rakkahin ystäväni! E tau tiare noanoa no te ahiahi e! Oi, sinä iltojeni tuoksuva kukka! e mea roa te mauiui no tau mafatu ne te mea e aita hio au ia oe -- Murhe on suuri sydämessäni, kun en enää näe sinua. -- Et tau fetia taiao e! Oi, minun aamutähteni! te oto tia nei ra tau mata. Minun silmäni sulavat kyyneleistä no te mea e aita hoi oe amuri noa tu! -- -- kun et sinä enää palaja! -- -- -- -- -- -- -- Ia ora na oe i te Atua mau. Minä tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä kristillisessä uskossa. Na oe hoa iti Rarahu. Pikkuinen armaasi Rarahu. Minä vastasin Rarahulle pitkällä, puhtaalla, klassillisella tahitinkielellä kirjoitetulla kirjeellä, jonka perille viemisen eräs valaanpyytäjälaiva sai tehtäväkseen kuningatar Pomarén välitystä käyttämällä. Minä vakuutin hänelle palaavani vuoden viimeisinä kuukausina ja pyysin häntä ilmoittamaan sen Taimahalle ja muistuttamaan hänelle lupaustaan. III. Kiinalainen välikohtaus. Hullunkurinen muistelma, mikä ei millään tavalla liity edelliseen ja vielä vähemmän seuraavaan, ja joka yhtyy tähän kertomukseen vain yksinkertaisella kronoloogisella siteellä, päivämäärän välityksellä. Kohtaus tapahtui keskiyöllä, toukokuussa 1873 eräässä San-Franciskon kiinalaiskortteerin teatterissa. Asianmukaisiin pukuihin puettuina olimme William ja minä vakavasti istuutuneet paikoillemme permannolla. Näyttelijät, katselijat, koneiston hoitajat -- kaikki olivat kiinalaisia paitsi me. Näyteltiin juuri pateettista kohtausta suuresta lyyrillisestä draamasta, jota me emme ollenkaan ymmärtäneet. Naiset ensirivillä piilottivat viuhkojensa taa pienet, vinot mantelinmuotoiset silmänsä ja keikailivat liikutettuina kuin porsliinimaljakon kuviot. Sammuneiden hallitsijasukujen aikuisiin pukuihin verhotut taiteilijat päästelivät hämmästyttäviä käsittämättömiä ulvahduksia kuin kissat katonharjalla, rummuista ja kitaroista muodostettu orkesteri kaiutteli päättömiä sointuja, korvan kuulemattomia ääniä. Yö-vaikutelma. Lamput puolisammuksissa. Edessämme permantoyleisö: rivittäin paljaaksiajeltuja päitä, joita koristivat hullunkuriset, silkkinauhoin palmikoidut hiusruoskat. Meidän päähämme pisti saatanallinen ajatus, jonka nopeaa täytäntöönpanoa edisti tuolien asema, pimeys, mielenjännitys -- sitoa palmikot yhteen kaksittain ja juosta tiehemme. -- -- -- Oi, pyhä Confucius! -- -- -- IV. -- -- -- Kalifornia, Quadra ja Vancouver, venäläinen Ameriikka -- -- -- Kuusi kuukautta retkeilyjä ja seikkailuja, joilla ei ole mitään tekemistä tässä kertomuksessa. Tässä maassa tunsi olevansa lähempänä Euroopaa ja jo hyvin kaukana Oceaniasta. Koko tuo tahitilainen menneisyys näytti unelmalta, unelta, jonka rinnalla nykyinen todellisuus tuntui kovin yhdentekevältä. Syyskuussa oli paluu Euroopaan Australian ja Jaapanin kautta kyseissä; "valkotukkainen amiraali" halusi kulkea Valtameren yli pohjoisen pallonpuoliskon kautta jättäen _suloisen saaren_ pelottavan kauaksi etelään. Minä en mahtanut mitään tuolle suunnitelmalle, joka täytti sydämeni tuskalla -- -- -- Rarahu oli kai kirjoittanut minulle monta kirjettä, mutta tuo harhaileva elämä, jota Ameriikan rannikoilla vietimme, esti niitä saapumasta minulle, joten minä en enää kuullut mitään hänestä -- -- -- V. -- -- -- Kymmenen kuukautta on kulunut. Lähdettyään San-Franciskosta marrask. 1 p:nä kulki _Rendeer_ täyttä vauhtia etelää kohti. Kaksi päivää on se jo purjehtinut sillä alueella, joka erottaa lauhkean vyöhykkeen kuumasta, ja jota nimitetään _troopillisen tyvenen vyöhykkeeksi_. Eilen oli kolkon tyyntä; taivas oli harmaa muistuttaen vielä lauhkeaa vyöhykettä; ilma oli kylmä, ja liikkumaton, yhtäjaksoinen pilviverho peitti meiltä auringon. Tänä aamuna olemme saapuneet troopilliselle alueelle, ja näyttämö on äkkiä vaihtunut. Taivas on hämmästyttävän puhdas, ilma raikas, lämmin ja suloinen näillä pasaadituulen mailla ja meri, lento- ja kultakalojen olosija, on syvän sininen. Suunnitelmaa on muutettu ja me palaammekin Euroopaan Ameriikan eteläpuolitse, Kap Hornin ja Atlannin valtameren kautta. Tahiti on tiemme varrella Tyynessä meressä ja amiraali on päättänyt, että pysähdymme sinne ohikulkiessa. Tosin vain vähäksi aikaa, vain muutamaksi päiväksi, ja sen jälkeen on kaikki loppuva ikuisesti. Mutta mikä onni onkaan palata, etenkin kun on pelännyt, ettei enää voisi tulla takaisin! -- -- -- -- -- -- Nojasin varppeihin merta katsellen. _Rendeerin_ vanha lääkäri lähestyi minua ja sanoi lyöden minua kevyesti olalle: "No Loti! Minä tiedän hyvin mitä te uneksitte. Me tulemme pian sinne, teidän saarellenne ja kuljemmepa niin nopeastikin, että minä luulen teidän tahitilaisten ystävättärienne vetävän meitä puoleensa -- -- --" "Epäilemättä, tohtori", vastasin minä, "jos he kaikki ryhtyisivät puuhaan, niin -- -- --" VI. Marraskuun 26 p:nä 1873. Merellä. -- Me olemme eilen kulkeneet voimakkaan tuulen puhaltaessa Pomotun saarien keskitse. Troopillinen vihuri puhaltaa reippaasti, taivas on pilvessä. Keskipäivällä, maata (Tahiti) vasemmalla, edessä. John näki sen ensimäiseksi, epäselvänä möhkäleenä pilvien keskellä: Faa'am niemen. Muutamaa minuuttia myöhemmin kangastelivat Moorean huiput oikealla, läpinäkyvän verhon takana. Lentokaloja nousee sadottain merestä. _Suloinen saari_ on tuossa aivan lähellä. -- -- -- Omituinen vaikutelma, jota ei osaa sanoin kertoa. -- -- -- Nyt tuo tuuli jo tahitilaisia tuoksuja, oranssien ja kukkivien gardenioiden lemua. Suunnaton pilviröykkiö lepää raskaana saaren päällä. Tuon mustan verhon alta alkaa jo erottaa vihreyttä ja kookospalmuja. Vuoret kulkevat nopeasti ohi: Papeenoo Mahenan suuri kallio, Fataua ja sitten Venusniemi, Fare-Ute ja Papeeten lahti. Pelkäsin kuvitelmieni pettävän, mutta Papeeten ulkonäkö on lumoava. Kaikki tuo kultainen vehreys tekee kauempaa maagillisen vaikutuksen ilta-auringossa. Kello on seitsemän, kun me saavumme ankkuripaikalle. Rannikolla ei ole ketään katsomassa tuloamme. Kun astun maihin on jo yö. -- -- -- On kuin huumautunut tuosta tahitilaisesta tuoksusta, mikä iltaisin tiivistyy paksun lehvikön alle -- -- -- Tuolla pimeydellä on taikavoima. -- Tuntee outoa onnea tietäessään taas olevansa tässä maassa. -- -- -- -- -- -- Lähden kulkemaan palatsiin vievää tietä. Tänä iltana on se autio. Buraot ovat peittäneet sen suurilla, kalpeankeltaisilla kukillaan ja kuihtuneilla lehdillään. Noitten puiden alla vallitsee synkkä pimeys. Levoton surumielisyys valtaa mieleni vähitellen tuntemattomasta syystä tuon odottamattoman hiljaisuuden keskellä; luulisi, että maa on kuollut. -- -- -- Lähestyn Pomarén asuntoa. -- -- Kuningattaren naiset ovat siellä istuen vaieten paikoillaan. Mikä outo oikku on pidättänyt täällä nuo veltot olennot, jotka toiseen aikaan olisivat iloisesti juosseet meitä vastaan? -- -- -- He ovat kuitenkin koristetut; he ovat puetut pitkiin valkeihin viittoihinsa kukkia hiuksiin kiedottuina; he odottavat. Nuori nainen, joka seisoo syrjässä, toisia solakampi olento, vetää katseeni puoleensa ja vaistomaisesti ohjaan minä askeleeni häntä kohti. "Aue! Loti!" -- -- -- sanoo hän puristaen minua kaikin voimin rintaansa vasten. -- -- -- Ja minä kohtaan pimeässä Rarahun pehmeän posken ja raikkaat huulet. -- -- -- VII. Rarahu ja minä vietimme illan määrättä harhaillen Papeeten puistokujilla tai kuningattaren puutarhoissa. Joskus kuljimme me sattuman varassa eteemme aukenevia teitä, joskus heittäydyimme tuoksuvaan ruohokkoon, tiheihin kasviryhmiin -- -- -- On huumauksen hetkiä, jotka kulkevat ohi ja joita kuitenkin muistelee koko elämän; -- sydämen juopumusta, aistijuopumusta, aistien, joita Oceanian luonto hyväili määrittelemättömällä viehkeydellään ja oudolla voimallaan -- -- -- Ja kuitenkin olimme me kumpikin surullisia jälleen tapaamisemme onnen keskellä, me tunsimme molemmat, että loppu oli lähellä, että meidän kohtalomme kohta eroaisivat ainaisesti -- -- -- Rarahu oli muuttunut. Pimeässä tunsin minä hänet paljon hennommaksi ja kuiva, pelottava yskä särähti usein hänen rinnastaan. Seuraavana päivänä, auringon valossa, näin hänen piirteittensä kalvenneen ja käyneen terävämmiksi. Hän oli melkein kuusitoistavuotias; hän oli yhä ihailtavan nuori ja lapsellinen; mutta häneen oli tullut paljon enemmän kuin ennen sellaista, mitä Euroopassa on totuttu nimittämään _hienostumiseksi_: hänen pienillä kesyttömillä kasvoillaan oli hienon ja korkeimman arvokkuuden leima. Näytti siltä, kuin hänen piirteensä olisivat saaneet saman ylimaallisen viehätyksen kuin kuolevien kasvot. -- -- -- Hyvin odottamattoman päähänpiston johdosta oli hän pyrkinyt palatsiin seuranaiseksi, hän oli erikoisesti pyytänyt päästä palvelemaan Ariitéaa, jonka seurueeseen hän nyt kuului, ja joka oli ruvennut rakastamaan häntä suuresti. Tässä ympäristössä oli hän saanut pienen aavistuksen euroopalaisten naisten elämästä; hän oli oppinut, etenkin minun tähteni, hiukan englantia, jota hän melkein alkoi osata. Hän puhui hiukan hullunkurisesti, lapsellisesti ja naivisti korostaen; hänen äänensä kuului vielä pehmeämmältä noita vieraita sanoja lausuessa, joiden kovia äänteitä hän ei osannut muodostaa. Oli omituista kuulla noita englanninkielisiä lauseparsia Rarahun suusta. Minä kuuntelin häntä ihmetellen, tuntui kuin hän olisi ollut toinen nainen. -- -- -- Me kuljimme molemmat käsikädessä kuin ennenkin pääkadulla, joka muinoin oli täynnä liikettä ja vilkkautta. Mutta tänä iltana ei kuulunut lauluja, ei näkynyt verannoilla kukkaseppeleitä. Sielläkin oli kaikki autiota. Minä en tiedä, mikä surullinen tuuli oli puhaltanut Tahitin yli meidän lähtömme jälkeen. Oli vastaanottopäivä ranskalaisen kuvernöörin luona; me lähestyimme hänen asuntoaan. Avonaisista akkunoista näki valaistuihin saleihin. Siellä olivat kaikki toverini _Rendeeristä_ ja kaikki hovin naiset: kuningatar Pomaré, kuningatar Moe, ja prinsessa Ariitéa. Ajateltiin kai useammin kuin kerran: Missähän Harry Grant on? -- -- -- ja Ariitéa saattoi vastata tyyntä hymyään hymyillen: "Hän on varmasti Rarahun seurassa, joka nykyään on huvin vuoksi minun seuranaiseni, ja joka odotteli häntä auringon laskusta saakka kuningattaren puutarhan edessä." Asianlaita oli se, että Loti oli Rarahun seurassa, ja ettei enää mitään muuta ollut sillä hetkellä olemassa hänen mielessään. -- -- -- Vain pieni olento, jota joku piteli polvillaan salin rauhallisimmassa nurkassa, oli huomannut ja tuntenut minut; hänen pieni, hyvin heikontunut ja melkein kuoleva äänensä huusi: "Ia ora na Loti!" (Tervehdin sinua Loti!) Se oli pieni prinsessa Pomaré V, vanhan kuningattaren jumaloitu lapsi. Suutelin ikkunan kautta minulle ojennettua pientä kättä ja kohtaus meni ohi yleisön huomaamatta. -- -- -- Me jatkoimme yhteistä harhailuamme. Meillä ei enää ollut majaa minne vetäytyä. Rarahuun, niin kuin minuunkin, vaikutti kaiken surullisuus, yö ja hiljaisuus. Keskiyön aikana tahtoi hän palata palatsiin hoitaakseen tointansa kuningattaren ja Ariitéan palveluksessa. Me avasimme melutta puutarhan portin ja etenimme varovasti paikkaa tarkastellen. Täytyi välttää vanhan Ariifaiten, kuningattaren miehen katsetta, sillä hän kierteli usein iltaisin alueensa parvekkeiden alla. Palatsi kohosi yksinään avaran aitauksen perällä; sen valkoiset seinät loistivat kirkkaasti tähtien heikossa valossa, mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Tuon hiljaisuuden keskellä näytti Pomarén palatsi samanlaiselta kuin ennen, silloin kun minä näin sen lapsuuteni unelmissa. Kaikki oli vaipunut uneen ympäristössä ja Rarahu nousi rauhoittuneena suurelle pengermälle sanoen minulle hyvästit. Minä laskeuduin rannikolle hakemaan venhettäni laivaan palatakseni; koko maa näytti minusta tänä iltana lohduttoman murheelliselta. Kuitenkin oli kaunis tahitilainen yö, ja etelän tähdet kimmelsivät. -- -- -- VIII. Seuraavana päivänä erosi Rarahu Ariitéan palveluksesta, eikä hän sitä estellytkään. Meidän majamme suurten kookospalmujen alla, joka oli jäänyt autioksi minun lähdettyäni, aukeni taas meille. Puutarha oli vielä rehevämpi kuin ennen ja kokonaan rikkaruohojen ja guavepensaiden vallassa. Punaiset kukat olivat kasvaneet ja tunkeutuneet kukkimaan meidän huoneeseemmekin. -- -- Me otimme jälleen haltuumme hyljätyn asuntomme haikealla ilolla. Rarahu toi sinne vanhan, uskollisen kissansa, joka oli pysynyt hänen parhaana ystävänään ja tapasi itsensä nyt tutuilla mailla. -- -- -- Ja kaikki oli taas kuin kuluneina päivinä. -- -- -- IX. Pienen prinsessan tilaamista linnuista oli minulla ollut suurta vastusta matkalla, niin suurta kuin linnuista suinkin saattaa olla. -- Kolmestakymmenestä oli vielä elossa parikymmentä, jotka sitäpaitsi olivat hyvin väsyneet merimatkastaan -- parikymmentä pörröistä, tahmeaa, surkeaa pikku olentoa, jotka kerran olivat olleet peipposia, leivosia, hamppulintuja ja tiklejä. -- Kuitenkin otti sairas lapsi ne vastaan hyvin eloisan ilon leimahtaessa hänen suurista mustista silmistään, kun hän sai nähdä linnut. "_Mea maitai_!" (Hyvä on, sanoi hän. Hyvä on, Loti!) Suurin viehätys oli linnuilla sentään jälellä; -- sulottomina, raihnaisina lauloivat ne kuitenkin -- ja pieni kuningatar kuunteli niitä ihastuneena. X. Papeete, marraskuun 28 p. 1873. Kello seitsemän aikaan aamulla, kaikkein suloisimpana hetkenä auringon mailla, odotin minä kuningattaren puutarhassa Taimahaa, jonka kanssa olin sopinut kohtauksesta. Rarahunkin mielipiteen mukaan oli Taimaha käsittämätön olento, jota hän tuskin oli nähnyt minun lähtöni jälkeen, ja joka aina oli antanut hänelle vain epäselviä tai hajanaisia vastauksia Ruerin lapsista. Määrätyllä ajalla tuli Taimaha hymyillen ja istuutui minun rinnalleni. Ensi kertaa näin minä täydessä valaistuksessa tuon naisen, joka viime vuonna oli ilmautunut minulle puoleksi haaveellisella tavalla yöllä, juuri lähtöhetkellämme. "Tässä minä olen, Loti", sanoi hän ehättäen ensimäisten kysymysteni edelle -- "mutta minun poikani Taamari ei ole muassani. Kaksi kertaa olin minä antanut hänen piirikuntansa päällikölle tehtäväksi tuoda hänet tänne, mutta hän pelkää merta ja on kieltäytynyt tulemasta. Atariokaan ei enää ole Tahitissa. Vanha Huahara on lähettänyt hänet Raiatean saarelle, missä eräs hänen sisaristaan tahtoi poikaa itselleen." Minä kohtasin taas mahdottomuuden -- kohtasin maorien luonteen saamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet. Taimaha hymyili. -- Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi mikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en uhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä ajassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan, ja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä näkemättä. "Taimaha", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. "Me lähdemme yhdessä Moorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen matkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi." Ja kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle kovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja oudon onnen hetkistä -- -- -- XI. Taas kaikuivat kiihkeät laulut ja melu, taas värisi _upa-upa_ hurjuuttaan, taas oli tahitittarien joukko kerääntynyt Pomarén palatsin edustalle. Vietettiin viimeistä, suurta juhlaa tähtien valossa kuin ennenkin. Kuningattaren parvekkeen alla istuen pitelin minä Rarahun laihtunutta kättä omassani ja hänen tukassaan oli tavaton runsaus kukkia ja lehtiä. Meitä lähellä istui Taimaha, joka kertoi meille entistä elämäänsä, elämäänsä Ruerin kanssa. Hän oli hetkittäin muistojensa pehmeän herkkämielisyyden vallassa. Hän oli vuodattanut todellisia kyyneleitä tuntiessaan erään sinisen pareon, pyhän, halvan menneisyyden jäännöksen, jonka minun veljeni muinoin oli tuonut kotiin, ja jonka minä olin huvikseni vienyt takaisin Oceaniaan. Meidän matkamme Mooreaan oli periaatteessa päätetty, ainoastaan aineelliset syyt estivät enää sen toteutumista. XII. Mooreaan lähtöä järjestettiin aikaisin aamulla rannikolla. Päällikkö Tatari, joka palasi saareensa, vei Taimahan ja minut sinne kuningattaren suosituksesta. -- Hänen mukanaan oli myöskin kaksi nuorta miestä hänen piiristään ja kaksi pientä tyttöä, jotka pitelivät kissoja nauhasta. Me nousimme venheisiin aivan Ruerin hyljätyn majan luona; sattuma oli sen aiheuttanut. Tuon matkan varustamisessa oli ollut paljon vastuksia. Amiraali ei voinut käsittää mikä minun päähäni pisti, kun läksin samoilemaan tuota Moorean saarta, ja sen vähän ajan vuoksi, minkä Rendeer tulisi viipymään Papeetessa, ei hän kahteen päivään antanut minulle lähtölupaa. Sitäpaitsi vaikeuttivat silloiset tuulet liikettä molempien saarien välillä ja minun paluuni Tahitiin jäi epävarmaksi. Tatarin valaanpyyntivenhe laskettiin vesille, matkustajat toivat kevyet tavaransa ja jättivät iloiset hyvästit ystävilleen; me olimme juuri lähdössä. Viime hetkellä muutti Taimaha mieltään. Hän kieltäytyi tulemasta mukaani. Hän nojasi Ruerin majan seinään ja alkoi itkeä kätkien päänsä käsiinsä. Ei minun rukoukseni, eivätkä Tatarin neuvot voineet mitään tuon naisen äkilliselle päätökselle ja meidän oli pakko lähteä ilman häntä. XIII. Ylimenoa kesti melkein neljä tuntia. Aavalla oli tuuli ankara, meri kävi korkeana ja venhe tuli vettä täyteen. Matkustavat kissat, jotka olivat väsyneet naukumaan, olivat nukahtaneet aivan märkinä pikku tyttöjen viereen, jotka eivät enää näyttäneet elonmerkkiäkään. Läpikastuneina laskimme me maihin kaukana siitä paikasta, johon olimme pyrkineet, Papetoian piirin naapurilahteen, lumoavaan, villiin seutuun, jossa vedimme venheen kuivalle, korallien päälle. Täältä oli hyvin pitkä matka siihen piiriin, missä Taimahan vanhemmat ja minun veljeni poika asuivat. Päällikkö Tauiro antoi oppaakseni poikansa Tatarin ja me lähdimme molemmat kulkemaan tuskin näkyvää polkua ihmeteltävän palmu- ja pandanusholvin alla. Silloin tällöin kuljimme metsiin rakennettujen kylien läpi, missä varjossa istuvat alkuasukkaat liikkumattomina ja uneksivina kuin aina katselivat kulkuamme. Nuoria tyttöjä erosi ryhmistä tarjoamaan meille nauraen avattuja kookospähkinöitä ja raikasta vettä. Puolitiessä pysähdyimme vanhan, Teharoan piirin päällikön Tairapan luo. Hän oli vakava, valkotukkainen vanhus, joka tuli meitä vastaan nojaten viehättävän kauniin nuoren tytön olkapäähän. Hän oli ennen käynyt Euroopassa ja kuningas Louis Philippen hovissa. Hän kertoi meille silloisista vaikutelmistaan ja hämmästyksestään. Olisi luullut kuulevansa vanhan Chactaan kertovan käynnistään Aurinkokuninkaan luona. XIV. Noin kello kolmen tienoissa iltapäivällä hyvästelin minä päällikkö Tairapaa ja jatkoin matkaani. Me kävelimme vielä noin tunnin pitkin hiekkaisia polkuja, mailla, joiden Tatari sanoi kuuluvan kuningatar Pomarélle. Sitten saavuimme me ihmeteltävän kauniille lahdelle, missä tuhannet kookospalmut taivuttelivat latvojaan merituulessa. Noitten suurien puiden alla tunsi itsensä yhtä lannistuneeksi, yhtä mitättömän pieneksi kuin suurten kaislojen välissä kulkeva, silmin näkemätön hyönteinen. -- Kaikki nuo korkeat, hoikat rungot olivat niin kuin maakin yksitoikkoisesti tuhkanvärisiä; ja siellä täällä heitti pandanus tai kukkien kuormasta notkuva punainen laakeri räikeän läikän tuohon äärettömään, harmaaseen pilaristoon. -- Paljas maa oli täynnä korallin sirpaleita, kuivuneita palmunrunkoja, lakastuneita lehtiä. Tummansininen meri läikehti uurtuen valkoisiksi kuohuiksi korallirannikkoa vasten; taivaanrannalla näkyi Tahiti puoleksi usvaan peittyneenä, kirkkaaseen, troopilliseen valoon verhoutuneena. Ja tuuli vihelsi surullisesti palmukossa kuin jättiläismäisten urkupillien välissä; minun pääni täyttyi raskaista ajatuksista, oudoista tunnelmista -- ja veljeni muisto, jota olin tullut manaamaan esille, heräsi uuteen eloon niin kuin minun lapsuuteni muistelmat kohoten menneisyyden yöstä -- -- -- XV. "Tuolla onkin", sanoi Tatari, "Taimahan perheen jäseniä. Lapsi, jota haet, on kai myöskin siellä, sekä hänen vanha isoäitinsä, Hapato." Näimme todella edessämme joukon varjossa istuvia alkuasukkaita, lapsia ja naisia, joiden tummat ääriviivat kuvastuivat säkenöivää merta vasten. Minun sydämeni löi ankarasti heitä lähestyessämme, ajatellessani, että saisin nähdä tuon tuntemattoman lapsen, jota jo rakastin -- pikkuisen villiraukan, jonka mahtavat verisiteet yhdistivät minuun. "Tämä on Loti, Ruerin veli -- tämä on Hapato, Taimahan äiti", sanoi Tatari osoittaen vanhaa naista, joka ojensi minulle tatuoitua kättään. "Ja tässä on Taamari", jatkoi hän osoittaen lasta, joka istui jalkojeni juuressa. Olin rakkaasti nostanut syliini veljeni lapsen; katselin häntä koettaen keksiä hänessä Ruerin nyt jo kaukaisia piirteitä. Lapsi oli suloinen, mutta hänen pyöreissä kasvoissaan keksin minä vain hänen äitinsä piirteitä, Taimahan tumman, sametin pehmeän katseen. Hän näytti minusta myöskin hyvin nuorelta: tässä maassa, missä kasvit ja ihmiset kasvavat perin nopeasti, luulin tapaavani suuren, kolmentoistavuotiaan pojan, jolla olisi syvä katse niin kuin Georgella, ja ensi kertaa valtasi mieleni katkeran surullinen epäily. -- -- -- XVI. Taamarin syntymäajan määrääminen oli hyvin vaikeaa, ja minä kyselin sitä turhaan naisilta. Täällä, missä vuodenajat kuluvat huomaamatta, ikuisen kesän vallitessa, on ajantieto epätäydellistä ja vuosia tuskin lasketaankaan. "Kuitenkin", sanoi Hapato, "on päällikön haltuun jätetty papereita, jonkunlaisia koko perheen lapsien syntymätodistuksia ja niitä säilytetään piirikunnan _farehaussa_". Eräs nuori tyttö läksi minun pyynnöstäni hakemaan niitä Tepaheun kylästä luvaten palata kahden tunnin kuluttua. Tuo paikka, missä nyt olimme, oli jollain lailla suuremmoinen ja kamala; ei mikään Euroopassa saata antaa käsitystä polynesialaisesta maisemasta; tuo loisto ja tuo surumielisyys on luotu toisenlaista mielikuvitusta varten kuin meidän. Takanamme ryntäsivät korkeat vuoren kärjet kohti kirkasta, syvää taivasta. Koko tuon suunnattomaksi kaareksi kaartuvan lahden rannoilla heiluivat kookospalmut pitkien runkojensa varassa ja voimakas troopillinen valo säkenöi kaikkialla. Merituuli puhalsi voimakkaasti, kuivuneet lehdet lentelivät pyörteinä, meri ja korallit pauhasivat äänekkäästi. -- -- -- Tarkastelin ihmisiä ympärilläni. He tuntuivat minusta toisenlaisilta kuin tahitilaiset; heidän vakavilla kasvoillaan oli paljon villimpi ilme. Henki nukkuu matkoihin tottuessa. Rupee sopeutumaan kaikkeen: omituisimpiinkin eksoottisiin seutuihin samoin kuin merkillisimpiin kasvoihinkin. Muutamina hetkinä kuitenkin, kun henki herää ja tulee entiselleen, pistää ympäröivä omituisuus äkkiä silmään. Minä katselin noita alkuasukkaita kuin tuntemattomia, ensi kertaa rotujemme syvimpien eroavaisuuksien ajatus- ja tuntematapojen läpitunkemana. Vaikka olinkin puettu niin kuin he, ja vaikka ymmärsinkin heidän kieltään, olin kuitenkin eristettynä heidän keskellään, aivan kuin maailman autioimmalla saarella. Minä tunsin raskaasti tuon välimatkan, mikä erotti minut siitä pienestä maan kolkasta, joka oli minun, meren äärettömyyden ja syvän yksinäisyyteni -- -- Minä katselin Taamaria ja kutsuin hänet luokseni: hän nojasi tuttavallisesti polviini pientä, ruskeaa päätään. Ja minä ajattelin veljeäni Georges'ia, joka nukkui tällä hetkellä ikuista unta, meren syvyyksissä, tuolla Bengalin kaukaisella rannikolla. -- Tuo lapsi oli hänen poikansa ja meidän verestämme lähtenyt perhe jatkuisi näillä kaukaisilla saarilla -- -- -- "Loti", sanoi vanha Hapato nousten, "tule lepäämään minun majaani, joka on sadan askeleen päässä täältä, toisella rannalla. Sinä löydät sieltä syötävää ja makuusijan, saat tavata poikani Teharon, ja te saatte yhdessä sopia keinoista, miten pääset takaisin Tahitiin tuon lapsen kanssa, jonka tahdot viedä mukaasi". XVII. Vanhan Hapaton maja oli muutaman askeleen päässä merestä. Se oli klassillinen maoriasumus vanhoine, mustine mukulakiviperusteineen, läpinäkyvine seinineen ja pandanuskattoineen, jossa skorpioonit ja tuhatjalkaiset majailivat. -- Tukevat puupölkyt kannattivat vanhanmallisia, suuria vuoteita, joiden verhot olivat tehdyt ohennetusta ja pehmennetystä silkkiäispuun kuoresta. -- Huonetta kalusti vain kömpelö pöytä ja nuo suuret vuoteet; mutta pöydälle oli asetettu tahitilainen Raamattu, joka muistutti kävijöille, että Kristuksen oppia pidettiin kunniassa tässäkin halvassa majassa. Teharo, Taimahan veli, oli viidenkolmatta ikäinen mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja lempeät. Hän muisteli veljeäni kiintymyksensekaisella kunnioituksella ja otti minut ilolla vastaan. Hänellä oli käytettävänään piirin päällikön valaanpyyntivenhe ja päätimme palata Tahitiin heti kun tuuli ja meri sen sallisivat. Sanoin olevani tottunut alkuasukkaiden ravintoon, ja että minä tyytyisin niin kuin muukin perhe leipäpuun hedelmiin. Mutta vanha Hapato oli käskenyt ryhtyä suuriin valmistuksiin minun ilta-ateriaani varten, josta piti tulla oikeat pidot. Ajettiin takaa kanoja teurastettaviksi, ja nurmikolle sytytettiin suuri tuli, jossa minulle paistettaisiin _feiiä_ ja leipäpuun hedelmiä. XVIII. Sillävälin kului aika hitaasti. Vielä puuttui enemmän kuin tunti siitä ennenkuin tyttö, joka oli lähtenyt hakemaan Taimahan lasten syntymätodistusta, voisi palata. Odotellessa tein minä meren rannalla uusien ystävieni kanssa kävelyretken, josta minulle on jäänyt muisto, haaveellinen kuin uni. Tältä kohdalta aina Afanahitun piiriin saakka, jonne me suuntasimme kulkumme, on seutu enää vain kapea maaliuska puristautuen pitkänä ja kiemurtelevana meren ja terävähuippuisten kallioiden väliin, joiden rinteille on takertunut läpitunkemattomia metsiä. Minun ympärilläni tuntui kaikki synkistymistään synkistyvän. Illalla, kun yksinäisyys ja ahdistava surumielisyys valtasi minut, valoivat ne tähän maisemaan lohduttoman valaistuksen. Kaikkialla kohtasi silmä vain kookospalmuja, punaisia laakereita ja pandanuksia, jotka kaikki olivat merkillisen hoikkia ja korkeita, ja tuulen kumaraan painamia. Palmujen pitkissä rungoissa, jotka taipuivat milloin minnekin päin, riippui siellä täällä köynnöskimppuja, jotka liehuivat kuin harmaat hiukset. -- Ja sitten oli jalkaimme alla aina tuo sama alaston, tuhkan värinen maa, täynnä maarapujen reikiä. Polku, jota seurasimme, tuntui hyljätyltä: siniset ravut olivat tunkeutuneet kaikkialle; ne pakenivat edestämme synnyttäen tuon erikoisen äänen, joka kuuluu iltaisin. -- Vuoristo oli jo varjoja täynnä. Suurivartaloinen Teharo asteli rinnallani uneksien ja hiljaisena kuin maori, ja minä talutin kädestä veljeni poikaa. Toisinaan helähti Taamarin pehmeä ääni luonnon yksitoikkoisen, suuren kohinan keskeltä: hänen lapselliset kysymyksensä olivat hajanaisia ja omituisia. -- Ymmärsin kuitenkin vaivatta tuon pienen olennon kieltä, jota monet Tahitin _rannikkomurretta_ puhuvat eivät olisi käsittäneet; hän puhui melkein puhdasta, vanhaa maorikieltä. Mereltä pisti näkyviin Tahitista varomattomasti palaava purjevene. Se pääsi pian riuttojen sisäpuolella olevaan lammikkoon, aivan kallellaan voimakkaan pasaadituulen painamana. Siitä nousi muutamia alkuasukkaita, kaksi nuorta tyttöä, jotka rupesivat juoksemaan aivan märkinä heittäen tuulen vietäviksi naurunsa odottamattomat helähdykset. Sieltä nousi myöskin vanha mustahameinen kiinalainen, joka pysähtyi hyväilemään pientä Taamaria, ja otti pussistaan makeisia antaen ne hänelle. Tuon vanhuksen lapselle osoittama mielenkiinto ja hänen katseensa synnyttivät mielessäni kamalan ajatuksen. -- -- -- Aurinko laski, kookospalmut heiluivat päittemme yläpuolella pudistellen päällemme tuhatjalkaisensa ja skorpiooninsa -- Kävi puuskia, jotka koukistivat palmuja kuin kaislikoita; kuihtuneet lehdet pyörivät hurjasti alastomalla maalla -- -- -- Minun mieleeni tuli se luonnollinen ajatus, että minun täytyisi jäädä useiksi päiviksi tälle saarelle, ennenkuin venhe saattaisi lähteä merelle; sellaista tapahtui usein Tahitin ja Moorean välillä. _Rendeerin_ lähtö oli määrätty tapahtumaan ensi viikon alkupäivinä; minun poissaoloni ei viivyttäisi sitä tuntiakaan -- ja viimeiset hetket, jotka olisin voinut viettää Rarahun seurassa -- viimeiset elämässä -- haihtuisivat näin, kaukana hänestä. Kun me palasimme, tuli yö todenteolla. -- Minä en ollut edeltäpäin ajatellut tuota yötä, enkä sitä synkkää vaikutusta, minkä sen tulo aiheutti. Minä aloin myöskin tuntea kuumeen tuottamaa ahdistusta ja janoa; -- tämänpäiväiset elävät vaikutelmat olivat kai tuoneet sen yhdessä väsyttävän liikarasituksen kanssa. Istuuduimme vanhan Hapaton majan viereen. Siellä oli monta kukilla seppelöityä tyttöä, jotka olivat tulleet naapurimajoista katselemaan _paupaa_, ulkomaalaista -- sillä heitä käy harvoin tässä piirissä. "Kas", sanoi yksi heistä minua lähestyen. "Sinähän se olet, Matareva!" Pitkiin aikoihin en ollut kuullut lausuttavan tuota nimeä, jonka Rarahu kerran oli antanut minulle, ja jonka Loti-nimi oli syrjäyttänyt. Hän oli kuullut tuon nimen Apirén piirikunnassa, Fataua-puron varrella, jossa hän oli nähnyt minut edellisenä vuonna. Luonto ja kaikki minun ympärilläni sai minusta, oudon, aavistamattoman ulkonäön kuumeen ja yön vaikutuksesta. -- Vuoriston metsistä kuului ruokopillien valittava, yksitoikkoinen ääni. Muutaman askeleen päässä sieltä, olkikaton alla, jota buraotuet kannattivat, valmistettiin minulle ruokaa. -- Tuuli huhtoi tavattomasti tuota keittiötä. Siellä istui kyyryssä alastomia miehiä suurine, pörröisine hiuksineen, kuin maahiset paksun savun keskellä. Minun korvissani kaikui oudosti lähelläni lausuttu sana: _Tupapahu!_ -- -- -- XIX. Sillävälin saapui tyttö, joka lähetettiin piirikunnan päällikön luo -- ja minä näin vielä illan viimeisessä valossa lukea nuo muutamat tahitinkieliset lauseet, jotka ilmaisivat totuuden päivämäärillään: Ua fanau o Taamari i te Taimaha, On syntynyt Taamari Taimahasta, I te mahana pae no Tiurai 1864 -- -- -- heinäkuun viidentenä päivänä 1864. Ua fanau o Atario i te Taimaha On syntynyt Atario Taimahasta, I te mahana piti no Aote 1865. elokuun toisena päivänä 1865 -- -- -- Tapahtui suuri luhistuminen, sydämeeni aukeni suuri tyhjä kohta -- ja minä en halunnut nähdä, en halunnut uskoa. -- Omituinen seikka: olin kiintynyt tuohon tahitilaiseen perheen käsitteeseen -- ja tyhjyys, joka nyt aukeni, tuotti minulle syvää, salaperäistä tuskaa. Oli kuin olisi kadotettu veljeni painunut paljon alemmaksi, ikuiseen tyhjyyteen; kaikki mikä kuului häneen, upposi yöhön, oli kuin hän olisi kuollut toistamiseen. Ja minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo saaret taas äkkiä tulleet autioiksi -- kuin koko Oceanian viehätys olisi kuollut yhdellä iskulla, kuin ei mikään enää liittäisi minua tähän maahan. "Oletko aivan varma?" kysyi Taimahan äiti värisevällä äänellä -- tuo vanha, puolivilli vaimo raukka. -- "Oletko aivan varma noista seikoista, jotka juuri meille ilmoitit?" Minä sain heidät kaikki vakuutetuiksi valheesta. Taimaha oli tehnyt sen, minkä useampi kuin yksi tahititar tekisi. Ruerin lähdön jälkeen oli hän ottanut uuden euroopalaisen rakastajan. Mataverin piirin ja Papeeten väliä ei juuri matkusteta; hän oli saattanut pettää äitinsä, veljensä ja sisarensa, salaten heiltä kahden vuoden aikana, että oli poistunut se, jolle he olivat uskoneet hänet, -- ja sitten oli hän tullut Mooreaan itkemään. -- Hän oli tosiaan itkenyt tuon toisen vuoksi, ja ehkäpä hän olikin rakastanut vain häntä. Pikku Taamari oli vielä minun vieressäni pää polviini nojaten. -- Vanha Hapato tempasi häntä kiivaasti käsivarresta. -- Hän kätki kasvonsa ryppyisiin, tatuoituihin käsiinsä, ja hiukan sen jälkeen kuulin minä hänen itkevän. -- -- -- XX. Minä jäin kauaksi aikaa paikoilleni istumaan pitäen yhä käsissäni päällikön paperia, koettaen koota kuumeen sekoittamia ajatuksiani. Minä olin antanut tuon naisen sanojen pettää itseni kuin lapsi; minä kirosin tuota olentoa, joka oli ajanut minut tälle synkälle saarelle, kun Rarahu odotti minua Tahitissa, ja kun pysähtymätön aika kiisi pois meiltä kahdelta. Tytöt istuivat yhä paikoillaan gardeniaseppeleineen, jotka levittivät iltaista tuoksuaan. Kaikki olivat liikkumattomia, päät metsään päin käännettyinä, ryhmässä kuin yhtyäkseen päälletunkevaa pimeyttä, metsän yksinäisyyttä ja läheisyyttä vastustamaan -Tuuli valitteli kipeämmin, oli kylmä, oli yö -- -- -- XXI. En välittänyt paljoakaan minulle tarjotusta illallisesta, ja kun Teharo oli tarjonnut vuoteensa minulle, heittäydyin minä valkeille peitteille koettaen nukkumalla tyynnyttää sekavia aivojani. Teharo otti valvoakseen päivän nousuun saakka, ettei mikään viivyttäisi lähtöämme Tahitiin, jos tuuli aamua vasten asettuisi. Perhe söi illallisensa -- ja kaikki heittäytyivät vaieten olkivuoteilleen kääriytyen kuin Egyptin muumiot tummiin pareoihinsa, nojaten niskaansa vanhaan tapaan bambutukia vasten. Tuulen kiusaama kookosöljylamppu ei viivytellyt sammumistaan ja pimeys tuli syväksi. XXII. Sitten alkoi outo yö, kokonaan haaveellisten näkyjen ja kauhun täyttämä. Silkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin yökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin vilusta pareoni alla. -- Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja ahdistukset. -- -- -- Kuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat tuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä -- noita suuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden keskellä -- noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja melua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti kirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut -- sinisine kasvoineen -- terävine hampaineen ja suurine tukkineen. -- -- -- Keskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se tuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni. Teharo tuli katsomaan, olinko vielä kuumeessa. Minä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä -- ja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat, eivätkä ne koskaan hämmästytä heitä. Hän piti kättäni kädessään ja hänen läsnäolonsa rauhoitti mielikuvitustani. Minua ei enää palellutkaan kun kuume nousi -- ja minä nukahdin lopulta. XXIII. Teharo herätti minut kello kolmelta aamulla. Sillä hetkellä luulin olevani kaukana Brightburyssä, nukkumassa lapsenhuoneessani, vanhan isänkodin siunatun katon alla; luulin kuulevani vanhojen lehmusten pihalla liikuttavan naavaisia oksiaan -- ja puron tutun äänen poppelien alla -- -- -- Mutta suuret kookospalmut suhisivatkin ulkona -- ja meri, joka lauloi ikuista valitusvirttään koralliriutoilla. Teharo herätti minut lähteäksemme; tuuli oli tyyntynyt ja venhettä valmistettiin. Maorit kulkivat edestakaisin rannikolla tuoden pimeässä mastoja, purjeita ja airoja. Minä vaivuin uupuneena alukseen ja me lähdimme. XXIV. Oli kuuton yö. Kuitenkin saattoi tähtien sumeassa valossa erottaa päittemme päällä huojuvat metsät ja suurten kookospalmujen valkeat, kumarat rungot. Vauhtimme oli tuulen painaessa kiihtynyt aivan järjettömäksi silloin kun meidän piti yön pimeydessä kulkea korallivyön läpi. Maorit ilmaisivat matalalla äänellä pelkonsa kiitäessämme näin pimeyttä kohti ankarassa säässä. Venhe koskettikin koralleja useita kertoja. -- Pelottavat valkeat haarat raapivat sen kylkiä synnyttäen kumean äänen, mutta ne taittuivat ja me pääsimme ohi. Aavalla sammui tuuli; tuli äkkiä aivan tyyni. Äärettömien maininkien heiluttamina emme päässeet ollenkaan eteenpäin; täytyi ruveta melomaan. Sillävälin oli kuume mennyt ohi; olin kyennyt nousemaan ja tarttumaan peräsimeen. -- Silloin näin, että venheen pohjalla loikoi vanha nainen; Hapato oli seurannut meitä lähteäkseen keskustelemaan Taimahan kanssa. Kun meri oli tuulen mukana tyyntynyt, oli päivä nousemaisillaan. Pian näimme me kajastuksen ensi valon; ja Moorean loittonevat, terävät huiput tulivat heikosti ruusunvärisiksi. Jalkojeni juuressa lepäävä vanha vaimo oli liikkumaton ja näytti pyörtyneeltä, mutta maorit kunnioittivat tuota kuolemaa lähentelevää unta, johon hän oli vaipunut väsymyksestä ja pelosta; he puhelivat hiljaa, etteivät häiritsisi häntä. Jokainen meistä peseytyi ääneti sukeltamalla meriveteen. -- Sitten teimme me pandanussavukkeet aurinkoa odotellessamme. Päivännousu oli tyyni ja loistava; kaikki yön kummitukset olivat häipyneet; minä heräsin noista kamalista unista tuntien syvää, ruumiillista hyvinvointia. Ja kohta kun minä huomasin Tahitin, kuningattaren asunnon ja veljeni majan ihanassa aamuauringossa -- Moorean, ei enää synkkänä, vaan valossa kylpien, tunsin kuinka paljon minä vielä rakastin tuota maata, huolimatta minulle auenneesta tyhjyydestä ja verisiteistä, joita ei enää ollut -- ja minä lähdin juoksemaan kapeaa tietä pienelle majalle, missä Rarahu odotti minua -- -- -- XXV. -- -- -- Päivä, jolloin pikku prinsessa oli päättänyt päästää laululinnut vapauteen, oli tullut. Meitä oli viisi henkeä, joiden tuli olla mukana tässä tärkeässä toimituksessa, ja kun palatsista lähteneet vaunut olivat vieneet meidät Fatauan polun alkupäähän, syvennyimme me metsään. Pikku Pomaré, joka oli uskottu meidän haltuumme, asteli hiljaa Rarahun ja minun välissäni, ja me talutimme häntä kädestä. Jäljessämme kulki kaksi seuranaista kantaen tangossa häkkiä kallisarvoisine asukkaineen. Lapsi halusi pysähtyä eräässä Fatauan metsän suloisessa kolkassa, kaukana kaikista ihmisasunnoista. Oli ilta. Hyvin alhaalle laskeutunut aurinko ei enää päässyt tunkeutumaan metsän paksun katoksen alle. Kaiken tuon kasvullisuuden yläpuolelle kohosivat kallionhuiput, jotka peittivät meidät varjoillaan. Sinertävä valo, joka tuli meille ylhäältä päin kuin kuoppaan, laskeutui maahan hienojen ja harvinaisten sananjalkojen matolle -- suurien puiden alla levitteleivät sitruunapensaat aivan valkoisenaan kukkia. Kaukaa kuului kosken pauhu kostean ilman läpi -- muualla metsissä vallitsi Polyneesian hiljaisuus, tuon synkän taikamaan, jolta tuntuu puuttuvan eloa. Pomarén pojan tytär avasi itse linnuille oven vakavana ja mietteissään -- ja sitten vetäydyimme me kaikki syrjemmäksi, ettemme häiritsisi niiden lähtöä. Mutta pikku eläimet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta lentämään. Se, joka ensimäiseksi pisti päänsä ulos ovesta, suuri pyrstötön hamppulintu, näytti tarkasti tutkistelevan seutua -- ja sitten palasi se takaisin hiljaisuuden ja juhlallisuuden pelottamana -- kai sanoakseen toisille: "Teidän on paha olla tässä maassa. Luoja ei ole lähettänyt sinne lintuja, nuo varjot eivät ole meille sopivia." Ne täytyi kaikki ottaa käteensä saadakseen ne lähtemään, ja kun koko joukko oli ulkona hypellen huolestuneen näköisenä oksalta oksalle -- palasimme me takaisin. Oli jo melkein yö. Me kuulimme niiden visertävän takanamme, aina siihen saakka kun pääsimme pois suurista metsistä. -- -- -- XXVI. -- -- -- Minä en osaa ilmaista sitä outoa vaikutusta, minkä Rarahu englantia puhuessaan teki minuun. Hän oli itsekin tietoinen siitä, eikä käyttänyt sitä kieltä muulloin kuin ollessaan aivan varma siitä, mitä aikoi sanoa ja toivoessaan, että se erikoisesti koskisi mieleeni. Hänen äänensä oli silloin määrittelemättömän suloinen, siinä oli älykkyyden ja surumielisyyden outoa viehätystä. Oli sanoja ja lauseita, jotka hän lausui hyvin, ja silloin tuntui siltä, että hän oli nuori tyttö, samaa verta ja rotua kuin minä, kuin tuo äkkiä lähentäisi meitä toisiimme salaperäisellä, odottamattomalla tavalla -- -- -- Hän huomasi nyt, ettei enää kannattanut ajatellakaan minun jäämistäni hänen luokseen, että tuosta vanhasta suunnitelmasta oli luovuttu kuin lapsellisesta unesta, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta ja aivan lopussa ainaisesti. Meidän päivämme olivat lasketut. -- Korkeintaan puhuin minä palaamisesta, eikä hän enää uskonut sitäkään. En tiedä, mitä pikku raukka oli tehnyt minun poissaollessani, hänellä ei tiedetty olleen euroopalaisia rakastajia, siinä kaikki mitä olin halunnut tietää. -- Minulla oli ainakin jonkunlainen vaikutusvalta hänen mielikuvitukseensa, valta, jota erokaan ei ollut poistanut, ja jota ei saattanut olla kellään muulla kuin minulla. Palatessani oli hän tuhlannut minulle määrättä kaikkea sitä rakkautta, mitä nuori, kuusitoistavuotias tyttö saattaa antaa -- ja kuitenkin huomasin minä selvästi, että Rarahu loittoni minusta meidän viimeisten päiviemme pois kiitäessä. Hän hymyili yhä omaa rauhallista hymyään, mutta minä tunsin, että hänen sielunsa täyttyi katkeruudella, pettymyksellä, mykällä harmilla ja kaikilla hänen kesyttömän luonteensa hillittömillä intohimoilla. Ja minä rakastin häntä kuitenkin! Mikä ahdistus, kun täytyi jättää hänet, jättää hänet kadotettuna -- -- -- "Oi rakas, pieni armaani", sanoin minä hänelle. "Oi, rakkahin, olethan järkevä minun lähdettyänikin! Ja minä palaan jos Jumala sen sallii. Uskothan sinä Jumalaan, sinäkin, rukoile ainakin -- ja me saamme vielä tavata toisemme iankaikkisuudessa." "Lähde sinäkin", sanoin minä hänelle hartaasti. "Mene kauas tästä Papeeten kaupungista, mene Tiahuin, pikku ystävättäresi luo, kaukaiseen piirikuntaan, minne euroopalaiset eivät tule. -- Sinä menet naimisiin niinkuin hänkin, sinä saat perheen niin kuin kristityt naiset, pieniä lapsia, jotka kuuluvat sinulle, ja joita sinä pidät luonasi, sinä tulet onnelliseksi" -- -- -- Aina silloin ilmestyi hänen huulilleen tuo käsittämätön hymy -- hän painoi päänsä alas, eikä vastannut enää -- ja minä ymmärsin, että hänestä minun lähtöni jälkeen tulisi yksi Papeeten ajattelemattomimmista, hukkaan menneistä tyttäristä. Mitä ahdistusta tunsinkaan, Jumalani, kun hän hiljaisena ja hajamielisenä hymyili kaikelle rukoilevalle ja intohimoiselle, mitä minä osasin sanoa hänelle, hymyili tuota samaa synkän huoletonta, epäilevää ja iroonista hymyä. -- -- -- Onko kärsimystä, jota voisi verrata siihen kun rakastat, ja tunnet ettei sanojasi enää kuunnella? -- että tuo sinulle kuulunut sydän sulkeutuu, teit mitä hyvänsä? -- että hänen luonteensa hämärä ja selittämätön puoli taas ottaa hänet valtoihinsa voimallaan ja oikeudellaan? -- -- -- Ja kuitenkin rakastat koko sielullasi tuota sielua, joka liukuu luotasi. Ja sitten on kuolema siinä odottamassa. Se vie pian tuon jumaloidun ruumiin, joka oli liha sinun lihastasi. Kuolema, josta ei ole ylösnousemusta, ei toivoa -- koska se, joka on kuolemaisillaan, ei enää usko mihinkään pelastavaan, eikä elähyttävään. -- -- -- Jos tuo sielu olisi läpeensä huono ja kadotettu -- uhraisit sen kuin saastaisen esineen -- -- -- Mutta tunne siitä, että se kärsii, tietoisuus, että se on ollut hellä, lempivä, puhdas! -- -- -- Hänet verhoo kuin pimeyden varjo -- ennenaikainen kuolema, joka tukahuttaa ja jäätää hänet. Ehkei vielä olisi mahdotonta pelastaa häntä -- mutta sinun täytyy lähteä, mennä pois ainaiseksi -- ja aika kuluu, etkä sille mitään voi! -- -- -- Silloin tulevat lemmen hurmauksen hetket, lemmen ja kyynelten; -- pyrit viime hetkellä juopumaan kaikesta siitä, mitä sinulta paluutta viedään -- ja ottamaan vielä, ennen lähestyvää loppua, kaiken sen, mitä elämältä saa riistetyksi pyörryttävää iloa, ja kuumeisia aistimuksia -- -- -- XXVII. -- -- -- Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä. Oli vielä pari päivää lähtöön. Oli uuvuttava ukkosen kuumuus. -- Ilma oli täynnä kypsien guavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret, kullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta kohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä sarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina painavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme. Kaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi lähestyessämme ja tuli meitä kohti. Toinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli nuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha. "Loti", sanoi vanhus nöyrästi, "anna anteeksi Taimahalle." Taimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan teosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään rikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja. "Loti", sanoi Rarahu englanniksi, "anna anteeksi hänelle!" Minä annoin anteeksi tuolle naiselle ja tartuin hänen minulle ojennettuun käteensä. -- Meille ei ole mahdollista, meille, jotka olemme syntyneet maailman toisella puolen, tuomita tai edes ymmärtää noita epätäydellisiä luonteita, jotka ovat niin toisenlaisia kuin me; joitten syvyys aina pysyy salaperäisenä ja kesyttömänä, ja mistä kuitenkin, eräinä hetkinä, löytää paljon lemmen tenhoa, hienoa tunteellisuutta. Taimahalla oli minulle jätettävänä hyvin kallisarvoinen esine -- muistojäännös entisiltä ajoilta -- Ruerin pareo, jonka minä olin hänen pyynnöstään hänelle uskonut. Hän oli valkaissut ja korjannut sen äärimmäisellä huolella. Hän näytti kuitenkin liikutetulta ja kyynel värisi hänen silmäkulmassaan, kun hän jätti minulle tuon muiston, joka palaisi muassani Brightbury'in, josta minä olin tuonut sen. XXVIII. Viimeisellä käynnilläni Pomarén luona pyysin minä häntä huolehtimaan Rarahusta. "-- -- -- Oli miten oli, Loti", sanoi hän. "Mitä sinä nyt tekisit tässä asiassa?" "Minä tulen takaisin", vastasin minä epäröiden. "Loti! -- -- -- sinun veljesikin aikoi palata! -- -- -- Te sanotte kaikki niin", sanoi hän hitaasti kuin omia muistojaan uudistellen. -- -- -- "Kun te lähdette minun maastani, sanotte te kaikki niin. -- Mutta Britannian maa (_te funea piritania_) on kaukana Polynesiasta; kaikista niistä, joiden minä olen nähnyt lähtevän, ovat hyvin harvat palanneet." -- -- -- "Suutele toki häntä", sanoi hän sitten veljensä tytärtä osoittaen. "Sillä häntä et sinä enää tule tapaamaan. -- -- --" XXIX. Illalla istuimme me, Rarahu ja minä, majamme parvekkeella; kaikkialta ruohokosta kuului kesä-iltaisten sirkkojen sirinä -- Oranssipuiden ja hibiskuspensaiden kärsimättömät lehdet tekivät meidän talomme hyljätyn ja rauniomaisen näköiseksi; me olimme puoleksi piilossa niiden oikukkaan, rehevän vehreyden alla. "Rarahu", sanoin minä. "Etkö enää tahdo uskoa lapsuutesi Jumalaan, jota sinä ennen osasit rakkaudella rukoilla?" "Kun ihminen on kuollut", vastasi Rarahu hitaasti, "ja peitetty mullan alle, voiko kukaan saada hänet nousemaan sieltä?" "Mutta sentään", sanoin minä vielä, turvautuen muutamiin hämäriin uskomuksiin, joita hän ei ollut menettänyt, "sentään pelkäät sinä aaveita. Sinä tiedät, että tälläkin hetkellä, meidän ympärillämme, näissä puissa, ehkä on niitä." -- -- -- "Niin, kyllä", sanoi hän värähtäen. "Jälkeenpäin on ehkä Tupapahu, kuoleman jälkeen tulee aave, joka vielä jonkun aikaa näyttäytyy, ja harhailee levotonna metsissä; mutta minä luulen, että Tupapahukin sammuu, kun sillä ajan pitkään ei enää ole muotoa maan päällä -- ja että silloin on kaikki lopussa -- -- --" Minä en koskaan unhota tuota raikasta lapsenääntä, joka lausuili suloisella, omituisella kielellään noin synkkiä mietteitä -- -- -- XXX. Oli viimeinen päivä -- -- -- Oceanian aurinko oli noussut yhtä säteilevänä kuin ennenkin "suloisen Tahitin" taivaalle; ihmisten, noiden katoavien olentojen sydämen kärsimyksillä ja ikuisella luonnolla ei ole mitään yhteistä; ne eivät koskaan ole sen itsetiedottomien juhlien haittana. Aamusta asti olimme me ylhäällä kumpikin ja meillä oli hyvin kiire. -- Matkavalmistukset hajoittavat usein onnellisesti niiden surun, jotka eroavat -- ja niin kävi meillekin -- -- -- Meidän piti kääriä kokoon kalastusmatkojemme, riuttaretkiemme tulokset, kaikki näkinkenkämme, kaikki harvinaiset korallimme, jotka minun poissaollessani olivat kuivaneet puutarhan heinikossa ja muistuttivat nyt suuria, hentoja ja monimutkaisia köynnöskasveja, valkeampia kuin lumi. Rarahu puuhaili äärimmäisen innokkaasti ja sai paljon valmiiksi, seikka, joka ei ole niinkään tavallinen tahitilaisnaisista puhuttaessa -- Kaikki tuo liike lievensi hänen suruaan. -- Minä tunsin kyllä, että hänen sydämensä oli halkeamaisillaan, kun hän näki minun lähtevän; hän oli taas entisellään ja minä sain hiukan luottamusta ja toivoa -- -- -- Meidän oli sälytettävä kokoon suuri joukko tavaroita -- suuri määrä esineitä, joille monet ihmiset olisivat hymyilleet: Apirén guavepuiden oksia, meidän puutarhamme puiden lehviä, palasia niiden suurten kookospalmujen kaarnasta, jotka varjostivat majaamme. -- Monet Rarahun kuihtuneista seppeleistä, joita hän oli viime päivinä pitänyt, muodostivat osan tavaroistani ja sananjalka- ja kukkakimput. Rarahu lisäsi niihin vielä _reva-reva_ töyhtöjä tuoksuvastapuusta tehdyissä laatikoissa ja hienoja olkiseppeleitä, jotka hän oli sidottanut minua varten. Ja kaikki tuo täytti suuren määrän laatikoita, kaikesta tuosta tuli aika suuri matkakuorma. XXXI. Kello kahden seudussa olimme lopettaneet nuo suuret varustukset. Rarahu pukeutui kauneimpaan valkomusliiniseen _tapa'ansa_, kietoi gardenioita hajallisiin hiuksiinsa, ja me läksimme ulos. Minä tahdoin ennen lähtöäni nähdä vielä kerran Faa'an, korkeat kookospalmut ja laajat korallirannat; tahdoin heittää viimeisen silmäyksen tuohon tahitilaiseen maisemaan; tahdoin taas nähdä Apirén ja vielä kerran kylpeä pikku ystävättäreni kanssa Fatauan purossa; tahdoin sanoa jäähyväiset monille alkuasukasystävilleni; tahdoin nähdä kaiken ja kaikki, en voinut oikein sopeutua ajatukseen, että kaikki jäisi tänne. -- -- -- Ja aika kului, ja me emme enää tienneet, mikä hetki oli menossa -- -- -- Ainoastaan ne, joiden ainaiseksi on täytynyt luopua rakkaista paikoista ja ihmisistä, voivat ymmärtää tuon lähtölevottomuuden, tuon hätäisen surun, joka painaa kuin ruumiillinen tuska -- -- -- Oli jo myöhä, kun me saavuimme Apiréhen, Fatauan purolle. Mutta kaikki oli siellä aivan samanlaista kuin entisinä, hyvinä aikoina. Seurue joen rannalla oli lukuisa ja valittu: Siellä oli yhä neekeritär Tetuara, joka istui valta-istuimellaan hovinsa keskellä, ja koko joukko nuoria naisia, jotka sukeltelivat ja uivat kuin kalat maailman huolettomimman iloisuuden vallassa. Me kuljimme ohi pitäen toisiamme kädestä kuin ennenkin, tervehtien hiljaa vasemmalle ja oikealle kaikkia noita tuttuja ystävän kasvoja. Meidän lähestyessämme olivat naurunpuuskat vaienneet; Rarahun pienet, syvästi vakavat kasvot, hänen valkea laahustinhameensa kuin morsiuspuku, hänen surumielinen katseensa vaativat hiljaisuutta -- -- -- Tahitilaiset ymmärtävät kaikki sydämen tunteet ja pitävät surua kunniassa. Tiedettiin, että Rarahu oli _Loti'n pikkuinen vaimo_; tiedettiin, ettei meitä yhdistävä tunne ollut jokapäiväistä ja halpaa -- ja ennen kaikkea tiedettiin, että meitä nyt katseltiin viimeistä kertaa. Me käännyimme oikealle, hyvin tutulle, pienelle polulle -- Muutaman askeleen päässä, guavepensaiden surullisessa varjossa, oli yksinäinen lammikko, missä Rarahun lapsuus oli kulunut, ja jota me ennen pidimme aivan kuin yksityisomaisuutenamme. Tapasimme siellä kaksi nuorta, tuntematonta naista, jotka olivat hyvin kauniita piirteittensä villistä kovuudesta huolimatta. Toinen oli puettu punervaan, toinen vaalean vihreään. Heidän hiuksensa, yhtä tummat kuin yö, olivat käherretyt kuin Nuka-Hivan naisten, joitten kesytöntä ironiaa heidän kasvojensa ilmekin muistutti. Istuen kivillä puron keskellä, huuhdellen jalkojaan juoksevassa vedessä lauloivat he karhealla äänellä jotain Marquesas-saarten laulua. He juoksivat pakoon meidät nähtyään, niin kuin me olimme toivoneetkin, ja me jäimme yksin. XXXII. Emme olleet käyneet siellä _Rendeerin_ Tahitiin paluun jälkeen. -- Tavatessamme toisemme tuossa pienessä kätkössä, mikä ennen oli meidän, tunsimme syvää liikutusta -- ja myöskin suloisen tunteen, mitä yksikään muu paikka maailmassa ei olisi kyennyt herättämään. Kaikki oli jäänyt aivan samanlaiseksi kuin ennen tässä paikassa, missä aina tuntui juoksevan veden viileys. Me tunsimme siellä joka kiven, joka oksan, -- kaikki, pienintä sammaletta myöten -- Ei mikään ollut muuttunut: samat ruohot, sama tuoksu, johon sekaantui aromaattisten kasvien ja kypsien guavehedelmien lemu. Me ripustimme vaatteemme oksiin -- ja sitten me istuuduimme veteen nauttien ilosta olla taas vaikka viimeistä kertaa, pareoon puettuina, auringon laskiessa Fatauan purolla. Tuo kirkas, suloinen vesi saapui Oroenasta suuren kosken kautta -- Puro juoksi suurten, kiiltävien kivien yli, joitten välistä guavepensaiden hoikat rungot nousivat. -- Niiden oksat ojentautuivat holvikatokseksi meidän päittemme päälle ja piirsivät joen vienosti aaltoilevaan peiliin tuhansia kuvioita lehdillään -- Kypsät hedelmät putoilivat puroon, virta vieri, sen uoma oli täynnä guaveja, oransseja ja sitruunia. Me emme kumpikaan puhuneet mitään. Vierekkäin istuen aavistimme me toistemme surulliset ajatukset, eikä meillä ollut tarvetta häiritä hiljaisuutta virkkamalla niitä toisillemme. Pienet kalat ja aivan vähäiset siniset sisiliskot kuljeskelivat yhtä rauhallisina kuin jos siellä ei olisi ollut inhimillistä olentoakaan. Me olimme niin liikahtamatta, että perin arat varos-eläimet tulivat ulos rei'istään ja kiertelivät ympärillämme. Jo laskeva aurinko -- viimeinen aurinko viimeisenä iltanani Oceaniassa -- valaisi muutamia oksia lämpimillä, kultaisilla säteillä. Ihailin kaikkea tuota viimeistä kertaa. Sensitivat alkoivat kääriä hentoja lehtiään yöksi -- vaaleat mimosat, tummat guavet olivat jo saaneet iltavärinsä -- ja tämä ilta oli viimeinen -- ja huomenna, auringon noustessa lähtisin minä ainaiseksi -- -- -- Koko tuo maa ja minun rakkahin pikku armaani katoaisivat, niinkuin katoavat loppuvan näytelmän koristeet. -- Tämä oli satunäytelmä elämäni keskellä -- mutta se oli loppunut toistumatta! -- Lopussa olivat unelmat, suloiset ja juovuttavat, tai murheisina pistävät liikutukset -- kaikki oli lopussa, oli kuollut -- -- -- Ja minä katselin Rarahua, jonka kättä omassani pitelin. -- -- -- Suuria kyyneleitä valui hänen poskilleen, hiljaisia kyyneleitä, jotka kiireesti putoilivat kuin liian täydestä maljakosta -- -- -- "Loti", sanoi hän. "Minä olen sinun -- -- -- minä olen sinun pikku vaimosi, eikö niin? Älä pelkää, minä uskon Jumalaan, minä rukoilen, rukoilen. -- -- Kaiken mitä olet minulta pyytänyt, teen minä -- -- -- Huomena lähden minä Papeetesta samaan aikaan kuin sinä, eikä minua enää tulla näkemään siellä -- -- -- Menen asumaan Tiahuin luo, eikä minulla tule olemaan toista puolisoa, ja minä rukoilen sinun puolestasi kuolemaani saakka -- --." Sitten tukahtuivat Rarahun sanat nyyhkytykseen, ja hän kiersi molemmat kätensä ympärilleni ja nojasi päänsä polviini -- -- -- Minäkin itkin, mutta suloisia kyyneleitä; -- olin löytänyt jälleen pikku armaani, hän oli murtunut, hän oli pelastettu. Minä saatoin nyt jättää hänet, koskapa meidän kohtalomme erotti meidät peruuttamattomasti, ratkaisevasti. Lähdössä olisi vähemmän katkeruutta, vähemmän raatelevaa tuskaa. Minä voisin lähteä epävarma, mutta lohdullinen paluu mielessäni -- ehkäpä hämärä ikuisuuden toivokin! -- -- -- XXXIII. Illalla oli suuret tanssiaiset Pomarén luona, jäähyväistanssiaiset _Rendeerin_ upseereille -- Aiottiin tanssia aina lähtöhetkeen saakka, joksi "valkeatukkainen amiraali" oli määrännyt päivännousun. Ja Rarahu ja minä olimme päättäneet ottaa osaa niihin. Näissä tanssiaisissa oli tavattomasti väkeä Papeeten tanssiaisiksi. Hovin kaikki tahitittaret, muutamia euroopalaisia naisia -- kaikki mitä siirtokunnan keskuudesta oli saatu kokoon -- ja sitten kaikki _Rendeerin_ upseerit ja ranskalaiset toimihenkilöt. Rarahun ei tietysti ollut lupa tulla juhlasaliin, mutta silläaikaa kun väkijoukko tanssi kuumeista _upa-upaa_ puutarhoissa, oli hänet ja muutamia samassa asemassa olevia nuoria naisia kuningattaren suostumuksella pyydetty istumaan verannalle, korokkeelle, mistä he saattoivat, yhtä hyvin kuin sisällä, nähdä ja olla näkyvissä. -- Ja kun ottaa huomioon tahitilaisen välinpitämättömyyden pidettiin aivan luonnollisena, että minä usein nojauduin ikkunaan keskustelukseni ystävättäreni kanssa. Tanssiessani kohtasin minä usein hänen vakavan katseensa; häntä valaisi kuin näkyä lampun punainen valo, sekaantuneena kuun sinisiin säteihin. Hänen valkea hameensa ja hänen helminauhansa välkkyivät ulkona vallitsevan pimeyden synkkää taustaa vasten. Keskiyön aikana kutsui kuningatar minut merkillä luokseen. -- Sinne kannettiin hänen sairas pojantyttärensä, joka oli tahtonut, että hänet puettaisiin noita tanssiaisia varten -- Pikku Pomaré oli tahtonut jättää minut hyvästi ennen nukkumistaan. Kaikesta huolimatta olivat nuo tanssiaiset surulliset. _Rendeerin_ upseerit, jotka olivat enemmistönä, loivat siihen lähdön ja eron tunnelman, jota vastaan ei voinut ponnistella -- Siellä oli nuoria miehiä, joitten tuli jättää hyvästit armaalleen, huolettomalle iloiselle elämälleen; -- siellä oli myöskin vanhoja merimiehiä, jotka kolme tai neljä kertaa elämänsä juoksun varrella olivat tulleet Tahitiin, jotka tiesivät, että heidän ratansa nyt oli lopussa, ja joitten sydäntä kouristi ajatus etteivät he enää palaisi. Prinsessa Ariitéa tuli luokseni, paljon vilkkaampana kuin tavallisesti, puhuen paljon nopeammin. "Kuningatar pyytää teitä, Loti", sanoi hän, "asettumaan pianon ääreen ja soittamaan meluisimman valssin, minkä osaatte, soittamaan sen hyvin nopeasti, ja siirtymään sitte keskeytyksettä toiseen tanssiin, ja sitte vielä kolmanteen, että laimeneva karkelo elostuisi taas". Minä soitin kuin kuumeessa, huumaten itseni, kaikkea mitä satuin keksimään. -- Minun onnistui hetkeksi elostuttaa tanssi; mutta vilkkaus oli vain teennäistä -- ja minä en voinut kannattaa sitä pitempää aikaa. XXXIV. Kun sali kello kolmen seudussa aamulla tyhjeni istuin minä vielä pianon ääressä soittaen en tiedä mitä mieletöntä säveltä, jota säesti ulkona, kaukaisuudessa kohiseva _upa-upa_. Olin yksin vanhan kuningattaren kanssa, joka oli jäänyt istumaan suureen, kultaiseen nojatuoliinsa miettivänä ja liikkumattomana. -- Hän oli synkän, epämuotoisen jumalan kuvan näköinen, vielä kesyttömällä ylellisyydellä koristettuna. Pomarén salilla oli tuo tanssiaisten jälkeinen surullinen ulkonäkö: suuri epäjärjestys, suuri tyhjä sali ja yötuulen tuivertamat kynttilät sammumaisillaan haarukoissa. Kuningatar nousi vaivaloisesti ylös poimuisessa, kirjaillussa samettihameessaan -- Hän näki Rarahun vaieten seisovan oven vieressä. -- Hän ymmärsi ja pyysi häntä tulemaan sisään. Rarahu astui eteenpäin -- -- -- arkana, silmät maahan luotuina, ja lähestyi kuningatarta -- Ilmestyen tanssiaisten jälkeen tähän tyhjään saliin, tässä hiljaisuudessa, valkeine, musliinisine laahushameineen, paljaine jalkoineen ja valtoimine hiuksineen ja valkoisine gardeniaseppeleineen -- silmät kyyneleiden suurentamina -- oli hän kuin hengetär, kuin ihana, yöllinen näky. "Sinulla on epäilemättä jotain sanottavaa minulle, Loti. Sinä kai pyytäisit minua pitämään huolta hänestä?" sanoi vanha kuningatar hyväntahtoisesti. "Mutta minä pelkään, ettei hän tahdo .." "Madame", vastasin minä, "hän lähtee huomenna Papeuririin ystävättärensä Tiahuin vieraaksi. -- Pyydän teitä, ettette hylkäisi häntä siellä, ettekä täälläkään. Häntä ei enää tulla näkemään Papeetessa." "Ah!" -- -- -- sanoi kuningatar karulla, hämmästyneellä äänellään ja nähtävästi liikutettuna. -- -- -- "Se on hyvä, lapseni; sen on hyvä -- -- -- Papeetessa menisit sinä hyvin pian hukkaan -- -- --" "Niin, lapsikulta", sanoi hän. "Sitä lähtöä ei saa lykätä tuonnemmaksi. -- Jos sinun valmistuksesi, niin kuin minä luulen, eivät vie pitkää aikaa, tahdotko lähteä jo tänä aamuna, hiukan auringon nousun jälkeen, seitsemän tienoissa, vaunuissa, joissa miniäni Moe lähtee? Moe menee Atimanaoon noustakseen siellä laivaan, joka vie hänet Raiateaan, hänen alueelleen. -- Te vietätte ensi yön Maraa'ssa ja huomenaamuna te tulette Papeuririin, minne vaunut ohikulkiessaan jättävät sinut." Rarahu hymyili kyyneltensä läpi, sillä tuo ajatus täytti hänen mielensä lapsellisella ilolla, ajatus, että pääsisi lähtemään Moe kuningattaren seurassa. Rarahun ja Moen välillä oli salainen sielujen sukulaisuus; -- omituisen onnettomina ja murtuneina oli heillä molemmilla sama luonne, sama käytöstapa ja sama viehkeys. Rarahu vastasi, että hän olisi valmis. Pikku raukalla ei tosiaan ollut muuta mukaansa vietävää kuin muutamia erivärisiä musliinihameita -- ja vanha, uskollinen harmaa kissansa -- -- -- Ja me sanoimme hyvästit Pomarélle puristaen koko sydämemme lämmöllä hänen vanhoja, kuninkaallisia käsiään. -- Prinsessa Ariitéa, joka oli taas tullut salonkiin, saattoi meitä tanssiaispuvussa puutarhan portille saakka. Hän sanoi Rarahulle niin suloisia, lohduttavia sanoja kuin sisarelle -- -- -- Ja me laskeuduimme rannikolle viimeistä kertaa -- -- -- XXXV. Yö oli vielä aivan pimeä. Meren rannalla seisoi koko joukko ryhmiä; kaikki hovin naiset eilisissä iltapuvuissaan olivat saattaneet _Rendeerin_ upseereja. -- Jollei olisi kuullut eräiden nuorten naisten itkevän, olisi uskonut olevansa juhlassa eikä lähtöpaikalla. Ja siellä, hiukan ennen päivän koittoa, syleilin minä viimeistä kertaa pikku armastani. Samaan aikaan kuin _Rendeer_ lähti suloiselta saarelta, jättivät vaunut, jotka veivät mukanaan Rarahun ja Moe'n, Papeeten -- ja Rarahu saattoi pitkän aikaa nähdä kookospalmujen runkojen välistä vihreiden verhojen läpi _Rendeerin_ loittonevan sinistä äärettömyyttä kohti -- -- -- NELJÄS OSA. "Aue! Aue! a munaiho te tiareiti tarona menehenehe! Aue! Aue! i tiaineira! na maheahea! -- -- --" (Rarahu.) "Voi! Voi! kerran se oli kaunis tuo pikkuinen kukka! Voi! Voi! nyt se on aivan kuihtunut!" (Rarahu.) I. Muutamaa päivää myöhemmin kulki _Rendeer_ matkallaan Tyynenmeren poikki Rapan kalliosaarten ohi näkömatkan päässä. Ne ovat eteläisimmät Polyneesian saarista ja sitten katosi viimeinenkin jälki Maorien maasta suuresta, yksitoikkoisesta näköpiiristämme -- ja Oceania oli muisto vain. Levähdettyämme Chilessä poistuimme me Suurelta Valtamereltä Magalleansin salmen läpi palataksemme Euroopaan la Platan, Brasilian ja Azzorien kautta. II. Eräänä harmaana maaliskuun aamuna, samean päivän himmeän nousun aikana, palasin minä Brightbury'in kolkuttamaan rakkaan kodin ovelle -- -- -- Minua ei vielä odotettu. Minä lankesin vanhan äitini syliin, ja hän vapisi liikutuksesta ja yllätyksestä. -- Onni ja hämmästys oli suuri minun paluuni johdosta. Tapaamisen ensimäisten hetkien kuluttua sekaantuu iloon surumielinen vaikutelma; sydämen ahdistus sekaantuu paluun viehätykseen: lähdöstä on kulunut vuosia; katselemme kotiin jääneitä: aika on jättänyt merkkinsä heihin -- huomaa heidän vanhentuneen. -- -- -- Ja onnellista on, jos joku paikka ei ole tyhjä kotilieden ääressä! -- -- -- Talvinen aamu meidän pohjoisessa ilmanalassamme on surullinen, etenkin kun pää vielä on täynnä troopillisten maiden aurinkoisia kuvia. Kalpea päivä, harmaa säteetön taivas on surullinen -- ja kylmyys, jonka olit unohtanut -- vanhat, lehdettömät puut -- kosteat, sammaltuneet lehmukset -- ja köynnökset harmailla kivillä. Mutta kotilieden ääressä on sentään hyvä olla! Mikä ilo nähdä heidät kaikki jälleen, siihen luettuna vanha palvelijakin, joka on vaalinut lapsuuttasi; tavata taas suloiset, unohtuneet tottumukset, entiset, hauskat talvi-illat -- ja miten onkaan, tuntuu Oceania takkavalkean ääressä oudolta unelmalta! -- -- -- Sinä aamuna kun minä palasin Brightbury'in kolkuttamaan kotini ovelle, tukkesin minä koko kadun matkatavaroilla, kääröillä ja suunnattomilla laatikoilla. Kaiken tuon purkaminen on paluun iloja. Villien aseet, maorien jumalat, polyneesialaisten päälliköiden hiuskoristeet, korallit ja raakut, jotka ovat perin merkillisen näköisiä päästessään taas päivänvaloon vanhassa kodissani, Britannian taivaan alla. Etenkin tunsin minä voimakasta liikutusta purkaessani säilöstä kuivat kasvit, kuihtuneet seppeleet, jotka olivat säilyttäneet eksoottisen tuoksunsa ja täyttivät minun huoneeni Oceanian ilmastolla. III. Muutamia päiviä paluuni jälkeen sain minä amerikkalaisilla merkeillä leimatun kirjeen, joka oli tullut Overlandin kautta -- Osoite oli kirjoitettu Papeetessa ystäväni Georges T:n käsialalla, hänen, jota tahitilaiset nimittivät Tatehauksi. Kuoresta löysin minä kaksi Rarahun suurella, huolellisella käsialalla kirjoitettua arkkia, joissa hän lähetti tuskanhuutonsa minulle merien yli. Rarahu Lotille. Papeuriri, 15 Tannare 1874. Papeuririssa tammik. 15 p. 1874. E hoa ino, e Loti iti, Rakas ystävä, oi, armas Lotini! e ta u tane iti here, e ta u manao raa i Tahiti nei, oi, rakas, pikku puolisoni, oi, sinä minun ainoa ajatukseni Tahitissa; ia ora na oe i te Atua mau. tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä. Teie tau parau iti ia oe te rahi nei tou peapea ia oe. Tämä kirje sanoo sinulle suruni tähtesi. Mai te mahana e reva tu ai oe ra, Siitä päivästä, kun sinä lähdit, aita ia e faito i tou ne mauiui e tau. ei mikään voi mitata tuskani syvyyttä. Aita roa tu i moe naae tou manao ia oe mai to oe reva raa. Koskaan ei ajatukseni unhoita sinua lähtösi jälkeen. Aue taua iti e, teie te tahi parau iti: Oi, rakkahin ystäväni, kuule sanani! Eiaha pai oe e manao e faa ipoipo vau i te tane Älä luulekaan, että minä menisin naimisiin; e aha vau e faa ipoipo i tetane kuinka minä menisin naimisiin, no te mea o oe iho te tane o vau. koska sinä olet minun mieheni. A hoi mai pai ei parani taua Palaa, että me saisimme olla yhdessä i tau fenua i Bora-Bora, minun maassani Bora-Borassa, ei haapaa i nia iho i tau fenua i Bora-Bora, että me asuisimme minun maassani Bora-Borassa -- Eiaha pai oe e haamaoroi to oe na fenua, Älä jää niin kauaksi maahasi, eiaha atoa oe e hamani ino mai ia u. ja ole minulle uskollinen. Teie atoa te tahi parau iti: Kuule vielä sana: a hoi mai pai oe i Bora-Bora Palaa Bora-Boraan; no atu ia ore ta oe taoa, aita vau i nounou rahi, vaikka et olekaan rikas. Minä en pyydä paljoa, eiaha pai oe e haapa ite reira, Älä huoli siitä, e ia hoi mai oe i Tahiti nei. vaan palaa Tahitiin. Aue! tou mauruuru ia a, apiti tana itj e! Oi, kuinka tyytyväinen olen yhteen päästyämme! Aue! te oaoa o tau mafatu Oi, mikä ilo sydämessäni olisi, ia farerei faahon taua iti e te ia oe, jos taas pääsisin yhteen kanssasi, tou manao, minun ajatusteni esine, etau arofaite mau mahana aloa. ja minun jokapäiväinen rakkauteni. Aue taua iti a tau manao raa Oi, tuo rakas ajatus, ia oe ei tane iti na u. että sinä olisit minun puolisoni! Aue, tou nounou i to oe tino iti Oi, kuinka haluan ruumistasi, hia amu rahi no oe! nauttiakseni paljon sinusta! Teie te tahi parau no tau parani raa i Papeuriri nei: Kerron sinulle olostani Papeuririssa: Aita vau i taiata te parahi noa nei au mai. Minä olen kiltti, minä olen hyvin rauhallinen. Ta faaea maitai noa neia vau io Tiahui vahine, te ora ae faaea Minä lepään hyvin Tiahui-vaimon luona. Hän ei lakkaa i te hamani maitai mai ia vau -- olemasta hyvä minulle -- E tau hoa iti oto rahie, te faaite atu nei au i tau nei parau hopea ia Oi, minun suuri suruni! minä ilmoitan sinulle lopettaessani tämän kirjeen, oe, aita roa tu vau e maitai noa e i tiei, nei, en koskaan voi hyvin enää. na tui faahou hia vau i te mai rahi ta oe i ite i nia ia u a faaea i taua ra, Minä olen taas sairastunut tuohon tautiin, jonka sinä sait lakkaamaan minussa, ei teie nei ra pohe raa, na roto noa vau ite faaoromai, ja tuota tautia kannan minä kärsivällisesti, no te mea ua moe e atu na oe; koska sinä olet unhottanut minut; ahiri hoi oe i pihaiho ia n, e marna rii oe ia vau nei -- -- -- jos sinä olisit luonani helpottaisi se tuskaani -- -- -- I teie nei ra, Ja nyt, te tuu atu nei Tiahui ma i to naua aroha ia oe, vakuuttavat Tiahui ja hänen omaisensa ystävyyttään sinulle, e te fetii rii atoa a oia toahai o vau nei; ja hänen sukulaisensa ja minäkin; aita roatu oe iti o moe noae milloinkaan eivät sinua ite mau taata no tau fenua iti ia ai te fara -- unohda minun maani ihmiset -- Tirara parau, Olen lopettanut puheeni, Ia ora na oe, tau tane iti here, Minä tervehdin sinua, rakkahin puolisoni. Ia ora na o Loti iti. Minä tervehdin sinua rakas Loti, Na Rarahu ta oe vahine iti Rarahun, rakkaan vaimosi puolesta. Rarahu. Ua horoa hia rau teie nei parau ia Tatehau mata iore, Minä olen antanut tämän kirjeen Tetahaulle, rotansilmälle, aita pai au iteite ioa o to oe fer na e nana e papai minä en tiedä tarkasti seutua, minne sinulle kirjoittaisin. Ia ora na oe, tau here iti. Minä tervehdin sinua, rakas ystäväni. Rarahu. IV. Plumketin huomautus. Loti kirjoitti Rarahulle pitkän kirjeen, jossa hän tahitin kielellä ilmaisi pikku armaalleen suuren rakkautensa. -- Hän kertoi, hänelle käsitettävällä tavalla, erikoisten kuvien ja lausetapojen avulla, kuusi kuukautta kestäneen matkansa vaiheista, myrskystä Kap Hornin luona, missä hänen laivansa oli ollut vaarassa ja missä raju-ilma oli vienyt monta hänen Oceanian muistoilla täytetyistä laatikoistaan. -- Ja sitten kertoi hän paluustaan kotilieden ääreen, maastaan ja äidistään -- ja sanoi hänelle, että hän kodin suloista huolimatta uneksi vielä paluusta Suurelle Valtamerelle tavatakseen sieltä rakkaan saarensa ja pienen, kesyttömän puolisonsa. V. Rarahu Lotille (vuotta myöhemmin) Papeete, te 3 no Tetepa 1874. Papeete, jouluk. 3 p. 1874. E tau hoa iti here rahi, e tau mea iti mauiui rahi, ia ora na oe i te Atua mau. Oi, minun rakkahin ystäväni, oi, sinä tuskani rakas esine, minä tervehdin sinua oikean Jumalan nimeen! E maere rahi roa ino au ta oe i te ore et ae mai ia u nei, no te mea a pae ae nei tau rata i papai atu na. Olen tuskallisesti hämmästynyt, kun en saa kirjettä sinulta, koska olen jo kirjoittanut sinulle viisi kertaa, e aita roa tu et ahi parau iti api i tae noa mai nei no oe. eikä sinulta ole koskaan tullut sanaakaan minulle. E riro ra paha oe aita oe haamanao faahou mai ia u, Ehkäpä on käynyt niin, ettet sinä enää muistakaan minua, inaha te hio nei mau rata hapono atu ia oe, sillä minä tiedän, että kirjeeni ovat lähetetyt sinulle, aita roa tu oe e paroi noa mai. etkä sinä koskaan ole siitä ilmoittanut. Hoa iti mauiui rahi, e, no te aha oe na moe raa tu ia u? Tuskani kallis esine, miksi unhoitat minut? Aita roa tu vau nei e maitai noa e, Minä en enää koskaan parane, te poho, te mai -- -- -- sairaus, tuska -- -- -- Ahiri hoi oe e papai iri noa mai ia u, Mutta jos sinä kirjoittaisit vähän minulle, e, mahanahana e ia tau ine aau, aita roa tu ra hoi oe e manao naa e i to reira ra huru. lämmittäisi se sydäntäni, mutta sitä et sinä koskaan ajattele. Area ra vau nei, te vai noa nei a ia tau roha in oe, e tau atoa hoi ai rahi ia oe; Mutta mitä minuun tulee, on minun rakkauteni sinuun samanlainen ja myöskin kyyneleeni tähtesi; mai te mea e te vai na e a te hoe maa oroha iti roto ia oe no u, Mutta jos sielussasi olisi yhtään rakkautta minulle, na oe iho ia o manao mai. ajattelisit sinäkin minua. Ahiri au e maitai ia haere atu a pihai iho ia oe na reva e atu na ia vau, aita ra hoi tau ravea e ae atu ai au -- -- -- Jos olisin voinut tulla kauas, luoksesi, olisin minä lähtenyt, mutta aikomukseni olisi ollut mahdoton -- -- -- -- Teie te tahi parau i Papeete nei: -- Tässä pari sanaa Papeetesta: I te avae i mua e te oroa ahi i Papeete, Papeetessa oli suuri juhla viime kuussa, ei te mootua tamahine no te arii vahine. kuningattaren pojan tyttärelle. Ua te oroa nehenehe roa, e ua upaupa te mau vahine e tae mai te paipai -- Ja se oli hyvin kaunista, ja naiset tanssivat aamuun asti -- Ua upaupa nau atou; e nia i tau upoo a tahi hei huruhuru manu, -- Ja minäkin olin siellä. Ja minulla oli päässäni seppele linnun höyhenistä. -- Tau mafatu ra merahi pea-pea -- -- -- Mutta minun sydämeni oli hyvin surullinen. -- -- -- Ei i teie nei ra, o Pomare arii ma, Ja nyt kuningatar Pomaré ja hänen omaisensa, e to na mootua tamahine iti Pomare, ja hänen poikansa tytär Pomaré, e o Ariitea, ja Ariitea, parau ia oe: ia ora na. sanovat sinulle: ia ora na. Aita roa tu e parau rii opi i Tahiti nei, Ei koskaan mitään uutta Tahitilla maori ra e, paitsi se, että o Ariifaite te tane o te arii vahine Ariifaite, kuningattaren mies na pohe roa ino ia i roto Atete nei e te ano -- -- on kuollut elokuun kuudentena päivänä -- -- * * * * * Aita roa tu mea maitai nou merahi aroha no oe, te tane iti nou! -- Ei enää koskaan saa tyydytystä minun suuri rakkauteni sinuun, puolisoni. * * * * * Aue! Aue! hoi te tiare iti tarona iti e na maheahea i tiei nei! -- Voi! Voi! Pikku kukka on nyt aivan kuihtunut! -- * * * * * Ia mua ta iho te tiare iti tarona menehenehe. -- Ennen kuin se tuli sellaiseksi, oli pikku kukkanen kaunis! -- I teienei na maheahea, aita merahi menehenehe! -- Nyt se on jo kuihtunut, eikä enää ole kaunis! -- * * * * * Ahiri tou e pere rau manu, Jos minulla olisi linnun siivet, e reva vau maoro i nia i te tara no Paea, ei aore te hoe iti ae e hio ia u -- -- -- lentäisin minä kauas Paran huipulle, ettei kukaan näkisi minua enää. -- -- -- Aue! Aue! E tau tane here, e tau taio aroha rahi! -- Oi! Oi! minun rakas puolisoni, oi, minun hellästi rakastettu ystäväni! -- Aue! Aue! hoi tau iti e! Voi! Voi! ystävä kulta! * * * * * Tirara parau. Olen lakannut puhumasta sinulle. la ora na oe ite Atua mau. Tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä. Rarahu. VI. Lotin päiväkirjasta. Lontoo, helmik. 20 p. 1875. Kuljin kello yhdeksän Regent Streetillä -- Yö oli kylmä ja sumuinen, -- tuhannet kaasulamput valaisivat tuota ihmisellistä muurahaispesää, mustaa, märkää väkijoukkoa. Takaani huusi ääni: _Ia ora na, Loti!_ Käännyin ympäri hyvin hämmästyneenä ja tunsin ystäväni Georges T:n, jota tahitilaiset sanoivat Tatehauksi, ja joka oli jättänyt Papeeten, missä hän oli päättänyt asua loppu-ikänsä. VII. Kun olimme mukavasti istuutuneet tulen ääreen aloimme me jutella suloisesta saaresta. "Rarahu" -- -- -- sanoi hän hiukan hämillään. "Niin, hän voi luullakseni hyvin, kun minä lähdin maasta; onpa mahdollista, että jos olisin sanonut hyvästi hänelle, olisi hän lähettänyt terveisiä teille minun muassani. "Niin kuin tiedätte, lähti hän Papeetesta samalla kertaa kuin tekin ja ihmiset sanoivat: Loti ja Rarahu eivät ole voineet erota; he ovat lähteneet yhdessä Euroopaan. "Minä vain tiesin, että hän oli lähtenyt ystävänsä Tiahuin luo, minä, joka sain hänen kirjeensä Papeurirista seuraavalla, rakastettavalla kirjoituksella varustettuina: _Tatehaulle, Rotansilmälle, Lotille lähetettäväksi_. "Kun hän taas ilmestyi Papeeteen, noin kuuden, kahdeksan kuukauden kuluttua, oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen, naisellisempi, kehittyneempi -- Hänen suuri alakuloisuutensa lisäsi hänen viehkeyttään; hänessä oli elegian suloutta. "Hänestä tuli rakastajatar nuorelle ranskalaiselle upseerille, joka rakasti häntä niin intohimoisesti, ettei se ollut jokapäiväistä -- Hän oli mustasukkainen teidän muistollennekin. (Rarahua sanottiin yhä _Lotin pikku vaimoksi_). -- Mies oli vannonut vievänsä hänet mukaansa Ranskaan. "Sitä kesti kaksi tai kolme kuukautta, jolloin Rarahu oli elegantein Papeeten naisista ja suurimman huomion esineenä. "Sen ajan kuluttua sattui kuningattaren luona kauan sitten aavistettu tapaus: pikku Pomaré V sammui eräänä kauniina yönä -- hiukan aikaa hänen huvikseen pidetyn suuren juhlan jälkeen, jonka ohjelman hän itse oli määrännyt. "Vanhaan kuningattareen koski tuo uusi, korkein suru ohi mennen sanoen niin kovasti, että hän tuskin toipuu siitä. [Kuningatar Pomaré kuoli vuonna 1877 jättäen valtaistuimen toiselle pojalleen Ariiduelle. Hän oli elänyt melkein kaksi vuotta kauemmin kun hänen poikansa tytär. -- Tästä päivästä alkaa Tahitin rappeutuminen tapojen, paikallisvärin, viehätyksen ja outouden puolesta. Tekijän huomautus.] Hän on nyt vetäytynyt yksinäiseen, poikansa tyttären haudan ääreen rakennettuun majaan, eikä enää tahdo nähdä elävää sieluakaan. "Rarahu noudatti tällöin samaa tapaa kuin hovin seuranaiset: surun merkiksi antoi hän leikata mustat, ihmeteltävät hiuksensa aivan lyhyiksi. "Kuningatar oli hänelle kiitollinen siitä, mutta se oli riidan aiheena Rarahun ja hänen rakastajansa välillä -- ja kun Rarahu ei juuri rakastanut häntä, käytti hän hyväkseen tilaisuutta hyljätäkseen hänet. "Minä toivoisin voivani kertoa teille, että hän palasi Papeuririin ystävättärensä luo -- Mutta onnettomuudeksi jäi pikku raukka Papeeteen, jossa luulen hänen nyt viettävän aivan epäsäännöllistä, mieletöntä elämää." VIII. Plumketin huomautus. Tästä lähtien tapaa Lotin päiväkirjasta vain silloin tällöin jälkiä hänen kaukaisesta Polynesiasta sydämensä syvyyksissä säilyttämistään muistoista. -- Rarahun kuva loittonee ja kalpenee hänen mielessään. Nämä katkelmat ovat sekaantuneet kuumeisen, hiukan eksentrisen elämän seikkailuihin; hän on milloin siellä, milloin täällä -- paraasta päästä Afrikassa -- ja myöhemmin Italiassa. _Katkelmia Lotin päiväkirjasta_. Sierra Leone, maaliskuulla 1875. Oi, minun rakkahin, pieni armaani, emmekö tapaa toisiamme koskaan siellä -- rakkaalla saarellamme iltaisin istumassa korallirannikolla? -- -- -- Bobdiara (Senegambia) lokak. 1875. _Siellä_ on nyt suurten sateiden aika -- jolloin vaaleanpunaiset kukat, samanlaiset kuin meidän lumivuokkomme, peittävät maan; -- sammaleet ovat kosteat, metsät vettä tulvillaan. Aurinko laskee täällä himmeänä ja veripunaisena hiekkameren yksinäisyyteen. _Siellä_ on kello kolme aamulla, on aivan pimeä yö, Tupapahut harhailevat metsissä. -- -- -- Kaksi vuotta on jo kulkenut noiden muistojen yli, ja minä rakastan tuota maata kuin ensimäisinä päivinä: -- vaikutelmat pysyvät kuin Brigtburyn ja isänmaan muistot -- kun niin monet muut ovat kalvenneet sen jälkeen. Suurien puiden alla, minun vehreyden peittämä majani -- ja pieni, kesytön armaani! -- -- -- Jumalani, enkö saa koskaan nähdä häntä -- enkö enää koskaan saa kuulla ruokopillin soivan valittavasti, illalla, rannan kookospalmujen alla? -- -- -- Southampton, maaliskuulla 1876. -- -- -- Tahiti, Bora--Bora, Oceania, -- kuinka kaukana kaikki tuo on! Palaankohan koskaan sinne, ja mitä löytäisin minä nyt sieltä -- paitsi katkeraa pettymystä ja menneisyyden pistävää kaihoa? -- -- -- Minä itken ajatellessani ensi vuosien kadotettua viehätystä -- tuota viehätystä, mitä mikään mahti ei voi antaa minulle takaisin -- kaikkea tuota, mitä minä en voi kiinnittää edes paperillekaan, ja joka jo pimenee ja himmenee muistossani. Oi, missä on meidän tahitilainen elämämme -kuningattaren juhlat -- _himenet_ kuunvalossa? Rarahu, Ariitea, Taimaha, missä ovat he kaikki? Hirmuinen yö Mooreassa, kaikki liikutukseni, kaikki entiset unelmani, missä ovat ne? -- Missä on tuo rakas veljeni John, joka jakoi kanssani ensimäiset kiihkeän nuoruuden oudot, lumoavat vaikutelmat? -- -- Gardenioiden ambratuoksu, voimakkaan tuulen pauhina koralliriutoilla -- tuo salaperäinen varjo, ja nuo karheat äänet, jotka puhelivat yöllä, tuo väkevä viima, joka puhalsi kaikkialla pimeydessä. -- -- -- Missä on koko tuon maan määrittelemätön viehätys, jakamiemme vaikutelmien, kahdenkeskisten ilojemme koko raikkaus? -- -- -- Oi, minusta on sydäntäsärkevää viehätystä noitten muistojen selailussa, muistojen, jotka aika vie mukanaan, jos jokin seikka sattuu herättämään ne -- _siellä_ kirjoitettu sivu -- kuiva kasvi, joku _reva-reva_; kukkaseppeleissä, jotka hajoavat tomuksi, säilynyt tahitilainen tuoksu -- tai joku tuon surullisen, lempeän kielen sana, kielen, jota _siellä_ puhuttiin, ja joka alkaa unohtua -- -- Täällä Southamptonissa vietetään eskaaderielämää, ravintola- ja hotellielämää; asunnot satunnaisia, toverit samoin; -- yhdytään tietämättä miksi, huvitellaan parhaan mukaan -- -- -- Minä olen paljon muuttunut kahdessa vuodessa, enkä tunne itseäni enää samaksi taakseni katsellessa -- Olen heittäytynyt hillittömästi nautintoelämään; siinä on mielestäni ainoa loogillinen tapa jatkaa olemassaoloa, jota en ole pyytänyt -- ja jonka määrä ja loppu on minulle ratkaisematon arvoitus. -- -- -- IX. Maltan saarella, toukok. 2 p. 1876. Meitä oli koolla nelisenkymmentä hänen Britannialaisen Majesteettinsa laivaston upseeria Café de la Valettessa, Maltan saarella. Meidän laivasto-osastomme oli lyhyeksi aikaa pysähtynyt tähän satamaan matkalla Levantiin, missä Ranskan ja Englannin konsulit oli murhattu, ja missä näytti olevan tulossa vakavia tapahtumia. Olin tuossa joukossa tavannut upseerin, joka myöskin oli ollut Oceaniassa -- ja me olimme menneet erillemme jutellaksemme yhdessä tahitilaisista muistoistamme. X. "Te puhuitte Bora-Boran pikku Rarahusta", sanoi meitä lähestyen luutnantti Benson, joka oli nähnyt Tahitin meidän jälkeemme. "Hän oli viime aikoina vaipunut hyvin syvälle -- mutta hän oli aivan erikoinen pikku tyttö. "Aina tuoreita kukkaseppeleitä kuoleman kalpeiden, pikku kasvojen ympärillä. Hänellä ei ollut lopulta paikkaa, mihin päänsä kallistaisi, ja hän kuljetti muassaan vanhaa, raihnaista kissaa, jolla oli korvarenkaat, ja jota hän hellästi rakasti. Tuo kissa seurasi häntä joka paikkaan surkeasti naukuen. "Hän meni usein nukkumaan kuningattaren luo, joka kaikesta huolimatta osoitti hänelle sääliä ja loppumatonta hyväntahtoisuutta. "Kaikki _Sea Mew_-laivan matruusit pitivät hänestä, vaikka hän oli tullut laihaksi -- Hän -- hän jakoi rakkauttaan heille kaikille, kaikille, jotka olivat hiukankin kauniita. "Hän oli kuolemaisillaan keuhkotautiin, ja kun hän oli ruvennut nauttimaan viinaa, paheni hänen tautinsa hyvin nopeasti. "Eräänä päivänä -- lokakuussa 1875, hän oli kai kahdeksantoistavuotias -- saatiin kuulla, että hän oli lähtenyt raihnaisine kissoineen Bora-Boran saarelle kuolemaan ja siellä hän näyttää eläneen vain muutamia päiviä." -- -- -- XI. Minä tunsin kuolettavan kylmyyden kohoavan sydämeeni. Verho kulki silmieni editse. -- -- -- Pikkuinen, kesytön armaani! -- -- -- Usein herätessäni yöllä näen minä hänet vielä; kaikesta huolimatta kohtaan hänen kuvansa, tuntien en tiedä mitä surumielistä hellyyttä, hämärää toivoa, joihin sekaantuu anteeksiannon ja pelastuksen ajatus -- ja kaikki oli kuitenkin päättynyt lokaan, ikuisen tyhjyyden kuiluun! -- -- -- Minä tunsin, että kuolettava kylmyys kohosi sydämeeni. -- Verho kulki silmieni editse. -- -- -- Ja minä jäin siihen välinpitämättömänä -- ja me jatkoimme yhä puheluamme Oceanian muistoista. Ja minäkin, lamppujen iloisen valon kuvastuessa peileistä, naurun ja keskustelun iloisesti kohistessa, maljoja Englannille juotaessa ja laseja kilistellessä -- minäkin otin osaa jokapäiväisyyden ja typeryyden yleiseen kuoroon ja sanoin kevyesti niin kuin hekin: "Oceania on kaunis maa -- tahitittaret hyvin suloisia. Piirteet eivät tosin ole klassillisen säännölliset, mutta niiden kauneus on erikoista, miellyttäen vielä enemmän, ja vartalon muodot antiikkiset -- -- Pohjaltaan epätäydellisiä naisia, joista pitää kuin hyvistä hedelmistä, raikkaasta vedestä ja kauniista kukista. "Minä olen nähnyt Tahitin liian suloisena, liian omituisena äärimmäisen nuoruuteni taikaprisman läpi -- -- -- Kaiken kaikkiaan: miellyttävä maa kaksikymmenvuotiaalle; mutta siihen väsyy pian, ja on parasta olla palaamatta sinne täytettyään kolmekymmentä." XII. Mutta yöllä, kun minä taas olin yksin hiljaisuudessa ja pimeydessä, heittäytyi ylleni synkkä uni, kamala näky, joka ei johtunut unesta, eikä valvonnasta -- yksi noita haamuja, jotka aukaisevat lepakon siipensä sairaitten vuoteen ääressä, tai istuutuvat rikoksen tekijöiden läähättävälle rinnalle -- -- -- _Natuaea_. (Hämärä, öinen näky.) Tuolla kaukana, _alapuolella_, hyvin kaukana Euroopasta -- -- -- kohotteli Bora-Boran suuri kallio pelottavaa huippuaan kohti unien harmaata, hämärää taivasta -- -- -- Saavuin sinne mustalla laivalla, joka liukui ääneti liikkumatonta meren pintaa pitkin, ja mikään tuuli ei sitä vienyt ja se kulki sentään. -- -- -- Aivan lähellä, aivan lähellä maata, mustain ryteikköjen alla, jotka muistuttivat suuria puita, kosketti laiva korallirannikkoa ja pysähtyi -- -- -- Oli yö, ja minä seisoin hiljaa liikkumattomana paikallani odotellen päivää, silmät maahan painuneina, kuvaamattoman kauhun vallassa. -- -- -- Viimein nousi aurinko, suuri, kalpea niin kalpea aurinko, että sitä olisi voinut sanoa taivaan merkiksi, joka ilmoittaa ihmisille ajan katoamisen, kaamea meteori, lopullisen kaaoksen edelläkävijä, suuri, kuollut aurinko. Bora-Bora valkeni valjun väriseksi; silloin saatoin minä erottaa istuvia ihmisolentoja, jotka näyttivät odottavan minua, ja minä astuin rannikolle -- -- -- Kookospalmujen runkojen välissä, korkean, surullisen pylväikön alla, istui naisia kyyryllään maassa päät käsiin painuneina kuin kuolinvalvonnassa. He näyttivät olleen siinä ammoisista ajoista saakka -- -- heidän pitkät hiuksensa peittivät heidät melkein kokonaan. He olivat liikkumattomia, heidän silmänsä olivat ummessa, mutta heidän läpinäkyvien silmäluomiensa läpi saatoin erottaa minuun kiinnitetyt silmäterät -- -- -- Heidän keskellään lepäsi pandanusvuoteella valkea, jäykkä, inhimillinen olento. -- -- -- Minä lähestyin tuota nukkuvaa haamua, minä kumarruin kuolleita kasvoja kohti -- -- -- Rarahu alkoi nauraa. -- -- -- Tuosta aavenaurusta sammui aurinko taivaalla ja minä olin taas pimeässä. Silloin viilsi ilman läpi kauhea vihuri, ja minä näin epäselvästi kauheita näkyjä: Suuret kookospalmut vääntelehtivät tuon salaperäisen puuskan voimasta -- niiden varjossa oli kyyryllään tatuoituja kummituksia -- maorihautoja ja maa, joka värjää luut punaisiksi -- mereltä ja koralliriutoilta kuului outoa kohinaa, sinisiä maarapuja, ruumiitten ystäviä, vilisi pimeässä -- ja niiden keskellä lepäsi Rarahu, lapsellinen ruumis hänen pitkiin, mustiin hiuksiinsa verhottuna -- Rarahu silmäkuopat tyhjinä, nauraen ikuista naurua, Tupapahujen jähmettynyttä naurua -- -- -- "Oi, minun rakas, pikku armaani! Oi, sinä minun iltojeni tuoksuva kukka! Suru on suuri sydämessäni, kun en näe sinua enää! Oi, minun aamutähteni! Silmäni sulavat kyynelistä, kun en enää saa nähdä sinua!" "Tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä, kristillisessä uskossa". "Sinun pieni armaasi,

3213.txt

Pierre Lotin 'Lotin avioliitto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3213. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

SIPERIAAN KARKOITETTUNA Muistelmia ja vaikutelmia Kirj. HEIKKI VÄLISALMI Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917. SISÄLLYS: I. Ennen matkallelähtöä. II. Hämeenlinnasta Pietariin. III. Pietarin siirtovankilassa. IV. Pietarista Tomskiin. V. Tomskin vankilassa. VI. Tomskista Narymiin. VII. Määränpäässä. VIII. Kuka kukin oli. IX. Miten karkoitetut Narymissa elivät. X. "Naapurissa" kylässä. XI. Viranomaiset ja me. XII. Narymista Tomskiin. XIII. Taas uusilla asuinsijoilla. XIV. Kotiin. I. Ennen matkallelähtöä. Niitä on viime aikoina ollut pinnalla heittiöitä monenlaisia ja olioita kaikenkarvaisia istunut tärkeissä viroissa, mutta ei ole minun tielleni sattunut toista suomalaista virkamiestä, joka olisi osannut tehdä itsensä siinä määrin vastenmieliseksi kuin Hämeen läänin ent. lääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpainen. Hänen sormensa oli pelissä kaikkialla, missä laittomuutta tehtiin, mutta jokaiselle oli hän valmis vakuuttamaan kuinka pyhästi tahansa, että hän oli varmasti lainkuuliaisin kansalainen koko Suomessa. Hän oli hyvä näyttelijä ja tiesi ottaa avukseen kaikki kokeneen näyttelijän temput. Siitä on minulla vieläkin elävä muisto. Maailmansota oli alkanut ja samalla sota hallitukselle epämieluisia kansalaisia vastaan. Strategiset suunnitelmat oli tehty, hyökkäys oli tulossa. Allekirjoittaneen vaatimaton persoona oli joutunut viranomaisten huomion esineeksi. Hämeenlinnan poliisilaitoksessa kuului elok. 4. pistä saakka 1914 olleen yötä päivää komennuskunta vartoomassa käskyä astua autoon ja hyrrätä kesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta sitä tietä oli kuitenkin luovuttu; ehkä pelättiin, että otus karkaa, vai lieneekö tuumittu, että näin rauhallisen raavaan saa käsiinsä muullakin tavoin. Miten lie, mutta lopuksi ainakin käytettiin toista, sangen mutkatonta tapaa. Käskettiin kuvernöörin puheille ja sakotettiin — tietysti ilman tutkintoa, mitäs siinä semmoista olisi tarvinnut — roimalla summalla, ja kun kuultiin, ettei maksusta voi olla kysymystäkään, uhattiin lähettää vankilaan. Mistä sitten sakotettiin? Paljonko siihen aihetta tarvitsi? — Kirjoituksesta, jota minä en ollut kyhännyt, enkä edes lukenutkaan. Lisäksi oli kirjoitus ollut painettuna sanomalehdessä, jonka toimituksesta minä olin ilmoittanut eronneeni. Ja "tuomareina" olivat kuvernööri ja edellämainittu lääninsihteeri Holpainen. Niin, juttu oli sitä myöten valmis ja minä hankkiuduin lähtemään asioilleni, ollakseni kunnossa vaadittaessa vankilaan astumaan. Mutta silloin minun suotiin nähdä Hämeen läänin lääninsihteeri Holpainen oikeassa karvassaan. Lääninhallituksen eteisessä tuli luokseni vahtimestari ilmoittamaan, että lääninsihteeri haluaa puhutella minua. — Ohhoh! Jopa nyt jotakin, vai itse lääninsihteeri! No, mennään sitten. Lääninsihteerin huoneessa kohtasi minua odottamattoman liikuttava vastaanotto. Lääninsihteeri Holpainen riensi minua vastaan ovelle, tarttui molemmin käsin käteeni ja — puhkesi itkuun; ei ainoastaan kyyneleihin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun. — Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut, mutta uskokaa nyt toki kerrankin _miehen sanaa_, että minä olen syytön. Minä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän teitä sakottaisi, mutta minä olin voimaton. Minä en voinut olla hymähtämättä. En ollut kai koskaan nähnyt tätä herraa, mutta hänen tekonsa ja merkityksensä lääninhallituksessa tunsi koko lääni. Sitäpaitsi en minä vielä ollut kerinnyt unohtaa, että pari minuuttia sitten sama herra oli istunut kuvernööriä vastapäätä, eikä ollut suutansa minun puolustuksekseni avannut, vaan päinvastoin koettanut puhua jokseenkin syyttävässä äänilajissa. — Jättäkäämme tämä, — sanoin, — mutta koska te olette esiintynyt puolustajanani, niin etteköhän voisi laittaa niin, että minä saisin pari päivää olla vielä vapaana ja järjestellä asioitani ennen vankilaan menoani... — Vaikka kaksi viikkoa, — keskeytti lääninsihteeri, — nyt riippuu asia minusta. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, niin ei teitä kukaan voi vankilaan viedä. Olkaa vain vapaana niin kauan kuin haluatte. Soittakaa sitten minulle, niin minä annan teille passituksen ja saatte mennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta, lohdutteli hän vielä. — Eipä niin, kiitoksia ja hyvästi. — Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, aivan kuin itse haluatte; vaikka kaksi viikkoa. Minä menin. Lääninhallituksen ovella vartoi poliisi, vangitsi, vei minut asuntooni, sinne tulivat santarmit, tekivät kotitarkastuksen ja passittivat lääninvankilaan. Minä en ollut koskaan uskonut titulus Holpaiseen enempää kuin muihinkaan mustien vuosien nousukkaihin, mutta kyyneleet tekevät aina vaikutuksensa, ja minä olin jo vähällä luulla, että tuo mies sittenkin tällä kertaa puhui totta. Hyvä uskoni sammui kuitenkin heti, kun poliisin koura oli käsivarteeni tarttunut, sillä ei suinkaan lääninsihteeri voinut olla epätietoinen siitä, että hänen virastonsa ovella odotti poliisi samaa miestä, jonka edessä hän parhaillaan kyyneliä vuodatti. Ja sitten vielä: samana päivänä, elok. 17:nä, ja samalla tunnilla kamppaili isäni viimeistä taisteluaan kuoleman kanssa. Tämä oli tietystikin vain kohtalokas yhteensattuma, mutta minä en saa sitä mielestäni, ja aina nostaa sen muisto eteeni näyttelijä-lääninsihteeri Holpaisen juudas-tyypin. Minä istuin jokseenkin kolme ja puoli kuukautta Hämeenlinnan lääninvankilassa. Mutta Holpainen oli tavallaan täyttänyt lupauksensa, mikä täten hänen kunniakseen mainittakoon. Hän ei tosiaankaan valmistanut passitusta ennenkuin parin viikon perästä, mutta siihen saakka olin minä aivan yhtä visusti vartioituna — "tutkintovankina" santarmien passituksella. Lääninvankilan oloja ei tarvitse kuvata. Viime vuosina on maamme vankiloissa istunut niin monta kansalaista, että jokainen voi niistä saada selvän joltain istuneelta tuttavaltaan. Olihan meitäkin samassa talossa yht'aikaa kokonaista seitsemän sanomalehtimiestä. Olin juuri päässyt vapauskuvitteluihin. Neljä päivää oli jälellä, sitten saisin nähdä taas korkeana kaartuvan syystaivaan, hengittää oikein mielinmäärin kirpeätä ilmaa, tehdä työtä, mennä minne tahdon ja kulkea vapaan kansalaisen kirjoissa. Oikeastaan ei itse vapaus olekaan niin ihana kuin kuvittelu. Siihen tottuu niin pian, sillä onhan sitä kuitenkin elänyt suurimman osan ikäänsä vankilan ulkopuolella. Mutta sittenkin, niin suloista kuin vapauden kuvittelu onkin, uhraisin sen yhtähyvin mielelläni itsensä vapauden edestä. Silloin saapui iskusanoma. Käsketään vankilan kansliaan. Eteisen naulassa riippuu poliisimestarin päällystakki. Joko taas? Vähän aikaa saanutkin olla rauhassa, joko nyt tulee jobin-posti. Tuli. Karkoitettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi valtiollisesti epäluotettavana henkilönä. — Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa neljä päivää valmistusaikaa, vapaaksi päästyänne heti lähdetään matkalle. — Kiitoksia hyvin paljo! Täältä vankilasta käsin onkin erinomaisen hyvä valmistautua. — Ymmärrän, herra poliisimestari! Ilmoitetaan vankilan tirehtöörin välityksellä perheelle ja lähimmille, mikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa miten kykenevät, itsestä ei ole apua. Sitten miettimään, millainen se Siperia oikeastaan on. Johtuvat siinä mieleen mummo-vainaan peloittelut ennen lapsena: "Siperiaan joudut, jollet ole kiltti." Jokohan tämä nyt sitten tuli kostona vanhoista pahoista teoista, ei ole tainnut aina tulla muistetuksi olla kilttikään. Ja sittenpä peri Siperia kuin perikin. Koetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni Siperiasta, mutta häpeään on nähtävästi joutunut vanhan koulumestarin patukka. Ainoastaan mummon kylvämä tiedonsiemen on itänyt ja varttunut vehmaaksi vesaksi. Nyt sen tunnen ja tunnustan. — Mikä se sitten se semmoinen on? — kysyin ennen, kun mummo Siperiaan karkoitteli. — Se on semmoinen maa, jossa on vain susia ja karhuja, ja johon lähetetään kaikki pahantekijät. Ja se on hyvin kaukana, hyvin kaukana... Täytyi hakea kartasto kansliasta. — Jaa'ah, kaukana on, hyvin kaukana... Tuossa on Hämeenlinna ja tuossa... tuossa Tomsk... Tomskin lääniin koko sotatilan ajaksi... Otetaan merkki mittakaavasta kruunun sarkaiseen housunkannattimeen. Viisituhatta kilometriä, eikä vieläkään ihan Tomskissa asti. — Ohhoh, onpa matkaa! Piti lähteä kansliaan ottamaan selvää, mitä tirehtööri tietää Siperiasta. Sanoi joskus jostain lukeneensa, että siellä on kevät hyvin kaunis, mutta muista vuodenajoista ei kuulunut hänkään tietävän mitään. Sen ohessa saattoi hän valistaa minua sillä tiedolla, että Siperiassa kelpaa ainoastaan kultaraha, mutta sekin varastetaan matkalla, jollei osaa hyvin piiloittaa. Täytyy ommella kultarahat paidannapeiksi. — Entäs, jos varastetaan paitakin, kuten allekirjoittaneelle kävi? Niin, monellaisiahan sitä oli suunnitteluja, mutta niistä ei tullut sen valmiimpaa. Rahaa toi joku hyvä ystävä — velaksi — pienemmän summan, mutta kultarahaa ei hän ollut saanut, sillä Suomen Pankki ei ollut suostunut kultaa antamaan. Niinpä siinä varastetussa paidassa sitten myöhemmin ei ollut kultaisia nappeja, mistä asianomainen saalistaja älköön minuun vihastuko. Vaikka hyvin tiesin siirtyväni vain vankilasta vankikyytiin, heräsi sittenkin rinnassa jonkunlainen vapauden tunne, astuessani ulos vankilan portista. Vaihtelu aina ilahuttaa, ja tiesinhän saavani ajaa muutaman minuutin tutun, rakkaaksi käyneen kaupungin katuja. Mutta vapauden ilo oli lyhyt. Vankilan portilla seisoo etsivä ylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan ajuriin. Minua viedään syrjäkatuja myöten. Hävennevätkö tekoaan? Siellä täällä näkyy sentään aamuhämärässä joku kulkeva, joka kummissaan katselee poliisilla ajamista. Mahtaako hän edes aavistaa, millä matkalla ollaan, vai onko unohtanut, että tänään minun pitäisi päästä jälleen vapaitten pariin? — Joutava ajatus, mutta sekin saattaa paremman puutteessa kiusata mieltä. Poliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Kotona käymään ei laskettu edes vartijamiehen saattamana. Jos on asiaa, niin tulkoot omaiset sinne. Pieni pimeä huone. Rehevä ylikonstaapeli, joka lotjamiehestä on kohonnut tähän tärkeään virkaan, pöllyttelee taukoamatta paperossia ja selailee vähän-väliä paksua kirjaansa, johon on merkitty monen juopuneena kaupungin sydämeen korjatun elämäkerralliset muistiinpanot. Ylikonstaapelin koko olennossa on jotain _noli me tangere_, koskemattomuuden ylväyttä, ja hän kohtelee tarvittavalla ylimielisyydellä alaisiaan. Poliiseja tulee passivuorosta, toisia menee. Aina neljän tunnin päästä toistuu sama keskustelu: — Kaikki rauhallista, herra ylikonstaapeli. — Hyvä on, saat mennä. Saapuu siihen komisariokin, koko paikkakunnan pahahenki. Muljauttaa voitonriemuisen katseen tuuheitten kulmakarvojensa alta: ähäs, joko tartuit, olet jo tarpeeksi rähjännytkin. — Niin, onhan sitä satuttu väliin vastakkain, hyvä naapuri, ole nyt ylpeä, mutta tulee vielä vuoro vieraallekin! Poliiseja on kertynyt kokoon enemmältäkin. Lienevätkö tulleet katsomaan "ulkomaan eläviä" — meitä oli silloin kaksikin — vai muutenko vain virka-asioissa? Johtuu mieleen vekkuliajatus. Nurkassa on nostopuntteja, minä valitsen summamutikassa suurimmat ja näytän koko seurakunnalle ihmeitä. Vanhoja taipumuksia ei lääninvankila vielä ole jaksanut hävittää. — Kattokaas, pojat! Kyllä näillä käsivarsilla Siperiassakin tietä raivaa. — Kyllä, kyllä, — ääntää joku epävarmasti, mutta komisario muljauttaa vihaisesti äännähtäjään ja komentaa: — Näyttäkää nyt meidänkin pojat, että on sitä meilläkin... — Ei tee meiltä kukaan tuota temppua, — kuuluu nyt jo varmemmin. — Siinä sen nyt näette, kyllä meillä voimaa on, jos tarvis tulee. — No, käykää sitten kiinni, jos haluatte, — murahtaa komisario ja menee tiehensä. Voimistelunäytös on suoritettu, rauha on maassa istutaan taas ja murjotetaan, ei tahdo olla minulla ja noilla toisilla yhteisiä asioita. Tulevat omaiset. Heille on sallittu "audienssi", Siinä vanha äiti, joka on sähkösanomalla kutsuttu saattamaan ainoata poikaansa Siperiaan. Kadotti samalla hetkellä puolisonsa Tuonen virran tuolle puolen ja lapsensa vankilaan. Toivoi ainoan lähimmän veriheimolaisensa pääsevän pois juuri sinä päivänä, mutta pettyi. Sai tulla saattamaan häntä matkalle, jonka loppua ei kukaan voi edes aavistaa. Siinä pikku poikaset äitineen. Vanhempi puhuu Siperiasta, jota hän on kuullut mainittavan, ja kysyy: — Meneekö isä nyt sinne Siperiaan? — Siperia lasten suussa. Ajan merkki! Entä pikku Esko, joka juuri ottaa ensimäisiä horjuvia askeleitaan poliisikamarin permannolla ja sopertelee ensimäisiä epäselviä sanojaan. Jätin hänet sylilapsena, lähtiessäni kesäasunnoltani päivämatkalle kaupunkiin, mutta pitempi tulikin siitä matkasta. Nyt on päästy vasta ensimäiseen virstantolppaan, tiettyä takana, edessä outoa. Omituinen sattuma. Kun ensimäinen poikani oppi puhumaan, istui isä vankilassa. Tosin silloin lyhyen ajan, mutta kumminkin siksi kauan, että tuo mielenkiintoinen aikakausi lapsen elämässä ehti loppuun kulua. Olin päättänyt tarkoin seurata tämän murroskauden kulkua toisen poikani elämässä, mutta toisin oli kohtalo määrännyt: minun oli määrä kadottaa koko hänen kehityksensä näkyvistäni. — Suokaa anteeksi, hyvät lukijat, että alkuvauhdiksi puhun niin paljon omista asioistani, lupaan myöhemmin olla ulkokohtaisempi. Tulivat sitten tuttavat, nimittäin ne, jotka herra ylikonstaapeli suvaitsi laskea sisään. Kaikki eivät saaneet armoa. Mikä toi karamelleja, mikä hedelmiä, ken savukkeita. Toimitustoveri — nyt jo vainaja — innokas sikaarimies, tuo viisikymmentä kappaletta mielitavaraansa. Ne kiinnittivät myöhemmin monta kertaa puoleensa vartiosotilaitten huomion, ja välistä auttoivat pulastakin, mutta siitä aikanaan. Ja jokainen, joka kättäni jäähyväisiksi puristi, puhui tähän tapaan: "koetahan nyt jotenkin tulla toimeen"; "eiköhän tuolla mitenkuten menetelle, jos terveenä pysyy" ja "jos tulet takaisin, niin tehdään sitä ja sitä". Kukaan ei lausunut tervettä: "näkemiin ja pian takaisin". Itkettiin ja vetisteltiin ja valitettiin kohtalon kovuutta. Vieläkin muistan päivänselvästi, miten eräs työläinen ojensi kaksimarkkasen — ehkä viimeisensä — pyytäen itkien juomaan sillä rahalla vaikka teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen mielessä tuntui kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: se ottaa uhrinsa, miehen surma se on. Jotenkin samaan suuntaan käyvä mielipide lienee ollut vankilan vahtimestarillakin, koskapa hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani (tosin ei erinomaisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen istumiseni, nimeni kohdalle: "Vietiin Siperiaan". Hän kyllä sanoi tahtovansa jälkimaailmalle säilyttää tämän tärkeän tapauksen, mutta hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän kuittauttanut vähintään kuolemantuomion. Entä mitä minun sitten pitäisi sanoa vankilan lääkäristä, joka oli lähdettyäni lausunut, ettei se mies takaisin tule siltä matkaltaan. Mutta tulipahan sittenkin ja mielipiteenne häpeään saattoi. Kirjoittaa vielä, peijakas, tähän teidän kaikkien typeryyksiännekin ja vaivaa kunnon ihmisiä niitä lukemaan. Ainoa lohdullisemmin asian ottava henkilö oli poliisivartiokonttorin päivystäjä, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: "Eläähän sitä aikuinen mies jonkun aikaa vaikka tynnyrin tappina". Hän oli leikkisä mies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina. Hiljalleen painuu päivä iltaan ja saapuu lähdön hetki. Tarkoin vartioituna kuljetetaan asemalle. Katujen varrella siellä täällä tuttavia, he tervehtivät äänettöminä, mutta sellainen hyvästijättö tuntuu sitä hartaammalta. Asemahuoneen läpi kulkiessa ehtii joku puristamaan kättäni, mutta vartiosto kiirehtii, ja pian suljetaan Siperian matkalaiset sivuraiteella yksinäisen uneliaana yön pikajunaa odottavaan eristettyyn vaunuun. II. Hämeenlinnasta Pietariin. Sinne olivat jääneet tuttavat ja omaiset jatkamaan iltakävelyään rauhallisen Hämeenlinnan kaduilla. Ne harvat, joilla oli ollut uskallusta tulla vaarallisia matkamiehiä katsomaan aina asemasaliin saakka, oli äkäinen komisario ajanut ulos. Koko asemalle ei jäänyt muita kuin samat santarmit, jotka olivat kolme ja puoli kuukautta takaperin kotitarkastusta pitäneet, ja aseman palveluskunta. Samapa se muuten, sillä meidän vaunumme on hyvin kaukana asemalta. Jos vedät suljetun verhon syrjään, ei silmä kuitenkaan kanna pitkälle säkkipimeässä; jostain ehkä kaukaa kummulta tuikkaa yksinäinen valopiste. Lieneekö sähkölamppu lyseon kulmalta... Varrotaan, varrotaan... pikajuna on myöhässä. Kuuluu vihdoin ajaa jyristävän sivutse. Jyrisee luokse yksinäinen veturi, vaunu liikahtaa ja vierii ... minne vierinee... joka puolella pimeys. Taas nytkähtää, ja vaunu lähtee liikkeelle. Sydäntä hiukan vihlaisee... kauas ollaan menossa. Taitaa hiukan vavahtaa käsi, joka vetää syrjään verhoa. Silmä yrittää tavata jotain tuttua... lyhtyjä... väsyneen asemamiehen uninen naama... mahtaa ajatella: luojan kiitos, siinä meni viimeinen juna tältä päivältä, pääsee toki nukkumaan... Ajatteleekohan kukaan Siperian matkalaisia? Juna alkaa saada vauhtia, ja tunnelma muuttuu. Jos olisi päivä ja näkisi tutut tienoot, säilyisi ehkä mielessä raskas tuntu, mutta nyt on musta syysyö, joka pakoittaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä ympäristössä. Se onkin vallan tavallinen. Pieni kolmannen luokan vaunuosasto, vieressä toinen luokka; siinä kuuluu matkustavan itse poliisimestari, — ylisaattaja alkutaipaleella. Meidän vaunuosastossamme on vain kolme matkustajaa ja kaikki pakollisia: me, kaksi vaarallista, ja kolmantena siviilipukuinen ylikonstaapeli, ei hänkään vapaasta tahdostaan. Väliin tuntuu kuin olisi matkalla, tavallisella matkalla vain jonnekin Helsinkiin, Viipuriin, niin... yleensä Suomen paikkakunnalle. Mikäs ihme se on, että kolkon vankeusajan perästä äkkipäätä näin oikeaan rautatievaunuun joutuessaan alkaa kuvitella? Onhan sekin jo suuri vaihtelu. Mutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallinen puheensorina, ja kaasukin näyttää tuijottavan ikäänkuin arkaillen vähälukuisiin matkamiehiin, joitten kesken ei juttu juokse. Juna kiitää himmeästi valaistujen asemien ohitse ja painuu jälleen pilkkopimeään. Pikajuna pysähtyy vain harvoille asemille. Ei ehdi kunnolleen eroittamaan asemien nimiä, mutta toimettomina seisovat junanlähettäjät tuntuvat kaikkialla tutuilta. Tavallisella matkalla heitä tuskin olet huomannutkaan, vaikka olet nähnyt heidät monenmonituiset kerrat, mutta nyt tahtoo väkisinkin löytää tuttavat kasvot, tahtoo tarrautua kiinni jokaiseen henkilöön, joka vähänkin vanhoja muistoja herättää. Omituinen avuttomuuden tunne, joka lienee yleinen kaikilla ihmisillä, ja jonka tuntee tarvitsematta silti olla pelkuri. Ja ehkäpä pelkuri ei sellaista tunnekaan, hän säilyttää rinnassaan vain oman mielettömän kauhunsa. Riihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Silloin selviää täydellisesti asema, joka tähän saakka — ehkä osittain oman tahdon pakoituksesta — on pysynyt epämääräisenä. Tuo ilmiö johtaa heti mieleen tapahtumasarjan: kotitarkastus, santarmien saattamana vankilaan, allekirjoittamattomat pöytäkirjat, tuloksettomat kuulustelut, vankeus, Siperia... Vieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit. Taas kolme ja samannäköisiä kuin entisetkin. Vaihdosta olisi tuskin huomannut, jollei sitä olisi nähnyt. Mikä lienee, ettei santarmin puvusta eroita koskaan kasvoja? Ehkä senvuoksi, ettei sen puvun omistajilla ole omaa persoonallisuutta. Keskiyö. Lahden asemasillalla kävelee poliisimestari. Hänkin tuntuu tutulta, vaikken ole miestä ikänäni nähnyt. Ehkä vain siksi, että hän muistuttaa toisen samanlaisen herran läsnäolosta viereisessä osastossa. Se toinen saapuukin kohta ja luovuttaa hyväntahtoisesti omasta osastostaan, jossa on monta välikköä, makuupaikan. Kiitollisuudella kuitataan, santarmiseura alkaakin jo kyllästyttää. Täytyy koettaa nukkua, mutta unen päätä on vaikea löytää. Ajatukset rientävät pyörryttävää vauhtia, mutta samalla ihmeteltävän johdonmukaisina. Kummallista, miten helppoa tällaisena hetkenä on elää ajatuksissaan koko kulunut elämä, yksityiskohtia myöten. Yhdessä tunnissa kykenee käymään läpi tapaukset, joita varten on tarvittu likemmä kolmekymmentä vuotta. Sitten tulee ajatuksettomuus. Saattaa tuntikausia maata valveilla ja tuijottaa, sivellä jotain esinettä, eikä ajatella yhtään mitään. Jos sitten koettaa kiihoittaa aivojaan toimintaan, tuntee meikein ruumiillista tuskaa, pakoittaessaan ajatustansa kiintymään johonkin niin lujasti, että sen itsekin tuntee. Meidän vaunuumme ei junailija koskaan tule. Häntä aivan kaipaa. Jos hän edes tulisi, niin saisi ehkä kiinni jostain ajatuksesta; vaikka kuinka typerästä, sama se, kunhan loppuisi tämä tylsä tila. Mutta tässä on sittenkin pelastus. Luojan kiitos, lopultakin yksi ajatus: mahtaakohan junailija tietää, keitä tässä vaunussa matkustaa? Se ajatus jää samanlaiseksi, yhtä alkeellisen tyhmäksi, mutta se on sittenkin ajatus, ja uni alkaa saapua. Joltain asemalta, ehkä Kouvolasta, tulevat taas uudet santarmit. Kulkevat meidän vaunuosastomme kautta. Yksi yrittää mongertaa jotain suomeksi, mutta kun ei saa vastausta, menee edelleen. Onkohan sekin täällä vartioimassa. Meitäköhän seuraa? Siinä taas uusi ajatus, ja sen mukana tulee uni. Unettomuutta vastaan on minulle monta kertaa neuvottu pätevänä lääkkeenä ajatuksista irtautumista, mutta minä en sitä usko. Niin kauan kuin ajatuksettomuutta kestää, pakoilee uni, mutta ajatuksiin lopulta nukahtaa. Valkenee päivä, viimeinen Suomen päivä. Saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita, heidän joukossaan poliisimestari Pekonen ja joku komisario. Pekosta en ollut ennen nähnyt, mutta heti arvasin, kuka oli hän. Sellaisen miehen tuntee jo naamastaan. Jos siellä olisi ollut kuuluisa Tabanos, olisin hänetkin varmasti tuntenut. Tarvitsee vain tietää sellaisten miesten teot, ja heidät heti eroittaa muista. Molemmat ovat nyt jättäneet tämän maailman, eikä vainajista saa puhua pahaa. Ovatkohan nuokin kaikki meitä vastaanottamassa? Saapuu selitys. Saattaja-poliisimestari sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella saa, mutta niin varovasti, ettei kukaan sillalta huomaa. Hän oli sentään kohtelias mies, tuo poliisimestari, ja tunsi hyvin venäläiset tavat: kaikki on soveliasta, kun vaan ei kukaan huomaa. Hän se esittelikin läsnäolijat: tuo, jolla on tuommoinen harjaniekka tötterö päässä, on linnoituksen komendantti, tuo toinen kenraali sen vieressä kuvernööri, sitten muita pienempiä herroja. Ne olivat saapuneet sotaministeri Suhomlinovia vastaanottamaan. Hän matkusti samassa junassa. Valtakunnan puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaarallisimmat viholliset yhtä matkaa! Sitä sattuu sellaistakin! Mutta ketä saattoivat santarmit, häntä vai meitä? Sitten taas edelleen. Outoja asemia. Ei ole ollut juuri asiaa tännepäin. Muistuu mieleen vanhan työ toverin suuttumus lukiessaan sanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: "Mitäs sinne menevät, oma syynsä, tuon toki luulisi tietävän, että siellä mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eroittaa mokoma maa muusta maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä." — Niin, niin, setä hyvä, neuvoasi olen noudattanut, mutta kiinni saivat sittenkin ja ihan vielä kotinurkista, eikä olisi tainnut niitä piikkilankasikaan pidättää. Valkeasaari. Venäjää puhuva tarjoilija saa sen edellämainitun kaksimarkkasen. Minä join teetä vanhan toveruuden muistoksi. Santarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammatista (valtiollinen vanki), saattajista j.n.e. Olemme saapuneet siihen valtakuntaan, jonka melkein toiseen ääreen matka piti. Valkeasaaressa vielä voi nähdä jotkut suomalaiset kasvot, ja välistä tunkeutui vaunuun omankielinen sana. Mutta sitten on kaikkialla vieras leima... — Hyv' yötä, synnyinmaa! Pietarissa meidän matkuettamme katsotaan pitkään. Jaksamme sentään herättää huomiota suurkaupungin vilkasliikkeisellä asemallakin. Otetaan auto, mestari mainitsee oudolla kielellä yhtä oudon kadunnimen, ja kohta riennetään suljetussa kuomissa eteenpäin. Auto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja. Vilahtelevat ohi jumalattoman suuret nelipyöräiset kuormarattaat, paksut kirjavat luokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies, jolla on paita housujen päällä. Venäläinen ei osaa ajaa hevosta huutamatta. Paksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas... yhtä matala mieliala. Saavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Kuuluu olevan Pietarin lääninhallitus. Mestari menee kansliaan papereinensa saamaan lähempiä ohjeita. Me jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle henkäisemään vähän raitista ilmaa, sikäli kuin sitä saattaa raittiiksi sanoa, vaikka herkkua on sekin vankilan perästä. Pujahdetaan portista pihamaalle. Siellä on likaa aivan kasoittain. Vähän matkaa portista on ovi, jonka alkuperäistä väriä on mahdoton eroittaa, näyttää kuin se olisi katuloalla maalattu. Siinä on päällekirjoitus: sen ja sen piirin Poliisikamari. Nostetaan tavarat poliisilaitoksen käytävään, joka joskus ammoisina aikoina lienee ollut laastittu valkoiseksi. Tavarat ovat nyt siten tavallaan poliisin hoivissa, mutta täytyy usein käydä niitä katsomassa, sillä venäläisestä poliisista on hyvin heikko turva. Ahtaan pihan toisella puolella on näköjään putka, suuren ristikkoikkunan takaa pistää avoimesta luukusta nuoren pojan kalpea pää. Kuuluu suomenkielinen arka pyyntö: — Suomen herra, antakaa tupakka. Näinköhän joku meidän maamme laiminlyötyjä lapsia? Niitä on Pietarissa paljon. Toisissa oloissa kiinnittäisi tapaus ehkä enemmän huomiota puoleensa, mutta nyt soluu se ohitse melkein huomaamatta. Silmä kääntyy lakkaamatta poliisikamariin, ja mielessä herää kysymys: joudunkohan tuonne? — Älä herra saata, sillä tuo likaisuus ei ennusta hyvää. Vihdoin saapuu saattajamestari. Ajuriin ja kohti tuntematonta kohtaloa, jota mestari pelkää selittää, vaikka hyvin sen tietää. Ajetaan pitkin suuria katuja, sitten painutaan kuraisille syrjäkaduille. Lopulta pysähdytään ristikkoportille. Heti arvaa, että tässä on vankila. Se on Pietarin siirtovankila. III. Pietarin siirtovankilassa. Kyllä oli mies siinä talossa senkin seitsemän lukon takana. Moni narahti auki portti ja vääntyi taas verkalleen kiinni, monta poljettiin ylös porrasta, ennenkuin oltiin vastaanottohuoneessa. Vastaanotto oli siellä sangen perusteellinen. Kaikki tavarat pengottiin ylösalaisin. Vartija oli raaka ja mahdollisimman hävyttömän näköinen. Hänelle näytti tuottavan suoranaista nautintoa tavaroitteni myllääminen. Hän levitteli eteensä jokaisen paidan ja tarkasteli kovin huolellisesti jokaista nenäliinaa. Näytti hakevan hakemasta päästyäänkin jotain sanansijaa, mutta ei ollut löytää. Lopulta keksi sentään suomalaiset nimikirjaimet nenäliinan kulmasta, pullisti silmiään ja karjaisi: "Eto germanskoje!" (tämä on saksalaista). — Jassoo, vai saksalaisena tässä pidetäänkin? — Minun venäjänkielentaitoni oli varsin alkeellinen, mutta senverran sain tolkutetuksi, että suomalainen minä olen, enkä germaani. Sitten se vartija-peto väänsi ainoat kenkäni nurin, että puolipohjat sijoiltaan singahtivat. Rahojako lie hakenut vai mitä? Minä olin kumminkin niin typerä, että annoin rahani viimeistä kopeekkaa myöten vankilan päällikön apulaiselle, joka tässä tarkastustilaisuudessa oli päämestarina. Hän näkyi olevan kunnon mies, ja ainoastaan hänen väliintulonsa pelasti edellämainitut lahjasikaaritkin hävityshaluisen vartijan käsistä. Tämä oli nimittäin aikeissa katkaista jokaisen sikaarin kahtia, löytääkseen niihin muka kätketyt rahat. Rinnan tavaroitteni kanssa tarkastettiin minua itseäni. Yksi vaatekappale toisensa perästä hävisi päältäni ja lopuksi seisoin paljaassa ihopaidassa. Senkin käski, armoton, heittämään yltäni, vaikka olisi luullut helposti havaitsevan, ettei sen alle kätkeytynyt mitään muuta kuin tavallisen vankan miehen maallinen tomumaja. Onneksi tuli apulainen taas väliin ja ainoan ruumiini verhon sain pitää. Koko toimituksen ajan seisoi ympärillä suuri joukko vankeja, mikä kahleissa — Venäjällä pidetään törkeämpiä rikollisia vankilassakin kahleissa, — mikä ilman, ja muuten kesti tarkastusta, joka tapahtui suuressa salissa, tuskallisen kauan. Sitten koppiin, yksinäiseen, pieneen ja likaiseen. Heti ensi silmäyksellä huomaa, että koppi on koko joukon pienempi kuin Suomen vankiloissa. Ikkuna on alempana, mutta ei suurempi. Seinällä joku ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä, mutta minä en ymmärrä siitä mitään. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset kasvot. Pöytä, ympyriäinen tuoli, jonkunlainen hylly, seinäänlukittu sänky ja ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri. Siinä kyllä on olevinaan kansi päällä, mutta se ei estä löyhkää. Sinä iltana on jo myöhä ja niin pimeä, ettei voi kopin ikkunasta ulos kurkistaa. Pian kuuluu ankara huuto, josta tietenkään et mitään ymmärrä, mutta uhkaava avainten kalina panee hypähtämään ylös vaistomaisesti. Se on iltatarkastus. Jälkeenpäin selviää, että tarkastuksen aikana pitää seistä "smirnaassa". Koetin kerran istua, kuten monesti ennen Suomen vankilassa, mutta silloin ärjäistiin minulle niin kovalla äänellä, ettei jäänyt vähääkään halua jatkaa istumistaan. Luukku avataan, joku pää kurkistaa esiin ja katoo taas. Vähän ajan perästä alkaa ikäänkuin jostain maan alta kuulua juhlallinen laulu. Se on iltarukous, ja se on ikäänkuin pienoinen jokailtainen lohdutus kolkossa tyrmässä. Sitten saa avata sängyn ja mennä levolle. Sähkö palaa kaiken yötä, sitä ei ole lupa sammuttaa. Arvaa sen, minkälainen yö. Ympäri haudanhiljaisuus. Silloin tällöin kuuluva vartijan yskäisy käytävällä kajahtaa kaameasti. Ensimäinen levoton yö vieraalla maalla, vieraassa tyrmässä. Niitä tulee monta vielä samallaista... Vihdoin kuuluu ääni, se ei ole oikea ihmisääni, vaan jonkunlainen karjahdus, joka minun mielestäni voisi yhtähyvin olla jonkun haavoitetun petoeläimen älähdys, mutta se on joka tapauksessa ääni, ja se helpoittaa. On mahdoton sanoa, mikä aika on vuorokaudesta, mutta yö on vielä tai korkeintaan aikainen aamu, koskapa ei näy pienintäkään myöhäisen päivän pilkettä. Kohta kuuluu karjaisu uudelleen, nyt lähempänä, ja sitä seuraa uhkaava avainten kalina. Silloin palautuu muistoon eilinen tarkastus. Nyt seuraa siis sama juttu. Aivan oikein, vankila kuin vankila, aamuin ja illoinhan sitä Suomenkin vankilassa tarkastettiin. Mitäpä siinä sitten muuta kuin seisomaan "smirnaassa" ja odottamaan, kunnes pää on pistänyt esiin luukusta ja kadonnut. Liekö ollut sama pää vai toinen, mikäpä ne eroittaa vieraat ihmiset, kaikki samannäköisiä! Aamumessu! Paljo lyhempi kuin iltarukous, eikä lainkaan niin harras, mutta sittenkin kuuluu laulu kaikuvissa holveissa verrattain komealta. Kaikki käy Pietarin vankilassa nopeassa tahdissa. Tuskin ovat aamumessun sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "hlieb, hlieb, hlieb"... leipää, leipää, leipää... Vartija siellä kulkee "konkipoikien" kanssa jakamassa leipää vangeille. Antaa ison murikan kullekin, päivän annos. "Hlieb, hlieb, hlieb" yhä lähenee, pian lentää luukku auki ja siitä pistetään oikea "ryssänlimppu", joka ensiksi vetää puoleensa sieramet. Niin, sivumennen sanoen, suuta se ei myöhemminkään erityisesti houkuttele, ja kaksitoistapäiväisen oleskeluni aikana kertyy niitä hyllylle semmoinen kasa, että huoleti voisin avata vaikka ruokatavarakaupan. Kohta taas tuo vartija pienen jalkaankiinnitettävän harjan, jossa on mustetta ja jotain muutakin (suokaa anteeksi, mutta älkää lukeko tätä ruuan edellä tai aivan pian sen jälkeen) — täitä, mustia, kirjavia, valkeita, punaisia, herra ties minkävärisiä, mutta jalorotuisia ja hyvinvoipia. Sitä lajia on nähtävästi ollut ennenhangattujen yhteiskoppien lattialla runsaasti. Minä ymmärrän vartijan liikkeistä, että minunkin pitäisi hangata harjalla mustaksi koppini sementtilattia. Juuri mainittu lisäväki tekee kumminkin työn vastenmieliseksi, ja minä ryhdyn lakkoon. Tullessaan harjaa takaisin ottamaan huomaa vartija, ettei lattiaan ole koskettukaan, ja nostaa hirmuisen metelin. Minä en tosin ymmärrä hänen sanojaan, mutta uhkaavista liikkeistä voin päätellä, että työ on tehtävä. Ei siinä auta "nie ponimaju", eikä liioin osoitus asianomaisiin kutsumattomiin vieraisiin, — hangattava on ja äkkiä, vaikka kirvelevällä sydämellä. Sitten annetaan toinen harja, sellainen iso varsiniekka, ja käsketään lakaisemaan. Luontoni pistää taas vastaan, mutta talossa täytyy elää talon tavalla. Minun käsitykseni mukaan olisi nimittäin pitänyt tehdä päinvastoin: ensin lakaista ja sitten sivellä musteella. Muste oli näet kovin iskostuvaa, jonkunlaista "puunausvahaa", joka painoi lujasti kiinni permantoon kaiken sillä ajelehtivan roskan, jommoista edeltäjäni oli jättänyt jälkeensä tuntuvasti. Minä en sentään havainnut tarpeelliseksi esittää vastalausettani, semminkään kun ei minulla ollut siihen kielellisiä edellytyksiä. — Järjestys oli muuten sama koko ajan, mutta niinhän se onkin, että siinä maassa ovat isommatkin asiat nurinpäin. Välillä kuuluu käytävältä päin ankaraa melua ja vartijain huutoja. Mitähän lienee sekin? Olisiko jossain yhteiskopissa syntynyt tappelu leivän päällisistä? Ehkä ovat pettäneet kaupoissa kopin "vanhinta" ja tämä ryhtynyt nyrkkipelillä oikeutta hakemaan, tai olisiko aamuisessa korttipelissä joku kärsinyt vääryyttä ja alkanut neuvoa tovereilleen "hienoa käytöstä". Kuka hänen tiesi. Uusi asukas ei ole vielä tottunut talon tapoihin. Kauan ei meteliä kestä, vartijat ovat ehkä käyttäneet jotain vähemmän kansanvaltaista menettelytapaa järjestyksen palauttamiseksi. Aamuisista velvollisuuksista on suoritettava viimeinen, kannettava käymälä-ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan hyvin pieneen reikään, — miten ihmeessä lienevät osanneet tehdäkään niin pienen, — mutta varjele taivas, jos kaadat vähänkään sivu. Ihmissyöjän näköinen vartija on kohta kimpussasi ja syytää suuren joukon sanoja, joita tuskin hyväksyttäisiin sivistyneessä seurassa. Hyvä, ettet niitä perusteellisesti ymmärrä, mutta kyllä niitten sointukin jo sanoo, etteivät ne ainakaan ole kohteliaisuuksia. Jonkun ajan kuluttua alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "kipitok, kipitok, kipitok"... Jotain sieltä taas tulee, mitähän mahtanee olla? Kymmenkunta sanaa käsittävä venäjänkielen varasto ei tunne sellaista. "Kipitok" lähenee, luukku avataan ja näkyviin ilmestyy suuri kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää, selittää ja viittilöi, ja lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on hyllyllä kaksi vaskista kannua, toinen kookkaampi, toinen aivan pieni. Mahtaa meinata, että minun pitäisi ottaa kiehuvaa vettä. — Ahaa, "tsaju, tsaju", nyt hoksaan, tämä on teevettä. — Mutta kylläpä on ollut järjestystä rakastava mies edeltäjäni, kun on pannut teekannunsa noin mukavaan paikkaan. Vai sielläkö heidän sijansa liekin, ämpärin yläpuolella, oikein vankilan ohjesäännön mukaan? Kipitokin perästä alkaa hiljaisuus. Minua ei häiritä, enkä minä ensimäisenä päivänä juuri häiritsemisestä väiltäkään, mutta jo seuraavana päivänä en olisi lainkaan pahoillani, vaikkapa saisin vähän muutakin kuin leivänmurikan ja kipitokia. Minulla ei, nähkääs, ollut ruokaa, eikä sitä vankilankaan puolesta tarjottu. Vasta neljä päivää paastottuani sain minä — silloin oli sunnuntai — tilata itselleni omalla kustannuksellani mitä halusin. Halunnut minä tietysti olisin yhtä ja toista, mutta en saanut aituutelluksi kokoon niin paljoa venäläisiä sanoja, että olisin asiassani onnistunut. Lopulta täytyi minun tyytyä mahdollisimman tarkoin jäljittelemään koppinaapurini tilausta. Ja tulihan sitä silläkin tavoin sapuskaa, sillä onneksi oli naapurini kirjoittanut hyvin selvää käsialaa. Samassa tilaisuudessa sain myös tilausten kerääjän päähän jollain merkillisellä kielellä taotuksi, ettei haittaisi, vaikkapa näyttäisivät minulle silloin tällöin vankilansakin ruokia, kun kerran leipääkin antavat. Se auttoi, ja minä sain sen perästä ruokaa kahdesti päivässä, eikä se hullumpaa ollutkaan — se täytyy avoimesti tunnustaa, — voitti moneen kertaan Suomen vankiloitten ylöspidon. Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin selvisi minulle paastoni syy. Pietarin vankiloissa on nimittäin keittiö, josta jokainen, jonka varat vankkaa, saa tilata itselleen ruuan. Nähtävästi tätä tapaa ahkerasti käytetään, koskapa jokaisen aterian edellä käytävällä ilmoitetaan, että sen, joka tahtoo vankilan annoksen, on soitettava koppinsa seinässä olevaa kelloa. Kyllä minäkin huutoa kuulin, lienenpä kuullut soittoakin, mutta oma kelloni jäi painamatta, kun en ymmärtänyt huudon tarkoitusta. — Mutta tulipahan sillä neuvoin koetelluksi vähän nälkäparannustakin. Pitkiä, pitkiä ovat päivät Pietarin vankilassa. Täytyy olla ylhäällä viisitoista tuntia, kello kuudesta aamulla yhdeksään illalla. Päivällisen perästä vain annetaan avata sänky tunniksi. Sen ajan loikoilen silmät selällään tuijottaen matalaan kattoon tai suljen silmäni ja elän taas koko entisen elämäni. Montakohan kertaa lienen sen tehnytkään kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta kestäneen matkani aikana! Vuoteeseen ei kyllä mielellään heittäytyisi, mutta täytyy, sillä pienessä kopissa ei jaksa koko vuorokautta kulkea edestakaisin; siihen väsyy sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vuode on niin likainen, ettei sitä luultavasti ole koko vuoteen siistitty. Kerran rohkaisin luontoni ja pyysin puhdasta pieluksenpäällistä. — Mielihyvällä! Toinen päällys annetaankin, mutta se on, jos mahdollista, vieläkin likaisempi. Tekee välistä mieli vilkaista ikkunastakin ulos, mutta näköala ei ilauta mieltä. Punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä on valmistumassa asuinpaikka uusille matkamiehille. Ikkunalaudalla räkättää harakka. — Tietäisiköhän terveisiä Suomesta, vai onko vieraan suurkaupungin tai tämän saman vankilapihan vakinainen asukas? Aurinkokin yrittää pilkistää kolkon kivimuurin takaa, mutta painaa taas pian kiinni kirkkaan silmänsä. Johtuu mieleen koti, jossa en ole ollut niin pitkään aikaan. Sielläkin on kaksi pientä aurinkoa — pojan palleroiset — mahtanevatkohan heidän silmänsä sammua isän poissaolon aikana, vai sammuuko isän? Kuka tietää, milloin tältä matkalta mies palaa ja millaisena palaa?... Ymmärtäisi edes keskusteluja oven takana! Mutta ei sanaakaan. Ei tiedä mitään, vaikka hieroisivat kauppaa päästäsi. Eikä mitään tehtävää, ei lukemista, ei edes lyijykynää ja paperia, vaikka ne kaikki olisivat Venäjän vankiloissa luvalliset. Mutta kun et osaa puhua, niin mistäpä ne otat. Olisitpa edes tuomittu ja tietäisit, että niin ja niin kauan on istuttava, sitten pääset pois, mutta tämä tietämättömyys... Ei muuta kuin kävellä, istuutua pienelle jakkaralle hetkeksi, sitten taas kävellä... Viisitoista tuntia yhtämittaa... Koetat taas kurkistaa ulos ikkunasta, vaikka hyvin tiedät, että siellä on vain toinen vankila, keskentekoinen, mutta pian ilmestyy ulkona kävelevä vahtisotamies ja osoittaa kiväärillä. En ole elämässäni ennen viettänyt niin tuskallisia päiviä. Kerran löysin vuoteestani pahoin rypistyneen ja likaantuneen palasen "Uutta Suometarta". Siinä oli vain muutamia ilmoituksia ja erään oikeusjutun lyhyt selostus, mutta minä luin palasen viimeistä kirjainta myöten kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Mistähän lie sattuman oikku tuon rypistyneen palasen vuoteeseeni saattanut... Sen minä siitä kopistani pääsin, minkä kerran päivässä pariksikymmeneksi minuutiksi kävelemään, silloinkin yksin ynnä visusti vartioituna. Ja varjele, jos sattui unohtumaan lakki päähän ulkoa tullessa. Silloin ärjäisi vartija sotaäänellä: "shapka daloi!" (lakki pois). Enkä minä tiedä, mikä sen lakin tuppasikin aina jättämään päähän, vaikka aina pikku pojasta asti olen muistanut sisälle tullessa pääni paljastaa. Mutta kenties ei Pietarin vankila jaksanut herättää tarpeellista kunnioitusta. Saunassakin minä kerran kävin, ja se oli juhlallinen laitos, ainakin mitä kokoon tulee. Ensinnäkin suuri odotushuone, jossa oli paljo penkkejä, ja sitten toinen, liekö sekin ollut odotushuone vai mikä, mutta penkkejä siinä oli vielä enemmän kuin edellisessä. Ehkä oli asianlaita niin, että kun sattui oikein paljon kylpijöitä — ja kyllä kai siinä talossa sellainenkin ihme sattui —, avattiin vieressä olevan saunan ovet ja koko komento sai kylpeä, miten parhaiten osasi. Minä olin sentään oikeassa saunassa ja ihan lauteilla asti. Se oli, kuten sanottu, suuri sauna ja suuret oli lauteetkin, — minä yksinäinen kylpijä taisin näyttää sieltä korkeudesta aivan hyttyseltä. Kylvin minä, kuten pyhäin sopii, mutta puhdasta vaatekertaa en saanut ylleni, sillä kaikki tavarani olivat laukussa, ja laukku oli paremmassa tallessa — vankilan viranomaisten takana. Kamalat olivat päivät Pietarin vankilassa, mutta sen minä sanon, että jos toisen kerran samaan paikkaan joutuisin, niin en minä olisi lähimainkaan yhtä mölö kuin ensi kerralla. IV. Pietarista Tomskiin. Oli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen varahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi käyneen komennuksen: "sobirai vestshi" (kokoa tavarasi)! Paljon niissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle. Kuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties monenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta siellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen, että nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin! Näin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä käytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka vartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme olivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli tupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa ja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan, ainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa. Mieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään mieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin. Onneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen saksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi ja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan isosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me matkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet etappikyydillä Dwinskistä Pietariin. Pian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa muuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui livahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin pujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle — yhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —, mainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka, parroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin suloisesti hyväilivät korvaa "mie käin" ja "mie jouvuin iha syytt' tähä paikkaa". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä... Ei tietänyt sekään mies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua, sillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun. Ensimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan ylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan, vaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty ylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui sotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko sen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty ja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset jo minun saapuessani. Vartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan — sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu komennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin, Pietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa. Vähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me toverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä pidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko ehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä ennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt "puhaltaa" uuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen, että hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen takavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan rikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi. Myöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani kanssa, sillä juutalainen poltti sen itse "sätkinä". Eikä tuosta niin ollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi kovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa. Vihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä oli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin tarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä kaikille mokomia kalleuksia riittänyt. Pihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta itsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja muuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman päällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars", ja niin lähdettiin taas tuntematonta tulevaisuutta päin. Mahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli riittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa eteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin sapelein, ja yhtämittainen karjunta: "skoreje" (nopeammin)! Mutta meistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua... Asemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät sijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan toisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan vaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti mieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla maalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain vieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot, rautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee ollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi hallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan lähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua. "Valtiollisesti epäluotettavia" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut runsaasti. Matkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt — sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina nyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta makuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan katonrajassa. Vielä tunnin odotus asemalla, ja sitten hiljalleen eteenpäin. Silmä vanhaan tapaan pyrkii vilkaisemaan ulos ikkunasta, mutta rautaverhot estävät näköalan, joka muuten Pietarin lähistöllä ei suurempaa nautintoa tarjoakaan. Vähitellen alkaa tutustuminen matkaseuraan. Vaikken voinut jutella monenkaan kanssa heistä, pääsin sentään verrattain lyhyessä ajassa selville heidän henkilöstään. Venäjän vankivaunussa veljestytään pian, keskinäinen luottamus kasvaa, jokainen käy avomieliseksi ja puhuu ujostelematta teoistaan ja ammatistaan, tai jos valehteleekin, niin valehtelee sillä tavoin ja sennäköisellä naamalla, että hän pian rupeaa halveksimaan jokaista, joka sen uskoo. Vankivaunussa ovat kaikki yhtä perhettä, paitsi valtiolliset, jos sellaisia on, mutta heitä ei meidän vaunussamme alkumatkasta ollut yhtä ainoata. Esittelenpä tässä hiukan matkaseuraa. Vaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti "päällystöä" varten. Sitten alkaa meidän osastomme, jonka päähän on sijoittunut, tai ehkä paremmin sijoitettu, muutamia naisia, Pietarin katunaisia, joilla on ammatin leima kasvoillaan. Sotamiehet pitävät ahkerasti seuraa naisille. Keskustelua en ymmärrä, mutta kasvojen ilmeistä ja hohotuksesta päättäen on se jotain "lystiä", sellaista katunaislystiä. Yön tullen häviää pari "neitiä" sotilaitten koppiin. Seuraavilla penkeillä on muutamia parroittuneita naamoja, joita metsätiellä varmaan pelkäisi. Kaikki ovat tottuneita istujia, olleet monet kerrat näillä matkoilla ja käyttäytyvät kuin kotonaan. Eräällä heistä on jonkunmoinen laulunääni, joskin se maailman myrskyissä on käynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, ja siihen hänen vallankumoukselliset harrastuksensa supistunevatkin. Näitten roistojen seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä. Hän on kotoisin jostain Puolasta. Hänen vanhempansa ja sisarensa ovat karkoitetut toiseen paikkaan, jonka nimeä hän ei tiedä, hänen karkoituspaikkansa on Vologdan lääni. Poika-parka ei lainkaan tiedä matkansa syytä. Venäläiset sotilaat olivat ryöstäneet hänen kotinsa putipuhtaaksi, ja sitten oli seurannut maanpako koko perheelle. — Sellaisia tapauksia kuuli karkoitusmatkalla kymmenittäin. Viereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen raudanvalaja, vaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa taskuvarkaan ammattia. Hänen mukanaan on latoja, joka ei myöskään liene äskettäin montakaan kirjainta hakaan pistänyt. Hän näyttää olevan raudanvalaja-taskuvarkaan kanssa hyvä ystävä; ehkä on naapuruksilla runsaasti yhteisiä kokemuksia. Tämä kirjaltaja muuten osaa joitakin sanoja suomea, ainakin tietää hän oivallisesti kaikki rumat sanat. Minä seikkaan hiukan hänen kanssaan, muutamista asioista sentään päästään tolkkuun. Meihin yhtyvät väliin toisesta päästä katunaiset lukien kolmeentoista, jolloin tulee "stopp". Latoja kuulee, mitä väkeä minä olen, ja selittää, että hänkin sekä raudanvalaja ovat valtiollisia, hän anarkisti ja naapuri kommunisti. Sangen uskottavaa, mitä tulee toisten ihmisten taskuihin! Vieressäni toisella puolen on mustapartainen miehentappaja, hän matkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, jollen väärin muista, kahdeksitoista vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa, niin että seinät tärisee. Minä en tahdo saada unta, vaikkei minulla olekaan murhaa omallatunnollani. Kadehdin häntä! Toisella puolella istuu vanha toisjalka lättiläinen. Hän osaa auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Siihen aikaan kun rankaisuretkikunnat samoilivat Itämeren maakunnissa, oli hän ollut täysissä voimissaan. Asunut oli hän yhdessä vaimonsa, poikansa ja nuorikon kanssa pientä taloa. Olivat saapuneet taloon raa'at kasakkajoukot, nähneet verevän nuorikon ja yrittäneet tätä nauratella. Nuori nainen oli vastannut yrityksiin ivalla. Silloin oli muutamia raakalaisia tarttunut häneen ja lähtenyt raahaamaan läheiseen metsään. Vaimonsa hätähuudon kuullessaan oli pellolla työskennellyt puoliso rientänyt paikalle ahdistetun avuksi. Nagaikasta oli aluksi saanut nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä kedolle. Kuohahti silloin isän luonto poikansa verisen ruumiin nähdessään, ei ollut hänellä asetta kädessä, mutta ei kestänyt rautaista puristusta murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengetönnä murhaamansa nuorukaisen viereen. Verivelka oli maksettu, mutta samassa makasi kostaja itsekin ruhjottuna ja sidottuna maassa. Kasakkajoukko läksi liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä, oli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko ja kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi tutkintovankila, tuomio, pakkotyö, ja nyt oli hän matkalla ikuiseen karkoitukseen. Jo tutkintavankeuden aikana oli sahattu pois rusentunut jalka, monet vuodet oli hän kainalosauvojen varassa vankilan portaita raahustanut. Lyhyesti on tässä ukon tarina kerrottuja lyhyesti sen ukko itsekin minulle kertoi vankivaunun synkässä hämärässä. Ei ollut silmissä kyyneleitä, ei huokauksia kuulunut, vähän vain silloin tällöin ääni värähti, mutta tuuheitten, harmaitten kulmakarvojen alta välähteli outo tuli. Seisomaankin nousi vanhus välillä, suoristui koko pituuteensa, ja kuuntelijan mieleen hiipi katsellessa tuota paljon kärsineenäkin rautaista miestä ajatus: kosto elää. Ja niin vakuutti ukko itsekin: tilille ne näistä vielä kerran joutuvat, ei ijäti vuoda ilmaiseksi viaton veri, monta on ollut pimeätä päivää, mutta pian päivä pilkoittaa. Kunnia sinulle, ukko, vankilassa harmenneelle Päivän pilkoituksen olet nähnyt! Lienetkö päässyt hävitetyn kotisi raunioille? Niin, ja sitten se juutalainen, joka vei minun tupakkani. Hän on vanhanpuoleinen mies ja ruikuttaa yhtämittaa. Milloin on hänellä mikin vaiva, ja hän juo vähitellen kaikki minun kamferttitippani, niin että minä lopulta, kun itsekin tarvitsisin, olen ihan ilman. Hän mutisee vähän päästä rukouksia milloin mihinkin nurkkaan päin, ja tuontuostakin käy mankumassa joitakin etuja vartiostolta, luvaten minkä mitäkin hyvää, tavallisimmin kuitenkin sikaareja, jotka minä saan hyväntahtoisesti luovuttaa. Vastalahjaksi antaa hän silloin tällöin vaatepussistaan sokerinpalasen, joka ei suinkaan likaisuudessa anna perään säilytyspaikalleen. Juutalainen sanoo itsellään olevan suuren "Gasthausin" (hotellin) Dwinskissä, mutta joku samanpaikkakuntalainen selittää, että siinä "gasthausissa" viipyvät vieraat korkeintaan vain yön. Kuka hänen tietää? Monta on miestä matkalla ja monenlaista. Tämä juutalainen perusti "osuuskunnan" matkalla ja rupesi itse sen toimeenpanevaksi johtajaksi. Meille kaikille jaettiin kymmenen kopeekkaa vuorokaudessa muonarahaa, sillä sitten sai elää niinkuin parhaiten osasi. Juutalainen älysi oloihin nähden tuottavan liikeyrityksen, keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan, päivittäin kymmenkopeekaiset ja lupasi toimeenpanna yhteisoston seuraavalla suurella asemalla (vartijaston välityksellä tietysti). Kymmenkopeekaisia kertyikin Moseksen jälkeläiselle koko joukko, sillä jokainen tietenkin halusi käyttää vaatimattoman päivärahansa mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse, mutta "osuuskunnan" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä. Juutalainen oli jostain syystä unohtanut yhteisoston tekemättä. Tämän johdosta alettiin hänen liikemiesperiaatteitaan epäillä, hän menetti luottamuksensa, ja "osuuskunta" hajaantui. Lähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista, mylläri Liivinmaalta, jota hyvä tuuli ei koskaan jättänyt, ja Moskovassa muutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui synkkämielisyyteen, väliin taas kertoili koko hauskoja kaskuja. Molemmat olivat harvoja kunnon miehiä koko seurassa. He matkustivat Tobolskin lääniin ja jäivät pois junasta Tjumenissa, mutta konttoristin tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen karkoitettujen tulvan vuoksi oltu otettu vastaan Tobolskin kuvernementissa, vaan siirretty Tomskiin, josta hän oli joutunut Kargassokin kylään kuudenkymmenen virstan päähän Narymista. Vaunun toisessa osastossa oli paljo väkeä, mutta se oli sangen liikkuvaa, lyhytmatkaista, kotiseudulleen lähetettyjä irtolaisia. Melkein joka asemalla poistui sieltä joku ja tuli tilalle uusi. Sinne emme juuri kurkistaneet me pitkämatkalaiset. Ainoastaan kerran, kun toiselta puolelta kuului naisen huutoa, pistäysimme katsomaan. Sotamies — vartija — siellä retuutti nuorta tyttöä, joka vain köyhyyden takia oli joutunut tähän kyytiin. Konttoristi sanoi sotamiehelle kovan sanan ja tämä luopui aikeistaan. Meidän osastomme asujamisto pysyy samana, Vologdasta vain on tullut katunaisten sijaan uusia. Vaikea on sanoa, millä tavalla aikaa vaunussa kulutettiin. Tuskinpa millään, se kului vaan. Tällaiselta matkalta muistaa koko joukon henkilöitä, muistaapa tapahtumiakin, mutta ehkä sittenkin on suurin osa aikaa mennyt niin jälkeä jättämättä, ettei sitä muista eläneensäkään. Jos outo olisi yht'äkkiä astunut vaunuumme, olisi hän varmaankin voinut tehdä huomioita ja eroittaa eri tyypit paljoa selvemmin kuin vaunun vakinainen matkamies. Minun käsityksessäni sulivat eri henkilöt yksitoistapäiväisen matkan aikana niin yhdeksi kokonaisuudeksi, että lopulta olisin tuskin jaksanut sanoa, kuka kukin oli. Vihdoin viimein olivat kommunisti-taskuvaras, anarkisti-taskuvaras ja laulajahuligaani niin samannäköisiä, että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon miehet, konttoristi ja mylläri, muodostivat myös melkein yhden konttoristi-myllärin, ja useammista ilonaisista, vaikkakin ne usein vaihtuivat, tuli myös yksi ja sama rivonaamainen olento. Selvemmin eroittautuivat muista vain "gasthausin" ovela juutalainen ja muuan muhamettilainen, josta ei ole tässä ennen tullut mainituksi. Hänellä oli muhamettilaisen tavallinen myssy päässä ja hän luki ahkeraan rukouksiansa, koettaen vankivaunun epämääräisyydessä mahdollisimman uskollisesti kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Tuskinpa hän puuhassaan onnistui, ja luulen hänen kääntyneen monta kertaa Permiä, Vjatkaa tai Jekaterinburgia kohti, mutta suokoon Allah hänelle sen erehdyksen anteeksi. Kokemuksestani voin todistaa, että vankivaunussa sekaantuu muussakin kuin ilmansuunnissa. Minäkään en tiennyt edes päivistä, enkä aina ollut selvillä siitäkään, oliko päivä vai yö. Vankivaunussa saa myös "kipitokia" jokaisella asemalla. Useammalla matkamiehellä on teekannu mukana, ja teetä juodaan runsaasti. Kuumaa vettä hakemaan emme itse pääse, mutta vartijasto toimittaa auliisti asian. Ilman teetä ei vankeja Venäjällä koskaan pidetä, joskin ruoka usein on niukkaa. Suuremmilla asemilla saa ostaa ruokatavaraakin, — jos on rahaa. Ja useimmilla sitä on. Joka kerta vartijaston vaihtuessa toimitetaan tavaroitten tarkastus ja haetaan rahaa ankarasti, mutta muuna aikana ei sotamies lainkaan ihmettele, jos joku pistää hänelle setelin kouraan ja käskee ostamaan jotain. Silloin ei hän enää ota rahaa takavarikkoon, kun kerran asianomainen on ollut niin ovela, että on osannut sen häneltä tarkastuksessa piiloittaa. Hän vain ostaa pyydetyn tavaran ja tuo lopun takaisin, ehkä ottaen pienen prosentin vaivoistaan. Sama on tupakanpolton laita. Pietarin vartijasta vielä antaa vapaasti polttaa, mutta sittemmin — luultavasti jo Vologdasta lähtien — on tupakanpoltto kielletty. Joka nurkasta tupruaa kumminkin savu, ja vaunu on sitä sinisenään. Poltetaan muka salaa. Kerran en ehtinyt piiloittaa paperossiani sotamiehen kulkiessa ohi. Tämä kääntyi puoleeni vihaisena: miksi poltat _minun nähteni_? — Kun hän ei vain näe suoraan vetävän, niin ei sitten hätää, savu ei haittaa mitään. Meikäläisen on vaikea tottua tällaiseen silmänpalvelukseen. Paljoa parempi on antaa vartijaston vanhimmalle sikaari, ja sitten saa tupruttaa niin julkeasti kuin haluttaa. Hyvä on, että ovat edes ne sikaarit mukana. Toiset nyppivät rahoja milloin mistäkin vuorin välistä, talon tapoihin tottuneina ovat osanneet varustautua matkalla asianmukaisesti. He tekevät ostoksia, syövät, juovat ja voivat hyvin, mutta minä saan katsella päältä vesi kielellä. Tuppaavat vielä kaiken muun lisäksi tavaratkin hupenemaan. Tarkastuksien aikana nimittäin sotamiehet tullaavat tavaroitani verrattain mielivaltaisesti. Minä huomaan, että tällä keinoin tulee hyvin pian loppu koko varastostani. Silloin täytyy ryhtyä supistamaan omaa nautintoaan ja käyttämään Sikaareja toiseen tarkoitukseen. Aina kun sotamies alkaa hyväillä jotain kapistusta, työnnän hänelle sikaarin käteen, ja hän painaa laukun kiinni. Vaunussa vallitsee kielten sekoitus. Siinä on monta kansallisuutta, kuten yleensä Venäjän vankiloissakin. Vankila antaa pienoiskuvan koko maasta. Kukin puhuu omalla kielellään, jos vain toverin saa, ja laulaa omallaan. Pietarin vartijasto on kohtelias ja sävyisä. Ei edes sanonut sinuksi, eikä kieltänyt laulamasta. Kävi muuten verrattain harvoin lukemassakin karjaansa. Meitä näet luetaan aivan kuin elukoita: yksi, kaksi, kolme... Kunhan luku on täysi, siinä kaikki, nimistä ei ole väliä. Vjatkassa on muutto toiseen vaunuun. Aluksi sijoitetaan meidät tavalliseen, vieläpä tavallista siistimpään kolmannen luokan vaunuun ja me luulemme, että nyt tässä ajetaankin oikein herroiksi. Sitä iloa kestää kumminkin vain korkeintaan tunnin. Sitten taas vankivaunuun, yhtä mustaan ja ummehtuneeseen kuin entinenkin. Vjatkankin vartiosto toimittaa "kotitarkastuksen", mutta ei takavarikoi mitään. Hetken perästä saapuu sentään luokseni sotilas, kädessään kopeekanraha, ja pyytää ostaa yhden sikaarin. Ehkä olivat sikaarit herättäneet sotilaitten huomiota ja heissä oli syntynyt epäilys, että niissä saattoi olla piiloitettuna rahaa. Minä annan sikaarin ilmaiseksi, ja epäilys nähtävästi haihtuu. Vjatkankin vartiosto on vielä sävyisä, mutta ei salli enää laulaa. Kuta lähemmäksi Siperiaa tullaan, sitä röyhkeämmäksi muuttuu vartijasto. Sinuttelevat, ärjyvät ja komentelevat. Muuten vallitsee koko ajan täydellinen järjestyksettömyys. Toinen sotamies käskee, toinen kieltää. Milloin komennetaan istumaan, milloin seisomaan. Jokaisella suuremmalla asemalla varrotaan upseeria vaunuun, mutta hän ei koskaan tule. Meidän pitää sentään aina odottaa "smirnaassa". Loppumatkalla siirretään yhtämittaa vaunusta toiseen. Aina on kauhea kiire, vaikka juna seisoo tuntikaupalla. Ja aina pidetään kauheaa melua. Venäläinen ei näy voivan tehdä mitään huutamatta. Johtuu tässä mieleen tapaus myöhemmällä ajalta. Olin kerran lähdössä hevoskyydillä naapuriin. Ajuri kysyi rekeen noustessani: — Tuleeko tämä kyyti sitten huudon kanssa vai ilman? — Onko hinnalla eroa? — Ruplan enempi huudon kanssa. — No, ajetaan sitten huutamatta. Mutta kyllä kyytimies sittenkin huudosta huolen piti. Totuttu tapa, toinen luonto, ja minkäpä sitä luonnolleen mahtaa. Permistä lähdettyä pidetään meistä jo tarkempaa vaaria, huudetaan oikein nimeltä, päälukuun ei nähtävästi enää luoteta. Permiläinen aliupseeri asettuu mahtavaan asentoon vaunun päähän ja huutaa jokaisen vuorostaan luoksensa. Toimitus tapahtuu kerran päivässä, väliin useamminkin. Kysymykset ovat seuraavat: — Mikä on sukunimesi? — Etunimi? — Isännimi? — Minne menossa? — Mistä? — Onko kruunun tavaroita? Ja lopuksi: "stupai", mene matkaasi! Minun nimeäni ei hän osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski; jotain siis puolalaiselta haiskahtavaa. Hän kiroilee niin rumasti kuin vain venäjäksi voi kiroilla, ja koettaa tökeröllä komentavaisuudella ylläpitää arvokkuutta. Koko muu vartijasto koettaa seurata päällikkönsä esimerkkiä ja olla mahdollisimman hävytön. Tavarat tutkii se tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä sattuu miellyttämään, yrittääpä vielä repiä vaatteenikin, kun epäilee niihin olevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä saavat toverit mokoman puuhan estetyksi. Niin, nyt onkin meillä vaunussa jo oikeita tovereita, valtiollisia. He ovat tulleet Vjatkasta meidän vaunuumme, heitä on kaikkiaan yhdeksän, kuusi sosialidemokraattisen Puoluetoimikunnan jäsentä Pietarista ja kolme Kronstadtin matruusia. Kaikki ovat he istuneet vankilassa melkein vuoden ja iloitsevat kuin lapset päästyään edes jonkunlaisiin muuttuneisiin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen karkoitukseen; sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, jonka vuoksi tämä tuomio heidän mielestään on erityisen lievä. Riemuissaan ovat pojat, eivätkä sano viipyvänsä kauaa karkoituspaikalla. Joko tulee vallankumous heidät vapauttamaan tai sitten sodan loputtua karkaavat ulkomaille. Yksi heistä puhuu saksaa. Hänen kanssaan luistaa juttu hyvin. Pitkiä öitä lyhennetään keskustelulla sikaarinsauhun renkaina kierrellessä. Ehditään siinä kahlata ummet ja lammet monien pitkien päivien ja vielä pitempien öitten vaihdellessa. Eräs Pietarin komitean jäsen, Kusnetsov, ryhtyy hiljaisena yön hetkenä, jolloin kaikki valvovat ja vartijasotamiehetkin seisovat vaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu kauan ja lämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennenkuin saksaa taitava toveri on ehtinyt minulle ne likipitäin tulkita, mutta aavistan äänen sävystä ja kuulijain vakavista ilmeistä puheen sisällön. Olen kuullut monta vaikuttavaa puhetta ja nähnyt monta puhujaa, mutta ei ole vielä kukaan tehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin tuo vankka, paljaspäinen, silmälasinen puhuja vangin vaatteissa — kaikki yhdeksän olivat ruunun puvussa — yöllisessä vankivaunussa. Hän kuvailee Venäjää, jota hän nimittää aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei kansa itse nouse ohjaksiin. Hänellä on kumminkin luja usko oikeuden voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan. Hän puhuu kauan ja kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu heihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan osansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä. Mutta tuskin on puhuja lopettanut, kun he jo taas ovat entisensä laisia, tylyjä ja raakoja. Yhdellä agitationipuheella ei heitä paranneta. Ainoa ilahuttava poikkeus koko loppumatkalla on muuan Omskista lähtenyt nuori sotilas, nähtävästi sivistynyt puolalainen. Hän kohtelee vankeja hyvin ja koettaa olla kaikin tavoin avuksi. Hän puhuu saksaa, jonka vuoksi toverinsa kutsuvat häntä saksalaiseksi. Näköjään on hänen ja toisten välillä ylipääsemätön juopa; välit ovat niin kireät, että toisinaan tahtoo syntyä tappelu. Tjumenissa poistuvat saksalainen konttoristi ja mylläri. Minä olin juuri siihen aikaan sairaana, toisen kerran matkan kuluessa. Täi oli tullut takkiin, kuten Hämeenlinnan lääninvankilan vahtimestari oli ennustanut, jo kohta vankivaunuun tultua. Nyt niitä oli jo vilinänään, eikä ihmekään, sillä vaunu tuntui olevan näitä ruunun syöttiläitä tulvillaan. Muistan erään vanhan ukon, jonka selkä oli niin täynnä mainittuja otuksia, ettei kankaan väriä eroittanut. Sairautta oli jo kestänyt monta päivää, nyt oli se paranemassa. Aamulla Tjumenista lähdön jälkeen tunsin itseni koko virkeäksi. Silloin saapui luokseni muuan hammaslääkäri, josta myöhemmin tuli minun — rahattoman ja ruuattoman — hyvä henkeni. Hän oli kuullut Irkutskiin matkustavilta sosialidemokraateilta, että vaunussa oli suomalaisiakin, eikä malttanut olla heti tulematta tekemään tuttavuutta. Minä tarjosin hänelle sikaarin, ja tämä oli niin suuri tapaus hänen vankivaunu- ja vankilaelämässään, että hän vielä parin vuoden perästä tavatessamme siitä puhui. Hän kulki pitkän tovin edestakaisin vaunussa, ennenkuin raatsi sikaaria sytyttää. Hammaslääkäri oli virunut neljä viikkoa Tjumenin vankilassa. Hänet oli karkoitettu Tobolskin kuvernementtiin, mutta kuvernööri ei ollut ottanut vastaan, vaan lähettänyt lopulta naapurikuvernementtiin, Tomskiin. Muuten eivät hänen asiansa tainneet olla niinkään huonot, sillä hänellä oli ainakin ruokaa, jopa tupakkaakin aivan riittävästi. Vaimonsa nimittäin matkusti mukana, tietenkin vapaana, ja toimitti hänelle jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa kaikkea hyvää. Sama oli laita yhdeksän pietarilaisen. Erään heistä vaimo piti ruuassa koko seurueen. Monta kertaa katselin himokkain silmin heidän ruokiaan ja minussa heräsi melkein peto. Ainakin olisin lopulta ollut valmis varkaisiin, mutta sairastuin parahiksi, ja niin jäi synti tekemättä. Omskiin saavuin vielä niin heikossa kunnossa, että olisi ollut tarpeen päästä hevoseen. Hevoskyytiä ei kuitenkaan "pistouvattu", ja niin piti laahustaa jalkaisin kahden miehen välissä yhdeksän virstan pituinen matka asemalta vankilaan. Läpi koko kaupungin kulki surullinen saattue, etunenässä vanginpukuiset pietarilaiset y.m. matkan varrelta kertyneet raudoissa ja me muut "vapaammat" jälessä. Kaupunkilaiset eivät sentään sen pahemmin töllistelleet, luultavasti olivat tottuneet sellaisiin kulkueisiin. Joku ulkokullattu poroporvari-fariseus sentään pysähtyi ja teki ristinmerkin. Ehkä löi hän rintoihinsa ja sanoi: minä kiitän sinua Isakin ja Jakobin jumala, etten ole yksi heistä! Heräsi siinä sähköllä valaistuja katuja kulkiessa ajatus, että saisipa elää tällaisessa kaupungissa, niin kestäisi mielellään karkoituksenkin. Oikein kävivät kateeksi itävaltalaiset sotavangit, jotka ilman vartijaa vapaina kaduilla käyskentelivät. Heidät oli otettu vangiksi ase kädessä, meidät koottu rauhallisista majoistamme ja työmme äärestä, mutta nähtävästi me olimme vaarallisempia. Ja mitä varten tuo yhdeksän virstan vaellus? Viettääksemme muutaman tunnin, syvimmän yön, Omskin vankilassa, sillä ei ollut vielä aamu ehtinyt valjeta, kun me jo olimme matkalla takaisin asemalle. Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla asemalla muutama tunti liikaa? Lojuimmehan me siellä sittenkin melkein koko seuraavan päivän. Mutta ne reklementit, — niitä on Venäjällä paljon ja nurinkurisia. Aamulla pääsin sentään matkalaukkujen päälle hevoseen, kun tekeydyin ontuvaksi, mutta pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Minä palelin ankarasti ja kuume kohosi taas, mutta mitäpä puhua tällaisista ikävistä asioista... Omskista olisin saanut hammaslääkärin pussista syödäkseni kuinka paljo tahansa ja oikein maukkaita aineita, mutta ei maittanut — ja se oli pahempikin juttu. Yhdennentoista päivän iltana Pietarista lähdön jälkeen saavuimme Tomskiin. Taas pitkä kävelymatka asemalta vankilaan. Tulimme perille, mikä missäkin kunnossa, mutta kaikki tyytyväisinä, sillä lähenimme matkamme määrää ja pääsimme vankilaan oikein vakinaisemmin. Vankivaunun perästä on sekin lohdutus. V. Tomskin vankilassa. Tomskissa oli vastaanottotarkastus verrattain lievä, se tuntui ennustavan hyvää. Ilo loppui kumminkin lyhyeen, kun minut parin, kolmen toverin kanssa teljettiin koppiin, jossa oli viisikymmentäyhdeksän asukasta. Koppi oli kauhean pieni ja tuollainen lauma miehiä, kaikki rikollisia, nähtävästi juuri parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Siinä oli miestä vaikka minkänäköistä, yhteensä toistakymmentä eri kansallisuutta, joukossa kiinalaisia, tatareja, kalmukkeja, kirgiisejä, ostjakkeja, mustalaisia. Kohta tuodaan sisään illallinen. Sen päältä syntyy navakka tappelu, jonka aikana me vastatulleet jäämme päältäkatsojiksi, vaikka vaarassa olemme sittenkin saada päihimme. Jokaisen aterian päällisiä syntyi muuten samallainen nujakka. Minun vatsaani kurni nälkä, mutta nähdessäni, millaista ruoka oli, ei tehnyt mieli mennä joukkoon. Miehiä oli kuuteenkymmeneen, mutta ruoka tuotiin koppiin kolmessa astiassa. Ei siinä siis ilman tappelua saanutkaan lusikkaansa kuppiin. Lika on kopissa aivan armoton, kaikki tekevät luonnolliset tarpeensa aivan silmien edessä, eikä minun tarvitse huomauttaa, millä tavoin se vaikuttaa pienen kopin ilmaan. Kopissa ei sovi istumaan — pitkälleen heittäytymisestä puhumattakaan —, ensi kerran makaan eli paremminkin torkun seisoallani seinää vasten. Tavaroitaan täytyy vartioida huolella, muuten joutuvat ne tullattaviksi — ja joutuivat ne sittenkin kaikesta huolimatta. Monta kapistusta hävisi tässä kopissa jäljettömiin, eikä siinä ollut varaa peräänkysyä, olisi saattanut saada vielä selkäänsä. Kopissa on "vanhin", — jollainen muuten on jokaisessa venäläisessä yhteiskopissa, — tavallinen vanki hänkin, ehkä jollakin tavoin kunnostautunut vankilan päällystön silmissä. Hänen pitäisi olla kopissa jonkunlaisena järjestysmiehenä, mutta hän näkyy käsittävän tehtävänsä sangen omaperäisesti, koskapa on aina ensimäisenä miehenä tappelemassa. Hän on liikemieskin. Jokaisessa vankilassa annetaan erinäisiä viranomaisille kirjoitettavia anomuksia varten valmiita kaavoja, joista anomus syntyy verrattain vähällä vaivalla. Näitä kaavakkeita jaetaan ilmaiseksi, mutta "vanhin", jonka tehtävänä jakaminen on, ottaa niistä maksun. Mitään taksaa ei hänellä ole, vaan saa jokainen maksaa varallisuussuhteittensa mukaan. Sivutoimena on hänellä varastaminen. "Vanhin" on tottunut istuja, hän on hyvin selvillä kaikista talon tavoista ja käyttää aikansa vaatimattoman pääoman kokoamiseen. Ennen on hän pitänyt viinakauppaakin, mutta nyt on siitä tullut loppu, sillä tavaraa ei luovuteta jälleenmyyjille. Hän suojelee omaisuuttaan suurella huolella, makaa aina sukka jalassa ja kukkaro sukassa. Mutta sukastakin, kuulemma, voidaan varastaa. Se oli perikuvallinen rikolliskoppi, jossa me vietimme seisovillamme kokonaisen vuorokauden. Seuraavana aamuna pääsi jo yksi meistä toiseen asuntoon, mutta vasta illalla tuli meidän toisten vuoro. Kolmannessa kerroksessa olivat valtiolliset saaneet kuulla että alhaalla varkaitten parissa on muutamia heidän tovereitaan ja vaatineet meidän vapauttamistamme mokomasta ryöväriluolasta. Illalla myöhään avautui ovi ja me astuimme ulos varkaitten suureksi suruksi, sillä meiltä olisi vielä löytynyt koko lailla varastamista. Jos entistä menoa olisi jatkunut, olisimme pian väsyneet ja saaneet sanoa lopuillekin tavaroillemme ikuiset hyvästit. Uudessa kopissa on olo siedettävämpi. Sekään ei kyllä ole suuruudella pilattu ja on siinäkin viisineljättä miestä, mutta siivottomuus ei ole niin silmäänpistävä. Siellä on ainakin kuusi valtiollista ynnä senlisäksi muita kunnon ihmisiä, ennen mainittu hammaslääkäri ja eräs saksalainen insinööri, — sanoo olevansa Kruppin asetehtaiden agentti —, jolla on palvelijakin mukanaan, hänkin karkoitettu, muuan saksalainen nuorukainen. Nuori mies hoitaa insinöörin taloutta, tekee ostokset, pitää huolen puhtaista vaatteista, hammasvesistä j.n.e. Vihollisvaltain alamaisilla on muuten paljo vapaampaa kuin meillä, heidän tavaroitaan ei juuri koskaan tarkasteta, korkeintaan kysytään vain aseita. Rahanpuutekaan ei insinööriä vaivaa. Kerran vetäisi hän paidankauluksestaan satalappusen ja lähetti palvelijansa ostoksille vankilan puotiin. Sellainenkin laitos useissa Venäjän vankiloissa on, eikä hullumpi olekaan, vaikka hinnoista helposti huomaa, ettei sen puodin tarvitse kilpailua pelätä. Kopissamme yleensä vallitsi sopuja rauha. Kolme puolalaista huligaania, jotka alituiseen pelasivat korttia, vain silloin tällöin nostivat tappelun, kun eivät muulla keinoin saaneet asioitansa selviksi. Heitä ensin varoitettiin aivan lainmukaisesti kolme kertaa kuuluvalla äänellä, ja kun ei siitä ollut apua, annettiin pojille oikein "komppanian polska", jonka jälkeen he viettivät hiljaista ja säädyllistä elämää. "Vanhimpana" siinäkin kopissa oli voro — sellaista luottamustointa ei valtiollisille uskotakaan —, mutta hän ei ollut pikkumainen ja pelkäsi valtiollisia. Hänessä oli parturin vikaa, ja hän siivoili linkkuveitsellä meidän enemmän tai vähemmän ruokottomia naamojamme. Tyypillisin kaikista koppimme asukkaista oli muuan ammattirosvo Varsovasta. Hänellä oli aito puolalainen nimi, jonka kaikkia kerakkeita venäläisetkään eivät voineet irvistämättä lausua, ja kimakka naisen ääni. Joskus iltahetkinä huvitti hän seuraa kertomalla ammattisalaisuuksiaan. Hänen erikoisalansa oli ollut naiseksi pukeutuneena pyydystellä ja puhdistaa juopuneita upseereja. Parikymmentä kertaa oli hän istunut telkien takana, vaikkei ollut vielä kovinkaan vanha, mutta vitsa oli väännetty nuorena, eikä Venäjällä varkaita koskaan kauaa linnassa pidetä. Tämä samainen herra myöhemmin Narymissa tuli hulluksi — tai lieneekö tekeytynyt? —, otti nimekseen Nina Petrovna, pukeutui naisen vaatteisiin ja vietti häitä jonkun suurisukuisen sulhon kanssa, kunnes viranomaiset lähettivät hänet Tomskiin mielisairaalaan. Pian hän sieltäkin palasi ja hävisi sittemmin näköpiiristäni. Oli meillä siellä pari oikein alkuperäistä Israelinlastakin, jotka kolme kertaa päivässä pitivät oikein perusteellisen jumalanpalveluksen, kummallakin kamalan kirjava viitta hartioillaan. Välillä hoitelivat he kirjevaihtoaan pyydellen vähänväliä "ein Buch Papier". Minne lieneekin niin usein kertynyt kirjoittelemista? Sitten siellä oli meidän joukossamme muuan vanha ukko, joka ei koskaan lähtenyt kävelylle, sillä hän oli vanhuuden heikko ja vaivaloisesti pysyi jaloillaan. Vakoilemisesta epäiltynä oli hänet sentään karkoitettu, vaikka tulikin usein mieleen ajatus, että kovin on sitten kehuttu saksalainen vakoilu huonosti järjestetty, jos tuommoisiakin täytyy apuna käyttää. Tämä ukko kertoi äitinsä, jonka nimi oli ollut Grönroos, olleen kotoisin Turusta, ja kehui ukko itsekin lapsuudessaan osanneensa ruotsia. Nyttemmin oli hän lapsuutensa ruotsin unohtanut niin perinpohjin, ettei muistanut muuta kuin "min skål, din skål och alla vackra flickors skål" sekä muutamia säkeitä "sjung om studentens lyckliga dar", jota sanoi äitinsä usein laulaneen. Tässä uudessa kopissa kuluu aika sangen hyvin. Siellä saan minä ensimäisen järkiperäisen opetuksen venäjänkielessä ja kaksiviikkoisen kurssin jälkeen alan solkata jokapäiväisiä sanoja koko hyvin. Jotkut taitavat saksaa ja heidän kanssaan kulkee juttu väliaikoina aika vilkkaasti. Kaikkien mieltä kiinnittää sotakysymys ja jokainen on utelias tietämään, miten meidän maassamme sotaan suhtaudutaan, minkä sotivan vallan puolella on meidän myötätuntomme. Minä selitän, etten voi antaa tarkkaa kuvaa näistä asioista, koska olen istunut jokseenkin sodan alusta saakka vankilassa, enkä nähnyt edes sanomalehteä, mutta oman harkintani mukaan eri valtiollisten ryhmien mielipiteitä koetan selittää ja uskon osaavani verrattain lähelle totuutta. Muutamat ovat käyneet Suomessa ja kertoilevat vilkkaalla tavallaan muistelmia maastamme. Kaikki ovat siihen kovasti ihastuneita, mutta näistä asioista mahdollisesti tuonnempana. Tomskin vankilassa oli olo verrattain vapaata. Melkein koska hyvänsä pääsi käytävään kävelylle, saipa pistäytyä naapurikoppiin vieraisillekin. Pari kertaa kävin erään valtiollisista syistä vuoden vankeusrangaistusta kärsivän lääkärin sellissä alakerrassa. Tämä tohtori oli luultavasti sangen lievä valtiollinen, koskapa hänen oli onnistunut voittaa koko vankilan päällystön jakamaton suosio. Hänen koppinsa muistutti enemmän hienon herrasmiehen työhuonetta kuin vankilan koppia. Se oli kalustettu huolella ja maulla, ja tohtorilla oli oma palvelijansa. Itse pukeutui hän erinomaisen hienosti ja kulki aina parta huolellisesti ajeltuna ja viikset käherrettyinä. Häntä sanottiin miljoonanomistajaksi ja ehkäpä tämä seikka selittääkin hänen suosionsa vankilassa. Rahalla kyllä sellaisessakin paikassa saa mitä tahansa, vieläpä niin paljon vapauttakin kuin suinkin vain mahdollista. Vartijan kautta saa pientä vaivanpalkkiota vastaan sanomalehtiä. Tomskilaisissa lehdissä näin minä uutisia itsestäni. Niissä tosin kerrottiin, että olin saapunut Pietariin, vaikka minä itse asiassa silloin jo olin istunut kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkun päivän perästä tiesivät samat lehdet minun saapuneen Tomskiin Jos uutiset olisivat pitäneet paikkansa, olisi minun täytynyt Pietarin ja Tomskin väli matkustaa lentokoneella. Venäläiset toverit lukivat Tomskissa ahkerasti. Vankilan kirjastossa löytyi koko joukko arvokkaita teoksia. Eräällä oli kädessään Hauptmannin kootut teokset, toinen tutki Lassallea, kolmas Kautskya j.n.e. Minä en voinut olla ihmettelemättä, että siperialaisessa vankilassa saattaa löytyä tuollaisia kirjoja, mutta naapurit huomauttivat, että vankiloissa niitä juuri onkin, muualta sellaiset kirjat vaarallisina takavarikoidaan. Venäjällä ei kukaan tiedä, mikä kirja on takavarikkoon otettava, mikä luvallinen. Jokainen santarmi ja poliisi ottaa sen, mikä ei häntä miellytä. Muistuu tässä mieleeni muuan Leo Deutschin juttu. Kerran vankilaan joutuessaan oli hän pyytänyt sisäasiainministeriltä lupaa saada ottaa mukaansa Marxin "Kapitaalin". Silloin oli ministeri kysynyt: — Mitäs se Deutsch meinaa, kun aikoo ottaa mukaansa vieraan kapitaalin? Marx-suku on Venäjällä tunnettu kauppiassuku... Mutta monissa vankiloissa on Marxin "Pääoma", samoinkuin monia muitakin arvokkaita kirjoja. Valtiolliset selittävät tämän ilmiön. Useimmat valtiolliset vangit haluavat vankilaan tuoda mieleistänsä luettavaa. Se heille sallitaan, mutta takaisin ei vankilasta kirjoja anneta, vaan liitetään ne vankilan kirjastoon. Ruoka vankilassa oli kehno, mutta täytyi siihenkin tyytyä, sillä luonto vaati omansa, ja sairaudestani olin täydellisesti toipunut. Oli otettava käytäntöön erään naapurin neuvo: "kunnon sialle kaikki kelpaa". Joskus oli kiiskisoppaa, se tahtoi jäädä koskematta, ja vastaan pani likainen lihakokkarekin sopassa, mutta nieltiin sekin hengen pitimiksi. Kerran kävelyllä näimme lihakuorman. Liha oli hirveän näköistä, luultavasti mädäntynyttä. Kulki koira kuorman luokse, haistoi ja — meni tiehensä. Muuan koppitoveri tuli luokseni ja huomautti: katsokaa, koiralle ei kelpaa, mutta meidän täytyy syödä, totta kyllä, meillä onkin huonompi hajuaisti. Ruokahalua ei ollut omansa lisäämään se seikka, että keittiö ja astiain pesupaikka olivat käymälän välittömässä yhteydessä. Joskus ikimuistoisina aikoina oli siinä välillä luultavasti ollut seinä, mutta sen oli ajan hammas järsinyt, eikä ollut tullut suottapäiten uutta rustatuksi. Jonkun ajan perästä koitti sentään parempi aika ruokapuolen suhteen. Hammaslääkäri alkoi taas saada vaimoltaan eväitä. Hän oli hyvä mies ja antoi lähimäiselleenkin. Paljo ei toki hennonut vieraan tavaraa ottaa, mutta aina sentään pahimpaan nälkäänsä. Tupakantuskaa autettiin mahorkalla, jota oli useammalla, ja väliin saatiin hammastohtorilta oikein paperossikin. Sokeria ja teetä oli jokaisella ja auliisti he niitäkin puutteenalaisille jakelivat. Kävelyllä sai nähdä aina kerrallaan enempi väkeä. Siellä oli lättiläinen Karl Petrovitsh, joka tulkitsi minun ja erään sotilaanpuvussa kulkevan sosialidemokraatin välisiä keskusteluja. Tämä viimemainittu oli ollut puolitoista kuukautta kasarmissa mobilisoituna, ja sitten yhtenä kauniina päivänä lähetetty Siperiaan niine hynttyineen. Siellä käyskenteli muuan reserviluutnantti, joka viime aikoina oli toiminut sanomalehtimiehenä Kievissä, vänrikki ja nuori kimnasisti, joka vapaaehtoisesti seurasi karkoitettua äitiään kautta vankiloiden. Siellä eräs paksu juutalainen komersantti vilautti minulle Suomen viisimarkkasta — tervehdys kaukaisesta kotimaasta. Siellä oli kunnon umanilainen kauppias Werner, jonka ainoa vika oli se, että hänen isänsä oli Saksassa syntynyt ja että kotikaupungissa oli hänen asekauppansa venäläinen sotaväki ryöstänyt tehden hänestä, rikkaasta miehestä, melkein keppikerjäläisen. Siellä astuskeli asemapäällikkö, jonka rouvan hattupiirustusta santarmit olivat pitäneet sotasuunnitelmana, ja monta muuta. Komeaturkkisen saksalaisen herran rinnalla kulki köyhä työmies ohkaisissa tamineissaan. Ei ollut siellä säätyeroa, eikä puuttunut Babelin kieltensekoitusta. Siellä Tomskin vankilassa minä vietin jouluni ilman kuusia ja kynttilöitä, enkä aavistanut, että samallaisia tulee vielä kaksi perästä. Uudenvuodenaattona (u. l.) lähetettiin kaksiviikkoisen oleskelun perästä Tomskista edelleen. Minä olin koko ajan pelännyt, että joudun johonkin varkaiden seuraan, mutta onneksi ei niin käynyt. Samasta kopista seurasi mukanani kolme valtiollista ja hammaslääkäri, naapurikopista edellämainittu Werner y.m., joten minulla oli siis ihmisiäkin mukanani. VI. Tomskista Narymiin Vankila oli vankivaunun perästä ollut toivottu levähdyspaikka, mutta kyllästyyhän sitä rusinasoppaankin. Kahden viikon kuluttua halutti jo taas toista kyytiä. Syöpäläiset ahdistivat vankilassa niin, että nahka oli verillä. Toivoi pääsevänsä raittiimpaan ilmaan, missä ei tarvitsisi nähdä joka aamu pitkiä rivejä miehiä paita kourassa tarkkoina kuin aarteenhakijat. Ja kyllä me lopulta raitista ilmaa saimmekin melkein yli tarpeen. Meitä oli yksikolmatta miestä, kun me Uudenvuodenaattona marssimme pitkin Tomskin katuja isprawnikan konttoriin. Me olimme kaikki tottuneet ankaraan vartioimiseen ja senvuoksi tunsimme itsemme nyt yhden ainoan urjadnikan (maalaispoliisin) saattamina melkoisen vapaiksi. Urjadnikka käveli pitkän matkan päässä, eikä liioin häirinnyt meitä tungettelevaisuudellaan — mitäpä hän, kun oli yksin yhtäkolmatta vastaan. Jotkut pujahtelivat siinä matkan varrella puotiin ostoksille, enkä malttanut minäkään olla seuraamatta esimerkkiä, vaikkei minulla ollut kopeekkaakaan rahaa, mutta olihan se sittenkin niin komeaa oikein omana miehenään käväistä puodissa, jollei muuta, niin ainakin katselemassa toisten ostoksia. Sitä muuttuu väliin aikuinen mieskin lapseksi uudestaan! Vankilassa oli taas ollut tavanmukainen mahdoton kiire toimittaa meidät taipaleelle. Samoin aluksi isprawnikan luona kiirehdittiin ja touhuttiin, vaikka me siinä talossa saimme viettää kokonaisen päivän, aamusta iltaan. Itse herra isprawnikka suvaitsi saapua vasta tuossa yhden korvissa, vaikka hänen virkatuntinsa piti alkaa kymmeneltä, mutta venäläisen taantumusajan virkamiehen ei sopinut olla täsmällinen, ettei vain "respekti" olisi hävinnyt. Kansa saa odottaa ja karkoitetut samoin. Lopulta, päivän iltahämäräksi kääntyessä, kutsuttiin meidät kansliahuoneisiin. Sinne mennessämme ei meillä kellään ollut varmaa tietoa, minne me mahdamme joutua. Poliisiputkan seinään oli muuan pari päivää ennen vankilasta lähtenyt toveri piirtänyt seuraavan "jälkisäädöksen": "meidät lähetettiin Ilinoon, seuraava 'partia' tulee mahdollisesti myös sinne". Me olimme tiettävästi seuraava "partia". Ilinoonko mekin? Kellään ei ollut aavistustakaan, mikä se sellainen Ilino on, missä päin ja miten pitkänmatkan takana, mutta siellä oli jo tovereita, ja sekin oli koko suuri lohdutus. Kansliassa kirjoitutettiin nimi puoleen tusinaan paperiin, joiden sisällöstä minulla ei vielä tänäkään päivänä ole käsitystä, eikä liene kanssamatkustajillanikaan, sillä aikaa ei annettu noihin asiakirjoihin tutustumiseen. Jotkut joukostamme saivat vaaterahaa 18 rpl. 43 kop. ja poistuivat kaupungille ostoksille. Jonkun ajan kuluttua palasivat he sieltä komeisiin turkkeihin käärittynä — siihen aikaan sai Tomskissa 12—13 ruplalla muhkean lampaan tai poronnahkaturkin. Minä ja muutamat muut jäimme ilman ja isprawnikka ajoi meidät ulos, kun menimme rahaa vaatimaan, vaikka me olimme kuitanneet summan, samalla kuin olimme kirjoittaneet toistenkin "dokumenttien" alle. Sitten luettiin meille pitkä jono pykälöitä, joissa kuulemma selvitettiin meidän velvollisuuksiamme ja oike... — jaa, tosiaankin, oikeuksista ei muistettu mainita mitään — ja teroitettiin päähämme, että isprawnikka on meidän päällikkömme niin kauan kuin "valtiollista epäluotettavaisuuttamme" kestää. Lopuksi julistettiin, että asemapaikaksemme on määrätty Ilinon kirkonkylä, jonne on Tomskista matkaa siinä viidensadan virstan vaiheilla. Seinään ”jälkisäädöksensä” kirjoittanut toveri oli siis aavistanut oikein. Vihdoinkin, tehtyämme lähtöä täsmälleen puoli vuorokautta, pääsemme illan kuutamossa matkalle. Aluksi meitä sijoitetaan kuusi henkeä isoon, kahden hevosen vetämään rekeen. Sitä komeutta kestää kumminkin vain kaksitoista virstaa, seuraavalle asemalle, jossa yövytään. Pakkanen oli jo illalla koko navakka, yöllä oli se vielä kiihtynyt, niin että aamulla oli jo 40° Reaumuria (50° C). Käärin tiukemmin ympärilleni vanginviitan, joka minulle oli toisten hartaitten pyyntöjen johdosta Tomskissa luovutettu, ja painaudun rekeen. Ei ole siinä kovin häävi istua, mutta ei maitakaan istuminen liioin, sillä pakkanen ei anna rauhaa. Täytyy tuontuostakin nousta juoksemaan reen perässä lämpimikseen. Sellaista juoksua se sitten oli melkein koko viidensadan virstan taival, mutta niin minä säilyinkin melkein paremmin kuin monet "turkkilaiset", jotka kankeilta pukimiltaan eivät kyenneet tekemään samaa temppua ja valittelivat pysähdyspaikoissa jalkojaan. Kolmannella pysähdysasemalla olin minä tunkenut päälleni kaikki vaatteet, mitä suinkin oli mukanani, ja joka kerta yökortteerissa nyljin minä toisten vilpittömäksi iloksi, kuin klowni sirkuksessa, senkin seitsemän nahkaa. Koko ajan — yhdeksän vuorokautta — pysyi pakkanen yhtä ankarana, ja kovaa se oli, koskapa otti jalkoihin, vaikka minulla oli viisi paria sukkia ja saappaitten päälle vielä neulottu säkki, jonka toverit minulle eräässä yökortteerissa ostivat. Paleltuneita neniä ja poskipäitä oli paljo, jokaisessa pysähdyspaikassa lisääntyi laastaroitujen naamojen luku. Niin oli monen naamataulu — minunkin — kirjava kuin pakanamaan kartta. Ihmeellisesti sitä ihminen kaikkeen tottuu. Aluksi tuntuu vallan mahdottomalta ajatellakaan koskaan ehjin nahoin suoriutuvansa viidensadan virstan hevosmatkasta, sillä semmoisiin ei Suomessa ole tottunut. Meillä jo parinkymmenenkin kilometrin hevosmatkaa nureksitaan. Ensimäinen "asemaväli", 12 virstaa, tuntuu ijäisyydeltä, ja kuullessaan, että seuraava on puolta pitempi, kuvittelee sen kestävän tuomiopäivään saakka. Ja kyllä se kestääkin, jollei nyt aivan sinne saakka, niin ainakin hyvin lähelle. Aluksi ei muuten reen perässä juokseminenkaan ole kovin hauskaa puuhaa, mutta siihenkin perehtyy, ja lopulta ravaa kuin marathonjuoksija. Tomskista, kuten sanottu, lähdettiin oikein parilla ja suurella reellä, joka kaikesta huolimatta kuudelle matkalaiselle ja kyytimiehelle oli liian ahdas, mutta seuraavalla asemalla pistettiin puikkoihin jo yksi hevonen ja samaa jatkui sitten matkan loppuun saakka. Muutenkaan ei matkanteko ollut varsin ihanteellista, ahtaaseen työrekeen sijoitettu kolme henkeä, ei siinä liian mukavasti istunut. Muutamilla asemilla olivat vielä rekiinsä jostain ihmeestä keksineet niin pieniä koreja, ettei kolme miestä niissä tahtonut mitenkään pysyä. Ylipäänsä ovat reet Siperiassa varustetut suojasiivillä, mikä sikäläisiin teihin nähden onkin vallan välttämätöntä, mutta korireet tavallisesti olivat ilman, joten kaiken muun hyvän lisäksi sai joka sadan metrin päästä pyörähtää kelpo kuperkeikan lumikinokseen. Tällainen sukelteleminen on paukkuvassa pakkasessa vähemmän miellyttävää. Parin päivän perästä sujuu matkustaminen kuitenkin jo koko hyvin. Kuperkeikat eivät enää merkitse mitään, eikä lainkaan ihmettele, vaikka tapaakin itsensä metsästä halkopinon vierestä. Suurin osa matkueen hevosia on nimittäin ilman ajajaa, se on Siperiassa tavallista. Tällainen kuskiton hevonen on ennen käynyt halkopinolla ja tien tuntien katsoo sopivaksi poiketa lyhemmälle tielle. Täytyy tarttua ohjaksiin ja hetken päästä ajetaan taas laajemmalle ladulle ja tavataan huhuilevat kyytimiehet. Kun hevoset juoksivat valtoinaan toinen toisensa perässä, tökkäsi aisanpää sangen usein etumaisessa reessä istujia selkään. Aivan täytyy ihmetellä, ettei kertaakaan mennyt pääkuoresta sisään. Ainoa, joka koko seurueesta ajoi reilusti, oli urjadnikka. Hänellä oli aina kolmivaljakko ja komea reki, jossa hän lojui väliin aivan poikkiteloin. Meidän joukossamme oli sentään sivistyneitäkin ihmisiä, ja kävipä kateeksi tuo tyhmä mies, joka ei osannut kirjoittaa muuta kuin häthätää nimensä, tuskin sitäkään oikein. Tällaisissa oloissa odottaa aina jännityksellä kylää. Vaikka nuhjottaakin reessä umpisokkelossa, tuntee kylään saapumisen jo muutamia päiviä matkustettuaan — niin sanoakseni — ruumiissaan. Reki alkaa omituisesti täristä, se on pettämätön merkki. Jokaisen kylän lähettyvillä ja kylän raitilla on nimittäin tavattoman suuret määrät jäätyneitä hevosenkakkaroita, joitten ylitse liukuessaan reki antaa istujalleen varman enteen kylän lähestymisestä. Matkatoveritkin ovat nähtävästi tehneet saman havainnon, sillä huudahdus: kylä! ilmaisee, että hekin _tuntevat_ kylään tulon. Useimmiten ottavat asujamet meidät "etapilla" matkustavat suopeasti vastaan. He ovat tottuneet näkemään sellaisia matkalaisia, varsinkin juuri siihen aikaan. Joskus sentään pysyy ovi kolkutuksista huolimatta suljettuna, paitsi kylänvanhinten luona, joissa on varsinaiset asemapaikat ja joissa siis "viran puolesta" täytyy avata. Kaikki eivät kuitenkaan mahdu yhteen yökortteeriin, vaan täytyy matkue sijoittaa neljään, viiteen eri paikkaan. Välistä sattuu niinkin, että aluksi otetaan tylysti ja epäilevästi vastaan, mutta hetken kuluttua alkavat kalseat katseet lauhtua ja juttu juosta isäntäväen kanssa. Meidän edellämme oli kulkenut samallaisella kyydillä mustalaisjoukkue, jolle kelpasi vieras tavara, ja se oli pilannut meidänkin maineemme. Päivisin kokoontuu muutamille asemapaikoille runsaasti väkeä katsomaan saksalaisia, kuten he sanovat. Suuri on heidän ihmetyksensä, kun suurin osa "saksalaisista" puhuu puhtaasti heidän omaa kieltään. Yleensä ei asemapaikoilla ole paljoakaan tilaisuutta silmäillä ympärilleen. Päivisin vähän sulatellaan jäätyneitä jäseniä ja ryypätään teetä, ja kun hevosia on vaihdettu, painalletaan eteenpäin. Yöpaikkoihin tullaan taas niin myöhällä, ettei juuri, väsynyt kun on, tee mieli lähteä öiseen pakkaseen paikkoja katselemaan. Senverran kuitenkin ehtii ympärilleen silmäilemään, että yleiskäsityksen siperialaisesta kylästä saa. Siperiassa ei juuri koskaan tapaa yksinäisiä taloja, vaan ovat ihmiset kaikkialla ryhmittyneet kyliin. Ehkä se on tapahtunut osaksi luonnon ankaruuden vuoksi, mutta on siihen toinenkin tärkeämpi syy, nimittäin yhteinen elinkeinojen harjoittaminen, joka vieläkin on suureksi osaksi tapana. Pohjois-Siperiassa ovat kylät — suuremmat ainakin — aivan kuin yhteisestä sopimuksesta sijoitetut kolmenkymmenen virstan päähän toisistaan. Luultavasti ei niitä perustettaessa virstoja laskettu, otettiin vain sellainen välimatka, jonka hevonen hyvin yhdellä syötöllä juoksee — siihen viittaavat monet ostjakkien kielestä peräisin olevat nimitykset; vasta myöhemmin, hallinnon järjestelyn jälkeen, kun talonpoikiin ulotettiin kyytivelvollisuus, määrättiin kylänvälien virstamäärä enemmän tai vähemmän summamutikassa, sillä — niin väitetään — tähän päivään saakka ovat ainoastaan sudet välimatkat tarkalleen mitanneet. Kaikki siperialaiset kylät sijaitsevat aivan jokien rannoilla, mikä johtuu tietenkin siitä, että kalastus ammoisista ajoista on ollut pääelinkeinona. Vanhemmilla kylillä on melkein poikkeuksetta ostjakinkieliset nimet, kun taas myöhemmin perustetut ovat saaneet nimensä venäläisten perustajiensa mukaan, kuten esim. Kusmino (perustaja Kusmin), Lukabskoje (perustaja Lukawskoi) j.n.e. Ennen asuivatkin ostjakit koko Pohjois-Siperiaa, mutta venäläisen siirtolaisasutuksen tieltä siirtyivät he sittemmin kauemmaksi metsäseutuihin tai ylemmäksi jokivarsille, jossa asuvat "jurtissaan" (paimenmajoissaan), tullen vain tarpeen vaatiessa kyliin entisille asuinpaikoilleen. Siperialaiset kylät ovat kaikki melkein kuin saman asemakaavan mukaan rakennettuja. Niissä on yksi tai kaksi leveämpää raittia ja sitten muutamia eräänlaisia "poikkikatuja". Sama on laita talojen, nekin ovat aivan kuin samasta piirtimestä lähteneitä. Ainoa erotus on siinä, että suuremmissa kylissä löytyy jo kaksikerroksisiakin. Yhteisenä tunnusmerkkinä on nelitaitteinen lautakatto ja huonejärjestys, jonka mukaan ensimäisenä on pirtti ja sen perällä kamaripöksä. Suuremman kylän varakas talonpoika rakentaa sentään väliin kaksikin kamaria ja, jos talo on kaksikerroksinen, yläkertaan vielä pari erillistä huonetta, joihin usein johtaa aivan erikoinen sisäänkäytäväkin. Siperialaiselle järjestykselle tunnusmerkillistä on, että melkein jok'ainoassa talossa johtaa sama sisäänkäytävä asuinrakennukseen, talliin ja navettaan, sikäli kuin viimemainittuja nimityksiä voidaan käyttää, hevosten ja lehmien suojat kun ovat vain jonkunlaisia katollisia aitauksia ilman lämpimänpitäviä seiniä. Arvaa sen, minkälainen puhtaus tästä likeisestä yhteydestä ihmisten ja elukkain välillä on seurauksena. Pihamaa onkin tavallisesti aivan sietämätön likalätäkkö kesällä ja talvella oikea lantatunkio. Ihmiset vielä lisäävät osaltaan siivottomuutta, sillä yhdessäkään talossa ei ole käymälää. Haju on luonnollisesti sietämätön. Jos ei talon ulkopuoli vastaa siisteyden alkeellisimpiakaan vaatimuksia, niin ei sisällä ole sen kehuttavampaa. Pirtissä tai keittiössä — miksi häntä sanoisi — majailevat kanat talvella, ja siellä, missä sianhoitoa harjoitetaan, ovat siatkin kaukaloineen keittiön itseoikeutettuja vuokralaisia. Muutenkaan ei puhtaus ole häävi. Vaikkei Siperiassa luulisi olevan hirsien puutetta, sillä kylät ovat säännöllisesti rakennetut jokivarsilla olevien havupuupyörtänöitten vierille ja jonkun kilometrin päässä muutenkin aina havumetsää löytyy, ovat vain talojen ulkoseinät hirsistä, sisäseinät sensijaan yksinomaan laudoista. Yhdessä talossa saattaa väliin olla kolmekin isäntää, semminkin jos nämä ovat veljeksiä. Kylänraiteilla vallitsee myös tukeva siivottomuus. Hevoset ja lehmät kulkevat vapaasti niillä talvellakin, eivätkä tietysti voi olla varustamatta niitä asianomaisilla jätteillään. Keväällä lumen sulattua kaalataankin sitten hevos- ja lehmänlannassa polvia myöten. Likaisuutta omansa lisäämään on myös sellainen tapa, että liika lanta, kun se alkaa eläinaitauksien kattoa hipoa, vedetään jokivarsille keväisen tulvaveden huuhdeltavaksi. Siperian pohjoisosissa ei ole minkäänlaista maanviljelystä, joten tuolla maamiehen "kullalla" ei ole hituistakaan arvoa. Mutta jos sattuu niin hullusti, ettei tulva kohoakaan odotettuun korkeuteen, jäävät kasat rannalle odottamaan seuraavaa tulvaa tulevan vuoden aikana kertyneine lisineen. Lantaan muuten on siperialainen nähtävästi hyvin ihastunut. Vahingossakaan ei hän kuljeta sitä kovin kauaksi asunnostaan ja sillä hän vuoraa talonsa kivijalan syksyllä talvipakkasten varalle. Nämä huomiot saa toistaa jokaisessa kylässä, johon matkan varrella poiketaan, ja niitä poikettavia ehtii sellaisella taipaleella olla verrattain paljo. Tie seuraa koko matkan Ob-jokea tai sen sivuhaaraa Ketiä. Muutamin paikoin leviää joki useitten kilometrien laajuiseksi. Rannat kasvavat vain pientä lehtimetsää, ainoastaan aniharvoin tapaa silmä jokirannoilla havupuita, kuusia ja petäjiä, pienoisena pyörtänönä, ja vielä harvemmin sattuu matkamiehen katseen ulottuville sedripuumetsän, Siperian ylpeyden, tumma varjo. Joskus ikäänkuin sattumalta pujahtaa tie komeaan koivikkoon ja silloin heti palaa mieleen Suomen jäisenkirskava koivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti laulaa. Mutta tämä yhtäläisyyden tuoma tunnelma haihtuu pian, sillä tie solahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai laihaan lepikkoon. Monasti tuskin eroittaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata, sillä niin suuri on yhtäläisyys. Koko tuolla pitkällä taipaleella ei nimittäin katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai kukkulaa, vaan kaikkialla leviää yhtä tasainen aro, määrätön lumiaava. Jäämereltä suoraan puhaltava pohjoinen viima kirmaa aroa pitkin, kiidättäen edellään keveää pakkaslunta. Helposti sukeutuu tästä pohjatuulen leikistä täydellinen lumimyrsky, jonka valtaa eivät mäet ja metsät valtatien varsilla ole estämässä. Silloin on matkamiehen turvauduttava lähimpään kylään säänpitoon, sillä Siperian lumimyrskyjen kanssa ei ole leikkimistä. Niin, yhdeksän päivää vuoroin hevosten perässä ravattuani, vuoroin reessä värjötettyäni saavuin Ilinoon. Seurueesta oli lähes puolet tippunut matkan varrelle. Toiset olivat sairastuneet, toiset — niitten joukossa hammaslääkärikin — olivat isprawnikalta ostaneet karkoituspaikakseen Narymin alueen "keitaan", Kolpashewon kirkonkylän. Emme olleet koko matkalla liioin koettaneet arvailla, minkälainen tuleva asuinpaikkamme mahtoi olla. Pitkä vankeus ja "etappi" olivat hermomme siinä määrin tylsyttäneet, että meistä oli samantekevää, mihin päädymme, kunhan vain pääsisimme lepoon ja — saunaan. Pitkän matkan varrella oli näet mukaan tarrautunut niin monta kutsumatonta vierasta, että niistä oli mahdollista päästä täyteen pesäeroon ainoastaan "uudestisyntymisen" kautta saunanlöylyn suosiollisella avulla. Viisi entistä koppitoveria oli Ilinossa jo odottamassa. Aitovenäläisen tavan mukaan vaihdettiin suutelot, ja tuossa tuokiossa istuimme höyryävän tuliais-teen ääressä. Ennen saapuneet olivat jo ehtineet majoittua, ja seuraavana aamuna oli minutkin järjestetty kahden toverin, armenialaisen ja grusialaisen, kanssa yhteen "boksiin". Siihen määrin ponnistuksia oli omituinen matka vaatinut, että minun heti uuteen kortteeriin päästyä oli turvauduttava vuoteeseen. Lepoa ei kuitenkaan suotu, sillä jo hyvissä ajoin seuraavana päivänä saapui vartijapoliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja että tämä tällä tavoin harhautunut "kolli" oli viipymättä palautettava "oikealle omistajalleen", s.t. s. Narymin pristaville. Mainitussa paikassa olimme me yöpyneet pari päivää sitten, mutta silloin ei minulle mainittu sanaakaan sinne jäämisestä. Mainitunlaiset erehdykset olivat muuten sangen tavallisia, saipa joku onneton välistä matkustaa parisataakin virstaa liikaa. Minä koetin osoittaa poliisille, ettei terveydellinen tilani ole tyydyttävä, enkä minä lainkaan ole itse halukas korjaamaan tätä erehdystä, vaan tyydyn aivan mielelläni tähänkin kylään, kunhan vain jätätte minut rauhaan. Mutta ei auttanut minun, eikä kunnollisesti venäjää taitavien toverienikaan puhe; poliisi oli itsepäinen ja sanoi, ettei hän voi ottaa vastuulleen minun sinne jäämistäni, vaan on hänen toimitettava minut Narymin pristaville vielä saman päivän kuluessa. Samalla lohdutti hän minua sillä tiedolla, että Narym on kaupunki ja siellä on sairashuonekin, niin että sopii paremmin potea. Onneksi oli saattajapoliisi kunnon mies ja onneksi me ajoimme parilla, joten minä saattajani hyvin peittämänä ja puolitolkuttomana reen pohjalla maaten en sanottavasti tuosta kolmenkymmenen virstan paluumatkasta kärsinyt, vaikka pakkasen sanottiin kohonneen 55° Reaumuria (Celsiusta noin 65°). Sen muistan, että ilmaa ei lainkaan voinut hengittää, se salpasi hengenkäynnin, täytyi maata peittojen alla hievahtamatta. Iltapimeässä saavuimme Narymiin, josta sitten oli tuleva minulle liki kaksivuotinen tyyssija. Kotvan aikaa myöhempään sain kuulla, että alkuperäisesti aiotun karkoituspaikan vaihdos oli tullut isprawnikalta postitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin Narymissa, vaikkei tämä ollut sitä hoksannut. Minä ihmettelin, mistä tämä vaihdos oli johtunut. Myöhemmin vasta huomasin, että levottomimmat ainekset siirreltiin vähitellen ulkokylistä Narymiin pristavin välittömän silmälläpidon alaisiksi. Olkoon miten tahansa, mutta syytä minulla ei ole moittia isprawnikan toimenpidettä. VII Määränpäässä. Aivan samallainen on näky, saapuipa Narymiin etelästä tai pohjoisesta, idästä tai lännestä. Joka suuntaan alkavat ensiksi näkyä kirkot, joita on kolme, kaksi kaupungissa ja yksi hautausmaalla, vaikka ne tietenkin eri ilmansuuntiin näkyvät hiukan eri järjestyksessä. Lähemmä tultua rupeavat häämöttämään aitosiperialaiset talorähjät. Missään suhteessa ei Narym eroa edelläkuvatuista siperialaisista kylistä. Sama tylsyys, elottomuus ja siivottomuus, vaikka Narymia kutsutaankin vaativaisesti kaupungiksi. Jostain vanhemmasta maantieteestä olen nähnyt, että Narymissa pitäisi olla tuhat asukasta. Ehkä on joskus ollutkin, mutta nykyään on "kaupungin" asukasluku huomattavasti pienempi ja pienenee vuosi vuodelta. Kaupunki-nimitys johtuu sangen varhaisilta ajoilta, jolloin lienee ollut aikomus tehdä Narymista Pohjois-Siperian kaupan keskus. Sellaista siitä ei kuitenkaan ole tullut, eikä tulekaan, sillä mitäpä merkitystä voi olla kaukaisen, puoliasumattoman kolkan kaupalla. Narym on tuomittu vähitellen kuihtumaan omaan mitättömyyteensä, jollei ehkä joskus kapitaali jaksa ulottaa valtaansa tähän erämaan kolkkaankin liikenneverkkojaan sinne levittämällä. Melkein suoraan etelästä pohjoiseen käy kaksi uraa, jotka ovat Narymin "kaupungin" valtaväylät. Karkoitetut ovat antaneet niille kuvaavat nimitykset: "Suuri hevosenkakkarakatu" ja "Pieni hevosenkakkarakatu", mitkä oivallisesti vastaavat tarkoitustaan. Katujen pääasiallisina kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita viimemainittuja siperialainen talonpoika näkyy erityisesti rakastavan. Hevosia kulkee kadulla ihan laumoittain neljääkymmentä astetta hipovassa pakkasessa, niitä kulkee yötä päivää, sillä yksinomainen heinäruoka pakottaa ne yhtämittaa avannolle juomaan. Yhtä tyytyväisinä marssivat myös lehmäjonot Narymin katuja kesällä kuin talvipakkasellakin. Ei niille tarvitse ajajia, eikä kaitsijoita, itse ne avantonsa löytävät ja täytettyänsä tarpeensa tallustelevat taas kotiin heiniään pureskelemaan. Ja koiralaumat, ne ovat sulassa sovinnossa toisten luontokappalten, yksinpä lehmienkin kanssa. Joka puolelta ympäröi Narymia vesi, eräs aivan lähellä virtaavan Ob-joen haara, jolla ei ole mitään erityistä nimitystä, paikkakuntalaiset kutsuvat sitä vain nimellä "protok" (puro). Joka kevät tulvii "protok" vahvasti yli äyräittensä ja silloin on enemmän kuin puolet Narymia veden alla ja kaduilla liikutaan veneillä. Useamman talon portaitten pieleen sidottuna on silloin vene ja melkein voi ikkunasta suoraan uimaan hypätä. "Kaupungin" vanha kirkko, joka on rakennettu v. 1823, seistä törröttää täpärällä jokiäyräällä. Joka vuosi uurtaa tulvavesi sen perustuksia löyhemmiksi, ja paikkakuntalaiset odottavat sen milloin tahansa sortuvan Vellamon syliin. Pitempiin aikoihin ei sitä enää ole käytetty, se seisoo vain yksinäisenä, rappeutuneena ja hyljättynä, lähenevää kolkkoa kohtaloansa odotellen. Paikkakuntalaiset kertovat, että Narym ennen on ollut suurempi, mutta jokitulvat ovat vieneet osan taloja läntiseltä rannalta, missä uoma on laajempi ja tulva niin ollen valtavampi. Saattaa olla varsin mahdollista, sillä nykyäänkin näyttää siltä, että sen rannan äärimäiset talot ovat verrattain lähellä tuhoaan. Kuten jo edellä on mainittu, ei Narym ulkonäöltään lainkaan eroa siperialaisista kylistä. "Rakennustyyli" on aivan sama, eikä yhtään komeampaa, kaupunkilaisempaa rakennusta huomaa. Ei siis n.s. nähtävyyksiä. Jonkunlaisena poikkeuksena on "kaupungin" etelälaidassa seistä rähjöttävä kummituksentapainen kaksikerroksinen kivirakennus, jota ajan hammas on arveluttavasti kalvanut. Kukaan ei varmasti tiedä sen ikää, vaan kaikesta päättäen ei se ole vallan eilisen päivän tuotteita. Ainoa, mitä varmuudella tämän talon kohtalosta tiedetään, on se, että siinä on joskus vietetty sangen iloista elämää. Puolan kapinan jälkeen (v. 1863) oli Narymiin karkoitettu joukko rikkaita puolalaisia aatelismiehiä. Nämä olivat vuokranneet mainitun talon, järjestäneet siihen klubin, pitäneet illatsuja, juominkeja ja sensemmoisia, koettaen niin neuvoin "tappaa aikaa" ja huojentaa karkoituksen kolkkoutta. Sittemmin on talo joutunut ihan rappiolle, sen jätteet omistaa nykyisin muuan paikkakunnan kauppias. Sanoin, etteivät Narymin asumukset millään tavoin eroa kylämökeistä. Sama on asianlaita sisäpuolenkin. Yhtäläinen on sielläkin siivottomuus ja sekamelska. Samallaisia tunkioita ovat pihat, kaikkialla silmää ja keväällä ynnä kesällä myöskin nenää koetteleva likaisuus. Ainoastaan parissa talossa, joissa asuu "intelligenssi", on käymälä; ylipäänsä vieriskelevät ihmisten ja eläinten jätteet pitkin pihoja, ja kun liikkuminen alkaa käydä mahdottomaksi, vedetään enintä jokirannalle tulvaveden huuhdontaa odottamaan. Edellä on jo osoitettu, ettei Narymilla ole minkäänlaisia edellytyksiä kaupungiksi. Jonkunverran tavaranvälittäjiä on siellä aikojen kuluessa asustanut, mutta enimmäkseen palvelee Narym vain läpikulkupaikkana Tomskiin taivaltaville hevosjonoille, joita tulvii sinne joka haaralta ja joissa usein on 30—40 hevosta, ajajana vain pari miestä ja ehkä joku naishenkilö tai poikanen lisäksi. Siperialaiset hevoset ovat kilttejä ja tottuneet tallustamaan toinen toisensa jälessä ilman ohjaustakin. Kuormina on kalaa ja metsänriistaa. Narymissa tehdään sopimuksia kauppiaitten kanssa takamatkarahdista ja painutaan edelleen puolisentoista kuukautta kestävälle matkalle. Kaupunkia muistuttavia laitoksia ei Narymissa juuri ole. Jonkunlainen kaupunkihallitus on kyllä olemassa ja kaupunginpää myöskin, joka valitaan samaan tapaan kuin kylissä kylänvanhin. Hänellä on apunaan muutamia "valtuusmiehiä", jotka sitten hoitelevat "kaupungin" asioita sen verran kuin sellaisen kylän asioissa on hoitamista. Itse "pormestari" on talonpoika, joka hädintuskin osaa nimensä kyhätä, ja hän sitten hankkii itselleen kirjurin, joka tavallisesti on ulkopaikkakuntalainen ja kirjoituksen taitava mies. Pari kertaa vuodessa kutsutaan koolle "kaupungin" asujamet päättämään tärkeimmistä juoksevista asioista. Lain mukaan pitäisi sellaisten kokousten olla julkisia, mutta esim. allekirjoittanut, joka kerran yritti uteliaisuudesta läsnäolollaan kunnioittaa sellaista kokousta, käännytettiin ovelta takaisin sangen ystävällisesti ilmoittamalla, että tullaan me toimeen ilman sinuakin. Eivätkä kaupunkilaiset välittäneet lakiin vetoamisestakaan, sanoivatpahan vain yksikantaan, että mene matkaasi niine lakeinesi, ei niitä täällä meillä tarvita. Eikä tarvittukaan. Kaupunkioikeutta ei ole, vaan ratkaisee paikkakuntalaisten riidat rauhantuomari, joka pari kertaa vuodessa matkustaa 350 virstan päässä sijaitsevasta asuinpaikastaan Moltshanowon kylästä Narymiin käräjiä pitämään. Pari kertaa seurasin minä rauhantuomarin oikeudenjakamista ja ihmettelin, miten paljo juttuja hänellä oli ratkaistavana. Käräjöimisen konstin näkyvät narymilaisetkin osaavan, vaikkeivät he muusta maailmasta juuri mitään tiedäkään. Hallitusmahtia edustaa pristaw — vastaa jossain määrin meidän nimismiestämme —, joka samalla on koko laajan, puolen Suomen kokoisen, Narymin alueen ylin poliisimies. Hänellä on suuri joukko poliisivartijoita ympärillään ja hän on piirissään peräti suuri herra. Hän matkustaa — silloin kun matkustaa, sillä useimmiten saavat asiamiehet vaivautua hänen luokseen — aina kolmella hevosella ja edellä ajaa poliisi valmistamassa kaikkia tarpeellisia asianhaaroja herransa mukavuudeksi. Vaikka pristawilla onkin määrätyt vastaanottotunnit, ottaa hän puheilleen silloin kun suvaitsee olla niin armollisella tuulella. Sellaisen miehen edessä täytyy moukan esiintyä selkä nöyränä, sillä asetusten mukaan on hän "hänen korkeutensa". Valtiomahtia muistuttaa vielä ruunun rahakonttori, joka on samalla paikkakunnan ainoa pankkilaitos. Sinne sopii viedä säästönsä korkoa kasvamaan, mutta siperialainen talonpoika kätkee mieluummin rahansa "kiven alle", kuin antaa niitä herrojen huostaan, sillä herroista hänellä on — niin alamainen ja nöyrä kuin hän niiden edessä onkin — hiljaisessa mielessään kovin huono käsitys. Aikaisemmin jo tuli mainituksi, että Narymissa on sentään sairaalakin. On se, mutta vähällä kerran piti, ettei sekin jäänyt olematta. Loppui näet ruunun avustus eikä uutta annettu, ja niin oli sairaalakysymys saada varsin onnettoman ratkaisun. Aivan viime tingassa "kaupunginisät" sentään myönsivät laitoksen ylläpitoon tarvittavan määrärahan ja sairaala jäi häätämättä. Onneton sentään, ken tuohon laitokseen joutui, sillä sairaala oli niin mahdoton kaikin puolin, että siellä olisi luullut terveenkin sairastuvan. Kaksi pienenpuoleista huonetta ainoastaan oli sairaitten käytettävänä ja ne olivat aina täynnään. Siellä makasivat vaarallisia tarttuvia tauteja sairastavat ja lievemmin kipeät sekaisin. Öisin loikoi senlisäksi lattialla potilaitten omaisia, jotka olivat siellä tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sillä sellaista ei talon puolesta kustannettu. Tohtori oli ja hänellä apuna naisvälskäri, mutta he olivat tavattavissa ainoastaan pari tuntia päivässä, muina aikoina ei heitä tahtonut saada käsiinsä hakemallakaan. Tohtori oli muuten tavallisesti keskeytymättä matkoilla, ja vaikka hänet joskus olisi tavannut kotosallakin, ei hän ymmärtänyt mitään muuta kuin koirankasvatusta. Kätilö meidän kylässämme oli myös ja "oman virkansa ohella" hoiti hän — apteekkarin tehtäviä. Muuten ei apteekki juuri vaatinutkaan erityistä ammattitaitoa, sillä se oli enimmäkseen täynnänsä — tyhjää. Hyvin usein tapahtui — sen olen omassa persoonassanikin kokenut —, että tohtorin määräämää lääkettä puuttui ja silloin annettiin muuta, pääasia vain, että sairas jotakin sai mielihyväkseen. Sellaisen matkan taakse ei hevillä saatu lääkevarastoja, semminkin sota-aikana, jolloin sitä tavaraa niin paljon tarvittiin toisella taholla. Syytä oli myös sairaalan hoitajissa, ja joka kerta kun he itse sairastuivat, pakenivat he kiireen kaupalla Tomskiin terveyttänsä palauttamaan. Postikonttori meillä myöskin oli, ja postin olisi pitänyt saapua säännöllisesti kerran viikossa. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Talvisin oli siinä suhteessa parempi. Väliin se silloinkin kyllä myöhästyi lumiesteiden takia jonkunverran, mutta ei sittenkään niin pahasti kuin kesällä. Obia kulkevilla laivoilla ei ollut mitään säännöllisiä kulkuvuoroja, enemmän kuin määriteltyä päätepaikkaakaan. Välistä ne menivät edemmäksi ja viipyivät matkallaan kauemmin, välistä taas tekivät lyhemmän taipaleen. Minkäänlaisia laitureita ei niillä myöskään ollut, vaan pysähtyivät kuin Forssan juna joka talon kohdalle, mihin oli matkustajia tai tavaraa. Ollen siipilaivoja, jommoisia aina jo'illa käytetään, kulkevat ne matalassa ja saattavat hyvin päästä maarantaan missä hyvänsä. — Posti saatiin kesäisin monta kertaa vasta kahden viikonkin kuluttua. Ylläolevan lisäksi on otettava huomioon, että Narym syksyisen ja keväisen kelirikon aikana on kaksi kuukautta kummallakin kertaa kokonaan erotettuna muusta maailmasta. Silloin ei sinne pääse millään keinoin ja postikin pysyy tulematta. Tavallisesti sattui vielä niinkin, että sähkösanomalaitos, joka kaupungissa on jonkun aikaa postikonttorin yhteydessä toiminut, piti tapanaan tehdä lakon juuri kelirikon ajaksi. Siihen oli sillä kyllä syynsäkin, sillä johtolankapylväät oli pystytetty syksyllä routaiseen maahan, minkävuoksi ne aina maan sulaessa ja routiessa tuuskahtelivat nurin. Välistä oli sähkösanomalaitos seisauksissa kuukausimääriä yhtä perää. Posti oli muutenkin Narymissa ylen kummallinen laitos. Postia lajiteltaessa ei lainkaan myyty postimerkkejä, eikä otettu vastaan lähetyksiä, joten sattuman varassa oleva postin saapuminen saattoi aikaan epämieluisia kommelluksia. Postin lajittelu kävi tuskaisen vitkaisesti, niin että se tavallisesti saatiin vasta vuorokauden, jopa kahdenkin kuluttua saapumisestaan. Syynä ei lainkaan ollut työvoiman puute, vaan asianomaisten saamattomuus, ehkäpä suorastaan paha tahto. "Intelligenssi" kyllä sai postinsa aina kiireellisesti. Sanottiin postimestarin olleen suojelusosaston asiamiehenä. En tiedä, minkä verran puheessa oli perää, mutta kyllä hän väliin tiesi sellaisia asioita, joita ei kuule jokamiehen suusta. Huolimattomuus postin jakelussa aiheutti monia valituksia, jotka kuitenkin aina jäivät tuloksettomiksi. Lopulta johti se ikävään selkkaukseen. Kerran keväällä v. 1915 oli postimestari luvannut jakaa postin klo 5 iltapäivällä, mikä muuten on postin aukiolo-aika kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa. Kuitenkin pysyivät ovet visusti suljettuina, huolimatta siitäkin, että piti ottaa vastaan sähkösanomia. Sähkösanomalaitos ei tosin silloinkaan toiminut, mutta sähkösanomia otettiin vastaan postitse Tomskiin lähetettäviksi ja sieltä sähköteitse edelleen. Hermostuneet odottajat ryhtyivät lopulta ilmaisemaan tuskaantumistaan ovea kolkuttamalla. Vasta puolen tunnin kuluttua se aukeni, minkä jälkeen sukeutui pieni sananvaihto — muuten hyvin tavallinen — postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristawin apulainen laati tapahtumasta pöytäkirjan, jonka piti todentaa postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin aivan toisellainen kuin oli odotettu. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin kolme karkoitettua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen kuukauden vankeusrangaistusta meluamisestaan postikonttorissa. Hämmästys! Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä heitetty arpaa? Asiasta tiedon saatuaan menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat seitsemisenkymmentä karkoitettua pristawin luo ja vaativat kirjoittamaan pöytäkirjan, jossa ilmituotaisiin, että yhtä "syyllisiä" oli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja allekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu. Narymin "intelligenssia" edustavat pristawi — saanut nuoremman aliupseerin sivistyksen —, tunnun rahavarainhoitaja, postimestari — molemmat käyneet kansakoulun — ja tohtori. Siinä koko hienompi väki, jonka pääasiallisena huvituksena siellä erämaan povessa on korttipeli. Sellainen on lyhyesti kuvattuna Narymin "kaupunki", suuren karkoitusalueen keskus, jonka olemassaolosta Venäjälläkin aina viime vuosiin saakka lienee tiedetty varsin vähän. Vasta joukkokarkoitusten yhteydessä on sen nimi monta kertaa tullut mainituksi sanomalehtien palstoilla ja tuo "jumalan hylkäämä paikkakunta" on saavuttanut eräänlaisen kuuluisuuden. Narymin seudun luonto ei tarjoa silmälle suuria herkkuja. Talvella leviää eteesi avara lumiaava, jota riittää silmänkantamattomiin. Siellä täällä vain pieniä pensaita tai havupuupyörtänöitä, jotka eivät jaksa aroa näkyvistä verhota. Siperian talvi on oikukas. Ilma vaihtelee äärettömän nopeaan. Aamulla saattaa olla ankara sumunsekainen pakkanen, joka helposti kohoaa 40° Reaumuria ja on oudolle aivan sietämätön. Sumuinen pakkasilma on niin raskasta, ettei sitä voi hengittää. Käsi suun edessä on silloin juostava naapuriin, muutoin menehtyy. Päivällä voi jo olla aikamoinen luminujakka ja illalla räntäsade. Ainoastaan kuivaa pakkasta kestää viikon, jopa kauemminkin. Se kohoaa hirmuisen kirpeäksi, ja sellaisella ilmalla outo tuskin tarkenee huoneessakaan. Siperialainen kyllä toimittaa asiansa, palelluttaa väliin nenänsä, turvautuu sellaisen pakkasen kanssa käydyn väkikamppailun perästä muutamaksi päiväksi uuninylisensä lämpimään, mutta lähtee sitten taas onneansa koettelemaan paremmin varustettuna ja paremmalla onnella. Siperian kevättä muistin Hämeenlinnan lääninvankilan johtajan kehuneen kauniiksi. Niin suurin toivein kuin sitä ensimäisenä vuonna odotinkin ja niin ennakkoluulottomana kuin valmistauduinkin sen ihanuutta vastaanottamaan, täytyy sanoa, että odotuksissani tuntuvasti petyin. Tosin on jäänlähtö Ob-joesta varsin valtava. Äärettömällä voimalla murtaa tulviva joki jäiset kahleensa ja viillättää suunnattomia jäävuoriaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava katsella ja tuo ehdottomasti mieleen Topeliuksen "Jäänlähdön Oulunjoesta", mutta sittenkin siltä puuttuu jotain. Eihän ole Ob-joessa koskia, eikä ole sen rannoilla sellaista väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka antaisi tälle purkautumiselle eloisan kehyksen. Ja muuten: ei ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämänhaluista suhinaa. Siperian kevät on lauluton ja vailla elämää. Meillä Suomessa puhkeaa lehti puuhun ikäänkuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Siperiassa tavanomaisen haluttomasti ja ikäänkuin empien syntymisensä oikeutusta. Eikä ole Siperian kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Niille näyttää vallan kuin kuuluvan raskas lumivaippa. Kevät ei niille kukkia lahjoita, se jättää ne kalpeiksi ja ikäänkuin kalpeuttaan kainostelemaan. Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää kaikki alavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien virstojen laajuudelta. Kylien väestö soutaa veneillä lähimpään naapuriinkin, kaikki työt keskeytyvät, laitumelle lasketut elukat pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille ja elämä on kuollutta ja ikävää. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat latvaansa myöten vedessä ja veden alla lepääviä aroja soutavat suunnattomat sorsaparvet. Menee ohi tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton ja lauluton kuin kevätkin, ja tavallisesti hirmuisen kuuma ja tautinen. Joka paikassa on pilvenään moskiittoja ja hyttysiä, jotka pureskelevat kasvosi tuntemattomiksi, jollet verhoudu tiheään harsoon. Arolla kasvaa miehenkorkuinen ruoho, aurinko kiertää melkein lepäämättä korkeaa rataansa ja ilmaan laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu. Hiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee lehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan kuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan. Jo lokakuun alkupäivinä sataa yli arojen valkean peitteen, joka ei enää sula, ja joka on Siperian kamaran oikea verho. Ja talonpoika huokaa: luojan kiitos, ei ole enää sääskistä vastusta! Niin siellä pohjoisessa jokirannoilla kylien lähettyvillä. Ehkä on toista etelässä ja siellä, missä ikimetsät humajavat viitisenkymmenen virstan päässä rannasta. Ehkä siellä alkuheimojen syrjäisillä asuntomailla luonnon vaihtelut ovat valtavammat, mutta sinne ei valtiollisella vangilla ole asiaa. VIII. Kuka kukin oli. V. 1915 kesällä, jolloin karkoitettujen tulva oli suurimmillaan, asui Narymin alueella yli 3,000 karkoitettua. Niitten joukossa oli seuraavien eri kansakuntien edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, litvalaisia, tatareja, turkkilaisia, saksalaisia, itävaltalaisia (monta eri kansallisuutta), juutalaisia, puolalaisia, italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia, mustalaisia, armenialaisia, grusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia, amerikalaisia ja serbialaisia. Mahdollisesti vielä muitakin, joista en ole onnistunut saamaan selkoa. Mutta johan noistakin syntyy täydellinen Babelin sekoitus. Jos missä kaksi tai kolme kokoontui, niin melkeinpä siinä oli aina kahta tai kolmea kansallisuutta. Kerran oli meillä kommuuni, jossa kävi kymmenen henkeä päivällistämässä, ja niistä kertyi kahdeksan eri kansallisuutta. Suuresta karkoitettujen laumasta oli ainoastaan pieni osa n.s. valtiollisia. Mikä on sitten valtiollinen karkoitettu? Venäjän rikoslakia valmistettaessa on pidetty hyvää huolta siitä, että valtiopetosta koskevia pykäliä on mahdollisimman paljo ja mahdollisimman venyviä. Venäläiselle taantumukselle, joka rikoslainkin on säätänyt, oli tärkeätä päästä helposti jokaiseen vähänkin epäilystä herättävään henkilöön käsiksi. Venäjällä ovat viimeiseen vallankumoukseen saakka olleet kiellettyjä kaikki n.s. vallankumoukselliset puolueet, t. s. sosialidemokratinen ja sosialistivallankumouksellinen puolue, olipa kiellettyjen luokassa vielä kadetti- eli kansanvapauden puoluekin, vaikka viimemainittua koskeva kielto oli enemmän näennäinen. Tuskinpa löytynee tapausta, että siihen puolueeseen kuulumisesta olisi rangaistu. Sensijaan sosialidemokratit ja sosialistivallankumoukselliset, jos heidät voitiin todistaa mainittujen puolueiden jäseniksi, selitettiin valtiopettureiksi ja tuomittiin pakkotyöhön 4—15 vuodeksi tai lieventävien asianhaarojen vallitessa, s.o. sitovien todistusten puutteessa, elinaikaiseen karkoitukseen. Mutta Venäjän voimassaolevan rikoslain mukaan seuraa niillekin, jotka ovat pakkotyörangaistuksen kärsineet, Siperiaan karkoitus loppuiäkseen. Vain tällaiset, tuomion kautta karkoitukseen joutuneet, ennen olivat valtiollisia karkoitettuja, edellyttäen nimittäin, että heidät oli tuomittu mainittuihin puolueisiin kuulumisesta, eikä rikollisina, joille kyllä rikoslain mukaan saattoi seurata sama kohtalo. Mutta kuuluisa P. A. Stolypin, Venäjän hirmuvallan ehkä tyypillisin edustaja, huomasi rikoslaissa tuntuvan puutteen. Mihinkä joutuivat ne, joita vastaan ei saatu minkäänlaisia todistuksia? Heidät tietenkin piti vapauttaa ja laskea jatkamaan turmiollista vaikutustaan näännytetyn kansan keskuudessa. Sellainen ei voinut käydä päinsä ja Stolypin keksi keinon tämän tukalan asiaintilan auttamiseksi. Hän puuhasi n.s. hallinnollisen karkoitusjärjestelmän. Sen mukaan annettiin sisäasiainministeriölle valta karkoittaa hallinnollista tietä kaikki hallitukselle epämieluiset henkilöt määrävuosiksi Siperiaan. Tämä oli olevinaan jonkunlainen parannusjärjestelmä. Muutamien vuosien — 2—5 vuoteen — kidutuksen kaukaisilla karkoituspaikoilla piti muka taltuttaa satimeen joutuneen hallitusvastaiset aivoitukset. Lieneekö Stolypin sentään itsekään uskonut tähän "reseptiinsä", vaikka yleisön silmänlumeeksi sellainen juttu liikkeelle laskettiin? Stolypinin toimesta Venäjän ensimäisen vallankumouksen jälkeen v. 1905 tehtiin Narymista hallinnollisesti karkotettujen asuntoalue. V. 1915 alussa oli koko Narymin alueella 186 valtiollista karkotettua, mutta huomattava on, etteivät silloin vielä lähimainkaan kaikki olleet saapuneet. Saman vuoden kesällä lienee Narymin alueella ollut kaksikin kertaa mainittu määrä, koskapa itsessään Narymissakin oli silloin seitsemäänkymmeneen valtiolliseen. Tämä luku ei kuitenkaan kauan pysynyt niin suurena, sillä jo mainitun vuoden syksyllä siirrettiin osa valtiollisia Moltshanowon alueelle ja v. 1916 vaihteessa alettiin valtiollisia karkoitettuja ottaa sotapalvelukseen. Kesällä v. 1916 oli valtiollisten lukumäärä supistunut pariinkymmeneen, joista Narymissä oli vain muutamia heikkoja ja sairaita. Kaikkien valtiollisten karkoituksen syy oli sama: heidät oli vangittu, koetettu haalia todistuksia heitä vastaan, ja kun ei löydetty, karkoitettu hallinnollisessa järjestyksessä. Sotatilan julistamisen jälkeen oli karkoittaminen vieläkin helpompaa, sopi lähettää vain ilman mitään sotatilan ajaksi. Valtiollisten joukossa oli useita sangen kokeneita vallankumoustaistelijoita. Muistan erityisesti muutamia: _Pjotr Ivanowitsh Woevodin_ asui Narymissa vaimoineen ja tyttärineen. Hän oli jo kuudentoista vanhana — vallankumouksen perästä vapaudessaan viidenkolmatta — joutunut neljäksi vuodeksi linnavankeuteen erään vallankumouksellisen puheen johdosta. Sittemmin oli hän elänyt laittomasti, t. s. väärällä passilla useat vuodet, istunut tuontuostakin vangittuna, mutta aina vapautunut. V. 1910 oli hänet karkoitettu Narymin alueelle, josta karkasi jo samana yönä kuin saapuikin. Vaimonsa oli matkustanut perässä, mutta mies, joka ei tiennyt tämän aikeista, ei malttanut odottaa, vaan palasi karkulaisena samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Pristaw oli vaimon kyselyyn hiukan hölmistyneenä ilmoittanut, että kyllä sennimisen miehen olisi pitänyt papereittensa mukaan saapua, mutta eipä häntä ole kuulunut. Pitkän aikaa oli kulunut, ennenkuin Pjotr Ivanowitsh taas löysi perheensä. Hän eli itse uudella nimellä ja uudella passilla, kirjeenvaihto oli hankalaa, lopulta sentään sukulaisten välityksellä olivat puolisot saaneet tietoja toisistaan. Kerran oli Pjotr Ivanowitsh paennut viranomaisten vainoa Amerikaankin; matka oli ensin käynyt Venäjältä koko Europan halki ja sitten valtamerta suurelle lännelle. Hän ei osannut sanaakaan muuta kieltä kuin venättä, ja sitä ei missään ymmärretty. Ihmeellisesti oli matka sentään sujunut. Moni muukin Narymissa tapaamani valtiollinen oli matkustellut monissa maissa osaamatta muuta kuin äidinkieltään, mutta venäläinen on mainio saamaan itsensä ymmärretyksi, hän osaa puhua käsillään, jaloillaan ja tarvittaessa koko ruumiillaan. Woevodinilla oli laaja vankilakokemus, hän oli ollut yhdeksässäkolmatta vankilassa, kaikkiaan puolenkahdeksatta vuotta. Narymiin oli hän joutunut viimeksi v. 1914 keväällä jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan — yhteensä kolme vuotta —, joka v. 1910 oli niin pikaisesti keskeytynyt. Samoin ei Nikolai Nikolajewitsh Kordashew ollut kauvoja viipynyt Narymissa sinne ensi kertaa vuonna 1906 saapuessaan. Oli odottanut vain neljä vuorokautta seuraavaa laivaa ja sillä paennut. Hän oli roteva, sotilasryhtinen mies, ja laivalla oli häntä pidetty valepukuisena santarmiupseerina. Mistä lienee sellainen huhu päässyt liikkeelle, mutta onneksi se oli pakenijalle ollut. Laivan mukana kulkevat poliisi vartijatkin olivat osoittaneet hänelle harvinaista kunnioitusta. Bakun suuren lakon aikana keväällä 1914 oli Nikolai Nikolajewitsh korkeamman sivistyksen saaneena miehenä joutunut lakkolaisten henkiseksi johtajaksi ja siinä ominaisuudessa lopuksi telkien taakse. Hänkin oli asunut väärällä nimellä kokonaista kahdeksan vuotta erillään perheestään, jota tapasi kaukana maan sydämessä ainoastaan kesälomiensa aikana. Väärä passi oli hänellä kiinnijoutuessaankin, mutta täytyi tunnustaa oikea nimensä, jollei halunnut pitentää vankeuttaan loppumattomiin, ja sen tehtyään passitettiin hänet heti jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan. Narymiin oli hän saapunut parisen kuukautta ennen minua. Syyskuussa v. 1916 vapautettiin hänet puoli vuotta ennen määräaikaansa. Siihen aikaan otettiin juuri sotapalvelukseen loppuja valtiollisia ja hänkin oli sattunut joutumaan mainitun syyn nojalla vapautettujen luetteloon, vaikka hänet oli sotapalveluksesta ikiajoiksi vapautettu ja vaikka hän jo oli kahdenviidettä vanha. Mainitsin jo ennen Tomskin vankilassa tapaamastani sotilaspukuisesta karkoitetusta. Hän oli _Fedor Grigorjewitsh Tshutshin_, kansanopettaja ja sanomalehtikirjailija. Oli jo ennen ollut karkoitettuna määräajaksi Vologdan lääniin ja nyt oli kasarmista suoraan lähetetty Narymin alueelle sotatilan ajaksi. Hän joutui aluksi Tshigaran kylään, kuudenkymmenen virstan päähän Narymista etelään, mutta myöhemmin siirrettiin "levottomana aineksena" itseensä Narymiin. Tämä mies oli ollut yhdeksän kuukautta naimisissa tietämättä vaimonsa oikeata nimeä. Eikä vaimolla liioin ollut tietoa hänen ristimänimestään. Tuntuu hieman uskomattomalta, eikö totta, mutta Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa sellaista sattuu. Olivat tavanneet toisensa jossain sosialidemokratisen puolueen "maanalaisessa" kansliassa. Fedor Grigorjewitsh oli ollut siellä virkailijana ja Aleksandra Vasiljewna — ne olivat vaimon oikeat etunimet — oli tullut sinne asianomaisella suosituksella varustettuna luvatonta kirjallisuutta hakemaan. Siitä oli tuttavuus sukeutunut ja päättynyt avioliitolla, Miehen puoluenimi oli silloin ollut Anatolij ja vaimon Nina. Näin olivat he toisiaan alkuaikoina kutsuneetkin, kunnes molemmat olivat joutuneet vankilaan. Silloin olisi pitänyt tietää oikea ristimänimi, kun oli kirjevaihdon kautta asiat selvitettävä. Hankaluutta siitä syntyi, mutta asia saatiin jotenkuten selvitetyksi lahjomalla muutamalla ruplalla kirjurin virkaa toimittava vanki. Säästäväisesti olivat sittemminkin omaa nimeään käytelleet ja vasta kahdeksan vuoden kuluttua, kun mies jo toista kertaa tutki karkoituspaikan oloja, uskalsi vaimo piirtää oman nimensä sähkösanoman alle. — Tällaista varovaisuutta täytyi käyttää, sillä karkoitettujen ja heidän omaistensa kintereillä kulkivat aina urkkijat. — Vanhin tytär sai sitten periä laillisena nimenään äidin vallankumouksellisen nimen Nina. _Aleksei Ivanowitsh Rykow_, nykyään niin suurta huomiota herättäneen Leninin toveri ja Venäjän vanhan bolshevik-suunnan etevimpiä johtajia, oli myös vanha vankila-asukas. Hän oli kuljeskellut paljon ulkomailla suojelusosaston asiamiesten takaa ajamana. Vapaampina aikoina oli hän piilotellut meillä Suomessakin, matkustanut suomalainen ylioppilaslakki päässään sanaakaan suomenkieltä taitamattomana aivan urkkijain nenän editse Tukholmaan, useitten suomalaisten laivalla ihmetellessä ylioppilaan vaiteliaisuutta, ottanut osaa Venäjän sosialidemokratien kongressiin Sveitsissä, jossa kokous oli hajoitettu Venäjän suojelusosaston asiamiesten yllytyksestä, siirtynyt monisataisen osanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan Belgiaan, jonka lakien mukaan valtiollisia rikollisia ei luovuteta. Sieltäkin oli sentään käsketty poistumaan ja vasta Lontoossa oli kongressi saanut suorittaa tehtävänsä loppuun. Niin silloin, kymmenisen vuotta takaperin. Nyt ei enää Englanti ole sallinut venäläisten pakolaisten palata alueensa läpi. Kansanvaltaisesta ja suvaitsevasta maasta on tullut imperialismin kiukkuinen etuvartija. Aleksei Ivanowitsh oli juuri pakomatkalla minun Narymiin saapuessani. Syksyllä v. 1915 ilmestyi hän reppuineen vartijaston saattamana Narymin rantaan. Oli elänyt Moskovassa ja ottanut kaikessa rauhassa osaa vallankumoukselliseen toimintaan. Vuosi oli näin vierähtänyt, eikä pieninkään varjo näyttänyt lankeavan hänen päälleen. Mutta silloin tuli onnettomuus pienen ystävällisen suudelmatervehdyksen muodossa. Oli tullut tuttava, vanha ystävä vastaan kerran kaupungin puistossa, venäläisen tavan mukaan oli vaihdettu suudelma, mutta samassa olikin salapoliisin koura kummankin ystävyksen niskassa. Urkkija oli parhaillaan pitänyt silmällä ystävää ja sydämellisen tervehdyksen nähdessään käynyt kumpaankin käsiksi. Vankilassa selvisi pian Rykowin henkilöllisyys ja hänet lähetettiin takaisin Narymiin karkumatkan kautta keskeytynyttä karkoitusaikaansa loppuun palvelemaan. Kaikista tyypillisin karkuri oli sentään _Leonid Petrowitsh Serebrjakow_, sillä hänet oli jo kahdeksan eri kertaa saatu ruununmahdilla kuljettaa Narymiin, jossa hän ei mitenkään viihtynyt, V. 1907 oli hänet aivan viheriäisenä nuorukaisena erämaahan "opintomatkalle" karkoitettu, ja kohta oli karkaileminen alkanut. Mutta kyllä olikin sillä pojalla reilu luonto, ei hän paljoa piitannut oloistaan ja aina oli valmis leikkiä laskemaan, olipa edessä kuinka paha paikka tahansa. Ei tullut ikävä siinä seurassa, jossa oli Leonid Petrowitsh. Minä asuin Narymiin saavuttuani pari kuukautta hänen kanssaan ja meidän keskemme kävi aina vilkas keskustelu, vaikkemme toistemme kieliä aluksi ymmärtäneetkään. Mutta Leonid Petrowitsh oli niitä harvoja ihmisiä, joitten kanssa voi puhua vaikka silmäniskuilla. Hänkin oli matkustellut paljon ulkomailla, vaikkei osannutkaan muuta kuin venättä. Kaikki tarpeensa oli hän silti saanut tyydytetyksi, ja silloin kun ei kaupassa häntä muuten ymmärretty, meni itse myymäläpöydän taakse ja otti omin käsin. Väliin oli myyjä tai paremmin ehkä myyjätär kauhistunut luullen häntä pakkoluovuttajaksi, mutta enimmäkseen oli juttu päättynyt molemminpuoliseen iloisuuteen. Leonid Petrowitsh vakuutti minulle tullessani, että kolmen viikon perästä me keskustelemme puhtaalla venäjänkielellä. Kyllä me keskustelimmekin venäjäksi, mutta kuinka puhtaasti se minulta kävi, sen tietää Leonid Petrowitsh parhaiten itse. Hänen iloisessa uskossaan oli jotain tarttuvaa, ja hän oli mainio koulumestari. Serebrjakow vapautui v. 1916 tammikuussa. Vielä aivan viime kuukausina suunnitteli hän yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui sitten, sillä pitihän toki joskus karkoitetun nimestä ja väärästä passista päästä, eihän hän ollutkaan omalla nimellään esiintynyt muuta kuin karkoitusalueella. Saman vuoden syksynä, kun minä jo olin Tomskissa, astuu eräänä päivänä huoneeseeni erään tomskilaisen matkustajakodin alakerrassa, jossa minä öisin tappelin rottien ja päivisin torakoitten kanssa, parroittunut mies komea turkki yllään. Minä katson aluksi ihmeissäni, mutta kohta leviää tuuhean parran taakse hyväntahtoinen hymy ja pienistä silmistä pilkistää tuttu veitikka. — Leonid Petrowitsh! — Ei, vaan Ivan Ivanowitsh. — Olkoon, mutta kyllä minä sinut tunnen. Istutaan, pannaan tupakaksi ja tarina lähtee käymään. Leonid Petrowitsh kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta hakemaan ja nähneensä taululla minun nimeni. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä Siperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän tuo maksa mitään, jos katsomaankin menee. — Oikean miehen tapasitkin. — Niin tapasin, et ole vielä muuttanut nimeäsi. Siitä näen, ettet ole karkumatkalla. — Ei, veikkonen, emme me suomalaiset sellaisiin ... Me pysymme siellä, minne meidät suvaitaan lähettää... Milläs matkoilla itse olet? — Ruunun reissuilla, veli hopea, katsoppas kirjoja! Ja Leonid Petrowitsh veti ison tukun papereita taskustaan. Siellä oli Ivan Ivanowitsh Pljesunowille annettu passi, kuvernöörin ankara määräys kaikille läänin viranomaisille osoittaa mainitulle henkilölle kaikkea mahdollista avustusta sekä vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla hänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja y.m. — Mikäs sinä sitten oikeastaan olet miehiäsi?... kysyin kaiken tuon komeuden nähdessäni. — Lue tarkemmin. Katso tittelikin!... Maanmittarin apulainen Ivan Ivanowitsh Pljesunow... — Jassoo, aivan oikein. Vai sellainen herra... No, osaatko maata mitata? — kysyin minä, kun en koskaan ollut kuullut tuttavani sellaisista taipumuksistaan puhuvan, vaikka hän kyllä oli kertonut itsellään olevan varsin monta ammattia. — Ojaa, minä osaan mitä hyvänsä, ministerin tehtävistä sepän ammattiin saakka... meikäläisen mittakaavan mukaan, — lisäsi hän unohtumattoman iloisen hymyn taas kasvoilleen levitessä. Ja hän kertoi, miten hän maita jakaa, miten se on tarkkaa työtä ja miten on sentään toista ajaa komealla kolmivaljakolla kuin istua Narymin pöksissä mahorkkaa käryyttämässä. — Nyt minä olen hänen korkeutensa, eikä kukaan uskalla sanoa sinuksi. Se valta kuuluu nyt minulle. On se sentään mukavaa lakata olemasta sylkykuppina ja ruveta itse sylkemään. — Et suinkaan sinä sentään sylje. — En toki, tiedäthän sinä minut. Kyllä me ukkojen kanssa sovitaan ja maa tulee jaetuksi täsmälleen, vaikkei sitä niin tuuman päälle otetakaan. Minua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen valtiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän otetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle virka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa maanmittarilta itseltään. — Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti asian järjestääkseen. "Mikä pannaan nimeksi?" kysyi hän. — Pannaan vaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli valmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa, tämä Venäjä! — Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua? — Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on toistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää ja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia, toinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja neljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään. Hetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow, _alias_ Ivan Ivanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon tekemään selvää matkoistaan. Olinpa aivan unohtaa sanomalehtimies _Grigori Filippowitsh Semeshkon_. Hänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu Kiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä koskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten viranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän kirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen venäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw, jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin myöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen malliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan ipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia asianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m. V. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa varemmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille lähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän oli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän kokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee vieläkin. Siinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni. Paljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli sekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli viidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli Narym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman miesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli heille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin itsensä oudoiksi ja saamattomiksi. Toisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä varkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan ja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen osasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä on aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi, mutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan varkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi "parantumaan" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin. Sotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi. Sitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä. Valtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen karkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka oli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli näin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta epäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen tai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä "vakoilijasta", joka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä järjenlahjoiltaankin heikkoja. Mainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään kahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja umpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset majoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus oli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin, venäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet vakoilusta epäiltynä Narymiin. Samoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin siitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä, jonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli poikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen sodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä oli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin johdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin alueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan saanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat jääneet kotia. Tällaisia "vakoilijoita" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet, joiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa olisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa; sellaiset oli hirtetty. Narymissa sai kuulla niin monta kummallista kertomusta ja nähdä niin monta viranomaisille jätettyä anomusta, joissa esitettiin mitä omituisimpia karkoituksen syitä, että jo niistä yksistään voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia ei kuitenkaan tullut muistiin kirjoitetuksi ja muistiinpanoistanikin hävisi eräs vähemmän huolellisesti piiloitettu osa kerran santarmien toimeenpanemassa kotitarkastuksessa. Muutamia tapauksia sentään voin kertoa. Ehkä nekin osaltaan vakuuttavat, ettei karkoitusrangaistus ollut kohdannut kovin pahasti syyllisiä. Kaikki tietoni perustuvat näkemiini asiakirjoihin. Erään rintamassa palvelevan upseerin rouva oli karkoitettu siitä syystä, että oli seurassa, jossa oli joukko ylhäisiä sisäministeriön virkamiehiä, haukkunut saksalaisia. Ehkä oli muuan herrasmies, joka turhaan oli koettanut rouvaa mielistellä, kostanut kääntämällä tämän puheet päinvastaisiksi, vai olisiko virkamiesten tunnettu saksalaisystävällisyys saanut kolahduksen? Eräässä liettualaisessa kaupungissa oli santarmi yrittänyt vietellä muutaman leskirouvan seitsentoista-vuotiaan tyttären. Kun hän ei ollut tytön suhteen onnistunut, oli hän iskenyt silmänsä äitiin, joka vielä oli kukkea ja hyvin säilynyt nainen. Tältäkin taholta oli tullut rukkaset. Silloin teki santarmi ilmiannon ja molemmat vastahakoiset karkoitettiin. Toinen samansuuntainen tapaus oli sattunut Puolassa Brest-Litowskin kaupungissa. Siinä oli ollut päätekijänä santarmiratsumestari, joka samoin oli yrittänyt lähennellä erästä viidentoista vanhaa tyttöä. Epäonnistumista seurasi koko perheen — äidin ja kahden tyttären — karkoittaminen. Muuan vanha talonpoika oli karkoitettu siitä syystä, että oli uskaltanut tahtoa hintaa hevosestaan, jonka muuan upseeri pakkoluovutti. Hevonen oli mies-paran ainoa. Kolpashewon kirkonkylässä asui karkoitettuna muuan todellinen valtioneuvos. Hän oli upporikas mies ja eli komeasti. Posti oli melkein yksinomaan häntä varten, joka kerta sai hän kaikellaisia ylellisyystavaroita puutamäärin. Sanottiin kerran kelirikon jälkeen kertyneen hänelle osoitettuja paketteja nelisenkymmentä puutaa. Hänenkin karkoituksensa syy oli omituinen. Muutamia vuosia aikaisemmin oli muuan Saksan prinssi matkustanut Japaniin Wladiwostokin kautta, jossa valtioneuvos asui. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava kestiystävyyttä saksalaista prinssiä kohtaan tämän Venäjän läpi matkustaessa, oli tiennyt, että valtioneuvos Dattanilla oli Wladiwostokissa, missä prinssin piti päiväkaudeksi, pariksi pysähtyä, suuri huoneusto. Hallitus pyysi häntä panemaan kuntoon viitisen huonetta korkeaa vierasta varten. Toinen teki parastaan. Huoneusto oli komea ja prinssi mieltyi siihen kovin. Aika kului. Jonkun aikaa ennen sotaa oli samainen prinssi tavannut valtioneuvoksen puolison jossain saksalaisessa kylpypaikassa ja palkinnut vieraanvaraisuuden vieraanvaraisuudella, kutsuen valtioneuvoksettaren luoksensa vieraskäynnille. Tästä harvinaisesta tilaisuudesta oli rouva kirjoittanut miehelleen. Sota oli kumminkin tullut väliin. Kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin, ja valtioneuvos, jolla oli mokomia suhteita saksalaisten kanssa, oli karkoitettu Wladiwostokista Tomskin lääniin, valtioneuvoksettaren istuessa koreasti panttivankina Saksassa. Kolpashewosta kirjoitteli valtioneuvos anomuksen toisensa perästä pyytäen päästä vapaaksi karkoituksestaan. Turhaan vetosi hän kumminkin siihen, että hänellä oli parastaikaa kaksi poikaa upseereina Venäjän armeijassa ja että toinen heistä oli saanut Yrjönristin (toinen myöhemmin kaatui), samoinkuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana oli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkoitusta ei vaan peruutettu. Minä en uskalla ruveta väittämään, minkäverran oli ollut syytä tämän henkilön karkoittamiseen, mutta eiköhän sentään tunnu ihmeelliseltä, että mies lennätetään Kaukaisesta Idästä läheisempään itään. Monta muutakin kummallisuutta sattui. Karkoitettiin esim. Tomskin läänistä Tobolskin lääniin, joka on europanpuolinen naapurikuvernementti, ja päinvastoin. Kerran kesällä v. 1915 karkoitusvimman ollessa hurjimmillaan saapui Narymin pristawille kuvernööriltä kirjelmä, joka oli sisällöltään seuraavantapainen: Tarkastaessani elatusapulistaa olen havainnut, että kolmelle henkilölle (seuraa nimet) on maksettu elatusapua jo useammilta kuukausilta. Minun kansliassani ei kuitenkaan mainituista henkilöistä ole mitään tietoja. Pyydän teidän korkea-arvoisuuttanne ottamaan selkoa, mistä mainitut henkilöt ovat karkoitetut, minkä syyn takia sekä milloin he ovat Narymin alueelle saapuneet. Kuulusteltuna kertoi yksi heistä, talonpoika Koslowski, että hän oli jossain Venäjällä matkustanut junassa kotipaikalleen markkinoilta. Hänen vaunuunsa oli tullut sotilas, katsellut hetken ympärilleen, huomannut hänet penkiltä, astunut luokse ja ärjäissyt: — Sobirai vestshi (kokoa tavarasi)! Talonpoika oli koettanut selittää, että tämä on hänen paikkansa, eikä hänellä ole pienintäkään halua vaihtaa sitä toiseen. Mutta sotamies oli uudistanut vaatimuksensa niin monta kertaa ja niin uhkaavasti, että miehen oli täytynyt lopulta taipua. — Minnekäs tästä sitten mennään? — Sen saat pian nähdä. Ja pian oli Koslowski saanutkin nähdä, että hänet vietiin saman junan mukana kulkevaan vankivaunuun. — Sadjis (istu)! — sanottiin siellä ja matka jatkui Narymin alueelle. Sotamiehet olivat kysyneet hänen nimensä, ikänsä y.m., kuten muiltakin vangituilta, ja kirjoittaneet ne ylös. Tämä paperi saapui miehen mukana Narymiin, mutta kuvernöörin virastossa ei ollutkaan vastaavia papereita. Koslowski oli siis "irtolainen". Lopulta erehdys korjattiin, mutta hän oli saanut olla matkalla likemmä vuoden. Toisten kahden kohtalo lienee ollut jokseenkin samallainen. Tähän päivään saakka pysyy sotamiehen omana asiana, miksi hän Koslowskin vangitsi. Aavistella kumminkin saattaa, että vankivaunusta oli joku karannut joko sotamiesten tieten tai tietämättä. Luvun piti olla täysi ja niin haettiin mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi. Kerrottakoon vielä toinen hiukan samankaltainen tapaus, joka kumminkin lienee asianomaiselle karkotetulle ollut vielä katkerampi. Venäläisten sotajoukkojen hyökätessä Itä-Preussiin oli muuan rajalla asuva Venäjän juutalainen Otto Husqueller ollut venäläisten oppaana. Hän oli tuntenut hyvin koko itärajan ja loitolla seutuja vihollisvaltain puolellakin. Ehkä oli hän harjoittanut siellä kauppaa, ehkä salakuljetusta, samapa tuo, mutta hänen tietonsa, joita hän auliisti käytti venäläisten palvelukseen, olivat olleet monille joukko-osastoille varsin suuriarvoiset. Olipa sitten tullut saksalaisten tietoon, että sen ja sen niminen siviilimies toimi venäläisten apuna. Hepä olivat heti liimanneet näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa luvattiin suuri palkinto Husquellerin päästä. Tästä tiedon tultua rupesi maa polttamaan oppaan alla ja hän pyysi komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan, jossa hän taaskin ryhtyisi harjoittamaan samaa ammattia. Upseeri oli myöntyväinen, mutta sanoi, että paikan voi lopullisesti määrätä ainoastaan esikunta, jonka puoleen hän pyysi miehen kääntymään, luvaten samalla antaa tiedon oppaan saapumisesta ja sen yhteydessä olevista asianhaaroista puhelimitse. Esikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä paikalta eräässä pikkukaupungissa, jonne Husqueller lähti jalkaisin taivaltamaan upseerin antamalla revolverilla varustettuna. Matkalla kohtasi hän "etapin", viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Ajopeleissä näytti olevan liikaa tilaa ja matkamies pyysi sotilaita ottamaan hänetkin hevoskyytiin. Nämä suostuivat. Kaupunkiin saavuttiin myöhään illalla. Husqueller kävi kolkuttamassa muutamille oville, mutta kukaan ei uskaltanut laskea sisälle tuntematonta miestä, semminkin kun sotatoimia suoritettiin verrattain lähellä. Väsynyt matkalainen oli vähällä jäädä yöksi kadulle, eihän toki voinut löytää esikuntaakaan öiseen aikaan. Silloin johtui mieleen pelastava ajatus. Hän meni samaan paikkaan, minne oli vangitut seuralaisensa vartijoineen jättänyt. — Perenotshewatj moshno (saako olla yötä)? — Moshno, loshis (saa kyllä, käy pitkällesi)! — vastasi entinen ystävällinen sotilas. Ja Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä. Aamulla oli hän hyvissä ajoin valmiina lähtemään esikuntaan. — Seis! — huudahti karski ääni hänen yrittäessään poistua. Toinen pysähtyi hölmistyneenä. Hän katsahti sotamieheen. Tämä ei ollutkaan enää eilinen. Vartiosto oli yöllä vaihtunut, eivätkä poistuneet olleet muistaneet huomauttaa, että heillä oli vankien joukossa vapaakin mies. Hän koetti selittää: — Täällähän on vain viisi vangittua ja minä olen kuudes. — Piru ties, kuka teistä on kuudes. Sotilas kutsui päällikkyyttä hoitavan aliupseerin. Tämä kirjoitti ylös Husquellerin nimen. Turhaan koetti hän saada aliupseeria uskomaan, että hän on aivan vapaa kansalainen ja vielä matkalla esikuntaan komentavan upseerin käskystä. Viimeisenä oljenkortena tarttui hän upseerin antamaan revolveriin. — Upseeri antoi tämän revolverinkin ja käski... — Ahaa, sinulla on aseitakin! Anna tänne. Todistuskappale solahti aliupseerin housuntaskuun. Asia oli selvä. Lopulta tapasi Husqueller itsensä Narymin alueella. Hän oli yrittänyt jokaisessa vankilassa pitkällä matkallaan selittää viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut. Tämän kaiken kertoi Otto Husqueller anomuksessaan sotajoukkojen komentajalle ja sisäasiainministerille. Lopuksi hänet vapautettiin, mutta vankikyyti mukaan luettuna oli hän ehtinyt olla matkallaan kaksitoista ja puoli kuukautta. Ei ollut hullumpi erään toisenkaan juutalaisen asia. Hän oli joutunut Narymiin omenoittensa takia. Juttu oli näin: Mainittu henkilö oli vuokrannut ruhtinas Radsiwililtä Puolassa hedelmäpuutarhan. Syksyllä v. 1914 oli hän kokeeksi korjannut osan satoa, satakaksikymmentä puutaa omenia. Olivat tulleet saksalaiset paikalle. Sotamiehet eivät malttaneet olla maistamatta punaposkisia hedelmiä, mutta kun heitä oli paljon, menikin koko korjattu määrä maistiaisiksi. Seuraavana päivänä käskettiin juutalainen saksalaisen joukko-osaston komentajan luo. Tämä kävi suoraan asiaan ja kysyi: — Ovatko meidän sotamiehemme syöneet sinun omenasi? Miehen housut rupesivat tutisemaan, vihollinen vielä, kuka ties, minkä tekee. Hän koetti kierrellä. — Mitä vielä, teidän ylhäisyytenne, muutaman omenan... — Minulle on kerrottu, että niitä oli satakaksikymmentä puutaa. — No, vaikka olisi ollutkin, terveydekseen ovat syöneet, mitäpä tuosta, mokomasta määrästä, minä korjasinkin ne vain kokeeksi... — Mikä niitten hinta on? — Mitä te nyt, teidän ylhäisyytenne, enhän minä niistä maksua, en toki... — Sanokaa pois vaan! Mies yhä epäili. Hän ei ollut lainkaan selvillä, mitä toinen tarkoittaa. Ehkä vielä aikoo virittää ansan. Hän kierteli ja kaarteli, ainoastaan vaivoin sai upseeri lypsetyksi häneltä hinnan. — Tässä on rahat! Ilmoittakaa heti minulle, jos omaisuuteenne vasta kosketaan. Juutalainen korjasi koko sadon, kuusituhatta puntaa, hänen vuotuisen työnsä tulos. Kukaan ei omenoihin kajonnut. Yhtäkkiä saapuivat venäläiset, ajoivat saksalaiset pois kylästä ja ryhtyivät isännyyttä pitämään. Ensi töikseen ottivat he haltuunsa kaikki omenat, kuusituhatta puntaa. Juutalainen odotti kutsua päällikön luokse. Kaipa toki omat, kun kerran vieraatkin. Kutsua ei tullut. Lopuksi rohkaisi hän mielensä ja meni käskemättä johtavan upseerin luo. Olihan sentään kysymyksessä koko vuoden ansio. Jos se menee noin vaan, niin millä eletään ensi syksyyn. Upseeri kohteli ylimielisesti. Vielä tässä maksua, nyt on sota, isänmaan hyväksi täytyy jokaisen uhrata. Juutalainen näki pyyntönsä turhaksi ja anoi passia päästäkseen perheensä luo Warsowaan. Siihen sanoi upseeri: — En voi antaa, menet valittamaan, tulee minulle vain ikävyyksiä, vaaditaan selityksiä j.n.e. Minä laitan sinut toistaiseksi varmempaan talteen. Seurasi karkoitus Narymin alueelle. Hyvin tämännäköisiä juttuja voisin kertoa kuinka paljon tahansa, mutta jääkööt, syyttävät vielä saksalaismielisyydestä. Seuraava Abram Grigorjewitsh Plotkinin keväällä v. 1916 sisäasiainministerille jättämä anomus, joka haltuuni on jäänyt sananmukaisena, puhukoon itse puolestaan: "Elok. 4. p:nä (v. 1.) 1914 sain minä ollessani Odessassa Kanskin kaupungista Jenisein kuvernementista sähkösanoman, jolla minulle ilmoitettiin, että veljeni Josef Plotkin ollen vakinaisessa sotapalveluksessa 32. siperialaisessa rykmentissä oli lähtenyt rykmenttinsä mukana sotanäyttämölle. Hyvin ymmärrettävästi halusin minä tavata veljeäni ja hyvästellä häntä hänen mahdollisesti käydessään kohti kuolemaa. Päätin matkustaa häntä vastaan Tsheljabinskiin, mutta asiani (olin saamassa lupaa toimia armeijan hankkijana) pidättivät minua Odessassa ja minä matkustin sieltä vasta elokuun 20. p:nä. "Veljeni tapasin Gonenzin kauppalassa, joka sijaitsee muutamien virstojen päässä Ossowetsin linnoituksesta. Siellä keskustelin veljeni kanssa hänen päällystönsä luvalla. "Rykmentti, jossa veljeni palveli, lähti edelleen, ja minä päätin samana iltana matkustaa takaisin. Istuessani rattaille tuli luokseni muuan sotamies ja kysyen, kuka minä olen, — vangitsi minut. "Tavallisesti sellaisissa tapauksissa, että joku vangitaan sotatoiminnan alueella, seuraa vangitsemista välittömästi karkoitus Narymin alueelle tai johonkin muuhun sentapaiseen paikkaan. Minun kohtalonani oli ennen sinne joutumistani kärsiä joukko seikkailuja. "Venäjä — sanotaan — on rajattomien mahdollisuuksien maa, mutta lieköhän kenellekään sattunut sellaista mahdollisuutta kuin minulle. "Minut — toisen luokan venäläinen kauppias, jonka isä ja esi-isät ovat syntyneet ja eläneet Venäjällä ja olleet Venäjän alamaisia — vangittiin passi ja muut paperit kourassa, teljettiin yhteen saksalaisten sotavankien kanssa ja, aivankuin sotakentällä vangiksi otettu saksalainen, lähetettiin keskusleiriin Barnaulin kaupunkiin Tomskin läänissä. Eivät mitkään vakuuttelut Venäjän alamaisuudesta auttaneet, minä olin saksalaisten luettelossa. Ja pyrkiessäni asioille kaupungissa annettiin minulle sotavankeja varten määrätty lupakirja, jossa oli Barnaulin kaupungin komendantin nimi ja sinetti. Keskusleirissä vietin minä yli kaksi kuukautta, syysk. 14. p:stä marrask. 19. p:ään 1914. "Vasta marrask. 10. p:n seuduilla minun onnistui taivuttaa Barnaulin kaupungin komendantti tekemään sähköteitse kysely Kanskin kaupunkihallitukselle. Tämä sähkösanomalla vastasi, että Abram Plotkin on hallitukselle henkilökohtaisesti tunnettu, että hän polveutuu Kanskin kihlakunnan Tansowskin volostin talonpojista ja on toisen luokan kauppiaana Kanskissa. "Tämä vastaus saattoi Barnaulin sotilasviranomaiset pulaan, eivätkä he tienneet mitä tehdä minun kanssani. He päättivät jättää minut siviiliviranomaisten käsiin. Marraskuun 19. p:nä 1914 minut siirrettiin Barnaulin isprawnikan haltuun ja samana päivänä lähetettiin etappikyydillä Tomskiin. Ja sieltä — Narymin aluehan on onneksi samassa kuvernementissa — toimitettiin minut Narymin kaupunkiin, jossa olen ollut jo puolitoista vuotta karkoitetun ominaisuudessa poliisivalvonnan alla. "Mistä syystä minut tänne lähetettiin ja kenen käskystä — en tähän saakka ole saanut tietooni. Minkäänlaista kuulustelua ei vangittaessa pidetty. Pieninkin kuulustelu olisi selvittänyt, etten minä ole Saksan alamainen. Vangittaessa otettiin passia lukuunottamatta seuraavat asiapaperit: 1) Siperian rautatiehallituksen antama todistus siitä, että minä, Plotkin, toimitin hankintoja tämän rautatien rakennukselle; 2) Itäkiinalaisten rautateitten päällikön apulaisen, ruhtinas Hilkowin antama todistus samasta asiasta; 3) ja 4) kaksi samallaista Itä-Kiinan rautatien insinöörin Levensonin antamaa todistusta; 5) Kanskin sotilasmuonitusaseman päällikön todistus lihan hankinnasta sopimuksen mukaan. — Kaikki nämä asiakirjat olisivat voineet todentaa minun henkilöllisyyteni, vieläpä antaa tietoja minun luotettavaisuudestani. "Pyydän nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne määräämään asiani tutkittavaksi ja sallimaan minun matkustaa Europan Venäjälle Poltawan kaupunkiin ja asumaan siellä vaikka poliisivalvonnan alla." Vastausta anomukseensa ei Plotkin tietääkseni koskaan saanut. Jenisein lääni on kauempana idässä kuin Tomskin kuvernementti, mutta siitä huolimatta piti Plotkin varmuuden vuoksi siirtää varsinaiselle karkoituspaikalle. Tutkimattomat ovat Venäjän viranomaisten aivoitukset joka suhteessa. Lopetan jo, vaikkakin näitä esimerkkejä voisin luetella loppumattomiin. Sangen kirjava oli Narymin alueen yleisö sodan aikana. Tuskinpa lienee ennen Inkinon kirkonkylän raiteilla kahissut varieteenaisen silkkihame, eikäpä liene karkoitettu santarmiupseeri ennen tallannut Kusjminon pikkuisen kylärähjän kujia. Epäilenpä myös, onko joskus ennen tätä sotaa parooni-eversti tähystellyt kiikarillaan Kolpashewon "mamselleja". Nyt oli kaikkea. Oli Yrjönritareita, upseereja, kerran vähän aikaa varakuvernööri ja ylioikeuden prokuraattori Galitsiasta sekä kaiken kukkana muutamia santarmikätyreitä. Jälkimäisistä muistan ennen muita erään Siegelberg-nimisen, joka kirjoitteli yhtämittaa anomuksia melkein kaikille ministereille ja luetteli ansioitaan, jotka eivät lainkaan olleet vähäiset, vaikka eivät näkyneet enää auttavan. Mies oli joutunut entisten käskijäinsä auttamattomaan epäsuosioon. IX. Miten karkoitetut Narymissa elivät. Karkoitusalue on jonkunlainen vapaus vankilan ja etappiajan jälkeen, mutta varsin rajoitettu. Kaupunki on pinta-alaltaan mitättömän pieni, kuten edellä on kerrottu, siinä on karkoitetuille vapautta noin neljänneskilometri joka suuntaan. Käytä se vapautesi sitten pitkin tai poikin, mutta elä uskalla lähteä kauemmaksi, siitä voi seurata kolme kuukautta vankeutta. Sehän se juuri on se yhden pienen ympyrän kiertäminen, joka vuosikausia kestettyään lopulta vie kärsivällisyyden ja pilaa tyyten hermot. Siinä johtuu monasti mieleen, että jotain tällaista mahtaa tuntea häkkiin suljettu eläin. Melkein aina olisin ollut valmis vaihtamaan tämän vapauden sodan loppuun saakka kestävään vankeusrangaistukseen jossain Suomen vankilassa, vaikka hyvin tiesin omasta kokemuksestani, että meikäläisten rangaistuslaitosten komento on varsin tiukka. Mutta tietäisihän olevansa edes omalla maaperällä. Sanotaan, että venäläiset ovat herkkiä koti-ikävälle. En minä sitä ainakaan huomannut, mutta ehkä he Siperiassa ollessaan tunsivat olevansa omalla kamaralla, venäläisellä maaperällä. Kaikuihan siellä oma kieli ja olivathan siellä tavatkin monessa suhteessa samanmukaiset kuin "Äiti Venäjällä". Ainakin aluksi näyttivät venäläiset valtiolliset jaksavan pitää yllä hyvää tuultansa ja työnhaluansa. Narym on vanha karkoitusalue ja varsinkin viime aikoina, jolloin karkoitettujen tulva oli suurempi kuin ehkä milloinkaan ennen, oli suorastaan pakko järjestää jollain tavoin taloudellista asemaansa, kellään kun ei ollut määrättömiä rahavaroja käytettävänään. Asuntokomitea oli toiminnassa allekirjoittaneen saapuessa Narymiin. Sen tehtävänä oli puuhata kaikille uusille Narymiin saapuville valtiollisille karkoitetuille siedettävä asunto, samalla kun se arvosteli hinnat, ettei talonpoikien rahanhimo pääsisi liiaksi nousemaan. Asuntokomitea sangen pian, kun Narymiin alkoi saapua suuria joukkoja ei-valtiollisia karkoitettuja, menetti merkityksensä, sillä asunnoista syntyi kovin voimakas kilpailu ja epämääräiset ainekset "söivät" monta kertaa rotevammilla maksuillaan valtiollisten kortteerin. Yhteistoiminta vallitsi myös ruokapuolen alalla. Erinäiset ryhmät, noin 8—12 henkeen, olivat muodostaneet jonkunlaisia "osuusruokaloita" eli "kommuuneja", kuten niitä Narymissa nimitettiin. Näissä tosin syötiin vain päivällinen, mutta muutahan sitä ei juuri ollut varaa syödäkään, ryypättiin teetä paljaan leivän kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi. Päivällisen valmistus oli jonkun palkatun henkilön huolena, mutta tuotteitten oston ja hankinnan suoritti aina päivystäjä, jollaisena kunkin ruokailijan oli velvollisuus vuorollaan toimia. Sama päivystäjä toimitti myös "ylöspassaajan" tehtäviä. Myöhemmin, kun elintarvekysymys alkoi Narymissakin kärjistyä, hinnat suunnattomasti kohosivat ja saanti kohtasi vaikeuksia, laajennettiin toimintaa ja alettiin toimittaa suuria yhteisostoja. Kymmenien, välistä satojenkin virstojen päästä kulettivat yhteisoston lähetit elintarpeita Narymiin, jossa niitä koetettiin myydä valtiollisille karkoitetuille niin kohtuhintaan kuin suinkin mahdollista. Karkoitettujen rajoitetun talousarvion vuoksi oli tällainen yhteistoiminta välttämätön, eivätkä viranomaisetkaan sille panneet esteitä. Valtiollisten kesken löytyi myöskin apukassa josta sai kerrallaan kolme ruplaa apurahaa, tietysti takaisinmaksuvelvoituksella. Summa tosin ei ollut suuruudella pilattu, mutta parempi sekin hädässä kuin ihan ilman, eikähän valtiollisilla ollut mahdollisuuksia kovin rikkaitten kassojen luomiseen. Useimmiten on ensimäinen apu paras apu ja juuri sen avun antoi valtiollisten kassa vastatulleille, joista useimmat kyllä muutaman ajan kuluttua alkoivat saada avustusta kotipuolestaan. Harvoin on karkoitetuille työtä tarjolla, sillä viranomaiset eivät salli siirtyä ulommaksi asuma-alueelta, ja itsessään Narymissa ei työpaikkoja löydy. Mutta joskus, varsinkin viime aikoina, erinäisiä lupia myönnettiin, sillä puute alkoi käydä kovin uhkaavaksi, ja silloin taas muodostettiin työkuntia ja painuttiin ikimetsiin halon pilkontaan tai sedripuun pähkinäin keruuseen. "Kommuuni" siis siinäkin, "murehet, riemut jaettiin". Henkisestä ravinnosta pidettiin myös huolta. Aikojen kuluessa oli karkoitetuille paisunut tavallisen kookas kirjasto, jota innolla käytettiin. Monet paremmassa asemassa olevat aatetoverit olivat sitä muistaneet lahjoituksillaan. Useita arvokkaitakin teoksia kirjastossa löytyi. Allekirjoittaneen Narymissa ollessa lähetti tunnettu venäläinen sosialistiteoretikko G. W. Plehanaw Sveitsistä verrattain suuren kirjakokoelman, samoin saapui tunnetulta taloustieteilijä A. Bogdanowilta parikin sangen kunnioitettavaa lähetystä. Mutta jo vuonna 1915 alkoivat santarmit tehdä hyvin tiheitä "visiittejä" kirjastoon, joka sitä ennen oli tunnustettu aivan lailliseksi, ja heidän mukaansa hävisi kirjakokoelmista milloin mikin nide. Vaikka täten takavarikoidut kirjat tavallisesti palautettuakin, tuotti santarmien menettely suuria haittoja säännölliselle lainaustoiminnalle. Senpävuoksi karkoitetut ehdottivatkin Narymin kaupungille, että tämä ottaisi kirjaston haltuunsa. Karkoitettujen kirjastokomitea lupasi vielä kirjaston järjestääkin, kaupungin velvollisuus oli vain ottaa haltuunsa valmis laitos ja pitää huolta kirjastonhoitajan palkkaamisesta sekä laitoksen mahdollisesta laajentamisesta. Ainoana ehtona oli, että karkoitetutkin mahdollisimman pienestä maksusta saisivat sitä käyttää. — Sillä keinoin sai Narym ensimäisen kirjastonsa. Ehkäpä se levittää tiedon hedelmiä toistaiseksi vielä ylen karuun ympäristöönsä. Lukusali oli sentään aivan loppuun saakka karkoitettujen itsensä hallussa. Lukusalilla ei kumminkaan Narymissa ollut aivan samaa merkitystä kuin yleensä muualla. Narymin karkoitetuilla ei nimittäin ollut käytettävänään sellaista huoneustoa, jossa sopisi oleskella lukemistarkoituksessa. Sanomalehdet saapuivat yksityisten karkoitettujen nimiin ja niitä annettiin, samoinkuin ennen kirjoja, lainaksi määräajaksi. V. 1915 tuli karkoitettujen lukusaliin kuusi suurempaa sanomalehteä ja niitten lisäksi vielä koko joukko muita pienempiä paikallislehtiä eri seuduilta. "Sibirskaja Shisnj" tomskilaisena lehtenä saavutti suurimman lukijakunnan, siinä kun oli tuoreimmat — joskin hiukan niukat — tiedot maailman menosta. "Novoje Vremjaa", joka sekin oli saapuvien lehtien joukossa, lukivat etupäässä "strateegit", jotka kehuivat sen sotatietojen olevan tarkimpia. Mutta ei yksin sanomalehdillä lukusali ravinnut lainaajiaan. Melkein kaikki huomattavimmat aikakauskirjat y.m. julkaisut olivat myös saatavissa. Mistäkö rahat näitten monien sanomalehtien ja aikakautisten julkaisujen tilaamiseen? Mistäpä ne rahat olisi saatu, jos rahoja olisi tarvittu. Mutta toimitukset ymmärsivät aseman ja lähettivät julkaisunsa suuresta kiitoksesta. Karkoituspaikalla kävi sivistystyö kuumeisella kiireellä. Vankila ja karkoitus — siinä Venäjän työläisten korkeakoulut. Niissä saa hän levähtää ja tietojansa kartuttaa. Kehittyneemmät opastavat vähätietoisempia, yhteisvoimin pyritään yhteiseen päämäärään. Mutta valtiollisetkin karkoitetut väsyivät ja heidän henkiset harrastuksensa herpoutuivat. Ihminen ei jaksa ijänkaiken työskennelläkään erämaassa. Henki ei pysy joustavana ja tahtokin jo lopulta tylsistyy. Jo v. 1916 alkoivat opintorenkaitten saumat ratkeilla, syntyi henkilökohtaisia kinasteluja, sitten lopulta ilmiriitoja. Kaikki järjestetty toiminta, niin henkinen kuin taloudellinenkin, joutui täydelliseen hajaannustilaan. Kaivattiin elämän hyörinää. Sitä vaati sekä silmä että henki. Mutta viidensadan virstan päähän ei kuulu elämän humu. Aina samat ihmiset kiertämässä samaa ympyrää. Jospa edes kerran kuussa tai vaikkapa vain kerran vuodessa näkisi tuntemattomat kasvot! Mutta ei... ei... Tulee lopulta villiksi ja alkaa karttaa vähiäkin tuttaviaan. Sielussa syntyy elävältä haudatun kamala tunne. Eläviä ruumiita olivat ne kärsiväkasvoiset haamut, jotka likaisia katuja ilman päämäärää edestakaisin kuljeskelivat. Ja se, mikä elämää oli, oli keinotekoista ja kummallista. Kuten ennen on kerrottu, tuli posti kerran viikossa, kesällä pitemmänkin väliajan perästä. Mutta postin väliaikoina levisi aina mitä oudoimpia huhuja. Kukaan ei voinut tietää, mistä ja miten ne olivat saaneet alkunsa, mutta jokainen niitä ahmi ja näytti ikäänkuin niistä elävän. Ja päivän kuluessa ne kasvoivat kuin vuorelta alas vyöryvä lumimöhkäle. Kaikkien aiheena oli sota tai karkoitettujen vapautus. Milloin olivat saksalaiset vallanneet Pietarin tai Moskovan, milloin olivat venäläiset tunkeutuneet Berliniin ja tämän riemusanoman saatua oli heti annettu karkoitettujen vapautuskäsky. Saapui sitten posti ja toi sanomalehden. Asema ennallaan, laukausten vaihtoa, tiedustelijain retkeilyjä ja siellä täällä tykkien jyskettä, eikä sanaakaan vapautuksesta. Kukaan ei sentään ihmetellyt. Ehkä ei kukaan ollut uskonutkaan siivekästä huhua, vaikka oli ollut valmis sitä levittämään joka taholle. Pitihän toki olla puheenaihetta sellaisissa oloissa. Kaksi kertaa vuodessa oltiin ilman postia ja ilman sähkölennätintä kaksi kuukautta kummallakin kertaa. Silloin ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada tietoja muusta maailmasta ja kuitenkin oli juuri silloin huhuja mitä hurjimpia liikkeellä. Niitä kertoi toinen toiselleen lukemattomia. Mistä ne olivat tulleet? Kukaan ei tainnut tulla kysyneeksi. Langatonta sähkölennätintä ei Narymiin ainakaan ollut ja ilmapurjehduskin on siellä tuntematon. Ja huhujen pyörteessä huoattiin: oh, kunpa pääsisi edes Tomskiin, siellä kai tiedetään paljon, onhan niin tärkeä aika elettävänä. Palasi joku Tomskista. Kohta oli hänen ympärillään sankka parvi: — mitä, mitä uutta? Nähtävästi ei mitään. Tulija tiesi vähemmän kuin narymilaiset, sillä hän oli tullut maailmasta, jossa ei ole elämää janoavia ihmisiä eikä huhuja. Kaikesta huolimatta voi syyllä sanoa, että valtiollisten karkoitettujen asema oli helpompi. Heille voi tulla tylsyyden hetkiä, mutta joskus ainakin saattoivat he tarttua kirjaan, joskus ainakin pysyi kynä kädessä ja voi kirjoittaa kirjeen ystävälleen tai sanomalehdelle. Mutta kauheampi oli suuren ei-valtiollisten karkoitettujen lauman laita. Varkaista en puhu, sillä he löytävät aina ja joka paikassa toiminta-alan, mutta entä ne sadat muut, jotka sattumalta olivat joutuneet karkoituspaikalle: kauppiaat, talonpojat, käsityöläiset, työmiehet y.m. He eivät olleet ennenkään kirjoja viljelleet, eivätkä liioin kynätöitä tehneet, — monet, ehkä useimmat heistä, olivat tuskin lukutaitoisia. Millä he aikaansa kuluttivat? Siinä kysymys, johon en osaa vastata. Sen vain tiedän, että monet juuri sen joukon keskuudesta menettivät järkensä. Toiset heistä tulivat aivan pelottaviksi, ja monta kertaa muistan istuneeni veitsi jalkojen välissä ja paksu sedripuukeppi vierellä sellaisen kutsumattoman vieraan huoneeseeni tunkeuduttua. Mutta puhukoon tästä seikasta virallinen asiakirja. Monien valitusten johdosta oli muuan "hänen ylhäisyytensä", todellinen valtioneuvos, sisäasiainministeriön virkamies lähetetty Narymiin tutkimaan sikäläisiä tapahtumia. Hänelle osoitettiin joukko valituksia, joista yhdestä otan tähän seuraavaa: "Mielisairas Korolewin, jonka jäätyneen ruumiin teidän ylhäisyytenne itse näki, kohtasin minä Nowo-Ilinskissä jouluk. 22. p:nä (v.l.) 1915, missä hän ja valtiollinen karkoitettu Wegman saavuttivat minut matkallani Narymin alueelle." (Asian kertoja oli ollut siirrettynä Moltshanowon alueelle Narymista, mutta palautettu sieltä taas takaisin entiselle asuinpaikalleen.) He olivat lähteneet Tomskista julmaan 45° (Reaumuria, siis noin 56° C) pakkaseen. Korolewille ei oltu annettu lämpimiä vaatteita eikä hänelle kuuluvaa vaatetusrahaa (18 rpl. 43 kop.). Hänet oli sullottu rekeen lyhyeen takkiin ja rikkinäisiin jalkineihin puettuna. Jo ensimäisellä asemapaikalla, 12 virstan päässä Tomskista, hänen oli täytynyt hieroa lumella paleltuneita käsiään. Satunnainen matkatoverinsa Wegman oli antanut hänelle parin huopasaappaita ja kyytimiehet säälistä peittäneet hänet turkeillaan. Ja mies oli sanan täydessä merkityksessä hullu. Matkalla hypähteli hän reestä, tanssi, lauloi, repi vaatteitaan. Igodshinskin jurtilla, missä muutimme hevosia, astuimme sisälle lämmittelemään. Jonkun ajan kuluttua Korolew pukeutui ja meni ulos. Hän oli usein ennenkin lähtenyt samalla tavalla, mutta säännöllisesti palannut, eikä tälläkään kertaa, vaikka hänen lähtönsä huomattiin, meitä saattamassa ollut vartija lähtenyt hänen perässään. Jonkun ajan perästä vartija lähetti kyytimiehen pojan etsimään Korolewia. Poika palasi yksin. Silloin lähdimme kaikin etsimään, haettiin koko kylä, mutta ei löydetty. Aamun tullen hänen jäätynyt ruumiinsa löytyi puolen virstan päässä kylästä sijaitsevasta viidakosta. Samaan aikaan Ilinon kylässä paleltui toinen mielisairas M. Bock. Paleltui senvuoksi, että vartijavanhin Ursulenko, jonka huostaan pristaw Walter oli jättänyt sairaan, ei hankkinut hänelle asuntoa, vaan ainoastaan yösijan talonpoikien luona vuoron perään. Ja kun työssään oleva talonisäntä, jonka luona Bockin piti olla yötä, ilmoitti tämän katoamisesta Ursulenkolle, ei viimemainittu kiinnittänyt ilmoitukseen mitään huomiota, eikä toimeenpannut minkäänlaisia etsiskelyjä. Aamulla taas jäätynyt ruumis. Bock paleltui aivan kylän keskelle tielle. Kuusikuukautisen Narymissa oloni aikana näin minä kymmenkunta mielisairasta. Jos sairaalla sattuu olemaan raivokohtauksia, suljetaan hänet poliisiputkaan, pidetään siellä useampia viikkoja ja sitten lähetetään Tomskiin, mutta Tomskin mielisairaala jostain syystä hyvin pian päästää pois sairaansa ja heidät täytyy kohta lähettää sinne takaisin, tietysti taas sitä ennen maistettuaan Narymin poliisivankeutta. — Jos hulluus on lievempää laatua, maleksii mielisairas pitkin Narymin katuja, hän ei koske kehenkään, eikä kukaan häneen. Mielisairasten prosenttimäärä — Narymista päättäen — ei ole lainkaan vähäpätöinen.” Niin valituksen kirjoittaja. Hän puhuu kuuden kuukauden kokemuksista, minä voin puhua melkein kahden vuoden ja yhtyä täydellisesti häneen. Ja kyllä kai niitä paljon täytyi mielipuolia olla, koskapa väliin lähetettiin heidän mukanaan selvä mieskin hullujenhuoneeseen. Erityisesti muistan erään sangen sivistyneen ja miellyttävän puolalaisen — nimi on haihtunut muististani, vaikka tunsinkin miehen hyvin — kohtalon. Häntä pidettiin mielisairaalassa monta viikkoa, ja kun hän myöhemmin, tavatessani hänet Tomskissa, kertoi muistelmiaan, en minä voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän niinkin hyvällä hermostolla oli palannut laitoksen yleishuoneesta, jossa oli saanut pitkän aikaa suorastaan taistella henkensä puolesta. Entä aineellinen toimeentulo? Narymin hökkelit, joissa kovalla pakkasella saattoi palelluttaa nenänsä, tietäisivät varmaan kertoa monta pöyristyttävää historiaa kurjuudesta ja kärsimyksestä, puutteesta ja sairaudesta. Monta katkeraa kyyneltä lienee siellä heinätyyny saanut kätkeä yksinäisten, unetonten yönhetkien vieriessä. Monen kotiseutu oli sodan jaloissa, eivätkä he voineet saada avustusta mistään päin. Useampi taas oli lähtenyt rahattomana matkalle varattomista oloista, joten yleinen puute vallitsi. Valtion myöntämä apuraha oli aluksi 7 rpl. 70 kop. kuussa. Sittemmin se ylennettiin 9 rplaan 50 kop., mutta oli sittenkin riittämätön. Työnansiosta alkuaikoina ei myöskään voi vakavasti puhua. Viranomaiset eivät suostuneet antamaan lupaa poistua asuntopaikalta, eikä Narymin alueella juuri ollut työtä saatavissa. Vasta viime aikoina, kuten yllä on jo huomautettu, yleisen nälkäkuoleman ollessa ovella, tunsivat viranomaiset olevansa pakoitettuja lupia antamaan. Puutteellisesta ravinnosta johtuivat monet sairaudet, jotka leikkasivat runsaan sadon. Useita kertoja vuodessa raivosivat myös kulkutaudit kaataen sekä paikallista väestöä että karkoitettuja joukottain. Monta tuntematonta osatoveria korjattiin haudan poveen. Monta tuttua samoin. Johtuupa tässä mieleeni toukokuun puolivälissä 1915 kuolleen lättiläisen sosialidemokratin Cristop Mazkarin surullinen kohtalo. Hän oli kuolinhetkellään ainoastaan kahdenkolmatta vanha. Oli saapunut Libausta karkoitettuna sotatilan ajaksi Parabelin kylään, kolmekymmentä virstaa Narymista etelään, helmikuun lopulla terveenä ja toivorikkain mielin. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa oli hän sairastunut suolikuumeeseen. Paikallinen välskäri — Parabelin kylässä sellainen on, muissa kylissä ei juuri löydy — oli sanonut taudin olevan kotimaista koleeraa ja menevän pian ohitse. Kylästä toiseen ei ollut helppo saada lupakirjaa, mutta sairaan tilan yhä huonontuessa oli vartijavanhin kumminkin suostunut sellaisen Narymiin pääsyä varten antamaan. Mutta välskäri teki tenän, hän oli kerran sanonut, että tauti ei ole vakavaa laatua, eikähän toki sopinut hänen lääketieteelliselle oppineisuudelleen noin vaan joittenkin karkotettujen edessä taipua. Vasta aivan viime tingassa, kun sairaan tila jo oli toivoton ja hänelle vielä ilmestyi suuri ajos kaulaan, perääntyi itsetietoinen välskäri ja lähetti potilaan Narymin sairaalaan. Valtiolliset karkoitetut järjestivät täällä toverinsa sairasvuoteelle päivystyksen, että aina oli kaksi henkeä hänen tarpeitaan tyydyttämässä. Toverien huolenpitokaan ei enää voinut auttaa, vaan kuoli Mazkar muutamien päivien kuluttua kiroten koko vallitsevan järjestelmän ja ne, jotka hänet olivat nuoruutensa keväässä temmanneet kotioloistaan ja syösseet kurjuuteen kuolemaan. Harvinaisissa olosuhteissa sattuivat kaikkikin kuolemantapaukset. Aina niihin oli syynä puutteellinen lääkärinhoito ja viranomaisten ylimielisyys. Erikoisen järkyttävä oli muuan tapaus, jolloin pristawin ja paikallisen lääkärin huolimattomuus saattoi hautaan erään valtiollisen karkoitetun juuri samana päivänä, jolloin hänen piti vapautua neljä vuotta kestäneen karkoituksensa jälkeen. Eivätkä itsemurhatkaan olleet harvinaisia. Moni oli pakoitettu käyttämään oman käden oikeutta hädän ja puutteen ahdistamana. Erityisesti muistan hyvien tuttavieni Goldsteinin ja Jermolajewin kaksoisitsemurhan. Tarkasti olivat he tekonsa edeltäpäin harkinneet, koskapa Jermolajew, joka vielä ehkä olisi voitu strykniini-myrkyn vaikutukselta pelastaa, voimakkaasti torjui kaikki auttamisyritykset. Molemmat nämä nuoret miehet — Goldstein 22 vuotias, Jermolajew 25 — olivat vanhoja karkoituspaikan kasvatteja. Iloton elämä oli heidät siihen määrin lamauttanut, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien kuukausien perästä tapahtuvaa vapauttamistaan. Heidän toiveensa täytettiin, ainoa toiveensa: heidät haudattiin vierekkäin ulkopuolelle hautuumaan. Tahdon lopettaa tämän luvun lainaamalla edellämainitusta sisäasiainministeristön lähettämälle tutkijalle jätetystä valituskirjelmästä vielä erään kohdan. Näin se kuului: "Otan vapauden huomauttaa teidän ylhäisyydellenne jo kertomistani muista tapauksista, jotka kuvaavat karkoitetuille osoitettua lääkärinapua sekä samalla karkoitettujen vaatetusavun saantia. "Sarafanowkan kylässä (Moltshanowon alueella) kuoli syyskuun puolivälissä 1915 tuntemattomaan tautiin muuan vapaaehtoisesti karkoitetun vaimonsa luokse saapunut Henrik Mats. Parin viikon perästä sairastui itse vaimo Mats kolmen lapsensa kera. Samoin sairastui heitä hoitava karkoitettu nainen Golz. Jonkun ajan perästä sai kuudennen piirin pristaw mainitun kylän vanhimmalta vartijalta ilmoituksen, jonka liitän melkein sananmukaisesti: 'Ilmoitan teidän korkeudellenne, että karkoitettu vaimo Mats ja hänen kolme lastaan (seuraa lasten nimet) sekä heidän luonaan asuva karkoitettu nainen Golz ovat sairastuneet tuntemattomaan tautiin, eivätkä kolmeen viikkoon ole nousseet vuoteesta. En voi heitä lähettää sairaalaan, kun ei heillä ole minkäänlaista vaatetusta'. — Pristaw lähetti tämän tiedonannon Moltshanowon sairaalan välskärille pyytäen häntä matkustamaan Sarafanowkaan sairaita katsomaan. Välskäri ei tavannut itseään vaimo Matsia enää elävien joukossa ja totesi lapsilla sekä Golzilla olevan lavantaudin. Välskäri ei voinut heitä heti lähettää sairaalaan. Sairaat kieriskelivät riepukasassa, lapsilla ei ollut edes paitoja päällään. Välskärin täytyi matkustaa takaisin Moltshanowoon, lähettää sieltä vartijan mukana sairasviittoja ja peitteitä, ja ainoastaan sillä tavoin saatiin sairaat sairashuoneeseen. Onneksi, tai pikemmin ehkä onnettomuudeksi, saatiin pelastetuiksi orvot, joista vanhin oli 13-ja nuorin 7-vuotias. Minne he nyt isättöminä ja äidittöminä joutuvat! Vaatetusapua vaimo Mats ei saanut; hän saapui Narymin alueelta kesällä, ja kesävaatetusapua ei annettu yhdellekään karkoitetulle. Pristaw Walter oli ilmoittanut, että hänen mielestään kukaan karkoitetuista ei kesävaatetusapua kaipaa. "Tomskin läänissä sijaitsee pieni kihlakuntakaupunki Kusnetsk. Lukemattomien anomusten jälkeen tavallisesti kuvernöörin erityisellä luvalla siirretään vaikeasti sairaita sinne. Siirtämistavasta mainitsen tositapauksen. "Narymissa asui karkoitettu V. J. Lukin. Sairastaen munuaistautia anoi hän siirtoa Kusnetskiin. Lupa tapasi hänet sairaalassa, missä hän poti vaikeanlaatuista munuaistulehdusta. Ystävät neuvottelivat Lukinin kanssa ja päättivät kaikesta huolimatta lähettää hänet toivoen, että hän jossain Tomskin sairaalassa pian paranee. Narymin lääkäri antoi luvan vaikeasti sairaan lähettämiseen. Tunnottomassa tilassa saatettiin Lukin laivaan. Sairaanhoitajattarena matkusti hänen mukanaan erään karkoitetun vaimo. "Venäjän karkoituspaikoilla on sellainen tapa, että toiseen paikkaan siirrettyjen karkoitettujen, jollei karkoitus tapahdu rangaistuksen muodossa, sallitaan matkustaa omalla kustannuksellaan, eikä 'etapilla'. Erityisesti sovellutetaan tätä tapaa sairaisiin. Kaikkialla muualla, paitsi Tomskin läänissä, on tämä tapa käytännössä. Lukin tuotiin syysk. 3. p:nä Tomskin sairaalaan ja jo 23. p:nä samaa kuuta hänet vangittiin ja teljetyin siirtovankilaan kuljetettavaksi 'etapilla' Kusnetskiin, jonne hän saapui vasta joulukuun 3. p:nä. Terveisiinkin ihmisiin vaikuttaa 'etappi' sangen turmiollisesti. Koko elämän ajaksi jää joku 'etapilla' saatu vaiva. Mutta Lukin, joka kolme viikkoa ennen ei kyennyt kättäänkään liikuttamaan, työnnettiin 2l 1/2 kuukautiselle etappitielle jalkaisin (melkein koko matkan Tomskista Kusnetskiin kulkee 'etappi' jalkapolkuja). "Sillä tavoin Tomskin läänissä helpoitetaan sairaitten karkoitettujen kohtaloa — lähetetään heitä parempiin paikkoihin. "Minkäänlaisesta lääkärinavusta karkoitetuille Tomskin kihlakunnassa ei kannata puhuakaan. Nyt jo kolmatta kuukautta raivoaa lavantauti Tshigoran kylässä Narymin alueella. Kymmenkunta henkeä on jo kuollut. Ensi aikoina ei ollut minkäänlaista apua. Nyt juuri on sinne lähetetty välskäri Panow. Osoitukseksi siitä, mitä lajia tämä välskäri on, tulkoon kerrotuksi keskustelu, joka tapahtui hänen ja Kazorbakin kylän postiaseman pitäjän välillä. Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, että otan vapauden toistaa tämän keskustelun sanasta sanaan: "— Paljonko otat ajosta, mies? "— Niin ja niin paljo. "— Vähä, mies hyvä, ylen vähä, kaura kallistuu, kaikki kallistuu. Minäkin tässä tähän saakka postiasemaa pidin, mutta ei kannattanut, välskäriksi kirjoittauduin. "Hevosmies välskärin ominaisuudessa taistelemassa lavantautia vastaan! "Tilanne vielä huononee sen kautta, että joka paikassa kieltäydytään antamasta sairaille lupakirjaa lääkärin luokse matkaamista varten. Valtiollisesti karkoitetun Mazkarin ja karkoitetun Frischin kuolema tapahtui yksinomaan siitä syystä, kuten lääkäri itse ilmoitti, että liian myöhään tuotiin sairaat sairashuoneeseen. Ja kuinka paljon saivat ponnistella Mazkarin toverit, ennenkuin heidän onnistui saada lupa hänen siirtämiseensä Narymiin! "Hautoja, hautoja, kokonainen rivi hautoja!" X. "Naapurissa" kylässä. Kun on istunut parikin kuukautta sellaisessa "kulttuurikeskuksessa" kuin on edelläkuvailtu Narym, niin eipä tunnu pahalta, jos sattuu tulemaan tuttava, joka ehdottaa pientä huvimatkaa erämaahan, omia kotinurkkia kauemmaksi. Helmikuun lopulla 1915 teki edellä tässä kirjassa mainittu sanomalehtimies Semeshko minulle sellaisen ehdotuksen, että pistäytyisimme naapuriin kyläilemään. Niin — tosiaankin — naapuriin, vaikka kylä, jota ehdotus koski, sijaitsi noin 120 virstan päässä Narymista. Mutta Siperiassa ei pistäydytäkään naapurissa päiväsiltään, vielä vähemmän tuntisiltaan, kuten meillä, vaikkei meidänkään maamme juuri tiheäänasutun maineessa ole. Naapurikylän nimi oli Tymskoje ja siellä asuskeli siihen aikaan Suomen Eduskunnan entinen puhemies P. E. Svinhufvud samassa ominaisuudessa kuin mekin, kyläilemään hankkiutujat. Mutta meidän matkallelähtömme ei käynyt päinsä noin vain muitta mutkitta. Edellä on jo tainnut tulla huomautetuksi, että sellaisesta mutkattomasta matkallelähdöstä seuraa kolmen kuukauden matka erääseen tiettyyn paikkaan, jossa on vielä hiukan vähemmän kävelyalaa kuin karkoituspaikalla. Se mutka, joka tässä oli muistettava, oli pristawin lupalappu. Sellaisen hän kyllä antoikin, tosin hiukan epäillen, sillä eihän hän muka voinut tietää, minkälaisissa aikeissa me taipaleelle puuhauduimme. Mutta meidän onnistui selittää, että kyllä meillä on aivan "reilu meininki", tavata vain osatoveria, joka kaiken lisäksi on tämän kirjoittajan maanmies. Epäilyttihän se hiukan lähteä tuollaista hevosmatkaa ajamaan, sillä ei ollut vielä ehtinyt täysin mielestä häipyä juoksu kovassa pakkasessa hevosten perässä Narymiin tultaessa. Mutta nyt saattoi toisilta varakkaammilta lainata turkit ja pääsisihän toki muutamaksi päiväksi pois onnettomasta Narymista. Entä sitten se seikka, että saisi pitkästä aikaa kuulla omaa kieltään. Mitäpä siis muuta kuin lainaturkit niskaan, rekeen ja taipaleelle! Kun me päivällä lähdimme, paukkui vielä ankara pakkanen, mutta iltasella tuhutteli jo lumiräntää. Tavallinen taksa, ilmanmuutos tapahtuu melkein huomaamattomalla nopeudella. Luulisinpa, ettei "taivaan merkeistä" ennustajilla olisi Siperiassa menestystä, sillä tuskinpa tietäjä kunnolleen kerkiäisi laskelmiaan kotiväelleen ilmoittaa, kun jo taas olisi tehtävä uudet "riitingit". Olen jo ennemmin kertonut, ettei hevosella matkanteko Siperiassa käy yhtä hissupäiten kuin Suomessa, vaan kuski meluaa muitten helyjen puutteessa sekä aisakellon että kulkusten edestä. Varsinkin jos sattuu useampia hevosia ajamaan yhtä perää, käy siinä sellainen meteli, että tottumaton koettaa aivan väkistenkin korviaan tukkoilla. Sillä kertaa sattui meidän kuskimme kuitenkin olemaan toista maata. Hän vain hiljakseen hoputteli koniaan (lukijan ei pidä suinkaan käsittää, että meillä olisi ollut varsin koni suomalaisessa merkityksessä, sillä venäjänkielessä _konj_ merkitsee hyvää hevosta) ja "lönkkäravia" me mennä hyssyteltiin kukin enimmäkseen omissa ajatuksissamme. Ei tunnu Siperiassakaan matkan pituuden määritteleminen olevan kovin varmalla kannalla. Yhtä venyvät ovat siellä merkitsemättömät virstat kuin Suomessakin. Savossa ennen vastattiin aina matkan pituutta utelevalle: "tulloohan tästä hyvväi kolome vanahoo ruotinvirstoo". Ja hyvä siitä tulikin, sillä väliin sai astua päiväkauden, ennenkuin ehti perille tuon kolmevirstaisen taipaleen. Siperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat, koskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on taloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä hörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme ajaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen mukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan virstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa aivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan epätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta minunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla. Matkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin laskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen. Maisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä tyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie puikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja taas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas joutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin on erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa paikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän saavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti arvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä. Mutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin etelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät eroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana, joten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä huomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja karjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa heti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat ylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa huolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua, joista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä: salakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä ja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja sellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on helpompaa kuin "pääkaupungissa". Kylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa, elävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa kylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa kala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet, että kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia aikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa ostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun eivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan. Ilinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista kahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin, että yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin paremman puutteessa. Vihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme tulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen ovat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän ja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt ostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi. Siinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei Narymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan ovat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää, mutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin, että yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme vetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa pukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän kipinänsä. Uskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä ulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla, yksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä, multa kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen herran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat siperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas puheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan lähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat. Meitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan meidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja, jotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä selvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi sitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta popsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini on hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty tietämättömyyttään syyttämään. Siellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen” maaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen tarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin maininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle, mutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika. Hän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa. Maa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen sukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut puettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein näkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä vaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit. Itse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut europalaisuutta ulkonäkööni. Minä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on eksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse Venäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme hylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan häntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa poikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä tainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin laskemaa valistuksen perustusta. Seuraavana päivänä me taas aluksi ajelimme muutamia hyvin pitkiä kahdeksan virstan taipaleita, kunnes kyytimiehemmekin lopulta jo katsoi parhaaksi määritellä pisimmät välit viideksitoista virstaksi, sillä vähitellen oli toverinikin ruvennut ihmettelemään aasialaisten virstojen pituutta. Illalla saavuttiin Tymskojeen. Jo aikoja ennen olivat maat alkaneet muuttua. Siellä täällä näyttäytyi jo melkein tien varrella upeita sedripuumetsiä ja tiekin muutamia kertoja kohosi kummulle. Tuntui kaikesta, että olimme lähenemässä Siperian metsävyöhykettä. Tymskojen kirkonkylä itse on harvinaisen kauniilla paikalla joen rannasta kohoavalla kummulla, jonka reunustaa erinomaisen komea sedrimetsä. Ilma siellä on vallan toisellainen kuin alhaalla jokilaaksossa suon päällä sijaitsevassa Narymissa tai alastomassa Ilinossa. Kirkonkylässä on liki neljäkymmentä taloa ja kolme sataa asukasta, kaikki varakasta väkeä. Sisustus muutamissa taloissa on vallan ylellinen verrattuna muitten paikkakuntien taloihin. Löytyypä muutamissa taloissa sellaisia "nykyajan mukavuuksiakin", joita muualla saa turhaan hakea. Paikkakunnalla oli siihen aikaan 42 karkoitettua, joista 7 valtiollista. Asessori Svinhufvud asui hyvin hauskasti sisustetussa yläkerrassa, johon tullessani luulin todellakin astuneeni parisilaiseen salonkiin. Mutta olihan siellä ollutkin naiskäsi — asessorinrouva Svinhufvudin —järjestystä valvomassa. Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikkei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua. Kalapaikat olivat Tymskojessa niin lähellä, ettei pyynti karkoitetuillekaan tuottanut hankaluuksia. Ahkerasti he kalastusta kuuluivat harjoittaneenkin. Kalasta oli itse asessorikin tulossa meidän saapuessamme. Yleensä tuntuivat Tymskojen karkoitetut olleen tyytyväisiä karkoituspaikkaansa. Siperian asukkaatkin pitävät Tymskojen kirkonkylää parhaimpina siperialaisina siirtoloina ja samallaisen vaikutuksen se meihinkin teki. Kaksi vuorokautta Tymskojessa vietettyämme lähdimme paluumatkalle. Puolisentoista vuorokautta ajaa nujuutettuamme olimme taas Narymissa entistä ympyrää kiertämässä. Mutta tuuletuttaa olimme hiukan itseämme saaneet ja ajaa vartioimattomina 240 virstaa. Sekin on onni onnettomuudessa. XI. Viranomaiset ja me. Päällikköjä meillä karkoitetuilla oli koko runsaasti. Ensinnäkin läänin kuvernööri, jota me emme koskaan saaneet nähdä. Hän pysyi koreasti pääkaupungissaan, eikä hän sielläkään näyttäytynyt karkoitetuille, eikä juuri muillekaan lääninsä asukkaille. Kuvernööri olikin vanhan järjestelmän vallitessa Venäjällä niin suuri herra, että se, jonka onnistui päästä hänen puheilleen, voi huoleti merkitä ristin seinään. Meidän karkoitettujen asioita hoiti varakuvernööri Wolodimirow, entinen mustasotnialaislehden "Semstshinan" toimittaja. Hänen puheilleen sattuivat väliin Tomskissa satunnaisesti majailevat karkoitetut pääsemään, mutta ”audienssista” ei tavallisesti ollut apua, sillä hän piti periaatteenaan suhtautua kaikkiin pyyntöihin ja anomuksiin kielteisesti. Muistan, miten kerran erään Tomskin sairaalassa makaavan valtiollisen vaimo kävi pyytämässä samaiselta varakuvernööriltä, että hänen Kusnetskiin siirretty miehensä saisi matkustaa omalla kustannuksellaan määräpaikkaansa. Vastaukseksi tuli tavanmukainen jyrkkä kielto. — Niin, mutta onhan mieheni sairas ja onhan ollut tapana sallia... — En voi mitään, sellainen on laki. Vaimo lähti pois epätoivoissaan, sillä perheenisän tila oli siksi arveluttava, ettei häntä mitenkään olisi voinut lähettää jalkapatikassa Kusnetskiin taivaltamaan. Silloin tuli odottamaton apu. Muuan tuttava tiesi kertoa, että Tomskissa asuu eräs Venäjän kansanliiton — tunnetuimman mustasotnialaisjärjestön — jäsen, jolle varakuvernööri on velkaa. Sopisi kääntyä tämän liittolaisen puoleen, ehkäpä hän tällaisessa tapauksessa haluaa auttaa, sillä hän on itsekin kymmeniä vuosia takaperin ollut karkoitettuna, vaikka sittemmin muuttanut mieltään. Tuumasta toimeen. Eihän tuo ota, jos ei annakaan. Vaimo meni mustasotnialaisen puheille. Tämä asian kuultuaan lupasi sen järjestää. Pistäysi toiseen huoneeseen puhelimeen ja pyysi vaimon odottamaan. Parissa minuutissa oli asia järjestyksessä. Kun vaimo auttajansa kehoituksesta meni uudestaan Wolodimirowin puheille, oli tämä pehmeä kuin karitsa ja käski kanslistinsa heti kirjoittaa matkatodistuksen. "Laki" oli hyvin yksinkertaisella keinolla saatu vaikenemaan, sillä se laki oli varakuvernööri itse. Kyllä piti olla jo totinen paikka, ennenkuin siltä herralta sai luvan Tomskiin matkustamiseen ja totisessakin paikassa se lupa seurasi vasta puolen vuoden kuluttua, ja silloin sitä hyvin monessa tapauksessa ei enää tarvittu, sillä luvanhakija makasi kolme kyynärää nurmen alla. Seuraava aste kuvernööristä oli isprawnikka. Hänen puoleensa oli käännyttävä esim. silloin, kun haluttiin siirtoa johonkin toiseen paikkaan karkoitusalueella. Virallista kiirettä hänenkin kansliassaan pidettiin, paitsi Silloin kun hakijalla oli asiamies, joka voi hakupaperin alle pistää vähä muutakin. Mutta siitä myöhemmin. Isprawnikka oli sentään niin armollinen, että suvaitsi kerran vuodessa matkustaa halki koko julman avaran piirinsä, jolla pituuttakin oli yli 600 virstaa. Tällä matkallaan otti hän vastaan anomuksia, sekä suullisia että kirjallisia, mutta jätti useimmiten niihin vastaamatta, tai vastasi kieltävästi, lukuunottamatta juuri edellämainitunlaista tapausta. Lähimpänä päällikkönä oli pristaw, joka käyttäytyi kutakin karkoitettua kohtaan sen mukaan mimmoinen maksukyky tällä oli, tai mikäli tämä muuten osasi häntä peloitella. Pristawin apulaisena oli suurimman osan Narymissa oloaikaani muuan urjadnikasta (maalaispoliisista) kohonnut mies, joka juovuspäissään kuului kerskuneen tappaneensa kahdeksan miestä yhdellä kertaa (talonpojat olivat kerran vahingossa ajaneet karjansa kielletylle alueelle ja silloin oli tämä herra toisten poliisien kanssa ampunut ajajat), eikä pelkäävänsä muita kuin jumalaa. Narymissa sattui hänelle pieni "erehdys". Tuli myyneeksi ruunun ampumatarvevaraston, jota pidettiin alkuasukasten (ostjakkien y.m.) tarpeiksi, omaan laskuunsa. Tämän tempun johdosta hänet siirrettiin kolmensadanviidenkymmenen virstan päähän perustettuun uuteen karkoituspaikkaan, Moltshanowon alueelle, piirivartijaksi. Sielläkin oli tullut kommelluksia, joista myöhemmin lähemmin, ja hän sai siirron Irkutskiin pristawin apulaiseksi. Mutta rangaistuksen hän joka tapauksessa vältti. Pristawin komennettavana oli suuri lauma poliisivartijoita. Nämä ne yhtämittaa olivat välittömässä tekemisessä karkoitettujen kanssa. He olivat melkein kaikki siveellisesti rappeutuneita miehiä, jotka antautuivat ala-arvoiseen tehtäväänsä välttääkseen sotapalveluksen ja rintamaan menon. He olivat valmiita mihin tahansa, pieksämään karkoitettuja, ryöväämään heidän tavaroitaan, yleensä kaikellaisiin alhaisiin tekoihin. Joku aika ennen minun tuloani Narymiin olivat siellä juopuneet vartijat ilman minkäänlaista syytä ampuneet neljä valtiollista karkoitettua. Asia oli jätetty sikseen, vartijat vain oli siirretty toiseen paikkaan. Ei ollut viitsinyt tutkintotuomari lähteä pirttinsä lämpimästä ajamaan viittäsataa virstaa noin joutavan asian kuin neljän valtiollisesti epäluotettavan henkilön murhan vuoksi. Aluksi aikoivat vartijat käyttäytyä vanhaan tapaansa meitäkin kohtaan, pieksivät erään ylioppilaan puolikuolleeksi ja harjoittivat kaikellaista ilkivaltaa. Mutta asema muuttui pian toiseksi. Valtiollisesti karkoitettuja tulvi tulvimalla ja kohta oli meitä melkein yhtä paljon kuin vartijoitakin. Silloin nostettiin anarkia anarkiaa vastaan. Pieksäjät vedettiin tilille ja pantiin heidät itsensä pyytämään pristawin kautta hallinnollista rangaistusta. Sen he tekivätkin, istuivat arestinsa ja paransivat tapansa. Sitten estettiin vartijat tulemasta karkoitettujen asuntoihin asiatta. Jollei heitä saatu näistä "tarkastusmatkoistaan" lakkaamaan hyvällä, niin käytettiin pahaa. Lähetettiin kerran nurinniskoin portaita alas; jollei se auttanut, niin tehtiin sama temppu niin monta kertaa, että halu läksi. Sillä tavoin saatiin rauha maahan ja meille määräämisvalta. Joskus kyllä saattoi seurata karkoitetuille hallinnollisia rangaistuksia, mutta syy oli silloin päällystön, vartijat eivät uskaltaneet tehdä ilmiantoja. Aiheetkin olivat sellaiset, jotka päällystö suoraan tiesi, omavaltaiset poistumiset asuma-aloilta, vastalausujajoukkueitten saapuminen naapurikylistä muonarahojen viivyttelemisen tähden j.n.e. Eihän sitä nyt ihan joka paikassa jaksettu määräämisvaltaa pitää, mutta enimmäkseen kyllä. Näin oli Narymissa, mutta Moltshanowossa oli asianlaita toinen. Siellä harjoitettiin pieksämistä vielä kauan sen jälkeenkin, kun Narymissa oli saatu välit selviksi. Päästäkseni puhumasta omaan laskuuni otan tähän yhden monista ylemmille viranomaisille jätetyistä valituksista. Sen on jättänyt valtiollinen karkoitettu Minz 5. p:nä maalisk. (v.l.) 1916. Maaliskuun 10. p:nä (v.l.) 1915 neljä päivää saapumiseni jälkeen karkoituspaikalleni Alatajewon kylään, anoin minä saatuani Narymin lääkäriltä sairaustodistuksen, Tomskin kihlakunnan isprawnikalta siirtoa Narymin kaupunkiin. Anomukseeni myönnyttiin. Kirjelmässään huhtik. 6 p:ltä 1915 isprawnikka lausui: 'Minz siirrettävä Narymiin, missä hän voi saada yhtämittaista lääkärinapua'. Lääkärintodistus oli liitetty papereihin, ja minä näin sen monta kertaa omin silmin. Elokuun alussa, kun alkoi karkoitettujen siirtäminen Moltshanowon volostiin, pyysin minä 5:nnen (Narymin) piirin pristawilta siirtoa mainittuun paikkaan, koska pidin itselleni edullisempana asua verrattain paljo eteläisemmässä paikassa. Sen ohessa pyysin herra pristawia siirtämään minut vain siinä tapauksessa, että joudun itseensä Moltshanowon kirkonkylään, jossa on koko piirin ainoa sairaala ja lääkäri. Pristaw lupasi minulle tämän. Syyskuun 1. p:nä minä yhdessä kymmenen muun henkilön kanssa saavuin Moltshanowon kirkonkylään. Seuraavana päivänä yhdeksän saapuneista lähetettiin Maikowon kylään. Minulle ei kukaan puhunut sanaakaan siitä, että olisin ollut määrätty johonkin toiseen paikkaan. Syysk. 20. p:nä minut kutsuttiin pristawin kansliaan erään vaatetusapua koskevan seikan vuoksi. Minut otti vastaan kirjuri Beljajew, pristaw oli juuri silloin Tomskissa. Haettuaan esille paperini, ilmoitti Beljajew, että minä olen määrätty Maikowoon, enkä saa asua Moltshanowossa, ja että minun täytyy viipymättä lähteä määräpaikkaani. Minä vastasin, ettei minulle ole kukaan tästä seikasta maininnut, ja että minua koskevien paperien joukossa on lääkärintodistus minun sairaudestani ja lupa asua siellä, missä on lääkäri, sekä että minä kaikessa tapauksessa odotan pristawin tuloa ja puhun hänen kanssaan. Beljajew syyti silloin minua kohtaan koko joukon uhkauksia: lupasi sulkea putkaan, tehdä pöytäkirjan omavaltaisesta poistumisesta määräpaikalta, käyttää minua kohtaan asevoimaa (sivumennen sanoen Beljajewin lempilause). Minä poistuin. Parin tunnin perästä saapui luokseni Moltshanowon vartijavanhin P. Greck ilmoittamaan, että kehoittavat minua matkustamaan Maikowoon, jonka karkoitettujen luettelossa minun nimeni löytyy. Kysymykseeni minne minä hänen käsityksensä mukaan olen määrätty, vastasi Greck, että hänen luetteloillensa mukaan minä olen Moltshanowossa, mutta kanslian luetteloissa kuulun Maikowoon. Greck oli yhtä mieltä minun kanssani siitä, että tämän väärinkäsityksen voi selvittää vain pristaw, ja neuvoi minua odottamaan hänen paluutaan. Saatuani näin pristawin muodollisen sijaisen suostumuksen jäin oloilleni. Syysk. 24. p:n aamuna minun vielä nukkuessani tuli asuntooni kolme poliisivartijaa, joista yksi, Obuhow, oli varusteltu kiväärillä. Viimemainittu heti lausui: 'valmistaudu matkalle Maikowoon'. Minä vastasin, että en suostu lähtemään, koska minulla on vartijavanhimman lupa jäädä Moltshanowoon pristawin tuloon saakka. Obuhow nosti silloin kiväärinsä aikoen lyödä minua pyssyntukilla päähän (en ollut ehtinyt vielä nousta vuoteesta), mutta toinen vartija ennätti tarttua Obuhowiin estäen iskun. Asuintoverini Mihail Leonowin huomauttaessa, ettei vartijalla ole oikeutta lyödä, latasi Obuhow samassa kiväärinsä, mutta toinen vartija käänsi syrjään pyssyn suun. Pukeutuessani yritti Obuhow vielä muutamia kertoja lyödä minua, mutta hänen toverinsa joka kerta torjui iskun. Koko ajan O. kiroili ja huudahteli: 'kaikki lyön mäsäksi, eikä minulle siitä mitään tule, kiittävät vain'. Pristawin saavuttua juttelin hänen kanssaan ja sain luvan jäädä Moltshanowoon. Silloin selvisi, ettei lääkärintodistusta enää ollut papereilleni joukossa. Minne se oli joutunut ja millä tavoin? — en tiedä. Pieksämisjärjestelmä on viime aikoina saavuttanut erinomaisen laajuuden. Kerron pari minulle tunnettua tapausta. Toinen niistä sattui aivan silmieni edessä. Karkoitettu Gamshei Modlin saapui syyskuun ensimäisellä puoliskolla Moltshanowoon Narymin alueelta. Syysk. 22. p:nä mainittu kirjuri Beljajew ilmoitti hänelle, että hänen täytyy matkustaa Grishinskin kylään. Modlin juuri siihen aikaan hankkiutui sairaalaan. Kun hänelle ilmoitettiin siirrosta, meni hän sairashuoneelle ja Moltshanowon lääkitsemisaseman hoitaja antoi hänelle sairaustodistuksen liittäen siihen huomautuksen, ettei voi juuri sillä hetkellä sijoittaa M:ia sairaalaan sairaspaikkojen puutteen vuoksi ja pyysi jättämään M:n toistaiseksi Moltshanowoon. Tämän todistuksen kanssa ilmaantui M. kansliaan, mutta Beljajew siitä huolimatta käski hänet hankkiutumaan matkalle. M. toisti vielä, että hänen on välttämätöntä päästä sairaalaan terveytensä palauttamisen vuoksi. Silloin läsnäoleva vartija Obuhow tarttui nurkassa olevaan kivääriin ja löi pistimellä M:n käteen. Haavan kädessä olen nähnyt omin silmin. Jonkun ajan kuluttua näin asuntoni ikkunasta, kuinka M:n kortteeriin meni kolme vartijaa, niitten joukossa Obuhow kiväärillä asestettuna. Minä astuin kadulle. Hetken päästä syöksyi M. kadulle yltäänsä veressä; hänen oikeassa poskessaan ammotti suuri haava. Hänen jälessään tuli O. ja ajoi hänet edellään kansliaan. Sieltä tulivat he takaisin hevosella, kokosivat M:n tavarat ja veivät hänet Grishinskin kylään. Modlin on jo vanhanpuoleinen mies, kauhean arka, eikä kykene vastustamaan vartijaa, ei edes sotkemaan tätä sanoilla. Modlinin pieksemistilaisuudessa oli läsnä viisi todistajaa (seuraa nimet). Katson tarpeelliseksi huomauttaa seuraavaa: joku aika takaperin Modlinia kuulusteli Tomskin kihlakunnassa matkustava kuvernementtihallituksen virkamies Sawadowski. Huoneeseen, jossa kuulustelu tapahtui, saapui jollekin asialle vartija Obuhow. Kertoessaan parhaillaan tapahtumasta ja nähdessään O:n pyörtyi M., niin suuri oli kokemansa vaikutus häneen. Modlin osoitti Sawadowskille seuraavaa: kun häntä verta vuotavana vietiin hevosella, vaati häntä saattava O. häneltä viittäkymmentä kopeekkaa. Modlin ei voinut summaa luovuttaa, kun hänellä ei ollut rahaa. Obuhow vaati edes kolmeakymmentä kopeekkaa. M. uudisti kieltonsa. Huomatessaan M:n rinnassa merkin, joka annetaan ilmalaivaston hyväksi lahjoittaneille, haukkui O. M:ia sanoen: 'laivastolle sinulla riittää viisi ruplaa, mutta minulle ei kolmeakymmentä kopeekkaa'. Lokak. 31. p:nä 1915 Magotshinon kylässä (Moltshanowon alueella) vartija Njemtshenko pieksi valtiollista karkoitettua Fischbeiniä sen johdosta, että viimemainittu pyysi lupakirjaa matkustaakseen Moltshanowoon. N. sulki asuntonsa oven ja ja pieksi F:iä, kunnes kyllästyi; ensin nyrkeillä, ja kun käsi väsyi — tuolilla. Magotshinon karkotettujen keskuudessa tämä tapaus herätti kiihtymystä. Sattumalta kylän läpi matkustava piirivartija Ishutenko, joka hoiti 6:nnen piirin pristawin apulaisen virkaa, rauhoitti karkotettuja ja lupasi laatia pöytäkirjan pahoinpitelystä. I. kutsui luokseen Fischbeinin ja laati pöytäkirjan — häntä vastaan omavaltaisesta poistumisetta karkoituspaikalta, joka muka oli tapahtunut joitakin viikkoja sitten. Ainoastaan pitkien keskustelujen jälkeen meidän, F:in toverien, onnistui taivuttaa itse pristaw Forlow laatimaan pöytäkirja pahoinpitelystä. Karkoitettujen ampumista vartijain puolelta, joskin se on harvinaisempi ilmiö, on sentään tapahtunut useampia kertoja. Elok. 31. p:nä Snamenskajan kylässä vartija Sysonow ampui takaapäin levollisesti kulkevaa ja mitään aavistamatonta karkoitettu Serikowia. Laukauksen johdosta paikalle kiirehtineille toisille karkoitetuille tukkihumalainen vartija ei voinut selittää ampumisen syytä, mutisihan vain jotain. Kolbinskin kirkonkylässä juopuneet vartijat joutuivat sanasotaan samallaisessa tilassa olevien rikollis-karkoitettujen kanssa. Tuloksena vakavasti ampuma-aseen haavoittama karkoitettu Kowtshinski. Lopettaen katsaukseni muutamiin karkoitettujen oikeudellista asemaa Moltshanowon piirissä kuvaaviin tapauksiin tämän karkoituspaikan lyhyen olemassaolon aikana tahdon vain huomauttaa, että Tomskin kihlakunnan isprawnikan Pelioshewskin toimeenpanema järjestelmä — kuten eräs vartija lausui — antaa karkoitettujen kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tuntea olevansa karkoituspaikoissa, lyömis-, väkivalta- ja ampumisjärjestelmä, johtaa luonnollisesti siihen, että parhaiten väkivallan harjoittamisessa kunnostautunut vartija saa joka kerralta ylennyksen. Tomskin kihlakunnassa selkäsaunoistaan tunnettu vartija Njemtshenko piestyään Ilinon kylässä, missä hän oli nuorempana vartijana, karkoitettua Tshetshko-Balakeria määrättiin Pashnjan kylään vanhimmaksi vartijaksi. Harjoiteltuaan mainitussa kylässä koko joukon selkäsaunojen jakelua, määrättiin Njemstshenko vanhimmaksi Magotshinon kylään (Moltshanowon alueella), missä karkotettuja on enemmän kuin Pashnjassa. Ei ole syytä huomauttaa, millaisen vaikutuksen tämä tämmöinen yleneminen tekee toisiin vartijoihin. En tiedä, miten lääninhallitus suhtautuu tällaisiin asioihin, mutta kuvaavia ovat erään lääninhallituksen karkoitettujen tilaa tutkimaan komennetun virkamiehen Senkewitshin sanat: "vartijoita vastaan", sanoi hän, "te valitatte, pristawia vastaan samoin, isprawnikka ei teitä miellytä, kuvernööri on paha pitäisikö teille joka kylään ministeri sijoittaa. Meillä ei Venäjällä tosiaankaan riitä tähän tarkoitukseen ministereitä'." Kylläksi pieksämisistä. Tässä yhteydessä on vielä puhuttava lahjomisjärjestelmästä. Sehän on yleinen pahe Venäjällä, mitenkäpä karkoitusalue olisi voinut olla ilman sitä. Sangen runsaan veron Tomskin kihlakunnan viranomaiset kantoivatkin. Heillä ei ollut mitään taksaa, ottivat vain kultakin varallisuutensa mukaan. Valtiolliset karkoitetut eivät veroa suostuneet maksamaan ja siitä syystä ei heillä ollut mitään etujakaan, vaikka kyllä varsin usein sattui sellaisiakin tapauksia, ettei maksettu lahjuskaan tuottanut vastaavaa hyötyä. Niinpä johtuu mieleeni seuraava tapaus: V. 1915 pristaw Walterin aikana sairastui muuan karkoitettu Tunkewitsh ankaraan hermotautiin, jonka vuoksi Narymin lääkäri antoi hänelle määräyksen siirtyä Kolpashewoon (noin 150 virstaa Narymista etelään), jossa hänet voitaisiin sähköhoidolla parantaa. Pristaw ei täyttänyt määräystä, luultavasti siksi, ettei saanut rahaa. Silloin läksi T. omin lupinsa. Hänet tuotiin takaisin Narymiin, josta pristaw karkoitti hänet omavaltaisen poistumisensa vuoksi Kalgujakiin, Narymin piirin pohjoisimpaan ja kurjimpaan kolkkaan. Lääkäri antoi uuden todistuksen, jonka mukaan T:n täytyi ehdottomasti asua semmoisessa paikassa, jossa keskeytymätön lääkärinapu oli saatavissa. T:n vaimo meni todistuksen kanssa pristawin kansliaan, jossa sattui olemaan pristawin apulainen Ishutenko. Tämä vastasi, että pyyntöön voidaan suostua sillä ehdolla, että rouva T. luovuttaa Punaisen Ristin (!) hyväksi kymmenen ruplaa. Rouva maksoi rahat, mutta mitään kuittia ei I. antanut. Maksaja kyllä arvasi, mihin kymmenruplanen joutui, mutta ei siitä välittänyt, olipa vielä iloinenkin, että niin vähillä lunnailla pääsi. Nyt olisi luullut asian olevan selvä ja miehen vapautuvan Kalgujakin rangaistussiirtolasta. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta Kalgujakin vartijavanhin kieltäytyi antamasta lupakirjaa matkaa varten. Silloin T. luottaen pristawin apulaisen lupaan läksi omin luvin Narymiin. Siellä kohtasi häntä uusi yllätys. Pristaw Walter, joka nyt oli itse paikalla, vangitsi T:n ja lähetti hänet Tomskin vankilaan kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta omavaltaisen poistumisensa tähden Narymista Kolpashewoon. Pristaw oli näet tehnyt kuvernöörille ilmiannon T:ia vastaan ja saanut jo sillä välin tuomion käsiinsä. Palattuaan vankilasta vangittiin T. uudestaan ja lähetettiin toistamiseen kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta toisen omavaltaisen matkansa vuoksi Kalgujakista Narymiin. Nämä kaksi hermokuuria vaikuttivat T:iin niin, että hän menetti järkensä. Mutta antakaamme puheenvuoro äskenmainitulle Minzille, joka valituskirjelmässään sisäasiainministeriön karkoitettujen asioita hoitavalle virkamiehelle M. Sofronoville lausui m.m. seuraavaa: "Siirryn nyt kaikkein hämmästyttävimpään — teidän ylhäisyytenne näkökannalta — ilmiöön Tomskin kihlakunnan karkoitettujen elämässä, kaikkialle levinneeseen lahjusten ottamiseen. Olen päättänyt puhua, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraus minulle saattaa olla alempana seuraavien rivien johdosta. "Tiedän myöskin, ettei mikään hallinnollinen tutkimus tässä tapauksessa auta. Peloitetut karkoitetut, jotka voisivat todistaa lukemattomia tosiasioita, mitä lahjusten ottamiseen ja kiristykseen tulee, hallinnollisen tutkimuksen tapahtuessa, ehdottomasti pelkäävät sanoa totuutta. Ainoana suotavana pidän sitä, että Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaiset haastavat minut oikeuteen herjauksesta. Ainoastaan valansa nojalla oikeudessa karkoitetut puhuvat totta. (Selitykseksi tähän kohtaan sopinee mainita, että Venäjällä ei virkamiestä ole voitu saada oikeuteen vastaamaan muuta kuin esimiestensä suostumuksella. Valittaja näkyy uskovan, ettei 'koira koiran hännälle polje', minkävuoksi ehdottaa toista mutkattomampaa keinoa.) "Minä jo puhuin teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä, kenen keksintöä oli juridisessa suhteessa typerä ja avuton sekä inhimillisessä suhteessa julma selitys, että karkoitettujen juutalaisten vaimoilla ei ole asunto-oikeutta miestensä luona Narymin alueella. Sitä vastoin tiedän sangen hyvin, että tuo samainen selitys aiheutti kokonaisen kultasateen Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisille. Lahjuksia otti isprawnikka Pelioshewski, otti pristaw Walter siitä, etteivät karkoittaneet vaimoja miestensä luota, ottivat vanhimmat vartijat karkoituksen lykkäämisestä, kun se jo oli määrätty tapahtuvaksi. "Matkustaessaan kesäkuussa 1915 ympäri Narymin aluetta kokosi Tomskin kihlakunnan isprawnikka Pelioshewski runsaan veron. Samoin keräsi veroa pristaw Walter. Yhtenä tapauksena mainitsen karkoitettu Burschsteinin Moltshanowosta. Häneltä Walter otti 25 rpl., mutta karkoitti silti hänen vaimonsa. "Sangen oudolta kuulostaa seuraava tapaus: 16. p. jouluk. 1915 ilmoitti 6:nnen piirin pristaw karkotetulle juutalaiselle Sudarskille isprawnikka Pelioshewskin määräyksen, että hänen vaimonsa kahden alaikäisen lapsensa kanssa ollen asunto-oikeutta vailla täytyi heti matkustaa Moltshanowosta. Sangen usein meidän poliisiviranomaisemme vielä senkin jälkeen, kun joku kiertokirje on menettänyt voimansa, sovittavat sitä yhä edelleen puolustellen itseään sillä, että heille ei ole muutoksesta virallisesti ilmoitettu — vaikka asian tietää jo koko maailma. Tässä tapauksessa uskallan vakuuttaa, että Pelioshewskille oli tunnettu uusi selitys karkoitettujen juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta miestensä luona. Sen päätän seuraavasta: yli kaksi viikkoa ennen jouluk. 16. p:nä M:wossa kävi kaksi kuvernöörin kanslian virkamiestä, herrat Sawadowski ja Senkewitsh. Juutalaisten valituksiin, ettei heidän vaimoilleen anneta elatusapua, huomautti Senkewitsh, että siitä saakka kuin karkoitettujen juutalaisten vaimoille on annettu asumaoikeus miestensä luona, heille on annettava myöskin muonarahaa. Pari päivää sen jälkeen M:woon saapunut isprawnikan apulainen Wishnjewski samallaisten valitusten johdosta määräsi heti annettavaksi elatusrahat niille karkoitettujen juutalaisten vaimoille, jotka eivät vielä olleet niitä saaneet. "Kun kerran mainitusta selityksestä tiesivät kuvernööriviraston virkamiehet, ja isprawnikan apulainen, niin ei isprawnikkakaan voinut olla siitä tietämätön. "Mutta miksi sitten isprawnikka karkoitti Sudarskin perheen? Eiköhän vain hän mahtanut hetkeksi unohtaa selityksen olemassaolon sen vuoksi, että Sudarski oli varakas mies? "Karkoitettujen siirto Narymin alueelta Moltshanowoon antoi myös poliisiviranomaisille mahdollisuuden tukevan veron kokoamiseen. "Kun ei ollut suorastaan määrätty, kenet piti siirtää, sai 5:nnen piirin pristaw (Walter) täyden vapauden lähettää kenet tahtoi. Monet siirrettävien luetteloon merkityistä eivät erinäisistä syistä halunneet lähteä matkalle. Sitävastoin oli paljon sellaisia, joita ei ollut siirrettävien luetteloissa, multa jotka kumminkin halusivat siirtyä. Walter otti lahjuksia kaikilta — toisia hän pyyhki pois luetteloista, toisia lisäsi niihin. Taksa vaihteli 20—50 ruplaan. "Karkoitettujen määrääminen Kolpashewoon ja osaksi Toguriin (sijaitsee K:sta 8 virstan päässä), Narymin alueen parhaimpiin paikkoihin, tuotti myös poliisiviranomaisille tuntuvan tulon. Jotta mainituissa kylissä saataisiin paikkoja vapaiksi, siirrettiin niistä kaikki valtiolliset karkoitetut pois. "Toukokuussa 1915 istui Tomskin kihlakunnan poliisivankilassa odottelemassa lähetystä Narymin alueelle kuusi verrattain varakasta miestä. Heidän joukossaan olivat m.m. Schaz, Prezisa ja Liebenbaum. Erään isprawnikka Pelioshewskin apurin, Fuksmannin, kautta heille ilmoiteltiin, että he määrättyä lahjusta vastaan voivat saada määräyksen Kolpashewoon. Schaz antoi 550 rpl. ja sai määräyksen. Muut eivät suostuneet maksamaan niin suurta summaa ja heidät määrättiin Parabeliin, 120 virstaa pohjoisemmaksi Obin varrelle. Laivalla saivat karkoitetut kuulla, että samaan laivaan astuu Kolpashewon laiturista pristaw Walter. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin vaikuttaa pristawiin, että hän siirtäisi loputkin Kolpashewoon. Asian otti hoitaakseen Liebenbaum. Kolpashewosta lähdettyä meni hän pristawin hyttiin ja muutaman hetken kuluttua oli asia järjestetty, vieläpä verrattain halvalla — 150 ruplaa kaikilta viideltä. Tietysti oltiin iloisia, olihan jokainen Schaziin verraten voittanut 520 rpl. Rahat maksettiin heti ja pristaw neuvoi heille seuraavaa: Parabelissa ei pidä poistua laivalta, vaan ostaa sieltä lippu (Parabeliin saakka heille kuului ruununkyyti) laivan matkan päätekohtaan, Kargasokin kirkonkylään sekä sieltä samalla laivalla paluupiletti Kolpashewoon. Niin tehtiinkin. Yhdessä heidän kanssaan, vaikkakin ruunun kustannuksella, matkusti heitä Tomskista saattamassa ollut poliisivartija. Ei ole mikään harvinaisuus, että poliisiviranomaiset maksusta auttavat karkoitettuja pakoon. "Viimeisen edellisellä laivalla — tämä tapahtui 22—24. p:nä syysk. useinmainittuna vuonna — pakeni Moltshanowosta kuusi miestä. "Viidelle heistä 6:nnen piirin pristawin kirjuri Beljajew 275 ruplan hinnasta antoi lupatodistuksen Tomskiin. Olkoon huomautettu, että juuri samaan aikaan Beljajew minulta ja kokonaiselta joukolta muita karkoitettuja kielsi henkilötodistuksen sisäänkirjoitetun postilähetyksen saantia varten, vedoten siihen, että pristawin poissaollessa hänen leimasimensa on lukon takana. En voi ymmärtää, mistä ihmeestä Beljajew sai leimasimen leimatakseen pakoa varten antamansa todistuksen. Seuraavana päivänä B. asianhaarojen pakoituksesta sähköitti isprawnikalle mainittujen karkureitten pidättämisestä. Parin kuukauden päästä tuli isprawnikalta vastaus, että mainittuja henkilöitä laivalla ei tavattu. "Näitten kuuden joukossa oli myöskin yllämainittu Blind. "Eikö tämä kaikki teistä, teidän ylhäisyytenne, tunnu elävienkuvien rikosromaanilta? "Kas tässä vielä hauska juttu: "Karkoitettu Tshishewski, asuva Kolominon kylässä, päätti siirtyä Moltshanowoon, jossa kääntyi kirjuri Beljajewin puoleen — muuten pristaw Forlowin läheinen sukulainen. Beljajewin kanssa karkoitetut sellaisista asioista puhuivat aivan vapaasti, niinpä Tsheshimskikin esitti pyyntönsä ja kysyi: paljonko? B. vaati 10 rpl., minkä heti saikin. Muutaman tunnin kuluttua B. antoi suojatilleen Kolominon kylän vanhimmalle vartijalle seuraavanlaisen lapun: 'Katsoen siihen, että 6:nnen piirin pristaw siirtää karkoitettu T:n Moltshanowon kirkonkylään, annettakoon hänelle heti esteittä lupakirja M:oon'. Alla oli 6:nnen piirin pristawin sinetti ja allekirjoitus: '6:nnen piirin pristaw, puolesta Beljajew'. "T. matkusti Kolominoon, esitti kirjelmän, sai lupakirjan ja palasi M:oon. Lupakirjan jätti hän B:lle, joka kehoitti häntä seuraavana päivänä tulemaan vaatetusrahaa hakemaan. Samana päivänä T. tapasi piirivartija Ishutenkon, jonka kysymykseen, miten hän on tullut M:oon, vastasi, että pristaw siirsi. "Saavuttuaan aamulla vaatetusapua hakemaan sai hän pristawilta itseltään kuulla saman kysymyksen: 'mitenkä te olette tänne joutunut?' T:lle tuo kysymys oli vallan odottamaton. Hän oli täydellisesti valtuutettu, että pristaw oli suostunut hänet siirtämään, eikä tiennyt mitä vastata. Läsnäoleva Ishutenko haukkui T:iä syyttäen häntä tietoisesta valheesta. Sekä pristaw että I. käskivät T:n mennä heti takaisin Kolominoon. Koko kohtauksen ajan oli läsnä myös B., hän vuoroon punastui, vuoroon kalpeni, eikä puhunut sanaakaan. "Kohta tämän perästä onnistui T:n tavata Beljajew. Sensijasta, että olisi vastannut T:n moitteisiin, vaati hän vielä 5 ruplaa, ja saatuaan rahat käski olemaan kiinnittämättä huomiota pristawin sanoihin ja asumaan edelleen M:ssa. Pari "päivää näitten tapahtumien jälkeen pristaw ollessaan Kolominossa kysyi vanhimmalla vartijalta, kuka oli antanut T:lle luvan siirtyä M:oon. Vartija esitti saamansa lapun. Pristaw luki sen, pisti taskuunsa, eikä T:stä puhuttu sen enempää. "Ei ole tiedossani, mitä tämän jälkeen tapahtui pristawin ja B:n välillä, mutta kerran eräs vartija ilmoitti pristawille, että T. ei vieläkään ole matkustanut pois M:osta; pristaw viittasi vain kädellään. Yksin Ishutenko ei antanut T:lle rauhaa. Vihdoin lähetti tämä I:n luokse asiamiehen ja asia järjestettiin. En tiedä, millä ehdoilla, mutta kaikki ainakin päättyi yleiseen sovintoon. "Eikö olekin, teidän ylhäisyytenne, elävien kuvien näytelmä? "Alemmat poliisiviranomaiset eivät suinkaan jää jälelle ylemmästä päällystöstä. Tuloksekkainta aikaa heille oli kesä 1915, jolloin oli kielletty antamasta lupatodistuksia matkaa varten toisille paikkakunnille. Määrättyä maksua vastaan vanhimmat vartijat lupatodistuksia sentään joillekin antoivat. Enemmän kuin muut on ansainnut Kolpashewon vanhin vartija Isajew. Hän ottaa maksun kaikesta. Hänelle maksetaan siitä, etteivät vartijat tule tarkastuskierroksilleen liian aikaisin aamulla, maksetaan matkaluvista, maksetaan 'muuten vaan'. Isajew käytti myös aikanaan hyväkseen tulkintaa karkotettujen juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta, ottaen pienempiä summia karkoituspäivien lykkäämisestä. "Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisten häpeämätön käytös on kehittynyt sellaiseen mittaan, ettei sitä voi nimittää muuksi kuin selväksi ryöstöksi. "Tuhanteen nousevalle karkotettujen joukolle, joka v. 1915 helmikuun toisella, puoliskolla ja maaliskuun ajalla lähti Tomskista, anneltiin isprawnikan konttorissa vaatetusapua 18 rpl. 18 rpl. 43 l/2 kop. asemesta. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla: se sareke, jossa piti olla kopeekat, jätettiin tyhjäksi. Siihen sarekkeeseen, johon saajat kuittaavat, tavallisesti kirjoitetaan: 'niin ja niin monta (kirjaimilla) ruplaa, niin ja niin monta (numeroilla) kop. olen saanut', tämän jälkeen seuraa saajan nimikirjoitus. Mainituissa tapauksissa ei kirjoitettu kopeekoita osoittavia numeroita lainkaan. Myöhemmin nekin sinne olivat ilmestyneet, koskapa karkoitettu L. Schmidt pyyntöönsä saada puuttuvat kopeekat sai isprawnikalta vastauksen: 'kuten luettelosta näkyy, on Schmidt saanut täyden summan.' (Valittaja mainitsee sitten suuren joukon karkoitettuja, joita näin tietämättömyytensä takia oli 'jymäytetty'.) "Nämä minun esiintuomani seikat ovat vain vähäinen osa poliisin väärinkäytöksistä ja kiristyksistä. Esirippua on täten vain vähän raoitettu. "Ainoastaan laaja oikeudellinen tutkimus voisi tuoda päivänvaloon kaikki Pelioshewski & C:o kolttoset, heti määrättävä oikeudellinen tutkimus, ennenkuin karkoitetut ovat ehtineet hajaantua, ennenkuin 'tuntemattomien' henkilöiden avulla ovat päässeet pakoon välttämättömät todistajat, jotka voivat paljastaa koko sakin. Ja tutkimuksen ajaksi ovat heti poistettavat virantoimituksesta isprawnikka Pelioshewski, pristaw Walter ja piirivartija Ishutenko." Sellaisia juttuja! Minäkin voisin jatkaa niitä vielä sangen pitkälle, mutta pääseehän noistakin jo vähän perille siitä komennosta, joka meillä karkoituspaikalla vallitsi. Yhtä tapausta en sentään malta olla Pelioshewskin ansioluetteloon liittämättä. V. 1915 syksyllä oli Tomskiin saapunut omalla kustannuksellaan karkoitettu nuori mies. Odotellessaan Tomskissa lähtöä Narymin alueelle, oli hän saanut vaimoltaan Pietarista sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että siellä olisi suuri afääri tekeillä ja sen lisäksi saattaisi olla mahdollista hänen karkoituksenalaisuudesta vapautumisensakin, jos hän itse voisi saapua Pietariin edes päiväksi tai pariksi. Tilanne näytti vähän pimeältä, mutta yritteliäs nuori mies päätti koettaa. Hän meni isprawnikan luo ja selitti tälle avoimesti asian. — Onko teillä rahaa? — On kyllä, paljonko pitäisi olla? — Kuusisataa ruplaa. — Tässä on, olkaa hyvä! — Onko passia? — Ei ole, teidän jalosukuisuutenne, se lienee teidän hallussanne olevien papereiden joukossa. Isprawnikka käski tuoda paperit. Aivan oikein, sieltä löytyi passi. — Tässä on passi, mutta luvatkaa kunniasanallanne tulla kahden viikon perästä takaisin. — Sen lupaan! Tämäkin juttu tuli ylempien viranomaisten tietoon. Mitä luulette ylläesitetyille herrasmiehille kaikista kolttosistaan seuranneen? Ishutenkosta on jo tämän luvun alussa mainittu, että hän pääsi pristawin apulaiseksi Irkutskiin, Siperian pääkaupunkiin. Siis parempaan virkaan. Pelioshewski meni upseerikouluun ja palvelee kai vieläkin Venäjän kunniakkaassa armeijassa. Samassa armeijassa palvelee myös pristaw Walter, mutta lienee vain aliupseerina. Vänrikkikouluun hänkin sentään tenäsi menevänsä, kun hänet viime syksynä Tomskissa tapasin. Mitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Tomskin kihlakunnan uusi isprawnikka, joka virka-aikanaan ehti hankina itselleen ainakin yhtä hyvän ansioluettelon kuin edeltäjänsäkin, oli pitävinään jonkunlaista hallinnollista tutkimusta, jota olisi riittänyt kaiketi tuomiopäivään asti, ellei vallankumous olisi tullut väliin. Uuden isprawnikan tutkimuksissa oli muuten pääpontena lahjuksia antaneitten ja kiristyksen alaisiksi joutuneiden karkoitettujen uhkaileminen rangaistuksella. Ehkä ei haittaa huomauttaa, että Pelioshewski ja Walter, jotka mahdollisesti pelkäsivät pahempaakin, olivat ennen virasta eroamistaan toimittaneet kaikessa hiljaisuudessa pahimmat todistajat paremmille markkinoille, s. t s. antaneet heille tilaisuuden paeta. XII. Narymista Tomskiin. Vihdoinkin, vihdoinkin pois tuosta onnettomasta loukosta! Vihdoinkin koitti se onnen päivä, että minä voin pudistaa Narymin tomut jaloistani. Niin, onnen — onnen sittenkin, vaikka minä olin raihnainen ja sairas. Mutta saisihan toki hetkeksi vuoden ja kahdeksan kuukautta niillä mailla majailtuaan jättää silmistään poliisivartijain univormut ja ainaista ympyräänsä kiertävien karkoitettujen alakuloiset kasvot ja tuntea aloittavansa matkan vapaaseen maailmaan, työn ja toimen maailmaan — elämään. Yksi vartija sentään mukanani seurasi, mutta hän ei ollut tungetteleva ja pysyttelihe omassa hytissään. Viimeinen höyrypillin puhallus, viimeinen kädenpuristus harvojen ystävien kanssa, ja jokilaiva liukuu keveästi kohti Obia — alkaa ensimäinen matkani Narymista höyrylaivalla, erämaasta kulttuurin tuotteella kulttuuria kohti. Kuvitellessani edeltäpäin matkaani, olin luullut jo vieroittuneeni pitkäaikaisessa yksinäisyydessäni niin tyyten kaikista kulttuuri-ihmisten mukavuuksista, että tuntisin itseni kokonaan oudoksi uudessa ympäristössäni. Mutta eikö mitä! Nykyajan ihminen on sentään kaltaisensa. Kun laivan kapteenin apulainen johtaa minut suoraan ensimäiseen luokkaan ja minulle käsittämättömällä ystävyydellä selittää, että vaihdetaan nyt ruunun "transportti" hiukan mukavampaan komentoon, olen minä tosin aluksi ymmällä, mutta en niin paljon komean ympäristöni kuin tämän minulle tuntemattoman henkilön ystävyyden johdosta. Mutta saattajani pujahtaa ovesta ulos, ja kohta istun minä pehmeillä penkeillä tottuneesti kuin joku matkatarkastaja, joka ei eläessään ole muuta tehnytkään kuin matkustellut. Vasta illalla selviää minulle, miksi tämä ystävyys minua karkoitettua kohtaan. Kapteenin apulainen pistäytyy luokseni ja kertoo olleensa ennen karkoitettuna valtiollisten mielipiteittensä takia samaiselle Narymin alueelle, matkustaneensa sittemmin kotipaikalleen Venäjällä, mutta kun ei saanut todistusta "valtiollisesta luotettavaisuudestaan" oli palannut Siperiaan, päässyt sitten siellä "luotettavien" kirjoihin ja alkanut jo harjoittaa opintoja yliopistossa, kunnes sotapalvelusta välttääkseen siirtyi appiukkonsa omistaman laivan palvelukseen. Hänellä oli siis täysi selko karkoitettujen oloista ja elämästä, ja hän soi minun matkustavan "ihmisten tavoin". Kun hän illan pimetessä halusi lähtiessään sytyttää sähkön hyttiin, tartuin minä kuin hädissäni hänen käteensä huudahtaen: "ei, odottakaa, sallikaa minun, siitä on jo niin kauan, kun minä olen tällaisia vehkeitä edes nähnytkään". Hän hymyili ja luulenpa, että hänellä poistuessaan oli jotain kosteata silmänurkassaan. Ehkä muistuivat hänen mieleensä omat eletyt kokemukset. Niin, Narymin olin jättänyt, mutta Narymin aluetta riitti vielä kokonaiseksi vuorokaudeksi. Narymin pristaw-piirin eteläiseen rajaan on nimittäin Narymista vielä yli 150 virstaa. Mitään luonnonihanuuksia ei matkustajalle ole tarjona. Koko matkan on Ob sama yksitoikkoinen, keltainen uoma. Kaikkialla on toinen ranta jyrkkä, tulvaveden syömä, toinen loiva ja matala, tulvaveden kuivuttua ylt’yleensä hiekkasärkkien peitossa. Kummallakin rannalla kasvaa pientä lehtimetsää, joka välistä muodostaa aivan läpipääsemättömän aidan. Narymin alueen kesä on unelias ja väritön. Päivänkakkara on ainoa kukka; ja sekin on jo nyt elokuun loppupuolella valkoiset teriönsä varistanut. Lehtikin on puusta putoamassa merkkinä siitä, että lyhyt suvi on mennyt. Alkaa kuukautinen syksy, sitten sataa lumen, joka ei enää lähde. Narymin alue on talven maa. Suuremmat kylät ovat verrattain kaukana rannasta. Pienempiä asuntoryhmiä sangen harvassa. Kuolleen luonnon povella ei ihmiselämä viihdy. Kolpashewon kirkonkylään saavuimme siksi varhain aamulla, ettei minulla ollut tilaisuutta nähdä tämän kylän "kermaa". Tämä nyt sitten on se Narymin alueen "keidas", johon pääsee vain rahapussin nyörejä hellittämällä. Kaikkialle onkin painanut rikas väestö leimansa. Leipänaulasta alkaen on kaikilla tavaroilla satumaiset hinnat. Tuskinpa itse Tomsk enää vetää vertoja hintojen kohtuuttomuudessa Kolpashewolle. Harhaillessani Kolpashewon yksinäisiä raitteja näin minä siellä suureksi ihmeekseni — kaksi sikaa! Jahah, siis sittenkin siirtymässä kulttuuria kohti! Aivan kuin tuulahdus elävästä elämästä. Pohjoisempana Narymin alueella ei sellaisia eläimiä tapaa. Sanovat Kolpashewossa jo löytyvän hiukan maanviljelystäkin, mikä ylempänä on jokseenkin tuntematon elinkeino. Hyvin paljon mahdollista, sillä Kolpashewon kirkonkylä sijaitsee korkealla töyränteellä, missä tulvavesi ei seutuja hukuta, kuten on laita alavassa Narymissa ja useimmissa muissa Narymin alueen kylissä. Vielä puolisentoistakymmentä virstaa Kolpashewosta ja Narymin alue, tuo "jumalan hylkäämä maakunta", loppuu. Viimeisenä on kukoistava Nowo-Ilinskin kylä, joka sekin nykyään on karkoitettujen asuttama. Ja kohta Narymin alueelta päästyä alkaa luontokin vaihtua eloisammaksi. Savi ja sora loppuu, tai ainakin vähenee. Ilmenee mustamultaisia rantoja, kukkuloita ja harjanteita, siellä täällä jo oikeata metsääkin. Rannoilla näkyy kyliä tiheämmässä, vilahtelee viheriöitä peltoja, pysähdyspaikoissa saattaa jo nähdä niittokoneita ja hevosharavia rehevää heinää kasvavien niittyjen vierellä. On saavuttu erämaasta, luonnontalouden valtakunnasta, rehevämmille alueille, missä konetyö jo korvaa ihmisvoiman. Moltshanowon kirkonkylä on suuri ja tiheäasutuksinen. Siellä harjoitetaan maanviljelystä ja järjestettyä karjanhoitoa. Uutisasukasvirta Venäjältä — eritoten Ukrainasta — on sinne näihin saakka vuolaana vyörynyt. Karkoitetut toivat myös tullessaan uutta elämää ja uutta työvoimaa. Muuan karkoitettu perusti kylään meijerin, ja Moltshanowon voi on avannut itselleen tien sekä etelään että pohjoiseen. Ympäristössä on varsin tiheässä uutisasutuksia, jotka ovat vähitellen muodostumassa kukoistaviksi kyliksi. Moltshanowosta eteenpäin muuttuvat rannat yhä tiheämmin asutuiksi, penikulmaiset talottomat taipaleet tyyten loppuvat. Moltshanowoon saakka (noin 175 virstaa) on Tomskista maantie, joten liike sillä välillä kelirikostakin huolimatta on melkein keskeytymätön. Luonto on myös rikkaampi tarjoten silmälle sangen vilkasta vaihtelua. Siellä täällä vilahtaa jo tuuhea koivikkokin, jollaista ylempänä tuskin havaitsee. Ainakaan Narymin alueella ei kunnon koivua näe missään, välistä vain jonkun käppyräisen vaivaiskoivun. Noin viidenkymmenen virstan päässä Tomskista pistäytyy näkyviin tehtaan piippu ja vähän ajan kuluttua itse tehdas. Kuuluu olleen aikoinaan lasitehdas, mutta isännän kuoleman johdosta jääneen kylmille. Se seisoo nyt ikäänkuin tehdaskapitalismin väsähtäneenä, vartijapaikalleen nukkuneena etuvartijana osoittamassa matkamiehelle, että ollaan lähestymässä suuren maailman liikekeskuksia. Ylempänä Obin varrella ei minkäänlaisia tehdaslaitoksia tapaa. Narymiin perusti joku juutalainen tiilitehtaan, mutta "nukkui sekin nahkoihinsa", ennenkuin pääsi edes kunnolliseen alkuun. Sitten Tomsk! Laivoja, moottoreita, ajureita, ihmisiä. Kaikki outoa erämaan matkustajan silmään. Kadun melu vaivaa korvia, ne ovat jo ehtineet tottua kuoleman hiljaisuuteen. Melkein juoksen kadun yli, sillä pelkään moottoripyörän ajavan päälleni. Koko ajan on sellainen tunne, että ihmiset katsovat minua erityisen pitkään, vainuavat minussa kaukaisten erämaitten asukkaan, viidensadan virstan päästä tulleen villin. Ja kaupungin suuri-ikkunaiset myymälät, komeat kivitalot, minä katselen niitä kuin outoja ilmiöitä. Mutta se on vain hetken ohimenevä vaikutelma. Sitä kestää ehkä parahiksi niin kauan, kuin minä vartijani seurassa olen ehtinyt tehdä matkan läpi kaupungin isprawnikan konttoriin ja päässyt sieltä "vapaalle jalalle". Kohta kuljen minä pääkadun tasaisia käytäviä kuin tottunut kaupungin asukas. Villi veri tasoittuu ja välinpitämätön kaupunkilainen ottaa oikeutensa. Siinä oli vielä senkin seitsemät mutkat, ennenkuin asemani tuli niin turvatuksi, että saatoin vastuksitta, milloin ikinä itse halusin, lähteä kaupunkia katselemaan. Kuljetettiin lääkäri- ja vähän muissakin komiteoissa, virastoissa ja hallituksissa, uhattiin sijoittaa klinikkaan kovennetun vartioston (mikä merkitsisi: asestettu sotamies sairasvuoteen kummallakin puolella) valvonnan alle, mutta lopulta sentään päästettiin menemään niine hyvineen. Ja niin pääsin minä ilman vartijoita vilkasliikkeisen kaupungin kaduille unohtamaan hetkeksi karkoituksen vaivat ja vastukset, pääsin elämään, jota minä niin olin janonnut. Koetanpa tähän piirtää pienen pikakuvan Tomskista, laajan Tomskin kuvernementin pääkaupungista. Se on jo koko iäkäs kaupunki, perustettu 22. p:nä syysk. 1604 Tom-joen varrelle noin 50 virstan päähän mahtavasta Obista. Kaupunki sijaitsee kahden puolen Usheika-jokea, joka nyttemmin vuolaamman Tomin rinnalla on menettänyt niin kokonaan merkityksensä, että se hädintuskin kelpaa kylpypaikaksi monilukuisille hanhi- ja ankkalaumoille. Ilman näitä kesyjä vesilintuja ja kanoja, joita myös näkee sangen usein tepastelemassa tuon suuren siperialaisen sivistyskeskuksen kaduilla, ei edes kaupunkilaistunut siperialainenkaan voi toimeentulla. Ainoastaan keväisin yrittelee Usheika tavoitella muinaista loistoaan ja paisuu hetkeksi yli äyräittensä alavilla sijaitsevien kaupunginosien kiusaksi. Mutta se loistokausi on lyhyt, paljon lyhempi kuin runsasvetisen Obin tulva ja jokipahainen vaipuu taas pitkään uneliaisuuteensa hanhiansa uittelemaan. Tomsk ei ole Siperian pääradan varrella, siitä sen eroittaa 80-virstainen haararata. Tomskin tietä kulkee päivässä kaksi junaa edestakaisin, toinen kuljettaen matkustajia Europaan päin ja toinen Kaukaiseen Itään. Kaupungin pinta-ala on 13 1/2 neliövirstaa. Se sijaitsee Tomskin kuvernementin kukkula- ja lakeusalueen rajamailla, ollen kaupungin korkeus merenpinnasta 343 jalkaa. Asukkaita on viimevuotisten laskelmien mukaan 105 tuhatta. Matkustaja, joka laivateitse saapuu kaupunkiin, joutuu heti ensi askeleillaan kaupungin ydinkohtaan. Satama tosin itsessään ei tarjoa kovin komeaa näkyä, sillä siinä ei ole muuta satamaa muistuttavaa kuin ehkä suuret halkopinot. Siperian matalassa kulkevat jokilaivat eivät kaipaakaan mitään laitureja, ne ohjataan suoraan rantaan, eivätkä Tomskin kaupunginisätkään ole katsoneet tarpeelliseksi rasittaa kaupungin kulunkiarviota rakennuspuuhilla. Muutenkin on Tom-joki juuri kaupungin sataman kohdalla tavallista kapeampi, joten tuo laivojen pysähdyspaikka niin suuren kaupungin satamaksi ei tee kovinkaan edullista vaikutusta. Mutta kohta satamasta lähdettyä aukeaa vilkas, joskaan ei liialla puhtaudella pilattu "basaari" eli kauppatori. Siellä komeilevat runsaat hedelmävarastot syksyisin, sillä Siperian lauhkeailmanalainen eteläosa tuottaa rehevän hedelmäsadon, joka toistaiseksi muutetaan rahaksi etupäässä Siperian suurissa kaupungeissa. Sitten seuraa komeita katuja: miljoonakatu, maistraatinkatu, postikatu, aatelistonkatu — niin, siinäpä ne ovatkin. Näiden katujen varrella sijaitsevat kaupungin suurimmat liikkeet ja tärkeimmät virastot. Kivitaloja siellä täällä, liikehuoneustojen suuria akkunoita, aivan suuren mailman malliin, ja puhtauskin koko joukon tavallista siperialaista järjestyksenpitoa parempaa. Mutta yksi omituisuus pistää heti silmään: ei ainoatakaan kaksikerroksista taloa korkeampaa. En ole sattunut näkemään kaupungin rakennusjärjestystä, joten en voi mennä sanomaan, onko tämä ilmiö joistakin säännöksistä riippuvainen — tai ehkä on se yleinen tomskilainen "muoti". Nämä pääkadut (paitsi "aatelistonkatu", joka järjestelynsä puolesta hyvin vähän vastaa komeata nimeään) ovat kivetyt ja asfalttikäytäväiset. Mutta se ylellisyys loppuu pian ja kulkija joutuu harhailemaan kapeita, likaisia raitteja pitkin, jotka eivät missään suhteessa eroa Siperian kylien kujista. Siellä täällä vain puinen silta katukäytävän virkaa tekemässä, sillä pahimmissa notkopaikoissa olisi syys- ja kevätkausina aivan mahdotonta rämpiä eteenpäin polvenkorkuisessa liassa. Talot ovat sen mukaiset. Pahanpäiväisiä puuröttelöitä, ajan hampaan ja huonon hoidon kalvamia, maalaamattomia, vuoraamattomia — lieneekö Tomskissa yhtä ainoata laudoilla päällystettyä asumusta. Luulisi tulleensa köyhien kaupunginosaan, mutta niin ei suinkaan ole asianlaita. Nuo ulospäin niin onnettomilta näyttävät talot kätkevät monasti sisälleen suuren ylellisyyden ja loiston. Niissä asuu varakkaita ihmisiä ja talon isäntä saattaa omistaa miljoonia. Mutta hänellä on kerta kaikkiaan sellainen käsitys, ettei taloa kannata korjata, sen vähemmin uudestaan rakentaa, niin kauan kuin se edes pönkkien varassa pystyssä pysyy, kun ei sellaiseen kaupungin hallinnon puolesta pakoteta, eikä talo muutenkaan ole kaupungin keskustassa. Keskustaksi lasketaan tomskilaisen käsityskannan mukaan ainoastaan yllämainittujen katujen alue, vaikka se itse asiassa käsittää vain korkeintaan viidennen osan Tomskin pinta-alasta. Mainittujen pääkatujen ja harvojen muittenkin varsilla on puuistutuksia, jotka luovat edes hiukan viileyttä tähän kesäisin ja vieläpä syksyisinkin aurinkoisten ilmojen vallitessa hirmuiseen tomupesään. Puistoja on kaikkiaan vain kolme, jotka nekin ovat vailla asianmukaista hoitoa ja järjestelyä. Ainoastaan laaja yliopiston puisto tekee tässä suhteessa miellyttävän poikkeuksen. Siellä näkyy ymmärtävän käden jälki selvästi ja sinne piilee kaupungin väestö mielellään kesän pölyjä. Edellä jo huomautin, että valtakatujen varrella on verrattain pulskia kivirakennuksia ja kauppahuoneita. Monet niistä ovat viime vuosien tuotteita ja rakennetut uuteen siroon tyyliin. Liikehuoneita on niinkin rikkaita, että monet asiantuntijat väittävät Venäjän suurkaupungeissakaan tuskin sellaisia tavattavan. Viime vuosina on sinne tänne muittenkin katujen varsille alkanut ilmestyä useampia kivitaloja, joskaan ei juuri yksityisten toimesta. Erityistä huomiota kiinnittävät yliopiston ja teknologisen laitoksen rakennusrivit, jotka ovat aivan eri kulmallaan yliopiston puiston keskellä, sekä kirkot, joita on kaikkiaan yli 80 oikeauskoista, neljä juutalaista synagogaa, luterilainen kirkko sekä kaksi muhamettilaista moskeaa — kaupungissa näet asuu paljon tatareja. — Kaupungissa on myös sekä mies että naisluostari. Viimeisinä 25 vuotena on Tomsk muodostunut Siperian ainoaksi suureksi sivistyskeskukseksi, josta syystä se on saanut kajahtavan lisänimen "Siperian Athena". Nykyään on siinä neljä korkeinta sivistystä edustavaa oppilaitosta: Keisarillinen Tomskin Yliopisto (kaksi tiedekuntaa: lainopillinen ja lääketieteellinen, 1,120 ylioppilasta; lähitulevaisuudessa aiotaan tiedekuntien lukua lisätä kahdella: historialliskielitieteellisellä ja fysismatemaattisella); Keisari Nikolai II:n (ehkä nyttemmin nämä keisarilliset nimitykset on muutettu) Teknologinen opisto (neljä osastoa: kone-, vuori-, rakennus- ja kemiallinen osasto, 1,200 ylioppilasta) sekä korkeimmat siperialaiset naiskurssit (kaksi osastoa: luonnontieteellinen ja matemaattinen, 300 oppilasta). Sitäpaitsi alkaa piakkoin toimintansa erään tunnetun tomskilaisen yhteiskunnallisen toimihenkilön ja lahjoittajan perustama "Kansan yliopisto". Yllämainittujen korkeimpien oppilaitoksien lisäksi on Tomskissa vielä suuri joukko keski- ja alkeiskouluja. Alkuopetus m.m. on siellä niin hyvin järjestetty, että usea kaupungin nuoremmista kansalaisista on saanut päästötodistuksen ainakin vaatimattomammasta kansanoppilaitoksesta, mikä Siperian valistusoloihin katsoen on suuri edistys sekin. Erinäisten julkisten laitosten kirjastoja lukuunottamatta on Tomskissa viisi yleistä kansankirjastoa ja lukuhalu väestön kesken koko lailla vilkkaampaa kuin Venäjällä. Edistysseuroja on myös runsaasti. Monissa Siperian kaupungeissa pyritään sangen toimeliaasti kansan sivistystasoa kohottamaan. Muukalainen tekee Tomskissa heti aluksi sen huomion, että kaupunki on varakas ja hyvinvoipa. Kaduilla vilisee hienoa väkeä, naiset ovat hyvin, joskaan ei ehkä aivan muodin viimeisen "kirkaisun" mukaan, puetut ja köyhyys ei pistä silmään. Vanhat tomskilaiset kehuvat kaupunkiaan rikkaaksi, vaikkei outo tahdo käsittää, millä keinoin rikkauksia oikein kootaan Näyttää siltä, ettei kukaan tee mitään, mutta sentään elää kuin parooni — ehkä paremmin: gulashiparooni, sillä "kauppa se on, joka kannattaa" Tomskissakin, joka sota-aikana on vaipunut saman keinottelun pyörteisiin kuin kaikki muutkin kaupungit. XIII. Taas uusilla asuinsijoilla. "Ei ole ihmisellä pysyväistä asuinsijaa", karkoitetulla liioinkaan. Olin parisen kuukautta ehtinyt tapella rottien kanssa erään tomskilaisen matkustajakodin alakertahuoneessa, kun yhtäkkiä sain käskyn saapua kaupungin poliisimestarin puheille. Itse poliisimestari ei tietysti ottanut vastaan — hänkin oli suuri herra —, vaan apulainen. — Täällä on kuvernöörin määräys lähettää teidät heti Kainskin kaupunkiin, — sanoi apulaismestari. — Jos tänään lähdette, pääsette matkustamaan omalla kustannuksellanne, mutta huomenna me jo lähetämme. Selvä juttu! Ei siinä auttanut vetoaminen keskenjääneeseen lääkärinhoitoon, eikä mihinkään muuhunkaan, täytyi lähteä kokoilemaan tavaroitaan ja valmistautumaan matkalle. Jälkeenpäin sain minä tietää, mistä tämä äkillinen karkoitus oli johtunut. Kuvernööri oli selaillut papereitaan ja huomannut, että sellainen vaarallinen henkilö, kuin allekirjoittanut asuu hänen kaupungissaan — ja on asunut jo kaksi kuukautta. Hänet pitää lähettää pois. Mutta minne lähettää? Narym on kelirikon takana ja täytyy varrota vielä hyvän aikaa, ennenkuin sinne tie aukee. Lähetetään Kainskiin! Annetaan helpoitus, kun on kerran sairas. Ja niin minä jouduin matkalle Kainskiin, vuorokauden matkalle ensimäisen kerran ilman vartijaa kahden vuoden ja neljän kuukauden kuluessa. Lupakirjassani tosin oli sangen tarkat tuntomerkit ja täydellinen "tittelini", mutta matkan varrella ei sitä tarvinnut näyttää kenellekään ja perillä kyllä muutenkin tiesivät, mikä mies minä olin. Jouduin hyvän matkan päähän Narymista, toista tuhatta virstaa lähemmäksi Europaa. Siis jo vähä niinkuin kotiin päin. Tämän kolmannen siperialaisen asuinpaikkani merkitys alkaa vuodelta 1772, vaikka se sai kaupungin oikeudet vasta kymmentä vuotta myöhemmin. Kun rautatietä Siperiaan suunniteltiin, kyseltiin kaupunkien hallinnoilta, haluavatko he saada radan kulkemaan kaupunkiensa kautta. Monet silloin, ymmärtämättä höyryhevon merkitystä, kieltäytyivät saastuttamasta kaupunkiaan mokomilla vehkeillä. Kieltäytyneitten joukossa olivat m.m. Tomsk, joka jo silloin oli sangen kookas kaupunki, ja Kainsk. Tomsk myöhemmin korvasi typeryytensä anomalla ja saamalla haararadan, mutta Kainsk on näihin saakka jäänyt siitä onnesta osattomaksi. Kainskilaiset olivat niin tottuneet siperialaiseen hevoskyytiin, etteivät he isompaan aikaan kyenneet muuta kulkuneuvoa ajattelemaankaan. Kulkihan heidän kaupunkinsa kautta suuri siperialainen valtatie, jolla "troikien" ja "dvoikien" tiu’ut iloisesti soivat; mitäpä heille valtion masinoista. Näin jäi kaupunki typeryydessään ainoastaan 10 virstan päähän Siperian pääradasta. Vasta nyt, kun samannimisen rautatieaseman ympärille on muodostunut asutus, joka uhkaa voittaa itsensä kaupungin, on virhettä ryhdytty korjaamaan, ja rakennustarpeitten puutteen johdosta viivähtänyt haararadan pökäle allekirjoittaneen lähtöpäivänä vihdoinkin valmistui. Juuri siitä syystä, että Kainsk aikoinaan jäi syrjään pääradasta, on sen kohtalo ollut sama kuin monen muunkin siperialaisen kaupungin, se ei ole jaksanut kehittyä ja kasvaa. Sen väkiluku ei sentään juuri ole alentunut, vaikkakin kasvu on kovin työläs. Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa on lisäys ollut vain noin pari tuhatta henkeä, nousten väkiluku nykyjään 7,000 korville. Kainsk on tavallista siperialaista kaupunkityyppiä, josta suuretkin kaupungit ainoastaan aivan vähän eroavat. Kadut siinä sentään ovat paljon leveämmät ja suoremmat kuin esim. Tomskin vanhoissa kaupunginosissa. Ja niitä pitkin, kävipä tuuli mistä päin hyvänsä, puhaltaa talvella jäinen viima. Kaupunki nimittäin sijaitsee aavalla arolla, Barabinskin määrättömän aron laiteilla, eikä silmänkantaman matkalla ole ainoatakaan suojaavaa metsätöyrännettä, vuorista tai kukkuloista puhumattakaan. Kaupunki itse vain on jonkunlaisessa keitaassa ja melkein joka talon ikkunan alla kasvaa muutamia yksinäisiä puita, minkä lisäksi kaupungissa vielä on pari puistoa. Minkäänlaisia nähtävyyksiä ei ole. Talot melkein kauttaaltaan puisia, muutamien liikelaitosten keltaisia tiilitaloja lukuunottamatta. Talojen akkunat suljetaan ulkoapäin kohta pimeän tultua ja kello kuuden ajoissa illalla on liikenne, joka päivälläkään ei ole kovin vilkas, kokonaan kuollut. Kaduilla on olevinaan sähkövalaistus, mutta pienet muutaman kynttilän lamput siellä täällä antavat tyhjille kaduille ehkä vieläkin aavemaisemman näön. Henkinen elämä on niinikään sangen kituvaa. Kirjasto kaupungissa on, mutta lainaajia ei tahdo löytyä. Tämä onkin varsin käsitettävää, sillä kaupungin väestö polveutuu sellaisista aineksista, joitten lukuhalu ei ole erinomaisen virkeä. Kainskiin on nimittäin ennen vanhaan — eikä niin kovin vanhaankaan, vielä noin puolisentoistakymmentä vuotta takaperin — karkoitettu kaikennäköisiä yhteiskunnalle vaarallisia aineksia Venäjältä. Hevosvarkaat, ryövärit, murhamiehet, kaikenlaiset suurpahantekijät ja veijarit, joita kaupunki- ja maalaisyhteiskunnat ovat kieltäytyneet tunnustamasta jäsenikseen, karkoitettiin hallintoviranomaisten tai itsensä yhteiskuntien toimesta Siperiaan, missä paikalliset viranomaiset, sikäli kuin tällainen aines joutui Tomskin kuvernementtiin, sijoittivat heidät Kainskin ja Marinskin kaupunkeihin. Täällä ovat monet sitten kaikenlaisilla konsteilla keränneet itselleen sievoisen omaisuuden ja elävät nyt mahtavina kaupungin porvareina, joskin komean kuoren alta hyvin helposti pistää esiin entinen rikollinen. — Huomattava osa kaupungin asujamistosta on juutalaisia, sillä Kainsk on yksi niitä harvoja Siperian kaupunkeja, joissa juutalaisilla on asumaoikeus. Nykyään on kaupungissa nais- ja mieskymnaasi, molemmat aivan viime aikoina saaneet täydellisten kymnaasien oikeudet, sekä esikymnaasi ja muutamia alkeiskouluja, mutta siitä huolimatta ei kaupunki lainkaan kanna koulukaupungin leimaa, opiskelevan nuorison lukumäärä kun toistaiseksi on hyvin vähäinen. Maanviljelystä Kainskin ympäristössä harjoitetaan sangen vähän, mutta karjanhoidon tuotteista on alue rikas. Sota-aika on kuitenkin tällekin elinkeinolle tehnyt tuntuvaa haittaa, talousaskareet kun enimmäkseen ovat jääneet naisväen hoidettaviksi. Karjaa on runsaasti teurastettu ja teurastetaan edelleen. Liha myydään Europan Venäjälle tai luovutetaan armeijan hankkijoille. Maitotalous on runsaan nautakarjan teurastuksen vuoksi kärsinyt tuntuvasti. Ennen oli juuri Kainsk Länsi-Siperian huomattavimpia voikeskuksia, mutta nyt on tuotanto heikentynyt. Melkein koko Kainsk tekee kauppoja ja elää voitolla. Kauppaa harjoittamattoman kainskilaisen elämä on vaikea, sillä häntä nylkee jokainen sen kuin kerkeää. Sellaista väestöä sentään on vähän. Tuskinpa juuri muuta kuin puolitoista kymmentä viime aikoina sinne siirrettyä hallinnollisesti karkoitettua ja pienempi määrä pakolaisia sota-alueilta. Työväenluokkaa ei Kainskissa, enempää kuin useimmissa muissakaan Siperian kaupungeissa, ole. Siellähän on talousjärjestelmä vielä aivan toinen kuin Europassa. Narymin talonpojasta jäi mieleen edullinen muisto. Vaikka hän asuukin liassa, on hän sentään suora, rehellinen ja avulias. Ennen, viinavirran vapaana vyöryessä, on venäjänmaalainen kauppias häntä vetänyt nenästä ja vihdoin vuosikautisesta "kulakkojen" (nyrkkien) ikeestä vapauduttuaan on hän käynyt hiukan umpimieliseksi ja epäileväksi. Mutta karkoitettuja hän ei pelkää, varsinkin valtiollisia pitää hän aivankuin joinakin ylevämpinä olentoina, joitten kanssa hän mielellään keskustelee ja pitää seuraa. Aikoinaan oli kyllä talonpoikien ja karkoitettujen kesken ollut riitoja, väliin niin ankariakin, että ne ratkaistiin ase kädessä. Mutta ne sellaiset ovat vanhoja asioita, joita ei enää muistella. Nyt ovat suhteet ystävälliset. Monta kertaa syntyy talonpoikien ja karkoitettujen kesken yhteisiä kalanpyynti- ja pähkinämatkueita, eikä ole kuulunut, että nämä matkat olisivat epäsopuun päättyneet. Narymin talonpoika on valpas seuraamaan yleisiä asioita. Lukutaito on kehittyneempi kuin monissa muissa Siperian seuduissa. Tosin esim. sanomalehtien levikki Narymin alueella on vähäinen, mutta siitä huolimatta tietää narymilainen talonpoika usein hyvin paljon yleisiä asioita. Ja lapsensa panee hän kernaasti kouluun sanoen, ettei tee haittaa, vaikka perillisestä tulisi vähän joutuisampi lukumies kuin isästä. Narymin alueen jokaisessa kylässä alkaa jo olla alkeiskoulu. Tosin opetus ei aina liene varsin tehtävänsä tasalla joka paikassa, mutta ainakin Narymissa itsessään ei siinä suhteessa kuulunut moitteita. Mistä tämä sivistysharrastus kaukaisessa kolkassa? Epäilemättä ovat siihen tärkeimpänä vaikuttimena olleet karkoitetut. Valtiollisia karkoitettuja, hyvin usein korkeamman sivistyksen saaneita on Narymin alueella ollut yhtä mittaa toistakymmentä vuotta, he ovat pakostakin joutuneet talonpoikien kanssa kosketukseen ja kylväneet valistusharrastuksen siemenen. Aluksi ei uusia tulokkaita tahdottu ymmärtää ja yhteentörmäyksiä sattui, mutta vähitellen muuttui asema, ja nyt ovat karkoitetut Narymin alueella suosittuja vieraita. Niin Narymissa. Mutta siirtyäpä Narymista Kainskiin, ja kuva muuttuu. Suurin osa väestöstä luku- ja kirjoitustaidotonta, raakaa ja pimeää. Mitä raaimmat murhat melkein jokapäiväisiä. Kainskilainen on valmis kahdeksan ruplaa maksavan hevoskaakin takia ottamaan naapuriltaan hengen ja muutamien kopeekkain saalista tavoitellessaan ei hän emmi lukkoja murtaa. Pistäysin väliin piirioikeuden istunnoissa. Joka kerta kymmenittäin syytettyjä salapoltosta ja sittenkin joutuu syytettyjen penkille vain vaivainen prosentti näistä "tehtailijoista", sillä ovelammat ja varakkaammat pelastavat nahkansa lahjusten avulla. Murhat ja tappelut, murhapoltot ja sen semmoiset törkeät rikokset täyttävät samoin oikeuden kannelistat. Ja väestö suhtautuu niihin aivan kuin tavallisiin päiväntapahtumiin, jotka ovat melkein yhtä tärkeät kuin jokapäiväinen leipä. Kuulin kerran erään kainskilaisen kääntyvän asianajajan puoleen pyytäen tätä poikansa puolustajaksi tulevassa oikeudenkäynnnissä. — Mikä on poikanne rikos? — kysyi asianajaja. — Pustjaki djelo (jonninjoutava juttu), — vastasi mies, — pistää sohasi puukolla muuatta vanhaa ukkoa. — Pistikö pahastikin? Kuoliko ukko? — Kuolihan se. Paljonko se niin vanha tarvitsee. Sydämeen sohasi... — Mistä syystä pisti? Oliko riitaa? — Ei siinä mitään riitaa. Meni vain ja mitään sanomatta pisti. Vieläpä tuossa riitaa... Asianajaja tyytyi selittämään, ettei tässä ole isoja puolustettavia, selvä juttu. Mies tenäsi, ettei hän kahtasataa ruplaa säälisi, kun saisi poikansa vapaaksi, nuori on vielä, vasta 19 täytti, saisi tuo olla vapaanakin. Kehasi vielä, että jos vain hyväksyisivät hänet puolustamaan, niin menisi kyllä, sillä hän on itsekin miehen ennen tappanut ja tietää kyllä, miten sellaisessa asiassa on puhuttava. — Poika tuo ei taida vielä osata, kovin on nuori ja kokematon. Joku aika takaperin käsiteltiin sikäläisessä piirioikeudessa paikkakunnalla sangen paljon huomiota herättänyttä juttua muuatta kaupungin pohattakauppiasta vastaan vekselinväärentämisestä. Edellä jo huomautin, että kainskilainen on muutamien kopeekkain vuoksi valmis murtamaan lukkoja, ja tämä rikas kauppias ei epäillyt väärentää köyhän juutalaisen nimeä 150 ruplan vekseliin. Hän haki tuomion vekselilleen ja ulosmittautti mainitun summan. Vasta pidemmän ajan kuluttua kääntyi asianomainen tuttaviensa kehoituksesta ymmärtävämpien henkilöitten puoleen, vekseli jätettiin tutkintotuomarille ja kauppias vangittiin. Piirioikeus tuomitsi hänet pariksi vuodeksi vankeuteen ja tuomio saavutti ylemmissä oikeusasteissa lain voiman. Lopulta kauppias kuitenkin armahdettiin. Mutta niin pelästyi hän tämän tapauksen johdosta, että lopetti liikkeensä ja elää nyt koroillaan. Kerrotaan, ettei tämä ollut ainoa hänen väärentämänsä vekseli, joskin ainoa oikeuden käsiin joutunut. Muista olivat tunnustajat suorittaneet maksun ilman oikeudenkäyntiä. Kerrotaan vielä, että tämän oikeudenkäynnin jälkeen tuli paikkakunnan toisille kauppiaille kiire repimään samankaltaisia vekseleitä. Kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa. Kerran erään tuttavan kanssa kävellessäni kaupungin laidoilla, jossa on pahanpäiväisiä hökkeleitä, katottomia ja pahoin ränsistyneitä, kysäsin: — Tämä kai on köyhien kaupunginosa? — Tämäkö? Ei suinkaan. Tämä on pikkuvarkaiden kortteli. Nuo tuolla kivitaloissa varastavat suuremmissa erissä, nämä ottavat miten kulloinkin sopii. Mutta köyhyys ei näitäkään vaivaa. Meidän kaupungissamme ei ole köyhiä lainkaan. Erotus suur- ja pienvarkaiden välillä on pääasiassa siinä, että näistä pienistä silloin tällöin eksyy joku oikeuden käsiin, mutta suurista ei juuri milloinkaan. Ja tuttavani puhui aivan varmasti totta, sen olen tullut myöhemmin huomaamaan. Köyhiä ei Kainskissa ole, kaikki liikuttelevat rahaa viljalti. Ja kukaan ei siellä halua tehdä työtä, kaikilla on omat salaperäiset elinkeinonsa. Oikeussalissa kääntyy heti oudon huomio syytettyjen säätyyn. Melkein jokaisen nimen perästä lukee puheenjohtaja: syilno-paselenets (karkoitettu uudisasukas), s.o. ikipäiviksi Siperiaan karkoitettu. Ja tarkempi "ansioluettelo" kuuluu: tuomittu murhasta 12 vuodeksi pakkotyöhön, hevosenvarkaudesta niin ja niin pitkäksi aikaa vankeuteen, törkeästä varkaudesta kuritushuoneeseen, neljäskertaisesta törkeästä varkaudesta pakkotyöhön j.n.e., tai yhteiskunnan kieltäydyttyä lukemasta jäsenekseen karkoitettu, epäiltynä sellaisesta ja sellaisesta rikoksesta karkoitettu, huonon ja siveettömän elämänsä takia, samoin. Entä kaupungin nimi sitten? Kauan aikaa vaivasin päätäni koetellessani selittää, mistä tuo omituinen Kainsk on johtunut. Useimmat Siperian kaupungit ovat saaneet nimensä niitten läpi virtaavien jokien mukaan, mutta Kainskin ohitse virtaava pieni puro kantaa aivan toista nimeä. Vihdoin tuli asiantuntija avukseni selittäen, että nimi johtuu sanasta Kain, siis ensimäisestä murhamiehestä. Ja todellakin: Kain, siis kainskij gorod (Kainin kaupunki) eli lyhyemmin Kainsk... Kainin kaupunki ja Kainin on sillä vielä tavatkin. XIV. Kotiin! Kirkas maaliskuun aamu, kirpeä pakkanen, oikea siperialainen, joka pistää nenänpäähän kuin ampiainen. Aurinko yrittelee paistaa, mutta ei jaksa vielä lämmittää, päivemmällä ehkä kylläkin. Aroviima kirmaa pitkin katua ja jyskyttää mennessään ikkunan luukkuja. Istun räiskyvän takkavalkean ääressä ja muistelen Suomea. Siellä vielä nukutaan, me elämme täällä neljä tuntia edellä. Hätäinen koputus ovelle. Sisälle syöksyy hengästynyt mies, ennenkuin minä ehdin sanoa mitään. Hän on ainoa kohtalotoveri koko kaupungissa, muut ovat jo otetut sotaväkeen. Olisi kai hänetkin viety, mutta hän on Saksan alamainen, vaikka ei ole jalallaan Saksaan astunut sinä ilmoisna ikänä. — Nyt se tuli... nyt se tuli... tuli vihdoinkin! — läähättää hän. — Mikä tuli, Adolf Ernestowitsh? — Se, minkä eteen olemme niin paljon työtä tehneet — Venäjän vallankumous! Minä hölmistyin. Aina me sitä olimme odottaneet, päivästä päivään, mutta sittenkin oli tuo sana niin outo ja odottamaton. En tahdo jaksaa uskoa. Mutta Adolf Ernestovitsh selittää huohottaen nähneensä omin silmin kaupunkihallitukselle tulleen sähkösanoman: ministerit vangitut... duuma valinnut toimeenpanevan komitean maan hallinnosta toistaiseksi huolta pitämään... sotaväki vallankumouksen puolella... Hänen on hengästykseltään vaikea puhua, mutta hän selittää käsillään lisää — ja toisen käden etusormesta purskahtelee verisuihku. — Adolf Ernestowitsh, mikä on sormessanne, siitähän vuotaa verta? — Portin väliin jäi, mikä lie siinä raapaissut. Tuli niin kiire tuomaan sitä sanomaa, kun arvasin, että istutte kuin karhu pesässänne tietämättä mitään. Pankaa päällenne, nyt ei ole aika uunin edessä lämmitellä... Minä repäisen halki nenäliinani ja kietaisen sen toverini sormeen. Sitten lähdemme ulos viimaiselle kadulle. Me odotimme vilkasta liikettä, kansankokouksia, keskusteluja suurista tapauksista, mutta mitään semmoista emme nähneet, Kainsk oli melkein kuolleempi kuin ennen. Nähtävästi ei kukaan tiennyt mitään, tai jos tiesikin joku, niin ei välittänyt. Ehkäpä ei moni ymmärtänytkään, mitä on vallankumous ja vapaus. Me kiirehdimme uprawaan — kaupunkihallitukseen. Siellä näytetään taas sama sähkösanoma, jonka toverini oli jo nähnyt. Siitä on putoillut pois sanoja pitkällä matkalla, mutta alla on selvästi: duuman toimeenpaneva komitea, Rodsjanko, ja ylhäällä seisoo: virallinen. — Hyvänen aika, miksi te ette naulaa julistuksia katujen kulmiin, että väestö saisi tietää tapahtumista? — Voineeko noihin tietoihin luottaa, — vastaa kaupunginpää haukotellen. Ja sihteeri lisää varmasti: — Mitä lienevät siellä duumassa taas tyhmyyksiä tehneet. Johan näistä nyt oikein ilmoittelemaan... Me tenäämme vastaan, sillä huomaamme, etteivät enemmän kaupunginpää kuin hänen sihteerinsäkään ymmärrä lainkaan, mitä on tapahtunut. Mutta se ei auta, he pysyvät lujasti mielipiteessään: ei kannata ilmoitella, joutavia duuman juonia vain. Tulee paikalle lisää "kaupunginisiä". Kaikki vilkaisevat sähkösanomaan, viskaavat sen pois käsistään ja hymähtävät itseviisaan näköisinä. Joku nauraakin makeasti. — Kaikkea ne keksivätkin... ministerit vangitut... eipä hullumpaa... Yleinen mieliala vähitellen vilkastuu, puhe kääntyy tavallisiin kaupungin asioihin, ja me, jotka olemme vallankumousta täynnä, alamme tuntea itsemme jotakuinkin noloiksi. Mutta saapuu pelastus. Poika tuo sähkösanoman. Taas päällekirjoitus "kiireellinen" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja vallankumouksesta sekä käsky antaa julistuksia kansalle ja kehoittaa rauhallisuuteen. "Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit!" Kaikki läsnäolevat tavaavat sähkösanoman läpi, katselevat toisiinsa ja tavaavat taas. Sitten alkaa neuvottelu, jossa kaikki puhuvat yht’aikaa. Toiset ovat sitä mieltä, että nyt täytyy jo uskoa, mutta toiset yhä vieläkin epäilevät. Saapuu siihen "lakimieskin", entinen rauhantuomarin kirjuri, joka vakuuttaa auktoriteetillään, että julistuksia täytyy kirjoittaa ja naulata kadunkulmiin. Me poistumme, toverini ja minä, kaupungin papat jäävät miettimään julistuksen sanamuotoa. "Tuleekohan Natsaretista mitään hyvää?" Ei tullut. Meni se päivä, meni toinenkin, eikä minkäänlaisia julistuksia mihinkään ilmestynyt. Kävin toverini kanssa pari kertaa kuulemassa ja tarjoamassa apua, jos sitä mahdollisesti tarvittaisiin, mutta meille vastattiin vain, että elkää nyt hoputtako siinä, kyllä julistukset tulevat aikanaan. Ja kolmannen päivän aamuna näkyikin useissa kadunkulmissa suuria painettuja julistuksia, joissa kehoitettiin kansalaisia rauhallisuuteen, selvitettiin tapahtumien merkitystä ja käskettiin kaupunkihallintoa toimeenpanemaan yleinen kansalaiskokous Toimeenpanevan komitean valitsemista varten. Tähän komiteaan pitäisi valita kaikkien kansankerrosten edustajia ja olisi sen otettava haltuunsa koko kaupungin hallinto, samoinkuin elintarveasiain järjestelykin. Mutta nämä julistukset olivat tulleet valmiiksi painettuina Tomskin kuvernementtikomitealta. Kainskin uprawa ei ollut sittenkään saanut mitään valmista! Sillävälin oli jo saapunut sanomalehtiäkin, niitä ahmittiin innolla. Mitään väenkokouksia ei sentään Kainskissa syntynyt, kaikki pysyivät kiltisti kotonaan ja juttelivat siellä vallankumouksesta — jos yleensä mistään juttelivat. Vasta yleisessä kansalaiskokouksessa oli melua. Sinne oli kokoontunut paljon väkeä kaikista kansankerroksista. Parempiosaiset olivat pitäneet varansa ja vallanneet ajoissa kaikki edessäolevat istumapaikat, yhteinen kansa, joka myöhästyi, sai seista ulompana. Edessäolevat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat valituksi omat miehensä Toimeenpanevaan komiteaan. Siihen tuli miehiä, joitten oikea paikka olisi ollut vankilassa, virkamiehiä, lahjusten ottajia ja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppias-nylkyreitä, yleinen syyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli monta omavaltaisuutta omallatunnollaan, j.n.e. Tyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta oma syynsä, kun eivät olleet jaksaneet huutaa herrojen ylitse. Minä tunsin, että nyt oli tullut vapautuksen hetki. Sanomalehdissä alkoi jo näkyä tietoja valtiollisten vankien vapauttamisesta. Tiesin hyvin, että jos rupean vartoomaan, kunnes Kainskin Toimeenpaneva komitea minut vapauttaa, saan odottaa liian kauan. Piti ruveta itseni toimimaan. Menin Toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai — jos mahdollista — suoraan Hämeenlinnaan. Mutta sellaista mahdollisuutta ei kuulunut olevan. Yleinen syyttäjä, joka komiteassa oli "lakineuvoksena", selitti, ettei hän voi tietää, olenko minä valtiollinen vai hevosvaras. — Näytänkö minä, tshort vosjmi (piru vieköön), hevosvarkaalta? — Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita mistä syystä olette karkoitettu. Minä kimmastuin. Menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen, pidin kolme kovaa puhetta Toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain aikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä eroitettiin ja valittiin uusia tilalle! "Nyt kai saan passin". Mitä vielä! Tulos komitean puoleen kääntymisestäni oli yhtä laiha. Se osasi harmittaa. Oma komitea... olisinpa tuon tiennyt, en olisi auttanut valtaan... Riideltyäni komitean kanssa pari päivää päätin matkustaa ilman papereita. Onhan nyt vapaa aika, totta kai kirjoittakin pääsee. Iloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maalisk. 23. p:nä, Kainskin kirkonkellot. Aina ennen oli niitten äänessä ollut jotain raskasta, surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt, nyt kilkattivat ne kuin vallattoman riemun haltioittamina ja mielessä heräsi toivon tunne. Oli ensimäinen tosi juhla, kansan juhlapäivä, jonka vertaista ei kovia kokeneen Venäjänmaan historia tiedä. Juhlittiin vapauden edestä henkensä uhranneitten, tosikunnian kentällä kaatuneitten pyhää muistoa... Kansa juhli nyt itse, sitä ei pakotettu juhlimaan, ei ajettu kuin lammaslaumaa kirkkoon Romanovien huoneelle pitkää elinikää rukoilemaan. Kuljettiin pitkin katuja punaisten lippujen liehuessa, kainskilaisetkin olivat vihdoin heränneet, kokoontuneet yhteen ja yhdessä juhlivat... Hyvillä enteillä jätin minä Kainskin vapaana matkalaisena, ilman poliisilupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden vaakunalla merkittyjä papereita. Pietariin... Suomeen... * * * * * Asemalla soittaa sotilassoittokunta, kaikuvat "Marseljeesin" ja "Te uhreina kaaduitte" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin taloissa salavihkaa, poliisilta piilossa, laulettiin karkoituspaikan kurjuuden kaataman toverin haudalla ja jouduttiin vankilaan. Nyt ne samat laulut viritetään vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat... työmiehet... porvarit. Aseman ohitse vaeltaa vapauden kulkue, edellä surulippu, jossa sanat: "Ikuinen muisto sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden puolesta Romanovin huoneen pyövelien käden kautta". Toisia lippuja kirjoituksineen: "Terve Venäjän tasavalta!" "Eläköön vapaus!" Olisipa ennen sellaisia lippuja kohotettu, vaikkapa vain pari viikkoa takaperin... Seuraukset tietää jokainen vallankumouksellinen venäläinen: viipymättä siirto tyrmään, tutkintotuomari, yleinen syyttäjä, Rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä... * * * * * Pitäisi päästä junaan, mutta se on mahdotonta, lippuja ei myydä. Huomenna ja ylihuomennakaan ei ole mahdollisuutta, eikä lähitulevaisuudessakaan. Ei siis vielä Suomeen, mutta ei takaisin Kainskiinkaan, kirottuun pesään, josta lopulta pääsi eroon. Täytyy lähteä syvemmälle Siperiaan, Tomskiin, läänin pääkaupunkiin. Se on pääteasema, ehkä sieltä onnistuu jossain lomassa pujahtaa junaan. Pietaria kohti on matkalla "Venäjän vallankumouksen mummu" Breshko-Breshkowskaja. Hänellä on oma vaununsa. Hän on sytyttänyt kynttilöitä kaatuneitten sankarien muistolle. Mummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän on tukevassa siperialaisessa puvussa, hopeahiukset aaltoilevat syvälle painetun lakin alta. Hän puhuu. Voimakkailla, melkein miesmäisillä, mutta vielä nuorteilla kasvoilla ei näy ilmettä. Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta puhumisesta väsynyt, mutta ihmiset pysyvät odottamattoman hiljaa, niin että jokainen sana kuuluu hyvin. Hän puhuu asioita, jotka ovat jokaisen sydämellä. Mummo ehti nähdä vapauden auringon. Kansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle. Juna lähtee vierimään vieden mummon seuraavaan paikkaan puhumaan, seuraavaan paikkaan juhlittavaksi. Kuinka haluttaisi olla mukana menossa Suomea kohti! Lehdistä näkyy, että se on saanut takaisin vapautensa... Mutta toisin on kohtalo määrännyt. Minun matkani pitää kauemmaksi Siperiaan... Ah, Suomi, Suomi! Ei antanut isänmaa muuta kuin vankeutta ja kärsimyksiä, mutta kun sen vapaaksi kuuli, niin tuskalliselta tuntui edetä yhä kauemmaksi Siperian syvyyksiin, entisille jälilleen, jotka sairaana oli jättänyt. Missä lienee siellä sydämen sopukoissa sellainen voimakas, vastustamaton kotimaan kaipuu. Ja mistä sen tunteneekin niin väkevänä oman kamaran tuoksun, aina sitä ankarampana, kuta kauvempana sen pinnasta kulkee... * * * * * Ympärilläni iloinen, keveä nauru. Vapaan, suuren kansan vapaata ilonpitoa. Minne on joutunut entinen epäilevä, arka katse? Missä on alta-kulmien-murjotus? Vallankumous sen hävitti. Nyt ei ole enää riutumusta ja epäuskoa, eikä arkailua. Nyt katsellaan kohtaloa suoraan silmiin; ei alistuta sen alle nöyrinä, vaan noustaan sen herroiksi, ohjataan sitä omin käsin... Ja yhä uudestaan ja uudestaan helähtää "Marseljeesi", vallankumouksen voimalaulu. "Marseljeesi" Venäjällä! Se raikahtaa venäläisestä rinnasta ehkä riemukkaampana kuin ennen Ranskan vallankumouksen pyörteissä. * * * * * Tomsk! Luulin jo sinut neljä kuukautta sitten iäksi jättäneeni, mutta vielä kerran tapasimme. Erilainen olet sinäkin kuin erotessamme. Punaiset liput hulmuavat iloisesti kattosi harjoilla, "Marseljeesia" laulavat sotaväenosastot kulkevat kaduillasi. Kaikkialla on elämää ja touhua. Tomsk on suhtautunut vallankumoukseen perusteellisemmin kuin unelias Kainsk. Siellä on vangittu kuvernööri, santarmit sekä muut pahimmat taantumuksen kätyrit. Menen Toimeenpanevaan komiteaan. Mitä ihmettä! Tuttuja miehiä, entisiä karkoitustovereita Narymista, toiset sotilaspuvuissa, toiset ilman. He johtavat nyt koko läänin asioita. Osat ovat vaihtuneet. — Terve, terve, ilmestyithän vihdoinkin. Missä olet ollut? Minne aiot? — kysymyksiä satelee enemmän kuin minä ennätän vastata. — Suomeen, Suomeen, veikkoset, voitteko auttaa saamaan lippua? — Voimme, voimme kyllä, mutta emme halua, jää tänne, täällä miehiä tarvitaan. — Ei, veljet, ei, kotia täytyy... Suomeen... Minä saan taskuuni asianmukaiset paperit ja ensimäisen luokan vapaalipun, joka on minulle annettava ennen aikaisemmin tilanneita. Vihdoinkin kotimaata kohti... Oli jo aikakin... Taas johtaa ruumiillinen raihnaisuus mieleen vankilat, vankivaunut, karkoituspaikat, mutta henki on vireämpi ja terveempi kuin koskaan. Iloisia sanomia... Ne, jotka ennen sinua kiusasivat, istuvat nyt vuorostaan telkien takana. Emme me tahdo kostoa, emme suo teille samaa kohtaloa, jonka te meille valmistitte, mutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi!... Eiväthän teidän silmänne kuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista entisten palatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan riemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauslaulujen vyörynnän... * * * * * Kaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen väri. Sotamiehen lakissa on punainen merkki ja upseerin kotka on piiloutunut saman värin alle. Talonpoika ajaa laulellen hevostaan, jonka luokassa liehuu punainen lippu. Jokaisella asemalla on pieniä poikasia ja tyttösiä kädessä punaiset viirit, joissa on kirjoituksia: "Eläköön vapaus!" "Terve Tasavalta!" Nuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa... Ja ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on ystävä naapurinsa kanssa, antaa hänelle kaikkea, mitä itsellään on, koettaa olla avulias ja alistuvainen, mahdollisimman epäitsekäs... * * * * * Puolitoista viikkoa matkalla. Juna vuorokauden myöhässä. Pietarin kevätloasta selvitty. Jätetty jo taakse rajakin. Taas omalla maaperällä, taas Suomessa! Oma kieli, tutut asemanimet, joka ihminen kuin läheinen sukulainen, jonka kättä tekee mieli puristaa. Täytyy puhua jokaisen kanssa, rupatella oikein sydämensä halusta. Aika lentää kuin siivillä. Väsymys tuntuu, mutta ei sovi levähtää, jäisi vielä joku jutteluttamatta, ehkä joku asema näkemättä. Ei toki, hyväinen aika ... ei saa... Tämäkin juna myöhässä. Olkoon... olkoon, ei tee mitään, katselemista riittää. Riihimäelläkin on niin paljo tuttavia, jokaisen kanssa täytyy puhua. Jokaisella on kyseltävää ja jokaiselle pitää vastata. Eikä ole muuttunut mikään, kaikki ennallaan. Lopulta tuntuu kuin olisi kaikki nuo ihmisetkin eilen tavannut ja heidän touhujaan katsellut. Ja kuitenkin... kaksi vuotta kahdeksan kuukautta poissa ihmisten ilmoilta... Hämeenlinna!... Heikot jalat tuntuvat, pettävän... Mutta niihin palaa tarmo taas... täytyy palata... "Tää on viimeinen taisto..." * * * * * "Kuule kuinka soitto kaikuu..."

3214.txt

Heikki Välisalmen 'Siperiaan karkoitettuna' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3214. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja Projekti Lönnrot.

HANGAS Romaani suomalaisesta suurteollisuudesta Kirj. REINO RAUANHEIMO Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1944. I VOIMA JA TAHTO VASTAKKAIN MIKÄ ON HANGAS? Kerrotaan, että itse Ahti on ihastunut Hiisveden ja Luostanjoen kauniisiin seutuihin ja viettää kaiken hallitustoimistaan vapaan aikansa niiden rantavesissä. Mutta eihän ole oikeastaan mikään ihme, jos jumala onkin mieltynyt kauneuteen, sillä pitäväthän siitä ihmisetkin. Hiisvesi on suuri keskusjärvi, joka kerää vedet kolmelta eri ilmansuunnalta. Se väylä, joka siihen purkautuu koillisesta, saa alkunsa jostakin kaukaa, ja sen alkulähteenä saattaa olla vain pieni, syvävesinen metsälampi, jonka rannoilla kasvavien kelojen ympärillä huiskuhäntäiset oravat ilakoivat. Lampien välinen puro laajenee pieneksi joeksi, johon liittyy uusia puroja korpien piilosta. Näin paisuu joki ja virtailee eteenpäin etelää kohti milloin hilpeänä ja solisevana, milloin taas vakavana, syvänä ja verkkaisena, mutta kuitenkin aina lähdekirkkaana. Siellä, missä rannat ovat tasaiset ja soiset, seisoo joen äärellä hoikkia ja kapeita kuusia, ja korkeampia rantoja taas reunustavat totiset ja vakavat kalliot tai kanervaiset hiekkakankaat. — Mutta asuttuja seutuja nuo vedet halkovat vain vähän. Siellä täällä saattaa vaaran rinteellä olla kivinen peltotilkku ja sen reunassa harmaa pirtti. Jonkin suuremman kylän lähistöllä joki levenee soikiomaiseksi järveksi, ja silloin sen pintaa soutelee vitsahankaisia tervaveneitä. Kun ympäristöjen asutus on harvaa, ovat nämä vedet tottuneet kuulemaan vain korpien hiljaisen soinnin ja oman kohinansa, ja sen vuoksi ne eteläisten rintamaiden luona oudostelevat omaa itseään, vain vähitellen vilkastuvat, aurinkoisemmista maisemista ja vauhdista ilahtuneina muodostavat pieniä ja nopeita koskia, kunnes matkan viimeisessä vaiheessa, juuri ennen Hiisveteen tuloaan, kohahtavat kirkkaassa putouksessa sisua ja voimaa, soluvat Hiisveteen kuin levähtämään pitkästä taivalluksestaan ja ovat tuoksuvinaan korpien punalihaisten honkien pihkalle ja suomättäällä helottaville kullankeltaisille lakoille. Mutta pohjoisen väylän vedet ovat lähtöisin avarammilta ja voimakkaammilta mailta. Jonkin pienen joen kautta ne ovat tulleet laajaan järveen, joka katselee kuin totisen ihmisen silmä. Ja pian nuo vedet loiskuvat peninkulmien laajuisilla selillä, joita kallioiset saaret rikkovat ja joita pitkin pyyhkii vihainen tuulenviri. Vain harvoin, joskus aurinkoisina sunnuntaiaamuina, saattaa noilla selillä olla tyyntä ja kirkasta, mutta muulloin niitä pitkin vyöryy nopeita, raskaita, syvänsinisiä aaltoja. Ja keskellä selkää keinuu työstään hengästynyt, musta hinaajalaiva. Sen kyljet värisevät, kun se kiskoo jäljessään summattoman suurta, keltaisena hohtavaa tukkilauttaa. Järvien rannoilla seisovat nuottakodat pitkine veneineen ja jostakin lahdenpoukamasta kohoaa metsän yli pienen sahan savupiippu. Vaaran kupeella, punaisen talon lähettyvillä tekee väki heinää, ja rantalepikosta sukeltautuu esille kellokkaansa jäljestä punakyyttö, pilkkuotsainen karjalauma juomaan rantavedessä helteisen päivän janoonsa. Yhä suurempina ja raskaampina vyöryvät nuo vedet etelää kohti, ehtivät tasaisessa vauhdissaan Hiisveteen ja yhtä vakavina aikovat jatkaa matkaa edelleenkin. Mutta kun ne saapuvat tänne uusille ilmoille, on niistä tuntevinaan pihkaisten selluloosapölkkyjen ja suurissa selkävesissä piileskelevien kuhien tuoksun. Kolmas väylä taas tulee luoteesta ja saa alkunsa jostakin koivikkorantaisesta lammesta, jonka rantaruohikossa vilkkaat särjet leikkivät ja kiusaavat ylpeätä, ahnasta ja nuoruudenkiivasta hauenpoikasta. Näiden leppoisten vesien kulkutienä on pieniä ja saaririkkaita järviä, joiden sokkeloiset salmet pujottelevat kuin sekainen lankavyyhti, ja välillä on pieniä jokia, joiden rannat kasvavat valkoisia lumpeita ja tuuheita raitoja. Sitten tämä kalarikas väylä tavoittaa suuria kyliä. Sen pintaan kuvastuvat valkoseinäiset kirkot ja suuret maalaistalot, sitä pitkin soutelevat tansseista palaavien kylän nuorten kevyet veneet ja ruohikoissa elävien sorsaperheiden parvet. Vähitellen alkavat katkeamattomat järvivyöhykkeet, joissa kahta järveä erottaa toisistaan vain kapea salmi. Salmien ylitse on kauniita kivisiltoja, joita pitkin linja-autot hurisevat kaupunkia kohti. Rannoilta kuuluu rukiin hiljaista kahinaa tuulessa, viikatteen hiontaa ja kylän väen ilakointia elotalkoissa tai neitosen hyräilyä tämän taittaessa tuoreita vastoja rantakoivikossa. Niityillä kasvaa sinikelloja, ja valkean huvilan rannassa istuu kivellä kissa ja huuhaan nuoleskellen katselee salakoiden leikkiä ruohikon kupeella. — Nämä aurinkoisten maisemien halki kulkevat vedet ovat kiikkaita, lämpimiä ja kevyitä, ja vielä kaukana etelässäkin luulee niistä tuntevansa vehmaiden lehtorantojen, mättäillä kasvavien mesimarjojen, mietteliäinä seisovain savusaunain ja silkkisten sunnuntaihuivien tuoksun. Jos koillinen väylä tulee vuoroin kuin ajatuksiinsa vaipuneena ja vuoroin taas omasta kirkkaudestaan hilpeänä, jos pohjoinen väylä tulee hitaana, raskaana ja leveänä ja luoteinen taas kuin leikitellen ja pikku pyörteitä muodostellen, kohtaavat ne kuitenkin toisensa samanaikaisesti Hiisvedessä, tuossa vedenjumalan mielipaikassa. Ja Hiisveden rannat ovat yhtä moninaiset kuin näiden kaukaa tulevain uusien vesienkin. Sitä reunustavat joka taholla korkeat vaarat, joiden peittona ovat havumetsien syvänvihreät matot. Järven toisella puolella saattaa olla korkeita kalliojyrkänteitä, joiden juurella vesi seisoo syvänä ja pohjattomana, niin että juumassa piileskelee kiivaita, voimakkaita, hopeakylkisiä lohia. Mutta toisaalla saattaa taas olla matalia ruohikkorantoja ja saaria reunustavia kauniita, valkoisia hietikkovöitä. Hiisvedellä on suomalaisen järvimaiseman kaikki ominaisuudet: se on kaunis, rauhallinen ja voimakas. Kiertäessään sen rantoja aurinko muodostaa päivittäin sen ylitse rannasta rantaan ulottuvan kultaisen kaarisillan kuin kauneimman ihmisajatuksen vertauskuvana. Mutta vaikka vaarojen laet muodostavatkin joka taholla yhtenäisen ja aaltoilevan viivansa, on järven etelänpuoleisessa kolkassa vaarojen välissä omituinen notko, aivan kuin kapea sola. Siihen notkelmaan päättyy Hiisvesi ja siitä alkaa leveä ja mahtava Luostanjoki, joka purkaa kaikki nämä vedet johonkin kaukaiseen, monien peninkulmien takaiseen merenlahteen. Jo aivan alkumatkalla on Luostanjoessa viisi suurta koskea ihmisten ihailun ja pelon kohteina. Kahden ensimmäisen kosken suvannossa on pieni Luostanjärvi. Sen eteläpäässä on kahden jyrkkäseinäisen kallioharjanteen välissä syvä ja peloittava rotko. Kun Luostanjoen vesi syöksyy tuohon lähes kilometrin pituiseen ahtaaseen onkaloon, muuttuu se vaahtoavaksi, valkoiseksi vyöryksi, jossa vesikään ei ole enää vettä, vaan peloittavaa rajupilveä, joka kiitää eteenpäin ja jättää jälkeensä ohuesti savuavan juovan. Siinä on Luostanjoen koskista suurin. Siinä on raju ja mahtava Hangas. Ja Hangas kuulemma tekee ihmiset hulluiksi. * * * * * MUTTA millainen on tämä Hangas? Jos sitä kysyy joltakulta Luostan rannalla asuvalta ihmiseltä, vastaa hän tähän tapaan: »Hangas on niin suuri, että se on melkein pyhä. Nämä rannat ovat niin karuja, että me pysymme kaiken ikämme köyhinä. Mutta meidän on kaikella voimallamme pureuduttava rantoihin kiinni, jotta saisimme pitää ne itsellämme. Tahdomme mieluummin kuolla täällä köyhinä kuin muualla maailmassa rikkaina.» Jos kysyy samaa joltakulta kiertelevältä kerjäläiseltä, vastaa tämä: »Olin nälkäinen tullessani Hankaalle, mutta en muistanut pyytää ropoa. Katsellessani ihmisten aherrusta tulin ajatelleeksi, että on synti, kun ihmisen täytyy hikoilla noin paljon toimeentulonsa vuoksi. Luostanjoen varret ovat kauniita katsella, mutta ne ovat niin köyhiä, etteivät laiskat täällä elä. Sen vuoksi lähdenkin pakoon tätä kauneutta ja menen kaupunkiin.» Jos kysyy asiasta joltakulta joutilaalta, luonnonkauneuksia etsivältä rikkaalta, vastaa tämä: »Jos minulla olisi järkeä yhtä paljon kuin on rahaa, niin rakentaisin tänne suuren kultamyllyn. Se kävisi veden voimalla eikä pysähtyisi koskaan.» Itse Luoja taas vastaisi ehkä tähän tapaan: »Luostanjoki on todistuksena siitä, miten äärettömän pieni ja ruma on ihminen kaiken suuren ja kauniin ja ikuisen rinnalla. Olen rakentanut Hankaan todistaakseni siten ihmetöitäni ja saadakseni epäuskoiset vakuuttuneiksi.» Ja sielunvihollinen, joka on liiankin kärkäs juttelemaan ihmisten kanssa, on tietysti tapansa mukaan valmis kehumaan omia ansioitaan: »Minäpä sen rakensinkin! Hangas on oivallinen keino vieroittamaan ihmisten ajatukset pois Luojasta ja kääntämään ne epäjumalan puoleen. Juuri Hangas on epäjumala, sillä näettehän, että ihmiset tekevät kaikkensa riippuakseen kiinni sen penkereissä. He pelkäävät ja rakastavat sitä enemmän kuin Jumalaansa. Kun he tekevät pahaa, uhrautuvat he syntiensä vuoksi epäjumalalleen, heittäytyvät koskeen ja hukkuvat. He tietysti luulevat siten pesevänsä pois kaikki syntinsä, mutta tehän tiedätte — näin meidän kesken sanottuna — ettei itsemurhaaja pääse koskaan autuudesta osalliseksi... He siis jäävät minun saaliikseni, hahhah! — Uskotteko, että Hankaan avulla minä, piru parka, tienaan ihmisten sieluja aivan kuin rysällä! Ei tarvitse tehdä mitään, tuo pyydys täyttyy aivan itsestään — sen kun vain joskus käy kokemassa ja vie saaliin kotiinsa. — Juuri sellainen heikkojen luonteiden rysä on Hangas!» Mutta niin paljon kuin eri selityksiä onkin, ainoastaan Kaikkivaltias ja Luostanjoen rannoilla asuvat ihmiset pysyvät totuudessa ja selittävät asiat oikein, sillä vain hehän tuntevat tämän laakson ja sen köyhän kauneuden. Tosin kerjäläinenkin puhuu hituisen totta kertoessaan, ettei Hangas elätä laiskoja, — ja onhan perää upporikkaan tyhjäntoimittajankin arveluissa, että Hankaan kytkemiseen tarvitaan vielä enemmän älyä kuin kultaa. Ja pirukin kai hipoo ensimmäisen kerran totuutta väittäessään, että Hangas tekee ihmiset hulluiksi. Ihmisethän nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, että, hullaantuvat kaikkeen, missä vain näkevät voimaa ja kauneutta. Ja Hankaassa niitä on molempia. * * * * * VUOSIEN ja vuosikymmenien kuluessa kantautuu Hankaan kohina ulkomaailmaan asti ja aiheuttaa sen, että tämän syrjäisen kolkan rauha viimein häiriintyy kokonaan. Muutkin ihmiset alkavat etsiä Hangasta. Ensiksi ilmestyvät paikalle muutamat maalarit, jotka hiljaisina ja mietteliäinä kulkevat joen varsia laatikkoineen ja kankaineen, istahtavat johonkin poukamaan ja maalaavat taulunsa jatkaakseen taas matkaansa edelleen. Mutta tuskin heidän taulunsa ehtivät ihmisten ilmoille, kun sieltä alkaa virrata kuin pyhiinvaellusjoukko, ensin hitaina ja harvoina, mutta sitten yhä suurempina parvina. Varsinkin kesäisinä sunnuntaipäivinä heitä on vaivaksi asti, niin että he natisuttavat lakkaamatta niiden parin torpan porttia, jotka ovat kosken lähettyvillä, anovat sitä ja tätä maasta taivaaseen asti ja sanovat olevansa reippaita, vaikka näyttävät tyytymättömiltä. Sitten he kaikkoavat kauempana olevaan hoviin saakka, asettuvat taloksi ja likaavat savisilla kengillään salin lattian valkeat matot. Mutta sitä ei hovissa panna pahaksi, sillä isäntäväki käyttää tilaisuutta hyväkseen arvioidakseen uudestaan tähän asti halvat maitolitrainsa ja voikilojensa hinnat, selostaa paikkakuntaa ja asettuu tarpeen tullen oppaaksikin. Hovista vieraat saavatkin kaiken tarvitsemansa juomavedestä saunaan asti, lähtevät sitten kohtalaisen tyytyväisinä pois antaakseen tilaa uusille matkueille. Ja seurauksena tästä kaikesta on, että Hankaalle ilmestyy viimein pari tärkeätä miestä, jotka selittävät olevansa jonkin yhdistyksen sihteereitä, piirtelevät viivojaan papereille ja määräävät, että koskelle vieviä teitä on tasoiteltava, pitkin rantoja on avattava kiemurtelevia kinttupolkuja, on korjattava torppien veräjät, luotava navetan lantakasat piilon puolelle ja pystytettävä viitat teiden ja polkujen risteyksiin. Ja viimein puhutaan totena, että kaupungista asti on jo ruvettu rakentamaan rautatietä Luostanlaaksoon, jotta matkailijatulvaa voitaisiin ohjata vaivattomammin. Huhussa onkin perää, sillä muutamien kuukausien kuluttua rata on tulossa jo kolmen peninkulman päässä. Mutta siihen se sitten pysähtyykin, ja paikkakunnan ukot arvelevat hartaaseen tapaansa, että »saa jo pysähtyäkin, sillä onhan tähänkin asti pysytty maantiellä eikä ole vielä koskaan ollut niin kiirettä, ettei olisi ehditty hevosella taikka jalkaisin». Mutta kesä kesältä tulva vain paisuu, ja liikkeellä eivät ole yksin vieraat, vaan paikkakunnan lapsetkin. Pienillä tytöillä on kaupattavia mansikka- tai mustikkatuohisia, ja isommat lapset ovat oppaina koskelta toiselle ja suulaina selittävät nähtävyyksiä. Eikä kukaan voi sanoa, mistä nuo ennen ujot ja sormi suussa ihmettelevät tenavat ovat saaneet tietonsa ja sanavalmiutensa, mutta kun joku vieras panee pienen oppaan kämmenelle kiiltävän rahan, alkaa tämä selittää kuin kansakoululäksyä: »Luostanjoki alkaa Hiisvedestä. Sen ensimmäinen koski on Kairakoski, ja siellä on vanha puuhiomo. Sen savupiippukin näkyy tuolta vaaran kupeelta. Kairakosken alla on Telakoski, joka laskee kauniiseen Luostanjärveen. Se on tuo tuossa... Mutta Luostanjoen koskista suurin on Hangas, siinä menee monta sataa tuhatta litraa vettä joka sekunti, sen putouksen korkeus on 14 ja pituus 800 metriä ja siinä on yli 100 000 hevosvoimaa. — Tuolla Hankaan alapuolella on mitä kauneimpia rantoja koivumetsineen. Viiden kilometrin päässä on myöskin suuri koski Lonka, jonka putous on 7 metriä ja pituus 300 metriä. Kerran yritti muuan mies rakentaa Lonkaan myllyn, mutta koski ravisti telineet pois ja vei mukanaan kolme miestä. Longan alapuolella on Soikoski, ja sen nimi johtuu kai yleisestä luulosta, että joku istuu kosken rannalla ja soittaa kesäöisin. Ja sieltä kuuluu soitto ihan varmasti, olen itse kuullut sen monta kertaa... Soikoski on 9 metriä korkea ja 450 metriä pitkä ja se on viimeinen Luostanjoen koski. Nämä kosket ovat kahden peninkulman matkalla, ja minä kyllä opastan herrasväen niille kaikille, jos saan kolmekymmentä markkaa...» Ja uteliaat vieraat tietysti päättävät kulkea päästä päähän koko matkan. He kyselevät ja oppaat kertovat jännittäviä juttuja, miten aikoinaan tuosta kallionkolosta löytyi sen Hankaaseen hypänneen kassanhoitajan ruumis — muistattehan sen, joka teki hirmukavalluksen... Tuosta suvannosta koivun alta löytyi se hieno nainen, jonka nimeä eivät edes sanomalehdet tienneet. Ja tuonne taas hukkui se ulkomaalainen, joka yritti uida joen poikki, mutta joutuikin kosken nieluun. — Niin, ja entäs sekin hullu, joka joutui veneineen liian lähelle Longan imua ja joutui myöskin koskeen! Veneestä jäi jäljelle vain muutamia päreitä, mutta itse miestä ei löydetty koskaan. Väsyneet matkailijat oikaisevat viimein tyytyväisinä kulkunsa takaisin kohti kaupunkia ja etelää. Siellä he kertovat uusista kokemuksistaan, tekevät tahtomattaan Hankaasta muotisanan, jota kohistaan kaikkialla. Siitä puhutaan jo sanomalehdissäkin, ja hotellien seinille ilmestyvät suurikokoiset Hankaan valokuvat ja taulujäljennökset. Mutta myöskin marjatuokkosia myyskentelevät tyttöset ja oppaina toimivat pojat ovat tyytyväisiä saamiinsa markkoihin. — Ja hovin nuori herra päättää taas ensi lauantaista lähtien nostaa hiukan ruokatarvikkeiden hintoja. — Kansakoulun opettaja sepittää ja luetuttaa koululaisilla uusia ulkoläksyjä Hankaan suuruudesta ja esitelmöi kaikille isännillekin, miten suuri ja kallisarvoinen asia onkaan se, kun sivistys lähenee jo Hangastakin. Mutta ukot, jotka eivät vielä osaa eivätkä ymmärrä muuttaa omaa rauhaansa rahaksi, arvelevat edelleenkin, että välipä tuolla sivistyksellä, kun se näkyy muuttuvan markkinoimiseksi kuitenkin... — Mutta vähitellen alkavat heidänkin ajatuksensa muuttua. Mielellään monet heistäkin taittavat kymmenmarkkasen taskuunsa ja yhtä mielellään torppien emännät tuhraavat kahvia lietensä äärellä ja kiireissään pyyhkäisevät vesitipan nenänsä päästä. Ja yksi ja toinen alkaa jo jutella siihen tapaan, että jos Hangas tekee ihmisiä hassuiksi, niin näkyy se tekevän eräitä rikkaiksikin. Ollaan näet sitä mieltä, että tämä kaikki on sitä uutta aikaa, jonka on määrä astua entisen tilalle ja joka nyt tulla touhuaa Hankaallekin. KOLME MIESTÄ SUUNNITTELEE Vanha Sorvanen kävelee, maantietä kotiinsa päin. Hän on ollut Kairakoskella kokouksessa, päässyt tuttavan kyydissä puolimatkaan asti ja kiirehtii nyt loppumatkan Hankaalle jalkaisin. Vanha Sorvanen on hyvällä tuulella, sillä aurinko paistaa kirkkaasti, hangen pinta sulaa ja tie pehmenee kesää kohti, vaikka maaliskuinen ahava pureekin uurteiset kasvot polttaviksi. Taustan kylän ja hovin väliset nietokset ovat jo alenneet, lumen alta piilosta kuuluu veden hiljainen solina, se kerääntyy pieniksi puroiksi niityille ja valuu rinteitä pitkin järveen. Virta onkin ehtinyt särkeä jäitä Luostanjärvestä, niin että sieltä täältä kuultelee jo sulaa vettä ja suuret irtonaiset telit soluvat kohti Hankaan nielua. Järventakaiset metsät näkyvät kuulaassa ilmassa yksityiskohtaisen selvinä, ja edestä kosken puolelta kuuluu tasainen kohina, jonka vain aika ajoin katkaisee outo kumahdus, kun jäätelit paiskautuvat rantakalliota vasten, sinkoutuvat tuhansina pieninä pirstaleina ilmaan kuin jalokivet, putoavat takaisin vaahtoon ja katoavat. Kohina vain paisuu sitä mukaa kuin vanha Manne lähestyy kotiansa, oikaisee hovin luona metsään ja oikopolkua pitkin hipsuttelee portilleen. Mieli tekee melkein hypähtää, sillä kokous on onnistunut hyvin. Nyt saadaan taas Hankaalle entinen rauha, ja tuosta rauhasta maksetaan vielä rahaakin. Manne ehtii vielä siemaista keväistä ilmaa, huomaa savun nousevan piipusta, hymyilee kirkkaille hangille ja astahtaa pirttiin, joka vaikuttaa hämärältä auringonpaisteen sokaisemiin silmiin. Kaisa on kyllä kotona, mutta Manne ei kiirehdi kertomaan uutisiaan, vaan asettaa ensin rukkasensa uunin reunalle, takkinsa naulaan ja lakin sen päälle, istahtaa ikkunan viereen rahille, panee postista tuomansa sanomalehden pöydälle ja silmälasikotelon sen viereen ja huokaisee vasta sitten. »Oli mennä koko päivä mokomassa...» Vasta nyt on Kaisakin muistavinaan asian ja kysäisee: »Mitäs siellä nyt sitten oli?» Manne ei vastaa heti, vaan ottaa sanomalehden käteensä kuin lukeakseen ja siinä samalla kysäisee vuorostaan: »Niin missä oli?» »Siellä kokouksessa tietysti.» Manne lukee lehteään kiusatakseen Kaisan uteliaisuutta, huulet tavoittelevat sanoja ja silmät ovat sirrillään: »'Edellä olevat huomautukset eivät kuitenkaan koske niitä pieniä viljelmiä, joiden metsäpinta-ala ei anna tilaisuutta varsinaiseen myyntiin, vaan on tarkoitettukin vain tyydyttämään polttopuuntarvetta ja sen vuoksi...' Niin, olihan siellä kokous! Kuuluvat aikovan jollakin keinolla säännöstellä tämän Luostanjoen vettä. Järvessä vesi nousee suunnilleen kaksi metriä korkeammalle kuin tähän asti...» »Mitä varten säännöstellä?» kysyi Kaisa. »En tiedä. Tarvitaan jotakin teollisuusvoimaa... Kyllä se mies yritti sitä selitellä, mutta en minä oikein tajunnut. Sen vuoksi kaikki nämä järven rannat joutuvat veden alle. Tässäkin rannassa tulee vesiraja neljäkymmentä metriä ylemmäksi, ja uusi ranta tulee aivan tuohon ikkunan alle. Katsottiin kartasta, ja se mies näytti, jotta vesi tulee ihan tuon pihlajan kohtaan.» »No sehän on vain hyväksi. Ei ole niin pitkää kävelymatkaa rantaan.» »Vai hyväksi!» oikaisee ukko. »Nyt menee paras pelto järven pohjaksi! Vaikka eipä silti, kyllähän ne maksavat korvauksen. Ja hyvän hinnan maksavatkin. Siellä sanottiin, jotta jos kuka ei suostu myymään rantaosuuttaan suosiolla, niin yhtiö pakkolunastaa sen. Mutta mitäpäs siitä nyt riitelemään. Jokainen ukko suostui ilman pakkoakin. Minäkin piirsin nimeni paperin alle. Ja rahat tulevat joskus myöhemmin.» »Entäs hovin herra? Myikö hänkin?» »Sanoivat, jotta hovin herra on myynyt tuolta Hankaan puolelta maansa jo aikaisemmin. Ja koskenhan omistaakin vieras ennestään.» Kun Manne alkaa olla kertomistuulella, tyytyy Kaisa kuuntelemaan ja istahtaa odottaen valmista. Manne jatkaa: »Tämä meidänkin talo on nyt pienempi kuin ennen. Iso lohko meni peltoa pois — niin iso, ettei kaikki jäljellä oleva riitä enää meille.» Hän alkaa jo ehtiä tärkeimpään kohtaansa ja sen vuoksi kävelee lattialla pari kertaa edestakaisin ennen kuin jatkaa: »Mitähän sinä oikein arvelet siitä asiasta, kun... Ajattelin nimittäin... Kun nyt saadaan valtiolta rahaa tuosta myydystä pellosta, niin eiköhän sillä samalla rahalla osteta uutta maata tuolta mäen puolelta. Kyllä kai hovin herra suostuu sen myymään. Sillä lailla saataisiin peltoa taas tarpeeksi.» »Mutta tarvitaanko sitä niin paljon? Johan sinäkin alat olla vanha etkä jaksa paljoa puskeakaan. Jos tultaisiin toimeen pienemmällä?» »Ei tulla», todistelee ukko vakavana. »Jos peltoa vielä riittäisi, niin silloin ei jää niittyä niin paljoa, jotta siitä saataisiin lehmän ja lampaan heinät. Ja milläs hevosta syötetään?» »No jos sinä jaksat, niin mitäs minulla on siihen muuta sanomista...» Ja Manne innostuu edelleen: »Kyllä minä jaksan! Ja enhän minä osaa tässä joutilaana kuljeskella. Niin jotta ostanko minä?» »... jos tahdot...» Manne on hyvillään, kun Kaisa ei vastusta tuon pahemmin, vaikka tällä onkin omat aatoksensa vanhuudenlevosta ja talon maalaamisesta ja lasikuistista... Ukko alkaa muistella, miten paljon hän on vuosien kuluessa hikisellä ja totisella työllään kiskonut rahaa irti tästä pienestä tilasta ja vienyt pankkiin. Ja mitä maa ei ole antanut tarpeeksi, on Manne lisäksi jo kolmena vuosikymmenenä polttanut tervaa omalla miilullaan ja myynyt sen kaupunkiin hyvästä hinnasta. Ja lisäksi on Lauri-poika viime vuosien varrella lähetellyt vanhemmilleen melkoisia summia milloin elämistä, milloin rakennusten korjaamista tai Helsingin-matkoja varten, mutta joka kerran ovat matkat jääneet tekemättä ja rahat menneet pankkiin. Siitä on ollut Kaisalle pientä murhetta, kun hän olisi mielellään vähän katsellut maailmaa... Mutta onpahan kaikesta kieltäymyksestä ollut vain se etu, jotta nyt voidaan ostaa hovin herralta lisämaata... Joen rannaltako...? Nyt syttyy Mannen päässä suuruudenhullu ajatus! Hänhän on koko ajan valitellut sitä, kun uusi ja vieras maailma vetelehtii joutilaana täällä nurkissa eikä anna siunaaman rauhaa edes omassa pihassa. Mutta hänpä ostaakin nyt itselleen rantaa tuolta kosken puolelta! Hän panee yli pääsemättömän aidan oman tolppansa ympäri, ei laske uteliaita eikä laiskoja sen sisäpuolelle ja valvoo tarkasti, ettei risukaan katkea vieraan kantapään alla! Manne nousee jälleen kävelemään ja hokee ääneen: »Nyt tästä ei tulekaan markkinapaikkaa!» Kaisa huomaa ukon olevan tosissaan ja sen vuoksi myöntää vielä: »No niin, pannaanhan rahaa turhempaankin kuin maahan.» Ukko kävelee ja lyö näppejään: »Kysytään hovin herralta! Jos se myy, niin hyvä on.» Ja nyt Manne istahtaa, ottaa sanomalehden ja yrittää lukea, mutta siitä ei tule mitään. Ajatus huimaa häntä, sillä suunnitelma on hyvä. — Mutta sitten hän muistaa erään toisen asian ja mainitsee Kaisalle: »Hangas on taas viime yönä ottanut yhden naisen hengen.» »Taas? Kuka se oli ja mistä?» »En tiedä tarkkaan. Kaupungista joku. Eilen se oli kierrellyt hovin puolella ja itkeskellyt mitään puhumatta. Mukana ei ollut muita tavaroita kuin valokuvauskone ja pieni matkalaukku. Oli vaikuttanut omituiselta. Tänä aamuna olivat löytäneet ruumiin kosken alta suvannosta. Sen valokuvauskoneensa se oli ripustanut puuhun ja jättänyt siihen kirjeen. Kirjeessä nainen oli tunnustanut, jotta kun rakkauden leikistä tuli näin paljon tuskaa, niin hän ei jaksa elää, vaan hyppää koskeen.» »Vai niin», huokaa Kaisa pidellen sydänalaansa ja katsellen miehensä ohi ikkunasta ulos järvelle, jossa jäätelit soluvat hitaina kosken kitaa kohti. »Kyllä tämä aika on riivattua! Ihan tekee pahaa syntisten ihmisten takia. Ensin ne tekevät rakkauden iloistaan synnin taakan ja sitten tulevat tänne hakemaan parannusta. Kun ei jakseta elää kunnollisesti, niin juostaan koskeen. Näyttää siltä, jotta Hankaasta tulee maailman syntien kaatopaikka.» »Eikä tule!» »Aivan kuin kuolema vapauttaisi vastuusta — sehän on huonojen luonteiden iankaikkinen veruke», intoilee Kaisa yhä. »Eihän tässä uskalla enää mennä rannallekaan, kun ei tiedä, milloin koski heittää jalkain juureen ihmisen ruumiin — huh!» Kaisa siirtyy työhönsä lieden eteen ja Manne yrittää availla lehteä, mutta murahtaa välissä: »Vaikka mitäpäs noista... Itsepähän vastaavat tekeleistään.» »Vastaavat — mutta sitä ennen likaavat täällä veden!» Kaisa on tarmokkaalla tuulella, mutta saadakseen ajatuksensa pois hukkuneesta naisesta hän kysäisee jälleen: »No entäs muuta?» »Mitä muuta?» »Mitäkö muuta? No siitä pakkolunastuksesta tietysti.» Mutta nyt Manne muistaa tosiaan muutakin, nousee ja kävelee naulakolle, kaivelee aikansa takkinsa taskua ja vetää sieltä esille kirjeen: »Taisi Laurikin kirjoittaa... Tuossa se on.» »Ja nyt vasta sinä...!» »Sattui unohtumaan, kun oli muutakin...» Kaisa tulee uteliaana lähemmäksi pyyhkien käsiänsä esiliinaan: »Näytäpäs.» »Sinulle se on. Alahan tavata.» »Ei satu lasit käsille», tirkistelee Kaisa osoitetta. »Lue sinä.» Manne haparoi vyöltään puukon, astelee ikkunan eteen, kohottaa kirjeen valoa vasten ja avaa sen hitaasti ja taiten. Kankein sormin hän vetää paperin kuorestaan, panee puukon takaisin tuppeen, kääntelee paperia ja asettaa postilähetysvekselin pöydälle pyyhkäisten sen pintaa ensin kämmenselällään. Viimein hän asettuu istumaan ja alkaa lukea: »'Rakkaat vanhemmat...'» »Voi voi, miten kauniisti hän aina aloittaa!» »... siinä! Taikka minä en lue ollenkaan! Niin, mitäs tässä nyt sitten sanotaan: 'Viime kirjeeni jälkeen ei ole ollut aikaisemmin tilaisuutta kirjoittaa...'» »Herranen aika, eihän hän vain ole kipeä?» »No eikä ole! ‒ ’... tilaisuutta kirjoittaa. Joka tapauksessa on varma, että noin kuukauden kuluttua tulen sinne työasioissa ja jään asumaan Hankaalle pitkäksi ajaksi. Teille voin sanoa hyvin salaisena ennakkotietona sen, että Luostanjoen vesivoimaa tullaan käyttämään teollisuuden hyväksi ja sitä varten on suunniteltu uutta voimalaitosta...'» »Mikä se semmoinen laitos on?» »Jaa, eiköhän sillä liene jotakin tekemistä sähkön kanssa. Kai se on sama kuin sähkötehdas.» »No jos lie sitten...» »Kuuntelehan taas välillä, muuten minä en lue ollenkaan. — 'Ettei syntyisi mitään kilpajuoksua Luostanjoen varsille, ei asiasta saa puhua kenellekään. Sen vuoksi siitä eivät tiedä vielä sanomalehdetkään. Mutta minä kerron kaiken tarkemmin sitten. Joka tapauksessa ilmestyn sinne jo ennen kesää ja aloitan työt heti. Tuntuukin hauskalta, kun saa olla kotona ja tehdä samalla muutakin.'» »Vai tulee Lauri tänne! Tuleekohan Pirkko ja pojat mukana?» »Ei puhu mitään siitä. Sitten tässä on vielä: 'Lähetän oheisena tuhat markkaa käyttöänne varten, sillä minusta tulee Teille taas lisäkuluja. — Asuntokysymystäkin sietää jo ajatella, ja onhan itsestään selvää, että Te muutatte minun luokseni, kun uuden talon piirustuksissa on otettu huomioon huoneet Teitäkin varten. Samaa sanoo Pirkkokin. Ja pojat olisivat siitä myöskin hyvin mielissään. Tiedän kyllä, että isä on muuttoa vastaan, mutta tällä kertaa se ei auta.' — Kuulehan, Kaisa! Mistä hemmetin muutosta se nyt puhuu?» »En minä vain ymmärrä. Jos se tarkoittaa, että meidän pitäisi muuttaa hänen kanssaan Helsinkiin.» Manne nostaa silmälasit otsalleen, työntää kirjeen ja postilähetysvekselin takaisin kuoreen ja virkahtaa yksivakaisesti: »Ja minä kun en lähde kotoani mihinkään!» Hän vie kirjeen takkinsa taskuun, ottaa silmälasit otsaltaan, panee ne miettivän näköisenä koteloonsa ja kurkottaa kotelon ikkunankehyksen väliin. Kaisakin huokaisee itsekseen: »Säälihän tästä on mihinkään lähteä, kun on jo kahdeksanneljättä vuotta asuttu... Mutta jos Laurilla on suuret tilat, niin voisihan sitä ajatella...» »Eikä lähdetä!» ärähtää mies. »Taikka jos Lauri suostuu tämän vanhan rakennuksen korjailemiseen?» »Niin, tosiaan!» innostuu Manne uudestaan. »Jos nyt Pirkkokin tulee poikien kanssa tänne kesäksi, niin voidaanhan tähän rakentaa toinen kamari heitä varten. Asutaan me tässä pirtissä, pojat saavat tuon vanhan kamarin omakseen ja Lauri ja Pirkko sen uuden. No joo! Minä lähden jo huomenna kaatamaan puita sitä varten. On parhainta ajaa ne tähän vielä lumen aikaan.» »Se taitaa olla hyvä ajatus. — Mutta viehän se Laurin raha pankkiin, ettei häviä.» »Siitä onkin nyt suuri apu, kun ostetaan lisämaata ja samalla rakennetaan.» Kaisa on salaa mielissään, kun on näin vähällä vaivalla saanut ratkeamaan kauan puhumansa asuntokysymyksen. Ihan hävettää asua näin ahtaissa ja maalaamattomissa paikoissa. Nyt kuuluu portailta askelia, ovi narahtaa ja aukeamasta tulvahtaa sisään keväisten hankien koko kirkkaus. Ovi sulkeutuu jälleen ja pirttiin tulee kookas ja tummanpuhuva mies. »Kah, naapuri», toteaa Kaisa tervehdykseksi. Mutta vieras ei puhu mitään, siirtyy penkille, lataa piippuaan ja sitä rikitellessään kysäisee parin imaisun lomassa raskasverisen miehen tapaan: »Jotta kuuluuko mitä?» »Mitäs meille? — Entäs teille?» »Ei meillekään. Hovin herra vain lupasi ensi viikolla tulla Liisan luo hierottamaan. Käski lämmittää kuuman saunan, jotta kaikki viat lähtevät.» »Hänellähän on niin paha sydänvika», tietää Kaisa. Pitkän tovin kuluttua kysäisee vieras taas: »Missäpäin se teidän Lauri on nykyisin?» »Helsingissä. Kirje tuli juuri.» »Vai tuli. Laurihan kävi sen insinöörikoulun.» »Niin kävi», ei Manne jaksa olla kehaisematta. »Ja kirjoitti tulevansa kesäksi tänne.» »On teidän mukava ja turvallinen elää», huokaisee Turunen. »Poika huolehtii vanhuudenvarasta. Mutta minun lapsistani ei taida tulla sitäkään turvaa. Maa on hovin ja mökki on hovin. Omaa ei ole muuta kuin eukko ja lapsilauma.» Hän huokaisee ja jatkaa taas. »Mutta olen yritellyt, jotta saisin elämän tasaantumaan. Pyysin hovin herralta jo vakinaista työtä ja asuntoa. Ei jaksa elää tuulisessa ja ahtaassa pirtissä.» Vilholla näyttää olevan toivoa paremman elämän alkamisesta, sillä hänen pikimustat silmänsä kimmeltävät iloisesti. Ja onpa jo aikakin, ajattelee itsekseen Manne. Viisi henkeä asuu paljon pienemmässä pirtissä kuin tämä, tuuli puhaltaa suoraan sisään, lattiaa ei ole kuin nimeksi, ja siinä temmeltävät lapset koko pakkastalven huonoissa pukimissaan toisten jaloissa. Siinä samassa on tehtävä työt, syötävä ja nukuttava. Vilho on tähän asti ollut hovissa vain tilapäistöissä ja muun ajan on nikarrellut satunnaista, sorvaillut pieniä visakuppeja ja myynyt niitä matkailijoille samalla kuin lapset ja Liisa ovat poimineet ja myyneet marjoja. Mutta kun talvisin ei ole edes matkailijoita, on tuokin ansio ollut hyvin tilapäistä. »Mahtaakohan olla totta siinä puheessa, jotta hovin herran asiat ovat huonosti?» kysäisee Manne päästäkseen kiinni salaiseen ajatukseensa. »Sanovat, että hän myy palstoja mailtaan?» »Kyllä myy. Viikko sitten myi ison palan tuosta kosken ja hovin välistä jollekin yhtiölle. Niin että nyt ei minunkaan pirttini ole enää hovin, vaan vieraan maalla. Jos olisi rahaa, niin ostaisin itselleni palstan samanlaisen kuin tämä sinun.» »Noo, älähän sure! Muutamana päivänä sinusta tulee vielä hovin pehtoori. Silloin saat työt ja asumukset kuntoon», lohduttelee Manne jotakin sanoakseen. Mutta ajatus näyttää Vilhosta olevan kaunis, sillä hän naurahtaa onnellisena ja alkaa puhua Kaisan kanssa jostakin muusta. Viimein hän huokaisee, nousee ja tavoittaa rukkaset käsiinsä, miettii hetken oven suussa ja lausahtaa kuin tunnustukseksi ja kiitokseksi: »On viime aikoina ollut niin tiukkaa koko elämä. Sen takia tulin tänne. Teidän luotanne ihminen lähtee niin hyvällä tuulella.» Tuo on harvinainen tunnustus jurolta Vilholta, ja Kaisa vilkaisee häneen todetakseen, onko miehessä jotakin poissa tolaltaan. Mutta Vilho jatkaa taas: »Täytyy lähteä korjaamaan ehjäksi sitä saunan kiuasta, kun hovin herra tulee kylpemään.» Vilhon mentyä Manne oikaisee penkille, hymyilee tyytyväisenä omille ajatuksilleen ja kiittelee työteliästä poikaansa, jonka avulla hän on nyt nostava tämän pikku tilansa hyvään kuntoon, rakentava ja maalaileva kaiken kauniiksi ja avaraksi, niin että kun pojan koko perhe tulee tänne kesää viettämään, niin heillä on hyvä olla... Pirtissä on hiljaista, ja noihin haaveisiinsa Manne nukahtaa. Vain silloin tällöin kuuluu kytevän kekäleen risahdus liedessä, Kaisa kaivelee tilkkuvakkaa ja sopivat palaset löydettyään asettelee lankaa neulansilmään. Pari kertaa hän yrittää turhaan, lainaa sitten ikkunan pienalta Mannen silmälasit, mutta kun ei onnistu vieläkään, suuttuu omaa vanhuuttaan ja etsii suurempisilmäisen neulan. Muuten on kaikki rauhallista kuin sunnuntaina. Ja rinteen takaa kuuluu Hankaan kohina. Samaan aikaan kulkee Vilho Turunen koskelle päin omaan pirttiinsä ja laskelmoi yhä vakinaista työtä ja omaa asuinpaikkaa. Muuten ei elämästä tule yhtään mitään. Ja jonkinlaisena loppupontena hän aprikoi: »Tämä maailmanjärjestys on niin kummallista. Kaikille ei riitä työtä, vaikka kaikki ei ole vielä läheskään valmista.» * * * * * SAMA kosken kohina, joka kuuluu Mannen korviin niin rauhoittavana ja Vilholle kuin työhön ja ainaiseen aherrukseen kehoittavana, kantautuu läheiseen Taustan hoviin saakka ja soi aamusta iltaan sielläkin. Jaakko Raitanen, hovin omistaja, siirtää työpöydältään paperit syrjään ja nousee kävelemään. Nyt on sikäli onnellinen tilanne, että voi tehdä suunnitelmia: »Kuulemma sanotaan, etten minä pysty hoitamaan näin suurta tilaa. Mutta minkäs teet, kun tuotteilla on ostajia vain osan vuotta. Ja suurimman osan saa ne kuluttaa itse. Metsää olisi myytävänä, mutta ostajia on vähän eivätkä nekään maksa kuin pilahinnan. Ei kuulemma kannata... Kuljetuskustannukset ovat suuret, ja tuotanto on huonon myynnin takia rajoitettua... Mutta minä olen jo kyllästynyt odottamaan uusia tilaisuuksia ja tilanteita. Ei maailma tule sen otollisemmaksi tästä lähtien kuin tähänkään asti. Siispä alan toimia itse. Luon itse ne iankaikkisesti odotetut tilanteet.» »Mitä aiot tehdä?» kysyy nuori rouva Raitanen ja katsoo ihailevana miestään. »En tiedä vielä itsekään — mutta tänä iltana jo tiedän!» Jaakko Raitanen on nuorenpuoleinen mies, joka tapauksessa hyvän joukon alle neljänkymmenen, ja hänellä on myöskin nuoren miehen usko. Hän on joutunut tähän maailmankolkkaan sen vuoksi, kun hänen isänsä oli Kairakosken puuhiomon johtaja. Mutta kun poika ylioppilaaksi päästyään kyllästyi lukuihinsa — tai luvut häneen — tuli hän hoitamaan isänsä ostamaa hovia. Hovista oli silloin vielä suurin osa velkana, ja hän alkoi pääkaupungin opettamassa liiallisessa nuoruudeninnossaan huhkia turhia uudistuksia, niin että velka vain kasvoi. Ja korjaukset kohdistuivat aina vain sinne, missä tarvittiin silmänruokaa: päärakennukseen ja sen sellaiseen. Sitten sattui isä kuolemaan ja luotonsaanti vaikeutui, kiinnityslaina pysyi suurena eikä hovin omistaja tuntenut olevansa kotonaan. »Mutta onhan ikää jäljellä!» oli hänen tapansa lohdutella itseään ja nuorta rouvaansa. Ja rouvakin eli siinä toivossa, että jokainen päivä vei heitä lähemmäksi hyvinvointia ja viihdytystä, sillä nuorena kaupunkilaisnaisena hän ei jaksanut tulla nurisematta toimeen tällä hiljaisella seudulla. Jokainen muutos, joka täällä tapahtuisi, olisi heille vain eduksi. Pitkän puntarointinsa jälkeen Raitanen pysähtyy pöydän ääreen ja unohtua katselemaan tilansa karttoja. Niihin on lyijykynällä jo vedetty viivoja joen ja Luostanjärven rantamille. Hänen maistaan on nyt leikattu pois suuri pala ensiksikin ukko Sorvaselle lahden puolelta, ja vielä suurempi ala joen läheltä jollekin kummalliselle Hangas-yhtiölle, joka on perustettu äskettäin — ja siinä kuuluu olevan valtiokin mukana. Raitanen sytyttää savukkeen ja miettii: »Hullu mies, se ukko Sorvanen! Viitsii vanhana miehenä tonkia maata ja hankkia sitä lisääkin. Mutta mitäpäs minä sillä kuivalla aholla teen!» Hän laskee ja huomaa, että molemmista palstoista saamillaan rahoilla hän jo pystyy ostamaan itsensä vapaaksi kaikista takaajistaan, vaikkakaan ei vielä kuivayskäisistä pankinjohtajista. Sitten hän siirtyy ikkunan ääreen, ja ajatus menee pakostakin Hankaaseen: »Tuo uusi yhtiö tietysti suunnittelee tänne suurta matkailukeskusta ja aikoo rakentaa hotellin aivan kuin Kolille ja Imatralle. Hyvä on! Silloin hotelli tarvitsee ja kuluttaa kaiken vihanneksista lihaan, maitoon ja polttopuihin asti. Minä myyn ne hotellille ja pääsen veloistani.» Raitanen katselee yhä suvannolle päin, jossa keväinen taivas alkaa jo tummentua illaksi. Korkeiden puiden latvat näkyvät silhuetteina taivasta vasten. — Kauniita paikkoja nuo suvannon puoleiset pienet harjanteet! »Mutta mitähän, jos minä koetankin joutua edelle? Minkä vuoksi minä jäisin odottelemaan vierasta hotellia, kun voin rakentaa sen itsekin! Siitähän tulee silloin kaksinkertainen hyöty. Ja hotelli kannattaa epäilemättä, sillä rautatie kuulemma rakennetaan joskus tänne asti.» Hovin nuori herra kääntyy ympäri sanoakseen loistavan ajatuksensa rouvalleen, mutta huomaa tämän jo menneen. Niin hän tyytyy yksin tuijottamaan suvannon metsään ja ratkaisemaan asiansa: »Minä teen sen! Vielä tänä iltana alan etsiä hakkuumiehiä Vanakorpeen. Onhan siellä puita. Työt on saatava käyntiin heti, jotta hirret ehditään ajaa vielä lumen aikana. — Niin, itse hotelli rakennetaan tuohon korkeimmalle kohdalle... Sieltä on hieno näköala. Ja metsää avataan sen verran, että itse koski näkyy ikkunoihin. — Nyt alkaa kehittyä koko Hangas, tänne tulee ihmisiä ja me tunnemme asuvamme paremmassa paikassa kuin erämaassa. — Hankaasta tehdään muotipaikka!» Oma taloudellisen voimistumisen varmuus tekee mielen iloiseksi — varsinkin, kun tuntee vielä palvelevansa ja auttavansa koko seutukuntaa eikä vain omaa itseänsä. Niinpä Raitanen siirtyy innostuneena takaisin pöytänsä luo, vetää kartat jälleen esille ja alkaa piirtää uuden hotellin paikkaa ja tietä. Ja kuin ohi mennen hän vetäisee selvemmäksi senkin viivan, jossa tulee tästä lähtien kulkemaan hänen ja ukko Sorvasen maan raja. Hän on niin kiireissään, ettei huomaa, kun hänen ainoa poikansa, viisivuotias Tauno, tulee huoneeseen, näkee avoimen kirjahyllyn ja alkaa tonkia sitä uusia löytöjä tehden ja samoin talon kuvia piirrellen. * * * * * MUUTAMIA PÄIVIÄ sitten on käynyt maanmittari ja paaluttanut rinteen siltä kohdalta, missä hovin ja Sorvasen välinen uusi raja-aita tulee kulkemaan. Tällä tavoin on vanha Manne saanut nelisen hehtaaria uutta maata entisen tervahautansa yläpuolelta hoviin päin. Ja hän on niin innostunut, että on irroittanut uuden maansa kulmasta suuren kiven, lohkonut ja hakannut sen mieleisekseen, upottanut sen harjun kupeeseen ja hakannut siihen nimikirjaimensa MS. — Se merkitsee, että tästä alkaa Manne Sorvasen rauhoitettu alue eikä sinne ole pahalla maailmalla mitään asiaa. Heiluteltuaan rautakankea ja lapiota ja saatuaan pylvään seisomaan tukevasti jaloillaan ukko on hikinen ja väsynyt, mutta tyytyväinen. On jo pimeä, mutta hän ei välitä siitä, vaan kiertelee ja katselee patsasta kaikilta sen neljältä kulmalta, pyyhkäisee kämmenselällä hikeä otsaltaan ja koettaa kiveä. Tukevasti seisoo ja siinä pysyy! Ja touhussaan hän ei huomaa niitä kahta ihmistä, jotka hämärässä ovat hiljaa tulleet harjun kupeelle ja löytäneet siitä penkin muotoisen, luonnon luoman paaden, jossa on selkänojakin ja jäkälää pehmikkeenä. He katselevat ukon puuhia, istuvat ja kuiskivat toisilleen. Ukko Sorvanen ei tietäisi heistä mitään, mutta silloin sytyttää poika tulen tupakkaansa, tikun leimahdus näkyy Mannelle ja hän lähtee noita kahta varjoa kohti: »Mitäs vieraat täältä etsivät?» Hän huomaa varjojen loittonevan toisistaan ja kuulee miehen äänen: »Ei etsitä mitään. Katsotaan vain.» Mutta Manne aikoo olla ankara nyt ja iankaikkisesti ja huomauttaa jurosti: »Tämä on nyt yksityisaluetta. Ei pitäisi tulla peltoja sotkemaan.» »Noh, noh, Sorvanen! Tuttujahan tässä vain on.» Nyt Manne astuu lähemmäksi ja huomaa: »Kas, Vahisen Niiloko?» Hän kurkistaa lähempää ja tuntee jo toisenkin. »Ja Martta... En tuntenut näin pimeässä. Anteeksi vain...» Häntä hiukan hävettää, kun on käynyt liian rohkeasti ystävien kimppuun. Mutta Niilo tarjoaa hänelle savukkeen, hetkisen ovat molempien miesten kasvot valossa saman tulitikun yli kumartuneina ja Mannen täytyy jutella jotakin ylimalkaista ennen lähtöään ja toivotella terveisiä kotiin. Nuoret jäävät paikoilleen ja Manne lähtee mäkeä alas katsellen kuun sakaraa, joka valaisee Luostanjärven selkää ja kylän puoleista rantaa. Kun ukon askelet katoavat, heittää kivellä istuva nuori mies savukkeensa vilahtavana tulipisteenä pois ja siirtyy lähemmäksi tyttöä. Mutta sitten kuuluu taas ylempää kankaalta uusia askelia. »Ei täällä ole mitään rauhaa...! Mennään kosken rannalle. Sinne ei tule ketään.» Toistensa käsipuolessa he lähtevät etsimään omaa piiloaan, kävelevät rinnettä alas ja näkevät kuun valossa kaukaa syvän rotkon, josta kuuluu lakkaamaton kumu, ja näyttää siltä kuin rotkon pohjaa pitkin kiitäisi haimaa vauhtia valkoinen pilvi. Kuta lähemmäksi koskea he menevät, sitä parempi rauha heillä on olla kahden, ja nyt jo purjehtii pilvenlonka kuunkin eteen. He löytävät mieluisan sammaleisen kallion ja istahtavat sille. Ja liekö kosken vai oman veren hyöky, joka pakottaa heidät painautumaan lähemmäksi toisiaan ja kaikesta kohinasta huolimatta vain hiljaa kuiskaamaan toisen korvaan, etteivät salaisuudet kuuluisi metsään: »Sano, Niilo, mitä me nyt teemme!» kysyy tyttö. »Milloin?» »Nyt — kaiken tämän jälkeen.» Vasta nyt on poika ymmärtävinään: »Sinä tietysti alat ommella kapioitasi.» »Hah, ne on ommeltu jo!» »No sitten voit ommella pikku tossuja.» 27 »Sshht!» painaa tyttö kätensä pojan suulle ja vilkaisee vaistomaisesti metsään. Hän hymyilee hellästi: »Ei vielä näin pian...» »Me menemme joka tapauksessa naimisiin heti.» »Turhaa minustakin on jatkaa enää tällä tavalla», myöntää tyttö. »Mutta minä tarkoitankin, että mitä me sitten teemme.» »Niin, katsos, Martta!» ilahtuu mies puhumaan. »Nyt tullaankin siihen, jota minä olen ajatellut jo kauan. — Minun kotonani on jo ennestään kaksi isäntää ja kaksi emäntää. Se ei riitä meille kaikille. Jos minä olisin saanut käydä koulua, niin tietäisin kyllä, mikä tie vie suoraan maailmalle. — Mutta eipä surra, kyllä se kaikki siitä selviää! — Olen ajatellut paljon tätä Luostaa, mutta en ole puhunut kenellekään. Ihmiset kumminkin vain nauraisivat. Katso nyt — jokea pitkin hurisee joka sekunti suuret rikkaudet ohi, mutta kaikkien pitää elää puutteessa. — Mitä varten? Siihen eivät nämä ihmiset osaa vastata. Minulla on kumminkin nahoissani se tunto, että täälläkin vielä tapahtuu jotakin. Ja täytyykin tapahtua. Täällä ei eletä enää kauan entiseen tapaan, vaan paremmin. Ja silloin minä, poika reuhka, pidän kyllä silmäni auki ja otan tilaisuutta korvista kiinni. Ja kun minä kerran saan lujan maan jalkaini alle, niin tiedäkin, tyttö, ettet rupea sitten katumaan lupauksiasi.» Ja tyttö katsoo häneen totisena ja luottavana: »Miten sinä sitä luuletkaan — kaiken tämän jälkeen.» Heidän ei tarvitse enää puhua, sillä sanat ovat tarpeettomat. Mutta siinä ajatellessa tytön silmät vielä kostuvat, poika huomaa sen ja tulee lähemmäksi lohduttaen: »Eipä itketä enää, pikkuinen. Kyllä sinusta pian emäntä tulee!» Eikä pikkuinen enää itkekään. ARVAAMATONTA LASKELMISSA Taustan herra aikoo joutua Vilhon torpalle hyvissä ajoin. Mutta ensin hänen on käytävä suvannolla ja tehtävä iso kierros. Hän ottaa taskuunsa kartan verratakseen sitä paikan päällä omiin suunnitelmiin ja lähtee pellon piennarta ja kangasta pitkin uuden rakennuksen paikalle. Aukeilta on lumi jo melkein sulanut, kuuluu kiurun korkea liverrys ja rinteellä juoksee joukko pieniä puroja jokea kohti. Viheltäen hän saapuu suvannolle. Tuossa on nyt se paikka! Juuri tuohon kallion harjalle tulee uusi rakennus, suuri ja valoisa. Kahdessa rivissä sen ikkunat — kymmenen molemmissa kerroksissa — heijastavat auringonpaisteessa. Tuohon tulee valoisa kuisti ja kiviportaikko alas. Ja portaikon eteen kallion reunalle tasoitellaan terassi, jonka keskellä nousee korkea lippusalko ja reunoilla penkkien lomassa on tilansa kalliokasveilla. Ja terassilta alas, tuohon jyrkimpään kohtaan, rakennetaan toiset portaat, joiden ylä- ja alapäässä ovat kauniit kiviset pylväät. Ja portaiden alta pujottelee kaunis tie alas rantaan, hajoaa siellä pieniksi poluiksi ja vie jonnekin penkkien luokse, josta on sitten mukava katsella Hankaan vaahdon ajautumista pieninä pumpulipalloina rantakivien suojaan. Ja itse ranta on raivattava ja puhdistettava turhista puista ja pensaista. Ja kalliolle, aivan veden partaalle, on rakennettava nelikulmainen katos istuimineen niitä varten, jotka tahtovat katsoa koskea läheltä ja kuulla sen menon. Ja sitten, kun on kaunista kesäisenä iltana, seisoo joku tuolla kauempana rannalla lohionki kädessä, poluilla kiertelee vilkkaita ihmisiä nauruineen ja ylhäältä kuistilta kuuluu soitto... Raitanen kulkee ja katselee. Rinteellä on jo suuri kasa hirsiä odottamassa kirvestään, ja rannalla hän painaa muistiinsa jokaisen puun, joka on aikanaan kaadettava pois näköalan tieltä tai muuten rumana. Hän kulkee ja suunnittelee edelleen, huomaa viimein jäätikköisen polun, joka lähtee viemään kosken niskaa kohti, muistaa toisenkin asiansa ja alkaa puoleksi juosten jouduttautua Vilhon torppaa kohti. Polku on liukas, kiire on, ja matkalla hänelle tulee kuuma. Hän yrittää viheltää, mutta huohotus katkaisee sen. Hetkisen hän istahtaa kannon päähän sydäntään varoitellen, ottaa hatun päästään ja antaa tuulen puhaltaa otsan kuivaksi. Mutta sitten hän nousee taas ja juoksee rinnettä alas kuin poikanen ihastellen omia ajatuksiaan, jotka ovat jo toteutumassa tai joita alati kasvaa lisää. Kallion alla, aivan kuin piilossa ihmisten silmiltä, on Vilhon asumus ja sauna. Ohhoh, huonoksipa torppa on käynytkin! Katto on notkollaan ja räystäs murtunut, ikkuna on paikattu päreellä ja savupiipun tiiliä on pudonnut. Mutta kun nyt on ruvettu parantamaan tätä Hankaan elämää, niin onhan aika parantaa jo Vilhonkin kohdalta. Kun rinne on jyrkkä, on hänen juostava se alas pysyäkseen seisoallaan. Pellolla ja metsässä savettuneet kenkänsä hän pyyhkii porrashavuihin ja astuu pirttiin. Jo hetkistä myöhemmin saattelee Vilho häntä saunaan, jonne Liisan pitäisi tulla häntä hieromaan. Vilho on touhuissaan, valittelee oven mataluutta ja seinien hataruutta, aivan kuin se kaikki olisi hänen vikansa, pyyhkäisee nokisen penkin puhtaaksi ja selittää, ettei Liisa enää kauan viivy, tuossa paikassa on täällä ja hieroo kyllä herrasta viat ja vammat. On kuuma, Raitanen jo riisuu takkinsa ja villapaitansa ja asettelee ne kodan naulaan. Liisan kiireitä helpottaakseen Vilho laittelee astioita ja vesiä kuntoon, mutta hovin herran kehoituksesta Sitten istahtaa tämän viereen penkille sipaisten nokisella kädellään hikeä otsaltaan. Raitanen puhuu ja Vilho vain kuuntelee, ja vähitellen tämän sulkeutuneet ja tummat kasvot sulavat hiljaiseen hymyyn sitä mukaa kuin tämä käsittää kaiken tarkoituksen. Hovin herra selittää: »Minä olen jo kauan ajatellut sitä Turusen kohtaa, siitä lähtien, kun viimeksi siitä Turuselle sanoin. Hankalaahan tässä on asua, kun torppa on pieni ja perhe noin suuri. Ja hovissahan Turusen työmaa onkin. Tarkoitan, että Turunen on niin ahkera ja tunnollinen mies itse ja tuntee maatyötkin tarkoin, niin että voi aivan kuin vanhimpana holhota hiukan muidenkin puuhia. Ja tästä lähtien kun en minä ehdi niitä niin silmätä enkä tarkastella, kun tulee toisia hommia — nuo rakennukset ja muut. »Niin, se hovin tuparakennus on huonossa kunnossa nyt. Mutta jos Turunen korjailee sen laipion ja katon muiden hommiensa ohessa, niin johan Turunen voi kuukauden kuluttua sinne muuttaakin. Ja palkka-asiakin järjestetään sillä lailla, että Turunen tulee sillä hyvin toimeen.» Vilho huokailee kuumuudesta ja hyvästä mielestä, aikoo virkkaa jotakin kiitoksentapaistakin, mutta ei keksi sopivia sanoja. Kun hän sitten katsahtaa herraan, huomaa hän tämän kasvot omituisen näköisiksi, aivan kuin tukehtuvalla, ja herra on ruvennut huohottamaan raskaasti. »Oletteko kipeä?» kysäisee hän ja ehtii ajatella, että parhainta olisi, jos Liisa pian joutuisi. Mutta Raitanen jo hymyilee ja selittää juosseensa metsässä liikaa, enemmän kuin sydän oikeastaan sallisi. Hän riisuu kenkänsä ja kysäisee välillä, onko Vilho tyytyväinen tähän uuteen sopimukseen, ja käy hakemassa tupakkansa takin taskusta: »Poltetaanhan nyt majanmuuton kunniaksi.» Hän istahtaa entiselle paikalleen ja ojentaa laatikon Vilhoa kohti. Mutta kun tämä tavoittaa ohutta savuketta paksuilla ja mustilla sormillaan, näkee hän herran silmäin tuijottavan hänen ohitseen lasimaisina ja ilmeettöminä. Ja ennen kuin hän tavoittaa tupakan käteensä, putoaa laatikko lattialle ja herra kallistuu hänen syliinsä ja tuntuu vavahtavan muutaman kerran aivan kuin itkisi. Vilho hämmentyy ja koskettaa kömpelöin käsin toisen olkapäätä, mutta kun mies ei liiku eikä virka mitään, yrittää hän nostaa herran uudestaan istualleen. Silmät ovat yhä samanlaiset — ovat auki, mutta eivät katso eivätkä näe mitään. Vilho säikähtää, hämmennyksissään asettaa herran istumaan selkänojaan seinää vasten, mutta kun sitten on huomaavinaan sen jollakin tavalla sopimattomaksi, asettaa tämän pitkälleen penkille hokien yhtenään: »Mikä teille tuli? Oletteko sairas?» Kun käsi riippuu rentona penkin kupeella ja hän huomaa sen hervottomuuden, iskee jokin raskas hänen tajuntaansa, niin että hän on hoipertua itsekin istualleen, kääntyy nopeasti, sysää oven auki ja juoksee pirttiä kohden. Jo portailla tulee vastaan Liisa, jolle hän selittää hätäisenä: »Mikähän herralle tuli? Ihan on hervoton...!» Liisakin säikähtää, juoksee saunaan ja koskettelee herraa hierojan tottuneemmilla käsillä: »Koskeeko? Mikä herraa vaivaa? Kuuleeko herra mitään?» Kun vastausta ei kuulu, avaa hän oven, ottaa vadin ja valelee otsaa kylmällä vedellä. Siinä valellessa hän muistaa, että valtimoahan tohtoritkin aina koettavat, ottaa ranteesta, etsii, etsii yhä, mutta ei löydä. Hän koettaa välillä omastakin ranteestaan: tuossahan sen pitäisi olla. Mutta ei, herran ranteessa ei ole elämää. Liisa panee kätensä herran paidan rintamuksesta sisään ja etsii sydämen paikkaa. Ei, sydänkään ei toimi. »Voih hyvä Jumala!» kiljahtaa hän ja alkaa touhuta yhtä peloissaan kuin Vilho äsken. Mutta hän ei osaa enää ajatella, mitä pitäisi sanoa ja tehdä, kunnes näkee avoimen oven ja huomaa siitä: »Kannetaan sisään! Jos se nyt kuolee...» Vilho ottaa harteista ja Liisa jalkopäästä, ja yhdessä he kantavat sairaan sisään lapsiparven ilmestyessä pihalle tuijottamaan sormi suussa, uteliaana ja peloissaan. Kun he tuovat herran pirttiin penkille pitkälleen ja lapset tuijottavat nyt portailta sisään avoimesta ovesta, huomaa Liisa vanhimman poikansa ja virkahtaa tälle: »Juokse heti hoviin! Sano rouvalle, jotta herra on hyvin kipeä. On tultava heti!» Liisa käskee Vilhon tuoda tyynyä herran pään alle, ettei toki tarvitsisi kovalla penkillä olla, kieppuu itse penkin ja kaapin välillä, hokee kadonnutta kanveriputelia, mutta muistaa sitten, että onhan hänellä vielä laakivettä ja mikstuuraa. Mutta lääkitseminen on turhaa, herra vain tuijottaa mustaa laipiota, ei luomikaan väläytä hänen katsettaan eikä sydän tunnu kuunnellen eikä koetellen. Liisa juosta kipaisee ulkoa luntakin ja asettaa sen sairaan otsalle; mutta vaikka lumi sulaa ja valuu pisaroina alas korvalliselle, ei herra vain virkoa. Välillä hän käy ikkunasta vilkaisemassa, eikö Aarnea jo näy hovista takaisin ja oliko rouva kotona, tuskaantuu, hermostuu eikä enää kuule, miten Vilho seisoo ovensuussa ja hokee kuin lapsi: »Tokko tuo lie pahasta. Muuten sairas vain... Tokko tuo lie...» On kulunut jo kotvan pojan lähdöstä, kun mäelle juosseet lapset näkevät ja tulevat kertomaan, miten hovin musta ori, uudet kärryt perässään, lähti jumalatonta ravia kirkonkylää kohti. Arvataan, että renki lähti hakemaan tohtoria. Liisa panee Vilhon siivoamaan pirttiä, jotta olisi hiukan puhtaampaa, kun rouva ja tohtorikin tulevat. Niin alkaa Vilho lakaista, ajaa penskat mäkeen ihmisten jaloista, ja Liisa kävelee tuskissaan ja välillä pihauttaen pienen itkunkin. Viimein ravaa poika liukasta mäkeä alas ja kertoo rouvan olevan jo tulossa. Mutta kun rouvakin ehtii viimein pirttiin, ei hän voi muuta kuin pudistella kättä turhaan, silitellä kasvoja, suoria sekaista tukkaa ja sitten hyrskähtää itkuun. Sitä kestää lääkärin tuloon asti, molemmat naiset valittavat, Vilho hokee yhä samaa 'tokko tuo lie' ja ajaa ovesta kurkistelevat tenavat takaisin ulos. Ja kun lääkäri viimein tulee, toteaa hän käyntinsä jo turhaksi eikä voi sanoa muuta kuin kovan tosiseikan: Raitanen on kuollut sydänhalvaukseen. Ja Vilho tahtoo silloin selittää hyvin moneen kertaan tohtorille, kuinka hän juoksi heti sanomaan Liisalle, ja Liisa vakuuttaa rouvalle, kuinka he kantoivat herran pirttiin ja kuinka nuori ja hyvä herra oli ja kuinka surkeata kuolema on... Ilta alkaa jo hämärtää, kun lääkäri lähtee takaisin ja hovista tulee toinen hevonen reen kanssa vetämään kuolleen kotiin. Taustan nuoren herran tuoreet ja rohkeat laskelmat omasta taloudellisesta noususta, Hankaan muuttamisesta suureksi matkailukeskukseksi ja koko paikkakunnan kohottamisesta raukeavat eivätkä voi toteutua koskaan. Ne hirsipinot, jotka ajettiin suvannon lähelle uutta rakennusta varten, ovat siellä yhä koskemattomina, sillä rouva Raitanen ei uskalla ottaa niskoilleen niin vierasta ja outoa yritystä. Sen vuoksi koko rakennushommasta ei puhutakaan enää mitään. Surulla ilmoitamme, että rakas mieheni ja isäni, kartanonomistaja Jaakko Raitanen synt. Kairakoskella 5. 10.1881 kuoli äkkiä Hankaalla 9. 4. 1919 suureksi suruksi meille molemmille. Elsa Raitanen ja Tauno (o. s. Havila) Tutkimattomat ovat Herran tiet. Hautaus tapahtuu Hiisveden hauta- kappelissa sunnuntaina 19. 4. klo 1 päivällä. Hautauksen jälkeen saatto- joukko siirtyy vainajan kotitaloon Taustan hoviin. Ja kuolleen omalle kirjoituspöydälle ilmestyy sitten tällainen kaupungin sanomalehdestä leikattu ilmoitus. Kun hovin töiden järjestelyssä ei voida ryhtyä muutoksiin, ei sen vuoksi osata eikä tiedetäkään ottaa huomioon niitä lupauksia, joita Raitanen teki kahden kesken Vilho Turuselle. Ja Vilho itsekin on nyt sellaisessa tilassa, ettei hän osaa ottaa asiaa puheeksi eikä toistaiseksi kunnolliseen työhön pystykään. Liisa tosin käy pari kertaa viikossa itkemässä hovin rouvalle, että mitä hänen olisi tehtävä, kun mies vain istuu nurkassa toimettomana, tuijottaa silmät nurin päässä ja juttelee yksin omia asioitaan. Sillä jos tuollaista jatkuu, niin koko mies tulee varmasti hupsuksi. Mutta rouva Raitanen on neuvoton. Hän ei keksi mitään muuta kuin kehoittaa Liisaa kääntymään lääkärin puoleen. Ehkäpä lääkäri voi sanoa, onko tuo tuijotus vaarallista... Tällä tavoin tukahtuu hovin herran mukana myöskin Vilhon toivo paremmasta huomisesta. * * * * * VANHA MANNE tietää hyvin, että raja-aita ja perintö ovat ne kaksi asiaa, joiden avulla Suomen kansa puskee vihan lähimmäiseensä ja seisoskelee niin mielellään lakituvan eteisessä käräjäaikaan. Sen vuoksi hän hoputtaa hovin nuorta rouvaa uudella raja-aidalla niin kauan, että saa hovista miehen apulaisekseen ja pääsee viimein työhön käsiksi. Rautakanki ja lapio ovat kevyitä kädessä ja tolppa toisensa jälkeen seisoo lujassa mittarin piirtämällä rajaviivalla. Ja kun koko aita on viimein iltamyöhällä valmis ja liiat työtarpeet koottu pinoihin, ei hän malta vielä lähteä kotiin, vaan jää katselemaan uuden valtakuntansa avartuneita mittoja ja maisemia. Tuossa on vielä hävitettävä tarpeeton pensasryteikkö, toisaalla on avattava tukkeutunut oja ja raivattava kiviä pellon paikalta — ja niin edelleen on katselemista ja suunnittelemista yritteliäällä miehellä. Ja tuosta rinteestä on kai lohkaistava Kaisalle uusi puutarha ja omenapuiden paikat, joista se on jo vuosikausia puhunut ja vatvonut. Mannen seisoessa ja ryähdellessä tulee Kaisa portaille vilkuillen hämärään ja huutaen jotakin. Naisethan ovat aina niin tärkeitä ateria-ajoistaan. Mutta ensimmäistä huutoa Manne ei ole kuulevinaan ja toisen huikkauksen jälkeen vastaa jotakin, että »älähän kilju, tullaan, kun keritään». Mutta hän ei silti lähde sisällekään, vaan päättää hiukan kiertää ja katsoa, kun osaa olla niin kaunis iltakin. Aurinko on jo laskenut ja heittää vain kajonsa taivaalle, rantaruohikko on sen näköinen, että sieltä saisi kantamuksittain kutukalaa, jos olisi viedä rysä veteen, ja haavan juurelta pujahtaa jänis karkuun niin iloista vauhtia, että kerran vain vilahtaa puiden lomissa. Ja kun Manne nousee harjulle, näkee hän metsän sisältä pilkottavan jo valoa Vilhon pirtistä. — On se vain onnetonta Vilhonkin kohta: parhaissa työvoimissaan on mies, ja kuitenkin rupeaa päätä punomaan niin pahasti, että selvinneekö siitä milloinkaan. Ja nyt kuuluu Vilho vain kiertelevän metsiä kirves kainalossa ja hupsivan siitä, miten hän rakentaa itselleen hovit ja hotellit. Mutta kunnon työstä ei vain tule valmista. Hovin herran lähtö otti niin pahasti miehen luonnolle ja ajatukset nyrjähtivät saranoiltaan. Vilho kun oli kiintynyt hovin herraan niinkuin koira isäntäänsä. Vanha Manne ei halua poiketa Vilhon pihaan, vaan kääntyy ja lähtee rantaa pitkin kotiin päin. Varjoisalla polulla tarttuu kengän kärki koholleen jääneen puunjuuren alle ja hän kompastuu käsilleen. Mutta nopeana hän kiepahtaa seisovilleen ja noitaisee niin, että metsä kajahtaa. Hetkisen kuluttua mieli kuitenkin jo lauhtuu, ja hän moitiskelee itseään siitä, että aika mies viitsii menota ja manailla Luojan kaunista luontoa tällaisenakin iltana. Aikansa kierreltyään hän siirtyy omaan pihaansa tahallisen hitaasti, hattu kädessä ja harmaa tukka tuulen heiluteltavana. Kamarin ikkunasta näkyy valoa, ja Kaisa on varmasti tuohkeissaan illallisen viivästymisestä. »Ensin se on noitunut minun viipymistäni ja sitten mennyt kamariin Raamatun ääreen katumaan. Vaivata nyt Raamattua jäähtyneen puuron takia...» Mutta eteiseen tultuaan Manne kuulee sisältä puhetta. Talossa on siis vieras, Taustan kylän eukkoja kai sopimassa maailman menosta... Manne astuu pirttiin ja hipsehtii siellä aikansa, kun Kaisa viimein tulee kamarista ja alkaa ihmetellä: »Kas, kun muistit yöksi tulla!» Samassa ilmestyy kamarin kynnykselle solakka mies. Manne katsoo ja räpyttelee silmiään: »Kah, Laurihan siinä! Mistäs sinä tulit?» »Mistä?» touhuaa äiti. »Kun satuin iltahämärissä avaamaan oven, istui Lauri portailla — ties miten kauan oli siinä jo ollut. Ja minä huutelin sinua kotiin, mutta et ollut kuulevinäsi.» Ja nyt alkaa Lauri-poika kertoilla, miten hän lähti Helsingistä jo toissailtana, viipyi eilisen päivän ja illan kaupungissa, tuli tänä aamuna Kairakoskelle ja nyt pääsi viimeinkin kotiin. He siirtyvät kamarin puolelle, Lauri riisuu takkinsa ja istahtaa äidin laittamalle vuoteelle ja isä taas hiukan juhlallisena kädet polvilla ovensuutuolille. Kauluksiaan aukoessaan Lauri juttelee: »En viitsinyt kirjoittaa, kun tiesin talon olevan vanhalla paikallaan. Mukanani toin kolme insinööriä, jotka menivät kysymään itselleen asuntoa hovista. Kai sinne muutamaksi viikoksi sopii? — Huomenna tuleekin jo ensimmäinen iso sakki ja aloittaa työt heti.» Isä katselee oudosti eikä ymmärrä mitään, mutta virkahtaa kuitenkin lyhyen ’vai niin’. Lauri heittää kenkänsä vuoteen alle, vetää kellonsa ja sanoo sitten iloisesti: »Niin se on isä! Nyt ne työt sitten alkavat!» Manne taputtelee muutaman kerran kämmenellään polveensa ja kysyy viimein: »Tarkoitatko sinä, jotta mitkä työt?» »Enkös minä kirjoittanut teille jo lumien aikaan, että heti, kun vain päästään pahimmasta roudasta, aloitetaan työt viipymättä?» »No etkö sinä sitten tullutkaan viettämään kesälomaasi?» kysyy isä hämmästyneenä. Lauri nousee oikein kävelemään: »Nyt ei isä näy olevan rattailla mukana. — Vaikka eipä silti, eihän siitä ole puhuttukaan. — Mutta onhan isä kuullut puhuttavan uudesta Hangas-yhtiöstä?» »No joo. Sehän osti kaikilta meiltäkin rantamaita. Mutta eikös Hangas-yhtiö olekaan samaa kuin valtio?» »On osaksi. Valtio on vain yksi Hangas-yhtiön osakas.» »Mutta selitähän minulle sitten, mitä työtä täällä aloitetaan. Eikö se Hangas-yhtiö sitten tarkoitakaan luonnonsuojelua?» kysyy isä. Laurin on vaikea pysyä totisena, mutta hän ei uskalla hymyilläkään siinä pelossa, että loukkaa sillä isäänsä. Hangas-yhtiön todellinen tarkoitus on osattu pitää hyvin piilossa, koskapa siitä ei tiedetä mitään. No niin, sehän oli tarkoituskin. »Ei nyt ole kysymys luonnonsuojelusta. Katsos, isä, Luostanjoen vesi on aivan liian kallista pelkästään katseltavaksi. Tähän astihan tuo vesi, siis koko joen voima, on mennyt hukkaan — jos nyt ei ota lukuun Kairakosken vaivaista hiomoa. Suuret kansantaloudelliset arvot hurahtavat ohi joka sekunti eivätkä tuota mitään. Sen vuoksi on nyt tarkoitus lopettaa tuo haaskaaminen — tuo herkullinen silmänruoka — kytkeä joen voima ja rakentaa voimalaitos.» »Voimalaitos! Onko se sama kuin sähkötehdas?» kysyy isä taas. »On, ihan sama.» »No millä tavalla semmoinen voimalaitos rakennetaan? Onhan kaupungissakin sellainen ihan keskellä kangasta eikä vettä näy lähimaillakaan.» Äitikin tulee pirtistä ja istahtaa ikkunan ääreen kuuntelemaan hartaana, kun Lauri alkaa omalle alalleen päästyään selitellä innokkaasti: »Oletetaan nyt, että meillä on suuri sammio täynnä vettä. Kun saamme sen veden putoamaan, niin se on ilmaista käyttövoimaa. Sitä varten porataan sammion alaosaan reikä, josta vesi pääsee vuotamaan pois...» »Hullun hommaa», keskeyttää isä. »Ensin kannetaan sammioon vesi ja sitten puhkaistaan pohjaan reikä.» »Älähän nyt sotke! Anna Laurin selittää», virkkaa äiti. »No niin. Siihen reikään me panemme hanan ja hanan eteen jonkinlaisen hyrrän. Kun hana avataan, virtaa vesi ulos ja panee hyrrän pyörimään. Pyöriessään tuo hyrrä tekee työtä, siis voimaa. Ja se voima voidaan sitten muuntaa sähköksi. Kun se on sähköä, voidaan se siirtää johtimia pitkin aivan toiseen paikkaan ja panna siellä taas pyörittämään jotakin konetta — vaikkapa kahvimyllyä.» »Niin niin! Kyllä minä olen kuullut tuollaisia kertomuksia... Ja kai sinäkin olet kuullut, miten se Pertunmaan mies yritti laittaa ikiliikkujan...?» »Älä keskeytä! Anna Laurin puhua!» toruu äiti taas ja asettuu kuuntelemaan. Mutta vanha Manne naurahtaa vahingoniloisena: »Mutta mitäs sitten sanot, kun vesi loppuu sammiosta? Silloin seisoo hyrrä ja samaten seisoo kahvimylly. Ja herrat seisovat myöskin vehkeen vierellä ymmällään ja ihmettelevät.» »Siitäkin luonto pitää huolen, nimittäin sade. Sade huolehtii, että sammioon tulee aina uutta vettä sitä mukaa kuin entistä vuotaa pois. — Ja oletetaan nyt, että sammioon sataa vettä liiaksikin, niin että se alkaa vuotaa reunojen yli lattialle. Sitä varten porataan sammion yläreunaan toinenkin reikä. Ja heti, kun vesi alkaa nousta reunojen tasalle, avataan se varahana ja annetaan liian veden valua siitä ulos.» Isä on kyllä jo ymmärtänyt, mutta hän on vain muuten kiusantekotuulella: »Minusta tuo asia on kyllä ollut selvä jo maailman alusta lähtien, mutta selitähän tarkemmin, tuotako vedenlorotusta varten pitää ihmisen lukea insinööriksi asti? Ja mitä tekemistä sillä on voimalaitoksen kanssa? »No hyvä, siihenkin tullaan nyt! Tuo lorotus onkin kaikkein tärkeintä. Ajatellaan, että se suuri sammio onkin Luostanjärvi tuossa ikkunan alla...» »Mutta sanohan ensin, mihin se voimalaitos tänne rakennetaan», kysyy isä malttamattomana. »Hankaaseen.» Kaikki ovat hiljaa. Mannesta tuntuu kuin hirsi putoaisi päähän ja huuruaisi ajatukset hetkiseksi. Äiti tavoittaa käsiänsä ristiin ja tuntee jotakin järkyttävää tulvahtaneen hiljaisuuden mukana huoneeseen. »Hankaaseen!» — on vieläkin kuuluvinaan kirkas ja varma ääni aavistamattoman pahana sivalluksena. Mutta Lauri ei huomaa mitään, sillä hän on astellut ikkunan ääreen ja seisoo selin huoneeseen katsellen pimeälle järvelle ja miettien sanojaan. Mutta hän ei ehdi jatkaa, ennenkuin isä nousee, seisoo tuolinsa vieressä kasvot harmaina ja kysyy: »Tarkoitatko sinä, jotta koski pilataan sillä — laitoksella?» Lauri naurahtaa ja vastaa: »Noh, miltä kannalta sitä nyt ajattelee... Minusta se on ollut pilalla tähän asti, mutta nyt sen voima jalostetaan.» Vasta nyt hän kääntyy ja huomaa isänsä ilmeen: »Mitä? Mikä sinulle tuli?» Ja äiti ehtii selittämään: »Isä pahastui sen vuoksi, kun isä on aina pitänyt koskesta ja pelkää nyt, jotta sitä aletaan sotkea...» »Mutta hyvät ihmiset! Eihän nyt ole sotkemisesta kysymys! Päinvastoin Hangas nostetaan siihen kunniaan, joka sille kuuluu. Antakaahan minä selitän!» Hän vetää nurkasta esille kookkaan nahkalaukun ja ottaa siitä suuria valkeita ja sinisiä papereitaan. Sitten hän siirtää pöydältä äidin kahvipannun pois, panee muutaman paperin levälleen ja asettelee kulmain painoksi hyllyltä virsikirjan ja tuhkakupin. Äiti pyyhkii vaistomaisesti käsiään esiliinaansa ja Lauri aloittaa: »Tulkaahan nyt lähemmäksi, isä, jotta näette! Ja äiti myös. »Tässä tämä sininen juova on Luostanjoki. Tässä joki levenee Luostanjärveksi — tuossa on saari — meidän talo on tuo täplä tuossa rannalla ja Hangas on tuo viivoitettu kohta. Vilho Turusen mökki on tuo pieni neliö lähellä suvantoa.» Hän ottaa kynän, vetelee paperin kulmaan yksinkertaisemman karttaluonnoksen lähiympäristöstä ja sitä näyttäen selittää edelleen: »Ajatellaanhan nyt, isä, sitä äskeistä suurta sammiota. Luostanjärvi tässä on se sammio. Nyt se on vettä täynnä. Jotta saataisiin reikä hanaa ja hyrrää varten, lähdetään kaivamaan kanavaa tästä meidän ikkunan alta harjun poikki suoraan Turusen mökkiä kohti. Siihen siis tulee se porattu reikä. Reiän suulle — jokseenkin Vilhon mökin kohdalle —rakennetaan voimalaitos, siis hana. Ja hanaan asetetaan paikoilleen hyrrä — mutta tässä tapauksessa sitä sanotaan turbiiniksi. Kun vettä ja voimaa on kuitenkin paljon enemmän kuin yhteen hyrrään tarvitaan, niin me teemmekin niin viisaasti, että panemme samalla voimalla pyörimään monta hyrrää. Hangas on niin suuri, että se pyörittää kuutta suurta turbiinia. Turbiinit siis tekevät sen sähkön, jolla sitten pyöritetään koneet, valaistaan kaupungit ja niin edelleen. »Tämä selitykseni on nyt pitkä, mutta pian se loppuu. — Mutta sammiossa tarvitaan se varareikäkin. Hankaan vanha uoma jää sellaiseksi ja vanhaa uomaa pitkin menee liika vesi pois.» »Miten se on mahdollista?» kysyy äiti katsoen poikaansa oudosti, aivan kuin epäillen jotakin. »Sitäkö varten ne seipäät olivatkin harjulla!» kivahtaa isä. »Jos olisin sen tiennyt, olisin heittänyt koskeen.» »Ja mistä kanavasta sinä puhuit?» kysyy äiti. »Vesi käännetään kokonaan uuteen uomaan ja se kulkee siis tästä meidän ikkunan alitse Vilhon mökkiä kohti. Itse voimalaitos tulee juuri siihen kohtaan.» »Ja — ja köyhän miehen asunto hävitetään?» epäilee isä ja katsoo paheksuen. »Köyhä mies saa korvauksen vahingosta. Ja torppahan onkin nyt yhtiön maalla eikä hovin. Juuri tätä varten on kaikki rannat ostettu.» »Ja meitä on petetty hyvin pahasti», sanoo isä ja kääntyy pois. Mutta hetken kuluttua hän jatkaa: »Vai on sinustakin tullut tuollainen ikiliikkujan haaveilija... Pitäisihän sinun tietää, mikä Hangas on! Ei kukaan kuolevainen ole päässyt sen poikki. Ei minkään valtakunnan vehkeellä ole kuljettu alas eikä ylös. — Sinä tiedät sen?» »Kyllä», myöntää poika. »Ja sinä muistat, miten kävi sille hullulle, joka yritti rakentaa myllyä Lonkaan? Vesi vei myllyn ja miehet sen siliän tien! Ja Lonka on kuitenkin paljon pienempi kuin Hangas. Hankaassahan suuret tukitkin rouskuvat poikki kuin tulitikut, kun tarttuvat sopivasti kallion halkeamaan.» »Mutta katsotaan tätä paperia», yrittää poika vielä todistella. »Hiiteen sinun paperisi! Hangasta ei tukita paperilla. Eikä siinä pysy mikään muukaan. Ja jos sinä et viisastu ajoissa, niin se ottaa sinutkin papereinesi ja hanoinesi!» Mutta poika väittää yhä varmana: »Ei vie! Harjussa on kiveä niin paljon, että sillä tukitaan vaikka viisi Hangasta.» »Niin harjussa, mutta ei koskessa! Et kai sinä ota harjua kainaloosi ja kanna koskeen — häh?» naurahtaa isä jo pilkallisena ja kädet vavisten haparoi taskustaan tupakkavehkeitä. »Tämän uuden kanavan paikalta rakennetaan pistorata nykyisen kosken yläpuolelle. Juna vie jokaisen kivilohkareen sinne ja tukkii virran taatusti. Ja kun se on tukossa, niin se myöskin pysyy tukossa ja vettä lasketaan alas vain sen verran kuin tarvitaan. Juuri sen vuoksi Luostanjärven vesi nousee, ja tässä meidän kohdalla se tulee aika ylös, kai jokseenkin tuohon navetan nurkalle...» »Mitä perhanaa! Kuvitteletko sinä, jotta tämä meidänkin mökki hukutetaan? — Se on kyllä vale!» »Kyllä. Minähän kirjoitin, että te muutatte asumaan minun luokseni.» »Sinun luoksesi!» pääsee isältä jo suoraa huutoa. »Metsäänkö vai minne?» »Ei, vaan tuohon harjun, laelle. Keskelle koivikkoa rakennetaan minulle talo. Piirustuksiin annoin laittaa omat huoneet sinua ja äitiä varten. Rakennustyöt alkavat jo huomenna. Te muutatte sinne.» »Haistak!». Poika hymähtää rauhallisesti: »Noh, jos ette halua asua minun luonani, niin minkäs sille voi! En halua pakottaa teitä. Muutetaan sitten koko tämä vanha rakennus ylemmäksi mäelle, niin siellä on kuivempaa. Yhtiö muuttaa sen kyllä ilmaiseksi.» Nyt vasta Manne innostuu päivittelemään: »No on sillä pojalla puheet! On totisesti! Olen aina pitänyt sinua kohtalaisena järkimiehenä, mutta nytkös tämä alkaa piirrellä kuvia Hankaan siirtämisestä ja hullunmyllystä — talon kantamisesta toiseen kohtaan ja muusta pehmeästä. Ja lopuksi sitten uhkaa ajaa omat vanhempansa veden voimalla talosta ulos... Ole vaiti, minä puhun nyt!» Hän on lopuilleen tulistunut, leuka vapisee ja vähän päästä hän katsahtaa äitiin kuin apua odottaen: »Ja minä kysyn sinulta, herra insinööri: kenen päästä tämä hulluus on kotoisin — kuka on tämän puuhan keksijä? Minä menen huomenna sen miehen eteen ja sanon suoraan, jotta viekööt vehkeensä helvettiin! — Tuollaista viisautta täällä ei tarvita... Kuka se pääpomo oikein on?» Nyt on poikakin totinen. Hän nousee seisomaan isänsä eteen, ei vihaisena, vaan katsoo häntä rauhallisena silmiin ja sanoo vain yhden sanan: »Minä.» »Sinä...?» kysyy äiti. »Niin, minä», toistaa poika. Ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkaa: »Juuri sitä varten minä olen täällä kasvanut, sitä varten olen tullut nyt takaisin. — Ja huomenna aletaan kaivaa kanavaa uutta uomaa varten, huomenna ruvetaan patoamaan koskea, huomenna aletaan rakentaa voimalaitosta. Ja kun kaikki on valmista, niin yksikään vesitippa ei mene Hankaan läpi, jos sitä ei lasketa. — Usko pois, isä, minä kyllä kytken Hankaani.» Isä on kuunnellut loppuun, tuntuu siltä kuin häntä, vanhaa miestä, olisi lyöty lujasti. Hän aikoo virkahtaa jotakin, mutta ei oudolta voimattomuudeltaan ja liikutukseltaan saa sanaakaan suustaan. Sen vuoksi hän kääntyy ja lähtee mitään sanomatta pirttiin. Äiti ja poika ovat hetken hiljaa, ja sitten sanoo äiti kuin suostutellen: »Ei isä mitään pahaa tarkoita. Hän on vain niin kiintynyt tähän kaikkeen ja oli iloinen omista suunnitelmistaan. Nyt ne menivät hajalle.» »Enhän tässä pahaa minäkään tarkoita. Minä vain ajattelen kaikkea hiukan toisin. Nythän täällä oikea elämä vasta alkaakin entisen kitumisen asemesta. Tulee uutta työtä, uusia ihmisiä, uudet tiet, koulut ja teollisuuslaitokset. Kaikki nousee arvossa niin, että pihamaan kokoisella palstalla saa rahaa yhtä paljon kuin tähän asti koko Taustan hovilla.» Kyllähän äiti uskoo sen, mutta kysyy kuitenkin: »Mutta miten tuo kaikki onnistuu?» »Pahin on jo tehty. Tuossa se on valmiina — noissa papereissa. Loppu kyllä valmistuu paperien mukaan, kun vain jaksetaan yrittää ja ahertaa aikansa.» Äiti nousee ja kehoittaa poikaa menemään nukkumaan. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä ja Lauri jää yksin tuijottamaan öljylampun hiljakseen värisevään liekkiin. Pirtissä äiti valmistautuu nukkumaan. Isän silmät ovat jo kiinni, mutta hän valvoo varmasti — ja tuskinpa nukkuukaan ennenkuin joskus aamulla levottomaan horteeseen. Ja kamarissa poika katsoo aikansa liekkiin, puhaltaa sitten valon sammuksiin, avaa ikkunan ja seisoo sen edessä. On jo aamupuoli, sillä ohut valo kajastaa kaukaa Telavaaran takaa. Muuten on hiljaista, mutta Hankaan kohina tulvii ikkunasta sisään kuin pilvenä.. Mies hymyilee ajatellessaan, että nyt vanhojen ihmisten epäjumala kytketään, pakotetaan tuottamaan työtä ja jauhamaan hyvinvointia. Huomenna täällä on jo uusi uskonto. RAKENTAJAT Lauri Sorvanen aikoo pitää sanansa. Jo varhain aamulla hän nousee, lähtee koskelle päin ja kiertelee metsässä, avaa väliin jonkin kartan ja katsoo linjan suuntaa, kiertää taas ja pysähtyy kuuntelemaan metsän autiutta. Kuljettuaan lähelle Turusen mökkiä hän kuulee sen pihasta lasten ääniä, kiertää aitoviertä mökin taakse, huomaa polun ja lähtee sitä seuraillen hoviin päin. Hovissa ollaan jo valveilla ja levottomina on valmistauduttu uuteen arkipäivään. Sorvanen tavoittaa portailla rouva Raitasen, joka vaisusti hymyillen, hiukan ihmettelevän näköisenä odottaa kuulevansa jotakin selittävää. »Insinööri Vesala kai eilen jo alustavasti selosti rouva Raitaselle tarkoituksemme, vai miten?» kysyy insinööri. »Kyllä hän puhui huoneista ja muista.» »Me siis tarvitsemme tilaa niin paljon kuin voitte luovuttaa. Sanon jo etukäteen, että meistä tulee teille paljon vaivaa ja kiusaa, mutta koetamme olla siivosti ja talon väkeä häiritsemättä. En voi sanoa tarkalleen, kuinka kauan olemme vierainanne, mutta omat rakennustyömme aloitamme jo tänään, ja kestää tietenkin jonkin ajan, ennenkuin pääsemme asumaan omissa suojissa.» »Niin», sanoo rouva hymyillen yhä, mutta kuitenkaan ymmärtämättä mitään tästä touhusta, joka itse asiassa tulee hänelle vain mieluisana vaihteluna ja toisaalta tarjoaa myöskin sievoisia tuloja. »No niin», jatkaa Sorvanen. »Ensiksikin tarvitsemme konttorihuoneen. Jos voitte luovuttaa salinne sitä varten, niin hyvä on. Sitten minä tarvitsen pienemmän huoneen itselleni ja papereilleni. Insinöörit tarvitsevat huoneen taikka kaksi asunnokseen...» »Insinööri Vesala varasi sitä varten yläkerrasta kaksi huonetta», kiirehtii rouva sanomaan. »Hyvä on. Sitten konttoristeille oma huone, johon he saavat sopia toistaiseksi. Se on siis jo viides. Ja vielä kuudes pitäisi olla rakennusmestari Tahkaa ja hänen toveriaan varten. Mitä rouva Raitanen ajattelee tästä? Onko se mahdollista?» »Minä kyllä lupasin kaiken insinööri Vesalalle. Meiltä joutaa kolme ylhäältä ja kolme alhaalta. Itselle jää vielä sen verran, että tulemme toimeen.» »Entäs kaikki muu tila? Aitat, yliset, riihi ja niin edelleen? Meidän täytyy saada koko miehistö mahtumaan niihin.» »Insinööri Vesala laski eilen ja sanoi kyllä tilan riittävän.» »Hyvä on. Muista seikoista voimme puhua myöhemmin. Ja näistä asioista tulee aina puhumaan rouva Raitasen kanssa rakennusmestari Tahka, joka on saanut koko sen puolen hoitaakseen. — Mutta onko teillä mitään sitä vastaan, että minä käyn taloksi heti?» He astuvat saliin, jossa kolme herraa on jo kauan aikaa odotellut Sorvasta: insinööri Orasto on yöpynyt Kairakoskella ja saapunut tänne tänä aamuna varhain — insinööri Vesala, tumma ja solakka nuorukainen, jonka näyttää aina olevan vaikea pysyä vakavana ja jonka vilkkaat silmät keksivät kaiken, on jo eilen tullut Sorvasen autossa ja ollut yönsä hovissa — ja kolmantena insinööri Aisa, joka on vielä uninen oltuaan yötä jossakin tuttaviensa luona Kairakoskella tai Taustan kylässä. Heistä kaksi edellistä, Orasto ja Vesala, ovat vielä tähän asti oudoksuneet koko matkaa, sillä heille ei itselleenkään ole vielä selvillä oma tehtävänsä ja asemansa — he siis ovat »insinöörejä erikoiskäyttöä varten», kuten Vesala sanoo. Mutta Aisan tarkoituksena on myöhemmin, kun varsinaiset rakennustyöt on ensin saatu hyvään vauhtiin, toimia oikeastaan johtoinsinöörinä ja ruveta avaamaan kahta pääjohtoa Etelä-Suomeen. »Noh? Minkälaiset ensivaikutelmat herroilla on Hankaasta?» kysyy Sorvanen vieden salkkunsa hovin herran huoneeseen samalla kuin rouva Raitanen alkaa tyhjentää kirjoituspöytää ja koko huonetta käyttökuntoon. »Vaikutelma on hyvin herttainen ja sinisilmäinen, kuten kuvasta näkyy», kuiskaa insinööri Vesala omasta ja toisten puolesta nyökäten rouva Raitaseen päin ja lisää sitten ääneen: »Minun oloni on ollut ruhtinaallista eilisillan saunanlöylyä myöten. Mutta Orasto kuuluu hiomolla kärsineen unettomuutta ja Aisan pää on tietysti kipeä.» Sorvanen ei hymyile virkkaessaan. »Täällä kyllä pää paranee! Ja juhlain aiheet ovat lopussa.» Hän istuutuu kirjoituspöydän ääreen, tyhjentää salkkunsa ja sanoo: »Jahah, jos herrat sitten tulevat tänne, niin tehdään vielä uudestaan selväksi lähiaikojen työt!» Ensimmäisenä astuu pöydän viereen insinööri Orasto, jolle Sorvanen toistaa tehtävät: »Niinkuin puhe oli, vetävät hinaajat jo tänään ensimmäisiä lotjallisia rakennustarvikkeita kaupungista Kairakoskelle. Ne on purettava heti, jotta ne pääsevät hakemaan uutta lastia. Ensimmäiseksi tulee lautatavaraa ja työkaluja: työntökärryt, kirveet, sahat, lapiot ja muut. Ja ne on heti saatava tänne! Sitten alkaa tulla tiiliä ja sementtiä, ja silloin on myöskin varastosuojain oltava kunnossa. — No niin, teillä on siis valmiina Kairakoskella ensiksikin ne miehet, jotka korjaavat sen lahon laiturin — kyllä niillä oli paikat kelvottomassa kunnossa siellä — toinen porukka on hoitamassa lotjien purkamisen ja tavaran uudestaan lastauksen autoihin — ja kolmanneksi kaikkein pahin työ: tie Kairakoskelta tänne on heti saatava sellaiseen kuntoon, että se kestää ajaa. — Purkausta ja laituria varten saatte aluksi kolmekymmentä miestä ja tietyötä varten viisikymmentä — siis yhteensä kahdeksankymmentä. Ne tulevat Kairakoskelle.» Nyt astuu pöydän viereen insinööri Vesala. »Te jäätte tänne Hankaalle», aloittaa Sorvanen. Huomaa, ettei käsky ole suinkaan vastenmielinen, sillä insinööri Vesala silmää voitonriemuisena insinööri Orastoon ja heilauttaa päätään oveen päin, joka vie talonväen puolelle. »Ja aloitatte työt itse rakennuspaikalla», jatkaa Sorvanen. »Mutta sitä ennen on rakennettava tästä hovista rantaan asti sellainen tie, että se kestää raskaat autokuormat. Aloitatte siis tuosta tienpäästä ikkunan alta ja jatkatte viivasuorana Turusen torpalle. Sen on oltava kunnossa heti. Miehiä saatte sitä varten viisikymmentä. — Sitten sen jälkeen panette kaksikymmentä miestä avaamaan metsää uuden uoman kohdalta. Lähdette ensin suvannon puolelta ylöspäin. Mutta karttakaa toistaiseksi menemästä lähelle sitä taloa joka on Luostanjärven rannalla. Siellä on vihainen mies, joka puskee teitä. Hän on nimittäin minun isäni. — Kun metsä on aukaistu tietä varten ja tie saatu kuntoon, siirrätte kaikki miehet avaamaan ja louhimaan uutta uomaa.— Onko selvä?» »Selvä on.» »Ja sitten insinööri Aisa...! Valitan, että joudun rasittamaan teidän pakottavaa päätänne», sanoo Sorvanen kylmästi ja purevasti. »Meidän on heti saatava virtaa Kairakoskelta tänne rantaan. Pankaa miehet vetämään linjoja. Paitsi voimaa, on teidän järjestettävä myöskin valaistus. Tänne hoviinkin. Kun johto on vedetty, on samalla myöskin sirkkeleiden oltava kunnossa, että ne pääsevät sahaamaan lautaa parakkeja ja rakennuksia varten. — Vesala järjestää, että ne puut, jotka kaadetaan tästä tien rakennukselta ja uomalta, kuljetetaan suoraan sirkkeleihin. — Ja toinen asia: Kairakosken puhelinkeskuksesta otatte heti linjan tänne hoviin. Pankaa oma pieni keskuksemme vaikka tuonne välikön nurkkaan. Siitä vedetään puhelimet ensiksikin minulle tähän, toinen puhelin konttoriin, kolmas insinööreille, neljäs Tahkalle, viides metsään uuden uoman alapäähän Turusen torpan paikkeille, kuudes uoman yläpäähän ja seitsemäs minun asuntooni, tuonne rannalla olevaan taloon. — Kun nämä ovat kunnossa, otatte valvoaksenne itse rakennukset: ensiksikin tilapäiset parakit kahdellesadalle miehelle, sitten ryhdytään rakentamaan insinöörien rakennusta, samaten mestarien rakennusta ja viimeksi minun uutta asuntoani. Miehistö on saatava oman katon alle, sillä on hankala kulkea täältä hovista käsin rannalle asti. Insinöörit voivat asua täällä niin kauan kuin heidän oma rakennuksensa on valmis. Rakennustöihin ei riitä aluksi kuin kolmekymmentä miestä. Mutta Orastolta vapautuu pian tietöistä lisää. Rakennusten kanssa ei saa viivytellä, sillä työvoima on saatava irti itse päätyöhön, louhintaan ja patoa rakentamaan.» Korpimaastossa etenevän pataljoonan taistelukäsky on annettu, lähitavoitteet on selvitetty, ja tuokio menee vielä puhuessa joistakin sivuseikoista. Silloin jyristää kosteata ja kuoppaista tietä pitkin kuorma-auto, josta purkautuu kymmenkunta miestä runsaine työvälineineen kirveistä naulalaatikkoihin astu Muuan tanakkatekoinen pulleavatsainen ja kirkassilmäinen mies näkee rouva Raitasen portailla ja tiedustelee hyväntuulisena, haluaako rouva ottaa vastaan muutamia vieraita: nyt aluksi olisi kysymys vain yhdeksästäkymmenestä miehestä, mutta joka päivä tulee kyllä lisää. Sitten hän tiedustelee toimitusjohtaja Sorvasta, puuskuttaa sisään ja koputtaa ovelle. »Jahah, Tahka! Te tulitte ennemmin kuin luulinkaan. Mitenkäs matka onnistui?» »Kiitosta kysymästä! Alkupää on jo perillä, ja tunnin kuluttua täällä pitäisi olla kaikkiaan kuusikymmentä miestä.» »Hyvä on. Olen tässä juuri laatinut työnjakoa ja ajattelin, että ensialuksi te otatte hoitaaksenne huoltopäällikön tehtävät sikäli, että vastaatte miesten ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista. Vesala näyttää teille kaikki ne paikat, mihin miehiä majoitetaan. Ettei aikaa menisi hukkaan, antakaa heidän viedä tavaransa heti oikeille paikoilleen, kantaa oljet ja ylimalkaan järjestää olonsa. Ja sitä mukaa, kun se kaikki on kunnossa, on heidän mentävä tietöihin, jotka Vesala näyttää. Samoin järjestyy porukan keittiöpuoli, siis muuripadat ja muut, että ruoka saadaan ajallaan. Myöhemmin tulee oma ruokala. — Ja nyt on tehtävä miehille selväksi myöskin järjestystä koskevat seikat. »Tässä on teille kyllin puuhaa ensipäiviksi. Kun miehistöparakit saadaan vesikattoon asti, siirtyvät täältä hovista melkein kaikki pois, paitsi konttori, insinöörit ja mestarit, ja silloin te otatte valvoaksenne niiden kolmen rakennuksen joutumisen, jotka jo nyt aloitetaan tuonne harjulle, lähelle rantaa.» Toimitusjohtajan ja rakennusmestari Tahkan vielä puhellessa ajaa pihaan lisää kaksi autoa, joista purkautuu miehiä ja tavaraa. Mutta kaikki soluu kuin itsestään omiin uomiinsa: kun miehet löytävät majoituspaikkansa, ottavat he pihasta kasasta työkalunsa ja lähtevät omalle suunnalleen. Kun auto vain tulee tyhjäksi, kääntyy se heti takaisin tielle ja jonkin ajan kuluttua palaa jälleen mukanaan samanlainen kuorma miehiä ja tavaraa loppumattomiin kirveistä, lapioista, porista ja lekoista ruokatarvikelaatikkoihin asti. Näyttää siltä kuin tavarapino hovin pihalla uhkaisi joka hetki kohota suureksi ja sekamelskaiseksi röykkiöksi, mutta silloin puuskuttaa hyväntuulinen rakennusmestari Tahka paikalle, ja pian on ruuhka jälleen kadonnut. Vain ne työvälineet, joita vielä tänään tarvitaan järjestetään omiin riveihinsä lähelle aitaa. Talon palveluskunta juoksee pihalla edestakaisin tuvasta saunaan ja keittiöstä aittaan ja huutelee kiireissään, ja rouva Raitanen kipuaa milloin pieluksineen tai purkkeineen yläkerran portaissa ja hokee jollekulle, että »voi voi sentään, miten minä nyt selviän kaikesta, kun olisin tiennyt edes päivää aikaisemmin», tai sitten hän nykii palvelustyttöä hihasta ja käskee tämän heti juosta Vilhon torppaan ja Kojoskan luokse ja pyytää eukkoja tulemaan heti apuihmisiksi Eihän tässä yksin selvitä... Vaikka Hankaalla on tähän asti ollut vain joutilasta aikaa, loputtomasti aikaa istuskella tuvan penkillä piippu suussa tai salin sohvalla kahvipannun takana, näyttää siltä kuin aika olisi nyt kokonaan loppumassa. Paikkakuntalaisten on nyt yhdessä hetkessä opittava ymmärtämään kiire-käsitteen koko merkitys, ja sen vuoksi he hätääntyvät niin, etteivät kai muista enää nimeäänkään. Joka hetki tapahtuu jotakin uutta, ja he tietävät, että nyt on tulossa suuri muutos ja murros, mutta eivät ehdi vielä tänään pohtia ja selvittää keskenään omaa hyväksymistään tai paheksumistaan. Sama vilkas elämä tarttuu kaikkiin Hankaan seudun asukkaisiin sikäli, että heillekin tulee kiire — kiire seisomaan sivussa ja kummastellen katsomaan kaikkea. Pieniä tyttösiä seisoskelee hovin portilla keskenään kuiskaillen ja pahoitellen sitä, että vieraat tulevat jo tähän aikaan, vaikka he eivät voi nyt jouduttaa marjatuokkosiakaan vastaan. Pojat parveilevat pihassa autojen ja miesten ympärillä kertaillen mielessään opettajan aikoinaan antamia lukuja putouskorkeuksista ja hevosvoimista, mutta samalla ihmetellen, kun tulijoilla ei olekaan kupeellaan valokuvauskoneiden nahkalaukut, vaan reput selässä ja kirveet kainalossa. Nuoria naisia alkaa vähitellen pujahdella keittiöön kyselemään palvelijattarilta, onko Hankaalle tullut sotaväkeä, kun maantiellä laulettiin »Hanssin Jukkaa», ja isäntämiehiä tulee näennäisesti askeliaan hidastellen hoviin jonkin tekosyyn varjolla ottamaan selvää, tarvitaanko tässä uudessa touhussa hevosia työhön ja ostettaisiinko pari säkkiä perunoita... Nyt Hangas alkaa jo elää, ja koko elämän keskukseksi muodostuu Taustan hovi. Sen jokainen kamari luovutetaan asuttavaksi, sali on jo tyhjennetty, kulmahuoneessa kiusaa Sorvanen talon puhelinta ja huokailee linjan huonoutta, ja pihassa, portaiden kupeessa, naulailee talon pieni poika laudankappaleista itselleen leikkiautoa isojen mallin mukaan. Silloin astuu pihasta eteiseen reippaasti paikkakuntalainen nuori mies, varmana ja kursailematta kuin vanha tuttava, kulkee nopeasti tyhjän salin lävitse ja näkee Sorvasen viereisessä huoneessa. Hän astuu kynnykselle: »Minä olen Niilo Vahinen Taustan kylästä. Toimitusjohtaja ei kai tunne enää minua, sillä minä olen hiukan nuorempaa polvea.» »Jahah, te siis olette Aarne Vahisen nuorempi veli?» kysyy Sorvanen kuin oudoksuen esittelyn tarkoitusta. »Niin olen. Ja nyt tulin kysymään, onko toimitusjohtajalla antaa minulle työtä. Minusta kuvastaa siltä, että täällä aletaan viimeinkin tehdä jotakin.» »Niin aletaan», myöntää Sorvanen. »Ja jos te olette Aarnen veli, niin kyllä teille aina puuhaa löytyy.» »Itse työllä ei ole mitään väliä — mitä vain. Tuli eilen mentyä kihloihin naapurin Martan kanssa...» »No onneksi olkoon teille ja myöskin naapurin Martalle — vaikka en häntä kai tunnekaan. Etsikää tuolta pihalta käsiin rakennusmestari Tahka, niin hän antaa teille työmaan heti.» Ja Sorvanen ei ehdi vielä kyllästyä häiritsijään, kun tämä häviää yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Hetkistä myöhemmin, kun toimitusjohtaja menee portaille seuratakseen tilanteen kehittymistä pihassa, kuulee hän nuoren miehen virkkavan juuri Tahkalle: »Ei sillä ole mitään väliä! Katsokaas, rakennusmestari: sellaiset miehet, joilla ei ole isältä perittyä taikka naimiskaupassa saatua omaisuutta, tarvitsevat varpaitaan varten syvät kuopat, joista voisi ponnistaa alkuun. Mutta kun ensin saa kuorman liikkeelle, niin kyllä siitä sitten aina keinottelee hiljakseen eteenpäin. Eikös niin?» »Niinhän se on», myöntää Tahka. »Te taidatte olla hauska kaveri? — Noh, alkakaa sitten heti purkaa tuota autoa! Kantakaa kirjoitus- ja laskukonelaatikot ja muut konttoritarvikkeet saliin ja muonalaatikot saunakamariin. Sitten menette auton apumiehenä hakemaan uutta lastia.» He vaihtavat vielä Tahkan kanssa jonkin leikillisen sanan, sitten Vahinen ottaa auton lavalta syliinsä raskaan laatikon, raahaa sitä portaita ylös sisään ja toimitusjohtajan ohi mennessään virkahtaa: »Kiitoksia paljon, insinööri! On hauska päästä heilumaan.» Tahka nauraa ja sanoo Sorvaselle: »Siinä oli reipas tyyppi. Olisi vielä tuollaisia muutama kymmenen lisää, niin...» Tällä tavoin ovat rakennusmestari Tahka ja Niilo Vahinen kaiken muun kiireen keskellä ja aivan kuin sattumalta saaneet toisistaan hyvin edullisen ensivaikutelman ja siten joutuneet sovittamaan varpaitaan yhteisiin kuoppiin Luostanjoen ensimmäisenä merkittävänä päivänä. »Onko teillä nyt kiirettä, Tahka?» kysyy toimitusjohtaja. »Onhan tässä hiukan.» »No sitten onkin sopiva tilaisuus ottaa puolen tunnin lepo. Lähdette kanssani katsomaan uusien rakennusten paikkaa.» Tahka raapaisee korvallistaan hatun alta, mutta seuraa mukana. Talon nurkalla he kääntyvät riihelle menevälle tielle, jolla jo muuan insinööri Vesalan työryhmä on ehtinyt kankeineen suuren kiven kimppuun. Kuuluu miesten yhteinen hoijaa-huuto, rautakanget kohottavat kiveä sen verran, että toiset miehet työntävät parruja ja hirrenpätkiä sen alle. Sorvasen ja Tahkan joutuessa ryhmän kohdalle kivi mullahtaa hauskasti sivuun, pyörähtää vielä kerran ja roiskauttaa ojasta vettä korkealle. Toinen ryhmä jo täyttää tiessä olevia syviä liejukuoppia kuusenoksilla ja luo havujen päälle soraa aidan kupeelta. Siinä, missä riihitie loppuu, hosuu jo muutama mies metsän reunassa kirveineen lepikkoa kaataen, karsii kaatamistaan puista oksat ja heittää lujimmat rungot teloiksi tien poikki pahimpia kuoppia täyttämään. Ja siinä, missä hovin maa loppuu ja yhtiön alkaa, on myöskin suurempaa metsää. Siellä on jo joukko miehiä sahoineen vetämässä ensimmäisiä runkoja poikki. Tällä tavoin aukeaa metsän silhuettiin se suuri pykälä, jota pitkin on pian kulkeva oikea tie. Päästyään mäelle Sorvanen seisahtuu katselemaan ja odottamaan Tahkaa joka on vielä rinteen alla, riisuu takkinsa ja pyyhkäisee paitansa hihalla märkää otsaansa. Tästä on hyvä näköala joka suunnalle: edestä jo näkyvät kalliot, joiden takana on koski, oikealta kuumottaa puiden lomitse hiukan suvantoa ja Vilhon torppaa, jonka savu katoaa puiden latvoihin. Ja vasemmalla, Luostanjärven puolella, näkyvät Mannen pellot. Ja Manne itse on parhaillaan ahon reunassa kirveineen kaatamassa leppäryteikköä ja siten avaamassa itselleen uutta peltotilaa. Lauri Sorvanen katsoo kaukaa isänsä uurastusta, ja ohut hymy häivähtää hänen kasvoillaan. — Nyt ehtii rakennusmestari rinteelle punoittavana ja kiiltävänä kuin suoraan saunasta: »Toimitusjohtaja onniin riuska kulkemaan, että — uhhuh, kun tuli kuuma! Minä olen vielä oman mamman päivällisen jäljiltä, mutta kunhan täällä koko kesä kiipeillään kallioilla, niin kyllä minäkin solakoidun.» »Minä olen harjoitellut näillä kallioilla kiipeilemistä koko ikäni — siitä se kaikki johtuu. — Mutta kun mennään takaisin, niin muistuttakaahan minua eräästä asiasta: tietä emme rakennakaan hovista suoraan voimalaitokselle, vaan sen suuntaa täytyy hiukan muuttaa. Katsokaas, joskushan tulee joen yli kuitenkin silta — joskus tulevaisuudessa. Silloin ei saa voimalaitoksesta tulla mikään ylikulkupaikka. Sen vuoksi tie siirretään sata metriä sen yläpuolelle. Ja se sopii tiellekin paremmin, kun mäessä on tuolla kohdalla pieni notko. Ei tarvitse leikata rinnettä niin paljoa.» He katselevat ja kuuntelevat. Edessä kohisee koski ja takaa hovin suunnalta kuuluu autojen hurina. »No niin, avataanhan kartta», sanoo Sorvanen. »Minun asuntoni tulee siis juuri tähän paikkaan, kohtisuoraan Luostanjärveä vasten.» »Mutta kauniimpi paikkahan olisi tuossa alempana, ja julkisivu etelän suunnassa...» »Ei. Vanhempani tulevat asumaan järvenpuoleisessa päässä, ja sieltä täytyy olla sama näköala kuin nykyisestä kodistani.» »Anteeksi, en huomannut sitä.» »Rakennuksen pohjoispää tulee siis juuri tuon kelon kohdalle. Kas, en ole huomannutkaan, että tuo puu on kuivanut. Kerran pienenä poikasena kiipesin siihen kurkistelemaan variksen pesää ja otin yhden poikasen hattuuni ja hattua riiputin hampaissani. Alas laskeutuessani suuttui mammavaris ja likasi naamani. — Ja talon toinen pää tulee jokseenkin tuon katajapensaan kohdalle.» He siirtyvät satakunta metriä alemmaksi kosken puolelle: »Ja insinöörien rakennus tulee tähän. Suunta sama kuin minun asunnossani.» »Mutta piirustusten mukaanhan tämä on suuri. Ja meillähän ei ole nyt kuin kaksi poikamiestä, kun Aisakin menee johtotyömaalle...» »Talon toista päätä käytetään toistaiseksi konttorina. Ja insinöörit kai menevät joskus naimisiinkin... Ja sitä paitsi: me emme nyt rakenna vain paria vuotta varten. Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että Hangas voi joskus kasvaa suureksi?» Tahkan tekee mieli sanoa, että toistaiseksi tämä on vain takamaata. Mutta he siirtyvät eteenpäin harjannetta pitkin sen notkelman yli, josta tien pitäisi kulkea: »Ja tuohon aholle, kaksisataa metriä Turusen torpasta hoviin päin, tulevat miesten parakit, joissa he asuvat niin kauan kuin rakentamista kestää. Sitten ne puretaan — ja tilalle tulee Luoja ties' mitä. Teidän on parhainta rakentaa kukin parakki noin kolmeakymmentä miestä varten ja jakaa se väliseinillä niin, ettei yhteen huoneeseen tule viittä miestä enempää. Täytyyhän heillä olla oma rauhansa. Ja onhan meillä pian lautaa tarpeeksi. Siis aluksi viisi parakkia yhteen riviin tien suunnassa. Ja ruokalaa varten oma parakkinsa hiukan sivummalle. Ja suvannon rantaan kunnollinen sauna, johon mahtuu parikymmentä miestä kerralla.» »No siinä kaikessahan meille onkin työtä pitkäksi ajaksi.» »Niin on. Ja sitä varten teidän on saatava lisävoimaa itse paikkakunnalta. Ehkä se Vahinen voi auttaa teitä sen hankkimisessa? Niin, voi olla, että me joudumme myöskin siirtämään minun vanhan kotitaloni ylemmäksi rinteelle sitten, kun vettä aletaan nostaa.» Nyt he lähtevät rinnettä alas koskea kohti, ja matkalla Sorvanen vielä kerran silmää metsään merkittyä linjaa, johon uusi uoma tulee. Kun he saapuvat rantaan ja seisovat lähellä valkoista vaahtoa veden kostuttamilla kallioina, ehtii sinne myöskin miesjoukko, jolla on mukanaan sahat ja kirveet ja jonka edessä harppii pitkä ja solakka insinööri Vesala vihellellen ja huiskien kepillä poikki puiden oksia. Huomattuaan toimitusjohtajan he kerääntyvät tämän ympärille kalliolle, ja monet näkevät nyt ensimmäisen kerran elämässään sen, jota varten he ovat tänne lähteneet ja joka arkikielellä sanottuna on heidän työmaansa. He katsovat vaahtoavaa vesimassaa ja sen takana olevaa toista rantaa, jonka kallioita kuohu on vuosisatojen ja ehkä tuhansien kuluessa hionut sileiksi ja pitänyt niitä aina puhtaan kiiltävinä pärskeillään. Ja nyt, näiden työstään ja tarkoituksestaan tietoisten, ennakkoluulottomien ja osittain kyynillistenkin miesten katsellessa tuon vaahdon ylitse alkaa tuntua siltä kuin Hankaan voima hitaasti alenisi ja kutistuisi puoleen entisestään. Tuntuu kuin tänä hetkenä muuttuisi kokonaan uudeksi käsitys ihmisen ja luonnon keskinäisestä suhteesta. Jos tähän asti on uskottu, että luonto on suuri ja ihminen pieni sen rinnalla, vain jonkinlainen lastu tai oksa, joka häviää silmänräpäyksessä tuonne vaahtoon, niin nyt ainakin tuo usko muuttuu: luonto pitäköön vanhat lakinsa, mutta noita lakeja hyväkseen käyttäen ihminen panee luonnon palvelemaan itseään ja pitää sen kuuliaisena. Sillä mikä on tuo Hangas? — Sehän on vain tietty ja tarkoin laskettava voima, jonka suuruus riippuu vesimäärästä ja putouskorkeudesta! Annetaan siis veden virrata edelleenkin, mutta alistetaan tuo voima palvelemaan työtä ja siten helpottamaan ihmisen aherrusta. Veden mukana vilisee koko ajan tukkeja alas. Nyt miehet huomaavat pitkän ja hyvin paksun puun, joka lähestyy kovaa vauhtia ylhäältä. Hetkiseksi se välillä katoaa, mutta ilmestyy esille uudesta kuohusta ja yrittää kääntyä koskessa poikittain. Mutta juuri, kun se tulee kohdalle, nousee se pystyyn, kulkee pienen matkan kuin tikku suorana, kunnes taas kaatuu ja uusi vesipyörre nostaa sen ilmaan, heittää ympäri, niin että tukki joutuu tekemään kauniin voltin ja syöksyy sitten pää edellä vaahtoon ja katoaa sinne pitkiksi ajoiksi ilmestyäkseen uudelleen pinnalle vasta vähän ennen suvantoa. »On siinä vauhtia ja voimaa!» ihailee joku. »On! Komeata on», myöntää toinen. »Mutta minäpä kuulenkin jo turbiinien jyrinän!» sanoo insinööri Vesala, kääntyy pois ja lähtee työmaalleen. Nuo Vesalan sanat palauttavat ajatukset taas nykyisyyteen — tai oikeammin tulevaisuuteen — ja yksi ja toinen on mielessään jo näkeviltään kallioiden välissä pitkän ja valkoisen rakennuksen, jonka seinäpinnassa ovat korkeiden ikkunoiden rivit ja valkoisen seinän kupeella pyörteilee vesi rauhallisena, aivan kuin vuoroaan odotellen, putoaa sitten turbiinikammioon ja poistuu sieltä taltutettuna ja säyseänä. Ja rakennuksesta kuuluu vain generaattorien tasainen surina... Muiden mentyä seisoo Lauri Sorvanen jälleen mäen korkeimmalla kohdalla, tulevan kotinsa paikalla, ja kuuntelee. Hän on ripustanut hattunsa viereisen puun oksaan ja antaa kevättuulen puhaltaa ja auringon paistaa. Nyt kuuluu jo hovin suunnalta, tulevan tien kohdalta kirveen ääni. Se kajahtelee metsässä kuin partion ensimmäiset laukaukset. Siihen liittyy toinen ja kolmas, ja jo kuuluu myöskin sahojen kiihkeä kehrääminen. Kestää tuokio, silloin parahtaa jokin kookas puu ja mätkähtää raskaana kankaalle. »Antaa kaatua!» ajattelee hän ja katsahtaa vaistomaisesti järven puolelle, missä isä äsken raivasi ahon reunassa omaa aluettaan. Hän näkee isän juuri kohottautuvan pystyyn ja kuuntelevan hakkaamista. Juuri silloin kaikuvat kirveiden iskut vilkkaimpina, jo kaatuu yhtenään puu, toinen ja kolmas. Ja samaan aikaan noihin ääniin liittyvät ne uudet, jotka juuri alkavat kuulua suvannon puolelta, mihin Vesala on joukkonsa kanssa juuri päässyt. Ja kuin kaiken tuon tehostamiseksi kuuluu hovin suunnalta ensin pitkä joiku, sitten hetkisen hiljaisuus ja lopuksi kova jyräys, niin että maa vavahtaa. Poramiehet ovat siis saaneet ensimmäiset reikänsä valmiiksi ja ensimmäinen kallio on haljennut. Lauri on kuulevinaan, miten isä huokaisee raskaasti ennen kuin kääntyy jälleen omaan työhönsä, tarttuu kirvesvarteen ja huitaisee uuden lepän poikki. Hänen käy sääliksi tuo vanha mies, joka ei vielä ymmärrä, että kehityksen on mentävä eteenpäin. Ja koska sen on mentävä eteenpäin kaikkialla, ei voi unohtaa yhtä paikkaa ja jättää sitä toisten jälkeen — varsinkaan sen vuoksi, kun juuri tuolle paikalle on lahjoitettu rikkaat mahdollisuudet kulkea kehityksen edellä! Mutta ehkäpä isäkin oppii tuon ajattelemaan ja tulee aikanaan mukaan...? Lauri Sorvanen on siitä niin varma, että jää vielä hetkiseksi kuuntelemaan työn ääniä ja hymyilee niille. Toisaalla aukeaa uusi tie juuri kehityksen ja toisaalla uusi uoma voiman vertauskuvana. Niin, ja tuohon hakkaamiseen liittyy ahon kupeelta yksinäisen kirveen ääni, kun harmaatukkainen vanhus raivaa itselleen uutta peltoa... Lauri Sorvaselle tämä kaikki merkitsee pitkän odotuksen loppumista. Kuukausien aikana on kaikkea tätä suunniteltu paperille pitkät päivät ja yöt, laskettu, piirretty ja usein päivällä hylätty edellisen yön tulos. Mutta kaikki on kuitenkin syntynyt varmana ja selvänä, ja nyt on jo täysi oikeus pieneen voittajanhymyyn, kun noita suunnitelmia ruvetaan muuttamaan itse työksi ja todeksi. Hankaan vanha rauha on nyt mennyttä ikuisiksi ajoiksi — ja menköön! Tuossa tulee taas uusi työryhmä sahoineen ja porineen. Kaksi reen eteen valjastettua hevosta tuo työkaluja, sillä ei jakseta odottaa tien valmistumista — on kiire. Ja kun Sorvanen laskeutuu alas mäeltä, huomaa hän, miten muutamia miehiä on siirtämässä metsässä tien linjaa ylemmäksi notkelman kohdalle. Ja melkein heidän takanaan tulevat jo ensimmäiset raivaajat, sillä tien kohta on avattu valmiiksi melkein kankaan reunaan asti. * * * * * KAIRAKOSKEN pienen puuhiomon takana on vanha ja sokkeloinen tyoväenasumusten rykelmä ja sen takana hiomon harmauttaan vanha laituri. Insinööri Oraston miehet lyövät parhaillaan sen tukemiseksi ja työntökärryjen uudeksi kantopinnaksi lankkuja. Vasarat ja kirveenhamarat nakuttavat yksitoikkoisessa tahdissaan, pysähtyvät hetkeksi ja upottavat taas uuden kuusituumaisen samaan tahtiin. Kun naula tavoittaa lopuksi pelkkää lahoa ja uppoaa vastuksetta kuin saveen, kiroaa mies hartaasti, kiskoo naulan takaisin ja yrittää taas uuteen kohtaan. Näin jatkuu nakutus ja kiroukset tämän aurinkoisen päivän yhtenä välttämättömimpänä osana, harmaa lahon pöly tuprahtelee ja miehet toteavat työn hiljakseen edistyvän. Hiukan liian komeasti ja itsetietoisen pitkään huutaen lähestyy laituria pieni, musta hinaaja, perässään kaksi täyteen ahdettua lotjaa, joita oikeastaan kunnioittaa enemmän kuin itse hinaavaa muurahaista. Kippari kiljahtelee tarpeettoman kovasti käskyjään, kun hinaaja lipuu pienet aallonvirit kupeillaan laiturin viereen, sen ohi, ja irroittaa kiinnitysvaijerin. Lotjat tulevat omaa vauhtiaan perästä, köydet heitetään, ja lähin mies tarttuu niihin oman työnsä takia hiukan vastahakoisesti ja pudottaa lenkin pollariin. Uusi lasti on taas tullut. Työntökärryt kolisevat lotjien viereen ja purkaus alkaa. Suuri joukko Kairakosken ukkoja ja eukkoja, joilla on hyvää aikaa seurata tätä outoa kiirettä, seisoo laiturin reunamilla ja virkahtelee omia arvelultaan nykymaailman kiireistä ja tarkoituksista. Ja laivan puhallettua kirkkaalle taivaalle tervetuliaishuutonsa ihmettelevien parvi karttuu ja täyttää viimein kaiken tyhjän tilan niin, etteivät purkausta hoitavat miehet ja kärryt mahdu kunnollisesti kulkemaan. Silloin ilmestyy rinteelle uteliaiden ryhmän taakse insinööri Orasto tanakkana ja hymyilevänä ja hihkaisee muun sorinan ja kalkutuksen ylitse: »Pois tieltä — paapat — jotta uusi aika pääsee tulemaan!» Eukkojen parvi väistyy sivummalle ja ukot jupattelevat omia asioitaan ja antavat hetkiseksi kärryille tietä. Mutta vähitellen, sitä mukaa kuin kärryt tyhjenevät kuorma-autoihin, uskaltautuu sama joukko taas lähemmäksi, raapii korvallistaan, turistaa piippujaan ja tarinoi. Ei siinä auta, jos lankunpätkä vahingossa pyyhkäisee jonkun ukon takamuksia tai heilauttaa hatun päästä. Jos asianomainen siirtyy sivummalle, niin seisovathan toiset paikoillaan. Silloin joku leikintajuinen purkaja, jolla on kärryillään vaikkapa laatikollinen muonavarikon makkaraa, saattaa lotjan kupeella hihkaista sen kuin keuhkoista lähtee: »Nyt pois alta — tässä tulee dynamiittia!» Silloin on laituri silmänräpäyksessä tyhjä ja vielä puoli rinnettäkin. Tukot sieppaavat toiseen käteensä hameensa helman ja toiseen pentunsa ja pyyhkivät kankaan poikki niin hopusti, etteivät ehdi parkaistakaan. Ukkojen purina lakkaa hetkiseksi ja kohtaloonsa alistuen he hetkisen odottavat sitä jyräystä, joka vie mukanaan laiturin ja heidät ja nuokin vieraat. Mutta kun vaarallinen laatikko on saatu autoon ja auto viimein keikkuu tien mutkan taakse, unohtuu turha tuomionpäivän-hälytys ja niin voidaan taas hivuttautua lähemmäksi laituria kurkistamaan ja kyselemään tämän kaiken tarkoitusta. Niin jatkuu työ. Purkauksen aikana lekottelevat hinaajan kippari ja masinisti kannella siristellen silmiään auringonkilossa ja tuon tuostakin pyyhkäisten hiestä helmeilevää otsaansa nokisella kämmenselällä. Alhaalta pannusta tuleva lämpö raukaisee niin, että kippari oikaisee viimein pitkälleen ja aikoo haukotella rauhassa niin kauan kuin purkaus kestää. Hän ottaa halon päänsä alle, ja sillä aikaa masinisti nojailee molemmin kyynärpäin kaiteeseen ja tuijottaa kimaltelevaan veteen, johon hiljalleen levenee moniväristen rasvaläikkien kehä hinaajan rautaisen kyljen kupeella. Ja siinä ajatellessa ja väliin rannalla olevaan ihmisparveen katsahtaessa hänen mielessään vilahtaa ajatus, että jos vielä ajoissa ehditään tuoda seuraava lasti, niin hän kerkiää tavoittaa ennen yötä heilansa ja hämärän tultua kivuta tämän luokse hiljaiseen yliskamariin. Kun molempien lotjien lasti alkaa viimein olla lopuillaan, alkaa joukkokin hajaantua ja lähteä kaksin ja kolmin kotiin päin. Mutta lautaajat tekevät työtä yhä, kalkutus jatkuu ja laituri alkaa vähitellen täyttää oman tarkoituksensa. Silloin insinööri Orasto menee moottoripyöränsä luokse, polkaisee sen käyntiin ja antaa pakoputken hetkisen papattaa kuin konekivääri. Hän lähtee liikkeelle Taustan kylää kohti tullakseen takaisin vasta sitten, kun hinaajakin on ehtinyt tehdä edestakaisen matkansa kaupunkiin ja tuoda sieltä tämän päivän viimeisen lastin. Orasto on järjestänyt tietyöt siten, että ensimmäinen ryhmä ohjailee vettä pois keskitieltä liejun sitomiseksi, latoo suuret määrät kuusenhavuja pitkin molempia autonpyörien kuurnia, jopa parissa suopohjaisimmassa paikassa asettaa telojakin. Heti tämän ryhmän takana tulee toinen, joka levittää koko tielle, mutta etenkin havutetuille kohdille karkean sorapeitteen. Ja kolmas ryhmä, jonka työ on kaikkein suurin, huolehtii heikkojen rumpujen korjaamisesta ja tukemisesta ja tekee autoja varten sivuutuspaikkoja, sillä tie on paikoitellen niin kaita, että siinä voi tuskin kaksi hevosta sivuuttaa toisensa, puhumattakaan, että autot voisivat sivuuttaa pehmeän tienreunan murtumatta ojaan. Ensimmäinen joukko on jo ehtinyt Taustan kylän ja hovin välimaille ja toinen on parhaillaan kylän kohdalla. Miehillä on tauko, sillä he ovat houkutelleet kylän naisia keittämään kahvia ja tuomaan sen tänne tien varteen. Kun kellään ei ole halua lähteä työajan päätyttyä kävelemään pitkää matkaa hoviin taikka Kairakoskelle, tiedustelevat vanhemmat ja vakavammat miehet itselleen yösijaa kujan ylisiltä tai heinäladosta ja nuoret miehet taas haastattelevat tyttäriä kysellen hymy suupielessä, missä olisi tarjolla kotivävyn paikka. Mutta keskenään he kuiskivat ja aikovat kurkistella jostakin navetan paikkeilta, olisiko talon kana kotkottanut pesänsä pohjalle edes muutaman lämpimän ja maukkaan munan. Kyläläiset ovat uteliaita ja tahtovat tietää kaiken, mitä merkitsee tämä vihonviimeinen touhu, kun tietkin tasoitellaan ja koristellaan hiekkakäytäviksi kuin kaupunkilaisten ryytimaalla. Silloin selittää naisille vanha ja harvapuheinen Kovasin, joka on Pohjanmaalta asti tullut tänne tuppiroska kupeellaan näyttämään työntahtia, että Hankaalle tulee suuri poikamiesten näyttely, niin että parhainta on ajoissa varata mieleisensä, sillä kilpailu tulee olemaan kova. Ja jostakin Karjalan puolesta tullut suulas Leminen kertoilee muille eukoille, että Amerikan keisari ajaa tästä piakkoin ohi, niin että varminta on kärsivällisenä seisoskella tien varrella ja odotella niin kauan, jos aikoo senkin kumman vielä nähdä... Mutta isäntämiehet, joilla on jo kohtalainen tieto uudesta voimalaitoksesta, kiertävät puheen itse liikeasioihin ja tiedustelevat kautta rantain, että mahtaisikohan tulla maksamaan mahdottomia, jos saisi sellaisen sähkövalon vierashuoneeseen. Sitten maksetaan kahvit, noustaan ja lähdetään taas edelleen. Neitoset kääntyvät omalle pihatielle vilkuttaen varovaisesti ja hymyillen tyytyväisinä, jos on ollut pientä vihjailua uudesta tapaamisesta illan tullen, ja miehet upottavat lapionsa tien pintaan. Samaan aikaan ajaa Kairakoskelta päin kovaa vauhtia moottoripyörä ja pysähtyy kohdalla. Ajajana on sinitakkinen ja kiiltävänappinen mies, joka selittää olevansa Hankaan uusi poliisi ja tiedustelee, mahtaisiko Taustan hovista saada vielä asuntoa... Ja kun hän ajaa edelleen, tulee pian hovista päin kuorma-auto vastaan hakemaan aina vain uutta lastia Kairakoskelta. Lammaslauma, joka on laskettu irti ottamaan tämän kesän ensimmäisiä askelia omassa vapaudessaan, on tullut tien varrelle kaluamaan vihertävää uutta ruohoa, säikähtää autoa ja juoksee sen edellä tien mutkaan asti, niin että jalat kopisevat ja saparot viipottavat pystyssä kuin suunnan näyttäjinä. Kun auto tulee kylän ensimmäisten talojen kohdalle, varoittelee lavalla seisova Niilo Vahinen ajajaa: »Hiljennähän, kaveri, hiukan vauhtia tuon harmaan talon kohdalla. Minulla on sinne asiaa!» Vahinen huomaa, että talon kaivolla seisoo vesisanko kädessään nuori, sinihameinen nainen, ja vilkuttaa tälle huutaen: »Hei, Martta! Tänä iltana en kerkiä tavata sinua. — Minulla on jo virka!» Ja työ jatkuu. Samalla on koko Luostanlaakso menettänyt oman hiljaisen ja syrjäisen asemansa ja temmattu muun maailman yhteyteen. Mutta vain jotkut harvat ehkä tietävät, että sillekin on jo tarkoin määrätty oma erikoinen tarkoituksensa. TOISET OVAT TYÖSSÄ — JA TOISET TYÖN TIELLÄ Kun kaikki tarpeellisimmat esivalmistelut teineen ja asuntoineen on suoritettu, irroittaa Sorvanen kaiken mahdollisen voiman varsinaiseen rakennustyöhön saadakseen sen tehokkaaksi. Sorvanen ottaa hoitoonsa töiden johdon apunaan insinööri Orasto, mutta käytännössä suoritetaan kuitenkin sikäli jakoa, että muuten valvovat uuden uoman louhimista insinööri Vesala ja patorakennustöitä vielä toistaiseksi insinööri Aisa. Oraston erikoisen silmälläpidon alasina ovat voimalaitoksen rakennus ja se suuri maavalli, jota parhaillaan aletaan rakentaa ja joka tulee niiden alavien maiden suojaksi, jotka ovat lahden pohjukassa Sorvasen talon ja Taustan kylän välillä. Rakennusmestari Tahka, joka on jo saanut valmiiksi parakit, valvoo vielä töitä konttori- ja insinöörirakennuksilla, mutta siirtyy niiden valmistuttua varsinaiselle työmaalle. Suunnitelmaan kuuluu, että voimalaitoksen tulopuolena on kanava, joka on osaksi louhittava kallioon. Mutta missä luiskan peitteenä on maapinta, verhotaan se kauttaaltaan kivillä. Jäälohkareiden, tukkien ja sen sellaisten irtonaisten kappaleiden varalle tulee itse turbiiniaukkojen suulle asetettavaksi vaippa. Putouskorkeus on 15.4 metriä, ja voimalaitokseen tulee aluksi neljä Kaplan-turbiinia, mutta jo nyt alkuvaiheessa varataan tila kaikkiaan kuudelle. Näin tulee voimalaitoksen teho olemaan parhaimmillaan jopa 148 000 kW. Voimalaitoksen yhteyteen rakennetaan myöskin kalaporras, jääluukku ja samoin uittoluukku tukkeja varten. Patorakenne tulee aivan vanhan uoman suuhun, entisen kosken niskaan. Vedenpinnan järjestelyä varten on padossa kaksi 15 metrin levyistä aukkoa, joita sulkemassa ovat sektorit. Vedensäännöstelyn vuoksi tulee yläpuolella olevan Luostanjärven vesi nousemaan 1.8 metriä, mutta kun järven rannat ovat yleensä korkeat, vältytään suurempien maa-alueiden joutumisesta veden alle. Kuitenkin tulee järven länsirannalle rakennettavaksi noin kahden kilometrin pituudelta valleja, jotta siten estettäisiin Taustan kylän peltojen joutuminen veden valtaan. Samalla sinne tulee myöskin pumppulaitos, joka pumppuaa pois vallin taakse kerääntyvän sadeveden ja siten estää maan soistumasta. Voimalaitokselta tullaan rakentamaan kaksi suurjännitejohtoa, joista toinen kulkee Kaakkois-Suomea varten Viipurin suuntaan ja toinen taas Etelä-Suomen rannikolle. Näiden suunnitelmien pohjalta työt alkavat. Aamusta iltaan kuuluvat uudet äänet mitä moninaisimpina. Ylhäällä mäen päällä rakennetaan taloja, rinteelle tuodaan lakkaamatta korkeiksi pinoiksi tiiliä, lautatavaraa ja lankkuja. Uutta uomaa on ruvettu louhimaan kahdesta paikasta, nimittäin aivan suvannon ääreltä ylöspäin ja taas keskeltä. Sitä varten on metsään avattu kymmeniä metrejä leveä linja, joka on vain yläpäästään, siis Manne Sorvasen talon luona, jätetty toistaiseksi umpeen. Porat käyvät lakkaamatta, ja silloin tällöin vavahduttaa kangasta jyräys, kun kalliota räjäytetään rikki. Kanavan rakennukselta menee kaksi kapeata raidetta alas rantaan, ja pieni veturi viheltelee, huohottaa ja kiskoo perässään vaunuja, joilla kuljetetaan kaikki kanavasta irroitettava kivi ja maa rantaa pitkin, Sorvasen talon alitse, uudelle maavallille. Ja vanhan kosken niskaan, jossa siis tullaan vanha raju Hangas sulkemaan padolla, rakennetaan rannasta lähtien yhä kauemmaksi keskelle virtaa suuri kolmio, joka sitten tyhjennetään vedestä ja perustetaan patoa varten. Alakanavan puolella on työmaa siirtynyt rannasta hyvän matkaa ylöspäin, niin että poraajat ovat jo Turusen pienen torpan kohdalla. Voimalaitos tulee rinteen juurelle torpan lähettyville, ja nyt on Vilho asuntoineen jo rakentajien tiellä. Vilho ja hänen perheensä, joka Hankaan vanhoissakin oloissa asuu ja elää pienimmällä osalla, joutuu sattuman oikusta kehityksen tielle ja saa siten valmistautua siirtymään sivuun. Kymmenet kerrat päivässä heitä varoitellaan pitkillä hiiop-huudoilla ja yhtä monta kertaa vavahtaa mökin lattia, lapset säikähtävät ja katosta valuu roskia silmiin ja pöydällä oleviin ruokiin. Ja muutenkin ovat heillä asiat sekaisin. Vilho tuijottelee yhä synkkänä nurkkiin eikä osaa tehdä mitään. Liisa saisi kyllä hovista nyt kiireenä aikana työtäkin, mutta hän pelkää Vilhoa ja tämän hankkeita eikä uskalla jättää lapsiaan yksin hullun hoivaan. Ja yhtiön herrat yhtenään kiirehtivät heitä muuttamaan pois, että mökki saataisiin purkaa. Kun Liisa vain mainitseekin asiasta Vilhon kuullen, vastaa tämä, ettei hän lähde mihinkään. Mutta viimein Vilhokin suostuu sillä ehdolla, että häntä hakemaan tulee hovin nuori herra nelipyörärattailla, joiden edessä ravaa Vihuri-ori. Silloin hän suostuu muuttamaan hoviin, mutta ei mihinkään muualle. Toimekas Turusen Liisa, joka on sitä mieltä, että näin kesän aikana voi ihminen asua melkeinpä missä tahansa, saa luvan muuttaa Taustan kylään Kerppolan talon saunakamariin toistaiseksi. Ja rakennusmestari Tahka, joka näkyy päässeen vähämielisen suosioon rehtine juttuineen, lupaa omasta puolestaan järjestää siten, että Vilho suostuu lähtemään muun perheensä mukana. Niin Tahka sitten käveleekin rantaan, tapaa Vilhon torppansa pihassa, tarjoilee tälle pillitupakat ja alkaa selitellä, että hän on tullut yhtiön puolesta tänne toteamaan, miten Vilhon asumus on aivan välttämättömien korjausten tarpeessa. »Eikä siinä oikeastaan auta korjaileminenkaan — tuollaisessa rottelossa — vaan se pitäisi uusia kokonaan! Niin, ja miksikäs se oikeastaan paranee uusimisestakaan? — Eiköhän me, Vilho, rakenneta koko mökki uudestaan ja vielä komiammalle paikalle?» Vilho hymyilee ensin ja näyttää olevan suostumaisillaan, mutta naurahtaa sitten katkerana ja virkahtaa jurosti: »En minä lähde.» Aavistaako mielipuoli jotakin? — Tahka alkaa selitellä, että kun Vilho on kylän komein mies — niin kuin varmasti onkin — niin on väärin, jos hänen pitää asuskella täällä sivussa ja lisäksi ahtaasti. Jos hän — perhana soikoon — olisi Vilho, niin hän rakentaisi itselleen hovin — yhtä komean ja valkoisen kuin Taustan hovi — keskelle kylää jonnekin tuonne maantien varteen, laittaisi siihen puutarhat ja suihkukaivot ja kaiken maailman vehkeet. Niin että jos Vilho tosiaan ajattelee muuttoa, niin hän — Tahka — tulee ensi tiistaina apumieheksi majanmuuttoon. Mutta tämän kuultuaan Vilho nyppii mustia kulmakarvojaan ja virkahtaa: »Minä lähden vasta sitten, kun hovin herra tulee Vihurilla.» Mutta Tahkakaan ei häkelly: »Joo, mutta kun hovin herra on mennyt matkoille. Lähtiessään hän sanoi, että kun hänellä itsellään on niin paljon kiireitä, niin eiköhän tuo Tahkan peijakas kerkiäisi ajaa hänen puolestaan. Ja Vihuri on jo luvattu. — Minä tulen siis tiistaina!» Ja niin sitten tiistaiaamuna onkin Vilhon mäellä komea näky. Liisa on lasten kanssa kantanut kaiken tavaran pihaan odottamaan kyytiä, mutta jättää nyt kaiken siihen ja juoksee hoviin vielä toimittelemaan viimeisiä asioitaan. Viimein tulla kolisteleekin kivikkoista tietä myöten mustan Vihurin vetämissä vaunuissa Tahka ja viheltelee oman aikansa iloksi, ja vaunujen perässä kulkevat tavaravankkurit, joille on tarkoitus koota Vilhon koko maallinen omaisuus. Vilhon katse näyttää hetkiseksi kirkastuvan, mutta synkkene jälleen, eikä Tahka saa häntä enää hyvälle tuulelle. Hullu menee oriin luokse, taputtelee sen kaulaa, sivelee turpaa ja virkahtaa: »Monet heinäsylykset ja monet vesisangot olen kantanut Vihurin eteen. Mutta nyt taitaa tulla ero!» Tavaroita kannetaan vankkureille. Mökin väestä ei kelpaa työhön kukaan, sillä lapset seisoskelevat sivummalla ihmetellen kaikkea ja Vilho asettuu istumaan portaille pidellen ainaista toveriaan kirvestä jalkainsa välissä. Mutta tytöt virkistyvät puuhasta ja alkavat keräillä esiliinojensa taskuihin käpyjä leikkilampaiksi. Ne ovat heidän aavistamattaan vähäisiä muistoja Hankaan kauniin rannan köyhästä mökistä. Ja parven vanhin, Aarne-poika, jonka housut pysyvät ylhäällä yhdestä olkapään yli kulkevasta pakettinarusta tehdyssä viilekkeessä, kiertelee jo hevosen ympärillä ja yrittää kiivetä mieliselleen paikalle vaunuihin. Viimein ovat vähäiset tavarat vankkureilla, ja nyt voidaankin jo lähteä. Puuhistaan hiestynyt Tahka ottaa takkinsa veräjän pylvään päästä, vetää sen ylleen ja sanoo: »Noh, Vilho! Istuhan sinä tuohon etupenkille, niin ajellaan yhdessä. Lapset saavat olla takana.» Vilho pistää kirveen vyönsä alle ja tulee vaunujen luokse: »Sinä yksin istut edessä ja ajat. Minä olen takana ja komennan. Ja lapset saavat tulla vankkureilla taikka kävellä kupeella.» Tähkästä ei tunnu hauskalta asettua etupenkille, kun takana istuu hullu mies kirves kädessään. Mutta hän ei näytä pelkoaan, saa viimein Vilhonkin kiipeämään paikoilleen, ja niin on surullinen kulkue valmis lähtemään. Vihuri vetää vaunuja lihakset kireällä ja karva kiiltävän kauniina, ja niin päästään veräjän ohi rinteeseen, kun Vilho äkkiä tarttuu takaa Tahkan ranteeseen ja sanoo: »Ptruu! Älähän aja!» »Mitä nyt?» Tahka pysäyttää hevosen. Vilho katselee mökkiä surullisena — hyvin surullisena — ja sanoo hiljaa, melkein ääni värähdellen: »Eiköhän olisi parhainta pistää tuleen? — Tuo mökki...» Hän räpyttelee kosteita silmiään, katsoo Tahkaan ja hymyilee vaisusti. Mutta Tahka ei ole ymmärtävinään: »Älä hyvä mies! Kun saat ensin komean talon tuonne kylään, niin sittenhän voit pitää tätä mökkiä kesähuvilana — aivan kuin kaupungin herrat. Onhan tämä hyvällä paikalla...» »Nii-in», myöntää Vilho hitaasti, ja hänen silmissään näkyy pieni ilon kipinä. Ja sitten lähtee Vihuri jälleen. Työmiehet tien varrella katselevat ihmetellen kulkuetta, mutta kun ymmärtävät siinä jotakin vakavaa, kumartuvat jälleen työhönsä ja antavat heidän mennä. Niin pääsee saattue sille uudelle ja leveälle autotielle, joka on aukaistu hovista mäelle saakka. Vihuri puhaltuu raviin, niin että vankkurit jäävät pakostakin jälkeen. Hovin portin kohdalla hevonen yrittää kääntyä pihaan, mutta Tahka pitää sen tiellä ja ajaa ohi. Vilho virkahtaa jotakin, että hovin herra olisi pitänyt ottaa kyytiin, mutta Tahka lohduttelee sanomalla, että tullaan uudestaan hakemaan herraa. Sitten taempi hevonen pysähtyy portilla ottamaan mukaan Liisan ja hovin nuoren pojan, joka tahtoo päästä mukaan ajelulle. Syrjäsilmällä Tahka katsoo taakseen ja huomaa miehen istuvan allapäin ja tuijottavan kirveeseensä. Kun Tahkalla ei ole mitään halua saada siitä takaraivoonsa, hoputtaa hän hevosta ja samalla yrittää jutella Vilholle mukavia saadakseen tämän ajatukset pois kirveestä. Viimein Vilhokin alkaa jutella, ja niin he rupeavat yhdessä katselemaan tiepuolesta sopivaa paikkaa Vilhon uudelle hoville. Vasemmalla, puolivälissä Taustan kylään, onkin korkea mäki ja sen rinteellä hyvää koivumetsää. Siinähän olisi sopiva paikka — tuohon voisi rakentaa suuren kiviportin ja siitä leveän ajotien koivikon halki kartanolle. Tuonne aurinkoiselle puolelle voisi hyvin rakentaa ryytimaan ja kasvattaa siellä viini- ja karviaismarjapensaita aivan kuin Taustassakin... »Nii-in!» myöntää Vilho jo hymyillen. Matka jatkuu, ja heidän takanaan ajavilla vankkureilla istuu nyyttien ja kumolleen asetettujen pyttyjen päällä joukko lapsia, ja vain heidän takkuiset päänsä näkyvät muun kaman yläpuolelta. He vaikenevat visusti, sillä he tuntevat hetken juhlallisuuden, vaikkakaan eivät sen seurauksia. Hovin Tauno yrittää puhella Vilhon Aarnelle, mutta jonkinlaisessa ylemmyydentunnossaan tämä ei vastaa, sillä hehän tässä muutossa ovat nyt pääasia. Aarne istuukin ylempänä ajajan vierellä ja katselee sieltä maantiellä olevia lehmänkasoja ja kaukana edellä ajavien vaunujen nostattamaa pölypilveä. Mutta hovin poikaa alkaa suututtaa toisen ylpeys, ja sen vuoksi hänkin tietää mainita tämän veroisen uutisen: »Mekin muutamme pian!» Nyt Vilhon poika kääntyy ja pyyhkäisee nenän hihaansa. »Niin muutetaan», toistaa hovin Tauno. »Äiti sanoo, että me myymme hovin heti ensimmäiselle ostajalle ja muutamme kaupunkiin.» Ja sitten Tauno alkaa elävästi ja värikkäästi kuvailla kaupunkia, jossa hän on käynyt kaksi kertaa elämässään... Tuuli painaa ajoneuvojen nostattaman pölypilven koivikkoon, tiellä seisoo lehmäkarja ja tuijottaa heihin silmät kosteina ja ilmeettöminä, ja kun vankkurit tulevat niiden kohdalle, siirtyvät ne laiskasti sivuun pyörän sipaistessa takamuksia, nostavat häntäänsä ja ojan takana haukkaavat taas ruohoa. Vilhon eukko nousee kävelemään päällyshame nostettuna edestä vyötärölle ja huivi niskaan valahtaneena. Kädessään hänellä on hovin rouvan antama nyytti, jossa on ensimmäiseen hätään ruokatavaraa ja vaatteita lapsille. Takaa Hankaalta päin kuuluu ankara jyräys ja paksu savupilvi näkyy nousevan metsän yläpuolelle. Mutta kun he ajavat vielä jonkin matkaa, häipyy kosken ääni ja sekoittuu vankkurien kolinaan. * * * * * INSINÖÖRI VESALA ei yleensä tunne minkäänlaista pieteettiä. Jo samaan aikaan, kun rakennusmestari Tahka on jutellut suunsa kuivaksi Vilholle ja helpotuksesta huokaisten näkee Taustan kylän ensimmäiset katot, Vesala puolestaan tutkii linjaa joen rannalla metsässä, katselee paaluriviä pitkin ja noitaisee: »Mikä saakurin laitos tuolla edessä on? Minä en näe mitään!» »No kyllähän insinööri tietää Turusen mökin. Sehän siellä seisoo», selittää lipevä Leminen ja yrittää myöskin kurkistella Vesalan olkapään ylitse. »No etten tietäisi! Jo kaksi kuukautta on pitänyt varoa tuota mökkiä kuin silmäteräänsä. — Turunenhan läksi jo puoli tuntia sitten! Mitä varten torppa on siinä yhä?» Leminen naurahtaa: »Tarkoittaako insinööri, jotta...?» »Tarkoittaa. Juuri sitä! Viisi miestä liikkeelle heti! Ja pitäkää huoli, että minulla on iltaan mennessä avarampi näköala. — Muuten voi Vilho tulla vielä takaisin...» »Kyllä herr... Ei kun tuota — insinööri...» Leminen häkeltyy ja häviää. Ja häviääkin nopeasti, sillä Vesalalla on omat omituisuutensa ja äkkipikainen luonne. Täällä tietää jokainen — ja rohkeimmat myös joskus sillä kiusoittelevat Vesalaa että jos joku tomppeli puhuttelee häntä vain pelkäksi Vesalaksi tähän tapaan: »Kuulkaas, Vesala, mitäs minä nyt teen?» niin tuo puhuttelija arvioidaan sellaisten kohtalaisten tomppelien ryhmään, joilla ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa kuin jumalaton tyhmyys. — Jos häntä ymmärretään puhutella reilusti vain insinööriksi, niin silloin on kaikki hyvin ja paikoillaan. Mutta auta armias, jos joku innostuu luikertelunaan suosioon kysymällä, että »onko _herra_ insinöörillä antaa työtä», niin se onneton todistaa olevansa viimeisen luokan moukka ja saa hävitä työmaalta suorinta tietä! Mutta Vesala on viisas mies ja tietää senkin, että sellainen vanha juonten keksijä kuin Leminen uskaltaa ilveillä hänen kanssaan. Niinpä hän seisoo tyytyväisenä ja katselee, kuinka viisi miestä touhuaa Vilhon mökin kimpussa. Kaksi on saunan luona ja kolme on kiivennyt pirtin harjalle. Joku vääntää rautakangella irti harjalautaa, päreet lentelevät, ja kolmas seisoo leka koholla, heilauttaa sitä ensin kuin vauhtia ottaen ja lyö sitten savupiippuun, niin että pöly tuprahtaa ja tiilenkappaleet mätkähtelevät maahan. Mutta työ ei olekaan niin nopeata kuin luulisi ja Vilhon torppa on loppujen lopuksi ollut vahvoista aineksista. Kestää kotvan, ennenkuin he rautalapioilla saavat päreet katosta, pääsevät purkamaan kattotuoleja ja viimein ylimpiä hirsikerroksia. Saman työn joutuvat tekemään toiset kaksi saunan luona, ja heidän kiusanaan on vielä se, että jokaisen lujan lyönnin jälkeen kaikkialla sinkoilee noki ja täyttää suun ja silmät. Samaan aikaan sattuu omaksi vahingokseen ilmestymään pari muuta miestä pihaan, ja siinä he kädet taskuissa seisten katselevat toisten puuhia ja yrittävät virnailla joukkoon. Mutta silloin huomaa Vesala heidät ja huutaa mäeltä paljon puhuvan: »Häh?» Miehet ottavat maasta työkalunsa, mutta eivät ehdi vielä lähteä, kun Vesala huutaa jo uudestaan: »Jos teillä ei riitä aikaa parempaan, niin kantakaa tuo hyyskä koskeen!» He hiukan empivät, mutta menevät sitten päättäväisinä kapean ja korkean kojun luokse, joka seisoo törmän laella. Toinen työntää rautakangen sen seinän ja nurkkakiven väliin. Toinen taas asettaa pölkynpätkän rakoon, ja niin jää rakennus jo kallelleen. Jälleen uusi kohotus ja tuki alle. Nyt se on jo niin kallellaan, että he tarttuvat alapäästä kiinni, hoijaavat yhteisen ponnistuksen, ja niin kaatuu reikäpenkkeinen koppi ja vierähtää jyrkännettä alas. Nyt ovat miehet sen kimpussa kuin pahanilkiset pojat, pyörittävät sitä rinnettä pitkin, hoijaavat välillä ja saavat sen viimein liukkaalle rantakalliolle. Nyt ei tarvitse enää kuin työntää lujasti, niin koppi luisuu itsestään kalliolta koskeen. Miehet hurraavat, vesi nielaisee hökkelin mukaansa, pyöräyttää sitä muutaman kerran kevyesti ja paiskaa viimein kallionkielekettä vasten, niin että räsähtää. Katto irtautuu ja laudankappaleet hajoavat vaahtoon. Sitten sitä ei näy enää ollenkaan. »Sinne meni!» huokaa toinen tyytyväisenä. »Jaa, jaa, miehet!» sanoo insinööri Vesala. »Tämä kaikki on sitä siunattua kehitystä! Täällä tehdään nyt puhdasta jälkeä ja suoria viivoja. Mutta menkääs hakemaan tänne paukkumies, niin ammutaan pirtin uuni ilmaan. Sen purkaminen kestää ikuisesti.» »Kyllä, herra...!» yrittää sanoa toinen miekkonen, joka vasta kuukausi sitten on vapautunut sotaväestä. Mutta samassa Vesala pyörähtää ympäri: »Kukaperh...!» Miehet menevät auttamaan toisia mökin hajoittamisessa. Seinät mataloituvat ja irtonaisten hirsien kasa rinteellä kasvaa. Vesala seisoo hetkisen yksin ja miettii. Ehkäpä hänenkin ajatustensa lomitse pujahtaa pienoinen miete kaiken katoavaisuudesta — ainakin omalla tavallaan. Kun hän hetkistä myöhemmin nousee rinnettä ohi Turusen pihan, kuulee hän pensaikosta haikeata naukumista. Vesala seisahtuu ja vetää oksia sivuun, ja lehtien välistä katsoo häneen luottavaisena ja apua anovana kissanpoikanen, silmät kirkkaina. Vesala ottaa pikku kissin syliinsä ja astuu pihaan silitellen sitä: »Tohkerot! Jättävät tuolla tavalla luontokappaleen! Nyt tämä onkin minun...» Hän istuutuu kannon päähän, silittelee suostuttelevasti elukan pentua ja koettaa keksiä sille nimeä. Mutta kun sopivaa ei löydy, jättää hän kastamisen siksi, kun Orasto ja Aisakin tulevat illalla kotiin. Sitten hän nousee, aikoo lähettää jonkun miehen viemään kissaa, hoviin, mutta muuttaakin mieltään ja lähtee itse astelemaan rinnettä ylös tielle päin. Mäen päälle päästyään hän vielä kuulee, miten saunahirret vongahtavat omituisesti, kun miehet pudottavat niitä ylhäältä kivikkoon. Joku purkajista aikoo lähteä hakemaan rinteeltä rautakankea. Mutta häntä ärsyttää kiertää veräjän kautta ja tehdä suuri mutka. Sen vuoksi hän painaa jalkansa aidaspuulle ja potkaisee. Kolme seiväsväliä aitaa kaatuu maahan, ja näköala on nyt selvä siltäkin kohdalta. Samassa alkaa ensimmäinen pora jo surista aivan mäen alla mökin kohdalla. * * * * * ASIOITSIJA F.A. HITUKKA edustaa kehitystä omalla tavallaan, eikä niin ollen näytä laisinkaan kummalta se, että hän muutamana iltapäivänä ajaa polkupyörällä hovin pihaan ja katselee ympärilleen kuin arvioiden. Hänellä on yllään musta puku, housunlahkeiden nipistimet hän pistää taskuunsa ja pyyhkii nenäliinallaan otsaansa ja knallinsa hikinauhaa. Hänen mukanaan on myöskin toinen mies, hiukan lihavampi kuin Hitukka itse, riippuviikset ylähuulessa ja sivuille vilkuileva katse. Niin he asettelevat pyöränsä hovin seinää vasten ja Hitukka huomaa portailla saapasjalkaisen jätkämiehen, joka opettaa kissan pentua syömään kupista. »Oletteko talon renki vai...?» »Mitä sitten?» kysyy, insinööri Vesala päätään kääntämättä. »Sitä vain, että tiet ovat huonossa kunnossa. Pyörä tulee sen siivoiseksi matkalla. Minä maksan kyllä, jos puhdistatte sen.» Vasta nyt kohottaa Vesala päätään ja aikoo avata sanavarastonsa parhaan tapin, mutta hänen ajatuksensa kai ovat keskittyneet kipinöivään katseeseen, sillä jo siitäkin tajuaa Hitukka jotakin ja alkaa rykiä neuvottomana: »Jahah, jassoo, niin... No ei sitten...!» Ja sitten hän ehättää kysäisemään, onko rouva Raitanen kenties kotona. Vesala ei vaivaudu vieläkään liikoja selittämään, vaan nyhjäyttää päätään oveen päin siirtymättä kuitenkaan portailla sivuun. Hitukka tovereineen harppii kapeana kissan kupin ohi eteiseen, tavoittaa siellä rouva Raitasen, tervehtii sydämellisen imelästi ja kertoilee heidän molempien lähteneen aivan asian alkaen katsomaan kuuluisaa Taustaa. Kun rouva Raitanen on nähnyt Hitukan ennenkin toinen taitaa olla se kiinteistönvälittäjä — niin hän pyytää herroja astumaan kamariin ja itse pujahtaa keittiöön komentamaan kahvipannua tulelle. »On niin herttainen ilta, ja kun sattui olemaan sopivaa aikaakin, päätimme lähteä hoitamaan terveyttämme», selittelee Hitukka rouvalle yrittäen näyttää reippaalta. »Ja täällähän on niin sanomattoman kaunistakin.» Mutta ennenkuin rouva ehtii sanoa sitä tai tätä, alkaa Hitukka tuoda julki syvää paheksumistaan siitä, että voimalaitoksen rakentajat ovat turmelleet Luostanjoen rannat niin rumiksi: »Ajatelkaas, mikä vahinko! Metsää on kaadettu, maita kaiveltu ja tehty vaikka minkälaisia käytäviä ja kanavia ja kosken niskaan on kuulemma rakennettu patoa veden tukkimiseksi. Aivan kuin se olisi tehnyt mitään pahaa ihmiselle...» Silloin alkaa toinen mies selitellä, ettei kaikki ole hyvä sillä, vaan jätkät ovat kuulemma levittäytyneet asumaan tänne pitkin kylää, isännöivät joka paikassa kuin kotonaan ja tuovat mukanaan huonon moraalin, niin että yksi ja toinen valittaa... Noh, olkoon, mitäpä sellaisista puhumaankaan! Mutta rouva Raitanen hymyilee: »En minä voi valittaa mitään. Päinvastoin meillä ovat kaikki niin kilttejä ja ystävällisiä ja minä olisin niin yksin ilman heitä.» Niin he jatkavat keskusteluaan, joka vieraiden puolelta on enimmäkseen vain tulokkaiden moitiskelua ja rouvan puolelta taas hiljaista puolustelua, kunnes Hitukka ensimmäistä kahvikupillista juodessa tekee kokeensa: »Niinhän te sanotte nyt, rouva Raitanen! Mutta odottakaahan, kun ne alkavat pirstoa teidän peltojanne ja pakkolunastavat hovin parhaat palstat aivan nurkan vierestä.» »Kuinka niin? Ei suinkaan...?» »Kyllä! Kyllä se valitettavasti on niin.» Asioitsija Hitukka asettaa kuppinsa teevadille, pitää pienen tauon ja sen aikana vilkaisee kysyvästi toveriinsa, raaputtaa sitten pikkusormellaan partansa juurta ja hymyilee: »Rouva Raitanen ei taida tietääkään, että näille Taustankin maille on jo luettu totinen tuomio...» »Mikä tuomio?» »No nehän uhkaavat silpoa niin pahasti...» »Silpoa? Millä tavalla?» Nyt innostuu toinen mies puhumaan. »Kaupungissa kertoivat, että nyt ruvetaan rakentamaan rataa edelleen ja se kulkee tästä aivan ohi.» »No mutta sehän on vain eduksi», ehtii emäntä väliin. »Jaa jaa, mutta kun asema tulee aivan tähän kartanon paikalle! Tarvitsevat kuulemma teidän parhaan maanne tästä ympäriltä, kun tulee jokin rautatien verstas tai sellainen tähän asemapihan yhteyteen.» Ja Hitukka jatkaa: »Älkää nyt sentään pelästykö, kiltti rouva! Eihän nyt kannata huolestua, vaikka ikävää onkin. Kyllähän valtio tietysti maksaa pienen korvauksen — tosin ihan vähän — mutta riittäähän korvaus sentään likimain siihen, että saa rakennuksen nostetuksi pystyyn toisessa paikassa.» Rouva Raitasta uhkaa siis uusi huoli entisten lisäksi. Hän on kuvitellut joten kuten selviävänsä vanhoista veloista, varsinkin jos saisi tilan myydyksi, mutta nyt niiden miettimisten lisäksi on tulossa uutta. Ja Hitukka on laskenut rouvan ajatukset oikein virkahtaessaan noin niinkuin viran puolesta: »Se laina, jonka minun asioimistoni aikoinaan järjesti teidän miesvainajallenne, ei ole suuren suuri, ja ainahan tällainen tila pystyy sen vastaamaan. Mutta heti, kun tieto pakkolunastuksista ja silpomisista tulee takaajien korviin, alentaa se kaikki tietysti tilan arvoa. Ja minä luulen, ettei toimistoni voi enää taivuttaa heitä millään jatkamaan takuusopimuksiaan.» Seuraa vilkas neuvottelu, jonka aikana rouva Raitaselta karkaa muutama huokaus, että »kunpa Jaakko vielä eläisi». Se antaa Hitukalle uutta rohkeutta, ja seuraavan neljännestunnin kuluttua hän on keksivinään oivallisen keinon ja lyö ihastuksissaan kämmenellään polveensa: »Mutta minäpä tiedän! Myykää tila nyt heti!» Rouva Raitanen myöntää ajatelleensa sitä jo hiukan, mutta kun miehen kuolemasta on kulunut vasta muutamia kuukausia ja kun on ollut kaikenlaista kiirettä, niin hän ei ole ehtinyt vielä tiedustella ostajia. »Niin, ostajia on vaikea saada näin suurelle tilalle. Ja kun tieto arvon alentumisesta leviää ihmisten korviin, on sitä vieläkin vaikeampi myydä.» Mutta kuinka ollakaan, jo seuraavan neljännestunnin kuluttua Hitukka on muistavinaan jonkun henkilön, joka joskus kauan sitten on tiedustellut juuri tällaista tilaa ostaakseen. Niin että jos se mies — kuka kumma se nyt mahtoi ollakaan, kun en muista — yhä vielä olisi halukas kauppoihin, niin parasta olisi myydä koko hovi heti ja ottaa rahat pois ajoissa. Ja vieraat innostuvat huolehtimaan rouva Raitasen puolesta niin, että lupaavat etsiä ostajan keinolla millä tahansa. Tällä tavoin, vaikka saakin ensin kuulla pelkkiä huonoja uutisia, saa rouva Raitanen myöskin lievittävää lääkettä ja lupaa tulla seuraavalla viikolla kaupunkiin kuulemaan Hitukalta, minkä vastauksen ostaja antaisi ja mitä hän mahdollisesti tarjoaisi. Nyt siis, kun Taustan hovin ja Hitukan asioimisten väliset entiset liikesuhteet jatkuvat edelleen hyvinä ja luottamuksellisina, on rouva Raitasella mielestään velvollisuus pyytää herroja jäämään taloon päivälliselle. Tämän kuultuaan asioitsija Hitukka kiittää tietysti ystävällisyydestä, mutta rypistää kulmiaan, katsoo kelloaan ja mutisee jotakin kiireestä. Mutta tarjous on niin houkutteleva, että hän antaa palttua pienille lupauksille ja suostuu niin ollen jäämään. Ja samaan aikaan, kun Hitukka, ensimmäinen Hankaalle pyrkivä suuri loinen, tovereineen nauttii hovin vieraanvaraisuutta ja samalla aivan ilmaiseksi tyhjentää kaikki neuvonsa rouva Raitasen käytettäväksi, samaan aikaan touhuaa naapuritalon pihassa vanha Manne molempien pojanpoikiensa kanssa, tonkii navetan kupeella vanhaa lastukasaa ja huudahtelee kyykkysillään olevalle pojalle: »Tuossa on taas! Ota kiinni!» Ja poika kumartuu, sieppaa onkimatoa hännästä ja nostaa sen peltipurkkiin: »Kaksikymmentäviisi.»... Ukki kiertää lastukkoa, kaivaa ja kääntelee, ja molemmat pojat kulkevat valppaina mukana laskien jokaisen madon. Jos kaarnanpalan alla sattuu olemaan useampi mato, yrittää ukki auttaa, mutta kun on huononäköinen, ei hän ehdi ajoissa, vaan tavoittaakin lieron hännän kohdalta tyhjää, huokaa silloin pettyneenä ja pyyhkäisee multaisia sormiaan saappaanvarteen. »Taas se karkasi!» »Ukki, sinä karkuutit jo kahdeksannen lieron!» Mannea hiukan harmittaa poikien hyvä laskutaito, ja sen vuoksi hän tyytyykin nyt vain kääntämään maata. Ja vanhempi poika ei malta olla moittimatta: »Jos minä karkuuttaisin kahdeksan matoa, niin isä sanoisi minua mämmikouraksi.» »Sinun isäsi...? No mikäs se itse sitten on?» kysyy ukki ja tuhauttaa nenäänsä. »No eikös se ole sinun poikasi?» arvailee poika. »Kyllähän minä sen tiedän», naurahtaa ukki. »Mutta pystyykö se yhtään paremmin...?» Molemmat pojat kohottautuvat seisoalleen ukkiin katsoen ja vanhempi on valmis väittelemään: »Kyllä se vain pystyy!» Se tulee varmana kuin haaste, ja poikien seisoessa ja odotellessa uusia vastaväitteitä saa ukki kiinni kaksi matoa ja karkuuttaa kolme. »Kaksikymmentäseitsemän... Kuulitko, ukki?» »Että mitä?» »Että kyllä se vain pystyy! Kerää vaikka sata lieroa ja piirtää voimalaitoksen kuvan ja rakentaa niin suuren talon, että...» »Eihän tuo ole vielä mitään rakentanut. Kaatanut metsää vain», uskaltaa vanhus kiusata poikaa. »Tuossa on taas mato!» »Kaksikymmentäkahdeksan. — Ja isä sanoo, jotta kaikki teollistuu nykyään. Uskotko sinä sen?» »En vielä. Tuossa on vielä pari. Nyt ne riittävätkin.» »Kolmekymmentä», virkahtaa poika ja panee purkin kannen kiinni. Isoisä vie kuokan liiteriin, ja sitten he istuvat kolmisin rinnakkain aitan portailla. »Saisit pestä kätesi, ennenkuin äitisi näkee. Muuten saamme kyytiä molemmat.» Mutta poika ei ole kuulevinaan. Erästä hänen suurta esikuvaansa on epäilty, ja se askarruttaa hänen mieltään yhä: »Ja jos isä sanoo jotakin, niin hän tekee sen. Kerran hän lupasi lyödä minua sormille, jos kosken hänen piirustuksiinsa. Kun minä sitten piirsin talon kuvan siihen paperin kulmaan, niin sain viivoittimella kynsilleni.» Isoisä ei voi olla hymyilemättä pojan pikkuvanhoille jutuille. Hän on joskus lukenut kirjoituksen vanhasta ja uudesta polvesta. Nyt hän siis, itse vanha ja natiseva ukko, yrittää horjuttaa tuon lapsen lujaa uskoa ja luottamusta. Se on oikeastaan väärin, sillä eikö ole parempi, että poika uskoo isänsä saavan ihmeitä aikaan ja samalla itsekin kasvaa ihmeitä taltuttavassa hengessä. Silloinhan hänestä voi odottaa jotakin. Mutta eipä silti, jo pojan sanoista ja varmasta ilmeestä voi päätellä, ettei hän tulevaisuudessa tunne esteitä — tuskinpa edes tarpeeksikaan. Ja mielessään ukki myöntää pojan olevan oikeassa, ja tunteepa ylpeyttäkin siitä, että tuo tenava on vasta hänen pojanpoikansa eikä sen kaukaisempi, samasta juurakosta nouseva uusi vesa, joka alusta lähtien nostaa latvaansa sitkeästi yhteistä taivasta kohti. Isoisä unohtuu ajattelemaan, mutta havahtuu sitten, nousee ja virkahtaa arkipäiväisesti: »Mennään kaikki kolme rantaan kädenpesulle.» Vasta nyt hän huomaa, että kaksi vierasta miestä on pysähtynyt nojailemaan porttiin ja katselemaan pihaan. He nostavat hattuaan, alkavat puhua poudista, pyyhkivät otsaansa ja pyörittävät nenäliinojaan knallin kuvun sisällä kuin tuopinpesijät. Ukko vastailee harvakseen parilla tavulla ja pojat sillä aikaa ottavat matopurkin, hakevat ongenvavat ja menevät rantaan. »Tule jo, ukki!» huutavat he sieltä yhteen ääneen. Manne aikoo kääntyä, mutta silloin tulee vieraille kiire kuvailla, miten he ovat tulleet tänne hiukan kuin pyhiinvaellukselle, katselemaan koskea vielä viimeisen kerran ennen sen kytkemistä. Sitten he alkavat kilvan ihastella Mannen taloa, rantaa ja pientä puutarhaa ja saavat ukon vastailemaan jo auliimmin kaikkiin uteluihinsa ja siten pääsevät puheen lomassa pujahtamaan portin sisäpuolelle. Hienovaraisesti siirrytään jälleen puhumaan rakennustöistä ja valitellaan kovasti, miten uusi uoma tulee aivan liian lähelle Mannen taloa ja rikkoo sen rauhan. Silloin muistaa vieraista toinen — ihan sattumalta — että lahden pohjukkaan hovin rantaosuudelle pitäisi kuulemma tulla jonkinlaisia vakinaisia lauttaushommia ja jonkinmoinen saha... Ja tuohon aivan lähelle rinteelle pitäisi tuleman tukkilaisten suuri parakki, niin että rumaksi tämä kaikki kyllä menee silloin. »Eipä taida tulla», arvelee Manne hitaasti. Kyllä varmasti, alkavat molemmat selitellä. Puhutaan sellaista, että joku on ostanut Vanakorvesta paljon puuta ja kaikki se puu ajetaan ensi talvena tähän: »Ja tiedättehän te kokemuksestakin, miten ovelasti ne osaavat pakkolunastaa maat ja selitellä hankkeita valtion hommiksi. Eivätkä kuitenkaan maksa kuin mitättömän polkuhinnan. Eräs tirehtööri kaupungissa näytti minulle eilen oikein selvät kartatkin...» »Niin että kyllä te, vanha mies, joudutte tässä nyt pyörien alle», vakuuttaa se paksumpi. »Sepähän nähdään», urahtaa väliin Manne. »Jos minä olisin teidän sijassanne, myisin tilan hyvän sään aikana», neuvoo laihempi. »Eikä myydä!» sanoo Manne lujemmin. »Sitä te kyllä puolen vuoden kuluttua kadutte! Minä ymmärrän, miten vaikea on lähteä vanhasta kotitalosta. Mutta tällaisia tapauksia on viime aikoina ollut paljon, ja minä olen joutunut välittämään monia kauppoja. Niin että ajatelkaahan...» Eteisen ovi kolahtaa ja katkaisee Hitukan aattelun. Kun Manne kääntyy katsomaan, näkee hän Laurin menevän hyväntuulisesti vihellellen tikapuiden luokse valitsemaan itselleen sopivaa vapaa. »Jahah, sinulla onkin vieraita... Joko pojat menivät rantaan?» virkahtaa hän isälleen. »Siellä ne ovat jo. — Kuulehan, kun nämä herrat ovat tulleet uskottelemaan, jotta minun taloni joutuu uusien tulijain tielle ja minä itse pyöräin alle. Käskevät myydä koko talon... Mitäs siihen sanot sinä, joka niitä pyöriä asettelet?» Lauri Sorvanen katsahtaa molempia herroja silmiin, mutta ei vastaa heidän kumarrukseensa eikä imelään hymyynsä. Hän näkyy löytävän mieleisensä vavan ja lähtee astumaan rantaan, mutta kääntyykin pirtin nurkalla nopeasti ja sanoo tahallisen kovasti, jotta vieraatkin sen kuulisivat: »Sano niille, jotta tätä taloa ei myydä huijareille!» Hän lähtee rantaan ja Manne puolestaan ryhdistäytyy ja virkkaa vieraille: »Poikani on sitä mieltä, jotta haistakaa nyt itse!» Hän kiepahtaa ympäri ja lähtee toisten jälkeen, mutta huomaa herrojen yhä seisoskelevan portilla ja virkahtaa kuin keskustelun lopettajaisiksi: »Niin että kiitosta vain neuvosta ja hyvästi!» Hitukka on tosiaan tehnyt turhan matkan ja lähtee tovereineen, yrittää avata portinkin mahdollisimman varovasti eikä katso taakseen ennen kuin mäen päällä. Mannen mieltä kutittaa mukavasti, hän hymyilee itsekseen ja oikein istahtaa ajattelemaan. Hän katselee koivua ja pohtii, muuttuu totiseksi ja viimein pyyhkäisee kosteuden silmistään. »Minä olen niinkuin tuo puu. Ja Lauri on niinkuin tuo varjo. Puu ja varjo ovat yhtä... Ja katsos tuhannen peijakasta, kun tuosta nousee sitkeä juurivesa ja puskee lehtiä kuin parempikin...! Yhtä ja samaa ollaan kaikki!» Ja nyt kulkee Mannen aivojen lävitse sellainen ajatus, että hänellä on sellainen poika, joka tietää, mitä tahtoo. Ja tekee, mitä tietää. Ja hän itse on sittenkin tainnut tehdä väärin, kun on murissut aiheesta mukamas... Turhaahan on ruveta enää isoa miestä kasvattamaan... Niin että parasta olisi... Mutta hänen mietteensä katkaisee rannasta kuuluva pojanpojan huuto: »Hei, ukki, alapas joutua! Meillä on jo kiire!» »Hukkaan tämä puhde tällä tavalla kuluu», ajattelee Manne ja hymähtelee jälleen itsekseen. »Mutta peijakas sentään, millaisia miehiä tästä talosta nousee...!» Kun hän lähtee hipsimään rantaa kohti, ilmestyy Kaisa ovelle: »No nytkö sinä menet etkä ehdi juoda...» »Aina sinä kahviasi tunaat. Ei meillä ole nyt aikaa. Sorvasen miehet lähtevät kalaan...!» MANNEKIN KATSELEE MAAILMAA »Jaa, sinähän se tiemmä oot nuorempi Sorvanen, kun sullon muuton isäs muoto, mutta äites silimät», sanoo maanviljelijä Ahola ja tarjoaa kättä Sorvaselle. »Niin olen. Eikös isäntä enää tunne minua?» »No eihän sitä aina niin varmaan tierä, kun teittiä on täällä niin paljo ja kun sinoot ollu niin kauan kottoos pois. — Mikäs talo tää muuton oikeen on?» He seisovat Sorvasen uuden rakennuksen pihassa, ja nyt hän joutuu Aholalle näyttämään asuntonsa niin ulkoa kuin sisältäkin, vieras ihmettelee rehevästi, miten »kommeethan sullon asuinpaikat», mutta huokailee väliin raskaasti, niin että hänen voi päätellä tulleen jossakin muussakin asiassa. Kun he aikansa katselevat sisällä ja siirtyvät ulos istahtaen kivelle, katsoo Ahola hetken otolliseksi puhua varsinaista asiaansakin: »Saattaa sitä teitistä olla hyötyäkin — mistäs sen tiätää. Mutta kyllä se vaan pittää sannoo, että on teitistä paljo pahaaki.» Sorvasen kysyvään katseeseen alkaa Ahola selittää, ettei hän ole oikeastaan lähtenyt puhumaan omasta, vaan kyläläisten puolesta — vaikka eipä silti, onhan hänellä hiukan omaakin asiaa. Ihmisten kuulemma pistää kovasti vihaksi. On sattunut niin ikävästi, että voimalaitoksen rakennusmiehet ovat ruvenneet tekemään kylällä niin paljon pahaa, että sen pitäisi loppua — tai muuten...! »Mitä muuten?» kysyy Sorvanen. Silloin Ahola innostuu kertoilemaan, miten voimalaitoksen miehet ovat sunnuntai-iltaisin tansseista palatessa ruvenneet tappelemaan kylän poikain kanssa ja ennen niin rauhallinen seutu on nyt tullut kuin pannahisten temmellyskentäksi. Ja tässä muutamana iltana — se taisi olla viime pyhäehtoona — tuli taas luja tappelu tyttöjen takia ja yhtiön miehet repivät Tuuhkan portista säleitä aseikseen ja katkoivat ne sitten Taustan nuorten miesten takamuksiin. »Minusta siinä ei ole mitään valittamisen syytä», huomauttaa Sorvanen. »Paljon hullummin olisi, jos...» Mutta Ahola keskeyttää hänet ja kertoo, että ukko Tuuhka aikoo nostaa siitä jutun, jos asia ei selvene muuten. »No hyvä on», sanoo toimitusjohtaja rauhallisesti. »Jos Tuuhka pystyy näyttämään toteen, että yhtiön miehet ovat särkeneet portin, niin minä hoidan, että se portti on vielä tänä iltana uudestaan paikoillaan ja valmiiksi maalattuna. — Mutta jos Tuuhka nostaa jutun eikä pystykään olemaan sanainsa takana, niin silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani. Sanokaa Tuuhkalle nämä terveiset.» Ahola naurahtaa ja kertoo edelleen Salotorpan Mikon valittaneen taas poikansa puolesta. Poika on yhtiön työmaalla hevosmiehenä ja on oppinut huonoja tapoja, on ruvennut juomaan ja tappelemaan — vaikka onkin näihin asti Mikon vakuuttelujen mukaan ollut niin kunnollinen miehen alku... Ja varmuuden vuoksi Ahola lisää loppuun pienen varauksen: »Vaikk'ei niistä aina tierä sen Mikonkaan jutuista. Se kun ei ole aivan enkeli ittekään...» Nyt Sorvanen jo kuumenee ja antaa heti ottaa konttorin papereista selvän, milloin poika on tullut työhön. Kun vastaus saapuu, sanoo hän Aholalle: »Kuulkaahan nyt, isäntä! Salotorpan poika on tullut meille työhön vasta viikko sitten. Siinä ajassa ei kukaan opi pahuuksia saatikka sitten hyvyyksiä. Muuten mitä Hankaan ja Taustan juoppoihin tulee, niin heidät kyllä tiedetään. Jos minun miehiäni syytetään siitä, että he opettavat kyläläisiä juomaan, niin minä näytän teille vaikka heti kartalta, missä paikassa metsissä savuavat Taustan suurimmat viinapannut. Ja sanon senkin, keiden talollisten viljoja missä keitetään. Ellette usko sanojani, niin puolen tunnin kuluttua ovat yhtiön poliisit liikkeellä — ja ne eivät tunnekaan leikkiä.» Ahola joutuu hämilleen ja alkaa perua sanojaan puhuen sitten muista asioista. Mutta Sorvanen muistaa jotakin: »Teillähän oli jotakin omaakin asiaa?» »No eihän se mitään niin alvaria ollut. Enkä minä siitä ketään syytä. Tekivätten vain semmosen koiruuren, että heittivät kuolleen kissan minun kaivooni ja pilasivat hyvän veren. Huomattiin sitten vasta, kun se rupes haiseen...» »Siis te ette väitä, että heittäjä oli yhtiön mies?» »Eijei! Enhän toki!» vakuuttaa Ahola. Mutta Sorvasesta tuntuu, että jos Ahola olisi keskustelun alkupuolella päässyt voiton makuun, niin hän olisi väittänyt juuri sitä. Mutta nyt Ahola unohtaa asian hyvin pian ja ehdottaa: »Jaa jaa! Ainahan sitä puhutaan rumia. Ja mikäs niistä selvän ottaa. Oikeestans mulla oli semmosta asiaa, että eiköös noita laitoksia saisi hiukan kartella — tuolla rannalla. Sopiik se siltapaa? Mutta ensistään tairan sentääs käyrä sun isäs tykönä, kun olis vähä muutakin.» »No sehän sopii», hymyilee Sorvanen ja keksii samassa mielestään hyvän ratkaisun: »Ja kun tulette katsomaan laitteita, niin ottakaa isä toveriksenne.» Ahola lähtee aavistamatta, että Lauri Sorvanen on pannut hänet omasta puolestaan asialle ja odottaa toisen onnistuvan. Ja Ahola ei ehdi vielä kadota Mannen portista, kun hänen tilalleen Sorvasen luokse tulee Niilo Vahinen kiireisenä ja hattu kädessä heiluen: »Anteeksi, toimitusjohtaja, jos häiritsen. Mutta minun mielestäni miesten aika menee hukkaan, kun heidän täytyy kulkea jokaista tupakkalaatikkoa ja kahvikuppia varten ruokalaan asti ja takaisin. Jos minä saan luvan, niin rakennan työmaan lähelle pari kojua, toisen tuonne kosken niskaan ja toisen voimalaitoksen lähelle.» »Aiotteko häiritä niillä töitä?» »En, vaan säästää aikaa.» »Ja kuka niitä kojuja hoitaa?» »Toista vaikka sisareni ja toiseen saan kyllä jonkun naisen.» Sorvanen katselee miestä, joka hymyilee avoimesti ja varmana aivan kuin koko elämä kaikkine puuhineen ja voittoineen olisi jo selväksi piirreltynä aivoissa. Vahinen on miellyttänyt häntä jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. »Hyvä on. Rakentakaa kojunne jo tänään.» Hän aikoo lähteä mutta pysähtyy, miettii hetken ja sanoo Vahiselle: »Minä olen aina ihmetellyt näiden ihmisten yritteliäisyyden puutetta. Tuo kioskiajatus on kyllä hyvä, mutta ei kuitenkaan paras. Miks'ei kukaan rakenna tänne kunnollista matkustajakotia tai hotellia, jossa ihmiset voisivat asua? Miksi sen yhteyteen ei laiteta kunnollista ruokalaa? ‒ Kaikki nähtävästi vain odottavat, että yhtiön pitäisi tehdä aloite joka asiassa. — Kuulkaahan, Vahinen! Teette viisaasti, jos tosiaan laitatte itsellenne heti ravintolan ja kaupan, josta ihmiset saavat tavaransa helpommin kuin päivämatkan takaa kaupungista asti. — Mitä?» »Sitä vain, että nämä kuukaudet, jotka nyt olen seisonut apumiehenä auton lavalla, olen nähnyt tämän paikan hiukan korkeammalta kuin muut ihmiset. Ja minä olen huomannut senkin, että kunnollinen kauppaliike säästäisi ihmisiltä monta turhaa noitumista ja monta hukkaan mennyttä tuntia. — Niin, ja jos totuuden sanon, niin minä olen katsellut jo kauan tuota ahoa, joka on tuolla toimitusjohtajan asunnon ja hovin puolimaissa. Siinä olisi sopiva tontti. Mutta mistäs meikäläinen ottaa rahat?» selittää Vahinen. »Se talo maksaa hyvin pian itsensä. Ja onhan teillä kotitalo. Saattehan te sieltä aluksi rahaa sen kuin tarvitsettekin ja myöskin hirsiä rakennusta varten.» Vahinen menee totiseksi ja miettii jotakin, huiskauttaa hatullaan poskea pitkin kulkevan kärpäsen pois ja virkahtaa vakavana: »Sitäpäs kannattaa miettiä... Kiitos neuvosta, toimitusjohtaja!» »Jos tahdotte neuvoja lisää, niin saatte vieläkin yhden», virkkaa Sorvanen. »Väliin pitäisi vuokrata työmaalle tilapäisesti kuorma-autoja, mutta täällä ei niitä ole. Jos joku paikkakuntalainen hankkisi sellaisen, olisi sillä ajamista vuoroin meillä ja vuoroin muualla vaikkapa sen uuden kaupan tavaroita. Hankkikaa nyt auto itsellenne vaikka kivenkolosta.» »Mutta siinä on sama juttu kuin äsken: mistä rahat?» »Ja siihen sama vastauskin: onhan teillä perintöosuutenne kotoanne.» »Se nyt ei ole suuri.» »Kartuttakaa sitä.» Sorvasen pohjimmainen tarkoitus on ärsyttää tuo reipas mies toimintaan ennen kuin joku keinottelija — vaikkapa Hitukka — keksii kaiken ja kerää rahat pois. Ja neuvo näkyy vaikuttavan, sillä Vahinen jää miettimään ja lähtee viimein puntaroiden omia mahdollisuuksiaan. Sorvanen huomaa tehneensä kunnon miehelle palveluksen, mutta kun hän kääntyy, näkee hän jotakin, joka saa hänet itsensäkin hyvälle tuulelle: mäkeä ylös tulevat hartain ja verkkaisin askelin Manne ja Ahola, keskustelevat vakavina, välillä seisahtuvat ja tulevat taas. Kun miehet viimein ehtivät ylös, koettaa Lauri Sorvanen olla aivan kuin kaikki olisi itsestään selvää eikä ole huomaavinaan isänsä tulossa mitään kummallista, vaikka tämä onkin vasta ensimmäistä kertaa yhtiön työmaalla. Sen vuoksi hän sanookin lyhyesti: »No lähdetäänhän sitten. Minulla on juuri asiaa rannalle.» Vaikka Ahola luulee nyt olevansa vieras täällä, on se kuitenkin todellisuudessa vanha Manne. Hän katselee oudostellen. Laurihan on käskenyt mahdollisimman kauan säästää Mannen talon puolta, ja sen vuoksi onkin metsä vielä näihin asti peittänyt ukon katseilta koko työmaan. Kun he astuvat tietä alas uuden uoman vaiheille, näkyy ukko hätkähtävän ja tuijottaa syvään kalliokuiluun. Ja poika on selittävinään Aholalle: »Tässä on nyt uusi uoma, jota pitkin Hangas tulee kulkemaan. Niinkuin näette, ei sitä enää erota Luostanjärvestä muu kuin isäni aho tuolla rannalla ja kallioharjanne. Mutta nekin kyllä leikataan poikki.» »On siinä aikamoinen oja», myöntää Manne vaatimattomasti. »Voimalaitos tulee juuri tälle kohdalle, missä nyt seisotaan. Putous tuonne montun pohjaan asti on kaksikymmentäkaksi metriä.» Ukot katselevat syvää kuilua, Manne potkaisee pienen kiven kolisemaan montun pohjaan ja samalla vaistomaisesti peräytyy kauemmaksi reunalta. »No kummalleko rannalle se itse laitos tulee?» kysäisee Ahola. »Koko uoman poikki. Toinen pää on tällä puolen ja toinen tuolla rannalla.» Manne sattuu katsahtamaan taakseen rinteelle ja häneltä luiskahtaa pieni ihmettely: »Kas, mihinkäs Vilhon mökki on joutunut?» Mutta toiset eivät sitä kuule, vaan Ahola alkaa kysellä Manneltakin yhtä ja toista, kehuu ja utelee. Ja Mannea jo hiljalleen harmittaa, kun tämän laitoksen rakentaja asuu hänen kattonsa alla, mutta hän itse ei tiedä vielä koko voimalaitoksesta mitään muuta kuin sen, että se on suuri tehdas, joka tekee sähköä... Mutta poika selittää sitä tarkemmin Mannen puolesta turbiinit, generaattorit, välpät, padot ja kaiken, kunnes Aholan ihastelun lomaan sanoo Mannekin vahingossa: »Ovat ne peijakkaan viisaita laitoksia!» »Mitä sanoit?» kysyy Lauri aivan kuin ei olisi kuullut. Mutta Manne on tuskittelevinaan omalle piipulleen, kiskaisee sen varren irti kopastaan ja puhaltaa siihen posket pullollaan: »Sitä vain, jotta ei näistä nykyajan piipuista ole mihinkään. Tukkeutuvat yhtenään kuin kuraiset ojat.» He lähtevät edelleen uomaa ylöspäin, väistelevät vaunuja, jotka vievät parhaillaan kiviä pitkälle vallille, ja tulevat viimein vanhan uoman niskalle, jossa on rakennettu suuri kolmio rannasta keskelle virtaa ja sen sisällä ruvettu rakentamaan patoa. Työ on menossa melko pitkällä rannasta, Lauri selittää padon tarkoitusta ja kertoilee, miten vesi sitten aikanaan joutuu syöksymään sen luukuista alas. Padon alareunaan, siis syöksypohjaan tulee betoni, jota pitkin vesi saa mennä kauniisti kuin jättiläissuihkusta... Mutta tähän sanoo äkkiä Manne: »Se ei kestä! Jos siihen tulee betoni, niin vesi syö sen pohjan ontoksi. Siihen tulee kolo kuin ruosteiseen hampaaseen!» »Mistä sinä sen tiedät?» kysyy Lauri isältään ja katsoo totisena. »Enhän minä sitä mistään tiedä. Arvaan vain. Järkihän sen sanoo.» Lauri selittää, että betonin päälle tulee kova graniittiverhous. Mutta hän ei voi olla ihmettelemättä isän ajatuksenjuoksua. Tämä on sellainen seikka, jota useimmat ammattimiehetkään eivät ole huomanneet ajoissa. Yleensä on voimalaitoksilla valitettu, että vesi on muutamassa vuodessa kuluttanut kallionkin syöksypohjan betonin alta min, että betoni on jäänyt irtonaiseksi kuoreksi. Sen vuoksi on täytynyt koko voimalaitoksen toiminta keskeyttää hetkiseksi, rakentaa uusi syöksypohja ja odottaa sen vahvistumista. Niin on aikaa kulunut hukkaan — ja voimaa. Ja nyt hänen isänsä, tavallinen maalaisukko, keksii omassa päässään tuon kaiken...! Se jos mikä on selvää ja käytännöllistä järkeä. He astelevat patoa pitkin kolmion kärkeä kohti. Siinä on maassa suuri säkki, joka näyttää liikkuvan itsestään. Lauri Sorvanen menee sen luokse, koskettaa kengällään ja ihmettelee, kun säkki alkaa hyppiä padolla. Mutta vanha Kovasin, joka on vieressä töissä, tulee ja selittää pieni naurunkure suupielessään: »Niin, katsokaas, toimitusjohtaja. Asia on sillä tavalla, jotta tuo sukeltaja on ollut hiukan hankinnoissa. Kun se ryömii tuolla veden pohjassa, niin kai se arvelee, jotta kaikki arvokas on koottava talteen. Senpä vuoksi se ottaa aina veteen laskeutuessaan mukaansa säkin ja kerää siihen kaloja. Niin että jos toimitusjohtaja tahtoo, niin tässä olisi maistiaisia.» Kovasin hypistelee säkin nyörit auki, Sorvasen otsa menee ensin kurttuun, mutta sitten hän hymyilee. Säkissä on kolme suurta lohta. — Noh, tuo nyt ei ole läheskään luvallista, mutta eiväthän miehet voi mitään sille, että kalat ovat uteliaita ja miehet itse viisaita. Hän ei kuitenkaan ota kaloja, vaan virkahtaa totisena: »Jos tätä jatkuu, niin sukeltajan aika menee kalastamiseen.» »Ei me sitä ammatiksi asti meinatakaan», virkahtaa Kovasin ja säkin suun kurottuaan menee taas kolmion kärkeen. Sorvanen vieraineen siirtyy hiljakseen jäljestä, he tulevat paikalle, jossa sukeltaja on juuri työssä, toinen mies hoitelee laitteita ja ukkojen ihmeeksi vain muutamia johtoja ja nyörejä menee veteen. Kun he tulevat paikalle, nousee sukeltaja juuri ylös, hänet autetaan padolle ja päähinettä riisutaan. Kun mies pääsee kypäränsä alta hengittämään oikeata ilmaa, aikaahan ensitöikseen kirota ja menota kuin mustalainen, pui nyrkkiä omille apulaisineen ja haukkuu heitä haisunäädiksi. Sorvanen menee sukeltajan luokse ja kysyy, mikä on hullusti. Tämä ensin häkeltyy nähdessään toimitusjohtajan, mutta leppyy sitten kiukunpuuskastaan ja alkaa kertoilla. Ja sukeltajan koruton juttu on seuraava: Tuolla apulaisella on ollut vatsa epäkunnossa koko päivän. Kun se touhuaa täällä ylhäällä, käyttää se tietysti jokaista tilaisuutta päästäkseen pinnistyksestään. Ja nyt se tolvana — ei katso paremmin, vaan seisoskelee juuri tässä ilmajohdon suulla, joka imee ilman sukeltajalle alas veteen. Ja hänen, raukan, täytyy siellä kosken pohjalla kestää ja sietää kaikki ne terveiset, jotka ilmajohtoa pitkin tulevat alas vatsanturvotuksen seurauksena... Juttu on hyvä ja padonrakentajilla on hauskaa. Sorvanen kääntyy hartiat hytkyen pois Mannen ja Aholan luokse, he menevät maalle ja lähtevät rantakallioita pitkin rantaa alaspäin. Työ jatkuu, vaunullinen toisensa jälkeen tulee kiviä ja sepeleitä kanavan louhokselta ja katoaa jonnekin kolmioon. Sen kärjessä, sukeltajan lähettyvillä, ahertaa parvi miehiä suuren tukin kimpussa, jonka toiseen päähän on upotettu tukeva, kiskoituksin vahvistettu rautatappi. On tarkoituksena saada tukki veteen pystyyn ja tappi pistetyksi pohjakallioon porattuun reikään. Insinööri Aisa, lihavahko ja hyväntuulisen näköinen nuori mies, tulee patoa pitkin hitain askelin. Jo johtotöistä hänellä on se tottumus, että kaikkein kiireimpänäkin aikana hän kantaa takkinsa sivutaskussa ainaista seuralaistaan romaania, ja tietysti sieltä näkyy nytkin pieni kulma salapoliisiromaanin kirkasväristä päällyslehteä. »Joko tarttuu kiinni?» kysyy hän mestarilta. »Ei tartu, mokoma! Tuntuu siltä kuin tässä ei olisi pohjaa ollenkaan.» Ja harvapuheinen Kovasin lisää: »Kyllä siinä pitäisi pohja olla. Kiertelin minäkin nuorena miehenä paljon Amerikan maita, mutta ei siellä näkynyt alavillakaan paikoilla näiden Hankaan hirsien alapäätä.» He ahertavat yhä, työpaikka on ahdas ja kapea ja tuntuu tosiaan siltä kuin tuo piipunrassi ei tapaisi pohjaa koskaan. Joukolla he vääntävät puuta pystyyn, jota virta pyrkii koko ajan kääntämään sivuun. Askelen päässä heidän vasemmalla puolellaan lainehtii Luostanjärvi ja toisella puolella alkaa taas se suuri alamäki, jossa vesi pyyhkii ilmaista vauhtia ja kimuuntuu valkoiseksi vaahdoksi. Jos tuuli vie hatun päästä, on sitä enää turha tavoitella kiinni, tai jos jonkun kädestä lipsahtaa veteen lankku, loittonee se ensin ylävirrassa hiukan hitaammin, mutta kuitenkin löytyy vasta kosken alta suvannosta valmiina uuninsytykkeinä. »Kovasin, joko ote luiskahtaa?» kysyy mestari nähdessään, miten tukin pää vaivalloisesti painuu pohjaa kohti. »Ei se karkaa mihinkään!» lohduttaa toinen, ja hetkisen kuluttua pääsee miehiltä pieni ilonhuudahdus, sillä nyt on rautatappi poranreiässä, koskapa puu ei enää luisu. Mutta uusi puu on vieläkin vaivalloisempi. Kerran toisensa jälkeen painaa virta sen päätä mukaansa, niin että se on uudestaan hinattava vähän matkaa ylös ja jälleen yritettävä alusta. Kun miehet ovat saamaisillaan sen taas oikeaan asentoon, niin juuri silloinkos alkaa toinen, pää taipua virran mukaan. »Varokaa! Se karkaa irti!» Runko tosiaan vääntyy virran mukaan, ja Kovasin, joka ei pidä varaansa, saa yläpäästä töytäyksen selkäänsä ja silloin tapahtuu onnettomuus. Kovasin on aivan reunalla, huitoo ilmaa pysyäkseen tasapainossa, mutta kaatuu ja luiskahtaa veteen. »Mies putosi! Heti apuun!» Yhdellä kiskaisulla on tukki jälleen ylhäällä ja joka mies tavoittelee käsiinsä riukuja tai nuoria, mutta Kovasimen hatuton pää kohoaa vedenpintaan jo siksi kaukana, etteivät mitkään riu'ut tavoita häntä enää. Kolmion alapuolella on sen verran suvantoa, ettei virta nielaise Kovasinta mukaansa heti, vaan painaa hiljakseen kosken niskaa kohti. Hän yrittää uida takaisin patoa kohden, siis vastavirtaan, mutta silloin toiset neuvovat, ettei hän väsyttäisi itseään turhaan yrittämällä tänne, vaan uimalla kaikin voimin rantaa kohti ennenkuin joutuu kosken niskaan. »Vedä lujasti rantaa kohti!» Mutta sittenkin virta painaa häntä nopeammin kuin hän jaksaa uida. Jos Kovasin ei nyt heti tavoita rantaa — niin silloin... Silloin hän tavoittaa rannan vasta kosken alapuolella, mutta vainajana. »Mies koskessa! Nopeasti apuun!» kiirii huuto pitkin rantoja. Sorvanen on lähellä niskaa, lähtee juoksemaan padolle päin ja näkee sen alapuolella veneen, mutta ei veneen lähellä yhtään miestä. »Nopeasti vene vesille!» huutaa hän. »Köysiä tänne!» Hän itse on ensimmäisenä veneen luona, sysää sen veteen ja katsoo ympäriltään jotakin välinettä, jonka voisi ojentaa Kovasimelle. Mutta silloin juosta porhaltaa kalliota pitkin Leminen, kaulassaan valmis köysikimppu, heittäytyy suoraan Sorvasen pitelemään veneeseen ja hokee kauhuissaan: »Toveri hukkuu! Kovasin hukkuu!» Nopeasti hän sitaisee köyden toisen pään teljon poikkipuuhun, istuutuu airoihin ja alkaa vetää kaikin voimin viistoon vastavirtaan Kovasinta kohti. Tämän hattu tulee jo vastaan edellä yhä kiihtyvän virran mukana ja itse miehen pää näkyy kauempana. On jo selvää, ettei Kovasin jaksa uida rantaan ennen koskea, mutta ehtiikö vene niin pian lähelle, ettei virta paina häntä veneen ohi? Leminen soutaa kuin raivoissaan koskivirralle, puree hammasta ja vähän väliä silmää sivulleen, missä asti Kovasin on tulossa. »Vene ehtii ennen!» huutavat toiset jo rannalta. Kovasin tulee jo lähellä ja yrittää huutaa jotakin, mutta pyörre painaa hänen päänsä veden alle. Seuraavat hetket ratkaisevat Kovasimen elämän, tavoittaako Leminen hänet vai joutuuko hän Hankaan ruhjottavaksi. Kun hänen päänsä ilmestyy taas veden pintaan, kuuluu Sorvasen ääni kirkkaana, mutta rauhoittavana: »Pitäkää päänne kylmänä! Apu on tulossa!» Ja Kovasin, joka itsekin ymmärtää edessä olevan uhkan, ei kuitenkaan jätä heilauttamatta kättään toimitusjohtajalle merkiksi siitä, että on kuullut kaiken ja pysyy rauhallisena. Ja Lemiselle Sorvanen huutaa myöskin: »Älkää hätäilkö turhaan. Heittäkää varmasti!» Leminenkin kuulee toimitusjohtajan äänen nyt kalseana, matta ei ehdi kääntää päätäänkään, vaan kiskoo ja tuijottaa Kovasimeen. Hänellä on hätä, todellinen hätä ainaisen ystävänsä takia, ja koko tämä näytös onkin kuin parhaimman toveruuden suuri vertauskuva. Nyt virta painaa Kovasinta jo veneeseen päin, Leminen huomaa sen, hypähtää seisomaan, heilauttaa nuorakieppiä ja huutaa Kovasi »Pidä varasi! Nuoran päässä on pohjukka! — Nyt!» Kieppi hurahtaa ilmassa, aukeaa kuin lasso ja pää putoaa onneksi Kovasimen alapuolelle. Rannalta kuuluu ensimmäinen riemuhuuto, sillä nyt on jo toivoa pelastuksesta. Kovasin ui kuin mieletön sitä kohti, jonne nuoran pää putoaa, ja tavoittaa sen käteensä. Mutta vauhti on jo niin kova, että nuora luisuu. »Pidä kiinni! Sido silmukka vyöllesi, ennenkuin virta riuhtaisee!» varoittaa häntä Leminen, joka on jo istuutunut airoihin ja vetää täysin voimin takaisin rantaa kohti. Ja varoitus tulee juuri oikealla hetkellä, sillä veneen vauhdista nuora kiristyy äkkiä ja painaa Kovasimen jälleen veden alle. Virta painaa venettä rantaa kohti ja Kovasinta keskelle, ja väsyneet kädet luisuvat yhä. »Älä laske pohjukkaa! Hyvä veli!» parkaisee Leminen. Rannaltakin huomaa, miten Kovasin puristaa hammasta purren ja yrittää sitoa jollakin tavalla itseänsä pohjukkaan. Välillä hän käy yhä uudestaan veden alla ja huutaa käheästi: »Minä pi-pidän! Kä-käsivarsi...!» Nyt katsojain jännitys nousee, sillä parhaillaan on koko kamppailun toinen vaara edessä: jaksaako Leminen kiskoa veneen rantaan vai ehtiikö koski nielaista senkin ja molemmat miehet. Leminen ei katso enää toveriaan, mutta irvistää ja tuijottaa ensimmäisiin valkoisiin ryöppyihin, jotka näkyvät jo muutamien kymmenien sylien päässä sivuilla. Pyörteet suurenevat ja voimistuvat, niin ettei vene tottele airojakaan. Mutta ei auta, jos aikoo elää! Ranta lähestyy hitaasti, mutta kuohut sitä nopeammin. Hän yrittää päästä pientä' kallionkielekettä kohti, mutta ei ehdi ajoissa, vaan virta painaa veneen senkin ohi. Nyt ei kallio ole enää kaukana, mutta samassa kohisee jo ympärilläkin, hän ei ajattele enää mitään muuta kuin vetäistä vielä kerran, kaksi, kolmesti, ennenkuin vene kaatuu. Jo rupeaa vesi kuohumaan veneen laitojen tasalla, hän irvistää ja vetää yhä, sulkee jo silmänsä ja tuntee kuin salamana mielensä lävitse pienen rukouksen: kerkiänkö vetäistä vielä kahdesti ennen kuin kaatuu...? Nyt vesi kuohuu jo veneen pohjalle, hän kiskaisee viimeisen kerran. Siinä samassa tuntuu kuin vene kohoaisi ilmaan, se lentää — nyt mennään...! Mutta ei. Sillä juuri sillä hetkellä, kun Leminen vaistoaa siirtyvänsä ajasta ikuisuuteen, kohoaa vene tosiaan ilmaan, seuraava kuohu ottaa sen taas harjalleen ja paiskaa vasten rantakalliota. Kuuluu kova räsäys, sivulaudat katkeavat kuin päreet, mutta koko vene on kahden kallion välisessä halkeamassa rannalla. Soutaja on vauhdista tuupertunut teljolle eikä pysty nousemaan. Nyt, kun vene on pysähtynyt, kiskaisee vauhti nuoran entistään tiukemmalle ja painaa Kovasimen upoksiin. Mutta kun nuoran toinen pää on jo rannalla, täytyy virran painaa myöskin Kovasinta rantaan veneen alapuolelle. Eikä kulu kuin aavistuksen verran, kun kuohu heittää hänetkin ylös kalliolle, ja hänen ympärillään on yhä nuoran toinen pää. Parvi miehiä on juossut veneen kanssa kilpaa rantaa pitkin ja näkee sen kiilautuvan kallioiden väliin. Samassa kuuluu Sorvasen metallinen ääni: »Paarit kuntoon! Auto tänne! Soittakaa heti lääkärille, jotta tietää odottaa!» He menevät miesten luokse ja löytävät Lemisen tajuttomana teljolta, haava päässään viimeisestä tärähdyksestä. Hänet kannetaan ylös sammalille ja samaan aikaan ovat toiset jo Kovasimen luona, joka on sitonut nuoran pohjukan toisen olkapäänsä ympäri ja joka näyttää puristavan sitä yhä vieläkin. Hänkin on tajuton, mutta mitään vikaa ei näy ulospäin. Hän on varmasti vetänyt keuhkonsa täyteen vettä, ja sen vuoksi hänelle annetaan tekohengitystä. Ja virta on nykäissyt nuoran niin tiukalle, että sitä on vaikea saada irti. Kun se viimein onnistuu, huomataan, että toinen olkapää on aivan veltto. Nykäys on luultavasti katkaissut hänen toisen solisluunsa. Matta valtimo toimii. »Vaatteet auki! Ja nopeasti tekohengitystä!» Tarkastelu loppuu, insinööri Vesala antaa hänelle tekohengitystä, vettä tulee suusta, vähitellen mies alkaa elää ja yskiä hiljakseen, häneen on kai sittenkin pahimmin vaikuttanut heitto kalliolle ja tuupertunut lopullisesti. Ennen pitkää Kovasin sisuissaan yrittää jo pystyynkin, mutta voihkaisee ja kiroaa: »Voi perhana! Käsi on irti!» Hän makaa kalliolla ja Sorvanen tutkii häntä ja kyselee kipuja Ei, ei solisluu ole poikki, vaan nuora on nykäissyt toisen käden sijoiltaan olkapäästä. Kumma vain, että mies on siitä huolimatta pysynyt kiinni, ja yhtä suuri kumma on, ettei koski ole reväissyt koko käsivartta irti ruumiista. Kun molempia miehiä nostetaan paareille, tulee Leminenkin tajuihinsa, katselee kummastuneena ympärilleen, yrittää sitten kavahtaa kyynärpäittensä nojaan ja kysyy miehiltä: »Kestikö lenkki?» Miehet eivät voi olla naurahtamatta ja selittävät kaiken hänelle. Leminen näyttää miettivän jotakin, pudistaa välillä päätään virkahtaen »huhhuh», mutta saadessaan tajunsa hiukan selvemmäksi ei suulaana miehenä malta olla enää hiljaa, vaan alkaa selitellä vaisusti hymyillen: »Siinä oli sitten pirunmoinen kiire! Mutta kun Sorvanen huusi rannalta, jotta pää kylmäksi, niin silloin tiesin, jotta kyllä Kovasin narussa pysyy! — Huh, peijakas! Tuo Kovasin on niin mukava kamu, jotta olisi ollut ikävä, jos se... Noh, ei puhuta siitä! Mutta sen vain sanon, jotta jos joskus kyllästyn elämääni, niin haluan sentään kuolla mukavammin kuin tuossa myllyssä...» Hänen lauseensa katkeaa kesken, sillä paarien viereen tulee Sorvanen ja huomauttaa: »Lemisen ei pitäisi rasittaa itseään. Saatte urotyöstänne kulauksen konjakkia palkaksi. Ja nyt pääsette lepäämään. Auto tulee juuri.» »Kiitosta paljon! Kyllähän minä sen konjakin, mutta...» Ja Sorvanen lisää vielä: »Se oli muuten hyvin heitetty — se köysi!» »Olihan se! Hiivatin hyvin!» myöntää Leminen itsekin vaatimattomasti. Kun molemmat nostetaan autoon ja lähdetään ajamaan sairastuvalle, katsahtaa Leminen toveriinsa ja virkahtaa: »Vanha mies — eikä ole vieläkään oppinut välttämään tuollaisia haira-askelia...» »Mitä?» »Sitä, jotta putoaa päälleen veteen.» Hän ei malta olla hiukan kyhnäisemättä Kovasinta kyynärpäällään: »Ja kai sinä myönnät sen, jotta ilman minua pulikoisit siellä purossa vieläkin...?» »No soo soo! Onhan tässä nyt tuollaista lorinaa nähty muuallakin ja ylös on tultu joka, kerta.» »Niin, mutta pöksysi kastuivat kumminkin!» Kovasin tavoittelee toisella kädellä kuvettaan ja kysyy sitten pohjalaisittain: »Mihnä mun tuppiroskani on?» Sitten hän toteaa, että tuppiroska, isän ainoa perintö, on jäänyt Hankaan pohjaan. Hän huokaa raskaasti: »Siitä mun on paha olla!» Sitten he alkavat tapansa mukaan kinailla, kunnes Kovasin irvistää olkapäätään ja pahaa mieltään Lemisen katsellessa säälivästi hänen ilmettään aivan kuin toisen kipu koskisi häneenkin. Kun hän ei keksi muuta lohduttavaa, virkahtaa hän sydämellisesti: »Kuulehan! Eipähän surra! Kyllä Sorvanen antaa sitä konjakkia sullekin, vaikka lupasikin vain mulle...» Työt rannalla jatkuvat, porat surisevat kanavan louhoksella, lekat kalahtelevat ja sepelimyllyt pitävät tasaista kolinaansa pureskellessaan kivenpalasia, rinteellä uppoavat sahat puiden tyviin, vaunut jyrisevät raiteillaan kuljettaen kiviä ja sepeliä padolle ja rantavallille ja väliin kumahtaa syvällä kanavan pohjalla maan vapina, kun kalliota ammutaan halki. Kovasin ja Leminen ovat kuitenkin tämän illan sankareita ja heistä puhutaan niille, jotka eivät ole olleet tapausta näkemässä. Ja moni pohtii sitä, miten tuhottoman hauska lepomatka heille molemmille tuli noin vain sattumalta. Kotimatkallaan Lauri Sorvanen tavoittaa isänsä, jonka ilme on lauhtuneempi kuin ennen, vaikka sanat ovatkin lyhyet ja varovaiset. Kun he tulevat portille, jurahtaa Manne kuin omia jokapäiväisiä asioitaan: »On tarhaa, että lääkäri asuu niin sivussa kuin Hiisveden kirkonkylässä. Keskuspaikka näkyy kuitenkin jo olevan Hangas. Sattuisi vaikka mitä...» »Tänne täytyy saada oma lääkäri ja sairastupa», myöntää poika isänsä ehdotukseen. Koko muu perhe näkyy istuvan pihassa ja odottelevan heitä kahta: Kaisa kitkemässä rikkaruohoja lupiinipenkistään, Pirkko-rouva, jolla on jo tieto kolmaskertaisesta äidintehtävästään, istuu portailla puhdistamassa puolukoita, joita on hänen vierellään pärevasullinen punaisenaan, esikoinen Martti katselee salavihkaa, milloin äidin ja mummin huomio olisi muualla niin kauan, että hän ehtisi kiivetä tikapuita myöten katolle, ja nuorempi poika Juhani juoksee portille isää ja isoisää vastaan ja kertoo ihastuneena lapsenkielellään: »Minä kutitin sammakkoa äsken jalasta — ja se oli niin hauskaa!» Kun he tulevat pihaan toisten luokse, kiirehtii Kaisa utelemaan Mannelta: »No miltäs kaikki näytti?» Manne vastaa arvellen: »No eipähän tuolla niin erikoista ollut...» Mutta huomaamattaan hän kuitenkin hivuttautuu lähelle poikaansa, ja kun naiset eivät enää utele asioita, kysäisee hän Laurilta: »Arvelin tuossa, jotta oletko sinä millään tavalla ajatellut noiden poikain koulunkäyntiä?» »Miten niin?» »Sen vuoksi vain, kun te olette jo vakinaisia asukkaita täällä eikä ole minkään valtakunnan koulua...» »Sitä kannattaa ajatella. Ja onhan täällä muitakin perheitä samassa pulassa, Tahka ja muut.» Tuntuu siltä, että ukko on innostunut järjestelemään ja kehittämään Hankaan asioita — siis ensimmäinen merkki siitä, että hän aikoo kulkea kehityksen mukana. Lauri miettii, mitä kumman päänvaivaa hän keksisi isälleen, että tämä huomaamattaan joutuisi istumaan mukana samoilla rattailla. Sen vuoksi hän ehdottaa: »Kun sinä tunnet niin hyvin nämä Taustan ukot, niin etkö ottaisi hoitaaksesi, että kylän ja yhtiön kesken rakennetaan uusi maantie Hankaalta Kairakoskelle, suora ja leveä. Jos se nyt saadaan valmiiksi, niin valtio ottaa sen kyllä hoitoonsa.» »Enpä tiedä», estelee Manne. »Taustan ukot ovat niin hitaita ja vanhoillisia. Mutta voithan puhua Aholan kanssa.» Tuntuu hauskalta kuulla Mannen syyttävän muita ukkoja vanhoillisuudesta, vaikka onkin itse ollut kaikkein pahimpia. Nyt isä on joka tapauksessa jo muuttumassa. Silloin tulee työmaalta tieto, että joku kirvesmies on lyönyt pahasti jalkaansa ja toinen auto on pitänyt lähettää viemään häntä lääkäriin. »Nyt tämä saa jo loppua!» sanoo toimitusjohtaja ja lisää isälleen: »Olit äsken ihan oikeassa.» Mutta Manne virkahtaa kuin varoitukseksi: »Jos aiot saada kunnanlääkärin muuttamaan tänne, niin siinä on koko pitäjä vastassasi. Mutta voithan koettaa.» Siihen loppuu Mannen ja pojan välinen sovinnon hierominen tältä kerralta. Lauri lähtee töihinsä ja Manne siirtyy poikain kanssa rakentamaan puhkoista tehdasta, mutta hänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa seisomaan korkeata savupiippua pystyssä, vaan sen sijoittaminen jää poikain tehtäväksi. Ja mäen takaa kuuluu lakkaamaton kolke, kun siellä rakennetaan pohjaa vielä suuremmalle tehtaalle. TAUSTAN ISÄNNÄT OPETUSLAPSINA Niilo Vahinen on siitä erikoinen mies, että kun hän alkaa ajatella jotakin, niin hän ei jauha sitä kauan. Niinpä oman talon rakentaminen ja kunnollisen kaupan perustaminen ratkeaa myöskin lyhyesti ja arkailematta. Tietysti hän siitä puhuu ensin parina iltana nuorikolleen, mutta kun tälläkään ei ole oikeastaan sanottavana mitään ja korkeintaan katsottavana mieheensä hieno ihailun pilkahdus silmissään, pitää Vahinen asian päätettynä, lyö kädellään polveensa ja sanoo: »No mitäs siinä sitten... Rakennetaan pois, niin siitäkin huolesta päästään!» Seuraavana maanantaina alkavat hänen kotitalonsa hevoset vetää jostakin Taustan kylän liepeiltä rakennushirsiä hovin ja voimalaitoksen väliselle aholle, joka vielä puolisen vuotta sitten oli hovin vasikkahakana. Kuorma toisensa jälkeen kolisee sinne, hirsikasat suurenevat hitaasti, ja viimein niiden lähelle ilmestyy paaluja ja joukko miehiä, joista toiset alkavat lapioineen vuoleskella irti ahon pintanurmea ja kaivaa yhä syvemmälle kalliopohjaa etsien ja toiset taas iskevät terävät piilukirveensä pyöreiden puunrunkojen lihaan veistäen niistä suorasivuisia rakennushirsiä. Ja joka kerran, kun Vahinen itse joutuu ajamaan ohitse laitoksen autolla, katselee hän tarkasti miesten puuhia ja pysähtyy sanomaan jotakin niin selvästi, että sivullisetkin alkavat uskoa häntä paikan oikeaksi omistajaksi. Ja niin hän onkin. Jos joku sattuu sitä vielä epäilemään, niin hän kysyy heti: »No hittojakos siitä ihmettelet! Juuri tähän paikkaan tulee kauppa ja ravintola. Jos et usko, niin tule jouluna katsomaan!» Ja niin Vahinen ajaa edelleen ja jättää toiset omiin arveluihinsa, sillä hänellä on ainainen kiire eikä ole aikaa ottaa varovaisten neuvoja kuuluviin. Naapurit, ne Taustan kylän isännät, joiden periaatteena on aina ollut kulutella ensin muutamia pussillisia tupakkaa asiaa yksin pohtiessaan ja vielä enemmän siitä muiden kanssa jututessaan, pitävät tuollaista intoilua tietysti vain turhana muotina, joka on kulkeutunut tänne rakentajain mukana ja häviääkin heidän kanssaan. Mutta heistä on hiivatin mukava saada joutohetkiä varten uusi yhteinen kokoontumispaikka tästä Vahisen uuden tavaratalon salvoksesta, kokoontua veistelemään huomautuksia maailman menosta ja samalla kuuntelemaan, saapuisiko voimalaitoksen puolelta vihiä uusista ihmeistä. Mutta kaikkein enimmän heitä kuitenkin harmittaa se, kun Vahinen on uudessa virassaan tullut tärkeäksi ja tahallaan pitää heitä loitolla omista asioistaan. Mutta niin uteliaita kuin toisaalta ollaankin, voi sen rinnalla havaita ilmeisestä kateudesta johtuvaa vihamielisyyttä, jota ainakaan kasvattamattomat pojannulkit eivät jaksa piilotella, vaan innostuvat kaikenlaisiin pieniin tihutöihinkin. Niinpä kerran, kun Vahinen ajaa yhtiön kuorma-autolla iltapimeällä Taustan kylän ja hovin välimailla, on tien pintaan upotettu ja peitetty lankku, joka on lyöty täyteen rautanauloja kärki ylöspäin autonrenkaiden varalle. — Toisen kerran taas Sorvasen nuorempi poika Juhani tulee ulkoa sisälle ja kertoo, että portin takaa heitti eräs setä häntä kivellä, mutta kivi meni ohi. »Oliko se setä nuori vai vanha?» kysytään. »Kyllä se oli ihan nuori», selittää poika. »Ja sillä oli lakin lippa takana.» Jo tästä voidaan päätellä, että heittäjä on ollut Salotorpan Mikon poika, joka joutui pois rakennukselta ja jonka työ ehti pilata vajaassa viikossa. Mutta eipä silti, onhan tietysti vakavammin ajattelevassa väessä osa sellaistakin, joka osaa sopeutua ja tottua uusiin muotoihin. Niistä ovat ensimmäisiä Ahola ja hänen naapurinsa Pellontaus, jotka sopivat hyvin keskenään, mutta salaisesti kilpailevat siitä, kumpi heistä on paikkakunnan ensimmäinen isäntämies. Ja monet muutkin, jotka saavat uusilta asukkailta täyden ja varman hinnan jokaisesta maitolitrastaan ja perunahehdostaan, joutuvat tulokkaiden kanssa kosketuksiin monenlaisissa asioissa. Ja kun Sorvastakin pidetään yleensä taitomiehenä, tullaan häneltä hakemaan apua kaikenlaisissa vastuksissa. Niinpä hän joutuu jonakin päivänä järven rannalla vetämään ongenkoukun erään kylän pojan sormesta, kun lääkäriin on pitkä matka eikä yhtään autoa ole paikalla. Ja hyvin se käykin: hän katkaisee koukun hohtimilla, työntää sen ulos läpi lihasten, puhdistaa haavan ja sitoo ja panee kyyneltensä läpi ujona hymyilevälle pojalle pari omenaa taskuun. — Eräs isäntä pyytää sitten Sorvasta, että tämä opettaisi hänen tyttärelleen kieliä, kun tytön pitäisi matkustaa Amerikkaan ansiotöihin. Mutta kun Sorvanen kieltäytyy opettajantoimesta ja sen sijaan antaa tyttärelle paikan työmaan ruokalasta, on asianomainen tyytyväinen, mutta vielä tyytyväisempi hänen isänsä. Mutta näennäisestä ystävyydestä huolimatta on kylän ja rakentajain välissä paljon näkymätöntä kaunaa, joka silloin tällöin puhkeaa pieniin riitoihin. Niistähän ei tietysti ole rasittavaa vastusta, sillä kyläläiset joutuvat niissä järjestelmällisesti häviölle. Paha vain, ettei uusi yrittäjä koskaan usko edellisen saamiin kokemuksiin, vaan joutuu samoihin tuloksiin omalla vuorollaan. Ja huomattuaan, että turha hangoittelu jatkuu ja että hänen itsensä on vaarallista joutua koskaan alakynteen, Sorvanen viimein päättää ottaa koko kyläkunnan käsiteltäväkseen yhdellä kerralla. Siihen onkin hyvä tilaisuus, kun pohdittavaksi ja ratkaistavaksi tulee paikkakunnan suurin ja vaikein kysymys, nimittäin riita uudesta maantiestä. Sorvanenhan on puhunut tieasiasta jo paljon, mutta ukot ovat joka kerran hangotelleet voimalaitosta vastaan. Sitä taas ei Sorvanen ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää, sillä yleensä hän on sitä mieltä, että jokainen voimalaitosta kohtaan suunnattu murina on tarkoitettu hänelle itselleen. Mutta asia on sillä tavalla, että uusi ja suora tie Hankaalta Kairakoskelle on saatava aikaan, ja sitä varten hän viimein kutsuu kaikki tieosakkaat yhteiseen kokoukseen Aholan pirttiin erääksi sunnuntai-iltapäiväksi. Ja tuona merkittävänä päivänä tuleekin Aholaan joukkoa enemmän kuin tarpeeksi, sillä vastaahan tilaisuus tärkeydeltään likimain raamatunselitystä tai huutokauppaa. Kun Hiisveden nimismies sattuu juuri silloin olemaan Hankaalla, pyytää Sorvanen hänetkin mukaansa antamaan kokoukselle juhlallisemman vivahduksen. Heidän kanssaan lähtee myöskin insinööri Orasto, joka on jo suunnitellut tien valmiiksi. Aholan pirtti on ihmisiä tupaten täynnä. Isännät ja yleensä vanhemmat miehet istuvat peräpenkillä ja pöydän ympärillä totisina ja odottavina. Joukko renkimiehiä on ikkunanpuoleisella sivupenkillä ja silkkihuivisia emäntiä kuiskuttelemassa uunin puolella tiheänä ryhmänä ja poikasia lujassa puristuksessa kapealla ovensuurahilla. Ukkojen piiput turisevat ja savu leijailee sinertävänä ja huojuvana tasona laipion lämpimässä, nuoret miehet heiluttavat jalkaa polvella ja pojat ovensuussa joskus tirskahtavat omille asioilleen. Sorvanen ottaa puheenvuoron ja selittää, miten kylän ja voimalaitoksen yhteinen etu vaatii, että sen pienen kujan tilalle, joka on tähän asti kiemurrellut Hankaalta Kairakoskelle, rakennettaisiin vaikkapa talkoilla kunnollinen ja ajokelpoinen maantie. Kun voimalaitos on tien suurin käyttäjä, ottaa se ilman muuta rakentaakseen siitä pisimmän osan, siis Hankaalta kylään asti, mutta olisi suotavaa, että kyläkunta taas jatkaisi sitä eteenpäin Kairakosken suureen tiehaaraan asti. Lisäksi koko osuudelle varaa voimalaitos käytettäväksi kaikki työvälineet lapioista poriin ja räjähdysaineisiin asti. Ja lopuksi Sorvanen ehdottaa, että kokouksen puheenjohtajaksi valittaisiin nimismies. »Kuka lahjoittaa maan tietä varten?» kysyy silloin ensimmäinen isäntä. »Onhan nykyistäkin tietä varten luovutettu maata. Ja samaten uuttakin varten luovuttaa jokainen maanomistaja maan mielelläänkin, sillä onhan hänelle itselleenkin etua siitä, että kunnon tie kulkee hänen talonsa ohitse», selittää Orasto. »Hangas -yhtiö luovuttaa omalta osaltaan maan ja samaten on luvannut Kairakosken hiomo», kertoo Sorvanen. »Nyt on kysymys vain siitä, suostuvatko Taustan isännät samaan.» Piippujen tuhina tasaisesti kiihtyy ja muutamat miehet vilkaisevat toisiinsa odottaen, kuka ensiksi avaa suunsa. Alku on hidasta, mutta jo korottaa muuan äänensä ja alkaa kysellä kuin kummastellen, että mitä varten heidän pitäisi ensin luovuttaa maa ja sitten kaupan päällisiksi tehdä vielä valmis tiekin, jotta sähkötehdas voisi sitä mukavammin käyttää. — Toinen mies mutisee hiljakseen, että onhan tuolla jo valmis tie ollut kauan ja se riittää heille toistaiseksi. Hän saa jo monien ukkojen hyväksyvän mutinan, ja nyt innostuu esittämään oman arvelunsa kiiluvasilmäinen ja lattianrakoihin katseleva Salotorpan Mikko, joka on aikoinaan juonut talo-osuutensa, mutta on omasta mielestään nykyisenä mökinmiehenäkin tarpeeksi arvokas istumaan vanhimpain isäntäin keskellä. Hän kiertää koko maailman asiat, kertoilee kierto- ja rippikoulut ja muun sivistyksen ja sanoo loppupontenaan, että vaikka Taustan kylä ei olekaan vielä tottunut uusiin muoteihin, niin hyvin se on pysynyt koossa kylänä ja talot taloina. »Niin jotta kyllä tässä vielä pysytään vanhalla tiellä eteenpäinkin!» Nyt ei Sorvanen malta olla sanomatta: »Salotorppahan parhaiten tietää, millä lailla talo pystyssä pysyy. Eikä kai tielläkään pysyminen ole helppoa aina, sillä juuri teidäthän poliisi löysi viime viikolla humalaisena ojasta. Nimismies tuntee kyllä asian.» Pirtissä kuuluu naurunremahdus, naiset alkavat supista ja miehet myhäillä. Siitä on seurauksena, että seuraavien puheenvuorojen aikana Mikko keksii asiaa ulos pirtistä ja istahtaa portaille parin renkimiehen keskeen noitumaan tuota uutta pappia, joka on tullut tänne ihmisiä haukkumaan. Mutta tuvassa jatkuu keskustelu, ja vaikka asiasta jankutetaan kuinka kauan, ei siitä tule valmista. Pääasia näyttää jäävän sivuun ja sen sijaan jokainen pyrkii harhailemaan vain hakotiellä venyttääkseen aikaa ja sotkeakseen päätöstä. Nimismies jo haukottelee ja katsahtaa kysyvästi Sorvaseen ja Orastoon aivan kuin ehdottaen kokouksen lopettamista. Mutta silloin huomaa Sorvanen olevan sen hetken käsillä, jolloin hän voi jo sytytellä ensimmäistä panostaan: »Minä olen paikkakuntalaisena teidän toisten joukossa yrittänyt puhua oman kylän kehityksen puolesta. Mutta se näkyy olevan turhaa. Näyttää siltä, että te olette keskenänne päättäneet pysyä ikuisesti vain salokylänä. — Noh, se on teidän asianne... Kun teillä ei ole halua yhteisen tien rakentamiseen, niin minä voin tässä lopuksi vain ilmoittaa, että voimalaitos rakentaa sen joka tapauksessa ja rakentaa vaikka yksin.» Miesten suut unohtuvat auki ja he katsovat toisiinsa aivan kuin sanoakseen: »No tuohan on helpoin ratkaisu!» »Mutta», jatkaa Sorvanen, »tehän tiedätte, että yhtiö omistaa rannat Hankaalta Kairakoskelle asti. Niinpä yhtiö rakentaakin tien omalle maalleen aivan maavallin viereen ja siis kauas kylästä. Kylä jää tiestä sivuun. Sitäpaitsi ei yhtiö salli, että uudelta tieltä ruvetaan kulkemaan kylään sen omien maiden yli. Siihen tulee luja aita. Kylä joutuu siis käyttämään ainoastaan vanhaa tietä ja myöskin yksin pitämään sen kunnossa.» Joku raapaisee takkuista korvallistaan, toisen piippu sammuu ja kolmas noituu itsekseen noita Sorvasen liian valmiita suunnitelmia. Tulee hiljaisuus, jonka aikana ei kuulu muuta kuin kaappikellon naksutus ja tulen risahdus liedessä. Ja sitten Sorvanen jatkaa: »Sitä paitsi, kun Hangas-yhtiö ja Kairakoski eivät tarvitse vanhaa tietä, eivät ne sitä hoida, vaan sulkevat sen aidalla oman maansa rajalla. Tuolla, missä vanha tie kulkee voimalaitoksen maan yli, ei sillä ole edes kylätien oikeuksia. Näin ollen voi voimalaitos kyntää sen vaikka pelloksi, jos haluaa. Siis Taustan kylän molemmat päät katkeavat, ja itse kylä jää tiettömään pussiin. Ja se, mitä entisestä tiestä on vielä jäljellä teidän omilla maillanne, se ei kelpaa muuksi kuin parin talon halko- ja heinätieksi.» Hän nyökkää nimismiehelle ja ilmoittaa sanoneensa kaiken, mitä tässä asiassa on enää puhumista, kokoilee paperit salkkuunsa ja aikoo lähteä. Mutta silloin nousee Aholan isäntä ja pyytää herroja vielä istumaan hetkiseksi kamarin puolelle. Nämä vilkaisevat kelloaan, mutta suostuvat ja astuvat Aholan jäljestä saliin, jossa on pitkät matot rivissä lattialla, keinutuoli nurkassa ja keskellä valmiiksi katettu kahvipöytä. Isäntä astelee rehevänä ja reippaana vieraille tuoleja siirrellen ja sitten puhkeaa vakuuttelemaan Sorvaselle, että tuo viimeinen oli hyvin ja lujasti sanottu ja juuri, noin pitääkin tämän kylän ukkoja käsitellä...! Ja kun Sorvanen ja nimismies katsovat häneen kysyvinä, selittää hän olevansa vaikka heti valmis mukaan, sen kuin pannaan touhuksi! Kun toiset eivät ymmärrä hänen yhtäkkistä innostustaan äskeisen vaiteliaisuuden jälkeen, vakuuttaa hän monien muidenkin olevan samalla kannalla. »Jos vieraat eivät sitä usko, niin minä haen tuolta pirtistä Pellontauksen ja muut isännät tänne. — Mutta kattokaas, asia on sillä lailla, että tuolla pirtissä on asiat toisin ja täällä taas toisin.» Ja hän kertoilee, että kun Sorvanen puhui pirtissä valotehtaan toimitusjohtajana, oli jokainen ilman muuta vastaan. Ja he, isäntämiehet, eivät oikein viitsineet ruveta juttuamaan, kun siellä olivat sellaiset torpparit ja monet pojannulkitkin äänessä. Ja mikäs nyt mokomain kanssa kiistelemään... »Niin minä meinaan vaan — kun se pirttikokous nyt lopahti — että jatketaan sitä, täällä kamarissa ja pienemmällä sakilla!» »Mutta väärinkäsitysten välttämiseksi minä vain sanon, että tulen puhumaan pirtissä ja kamarissa aivan samalla tavalla», virkahtaa Sorvanen. »Niin sä saatkin, ja niin sun pitää tehräkin», vastaa Ahola. »Varrohan vain vähän, niin minä otan sieltä parhaat miehet tänne.» »Mutta siellähän olivat asiaa vastaan Tuuhka ja muut.» »Hääs, Tauhkasta väliä...!» hujauttaa Ahola kättään. »Jos Tuuhka ei suostu, niin mä en lähre sitä takuuseen pankkilainaan. Ja jos Vikainen haraa vastaan, niin Pellontaus ei takaa Vikaista. — Älähän sä sure, kyllä ne ukot taltutetaan!» Hän lähtee ulos ja palaa hetkisen kuluttua takaisin mukanaan Pellontaus ja pari muuta isäntää: »Tässä on meillä nyt kokous — ja muita ei tarvitakaan. Puhupas ne sanasi uurestaan.» Miehet naurahtavat. Kun Sorvanen kysäisee heiltä, milloin työt voitaisiin aloittaa, tepastelee vilkas ja pienikasvuinen Pellontaus matolla edestakaisin ja sanoo, että voitaisiinhan ne aloittaa vaikka heti, mutta eiköhän olisi sentään parempi siirtää sen verran, että saataisiin puimiset ensin toimitetuksi. »Mutta näytähän nyt sentään niitä karttojasi», pyytää hän lopuksi. Orasto vetää salkustaan esille karttoja ja piirroksia, ja miesten kahvit jäähtyvät niitä tutkiessa, niin että emäntä käy pari kertaa huolestuneena kurkistamassa ovelta. Vähitellen soluu saliin muitakin isäntiä tuvan puolelta ja jokaisella on nyt jo aivan uudet mielipiteet ja asia saadaan päätökseen. Viimein kysyy Ahola, joka itse kuuluu kunnanvaltuustoon: »Mutta mitähän kunta sanoo tästä kaikesta?» »Jos Hiisveden kunta alkaa tämän tien kanssa jollakin tavalla jarruttaa, niin silloin otetaan kunnalta luulot pois. Eihän tarvitse muuta, kuin että Hangas-yhtiö ei tuokaan pääkonttoriaan tänne, vaan jättää sen Helsinkiin. Silloin on yhtiön toimipaikkakin Helsingissä ja se maksaa verojaan sinne eikä Hiisveden kuntaan. Ja Hiisveden kunta ei kostu paljonkaan siitä rahamyllystä. — Niin että sovitaanko asioista — vai...?» Tällä tavoin siirtyy taas yksi riita sivuun hitaasti, mutta varmasti. Ja Sorvanen, joka tuntee ja tietää taustalaisensa, arvaa kyllä, että pienikin asia vaatii täällä pitkän ajan kypsyäkseen, monia sanoja ratketakseen, keskinäistä kaunaa ja tiettyjä luokkarajoja ja karsaita syrjäsilmäyksiä ennen toteutumistaan. Mutta sitten, kun asia on monien mutkien ja vaiheiden jälkeen valmis, on jokainen loppujen lopuksi tyytyväinen ja kiitollinenkin siitä, että kaikki on ratkennut juuri parhaalla tavalla. Ja nekin, jotka ensi hetkenä ovat olleet epäilemässä yrityksen tarpeellisuutta ja mahdollisuuksia, tulevat hiljakseen ja varovasti työhön mukaan aivan kuin epäillen oman arvonsa kolahdusta, mutta sitten kaiken valmistuttua alkavat hiljakseen ihailla sitä ja ihmetellä ja vakuuttaa lähimmilleen, että juuri he ovat alusta alkaen olleet sen parhaimmat kannattajat ja että juuri heistähän koko homma on riippunut! Ja senpä vuoksi, kun Sorvanen hyvänä psykologina huomaa tuon, päättää hän vastaisuudessa kohottaa yhteisten asioiden ratkaisemiseksi isäntien oman tärkeyden ja itsetietoisuuden tunnetta. Kun he huomaavat olevansa jollekin asialle välttämättömiä, tulee heistä sen innokkaimpia kannattajia. Tämä pienen itsekkyyden piirre on herttaisen ominaista Taustalle ja monille muillekin kylille niin paljon kuin kyliä onkin olemassa. * * * * * JA ESIMERKIN VOIMA on suuri. Sellaiset miehet kuin Ahola ja Pellontaus joutuvat huomaamattaan oppimaan ja tarpeen tullen myöskin käyttämään hyväkseen niitä keinoja, joiden avulla voivat osoittaa omaa varmuuttaan ja asemaansa. Niinpä varsinkin Ahola omaksuu Sorvaselta sellaisia tapoja, jotka tuntuvat helpoilta ja mukavilta lähimmäisten ojentamiseksi ja kurissa pitämiseksi. Pahimpien pakkasten aikaan sattuu hänen palvelijattarensa sairastumaan kovaan kuumetautiin, ja kun sairasta ei uskalleta lähteä kuljettamaan kirkonkylään asti lääkäriin, soittaa Ahola kunnanlääkärille ja pyytää tulemaan sairaan luokse. Lääkäri on vanha, kumara, laiha ukko, joka on asunut puolen ikäänsä Hiisvedellä ja myöskin tottunut hoitamaan praktiikkaansa tiettyjen perinnäistapojen ja varovaisuus- ja kannattavaisuuslaskelmien mukaan. Sen vuoksi hän Aholan soittaessa tulee kysyneeksi heti: »Kuka maksaa sen sairaskäynnin?» »No minä tietysti!» vastaa Ahola, suutahtaa ja ajattelee itsekseen, ettei ole laisinkaan liian aikaista, kun ukko on juuri hakenut kunnasta pois ja muuttaa johonkin muualle. Kun lääkäri paria kolmea tuntia myöhemmin saapuu Aholaan, menee isäntä häntä vastaan jo eteiseen, kaivaa lompakon taskustaan ja kysyy: »Mitäs tää tohtorin käynti sitten maksaa?» »No eihän sillä ole kiirettä! Katsotaanhan sairasta ensin.» Mutta Ahola asettuu kookkaana ja pää pystyssä lääkärin eteen ja sanoo: »Sairasta ei kyllä näytetä, ennenkuin maksut on maksettu!» Hämmentynyt ja nolostunut ukko koettaa lieventää tapausta, mutta Ahola lukee rahat kouraan ja vasta sitten päästää vieraan lämpimään kamariin. Ja tapaus on ainakin Taustan kylässä niin uusi ja outo, että siitä puhutaan vielä kauan sen jälkeenkin, kun vanha lääkäri on muuttanut jo pois. Mutta kaikkein nopeimpana ja liukkaimpana pysyttelee kuitenkin ajan tasolla Niilo Vahinen, joka on keksinyt käyttää vauhtia parhaimpana apuna yrityksissään. Jo noin kuukautta myöhemmin, kun insinöörien rakennuksessa vietetään tupaantuliaisia, pitää Vahinen omalla rakennuksellaan harjannostajaiset ja ilkkuu epäileville sieluille, että »noh, ukot, onkos teillä vielä jotakin mutisemista»? Rakennuksen toiseen päähän tulevat kauppa ja konttorihuone, keskellä on hänen oma asuntonsa ja sen leveä kaksipuolinen ovi poikkeuksellisesti tien puolella ovikelloineen ja kiiltävine nimikilpineen, ja keväämmällä valmistuu toiseen päähän ravintola ja samoin yläkertaan muutamia huoneita matkustajia varten. Eikä siinä vielä kylliksi, vaan keväällä hän aikoo hankkia itselleen kaksi autoa, nimittäin henkilö- ja kuorma-auton, joista edellinen ajaa vakinaisilla vuoroillaan kaupunkiin asti ja jälkimmäinen kuljettaa omaa ja vierasta tavaraa sen kuin kerkiää. Kauppa on jo päätetty, mutta ennen kuin vuoro-autolla on vielä kuljettajaa ja ennen kuin se on tehnyt yhtään matkaa kaupunkiin, ristivät kyläläiset sen »Lentäväksi Vahiseksi», ja sennimisenä se sitten myöhemmin ilmestyykin maantielle ja ajaa hiekan ja pölyn Taustan ikkunoista sisään emäntien vitsaukseksi. Muuten sattuu niin onnellisesti, että Vahisella on samana iltana tupaantuliaisjuhla ja ensimmäisen lapsen kastetilaisuus. Hän itse saapuu jo paria päivää aikaisemmin toimitusjohtaja Sorvasen luokse ja esittää asianaan, että kun kaikki se on kokonaan Sorvasen ja voimalaitoksen ansiota, että hän, tyhjäkätinen mies, on ensiksikin saanut työtä ja ansiota ja toiseksi on voinut sen varassa mennä naimisiin ja vielä kolmanneksi perustaa nykyisen liikkeensä, niin hän pyytää toimitusjohtaja ja rouva Sorvasta suostumaan lapsen kummeiksi. »Tosin se nyt on vain tyttö, mutta toisiksi kummeiksi ovat jo suostuneet rakennusmestari ja rouva Tahka.» Ja Vahinen, joka näin nopeasti on päässyt vieraan tuen varasta omille jaloilleen yrittämään ensimmäisiä itsenäisiä askeleitaan totisen yritteliäisyyden tiellä, näyttää hymynsä takaa liikuttuneelta. Ja kun kummeillakaan ei ole mitään asiaa vastaan, niin he menevät sitten juhlapäivänä Vahisen uuteen kotiin, jonne tietysti tulee joukko muitakin vieraita valotehtaalta ja Taustan kylästä. Emännät jo istuvat omassa nurkassaan puristavissa nauhakengissään ja puhdas lappeillaan oleva nenäliina kädessä, jolla he sipaisevat vuoroin suupieltään tai silmäkulmaansa, onpa jollakulla jo viimeisen kaupunkimatkan muistona uusi käsilaukkukin. Isännät ovat asettuneet takahuoneeseen ja istuvat siellä kankeina, jalat tuolin alla ja kädet polvilla kuin perhevalokuvassa, kun viimeisinä saapuvat juhlaan Hiisveden vanha kirkkoherra ja Ahola. Ahola käy kursailematta käsiksi sikariin, mutta kirkkoherra hieroo käsiään ja ikkunasta ulos katsellen ihmettelee, miten paljon Hangas on muuttunut viimenäkemästä. Ahola jo huomauttaakin, että paljonhan työmaa muuttuu, jos käy sitä harvoin katsomassa, ja aikoo jatkaa samaan tapaan, mutta viime hetkessä hän saa nielaistuksi sanansa yhdessä sankan sikarinsavun kanssa ja miettii, että 'olkoon nyt jatko tuonnemmaksi'. Ja niin kirkkoherra etsii itselleen tuolia, kokoilee takkinsa liepeet rutistumasta alta ja huokaa: »Kunpa vain tietäisi, milloin muutokset ovat eduksi ja milloin haitaksi!» Kun muut eivät näy pitävän tarpeellisena vastata mitään, rykäisee Tahka ja virkahtaa: »Helppohan täällä maailmassa olisi elääkin, jos tietäisi etukäteen, mistä tienhaarasta on käännyttävä, vai onko parempi seisoa paikallaan.» Sitten ottaa kirkkoherra pitkän puheenvuoron ja selittää itselleen, että kehityskin on usein kyseenalaista ja saattaa tuoda monia ristiriitoja ja pahennustakin tullessaan. Niinpä koko Hiisveden seurakuntakin on aina ollut kuuluisa hyvästä hengestään ja lujasta uskostaan. Matta poikkeuksia kuuluu olevan jo täälläkin. Ja sitten hän muistaa erään asian: »Jaa, tehän, insinööri Sorvanen, olette voimalaitoksen johtaja. Te ehkä voisitte vaikuttaa erääseen asiaan. Olen kuullut, että tänne muuttaneen työväen joukossa on kevytmielisiäkin ihmisiä, jotka elävät turmioksi itselleen ja huonoksi esimerkiksi muille. Kerrotaan, että Taustan kylässä asuu jokin vihkimätön pari. — Heidät olisi tietysti saatava ojennukseen, ja ajattelin, että jos te ehkä voisitte puhua siitä...» — Mutta Sorvanen ei näytä olevan halukas: »Valitan, jos asia on niin. En kuitenkaan usko, että voimalaitoksen henkilökuntaa asuu Taustan kylässä. — Sitä paitsi tuo nuhteleminen ja moraalin opettaminen minun nähdäkseni kuuluu papille eikä insinöörille.» Hän katsoo kirkkoherraa silmiin ja luulee tämän säikähtävän, mutta kirkkoherra vain hymyilee ja jatkaa: »Niin niin. Voidaanhan niinkin sanoa. — Ja olen kuullut myöskin sitä, että kaupungista käsin on täällä nähty liikuskelevan sellaisia vieraita naisia, joiden toivottaisiin pysyvän poissa ja jotka...» »No se asia taas kuuluu nimismiehelle», väistää Sorvanen. »Puhukaa hänelle!» »Aivan, mutta tehän voitte kuitenkin sanallanne vaikuttaa asiaan ja siten auttaa hairahtuneita ihmisiä oikealle tielle.» »Sen tietysti teen, jos asia jollakin tavalla sivuaa voimalaitosta. Mutta täytyy myöskin muistaa, että minä olen voimalaitoksen palveluksessa enkä seurakunnan. Nuo tapaukset minusta selvästi kuuluvat papille ja nimismiehelle, joten... Tuossahan nimismies juuri tuleekin.» »Noo», sanoo hitaasti Ahola. »Minä olen asunut tässä kylässä jo kuusikymmentä vuotta, ja sen vain tierän, ettei täällä ole oltu enkeleitä ennenkään. Eikä nytkään kai olla sen huonompia kuin tähänkään asti.» »Niin se maailma muuttuu hiljakseen», toteaa Kairakosken kansakoulun opettaja. »Vaikka en minäkään väitä sitä huonommaksi. Sen vain olen huomannut, että koulupojat rakentelivat vielä viime vuosina lumiukkoja ja pitivät juoksukilpailuja, mutta nyt heillä ei ole aikaa muuhun kuin leikkiä voimalaitosta.» »Onko opettaja huomannut poikien ajatusmaailmassa muutosta huonompaan päin?» etsii kirkkoherra itselleen apua opettajalta. »En. Mutta tietysti muutosta on tapahtunut. Jos minä pari vuotta sitten kysyin pojilta, mille alalle he pyrkivät aikamiehiksi tultuaan, saattoi kymmenestä pojasta aikoa ehkä neljä maanviljelijäksi, kaksi opettajaksi, kaksi urheilijaksi ja se viimeinen vaikkapa valokuvaajaksi. Mutta kun viime viikolla kyselin asiaa uusilta pojilta, halusi viisi insinööriksi, kaksi teknikoksi, kaksi maanviljelijäksi ja yksi upseeriksi. Opettajan ja papin toimi ei kelvannut kellekään.» Ukot naurahtavat, mutta kirkkoherra pahastuu ja siirtyy naisväen puolelle, jossa hän pujottelee taitavasti leipälautanen toisessa ja kahvkuppi toisessa kädessään kohti keinutuolia, ja miehet istuvat omalla puolellaan sikarilaatikon lähettyvillä. Kun Tahka sattuu hetkiseksi joutumaan Sorvasen viereen, sanoo tämä hiljaa: »Tänä iltana olisi sopiva puhua siitä kouluasiasta. Johdellaan juttua sillä tavalla, että ukot ovat itse keksivinään sen.» Matta toiset ovat jo käyneet vakinaiseen aiheeseensa ja opettaja selittää innostuneena: »Kun kaikki tulee valmiiksi, niin elämä on toisenlaista. Ei tarvitse enää tuhrata öljylampun kanssa eikä rengeilläkään ole tulenvaaraa tallissa tuijujen takia.» »Ja eukot väittävät, jotta kanatkin munivat paremmin sähkövalossa», lisää Pellontaus. »Ja kun kirkas valo tyttöjen aitanluhdeissa lisää punastelemista, jäävät seuraukset pienemmiksi», päättelee insinööri Vesala. »Joo, ei kannata kehua entisiä aikoja!» sanoo Vahinen ja seisoo jalat hajallaan keskellä lattiaa. »Kyllä minä muistan ne kerrat, kun Ahola on kironnut pitkiä matkoja ja pimeyttä ajaessaan maitojaan Kairakoskelle myytäväksi. Ja sittenkin heilui astioista matkalla puolet rattaiden pohjalle.» »Tarkoitatko, että kun tästä lähtien ajetaan mairot meijeriin 'Lentävässä Vahisessa', niin eivät kaaru maantielle?» »Ja Pellontaus oli kuin konsanaan majatalon isäntä ajaessaan pahimmilla talvipakkasilla Taustan muksuja Kairakoskelle kouluun. Minä muistan vielä hiivatin hyvin omatkin koulumatkani, kun säistä huolimatta sain reuhkia kymmenen kilometrin matkan joka päivä...» »Niin, se on hyvin vaikea juttu. Millähän senkin auttaisi?» miettii opettaja. »Sen minäkin jo uskon, jotta nappulasta painamalla tulee pian valoa, leipää ja lämmintä. Mutta matkat olisi saatava lyhenemään», sanoo Pellontaus. »Kyllähän Vahinen aikoo ne lyhentää omalla tavallaan, mutta koulu ei silti tule lähemmäksi kylää», virkahtaa Tahka. »Eikä voida vaatia sitäkään, että kylä lähtisi etsimään koulua.» Sorvanen hymyilee hyväksyvästi Tahkalle. »Kumpikohan olisi helpompi panna pyörille ja siirtää toiseen paikkaan?» koettaa Vahinen miettiä puolestaan ja vilkaisee Tahkaan. »Kylä vai kouluko?» »Niin, koettakaa nyt ratkaista, onko kylä olemassa koulua varten vai koulu kylää varten», auttaa Sorvanen puolestaan. Silloin Ahola näyttää keksivän jotakin, läimäyttää kämmenellään polveensa ja sanoo: »Kuulkaas, miehet! Minäpä sen tierän!» »Noh?» koettaa vielä Tahka puristaa esille ja hymyilee. »Rakennetaan oma koulu!» jyräyttää Ahola. No nyt se on viimeinkin sanottu! Syntyy pieni tauko, jonka loputtua Sorvanen lausahtaa ihastuneena: »Sepäs oli uusi ajatus! Ja hyvä.» »Mutta on siinä vielä monta mutkaa matkalla», vaikeroi Pellontaus. »Jos koulu tulee Hankaalle, niin Taustan kylästä on tänne yhtä pitkä matka kuin Kairakoskellekin. Ja jos koulu tulee Taustaan, niin Hankaan lapset eivät lähde sinne asti.» »Voihan sen rakentaa puolitiehen», huomauttaa Tahka. »Sopiva paikka olisi vaikka siinä mäellä, jonne Vilho Turunen nykyään kuvittelee rakentavansa uutta hovia. Se on juuri puolimatkassa.» »Mitäs muut sanovat asiaan?» kysyy Ahola. »Minun mielestäni kunnan ukot saavat päättää kaiken lopun, kunhan vain koulu tulee», ehdottaa Sorvanen vaatimattomasti. »Jos se jää kunnan ukkojen haltuun, niin he murisevat vain sitä, jotta verot lisääntyvät», miettii Pellontaus. »Aivan, mutta myöskin veronmaksajat lisääntyvät!» »Minä olen samaa mieltä», myöntää Ahola lauhkeana. »Ei tätä asiaa jätetä kunnanmiesten haltuun. Se hoiretaan nyt itte.» »No niinhän se on!» puhuu Pellontaus. »Se mäki kyllä hyvin sopisi koulun paikaksi. — Mutta vieläkin on muuan suuri este: tulee riita siitä, onko koulun nimi Taustan koulu vai Hankaan koulu.» Ja nyt sanoo Sorvanen: »Minusta on turha luopua Aholan hyvästä ehdotuksesta nimen vuoksi. Jos koulu rakennetaan, on yhtiö asiassa mukana. — Tehän, Tahka, voisitte ruveta heti laatimaan piirustuksia...? Ja jotta nimikin saataisiin ratkaistuksi sopivasti, ei sitä kasteta Hankaan eikä Taustankaan kouluksi, vaan tehkää siitä vaikka Vilhonhovin koulu. Silloin ei ole kellään mutisemista.» Sorvanen nousee ja lähtee hakemaan itselleen kahvia. Kun kirkkoherra tulee häntä vastaan ovessa, lohduttaa hän kirkonmiestä: »Älkää olko huolissanne ainakaan lasten puolesta. Ukot tuossa sivumennen perustivat uuden koulunkin.» »Vaii nii-in! Minne?» »En tiedä tarkasti. Mutta kysykää Aholalta.» Kun Sorvanen tulee toiseen huoneeseen, istuvat naiset silkkihuivi niskaan valahtaneena ja tukka kiiltävänä. Aholan emäntä selittää parhaillaan kotitalouden varjopuolia: »Jos miehillä on raskasta työtä, niin he keksivät siihen heti jonkin helpotuksen. Kun eivät viitsi kävellä, niin ne rakentavat auton, jos kyllästyvät kyntämiseen, niin ne keksivät traktorin. Mutta naisen hyväksi ne eivät vaivaa päätään yhtään. Vaikka tämä maailma muuten tulisi miten mukavaksi tahansa, niin nainen saa laukata ikuisesti pirtistä navettaan ja navetasta aittaan ja kiertää ympäri kuin vaivaisen onni.» Ja Pirkko Sorvanen tekee itsensä syypääksi pahaan syntiin kiihottaessaan emäntiä miesvaltaa vastaan: »Onhan sähkö...! Ensin on saatava sähkövalo joka paikkaan talossa, sitten silitysrauta, kahvipannu, sähköliesi, sitten pesukone, lypsykone ja...» »Lypsy...?» tuhahtaa joku pienen talon emäntä miehiä halveksien. »Kun saisi ensin separaattorinkin...» Kun Sorvanen saa kahvikuppinsa ja siirtyy jälleen omalle puolelleen, ihmettelee siellä Pellontaus parhaillaan: »Ja mikähän kumma on ihmisille antanut kiireen? Vielä pari vuotta sitten rengitkin lähtivät mielellään hevosella kaupunkimatkalle, vaikka se veikin kaksi päivää. Eivätkä pakkaset ja kuraiset tiet vaivanneet yhtään. Mutta entäs nyt! Kun eilen puhuin rengille, jotta hänen pitäisi hakea kuorma tiiliä uutta uunia varten, niin miespoloinen sanoi minulle hyvin haluttomana, jotta onhan niitä autojakin... Ja meidän poika on jo kuukauden päivät mankunut itselleen polkupyörää sen vuoksi, kun Aholankin tytöllä on. Aivan kuin eivät ehtisi iltamiin vähemmällä touhulla...» »Nykyajan ihmiset haluavat elää mukavasti ja liikkua nopeasti», virkahtaa nimismies. »Nyt tarvitaan vauhtia...» »Mutta se mukavuus ja vauhti maksaa», puolustelee Pellontaus. »Mutta aika maksaa myöskin», väittelee Tahka. »Kun nykyajan ihminen huhkii työtä, tahtoo hän mukavuuksiakin. Ja kun työ on kallista, on aikakin kallista.» »On se vain kummallista, että jostakin tulee aina pula», jatkaa Pellontaus. »Kun nyt tulee muuta hyvää, niin sen sijaan loppuu aika. — Mutta sanokaahan nyt yksi neuvo: meillä on esimerkiksi riihenpuinti. Jotta kerittäisiin puida koko ahos, on meidän noustava aamulla jo kolmen aikaan heiluttamaan varstaa ja oltava vilkkaassa liikkeessä ainakin kymmeneen asti illalla. Siis raskaassa työssä seitsemäntoista tuntia, jos lasketaan ateria-ajat pois. Sellainen tappaa miehet. Ja vie kaikki muut työt sekaisin. — Minkäs reseptin herrat neuvovat siihen?» »Ostakaa puimakone. Se käy Hankaan voimalla», ehdottaa Tahka. »Ei ole rahaa», tunnustaa Ahola. »Jos yhden talon ei kannata ostaa, niin ostakaa yhteisesti. Ehtiihän yksi kone puida monenkin talon viljat.» »Jaa», huokaa Ahola ja katsoo Pellontaukseen. »Onko tuo nyt sitä osuustoimintaa?» »Eikä hitossa! Se on vain käytännöllistä yhteistyötä. Ja onhan tässä maassa tehty talkootyötä ennenkin ilman erikoisreklaamia.» »Jotta yhdessäkö?» ajattelee Pellontaus ääneen. »Mutta jospa siitä tulee riitoja: yksi tahtoo yhtä ja toinen toista.» »No mutta kuka riivattu teidän käskee kiistellä!» haukkuu Tahka yhä. »Jos nyt tuollaisenkin asian takia täytyy heiluttaa nyrkkiä toisilleen, niin silloin on parempi, että heilutatte edelleenkin varstaa ja kärsitte pahan sisunne takia!» Ukot jäävät miettimään, istuvat katsellen lattiaan ja salavihkaa altakulmin toisiinsa. Heistä tuntuu oudolta, että vanhana miehenä ovat joutuneet istumaan kuin koulun penkillä. Näin siis ilta jatkuu. Vahisen tytär, joka saa nimen Irma Anneli ja joka aikansa kitistyään ja pitkän kolttunsa kasteltuaan viedään pois, joutuu tahtomattaan ensi-esiintymisestään lähtien vaikuttamaan Hankaan elämään. Joka tapauksessa Taustan isännät lähtevät kotiin pää humisevan täynnä uusia ajatuksia ja matkalla kuuntelevat oman emäntänsä mutinaa, miten sitä tai sitä asiaa olisi talossa kohennettava ja korjattava. Isännät tietysti vastustelevat, mutta saavat kipakan vastauksen: »Tuo meidän isä se yhä vain elää siinä ajassa, kun kievari oli ainoa keskuspaikka ja kuppari sairaanhoitaja!» Ja kun ukot sitten puolestaan kysyvät, kuka on muijien päähän ajanut tuollaisia juttuja, saavat he kuulla, että kaikki on Sorvasen tai Tahkan rouvien keksintöä. »Mitäs tuollaista turhaa!» murahtavat isännät ynseänä naisten uudistushalulle, mutta unohtuvat sitten vatkaamaan omasta puolestaan puimakoneita, tienrakennuksia ja kouluja. »Vielä tässä nyt uusia liesiä ostelemaan, kun vanha takkakin kelpaa.» Ja illan isäntä Niilo Vahinen matkustaa seuraavana päivänä kaupunkiin ja tulee vasta illalla takaisin. Sen jälkeen ilmestyy hänen kauppansa ikkunaan uutuuttaan kiiltävä polkupyörä ja sen kupeelle paperi, jossa lukee suurin kirjaimin: Älkää tuhlatko aikaanne kävelemiseen! Ostakaa »Vauhti»-polkupyörä vähittäismaksulla! INSINÖÖRIEN VIIKONLOPPU Herrat insinöörit suhtautuvat tämän maailman menoon melko rauhallisina ja luottavaisina. Heillä on oma filosofiansa, joka kaikissa työasioissa perustuu matematiikkaan ja yksityiselämässäkin nojautua siihen vahvaan uskoon, että kaksi kertaa kaksi on yhä edelleenkin neljä. Sen vuoksi heidän ajatuksiaan ei suista kiskoilta mikään ja sen vuoksi he ajattelevat elämästäkin vain lyhyesti, että 'kaipa se pyörii oikeinpäin, kun kerran on sillä lailla piirretty'. He ovat kaikki vielä nuoria ja tietysti poikamiehiä. Orasto, tanakka ja hiljainen mies, on ehkä jo yli kolmenkymmenen. Pitkänhuiskeassa ja aina iloisessa Vesalassa on hyvä annos vilkkuvasilmäistä leikillisyyttä, ja pieni ja pyöreä Aisa on heistä ehkä enimmin perehtynyt varsinaisiin elämäniloihin eikä yleensä tunne kovin syvää katumusta sotkeutuessaan joskus houkutteleviin pikkusynteihin. Vapaan aikansa he joutuvat viettämään suurimmaksi osaksi toistensa kanssa eivätkä näekään siinä moittimisen syytä. Varsinkin nyt, kun Aisa on jo siirtynyt johtotyömaalle ja tulee tapaamaan tovereitaan vain sunnuntain seuduilla, joutuvat Orasto ja Vesala olemaan kahden ja keksimään ne monet pienet keinot, joiden avulla vapaa aika hurahtaa ohi kuin Hankaan vesi. Mutta lauantai-illan vakinainen kuva on tämä: he kaikki kolme ovat koolla Vesalan huoneessa häiritsemättä silti toisiaan. Vesala itse on ainaisessa puuhassaan ja kuuraa parhaillaan puhtaaksi pienoiskiväärin piippua, vetää ähkyen tappuratukon putken läpi, nostaa piipun sitten valoa vasten kiikaroiden aikansa, pudistaa päätään, puhaltaa reikään ja alottaa saman tempun taas uudestaan. Ei kukaan ole koskaan nähnyt hänen ampuvan — ei ainakaan hyvin — mutta kivääri on siitä huolimatta hänelle niin rakas lelu, että hänen täytyy ainakin kerran viikossa lakata sen tukki, jos piipussa ei riitä aina puhdistamista. Orasto istuu pöydän ääressä edessään lohiperhoslaatikko, josta hän pitkän harkinnan jälkeen ottaa varovasti käteensä jonkin perhosen, katselee sitä hetkisen haltioituneena, silittää etusormellaan höyheniä ojennukseen, panee perhosen hellävaroen takaisin laatikkoon ja alkaa taas miettiä, minkä nyt ottaisi. — Tuo Oraston hulluus on kyllä sikäli hyödyllistä, että usein hän häviää joukosta mitään puhumatta, samoilee vapoineen ja laatikkoineen rantapolkuja pitkin Longalle ja Soikoskelle asti, palaa sitten iltamyöhällä takaisin likomärkänä ja heiluttaa hymyilevänä oksasta riippuvaa lohta tai joskus kahtakin. Myöskin Aisa on mielityössään: loikoo sohvalla polvet pystyssä ja lukee kympin salapoliisiromaania. Kun hän saa yhden loppumaan, kaivaa hän takkinsa kuvetaskusta tai laukustaan toisen ja lähtee sitten sunnuntai-iltana tyytyväisenä takaisin työmaalleen. Myöskin Aisan harrastuksista on yleistä hyötyä sikäli, että luettuaan kirjat hän heittää ne Vesalan hyllylle siinä auliissa tarkoituksessa, että toisetkin käyttäisivät niitä valistuksekseen. Ja eräs kummallinen piirre Aisassa vielä on: postin tullessa hän ei koskaan odota kirjeitä, mutta sen sijaan ei voi salata onnellista hymyään, jos saa tutulla ja hennolla naisen käsialalla kirjoitetun pakettikortin, jossa sisällyksen kohdalle on merkitty kirjoja. Tuolla tavoin he äänettöminä seurustelevat tunnin, kunnes Orasto siirtää laatikkonsa sivummalle luoden siihen vielä viimeisen hellän katseen ja sanoo: »Aisa!» Kun toinen kääntää uuden sivun kuulematta mitään, täytyy Oraston toistaa: »Aisa! — Oletko kuullut, että tuo Vesala on tullut hulluksi?» Aisa ei vieläkään ehdi kääntää päätään, mutta huulet jo supattavat ääneen kirjan tekstiä: '... ja sitten Hannes kohotti pistoolinsa ja ampui umpimähkään kaksi laukausta pimeään. Ei kuulunut muuta kuin lasin kilinää ja pirullinen nauru nurkasta...’ Sitten hän kysyy hajamielisenä: »Mitä se on taas tehnyt?» »On ruvennut muodostamaan perhettä.» Aisan mielenkiinto herää, hän jo kohottaa päätään ja kysyy: »Perhettä? Ja kenelle?» »Itselleen. — Ennestään sillä on jo kissa, ja mirriähän se harjailee, syöttää, ostaa uusia kaulanauhoja ja lullaa illalla nukkumaan. Mutta eilen se hankki itselleen jo kahvipannun. Katsohan tuonne!» Hyllyllä on upea sähkövekotin, Aisa nousee katsomaan sitä, tutkii sen eri kerrokset ja niiden merkityksen ja hetken kuluttua alkaa purkaa sitä nähdäkseen sisuksenkin. »Kuule, onko siinä perää, jotta sinun pääsi on ruvennut sekoamaan?» kysyy hän Vesalalta itseltään. »Ja eikö Taustan rouvan kahvipannu enää lämpiäkään sinua varten, kun nyt on 'kukin oma keittäjänsä'?» Orasto seisoo ikkunan edessä ja selittää toverinsa puolesta: »Ei Taustassa ole enää rouvaa. Hän myi talonsa ja muutti kaupunkiin asumaan.» Ja Vesalaa hän lohduttaa: »Älähän silti sure... Ottaahan se sinut talonmieheksi, jos kauniisti pyydät.» Nyt kohottaa Vesala kiväärinsä ikkunaa kohti ja sanoo: »Mene pois tykin edestä. Sattuu laukeamaan...» »Jos hankaat vielä sitä putkea, niin se on pian puhki. — Joo, niin ikävästihän kävi, että Taustan nuori leski jätti Vesalan tänne suremaan ja...» Nyt Vesala kohottaa pöydältä tuhkakupin ja sanoo: »Pois valon tieltä taikka pamahtaa!» Samassa ovelle koputetaan ja sisään astuu Sorvanen. Hänestä tilanne näyttää jonkin verran sekavalta, ja sen vuoksi hän koettaa sitä arvioida kysymällä vain: »Noh?» »Vesalalla on surua. Sen vuoksi sen hermot pettävät», selittää Orasto siirrellen Aisan romaanipinoa pois sohvalta. Vesala itse panee kiväärinsä sivuun, kokoilee puhdistusvälineet laatikkoon, aikoo järjestää uudella pannullaan vieraalle tarjoukset, mutta huomaakin rojukasan Aisan edessä: »No voi jumaliste! Nyt se särki minun kahvipannuni, kun juuri piti... Nousepas siitä, pokkaa vieraalle ja sano kiltisti päivää.» Aisa yrittää kokoilla osia paikoilleen, mutta kun se käy tuskastuttavan hitaasti, jättää hän irtonaiset mutterit silleen, kokoaa ne yhteen kuppiin ja panee sen toisen sisään ja nostaa koko laitoksen hyllylle. Vesala on sillä välin mennyt emännöitsijän luokse puhumaan tarjoilusta ja Orasto innostunut Sorvasen kanssa pohtimaan Hankaan viimeisestä suuresta uutisesta, Taustan hovin myynnistä: »Me varoitimme Vesalan kanssa rouva Raitasta moneen kertaan ja koetimme todistella, että juuri nyt alkaa kaikki nousta arvossa ja että on mieletöntä myydä tilaa. Mutta se oli turhaa, sillä Hitukalla oli joitakin lainoja pahana peukalonpuristimena ja lisäksi liukas kieli. Rouva nojasi siihen, että kun Hiisveden holhouslautakuntakaan ei pojan puolesta aseta myymiselle mitään esteitä, niin antaa koko roskan mennä, että hän pääsee kaupunkiin ja ilmestyy kai siellä aikanaan uusille avioliittomarkkinoille. Ja Hitukan peijakas, joka oli koko ajan vain välittävinään kauppaa, istuu nyt itse kartanossa isäntänä, harjailee knalliaan ja suunnittelee uusia tempauksia tyhmien kustannuksella.» »Minäkin varoitin rouva Raitasta», virkahtaa Sorvanen. »Ja Hitukka keinottelee täällä loistavasti, kun alku on jo hyvä», sanoo Vesala sisään tullessaan. »Minun sormeni vain kutiavat niin kummallisesti... Olisi sille kaverille hauska järjestää samanlainen loukku itselleen, houkutella se ansaan ja nauraa railakkaasti päälle.» »Jos vain olisi pääomaa, niin Hitukkaa olisi helppo jymäyttää ja antaa vahingon kiertää», miettii Sorvanen. »Mutta asiasta toiseen, herrat ovat joskus valitelleet seuranpuutetta... Hiisvedelle on nyt tullut uusi kunnanlääkäri.» »Ohoh!» »Sen entisen ukon jälkeen oli paikka auki, hakijoita oli muutamia ja niistä ylivoimainen eräs naislääkäri. Ukot joutuivat pahaan pulaan, kun pelkäsivät...» »... naisvaltaa...» »Niin juuri. Mutta kuitenkin he valitsivat naisen. Viime viikolla hän tuli toimeensa. Kun täältä on kirkonkylään pitkä matka, olen sopinut uuden tohtorin kanssa, jotta hän järjestää vastaanoton tänne Hankaallekin sikäli kuin ehtii. Mutta vain toistaiseksi, sillä myöhemmin kaikki järjestetään toisin... Mitä sanotte asiasta?» »Riippuu kokonaan siitä, minkä ikäinen se täti on», ratkaisee Vesala lyhyesti. »No jaa... Arvioni mukaan ei pahasti yli kolmenkymmenen» vastaa Sorvanen. »Se sopii», lisää Vesala. »Minulla tuntuukin päässä jo huimausta...» »Sinua huimaavat vielä Taustan rouvan silmät», murahtaa Orasto. »Mutta kuka se uusi lääkäri on?» »Tohtori Marttinen. Paula Marttinen, koskapa ukot jo etukäteen surivat, että parempi olisi ollut Martti Paulanen.» Orasto viheltää hiljaa ja virkahtaa vain: »Ahaa!» »Joka tapauksessa tohtori Marttinen tulee tänä iltana meille. Jos herroja huvittaa — varsinkin kun oma kahvipannu on jo remontissa — niin tulkaa luokseni seitsemän tienoissa.» Hankaalla ei ole vielä koskaan nähty riuskempaa kumarrusta kuin kolmen nuoren miehen kiittäessä nyt. Samassa tulee emännöitsijä sisään kahvitarjottimineen ja aikoo julmistua asukkailleen huonosta siivosta, mutta Sorvasen nähtyään valahtaa herttaiseksi ja niiaa hätäpäissään. Kun tämä kauhu saa viimein paikat mieleiseensä kuntoon ja häviää lattioiden notkuessa alla, siirtyy keskustelu jälleen Vesalan oireellisiin huimauksiin ja sydämentykytykseen ja Sorvanen ehdottaa: »Te voisitte kyllä yhteisvoimin pitää huolta siitä, että tohtori Marttinen viihtyy Hankaalla, kun tämä kerran näkyy olevan terve sydän Hiisveden muuten veltossa ruumiissa.» »Ja sivilisaation suuri pumppu, jolla nostetaan valistusta kaikille isooville ja janooville.» »Ja kirjoista päättäen näkyy janoojia olevan täälläkin», toteaa Sorvanen. »Ne ovat Aisan salainen synti», selittää Vesala. »Muuten täällä joutuu lukemaan kaiken, mitä vain näkee. Minä olen lukenut emännöitsijän hartauskirjatkin.» »Ja minä voisin pyrkiä emäntäkouluun, sillä ruokaa odotellessa luen nälissäni keittokirjaa», tunnustaa Orasto. »Mutta onko teistä kukaan tutustunut puunjalostusteollisuuteen?» kysyy Sorvanen ja katsoo jokaista vuorollaan silmiin. Jahah, nyt tullaan itse asiaan! ajattelee itsekseen Orasto ja vilkaisee syrjäsilmällä tovereihinsa. Nämäkin vainuavat jotakin samaa tai ovat tienneet sen jo alusta lähtien, sillä Sorvanenhan ei ole yleensä koskaan asiatta liikkeellä. Sen vuoksi Vesalan lusikka lakkaa kilisemästä kupin reunaa vasten ja Aisa rykäisee kuivasti. Muut vaikenevat ja pudistavat päätään, mutta Orasto virkahtaa: »Minä tunnen hyvin pintapuolisesti. Oikeastaan sain siihen jo hiukan pohjaa isäni sahalla kouluvuosina. Huiskin siellä töitä loma-aikoina. Mutta vähän enemmän perehdyin koko hommaan Sorsalahdella. Olinhan ennen tänne tuloani rakentamassa Sorsalahden sahan ja selluloosatehtaan.» »Niin, sehän on totta!» ihastuu Sorvanen ja nieleskelee aivan sen näköisenä kuin aikoisi jatkaa, mutta toisten odotus menee turhaan ja hän vaikenee. »Kuinka niin?» täytyy Orasten uteliaana auttaa puhetta edelleen. »Muuten vain tulin ajatelleeksi», väistää Sorvanen. »Ihmettelen sitä, milloin puunjalostusteollisuus keksii tämän Luostanlaakson sopivaksi tyyssijaksi. Onhan synti, kun vesi huhkii koskista alas koristuksena, vaikka voisi tehdä työtäkin. Puunjalostusteollisuudella olisi nyt hyvät mahdollisuudet. Sotavuosinahan tosin eivät selluloosaa ostaneet muut kuin ensin Venäjä ja sitten Saksa. Kun Saksa joutui maksamaan sodan kaikki viulut, ei sekään jaksanut ostaa enää rauhan jälkeen eivätkä ympärysvallat taas suostuneet ostamaan meiltä, Saksan ystäviltä. Mutta nyt näkyy myynti nousevan hyvää vauhtia. Puutavaralla on jo vientiä ja pääoman saanti on helpompaa. On hyvin mielenkiintoista nähdä, kuka uskaltaa tehdä repäiseviä otteita ja rakentaa uudet suuret selluloosatehtaat.» »Mikäs olisi sen otollisempi paikka kuin Luostanlaakso», todistelee Orasto. »Ylhäälläpäin on loppumattomat metsät. Ne tulevat tänne Hiisveteen mukavasti kolmea väylää pitkin, joten kuljetus on helppo. Ja täällä on huokea käyttövoima paikan päällä vaikkapa Hankaan voimalaitoksesta. Ja jos joku haluaa oman voimansa, niin onhan täällä neljä koskea vielä jäljellä. Muuten jos tänne joskus valmistuu rautatie, niin silloin olisi paras perustaa ensin suuri saha. Kun sahan jätetavara menisi muuten hukkaan, voisi sen sitten käyttää sulfaattitehtaan raaka-aineena.» »Ensin saha», toistaa Sorvanen. »Se menettelee kyllä. — Ja sahan jälkeen sulfaattitehdas. Sekin menettelee. — Ja sulfaattitehtaan jälkeen taas sen jätteitä varten uusia tehtaita, sillä sulfaattiselluloosastahan saa mitä hyvänsä. Esimerkiksi...» »Esimerkiksi?» kiihdyttää Vesala. »No ovathan herrat kuulleet, että suomalainen Durchman on Amerikassa patentoinut menetelmän valkaistun ja natronlipeällä käsitellyn sulfaattiselluloosan käyttämiseksi keinosilkin valmistuksessa. Sitten saadaan sellofaania, lakkoja, filmejä, räjähdysaineita ja sivutuotteina metylialkoholia, tärpättiä ja mäntyöljyä. Ja minä uskallan olla sitä mieltä, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua puusta saadaan mitä vain.» Sorvanen huomaa innostuneensa hiukan liikaa ja nousee lähteäkseen, mutta ei malta olla virkkamatta vielä Orastolle: »Tuo luettelo todistaa vain sitä, että on hyvä, jos tunnette puunjalostusteollisuutta. Mutta meillä Suomessa vain ollaan vielä niin syntisen saamattomia, että tuotetaan ulkomailta kaikkea roskaa, vaikka voitaisiin valmistaa itsekin.» Hän nykäisee vielä takkinsa etumusta suoraksi ja sanoo ovella: »Niinkuin sanottu, odotamme vaimoni kanssa teitä kello seitsemältä.» Sitten hän kävelee ulos, ja nuoret miehet katselevat hetkisen toisiaan, kunnes Vesala virkahtaa: »Annan nenäni ja neljä hammasta vetoon siitä, että Sorvanen hautoo nyt jotakin. Tuo kaikki on sen oiretta.» »Sen pojan päätä ei palella», myöntää Orasto. »Mutta vakavasti sanottuna: ajatelkaahan, millaiset näköalat tällä Luostanlaaksolla on! Tehän sattumalta tunnette Oy. Hankaan. Sen omistajat ovat: ensiksi valtio, toiseksi Oy. Kairakoski ja kolmanneksi eräät yksityiset Kun tänne alkaa tulla puunjalostusteollisuutta, kasvaa ja kehittyy se epäilemättä Kairakosken hiomon ympärille. Silloin tulevat sen omistajiksi: ensiksi valtio, toiseksi Oy. Hangas, toiseksi Oy. Kairakoski ja kolmanneksi eräät yksityiset. Siis yksi ja sama firma.» »Sopii hyvin minun puolestani», innostuu Vesala. »Jos jatkat luetteloasi vielä sillä lailla, niin sitten tulee lopuksi valtio, ja sen omistajina ovat: ensiksi Oy. Hangas, toiseksi Oy. Kairakoski ja kolmanneksi eräät yksityiset... Mutta ei puhuta politiikkaa, sillä uusi lääkäri kiinnostaa minua enemmän...» »Turha vaiva», rauhoittaa Orasto. »Kyllä me nyt sentään voisimme tehdä pienen työnjaon. Sovitaan, että jos tohtori on yli viidenkymmenen, niin silloin hänet hoitaa Aisa. Jos se on neljän- ja viidenkymmenen välillä, niin silloin pidät seuraa sinä. Mutta jos se on alle neljänkymmenen, niin voisinhan minä uhrautua ja...» »Myöhäistä», vastaa Orasto. »Sillä minä otan hänet suojelukseeni joka tapauksessa. — Ja nyt minä lähden sitä varten ajamaan partani.» »Mutta vie tuo kärpäslaatikko mukanasi pois pöydältä», komentaa Vesala ja ojentaa Oraston perhoslaatikon. »Oikeastaan teidän on sinne turha tulla laisinkaan», ehdottaa Orasto. »Vesala voi jäädä ruokkimaan mirriään ja kuuraamaan pyssyään ja Aisa lukemaan roskaa.» »Päinvastoin, insinööri», väittää Vesala. »Sillä tänä iltana muodostetaan Sorvasen salissa uusi yhtiö, jonka nimi on Oy. Vesala & Marttinen ja jonka omistajina ovat ensiksikin...» »Ole jo vait'!» keskeyttää Orasto. »Teillä ei ole mitään tekemistä sen Marttiskan kanssa. — Lyödäänkö veto? Etteikö kannata? Minä väitän, että tunnin kuluttua siitä hetkestä lähtien, kun me tapaamme tohtori Marttisen, se sama tyttö taputtaa minua poskelle ja sanoo Ilmari-kullaksi.» Vaikka Orasto tahtoisi haastaa riitaa, eivät toiset vastaa siihen kuin pilkallisina hymähtäen. Sen vuoksi hän ottaa perhoslaatikkonsa ja menee omalle puolelleen vihellellen hyvin tyytyväisenä partaansa ajaessaan. Kun he myöhemmin astelevat rinnettä ylös toimitusjohtajan asunnolle, on heidän vaikea sopia siitä, kuka saa astua etumaisena esiteltäväksi. Mutta Orasto on sopuisalla tuulella ja vapaaehtoisesti suostuu jäämään jonossa viimeiseksi. Ja portailla ehtii Aisa kuiskata: »No onko ukko Sorvanen muuttanut jo tänne vai asuuko hän rannalla yhä?» »Taatusti asuu rannalla. Mutta hän näkyy jo sietävän meitäkin, vaikka minä tahallani panen kallioon sellaiset latingit, että talo heiluu kuin tuulessa», kertoo Vesala, joka rakentaa kanavaa jo lähellä Mannen taloa. »Mutta odottakaahan, kun voimalaitos valmistuu. Kyllä ukko ottaa silloin kiivaan ravin kuivemmille maisemille», uhkailee Orasto. »Kunhan järven vesi alkaa nousta, niin...» Kun he tulevat sisälle, viedään heidät jonossa nuoren naisen eteen ja esitetään tälle. Ensin hän sulattaa hymyllään Vesalan, sitten Aisan, ja kun viimeisenä astuu toisten takaa esille Orasto, tarjoaa tohtori Marttinen tälle molemmat kätensä ja sanoo niin sydämellisesti kuin taitaa: »Voi Ilmari kulta! Tämäpä vasta yllätys!» Ja väärinkäsitysten välttämiseksi hän kääntyy selittämään toimitusjohtaja Sorvaselle: »Me olimme insinööri Oraston kanssa luokkatovereita kautta koko koulun.» »Niin», myöntää Orastokin, »ja minä laskin sinun kotilaskusi kautta koko koulun.» »Mutta saithan sitten palkaksi hopeisen monogrammin palttoosi vuoriin.» »Ei se riitä. Vanhan ystävyyden jatkoksi olet velvollinen tekemään vielä yhden palveluksen minulle... Tai oikeastaan näille kahdelle toverilleni. He nimittäin ovat poteneet sydämentykytystä koko illan.» Vesala katsoo Orastoon murhanhimoisena ja Aisa tonkii hämmentyneenä taskujaan. Ja tohtori Marttinen hymyilee heille niin rauhoittavasti, ettei Vesalakaan pidä enää kovin ratkaisevana sitä, vaikka Orastolla onkin jo hyvä etumatka. Ja sillä aikaa, kun toiset keskustelevat ja Orastokin siihen osallistuu näön vuoksi heittäen joukkoon jonkin sanan, joutuu hän kertaamaan ajatuksissaan — lävitse pienen ja herttaisen tapahtumasarjan, jonka henkilöinä silloin kauan sitten — olivat Paula Marttinen ja hän. Oltiin aloittamassa kaupungin koulua ensimmäisellä luokalla ja ensimmäisenä päivänä.. Koulun kaikki oppilaat olivat pihalla ja odottivat sisäänpääsyä, vanhemmat oppilaat tietysti liikkuivat varmoina kuin kotonaan, puhuivat ja peuhasivat, ja he ensiluokkalaiset seisoivat ujoina jossakin nurkan kupeella katselemassa ja ihmettelemässä uutta kuhinaa, johon elämä oli heidät heittänyt. Viimein soi kello, luokat järjestyivät riveihinsä, ja pieni Ilmari Orastokin löysi opettajan viittailujen mukaan sen rivin, jossa piti olla muita ensiluokkalaisia. Sitten alkoivat parijonot solua opettajan viittauksesta sisälle, tuli jossakin välissä heidän pienimpienkin vuoro, ja siinä juostessa ja tyrkkiessä yritti poika pitää huolta, ettei eksyisi omistaan. Mutta sisemmän oven luona oli tungosta, takaa tuli suuria poikia ja sysi häntä tieltään sivuun ja niin hän joutui kulkemaan kuin tahdottomana virran mukana, niin että hän löysi itsensä pian seisomasta jostakin yläkerran käytävästä, ja ympärillä oli vain suuria poikia ja tyttöjä, joilta hän, ujo maalaispoika, ei uskaltanut edes kysyä mitään naurun pelossa. Niin hän katseli ympärilleen, lähti varmuuden vuoksi portaita alemmaksi etsimään oikeata paikkaa, huomasi sielläkin ventovierasta, hätääntyi, kulki edelleen ja kurkisteli ovista sisään luokkiin. Mutta kaikki oli niin toivotonta, että hän tunsi itkun olevan jo lähellä ja hetkisen ajatteli, missäpäin mahtaisi olla ulko-ovi, että hän pääsisi kadulle, menisi takaisin kotiin ja koettaisi siellä selittää isälle, ettei hän voi jäädä sellaiseen myllyyn, jossa on melua, juoksua ja pyörimistä niin, ettei löydä omaa itseään. Silloin, kun hänen ujoutensa ja pelkonsa alkoivat nousta pahimmilleen, ilmestyi hänen eteensä vaaleatukkainen ja sinipukuinen pikkutyttö ja kysyi: 'Mitä sinä täällä seisot? Miks'et tule sisään?’ 'En löydä ensimmäistä luokkaa', huokaisi hän hiljaa ja katsoi epäillen alta kulmainsa. 'Se on täällä, tule sisään! Minä näin sinut äsken rivissä!' selitti tyttö luonnollisesti. Ja poikaa ihmetytti, kuinka vieras ihminen voi puhua tuolla tavalla. Hän seurasi tyttöä, tuli luokkaan, ja siellä tyttö osoitti jotakin pulpettia, jossa näytti olevan tilaa hänellekin. Tällä tavoin hän pääsi mukaan, tunsi kasvavaa luottamusta muihin lapsiin, mutta tuohon tyttöön erikoisesti eikä voinut tunnillakaan olla yhtenään tuijottamatta tämän palmikkoon ja päähän ja ajattelematta, ettei tämä kaikki sentään olisi niin kovin surkeaa, jos tuo tyttö olisi poika. — Niin, ja kun heidät sitten myöhemmin järjestettiin istumaan oikeille paikoilleen, joutui hän istumaan juuri tuon tytön viereen, astui uudelle paikalleen ja viimein uskalsi katsahtaa toveriinsa ja suojelijaansa ja hymyilläkin hänelle heikosti... Silloin hän jo tiesi, että tytön nimi oli Paula Marttinen. Seuraava kuva oli viidenneltä luokalta. Jo pitkät ajat he olivat olleet kapinassa venäjänkielen opettajatarta vastaan, joka erinomaisen ankarana ja kierona oli saanut kaikkien vihan osakseen — ei yksin oppilaiden, vaan opettajatoverienkin. Mitä moninaisimpien ilkeyksien joukosta muistui mieleen yksi, jonka Ilmari itse keksi ja jonka suorittajaksikin hän sen vuoksi rupesi. Muija oli likinäköinen, ja siihen perustuen hän viritti jänislangan oven poikki kulkemaan näkymättömänä kynnyksen kupeella ja sitten seinäviertä omaan pulpettiinsa. Kun opettaja astui luokkaan, ei tämä tietysti nähnyt mitään, nosti jo toisen jalkansa yli kynnyksen, mutta kun poika juuri samalla hetkellä nykäisi jänislangasta, kiristyi se ylemmäksi ja opettaja lensi suoraan nenilleen lattialle. Riemu poikajoukossa oli tietysti suuri eikä sitä kukaan salannut, kuului kaiken uhallakin hihkunaa ja jonkun huuto: 'Mitäs löytyi?' Mutta kun naisparka kompuroi takaisin pystyyn ja alkoi huudella hiljaisuutta, kirkuen itse kuin hysteerinen, ei kaikki ollutkaan mallillaan. Paitsi sitä, että tädin silmälasit olivat menneet sirpaleiksi, valitti hän rannettaan ja lähti luokasta pois. Asia, nimittäin se jänislanka, ei tietysti voinut tulla ilmi, sillä samalla hetkellä kuin opettaja lensi nurin, päästi hän irti lenkin, joka piti lankaa naulassa kiinni, vetäisi sen takaisin seinäviertä pitkin ja pani taskuunsa. Omatunto oli täysin puhdas hänen puolestaan ja lisäksi vielä mieli äärettömän hyvä. — Mutta tuota hyvää vahingoniloa ei kestänyt kauan, kun Paula tuli hänen luokseen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaa: ’Tuo ei ollut reilua. Hän on vain vanha nainen, mutta sinä olet sentään mies!' Moite jäi soimaan korvissa pitkäksi ajaksi ja varsinkin se äänensävy, jolla se lausuttiin. Ja kaiken lisäksi heitti sattumakin osansa katumukseen, sillä vähän ajan kuluttua levisi tieto, että opettajan värttinäluu oli kaatuessa mennyt poikki. Ja hän itse, Ilmari Orasto, koetti seuraavina päivinä olla luokassa rempseätä ja kovaäänistä miestä, mutta kuitenkin varoi visusti, ettei katsonut Paulaa silmun. Ja vaikka olisi miettinyt kuinka, ei hän vain keksinyt sitä, mikä peijakas tuon tytön silmissä sai toisen tuntemaan itsensä niin syntiseksi... Seuraava kuva muistui toiselta ylioppilasvuodelta. Kun hän meni teekkariksi, ei hän enää joutunut tapaamaan vanhoja tovereita juuri muuten kuin osakunnassa ja harvoin muualla. Mutta sitten heillä oli eräänlainen luokkakokous — taisi olla jonkin ravintolan takahuoneessa — ja he pojat olivat ottaneet vauhtia jo aikaisemmin ja katselivat kaikkea sen mukaisesti. Heitä, kolmen neljän miehen pöytäkuntaa, raivostutti sanomattomasti se, kun kaikki tytöt istuivat toisessa päässä huonetta omine seuroineen eivätkä viihtyneet heidän luonaan, vaikka he olivat niin sanomattoman hauskoja ja miehekkäitä. Hän muistaa vieläkin, miten häntä ärsytti se, kun Paula istui jonkun vätyksen kanssa koko illan ja hymyili tälle tarpeettoman paljon. Ja siitä syystä kai hänkin innostui leuhkimaan omista töistään ja isänsä varoista ja kehaisi lopuksi, että jos nuo tytöt vielä vierovat heitä tippaakaan, niin hän lähtee tässä silmänräpäyksessä koko roskasta ja painuu suoraa päätä Saksaan jääkäripataljoonaan. Silloin tuli — ei, vaan leijaili — hänen luokseen Paula rauhoittamaan, mutta hän vaati Paulaa tanssimaan kanssaan. 'Minä tanssin heti sinun kanssasi, kun olet selvä.’ 'Sinä tanssit juuri nyt — taikka minä lähden...’ 'Mihinkäs sinä, poikaparka, lähdet, kun et pysy edes jaloillasi. Tulehan tänne minun viereeni istumaan, minä lupaan kuunnella sinua — ja sinä saat kehua itseäsi niin paljon kuin haluat.’ Äidillinen hoivaamisenhalu riisui mieheltä tilapäisen sankaruudenpuuskan niin perinpohjin, että hän istui nöyränä naisen vierellä ja sai vain pari kertaa kysytyksi myrkyllisesti: 'Kuule, Paula, et kai sinä ole rakastunut minuun, kun holhoat tuolla tavalla?' Ja vastauksena oli Paulan sydämellinen nauru: 'Voi mies parka! Kuka nyt voisi olla rakastumatta tuollaiseen kullanmuruun, joka tarvitsee vielä tuttia, mutta aikoo sotaan.' Joka tapauksessa Paula sai hänet sinä iltana talttumaan, ja kun he yhdessä läksivät sitten kotiin, muistaa hän matkalla puhuneensa jotakin niin hempeätä, että se sai Paulan nauramaan vielä sydämellisemmin. Mitä se oli, sitä hän itse ei muista ollenkaan... Luultavasti sillä hetkellä mieleen juolahtanut rakkaudentunnustus. Ja seuraava kuva muistui ajatuksiin... Mutta nyt katkeaakin tapaus alkuunsa, sillä Orasto kuulee äänen viereltään: »Mitä sinä haudot, mies?» Hän havahtuu, huomaa toisten jo nousseen seisomaan ja siirtyvän toiseen huoneeseen. Ja mennessä hän ehtii sanoa hiljaa Paulalle: »Niitä entisiä. Se vasta oli herttaista aikaa!» Ja vierellään hän näkee yhä saman vaaleatukkaisen ja hieman hauraan, mutta kirkassilmäisen pikkutytön kuin aikoinaan koulun käytävässä, katseen ja äänen ilmeet ovat samat. Mutta kuitenkin hän hauraudestaan huolimatta joutuu jo työssään näkemään ja kokemaan elämän todellisimman ja usein kurjimmankin puolen. Niin, mutta sehän ei oikeastaan estä pysymästä samanlaisena... »Niin», vastaa tohtori Marttinen aivan kuin olisi lukenut toisen ajatukset, »te insinöörit ja me lääkärit pysymme parhaiten maanpinnan tasalla ja näemme asiat oikeassa valossaan.» Täysin valveille Orasto pääsee, kun kuulee Vesalan ja rouva Sorvasen yhdessä valittavan Hankaan harrastusten puutetta ja kun Vesala esittää lohduttoman loppupontensa: »Niin, liiallinen yksinäisyys ja harrastusten puute kuuluvat olevan nuorille miehille turmiollisia. Ja pessimistit väittävät, ettei lopuksi ole muuta mahdollisuutta kuin ratketa juomaan tai mennä naimisiin.» Orasto aikoo sanoa jotakin myöskin kissanhoidosta, mutta Vesala ehtii jatkaa: »Tietysti täällä täytyy keksiä itselleen jokin sopiva ja hyödyllinen harrastus. Tarkoitan sellaista vakavaa... Mutta sen vain sanon, etten ikinä rupea kalastamaan. Tiedättekö, se on kamalaa hommaa! Ja jos olisitte tänään nähnyt kaiken sen järkyttävän, minkä minä sain kokea, niin sanoisitte ihan samaa.» »Noh?» kysyvät toiset huolestuneina. »Se oli todella kamala kokemus», jatkaa Vesala pienen taidepaussin jälkeen. »Asia nimittäin aiheutui siitä, että meidän miehemme Kovasin ja Leminen olivat olleet ongella suvannon puolella. Kuinka ollakaan, sattui jokin isompi elävä tarttumaan Lemisen onkeen, ja kun ukko alkoi hinata sitä kalliolle, oli se kummallinen pitkä ja musta käärme, joka riippui koukussa, potki ja kiemurteli ja Lemisen vakuutusten mukaan vielä irvisteli onkimiehille ja nauroi pirullisesti. Kun Leminen näki elävän, heitti hän vavan kalliolle ja painui suoraa päätä karkuun ylös rinnettä ja vasta mäen päällä kääntyi katsomaan taakseen ja huusi sieltä Kovasimelle: »Tule, hyvä mies, pois sieltä, ennenkuin se nielee sinut — taikka vetäisee koskeen!» Mutta Kovasin ei ollut moksiskaan, tarttuipahan vain vapaan ja alkoi irroitella kiemurtelevaa pirua koukusta, vieläpä huusi Lemisellekin jotakin, että 'tulehan takaisin, ei tämä syö’. Kun Leminen sitten varovasti hivuttautui takaisin rannalle, arveli hän, ettei tuo ollut ainakaan näkki, sillä näkillä piti kertoman mukaan olla sarvet päässä ja kaviot jalassa ja haaraniekka häntä aivan kuin oikeallakin pirulla. Sitä paitsi tämä oli paljon pienempi, vaikka sisukas. Mutta Kovasin, joka on kierrellyt paljon maailmaa, tiesi heti arvella, ettei se voinut olla mikään muu kuin ankerias. 'Kyllähän minäkin olen ankeriaisista kuullut, mutta ei kai se nyt tuommoinen mato ole', kiisti Leminen. »Joka tapauksessa he pohtivat tilannetta aikansa ja päättivät hakea minut apuun ratkaisemaan arvoituksen. Niin he sitten tulla väänsivätkin mäkeä ylös asunnolleni, Kovasin edellä totisena ja Leminen perässä riiputtaen paholaista vavan nenässä. Noh, minä satuin olemaan pihassa ja ratkaisin asian helposti, sillä ankeriashan se oli — ja miten kummalla lie noussut näihin vesiin — sellainen toistametrinen liero...» »No tuossako kaikki järkyttävyys oli?» kysyy Sorvanen. »Eheii!» jatkaa Vesala. »Tämä oli alkulause, ja nyt vasta tulee se kamala jatkoi — Ruvettiin sitten yhdessä neuvottelemaan, mitä sille elävälle tehtäisiin. Kun se ei ottanut pysyäkseen missään, ehdotin minä, että viedään se alas kellariin ja jätetään sinne, sillä eihän se kai lukittujen ovien läpi karkaa. Niin mentiinkin miehissä kellariin, Kovasin edellä, sitten Leminen ja vieläpä mukana Tahkan poikakin. Kovasin rohkeana miehenä irroitti kalan koukusta ja pisti lattialle, mutta ei kulunut kuin vilaus, kun se oli emännöitsijän kaalinkerien välissä. Meitä hirvitti jättää sitä sinne, sillä jos emännöitsijä sattuisi tulemaan kellariin ja tapaisi elukan irvistelemässä ja nauramassa samalla tavalla kuin Lemiselle koukussa, tulisi muija hulluksi. Sen vuoksi meidän piti purkaa koko pino, ja kun viimein saatiin kaikki katsotuksi, oli elävä sillä välin jo luikerrellut toiseen paikkaan. Tuli jumalaton suursiivous koko kellarissa! Ja viimein, kun Kovasin näki elukan ja tavoitti sitä hännästä kiinni, suhahti se vilauksena emännöitsijän hillopurkkiin. Mutta siitä se ei kai tykännyt, koskapa luikerteli takaisin lattialle ja jätti puolukoista jälkeensä punaisen verijuovan... Ja verenvärinen se oli itsekin. »Silloin Leminen ehdotti, että tapettaisiin koko peto. Minä satuin huomaamaan vasaran siinä pöydällä ja ojensin sen Tahkan pojalle, jotta lyöpäs, Erkki, tuolla vasaralla sitä päähän, niin kai se rauhoittuu!» »Mutta siitä se vasta offensiivi alkoi! Kovasin ja Leminen kiersivät pitkin seinävieriä ja ajelivat ankeriasta keskilattialle päin, että Tahkan poika saisi tilaisuuden naksauttaa vasaralla. Ja joka kerran, kun elukka sujahti heidän jalkojensa välistä, tanssivat he pelosta tasakäpälää tai hyppäsivät laatikoiden päälle. Viimein sai Lemmen sen ahdistetuksi nurkkaan niin hyvin, että huusi Tahkan pojalle. »'Nyt se on tuossa! Lyö!' »'Missä?' »'No tuossa jalan ja laatikon välissä! Lyö lujasti!' »Tahkan poika kohotti vasaran ja luki kai hengessään ankeriaan viimeisen tuomion, ja juuri samassa hetkessä, kun vasara oli jo ylhäällä, vilahti ankerias Lemisen jalkain välitse karkuun, Tahkan poika näki vain vilauksen ja humautti vasaralla sen kuin jaksoi.» »No miten sitten kävi?» kysyvät toiset jännittyneinä. »No miten...? Surkeasti tietysti! Eihän tämä muuten olisikaan traagillinen juttu... Kun Tahkan poika löi, kajahti kellarissa jumalaton kirous 'voe helevetin perhana', Leminen tanssi yhdellä jalalla ja pui nyrkkiään. Tahkan poika nimittäin löi vahingossa Lemistä varpaille... Ja nyt siellä kellarissa vasta peli alkoi: Leminen seisoi yhdellä jalalla kuin haikara, noitui pojan ja ankeriaan ja vasaran, Kovasin juoksi nurkasta toiseen elukan jäljestä ja poika hakkasi vasaralla kellarin lattiaa kuin konevasara tavoittamatta kertaakaan edes häntää. Ja melu oli hirveä. »Ties' kuinka kauan peli olisi jatkunut, jos emännöitsijä ei pahimmoilleen olisi sattunut pihalle. Hän alkoi huutaa meille kellarinsa puolesta ja mitään kysymättä komensi jokaisen meistä tiehemme ja huusi minullekin, jotta 'insinöörikin, iso mies, viitsii tuolla tavalla ilveillä'. — No, mitäs me, hiljakseen siinä sitten sovittiin, että jos elävää ei saa rauhassa tappaa, niin pysyköön hengissä ja jääköön sinne emännöitsijän tietämättä. Niin me suljimme oven ja läksimme pois. Mutta kun emännöitsijä ensi kerran menee kellariin ja näkee sen ankeriaan, niin minä en tahtoisi olla lähellä...» Vesala pysähtyy hiukan hengittämään kertomuksensa lomassa, ja silloin virkahtaa Orasto: »Mutta kuulehan. Tässä sinun kuvauksessasi on eräs heikko kohta... Et maininnut sanaakaan, mitä sinä itse teit koko toimituksen ajan!» »Jaa minäkö...? Minä seisoin ovella ja nauroin!» LÄHELLÄ TOTEUTUMISTAAN Uusi ja suuri maantie Kairakoskelta Hankaalle alkaa olla jo valmis, kulkee pitkiä matkoja viivasuorana, sivuaa Taustan kylän rannan puolelta ja Luostanjärven lounaiskulmassa kaartaa juhlallisesti lähellä hovia. Se ei kulje aivan hovin ikkunan alitse niin kuin ennen, vaan kaartaa lähempää rantaa ja jatkuu sitten suorana kohti koskea. Metsäinen kataja-aho hovin ja Hankaan väliltä on kadonnut, ja nyt seisoo vasemmalla puolella Vahisen uusi liiketalo ja oikeallakin on jo pari pienempää asumusta. Tähän on pakostakin muodostumassa eräänlainen keskus, sillä jo yksistään kauppa ja ravintola kokoavat ihmisiä ympärilleen. Ja ylempänä mäellä on toimitusjohtaja Sorvasen kaksikerroksinen talo hiukan tiestä syrjässä ja vanhojen puiden ympäröimänä, ja sen takaa näkyy samoin kaksikerroksinen konttori- ja insinöörirakennus aivan kanavan vierellä. Mäen vanha ja korkea metsä on koetettu säästää turhalta kaadannalta, ja sen vuoksi työmaan ympäristö on pysynyt vielä kauniina. Sorvasen uuden talon kohdalta katsoessa Turusen entisen torpan suuntaan näkyvät puiden lomitse nousevan voimalaitoksen pitkät seinät, mutta nyt ne ovat vielä piilossa rakennustelineiden ja peitteiden takana. Ja itse voimalaitoksen kupeella nousevat parhaillaan kytkinlaitoksen rakennus ja ulkokytkinlaitoksen pylväistö. Ja suoraan edessä, missä lavea tie katkeaa rinteen alla, on yli puolen sadan metrin levyinen kanava, johon Hankaan vesi tullaan aikanaan ohjaamaan. Kanava on jo täysin valmis voimalaitoksen alapuolella noin kolmenkymmenen metrin levyisenä ja luiskan reunalta katsottuna huikean syvänä, ja yläpuolella sitä on louhittu ja kaivettu jo lähelle Luostanjärveä, niin että vain Manne Sorvasen talon lähellä oleva kallioinen mäki estää Luostanjärven veden jo nyt karkaamasta kanavaa pitkin ja pyyhkäisemästä voimalaitoksen rakennustelineet mennessään. Juuri tämä seikka jännittää paikkakuntalaisia, ja he lausuilevatkin mäellä seisoessaan monia arvelultaan siitä, että sinä päivänä, kun vesi pääsee pyyhkimään täydellä voimallaan karkuun, menevät kaikki tähänastiset työt hukkaan ja hyvä on, jos eivät ihmisetkin mene saman tien. Mutta he eivät muista sitä, ettei vesi nouse eikä myöskään karkaa yhtäkkiä kanavaan, vaan kiltisti sitä mukaa kuin sallitaan, sillä sitä vartenhan ihmiselle on lahjoitettu ensiksikin jo syntymässä oma äly, toiseksi hankittu tieto ja vielä kolmanneksi ahkerat kädet, että hän osaisi taitavasti ja viisaasti taltuttaa luonnon palvelijakseen, helpottaakseen ja kehittääkseen siten omaa työtään. Vilkas ja ketterä Leminen on työssä siinä monikymmenmiehisessä joukossa, joka parhaillaan leikkaa poikki Sorvasen rinnettä. Nyt ei auta enää säästää talon viereistä kaunista metsääkään, vaan etumainen ryhmä kaataa siihen noin kahdeksankymmenen metrin levyisen suoran aukon aivan kuin valtakunnanrajan, rinteen toisella puolella ujuvat jo kapearaiteiset kiskot kappaleen matkaa kerrallaan eteenpäin ja hullu-jussi kuokkii ahkerana soraa pieniin vaunuihin pois kuljetettavaksi. Ja missä hullu-jussin lapio kouraisee maan alta kalliota, sinne ilmestyvät heti poramiehet, kuuluu kova ja hampaita repivä sirinä, tummia reikiä syntyy kallion sisuksiin asti, laturit sullovat niihin taitavin sormin räjähdysaineensa ja siirtyvät pois, ja sitten vapisee maa, kuuluu ukkonen ja vesi Luostanjärvessä nostattaa viriä kallioiden halkeillessa. Pois tieltä joutaa kaikki turha, pois siirtyvät kalliotkin, ja sitä varten kuokkii hullu-jussi ja vaunut kolisevat kiskoillaan lakkaamatta. Leminen, joka on sopuisa ja ihmisten kanssa toimeen tuleva mies, joutuu usein jo työmaalla, mutta myöskin vapaa-aikoinaan pitkiin juttuihin hiljaisemman Manne Sorvasen kanssa, ja silloinkos Leminen levittelee Mannen mielikuvituksen eteen kuin kartalla kaikki ne ihanuudet, jotka tulevat ihmisen osaksi sitten, kun luonnon koko rikkaus on saatu avittamaan ihmisten raskasta ja hikistä hommaa. Manne kuuntelee ja myöntelee eikä sano koskaan lujasti vastaankaan vaikka Leminen leväyttää molemmat kämmenensä ja kertoilee, että kyllä se on sitä tavallista runollista valhetta, kun sanotaan, jotta tämä Suomenmaa on muka köyhä ja niin saakelin surkea! »Katsohan, Manne, katsohan näitä kahta likaista kämmentä! Niillä on huhkittu töitä pienestä pojanräähkästä asti, on kynnetty ja kylvetty, ne ovat sepän hommissa korventuneet paksunahkaisiksi ja mustiksi kuin rosvosian sorkat, ja nyt niillä on jo kaksi vuotta vuoltu tätä Hankaan nurmea ja avattu tietä ihmeelle. — Sinä tietysti sanot, jotta ihminen ei tämän jälkeen tule sen rikkaammaksi eikä paremmaksi, vaikka keksisi kaikki keinot työnsä helpottamiseksi — kun muka minäkään en ole tämän vauraampi, vaikka olen ikäni töitä tehnytkin... Niin, katsos, vikahan onkin siinä, ettei luonto olekaan tähän asti tehnyt mitään meidän puolestamme! Nyt se vasta pannaan ahkeroimaan — sekin. Emmehän me, kaksi vanhaa ukkoa, ehdi enää nähdä sitä parempaa ja rikkaampaa ja helpompaa maailmaa, joka on vielä tuleva, mutta näkeväthän meidän muksut. Sillä jonkunhan täytyy tehdä tämä suuri työ, jonkunhan täytyy nostaa ja rakentaa kaikki tuo, minkä näet. Ja vain minä sanon sinulle, jotta me olemme kunnon ukkoja, kun niitä tulevia polvia varten olemme ryhtyneet tällaisiin hommiin! — Niin jotta mitä sinä meinasit mutista...?» »Enhän minä muuta, mutta pitääkö kaikki tehdä niin rutosti, jotta koko maailma on sen takia sekaisin?» »Kuulehan, kun minä sanon! — Antaa maailman olla vähän aikaa sekaisin, niin sitä pikemminhän saadaan järjestykseen. Sinähän tiemmä olet meidän johtajan isä ja sinultahan johtaja on tietysti kaiken viisautensa perinyt — se on viisas mies, sanon minä! Pitäisihän sinunkin siis oikeastaan ymmärtää nämä seikat yhtä hyvin kuin minunkin. Ja taidat ymmärtääkin, vaikka et puhu. — No niin, poltetaanko välillä tupakka?» Näin jauhavat ukot päivästä päivään ja viikosta viikkoon teollistamisen puolesta ja sitä vastaan. Yhdessä he kulkevat kalastamassa — Kovasin tavallisesti kolmantena — ja toiset auttelevat Mannea maanviljelyksessäkin vähän niinkuin talkoomiehinä, kuten Leminen sanoo. Ja tällä tavoin joutuu vanha Manne kuulemaan ja uskomaan paljon sellaista, mitä hän ei uskoisi oman poikansakaan puheina, ja sen vuoksi huomaamattaan kulkee jo ajan tasolla, vaikka itse kuvitteleekin jarruttavansa kaikkea vastaan. Mutta majaa hän ei suostu muuttamaan vieläkään. »Mitä sinä oikein tunaat tässä mökissä? Onhan tuolla mäen päällä komea talo ja siellä kuuluu olevan tilat sinullekin — hienot ja avarat kuin hotellissa!» Manne ei vastaa suoraan, vaan verukkeilee: »Kun ovat nuo viljelyksetkin tässä ympärillä, niin...» »Mutta minä sanon, jotta housusi tässä kastuvat hyvin pian, jos viivyttelet.» Manne on muuttunut jo niin paljon, että lähtee toisten mukana usein katsomaan töidenkin valmistumista. Patorakenne vanhan uoman niskalla on jo niin valmis, että muutaman kuukauden kuluttua päästään itse sulkulaitteiden sijoittamiseen. Luostanjärven rannalla lahden pohjukassa hihkuu pieni veturi kuin iloissaan ja kuljettaa maata ja kiviä pitkälle rantavallille. Sen yhteenlaskettu pituus tulee olemaan yli kaksi kilometriä, vaikka pieneltä osalta se tuleekin olemaan matala. Siellä, missä paine tulee olemaan suuri, on sen sisään rakennettu betonimuuri, etupinta on maatiivistettä, jota raskas moottorijyrä painaa tiiviiksi ja kestäväksi ja joka sitten jäiden varalta päällystetään kivellä. Maan puoli, jonka tehtävänä on vain vallin varsinainen tukeminen, on kokonaan kivitäytteinen ja silmänruoaksi päällystetty ohuella maakerroksella, jotta ruoho pääsisi siinä kasvamaan. Kaikkein korkeimmaksi on valli tietysti rakennettava siellä, missä maa on alavinta, siis Taustan kylän kohdalla. Osa kylän pelloista onkin niin matalaa, että ne ovat alempana kuin tuleva vedenpinta. Vaikka uusi maantie onkin jo kohtalaisen ajokelpoinen, ovat kuljetukset kuitenkin suuri pulma ja kiusa. Hinaajat tuovat kesäisin edelleen suurimman osan tavarasta Kairakoskelle, ja nyt, kun varsinaisia voimalaitoksen koneita jo siirretään Hankaalle, täytyy ne loppumatka kuljettaa siten, että on tehty suuri lautta, joka moottoriveneen hinaamana kannattaa ja tuo sellaiset raskaat lastit kuin turbiinien ja generaattorien osat kosken niskalle. Yleensä on yhtiön johto kaikkia aineksia hankkiessaan pyrkinyt siihen, että mahdollisimman suuri osa niihin käytetystä pääomasta jäisi kotimaahan Niinpä onkin rakennustarvikkeista paljon kotimaista tuotetta, ja suurimmat ulkomailta tilatut laitteet ovat generaattorit. Voimalaitoksen teho tullaan jakamaan useampiin eri suuntiin mutta vain kaksi pääjohtoa lähtee Etelä-Suomeen ja sitten lähiympäristöön pienemmät haarautumat. Siihen johtoon, joka lähtee Hankaalta lounaaseen, tulee kaikkiaan neljä kupariköysi-johdinta, ja tällä linjalla tulee olemaan yhteensä neljä muuntoasemaa, etelään lähtevällä linjalla tulee olemaan kaksi. Näiden johtotöiden sekä myöskin parhaillaan lähiympäristön kirkonkyliin ja pienempiin teollisuuslaitoksiin vedettävien johtojen varsinaisena rakennuttajana on insinööri Aisa, jonka pääasiallisimpana tehtävänä taitaa olla torjua maaseudun väestön harhaluuloja johtojen vahingollisuudesta ja jopa turmiollisuudestakin. Sillä tavallisin väite, jonka kuulee Taustan kylässä ja muilla lukemattomilla paikoilla, on se, että 'kun niissä johdoissa kuuluu kerran olevan sellaisia oikosulkuja, niin johan on ihme, jos ne eivät sytytä metsäpaloja'. Mutta kaikesta huolimatta johdotkin valmistuvat suunnitelmien ja laskelmien mukaisesti, osa voimalaitoksen koneistosta on jo paikan päällä, patolaitteita hinataan parhaillaan pitkin Luostanjärveä, vallin loppupäästä puretaan jo tarpeettomaksi käyneitä raiteita, rakennusten seiniä jo maalataan valkoisiksi ja insinööri Vesala on ruvennut siivouttamaan rantoja sikäli, että kaikki turha ja tarpeeton tavara ja roska ja kivet siirretään pois. Alkuvalmistelut ovat niin pitkällä, että siihen oikeaan tehtävään, voiman jakamiseen työn nostattamiseksi, päästään pian käsiksi. Mutta kaikkien näiden laitteiden toimittaminen valmiiksi samaan aikaan ei suinkaan ole helppoa, sillä vaikka turbiinien asentajat ovat aloittamassa omaa työtään, silloin saattaa vaikkapa Hiisveden hinaajilla olla pannunpuhdistus, niin että viimeisten osien kuljetus viivästyy. Kun patorakenne alkaa jo olla valmis, niin hullu-jussi kuokkii vielä kiskoillaan kanavan pohjalla Sorvasen navetan kohdalla eikä pääse eteenpäin, kun rantavalli on vielä kesken eikä kaikkia kiskoja voi purkaa pois. Ja konttorissa on tuhoton kiire, piirustuksia tarkistetaan ja puhelinlangat ovat kuumina. Insinööri Orasto katselee niiden miesten luetteloa, jotka voidaan jo kuukauden kuluttua vapauttaa töistä sen vuoksi, kun itse työt jo loppuvat, raapii hetkisen päätään ja kirjoittaa oman nimensä listaan ensimmäiseksi ennenkuin vie sen toimitusjohtajalle nähtäväksi. Kun Sorvanen hetkistä myöhemmin silmäilee luetteloa, rypistyy hänen otsansa ja hän kysyy: »Mitä insinööri leikittelee tämän paperin kanssa? Vai onko teillä jo kiire täältä pois?» »Ei, mutta varsinaiset rakennustyöthän ovat lopussa eikä minulla ole enää mitään tehtävää. On jäljellä vain itse voimalaitos, kytkinlaitos ja linjat. Minä en tie- ja vesirakentajana ymmärrä niistä mitään, kun sen sijaan ammattimiehenä on insinööri Vesala, joka... Niin, ja minullahan ei ole mitään varsinaista vakanssia...» »Luuletteko maailman loppuvan siihen, kun Hankaan voimalaitos valmistuu? Ja työtä täällä on liikaakin, jos teillä riittää sisua. Te ja Tahka pysytte vielä voimalaitoksen valmistuttuakin täällä. Sanokaa se Tahkalle itselleen, ettei hän havittele majanmuuttoa... Ja sitten, kun teille tulee työpula, voitte piirtää Hankaan uudet sillat vanhan ja uuden uoman yli. Kai niitäkin joskus tarvitaan. Ja muistakaa, että teidän kanssanne tänne jää vielä viisikymmentä parhainta miestä, sillä niitä tarvitaan. Nythän työt vasta alkavat. Oliko muuta?» »Ei.» »Niin, ja sitten te voitte suunnitella uuden sairaalarakennuksen. Se tulee Vilhonhoviin, lähelle koulua. Kysykää ensin Tahkalta, mihin hän aikoo sijoittaa koulun, ja suunnitelkaa sen mukaan.» »Kyllä. Mutta siinä tarvitaan apuna asiantuntemusta, siis lääkäriä.» »Aivan. Mikäli minä muistelen, ette te ole tohtori Marttisen kanssa aivan tuntemattomia toisillenne...» Orasto hymyilee heikosti. Sorvanen on nyt tarmokkaalla tuulella ja sen vuoksi riuska sanoistaan. Orasto lähtee ja aprikoi yhä omaa työtään ja toimitusjohtajan arvoituksellista puhetta hänen jäämisestään. Mutta kun asiassa tuntuu olevan joitakin sellaisia piirustuksia tulevaisuuden varalle, joita hänelle ei näytetä, luottaa hän noihin piirustuksiin eikä huolehdi sen enempää. Niin, itse asiassahan olisi ikävä lähteä täältä, kun kaikki on tullut niin tutuksi ja kotoiseksi, työmaat tarjoavat nuorelle miehelle terveellistä ja kehittävää päänvaivaa ja koko ympäristökin kaikkine ihmisineen on kuin kotikylää konsanaan. On niin kiitollista olla täällä, jossa mahdollisuuksia on kaikkeen... Niin, ja on niin turvallista myöskin, kun tuolla kahden seinän takana istuu kulmat kurtussa mies, joka ei epäile iskeä kiinni vaikka kaikkiinkin mahdollisuuksiin, kun vain ensimmäinen tilaisuus tulee! On se vain siunattu asia tuo työ! Sen ääressä ihminen tuntee olevansa pieni luoja ja omalta kohdaltaan auttaa sitä suurempaa, jonka nimi kirjoitetaan suurella kirjaimella! Insinööri Orasto soittaa Vesalalle ja sanoo lyhyesti: »Et sinä pääse vielä minusta eroon. Minä jään tänne.» »Sitähän minä pelkäsinkin... Sittenhän voit mennä kanavan rannalle ihailemaan luontoa ja katselemaan, kun ensimmäinen peijakkaan pikkuinen vesipuro lirisee uutta uomaa pitkin. Historiallinen hetki näes...» »Älä hiidessä!» Se on totta. Kun viimeisen kallionkielekkeen päältä on vuoltu maa pois, lirisee kallion yli pieni puro Luostanjoen vettä voimalaitosta kohti. Suojaksi veden puolelle on rakennettu väliaikainen pato, jotta itse kalliokin voitaisiin leikata pois veden silti karkaamatta. Rannalla seisoo tietysti Leminenkin, mukanaan vanha Manne, ja Leminen heittäytyy oikein runolliseksi katsellessaan tätä työn ihmettä: »Niin se näkyy olevan pientä ja heikkoa kuin ihmisenkin elämän alku — ja yhtä märkää myös. Mutta siitähän sekin aikanaan kasvaa ja varttuu.» Orasto lähtee uoman pohjaa pitkin astelemaan voimalaitokselle päin, viheltelee ja heittelee kiviä kuin pieni poika. Tuo muutama vesitippa ei jaksa vielä kulkea uutta tietään päästä päähän, vaan väsyy matkalla ja jää jälkeen. Voimalaitoksen luona hän nousee penkerelle, — missä entinen romuinen ja kivinen ranta on peitetty kuohkealla ruokamullalla, tasoitettu hienoksi haravalla, kylvetty siihen heinänsiemen ja nyt parhaillaan kaksi miestä kuljettaa edestakaisin pientä jyrää tiivistäen kylvöksensä, jotta vihreä ruohontaimi nousisi entiselle kalliolle. Kun Orasto katsoo tielle päin, hymyilee hän. Sillä suurelta maantieltä tänne voimalaitokselle kääntyvä oma tie on jo valmis ja sen istutukset paikoillaan. Kun jokin aika sitten satuttiin kysymään Sorvaselta, tahtooko hän tuohon kanavan varteen mieluummin hopeapajuja vai lehmuksia, käski Sorvanen miesten kiipeillä lähiympäristössä kaikkein kallioisimpain vaarain lakia ja keräillä sieltä ne kiemuraisimmat ja taiteellisimmat männyt, mitä vain kasvaa. Leminen ja joku muu kulkivat, etsivät ja löysivätkin viimein Telavaaran kallioiden jäkäliköiltä juuri sellaisia kuin toimitusjohtaja toivoi ja hinasivat niitä pari lautallista näytteeksi tänne. — Nyt ne seisovat kahdessa rivissä tien kupeella kotoisina ja koristeellisina. Orasto kiipeää ylemmäksi rinteelle, missä uusi ruohokenttä loppuu ja varsinainen metsä alkaa. Sielläkin ovat jo kulkeneet lapiot ja haravat siivoamassa kaiken. Tuossa oli aikoinaan Turusen torppa, kun he tulivat tänne. Ja tässä on vielä muistoa pienestä perunatilkusta... Aivan oikein, kun Orasto potkaisee, niin ruohottuneesta maasta nousee esille jokin rautainen kapistus. Hän nostaa sen käteensä ja kopistelee pois multakokkareet. Se näkyy olevan vanhan kuokan terä — varmaankin Vilhon asumisen ja uurastamisen muistoja... Tähän asti siitä ei olisi kukaan välittänyt, mutta nyt on silläkin jo oma merkityksensä ja arvonsa. Hän aikoo jättää kuokan kivelle ajatellen, että jotakin sydämetöntä on siinä, kun vankan miehen pitää työn puutteessa tai vain tilapäistöiden nojassa elää turhan takia varjon puolella, vaikka aurinkoakin riittäisi, kuokkia toiminnanhaluaan tyydyttääkseen tuollaista lattian kokoista perunamaata kuusihenkisen perheensä leivänjatkoksi, kun aivan käden ulottuvilla joka tunti vaahtoavat hukkaan suunnattomat pääomat ja kun tuo kaikki voisi tarjota työtä tuhansille ihmisille. Jos kaikki tuo hukkaan laskettu työmäärä osataan organisoida tuottavaksi, niin siitähän on suuria taloudellisia seurauksia hyvinkin laajalla alueella eikä vain tällä kulmakunnalla. Oikeastaan käy kateeksi Sorvasta, jolle on annettu tilaisuus tuo on kaikkeen, tilaisuus yrittää ja luoda. Insinööri Orasto on jo menossa, kun kääntyy nopeasti takaisin palaa kiven luokse ja ottaa kuokan mukaansa. Hän, nuori ja ymmärtämätön mies, tuli tänne vain ammattimiehenä pariksi vuodeksi ansaitakseen ja sitten muka siirtyäkseen pois jonnekin muualle yhtä hyvään paikkaan. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomaakin saaneensa elämäntehtävän, paljon suuremman ja kohottavamman työn kuin on kuvitellutkaan! Kun hänen paikkansa on joka tapauksessa Sorvasen lähellä, tulee hänelläkin olemaan edessään paljon luovaa ja rakentavaa toimintaa — mitä se sitten lieneekin! Orasto todellakin näkee nyt edessään kokonaisen elämäntehtävän entisen palkkatyön asemesta. Hän katselee nyt koko paikkaa, oikealla olevaa valmistuvaa työmaata ja vasemmalta näkyviä taloja vanhan Mannen rakennusta myöten aivan kuin ensimmäistä kertaa. Ja tuon selventyneen näön mukana hän saa myöskin uutta toiminnanhalua, lähtee heti tapaamaan rakennusmestari Tahkaa, ilmoittaa tälle Sorvasen terveiset Hankaalle jäämisestä ja samalla kyselee, mikä on Vilhonhovi, minkä ihmeen koulun sinne pitäisi tulla ja mitä kaikkea täällä on vielä kesken. Ja tuon kuultuaan hän nousee moottoripyörän selkään ja ajaa Hiisveden kirkonkylään tapaamaan lääkäriä. Nyt eivät asiat viivy ainakaan hänen takiaan. Samaan aikaan jatkuu voimalaitoksen generaattorisalissa raskas päivä. Toinen generaattori pitäisi juuri saataman valmiiksi, ja Vesala on yhdessä miesten kanssa aamuvarhaisesta ollut puuhassa. Olisi ollut niin hauska soittaa toimitusjohtajalle ja sanoa, että sekin on nyt selvä. Mutta kuitenkin... »Kuulkaahan, miehet, eiköhän huhkita yhteen menoon niin kauan, että tuo hyrrä saa meidän puolesta pyöriä milloin tahansa?» Miehet suostuvat, sillä nyt on kunnia kysymyksessä, ja Vesala lähettää jonkun hakemaan koko joukolle voileipiä, sillä heillä ei ole nyt aikaa itsensä juosta mihinkään. Niitä odotellessaan hän käy välillä viereisessä ohjaamossa, jossa myöskin parhaillaan asennetaan tauluryhmiä pöytineen ja vedetään ohjaus- ja mittausjohtimia kaikista laitoksen kojeista. Keskellä salia olevaan tauluryhmään on varattu kuusi kenttää generaattoreita ja tahdistamislaitteita varten, ja salin ympäri kiertää harmaasta marmorista tehty taulurivi, jossa on monia kymmeniä mittareita merkinantolamppuineen. Jos generaattorisali on laitoksen sydän, niin tämä taas on sen aivot, täällä tunnetaan hermoja pitkin saapuvat tiedot ruumiin toiminnasta ja ohjataan sen käyttövoima kulloinkin tarvittavaan työhön. Ja tuo työ on mitä moninaisinta ja eri puolilla maata suurten tehdaslaitosten koneistoihin ja yksityisten kotien silitysrautoihin saakka. Mutta nyt seisovat vielä kaikkien mittarien osoittimet liikkumatta ja värisemättä, mutta niilläkin näyttää jo olevan tieto tulevasta tarkasta tehtävästään. Insinööri Vesala kulkee pitkin tauluriviä ja kuin hyväillen aikoo sivellä marmoria, mutta huomaa kätensä likaisen mustaksi ja lähtee takaisin työhönsä. Ja samaan aikaan, kun osoittimet näyttävät vielä nukkuvan eivätkä kytkinlaitoksen kaapelit uhku voimaa, jatkuu ympäristönkin elämä vanhaan tapaansa. — Niinpä Sorvasen Kaisa seisoo hämärässä pirtissä lietensä ääressä iltakahvia heitellen, ottaa pitkän puutikun ja sytyttää sen toisen pään kurkistaakseen tulen valossa pannuun ja katsoakseen sen kiehumista. — Taustan hovissa palvelijatar kulkee varomattomasti pimeillä navetan ylisillä, luiskahtaa avonaiseen porrasaukkoon ja laskee mäkeä istuallaan saaden mustelmia takamuksiinsa ja nyrjäyttäen nilkkansa, kiroten samalla kipeitä kohtiaan ja toisaalta siunaten, kun ei tuon pahemmin käynyt. Aholan talon emäntä on hakemassa pirtin lattian alta kellarista sianlihaa paistaakseen kunnollisen sirvelin, kun kirkkoherra on tullut käymään, mutta haparoi niin varomattomasti, että pudottaa viimeisen hillopurkkinsa palasiksi perunalaatikkoon. Tuuhkan vanha isäntä miettii itsekseen, että kai se olisi partakin ajettava, jos aikoo aamulla mennä verotuslautakunnan kokoukseen, mutta kun ei näy olevan kuumaa vettä eikä tulta liedessä, niin olkoon koko homma... Mutta kosken lähettyvillä on kuitenkin jo uuden aavistelua ja tietoa siitä, ettei harmaa elämä voi jatkua entisenlaisena enää kauan. JUHLAPÄIVÄ Jo kauan aikaa on uuteen uomaan nostettu vettä ja käytetty koneita, mutta varsinainen vihkiäisjuhla on vasta nyt. Moni mies on viime aikoina viettänyt unettomia öitä joko valvoen työnsä ääressä tai heräillen työn takia kesken uniensa. Sillä kaikki se, mitä päivällä sattuu unohtumaan, tulee yöllä nykäisemään kyynärpäästä, huolettamaan ja valvottamaan. Mutta viime yö on ollut kaikille pahin. Jo eilen iltapäivällä kuljeskelivat insinöörit totisina ja ärtyisinä ja kohentelivat asioita kaikkialla. Sorvanen kierteli voimalaitoksella generaattoreita, pujahti portaita alas turbiinikammioihin kuin muurahainen kekonsa käytäviin, kyseli ja tiukkaili kaikkialla, mutta ei ehtinyt itse koskaan vastata toisille, meni padolle ja piti siellä Orastoa puoli tuntia tiukalla virkahtaen lopuksi: »Eräs maallikko — hän on muuten isäni — väitti kerran, ettei syöksypohja kestä, vaan muutamissa vuosissa vesi kuluttaa betonin alle kolon kuin hampaaseen.» »Se on ollut aivan oikea arvelu, sillä niin kävi aikoinaan Sormun voimalaitoksella. Tässä se otettiin huomioon, ja nyt se kestää.» Ja kun sitten kaikki oli siivottu viimeisistä rakennusroskista, kun sekavat hirsi- ja lankkupinot kuljetettiin pois, kun kiskot, rullavaunut ja veturi saatiin piiloon, kun tiet hiekoitettiin, lakaistiin ja haravoitiin hauskoille viiruille ja kun monet sadat muut suursiivoukseen kuuluvat tehtävät suoritettiin, oli jo myöhäinen ilta käsillä ja jokainen oli valmiiksi niin hermostunut, että pihahti heti, jos osoitti sormella sinnepäinkään. Ja sitten tuli levoton yö kaikille. Sorvanen heräili joka kahden tunnin kuluttua, nousi tarkistamaan papereitaan, hipsutteli sen jälkeen vuoteeseensa ja nousi taas parin tunnin kuluttua. — Viereisessä rakennuksessa ei Orasto illalla ehtinyt hyväillen katsella perhoslaatikkoaan ja sen vuoksi näki pahoja unia lohista, jotka syöksyivät padon yli, tulivat hänen kimppuunsa, ripustivat hänet koukkuun ja ilkkuivat kuin kuorossa. — Vesalan mirri alkoi kesken yön raapia ovea ja naukua ulos, isäntä nousi vimmastuneena, heitti katin niskasta ulos eikä laskenut takaisin sisälle, vaikka elukkaraukka naukui orpona aamuun asti. — Ja rakennusmestari Tahka näki unta siitä, miten hän oli laihtunut ohueksi kuin naru ja miten Hiisveden kunnan verotuslautakunta seisoi hänen ympärillään ja vaati, että hänen täytyy mennä koetteeksi neulansilmän läpi. Niin vaikenee uusi päivä, jonka pitäisi olla — korusanoja käyttäen — käänteen tekevä ja historiallinen koko maan teollisuudessa. Monikaan ei näe tuota käännettä vielä erikoisemmin, nouseepahan vain aikaisemmin ja tavallista vihaisempana pystyyn ja suuttuu lisää siitä, kun turhaan hätäillessään vetää partaansa ajaessaan viillon leukaansa. Joku toinen on jo silloin hermostuneena kävelemässä kanavan reunamilla, kuuntelee lintujen aamu-ilakointia metsässä ja itsekseen ihmettelee, onko nyt tuollaiseenkin liverrykseen ja hälinään mitään asiallista syytä... Insinöörit ilmestyvät voimalaitokselle paljon aikaisemmin kuin tavallista, ja tällä kertaa heillä on yllään likaisten ja rasvaisten suojapukujen asemesta shaketit, jonka liepeitä he kurkistelevat vähän päästä, näpsäyttävät rintamuksesta pois olemattoman pölyhiukkasen etusormensa kynnellä ja hienokseen epäilevät näyttävänsä marakateilta tällaisissa tamineissa. Mestarit astelevat tummapukuisina ja totisina ja väliin vilkaisevat tielle, jonka päähän, suuren maantien lähelle, on rakennettu suuri hiekoitettu aukio autojen seisottamista varten. Tuon aukion toisessa reunassa, voimalaitoksen puoleisella sivulla, on rivissä neljä korkeata lippusalkoa, joihin Tahka parhaillaan vetää lippuja väliin puhisten ja väliin hyräillen. Myöskin voimalaitoksen pitkällä sivulla on samoin neljä salkoa lippuineen, ja samoin hulmuavat jo liput kaikissa yhtiön rakennuksissa mäen päällä. Määrä on, että yhtiön koko hallintoneuvosto saapuu tänne kello kaksitoista ja pitää silloin juhlakokouksensa. Kello kahden aikaan tulevat vihkiäisjuhlan kutsuvieraat, mm. kauppa- ja teollisuusministeri, puolustus- ja kulkulaitosministeri, sotaväen ja yleisesikunnan päälliköt, maaherra ja niin edelleen. Varsinainen juhlatilaisuus alkaa heti heidän saavuttuaan, mutta kello kolmelta seuraa se vakava ja jännittävä hetki, jolloin koko juhlavierasjoukon läsnä ollessa pato suljetaan, vanha uoma kuivuu, Luostanjoen vesi käännetään kanavaan ja koneet käyvät. Voimalaitoksella on jäljellä enää vain vakinainen henkilökunta sillä rakennusmiehet ovat jo suurimmaksi osaksi muuttaneet pois, paitsi se pieni joukko, jota Sorvanen pitää tulevia ja kenenkään tietämättömiä tarkoituksia varten. Laitoksen ensimmäinen työvuoro on paikoillaan jo nyt, mutta kaksi muuta vuoroa ei osaa olla kotonaan, vaan kävelee ja katselee. Ja heidän lisäkseen on tielle kokoontunut joukko paikkakunnan isäntämiehiä, jotka vierastellen ja ujoina eivät tule voimalaitoksen lähelle, vaan seisovat ryhminä joko mäellä tai sitten hiljalleen hivuttautuvat metsään Vilhon entisen torpan, yläpuolelle katsellakseen sieltä. Aukiolle tien päähän tulee jo muutama auto ja parikin, ja niistä nousee äänekkäitä miehiä, joiden olkapäältä riippuu viilekkeessään nahkalaukku kupeella ja kainalossa on hoikkajalkaiset telineet. He ovat sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia ja liikkuvat täällä tuttuina kuin olisivat käyneet paikalla jo sata kertaa ennenkin, kyllästyvät sitten turhaan odottamiseen, tavoittavat vaistomaisesti takataskuaan ja kysyvät seisoskelevilta poikasilta, missä täällä on lähin ravintola... Sitten he lähtevät parittain kiipeämään mäkeä ylös Vahiselle päin, ja autojen kiiltävät kupeet hehkuvat lämpöä auringonpaisteessa. Vahisen kaupan ja ravintolan tienoilla on vilkasta liikennettä ja touhua jo aamuvarhaisesta lähtien, sillä apulaiset juoksevat yhtenään kaupan ja varaston väliä kantaen sisään uutta tavaraa, automiehet tuskailevat lakkoilevan koneensa ääressä kiireisinä, sillä »lentävä Vahinen» saa tänään tehdä ainakin kymmenen matkaa Kairakoskelle ja kirkonkylään ja samaten on linja-auton ehdittävä ajaa pari vuoroa kaupungissa asti. Uteliaita ihmisiä seisoskelee heidän tiellään ja lausuilee omia arvelultaan siitä, miksi kone ei sytytä, auttaa sentään autolle hiukan alkuvauhtia mäkeä alas, ja niin »lentävä Vahinen» hurahtaa liikkeelle hakeakseen kirkonkylästä kutsuvieraina ainakin nimismiehen, naistohtorin ja monta muuta. Ja jo tulee samaan aikaan tietä pitkin Kairakosken johtaja Vannila lihavana ja tyytyväisyyttä uhoavana autonsa ohjaksissa. Itse auto, joka on hyvin vanha ja korkea ja kulkee huojuen ja rytisten kuin aallokossa, sopii hyvin samaan tyyliin ajajansa kanssa. Kun Vahisen pihassa ei ole enää mitään erikoista nähtävää, siirtyvät isännät kauppaan sisälle, istuvat siellä kuka nuorakimpun, kuka ryynilaatikon tai suolasäkin päällä tai molemmin kyynärpäin nojaillen suurella lasilevyllä peitettyyn pöytään, jonka sisällä näkyy lukemattomia houkuttelevia tavaroita paidannapista ja uistimesta naisten solkeen ja uuteen piippuun saakka. Ja savun täyttämässä ilmassa risteilevät monet arvioinnit tilanteesta, päivän merkityksestä ja tulevistakin asioista. Kun jokin kysymys jää huomisen varalta ratkaisematta ja päättämättä, siirrytään yhtäkaikkisen huokauksen jälkeen toiseen, ja jokaiselta uudelta mieheltä, joka ujona astuu ovesta sisään, kysytään noin niinkuin kaikkien asioiden yläpuolelle asettuen: »Joko se pyörii?» »Jaa mikä...?» »Valotehdasta meinaan...» »Ei vielä, mutta kolmelta alkaa pyöriä.» Tuo on kuultu jo moneen kertaan, mutta siihen ei kyllästytä, sillä aikaahan on sanomattomasti, mutta uutisia sen sijaan harvoin. Ja joku, joka juuri uutisten vuoksi on lähtenyt liikkeellekin, ehdottaa Vahiselle, päästäkseen sopivamman rupattelun alkuun: »Parhainta on, kun sinäkin panet ovesi lukkoon ja alat kantaa liikoja tavaroitasi tuonne ylemmäksi mäelle. Kolmelta alkaa vedenpaisumus.» »Mikä vedenpaisumus?» kysyy Vahinen ja samalla hiukan auttaa toisella peukalollaan vaakaa pysymään paremmassa tasapainossa punnitessaan ukon rautanauloja. Nyt ilahtuu puhumaan Salotorpan Mikko, joka on levottomana odotellut juttua juuri tästä: »No eikös tuo Vahisen saakuri vielä sitä tiedä! Kaikkihan ovat jo kuulleet siitä, jotta rantavallit repeävät ja koko Luostanjärven vesi porhaltaa pitkin maisemia ja vie kylän ja talot mukanaan! Ja kun ensin on Luostanjärvi tyhjä, niin sitten purkautuu koko Hiisvesi ja sen mukana menevät loputkin, mitä tästä kulmakunnasta on jäljellä.» »Älä sinä loruile joutavia», rauhoittaa Vahinen. »Mikon jutut kyllä tunnetaan.» »No usko tai älä, mutta niin sanovat monet viisaat. Ja jos et usko niin kolmeltahan sen näet.» »Joopa joo, kyllä se on niin, jotta kolmen aikaan hukuttaa Sorvasen poika nämä tienoot. Tulee tuhotulva kuin Raamatussa ennen muinoin...!» valittaa Taustan kylän räätäli. »... ja arkkikin on vielä pahimmoilleen rakentamatta», lisää joku rauhallisempi ukko. »Ja kun räätälillä on kaksi eukkoa eikä tiedä, kummanko niistä ottaisi mukaansa arkkiin», vihlaisee joku nuorempi mies. Mutta joku epäilevä lisää taas: »Niin ne puhuvat kylillä, jotta vallit eivät kestä, ja koko kylä on järven pohjassa.» »Ja Sorvasen pojan oma valotehdas seilaa vedenpinnalla kuin parempikin arkki! Siellähän olisi tilaa meillekin!» »Ja Taustan kylän ihmisiä kuulemma menee joukoittain pakoon», tietää Salotorpan Mikko kertoa. »Monet ottavat talteen tavaransa ja ajavat elukat korkeille mäille.» »Vai niin. En minä ole kuullut mitään siitä, vaikka juuri tulen Taustasta», inisee räätäli. »No ala sitten ravata takaisin katsomaan, niin näet!» kiirehtii Mikko ja saakin räätälin siunaillen painumaan ovesta ulos. »On se vain yhtä helvettiä tämä ihmisen elämä! Nyt alkaa olla jokaisella edessään metsäläisen osa. Ja kun valtiokin vielä suojelee niitä, jotka tuollaisen tuhon tekevät! Tuleepa itsekin vielä herroilleen juhlimaan kuin parempaakin hyvätekoa... Kuivaksi se käy metsässäkin oleminen. Osta pois, Antti, vielä toinen toppa sokeria! Tänä iltana saatkin onkia ahvenoita omalta pihaltasi.» Mikolla tuntuu sisu kiehuvan nykyistä komentoa ja koko maailmaa vastaan, ja vaikka hän toisaalta valitteleekin tuhotulvaa, tuntuu siinä olevan hitunen vahingoniloakin, että jopa saakuri soikoon on sillä edessään sama tie kuin hänelläkin: talosta lähtö ja majanmuutto metsään jonkun naapurin torppariksi! Sittenhän ollaan tasa-arvoisia eikä isäntäin tarvitse pullistella ryntäitään mökkiläisten rinnalla! Samassa astuu sisään Sorvasen Kaisa päässään parhain liinansa ja yllään musta puku juhlan kunniaksi. Mikko käyttää tilaisuutta kuiskatakseen tarpeettoman kovasti: »Surevan näkyy tuokin — jo etukäteen.» Mutta Kaisa ei kuule, vaan suorittaa ostoksensa ja kysyy Vahiselta: »Onko meidän Mannea näkynyt täällä?» »Kävi tänä aamuna ja oli pahalla tuulella, kun piipusta katkesi varsi.» »Vai pahalla... Taitaa olla Manne-rievulla muita syitä vihoitella...» Kaisa saa pussinsa ja lähtee kotiinsa. Kaupassa istuvat ukotkin pujahtavat yksitellen ulos, kuka juhlaan kutsuttuna voimalaitokselle päin ja toiset taas pientä kateuden ytyä tuntien kävellä tepsutellen kylää kohti. Mutta kaukana heidän edellään viuhtoo Taustaa kohti omaa vauhtiaan Salotorpan Mikko ja esittää jokaiselle vastaan tulijalle juuri kuulleensa viimeisimmät tiedot, että parasta on lähteä liikkeelle nyt heti, sillä monista taloista eivät veden alta jää näkyviin muuta kuin ullakon ikkuna ja katto, ja monet ihmiset ovatkin jo painuneet korkeille paikoille... »Eikä kattoakaan näy!» tietää eräs muija väittää vastaan. »Hyvä on, jos tuuliviiri ja kaivonvinttikään näkyy!» huutaa joukkoon Korvatun Kaisa, Taustan tunnetuin joka asian tietäjä. »Ja minä en jää tänne odottamaan sitä surkeutta, vaan lähden heti!» uhkaa kolmas. »Niin minäkin! Tavarani käyn kokoilemassa talteen», touhuaa Korvatun Kaisa ja kääntyy kotiinsa päin. »Liikkukaa vilkkaasti, jos aiotte keritä! Kello on jo paljon!» huutaa Mikko jälkeen ja irvistää tyytyväisenä. »Tule, hyvä mies, auttamaan!» pyytää Kaisa. »Milläs minä vanha ihminen yksin kerkiän...» Niin pääsee Salotorpan Mikko esittämään auttajan ja hyväntekijän osaa, hoputtelee hienoksittain ja antaa heidän itsensä sitten kiirehtiä toisiaan. Ja Mikko eläytyy keksimäänsä valheeseen niin, että alkaa jo hiljakseen uskoa itsekin, nauraa hikertelee muijain selän takana ja lisää pakokauhua parhaan taitonsa makaan. Onneksi ovat melkein kaikista taloista isännät ja miehet poissa, niin että hän voi nyt juoksuttaa akkoja huvikseen, ja missä jokunen mies sattuu olemaan paikalla, alkaa pieni epäilyksen hitunen tarttua heihinkin. Niin, ja ovathan he itse kaupalla kuulleet samasta asiasta, niin että kai siinä on hiukan totta... Ja jos ei totta olisikaan, niin saahan tuota nyt lähteä ottamaan varmuuden vuoksi selvää... Ja kun ukot ilmestyvät tielle, kuulevat he jokaisen hokevan samaa, näkevät autojen ajavan kuin maailmanlopun vauhtia Hankaalle, ja niissä on tietysti sanomalehtimiehiä, joiden virkana kuuluu olevan ilmestyä paikalle aina silloin, kun jossakin tapahtuu onnettomuus... Näin alkaa Taustan kylä tyhjentyä nopeasti, ukot ovat ottamassa asiasta selvää, ja akat, joille kaikki on jo selvänä, kokoilevat tavaransa, komentelevat muksujaan ja kantavat kaiken irtaimen omaisuutensa tien varteen lähtöä varten. Ja niin alkaa itse tielläkin olla elämää kuin paremmassakin majanmuutossa, ja ensimmäisinä ovat tietysti ne, joilla on vähimmän mukaan otettavaa. Pari muijaa hipsuttelee jo hyvää vauhtia tietä pitkin Vilhonhoville päin kantaen vasujaan ja nyyttejään ja kiirehtien penskojaan. Pian tulee joukkoon pari muuta lisää, ja silloin aletaan joukolla selvitellä, mihin tässä ollaan oikeastaan matkalla... He huomaavat vaeltavansa Hangasta kohti, joka on kaiken pahan alku ja juuri ja josta onnettomuus on tulossa. — Silloin eräs heistä muistaa, että aivan sillä kohtaa tien toisella puolen on korkea mäki Aholan metsässä, ja kun ohi ajava auto sokaisee pölyllään heidän silmänsä, siirtyvät he vaistomaisesti tien sivuun ja alkavat nousta kalliolle. Valittelu ja ärhentely kuuluu kaikkialta, torpan pihassa yrittävät pojantenavat ottaa kiinni pakoilevaa kanaparvea ja kerrankin mieleiseensä puuhaan päästyään ajavat kanoja kuin huvikseen, nämä kaakattavat ja pyyhkivät pitkin pihamaata kaivolta navettaan, sieltä ylisille ja ylisiltä taas tunkion kautta pihamaalle. Kiehuntaa kestää kotvan, mutta sitten yksi pojista luiskahtaa ja laskee istuallaan alas ylisten portaat, alkaa nyt ulvoa tosissaan ja nilkuttaa sisään kertomaan, että hänen takapuolensa on täynnä tikkuja... Kanat rauhoittuvat heti, mutta katselevat vielä epäluuloisina toisia poikia ja piiloutuvat peltoon. Pojat eivät viitsi enää lähteä sinne, vaan neuvottelevat ja tyytyvät sitten heittämään muutaman kiven kanojen jälkeen ja siirtyvät istumaan portaille ja raapimaan kipeitä variksen varpaitaan ja korjaamaan rytäkässä katkennutta housunviilekettään. Tiellä kulkee pari eukkoa ja pajattaa omaa surkeuttaan. Toiselta on vasusta karannut kissa, ja yhteisvoimin he koettavat suostutella sitä kiinni. He ojentelevat sormiaan ja mairein äänin mirrittelevät ojassa kurkistelevalle elukalle, mutta heti, kun jompikumpi on tavoittamaisillaan leikkisän pennun kiinni, hypähtää se iloisena ja pujahtaa pajupensaaseen. Kun eukot pääsevät viimein yli aidan ja tutkivat pensaan kokonaan, on kissa jo aikoja vilahtanut heinikkoon ja sieltä jännittyneenä tähyilee hauskan leikin kehittymistä... Niin kasautuu veräjien kohdalle maantien varteen pinoittain vaatenyyttejä, kahvipannuja, kukkaruukkuja ja astioita, ja näkyypä jo olevan liikkeellä joku muijien taluteltava mieskin, se taitaakin olla kylän räätäli... Ja räätälin jälkeen ilmestyy jokunen torpan ukko tuoden omalle veräjälleen kirveensä ja lapionsa ja kääntyen vielä takaisin nyhtäisemään pikkulan takaa pellosta nipun kessuja pahojen päivien varalle. Samassa ajaa ohitse taas auto ja siinä istuu Hiisveden nimismies ja katselee kummeksuen tavarapinoja, mutta arvelee juhlien aiheuttaneen koko tämän suursiivouksen ja ajaa tyytyväisenä edelleen. Jonkinlaista miehistä arvonantoa ja luottamusta nauttivana auttelee ja kiirehtii kaikkia Salotorpan Mikko, apunaan suutari ja räätäli. Kuin hyvä paimen ohjailee Mikko kovaäänisenä akkaparvea Aholan taakse mäelle ja kantaa auliisti niin monet tavarat kuin kerkiää. Matkalla tavataan pari ukkoa lisää ja kehoitetaan heitä liittymään tähän pelastettujen harvaan joukkoon, ja hetken toisiaan silmäiltyään ukot murahtavat jotakin, että »turhaahan tuollainen kiire on, mutta mennään nyt mekin sinne mäelle katsomaan veden nousua, kun sieltä näkeekin paljon paremmin». He seuraavat toisia vastahakoisen näköisinä, mutta seuraavat kuitenkin ja asettuvat hiukan toisista erilleen. Siinä joku heistä virkahtaa silti omaa pelkoaan osoittamatta: »Niin noh, onhan se varovaisuus hyvä aikanaan...» Vielä heidän jäljestäänkin tulee parvi eukkoja, ja niiden joukossa on Korvatun Kaisa. »Voi jestas sentään!» muistaa Kaisa rinnettä noustessaan. »Nyt unohdin sianporsaan karsinaan enkä kerkiä enää takaisin nököä pelastamaan!» »Kerkiät vielä, kun vilkkaasti liikut!» neuvoo Salotorpan Mikko avitellen nyyttejä kalliolle. »En ehdi enkä jaksakaan enää!» valittaa Korvatun Kaisa. »Ja nyt pitää viattoman luontokappaleen hukkua!» Niin he kompuroivat edelleen ja pysähtyvät välillä levähtämään, huokaisemaan tätä vihonviimeisen päivän pahaa ja vielä kerran silmäämään taakseen Taustan kylää. Silloin joku huomaa kylässä vielä elämää ja virkahtaa: »Mikä, tuolla Roivaan katolla on?» Kaikki tuijottavat silmänsä vetisiksi Roivaan torppaa kohti ja viimein joku selvittää: »No voi sun...! Sehän on itse Roivaan Aliina...!» »Mitäs Aliina katolta hakee?» Puhutaan, pohditaan ja katsellaan. Ja vaikka kuinka katsottaisiin, niin totta se vain on, että Roivaan katonharjalla istuu eukko kahdareisin ja pitää molemmin käsin kiinni tuuliviirin varresta aivan kuin päätä huimaisi. »Tule alas, Aliina! Tule tänne mäelle!» huutaa Korvatun Kaisa selkiällä äänellään. He ovat näkevinään, miten eukko heiluttaa heille kättään kuin hyvästiksi, pudistaa päätään ihan selvästi, vilkuttaa vielä, mutta tarttuu sitten taas lujin kourin viirisalkoon, ettei putoaisi. — Silloin tulee mäeltä joku ystävä ja tietää kertoa näille toisille: »Turha on Aliinaa houkutella... Minäkin jo äsken kävin sille puhumassa. Mutta Aliina on niin kotirakas, ettei se jätä mökkiään...» »Saa nähdä, jos se pysyy kuivana katolla», huokaa Korvatun Kaisa ja lähtee taas nousemaan rinnettä. »Ehkä se pysyy kuivana, mutta milläs se sieltä sitten liikkeelle lähtee, kun ei ole venettä», arvelee Mikko hyvin asiallisesti ja saa toiset vielä kerran huokaamaan osanotosta. Sillä aikaa kuin muu kylä varustautuu Hankaan suureen tuhotulvaan, ei kahdessa talossa tiedetä koko kiireestä mitään. Ne ovat Ahola ja Pellontaus. Mutta molemmissa sattuvatkin vielä olemaan isännät kotosalla, ja Ahola katselee parhaillaan pirtin ikkunasta maantielle, mutta ei vanhoilla silmillään jaksa oikein nähdä sinne asti. Sen vuoksi hän virkahtaa emännälle: »Tulehan, Eveliina, katsomaan, minne nuo muijat oikein vaeltavat.» Emäntäkin katselee aikansa: »Hankaalle päin ne kulkevat virtanaan. Menevät kai kurkistamaan juhlia, uteliaat...» Sitten hän hetkisen kuluttua huokaa: »Olisithan tuonne saattanut lähteä sinäkin — kun kerran kutsuttiin...» »Mitäs turhia...! Ei tässä nyt niin ministerien ja muiden kipeitä olla. Heti, kun juhlijat lähtevät pois, mennään mekin katsomaan voimalaitosta. Ja kyllähän Sorvasen Lauri näyttää sen meille», lohduttelee isäntä. »Niin että pistä illalla harvinaiset yllesi. Minä käyn ensin metsässä hakemassa ne tynnyrin vanteet...» Emäntä siirtyy omiin toimiinsa laittelemaan syyskesän ensimmäistä sahtia omista jyvistä, mutta ei malta olla huokaisematta ajatellessaan hukkaan mennyttä juhlatilaisuutta: »On vain Sorvasillekin juhlapäivä tämä! Varsinkin Kaisalle. Ajatella: Lauri on ainoa poika, ja noin hyvin on menestynyt! Vaikka Manne tuskaileekin turhia vielä...» Näin pysyy Aholan talo koko päivän omissa arkisissa töissään ja sivulla varsinaisesta juhlahumusta. Sillä onhan talo omalla arvokkaalla paikallaan tiestä syrjässä, eikä sen tapoihin kuulu muutenkaan sotkeutua maantien tapahtumiin... Mutta sitä suurempi on kuhina kilometrin päässä Aholan talosta sillä korkealla mäellä, jonka Taustan akat ja akkamaiset miehet ovat valinneet omaksi Araratikseen. Suut käyvät ja kielet laulavat ja vielä viimeisen kerran selvitellään kylän asiat kuin perunkirjoitusta varten. Korvatun eukko johtaa juttua, ja toiset myöntelevät ja nyökyttelevät päätään hyväksyen ja lisäillenkin omasta puolestaan totuuden kuvaa. Hieroja, joka ei koskaan unohda näitä maallisia asioita, on päättänyt ansaita hyvin vielä viimeisenä elinpäivänään ja tarjoutuu vanhana ja viisaana tieto-ihmisenä povailemaan toisille kämmenestä. Mutta vaikka tulevaisuus onkin hämärän takana, ei kellään ole nyt aikaa povauttaa, sillä jokainen tahtoo puhua itse. Vain kiiltäväkupeiset autot, jotka porhaltavat mäen alitse Hangasta kohti, saavat hetkiseksi huomion kiintymään toisaalle. Mutta heti, kun auto on hävinnyt mutkan taakse ja jäljellä on vain harmaa pölypilvi, alkaa pesänselvitys uudestaan ja puntariin otetaan ihmiset niinkuin asiatkin. Ja täältähän on niin hyvä näköalakin, kaikki on kuin silmien edessä, mitä sitten saattaa näkyviin ilmestyäkin tiellä tai Luostanjärvellä. Vain hovin ja Hankaan puoli on osaksi metsän peitossa, mutta Hankaaltakin sentään näkyvät rakennusten katot ja savupiiput. Vähitellen alkaa kaikki tuntua painostavalta, jännitys kohoaa ja ihmiset kurkottelevat kaulojaan tähyillessään alas kovan onnen maahan, joka ei tiettävästi ole tehnyt mitään pahaa, mutta kuitenkin saa rangaistuksensa toisten syntien takia. »Mitä kello on?» kysyy joku. »Salotorpan Mikolla on kello... Mihin Mikko on mennyt?» Mikkoa ei näy eikä kuulu, mutta räätälillä on kello, ja se näyttää nyt olevan vähän vaille kaksi. »Voi voi sentään, nytkö se pian alkaa...!» »Kyllä se alkaa nyt... Ja vieläköhän Roivaan Aliina istuu siellä katolla...?» »Siellä se istuu. Ja liekö Mikko mennyt hakemaan ja pelastamaan Aliinaa, kun ei näy... On se toki hyvä, kun tuo Mikko sattui tänne avuksi. Minnekähän olisi muuten selvittykään. Ja Mikolla kun on sentään niin avulias luonto, vaikka haukkuvatkin miestä huonoksi.» Jälleen hurisee rivi autoja Hangasta kohti. Järvelle, tuolle, vanhalle ja rakkaaksi käyneelle Luostanjärvelle ilmestyy soutelemaan parvi veneitä. Siellä ovat kylän kaikki nuoret, jotka ovat aamupäivän kierrelleet Hankaalla ja sitten keksineet lähteä veneisiin saadakseen veden noustua lopulliseen korkeuteensa soudella omalla niityllään, missä he vielä äskettäin heiluttivat viikatetta ja haravaa. Kun muijat katselevat veneitä, keksii joku kysyä: »Miks'ei me kaikki menty veneisiin?» »Jaa, sitäkin olisi voinut ajatella... Olisi pysynyt pinnalla...» »No hätäkös teillä täällä mäellä on? — Ja tännehän mahtuvat tavaratkin mukaan.» Nyt on kello jo neljänneksen yli kahden. Alkaa tuntua pelottavalta, puhe vähitellen vaimenee, nyt enää vain odotetaan, ja joku jo valittelee sydäntään vihlovan niin pahasti... »Veisataan virsi», ehdottaa joku. Korvatun muija kiekaisee virren alulle, mutta silloin kavahtavat kaikki äkkiä seisoalleen ja hillitsevät: »Sshhtl — Hiljaa! — Mitä tuo on?» Kuunnellaan... Jostakin hyvin kaukaa kuuluu ihmeellinen soitto. Väliin se kuuluu aivan selvänä, mutta sitten taas tuuli ja puiden suhina sotkee kaiken. Se on paljon kantavampaa kuin urkujen ääni. Arvaillaan, mutta ei kukaan tule sanoneeksi, että se kuuluu Hankaalta, kun torvisoittokunta puhaltaa alkumarssia. Kaikki on nyt niin epätodellista, että kuullaan äänen tulevan kuin toisesta maailmasta eikä uskalleta kuiskatakaan. Mutta kesken kaiken tätä lumouksellista ääntä kuullessa rikkoutuu tunnelma, kun joku muijista parkaisee kiroten: »Voi juutas, kun ryynipussini repesi!» Mutta silloin vaimentavat toiset puhujan: »Ettes häpeä...! Vakavalla hetkellä...!» »Niin juuri, vakavalla hetkellä! — Ties vaikka jo pian astuttaisiin ikuisuuteen...» »Ja tuolla ihmisellä on ajatukset ryyneissä...» Mutta Korvatun muijaa harmittaa hukkaan mennyt ohjelmannumero ja sen vuoksi hän kysäisee: »Pitikös meidän veisata?» »Ole hiljaa taas! — Se kuuluu uudestaan.» Tosiaan kuuluu soitto. Eukot seisovat kädet ristissä mahan päällä ja miehet istuvat kivillä hiukan syrjemmällä ja imevät piippujaan. Aurinko paistaa helottaa kaikella lämmöllään niinkuin sillä ei olisi minkäänlaista tietoa maailman pahuuksista ja onnettomuuksista, jotkut alkavat jo etsiä koivujen katveita ja siirtelevät tavaroitaankin piilompaan, etteivät sulaisi. Jälleen tulee kiista ajasta. Jonkun toisen kello näyttää jo neljänneksen yli kolme, mutta räätälin kello on juuri pysähtynyt kolmen kohdalle ja räätäli itse väittää, että se on enne... »Eihän tuolla järvellä mitään näy», toteaa joku toivorikkaana. Nyt siirrytään joukolla kallionreunalle, josta näkyy paremmin järvi ja siellä soutelevat veneet. Joku poikanen kiipeää puuhun ja huutaa sieltä: »Vesi nousee jo! Katsokaa nyt: Pellontauksen rantaniitty on jo vedessä!» Se on totta. Nyt jo toisetkin huomaavat veden nousseen niin paljon, että vanhan rantasaunan viereinen lepikkokin on vedessä. Mutta tämä onkin monelle jo ensimmäinen pettymys, sillä he ovat odottaneet vedennousua hirmuisella voimalla ja kovalla aallokolla aivan kuin vanhan testamentin kuvissa. Mutta toiset jo tavoittaa väristys: »Sus siunakkoon! Nytkö se alkaa...?» Niin, nyt se alkaa. Mutta ei suinkaan tulvana, vaan jos tuijottaa silmänsä kipeiksi yhteen paikkaan vedenrajaan, niin silloin saattaa sen huomata hiljalleen liikkuvan kohti rantavallia. Hitaasti kapenee vallin takainen niitty, ja kun vielä tuijotetaan puolituntinen ja sen aikana pyyhitään vettä silmistä monet kerrat, niin viimein nähdään jonkin veneen laskevan aivan vallin kupeeseen kiinni ja soutajain nousevan kävelemään vallille. Mutta nyt alkaakin se jännittävin vaihe: kun vesi nousee yhä, niin sillä hetkellä valli murtuu ja nuo uskalikot joutuvat ensimmäisinä tulvan vietäviksi. Mutta se ei murru, vaikka kuinka odottaisi. Naisväen joukosta kuuluu jo pari pettymyksen huokausta ja joku muija alkaa hiljakseen muistella, että kukas se oikein olikaan, joka aloitti puhua vedenpaisumuksesta ja paosta...? Ketähän tästä turhasta majanmuutosta oikein pitäisi syyttää? Odotetaan vielä puoli tuntia, ja täältäkin asti saattaa nähdä selvästi, miten vesi on noussut vielä vallin suojassakin yhä korkeammalle. Eukot ovat jo neuvottomia, mutta eivät näytä sitä toisilleen. Mutta viimein laukaisee täyden pettymyksen valloilleen joku miehistä, joka on vetänyt piippunsa tyhjäksi, kopauttaa tuhkat sen kopasta kiven kulmaan ja nousee: »Alkakaahan — ämmät — keräillä pois tavaroitanne! Pitäisi joutua kotiin — kun tulee jo ruoka-aikakin.» »Ja Korvatun Kaisan porsaskin kiljuu nälkäänsä siellä karsinassaan», lisää toinen. Akat suuttuvat ja alkavat puhua yhteen ääneen. Toiset haukkuvat miehiä siitä, etteivät nämä ole yhtään sen parempia, ja toiset syyttävät koko vaivasta lähimmäistään, muutamat eivät löydä nyyttiään siitä oksasta, johon he jättivät sen riippumaan, ja mekastus on samantapainen kuin poikain vainoamassa kanaparvessa ennen pakomatkaa. Juuri kun keskustelu alkaa olla vilkkaimmillaan, sattuu pahaksi onneksi metsään vielä Aholan isäntä, joka on hakemassa sopivia katajia sahtitynnyrin vanteiksi ja siinä puuhassaan joutunut mäen taakse. Kun hän kuulee koko jumalattoman menon ja metelin, päättää hän ottaa asiasta selvää, nousee mäelle hikisenä ja huohottaen toisessa kädessään kirves ja toisessa nippu katajia: »Mitkä helvetin markkinat minun metsässäni on?» Joku mies astuu Aholan luokse ja alkaa selittää suu naurunvirneessä: »Älähän kiroile, hyvä mies! Kylän naiset tulivat tänne vettä ja kuolemaa pakoon. Vakava asia, näes...» »Se on sitten sinipunainen vale!» pyörähtää Korvatun Kaisa pienenä, pulleana ja ketteränä Aholan isännän eteen ja kieppuu siinä kiukkuisena kuin ampiainen. »Minä en tullut ketään pakoon. Tulin täältä ylhäältä katselemaan juhlia. — Ja saa kai köyhäkin juhlia — häh?» »Saa toki! Saa tietenkin», sanoo Ahola myöntyvänä. »Mutta mitä sinä tuolla rukilla teet?» »Ja mitäs pirskattia se sinuun kuuluu!» sylkäisee muori ja lähtee rukki kainalossa painelemaan mäkeä alas. Aholan isäntää naurattaa, kun hän katselee kaikkea sitä tavaramäärää, jonka eukot ovat ottaneet mukaansa juhlamatkalle. He kokoilevat niitä, mutta kiireissään ja häpeissään jättävät suuren osan riippumaan puiden oksille, josta ne kai joku vilkasjärkisempi joskus keräilee omaan talteensa. Ukot eivät enää alennu lähtemään naisväen seurassa — ei edes räätälikään, jonka kello näkyy olevan huono enteilijä — vaan he istuvat isännän kanssa mäellä ja kertoilevat omia arvelukaan kaikesta siitä, miten suuri ja siunattu asia sentään on teollisuus nykyajan ihmiselle. He ovat Aholan kanssa aivan samaa mieltä siinä, että kummia ovat nuo nykyajan miehet aivoiltaan ja tajunnaltaan, kun panevat Hankaallekin kuolaimet suuhun ja muutenkin tekevät tämän maailman ihmeiden kanssa ihan niinkuin haluavat. — Niin että kun tuollaista taitoa ajattelee ihan näin arkijärjen kannalta, niin ei ihmeitä taida olla oikeastaan olemassakaan... Mutta naisten osalta eivät ihmeet ole lopussa vielä tältäkään päivältä. Kun he palaavat koteihinsa ja selvittelevät niiden sekasortoa — on niin onnellista olla jälleen kotosalla — eivät he löydäkään kaikkia tavaroitaan. Jossakin on jäänyt vartaaseen täysi määrä leipiä, joita emäntä ei tietysti ole jaksanut kantaa mukana, mutta nyt ovat leivät huvenneet itsestään. Toisaalta on mennyt täysi jauhosäkki ja kolmannesta paikasta vaatteita. Mutta kaikkein onnettomin on sentään Korvatun Kaisa, joka ei löydä enää karsinasta kaivattua porsastaan. Niinpä Kaisan täytyykin jonkun nuoremman ihmisen avulla naulata puhelinpylvääseen ilmoitus, jossa lukee seuraavasti: Pois juossut. Hankaan vihkiäisjuhlan takia karkasi allekirjoittaneen karsinasta kahden kuukauden vanha porsas, jolla on iso luoma oikean silmän alla, musta täplä saparon juurella ja tuntee nimen Jussi. Pyydetään pahempia seurauksia välttääkseen tuomaan heti takaisin. Kaisa Korvattu leski. Kun illan tullen alkavat miehetkin palata Hankaalta koteihinsa ja kertoilevat omat uutisensa ministereistä maaherroihin asti, tapaavat he kaikkialla vaiteliaita ja itkettyneitä naisihmisiä, jotka eivät suostu sanomaan murheensa syytä. Samaten ovat hiljaisia niidenkin miesten muijat, jotka itse ovat olleet töissä koko päivän Kairakoskella tai omalla ulkopalstalla kaukana Vanakorvessa. Vasta seuraavina päivinä he saavat kuulla Aholan isännältä ja muutamilta muilta, miksi naiset olivat niin allapäin silloin, kun toisaalla vietettiin seutukunnan suurta juhlaa. Sitten asia unohtuukin vähäksi aikaa, mutta palaa vielä tuoreena esille Salotorpan Mikon ansiosta. * * * * * VANHA MANNE lähtee juhlapäivän aamuna jo varhain, sillä häntä suututtaa koko homma. Hän keksii hyvän tekosyyn ja menee Taustan sepän luo ostamaan hevosenkenkiä, sillä hän ei viitsi jäädä katselemaan kaikkia vieraita ihmisiä eikä myöskään oman poikansa heppuilemista saparoniekassa nutussa ja pytty päässä. Niinpä hän Vahisen kaupalla käytyään oikaiseekin maantieltä metsään, katselee siellä kotvasen omaa vanhaa tervahautaansa, joka on nyt uuden tien ja lahden pohjukassa olevan rantavallin välissä, ja samalla miettii, että ensi keväänä hän voisi polttaa tervaa vieläkin, jos tulisi ajoissa kerätyksi kantoja poltettavaksi. Mutta käynti sepän luona ei ota riittääkseen asiaksi asti, sillä vaikka hän on jo toimittanut kauppansa valmiiksi ja sen jälkeen vielä jutellut aikaa kuluttaakseen, on päivä vasta puolessa. Ja muutenkaan ei Mannea huvita viipyä pajassa, kun seppä alkaa palkeen varressa riippuessaan puhua siihen suuntaan, että insinöörien laitokset eivät kuulemma kestäkään, vaan virta vie ne mennessään niin tarkkaan, ettei jää muuta kuin hiukan törkyä rannalle. »Kyllä se vain kestää, kun on sitä varten tehty!» pitää Manne rakentajien puolta ja katselee loukkautuneena seppään. »Etkä sinä niitä asioita ymmärrä, kun et ole ammattimies», kinastelee seppä. »Minä sanon sulle suoraan, jotta ne eivät kestä! Raudasta niiden vallien pitäisi olla! Ymmärtäähän sen nyt vähemmälläkin, ettei siinä kelpaa huonompi aine... Turhahan on tuollaisia lapsellisuuksia kokeillakaan!» Kun Manne kysyy, luuleeko seppä sitten itse olevansa ammattimies, selittää tämä taas: »Olen! Minä olen rauta-alan ammattimies ja ymmärrän niin paljon, jotta tuollaisen vallin koko sisus ja runko pitäisi olla terästä. Jos sen sitten upottaa tarpeeksi lujasti kalliopohjaan asti, niin...» »Painu sinä suohon ja upota itsesi sinne, mokomakin tietoniekka! Minä sanon sinulle, jotta ne kestävät ja — hyvästi sitten...» Mannen mielestä eivät sentään insinööritkään niin huonoa väkeä ole, että Taustan juopon sepän kannattaisi ruveta heitä taluttamaan opin tielle. Ja nyt, Mannen astellessa edelleen sisu kuohuu jo kahdesta syystä: ensin hän on vihainen pojalleen, joka menee ja rakentelee kaikenlaisia, ja sitten sepälle, joka uskaltaa tulla haukkumaan hänen poikansa rakennelmia... Mutta kun kello on vielä vähän, ei Manne arvaa lähteä suoraan kotiinsa, vaan istahtaa ensin tiepuoleen. Kun siinäkin näkyy olevan ainainen kulku sinne ja tänne, lähtee hän Taustan kylän ja hovin puolimaissa metsään ja nousee korkealle koivikkomäelle. Siellä onkin hiljaista, tuntuu kuin koko maailma olisi jäänyt kauemmaksi taakse. Ei näy muuta kuin koivujen valkeat varret, niiden yläpuolella vihreä lehvistö ja vielä niidenkin yllä sininen taivas. Eikä kuulu muuta kuin lehtien suhinaa ja jossakin ylempänä herkkätuntoinen haapa ilmoittaa kahinallaan jo aikoja ennen, milloin tuulenpuuska pyyhkii rinnettä. Tässä hiljaisuudessa on vielä jotakin samanlaista kuin ennen vanhaan, kun sai istua ja olla ihan rauhassa eikä tarvinnut kuulla kaiken maailman kolinaa eikä katsella uusimuotisia ihmisiä ja kärsiä heidän puheitaan. Manne nousee korkeimmalle kalliolle ja kummastelee itsekseen, osaako ihminen tosiaan vielä olla näin yksin. Autiota taitaa olla mutta eipäs sentään! Kun hän kääntää selkänsä metsälle, niin jopas kurkistelee sivistys vastaan: vasemmalta järven takaa kohoaa savupiippu ja tunkee reiän täydeltä sakeata ja nokista savua Luojan sinistä ja puhdasta taivasta kohti. Se on Kairakosken tehtaan piippu. Luostanjärven rannat on kahdessa kohdassa pilattu yli kilometrin pituisella vallilla. Nyt ei siellä ole sorsilla enää kunnollista pesäpaikkaa eivätkä hauit voi viettää enää nautinnollista ruokalepoaan auringonpaisteisen ruohikon reunassa. — Ja maantietä pitkin tulee Kairakoskelta päin kaksi kiiltävänmustaa pistettä, aivan kuin kovakuoriaisia, ja niiden jäljessä hulmahtelee pitkä, pölyinen pyrstö. Ja molempien autojen nokassa lepattaa pieni sinivalkea lippu. Manne kääntää selkänsä autoille ja aikoo lähteä edelleen, mutta pysähtyy äkkiä kuuntelemaan. Jostakin rinteen takaa kuuluu ensin syvää murinaa ja sitten vihainen karjaisu. Mitä se on? Ukko panee kätensä korvalle ja kuuntelee: aivan kuin riideltäisiin jostakin ja valmisteltaisiin tappelua... Viimein kuuluu tömähdyksiä, raskaita askelia, juoksun rytinää risukossa ja viimein kova karjaisu: »Pois pensaikosta — taikka minä heilautan kirveellä!» Jälleen askelia. Manne jo luulee huutojen tarkoittavan häntä itseään, mutta silloin kahisevat koivujen oksat aivan lähellä ja ahon reunaan ilmestyy Vilho Turunen synkkänä kuin ukkospilvi, tukka sekaisin tuulessa ja kirves kädessä heiluen. Tummia kasvoja pitkin valuu hiki, ja paita on likomärkä. Silloin Vilho seisahtaessaan ja kuunnellessaan huomaa Mannen, panee äkkiä sormen suulleen vaitiolon merkiksi, kuuntelee vielä kotvasen ja valahtaa viimein hymyksi koko synkkä mies ja tulee Mannen luokse: »Kah, sinäkö? Ei ole tavattukaan pitkään aikaan.» »Minähän tässä, vanha naapuri. Ja vielähän sinä tunnet?» Vilho ei pidä kysymystä edes vastauksen arvoisena, vaan alkaa selitellä omia asioitaan: »Ajelin juuttaita tiehensä. Ne tunkevat joka paikkaan ja ilkkuvat ympärillä heti, kun vain rupeaa työhön...» »Ketkä?» »Semmoiset tuntemattomat», selittää hullu. »Tietävät, jotta minä rakennan hovia — ovat sen takia kateellisia eivätkä anna siunaaman rauhaa.» »Tosiaankin», on Manne ilahtuvinaan Vilhon mieliksi. »Olen kuullut sinun rakentelevan ahkerasti, mutta en ole vielä nähnyt. Nythän sinä näytätkin mulle kaiken...?» »Kuulehan nyt, kun minä kerron», aloittaa hullu tärkeänä ja puhkii hihallaan otsansa kuivaksi. »Tahka lupasi minulle jo kaksi vuotta sitten, jotta minä saan tähän rinteeseen rakentaa hovin — yhtä suuren kuin Tausta. Ja niin teenkin. Mutta sen, mitä minä päivällä rakennan, purkavat nuo kateelliset pirulaiset yöllä.» Manne kuuntelee osaa ottavana, haastattelee miestä ja luullen Vilhon tarkoittavan pikku-ukkoja näyttää tälle avonaista vaaksaansa: »Ovatko ne kateelliset tuollaisia pieniä? Vaaksan mittaisia...?» »Eikä, kun ihan isoja ihmisiä. Tuolla niitä juoksee pensaat täynnä, jos vain katsot.» »Mahtavatkohan olla paikkakuntalaisia?» »Eikä... Valtion herroja... Ovat saaneet päähänsä ajaa minut pois joka paikasta.» Manneen sattuu hiukan, mutta hän ei näytä sitä, vaan jatkaa keskustelua: »Puustako sinä rakennat?» »Eikä... Vaan marmorista. Ja peililasista. Ja katolla liehuu purppuralippu. — Uskotko...?» »Uskonhan minä», myöntää Manne ja hymyilee. »Pystyvä mieshän sinä olet aina ollut. — Taitaa tulla suurikin talo?» Tätä kysymystä on Vilho odottanut, sillä nyt hän naurahtaa onnellisena ja alkaa selitellä innokkaasti: »Suuri tulee! Pirtti tulee yhtä suureksi kuin Hiisveden kirkko. Ja lisäksi tulee pirttikamari ja maitohuone. Järven puolelle tulee sali ja veranta. Ja verannan seinät ovat lasia. — Tulehan katsomaan, niin minä näytän...» Vilho pujottaa kirveen vyönsä alle, auttaa Mannea kyynärpäästä nousemaan ylös, lähtee edellä vesaikon halki ja pysähtyy viimein ahon reunaan, jossa ei ole muuta kuin pari kaadettua ja oksittua koivunrunkoa: »Tässä se on! Eikös tulekin komea...?» »No onpas kerran...! Ja yksinkö sinä olet tämän kaiken...?» »Ihan yksin», hymyilee Vilho omaan itseensä tyytyväisenä aivan kuin hovi seisoisi jo valmiina edessä. »Tulehan tänne, niin katsotaan. — Ensiksikin tähän tulevat portaat, ja portaiden edestä lähtee leveä hiekkatie ryytimaahan. Ryytimaa tulee tuonne auringon puolelle, minä istutan sinne omenapensaita ja karviaispuita. Puiden lomissa on valkeita pöytiä ja leveät ehtonepenkit. Keskellä on suihkukaivo aivan kuin kaupungin puistossa.» »Komea on.» »On se», myöntää Vilho itsekin. »Saa loikoa penkillä ja katsella, kun lapset leikkivät vesisuihkun kanssa. — Katsohan, Manne, minä kun olen aina ollut sitä mieltä, jotta köyhän ihmisen täytyy pitää omista lapsistaan paljon, kun niillä ei ole muitakaan iloja... Ja sen vuoksi minä nuo suihkut ja muut...» Manne muistaa, miten Vilho on aina pitänyt lapsistaan ja huolehtinut heistä. Kerrankin oli Vilho parka mennä sekaisin, kun hänen Aarne-poikansa oli pieni ja sai kovan kuumeen, niin että oli kuolla siihen paikkaan... Mutta Mannen ajatukset keskeyttää Vilho selittäen: »Ja Liisa — minun muijani — kulkee sisällä huoneesta toiseen punainen viitta yllään. Kädessään Liisalla on hopeakannu, kun se kiertää ikkunasta ikkunaan ja kastelee kaikki palsamit. — Tuosta ryytimaan ohitse lähtee käytävä portille ja maantielle. Portti on komea ja sen vahtina on kaksi kivistä karhunkuvaa. Ja portin yläpuolelle maalataan taulu, jossa lukee: Vilhonhovi.» »Sillä on jo nimikin?» »On se.» Vilho herkistyy kuvaillessaan niin, että huokaa hyvästä mielestä elämän helpoille ja kauniille puolille. Mutta Mannekin huokaa ajatellessaan, että ollapa kaikilla ihmisillä yhtä kirkas mieli kuin tuolla hullulla! Ja hän ei malta olla miettimättä itsekseen. »Meitä taitaa nyt olla yhdessä kaksi hullua, joita maailma siirtelee sivuun mielensä mukaan, mutta jotka siitä huolimatta vielä kuvitellaan omia linnoja...» Hän nousee lähteäkseen ja kysyy asiallisesti: »Milloin aiot saada kaiken valmiiksi?» »Talveen mennessä. Nyt asun Kerppolan saunakamarissa. Siellä on niin ahdasta ja pimeää. Ja kun talonväki lauantaina kylpee, saavat lapset olla sen ajan ulkona. On päästävä omiin suojiin.» »Niinpä tietenkin.» Kun Vilho saattelee häntä maantielle asti kysyy hän: »Saako sinua tulla katsomaan sitten, kun talo on valmis?» »Sinä saat. Ja muijasi myös. Hovin herrakin lupasi tulla Vihurilla ja nelipyörävaunuilla.» Manne ei henno sanoa edes sitä, että hovi on jo myyty ja siellä asuvat jo vieraat ihmiset. Hän katsoo Vilhoa ja vasta nyt huomaa tämän hiustupsusta tippuvan verta: »Hyvä mies! Mikä sinun päässäsi on?» Vilho sipaisee kämmenselällä tukkaansa ja virkahtaa: »Ei se mitään. Ajoin äsken kateellisia takaa ja juoksin oksaan.» »Eikö sinulla ole hattua?» »Oli kerran. Mutta sitten se hävisi enkä ole tuhlannut rahoja uuteen.» »Lähde nyt kotiisi, hyvä mies. Taikka tule meille, niin Kaisa käärii haavasi ja minä annan sinulle toisen hatun.» »En lähde. Minun pitää olla täällä. Mutta kun tulet uudemman kerran, niin tuo hattu tullessasi.» Ja Vilho kertoo kuin sivuseikkana, miten hän viime yönkin nukkui kuusen juurella havuilla ja sammalilla eikä lähtenyt pois, vaikka muija tuli hakemaan. »Ei se käy laatuun», sanoo Manne. »Sinähän sairastut, kun yöt ovat jo kylmiä. Ja millä sinä elät?» »Liisa tuo minulle ruokaa. Ja muutkin ovat houkutelleet pois, mutta ei minulla ole aikaa.» Pitkän suostuttelun jälkeen Vilho lupaa Mannelle mennä ensi yöksi Kerppolan saunakamariin perheensä luokse, sitten Manne ojentaa kätensä hyvästiksi, ja Vilho rutistaa sitä iloisena. Tuo musta, kookas ja peloittavan näköinen mies katselee häntä silmät kirkkaina ja luottavina kuin pieni poika. Kun Manne lähtee maantielle, kumisevat myöskin Vilhon raskaat askelet rinnekalliota ylös, hän tavoittelee jo kirvestä irti vyöstään, heiluttelee hetkisen tuuhealatvaista mäntyä ja mutisee itsekseen: »Tuokin kasvaa tiellä!» Kuuluu pari kolme vahvaa kirveeniskua ja sitten kaatuvan puun rusahdus. Vilho jää raivaamaan tietä hovin herran nelipyörävaunuille... * * * * * KUN MANNE saapuu tervahautansa kautta takaisin kotiinsa, on se tyhjänä, sillä Kaisakin on mennyt katsomaan juhlia. Sen vuoksi ei hänkään viihdy oudon hiljaisessa pirtissä, vaan astelee hitaasti aholle, seisahtelee ja katselee siellä aikansa ja istahtaa sammalmattoiselle luonnonkivelle, joka on kuin varta vasten tuulen suojaan asetettu penkki. Siinä on niin mukava ajatella ja katsella oman talon ikkunoita ja ihastella auringonpaistetta jäkälöityneille kattopäreille. Mutta juuri, kun Mannen katse siirtyy talosta järvelle, jonne on ilmestynyt useita venekuntia soutelemaan, helähtää jossakin soimaan niin kovasti, että hätkäyttää. Mikä soi? — Kuuluu ihan siltä kuin kalliot ja metsä olisivat puhaltaneet kaikin voiminsa omaa voitonriemuaan. Mutta sen täytyy tulla harjun ylitse voimalaitokselta, jossa juhlat alkavat parhaillaan. Jos soitto ei olisi niin sytyttävää ja mahtavaa kuin on, huutaisi Manne koko musiikin helvettiin, mutta nyt hän ei voi mitään sille, että huomaamattaan hiipii metsää pitkin poikansa asunnon ohi kanavalle päin, pysähtyy välillä, mutta kuitenkin jatkaa matkaansa päästäkseen lähemmäksi. Kun harjun laella on muita ihmisiä, kiertää hän ja tulee Vilhon entisen torpan ohitse suvannon puolelle. Silloin soittokin jo loppuu ja tulee lyhyt hiljaisuus. Nyt siellä puhutaan! Joka sana vastaa kaikuna rinteestä ja rakennuksen valkoisesta seinästä. Sehän on Laurin ääni... Manne nousee jälleen, astelee hitaasti metsän suojassa lähemmäksi ja kuulee poikansa sanat: »Sanotaan, että me uuden ajan ihmiset olemme kiertäneet kaikkialla parsimassa ja turmelemassa niitä töitä, jotka Luoja on aikoinaan tehnyt lopullisina ja ihmisille kelvollisina. Meistä sanotaan täällä Hankaallakin, että olemme tunkeutuneet tänne kunnioittamatta edes jumalia, olemme karkottaneet kosken vanhan ja harmaatukkaisen Ahdin jonnekin muille rannoille, ja kansanmiehet katsovat karsaasti meihin sen vuoksi, kun olemme kytkeneet palvelijaksi sen, mikä täällä on tähän päivään asti pidetty pyhänä. Ja ainakin yhtä monien sivistyneiden ihmisten olen kuullut valittavan sitä, että me olemme työllä karkottaneet pois kaiken runouden. »Mutta eikö sitten ole olemassa mitään työn runoutta? — Minä väitän, että on! Onhan ollut oma runoutensa silläkin ensimmäisellä kirveellä, joka aikoinaan on tullut tänne Luostanjoen varrelle ja alkanut kaataa metsää pientä peltotilkkuaan varten. Ja sitä on ollut myöskin siinä ensimmäisessä kuokassa, joka on alkanut kääntää kaskiahoa viljaa varten. Sitä on ollut yhtä paljon myöskin niissä kaikissa muissa kirveissä ja auroissa, jotka näihin asti ovat tehneet tämän joen varren kelvolliseksi ihmisen asumista varten. Minkä vuoksi siis kone samaa työtä suorittaessaan — siis ihmistä ja elämää ja työtä palvellessaan — olisi runottomampi kuin kirves tai aura? »Omasta lapsuudestani lähtien muistan tuolta lahden pohjukasta tervahaudan, jota kevätöinä poltti eräs Hankaan suurimpia palvojia. Silloin sain aina katsella tumman tervassavun leijailua järven ja kosken yllä ja ehkä jo noina öinä ensimmäiset kerrat olin kuulevinani Hankaan valtimon sykkeessä koneiden äänen. Ja tuo sykintä ei ollut enää Hankaan sydämen, vaan koko maan sydämen, kuulin siinä koko kansan työn äänen. »Meille monille on tuttua tuo muutos silloisesta tervahaudasta Hankaan nykyiseen työhön. Ja ainakin minä puolestani tahtoisin sanoa, että Hankaan generaattorien surina tulee työn äänenä olemaan aivan yhtä kaunis — ja kuvana yhtä runollinen — kuin aikoinaan tervahaudan tulen ritinä vanhoissa kannoissa. Sen vuoksi on turhaa paeta ja pelätä uuden Hankaan työtä, ja sen vuoksi minä tahtoisin vakuuttaa herra Ahdillekin, ettemme me ole tarkoittaneet kaikella tällä hänen karkottamistaan pois kotoisilta ja tutuilta rannoilta. Ja kaikille niille, jotka suhtautuvat meihin epäluuloisina ja toivovat vielä vanhan hyvän ajan ja rauhan palaavan tännekin, tahtoisin vakuuttaa rehellisesti, ettei meidän tarkoituksemme ole suinkaan pilkata eikä väheksyä kaikkea sitä työtä, mitä täällä on tehty ennen meitä ‒ ei, emmehän ole tulleet halveksimaan toisten saavutuksia, vaan jatkamaan niitä. Nimenomaan jatkamaan, sillä emmehän voi pysähtyä siihen, mihin isämme tai esi-isämme ovat jääneet.» Vanha Manne nousee hitaasti ja tuntee jotakin vapisevan itsessään — se on jotakin sisäistä. Hän aikoo lähteä ääntä kohden, mutta ei uskalla. Kun oma poika puhuu juuri hänelle nuo sanat, niin tuntuu siltä kuin se riipaisisi voimat irti vanhasta miehestä... Hän istahtaa takaisin kalliolle ja huokaa itsekseen: »Uskonhan minä sen! Mutta...» Ja kaukaa kuuluvat pojan sanat: »ja minä väitän vielä, että jollei meillä nykyajan ihmisillä olisi jo perintönä saatu vakava usko työhön ja yhtä varma tieto kehityksestä, niin myöskin meidän saavutuksemme olisivat paljon pienemmät. Liittyyhän tähän kaikkeen — siihen ensimmäiseen kirveeseen tai auraan, siihen hiljaiseen ja yksinäiseen tervahautaan ja aivan samalla tavoin myöskin tähän uuteen rakennukseen, joka tänään aloittaa toimintansa — vahva usko ja luottamus vanhaan, suomalaiseen tervaksiseen voimaan ja ahkeraan tulevaisuuteen. Ja niin kauan on hyvä, kun tuo usko on meillä kaikilla olemassa, sillä niin kauan me myöskin jaksamme yrittää.» Tuuli hajoittaa äänen eikä Manne kuule jatkoa. Niin, ja hän on jo kuullutkin tarpeeksi ja myöntää, ettei hänellä, vanhalla ja omaa hautaansa kohti ontuvalla ukkopahasella ole oikeutta moittia nuoremman polven töitä. Kyllähän on oikein sekin, että kehitytään ja jatketaan, sillä muutoinhan Laurikin saisi koko ikänsä kyntää isänsä vanhaa ahoa eikä voisi muuhun pyrkiäkään... Ja näkyyhän Lauri joka tapauksessa tietävän, mitä tahtoo ja tekee. Manne heltyy poikansa puolesta, niin että hieraisee kädenselällä silmiään kuiviksi. Hän yrittää vielä kuunnella, mutta ääni ei oikein kuulu, ja nyt onkin Lauri jo alkanut tehdä selkoa itse voimalaitoksesta. Ja samaan aikaan, kun pojan puhe loppuu, isä istuu jo omalla pihallaan, katselee silmät kirkkaina peltojaan ja taloaan ja ajattelee pojastaan: »Ja minun syytänihän se on, jos sinä oletkin vieraantunut kaikesta tästä... Minähän sinut opintielle laitoin.» Voimalaitoksen kutsuvieraat ovat kokoontuneet kanavan ja vanhan uoman väliselle harjanteelle. Heitä varten on vanhaan uomaan laskettu vielä vesi, ja syvällä heidän alapuolellaan kohisee ja vaahtoaa vanha ja hyvä Hangas heitellen valkoisesta usvastaan ilmaan kirkkaita helmiä, jotka satavat takaisin vaahtoon. Kohina huumaa korvia, niin ettei kuule mitään muuta, ja valkoinen kuohu jotenkin sitoo katseen, niin että mitään ajattelematta voisi tuijottaa veteen vaikka kuinka kauan. Viimein joku osoittaa kalliota, jonka huipun tasalla vaahto pyyhki vielä äsken. Näyttää siltä kuin kallio olisi tällä välin noussut ylemmäksi, sillä osa sen sivusta on nyt jo näkyvillä ja kiiltää kosteana auringonpaisteessa. Jossakin voimalaitoksen kupeella puhaltaa soittokunta voitonmarssiaan, mutta sen ääni ei jaksa kuulua tänne. Pian tulee esille toinen samanlainen, sileäksi hioutunut kalliopinta, vesi alenee hitaasti ja näyttää rauhoittuvan ja katselijat menevät jo lähemmäksi reunaa eivätkä pelkää enää pisaroiden kastelevan heitä. Hangas alkaa talttua! Ne, jotka seisovat lähellä patoa, katselevat kauas järvelle ja osoittavat saarta, josta puut on jo aiemmin hakattu pois: »Katsokaa! Saari vajoaa hiljalleen veteen!» Se on totta. Saaresta ei näy enää muuta kuin pieni palanen keskellä, jossa kasvaa vielä muutama pensas ja näyttää sekin jo vaipuvan veden alle. Jo kauempana luoteessa on Taustan kylän korkean rannan kohdalta erottumassa manteresta aivan uusi saari, kun vesi kiertää mäen. Voimalaitoksella seisoo hymyilevänä insinööri Vesala ja virkahtaa Orastolle: »Tulehan tänne, niin näet kerrankin ihmeen!» Kun Orasto saapuu luokse, viittaa Vesala toimitusjohtaja Sorvaseen päin, joka kulkee yksinään välppäsiltaa pitkin kulmat rypyssä ja hypistelee kädessään jotakin. »Nyt näet Sorvasen ensimmäisen kerran elämässään hermostuneena», kuiskaa Vesala. Jostakin kummallisesta syystä onkin Sorvanen viime hetkellä tuntenut outoa epävarmuutta ja tullut ajatelleeksi, että mitähän seuraisikaan, jos laskelmat ja piirustukset pettäisivät. Sen vuoksi hän toistelee mielessään lujuuksia sillä aikaa, kun nuoret miehet seisovat ovella ja hymyilevät. Näky on erikoislaatuinen, ja kun Sorvanen näkee Oraston, viittaa hän tämän luokseen: »Kuulkaa vielä viimeinen kysymys: oletteko varma, että vehkeet pitävät?» »Kyllä ne kestävät.» »Mutta vesihän nousee liian nopeasti. Laskin, että sen pitäisi olla vasta kymmenen minuutin kuluttua niin korkealla kuin nyt.» »Kyllä ne kestävät. Ja voin kertoa toimitusjohtajalle pienen salaisuuden: jo viime yönä suoritimme Vesalan kanssa voimalaitoksen täyden koeajon.» »Koe...? Kuka jumalaton teille antoi siihen luvan?» tiukkaa Sorvanen ja pistää jotakin shakettinsa taskuun. Orasto ehtii huomata sen laskutikuksi. »Tahdoimme vain varmistua kaikesta... Tähän astihan ei vettä ole nostettu kuin osaksi. Sen vuoksi arvelimme, että... Ja niin nostettiinkin sitten. Se näkyy kyllä järven rantalietteestä...» »Miten korkealle nostitte?» »Vesalan kanssa filosofoitiin, että kun vesi nousee nyt puoleentoista metriin, niin kokeillaan aluksi metrillä ja kolmellakymmenellä.» »No jo minä tänä aamuna katselin, kun kanavan luiskat olivat kosteat, vaikka yöllä ei satanut! Mutta siitä kokeilusta olisi voinut olla huonot seuraukset. Paikkakunnan asukkaitahan käskettiin tyhjentää vallien sisäpuoli vasta viime yöhön kahteentoista mennessä.» »Senpä vuoksi pato suljettiin kokonaan vasta kello kolme, kun ihmisiä ei ohut liikkeellä. — Eikä siinä muita onnettomuuksia tullut kuin muutama ajelehtiva vene ja Taustan muijien pyykkilaituri tuli likaisine paitapyykkeineen padolle.» »Helvetin kylmäpäisiä herroja!» murahtaa Sorvanen kääntyessään, mutta lähtee ilmeisen tyytyväisenä. Tällä välin on vesi kanavan tulopuolella noussut huomattavasti, katselijat siirtyvät vanhan uoman rannalta tänne ja seisoskelevat melkein pystysuorain kallioluiskain reunoilla. Vastapäiselle mäelle on nyt kerääntynyt entistä enemmän paikkakuntalaisia seuraamaan sitä Hankaan historiallista tapahtumaa, kun vesi säyseänä alkaa kääntyä uuteen uomaan. Vesi nousee lakkaamatta, luiskat madaltuvat ja hienoinen virta käy voimalaitoksen kupeessa ammottavia turbiiniaukkoja kohti. »Katsokaa!» huutaa joku kauempana ja osoittaa vanhalle uomalle päin. Kutsuvieraat siirtyvät sinne ja huomaavat Hankaan vanhan kosken kuivuvan kokoon. Kallio-onkalon pohjalla kulkee enää metrin levyinen puro, loristen hilpeänä, mutta voimattomana ja niihin syvänteihin, joita uoman pohjalla on ollut, on pysähtynyt vettä pieniksi lammikoiksi aivan kuin ihmettelemään muutosta, joka nyt on tapahtunut. Kalliot, jotka ovat olleet vuosituhansia veden alla ja huuhdeltavina, katselevat nyt kuin hämillään kirkasta auringonvaloa ja kiireetöntä hiljaisuutta. Ja pienuuttaan ja voimattomuuttaan ihmettelevä purokin kutistuu entisestään, ja pari pientä poikaa kiirehtii ensimmäisinä juoksemaan Hankaan poikki. Heidän esimerkkinsä tarttuu kaikkiin muihin, jopa kutsuvieraisiinkin, sillä jokainen tahtoo sanoa kulkeneensa Hankaan poikki... Hangas on nyt kytketty. Kaikki on hiljaista. Mutta kanavassa on vettä sitä runsaammin, ja verkkaisena se soluu voimalaitosta kohti, muodostelee pyörteitään turbiiniaukkojen edessä ja näyttää sitten putoavan kuin maan sisään. Jos kurkistaa voimalaitoksen taakse, niin siellä sen näkee jälleen jatkavan matkaansa hitaana ja rauhallisena. Mutta jos avaa voimalaitoksen oven, niin sisältä kuuluu generaattorien tasainen humina ja vilpoinen tuuli. Vain siellä täällä seisoo joku ihminen mittaripylvään ääressä tai käsi säätöventtiilillä. Ohjaamossa toimivat mittarit kuin työnteon halusta kiihkeinä ja insinööri Vesala siirtyy totisena kentän edestä toisen luokse, tarkaten milloin veden korkeutta, milloin virtaa. Ja Vesala kääntyy tyytyväisenä ja virkahtaa Orastolle, joka seisoo kunnioittavan kaukana laitteista: »Ei maailma ole silti suurestikaan muuttunut entisestään, vaikka se onkin kehitellyt keinojaan. Kun muinaissuomalaiset — ja setä Väinämöinen — säännöstelivät veden laulamalla ja olisivat kai pysäyttäneet Hankaankin loitsuilla, niin me sen sijaan olemme kytkeneet sen — laskutikulla.» * * * * * VIIMEISEN vieraan lähdettyä ja auton hurahdettua pois toimitusjohtaja Sorvanen innostuu vielä kiertelemään voimalaitoksen sisällä tyytyväisenä, juttelee ulkona rannalla miesten kanssa ja viimein kiipeää mäkeä ylös kotiinsa. Koko talo näyttää tyhjältä, ja kun hän ei löydä muita ihmisiä, menee hän makuuhuoneeseen, jossa juuri heräävä perheen puolivuotias kuopus ojentelee käsiään. Hän koettaa jutella pojalle ja saadakseen karistetuksi pois juhlahumun viimeisetkin rippeet saa juuri laitetuksi kuivia vaatteita pöydälle ja on nostamassa poikaa vuoteestaan, kun Pirkko-rouva tulee kynnykselle: »Eikö sinulla ole enää muuta tehtävää kuin olla lapsentyttönä?» »Ei tältä päivältä. Ja onhan sekin jotakin, kun Sorvasen suvun kantaisä muuttaa tulevien sukupolvien Sorvasille kuivat housut jalkaan.» »No menikö voimalaitoksella kaikki hyvin? Ja se nyt käy?» »Se käy nyt», vastaa hän. »Ja sinä pääset nyt viimeinkin lepäämään kaksi vuotta kestäneen tuijottelun, miettimisen, valvomisen ja unissakävelyn jälkeen! Onpa ihanaa, että saadaan vihdoinkin olla rauhassa!» huokaa rouva Sorvanen tyytyväisenä. »Miten niin rauhassa?» kysyy aviomies. »Sen vuoksi, kun ei ole tuota ainaista rakentamista.» »Liian aikainen ilo...! Minulla on jo yksi kokonainen laatikollinen uusia töitä, vaikka en ole niistä puhunut.» »Mitä? Ovatko nekin jotakin rakent...?» »Ovat. Ja nythän työ vasta alkaakin. Enkös ole sitä vielä sanonut?» »Mikä ihmeen työ?» Hän kurkottaa lähelle rouvansa korvaa ja kuiskaa: »Se on — salaisuus!» »Voi taivas sentään!» huokaa rouva. »Kaksi vuotta olen odottanut rauhallista aikaa eikä sitä loppujen lopuksi tulekaan. Ja jos minäkin olisin tiennyt, mitä on mennä naimisiin tuollaisen piirustelevan robotin kanssa, niin...» »... niin olisit etsinyt vaikkapa lehtorin tai papin? Olisihan se sopinut, sillä niillähän on lomaa aina ja ne pysyvät päivällisen aikaan kotona. — Ei, kuules, mutta olihan sinulla kerran sellainen haaleasilmäinen unilukkari ihailijana...! Miks'et ottanut sitä?» »Älä höpise! Enhän minä nyt lapsenpiiaksi...» »No ole sitten tyytyväinen omaasi.» Pirkko-rouva nostaa pojan syliinsä ja sanoo: »Niin olenkin. Ja jos totuuden sanon, niin tästäkin pojasta tulee insinööri!» Samalla hetkellä, kun äiti menee nuorimman poikansa kanssa kylpyhuoneeseen, ilmestyy vanhin ovelle ja sanoo: »Isä! Ukki on täällä.» Lauri Sorvanen kiepahtaa pystyyn ja vetää arkitakin ylleen. Mitähän nyt on tapahtunut, kun Manne tulee ensimmäisen kerran poikansa kotiin? — Hän menee eteiseen, ja siellä on tosiaankin isä Manne ei tarjoa kättä eikä sano päivääkään, vaan virkahtaa alakuloisena ja alistuneena pojalleen: »Pilasit kaiken...» Mutta poika ottaa isänsä hatun, panee sen naulakolle ja ohjaa hänet sisään ennen kuin kysyy: »Mikä nyt on hullusti?» »No se saakelin vesi...! Nyt se tulvii joka paikkaan... Siellä kotonakin. Sitä on mennyt jo pirtin lattian alle, samaten sitä on saunassa lattian päälläkin. Ja perunakuoppa on vettä puolillaan. Äiti jo kantoi pirtistä liikoja tavaroita ulos, kun pelkäsi hukkuvansa. — Niin vain on, että meidän on mahdoton asua siinä...» »No mutta sitähän minä sanoin jo ensimmäisenä päivänä», vastaa poika rauhallisena. »Pitääkö meidän sitten muuttaa metsään asumaan?» »Ei. Jo tätä rakennusta suunniteltaessa minä otin huomioon isän ja äidin asunnon ja olenhan pyytänyt teitä muuttamaan tänne. Teitä varten on yläkerrassa keittiö ja kaksi kamaria. Niissä ovat jo kalustotkin valmiina.» Manne ei pysy istuallaan, vaan nousee seisomaan poikansa edessä ja kysyy: »Tarkoitatko sinä, jotta...?» »Tarkoitan. Ja minä tarkoitan myöskin sitä, että me kaksi aikamiestä voimme jo vähitellen lopettaa turhan vihoittelun yhden kosken takia ja sopia vanhat asiat.» Manne tulee hiukan neuvottomaksi, sillä poika on saanut hänestä yliotteen. Kenkiinsä katsellen hän selittää: »Enhän minä vihalla... Sovitaan pois vain...» Mutta hän ei tarjoa kättään eikä edes hymyile, sillä se olisi turhan hempeätä näin miesväen kesken. Jotakin tehdäkseen ja neuvottomuuttaan peitelläkseen hän kopeloi laskujaan kuin etsien tupakkavehkeitään. Mutta poika avaa pöydällä olevan rasian: »Tuossa kupissa on sikareja. Otahan siitä. En ole maistanut, mutta vieraat väittävät hyviksi. — Milloin te voisitte äidin kanssa muuttaa?» Manne puraisee poikki sikarinpään ennen kuin vastaa: »Niin, vaikeahan siinä on olla — veden varassa. Mutta eikö se kävisi vielä laatuun, jos siirrettäisiin vanha rakennus ylemmäksi mäelle?» »Se on turha vaiva», sanoo poika vastaan. »Oikeastaan pitäisi silloin rakentaa kaikki uudelleen, sillä talohan on jo niin vanha ja laho. Ja samaten navetta ja talli. Ja kuoppaakin on vähän vaikea siirtää... Mennään nyt kuitenkin ensin katsomaan niitä yläkerran huoneita.» Hän nousee ja isäkin näyttää olevan valmis. Mutta ennen kuin he lähtevät, sanoo Lauri Martti-pojalleen: »Juoksepas viemään sana mummille, jotta hän tulisi heti tänne. Sano, että ukki odottaa jo!» Portaat tömisevät, kun perheen vanhin vesa juoksee ulos ja kipaisee rantaa kohti. Eikä kesiäkään kauan, kun mummi kiipeää hämärtyvää mäkeä ylös Martin mukana. Lauri selittää hänelle heti asian, ja niin he kaikki kolme kiipeävät rakennuksen järvenpuoleisesta päästä yläkertaan. Siellä Lauri vääntää tulta ja alkaa selittää: »Kun ajattelin, että te haluatte asua rauhassa omine puuhinenne, niin sen vuoksi annoin eristää tämän osan muusta, niin että tänne on omat portaatkin. Tässä on ensiksikin jonkinlainen ruokasali tai miksi tätä nyt sanoisi...? Ja toinen on tarkoitettu makuuhuoneeksi. Sitä varten siellä on syvennykset ja kaapit seinissä. Ja tämä kolmas on jonkinlainen olohuone, sillä keittiön puoli siitä vie vain pienen kaapin tilan.» »Ja sähkövalo... Niin kirkasta!» ihmettelee ja ihastelee äiti. »Niin, se on nyt Hankaan valoa», sanoo Lauri ja katsoo hymyillen isäänsä. Sitten hän menee lieden luokse ja vääntää nappulaa: »Tämä kuumenee oman laitoksen sähköllä.» Hän sulkee jälleen virran, menee ikkunan luo ja avaa siellä lämpöjohdon: »Ja huoneet lämmitetään Hankaan sähköllä.» Hän siirtyy pesupöydän luokse ja antaa veden tuhista kuin koskesta: »Ja veden tänne nostaa Hankaan sähkö.» Ja ettei ihmeistä jäisi mitään näyttämättä, osoittaa hän kahvipannua ja silitysrautaa: »Nuokin kuumennetaan Hankaan sähköllä.» Kaisa on haltioissaan eikä osaa sanoa mitään, mutta Manne naurahtaa ja ymmärtää poikansa esitelmän Hankaan sähköstä. Hänestäkin on kaikki niin mukavaa, ettei ole mitään halua harata vastaan. Ja asia näyttää olevan päätetty. Kun toiset viimein lähtevät alas, jättäytyy Manne tahallaan viimeiseksi, menee vielä ikkunan luokse ja katselee ulos. On tullut jo pimeä, mutta puiden takaa näkyy valaistu tie. Ja kauempana harjun juurella ovat pitkässä valkoisessa rakennuksessa kaikki ikkunarivit valaistuja ja itse rakennuksen kulmissa on suuret lamput, jotka valaisevat koko ulkoseinän ja tekevät sen niin juhlallisen näköiseksi. Mutta kun Manne kuuntelee, on kaikki hiljaista. Hankaan kohinaa ei kuulu, sillä Hangasta ei ole enää. On vain voimalaitos. II TYÖ ON VAIN OSA ELÄMÄÄ OY. KAIRAKOSKI Ei ole pelkkä, sattuma, että samaan aikaan, kun työt Hankaalla kehittyvät viimeiseen vaiheeseensa ja itse voimalaitos on jo melkein valmiina telineittensä piilossa, huomataan selvästi toiminnanhalua ja havahtumista muuallakin Luostanjoen laaksossa. Ja ennen kaikkea teollisuudella jo vanhojen perinteittensä nojalla on tietysti omat mahdollisuutensa kehittyä. Ja nuo perinteet ovatkin tavallaan hyvät. Olihan joen niskalla, Kairakoskella, jo vuodesta 1860 lähtien pieni rautaruukki omalta kohdaltaan edustamassa maan teollisuutta. Raaka-aineeksi kerättiin ruukkiin kaikki malmi Hiisveden rannoilta ja ylempien väylien varsilta ja valmistettiin takkiraudaksi. Mutta jostakin syystä ruukki kitui koko ajan ja sillä oli voitettavanaan kaikenlaisia hankaluuksia. Niinpä yksistään kuljetukset olivat vaikeat, sillä olihan matkaa kaupunkiin — ja siis myöhemmin rautatielle — kaikkiaan 35 kilometriä, ja koko tuotanto piti kuljettaa sinne. Kesäisin se kävi päinsä jokseenkin helposti hinaajilla pitkin Hiisvettä, vaikka se lisäsikin kustannuksia. Mutta talvella sen sijaan oli kaikki rahdattava hevospelillä maantietä pitkin. Vaikka ruukki olisi raaka-aineiden puolesta pystynyt vielä lisäämäänkin tuotantoansa, ei se jaksanut tehdä sitä muista syistä, ja niin jäivät tietysti kaikki suuremmat tilaukset saamatta. Ruukin omaksi salaisuudeksi sitten jäikin, miksi tuotanto alkoi vähitellen laskea, vaikka sen olisi pitänyt tasaisesti kohota — miksi vielä viime hetkessä yritettiin uusia johtoa, vaikka se olisi pitänyt tehdä jo varhemmin — ja miksi se viimein lopetti toimintansa kokonaan ja jätti rakennukset seisomaan tyhjilleen, vaikka olisi pitänyt etsiä uusia keinoja ja uutta uskoa toiminnan jatkamiseksi. Luultavasti ainoa iloinen yllätys tämän ruukin koko toiminnassa olikin se, kun viimein saatiin ruukkirakennus ja samoin rappeutuvat työväen asunnot myydyksi eräälle uudelle yhtiölle, jonka nimi oli Oy. Kairakoski ja jonka tarkoituksena oli perustaa samalle paikalle puuhiomo. Kairakosken hiomo perustettiin vuonna 1892, ja näytti siltä kuin se toisi tullessaan uuden ajanjakson koko laaksolle ja sen asujaimille Tosin se ei tietenkään ollut mikään edelläkävijä, sillä painettiinhan ensimmäinen sanomalehtikin hiokepaperille jo kaksikymmentäkuusi vuotta aikaisemmin. Mutta täällä oli kaikki kuitenkin suurta ja hiomon rakennuksella ja muissakin töissä sai uurastaa mukana myöskin paikkakunnan koko miehinen työvoima. Rakennustöissäkään ei näytetty sellaisia ihmeitä kuin kosken patoamista, sillä vesi johdettiin kourua pitkin pieneen turbiiniin, josta saatiin voima. Tällä tavoin hiomon tarpeeksi käytettiin vain pieni osa kosken voimasta, ja suurin osa siitä meni edelleen hukkaan seutukunnan kauneusarvojen hyväksi. Mutta olihan komeata keskustella ja kuulla toisten kertovan, että itse hiomo toimi turbiinivoimalla ja hiomakoneet kytkettiin suoraan turbiiniakseleihin. Vuosien mukana tuo lähes miljoonan markan pääomalla perustettu hiomo kasvoi ja laajensi toimintaansa. Sen yhteyteen perustettiin pieni sahakin, joka kuitenkin toimi oikeastaan vain kotitarvesahana ja siinä sivussa tyydytti lähimmän ympäristön sahatavaran tarvetta kaupunkia myöten. — Niin, ja tietysti myöhemmässä vaiheessa oli hiomolla oma pieni voimalaitoskin valaistusta ja sensellaista varten. Talvi-iltoina, kun lähiseudun asukkaat silmäilivät pimeälle taivaalle ja näkivät siellä hiomon valojen kajastuksen, katselivat he sitä hartaampina kuin parhaimpia revontulia, sillä revontulethan saattoi jokainen jotenkuten ymmärtää, mutta sähkövalo oli sentään jo ihmeellistä. Ja lähestulkoon ihmeellistä se oli tehtaan omankin väen mielestä. Tosinhan sattui voimalaitoksella sellaisia ihmisälyn rajoittuneisuutta kuvaavia tapauksia kuin hihnan luiskahduksia, mutta pienet vahingot ja kärsivällisyys kuuluivat välttämättömänä osana tekniikan ihmeisiin. Sillä jos nyt sattui tuollainen mitätön juttu kuin hihnan luiskahdus, niin koko hiomo sai olla milloin viisi, milloin kymmenen tai kaksikinkymmentä minuuttia pilkkosen pimeässä, kunnes koneenhoitaja otsa hiessä sai maailman jälleen valkenemaan. Vaikka tuollaiset luiskahdukset sattuivat useita kertoja viikossa, ei se silti ollut mikään tapa eikä myöskään häirinnyt ketään. Sillä pimeänä aikana odotteli itse hiomon tirehtöörikin valon koittamista jälleen ja piteli jo valmiiksi kastettua kynää kädessään jatkaakseen sitten taas kirjoittamista. Samaten kirjanpitäjä asetti heti, kun huone alkoi pimetä, etusormensa oikean numerosarakkeen kohdalle ja piti sitä siinä uskollisesti koko ajan, ettei tarvitsisi laskea uudelleen alusta alkaen. Työläiset taas samaan aikaan huokaisivat helpotuksesta ja lähtivät ulkoilmaan tupakalle toivoen itsekseen, ettei koneenhoitaja saisi sitä siunattua remmiä paikoilleen ennen kuin tämä piipullinen on poltettu... Kun hiomo toimi kymmenen vuotta, kuoli sen ensimmäinen ruotsalaissyntyinen tirehtööri ja tilalle tuli lähikaupungin mies, joka tunsi Kairakosken ympäristöineen ja ihmisineen jo vanhastaan. Hänen nimensä oli aluksi Randén, mutta heti Kairakoskelle tultuaan hän muutti nimensä Raitaseksi ja osoittautui muutenkin kunnon mieheksi. Huomasi kaikesta, että hän tahtoi olla esimerkkinä koko seutukunnalle ja pyrki kehittämään sitä kaikin voiminsa. Niinpä hän innostui maanviljelykseenkin, osti itselleen Taustan hovin ja alkoi panna sitä kuntoon, huolehti työväen oloista, perusti soitto- ja palokunnan ja rakennutti pienen seuraintalon. Ja tuossa uudistustyössä häntä innokkaasti avusti oma poikansa — ylioppilas Jaakko Raitanen — joka oli niin innokas puuhaaja, että yritettyään hiukan lueskella Helsingissä unohtui siellä kuoroihin ja muihin harrastuksiin niin perusteellisesti, ettei luvuista tullut koskaan valmista. Sen vuoksi ylioppilas Raitanen meni ensin hiomon palvelukseen, mutta, sitten myöhemmin elämäntoverin löydettyään siirtyi isännäksi Taustan hoviin. Isä Raitasen aikana muuttui hiomo toisenlaiseksi, työt luistivat ja tavatkin olivat toiset. Ja muutos oli niin perusteellinen, ettei häntä itseäänkään enää sanottu tirehtööriksi — niinkuin edeltäjää ja muita kunnianarvoisia miehiä — vaan ihan tavalliseksi johtajaksi. Ja johdon puolella oli uutta sekin, ettei johtajan asunnossa enää pidetty koko maakunnan hienoston keskeisiä konjakkijuhlia ilotulituksineen eikä johtajan rouva enää saanut sotkeutua itse hiomon eikä edes konttorinkaan töihin eikä henkilökunnan asioihin. Kairakosken hiomo nosti parin vuoden aikana tuotantoansa lujasti lisäämättä silti kustannuksia pennilläkään. Niinpä vuoden 1905 paikkeilla olikin hiomolla pieni loistokautensa ja sen palveluksessa oli kaikkiaan — yhdessä sahan kanssa — satakunta henkeä. Niihin aikoihin se sai uuden kartonkikoneensa ja valmisti vuosittain lähes kolmetuhatta tonnia valkoista puupahvia. Mutta siihen aikaan olivatkin kaikki vilkkaasti liikkeellä. Kesäisin huohottivat hinaajat Hiisvettä edestakaisin perässään pitkät proomurivit, ja talvisin arvelivat seutukunnan pientilalliset tulevansa upporikkaiksi rahdinajossa. Tuotanto kun piti yhä ajaa kaupunkiin. Kairakosken ja Taustan kylien hevosparat hikoilivat ja luultavasti manasivat omaa hevosen-kohtaloansa jouduttuaan palvelemaan uuden maailman ikuista kiirettä ja työntouhua. Ja vielä seuraavana kesänäkin laitumella lihoessaan ne muistelivat viimetalvisia pistokkaan sivalluksia selässään ja levottomina odottelivat seuraavaa talveaan tekniikan palveluksessa... Mutta seuraavana talvena ei hevosilla enää ollutkaan kiirettä, sillä jo syksyllä johtaja Raitanen kuoli sydänhalvaukseen ja siten jätti hiomon toisiin käsiin ja Taustan hovin kiinnityksineen päivineen ainoalle pojalleen. Näin alkoi yhden ainoan miehen mentyä jälleen hiljaisempi aika, ja silloisen johtokunnan ja tilikirjojen salaisuudeksi jäi, miksi itse hiomo alkoi jälleen entisen rautaruukin perinteitä noudatellen lisätä kustannuksiaan ja samalla tasaisesti vähentää tuotantoaan. Sehän oli tietysti nurinkurista, mutta asiaa ei voinut auttaa enempää itse johtokunta, ei edistyvä puutavarateollisuus eikä lisääntyvä kysyntäkään. Se oli tosiasia, ja niin tyytyi hiomo vuosi vuodelta yhä sitkeämmin noudattelemaan vain eräänlaista vaatimattomuuden periaatetta. Nämä Luostanjoen teollisuuden historian alkulehdet olivat siis vaatimattomat, mutta silti omalla tavallaan kauniit. Ja yksi hyvä puoli niillä oli: ne eivät voineet tulla enää vaatimattomammiksi, mutta sen sijaan kyllä kauniimmiksi. Ja tuon tyylisinä kaikki jatkui tasaisena vuosi vuodelta yhtiön vuosikertomuksissa, kunnes niitä karttui johtokunnan kaappiin kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä. Maailma alkoi kaikkialla ympärillä kohista uusia tapahtumia ja virtauksia, mutta Luostanjoen rantoja nuo kaikki eivät paljonkaan häirinneet. Ja vaikka Kairakosken hiomolla henkilökunta vaihtuikin johtajasta ajomiehiin asti, ei siellä ollut sen suurempaa hälinää enää koskaan. Viimeisenä johtajana tuli sinne jostakin kaukaa pulleavatsainen H.I. Vannila, joka kiireistä puheen ollen tavallisesti filosofoi rauhalliseen tapaansa, että parempi on juoda vaikka yhtä totia vähemmän, kunhan vain saa juoda sen rauhassa. Ja tuohan sopi niin äärettömän hyvin yhteen koko paikkakunnan yleisen hengen kanssa, että parempi on syödä köyhää ja kuivaa leipääkin, kunhan saa syödä sen rauhassa — kuin vetäistä vieras ja valkoinen nisupala iankaikkisen kiireen vuoksi henkeensä ja tukehtua siihen... Tuollainen on Kairakosken pieni historia ja tuollaiset ovat ajatukset, kunnes siellä eräänä aamuna herätään ankaraan nykyisyyteen ja huomataan uuden ajan tulla humahtavan koko Luostanlaaksoon. Oikeastaan kaikki heräävät siihen, kun erään varhemmin puhutun vieraan ostajan edustajana hiomolle ilmestyy viimein joku pojanjolppi, sanoo nimekseen insinööri Vesala ja alkaa ilman aprikoimista vedellä voimajohtoja Hankaalle. Ja sitten alkaa itse Hankaalla sellainen pauke ja tärske, että ikkunat helisevät täällä asti ja jokaisen ihmisen rauha ja onni ovat mennä sekaisin eto hulinassa. Huomataan, että nyt onkin jo tullut vielä uudempi aika, työn vauhti ihan puistattaa ja mieli tekee pysytellä kiltisti sivussa koko menosta. Niin jäädään omassa passiivisuudessa kaikesta jälkeen eikä huomata edes sitä, että kotoinen jumalan korvike on kadonnut eikä uutta ole tiedossakaan. Ja kaikki ihmiset alkavat puhua vain Hankaasta, olipa se sitten hyvää taikka pahaa. Ja tuo puhuminen leviää vähitellen muuallekin. Onhan nyt tietysti jo aikaisemminkin joskus kuvailtu sanomalehdissä Luostanjokea matkailunähtävyytenä, mutta nyt siitä puhutaan jo teollisuuden yhteydessä. Johan on pitkät ajat ollut kaupungista rakenteilla rautatie Kairakoskelle — ja myöskin yhtä pitkät ajat pysäyksissä. Mutta jo samoihin aikoihin, kun voimalaitos alkaa valmistua, aletaan jälleen puhua rautatiestä ja sen rakentamiselle pistetään vauhtia. Vaikka näihin asti onkin sanottu, että rata on tulossa »_vasta_ kahdenkymmenen kilometrin päässä», kerrotaan nyt innokkaammin, että se on tulossa »_jo_ kahdenkymmenen kilometrin päässä». Ja nyt ei tyydytä enää rakentamaan vain yhdestä päästä, vaan toinen roikka lähtee Kairakoskelta päin tulijoita vastaan. — Mutta mistä tuo kumma kiire, oikeastaan johtua, siihen ei osaa kukaan vastata. Mutta jossakin sentään tiedetään oikea syy, vaikka se onkin monen mutkan takana. Kairakosken puuhiomon kaikki osakkeethan omistaa valtio. Hiomon hallintoneuvostoon kuuluu joukko sellaisia julkisen elämän eturivin miehiä, jotka nauttivat ehdotonta arvovaltaa kuka tiedemiehenä, kuka ansioituneena puoluejohtajana ja kuka kaukonäköisenä kansantalousmiehenä. Kuuluvatpa heistä monet samanaikaisesti useammankin teollisuuslaitoksen hallintoneuvostoon, joten Kairakosken hiomolla on kyllä takanaan pätevä asiantuntemus. Mutta kuinka ollakaan, niin joka tapauksessa Hankaan voimalaitoksesta ja koko Luostanjoen teollistamisesta puhuttaessa aletaan Helsingissä olla vähitellen sitä mieltä, ettei Kairakosken toiminta tuollaisenaan enää jatkuvasti lyö leiville, että se on saatava kokonaan nykyhetken vaatimuksia vastaavaksi, että sitä on laajennettava ja tehostettava ja että siihen on saatava kerta kaikkiaan uutta voimaa ja henkeä. Ja laajentamisesta puhuttaessa tullaan siihen tulokseen, että olisi edullisempaa luovuttaa yhtiön osakkeita myöskin yksityisten haltuun, sillä puhtaasti valtion laitoksena Kairakoski tulee aina pysymään enemmän tai vähemmän museo-yhtiönä. Tehdäänkin siis siten, että valtio pitää hallussaan osan osakkeista, mutta myy niitä toisen osan eräille tunnetuille yksityisille teollisuusmiehille ja osan niille samoille arvovaltaisille eturivin miehille, jotka ovat tähänkin saakka kuuluneet yhtiön hallintoneuvostoon. Näin ollen muuttuu itse hallintoneuvoston kokoonpanokin, sillä eiväthän sen entiset jäsenet voi enää edustaa samanaikaisesti itseään ja valtiota, vaan valtio asettaa omiksi edustajikseen kokeneita teollisuusmiehiä On kummallista havaita, miten yhtiön asiat yht'äkkiä aivan kuin nytkähtävät liikkeelle. Nekin miehet, jotka ovat tähän asti valtion edustajina toimineet parhaimpansa mukaan, saavat uutta intoa ja toiminnanhalua ja myöskin uusia ajatuksia, kun heidän omat rahansa ovat liossa. Pienen Kairakosken asiat, joita tähän asti ei ole julkisuudessa edes mainittu eikä aina muistettukaan, joutuvat nyt ainutlaatuisen huomion kohteeksi ja Kairakoskesta puhutaan jo niin paljon, että Hangaskin jää sen rinnalla varjoon. Ei mene yhtään päivää, etteivät johtavat sanomalehdetkin kirjoittaisi Kairakosken suuresta tulevaisuudesta ja merkityksestä teollisuuden palveluksessa. Monet muut suuremmat teollisuuslaitokset tietysti ihmettelevät tuollaisen hälinän syytä, sillä jokainenhan tuntee hyvin Kairakosken tuotannon ja myynnin. Mutta joka tapauksessa Kairakosken nimi mainitaan jo useampaan kertaan eduskunnan istuntosalissakin, ja pian siellä tehdään aloite määrärahan pikaisesta myöntämisestä rautatien rakentamiseksi valmiiksi Kairakoskelle asti. Puhutaan siitä, että liikenne voitaisiin avata sinne jo seuraavana syksynä, muuten olisi viivästyminen häpeäksi koko maalle. Ja niin sitten asian tullessa esille eduskunnassa määräraha myönnetäänkin 125 äänellä 50 vastaan kahdenkymmenenviiden edustajan ollessa poissa istunnosta. Avoimessa äänestyksessä ovat numerot hiukan toiset, nimittäin myöntämisen puolesta 126 ja sitä vastaan 49. Tarina nimittäin kertoo, että eräs Luostanjoen laaksosta kotoisin oleva edustaja — hän on Hiisveden naapurikunnasta Kolkinmaalta — ei soisi rautatietä Hiisvedellekään kunnan halki sen vuoksi, kun se ei kerran leikkaa Kolkinmaata eikä hyödytä sitä millään tavalla. Lippuäänestyksessä hän siis pelkästä kateudesta naapuripitäjää kohtaan on asiaa vastaan, mutta kun hänen valitsijoitaan on myöskin Hiisvedeltä, ei hän julkisesti voi tehdä asiasta numeroa. — Muuten on lisättävä vielä, että tuo rautatielle niin myönteinen päätös johtuu siitä, että melkein kaikkien puolueiden johtajat ovat osakkaina uudelleen muodostetussa Kairakoski-yhtiössä. Uusi ja ripeä henki on vallalla Kairakosken uudessa hallintoneuvostossa, ja sen puheenjohtajaksi tulee sama vuorineuvos, joka jo ennestään on Hangas-yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana. Ollaan sitä mieltä, että juuri nyt on päästävä toimimaan kunnollisesti ja sen vuoksi tehtävä tarkat suunnitelmat kosken vastaisesta käytöstä. Ajatellaan hiomon laajentamista ja puhutaan myynnistä. Mutta ei, sanovat siihen teollisuusmiehet. Entisellä hiomolla ei tehdä yhtään mitään! Eikä entisellä sahalla senkään vertaa! — Kun selluloosan kysyntä on nyt kasvanut suuresti ja tulee yhä kasvamaan, on sinne rakennettava kunnollinen sulfaattiselluloosatehdas. Mutta oikeastaan voitaisiin jo sitä ennen rakentaa uusi ja suuri saha, sillä osa sahan jätteistähän voidaan käyttää sulfaattitehtaan raaka-aineena, hyvät herrat... Ja kun vielä selvin numeroin osoitetaan sulfaattiselluloosan ja sahatun puutavaran kysynnän lisääntyminen, ei toimintahaluinen hallintoneuvosto voi muuta kuin tehdä asiassa nopean päätöksen. Mutta pian kokoonnutaan uudelleen päättämään pääomasta, sulfaattitehtaan ja sahan paikasta, ja kun jälleen parin viikon kuluttua on uusi kokous, on siinä jo esillä johtajakysymyskin. — Mistä saadaan sulfaattitehtaalle ja sahalle yhteinen johtaja? Mistä saadaan sellainen mies, joka oivallisena suunnittelijana, kylmäpäisenä ja rautaisena organisaattorina ja lisäksi vielä hyvänä liikemiehenä pystyy panemaan molempien tehtaiden pyörät käyntiin ja lisäksi valvoo senkin, että ne pyörivät samaan tahtiin? Niin, ja pystyykö hän vielä myymään sen, minkä koneet ehtivät valmistaa? Silloin vuorineuvos — joka siis on puheenjohtajana — vetää liivinsä taskusta esiin linkkuveitsen, avaa sen, pyöräyttää sen terällä hitaasti ja huolellisesti poikki sikarin pään ja sanoo sitten: »Minä tiedän miehen, joka täyttää ainakin ensimmäiset ehdot. Hänen liikemiestaipumuksistaan en tiedä mitään, sillä hän ei ole koskaan joutunut tekemisiin myynnin kanssa.» »Jaa jaa! Mutta myynti on yhtä tärkeä juttu kuin kaikki muukin», sanoo professori, joka hiljakseen aikoo järjestää oman vävypoikansa tehtaitten johtajaksi. »Niin noh! Tietystihän se on tärkeä, mutta tuollainen laitos ei pyöri laisinkaan, ellei johtajalla ole kunnollista järjestelytaitoa», vastaa siihen eversti evp., joka sotilaana tietää hyvin organisoinnin merkityksen suurliikkeessä. Hän on vapaussodassa ylennyt huoltopuolella entisestä kapteenista everstiksi, mennyt naimisiin erään varakkaan puutavaramiehen tyttären kanssa, joutunut siten muuttamaan alaa ja nyt toivoo hiljakseen paikan vaihtoa Kairakoskelle, pitää sen vuoksi itseään ensiluokkaisena organisaattorina ja puhuu sen puolesta: »Sitä paitsi myyntiä tulee suuresti helpottamaan se, että ennen pitkää kysyntä on yhtä suuri kuin tuotantokin — niin että kaikki menee kaupaksi itsestään. Mutta tehtaan nykyinen tila on hyvänä varoituksena siitä, ettei pitäisi unohtaa muitakaan ominaisuuksia.» »Kuka se sinun ehdottamasi mies on?» kysyy ministeri vuorineuvokselta, joka on saanut sikarinsa jo syttymään. »Hyvä mies joka tapauksessa», vastaa vuorineuvos. »Paha vain, että hän on jo erään toisen yhtiön johdossa.» Nyt eversti evp. luulee vuorineuvoksen tarkoittavan todellakin häntä ja kiirehtii sen vuoksi sanomaan: »Se nyt ei ole mikään este! Maksetaan miehelle hyvin, niin kyllä hän siirtyy heti meille.» »Hänen nimensä?» kysyy professori peläten pahinta vävynsä puolesta. Vuorineuvos puhaltaa ensin paksun savupilven lamppua kohti ja sanoo sitten: »Hankaan voimalaitoksen toimitusjohtaja, insinööri Sorvanen.» Joku herroista viheltää lyhyesti ja merkittävästi, toinen sanoo mietteliään »tsjaan», eversti istuu kulmat rypyssä ja professori remputtaa hermostuneena auki ja kiinni salkkunsa lukkoa. Mutta sitten keskustelu jatkuu. Huomataan sama seikka, minkä insinöörit Orasto ja Vesala keksivät jo aikaisemmin, että Hankaan voimalaitoksella ja uudella Kairakoski-yhtiöllä on oikeastaan samat omistajat, nimittäin osakkaista on valtio yhteinen, ja yksityisistäkin on suurin osa aivan samoja nimiä. Sitä paitsi Hangas-yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja on myöskin tämän hallintoneuvoston puheenjohtaja ja jäsenistäkin on kaksi miestä molemmissa yhteisiä. Niin että mehän olemme oikeastaan sama yhtymä, eikö niin, hyvät herrat? »Tilaa heti puhelu Sorvaselle ja pyydä häntä tulemaan tänne Helsinkiin neuvottelemaan!» innostuu ministeri puhumaan vuorineuvokselle. »Kysy häneltä suoraan, haluaako hän muuttaa meille.» »Ei hätäillä», ehdottaa professori voittaakseen aikaa. »Minä olen sitä mieltä, että ensin neuvoteltaisiin Hangas-yhtiön kanssa siitä, voitaisiinko molemmat yhtiöt yhdistää saman johdon alaisiksi. Jos voimalaitos suostuu siihen, niin silloinhan voitaisiin kyllä puhua asiasta Sorvaselle.» Hän toivoo hiljakseen, ettei Hangas-yhtiö suostuisi, joten asia saisi sikäli uuden käänteen. Mutta kun hänen ehdotuksensa tuntuu melko asialliselta, on vuorineuvoskin samaa mieltä ja sanoo: »Tehdään niin. — Mutta luuletteko, että Sorvanen jaksaa hoitaa molemmat yhtiöt samalla kertaa?» »Käyttäköön apulaisia!» virkahtaa ministeri huolettomana. Siihen kokous päättyykin tällä kerralla, mutta jo viikon lopulla kokoontuvat melkein samat miehet neuvottelemaan itsensä kanssa yhteistoiminnasta. Helsingin suurimman ravintolan kokoushuoneessa leijailevat suuret ajatukset ja sikarinsavu. Ja viimein, kun kaikki näyttää olevan periaatteessa selvää ja paria poikkeusta lukuunottamatta molempien yhtiöiden miesten mielipiteet samat, tilaa vuorineuvos puhelun Hankaalle ja saa langanpäähän toimitusjohtaja Sorvasen. Tämä taas luulee asian koskevan voimalaitosta ja kiirehtii jo heti autoonsa ja on vielä samana iltana Helsingissä. Sorvanen hieman hämmästyy kuullessaan molempien hallintoneuvostojen päättäneen hänen asiastaan ja sopineen hänen tulevaisuudestaan periaatteessa, ja kun hän ei keksi parempaa veruketta, virkahtaa hän: »Ei minulla ole aikaa tonkia Kairakosken tunkioita! Vuorineuvoshan itse tietää hyvin, että neljännes Hankaan voimasta on vielä myymättä. Sille täytyy saada ostajat, sillä ei ole varaa seisottaa yhtä turbiinia ja antaa veden vuotaa hukkaan.» > »Käyttäkää apulaisia! Jättäkää voimalaitoksen hoitaminen toiselle miehelle. Samaten voi joku ammattimies vastata sahan ja sulfaattitehtaan työstä. Siis kullakin tehtaalla on oma johtajansa, mutta te valvotte vain sitä, että koko konserni soittaa samaa teemaa. — Tiedättekö itsellenne sopivia apulaisia?» »Kyllä.» »Ketä?» kysyy vuorineuvos ja avaa sikarikotelonsa. »Kiitos, minä en polta. — Eräs hyvä mies on insinööri Orasto voimalaitoksella. Olen pitänyt häntä juuri tällaisten tapausten varalle, sillä olen aavistanut tämän tulevaksi. Ainoa vika insinööri Orastossa on se, että hän on nuori.» »Ja minä kun olen koko ajan ollut huomaavinani, että te pidätte nuoruutta vain ansiona», virkahtaa vuorineuvos. »Mutta älkäämme nyt takertuko nimiin. Te itse voitte valita apulaisenne ja tehdä heistä ehdotuksen hallintoneuvostolle. — Onko asia nyt selvä? Ja suostutteko tällaiseen järjestelyyn?» Vuorineuvos katsoo tiukasti Sorvaseen, mutta tämän ilme ei muutu hiluistakaan hänen vastatessaan: »Suostun.» »Siispä kättä päälle!» »Tässä on, vuorineuvos», virkahtaa Sorvanen melkein pitkästyneenä koko keskusteluun ja ojentaa kätensä. Vielä samana iltana toimitusjohtaja Sorvasta evästellään eräissä asioissa ja samalla tiedustellaan, milloin hän voisi tuoda ensimmäiset suunnitelmansa nähtäviksi. Tämä taas ei lupaa mitään varmaa, mutta muistaa kuin ohi mennen, että Hankaan myymättömästä voimasta tulee tietysti osa saamaan kauppansa uusiin tehtaisiin. Niin että sekin huoli on nyt pienempi. Sitten Sorvanen katsoo vaistomaisesti kelloaan, ja siitä huomaavat toiset kysyä kohteliaasti, onko hänellä kiire. — Niin on, mutta sitä ei Sorvanenkaan sano, ettei hänellä ole oikeastaan mitään muuta tehtävää kuin ennen lähtöään ostaa kaupoista ne viemiset, jotka hän on luvannut kolmelle pojalleen: vanhimmalle ensimmäisen ja oikean puukon kalamatkoja varten, keskimmäiselle rakennuspalikat ja nuorimmalle helistimen. Mutta itse asialla hän ei vaivaa päätään enää laisinkaan. * * * * * KOTIIN TULTUAAN hän ei tietystikään kerro koko asiasta kenellekään, kun se kerran on toistaiseksi salainen, mutta hautoopahan eräitä seikkoja pari kolme päivää ja soittaa sitten eräänä iltapäivänä insinööri Orastolle muina miehinä asialliseen tapaansa: »Mitä tekemistä teillä on nyt?» Orasto on kiitollinen sattumalle, kun voi luetella pitkän rivin kiireitä ja töitä, jotka hänen pitäisi suorittaa heti. Mutta toimitusjohtaja tuntuu olevan kuitenkin toista mieltä ahkeruusluettelon tarpeellisuudesta, koskapa huomauttaa rauhallisesti: »Noh, ei siis mitään tärkeätä... Mutta kuulkaahan nyt! lapasin äskettäin muutaman miehen, joka kertoi minulle, että Hiisvedessä on Lukinsalmen tienoilla suuria kuhia. Me lähdemme nyt uistelemaan sinne. Tulkaa asuntooni puolen tunnin kuluttua. Ja laittakaa uistimeenne hyvin raskaat painot, jotta se kyntää järven pohjaa myöten. — Sopiiko?» »Kyllä sopii», myöntää Orasto ja hymyilee itsekseen, sillä jo vanhastaan hän tietää, ettei esteitä yleensä saa olla olemassakaan, että tällaiset yksityisiltäkin näyttävät harrastukset kuuluvat suorastaan palvelukseen ja — mikä hauskinta — nämä Sorvasen varsin viattomiltakin näyttävät hankkeet saattavat olla joidenkin suurempien tapahtumien enteinä. Ja juuri tällaiset soitot merkitsevät tavallisesti sitä, että jotakin on tekeillä, ja sen vuoksi Orasto koettaa toimintahaluisena hauislihastaan ja hymyilee ylhäisesti ja arvoituksellisesti toverilleen Vesalalle: »Ilmapuntari heiluu taas!» »Anna heilua! Elämä onkin ollut jo pitkän aikaa niin kuivaa», huokaa Vesala. Orasto menee toimitusjohtajan luokse, kantaa kalastusvehkeet haavia myöten autoon, ja niin he lähtevät ajamaan. Portista kääntyessä he näkevät viimeisenä vilauksena Pirkko-rouvan nousemassa portaita yllään värikäs puku ja kädessään kukkakimppu ja vanhan Mannen leikkivän pihassa kolmen pojanpoikansa kanssa. Niin jää taakse Vahisen liikepalatsi, jonka pihassa on ainainen meno ja melske, jää Taustan hovi, jonka entinen valkea maali on jo harmaantunut ja orapihlaja-aita villiytynyt ja jonka nurmettunutta käytävää pitkin kuljeskelee joutilaana asioitsija Hitukka kädessään kävelykeppi ja päässään uusia ajatuksia punoen, miten ihminen voisi rikastua vähimmällä vaivalla. Ja kuin ikuisen rakentamisen ja koskaan loppumattoman työn vertauskuvana jää vasemmalle Vilhonhovi koivikkoineen, Taustan kylässä on tien varrella kyyhöttäviin torppiin ilmestynyt rikkinäisten veräjäin tilalle oikeat portit, seinustalle entisen kessupenkin paikalle helottavan punaiset unikkoryhmät ja ikkunoihin kukkivat palsamit ja palttinaiset puoliverhot. Kauempana peltojensa keskellä olevat isommat talot ovat rakentaneet täältä suurelta tieltä omat lyhyet, talon pihaan johtavat tieosuutensa aivan kuin odottelemaan sitä toivottua tapausta, että pihaan ajaa ensimmäisen kerran hauskasti huriseva ja kiiltäväpintainen auto. Pellontaus on maalannut vuoraamattoman talonsa punaiseksi ja nurkkaukset valkoisiksi, mutta Ahola, jonka talossa on vuoraus jo vanhastaan, on maalauttanut kaiken puhtaan valkoiseksi ja hankkinutpa vielä jostakin rivin hopeapajujakin tiensä varteen. Ja sitten jo alkaakin se metsäinen taival, jonka takana on Kairakosken hiomo kaikkine perinnäistapoineen ja sen mukaisine oloineen. Ja siihen maailmaan kuuluvat toisaalta välttämättömänä osana nelipyöräiset vaunut, joilla istuen, haulikko polviensa välissä, hiomon johtaja H.I. Vannila ajelee lähemmäksi Vanakorven metsästysmaita. Ja auton ajaessa ohi hän tahtoisi katsoa vielä sen jälkeenkin uteliaana Hankaan herrain hankkeista, mutta ei viitsi kääntää paksua niskaansa niin paljoa, vaan sen sijaan kysyy ajajalta: »Mihinkä ne nyt...?» »En tiedä», vastaa toinen, ja niinpä ei Vannilakaan tiedä, että tämä Sorvasen matka hipoo hyvin läheltä häntä itseäänkin eikä vain Kairakosken hiomoa. Niin, ja toisaalta tuohon tiekuvaan liittyy yhtä tärkeänä osana lapikasjalkainen ja riippuvahousuinen vanhahko työmies, joka asuu jossakin kauempana ja nyt uuden työvuoron alkaessa kiirehtii Kairakoskelle selässään tukkilaisen avara ja nahkainen eväslaukku, joka repsahtelee leppoisasti takapuolen päällä samassa tahdissa kuin mies hiljakseen hyräillen astuskelee pihkantuoksuista tietään. Parin minuutin kuluttua he ovat sivuuttaneet Kairakosken tiehaaran, kääntyneet kaupunkiin menevälle tielle ja muistaneet kumpainenkin pari kouluvuosien aikaista kalajuttua, kun Sorvanen pysäyttää Lukinkankaan kohdalla auton ja käskee kuljettajan tulla hakemaan heidät samasta paikasta tasan kolmen tunnin kuluttua. Orasto, joka on jo hiljakseen epäillyt, ettei ehkä olekaan mitään erikoista tulossa, miettii nyt itsekseen: »Ahaa! Kyllä se sittenkin touhuaa jotakin. Ja aivojakin tarvitaan varmasti, sillä ei suinkaan se aio soudattaa minulla kolmea tuntia yhteen menoon.» Hän raapii vaistomaisesti tukkaansa hatun alta ja kääntyy Sorvasen jälkeen metsäpolulle, joka kuulemma vie Lukinsalmelle. Kuivan kangasmaiseman halki pujotellaan puita ja kiviä kierrellen neljännes tunnin verran ja viimein saavutaan mökille, joka on rinteellä lähellä Hiisveden rantaa. Ja koko matkalla ei kumpikaan sano muuta ennen kuin vasta mökin luona kiivetessään riukua pitkin aidan yli virkahtaa Sorvanen: »Loistava tien pohja — tuo, jota pitkin tultiin. Ei tarvitse muuta kuin kaataa metsä nurin, niin tie on valmis. Samaten rautatiekin... Mutta poiketaanpa tuonne mökkiin kysymään venettä lainaksi...» Niin poiketaankin. Pirtissä on nainen parin lapsensa kanssa, ja Sorvanen vilkastuu puhuttelemaan lapsia ja siinä lomassa äitiäkin. Orasto ihmettelee viipymistä, mutta polttelee silti rauhassa tupakkaansa ja kuuntelee toisten keskustelua. Nainen, jolla on suuret ja kosteat silmät ja punoittavat poskipäät ja joka silloin tällöin keskustelun lomassa yskähtää kuivasti, vastailee Sorvasen kysymyksiin: »Vastahan tämä poika on kahdeksan kuukauden ikäinen. — Jo kolme viikkoa se on ryöminyt ja osaa jo sanoa 'äitä'.» Hän näyttää olevan tyytyväinen poikaansa, vaikka tällä onkin selvästi riisitaudin oireina väärät sääret. »Onko tämä maa teidän omanne?» kysyy Sorvanen. »Eihän tämä oma ole, vaan Kairakosken. Tehtaalla ei riitä työväelle asuntoja, ja sen vuoksi pitää olla näin kaukana.» »Teidän miehellänne on pitkä matka työhön.» »Pitkähän se on. Ja talvisin tämä pirtti on kylmä. Lapset pyrkivät saamaan kaikenlaisia tauteja. Viime talvena tuo kahdeksanvuotias tyttökin sai ensin anginan ja sitten nivelreumatismin, niin että polvet turposivat 34 senttiä paksuiksi. Lääkärinhoito on kallista pienipalkkaiselle. — Vaikka se hyvä puoli tässä mökissä on, että vuokra on halpa, ja lisäksi saa viljellä perunaa tuossa aholla.» »Mutta sehän on kuivaa hiekkaa! Eihän siinä mitään kasva. Oletteko itse ollut työssä hiomolla?» sanoo vieras. »Hiekkaahan se on, mutta kun lujasti työtä tekee, niin kasvaahan se hiukan. — Olin minä itsekin hiomolla työssä, mutta kun tämä lapsi tuli, niin en nyt pääse mihinkään kotoa. Eihän tätä voi yksin jättää.» »Eipä tietenkään. — Miten — onko teillä venettä? Meidän piti tämän toverini kanssa hiukan kalastella ja olisi lainattu pariksi tunniksi.» »Ei meillä ole. Mutta jos menette tuonne toiseen torppaan — tuosta navetan kulmalta lähtee polku — niin siellä kyllä on.» Miehet lähtevät. Kun Sorvanen pistää tytön käteen kymmenmarkkasen namusrahaksi, karahtaa tämä punaiseksi ja katsoo ujona maahan ja äiti hymyilee kiitollisena ystävällisille herroille ja kehoittaa tytärtään: »Niiaa nyt — noh, paremmin, Kaija! Mitä sinä tuolla tavalla...» Kun he pääsevät polun alkuun, virkkaa Sorvanen: »Kairakosken tehdas hoitaa huonosti asiansa. Itse tehdas on kuin romuvarasto. Ja vaikka on maata ja puita, niin eivät viitsi järjestää paremmin asuntokysymystä... Ei, mutta tästähän minä keksinkin! Mennäänpäs jonakin iltana joukolla Kairakoskelle opintomatkalle — nimittäin katsomaan ja oppimaan, miten ei saa asioitaan hoitaa... Voitte puhua siitä myöskin Vesalalle.» Puolen kilometrin päässä on järven rannalla toinen samanlainen torppa. Jo pihalle kuuluu kahden lapsen itku, joita kolmas yrittää hillitä milloin uhkaillen, milloin lepytellen. Miehet seisovat hetken portailla katsellen järvelle ja astuvat sitten sisään kysyen isää taikka äitiä. Täällä on vielä totisempaa kuin edellisessä paikassa. Isä ja äitikin kulkevat työssä Kairakoskella ja vanhin lapsi hoitelee sillä aikaa kahta nuorempaansa. Pirtti on liian pieni viiden hengen asunnoksi ja myöskin niin likainen ja sekainen kuin lasten hoitamana voi olla. Toinen nuoremmista on juuri polttanut sormensa ja toinen parkuu janoaan, kun kaivon kippo on pudonnut pohjaan ja vettä ei ole lähempänä kuin järvessä. Vanhin ottaa rikkinäisen kannun ja kipaisee rantalepikon halki hakemassa vettä sieltä. Vieraat yrittävät puhutella häntä ja saavat selville sen verran, että tämäkin pirtti on tehtaan maalla, että isä kasvattaa hiukan perunaa — samaten äiti pienessä penkissä valmuja — että vene kyllä joutaa lainaksi, vaikka se vuotaa kovasti... Ja soutaessaan he huomaavat, että vitsahankainen vene, joka on ilmeisesti viime hetkessä saatu pelastetuksi jostakin juhannuskokosta, vuotaa tosiaankin. Mutta Oraston soutaessa Sorvanen laskee toisella kädellään siimaa ja toisella heiluttaa äyskäriä. Tällä lavoin he kiertävät saaren taakse, hankaimet natisevat ja Sorvanen tuijottaa järvelle. Kun he tulevat takaisin salmen keskelle, kysyy Sorvanen äkkiä: »Seis! Paljonko tässä on vettä?» Oraston mieltä kirkastaa salainen hymy ja hän ajattelee itsekseen. 'Arvasinhan minä! Eipäs tänne kalastelemaan tultukaan!' — Hän seuraa tarkasti, kun Sorvanen lappaa ensin siiman veneeseen ja laskee sen sitten lyijyineen luotisuorana pohjaan. Salmi on syvä, he mittailevat sen useammasta paikasta, ja viimein näyttää toimitusjohtaja olevan tyytyväinen kaikkeen virkahtaessaan: »Nyt soudetaan tuonne rantaan ja katsotaan, onko siellä suuria kiviä.» 'Ei suinkaan se uimalaitosta rakenna', ajattelee Orasto soutaessaan rantaviivan suunnassa niin hitaasti, että uistin laahaa pohjaa pitkin. 'Ei, vaan se ostaa kutterin ja alkaa harrastaa purjehtimista.' »Soudetaan takaisin tuonne selälle», sanoo Sorvanen ja näyttää kiusaantuneelta, kun saa välillä nostaa veneeseen hauen. Uistin soluu takaisin veteen, hän katselee joka puolelle ympärilleen ja Orasto odottelee itse asiaa katsellen, miten hauki räiskyttää vettä veneen pohjalla. Sitten pienen kierroksen jälkeen toimitusjohtaja kelaa uistinta pois järvestä — asia on siis toimitettu — heittää sen kolahtaen veneen pohjalle ja sanoo uteliaana odottelevalle Orastolle: »Tähän se sopii! Lähdetään nyt takaisin rantaan ja kotiin.» Ja saaren ohi soudettaessa hän tiputtaa uutistaan ärsyttävän hitaasti aivan kuin saituudesta: »Voi käydä niin, että tähän paikkaan rakennetaan tulevaisuudessa saha. Vaikka siitä asiasta on parhainta vaieta toistaiseksi. — Katsokaa nyt tarkkaan paikka, jotta voimme sitten aikanaan mittauttaa sen ja laatia suunnitelmat. — Tehän sanoitte tuntevanne puutavara-alaa?» Orasto käyttää heti tilaisuutta hyväkseen vastatakseen. »Tunnen sitä vain vähän. Mutta jos pitäisi tuntea enemmän, niin olisi hyvä päästä ensin katselemaan eri laitoksia.» »Paljonko tarvitsette aikaa?» »Riippuu ihan siitä, mitä minun pitää tietää.» Sorvanen naurahtaa: »Teillä näkyy olevan hyvä taito saada toinen puhumaan salaisetkin asiat. Noh, sen verran voin teille sanoa, että katselkaa kaikki mahdolliset sahat — mutta ei pieniä — ja sen jälkeen tutustukaa lähemmin myöskin sulfaattiselluloosatehtaisiin. — Kuinka kauan pintapuolinen katselu vie aikaa — perusteellisemmin voitte tutustua alaan sitten myöhemmin.» »Kaksi viikkoa aluksi.» »Hyvä on. Voitte matkustaa vaikka heti.» He nousevat rantaan ja katselevat siellä seutua. Itse salmi on syvä ja kivetönkin. Saari on kuin hyvänä tuulensuojana. Saaren kupeelle saisi ehkä hyvän tukkivaraston. Rannan maapohja on kuivaa ja tarpeeksi tasaista ja osittain matalaakin. Itse saha tulisi jokseenkin tuonne lähemmän torpan paikkeille, tuonne taakse muuntaja- ja kattilahuoneet, hakesäiliö olisi saatava lähelle rantaa, josta hakkeen voisi tarpeen tullen siirtää vaikka lotjillakin Kairakoskelle — ellei käyttäisi vaunuja. Tuolla kauempana olisi lajittelu- ja tasauslaitos, kuivaamo, höyläämö ja varastosuojat. Ja oikealla olisi sopiva paikka lautatarhalle. Sinne pitäisi saada uudelta rautatieltä — kunhan se joskus valmistuu — oma sivuraide. Niin, ja sitten täytyy rakennussuunnitelmassa jättää tila tulevia sivuosastoja varten, sellaisia kuin laatikkotehdas ja niin edelleen. Kun he innostuvat suunnittelemaan, huomaa Sorvanen, että Orasto tunteekin puunjalostusta paljon paremmin kuin on vaatimattomuudessaan tullut sanoneeksi. Mutta kuitenkin hän evästää Orastoa: »Kun nyt lähdette tutustumaan sahoihin, niin katsokaa tarkkaan niiden eri osastojen sijoitukset. Minä teen täällä samaan aikaan oman yleissuunnitelmani. Kun te sitten tulette takaisin, niin voimme siirtyä yksityiskohtiin. Minulla on muuten tästä paikasta hyvä karttakin, jos tarvitsette sellaista. — Käykää nyt mökissä kiittämässä ja maksamassa veneen lainasta. Ja antakaa tämä kala kaupan päällisiksi.» Orasto riiputtaa kitkasta käsivarren mittaista haukea torppaan, palaa sieltä hetken kuluttua, ja he lähtevät kankaan poikki maantielle. Alkaa jo hämärtää ja sataa, mutta se ei vaivaa heitä, sillä nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Orasto huomaa sittenkin tarvitsevansa enemmän aivojaan kuin hauislihaksiaan. Kun he eroavat Sorvasen portaiden edessä, ojentaa tämä kätensä ja sanoo: »Huomenna menemme Vannilan luokse — jos sopii. Ja kun te sitten lähdette matkalle, niin pitäkää kaikkialla silmänne auki. Minne aiotte mennä ensiksi?» »Sorsalahdelle. Pääsen sinne kyselemättä milloin tahansa.» »Ja sittenhän meillä ovat vielä opittavina Reposaaret, Kotkat ja Varkaudet. Tutustukaa kaikkeen henkilökunnan huoltoa myöten. Onnea matkalle!» ERÄS VIERAILU Vaikka käsite perhe-onni onkin Sorvasen kodissa kukkaiskieletöntä ja varsin asiallista laatua, huomaa rouva Sorvanen kuitenkin miehensä työpöydällä kasvavista paperipinkoista, kartoista ja ajoittaisista aviopuolison vaiteliaista hetkistä, että kotoista rauhaa uhkaa jokin uusi huoli. Naisenahan hänkin yhdistää ajatuksissaan huomisen ja työn samanlaiseksi surunomaiseksi huoleksi, joka enteilee pahaa aivan kuin kotiin tuleva sähkösanoma. Ja kun rouva Sorvanen tarkkailee miehensä puuhia mustasukkaisena tämän salaisille työ-ajatuksille, huomaa hän usein, miten tämä saattaa kesken temmellystään poikainsa kanssa nousta yht'äkkiä pystyyn, oikaista itseänsä suoraksi, astella ikkunan luokse ja katsella äänetönnä jonnekin tyhjään. Mutta viimeisen Helsingin-matkansa jälkeen on toimitusjohtaja Sorvanen muutamia päiviä oikein hyvällä tuulella ja miettimiset ovat lyhyempiä, kunnes hän eräänä päivänä lähtee taas kuin suuttuneena puhelimeen ja soittaa Orastolle, että niinkuin eilen oli puhe, lähtevät he tänäiltana vierailulle johtaja Vannilan luokse. »Jahah, vai on Aisakin täällä... No tulkoon sitten mukaan...» Puhelun loputtua tuntee rouva Sorvanen itsensä syrjäytetyksi ja huomauttaa kautta rantain ensivierailusta, mutta aviopuoliso vastaa lyhyesti: »Ei sinne ole pyydetty meitäkään. Eikä tämä taida ollakaan ensivierailu, vaan jäähyväisateria.» Ja muuta hän ei kerrokaan. Sitten aikanaan illalla tulee auto portaiden eteen, siihen nousevat Sorvanen itse, Orasto, Vesala ja Aisa, ja portailla seisova Pirkko-rouva jää katselemaan auton pölypilven suuntaa Taustan ohi Kairakoskelle päin. Hänen mielestään heidän asettumisensa Hankaalle ja olo täällä voisi olla jo niin pysyväistä, ettei Laurin kannattaisi vaihtaa sitä mihinkään uuteen salamyhkäisine hankkeineen. Vieraat ovat Kairakoskelle hyvin tervetulleita johtaja Vannilan kädenpuristuksista päätellen. Hän tulee heitä vastaan ulos käytävän päähän ja saattelee heitä johtajan-asuntoaan kohden selitellen Sorvaselle olemistaan ja elämistään. Orasto katselee häntä sivusta, kun hän pulleana ja hyväntuulisena seisoo portailla kädessään hopeakahvainen keppi ja suussaan holkkisavuke. Kasvot kiiltävät tyytyväisyyttä ja maha on kuin mandoliini. Hän on kaikesta päättäen sellainen kiltti luonne, joka ensi sijassa vaatii elämältä mukavuutta ja tasaista, häiriintymätöntä tahtia, mutta saattaa hermostua hyvinkin riitaiseksi, jos tahti liiallisen hätäilyn vuoksi sotkeutuu. Hän näyttää kerta kaikkiaan kuuluvan siihen ihmisryhmään, joka ei koskaan — varsavuosinaankaan — pillastu potkimaan poikki aisojaan, mutta sitten vanhemmiten joskus luimistelee ja huiskauttaa häntäänsä vihaisena, jos vaaditaan ravaamaan nopeammin kuin on tottunut. — Aivan kuin veli Aisa! ajattelee Orasto ja katselee heitä kahta rinnakkain samalla portaalla. »Pienihän tämä tehdas on eikä tässä ole mitään nähtävääkään», puolustelee johtaja Vannila omaa laitostaan. »Mutta hyvin ja sovussa täällä on tultu toimeen. Ja eivätpähän nyörit sotkeudu käsissä, kun niitä ei ole liian paljon, hehheh!» »Minusta tämä kaikki on hyvinkin mielenkiintoista», vakuuttaa Orasto heidän kierrellessään hiomolla ja sahalla. »Isällänikin on aivan pieni saha, ja minä sain huiskia siellä töitä jo kouluvuosinani. Ja hauskaahan se olikin. Päivät kuluivat pihkanhajussa, koko yläruumis paljaana ja mustana auringonpaisteesta ja korvissa soivat sirkkelit lakkaamatta. Se oli runollista puuhaa, se!» »So so, nuori mies! Taidattepa olla ensimmäinen, joka kehuu kovaa ja hikistä työtä tuolla tavalla», hillitsee Vannila. »No totta se on! — Ja entäs sitten, kun päiväin vastapainoasi sai iltaisin — tosiaan hikisenä ja väsyneenä — sukeltaa tukkilautan ponttuulta tai puomipuulta järveen ja sitten nauttia pihkantuoksusta ilmassa ja omissa käsissä.» »Hyi saamari! Minusta tuo haju on vihonviimeistä, millä ihmistä rangaistaan», manailee isäntä ja kohottaa nenänsä ilmaan. »Haistakaa nyt tätä,-hyvät herrat! Kun minä olen vetänyt sitä nokkaani jo kolmekymmentä vuotta, hengittäisin välillä vaikka kukkain tuoksua.» »Tämä on hieno tuoksu», väittää Orasto yhä. »Niin, ja puutavara-ala... En ymmärrä, mikä minusta teki rakentajan, kun olisi pitänyt perehtyä puunjalostukseen.» He astelevat edellä pienen padontapaisen ja kourun luokse, jota pitkin vesi juoksee yhtenä viivana. Mutta hänen rakentajanvaistonsa herää myöskin samassa niin, että hän alkaa arvioida katsein putouksen korkeutta ja hevosvoimia. — Paljonkohan tuohon puroon pitäisi upottaa kiveä, ennen kuin se tukkeutuisi...? Aisa seisoo yksinään hiljaisena, mutta Sorvanen ja Vesala katselevat Hiisvedelle päin, Sorvanen tietenkin tutkien Lukinsalmen seutuja ja Vesala taas kurkotellen kaulaansa kuultuaan jostakin sorsan äänen. Sorvanen näkyy parhaillaan vetävän keuhkonsa täyteen ilmaa, ottaa sitten liivinsä taskusta pienen muistivihon ja kynän ja tekee merkinnän muistiin. Silloin Orasto kääntyy jälleen Vannilan puoleen: »Kuulkaahan, johtaja Vannila! Haluaisin todellakin perehtyä vielä tähän pihkanhajuun. Ottakaa minut joksikin ajaksi harjoittelemaan tänne! Ei teidän tarvitse maksaa minulle palkkaakaan, mutta työtä saatte kyllä teettää.» »No millä hiton ajalla te ehditte tänne omasta työstänne?» »Minä yritän puhua toimitusjohtajalle, jotta hän päästäisi minut iltapäivisin tänne. Sopiiko?» »Totta hiivatissa, jos vain haluatte!» »Milloin saan aloittaa?» »Minun puolestani vaikka heti! Mutta sen sanon jo etukäteen, jotta viikon kuluttua te kyllästytte koko hommaan. Ja kun kyllästytte, niin poiketkaahan taloon kahville, jotta saadaan jutella. Täällä onkin niin yksinäistä, että on hauska saada oikea puhekumppani.» »Minä lähden ensin pienelle matkalle, mutta heti sieltä palattuani voisin aloittaa», sanoo Orasto ja ihmettelee itsekin, mitä hänellä on oikeastaan täällä oppimista. Mutta kuitenkin hänelle tarjoutuu työn varjolla hyvä tilaisuus tutustua itse paikkaan ja tehdä eräitä suunnitelmia, joita Sorvanen näkyy kuitenkin ennen pitkää tarvitsevan. Hän osuu oikeaan ja menee jo Sorvasen edellekin sikäli, ettei odota tämän kehoitusta tulla tänne — kun tilanne näkyy joka tapauksessa vievän siihen Sorvasen ilmeestä ja pienestä muistikirjasta päätellen »Muuten pelaatteko skruuvia?» kysyy johtaja Vannila Orastolta. »En.» »No entä shakkia?» »En sitäkään.» »Mutta mitä hittoa te sitten pelaatte? Ja millä me kulutamme aikaamme?» kysyy johtaja Vannila ihmeissään. Orasto naurahtaa: »Taisi tulla pieni väärinkäsitys...! Minä tosiaankin tarkoitin, että tekisin täällä työtä. Ja jos tekee työtä, niin silloin ei jää aikaa opetella pelaamista.» »Hassu mies! Hauskempihan meidän olisi istua lämpimässä huoneessa shakkilaudan ääressä ja ottaa joskus pieni tuutinki... Mutta tehkää niin kuin haluatte.» Vannila näyttää ilmeisen pettyneeltä, sillä hän on jo ehtinyt kuvitella saavansa juttutoverin. Ja hän ei näytä ymmärtävän tuollaista turhaa työnintoa — aivan kuin maailma sellaisesta valmistuisi... Lohduttaakseen häntä Orasto naurahtaa: »No eipä silti... Jos aikaa jää, niin voidaanhan joskus ottaa pieni pelierä. Paha vain, etten osaa pelata muuta kuin krokettia.» »Krokettia! Pikku tyttöjen peliä!» hehettää Vannila vatsansa pohjasta, niin että housut hytkyvät ja henkselit natisevat. Nyt siirtyvät toisetkin samaan joukkoon ja Sorvanen virkahtaa naureskelevalle Vannilalle aivan kuin kohteliaisuudesta: »Aika kaunis paikka — tämä Hiisvesi. Ja myöskin Lukinsaari. Mutta pääsevätkö teidän hinaajanne ajamaan hyvin tuosta salmesta?» »Tjaah», virkahtaa Vannila tullen samalla mietteliään näköiseksi. »Enpäs tosiaankaan ole tullut kysyneeksi! Mutta kyllä kai ne jostakin sieltäpäin ajelevat...» Sitten hän äkkiä muistaa jotakin ja lisää terhakasti: »Juu juu! Kyllä ne pääsevät siitä lävitse, koskapa 'Kaira' usein ankkuroi salmeen tuulensuojaan. Tiedän sen siitä, kun 'Kairan' kippari tavallisesti ammuskelee sorsia hyttinsä ikkunasta ja antaa sitten pojan hakea ammutut linnut laivaan.» Ja sorsien ampumisesta Vannila innostuukin kertoilemaan monia metsästysjuttuja, jotka kiinnostavat häntä enemmän kuin turhat työasiat. Viime pyhän hienoillakin heillä oli ollut täällä eri kalsarit ja juhlat, kun kaupungista asti oli tullut metsästelemään metsänhoitaja, poliisimestari ja se urheilija... »Mikä urheilija?» kysyy Vesala. »Mikäs sen nimi nyt olikaan? No se, jolla on niitä kilpa-ajohevosia... Ja me pidettiin ensin lystit kestit täällä kotona ja sitten jatkettiin vielä metsässä ja kylvettiin muutamassa torpassa.» »Tuliko riistaa?» kysyy Sorvanen. »Noh, mikäs ettei... Metsänhoitaja sai jäniksen, poliisimestari osti rouvalleen puolukoita ja se hevos-urheilija sai pohmelon!» Luultavasti urheilijan pohmelosta Vannila muistaakin, että heitä odottaa sisällä katettu teepöytä, ja tahtoo sen vuoksi lopettaa kiertelyn heti ja palata takaisin. Mutta vieraat ovat sen verran hitaita, että pysähtelevät katselemaan ja kyselemään milloin mitäkin sellaista, jota ei näin äkkiä muistakaan. Mutta kun isäntä itse koettaa joutua edellä, seuraavat hekin vähitellen mukana, tulevat viimein sisään ja vajoavat herrainhuoneessa syviin nahkatuoleihin. Matalalla pöydällä tuolien keskessä on tarjotin hopeakannuineen ja voileipineen. Rouva Vannilaa ei enää näy, sillä hän on tottunut siihen, ettei herravierailujen aikana naisia tarvita näkyvillä muulloin kuin ensimmäisen puolituntisen aikana kahvipöydässä ja viimeisen minuutin aikana hyvästellessä — jos se tapahtuu ennen puoltayötä. »Hillitse himosi!» kuiskaa Vesala Aisalle, joka tuijottaa voileipiin. Vannila on ollut toisessa huoneessa järjestämässä jotakin ja tulee nyt vieraiden luokse vetäen housunsa taskusta esille ketjua, jonka päässä riippuu nippu kiliseviä avaimia: »Kuinkasta se on — saanko tarjota herroille hiukan konjakkia? Sattuu olemaan vielä jäljellä meidän mamman mahalääkettä...» »Kiitos», huokaisee Aisa innostuneena, mutta hämmentyy sitten itsekin ahnauttaan, kun Sorvanen sattuu rykäisemään kuivasti ja virkahtaa omasta puolestaan: »Kiitos, mutta minulle vain tippa. Näiden toisten herrojen määriä en tunne.» Vannila aukaisee kirjahyllyssään olevan kaapin, ja näyttää siltä kuin mamman mahatauti olisi lääkkeistä päätellen varsin vakavaa ja kroonillista laatua. Mutta Vannila on mielissään saadessaan esiintyä virkaveljille vieraanvaraisena isäntänä, sillä kenelläkään ei pitäisi oleman syytä moitteeseen, etteikö Kairakoskella osattaisi elää mukavasti, vaikka ollaankin näin salolla. Ja ääneen hän sanoo julki ilonsa siitä, että saa viimeinkin nähdä yhdellä kertaa kaikki Hankaan herrat — toimitusjohtaja Sorvasen esikuntineen, hehheh. Ja juuri tätä tilaisuutta hän on odottanut jo kauan, kun kerran yksissä on jouduttu edustamaan tämän kulmakunnan sivistystä, hehheh... Sitten Vannila pitää mielestään onnistuneen puheen mamman maharohdoista näin kieltolain aikaan, mutta toisista tuntuu siltä kuin esitys olisi hiukan kulunut ahkerasta käytöstä. Sorvanen istuu kuivan ilmeettömänä ja ilmeisesti jo miettii, millaista on Kairakoskella vuoden kuluttua. — Vesala tuijottaa seinällä riippuviin isännän haulikkoihin ja patruunavöihin ja ajattelee itsekseen, miks'ei ilmatorjuntatykkiin voitaisi soveltaa haulikon periaatetta, sillä silloinhan olisi osumisvarmuuskin suurempi aivan kuin verratessa toisiinsa linnun ammunnassakin luodikkoa ja haulikkoa... Aisa on kääntänyt katseensa voileivistä kirjahyllyyn koettaen teosten selän väristä arvioida, montako salapoliisiromaania Vannilalla kaikkiaan on, ja pohtii itsekseen, että jos Sorvanen ottaa toisen lasin, niin silloin he muutkin voisivat ottaa. Muuten ei... Vannila huomaa Aisan katseen ja ajatukset ja alkaa esitellä kirjojaan. Itse hän ei ole lukenut paljoa, paitsi sotakirjallisuutta ja ’Setä Bräsigiä', mutta hänen rouvansa kuulemma harrastaa enemmän semmoista 'Kappaletta kahden matkaa'. Vaikka Vannila ei ymmärrä, miksi sellaista lukea, kun se ei ole oikea matkakirja, vaikka nimi onkin tuollainen... Mutta kun Vannila ja Aisa kuljettelevat aikansa sormiaan kirjain selkiä pitkin, on pöydän kulmalla parin vaaksan korkuinen pino kotimaisia ja ruotsalaisia jännitysromaaneja, jotka Aisan pitäisi ottaa mukaansa. Kun heidän siinä katsellessaan ja keskustellessaan Sorvanen istuu koko ajan selin hyllyyn ja kun Orasto ja Vesalakin ovat innostuneet juttelemaan, saattaa Vannila kirjoja näyttäessään vielä hyvin kehaista parin muunkin lääkkeen tehoa, ottaa kaapista pikarin ja lorauttaa kumpaisestakin pullosta Aisan ollessa asiantuntijana. Vesala sattuu vilkaisemaan heihin ja kun luulee heidän supisevan yhä kirjojen takia päät yhdessä, varoittaa hän sen vuoksi Aisaa kasaamasta liikoja lukemisia: »Älä, hyvä mies, enää ota! Jos jatkat, niin auton resoorit eivät kestä tuota lastia.» »Eivät ne niin vähästä katkeile», virkkaa Aisa rauhallisena ja ojentaa tyhjän pikarin isännälle ties' kuinka monennen kerran. Vannila palaa pöydän luokse ja tyrkyttää toisillekin herroille uutta lasia, mutta Sorvanen kieltäytyy nuorten miesten hienoiseksi mielipahaksi. Isännän mielestä tuollainen kieltely on vain turhaa kainostelua ja aikoo väkisin kaataa Sorvasen lasiin, mutta tämä siirtää lasin sivuun närkästyneenä siitä, että hänen omaa päätöstään ja harkintakykyhän yritetään horjuttaa näinkin pienessä asiassa, ja sen vuoksi sanoo jurosti: »Enkä ota!» Ei ole siis muuta keinoa kuin käydä käsiksi voileipiin. Vannilaa harmittaa vieraiden pidättyväisyys ja turha kitsastelu miesten asioissa, sillä hän on aikonut toisen lasin aikana esittää ammattitovereille ammattiveljeyttäkin ja myöskin veljeyttä ammatin ulkopuolella. Mutta nyt sekin raukeaa sikseen, ikävä kyllä... Voileipien jälkeen ei puheliaalla Vannilalla riitä enää sanomista. 'Mitäs virkat, kun tuo Sorvanen on totinen ja asiallinen kuin kilometripylväs', ajattelee ja huokaa hän itsekseen. Sen vuoksi melkein hätkähdyttää, kun Sorvanen äkkiä avaa suunsa, katsoo Vannilaan ja lukee kiitoksensa kuin ulkoa: »Olipa somaa tutustua teidän laitoksenne! Ja nähdä teidät itsen nekin pitkästä aikaa. Kun me ja te — voimalaitos ja tämä hiomo — olemme täällä ainoat teollisuuslaitokset, täytyy meidän toimia yhdessä yhteisten etujenkin puolesta. Etteivät muut tanssita meitä narusta. — Ja hyvästi sitten! Kiitoksia paljon.» Hän ojentaa kätensä Vannilalle ja myöskin toiset nousevat. Niin he lähtevät, Sorvanen ja Vannila kulkevat edellä rinnakkain käytävää pitkin autolle, heitä seuraavat Orasto ja Vesala vaiteliaina ja viimeisenä Aisa sivu vääränä kirjojen painosta. Ja Vannila innostuu hyvästelemään: »Yhdessä täytyy toimia, sillä paljon on yhteisiä asioita niinkuin rautatie ja muut. Ja onhan tässä jo tavallaan oltukin yhteistyössä Mielellänihän minä olen auttanut teitä hankaluuksissa ja sen sellaisissa.» 'Tarkoittaakohan tuo mies kehua itseään sillä, että on kalliista hinnasta vuokrannut laituriaan ja hinaajiaan?' ajattelee Sorvanen itsekseen. »Ja hauskaahan onkin olla yhteistyössä, kun saan teistä hyviä tovereita», vakuuttaa Vannila lisäksi ja miettii hetken, voisikohan tällaisessa tilaisuudessa ehdottaa sinunmaljoja. Mutta hän tulee siihen tulokseen, ettei se ole sopivaa, sillä hän ei tosiaankaan muista tulleensa kenenkään kanssa sinuiksi ilman kilausta. Ja Sorvanen puolestaan miettii samaan aikaan: 'Ei tässä ole nyt kysymys pelkästä kaveruudesta, vaan isommista asioista.' Ja ääneen Vannila sanoo: »Nämä nuoret miehetkin ovat niin reippaita ja hauskoja poikia, että ihan käy kateeksi. Minulla itselläni kun ei ole yhtään poikaa — kaksi tytärtä vain. Tämä insinööri Aisakin on niin mukava mies, että voisi ruveta vaikka minun ottopojakseni, hehheh...!» Ja hetken kuluttua hän ehdottaakin Aisalle: »Tulisitte tekin harjoittelemaan tänne... Kun tämä toverinnekin tulee...» Aisalle se ei kai olisi kovinkaan epämieluista, mutta valitettavasti hänen täytyy lähteä taas huomenna linjamieheksi. Niin asia saa sellaisen päätöksen, että Aisa pistäytyy vain lauantai-iltaisin saunassa. Auto hurahtaa liikkeelle, ja portilla keppiinsä nojaileva Vannila tuntee todellakin pientä kateutta nuoruutta kohtaan. Sillä hän tulee ajatelleeksi, että jos maailma pysyy aina samanlaisena kuin tähän asti, niin hänellä ei totisesti ole syytä valitella omaa osuuttaan. Mutta jos jokin muoti sattuu tekemään pahan kuperkeikan, niin olisi täysi syy olla yhtä nuori kuin kaikki nuo neljä. Sillä juuri tuollaisethan ovatkin tavallisesti ensimmäisiä kääntämässä vanhat asiat päälaelleen... Samaan aikaan kuin Vannila huokaisee omalle vanhuudelleen, aivastaa kirotulle pihkantuoksulle ja lähtee hopeanuppinen keppi kädessään sisälle valitellen hauskan illan loppumista kesken, kysyy autossa Sorvanen Orastolta: »Mitä te tarkoititte pyrkiessänne ukon töihin?» »Aion oppia sen, millä tavoin nykyaikainen tehdas ei saa käydä!» »No sen te opittekin täällä pian. Kehnosti hoidettu laitos.» »Ja joka paikassa on niin lahoa, ettei uskalla polkaista pelossa, että putoaa johonkin», jatkaa Orasto. »Ja likaista!» »Se niiden sahakin käy vain yhdessä vuorossa. Ja kuitenkin täytyy meidän ostaa kaikki lautatavara kaupungista asti, kun nämä täällä eivät ehdi muka sahata.» 'Tuopas on hyvä huomio', ajattelee taas itsekseen Sorvanen. 'Tuolla pojalla on silmää. Parempi itselleen, kun tuli sanoneeksi tuon juuri tänä iltana. Kaikki eivät näy kulkevankaan sokkona...' He ajavat Kairakosken harmaan kylän lävitse, ja auto keinuu ja tärisee mutkaisella ja kuoppaisella tiellä. Sorvanen ja Orasto ajattelevat yhä hiomoa ja sahaa, Aisa katselee ilmeettömänä ulos ikkunasta ja Vesala miettii jotakin hyvin tärkeätä kulmat rypyssä; on omituista nähdä hänet noin vakavana. Viimein Vesala näyttää kehitelleen ajatuksensa niin pitkälle, että voi puhua siitä ääneen. »Mitä toimitusjohtaja ajattelee siitä, jos minä rupeaisin meidän korjauspajassamme kokeilemaan sotateknillisellä keksinnöllä?» »Keksinnöllä?» huudahtaa Sorvanen. »Saanko olla utelias?» »Niin, tulin vain siellä äijän luona saaneeksi pienen ajatuksen, kun katselin seinällä olevia tussareita. Ja nyt tahtoisin värkätä jonkinlaisen koepyssyn, jos saan käyttää pajaa sellaisiin tarkoituksiin.» »No totta hiivatissa! Takokaa minun puolestani vaikka sata pyssyä! Mutta onko teissä sepän vikaa?» »Ei itsessäni kovinkaan paljoa. Mutta rakennusmestari Tahka on kätevä mies, ja hän voi auttaa minua.» »Se on hyvä. Ja pääasia on tietysti, että pyssy kestää eikä vie mennessään teitä ja korjauspajaa. — Onnea vain yritykselle! Harrastetaanhan sitä huonompaakin...» 'Tuolla se tarkoittaa minua', ajattelee Aisa itsekseen, tuntee omantunnon ja konjakin jyskytystä kulmissaan ja huokaisten kohentaa kirjapinoaan kaatumasta. »Eivät Vesalan pyssyt laukea», lohduttaa ääneen Orasto. »On sillä nytkin sellainen rottapyssy, mutta patruunat se pitää ullakolla asti, kun pelkää...» »Rottia vai patruunoita?» »Molempia. Ja pyssyn laukeamista.» Ajetaan edelleen ja tullaan jo Taustan kylän ohi. Silloin puhkeaa Sorvanen puhumaan harvinaisen opettavasti ja pitkästi yhdellä kertaa: »On tosiaan hyvä, että harrastetaan jotakin. Ennen kaikkea omaa alaa. Ja nykyaikanahan on niin kova kiire, ettei työssä ehdi perehtyä kaikkeen siihen, mihin pitäisi. Sen vuoksi on pakko käyttää lisäksi omaakin aikaa, jos aikoo pärjätä eikä jää tanssimaan paikalleen. Ja tekniikka on siitä siunattu ala, että siinä on miettimistä vaikka maailman loppuun asti. Jos nimittäin itsellä on harrastusta ja jos älyä riittää.» »Se on totta», myöntää Orasto. »Ja insinööritkin ovat nykyisin toisenlaisia kuin ennen. Nyt on tosiaan pakko tehdä jotakin ja pyrkiä johonkin, sillä kilpailu on kova.» »Ja kiihtyy yhä», täydentää Vesala. »Ja muutaman parinkymmenen vuoden kuluttua ei tähän maailmaan enää mahdukaan leipäinsinöörejä.» »Aivan!» jatkaa Orasto. »Kun se vanha insinööripolvi, se ikäluokka, joka alkaa nyt olla setien kirjoissa, pääsi aikoinaan pois polyteekista, huokaisivat he tärkeinä ja itseensä tyytyväisinä: »'Jopa _tuli oppia liikaa!_’ »Kun nykyinen keskipolvi lopetti lukunsa, sanoivat juuri valmistuneet herrat insinöörit: »'Paljon on oppia tullut, mutta paljon sitä tarvitaankin!' »Mutta kun nykyisen nuoren polven miehet valmistuvat, huokaavat he silloin: »'Minä en tiedä vielä mitään!' »Sen vuoksi onkin nuorten miesten nykyään aloitettava sisukas työnteko ja perehdyttävä joka asiaan. Muuten he saavat katua.» »Ennen olikin nuorilla insinööreillä tie avoinna, jos he osasivat puhua ruotsia ja pelata skruuvia», sanoo Vesala. »Mutta nyt ei silläkään pääse enää muualle kuin Kairakosken puuhiomoon.» »Eikä sinnekään enää kauan», lisää Sorvanen. * * * * * SORVASEN tekemällä soutumatkalla ja tällä vierailulla on niin omituinen vaikutus nuorten miesten työnhaluun ja yritteliäisyyteen, ettei Orasto osaa puhuakaan muusta kuin matkastaan ja harmitella sitä, kun se joittenkin työasioiden vuoksi viivästyy. Mutta hänen silmänsä säihkyvät joka kerran kirkkaina, kun hän mainitseekin sanan 'puunjalostusteollisuus'. Tai ainakin Vesala on näkevinään niissä jonkinlaisen lapsellisen kiillon ja ylimaallisen loisteen, kun hän itse mielellään piirtelisi tykkiään, mutta ei saa toverinsa esitelmiltä hetken rauhaa. Niinpä Vesala huomaa viisaimmaksi lähteä ulos kävelemään pohtiakseen maantiellä yksin asioitaan, sillä yksinäisyydessähän ovat kuulemma kaikki suuret ajatukset itäneet. Sen vuoksi hän ei Vahisen palatsin kohdalta jatkakaan matkaansa uutta tietä myöten, vaan kääntyy sille vanhalle riihitielle, josta päästään suoraan Taustan hoviin. Siellä hän kuljeskelee aikansa edestakaisin, polttaa savukkeen toisensa jälkeen ja kepin tyngällä ripsuu poikki lähileppien oksia. Mutta ajatukset vain eivät ota syntyäkseen, ja sen vuoksi hän kyllästyy miettimään ja alkaa kaivata vaikkapa puhetoveria, kunhan vain tuo toinen ei puhuisi puunjalostuksesta. Jonkinlaisen otollisen sattuman heittämänä on myöskin asioitsija Hitukka kävelymatkalla ja samoin vaivaamassa päätään pienellä keksinnöllä, nimittäin sillä ikuisella teemallaan, miten ihminen voisi rikastua helpoimmin ja nopeimmin. Kun hänenkään keksintönsä ei näytä valmistuvan, heiluttelee hän hermostuneena hopeanuppista keppihän ja aikoo juuri kääntyä takaisin valtakuntaansa, kun huoma Vesalan istuvan tiepuolessa käsi poskella ja murheellisena. Siihen oikulliseen ensivaikutelmaan perustuen, jolloin Hitukka yritti saada Vesalan puhdistamaan polkupyöränsä, ei heidän tuttavuutensa ole koko aikana ollut varsin välitöntä, mutta kun tapaa yksinäisessä metsässä toisen ihmisen, täytyy tälle virkahtaa jotakin sovinnaista vaikk'ei siihen maantiellä olisikaan mitään syytä. Niin tekee Hitukkakin ja tekeekin hyvin tyhmästi, sillä antautuessaan juttusille insinööri Vesalan kanssa hän viimeinkin tapaa parempansa. Vesala, joka on ärtynyt omaan tyhmyyteensä, sietää vaihteen vuoksi tällä kertaa muita typeryyksiä ja sen vuoksi ajattelee nyt hyvin sovinnollisesti, että voihan ihminen hetkisen keskustella vaikka talohuijarin kanssa, jos vain suinkin pystyy vaikuttamaan toiseen parantavasti... Kun keskustelu siirtyy ilmoista kiinteistöjen hintoihin, kehaisee Vesala Hitukan hyvää liikemiesvaistoa Taustan hovin ostossa ja tällä tavoin saa toisen pysymään hyvillä mielin ja koko ajan äänessä, päästäkseen itse puhumisen vaivasta. Sitten hän varmuuden vuoksi vielä sanoo asioitsija Hitukkaa tuomariksi samalla kuitenkin vaistomaisesti vilkaisten sivulleen, ettei vain ketään oikeata tuomaria ole kuulemassa ja pahastumassa. Tämä aiheuttaa sen, että Hitukka tarkistaa mielipidettään Vesalasta, alkaakin pitää tätä kaikin puolin älykkäänä ja sivistyneenä miehenä, ja niin heidän molempien luottamus ja arvonanto alkaakin olla jokseenkin niin täydellistä kuin tällaisessa tilanteessa yleensä voi olla. Ja tuosta uudesta luottamuksesta johtuu, ettei Hitukka malta olla itsekin kehaisematta otteitaan: »Niin, katsokaas, insinööri», huitoo hän kepillään innostuneesti, »minun laskelmani pitävät täydellisesti kutinsa! Kun nyt myyn hovin metsät, saan yksistään niillä tasan yhtä paljon kuin maksoin koko hovista. Ja sen, mitä saan sitten tilan pohjalla, jää kokonaan voitokseni. Ja jotta pohjalla saisin tavallista enemmän, aion myydä mahdollisimman suuren osan palstoina.» Vesala siirtyy varovaisesti sivummalle suojellakseen nenäänsä Hitukan käden ja kepin tekemältä upealta kaarelta ja hymyilee niin ystävällisesti kuin osaa: »Epäilemättä oikein ajateltu!» »Niin, sitä mieltä olen itsekin. Kun nyt vain osaisin palstoittaa pellot oikealla tavalla ja olla tarpeeksi varovainen, sillä nehän ovat tietysti sitä arvokkaampia, mitä kauemmin odotan.» Mutta nyt luiskahtaa Vesala aivan tietoisesti sivuun totuuden tieltä sanomalla jälleen Hitukkaa tuomariksi ja valehtelemalla muutakin pahaa: »Eijei, hyvä tuomari! Juuri nythän ovat palstat parhaimmissa hinnoissaan. Ja on ihan varma, että ne jo lähimmässä tulevaisuudessa rupeavat laskemaan.» »Kuinka niin? Eihän toki!» »Katsokaas, ihmiset pyrkivät asumaan Hankaan lähistölle niin innokkaasti juuri nyt, kun luulevat Hankaasta tulevan jonkinlaisen keskuspaikan. Ja sen vuoksi he maksavat hyviä hintojakin.» »Mutta tästähän tuleekin vielä joskus suuri asutuskeskus. Uusi rautatie ja...» yrittää Hitukka väliin. »Jaa, rautatie...! Juuri siinähän mutka onkin! Kaikki ovat siinä pyhässä uskossa, että rautatie tulee kulkemaan Hankaan ohi etelää kohti. Mutta se on turha huhu, sillä Hangas on ja tulee aina olemaan sivussa! Mitä tällainen pieni kylä ja yksinäinen voimalaitos tekisivät rautatiellä? Eihän se tarvitse edes kuljetuksia, niinkuin tavalliset tehtaat. — Noh, totuus on joka tapauksessa se, että heti, kun rautatie tulee valmiiksi Kairakoskelle asti, sitä jatketaan sieltä joen yli jossakin Telakosken paikkeilla ja suunnataan suoraan Hiisveden kirkonkylään. Se kääntyy siis suoraan itään eikä etelään! Hangas ei tule ikinä olemaan sen lähempänä rataa kuin nytkään.» Vesala koettaa sovittaa nuo sanansa kauniisti ja uskottavasti ja hymyilee koko puheensa ajan Hitukalle lempeästi kuin pieniä syntejä oikova pappi. Hitukka puolestaan katselee häntä haikeana ja yrittää kaikin keinoin elää vielä hetken runsaan rikastumisen toivossa. »Mutta onhan siitä ollut niin paljon puhetta, että rata kääntyy etelään ja yhtyy päärataan...» »Niin on, mutta kuitenkin se kääntyy itään ja yhtyy poikkirataan!» vakuuttaa Vesala. »Mutta onhan jo radan suuntakin tutkittu. Kairakoskelta se tulee joen itärantaa Hankaan ohi. Siellähän ovat jo merkkipaalutkin. »Mitkä paalut?» kysyy Vesala ja katsoo viattomana silmiin. »Jaa ne! — Eiväthän ne ole rataa varten, vaan uuden voimajohdon paaluja. Ne ovat insinööri Aisan laittamat!» »Niinkö?» »Juuri niin! Hän aikoo rakentaa korkeajännitysjohdon joen itäpuolitse Kairakoskelle ja kirkonkylään. Toinen tulee kulkemaan länttä kohti aivan tästä, juuri näiden peltojen yli — melkein hovin rakennusten kohdalta. Insinööri Aisan on pitänyt tulla teidän luoksenne jo monesti puhumaan hovin peltojen ostamisesta linjaa varten mutta kun hän on melkein aina matkoilla...» »Minun peltojeni yli!» siunailee Hitukka. »Niin juuri! Juuri tästä samalta kohdalta, mistä te olette aikonut myydä palstoja.» »Mutta koko peltohan menee pilalle eikä kukaan rupea rakentamaan taloaan pylvään juurelle eikä johtimien alle...» »Eikä saakaan rakentaa», selittää Vesala edelleen ja katsoo samalla säälien, kun hän vanhaa valhetta käyttäen murskaa Hitukan suunnitelmat. »Ja maa menettää arvonsa. Se on kallista lystiä voimajohdoille! Hyvin kallista», huokaa Hitukka. »Niinpä tietenkin, mutta sillehän ei voi mitään.» Näyttää siltä kuin Hitukkaa alkaisi hiottaa, ja hän ottaa nenäliinansa ja kuivaa huolellisesti kosteaksi käyneen nenänsä alustan. »Vai niin ikävästi», huokaa hän. »Oli hyvä, että puhuitte siitä ajoissa. Kun asiat ovat niin vinossa, ovat tontit tosiaan nyt parhaassa arvossaan. Minun pitää myydä ne pois heti! Ja kun sitten aikanaan ruvetaan vetämään johtimia, eihän se kuulu minuun enää silloin — eikä sekään, minkä korvauksen muut sitten saavat maastaan.» Kulkiessaan tietä pitkin he kääntelevät tonttiasiaa milloin millekin kupeelleen ja päätyvät aina samaan tulokseen. Mutta lohduttautuakseen ei Hitukka malta olla vieläkin käyttämättä hyväkseen Vesalan ilmaista asiantuntemusta: »Ja mäntymetsää hovissa on aika runsaasti. Jotkut ovat kuiskailleet, että tulevaisuudessa ehkä rakennetaan selluloosatehdas jonnekin Luostanlaaksoon. Jos sellainen tulee, niin minä saan petäjistäni hyvät hinnat. Onhan lyhyt matka ja...» »Selluloosatehdasko...? Ei, vaan faneeritehdas», keskeyttää Vesala ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. »Faneeritehdas tulee kyllä, mutta sehän ei osta havupuuta, vaan etupäässä koivuja.» »Vai niin. Kyllä ne sitten tietävät aina etukäteen leuhkia! Mutta mihinkäs minä sitten mäntyni myyn?» huokaa Hitukka. »Sitä paitsi täytyy ottaa huomioon, että tulipa tänne mitä teollisuuslaitoksia tahansa, niin ne eivät osta puutavaraa muualta kuin pohjoisten väylien varsilta valtion mailta. Siitä, mitä ne ostavat yksityisiltä, maksavat ne tietysti huonosti, kun omaa raaka-ainetta on loppumattomasti ja se on ensin käytettävä. Uusi yhtiö on nimittäin tehnyt sopimuksen valtion kanssa ostoista.» Vesala vaikenee, antaa Hitukan hikoilla ja ajattelee: 'Kärsiköön nyt, mokoma! Tuo mies ei ole elämässään tehnyt kunnon työtä, vaan on rikastunut toisten puijaamisella. Valehteli itse juuri samalla tavalla Raitasen rouvalle ja kääräisi pienen pojan omaisuuden kainaloonsa. Mutta annetaanpa vahingon kiertää! Jos tänne joskus tuleekin selluloosa- ja muita sellaisia tehtaita, niin minä sanon, jotta tarkoitus oli kyllä rakentaa ihan muuta, mutta toiset ovat asian sotkeneet. Niin että kyllä siitä sitten selvitään jos tuo mies ylimalkaan viihtyy niin kauan Hankaalla.' Ja samaan aikaan miettii Hitukka: 'On se vain hyvä, kun on tuttavia voimalaitoksella. Ne tietävät asiat aikaisemmin kuin muut, ja silloin voin minäkin pitää varani. Nyt myyn tontit pois heti, ja niiden jälkeen yritän kaupata metsän. Ja lopuksi saan sittenkin hyvän voiton pohjasta.’ Vesalan täytyy lähteä, hän katselee kelloa ja hyvästelee. Hitukka ei vaikuta enää yhtä reippaalta kuin tavatessa eikä huidokaan aivan niin laajasti. Mutta Vesalan mieli tekee huitoa sitäkin enemmän, vaikka hän päättääkin kieroilla loppuun asti: »Tuomaria näkee kovin harvoin. Tervetuloa käymään voimalaitoksella.» Ja itsekseen hän lisää: 'Tulehan, juutas, voimalaitokselle, niin sinut pestään lopullisesti yhdessä Oraston kanssa! — Aika tohlo miehekseen! Jos ottaa kartan esille ja katsoo, niin joka toinen hölmökin huomaa, että radan on pakko kulkea Hankaan ohi eikä se kiipeile vaarojen poikki ja järvien yli. Mutta sitäkös se huomaa...!' Ja kaikista valheistaankin huolimatta Vesala tuntee omantuntonsa puhtaaksi kuin äsken pestyksi eikä enää vaivaa koko asialla päätään. Hän viheltää hujauttaa vuoroin pienen valssinpätkän ja vuoroin taas kulmat rypyssä aprikoi, miten voisi sitä tykkiään varren poistaa sellaisen turhan kiusan kuin ilmanvastuksen. — Mutta kun vastus ei ota hävitäkseen, parantaa hän vauhtiaan ja ajattelee huolettomana: 'Milläs minä sen poistan! Kun ovat sellaisenkin keksineet, niin olkoon. — Onhan meitä — keksijöitä — niin monenlaisia!' JA MUITA HARRASTUKSIA... Orasto kirjoittaa kymmenkunta kirjettä tuttavilleen vihreän kullan kaivajille ja lähtee sitten etsimään Vesalaa, jonka hän viimein löytääkin korjauspajasta. Vesala on viime aikansa kuluttanut kokonaan ilmatorjuntatykkinä ääressä, on sen vuoksi nokinen, totinen ja tärkeä kuin ikiliikkujan keksijä. Oraston tuloa hän ei ole kuulevinaankaan ennen kuin toinen sanoo: »Älä vaivaa päätäsi turhaan. Se sinun haulikkosi on jo keksitty. Kun sitä vain hiukan kehittää ilmatorjuntaa varten, niin... Tarkoitan shrapnellia.» »Shrapnelli? Tehotonta roskaa! Eiväthän shrapnellit saa aikaan muuta kuin metsän ropisemaan ihan kuin paremmalla sateella. Sopivat variksen ammuntaan. — Mitä sinä itse kuvittelet nykyään harrastavasi, kun olet noin joutilaan näköinen?» »Tästä hetkestä lähtien harrastan vain puutavara-alaa ja lähden matkalle huomenna.» »Noh, ei nyt silti tarvitse kehua harrastavansa puutavara-alaa, vaikka onkin pölkkypää! — Mutta toista on tämä!» Hän kumartuu silittelemään laitostaan. Jostakin hän on löytänyt vanhan luodikon piipun, sorvannut sen väljemmäksi ja katkaissut suusta. Lukkolaitteet eivät ole vielä valmiit, mutta viereisellä pöydällä on kasa romua, josta senkin pitäisi aikanaan syntymän. Hän on ilmeisesti juuri koettanut sovitella eri kappaleita paikoilleen, mutta runsas kolmannes on jäänyt jäljelle. »Saa nähdä, milloin tämäkin valmistuu», huokaa hän. »Muuten voin kertoa sinulle, että tästä tulee paljon yksinkertaisempi kuin tavallisesta ilmatorjuntatykistä. Tämä voidaan asemanvaihtoa varten purkaa koko roska muutamassa silmänräpäyksessä ja kantaa vaikka kainalossa. Katsohan nyt, kun minä otan piipun pois!» Hän vääntelee ruuveja ja yrittää peukalonsa päällä painaa pultteja pois paikoiltaan, mutta kaikki onkin niin lujassa että hetken ähkimisen jälkeen täytyy ottaa avuksi jakoavain ja hohtimet. »Mikä peijakas sen niittasi noin lujaan!» manailee hän ja vasta pitkän ajan kuluttua saa putken irti. Mutta kuitenkin hän näyttää sitä Orastolle ylpeänä ja kysyy: »Eikös ole hieno juttu?» »Ei. Kyllähän tuollaisen rautatangon saa kuka hyvänsä pysymään kiinni vaikka pakettinarulla. Ja ehkä saa irtikin. — Mutta entäs suuren tykin putken?» »Aivan samalla tavalla. Tässähän on koko roska pienoiskoossa. Kun ensin saan tämän toimimaan, niin sitten rakennan kaiken oikeaan kokoonsa.» »Minä kyllä pysyttelen matkojen päässä silloin, kun alat sillä ammuskella. — Muuten tekisit viisaammin, jos rakentaisit sen heti oikeaan kokoonsa. Täytyyhän sinun ottaa huomioon nestejarrut ja sensellaiset... Ota kerta kaikkiaan turbiiniakseli ja sorvaa se tykinpiipuksi. Onhan tässä maassa vedetty ennenkin yhtäläisyysmerkki turbiiniakselin ja tykinpiipun väliin!» »Eikä, vaan ensin teen tämän. Ja sen suuremman vienkin sitten puolustusministeriöön ja nostan suuret rahat. — Eikä yksin rahoja, vaan muutakin kunniaa. Ajatteles, nyt minä olen vain vaivainen reservivänrikki, mutta...» »Mutta jos olisit suurempi juoppo kuin olet, niin Venäjän armeijassa olisit jo kapteeni. Ja jos keräät yllesi tupsuja ja liityt vapaamuurareihin, pääset Ruotsin armeijassa everstiksi. Mutta jos olet Suomessa reservivänrikki, niin saat olla kiitollinen siitäkin. Ja nyt minä lähden ja jätän sinut rauhaan kahdeksi viikoksi.» Hän nousee ja aikoo todellakin lähteä... »Tarkoitatko, että minun on se aika yksin pyöritettävä turbiineja?» kysyy Vesala. »En. Vaan vesi pyörittää turbiinit. Sinun tulee vain valvoa, että vesi hoitaa tehtävänsä hyvin. — Ja jos tulee ikävä, niin voithan kuluttaa aikaasi pasianssilla.» »Mitähän muuta minun pitäisi tehdä?» kysyy Vesala viilatessaan. »Voisit oppia muistamaan erään kultaisen neuvon. Se kuuluu kaikille sellaisille nuorille miehille, jotka tahtovat päästä oikeiksi johtajiksi: 'Älä tee mitään sellaista, jonka voit huomenna teettää toisilla!'» Kun Orasto tarjoaa kättään toverilleen, virkahtaa Vesala: »Muuten muista viedä se kärpäslaatikkosi piiloon. Minun kissani jo löysi sen ja...» »Jumaliste! Se kissa vielä hirtetään!» »Ei viitsitä. — Muuten kun tulet takaisin, niin saat nähdä sellaisen ihmeen, että tällä tykillä ammutaan.» »Varisraukat...!» Kun Orasto painaa oven kiinni takanaan, jää Vesala hetkeksi odottamaan ja askelten häivyttyä vetäisee kaapin oven auki, ottaa sieltä suuremman ja raskaamman putken, sovittaa sen puristimeen ja alkaa viilailla innokkaasti. Sitten hän avaa pöytälaatikon, ottaa sieltä jonkin lukonosan, koettaa sitä paikoilleen ja viilaa taas. Lattialla oleva laitos onkin vain sivullisia varten ja oikeata säilytetään piilossa lukkojen takana. — Mutta pian kolkuttaa joku ovelle jälleen. »Kuka kelju siellä taas?» kysyy Vesala aikoen piilottaa kapineitaan. »Tahka täällä vain. Nyt on jalusta valmis.» Vesala aukaisee oven. Rakennusmestari Tahka on Vesalan piirustusten mukaan rakentanut jonkin kummallisen vehkeen, joka saattaa aivan yhtä hyvin kuulua separaattoriin kuin hammaslääkärin tuoliinkin. »Tämähän on liiankin hieno!» katselee Vesala ihastuneena. »Joko työ rupeaa valmistumaan?» »En tiedä. Täällä kävi juuri Orasto ja pilkkasi tätä varispyssyksi. Poikarukka ei aavistanut, että juuri varisparvia aion ampua kokeeksi lentokoneiden puutteessa. Saa nähdä, laukeaako tämä...» »Ettei käy niinkuin sille Pertunmaan miehelle, joka teki ikiliikkujan», sanoo Tahka istuutuessaan. »Hän rakenteli aikansa ja saikin jonkinlaisen rukin valmiiksi. Kun hän yritti sitä myydä Helsingissä, ei sitä tietysti kukaan huolinut, kun se ei käynyt. Mutta ukko lohdutteli herroja sillä, että mitäs tuosta, jos se ei käykään. Pieni temppuhan on saada se käymään, kun itse kone on jo valmis!» Tahka tupakoi ja juttelee laatikolla istuen ja Vesala nojailee pöytäänsä harppi kädessä ja mittailee piirustuksista eri osien pituuksia ja paksuuksia. Oraston ehdotuksesta, että pitäisi vain kehitellä shrapnellia ilmatorjuntaan sopivammaksi, muistaa Tahka kertoilla vapaussodan aikaisia tarinoitaan, ja niitä onkin loputtomasti, sillä Tahka, joka on oikeastaan ollut patterin vääpelinä, on jossakin lomassa saanut hoitaa muitakin vakansseja patterinpäälliköstä pyykkäriin asti ja on vielä samaan aikaan ollut asemakomendanttinakin. Aikansa juteltuhan hän unohtuu pää kallellaan ja sammunut savuke suupielessä katselemaan Vesalan puuhia, kunnes huokaisee viimein: »Jaa-ah! Hauskahan teidän on suunnitella ja rakennella, kun olette nuori mies. Joskus minustakin tuntuu siltä, että jotakin pitäisi vielä tehdä. Mutta mihinkäs tässä käy käsiksi? Maailma on jo niin valmis, ettei minulle ole jäänyt mitään harrastuksia.» »No kai teillä jokin mielihomma on?» »Eipä taida... Ainoa, johon aikoinaan innostuin, olivat vanhat esineet, romut ja sen sellaiset. — Mutta eipä silti, kyllä puutarhanhoitokin on hauskaa. Jos olisi maata, niin minä kyllä kykkisin marjapensaissa vaikka päiväkaudet ja tinkimättä kantaisin vettä sipulin taimille. — Vaimonikin siunailee joskus samaa asiaa ja kiukuttelee toimettomuuttaan.» »No ostakaa pelto ja alkakaa tonkia!» kehoittaa Vesala. »Niin pitäisi», myöntää Tahka. »Muuten tässä tulee niin vanhaksi ja laiskaksi, ettei viitsi mitään. Insinööri on kai kuullut siitä porvoolaisesta tehtaantyömiehestä, johon kuuluu pistäneen kasvitieteen kärpänen. Hän on omalle tontilleen kerännyt kolmattatuhatta harvinaista kasvilajia, ja joukossa on paljon sellaisia yksilöitä, joita ei ole Kasvitieteellisessä puutarhassakaan.» »Eipä hullumpi harrastus», myöntää Vesala. »Mutta minä onneton en keksi parempaa kuin viilailla näitä muttereita.» »Insinööri käski minua ostamaan peltoa ja tonkimaan. Mutta kun minä olen ikäni peltoja katsellut enkä ole vielä omaani löytänyt.» Vesalan viila pysähtyy, hän katsoo Tahkaan ja sanoo: »Mutta minäpä sen löysin! Ja taisin jo puhuakin alustavasti!» Hän kertoo Tahkalle tavanneensa Hitukan ja jutelleensa tälle kiusallaan levottomia. Siinähän olisi nyt hyvä ajatus jatkaa alettua urakkaa ja... He innostuvat Tahkan kanssa suunnittelemaan uutta kierrosta, niin että Tahka polttaa savukkeen toisensa jälkeen innoissaan ja Vesalan viila on toimettomana pöydällä. Viimein Tahka nousee ja lähtee. Mutta esimerkin voima on niin suuri, että nähtyään Vesalan uurastuksen hän ei menekään suoraan kotiin, vaan tallustelee pitkin tietä, katselee hovin peltoja itse rakennusten ympärillä ja hautoo ajatusta edelleen. Kun hän kävellessään tulee jo kolmannen kerran hovin kohdalle, pysähtyy hän, ottaa liivinsä taskusta kellon, seisoo se kädessään kotvan mietteissään ja päättää viimein: 'Eihän nyt olekaan vielä myöhä. Mitäpä siitä huomiseenkaan jättää!' Kun samalla Hitukka näyttäytyy pihassa, menee Tahka muina miehinä juttusille onkiakseen selville, aikooko Hitukka tosiaan myydä peltojaan. Ja ettei Vesalan aloittama kylvö menisi hukkaan, vakuuttaa hän totisena miehenä, että maanviljelys on kaikin puolin ikävää hommaa sellaiselle järkimiehelle kuin Hitukalle, mutta teollisuus on ihan toista. Kaikkien ihmisten pitäisi sijoittaa rahansa teollisuuslaitoksiin ja valita itselleen helpoin rikastumisen tie... He istuvat portailla, mutta Hitukan mielestä alkaa juttu hipoa, niin läheltä hänen salaisinta ajatustaan, että olisi synti katkaista sitä kesken illan. Sen vuoksi hän pyytää Tahkaa sisälle maistamaan teetä ja voileipiä ja... Hän kuiskaa Tahkalle jotakin, ja tämä hymyilee. Mitä kaikkea he keskenään juttelevat, siitä ei ole tietoa, mutta seuraukset alkavat kuitenkin näkyä muutaman päivän kuluttua. Hitukka kuljeskelee hyvillä mielin, lyö väliin näppiä ja viheltää jonkin kevytmielisen laulunpätkän. Ja illat hän seisoo salin ikkunan ääressä katsellen, mitä maantiellä tapahtuu, ja päättelee tähän tapaan. 'Hauska poika, se Tahka. Ja älyäkin sillä on. Mutta sainpas vain huiputetuksi, vaikka olikin suuren työn takana! Jos nyt tulee kaupasta tosi, niin saavat tehdä tämän maailman kanssa mitä tahansa, mutta minun asemaani se ei horjuta.’ Hän tuntee Tahkan siekailemattomien sanojen tarttuneen itseensä. Mitäpä tässä turhia laskelmoimaan ja puntaroimaan. Nykyaikana ei arka liikemies menesty, vaan täytyy toimia kuin metsämies: laukaista arvelematta silloin, kun saalis on jyvän kohdalla. Muuten jää laukku tyhjäksi. Ikkunasta katsellessaan Hitukka huomaa Aholan vanhan isännän kulkevan tiellä Hankaalle päin ja päättää toimintatarmoisen miehen tavoin ottaa tuonkin ukon yksin tein jyvälle. Niinpä hän keräilee eteisestä knallinsa ja keppinsä ja ilmestyy tielle sen näköisenä kuin olisi siellä noin vain ehtookävelyllä. He tapaavat tietysti toisensa, joutuvat juttusille, eikä Hitukka nyt viivyttele suotta ennen kuin alkaa moitiskella näitä Luostanjoen varsien asukkaita aloitekyvyttömiksi ja tyhmänsekaisiksi. Tuo saamattomuus näyttää olevan perinnäistä... »Miten niin?» kysyy Ahola ja katsoo alta kulmain. Silloin innostuu Hitukka selittämään, miten heikolla kannalla täällä yleensä on suurtenkin talojen maanviljelys. Ukot eivät yritä mitään uutta eivätkä edes raivaa lisää peltoja, vaan nuhjavat ikuisesti samalla saralla eivätkä kartuta sitä isäin perintöä, joka... Mutta nyt keskeyttää hänet Ahola: »Nyt minä en ole ällänpäällää, mitä te oikein tarkoitatte. Kyllähän täällä on töitä tehty.» Hän kertoo juurta jaksaen, miten paljon hän on tehnyt uutta peltoa ja miten sitä on käytetty. Mutta nyt on tilanne se, ettei Aholan maista enää isosti peltoja lisää saakaan. Pitäisi ensin saada maita enemmän. Mutta mistäs niitä ottaa, kun naapurit ovat joka puolella ympärillä, ja heillä on sama juttu? Silloin Hitukka mainitsee kuin itsekseen, että kyllähän hänkin myy sieltä Vanakorven kupeelta, jos hinnoista sovitaan. Ja tämä vaikuttaa Aholaan niin ankarasti, että hän pysähtyy ja katsoo kuin kummissaan Hitukkaan. Tuo on se salainen ajatus, jota hän on elätellyt jo kauan, mutta ei ole uskaltanut puhua, kun tietää hyvin, miten valmis tuo kelmi on kiskomaan hirmuhintoja joutomaastakin. Mutta asia kehittyy niin pitkälle, että Hitukka pyytää Aholaakin sisälle ja kuiskaa tällekin jotakin. Ahola katsoo toista silmiin ja sano kiitokseksi: »Kyllähän minä sisälle voin poiketa, mutta en minä sentään pontikkaa juo!» Ja sisälle he menevätkin. Ahola koettaa koko ajan miettiä, mistä kummasta johtuu, kun Hitukka itse tulee tarjoamaan hänelle juuri niitä maitaan, joita hän on joskus salaisimpina hetkinään toivonut itselleen. Mutta vastaus jää saamatta, sillä senhän tietävät vain Vesala ja Tahka. Hitukka kertoilee hiukan omistakin aikeistaan, ja Ahola sanoo väliin oman yhtäkaikkisen ja vaarattoman 'joopa joon'. Hän laskee hyvin lyhyesti yhteen, että kun Hitukka ensin myy parhaat peltonsa ja sitten metsänsä, niin silloin Aholan talo pääsee ilman isompia ponnisteluita koko seutukunnan suurimmaksi ja parhaimmaksi tilaksi. Aholan talo astuu kunniaan kynityn hovin tilalle. — Ja kun niin käy, silloin Ahola itse aikoo Hitukalle näyttää, että rehellinen ja ahkera suomalainen maanviljelijä on sentään toista ja seisoo aina tanakammin kuin kaiken maailman talohuijarit! Tällä tavoin siis Sorvasen jo soutumatkallaan aloittama hyvä esimerkki on joutunut kiertämään talosta taloon ja tarttumaan miehiin. — Sen seurauksena jo Orasto istuu junassa matkalla Sorsalahteen ja sieltä edelleen. — Vesala valvoo piirustustansa ääressä myöhään yöhön ja seuraavana päivänä taas viilailee ja raapii korvallistaan tykinputken ääressä. — Hitukka on saanut päähänsä sen, että paljon turvallisempaa on omistaa selvät setelit kuin epävarmat maat ja metsät. — Ja kun Aholankin kohdalta on asia jo etukäteen ajateltu valmiiksi, lähtee hän hovista Vahisen kaupalle kyselemään autojen kulkuvuoroja, sillä hänen täytyy päästä huomenna kaupunkiin ja pankkiin järjestelemään raha-asioita siltä varalta, jos kaupasta tulisi tosi. Mutta myöskin Tahka toimii nopeasti. Juuri samaan aikaan, kun Aholan isäntä on ehtinyt kotiinsa ja irvistelee kasvot saippuassa peilin edessä ajaen partaansa kaupunkimatkaa varten, tulee Tahka Vahisen kotiin, he keskustelevat kotvan, kävelevät lattialla edestakaisin vuorotellen ja joskus samaankin aikaan, ja Tahka selittää yhä uudestaan Vahiselle: »Kauppa on saatava päätökseen heti, muuten se kettu livahtaa. Tontithan nousevat hyvää vauhtia. Jos emme jaksa pitää koko roskaa, niin myydään palasina pois. Ja rakennuksille kylä keksitään sopiva käyttö. Perustetaan siihen hotelli, lepokoti taikka mikä tahansa.» »Miten suuri osa maista ostetaan?» kysyy Vahinen. »Ei tietysti muuta kuin pellot juuri tästä rakennusten ympäriltä. Emmehän me muulla mitään teekään. — Tuletko hommaan toiseksi? Yksin minä en pysty ostamaan.» Vahinen, joka ei koskaan kursaile, tietää hyvin, mitä hänen pitäisi tehdä. Ja hän tietää senkin, että tämä leikkaus on suuri ja oivallinen Senpä vuoksi hän miettii tovin, nousee sitten ja sanoo yhtiötoverilleen Tahkalle: »Selvä on! Otetaan kiinnityslaina ja nostetaan rahat pankista heti. Ja Hitukka varmasti pudottaa hintaa, kun näkee setelien kulmat meidän liiviemme taskuista!» * * * * * VANHAT TOVERUKSET Kovasin ja Leminen, jotka voimalaitoksen patoa rakennettaessa antoivat huikean todisteen siitä, että ihminen voi kyllä varsin mukavasti laskea alas Hankaastakin — vaikkakin hiukan mukiloituna ja märkänä — ovat kosken laskunsa jälkeen yleensä pitäneet kovasti julkisuudesta ja sen vuoksi kantaneet saamansa kunnian arvokkaasti. Mutta heilläkin on joskus omat hetkensä, jolloin he karttavat julkisuutta ja näyttävät etsivän rauhaa viihtyäkseen kahdenkesken. Tuollaisia yksinäisyydenpuuskia heillä on ehkä kerran, joskus kahdesti kuukaudessa eikä kukaan silloin tiedä heidän harrastuksistaan. Niinpä jonkinlainen kaukokaipuu on saanut heidät nyt sunnuntaiaamunakin liikkeelle, ja päämääränä on Telakosken itäpuolella oleva Telavaara. He ovat saaneet päähänsä, että heidän täytyy nähdä kauas ja avarasti, ja juuri Telavaaraltahan näkeekin hyvin Hankaan voimalaitokselle ja Longan koskelle asti. Sitä paitsi jossakin Telavaaran kupeilla pitäisi tutuille miehille olla muutakin nähtävää, jo on tavallisilta silmiltä kätkettyä. Kun matka on pitkä ja metsä ryteikköinen, lainaavat he jo aamulla varhain veneen Manne Sorvaselta, soutavat laajentunutta Luostanjärveä Telakoskelle asti, nousevat siellä kalliolle, piilottavat airot metsään ja lähtevät metsän poikki vaaraa kohti. Kirkas, kaunis sunnuntainen aamupäivä menee mukavasti, he kiertelevät aikansa, muistavat varsinaisen asiansa ja suuntaavat matkansa eräälle tutulle rotkolle, joka on vaaran itäpuolella lammen lähettyvillä. Mitä siellä on, sen tietävät vain he, sillä kukaan asiaankuulumaton ei eksy näin kauas korpeen eikä se heikko savupilvi, joka rotkon vaiheilla hajoaa tuulen mukana kuusien latvoihin, juoruile enempää itse paikan antimista kuin näiden kahden luonnontutkijan seikkailuistakaan. Sillä hehän käyvät vain kauan sitten sovitulla asialla, saavat housuntaskuun putelin harmaanvivahteista vettä, maksavat siitä ilosta ja lähtevät taas. Nyt heillä kummallakin on oma pullonsa, vaikka Kovasin antaakin ensin omansa yhteiseen kulutukseen, ja jo ennen puoltapäivää he kiertävät takaisin vaaran etelänpuoleiselle kalliorinteelle, nousevat sille, riisuvat takkinsa pään alle ja asettuvat jäkälille niin mukavasti kuin osaavat, silmät raollaan auringonpaisteessa katselevat kiloa Luostanjärven vesillä, yksimielisinä ihailevat voimalaitoksen suoraa seinäviivaa ja mietiskelevät tämän ajallisen maailman leppoisaa ja mukavaa oloa. Ja leppoisalta se tuntuu heistä varsinkin nyt, kun heidän ulottuvillaan omalla jäkälävuoteellaan lojuu se äsken ostettu puteli. Ja Leminen on niin puhetuulella, että hokee vanhoja ja liiankin tuttuja asioita: »Muistatkos, Kovasin, kun sinä sukelsit pää edellä Hankaaseen ja puhaltelit ja pärskit kuin hylje!» »Kah, muistanhan tuon. Ja sen sanon, ettei siitä olisi kukaan muu ukko selvinnyt elävänä maalle. Mutta minäpä selvisin!» Tuntuu niin mukavalta muistella tuota korkeinta huippukohtaa koko elämänkaaren kaikista tapahtumista. »Niin, sinä... Selvisithän sinä elävänä, kun minä hinasin rantaan! Kuulehan, kun minä sanon sinulle yhden asian: jos minua ei olisi ollut veneessä, niin pianpa olisi soiteltu sinun sielukellojasi. Se olisi ollut tietysti ikävää, sillä hauska kamuhan sinä olet... Mutta muistatkos, miten taitavasti minä heitin touvin, miten sitten nykäisin sinut maihin kuin ahvenen!» »Nykäisit minkä nykäisit», vähäksyy Kovasin pelastajansa osuutta sen vuoksi, kun on saanut tunnustaa sen täyteen arvoonsa ja kymmenet kerrat. »Nykäisithän sinä, mutta olisin minä uinut rantaan ilman nykimistäkin.» »Äläkä vouhki! Miesparka olit niin riepuna, jotta autolla piti poiskin viedä! Koskihan huljutteli sinua veden alla kuin luuturiepua.» »Jos kiistät, niin minä teen saman tempun uudestaan!» innostuu kunniastaan arka Kovasin. »Älä pemales vieköön härnää nyt mua! Lasken kosken ilman sinua ja itse vielä kävelen rannasta kotiin. Lyödäänkö veto?» »Eikä lyödä. Eihän ole enää Hangastakaan.» Kovasin toteaa, että niin on tosiaan käynyt, mutta muistaa vanhan asian: »Vaikka sitä minä en anna anteeksi itselleni enkä sulle, kun isävainaani tuppiroska jäi sinne...» Siihen katkeaa tarina toviksi, he kurkottavat vuoroin kumpainenkin kättään sivulle ja haparoivat jäkälikköä hetken, sitten kuuluu lorke, pitkä ja tyytyväinen huokaus päälle ja lopuksi pieni ja kireä vinkaisu. Aika kuluu, hajanaiset jutunpätkät vilahtelevat ohi, katkeilevat, ja pian taas siepataan ilmasta uuden sanomisen aihe. Näin kuluu päivä hiljalleen ja aurinko näkyy omia aikojaan siirtyvän enemmän Taustan kylän puolelle. Sen kun pitää hoitaa virkansa näin muiden lepäillessäkin... Siinä lomassa voimalaitoksen rakennusta katsellessaan virkahtaa Leminen: »Mutta niin se vain Mannen poika pani tuolle Hankaalle pannan kaulaan ja pilttuuseen vei!» »Älä puhu pahaa Sorvasesta taikka minä suutun!» »Enhän minä pahaa... Hyvä mieshän se on.» »Hyvä on. — Mutta mitäs minun pitikään sanoa, jotta lyötkö vetoa vai et?» »Mistä vetoa?» »Siitä, jotta minä lasken alas Longasta.» »Mitäs sinä lasket. Olet vain hutikassa ja touhuat liikaa. Älä loiskuta viinaa maahan», hillitsee Leminen toveriaan. Mutta Kovasinkin on puhetuulella eikä siedä keskeyttämisiä: »Minäkö hutikassa? Se on sitten ilmetty vale. Eihän siitä nyt hutikkaan tule, vaikka ottaakin auringonkylpyjä — tällaista valohoitoa, hahhah! Ja jos puteli kaatuu, niin kävellään tuonne notkoon. Sillähän siitä pääsee.» Kovasin unohtuu tuijottamaan kallioon ja miettii, mistä tärkeästä puhuttiin äsken, kun Leminen keskeytti. Viimein hän muistaakin, kääntyy Lemiseen päin ja kysyy: »Sinäkös se olit — vai kuka se haukkui Sorvasta?» »Enkä. Minähän sanoin, jotta Sorvanen on miesten mies.» »Niin taisit sanoa. Se on parempi mies kuin moni muu. — Kuulehan! Saa pistää tuhat tavallista ihmistä yhteen nippuun ja ottaa tusinan sellaisia nippuja, niin koko kasassa ei ole yhtään Sorvasen veroista miestä.» »Ei. Ihan varmasti ei», myöntää Leminen ja tuntee, että näin yksimielinen keskustelu on kuivaa. Hän väittelisi mielellään Kovasimen kanssa, mutta ei keksi minkäänlaista aihetta. Sen vuoksi hänen täytyy sanoa muun puutteessa: »Vaikka hyvä mieshän se on Orastokin.» »On.» »Ja Vesala.» »On.» »Ja Tahka.» »On.» Leminen katsoo toveriinsa pitkään aivan kuin tämä ei olisi tolallaan vastatessaan noin myöntelevästi, mutta huomaakin sopuisuuden johtuvan siitä, että Kovasin on juuri nukahtamaisillaan. Se on jo liikaa, ja nyt hänet on saatava hereille, muuten koko päivä menee pilalle. Sen vuoksi hän sanoo: »Mitä? Mitä sinä jankutat? — Eikö sinulla ole mitään muuta sanomista kuin on ja on?» »Älä törise. Ja mitä sinä siitä pullosta vartioit. Sehän on yhteinen.» »Sinä olet humalassa. — Kuulehan, jos olisin niin vanha kuin sinä, niin rupeaisin raittiiksi. Sinun olisi jo aika. Ja kuoltuasi saat sitten haudallesi raittiusseuran seppeleen. Ja runonvärssyn seppelenauhassa.» Nyt kohottautuu Kovasin jo ryntäilleen ja sanoo vakavana: »Kuulehan, jos minä nyt joskus hiukan otan, niin ei sitä tarvitse pilkata. Minä olen poikamies ja saan ottaa suruuni. Mutta sinulla on muija ja mukulat. Ja on sopimatonta, kun mies tuolla tavalla juo!» Kovasimen saarnasta saakin Leminen jo etsimänsä riidanaiheen: »Kuulehan! Minäpä teenkin työtä lujasti muijani ja lasteni vuoksi. Ja eukkokin sanoo, jotta minä olen hyvä mies. Ja lapset ovat hyvin kasvatettuja, ja niistä tulee kunnon ihmisiä. — Niin jotta saan kai minä siitä ilosta joskus maistaa — hyvän vaimon ja kunnon lasten kunniaksi — häh?» He ovat hetken vaiti, molemmat istuallaan, ja tuntevat auringonlämmön herttaisen sivelyn poskillaan ja koko maailman muutenkin siedettäväksi. Olo on nuhteeton ja kumpaisenkin omatunto kirkas kuin Luostanjärvi. Mutta vähitellen alkaa nukuttaa. Kovasin heittäytyy jo selälleen jäkälille ja vetäisee hattunsa silmilleen suojaamaan auringonkilolta, mutta Leminen istuu pullo maassa polvien välissä ja yrittää uutta keskustelua toverin virkistämiseksi: »Eikös Aisa olekaan hyvä mies?» »Mikä on mitä?» kysyy uninen Kovasin. »Sinä myönsit äsken, että muut ovat hyviä miehiä, mutta et puhunut Aisasta sanaakaan. Onko sinulla jotakin Aisaa vastaan? Vai mitä?» Äänensävy on niin vetoava, että Kovasimen täytyy nousta vielä istualleen: »On. Se on juoppo. Ja sinuakin vastaan on, kun pöriset kuin mehiläinen. Kaikkia se rietas rieppoottaakin kuin sinunlaisiasi. Eihän nyt kukaan ihminen tuolla tavalla jaksa...» Mutta Leminen heittäytyykin nyt sovinnolliseksi ja aikoo luovuttaa aarteen Kovasimen haltuun sillä ehdolla, jos tämä lupaa olla nukkumatta keskellä päivää. Tulee jälleen pieni sovinto ja Kovasin alkaa kertoilla, että hän on kuullut Vesalan rakentavan sellaista tykkiä, jolla kivenkokoinen kuula uhmahtaa pilvien läpi taivaaseen asti, niin että... »Kuule, ei kukaan taivaaseen asti tähtääkään. Etkä sinä ole elämässäsi tykkiä nähnytkään.» »No sehän on sitten sinipunainen vale, etten minä ole tykkiä nähnyt! Milläs me Vilppulassa ammuttiin — kuulitko? Ja suuren tykin piippuun mahtuu hyvinkin kymmenen tällaista nyrkin kokoista kiveä.» Kovasin kurkottaa käteensä kalliolta irtonaisen kivenlohkareen ja kehaisee: »Ajatteles, jos olisikin sellainen tykki kuin Vilppulassa...! Kun tämmöinenkin mukura paukahtaisi otsaasi, niin nirri olisi poissa.» ‒ »Niinpä sinäkin kuolisit. Ja jälkeesi sanottaisiin, jotta poikamiehenä se Kovasinkin lähti eikä ehtinyt saada eukkoa, vaikka oli jo kahdeksanviidettä vanha...» Kovasin suoristautuu ja sanoo: »Nyt sinä loukkaat minun tunteitani...! Ei sinun kannata yhtään leuhkia, vaikka onkin muija ja muksut.» Ja Leminen tiukkaa: »Et suinkaan sinä uhkaa minua sillä kivellä...?» Kovasin pyörittelee kiveä kädessään ja vastaa: »Enhän minä ketään uhkaa! Sanoin vain, että jos tykillä ammuttaisiin tällainen mukura otsaasi, niin...» »Ei minua kukaan ammu.» »Ka eipä ei! Enhän minä sitä väitäkään.» »Niin noh, mitäs sitten jankutat..!» Taas tulee hiljaisuus toverillisen keskustelun jälkeen. Kovasin pyörittelee kiveä yhä kädessään ja katselee sitä. Nukuttaa niin pahuksesti, että silmät painuvat väkisten umpeen. — Jäisiköhän tähän kalliolle loikomaan vai lähtisikö kotiin...? Vai että kivellä otsaan...? Kuka järki-ihminen nyt tuollaista ajattelee, jotta omaa ja monivuotista kamua otsaan kumahuttaisi...? Verihän siitä tulisi ja ties vaikka toinen henkensä heittäisi. Ja kivikin olisi ihan verinen — ja kädet...! Kovasin raottaa silmiään ja katsoo kiveen. Ja kuta kauemmin hän siihen tuijottaa, sitä enemmän silmät aukeavat. 'Mitä ihmettä!' ajattelee hän. 'Tämä kivihän on jo nyt verinen.' Se on totta. Kiven toinen reuna on ruosteenpunainen. Kovasin virkistyy, kohottautuu istualleen ja toteaa jälleen. 'Eivät suinkaan minun silmäni valehtele? Mikähän verityö täällä on tehty?' Hän kääntyy viimein Lemiseen päin, joka istuu polvet pystyssä ja nojaa päätään polvien varaan, kädet yhteen liitettyinä ja sammunut holkkitupakka suupielessä: — »Kuulehan—heräähän nyt.» »Anna minun olla!» »Älähän nuku — minulla on asiaa.» »Minä nukun nyt vaikka tuomiopäivään asti.» »Etkä nuku! Katsohan sinä, kun minun silmäni ovat niin huonot. Näetkö sinä mitään tässä?» kysyy Kovasin vakavana käsi ojolla. »Ka näenhän minä. Kivihän tuossa...» »Näetkös mitään kivessä?» »En.» »Katsohan tarkemmin. Kun minä olen siinä näkevinäni, mutta en ole varma», selittää Kovasin yhä. Lemisen on pakko havahtua kokonaan, hän kohottaa päätään ja avaa silmänsä harilleen, vaikka niissä pyrkiikin näkymään kaksi kättä ja kaksi kiveä. Sitten hän ottaa toisesta kädestä toisen kiven itselleen, kääntelee sitä aikansa ja kysyy vuorostaan Kovasimelta: »Mitä tuo punainen on?» »Sitähän minäkin kysyn... Olisikohan verta...?» »Ee-eei», arvelee Leminen hitaasti ja laiskasti, lyö sitten kiven kulmaa kallioon ja huomaa, että halkeaman kohdalta se on punainen sisempääkin. »Ei se verta ole. Mistäs veri olisi tuonne rakoon mennyt? — Mutta jos se olisi ruostetta?» »Milloin sinä olet nähnyt kivien ruostuvan?» kysyy Kovasin pilkallisesti. »Olet vain niin humalassa. Anna jo pois se pullo.» »No olkoonpa tuo sitten mitä tahansa!» pahastuu Leminen, heittää kiven kalliolle ja ojentaa pullon Kovasimelle. Hän vuorostaan heittäytyy pitkälleen, panee takkinsa pään alle, hattunsa toiselle poskelle ja huokaa: »Nyt on herra Leminen sunnuntailevolla... Kanat, sanoi porvoolainen.» »Mitkä munat?» »Minähän sanoin, jotta kunat. Se on sitä toista kotimaista ja merkitsee, jotta hyv'yötä, Kovasin!» Mutta on niin siivottoman lämmin, ettei uni vain tule. Jäkälä kutittaa niin mukavasti niskaa ja edessä on se punainen kivi, näkyypähän hatun reunan alta parahiksi, kun silmiään raottaa. — Etteikö kivi voi koskaan ruostua...? No mikäs sitten ruostuu, jos ei kivi? Rauta tietysti ruostuu, tietäähän sen jokainen. Mutta voiko kivi ruostua, vaikka siinä ei olekaan rautaa? — Eipä tietenkään. Mutta entäs sitten, jos kivessä on rautaa, ruostuuko se silloin? — Ja kaikkea roskaa: eihän ole olemassakaan rautaisia kiviä. Eiväthän ne kiviä silloin olisikaan... Tällä tavoin päättelee Leminen puoliunessa ja hengittää syvään. Silmät raukeavat umpeen, avautuvat vielä pari kertaa hyvin laiskasti ja sulkeutuvat taas. Mutta yht'äkkiä Leminen repäisee hatun kasvoiltaan kuin mehiläisen pistämänä, ponnahtaa jaloilleen ja tavoittaa kiven käteensä huutaen Kovasimelle: »Jumaliste! Tämähän on rautaa!» Kovasinkin on jo niin lähellä unta, että unohtaa äskeisen keskustelun ja myöntää muuten vain: »Jos lie sitten...» Mutta Lemiselle tuo välinpitämättömyys antaa vain uutta intoa: »Etkö sinä tajua: rautaa! — Rautaa!» »Ka niinpä niin... Kuulinhan minä», urahtaa Kovasin ja kääntää kylkeä. Mutta nyt Leminen karkaa kiinni unisen toverinsa rintapieleen, asettaa kämmenellään olevan kivenmukuran toisen nenän alle ja huutaa: »Heräähän nyt, hyvä toveri...! Etkö sinä ymmärrä: me olemme löytäneet rautaa!» »Löytäneet mitä ja mistä?» »Tämä kallio on rautaa! Nyt pystyyn ja äkkiä!» Hän kiskaisee Kovasimen jaloilleen ja saa tämän käsittämään, että asia on tärkeä. Kovasinkin virkistyy pian, kun pääsee kiinni ajatuksen reunasta. He etsivät paikan, josta on lohjennut muitakin palasia, ja kaikkien kappaleiden lohkeamispinta on selvästi punainen. He innostuvat yhä, lohkovat kalliota ja huomaavat tuoreen halkeaman aivan tavalliseksi, mutta sammalten alla on taas punaista. Humala alkaa kadota, pullo unohtuu lämpenemään jäkälikölle auringonpaisteeseen ja he itse riisuvat takkinsa puun oksalle touhutessaan. Viimein he uskovat vuorenlujasti löytäneensä rautaa. Ja Leminen ei tietenkään malta olla kehaisematta: »Minä se taas nostin sinut tolpillesi...! Ensimmäisellä kerralla ongin sinut elävien kirjoihin Hankaasta ja nyt...» »Kuulehan — älä sinä leuhki, muuten...» »... ja nyt panin sinut etsimään rautaa!» »Älä sinä — taikka...!» Sitten he istahtavat ja alkavat yhdessä neuvotella, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Sitten he nousevat taas, etsivät irtonaisia palasia eri puolilta kalliota, sullovat kaikki taskunsa niitä täyteen ja lähtevät menemään. Onpa Leminen ottanut vielä hattunsakin kukkuroilleen, mutta matkalla hatusta putoaa pohja, ja Lemisen täytyy tehdä tuohinen, jolla hän kantaa loput kivet. Kovasin ei malta olla nauramatta toisen vahingolle, mutta Leminen komentaa: »Älä hirnu siinä! Matkalle ja joutuin!» »Jaa, mihinkäs meillä tämmöinen hoppu sitten on?» tiedustelee Kovasin matkan päämäärää. »Minne...? Sorvasen puheille tietysti!» »Sorvasen?» katsoo Kovasin ymmällä ja oikein pysähtyy. »Et suinkaan sinä Sorvasen luokse...? Nyt sinä munaat itsesi.» »Tule perästä vain äläkä jankuta. Kyllä minä sen asian hoidan», käskee Leminen ja painelee itse jo kaukana edellä. Välillä ehtii Kovasin henkäistä jotakin, että: »Jospa Sorvanen ei pidä siitä, kun mennään pyhäpäivänä kivien kanssa?» »Pitäköön tai ei, mutta nyt mentiin!» uhkaa Leminen ja parantaa vauhtia. Viimein he pääsevät Telakoskelle, löytävät veneen toisesta ja airot toisesta pensaikosta ja lähtevät soutamaan selän yli Hangasta kohti. Pato ja voimalaitoksen pitkä seinä ovat heille hyvänä tienviittana, ja ne lähenevät jokaisella aironvedolla. »Kisko sinäkin välillä», huokaa Leminen ja päästää Kovasimen airoihin. Kovasin vetelee hartaasti, katselee taakse jäävää Telavaaraa ja hymyilee onnellisena. Mutta äkkiä hän synkistyy, airot pysähtyvät, niin että kirkkaat vesipisarat tippuvat niiden lavoista, ja Kovasin virkahtaa pettyneesti. »Kuulehan... Nyt se viinapottu jäi sinne kalliolle...!» »Jääköön», lohduttaa Leminen. »Ja eihän me pullo taskussa Sorvasen luokse... Muuten meillä Karjalassa ei viinaa pidetä potussa, vaan pullossa.» »Pitäkää mihnä tahansa, mutta nyt olisi pitänyt ottaa pienet harjakaisryypyt sitten kotona. Sinne taisi jäädä vielä pari kahvikupillista.» »Mutta sinähän juotkin vain suruusi. Ja nyt on ilonpäivä, kun löydettiin rautaa. Niin että ethän tarvitse enää mitään.» Leminen vaikenee hetkeksi ja seuraa airojen liikettä, mutta puhkeaa viimein jatkamaan: »Mitä sinä arvelet...? Ajattelin tuossa itsekseni, jotta kun Sorvanen ei juo, niin eihän se kai ole niin tuiki tarpeellista meidänkään. Ymmärrätkö? — Mitähän, jos ruvettaisiin raittiiksi!» »Kuule, älä sinä viettele...!» »Ruvetaan pois! Koetetaan pahuuttaan, meneekö tuosta terveys ja mitä muuta pahaa tulee.» »Enkä!» kieltää Kovasin ja pudistaa päätään totisena. Leminen on kyllä ovela viettelijä, sen hän tietää vanhastaan, mutta nyt hän aikoo pysyä miehenä ja pitää oman päätöksensä. »Mutta ajattelehan nyt», vetoaa Leminen yhä. »Jos sinä olisit ollut hutikassa silloin Hankaaseen sukeltaessasi, niin et olisi enää ikinä selvinnyt siitä. Ja jos nyt olisi oltu vielä hiukan enemmän päissään, niin ei olisi tehty tätäkään löytöä. Sinä et olisi löytänyt kiveä enkä minä olisi huomannut, jotta sehän on selvää rautaa.» »Jaah», sanoo Kovasin yhtäkaikkisesti lupaamatta mitään. Lemisen sanat tuntuvat jo vaikuttavan, mutta sitten hän huomaakin vastaväitteen ja koettaa pitää vanhoista iloista kiinni: »Niin, mutta jos ei olisi liikuttu niillä asioilla, niin ei olisi menty Telavaaralle, ei olisi istuttu kalliolla eikä olisi kiistelty. Jotta kyllä tämä löytö on vähän niiden virvokkeiden ansiota.» Mutta molempien on kuitenkin hyvä olla. Sen vuoksi ei Kovasinkaan henno pahemmin vastustella toveriaan, vaan viimein sanoo kuin tehdäkseen ystävälleen hyvän palveluksen: »Jos tuosta ei seuraisi mitään pahaa, niin voisihan koettaa.» ja ettei lupaus näin ennakolta sitoisi liiaksi, hän lisää varmuuden vuoksi: »Vähäksi aikaa.» Sitten hän unohtuu miettimään, mitä pitäisi ensihätään sanoa Sorvaselle sisään astuessa, kun tämä on kaikin puolin uskallettu yritys. Mutta ehkäpä Leminen hoitaa sen asian, kun se osaa olla niin suulas. — Ja Leminen puolestaan haaveilee, että jos tällä löydöllä olisi jotakin merkitystä, niin olisipa hauska kävellä kotiin eukon ja lasten luokse, kertoa koko löytö alusta loppuun — vaikka sitä nyt ei tietenkään tarvitsisi mainita, että niitä pulloja oli aluksi kaksi — selostaa asian tärkeys ja mainita kuin ohi mennen, että tuli tässä kotimatkalla poiketuksi hiukan Sorvasenkin luona... Kun he viimein saapuvat hikisinä vanhan Mannen rantaan, vetäisevät veneen teloilleen, piilottavat airot tyhjille tallin ylisille ja lähtevät nousemaan rinnettä toimitusjohtajan asunnolle, näkevät he insinööri Vesalan ja asioitsija Hitukan tulevan insinöörien rakennuksesta ja asettuvan istumaan puistikon penkille. Penkin ohi kulkiessaan he kuulevat Vesalan kirkkaan äänen selittävän jotakin: »Koko menestymisen salaisuushan on yksinkertaisesti siinä, että osaa tehdä oikeat kaupat oikealla hetkellä. Tuomarin päätös hovin myymisestä tuntuu minusta hyvin viisaalta.» Ääni häipyy miesten etääntyessä. Mutta Vesala on huomannut jotakin ja huutaa jälkeen: »Hei, Lemmen! Onko teillä munia vai marjoja?» »Eikä kuin kiviä!» vastaa Leminen ja koettaa piilottaa tuohista kainaloonsa. Ja molempien miesten taskut riippuvat kivien painosta. Tällä tavoin he saapuvat Sorvasen portille, hidastavat käytävällä askeliaan vaistomaisesti, pysähtyvät portaille neuvottelemaan ja keksivät, että parempi on yrittää sisään Mannen avustamana. Sen vuoksi he kiertävät kulman ympäri ja nousevat yläkertaan. Ja Manne hoitelee heidät jälleen alakertaan ja eteiseen, jossa rouva Sorvanen odottaa heitä: »Kyllä mieheni on kotona. Mutta hänellä kai on niin kiire, etten tiedä, ottaako hän vastaan.» Lemisen kasvoilla vilahtaa raskas pettymys, ja hän vilkaisee Kovasimeen. Rouva Sorvanen kysyy katsellen heidän kantamuksiaan: »Mitä asiaa teillä on?» Nyt Leminen vilkastuu ja kohottaa päätään vannana: »Toimitusjohtaja käski meidän tuota nämä sepelinäytteet, ja sen vuoksi olemme nyt tässä!» »Jahah, no odottakaa hiukan», virkahtaa rouva Sorvanen, menee ja hetkisen kuluttua palaa sanomaan: »Tulkaahan tänne!» He astuvat rohkeina esiin kiviläjät taskussaan ja seisovat toimitusjohtajan edessä. Kovasin ei pysty sanomaan yhtään mitään, asettaapahan vain oman täysinäisen hattunsa Sorvasen pöydälle, tyhjentää siihen vielä taskunsakin ja antaa sitten tilaa Lemiselle, jotta tämäkin pääsisi purkamaan tuohisensa ja myöskin selittämään sanansa. Kun viimein molempien taskut ovat tyhjät ja Leminen on kaunopuheisesti kertonut koko asian, sanoo toimitusjohtaja: »Kauniita ovat kivet. Ja hyvä oli, kun huomasitte tuoda näytteet. Minä lähetän ne Helsinkiin tutkittaviksi.» Ja naputeltuaan hetkisen kynällään pöytää hän lisää: »Niin, tehän olette molemmat oman talon vanhaa väkeä... Jos näistä kivistä on jotakin hyötyä, niin teille kumpaisellekin maksetaan tietysti palkkio löydöstä.» »No eihän niitä nyt sen vuoksi tuotu!» ehättää Leminen pyytelemään kuin anteeksi, mutta Kovasin hillitsee häntä katseellaan. Sorvanen nousee kävelemään, kulkee pari kertaa lattian yli ja sanoo taas: »Katsokaas, miehet... Juttu on sellainen, että tällaisissa tapauksissa — jos löydöllä on tosiaan merkitystä — valtaaja saa puolet ja maan omistaja toiset puolet. Kun te nyt tarjoatte näitä yhtiölle, on valtaaja teidän ansiostanne Hangas-yhtiö. Telavaara kuuluu kokonaan Taustan hovin ulkopalstalle, niin että maan omistaja on Hitukka. — Saakeli sentään!» Kirous tulee niin näppärästi, että Leminen vilkaisee totisempaan toveriinsa, hivuttautuu lähemmäksi ja kyhnyttää hiukan kyynärpäällään. Mutta Kovasimen ilme ei vain muutu. Hän on kuin kirkossa. »Voi saakeli sentään!» navauttaa Sorvanen toisen kerran ja parantaa vauhtiaan lattialla. »Onko tässä jotakin vikaa — vai...?» kiirehtii Leminen kysymään. »On!» pysähtyy Sorvanen ja katsoo silmiin. »Maan omistajana olisi hyvin voinut olla toinen mies.» Hän kävelee jälleen äänettömänä odottelevien miesten editse ja virkahtaa sitten: »Ei, mutta minä annan teille hyvän neuvon, jos osaatte pitää suunne kiinni! Kuunnelkaahan nyt. — Siltä varalta, että Telavaarassa olisi rautaa niin paljon, että kannattaisi kaivaa, olisi maalle saatava toinen omistaja... Ymmärrättehän, että teidän toimintanne ansiosta Hitukka hyötyisi aivan aiheettomasti. Tietysti yhtiökin voisi salateitä myöten ostaa vaaran itselleen, mutta se olisi epärehellisesti menetelty juuri teitä kahta kohtaan, jotka olette kunnon miehiä molemmat. Muistakaa pitää suunne kiinni siitä, mitä nyt neuvon: menkää heti Hitukan luokse ja kyselkää varovasti ostaaksenne Telavaaran vaikkapa mökin paikaksi. Ja taitaahan siellä nytkin olla jonkinlainen torppa — kuuluvat keittävän viinaakin. No niin, heti, kun näissä kivissä huomataan olevan rautaa niin paljon, että sitä kannattaa kaivaa, lyötte kaupan lukkoon. Mutta jos löytö on merkityksetön, niin silloinhan ei kauppaa kannata tehdäkään. Ymmärrättekö?» »En minä oikein tajua», virkahtaa Kovasin pyöritellen hattua kädessään. »Hangas-yhtiö saa tietysti kaivoksen valtaajana puolet ja te maan omistajina toiset puolet. Tehän ansaitsette sen paremmin kuin Hitukka.» »Kuinka vain toimitusjohtaja näkee hyväksi...» tuumailee Leminen. »Eihän me näitä tänne raahattukaan rikastuaksemme. Mutta jos niin on kuin toimitusjohtaja sanoo, niin kyllähän me sellaisen kaupan teemme.» »Kyllä te hyvin voitte sen tehdä. — No niin, onnea vain matkalle!» Miehet lähtevät ja Kovasin murahtaa jotakin ennen kuultua, että onnea vain itselle, mutta Sorvanen ottaa pari pienempää kiveä pöydältä ja alkaa heitellä niillä noppaa kävellessään. Sitten hän ryhtyy jälleen työhönsä, kantaa pöydältään koko raunion hyllyynsä ja jättää vain muutaman nokareen paikalleen paperien painoksi. Hän katselee töitään ja toteaa, että paljon on rautoja tuleen pantaviksi. Kun tietäisi, mihin järjestykseen olisi paras ne asetella. Paitsi Sorvasella, on useita rautoja tulessa muillakin. Niinpä kaikkien, eri puolilla laadittujen suunnitelmien ja keskustelujen seurauksena on, että asioitsija Hitukka kaikesta varovaisuudestaan huolimatta astuu toisten virittämään lankaan ja alkaa silputa hovin maita ja myydä pois. Vielä samalla viikolla tehdään kauppakirja, jolla Tahka ja Vahinen ostavat Taustan päärakennuksen ja sen ympäriltä maantien varrelta kymmenen hehtaaria peltoa ja kolme tai neljä hehtaaria metsämaata. Samoin hän lupaa myydä työmies Otto Lemiselle Telavaaran kupeella olevan torpan sekä lisäksi laidunmaaksi metsää itse Telavaarasta. Tällä tavoin Hitukka pääsee eroon koko ulkopalstasta ja on hyvin tyytyväinen. — Kun Pellontaus kuulee Aholan ostaneen itselleen uutta maata, menee hänkin hieromaan kauppaa ostaakseen Vanakorven puolelta mutasuon savisten peltojensa voimistuttamiseksi. Ja kun koko suoalue on hyvin laaja, suunnittelee hän nostaa siitä turvepehkua ja myydä sitä suurempia määriä muillekin, kun vain saa työvoimaa. Ja sitten, kun Hangas-yhtiö on jo välikäsien avulla kaapannut itselleen Vilhonhovin lähiympäristöineen koulua ja muita sellaisia varten, ei hovin maita olekaan enää maantien varrella. Se on nyt Hitukan ansiosta muuttumassa kylän keskeisestä viljelystilasta yhä pieneneväksi metsäpalstaksi, jolla ei ole jäljellä enää muita omia rakennuksiakaan kuin Salotorpan Mikon vuokraama mökkipahainen Vanakorven liepeillä. VAUHTI KIIHTYY Sorvasella on edessään Kairakosken ja Lukinsalmen seutujen kartta ja valmiiksi tehtyjä suunnitelmia uuden sahan ja selluloosatehtaan järjestelystä. Pahimman päänvaivan näyttävät nyt aiheuttavan kuljetukset. 'Ensiksi on saatava Lukinsalmelle oikea rata, niin että sahattu tavara voidaan lastata suoraan vaunuihin. Jos Lukinsalmen asema tulee tuohon, on kangasta pitkin helppo rakentaa sivuraide rantaan — Mutta entä sahan jätteiden siirtäminen sulfaattitehtaalle? Proomut ovat aikaa ja voimaa vievää hommaa. Ensin täytyy jätteet ajaa proomuihin, sitten hinata proomut Kairakoskelle ja siellä purkaa taas... Ja sitten... Ja sitten... Ei tuollaisesta tule mitään! Jätteet on sahalla saatava hihnoille tai mille vehkeille tahansa, niiltä suoraan kapearaiteisen vaunuihin ja vaunut ajetaan sulfaattitehtaalle. Sillä tavoin päästään turhasta täyttämisen ja tyhjentämisen leikkipelistä. Ja sen onnettoman ukko Vannilan saavat toimittaa ajoissa pois. Sellainen vanhan ja kultaisen ajan hehettävä patruuna pyörii vain suunnitelmien tiellä. Hän on metsästysmatkoineen ja pihkan pelkoineen jo jäänyt omasta ajastaan niin jälkeen, ettei kelpaa enää tuotantopäälliköksi, hänellä ei ole mielikuvitusta eikä yritteliäisyyttä sen vertaa, että pystyisi hoitamaan myyntiä, hän on hoitanut oman tehtaansa olot niin laiskasti ja huolimattomasti, ettei kelpaa huoltopäälliköksi eikä edes isännöitsijäksi. Niin, ja minkähän porun hän päästääkään kaiken vanhan ja kauniin puolesta, kun Kairakosken talorotteloita aletaan hajoittaa polttopuuksi ja roskatunkioita upottaa suohon!' Sorvanen on hyvällä työtuulella ja sen vuoksi tavanomaisen pureva. Juuri, kun hän turhaan etsii sopivaa käyttöä ukko Vannilalle, tulee insinööri Orasto, joka on jo palannut matkoiltaan ja sen jälkeen tehnyt omia suunnitelmiaan sahan ja sulfaattitehtaan rakentamisesta. Noita Oraston suunnitelmia Sorvanen ryhtyy nyt tarkastamaan ja samalla vertailemaan omiin ylimalkaisiin muistiinpanoihinsa. Niin istuvat miehet pari tuntia yhteen menoon piirustusten ja numeroiden keskellä, pääsevät vaiheen kerrallaan eteenpäin, ja Orastosta alkaa näyttää siltä, että Sorvanen on suurin piirtein tyytyväinen. Mutta lopuksi Sorvanen laskee kätensä koko paperipinkalle ja sanoo: »Laskekaa siis tarkoin, etteivät numerot pääse pettämään. Puoli miljoonaa on saatava patoamaan keinolla millä tahansa. Jos suunnitelma menee lävitse puolta miljoonaa huokeammalla — mutta silti yhtä hyvänä — niin asia on selvä. Silloin saatte hoitaa koko työn.» Tuo mies osaa sitten pusertaa aivoista viimeisenkin kipinän! Orastoa suututtaa ja naurattaa tuo kylmäverisyys, jolla Sorvanen osaa käsitellä aikamiehiäkin. Toisin sanoen: 'Jos kustannuksista voidaan tinkiä puoli miljoonaa markkaa pois, niin saatte tehdä työn — muussa tapauksessa teen sen itse!' Katsellessaan Oraston rypistyneitä silmäkulmia ja sormen hermostunutta naputusta salkun reunaan tulee Sorvanen itsekseen ajatelleeksi, että pitääköhän Orasto häntä pikkumaisen ankarana ja saitana. Onkohan tuo puoli miljoonaa markkaa suurten tehtaitten kustannuksissa Oraston mielestä turhaa muikun ruotimista? — Ettei Orasto pääsisi oven ulkopuolelle tultuaan naureskelemaan hänen tinkimiselleen, selittää hän vielä: »Näin suurissa yrityksissä on puoli miljoonaa teidän mielestänne ehkä mitätön sivuseikka. Mutta tuo summa on yksinkertaisesti otettava pois sen vaoksi, kun se kerran saadaan pois. Huomasin jo laskelmistanne, että se saadaan, jos halutaan. Tarkistakaahan niitä vielä.» Orasto vetää salkustaan jälleen papereita hiukan tutkiakseen, missä Sorvanen on näkevinään liikoja kustannuksia. Hän kysäisee: »Työpalkoista voisi ehkä vähentää hiukan. Jos maksamme sadalle miehelle esimerkiksi kaksikymmentäviisi penniä vähemmän tunnilta, tekisi se säästöä 25 markkaa tunnilta, siis 200 markkaa päivässä noin 5.000 kuussa.» Sorvanen naurahtaa: »Vain 5 000 markkaa kuussa! Siis puolen vuoden aikana yhteensä 30000 markkaa. Älkää leikitelkö, insinööri! Sillä kai te sen verran ymmärrätte, että jokainen työmies tarvitsee palkkansa elääkseen, mutta meille tuo summa on vaivainen. Antakaa palkkojen olla rauhassa, sillä niissä ette säästä paljoakaan. Me emme aio noudatella Vannilan periaatteita, että tinkimisellä säästämme muutamia pennejä, mutta laiskuudella tuhlaamme tuhansia. — Ei, vika on töiden yleisessä organisoinnissa. Jos löydätte tuon puoli miljoonaa, niin te olette sahan toimitusjohtaja siitä hetkestä lähtien, kun numerot ovat minulla.» Orasto tuntee hikoilevansa. Juuri tuontyylinen puhe on hänestä kaikkein kauneinta — monta vertaa kauniimpaa kuin suljettujen ovien takaiset juonittelut — mutta sittenkin se saa hiukan sapettamaan ja vie unen moniksi öiksi. Yleinen organisaatio, perhana! Millä ihmeellä hän enää yksinkertaistaa sitä, kun on jo suunnitellut kaiken niin tarkoin kuin ikinä osaa! Häntä pökerryttää samalla tavalla kuin koulupoikaa liian vaikean laskun ääressä. Viimein sanoo Sorvanen selvästi ärtyneenä: »Katsokaahan nyt! Tässä teillä on ensimmäisen kuukauden aikana suunniteltu tehtäväksi leikkaus, joka vaatii kahdeltakymmeneltä mieheltä kymmenen työpäivää. Siis yhteensä 200 työpäivää. Sehän on tuossa... Mutta tuolla viidennen kuukauden kohdalla on täytettävä vesiperäinen rotko, joka taas vaatii kymmeneltä mieheltä kaksikymmentä työpäivää. Siis yhteensä 200 työpäivää. — Miksi helkkarissa te ette voi siirtää leikkauksesta otettavaa maata sinne rotkoon? — Joko järki leikkaa?» »Jo hiukan», myöntää Orasto ja ihmettelee itsekin, miten tuollainen virhe on päässyt papereihin. »Ja tämä on vain yksi esimerkki, mutta niitä on varmasti enemmän, jos katsotte tarkkaan. Tutkitaan nämä paperit taas muutamien päivien kuluttua.» Sorvanen tarjoaa kätensä Orastolle, ja samaan aikaan, kun Orasto keräilee loppuja papereita salkkuunsa, kilahtaa puhelin ja Sorvanen nostaa kuulotorven: »Sorvanen. — Hyvää päivää. — Ei kuulu, puhukaa lujemmin! — Kyllähän asia tietysti voitaisiin muuten järjestää, mutta meillä ei ole valmiita johtoja Kuusivaaraa kauemmaksi. — Jos teidän kulutuksenne on tarpeeksi suuri, niin kyllähän johdot voitaisiin saada ehkä parin viikon kuluttua. — Tulkaa nyt tänne kaikkien arvioiden kanssa, niin katsotaan sitten, tuleeko voimaa.» Muuta ei Orasto ehdi kuulla, sillä hän painaa oven kiinni ja päättää ajaa vielä kerran Lukinsalmelle ja Kairakoskelle katselemaan kaikkea paikan päälle. Tällä tavoin Sorvasen pusertamana Orasto saa valmiiksi piirustukset ja työsuunnitelmat, jotka he sitten yhdessä vievät Helsinkiin tarkastettaviksi ja hyväksyttäviksi. Syntyy pieni ja jännittävä kokous, jonka alussa vuorineuvos pyytää kaikkia herroja ensin syventymään asiaan mahdollisimman tarkoin, ennen kuin ryhdytään tilailemaan grogeja. Kokouksen kuluessa syntyy tiukanlaista keskustelua, vaikka professori jo alussa luopuukin kaikesta toivosta vävypoikansa hyväksi, sillä kysymys ei olekaan enää yksistään Lukinsalmen sahasta, vaan myöskin suuresta sulfaattitehtaasta, jota vävy ei kuitenkaan pystyisi hoitamaan. Mutta sen sijaan eversti, joka on tehnyt rouvalleen kai erinäisiä lupauksia — ehkäpä juuri rouvan painostamana — takertuu Oraston laatimien suunnitelmien yksityisseikkoihin ja haukkuu ne melko perusteellisesti. Hän muun muassa väittää, että kustannukset on arvioitu aivan liian suuriksi ja niitä voidaan vähentää tuntuvasti. Silloin sanoo Sorvanen kuin ensimmäiseksi varoitukseksi: »Kustannusten vähentäminen saattaa ei-ammattimiehestä tuntua hyvinkin helpolta —ja varsinkin näin hotellissa ja paperilla. Mutta käytännössä se on mahdotonta, sillä olemme insinööri Oraston kanssa laskeneet kaiken niin tarkkaan kuin mahdollista.» Mutta eversti väittää: »Sitä paitsi insinööri Orasto on kiinnittänyt heti alusta lähtien liian paljon työvoimaa ja maksaa liiaksi palkkaakin. Minusta on turhaa panna johonkin työhön 50 miestä silloin kun viisi miestä voi sen tehdä.» »Aivan niin, mutta viisi miestä ei tee sitä samassa ajassa. Minusta ei ole ollenkaan sama, tekeekö 50 miestä jonkin työn valmiiksi kuukaudessa vai viisi miestä kymmenessä kuukaudessa. Ja jos sahaa ja tehdasta rakentamassa ei olekaan muuta kuin yksi mies, niin se tosin ei maksa paljoa, mutta työkään ei tule valmiiksi koskaan!» »Tuohon ei tarvita paljoakaan laskutaitoa», myöntää jo vuorineuvoskin jarrutuksesta kiukustuneena ja kiirehtii seuraavaan asiaan. Silloin eversti lähtee puhelimeen ja viipyy siellä toista tuntia, niin että asiat voidaankin sillä aikaa lyödä nopeammin lukkoon. Ja joku päättelee, että eversti meni ilmoittamaan rouvalleen, ettei tarvitse jatkaa pakkaamista, kun Kairakoskelle muutosta ei sittenkään taida tulla mitään... Ja sitten lopuksi tulee sellainen päätös, että Sorvanen ottaa voimalaitoksen ohessa valvoakseen myöskin sahan ja sulfaattitehtaan työt, mutta itse paikan päällä toimii niin sahan kuin sulfaattitehtaankin toimeenpanevana johtajana insinööri Orasto. Tällä tavoin siis Orasto siirtyy voimalaitoksen palveluksesta Oy. Kairakosken johtajaksi. Samalla johtaja Vannila siirretään Kairakoskelta Helsinkiin, mutta se onkin oikeastaan jo vanha asia, sillä hallintoneuvosto on jo ennakolta ilmoittanut asiasta Vannilalle itselleen. Kaiken tämän jälkeen seuraa tietysti niiden virallisten ja yksityistenkin maljojen juominen, joilla tavanmukaisesti ryhdytään karhua nylkemään ennen sen kaatamista — siis juhlitaan Oy. Kairakosken loistavaa tulevaisuutta. Niiden kuluessa virkahtaa Sorvanen vieressään istuvalle Orastolle: »Te kai piditte minua jokseenkin pikkumaisena miehenä, kun yritin tinkiä joka asiassa kuin mustalainen. Mutta nyt näette, mitä hyötyä siitä oli. Minähän tiesin asian jo etukäteen. — Mutta sovitaan pois ne vanhat vihat», sanoo hän kätensä ojentaen. »Minun nimeni on Lauri.» »Ja minun Ilmari. — Enhän minä siitä pahastunut. Mutta oma typeryyteni minua raivostutti. — Ja ihan toisesta asiasta puhua mitä aiot muuten tehdä tänä iltana?» »Menen nukkumaan tietysti.» »Jos sinulla ei ole muuta», ehdottaa Orasto kainosti, »niin siinä tapauksessa pyydän sinua pieneen perhejuhlaan.» »Minun tietääkseni sinulla ei ole vielä perhettä.» »Ei vielä, mutta heti on. Ja myöskin tohtori Marttisella. Me nimittäin aiomme tänä iltana mennä kihloihin.» »Ohoo!» huudahtaa Sorvanen. »Tohtori Marttinen siis muuttaa neitsytkammionsa lastenkamariksi! Muuten huomaan, että sinusta on tullut hyvin asiallinen herra, kun osaat tuonkin ilmoittaa noin kuivasti. Kiitos kutsusta! Se sopii minulle erinomaisesti, sillä minulla onkin morsiamellesi asiaa. Aion nimittäin ehdottaa, että hän jättää kokonaan Hiisveden kunnanlääkärin viran ja siirtyy Hangas - ja Kairakoski-yhtiöiden lääkäriksi. — Mitäs siihen sanot?» »Mitäs minulla on sanomista...?» »Tarkoitatko, että puhevaltasi on lakannut jo nyt? — Jaa, se on totta! Sinähän muuten olet kai jo havitellut majanmuuttoa Kairakoskelle. Mutta siitä ei tule mitään, sillä lääkärin vastaanotto ja sairastupakin rakennetaan Hankaalle. Siis te joudutte Hankaalla asumaankin.» »Minkä vuoksi? Miks'ei Kairakoskella?» »Siksi, että toimintamme tulee epäilemättä laajenemaan tulevaisuudessa Lonkaa ja Soikoskea kohti. Ja lääkärin täytyy asua keskellä — siis Hankaalla. Mutta älä sure, voitte itse valita asuinpaikat, sillä sinähän tietysti jätät nyt sen poikamiesasuntosi.» »Niinpä tietenkin. — Mitähän Vesala siihen sanoo», arvelee Orasto lopuksi. Mutta ei ole vaikea arvata, mitä Vesala sanoo toverinsa kihlauksesta. Niinpä Orasto koettaakin jo etukäteen miettiä ja valikoida sellaiset sanat, joiden luulee vähänkin lieventävän itse tapahtumaa Vesalan silmissä. Ja tuoksi lieventäväksi asianhaaraksi hän valitsee sen, ettei asia ole sentään enää aivan uusi ja tuore, vaan että Orasto itse on haaveillut jotakin sensuuntaista jo kouluvuosista lähtien. Niin hän uskaltaakin sitten Hankaalle palattuaan mennä Vesalan luokse ja löytää tämän voimalaitoksen ohjaamosta jotakin tekemästä ajankulukseen, vaikka Vesala ei yleensä käytäkään älykoneistoaan turhaan työhön. Ja sopivien taukojen ja takertumisten jälkeen saakin Orasto sitten kaiken selitetyksi niin kauniisti kuin ikinä osaa. Vesala nousee pöydän äärestä ja alkaa kiertää sitä kuin leijona häkissään, ensin muutaman kerran myötäpäivään ja sitten vastapäivään. Viimein hän pysähtyy pöydän toiselle puolelle, tuijottaa Orastoa silmiin ja sanoo: »No on mulla siinä mies — totisesti!» Hän kiertää pöytää jälleen, mutta nyt ei enää pysähdy sanoakseen: »Mennä nyt kihloihin! — Täällä saa ensin yksin istua sillä aikaa kun herra on mukamas opintomatkoilla — mutta todellisuudessa vain pelehtimässä naisten kanssa. Ja sitten ilkiää vielä tulla näyttäytymään tänne ja kertomaan kuin paremmankin vitsin!» Orasto istuu ja hymyilee Vesalan kauhulle. Viimein tämä talttuu niin paljon, että malttaa istuutua, pyyhkäisee pöydälle levittelemänsä paperit kasaan ja sulloo pöytälaatikkoon, tuhauttaa nenäänsä ja kysyy: »Aiotko mennä oikein naimisiinkin ja tuoda muijan Hankaalle?» »No totta hiivatissa! Sitä vartenhan minä kihloihin meninkin!» »Kummallista!» huokaa Vesala, mutta sitten näyttää muistavan jonkin asiaan vaikuttavan seikan ja kysyy kuin ohi mennen: »Kuka se nainen muuten on?» Orasto koettaa olla niin totinen kuin ikinä voi tunnustaessaan syntinsä: »Kyllä sinä hänet tunnet: tohtori Marttinen.» Vesala hypähtää seisoalleen kuin saisi voltteja takamustaansa, ja hymy valahtaa hänen kasvoilleen: »Sekö sama herran enkeli, joka...?» »No sama enkeli.» »Voi juutas...! No nai sitten ja ole tyytyväinen. Mutta kun ristiäisten aika tulee, niin hanki kummit muualta. — Jaa-ah, vai tällaiset seuraukset niillä opintomatkoilla on, kun sotketaan ammatit ja rakkaudet...! Muuten sinulla ei ole ollut aikaa kertoa, mitä sillä matkallasi opit.» »Tarkoitatko ammattia vai rakkautta?» »Tarkoitan.» »No joka tapauksessa sen seurausta on sekin, että Lukinsalmen sahaa aletaan rakentaa.» »Milloin?» »Huomenna. Ja sitten myöhemmin sulfaattitehdasta. Mutta työvoimaa on vaikea saada, kun ratatyöt ovat lähellä. Ja alussa täytyy vielä osa työvoimasta käyttää teiden ja linjojen rakentamiseen. Mistä saan työmiehiä?» »Se ei sureta minua.» »Luuletko, että olisi apua sanomalehti-ilmoituksesta: sata kirvesmiestä saa heti paikan?» »Sillä tavalla et saa kokoon muita kuin korttihuijareita, jotka eivät ole koskaan kirvestä nähneetkään ja pyörtyvät heti, kun joutuvat työmaalle.» »No mitenkäs sitten?» »Haali kirkonkylästä. Samallahan saat hyvän tekosyyn poiketa lääkäriin — päätäsi parantamaan.» »Taikka muita polttoja... Mutta ei kirkonkylästä heltiä sataa miestä.» »Kyllä minä tiedän, mikä sinua polttelee. — Lähetä kaikkiin lähipitäjiin ilmoitukset ja tiedot uudesta työmaasta. Halukkaat tulkoot henkilökohtaisesti tarjolle. Mene sinne, ota Tahka mukaasi ja valitkaa sitten yhdessä kaikki kunnolliset työhönne, mutta ajakaa halunkit hornan tuuttiin.» »Se vetää! Peijakas, me panemme oikeat kutsunnat joka kirkonkylään! Katsotaan, miten paljon tarjokkaita on. — Sinä muuten näyt olevan älykäs mies.» »Nytkö sen vasta huomaat!» Vesala tarkastaa generaattorikenttiä ja siirtyy edelleen pitkin mittariseinää todeten kuin itsekseen: »Ja mahtava mies... Mitäs arvelet, annetaanko helsinkiläisille lisää valoa...? Jos minä pahuuttani käännän tästä katkaisijasta, niin vasta silloin ihmiset huomaavat minunkin olemassaoloni: koko Helsinki on pimeänä, ei yksikään sähkökattila porise, ei yksikään raitiovaunu eikä hissi kulje eikä tehdas käy. Ajatteles, millainen tilanne: ravintolain väki saa rauhassa hamuilla pulloja pöydän alta ja vieras setä puristaa pimeässä merkittävästi vieraan tädin kättä, tanssijat polkevat toisiansa varpaille ja monessa kodissa tulee perhekohtauksia, kun mamma kiljuu pappaa laittamaan uudet proput... Ja kaikki riippuu tuosta yhdestä ainoasta katkaisijasta! Sano, onko tässä maassa ketään toista miestä, joka saa yhtä paljon hämminkiä aikaan sekunnissa?» »Siihen pystyy jokainen teknikko Helsingin sähkölaitoksella», virkahtaa Orasto asiallisesti Vesalan itse-ylistykselle. »Mutta jospa minä en anna teknikolle virtaa, niin se saa väännellä omia nappuloitaan turhaan.» »Sitten se ottaa sitä Inkeroisista.» »Runoton sielu, vaikka oletkin kihloissa!» tuhahtaa Vesala ja hekumoi edelleen koulupoikamaisine kolttos-ajatuksineen. »Jos minä väännän taas tästä, niin koko Vuoman tehdasseutu on pimeänä ja kaksituhatta ihmistä manailee ja alkaa joutessaan tupakoida. Jos taas väännän tästä, niin sinun kunnanlääkärisi Hiisveden kirkonkylässä ei näe puhkaista paisetta ruustinnan takapuolesta ja Kairakoskella herra johtaja Vannila läksiäishipassaan kaataa lorauttaa kurkkuunsa liiaksi mamman mahalääkettä. Ja jos väännän tuosta, niin... Joko myönnät, että minulla on valta ja varsinkin voima käsissäni?» »Minä myönnän, että jos joku hullu pääsisi täällä kiertelemään kaksi minuuttia ja hypistelemään paikkoja, niin hän saisi aikaan mitä pahaa tahansa. — Miten se sinun tykkisi toimii?» »Hienosti! Laukeaa jonkin ajan kuluttua ensimmäisen kerran. Silloin panemmekin toimeen oikein juhlalliset alkupaukauttajaiset. Kyllä se kannattaa juhlia. — Haluatko muuten nähdä sen? Kiva kapine...» »En, sillä morsiameni on parhaillaan Hankaalla. Myöskin kiva kapine! — Haluatkos sinä nähdä hänet?» »Noh, miks'ei. Nykyäänhän täytyy hoidella suhteita, ja ties' vaikka tykkini ei ottaisi lauetakseen ilman konjakkireseptiä. Odotahan, niin minä juoksen ensin tuolla...!» Kun Vesala menee käymään generaattorisalissa ja avaa oven, tulvahtaa sieltä vastaan virkeä tuuli ja kaunis, rauhallinen hurina. Koko voimalaitos on kuin jättiläiskissa, joka kehrää ihmisten käytettäväksi voimaa ja työtä. Ja hänellä itsellään alkaa omassa työssään huomenna suuri ja ratkaiseva vaihe. * * * * * VIELÄ ennen maailmansotaa oli kaikkialla se yleinen luulo, että sahateollisuus on niin yksinkertainen suunniteltava, hoidettava ja johdettava, että siihen pystyy kuka hyvänsä sellainenkin ei-ammattimies, jolla vain on sopivaa pääomaa kiinnitettävänä ja kasvatettavana. Mutta kun sotaa seurasi nopea puutavaran kysynnän nousu ja toisaalta myöskin kova kilpailu, pyrittiin kaikkialla kohottamaan tuotantoa teknillisten toimenpiteiden avulla, ja niin Suomen sahateollisuudessa alkoi huomata hyvin pian kehityksen vaativan puhdasta ammattitaitoa sielläkin, missä ennen oli selvitty eräänlaisella harrastelija-teollisuudella. Sahalaitosten työ pyrittiin ratsionalisoimaan, eri työmenetelmät koneellistettiin, raaka-ainetta alettiin käyttää säästeliäästi ja sahausjätteitä käyttää samaten suunnitelmallisesti jopa muun teollisuuden raaka-aineenakin. Ja tämän kaiken seurauksena tietysti oli, että koko sahateollisuuden taso kohosi teknillisesti hyvin huomattavasti, ja varsinkin kaikki uudet sahalaitokset tarjosivat nähtäväksi pohjoismaiden parhainta. Insinööri Orasto suunnitteli Lukinsalmen sahan kaikkien uudenaikaisimpien ratsionalisoimispyrkimysten mukaiseksi tietenkin jo siitä syystä, että sahasta pitäisi tulla kohtalaisen suuri eikä sitten myöhemmin ole aikaa parannella alkuaikojen virheitä. Ja kun sahan pitäisi toisaalta olla huomattavana raaka-ainelähteenä suurelle, sulfaattitehtaalle, ei se pienenä ja vaatimattomana täyttäisi omaa tehtäväänsä. Juuri siitä syystä voikin nyt Lukinsalmi ennen niin syrjäisenä paikkana yht'äkkiä edustaa Suomen teollisuudessa uusinta suuntaa ja kehitystä. Se joutuu heti valmistuttuaan osaltaan vaikuttamaan siihen, että Suomi on v. 1927 sahatavarassa Euroopan suurin vientimaa. Orasto miettii, valvoo ja suunnittelee, mutta samoin tekee myöskin rakennusmestari Tahka. Sillä kaikki ei suinkaan ole valmista vielä silloin, kun itse saharakennus saadaan nousemaan, vaan oman erikoisen huolensa antavat sen erikoislaitteet altaista ratoihin asti. Sitten tulevat toimisto- ja konttorihuoneistot, johtajain, virkailijain ja työväen asunnot, jotka kaikki ovat juuri Tahkan huolena — tätä kaikkea viivyttää ja vaikeuttaa vielä sopivan työvoiman saanti Ja jos joku utelias vieras ilmestyy työmaalle ja alkaa Tahkalta kysellä, mitä kaikkea nykyaikainen tehdas- tai liikerakennus vaatii, ei Tahkalla ole koskaan niin kiirettä, ettei innostuisi selittämään: »Mitäkö vaatii...? Mikään nykyaikainen liikerakennus ei ole niin pieni ja yksinkertainen kuin tavallinen sokkona kulkeva ja ympäristöstään välittämätön ihminen luulee. Minä vain tahtoisin kysyä, kuinka moni helsinkiläisneiti osaa antaa arvoa kaikelle sille uurastukselle, mitä on kestetty ja suoritettu, että on saatu hänen asuntoonsa neljä seinää ja katto.» »Selittäkäähän», pyytää utelias Tahkalta. »No katsokaas nyt! Jos otetaan esimerkiksi vain pelkkä sementtityö, niin jo yksistään siinä on sellaisia seikkoja kuin sora, sepeli ja kivet, vesi, rauta, sitten muotti- ja raudoitustyö ja lopuksi betonityö! — Mutta luuletteko, että tuon kaiken jälkeen talo on vielä läheskään valmis! Ehei!» Ja niin selittää Tahka edelleen: »Silloin on valmiina vasta ulkokuori. Sen lisäksi tarvitaan vielä johtotöitäkin yhdeksän eri lajia.» Hän ottaa sormensa avuksi ja alkaa luetella: »Ensiksikin vesi-, lämpö- ja viemärijohdot. Sitten valaistus-, voima-, puhelin-, soitto- ja radiojohdot. Ja sitten ilmanvaihtojohdot. Siis yhdeksän. Mutta eihän talo ole vielä silloinkaan valmis. Vielä tarvitaan rappaus-, permanto-, kattamis- ja puutyöt. Tuosta näette, miten talo syntyy, kun otatte vielä huomioon, että joka eri työhön tarvitaan alan ammattimiehet. — Eiköhän se silti surettaisi yhtään, jos meille rakentajille vain annettaisiin edes tuhannesosa siitä mainostuksesta, mikä uhrataan jonkun filmitähden kasvojen retushoimiselle.» Tahka katselee tyytyväisenä rantaan päin, hän yleensä näkee yhdellä silmäyksellä kaiken. Mutta juuri, kun hän on miettimässä uteliaalle uutta selostusta, huomaa hän korkealla telineellä jotakin asiaan kuulumatonta ja huutaa: »Hei, pojat, mitäs te siellä teette?» Telineiden tasanteelle on ilmestynyt pari kolme pientä pistettä, jotka näin maasta katsoen eivät kuulu tavanomaiseen työkuvaan. Nuo pisteet häiritsevät Tahkaa ja hän tiukkaa edelleen: »Kenen poikia te olette?» »Minä olen rakennusmestari Tahkan poika!» kuuluu ylhäältä kimeä, mutta poikamaisen kirkas ääni. »Jaa... Että minun poikaniko?» kysyy Tahka ja siristää silmiään. »Onko se Erkki? Ja mitä siellä teet? — Hyvin nopeasti alas! Mutta kuka tuo toinen on, joka juuri kiipeää kaiteelle?» »Minä olen Martti Sorvanen. Me rakennamme tänne tornia. Näköala on jo valmis.» »Ja millä vehkeellä te olette tulleet tänne?» kysyy Tahka. »Me tultiin ilmaiseksi Vahisen autossa. Setä lupasi, kun pyydettiin!» selittää Tahkan oma poika. »Nyt alas ja tällä punaisella minuutilla!» komentaa Tahka molempia. »Taikka minä tulen ja annan patukkaa!» Hän saa pojat hivuttautumaan portaita alas ja käskee: »Tuossa on kuorma-auto juuri lähtemässä Hankaalle. Hypätkää sen lavoille ja hävitkää kotiin, muuten...» Hän auttaa Sorvasen esikoisen ja oman poikansa takapuolesta autoon muun kuorman päälle ja selittää sitten: »Tuolla tavalla karkailevat ja putoavat vielä jostakin päälleen. Tuskinpa Sorvanen silmäisi, jos tietäisi oman tenavansa retket rakennuspaikoilla. Jo kaksi kertaa minä olen pelastanut senkin keskimmäisen putoamasta päälleen välpän eteen. Ja pieninkin on ollut jo mukana.» Tahka touhuaa edelleen. Ja samaan aikaan, kun konttorirakennus kohoaa rinteellään, hakataan toisaalla metsää teitä varten, tasoitellaan sahan aluetta ja rakennetaan suorastaan katuja. Se onkin tavallaan helppoa, kun ei ole mitään vanhaa purettavana pois tieltä. Työväen asunnot, joihin toimitusjohtaja Sorvanen kohdistaa paljon huomiotaan ja joiden valmistumista hän käy vähän väliä tarkastamassa, tulevat varsinaisen saha-alueen länsipuolelle, kuivalle kankaalle lähelle rantaa. Asunto-alueelle vievä tie ja sen sisäiset kadut suunnitellaan tarkkaan, ja hauskat kahden perheen asunnot alkavat kohota tilavien tonttiensa keskelle. »Älkää ahtako niitä yhteen kasaan!» varoittaa Sorvanen Tahkaa. »Lukinsalmella on kyllä tarpeeksi tilaa. Muistakaa jättää ilmaa ja metsää väliin, sillä kun Lukinsalmi kymmenien vuosien aikana kasvaa, ei siellä saa olla ahdasta sittenkään. Minä en ota niskoilleni sitä häpeää, että jo seuraava polvi haukkuu meitä vanhanaikaisiksi ja repii alas koko hökötyksen. — Katsokaas, rakennusmestari Tahka, meillähän on jo tarpeeksi paljon esimerkkejä sekavista ja rumista tehdasrykelmistä, niin että Lukinsalmi ei kuulu niihin.» Tässä suorasukaisessa ja kursailemattomassa hengessä ja hyvää vauhtia edistyvät työt itse sahalla ja ympäristössäkin. Ja vauhti on todellakin sellainen kuin maailmasta olisi aika loppumassa ja se kaikki johtuu siitä, että Sorvanen selittää Orastolle: »Niin kauan kuin sahaa rakennetaan, se vain kuluttaa. Pidä huoli siitä, että se pääsee pian tuottamaankin.» Itse saha välttämättömille, työhön kuuluvine osineen valmistuu ensimmäisenä, ja muukin osa alkaa olla jo niin pitkällä, että puhutaan töiden aloittamisesta. Maisema on muuttunut aivan toiseksi. Kairakosken ja kaupungin väliselle, ennen niin hiljaiselle maantielle on tullut vilkas liikenne. Ja Lukinsalmelle, jossa ennen oli vain kaksi torppaa, on syntynyt pieni kaupunki, oma pieni yhdyskuntansa, joka töineen ja huolineen liittyy siihen suurempaan, joka on hoivaileva ja huolehtiva koko Luostanlaakson jokapäiväisestä leivästä. Ja jo hyvään aikaan kevätkesällä heti vesien auettua alkavat keltakylkiset ja pihkantuoksuiset tukit solua kolmelta eri suunnalta Hiisvettä kohti. — Koilliselta väylältä ne uivat pieniä jokia myöten ahtautuen koskipaikoissa tiukoiksi ruuhkiksi. Pohjoisella väylällä ne tulevat tuulisia ja avaria selkiä myöten suurina lauttoina hinaajani vetäminä. Luoteesta ne pujottelevat kapeita, saaririkkaita vesiä pitkin ja pysähtelevät ruohoisten lahtien pohjukoissa odottelemaan alapuolen uittojokien avautumista yhä suuremmille lautoille. Ja sitten, kun kesä näyttää juuri parhaintaan, tapaavat nuo kaikki kolmen eri väylän lautat toisensa Hiisveden pohjoiskolkassa soluakseen sitten kukin vuorollaan hinaajan perässä Lukinsalmeen. Ja siellä ne yksityisinä puina nousevat heiluvain keksien ohjaamina altaasta sillalle, tulevat sahasta ulos valmiina lautatavarana ja muodostavat kuivavia, kullankeltaisia taapeleita helottavassa auringonpaisteessa. Ja ruskeat yläruumiit paljaina, keksit kädessä ja koneita hoitaen ahertavat ihmiset lakkaamattomassa sirinässä, Hiisveden laineiden vilvoitellessa sitä kuumuutta, joka syntyy auringon liiaksi kuumentamalla hiekkakankaalla. Mutta sitä mukaa kuin saha valmistuu ja työvoimaa liikenee toisaalle, siirretään se suoraa päätä Kairakoskelle. Hiomon toiminta pysähtyy, sillä ensin suoritetaan välttämättömimmät purkamiset uuden tieltä. Niinpä osa hiomoa häviää jo ensimmäisessä vaiheessa ja samoin kaatuu kuin vanhan ja hyvän ajan muistona savupiippu, joka jo vuosikymmenet on seisonut paikallaan ja tupruttanut haikunsa siniselle taivaalle. Kairakosken sulfaattitehtaan alku ei työvoiman puutteen vuoksi näytä erikoisen joutuisalta, mutta vasta sitten, kun saha on kokonaan valmis, tulee sinnekin toinen vauhti. Tosin jo siihen mennessä on suoritettu kaikki kaivaus- ja räjäytystyöt perustaa varten, tuotu monet betoninsekoittajat pyörimään ja tyhjentämään sisällyksensä odottaviin kärryihin, on valettu jo ensimmäinen maanpäällinen kerros ja muurattu sen seinät, ja betonihissit jo nousevat laajan työmaan eri kulmilla antaakseen kolinallaan oman lisävivahduksensa ennen niin hiljaiselle seudulle. Ja ne ihmiset, joilla ei tähän asti ole ollut mitään muuta kuin aikaa, ihmettelevät kaiken kiirettä, ihmettelevät myöskin tehdasrakennuksen nopeata nousua ja arvioivat keskenään sitä, minkälainen helvetillinen melu tänne mahtaneekaan tulla sitten, kun itse tehdas alkaa käydä, kun jo nyt on meteli ja kolina niin loppumatonta ja hermoille käyvää, ettei sitä vanha ihminen kestä millään... Mutta sitä mukaa kuin rakennus valmistuu, vaimenee myöskin kolina. Tosin aika tuo mukanaan uusia katseltavaa: valtavia koneen osia, joita puretaan hinaajain vetämistä lotjista laiturille ja siirretään rakennuksen avariin saleihin — toiseksi uusi tie, joka avataan rakennuksia, kallioita ja metsiä kiertelemättä tehtaalta kaupungin suurelle maantielle ja päällystetään asfaltilla — ja lopuksi se kursailematon tapa, jolla käydään käsiksi vanhoihin työväen asuntorakennuksiin ja muutamassa tunnissa puretaan maan tasalle pois tieltä. Niin, ja sitten ihmetellään yhtä paljon, kun luoteiselle rannalle, tehtaan eteläpuolelle ja suuren tien varteen alkaa nousta uusia, valoisia ja tilavia asuntoja ensin pari, sitten jo kymmenen ja yhä vain lisää. Ja silloin taas keskenään arvioidaan, että meneeköhän vuokraan koko kuukauden palkka, jos työväen on pakko asua noissa uusissa hotelleissa, joissa on oikein puutarhat ja vesijohdot, kun tähänastiset murjutkin jo ovat olleet suhteettoman kalliita asuttaviksi. Mutta kun tehdas valmistuu, niin ennakkohuoletkin ovat samalla kadonneet: ihmetellään taas sitä hiljaisuutta, kun suunnattoman suuri laitos ei käydessään kolise eikä tärise perustuksillaan tuon enempää — uusiin asuntoihin jo totutaan ja pidetään kuin itsestään selvänä tontin hoitamista ja kaunistamista niiden ohjeiden mukaan joita yhtiön puutarhuri antaa, ja hienoksittain epäillään yhtiön ennen pitkää tekevän vararikon pelkän huokean vuokratilanteen takia. Mutta tuokin epäily häviää vähitellen, kun nähdään insinööri Oraston varma hymy, sillä nuo nuoret miehet taitavat sittenkin osata laskea oikein. Ja työt alkavat käydä yhä nopeammin. Niinpä saattaa muutamana aamuna Niilo Vahinen soittaa Lukinsalmen sahalle ja manailla: »Missä ihmeessä ne minun tilaamani lankut viipyvät? Ajatelkaa nyt: ratatyöt ovat jo aivan lähellä, olen luvannut Taustan hovista asunnot kaikille insinööreille ja työnjohtajille, nyt pitäisi sen saleista tehdä pieniä huoneita — mutta ne teidän lankkunne viipyvät yhä!» »No hakekaa sitten huomenna!» luvataan hänelle. Vahinen sulkee puhelimen tyytyväisenä, touhuaa kuorma-auton ajamaan lankkuja ja lautoja, revityttää Taustan hovista pois tarpeettomia seiniä ja suunnittelee uusia, tilailee ovet ja ikkunankehykset ja ihmettelee itsekin, miten hänkin, joka aluksi laittoi vain pienen kahvikioskin, on nyt saanut hoitaakseen jo näin monimutkaisen yrityksen. Mutta hän tuntee myöskin rahankierron, ja sitä varten saa nyt Taustan hovikin muuttaa muotoaan: halki koko rakennuksen tulee pitkä käytävä ja sen viereen ovi toisensa viereen, kaikkialla sahataan, naulataan ja maalataan. Tällä tavoin muuttuu vanha rakennus sisältä uudenaikaiseksi hotelliksi. Ja ratatyöt todellakin kehittyvät niin pitkälle, että veturi jo on ensimmäisen kerran tuonut vaunuja Lukinsalmen asemalle asti, parhaillaan aletaan perustella siltaa joen yli saaren kohdalta ‒ siitä Telakoskelle tulee kaksi pitkää siltaa — ja metsää jo avataan Telakoskelta suoraan etelään Hangasta kohti. Nyt aavistetaan kaikessa uutta vaihetta, sillä koko seutuhan tulee läpikulkupaikaksi ja tehtaat houkuttelevat uusia asukkaitakin loputtomasti. Telakosken sillat valmistuvat hitaasti, mutta kun viimein ensimmäinen veturi menee siltain ylitse ja alkaa vihellellä Telavaaran etelänpuoleisessa korvessa, eivät siellä asuvat ketut ja jänikset keksi itselleen parempaa asuinsijaa kuin siirtyä hiljakseen itää kohti. Ja entäs sitten, kun rata alkaa olla valmis Hankaalle asti ja ihmiset käyttävät kulkutienään joen ylitse voimalaitosta ja patoa ja kun insinööri Vesala alkaa huomautella uteliaille, ettei tämä nyt sentään ole mikään markkinapaikka, niin silloin täytyy Sorvasen tilata puhelu Helsinkiin vuorineuvokselle: »Emmehän voi sallia, että voimalaitosta ja patoa käytetään vakinaisina ylikulkupaikkoina. Valtion asia on hoitaa yleiset tiet ja niiden sillatkin. Eikö vuorineuvos voisi vaikuttaa, että valtio panisi siltatyöt käyntiin heti. Muuten minä annan rakentaa rantaan aidan jo huomispäivänä.» Ja niin käy, että kun työveturi puhkuttaa joen toisella puolella voimalaitoksen kohdalla, tulee Hankaalle työroikka toisensa perästä rakentamaan uutta maantietä ja siltoja Hankaan vanhan ja uuden uoman ylitse. Ja työ tuntuu saavan vain yhä paremman vauhdin. Sorvanen hoitaa kaikkiaan kolmen eri tehtaan ohjakset: voimalaitoksen, Kairakosken ja Lukinsalmen, mutta kahdessa viimeksimainitussa johtaa paikan päällä työt insinööri Orasto. Vesala on voimalaitoksen käyttöinsinöörinä. Tahka laihtuu paljosta touhusta ja suunnittelee jo asettua liikemieheksi Taustaan. Vahisella on jo kaikkiaan kolme linja-autoa, joista kaksi ajaa päivittäin kaupunkiin asti ja kolmas hurisee Hankaan ja Lukinsalmen väliä, ja samaten kaksi kuorma-autoa, jotka ajavat yksistään kauppatavaraa, sekä lisäksi kauppa, hotelli ja bensiiniasema. — Tohtori Marttinen tai nykyään rouva Orasto — ottaa aamupäivisin vastaan Hankaalla ja iltapäivisin Kairakoskella, mutta asuu itse Vilhonhovissa. Kun hän joutuu hoitamaan kaiken yksin hampaidenotosta tapaturmiin asti ja vielä välillä juoksemaan sairaskäynneillä kodeissakin, kehoittaa hän erästä tuttavaansa hammaslääkäriä muuttamaan Hankaalle ja avaamaan yksityisvastaanoton. Tämä tuleekin ja saa sopivat huoneet Taustan hotellista. Ja kun Vilhonhoviin valmistuu ennen pitkää sairastupa, hankkii hän taas oman sisarensa sinne hoitajattareksi, hoitajatar hankkii palveluskuntaa ja nämä taas vuorostaan tuttaviaan. Tällä tavoin laakson asutus laajenee ja suurenee, ihmiset menevät naimisiin, tarvitsevat asuntoja, työtä, ruokaa, vaatteita, valoa, lääkäriä ja paljon muutakin. Jokainen etsii ja tarvitsee jotakin, ahertaa ja alkaa vakiintua tänne. Tällä tavoin siis muutaman vuoden kuluessa koko seudulla, jolla ennen voimalaitoksen rakentamista oli tuskin sata henkeä, nousee asukasluku jo pariintuhanteen. Nyt aletaan ensimmäisen kerran huomata luostanlaaksolaisissa jonkinlaista omanarvontuntoa, sillä rohkea mielikuvitus ja kylmä todellisuus alkavat sulaa yhdeksi ja silloin vaistotaan eräänlaista työn ja käytännöllisen elämän runoutta. VANAKORPI EI OLE ENÄÄ KORPEA Vilho Turunen on onnettomien sattumien vainoama sikäli, että vaikka hän ei vaadikaan itselleen kovin laajoja aloja ollakseen ja elääkseen ja vaikka hänellä ei ole omaa paikkaa eikä työtäkään, joutuu hän kuitenkin kaikkein pahimmin olemaan kehityksen tiellä. Talvisin saunakamarissa vasuja ja kirvesvarsia tehden ja kesäisin harhaillen vuorokausimääriä yhteen menoon metsässä on hänkin saanut kohdaltaan kulumaan nämä vaiherikkaat vuodet, vaikka ei itse ole osannut laskeakaan niiden kulumista. Hän elää yhä oman hovinsa rakennuspuuhissa ja on siten antanut Taustan kauneimmalle mäelle nimensä menotessaan metsässä olemattomille ihmisille, kaataessaan luvattomasti vierasta koivikkoa ja eläessään joka suhteessa kuin villi. Mutta vaikka hän kuinka intohimoisesti etsisi mielikuvitusmaailmansa rauhaa, hipovat ulkoisen maailman pyrkimykset ja päätökset kaikesta huolimatta häntäkin hyvin läheltä. Niinpä viimein, kun Sorvasen toimesta saadaan Vilhonhovissa alulle uuden kansakoulun rakennustyöt, on Vilho taas kerran toimitettava sivummalle kehittyvän maailman tieltä. Mukanaan kaksi poliisia ja muuan kivimies lähtee yhtiön metsänvartija ajamaan Vilhon pois mäeltään. He tietävät kyllä, ettei tehtävä ole ihan vaaraton, mutta sitä ei voi kuitenkaan siirtää tuonnemmaksikaan. Tosin he etsivät mukaansa rakennusmestari Tahkaa, jolla kuulemma on niin suuri vaikutus Vilhoon, mutta kun tämä on ilmoittanut menevänsä ampumaradalle eikä löydetä mistään, saavat he selvitä omin keinoin ja ajavat autolla mäen kupeelle, jossa ennen oli niin tuuhea ja kaunis koivikko, mutta joka nyt näkyy harvenneen ja tulleen kuin tuulisemmaksi. Kun maantieltä, kävellään koivikkoon, jättäytyy metsänvartija mielellään poliisien jälkeen ja puhelee vain äänessä ollakseen: »Ei taida miesparka ollakaan täällä. Mutta kyllä ne väittivät vielä tänä aamuna nähneensä...» Hän osoittelee tuoreita kantoja kuin puolustellen matkansa syytä: tuosta on kaadettu koivu ihan äskettäin — ja tuosta. He kiertävät autiota rinnettä, mutta eivät löydä mitään. Viimein poliisi huutaa Vilhoa nimeltä, ja silloin kuuluu murinaa mäeltä ja hetken kuluttua ilmestyy Vilho näkyviin. Silloin metsänvartija rykii ja seisoo totisena vielä totisemman Vilhon edessä: »Kuulkaas nyt, Turunen! Te olette yhä kaatanut yhtiön puita ettekä ole uskonut varoituksia. Sen vuoksi meidän on nyt sanottava teille viimeinen kerta, että teidän on lähdettävä täältä ja jätettävä metsä rauhaan. Jos ette nyt usko, niin meidän on pakko toimittaa teidät hullujenhuoneeseen...!» Mutta Vilho ei ole kuulevinaankaan koko saarnaa, vaan tuijoteltuaan aikansa poliisin hattua sanoo hänelle: »Kuvernöörikin on lähtenyt katsomaan Vilhonhovia!» »Ei nyt ole leikinteon aika!» sanoo loukkaantunut konstaapeli. »On jo aika viisastua ja lähteä, muuten...» »Ja tekö sitten luulette olevanne viisaita?» kysyy Vilho välillä ja naurahtaa ivallisesti. »No, turhahan meidän on siitä kiistellä», yrittää konstaapeli puhua sopuisammin muistaessaan, ettei sovi kiivailla mielipuolen edessä. »Jos me nyt lähdetään yhdessä... Pankaas nyt se kirveenne pois taikka antakaa se minulle.» Vilho näyttää synkistyvän. Hän haroo kulmakarvojaan, hypistelee ja sivelee kirveenvartta kainalossaan ja jurahtaa viimein: »Minä en lähde mihinkään muuten kuin Taustan herran mukana!» Ja malttamaton metsänvartija alkaa päivitellä: »Voi, hyvä mies! Ettekö tiedä, että Taustan herra on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Hän ei tule hakemaan teitä eikä ketään muutakaan. Nyt on Taustassa uudet herrat: Tahka ja Vahinen.» »No hakekaa Tahka sitten», virkkaa Vilho lyhyesti. Metsänvartija alkaa taas ihmetellä, mutta konstaapelin tuima silmäys saa hänet vaikenemaan: »Asia taitaa olla sillä tavalla, jotta Tahka ja Taustan herrakin odottelevat teitä. Niin että eiköhän lähdetä yksissä? — Antakaas, Turunen, nyt se kirves pois, niin mennään.» Hän luulee, että Vilho on niin helposti puijattavissa, mutta melkein säikähtää, kun mielipuoli äkkiä heilauttaakin kirveen kainalosta olalleen, astuu askelen kohti ja kiljahtaa: »Te valehtelette!» Hän katsoo julmannäköisenä miehiin ja huomaa näiden pelkäävän. Se kai imartelee hiukan häntä, koskapa hän kääntyy sitten hyvillä mielin hymyillen toisen konstaapelin puoleen, joka on koko ajan ollut vaiti: »Taitavat luulla minua hullummaksi kuin olenkaan.» Tämä juttelee Vilholle rauhallisesti ja vakuuttaa, ettei kukaan pidä häntä hulluna, vaan päinvastoin ahkerana ja kunnon miehenä. Mutta kun hänkin lopuksi pyytää Vilhoa luovuttamaan kirveen itselleen ja astuu päättävästi kohti käsi ojolla, raivostuu Vilho uudestaan. Näyttää hetken epävarmalta, heilauttaako Vilho kirveellä miehen päätä kohti vai luovuttaako hyvällä. Poliisi ei hievahdakaan paikoiltaan, vaan uudestaan ojentaa kätensä ja sanoo: »Antakaas tänne, jotta päästään lähtemään!» He kaksi tuijottavat toisiansa silmiin ja hetken vilahtaa mielipuolen katseessa verenhimoisesti, mutta kun toinenkaan ei väisty, kääntyy Vilho nopeasti, astuu miehen korkuisen kiven luokse ja naurahtaa kolkosti: »Tätä ette ota!» Sitten hän pyöräyttää kirvestään ilmassa ja paukaisee sillä kalliota. Kipunat sinkoilevat miehen kasvoille, terästä irtoaa suuri lohkare ja varsi menee pirstoiksi. Vain ponsi jää jäljelle Vilhon käteen, hän kohottaa sitä ilmassa ja näyttää toisille: »Tuossa on loput!» Sitä hän ojentaa poliisia kohti, mutta kun tämä ei ota sitä, vaan seisoo ja katsoo vain, niin Vilho heittää sen kiroten menemään. Silloin hän itsekin sulaa hervottomaksi ja tahdottomaksi, pää painuu kumaraan ja kädet soluvat verkalleen alas. Kuuluu vain hammastenpurenta aivan kuin viimeisenä voimanponnistuksena, leukapielet vääntyvät ja kirahtelevat. Se on haavoittuneen kontion viimeinen koetus, vieläkö tahto ja voimat kestävät vai joko täytyy antautua toisten armoille. Ja kotvan hammasta purtuaan hän kohottaa jälleen päänsä, ja nyt on mustan ja villin tukan reunustama otsa aivan kalpea, ja hän virkahtaa hiljaa ja lauhkeasti: »Lähdetään sitten.» Ja hitaasti, kumarana ja murtuneena miehenä hän astelee muiden edellä rinnettä alas maantielle toisten seuratessa oudostellen ja epävarmoina jäljessä. Ennen tietä hän vielä pysähtyy; katsoo mäen laelle, koivun latvoihin ja taivaalle ja puhuu kuin itselleen: »Siihen meni sekin! Pois ajavat kaikkialta. Ensin ajoivat minut metsään ja nyt ajavat pois sieltäkin.» Sitten hän kääntyy kylään päin, harppaa ojan yli tielle, katselee siinä hetkisen haikeana — ei, vaan hyvin surullisena — hoviin päin, mutta kääntyy ja lähtee astelemaan kylää kohti. Hän astuu niin nopeasti, että toisten on vaikea pysytellä jäljessä. Kun kaikki on käynyt näin helposti, tuntuu se heistä hyvältä, ja sen vuoksi he naureskellen ja rohkaistuneina alkavat kertoilla toisilleen moninaisia tarinoita, mitä hirveitä veritöitä ja muuta pahaa mielipuolet ovat saaneet aikaan maailmassa. Ja kuka ties' olisi tehnyt tämäkin, elleivät he olisi taltuttaneet jo näin pian... Mutta olkootpa viat ja ansiot kenen tahansa, joka tapauksessa Vilho menee sovinnollisesti perheensä luokse Kerppolan saunakamariin ja näyttää surevan sortunutta suurta haavettaan. Tahka käy häntä tapaamassa ja lohduttamassa ja lupailee Vilholle kirvesmiehen töitä uuden kansakoulun rakennuksellakin, mutta päätään pudistaen ja toisaalle katsoen Vilho kieltäytyy. Niin hän viimein sanattomana luopuu suuresta hovistaan ja taitaa unohtaa sen vähitellen itsekin, kunnes alkaa lapsenomaisesti etsiä itselleen uusia leikkejä. Mutta rakennusmestari Tahka pysyy lujasti kiinni Sorvaselle antamassaan lupauksessa almanakan tarkkuudella, niin että syyskesällä, ennen koulujen alkua, Vilhonhovin kansakoulukin valmistuu upeana omalle mäelleen ja sunnuntaiksi voidaan järjestää juhlalliset vihkiäiset. Siellä ovat tietysti mukana kaikki paikkakunnan johtavimmat henkilöt Aholasta Vahiseen asti ja yhtiöiden puolesta Sorvaset, Orastot, Vesala ja Tahka näkemässä ja kuulemassa, kuinka Hiisveden seurakunnan kirkkoherra — ilman omia erikoisia ansioita — kehuu uutta laitosta ja melkeinpä liikuttuneena kuvailee pitkässä esityksessään, miten kauan kaivattu tiedon valo on syttynyt jo Hankaallakin. — 'Nytköhän se vasta syttyi?' ajattelee itsekseen Vesala ja katsoo hermostuneena kelloaan. — Sitten rovasti kiittää yhtiötä aikaansaannoksesta ja alkaa puhua niin vaikuttavasti hengen taistelusta materialismia vastaan, että Taustan ukot jo laskevat yhteen viime vuosina maksamiaan kirkollisveroja. Mutta runsasohjelmainen tilaisuus on kohottava ja epäilemättä hyvinkin merkittävä Hankaan historiassa, ja lopuksi vieraat yhdessä katselevat ja ylistelevät koulutalon uudenaikaisuutta ja avaruutta, vaikka rakennusmestari Tahka ammattimiehenä moitiskeleekin sellaisia kiireestä johtuvia pieniä virheitä kuin kattolistan väriä ja ulkoportaiden huonoa ja huolimatonta sementtityötä. Mutta nuo seikat ovat pieniä, ja pääasia on, että jo seuraavan viikon puolivälissä lapset kokoontuvat ensimmäisen kerran uutuuttaan kiiltävään ja maalille tuoksuvaan koulutaloon ja uurastelevat aapisensa ääressä. Mutta kun heti sen jälkeen Vilhonhoviin alkaa nousta uusia taloja — lääkärin vastaanotto ja laajentuva sairastupa — tuntuu koulu jo silloin vanhalta ja vanhentuneelta, sillä Taustan kylä ja hovi alkavat kasvaa vähitellen yhteen. Insinööri Vesala, joka kansakoulun vihkiäisjuhlassa katselee vähän päästä kelloaan ja vilkuilee Orastoon, Tahkaan ja Vahiseen, on omat syynsä hermostumiseen, sillä kansakoulu ei suinkaan ole tämän päivän ainoa ihme Hankaalla. Kun sitten virallinen ohjelma on ohi, ei hän malta enää olla paikoillaan, vaan menee toveriensa luokse ja sanoo vetoavasti: »Nyt mentiin!» Asiat ovat nyt kerta kaikkiaan kehittyneet siihen vaiheeseen, että Vesalan jättiläishaulikko on valmis kokeiltavaksi. Vesala sai upotetuksi sisäkkäin kolme putkea. Ensin valmistui suurin, jonka sisään sorvattiin hyvin tarkasti ja tiiviisti toinen pienempi ja vieläkin tämän sisään yksi. Ja Vesala näkyi kyllä tietävän vanhain pyssyseppien temputkin: hän jäähdytti pienemmän putken, ja kun se oli suppeimmillaan niin hän sai sen juuri ja juuri mahtumaan suuremman sisälle. Kun se sitten lämmössä paisui, juuttui se suuremman sisälle yhtä tiiviisti kuin olisi ollut samaa kappaletta — mutta vähän lujempi vain. Tämä on siis tykinrakennuksen yleisin puoli, jonka tuntee jokainen fysiikkaa lukenut koulupoikakin. Mutta mitä erikoista siinä on se kaikki jää Vesalan omaksi salaisuudeksi. Ja melkein yhtä salaista on lähtö kokeilemaankin, sillä mahdollisimman huomaamatta he siirtävät tykin Vahisen kuorma-auton lavalle, peittävät sen ja ajavat hovin niittyjen takaiselle Vanakorven metsäiselle aholle, jossa ei liiku sivullisia. Metsän, reunassa on todellakin hiljaista, ja he saavat puuhailla rauhassa. Vihittävä ja juhlittava kapistus saadaan telojen avulla hinatuksi alas autosta, ja vielä kerran silmäillään sen ulkomuotoa: putki on pari metriä pitkä, itse reikä on harvinaisen suuri, niinkuin haulikossa pitääkin, lähes neljäkymmentä senttiä. Orasto on koko läsnäololleen pannut ehdoksi sen, että tykki on laukaistava sähköllä. 'Sillä minä toivon itselleni ja muille pitkää ikää', perustelee hän vaatimustaan jo lähtiessä. Vesala on koko ajan ajatellut variksia maalina, mutta kun niitä ei tietenkään ole tilauksesta saatavana parvikaupalla, on sen vuoksi valmistettu seinän korkuinen, ohuista laudoista kyhätty maalitaulu, joka viedään hiekkaharjun kupeelle ja johon Vesala aikoo jysäyttää suorasuuntauksella. Itse haulikko saadaan suuren työn ja hikoilun jälkeen alemmaksi niitylle noin neljänsadan metrin päähän maalista Kun sitten kaikki alkaa viimein olla kunnossa, ollaan tyytyväiset, mutta Vesala näyttää myöskin juhlalliselta ja varmalta — vaikka toisten mielestä koko toimituksessa ei vielä olekaan mitään muuta varmaa kuin se korkea hiekkaharju, joka suojelee sivullisia ihmisiä. Vain se antaa pienen turvallisuudentunteen. Vesala vetää toistasataa metriä pitkän johdon itse tykistä niityn keskellä olevan kummun taakse. Ja samalla Vahinen kurkistelee, mahtaako hänen autonsa olla metsässä turvassa ikäviltä yllätyksiltä Orasto polttelee innottoman näköisenä ja katselee väliin aikansa kuluksi kiikarilla maaliin ja metsään kuin parempikin tulenjohtaja. Niin, ja Vesala itse touhuaa, unohtaa jotakin, juoksee välillä tykkinsä luokse ja taas takaisin, kunnes viimein menee autolle hakemaan ensimmäistä niistä neljästä ammuksesta, jotka hän on ladannut tätä toimitusta varten. »Mistähän se onneton on saanut nuo ammukset?» kysyy Orasto toisilta. »Hänellä on tuttavia tykistössä», selittää Tahka. »Heiltä hän on saanut yhtä ja toista, mutta on sorvannut ja ladannut sitten itse. — Ja tiedättekö, mitä noiden hylsyjen sisällä on? Tohkaa jumalattomasti ja kasa kananmunan kokoisia hauleja!» »Mistä aineesta ne munat ovat?» kysyy Orasto. »Ensin ne tehtiin lyijystä, mutta kun huomattiin, ettei niillä ole mitään virkaa, ne kun menevät ammuttaessa yhdeksi mukuraksi, valettiin niiden päälle nikkelivaippa. Nyt ne kestävät!» selittää Tahka yhä. »Näinköhän?» naurahtaa Orasto epäilevä vivahdus äänessään. Kun hän näkee Vesalan kantaa retuuttavan ammusta, lisää hän: »Tuon jos se nyt pudottaa, niin saamme kerätä hänet imupaperilla pois. Kaikkiin hullujen yrityksiin mekin rupeamme!» Mutta Vesala ei pudota, vaan vie ammuksensa tykin luokse, työntää sen putkeen ja sulkee lukon. Viimein hän näyttää olevan tyytyväinen kaikkeen, tarkistaa vielä suuntauksen ja lähtee kävelemään toisten luokse kummun taakse mietteissään ja otsaansa pyyhkien. »Patteri on valmiina! Joko annetaan paukkua?» yrittää hän laskea leikkiäkin. »Katso nyt sentään, ettei siellä ole viattomia ihmisiä», kehoittaa Orasto. Jälleen otetaan esille kiikari, todetaan metsä ja harju tyhjäksi ja ollaan valmiit antamaan tulta. Jokaista alkaa jo jännittää, sillä onhan tilaisuus epäilemättä tärkeä. Kun hetkinen on silmäilty toisiaan kysyvästi, virkahtaa Vesala lopulta: »Joko laukaisen?» Vastausta ei tule, mutta kaikista alkaa tuntua samalta kuin poikana ensimmäistä ruutitussaria kokeillessa, että kestäisikö tämä — ammu sinä ensin...! Ja kun nytkin jännitys on korkeita millään, sanoo Orasto: »Anna jysähtää!» Vaikka matka tykkiin onkin pitkä, näyttää siltä kuin Vesalan käsi hiukan vavahtaisi hänen tarttuessaan vehkeisiinsä. Sitten hän luo jokaiseen erikseen merkittävän katseen ja... Kuuluu tuhoton paukaus. Jokainen kyyristyy vaistomaisesti kummun taakse aivan kuin peläten tulta ja tulikiveä satavan niskaansa. Ja kuuluukin tosiaan rapinaa ympärillä. Odotetaan pari silmänräpäystä, ja sitten Vesala kohottautuu kiven suojasta esille ja varjostaa kädellä silmiään. Toiset näkevät hänen tuijottavan otsa kurtussa, ja viimein purkautuu hänen suustaan voimakkaana ja ihmettelevänä: »No voi sun saatana...!» Toiset kysyvät, mitä on tapahtunut, mutta kun Vesala vain toistaa tuhmat sanansa, kohottautuvat hekin esille, katselevat totisina ja viimein kysyvät toisiltaan: »Mihin se tykki katosi?» »Kas tosiaan! Mihin se tykki joutui?» kysyy Tahkakin. »En minä vain näe», toteaa Vahinen. Joukolla lähdetään harppimaan tykkiä kohti, ja jos jokainen oli jännittynyt jo ennen laukeamista, niin ainakin yhtä jännittävää on laukauksen jälkeenkin. »Ei mennä lähelle», varoittaa Vahinen. »Jos se mokoma vielä räjähtää...» »Kuinkas tyhjä räjähtää?» kysyy Orasto. »Eikä yksi ammus kahta kertaa laukea», arvelee Tahka. Mutta Vesala on ainoa, joka ei puhu mitään. Ja jos hän puhuisikin, ei kuuluisi kuitenkaan muuta kuin noitumista. Sillä kun tullaan lähemmäksi tykin äskeistä paikkaa, Vesala edellä, Tahka toisena ja Orasto ja Vahinen jäljessä, niin viimein Tahka pysähtyy ja kiljuu kuin iloissaan: »Tuolla se on!» Toisetkin pysähtyvät ja katsovat Tahkan etusormen suuntaan. Ja siellä se todella onkin: putki on pitkin pituuttaan ojassa, ja matkallaan sinne se on kyntänyt niittyyn parinkymmenen sylen mittaisen vaon kuin parhaalla oja-auralla. Osa lavettia on paikoillaan päreinä, mutta suurin osa on hävinnyt taivaan tuuliin. Ja Tahka, joka sentään on odotellut parempia tuloksia, ihastuu nyt tähän vähäänkin ja sanoo kirkkaalla äänellä: »Laukesipas, mokoma!» »Kas, kun arvasit», toteaa Vahinen. Vihdoin huomataan lähteä tarkastamaan itse maaliakin. Lähes puolen kilometrin kävelyn jälkeen tullaan metsän reunaan ja noustaan harjun kuvetta. Mutta he eivät ehdi vielä maalitaululle asti, kun metsästä heitä vastaan nousee hirmuinen rähäkkä ja meteli, kun valtava parvi harakoita nousee ilmaan, lentelee edestakaisin heidän ympärillään, toiset käkättäen vahingoniloisina ja toiset aivan kuin valitellen ja vatsaansa pidellen, että voi voi, älkää nyt enää naurako! Ja tilanne tuntuu niin vakavalta, ettei Orasto malta olla sanomatta: »No kaikkea se pirukin orjillansa teettää! Nyt sinä sait nuo luontokappaleet kodittomiksi...» Harakat kieppuvat metsän yläpuolella, nauravat aikansa ja sitten asettuvat oksille pitämään neuvoa kaikesta tapahtuneesta. Miehet tulevat peräkkäin maalitaululle ja jokainen erikseen toteaa kuivasti, että taulu on aivan ehjä. — Mihin ne munat ovat joutuneet...? »Hyvin ammuttu», toteaakin Orasto. »Ainoa vika vain on siinä, että itse tykki osui maaliinsa.» Tahka ehdottaa, että kun niitä nikkelimunia tehtäessä oli paljon työtä, niin lähdettäisiin joukolla etsimään niitä metsästä. Mutta Orasto on haluton ja uhkailee mieluummin kerätä sieniä hattuunsa. Hän istuutuukin kivelle ja noukkii sen ympäriltä suuhunsa mustikoita. Vesalaa suututtaa, ja hän potkaisee maalitaulun mäkeä alas. »Mitähän, jos ammuttaisiin uudestaan?» ehdottaa Tahka »Tuolta ojastako?» kysyy Vesala happamesti. »Jaa — niin... Ei tosiaankaan ole tykkiä...» Nyt ei auta muu kuin tyytyä yhteen koelaukaukseen. He lähtevät takaisin niitylle ja alkavat hinata tykinputkea takaisin autoon, ammuslaatikko asetetaan sen viereen, mutta lavetin kappaleet saavat olla missä tahansa. Auto lähtee huonoa tietä hiljaa ja varovasti kotiin päin, ja Oraston tekisi mieli sanoa jotakin tilanteeseen sopivaa, mutta hän ei uskalla, kun Vesala on totinen tämän tulitaistelun jälkeen. Mutta vielä pitkän matkaa heidän ajettuaan kuuluu takaa metsästä harakoiden ilakointi. Kukaan ei puhu mitään, mutta sitten, kun ollaan juuri pääsemässä Vilhonhovin luona suurelle maantielle, virkahtaa Vesala Orastolle ja naurahtaa itsekin: »Osta tykki! — Saat halvalla!» »Enkä osta», estelee Orasto. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ehdottaa toverilleen taas: »Mutta jos sinä koettaisit vaihteeksi keksiä muuta...?» »Mitä muuta?»; »Nyt olet keksinyt lentävän tykin. Jos seuraavalla kerralla yrittäisit tulenkestävää maalitaulua.» Ja taas hetken kuluttua hän lisää: »Vaikka eipä silti: johan sinä keksit senkin. — Sen, jonka potkaisit mäkeen.» Kun tykki on ajettu suojaansa, miehet hajaantuneet ja Vesala saattaa vielä pienen matkaa Orastoa, huokaa Vesala lopuksi toivottomana: »Ei keksiminen näy kannattavan. Pitäisiköhän minunkin muuttaa alaa? Jospa menenkin naimisiin...?» Ja tämän päivän jälkeen ei Vesala salli kenenkään puhua ilmatorjuntahaulikosta. Mutta eräät sivulliset aavistelevat, ettei hänen intonsa ole sammunut vieläkään, sillä yhä hän viilailee jotakin korjauspajassa. Tosin sitä ensimmäistä jättiläishaulikkoa ei kukaan näe missään, ja Orasto arvelee, että Vesala on salaa upottanut sen koskeen. Mutta vähitellen Vesala jättää korjauspajan rauhaan ja sen sijaan alkaa aina tilaisuuden tullen käydä iltaisin kaupungissa asti. Hän on kai sittenkin päättänyt vaihtaa harrastuksia... Joka tapauksessa Vesalan rauhattomasta mielentilasta on se hyöty, että sen avulla nimismies lopultakin ratkaisee ne monta pientä mystillistä juttua, jotka ovat kaiken muun lomassa kuohutelleet ihmisiä. Sattuu nimittäin niin sopivasti, että eräänä pimeänä iltana, kun Vesala kiertelee ensin voimalaitoksen puolella ja sitten jatkaa matkaa vanhan Mannen talon ohi polkua pitkin Vataselle päin, hän saa juuri oikealla hetkellä jonkinlaisen tunteellisuudenpuuskan, istahtaa kivelle katselemaan kuuta tai mitä hyvänsä ja kuluttaa siinä aikaansa. Silloin hän tupakoidessaan näkee, miten Vatasen varaston nurkalla liikkuu joku mies, seisahtuu hetkiseksi kuuntelemaan ja hiipii siitä toiselle kulmalle lampun valoa kartellen. Ja Vesala, joka katselee sivusta tuota hiiviskelemistä, päättelee tietysti suoraa päätä, että miekkonen vierailee Vatasen varastolla omin lupinsa, ja aikoo seurata miehen puuhia ja ottaa tietysti kiinni. Ja Vesala toimii yleensä aina nopeasti. Juuri kun mies yrittää livahtaa toisesta kulmasta varjoon, ei Vesalan tarvitse notkeilla säärillään ottaa montakaan harppausta, kun hän on miehen niskassa ja tarttuu kiinni kaulukseen. Mutta naapurikin on sen verran taitava, että yrittää käyttää nyrkkiään, saa riuhtaistuksi itsensä irti, heittää kainalostaan jotakin painolastia nurkkaan ja lähtee pakoon pitkin niittyä lepikkoa kohti. Mutta Vesala on nopeampi, painaa perästä kuin ajatus, tavoittaa miehen aidan luona — ja kun rehellinen ihminen ei turhaan ravaile karkuun, niin sen nojalla hän kumauttaa miestä hiukan lujemmin, jotta tämä talttuisi. Niin mies hoipertuukin heinikkoon, Vesala istuu hänen vatsansa päällä kahdareisin, livahuttaa vielä muutaman kerran korvalle ja tiukkaa miehen nimeä. Mutta tämä ei puhu muuta kuin kiroilee ja uhkailee. Silloin Vesala kyllästyy houkuttelemaan, nostaa heppulin jaloilleen, vääntää hänet ranteesta liikkeelle ja vie suoraa päätä Vataseen sisälle, jotta lampun valossa voitaisiin tarkastella karkuri läpikotaisin. Hän näkyy olevan Salotorpan Mikon poika — sama, joka aikoinaan potkittiin pois voimalaitoksen töistä ja joka nyt selittelee jotakin epämääräistä olleensa etsimässä erästä piikatyttöä... Mutta Vesala muistaa tämän heittäneen jotakin varaston nurkalle, löytää sieltä sanomalehteen käärityn kookkaan paketin, tulee piha lampun alle, avaa paketin siinä ja ensin kiroaa, mutta sitten alkaa miettiä ja viheltää ilahtuneena. Hän juosta kipaisee sisälle ja näyttää Vahiselle pakettia, jossa on sisällä aivan tavallinen kissan raato. »Kuule, muistatkos, kenen kaivoon aikoinaan oli heitetty mädännyt mirri...? Siitähän syytettiin voimalaitoksen miehiä...» »Varrohan nyt hiukan — kuule, sehän oli Ahola, joka siitä meni murisemaan Sorvaselle ja sai pitkän nokan!» »No totisesti! Aholan kaivoon siis heitti tämä kaveri sen tiedon, vaikka oli itse syyttämässä ja todistamassa toisten niskoille! Nyt taitaakin selvitä moni särjetty ikkuna ja muu pahus, — ja katteles mokomaa: tänä iltana se aikoi heittää tuon kissan sinun kaivoosi?» »Se ei ole mikään ihme. Minä olen viime aikoina pitänyt Mikkoa hiukan tiukalla, ja nyt se panee poikansa asialle», selittää Vahinen. Ja Vesala hypistelee Mikon pojan kurkkusuonia ja sanoo lyhyen totuuden: »Arvaatkos nyt, äijänkuva, kuinka sun käy? — Jahah, vai et arvaa...! No saatanhan minä tuon sanoakin, jotta täällä on poliisi kohta.» Vesalan lohdutus toteutuu, sillä Mikon poika annetaan poliisin huostaan, ja tämä selvittää varsin pian, että monet ilkeydet niin kylässä kuin voimalaitoksellakin ovat Mikon ja tämän samaisen aikamiespojan aivoissa syntyneitä. Ja kun Mikon osuutta pöyhitään hiukan enemmän, kasvaa hänen ansioluettelonsa melko pitkäksi ja poliisin on mentävä ajassa kauas taaksepäin. Mutta kuitenkin kaikkein suurin asia on se Hankaan tuhotulva, joka aikoinaan hyppyytti Taustan akkoja hukkumisen pelossa mäen harjalle asti. Kun nimismies pääsee langan päästä kiinni, panee hän Taustan mummot selittämään tuon vanhan tapauksen moneen kertaan alusta loppuun ja leuat jauhamaan kerran oikeatakin asiaa. — Ensimmäisenä on vuorossa Korvatun Kaisa, jonka porsas-parka sai tuhotulvassa siivet selkäänsä ja lensi pois karsinastaan. Tätä ihmettä — joka ei kuulemma ennusta hyvää — yrittää Kaisa yhä selitellä nimismiehelle, mutta tämä vain tokaisee vihaisena: »Älkää jaaritelko roskaa, vaan vastatkaa kysymykseeni: kuka teille sanoi ensimmäisenä, että vallit murtuvat ja kyläläisten on lähdettävä pakoon?» »Eihän siitä minulle kukaan sanonut! Itse arvelin, jotta...» »Kyllä siitä joku huhusi! Koettakaahan muistella tarkkaan.» »No kaikkihan siitä puhuivat.» »Eivät kaikki puhuneet samaan ääneen. Joku sen tiesi ensimmäisenä. Alkakaahan nyt muistaa, minulla on kiire», hoputtaa nimismies. »No oiskohan sitten ollut hieroja...? Taikka Salotorpan Mikko...» Seuraavana vuorossa on hieroja. Pitkän kiertelyn jälkeen päästään niin pitkälle, että hieroja muistelee kuulleensa asiasta Korvatun Kaisalta, räätäliltä taikka Mikolta. Ja puheen alkuun päästyään hieroja muistaa paljon olemattomiakin, ja nimismiehellä on täysi työ pidellä hierojan juttua oikealla tiellä aivan kuin lammaskatrasta suorassa rivissä. »Korvatun Kaisa kertoi kuulleensa kaiken teiltä», oikaisee nimismies. »Kumpi teistä nyt valehtelee?» Ja nimismies hämmästyy, kun hieroja säikähdyksissään tulee myöntäneeksi: »No ehkä oli niinpäin. Minä täisinkin kertoa hänelle. Ja minä kuulin sen Mikolta. — Mutta herra nimismies, ei kai siitä nyt joudu edesvastuuseen, vaikka varoittaakin lähimmäistä vaarasta? — Onhan tarkoitus hyvä ja sanotaanhan Raamatussakin, jotta meidän pitää...» »Olkaas taas välillä hiljaa!» komentaa nimismies. »Ei kai siitä ihan linnaan asti joudu... Mutta hävisikö teiltä tavaroita sillä aikaa, kun olitte pakojaisissa mäellä?» »No voi sentään!» puhkeaa sanatulva taas vuotamaan. »Hävisi toki paljonkin! Minulla oli kuopassa kilo voita, jonka aioin viedä rovastille lahjaksi siitä hyvästä, kun se päästi meidän pojan läpi rippikoulusta, vaikka Eevertti onkin niin huono lukumies... Se voipaketti hävisi samana päivänä ja minä sanoinkin kaikille, jotta se ei kylläkään kadonnut rehellisellä tavalla. Ja sitten vielä hävisi pojan kello. Kun minä läksin siinä kiireessä mäelle, en minä millään muistanut, jotta pojan rautakuorinen kello on aitassa... Se kun pitää sitä naulassa sängyn kupeella eikä ota liivintaskuun työhön lähtiessä, kun pelkää sen putoavan.» Hierojan puhetta kestää vielä kauan, mutta seuraavana on vuorossa räätäli, joka miehisenä miehenä häpeilee koko asiaa ja kuvailee sen akkain aiheuttamaksi. Mutta kun hän itse on uskovainen mies ja tietää tuhotulvia olleen ennenkin, niin... Ja kun nimismies tekee tavanomaisen kysymyksensä, muistaa räätäli kertoa vaikka kaksi sormea Raamatulla, jotta ensimmäinen kertoja oli Mikko. Muita tavaroita ei räätäli muista kadonneen, mutta pyhäpatiinit olivat poissa ja porstuan hyllyltä kolme metriä sarkaa, josta piti laittaa Aholan isännälle puku. Rässirautaa tosin etsittiin kauan, mutta se olikin pudonnut kärryiltä tuonne viholaispehkoon navetan kulmalle, kun käsikärryt kaatuivat.. Vielä viidessä tai kuudessa paikassa käy nimismies, ja koko kyläkunta alkaa kulkea hänen mukanaan muistutellen, selvitellen, syytellen ja keskenään suuttuen. Jos joku alkaa muistaa tarinansa hiukan vinoon, niin silloin on koko muijaparvi kertojan kimpussa ja alkaa huutaa yhteen ääneen: »Älä sinä valehtele...! Eihän se niin ollut...! Tuolta ihmiseltä ei ole vielä tässä elämässä kuultu totuuden sanaa...!» Nimismies lyö välillä nyrkkinsä pöytään saadakseen oman äänensä kuuluville, mutta toisaalta on muijaparvelle kiitollinen, että näin talkoilla puserretaan totuutta esille. Ja viimein nimismies lähteekin — tämä tutkintokin on ollut eräänlaista juhlaa Taustan kylässä — mutta muijat katsovat ihmeissään, kun esivalta ei käännykään maantielle ja Kairakoskelle päin, vaan ensin Aholaan ja siitä sitten päivällisen jälkeen metsätietä myöten Vanakorpeen. Silloin eukot jo kuiskivat, jotta kumma on miehekseen tuo nimismies. Sillä on nenässään semmoinen kumma vainu kuin lintukoiralla, missäpäin saalis on! Nimismiehen ja poliisien saapuessa Salotorppaan on kotosalla vain eukko ja pienempi poika. Mikko on kuulemma sen aikamiespojan kanssa metsässä halonhakkuissa. Eukko säikähtää silminnähtävästi vieraita, änkyttää ja alkaa hokea pojalle: »Menepäs nyt nopeasti metsään ja sano isälle taikka Vantelle — kumman niistä nyt ensin löydät — jotta täällä on herroja! On nimismies ja poliisit. Ja pitää tulla heti kotiin!» »Eijei!» ehättää nimismies väliin. »Pysypäs, poika, vain kiltisti kotona! Kyllä me isän ja Vanten sieltä aikanaan löydämme eikä tarvitse varoitella etukäteen.» Eukko hätääntyy yhä enemmän ja kaakattaa kuin säikähtynyt kana, kun nimismies ja poliisit alkavat katsella pirttiä. Onhan siellä tavaraa, mutta paljonhan sitä tarvitaankin... Mutta kun eteiskomeron naulasta löytyy sellainen rautakuorinen kello, jossa on hiuksista punotut perät aivan kuin hierojan pojan kellossakin, suutahtaa muija herrojen utelemista ja vastaa kipakasti: »Saa kai köyhäkin ajasta jotakin tietää...! Vai pitääkö joka kerran lähteä kaupungin torille kelloa katsomaan!» Toinen konstaapeli vääntää puukollaan kellon kuoren auki, ja kuorten välistä löytyy hierojan ja tämän miehen valokuva, joka on kerran otettu pikavalokuvaajalla kaupungissa ja jota poika on säilytellyt muistonaan. »Jahah, emäntä!» sanoo nimismies. »Kun alku on näin helppoa, niin nyt katsotaan muutkin paikat.» Mutta esivallan on mahdoton päätellä perunoista ja voista ja sellaisesta, mihin ne ovat alkuaan kuuluneet. Mutta toinen konstaapeli on tunnontarkka mies ja aikansa pihassa kierreltyään tulee takaisin pirttiin tyytyväisenä hymyillen: »Jos nimismies lähtisi tuonne karsinaan katsomaan... - Siellä on sika, ja sillä on samanlainen musta luoma selässä saparon juuressa kuin Korvatun ämmän elukallakin.» Mennään joukolla, navettaan, ja sen perusteella, mitä porsastaan sureva Kaisa on lemmikistään kertonut, päätellään kaivatun elukan löytyneen jälleen. Mutta Mikon muija ei tunnusta mitään, vaan ryhtyy kiistelemään: »Se on sitten vale! Kaisan porsashan oli ihan pieni, mutta tämä on jo iso sika.» »No onhan tässä ollut jo aikaa kasvaakin», virkahtaa konstaapeli. »Ja entäs tuo luoma selässä? Tunteehan sen siitäkin.» »Saa kai köyhänkin siassa täpliä olla!» kivahtaa eukko. »No niin, nyt lähdetään hakemaan itseään Mikkoa halonhakkuusta», sanoo nimismies. »Emäntä näyttää meille polun, mutta kulkeekin oikeata tietä eikä yritä eksytellä. Ja tämä poika lähtee mukaan.» »Poika jää kotiin. Minä menen yksin», oikaisee emäntä. »Eipäs jääkään, vaan lähtee mukaan. Muuten te itse eksytätte meidät metsään ja poika sillä aikaa kiertää toista tietä varoittamaan Mikkoa. Ja jos te nyt yritätte juonitella, niin pidätän koko porukan: Mikon murrosta ja varkaudesta, teidät poliisin harhaanjohtamisesta ja sen Svanien muusta ilkeydestä. No niin, aletaanpas lähteä!» Nimismiehen uhkaus vaikuttaa. He saavat kävellä kotvan kun tulevat suon reunaan lammen rannalle ja löytävät sieltä Mikon pojan keittämässä viinaa. Mutta Mikko ei hämmästy vieraita, vaan selittää omaan vilkkaaseen tapaansa käsiänsä levitellen: »Saa kai köyhäkin tienata? Häh? — Ja älkää toki, hyvät miehet, särkekö hyvää pannua!» Mutta kukaan ei tunne armoa. Kirveen hamaralla poliisi humauttaa pannun alareunaan valtavan reiän, yhdessä he sitten vääntelevät torvet solmuille, niin ettei niistä ole enää viinatorviksi, puuastioista katkaisevat kirveellä vanteet poikki ja heittävät laudat nuotioon. Pitkän kyselyn ja etsinnän jälkeen löytyy metsästä kuusen alta Mikon varasto. Siellä on suuri maitosaavi, jonka kupeessa on erään Taustan isännän nimi — siis varastettu astia — ja se on täynnä valmista pontikkaa. Se kaadetaan lampeen ahventen iloksi. Ja Mikko itse pälpättää koko ajan. Varastetusta tavarasta hän sanoo vain: »Varastanut...? Minäkö...? Ehei, herra nimismies, enhän minä mikään rosvo ole! Minähän vain korjasin talteen huolimattomain tavaran. — Vai olisiko ollut parempi, jotta tulva olisi ne vienyt? — Saa kai köyhäkin auttaa lähimmäistään, kun Raamatussakin sanotaan, jotta...» »Te toimititte ensin kylän tyhjäksi ihmisistä, jotta saisitte sen tyhjentää tavarastakin!» murahtaa nimismies. »Ja nyt lähtee Salotorppa itse ja tämä Svante poliisien mukaan.» Niin saa Mikko Vanten kanssa seurata poliiseja kirkonkylään. Seuraavilla välikäräjillä saa Mikko tuomionsa ja viedään kärsimään vankeusrangaistustaan. Mutta joitakin kummallisia teitä myöten saa myöhemmin toinen poliisi, jota Mikko ei ole koskaan kärsinyt, seuraavanlaisen kirjeen: Se on sitten hemmetin vale! Mikko ei keitä viinaa eikä juo! Vallesmanni vain kenkkuili ja tuomio oli puolueellinen. Mutta sen minä vain sanon että Mikko ei sure eikä surraa. He souteli Kakolan sellissä tammikuulla Toivoo Mikko Salotorppa Liikemiäs Salotorpan Mikon juttu on sikäli merkillinen, että se tavallaan päättää Luostanlaaksossa vanhan ajanjakson ja aloittaa uuden. Sillä Kairakosken mökkikylässä ja Vanakorven liepeillä on koko ajan ollut huijareita, jotka ovat viinapulloineen ja korttipakkoineen kierrelleet työmaita ja houkutelleet Etelä-Suomesta lisääkin saman ammatin väkeä kerätäkseen rahat taskuihinsa. Mutta Salotorpan tapauksesta aiheutuu puhdistustyö, joka ajaa pakosalle vanhat huijarit ja panee uudet häviämään paikkakunnalta poliisien pelossa. Ja vähitellen ei Vanakorvestakaan voi enää puhua korpena sillä Ahola ja Pellontaus ostavat Hitukalta sen parhaat palat itselleen ja alkavat valloittaa sitä viljelykselle. * * * * * INSINÖÖRI VESALA, joka viattomine iltakävelyineen aiheutti noinkin laajan hälinän, jatkaa myöhemmin salaperäisiä vaelluksiaan ja ulottaa ne — kuten sanottu — kaupunkiin asti. Kukaan ei tiedä hänen harrastuksistaan, ei edes Tahka, mutta nekin selviävät aikanaan Vesalan itsensä kertomana. Hän nimittäin menee eräänä pohjoistuulisena iltana vierailulle Orastojen luokse Vilhonhoviin ja heti aluksi moitiskelee toveriaan siitä, että Kairakosken tehtaat pilaavat koko laakson ilman selluloosanhajulla, ja kaikelle muulle hän asettaa hyviksi esimerkeiksi voimalaitokset, joista ei koskaan kuulu mitään melua, ei tule roskia, tunkioita eikä hajua. — Mutta hänelle vastaa Orasto: »Kuulehan, olipa hyvä, että otit tuon hajun puheeksi! Kerrotaan, että sulfaattitehtaan haisusta voisi tehdä räjähdysaineita — jos osaisi tehdä. Kun sinulla jo on kokemuksia sotateknillisistä keksinnöistä, niin voisit valmistaa meidän hajustamme rotulia. Pioneerimme olisivat iloisia... Muuten oliko tällä vierailullasi muukin tarkoitus kuin kehua voimalaitosta?» »Oli. Hyvin vakava asia», sanoo Vesala huolestuneen näköisenä. »Annahan kuulua! — Riittääkö aluksi tuhat markkaa?» kysyy Orasto ja työntää kätensä povitaskuun. »Ei, vaan pahempaa. — Aioin kysyä, etkö voisi ensi lauantai-iltana lähteä viemään minua autollasi kaupunkiin? Ottaisit Paulankin mukaasi — sillä ethän sinä yksin sinne pääsekään...» »Mitä varten juuri minun autollani? Mene Vahisen lentävällä.» »Ei se nyt auta! Tarvitsen ymmärtäväisen ystävän apua ja tukea.» »Joko asiat ovat niin hullusti?» kysyy Orasto odottaen, minkälainen tunnustus toisella on tehtävänä. »Jo ovat!» sanookin Vesala kuivasti. »Minun täytyy lauantaina päästä sinne. — Katsos, aion nimittäin mennä kihloihin, ja sinä voisit olla mukana...» »Noh, olkoon menneeksi», virkahtaa Orasto melkein armollisesti. »Minä tulen mukaasi ja voihan kai Paulakin lähteä, jos tarvitaan lääkäriä... Noin käy aina, kun aloittaa keksijänä...» »Rappiolle siinä joutuu», myöntää Vesala itsekin. »Muuten sinä olet jo kaksi kertaa tänä iltana viitannut siihen tykkiin. — Älä hämää minua, muuten vimmastun ja väittelen tohtoriksi!» Orasto katsoo häneen pitkään, sillä nyt ei hänkään voi enää sanoa, puhuuko Vesala totta vai leikkiä. Sen vuoksi hän kysäisee: »Sinä väittelet tohtoriksi...? Sillä tykilläkö?» »En, vaan sähköllä. Mutta puhutaan siitä joskus toiste, kun ensin saadaan tämä kihlajaisjuttu selväksi.» Hän muuttaa puheenaihetta, sillä sisään astuu perheen emäntä, tohtori Orasto. Eikä koko iltana puhuta Vesalan aikeista enää mitään, ennen kuin hän lähtiessään kääntyy vielä taakseen ja huutaa niin, että koko tienoo kaikuu: »Ette kumpainenkaan kysynyt, kuka minun morsiameni on...!» »Arvelin, että jos se lauantaihin mennessä vielä vaihtuu», puolustelee Orasto. »Ei vaihdu! — Hän on yksi tohtori Varmasen kolmesta tyttärestä. Se paras niistä!» SORVASEN PERHE Vaikka onkin sunnuntaipäivä, istuu Lauri Sorvanen kotosalla työpöytänsä ääressä papereitaan tutkien ja puheluita odotellen. Väliin hän tapansa mukaan nousee, tekee muutaman kierroksen lattialla ja pysähtyy ikkunan ääreen, joka on avoinna puistikon puolelle. Ulkoa kuuluvat kaikki kesän äänet veden kohinasta tuuleen ja nuoren naisen lyhyeen nauruun asti, sillä ihmisetkin ovat liikkeellä ja etsivät toisiaan. Ja ikkunan alla puistikon penkillä istuvat hänen vanhempansa oltuaan aikansa sisällä ja kuunneltuaan radiossa kirkonmenonsa. Kun on pyhä ja kirkon aika, ovat molemmat sen vuoksi pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, vaikka pysyvätkin kotosalla. Mutta pukimissa huomaa nyt eräitä pieniä, uusia piirteitä, jotka osaltaan kuvaavat maailman ja heidän itsensäkin viime aikoina muuttuneen ja yhä edelleen muuttuvan. Äidin harteilla on nyt — kun satutaan tällä tavoin istumaan ulkosalla — entisen mustan silkkihuivin asemesta värillinen ja kirkas hartialiina, jonka luultavasti Pirkko on ostanut anopilleen ja jota tämä kantaa varsin tottuneesti. Mutta sen sijaan isä näyttää olevan neuvoton ja kiusaantunut housujensa lahkeisiin silitettyjen terävien saumojen vuoksi, katselee niitä ja kohottelee polvien kohdalta väljemmälle, ettei niihin tulisi pussit. Ja molemmilla tuntuu olevan vakavaa keskusteltavaa, sillä isä sanoo melkeinpä ankarasti: »Miksikä se siitä paranee? Eikä Lauri siitä kuitenkaan välitä ‒ eikä kai ole aikaakaan.» Kuultuaan oman nimensä hän teroittaa kuuloaan, sillä isän sanoista päättäen tämä on tyytymätön. »Mutta näethän, miten Juhani rasittuu pitkän matkan takia. Minusta olisi paljon parempi hankkia kotiopettaja...» He siis pohtivat poikain koulunkäyntiä ja ovat sitä mieltä, että Juhanin pitäisi muka rasittua matkasta enemmän kuin muiden ihmisten lasten... Ja luulevatko vanhukset, että pojille ruvetaan hankkimaan kotiopettajaksi joku vatsahappojaan ja kompleksejaan hoiteleva vanhapiika? — Ei, vaan he saavat kestää saman rasituksen kuin muutkin! Ja keskustelu johtuukin kai siitä, että Kaisan mielestä näkyvät Sorvasen pojat olevan jonkinlaisten etuoikeutettujen kirjoissa. Kaisa kuuluukin selittävän: »Pikku Juhani on ollut tyytymätön, mutta ei uskalla sanoa sitä isälleen. — Hän kaipaa jotakin muuta.» »No johan tähän kyllästyy kuka tahansa!» kivahtaa Manne ja vetää suunsa happamaan kureeseen, työntää etu- ja keskisormen kovan kauluksen ja hiostuneen niskan väliin ja yrittää irroittaa niitä toisistaan. Ja vähän ajan kuluttua Manne lisää: »Elämä ei ole ollut koskaan niin joutilasta kuin nyt. Minä en rupea enää solmeilemaan nauhoja kaulaani ja peilailemaan kuin neidit, vaan alan polttaa tervaa taikka lähden savottaan. — Tuli se hevosen pahuskin myydyksi...» Isä ei ole siis vieläkään tyytyväinen, ja se kai johtuu siitä, että hän on joutunut olemaan äidin liiallisen huolenpidon ja hoivailun kohteena. Ja sitä Manne ei kärsi. — Ukolle olisi saatava jotakin sopivaa puuhaa — mutta mitä? Voisihan ajatella, että hän alkaisi tuolla vanhalla pellollaan ahertaa vaikka puutarhaa, ja jos voimia riittää, niin laajentaa sen vaikka kauppapuutarhaksi. Mutta kuitenkin pitäisi hänen suostumuksellaan palkata joku vieras ihminen tekemään raskaimmat työt. Ensin täytyy asiasta puhua Pirkon ja äidin kanssa ja saada heidät suostumaan... Näin ajattelee Lauri, seisoo yhä ikkunassa ja kuulee taas isänsä sanovan: »Ja minä annan palttua tuommoiselle uudenaikaisuudelle, joka tekee vanhan miehen työttömäksi eläkevaariksi, niin ettei tässä ole muuta virkaa kuin silitellä pöksyjä ja paimentaa pieniä poikaraukkoja, joita ei ole opetettu edes kunnollisesti nauramaan. Johan nuo tällaisessa komennossa harmaantuvat ennen kuin ehtivät rippikouluunkaan.» Tuntua siltä kuin häntä — Lauria — syytettäisiin liiasta ankaruudesta ja ehkä oman perheen laiminlyömisestä. Onkohan tuossa perää? Pitävätköhän Pirkko ja pojatkin häntä äreänä työhulluna, joka ajattelee itseään ja työtään kaiken olevaisen napana ja akselina? Pianhan se nähdään! päättää Lauri Sorvanen, siirtyy työpöytänsä ääreen, kasaa siellä joukon papereita ja piirustuksia ja pistää ne laatikkoon. Hän tahtoo nyt kerta kaikkiaan ottaa selvän, mitä tässä talossa kukin ajattelee. Pirkko-rouvan hän tapaa ruokasalista edessään värillinen esiliina ja kädessään jokin vati. Aviomies kävelee ensin pari kertaa lattian yli mutta kun ei jaksa sillä tavoin herättää toisen huomiota, kysyy hän: »Mitä sinä keskellä sunnuntaipäivää aherrat?» »Minäkö? Enhän minä aherra mitään. — Kuinka niin?» Pirkko-rouva katsoo mieheensä ihmetellen, sillä tuollainen kysymys heitetään hänen eteensä varmasti ensimmäisen kerran. »Näytät vain niin väsyneeltä. Ja taidat olla tyytymätönkin», virkahtaa mies jotakin sanoakseen ja tulee itsekin hämilleen. »Mitä sinä puhut?» »No sitten sinä ainakin olet ikävystynyt.» »Kehen ja mihin?» kysyy Pirkko yhä enemmän ihmeissään. »No vaikka tähän Hankaan kuivuuteen, vaihtelun puutteeseen ja meihin kaikkiin ja...» »Teihin kaikkiin! Jos minä ikävystyn teihin, niin lähden Orastoille taikka ajan kaupunkiin. Sillä asialla en vaivaa päätäni hetkeäkään.» »Niin, meihin kaikkiin», jatkaa mies. »Aviopuolisoosi ja lapsiisi »Ette te nyt mitään loistokappaleita ole, mutta mistäpä tässä parempiakaan ottaa», naurahtaa rouva ja heittäytyy nojatuoliin. »Mutta mistä johtuu tämä poliisitutkinto?» »Haluan vain tietää, oletko tyytyväinen elämääsi.» »Vai nii-in! Jos siitä on kysymys, niin voin sanoa suoraan, etten ole läheskään tyytyväinen. Sehän jo olisikin kaiken poroporvarillisen omahyväisyyden huippu! — Ja sitähän minä en totisesti tahdo!» Hän vaikenee, katselee tutkivasti miestään tämän outojen kysymysten vuoksi ja jatkaa sitten: »Jos tahdot tietää totuuden tyytyväisyydestä, niin sanon suoraan: minä olen tyytymätön ulkopolitiikkaan ja koululaitoksen pölyttyneisyyteen — kirkko on liian materialistinen ja kulttuuripolitiikka on jäänyt kokonaan hoitamatta maalaisvoittoisen siansiitos-suuntauksen kustannuksella. Ja lisäksi julkinen sana on mätä, sillä lehdistö ja radio eivät saa kulkea yleisen mielipiteen ja muotiajattelun apinoina, vaan kaiken kehittäjinä ja edelläkävijöinä. Sitä paitsi...» »Seis! Riittää jo — ei mitään vallankumousta. Minä tarkoitankin, että mitä valittamista sinulla on omalta kohdaltasi.» »Paljonkin, ystäväiseni, ja jos minulla on ollut valittamista, niin olen sanonut sen kaikille asianomaisille ääneen: Vahista haukuin siitä, kun hän ei hanki kunnollista lihakauppaa, vaan kaikki täytyy tuoda kaupungista asti. Ja sinua aion juuri nyt haukkua siitä, kun maantien puolelle ei ymmärretä laittaa kunnollista pensas-aitaa, vaan annetaan autojen tupruttaa kaiken pölyn sisään, niin että hiekka narskuu hampaiden välissä.» »Sinäpä sen sanoit!» hypähtää Lauri seisoalleen ja lähtee. »Siinähän onkin puuhaa!» Nuori rouva jää katselemaan hänen jälkeensä, pudistaa sitten päätään, miettii, mikä puuha häneltä äsken jäikään kesken, näkee vadin pöydällä ja lähtee askareihinsa. Kiertomatka poikien luokse opettaa isälle jotakin. Marttihan on jo kaupungissa asti koulussa, mutta Juhani ja Esko ovat pihassa omine harrastuksineen. Juhani istuu rakennuksen nurkalla kädessään vanha kauha, jolla hän ammentaa vettä vesikourun alla olevasta sammiosta, sekoittaa veteen hiekkaa ja katselee värin vaihtelua ja veden liikkeitä. Kun kuopus yrittää ottaa käteensä seinustalla olevasta kasasta jonkin kivenpalasen, komentaa Juhani tiukasti. »Älä koske Martin tehtaaseen! Jos särjet sen, niin Martti antaa sinulle selkään, kun tulee kotona käymään!» Lauri Sorvanen huomaa nyt, ettei hänellä ole ollut koskaan aikaa puuhailla poikain kanssa yhdessä, niin että ukin puheessa taitaa sittenkin olla hitunen perää... Ja kumman aikaisilta poikain touhut vaikuttavatkin, niissä on selvää logiikkaa ja hyvinkin syvää harkintaa. Ja kuitenkin hän on pitänyt heitä kaikkia vielä lapsina. Hän seisoo sivulla, katselee yhä poikain puuhia ja mieltyy sen vuoksi, kun on näkevinään niissä johdonmukaista työtä. Juhani näyttää olevan selvillä myöskin vanhemman veljeni tarkoituksesta, koskapa järjestää Pojun hajoittamat kivet ja sitten siirtyy omaan työhönsä. Hän kurkottaa käteensä vanhan peltipurkit, kaatelee vettä purkkiin, puhaltelee sen pinnan väreisiin ja tarkastelee sitä koko ajan. Sitten poika kouraisee viereltään hiekkaa tiputtaa sitä veteen varovaisesti, sekoittaa puutikulla ja näyttää olevan tyytyväinen. »Tuosta tulee varmasti kemisti», ajattelee isä, päättää ostaa pojalle lahjaksi joitakin purkkeja ja putkia, mutta kuitenkin unohtaa sen samassa hetkessä. Viimein hän astuu poikain luokse ja virkahtaa ehkä liian vakavana: »Noh, pojat! Joko kaikki on valmista?» Ääni on virallisempi ja asiallisempi kuin hän on tarkoittanut. Juhani kohottaa päätään, näkee toimitusjohtajan ja kavahtaa seisoalleen, tavoitellen jonkinlaista asentoa, niin että purkki putoaa kädestä maahan. Mutta katse on juuri sen verran kiusaantuneen näköinen kuin häneltä olisi katkaistu jokin tärkeä ajatus. Nuorempi veli sen sijaan vilkaisee isäänsä vain syrjäsilmällä ja jatkaa askarteluaan, kunnes vanhempi komentaa: »Älä kyyki siinä! Toimitusjohtaja tulee!» Lauri Sorvanen on niin kiintynyt ajattelemaan poikain puuhia, ettei huomaa edes sanojen erikoisuutta, ja kysyy nyt hieman lauhkeammin: »Mitä te oikein leikitte?» »Ei tämä ole mitään leikkiä. Minä vain muuten laitoin.» Juhani on pahastunut siitä, että hänen vakavaa työtään sanotaan leikiksi, vetäytyy sen vuoksi enemmän kuoreensa ja vastailee vain lyhyesti. Kun isä yrittää olla leikkisä ja tarttuu peltipurkkiin aikoen sekoittaa lisää vettä, katsoo poika ensin kuin kauhistuneena ja sitten varoittaa: »Älä sotke niitä! Minulta meni kokonainen tunti niiden laittamiseen.» Nyt Lauri Sorvanen huomaa, etteivät pojat luota häneen toverina niin paljon, että selostaisivat aikeitaan ja ottaisivat hänet puuhaan mukaan. Hän on joutunut poikien piirin ulkopuolelle. Sen vuoksi hän nousee neuvottomana kuin isompi pojanjolppi, jota pienemmät ovat sivaltaneet sormille, ja kysyy sitten liian virallisella pääkatselmus-äänellä, ovatko pojat yleensä tyytyväisiä leikkeihinsä ja onko heillä mahdollisesti joitakin toivomuksia. Vanhempi veli miettii kauan ja isän kysyessä uudestaan vastaa viimein: »Polkupyörä ei haittaisi. Ja Marttikin voisi käyttää sitä, kun käy kaupungista lupapäivinä kotona. — Ja sitten minä tarvitsen repun.» Isä hymyilee pojan haaveille ja tämä taas katselee häntä epäillen ja arvaillen, mahtaako toimitusjohtaja pilkata hänen toivomuksiaan, kun noin naurattaa. Mutta isän yhä kysellessä muistaa hän vielä jotakin, josta hänen piti puhua vielä tänä iltana: »Jos minä joskus saisin mennä ukin kanssa retkelle?» Sen isä lupaa ja utelee toisen pikku miehen vaatimuksia. Tenava, joka on vasta kolmevuotias, tyytyy paljon vähempään ja ehdottaa ostettavaksi sellaisen puuhevosen, joka osaa hirnua. Mutta hänenkin kanssaan isä saa aikaan sopimuksen jostakin helpommin hankittavasta ja lähtee sitten puistikon puolelle jutellakseen vanhan Mannen kanssa. Manne näyttää innostuvan poikansa ehdotuksesta, että maantien puolelle pitäisi laittaa pensas-aita, ja alkaa ehdotella, että kesällä tietysti olisivat lehtipuut hauskempia, mutta talvella niiden paljaat ruodot ovat ikäviä, niin että parhain kai sittenkin on tavallinen kuusiaita. Eikä Manne huomaa edes sitä, että puutarhurihan kaikki tuollaiset asiat on hoitanut tähänkin asti. Ja Laurin ehdotukseen avusta hän vastaa: »Apulaistako? En minä sellaisia tarvitse. Paremmin osaan sen tehdä yksin.» Toimitusjohtaja palaa jälleen työpöytänsä ääreen ja syventyy papereihinsa, niin ettei näe eikä kuule mitään. Ja jo seuraavana iltana Manne työpuvussaan astelee metsää kohti, olallaan lapio ja toisessa kädessään suuri vasu. Ja Mannen jäljessä kulkevat samoihin askeliin polkien Juhani ja Poju totisina ja tärkeinä. Ja jonkin aikaa työskenneltyään huomaa toimitusjohtaja olevansa liian hajamielinen leppoisan illan takia ja päättää lähteä etsimään toisia ja puhumaan heidän kanssaan. Mutta kun ketään ei näy missään, ei hän viitsi istuskella auringonpaisteessa, vaan astelee metsään ja viipyy siellä osaamatta kuitenkaan täysin irroittautua työstään. Samaan aikaan ovat ukki ja pojat kävelleet yhä kauemmaksi, tulleet vanhan tervahaudan luokse ja pysähtyneet sinne. Silloin tulee maantieltä samalle metsäpolulle Tuuhkan isäntä, Mannen vanhoja tuttavia, ja sanoa laukaisee ensinäkemältä: »Kas, johan sinäkin olet riisunut patiinisi ja kovat kaulastasi ja uskaltanut ottaa lapion käteesi!» Manne ymmärtää tämän pilkaksi siitä, kun hänen on olosuhteiden pakosta pitänyt kulkea toisten mukana, ja vastaa sen vuoksi kuivasti: »Minä en ole pelännyt lapiota milloinkaan.» »Eipä tietenkään», koettaa isäntä lieventää sanojaan. »Ajattelin vain, kun sinä kuulut jo hylänneen maasi ja elävän nykyään koroillasi...» »Se nyt on taas sitä vanhaa valetta!» kivahtaa Manne, vaikka hänen mieltään toisaalta kaivaa se, että tuttava puhuu juuri sitä, mitä hän itsekin on koko ajan hävennyt ja pelännyt. Nyt ollaan siis jo niin pitkällä, että naapuritkin pilkkaavat hänen pukimiaan ja joutilaisuuttaan. Mutta sitäkös Manne sivullisille näyttäisi: »Kyllä minä vielä työhön pystyn! Turha sitä on etukäteen ilotella...» Välttääkseen turhaa hammastelua Manne poikkeaa poikain kanssa metsään ja antaa isännän kävellä omia teitään. He kiertelevät ja kaivelevat siellä aikansa, saavat korinsa täyteen ja lähtevät takaisin kotiin. Silloin Lauri Sorvanen, joka kuulee poikain kirkkaat äänet tervahaudalta päin, lähtee heitä vastaan ja huomaa ukin ja Juhanin kantavan vasua ja pienimmän hoipertelevan jäljessä raskas lapio kainalossaan. He ovat kuusentaimistaan niin innostuneet, etteivät huomaa häntä ennen kuin edessään, ja silloin vilahtaa ukin kasvoilla samanlainen pettynyt ja kiusaantunut katse kuin Juhanilla eilen hänen keskeyttäessään heidän touhunsa ja sanoessaan heidän työtään leikiksi. »Miksette sanoneet lähdöstänne, niin olisin minäkin tullut mukaan», virkkaa Lauri isälleen. »Niinkö?» sanoo Manne ja katsoo häneen ihmetellen. »Eikös sinulla ole tärkeämpää työtä, kun sekoittelet Luostan vesiä oikeaan järjestykseensä?» Ääni ei ole vihainen eikä Lauri tiedä, mitä ukki oikeastaan tarkoittaa. Mutta kun hän tahtoo kantaa raskasta vasua Juhanin puolesta ja tarttuu sen sankaan, ei poika siirrykään sivuun, vaan virkahtaa varmana: »Minä kannan ukin kanssa.» Nyt isäkin jo huomaa, että ukilla ja pojilla on jonkinlainen liitto, jonka jäseneksi häntä ei huolita. Se loukkaa häntä, mutta tavoitellakseen toverillista ja luottamuksellista suhdetta hän on innostuvinaan yhdessä ukin kanssa linjoittamaan uuden aidan paikkaa. Mutta vaikka hän ahertaa siinä toisten mukana ja yrittää laskea välillä leikkiäkin, huomaa hän poikainsa katseessa jotakin yhtäläisesti kummeksuvaa kuin niiden vieraiden ihmistenkin silmäyksissä, jotka maantietä kulkiessaan oudoksuvat nähdessään hänet lapio kädessä. Silloin toimitusjohtaja Sorvanen on huomaavinaan, mistä kaikki johtuu: ihmiset pitävät häntä narrina, joka huvittelee lapiolla, jolla toiset ihmiset ansaitsevat leipänsä. Kaikkien mielestä hän on jo kauan sitten vieraantunut ympäristöstään ja on vain yksi ainoa — ja kylläkin tärkeä — osa suurliikkeessä ja koristaa paljon paremmin ympäristöään konttorituolissa kuin lapion varressa. Tuo raivostuttaa häntä ja saa jättämään koko työn. Ilo ja pieni huvi on mennyt, ja kuin häpeillen omaa lapsellisuuttaan hän katoaa jälleen huoneeseensa ja paiskaa eteensä paksun pinkan papereita kuin sanoakseen itselleen: »Tuossa on! Selvitä nuo äläkä tee itseäsi naurettavaksi!» Ja eräs asia näkyy olevan selvä: jos hän yrittää hiukankin polkaista nykyiseltä tieltään sivuun ja vaihtaa arkisen työ-ilmeensä lievemmäksi, niin kaikki katsovat kummeksuen häneen. Ja jos hän kotonaankin, lastensa luonakin, pitää tuon ilmeen, niin silloin hän on vain toimitusjohtaja, jonka edessä oma poika tavoittelee asentoa sen vuoksi, että on huomannut jotakin sellaista tapahtuvan konttorissakin. Mikä on siis hänen suhteensa poikiin? — Hän on vain välipolvi oman isänsä ja poikainsa keskessä! Ja kun kaikki nämä kolme polvea taitavat olla pohjimmaltaan sanomattoman samanlaiset, niin kaikesta päättäen on nyt käymässä tiedottomasti kilpailu siitä, minkä polven periaatteet ja suunnitelmat loppujen lopuksi voittavat. Ja — kumma kyllä — hän taitaa sittenkin olla vain tasaväkinen kilpailija vanhan Mannen ja omain poikain rinnalla. Mutta hän kuitenkin unohtaa jälleen tuon kaiken, sillä nyt ovat edessä suuremmat asiat ja hänen täytyy työskennellä. On nimittäin osoittautunut, että suurena pidetty Hankaan voimalaitos alkaa olla nykyisille vaatimuksille liian pieni, ja sen vuoksi aiotaan saada kaksi viimeistä turbiinia käyntiin ja voimalaitoksen teho nostetaan äärimmilleen. Silloin siitä tuleekin pohjoismaiden suurimpia. Mutta voimantarve on myöskin kasvanut niin, että on kytkettävä vielä uusia koskia. Mutta näidenkin suunnitelmien takaa Lauri Sorvanen muistaa taas parin päivän kuluttua poikansa. Juhania kysyessään hän kuulee tämän lähteneen ukin kanssa jollekin kummalliselle retkelle. Ja Pirkko-rouva väittää, että isä itse on Juhanille sen luvannut. Hän menee ulos ajatellen, että ukissa alkaa jo selvästi näkyä vanhuudenhöperön piirteitä, ja nyt täytyy vielä Juhanikin vetää oikkuihin mukaan. Kun heitä kumpaistakaan ei ole nähty Vahisen puolella, päättelee hän, että karkulaiset ovat kenties olleet illalla onkimassa. Ja onkimisesta hän muistaa jotakin ja päättää mennä isänsä vanhalle rakennukselle. Siellähän ukki ja pojat säilyttävät kalavehkeitään ja venettään. Alkaa olla jo pimeä, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä vanhan, penkinmuotoisen luonnonkiven luona. Voimalaitokselta päin kuuluu aivan hiljaista huminaa, padon luona suihkuaa liika vesi harsona alas, ja muutama auto ajaa kirkkain valoin hovista asemalle päin. Pohjoisessa kuumottavat sulfaattitehtaan valot kuin revontulen alku — niin, täytyypä muistaa sanoa Orastolle, että sulfaattitehdas saa padota Kairan ja Telakosken ja ottaa sieltä oman voimansa — pimeältä järveltä kuuluu airojen tasainen kolke hankaimissa ja juna viheltää jossakin Telakosken puolella. Muuten tuntuu niin rauhalliselta, että voisi vaikka istuutua ja ajatella... Muuten ajattelemisesta muistankin: en ymmärrä, mitä ne hallintoneuvoston ukot yrittävät hinata sen uuden sulfiittitehtaan Hiisveden kirkolle — vaikka sinne ei ole edes rautatietä. Sen on tultava Lonkaan, ja sillä hyvä...' Tällaisten väliajatusten lomassa hän ehtii nauttia hiljaisuudesta, mutta kun penkki on kylmä ja kostea, lähtee hän mäkeä alas, kompastelee pimeällä polulla kiviin, mutta jo pellolle päästyä kostea tie kiiltää selvempänä nurmikosta. Onkin jo kauan siitä, kun hän viimeksi kulki tästä ja kävi isän talolla — ja totisesti on vielä kauemmin siitä, kun hän ylioppilasvuosinaan kulki samalla tavoin iltapimeällä kotiin päin milloin kalamatkoilta tai muuten vain Hankaan rannalta istumasta ja ajattelemasta. Silloin paistoikin kamarin ikkunasta aina valo — mutta nyt se on pimeänä. Polun varrella on tukeva kivipylväs, jonka Manne on joskus ylpeänä hetkenään upottanut maahan rajapaaluksi ja jonakin toisena joutilaampana hetkenä hakannut siihen nupukiven kulmalla puumerkkinsä. Sorvanen ei aavista, että tuo pylväs kohosi siihen samana iltana Mannen oman valtakunnan koskemattomuuden vertauskuvaksi, kun hän saapui tänne Hangasta taltuttamaan. Ja pylvään toisella puolella on Mannen valtakunta nyt hiljaisena ja villiytyneenä. Vanha pihaportti on lahonnut ja pudonnut toisilta saranoiltaan lengottaen puoleksi raollaan. Hän siirtää sen varovasti auki, astuu pihaan ja huomaa, että pihapihlajakin on kuivettunut ja ränsistynyt — liiasta kosteudesta kai. Kun hänen kenkänsä kolahtaa kiveen, vilahtaa puun juurelta ohitse jotakin tummaa ja kevyet askelet sihahtavat nurmikolla: se on orava, joka on asuskellut jossakin eteisen lattian alla tai ullakolla ja loikkii nyt pakoon, niin että häntä tupruaa perässä. Hetkisen kuluttua kuuluu aitan luota rapinaa, kun se kiipeää ylös luhtiin ja kai katselee sen kaiteelta, mitä kummaa tuo ihminen tekee pimeällä autiossa talossa... Hän astelee pihan poikki, jossa aikoinaan olivat äidin lupiini- ja asteripenkit, ja kiipeää ylisille katsomaan, ovatko siellä veneen airot ja kalavehkeet aloillaan. Mutta yliset ovat niin pimeät, että tuntuu oudolta hamuta niiden nurkassa, kun jossakin toisessa nurkassa samalla kuuluu vierasta rapinaa ja aivan kuin askelia pehkuuntuneilla heinänjätteillä... Mutta viimein hän tavoittaa käteensä airon, huomaa siis ukin ja pojan olevan jossakin lähellä ja lähtee portaita alas, suljettuaan kaksoisovet linkulla aivan kuin estääkseen sen näkymättömän hipsehtijän seuraamasta itseään. Hän seisoo pihassa ja kuuntelee hetkisen. Räystäslauta on irronnut, roikkuu vielä toisesta päästään kiinni naulassa ja heiluu hiljaa tuulessa edestakaisin naristen ja valitellen. Tuokin on jo rappeutumisen alkua. Eteisen ikkunankin on joku pojanjolppi heittänyt kivellä rikki. — Mitähän isä sanoisi, jos tämän kaiken purkaisi pois? Kun hän on kerran aloittanut tarkastusmatkansa, aikoo hän katsoa rakennuksen sisäänkin. Mutta kamarin ikkunassa on puoliverhot, niin ettei niiden ylitse pääse kurkistamaan, ja tuvan ikkuna onkin rannan puolella. Päästäkseen näkemään tupaan hän kiertää rakennuksen päitse, mutta siellähän on kosteaa, sillä vesi on tavallisesti vain parin metrin päässä seinästä. Mutta hän harppii kostealla ruohikolla, johon laineet ovat ajaneet irtonaista rantaroskaa, tulee rannan puolelle ja katselee rakennuksen seinää. Pirtin ikkunasta paistaa valo! — Sorvanen pysähtyy, mutta vain hetkeksi, ja veden turskahtaessa kantapään alla hiipii sitten varovasti lähemmäksi ikkunaa ja kurkistaa siitä sisään. Pöydällä palaa öljylamppu ja valaisee vain varsinaisen ikkunapuolen, niin että muu osa pirttiä on hämäränä. Lampun vierellä pöydän ääressä istuu vanha Manne ja paikkailee verkkoaan, jonka hän on ripustanut naulakkoon ikkunanpieleen. Silloin tällöin hän virkahtaa jotakin ja katsoo peremmälle. — Kun Sorvanen kurkistaa sinne, huomaa hän keskimmäisen poikansa Juhanin istuvan lattialla puuhailemassa jotakin ja vastailevan ukille — ja sitten molemmat naurahtavat, niin että pojan kirkas ääni kuuluu ulos ja ukin leuassa tärisee piippu. Siinä kotvasen seisoessaan ja katsellessaan Sorvanen tuntee eräänlaista kateutta, sillä ukki ei puhu koskaan hänelle niin leppoisasti kuin pojalle nyt, ja Juhani naurahtelee tuolla tavalla vain silloin, kun hän ei satu olemaan paikalla. Niin, ja entäs koko matka tänne vanhaan pirttiin... Onhan nyt hänelläkin jotakin sanomista tähän ja olisivathan nuo voineet virkkaa jotakin... Sorvanen hivuttautuu sivuun, kiertää nurkan ympäri takaisin pihaan, kimmastuu polkaistessaan selvään veteen ja pysähtyy miettimään, mennäkö kotiin vai... Mutta sitten hän jostakin mielijohteesta kolkuttaa ovelle ja odottaa. Viimein — ehkäpä pitkän neuvottelun jälkeen — tulvahtaa pirtin ovesta valojuova eteiseen, ukki tulee avaamaan ja hämmästyy nähdessään pimeässä toimitusjohtajan: »Kah, sinäkö siellä?» Sorvanen astuu ukin ohi tupaan, Juhani kavahtaa pystyyn ja katsoo isäänsä totisena tämän sanoessa: »Mitä sinä täällä teet? Joko olet tehnyt koulutyösi?» Hän huomaa sanojensa viileän sävyn ja kuulee poikansa vain mutisevan vastaukseksi. Se kaikki suututtaa häntä yhä enemmän, ja sen vuoksi hän lisääkin: »Mene edellä kotiin, niin minä tulen jäljestä.» Poika vilkaisee isäänsä vihaisena, alkaa sitten pyyhkiä lastuja vaatteistaan, huokaisee mitään sanomatta ja hankkiutuu lähtemään, etsii lakkiansa, heittää naulasta repun selkäänsä ja tarttuu ovenripaan. Silloin virkahtaa toimitusjohtaja lieventääkseen äskeisiä sanojaan: »Martin koulu on loppunut ja hänen pitäisi tulla ilta-autossa kotiin. Menepäs häntä vastaan ja kysy, onko hän päässyt luokaltaan...» Ja huomatessaan pojan selässä uuden repun hän kysäisee: »Mitä sinulla on repussasi?» »Evästä.» »Mitä ihmeen evästä?» Mutta Juhani ei vastaa, vaan työntää oven auki ja huulet vavahdellen katoaa pimeään. Hetkisen kuuluvat hänen askelensa eteisessä ja ulko-ovi kumahtaa kiinni liian lujasti. Pitkän hiljaisuuden jälkeen virkahtaa ukki vakavana: »Itse lupasit pojan retkelle. Ja hänestä tämä oli hauskaa.» Vaikka Manne ei sanokaan enempää, on Lauri Sorvanen kuulevinaan vielä isänsä moitteen: 'Mutta sinä tulit ja pilasit kaiken!’ Hän kysyykin sen vuoksi Mannelta: »Mihin teidän piti mennä retkelle?» »Tähän näin. Me olemme retkellä juuri tässä.» Mutta toisen täytyy sanoa jotakin ja virkahtaa vain: »Tänne yöksi paleltumaan...» Tulee jälleen hiljaisuus, jonka aikana Sorvanen katselee lattialla olevaa lastukasaa. Siinä on puolen metrin pituinen hirrenpätkä jolle ukki on ensin veistänyt veneenhahmoa ja poika sitten täydennellyt moottoriveneen muotoiseksi. Ja siinä katsellessaan hän huomaakin kaiken tarkoituksen: nuo kaksi ovat yhteisestä sopimuksesta lähteneet vaihteeksi omiin oloihinsa ja ovat varustaneet eväätkin mukaansa päästäkseen täällä vanhassa pirtissä oikeaan seikkailutunnelmaan ja suunnitellakseen ja jutellakseen hauskoja. Tätäkö varten poika kysyikin lupaa ja pyysi ostamaan repun...? Niin, ja sitten, kun toiset todellakin pääsevät tänne, tulee hän ja... »Montakos kertaa sinun itsesi on tarvinnut paleltua tässä torpassa?» kysyy Manne vakavasti. »Ja kun minä otan Juhanin mukaani, osaan lämmittää vielä hänetkin, kun on pystytty hoitamaan paremmatkin.» Kun toimitusjohtaja ei osaa vastata mitään, tekee Manne vielä solmun lankaansa, panee kävyn pöydälle ja katsoo poikaansa silmiin: »Joka tapauksessa annoit pojalle luvan. Ja nyt sinä itse ajoit hänet ulos. Voitko siis arvata, mitä hän sinusta ajattelee nyt?» Sorvanen ehkä myöntää Mannen sanat tosiksi, mutta ei tietenkään halua sitä tunnustaa: »No jaa... Tuo nyt on pieni asia...» »Niinkö luulet?» kysyy Manne tiukasti. »Niin. Ja hän tottelee, kun sanotaan.» »Elämässä on muitakin suhteita kuin käskyvaltasuhteet. Sinä liikut joka paikassa vain toimitusjohtajana — etkä sinä osaa muuta ollakaan. Mutta jos luulet, jotta tuollaisen pojan sisuskalut ovat vain koneen osia, jousia ja hammasrattaita, niin siinä sinä erehdyt!» »Minä en ole ollut pojille koskaan liian ankara», puolustelee toinen itseään. »Et. Mutta jos sinä kohtelet toista vain jonkinlaisena mekaanisena kapistuksena, niin teet väärin ja epäoikeudenmukaisesti itse ihmistä kohtaan.» Mitäpäs tuohon nyt sitten sanoisi...? Paremman puutteessa hän tokaisee isälleen: »On turha väitellä. Ja kun minä kerran olen jotakin pojalle sanonut, niin siitä on turha enää tinkiä — kurinkaan vuoksi.» »Aivan niin. Siis turhaa äykkäpäistä jankutusta.. Mutta muistahan yksi asia: vaikka sinä olet jonkinlainen pulttien ja mutterien valtias tehtaillasi ja jonkinlainen toimitusjohtaja kotonasikin, niin paina mieleesi se, että tämä talo on vielä minun. Ja täällä ei käytetä samoja tapoja kuin tuolla mäen takana konttorissa. Mene ja komentele siellä, jos voimantuntosi niin vaatii. Mutta katsos, jolppi...» Manne korostaa mahdollisimman nasevasti sanaa 'jolppi'. »Asia on sillä tavalla, jotta tämän seinän sisällä et sinäkään ole mitään muuta kuin aivan tavallisen Mannen poika. Ja täällä Manne sanoo pojalleen, jotta...» »Äläkä viitsi turhia...!» »... jotta nuo iankaikkiset kierrosluvut, hevosvoimat, kaavat ja prosentit ovat sinusta itsestäsi tehneet jonkinlaisen kontrollikellon — juuri kontrollikellon — joka on tullut suuruudenhulluksi ja luulee olevansa ihmisten pikkujumala sen vuoksi, että ihmiset pelkäävät.— Ja tiedätkö mitä? Tuollaista pikkujumalaa tekisi mieleni livahuttaa korvalle, jotta mekanismi tärähtää sekaisin!» Ukko on suuttunut. Hän kohottautuu suoraksi, menee keskilattialle ja kumartuu kokoilemaan Juhanin hajalleen jättämiä kapistuksia, pistää puukon tuppeensa ja kerää vasaran nauloineen ja viimein itse veneenkin kaikkine osineen tarkoin hyllylle. Lauri Sorvanenkin nousee ja sanoo: »En tiedä, mikä minä lienen, mutta ainakin te kaikki muut näytte olevan tuollaisia yliherkkiä tunteilijoita. Teille ei voi sanoa mitään, ettei teidän nokkanne tuhise kuin vanha palje.» Manne kiepahtaa ympäri ja käskee: »Pidä sinä suusi kiinni, poika! Muistatkos muuatta iltaa kolmekymmentä vuotta sitten, kun lupasit vartioida minun tervahautaan, mutta hävisit omine lupinesi kylän poikain ja tyttöjen perään ja tuli pääsi karkaamaan ja pilaamaan haudan ja poltti tervan ja osan metsääkin? Muistatkos, jotta silloin hakkasin ison miehen takapuolet sinipunaisiksi, niin että puolen viikkoa istuit vain toisella pakarallasi? — Jos vielä jatkat tähän tapaan, niin minä en aio sinua yhtään kumarrella, vaan käsken suoraan, jotta riisupas, penska, housusi alas ja ota kuritus vastaan isäsi kädestä!» Mannen silmät palavat totisina ja ääni on varma. Lauri aikoo juuri sanoa jotakin vanhuudenhöperyydestä ja sitten lähteä, mutta samassa kolistelee eteisestä pirttiin Pirkko-rouva siristäen häikäistyneitä silmiään: »Onpas täällä lämmintä! Ja onko Laurikin lähtenyt ukin kanssa retkelle? Pianhan täällä on koko perhe... Ja mitä ukki noista pulikoista rakentaa?» »Tein niistä Juhanille venettä.» »Ja Juhani parka tuli niin hiljaisena kotiin. — Väsynyt kai raukka oli, kun meni suoraan vuoteeseen eikä suostunut valvomaan niin kauan, kun Martti ehtii kotiin.» Manne tarjoaa miniälleen rahia: »Ole hyvä ja istu.» Sitten hän pienentää lampun savuavaa liekkiä ja siirtää oman reppunsa pöydältä naulaan. Ja repun nähtyään Pirkko muistaa: »Ajatelkaas, miten liikuttavaa: Juhani oli laittanut reppuunsa voileipiä, maitopullon, mukin ja kirjan. — Täällähän hänellä onkin turvallisempi leikkiä kuin karkailla maantielle ja seisoskella Vahisen kulmassa.» Pirkko katsoo miehiin ja vasta nyt huomaa jotakin pingoittuneisuutta, sillä Lauri seisoo sanattomana ovensuussa ja ukki on ilmeettömänä, mutta näyttää odottavan jotakin. Kun hän ei keksi mitään muuta vinoon kallistuneiden asioiden ratkaisemiseksi, virkahtaa hän miehelleen: »Joko lähdetään? Tulinkin vain pikapäin hakemaan sinua autoa odotellessani. — Mennäänpäs taas! Ja eikö ukki tulekaan mukaan.» »En minä taida», virkahtaa Manne lauhkeasti. »Kun pääsin retkeilyn alkuun, niin viivyn vielä kauan.» Pirkko-rouva katsoo ja huokaa: »Vai niin. No hyvää yötä sitten! Meidän täytyy joutua, sillä Lauri — tämä meidän talon herätyskello — on taas aamulla aikaisin valveilla.» Ukki naurahtaa, sillä vertaus sopii mieheen paremmin kuin Pirkko tarkoittaakaan. Ja kun toiset lähtevät, käy ukki sulkemassa eteisen oven, tuijottaa kotvan öljylampun värisevään liekkiin, huokaisee sitten, heittää lattialle huovan vuoteeksi ja toisen peitteeksi, istuutuu sille ja alkaa yksin syödä retki-evästään reppu vierellään. On hiljaista. Sitten kuuluu kaukaisena ja heikkona Kairakoskelta sulfaattitehtaan sireenin ääni työvuoron vaihtuessa. Aseman puolella viheltää juna ja puuskuttaa pohjoiseen päin. Sitten hurisee maantiellä linja-auto, sen ääni kiristyy mäkeä noustessa ja sammuu sitten kokonaan. Auto kai pysähtyy portin kohdalla, kun Martti astuu siitä ulos. Sitten ei kotvaan kuulukaan enää muuta kuin laineiden ääni ikkunan alta seinän takaa. Manne sammuttaa lampun, asettautuu vuoteelle, huokaisee pitkään kuin päästäkseen siten unen alkuun ja päättää, että hän jääkin tänne asumaan kokonaan. Kun Manne herää seuraavana aamuna, on hänen ensimmäinen ajatuksensa työ, sillä nyt on loppunut se toimettomuus, johon hänet tuomittiin tuolla valkeassa rakennuksessa mäen laella. Hän kulkee muutaman kerran edestakaisin vanhan ahonsa kuvetta, poikkeaa tervahaudalle, istuu sen kupeella, katselee aikaisemmin kerättyjä kantoja, miettii taas peltoaan ja tekee päätöksensä. Niinpä hän oikaisee kulkunsa metsän poikki maantielle, menee Aholaan, neuvottelee siellä aikansa isännän kanssa, nousee sitten Aholan pihassa työrattaille ja ajaa lainahevosella kotiinsa, mukanaan kolme pulleata säkkiä rattaiden lavalla. Ja ne pari nuorta miestä, jotka tulevat tiellä vastaan ja tuntevat Mannen ja myöskin Aholan hevosen, eivät tietenkään malta olla arvailematta, että onkohan 'vanha johtaja' ruvennut Aholan rengiksi. Mutta kun Manne ajaa oikotietä myöten talolleen, kantaa hän perunasäkit pirttiin ja panee sen lämpiämään vain merkiksi siitä, että täälläkin asutaan. Hevonen seisoskelee niin kauan tallin seinustalla ja pureskelee niitä ensimmäisiä ruohoja, joita sulaneen lumen alta on ehtinyt nousta pintaan. Mutta pian Manne menee sen luokse, riisuu sen ja taluttaa liiterin luokse vanhan ja tutun auran eteen ja saatuaan uudestaan valjaisiin sylkäisee kouraansa, tarttuu kiinni molemmin kourin ja lähtee auraa kannatellen pientaren poikki rinnepellolle. Päästyään sen reunimmaisen saran päähän hänen täytyy oikein pysähtyä huokaisemaan, sillä hetki tuntuu juhlalliselta. Vaivihkaa hän silmää valkealle talolle, jonka ikkunat näkyvät kahdessa kerroksessa metsikön lävitse. — Ei, ketään ei ole ulkona näkemässä häntä... Sitten hän katselee peltoaan, joka on viime kesinä päässyt ruohottumaan, ripustaa ohjasten pohjukan niskaansa, tarttuu auran kurkeen ja nykäisee hevosta. Hevonen vetää ja terä viiltää nurmeen avoimen haavan, josta paljastuu kuohkea ja hedelmällinen multa. Niin aukeaa ensimmäinen vako, aura kääntää viilloksen reunan nurin ja sen pohja kiiltää kosteuttaan rikkaruohoisen nurmen kääntyessä alimmaksi tukehtumaan mullan sisään. Saran päässä hän kääntyy katsomaan taakseen, hymyilee viilloksen suoruutta ja kauneutta, kääntää hevosen ja lähtee tulemaan takaisin saran toista reunaa toisen jalan polkiessa tanakoin kyntäjän-askelin nurmettuneelle pellolle ja toisen taas viillon sileälle pohjalle. Ja kädet, jotka jo vuosikausia ovat olleet työttöminä, vapisevat oudoksestaan raskasta auraa ohjatessa. Mutta töistähän tämä kaikki on kuin seisoskella toimettomana johtajan talon portilla ja kuluttaa aikaansa katsomalla ohi ajavia autoja. Ja kun kaikilla ihmisillä on omat kiireensä, ei kellään ole aikaa seisoskella joutilaan apulaisena, niin että yksinhän siinä joutuu olemaan... Kas niin, heppa, vedähän vielä kerran saran päähän, niin sitten levätään! Manne huomaa kyntömiehen toverien — varisten — huomanneen jo työn ja yksitellen ja parvittain lentävän tuoreelle kynnökselle noukkimaan ja herkuttelemaan. Ensin ilmestyy saran päähän pieni parvi, mutta niilläkin on tieto ja vaisto, ja vähitellen niiden joukko karttuu. Sitä mukaa kuin uusi viillos aukeaa, taapertavat varikset jäljestä ja noukkivat nopeasti, ennen kuin aavistamattaan auringonpaisteeseen kierähtäneet lihavat madot ennättävät sukeltautua takaisin pehmoiseen piiloonsa. Joka kerran, kun Manne pääsee saran päähän, lehahtavat linnut ilmaan ja siirtyvät toiseen, ja niin vaihdetaan paikkaa vuorotellen ja ollaan sovussa. Mutta kun varistenkin joukko kasvaa, tulevat ne riitaisiksi ja alkavat rähähdellä toisilleen einepalasista aivan kuin ihmiset, vaikka niitä onkin joka vako täynnä. Silloin jo Mannekin suuttuu, valitsee maasta raskaan multakokkareen ja heittää sillä. Linnut nousevat ilmaan, motkottavat vielä hetkisen syytellen toisiaan ja Mannea ja katoavat kylläisinä metsään. Niin jatkuu päivä ja työ. Mullantuoksuinen pelto kääntyy, hevonen hiestyy, aurinko paistaa ja koivikosta kuuluu lakkaamaton lintujen liverrys. Kaviot tömähtelevät peltoon ja lihakset kireällä vetää hevonen yhä edelleen, ja ukon kehoitukset kajahtelevat aholla. Silloin hevonen painautuu liki vakoa, mutta alkaa yhä useammin haria hampaisiinsa ruohonkorsia ja janoissaan ja liikkuvin sieraimin kohotella päätään järvelle päin, josta tuuli tuo veden tuoksua. Vasta kun hevonen pysähtelee ja herhettää korvat pystyssä, huomaa Mannekin olevansa jo väsynyt ja päivän kuluneen lopuilleen uudessa työssä. Hän riisuu ajokkinsa, vie sen talliin, ruokkii ja taputtelee tyytyväisenä ja aikansa vielä pihassa seisoskeltuaan menee pirttiin. Sen entiset, tutut piirteet alkavat löytyä taas yksi kerrallaan, tuossahan ovat vielä vanhat työrukkasetkin ovensuunaulassa ja uunin pankolle on jäänyt keskentekoinen kirveenvarsi viimeistelyä vaille. Liedessä vielä risahtelee aamullisen tulen jäljeltä jokunen hiili ja uunin pinta uhoaa turvallista lämmintä. Ja ikkunalla on purkissaan kuihtunut ja kuivanut Kaisan vanha palsami, jota tämä ei ole pitänyt tarpeeksi arvokkaana uuteen asuntoon vietäväksi. Ja naulassaan ikkunan pienassa on entisellä paikallaan almanakka ihan kuin äsken ripustettuna. Manne ottaa sen käteensä ja katselee... Ei sentään äsken, sillä sehän on jo seitsemän vuotta vanha! Onko siitä jo niin kauan...? Manne avaa ikkunan. Kesän ensimmäinen mehiläinen surisee, kurkistaa sisään, mutta kääntyy ja lentää sitten pois. Luostanjärvellä on muutama pieni jääteli ja näyttää sulavan aivan silmissä. Rantavallin kupeella askartelee joku kylän mies asetellen rysiään veteen. Siitä Mannekin muistaa uusien tehtävien odottavan häntäkin ja tepastelee tyytyväisenä, kun on saanut itselleen jälleen työtä. Ja edessä on vielä kokonainen ja ehjä kesä. PERHEEN NUORIN Sorvasen vanhin poika Martti käy jo kaupungissa koulua ja on iältäänkin mutta myöskin oinasta mielestään niin paljon miehevämpi muita veljiään, ettei enää alennu leikkimään näiden kanssa hiekkakasalla eikä kuvittelemaan puupalikoita autoiksi ja päreitä lentokoneiksi. Sen oman nurkkauksensa, joka hänellä vielä viime kesänä oli pihamaalla ja jossa olivat hänen kapistuksensa hyvässä järjestyksessä, hän on nyt hajoittanut, sillä hän ei halua työskennellä yhdessä nuorempien poikien kanssa, vaan istuskelee mäellä ukin talon lähettyvillä ja on koonnut sinne kalliopenkin viereen kasan kiviä mieleiseensä järjestykseen, ottaa välillä suurennuslasin taskustaan ja tutkii sillä kivenpalasten kidemuotoja ja kiillettä. Ja nämä hänen harrastuksensa ovat sikäli hauskoja, ettei kukaan muu kuin ukki tiedä niistä mitään. Keskimmäinen poika Juhani käy jo kansakoulua Vilhonhovissa, mutta on vielä niin lapsi, ettei häpeile leikkiä yhdessä nuorimman veljensä kanssa ja joukkoon kolmanneksi etsii Vahisen tyttären Irma Annelin ja vaatii, että toisten on tyydyttävä juuri siihen leikkiin, joka hänestä itsestään on hauskinta, nimittäin kantelenaan vettä sammiosta milloin missäkin tarkoituksessa. Väliin tuo vesi on limonaadia, jota Irman pitää myydä heille isänsä kaupasta, toisena hetkenä se on bensiiniä ja hän itse aseman hoitaja ja Pojun pitää silloin surista kuin auto. Jos se sattuu olemaan hajuvettä, pitää Vahisen Irman liottaa siinä koko nenäliinansa ja pyyhkiä sitten kasvoihinsa, mutta jos se on etikkaa, tiputetaan sitä piharatamon lehdille ja syötetään Pojulle salaattina. Ja Poju, jonka nimi on oikeastaan Esko, täyttää kaikki vanhemman veljensä toivomukset tottelevaisena ja on aina valmis käytettäväksi toisten kokeiluissa. Mutta jos sattuu jokin epäonnistuminen, ettei hiekka maistu niin hyvältä kuin pitäisi tai jos vaatteet sattuvat jotenkin likaantumaan, ei hänen auta itkien anella apua vanhemmalta veljeltään, sillä sitä tämä ei sulata, vaan hän saa juosta Irma Vahisen turviin, ennen kuin häntä lähdetään käsipuolesta viemään äitinsä luokse. Tällä tavoin kuluvat kesäiset päivät. Nyt, kun ukki taas asuu alhaalla rannassa ja kun äitikin sattuu olemaan jossakin ulkosalla, saavat pojat tyytyä palvelustytön puolinaiseen silmälläpitoon ja pääsevät sen vuoksi karkailemaan varsinkin Vahisen kulmalle, jossa heidän on niin jännittävä seisoskella ja katsella autoja ja saada aiheita ja vaikutteita uusiin leikkeihinsä. Mutta silloin tavallisesti keskeyttää kaiken Vahisen täti, joka käskee Irman ottaa Pojua käsipuolesta ja viedä omaan pihaan, ettei tämä jäisi auton alle. Niinpä naapurin neiti holhoaakin nuoret miekkoset omalle portille, komentaa heidät sisälle ja kääntyy sitten juoksemaan mäkeä alas omaan kotiinsa siinä hyvässä uskossa, että pojat ovat kuuliaisina totelleet. Mutta ei mene kuin hetkinen, kun nämä jo uudestaan seisovat alhaalla teiden risteyksessä ja yrittelevät lukea ohi ajavien autojen rekisterinumerolta kilpaillen, kuka pääsee korkeammalle. Kun sitten tulee itse Vahisen täti saattamaan uudestaan heitä Sorvasen portille, merkitsee se sitä, ettei ole hyvä ainakaan kokonaiseen tuntiin mennä tienristeykseen. Mutta kun Vahisen täti kääntyy vuorostaan ja jättää heidät rauhaan, antavat he palttua naisväen uhkauksille, pujahtavat jälleen houkuttelevalle maantielle ja lähtevät tällä kertaa laskeutumaan mäkeä alas voimalaitokselle päin. Jos ketään tuttavia ei satu olemaan lähettyvillä, saa sielläkin etsiä sopivaa vaihtelua: heitellä sillalta lastuja veteen tai pujahtaa salaa itse voimalaitokselle ja katsella vesipyörteiden peliä turbiiniaukon suulla tai tuijotella padon ylitse sihisevään valkeaan vaahtoon ja kuvitella siinä näkevänsä milloin kaloja, milloin hopeanauhaa tai jalokiviä. Kun tuo alkaa vaikuttaa ikävältä ja liian tutulta, muistaa Juhani jotakin ja ehdottaa. »Mennään kalaportaalle! Nyt siellä varmasti ui kaloja ylös.» »Niin», virkahtaa nuorempi veli, sillä hänen tapansa on melkein aina toistaa Juhanin ehdotuksiin vain tämä kuuliainen sana. He tulevat voimalaitoksen lähelle, seisoskelevat ensin rannalla katselemassa, onko laitoksella ketään sellaisia, jotka ajavat heidät pois. Näistä ovat pahimmat Vesalan ja Tahkan sedät, jotka ottavat heitä käsipuolesta ja sanovat, että »nyt pojat mentiin kotiin taas välillä» Vesalan setä sentään antaa melkein aina karamellin, mutta Tahkan sedällä niitä ei tietenkään ole sen vuoksi, kun omat pojat syövät kaiken. Kun ketään ei näy liikkeellä, lähtevät pojat viilettämään voimalaitoksen kuvetta toista rantaa kohti, sillä siellä ovat kalaportaat ja -hissi. Juhani tietysti nopeampana ja rohkeampana kulkee edellä ja Poju taapertaa avarassa suojuspuvussaan hitaammin jäljessä katsellen monia ihmeellisyyksiä. Tuossa on välpän edessä houkutteleva puunkappale, joka virran mukana on päässyt tänne, mutta ei pääsekään enää turbiiniaukkoon, vaan pyörii veden pinnalla tehden isoja kierroksia, väliin katoaa hetkiseksi pyörteeseen, mutta ilmestyy sitten uudelleen pinnalle jostakin toisesta paikasta aivan kuin sukeltava lintu. Pojat unohtuvat katselemaan sen leikkiä arvaillen, millä kohdalla se taas nousee pintaan. Nyt se onkin aivan lähellä välppää. Poju tavoittaa sitä pitkällä oksalla, joka on jo varattuna hänen kädessään, mutta ei saa lastua kiinni, vaan jää taas odottamaan sen lähestymistä. »Uskotko, että vesi menee tässä kokonaan maan sisään?» kysyy Juhani. »Näethän, ettei se tule takaisin ylös.» »Niin menee», vahvistaa Poju. »Tässä se menee maan sisään ja tulee ulos vasta Vahisen kaivosta.» »Ei tämä kaikki Vahisen kaivosta tule», oikaisee Juhani. »Ei tämä mahtuisikaan Vahisen kaivoon.» »Niin. Ei mahtuisi. Mutta muillakin on kaivoja. On ukillakin rannassa. Ja vesi tulee sieltäkin.» Poikien teknilliset selittelyt jatkuvat, kunnes lastu tulee taas kohti. Poju kurkottaa keppinsä valmiiksi ja hivuttaa sillä lastua itseänsä kohti. Mutta juuri sillä hetkellä avautuu kauempana voimalaitoksen ovi, ja insinööri Vesala ilmestyy siitä huutaen: »Pojat! Joko te taas olette siellä?» »Onpa hyvä, että tulija on Vesalan setä. Sillä on taas se karamelli» ajattelee itsekseen vanhempi veli ja siirtyy hitaasti poispäin. Nuorempi ei vielä kiirehdi, sillä lastu on tulemassa viereen. Hän tavoittaa sitä kepillä, mutta silloin jalka luiskahtaa, hän kaatuu reunalle ja putoaa samassa veteen. Kuuluu molskahdus, Poju katoaa ja samalla Juhanikin kirkaisee. »Herra isä! Poika on koskessa!» huutaa insinööri Vesala, juoksee ovelle ja huutaa jonnekin sisälle: »Turbiinit pysäytettävä! Poika putosi!» Hän paukauttaa oven kiinni, juoksee samassa onnettomuuspaikalle itkevää Juhania kohti ja riisuu juostessaan takkiaan, potkaisee kengät jalastaan ja turbiinien pysähdyttyä ja virran paineen lakattua heittäytyy päälleen veteen Pojun jälkeen. Mutta ennen kuin Vesala ehtii vielä pinnalle, juoksee jo parvi miehiä rantaa kohti. Muuan heistä seuraa Vesalan esimerkkiä, vaikka hyppääminen veteen tässä tuntuukin peloittavalta, sillä tavallisestihan vedenpaine välppää vasten on niin suuri, ettei sieltä pääse takaisin pinnalle. Vesala tulee näkyville läähättäen, mutta poikaa hän ei ole vielä löytänyt. »Joka iikka veteen! Poika on varmasti välpässä kiinni! Heti etsimään!» huutaa hän katkonaisesti vettä välillä yskien. Heitä on nyt vedessä jo kolme miestä ja jokainen tulee vuorollaan pintaan ilman poikaa. Sillä aikaa on kauhistunut Juhani kyyristynyt kasaan seinustalle ja itkee tuskallisesti. Vedessä olevat miehet sukeltavat uudestaan, mutta palaavat jälleen pintaan ilman tulosta. Vesala huutaa toisille: »Etsitään järjestyksessä joka metri ja tutkitaan koko välppä! Pojan täytyy olla siinä. Aloitetaan toisesta reunasta. — Soittakaa lääkäri heti tänne!» Nyt he alkavat etsiä hukkunutta järjestelmällisesti, aloittavat reunasta ja siirtyvät keskustaa kohti, sillä järki sanoo, että paine on työntänyt poikaa välppää vasten. Virta ja paine on siksi kova, ettei hukkunut voi olla ulompana, mutta korkeintaan on pyörre voinut siirtää hänet sivummalle itse putoamispaikasta. Joku mies ottaa itselleen vaivalloisen tehtävän ja sukeltelee kauempana. Kaikki ovat jännittyneitä, katselijain parvi rannalla kasvaa ja itse voimalaitoksen koneet seisovat kuin odottaen. Kun Vesala on jo siirtynyt kymmenkunta metriä rannasta ja käynyt ainakin yhtä monta kertaa veden alla, ilmestyy hän jälleen pintaan vettä sylkien eikä saa ääntään kuuluville, mutta heilauttaa kättään ja koettaa kähistä. Hänellä on kainalossaan jotakin, jota hän pitää lujasti kiinni samalla kuin toisella kädellään puristaa tankoa — Nyt on hukkunut löytynyt! Toiset juoksevat luokse, ottavat pojan hänen kainalostaan ja asettavat sillalle, vetävät tukehtumaisillaan olevan Vesalan ylös ja antavat hukkuneelle tekohengitystä. Vaikka lapsi ehti olla vedessä vasta kymmenisen minuuttia, ei hänessä näy mitään virkoamisen merkkejä. Kestää neljännestunnin, jonka aikana Vesala on jo ryhtynyt virvoittamaan poikaa, mutta tämän ruumis on yhä eloton. Vieläkin kuluu kymmenen minuuttia, kun mäkeä alas ajaa huimaa vauhtia auto, kääntyy nopeasti sillankorvasta ja pysähtyy. Autosta hypähtävät rouva Sorvanen ja tohtori Orasto tullen puolijuoksua heitä kohti. Ja jo kaukaa rouva Sorvanen huutaa Vesalalle: »Voih, älkää sanoko...! Älkää sanoko, että se on Juhani...!» Hän suorastaan kirkuu, juoksee yhä ja näkee Juhanin sinisen puvun ilmestyvän seinänvierustalle, josta poika nousee, juoksee äitiään vastaan ja katkerana itkien heittäytyy tämän syliin. Mutta rouva Sorvanen hänet nähtyään tuijottaa yhä miesryhmään, siirtää Juhanin sivuun, näyttää jäykistyvän ja huutaa: »Onko se Poju?» Insinööri Vesala menee hänen luokseen ja puristaa hänen kättään. »Valitan, rouva Sorvanen. Se on Poju, mutta älkää silti olko epätoivoinen. Kaikki ei vielä ole hukassa. Poika saatiin ylös melko pian. Näin hänen putoavan ja olimme heti pelastamassa, mutta virta...» Äiti juoksee miesryhmän keskeen ja heittäytyy hukkuneen lapsen kaulaan. Lääkäri vetää hänet hellävaroen sivuun ja sanoo miehille: »Kannetaan poika sisälle lämpimään.» Vesala ottaa pojan syliinsä ja kantaa hänet sisään, jossa levitetään suuri pahvilevy lattialle ja asetetaan sille. Toiset seuraavat mukana, ja lääkäri kiskoo hänen yläruumiistaan pois viimeisetkin vaatteet ryhtyen jatkamaan tekohengitystä. On tuskallista nähdä, miten sen kestäessä ja elonmerkkien viipyessä äiti tuijottaa lapseensa kuin rukoillen tätä uudestaan henkiin, välillä ratkeaa itkuun ja menee poikansa luokse. Mutta Vesala taluttaa hänet jälleen sivummalle: »Ettekö voi tulla tänne istumaan, rouva Sorvanen?» Mutta hän ei voi siirtyä pois pojan luota, sillä koko ajan tuntuu siltä, että Poju virkoaa, jos hän seisoo tässä ja ajattelee heräämistä. »En voi», huokaa äiti viimein. »Menkää soittamaan mieheni tänne. Hän on kai Kairakoskella.» Vesala juoksee puhelimeen ja palaa hetken kuluttua ilmoittaen, että toimitusjohtaja on jo matkalla tänne. Tekohengitystä jatketaan, mutta ajan kuluessa rouva Orasto muuttuu yhä huolestuneemmaksi. »Kuinka kauan Poju oli vedessä?» kysyy hän Vesalalta. »Ehkä kahdeksan, korkeintaan kymmenen minuuttia.» »Kuinka kauan on nyt annettu tekohengitystä?» »Kaikkiaan jo yli puoli tuntia.» »No jatketaan sitten vielä!» sanoo lääkäri, etsii pojan valtimoa, mutta ei sitä tunne, yrittää stetoskoopilla kuunnella sydäntä, mutta ei kuule sitäkään, ja niin jälleen jatketaan. Ja myöskin tuska jatkuu, sillä vieläkään ei näy mitään merkkejä siitä, että pojan verenkierto alkaisi toimia. Peilikin hänen suunsa edessä pysyy kirkkaana. Sitten ajaa Sorvanen kovaa vauhtia rantaan, tulee sisään ja nähdessään poikansa ottaa vaistomaisesti hatun päästään ja kysyy lääkäriltä: »Onko kaikki — jo ohi?» Ja rouva Orasto pudistaa päätään: »Ei vielä näy mitään. Mutta me jatkamme.» Silloin Sorvanen pyytää itse päästä lääkärin tilalle. Hän tuijottaa vakavana poikansa silmiin odottaen niihin eloa, jatkaa tekohengitystä ja koettaa välillä valtimoa turhaan, muuttuu vähitellen synkemmäksi, nousee viimein ja katsoo hajamielisenä lääkäriin: »Sano totuus. — Onko toivoa?» »Joka tapauksessa me jatkamme vielä», vastaa tohtori Orasto. »Nythän on kulunut vasta kolme neljännestä. Meidän on jatkettava ainakin kaksi tuntia ja niin kauan on tietysti toivoakin — Mutta en tiedä, miten varmaa...» Sorvanen ei anna kenenkään tulla tilalleen, vaan jatkaa virvoittamista itse edelleen. Kun aika kuluu, hokee hän pari kertaa hiljaa kuin itsekseen: »Hänen täytyy virota! — Täytyy virota!» Hän koettaa hillitä ja pitää kurissa kasvojensa ilmeitä, ettei näyttäisi toisille pelkoaan ja epäuskoaan lapsen virkoamisesta, mutta vähitellen hänkään ei enää jaksa, sillä ilme vaihtuu hitaasti yhä tuskallisemmaksi ja katse kohoaa välillä kuolleesta lattiaan ja ihmisten ohi seinään. Sitten hän kysyy: »Miten tämä kävi?» Vesala selittää kaiken, ja siitä toimitusjohtaja huomaa jokaisen tehneen parhaimpansa. »Missä Juhani on?» kysyy hän sitten. »Tuolla sisällä. Vein hänet sinne — näkemästä», selittää Vesala. Tulee taas hiljainen tuokio, jonka aikana ei kuulu muuta kuin äidin nyyhkytys ja jonka Sorvanen viimein katkaisee huomauttamalla jälleen Vesalalle aivan kuin omantuntonsa helpottamiseksi: »Vielä tänä iltana on sinne tehtävä kaide. — Pankaa miehet työhön heti.» Hän jatkaa tehtäväänsä, kohottaa sitten katseensa lääkäriin silmät harmaina ja kasvot hikeä valuvina: »Paljonko on nyt kulunut?» »Tunti ja neljännes. — Joko minä tulen vuorostani?» »Et. Minä jatkan loppuun asti», sanoo Sorvanen tylysti, mutta hänen äänensä särähtää jo merkkinä siitä, ettei hänkään enää usko pojan heräävän elämään. Näin kuluu jälleen puolituntinen ja sen jälkeen vielä toinen. Sitten Sorvanen nousee hitaasti, aivan kuin viivytellen pojan viimeistä henkäystä, siirtyy sivummalle katsomatta ketään silmiin tuijottaa yhteen paikkaan sanattomana. Kukaan muukaan ei puhu, ja lääkäri itsekseen päättelee pojan saaneen sydänhalvauksen, muutoin olisi virkoaminen mahdollista, kun hän oli vedessäkin niin vähän aikaa. — Pirkko-rouva istuu tuolilla, jonka luokse Vesala on hänet saattanut, ja hänen nyyhkytyksensä, jotka välillä vaimenivat, alkavat nyt kylmän totuuden edessä uudestaan. Mies astuu hänen luokseen ja laskee kätensä kumarille ja väriseville hartioille. Tohtori Orasto on sitä mieltä, että nyt on jo tehty niin paljon kuin tulosten odottamiseksi on tarpeellista, astuu sitten molempien vanhempien luokse ja puristaa sanattomana näiden yhdessä olevia käsiä. Kotvaan ei puhuta mitään. Kaikki seisovat ja kuuntelevat, kuinka seinän takana kuusi suurta generaattoria soittaa kuolleelle pikku pojalle tasaista, kaunista kuolinvirttään. Niiden ääni kuuluu niin surulliselta... Viimein lääkäri-ystävä kääntyy ja melkein kuiskaten kehoittaa vanhempia lähtemään pois. Pirkko-rouva nousee ja nojaa tohtori Oraston käsivarteen. Insinööri Vesala menee lapsen luokse ja nostaa tämän pöydälle, peittäen pienet, kuolleet kasvot ja sanoen sitten Sorvaselle: »Jos toimitusjohtaja menee kotiin — niin me — Pojun kanssa — tulemme autolla...» Isä nostaa peitteen kuolleen kasvoilta ja sivelee tukkaa sileäksi niinkuin joskus varhemmin, kun poika oli pienempi, seisoo siinä vielä hetken ja sanoo sitten Vesalalle: »Ei tarvitse...» Hän saa ajatuksen, että kun hän ei ole tähän asti voinut uhrata tarpeeksi paljon aikaa pojalleen, täytyy hänen nyt olla yhdessä niin kauan kuin on vielä mahdollista, kumartuu ja ottaa Pojun ruumiin käsivarsilleen lähtien hitain askelin ulos. Toiset seuraavat, Vesala tarttuu rouva Sorvasen toiseen käsipuoleen tohtori Oraston tukiessa toisesta. Ilmeettömänä eteensä tuijottaen astelee Sorvanen rantaan, ei huomaa edes autoaan, kulkee maantien poikki sillan kupeella ja nousee puistikon hiljaista ja katveista polkua pitkin kotiinsa. Siellä hän sanaakaan virkkamatta astelee suoraan sisälle ja asettaa pojan omaan vuoteeseensa ja samalla näkee ikkunasta, miten äiti ja Juhani tulevat juuri portaita ylös toisten saattamina. Sorvasen kodissa on nyt hiljaista ja surullista. Moneen päivään siellä ei puhuta muuten kuin kuiskaamalla. Ja ensimmäisen ja pahimman järkytyksen mentyä ohitse Pirkko-rouva alkaa kaikesta syytellä itseään ja kysellä, miksi hänen pitikään juuri tuona hetkenä mennä ystävättärensä luokse. Mutta myöskin toimitusjohtaja on järkyttynyt eikä suinkaan vapaa itsesyytöksistä, sillä nyt hän muistaa tarkoin rantatalossa ukin luona tapahtuneen keskustelun Sen vuoksi eivät äiti ja isä osaa millään tavalla lohduttaa toisiaan, vaan etsivät oman soppensa voimatta olla ajattelematta. Ensimmäisenä yönä Pirkko itkee vuoteessaan ja Sorvanen kävelee työhuoneessaan. Hän pistäytyy pari kertaa vaimonsa luona yrittäen sanoa jotakin, mutta tuntee itsensä niin köyhäksi kaikista hyvistä sanoista, että neuvottomana lähtee jälleen omalle puolelleen. Kun hän aamuyöllä kurkistaa kolmannen kerran ovenraosta, näyttää Pirkko nukkuvan. Silloin ei mies mene enää sisään peläten vaimonsa heräävän, vaan hiipii jälleen huoneeseensa, asettuu nojatuoliin ja nukkuu siinä vaatteet yllä aamuun asti. Seuraavana päivänä hän pitää ilmeensä niin kurissa, ettei paljasta kenellekään sivulliselle mitään ja tyytyy puhumaankin vain työasioista. Näyttääkin siltä kuin hän yrittäisi hukuttaa ajatuksensa työhuolten alle. Mutta hienoksittain häntä huolettaa myöskin ukin tapaaminen, sillä hän tietää, että heitä kahta odottaa taas keskustelu, jota ei voida välttää millään. Mutta kun ukkia ei näy, menee hän itse illan tullen alas rantatalolle, tavoittaa ukin pihassa ja poikkeuksellisesti kättä tarjoten virkahtaa Mannelle silmiin katsoen: »Minulta kuoli poika...» Ukki tietää kaiken ja sanoo surullisena: »Tuntuu niin pahalta. Olen aina pitänyt niin paljon pojistasi — kaikista kolmesta...» He keskustelevat välillä hautajaisista ja sen sellaisista käytännöllisistä seikoista, mutta pitkän vaitiolon jälkeen Manne virkahtaa aivan kuin toisen ajatuksia lukien: »Vaikka silloin muutamana iltana kiisteltiinkin ja vaikka minä syytin sinua, niin ymmärräthän, ettei tämä kuulu siihen. Ethän sinäkään voi mitään onnettomuudelle ja kohtalolle. — Sanon tämän vain sen vuoksi, kun näyt pelkäävän, jotta minä alkaisin ilkkua näin vakavalla asialla... Ei, poika, emme me voi mitään tällaisissa asioissa — niin että turha sinun on syytellä itseäsi.» Ukin sanat tuntuvatkin olevan ainoa, joka osaa tällä hetkellä lohduttaa. Sen vuoksi toimitusjohtaja istuu ja kuuntelee ja ehkäpä alkaa ymmärtää ukkiakin entistä enemmän. Viimein ukki sanoo: »Vaikka kyllä kai on sellaisia sivullisia, jotka pitävät tätäkin sinun aiheuttamanasi. He kai selittävät sen niin, että kaikki on vain Sallimuksen rangaistusta siitä, kun sinä niin ylpeänä ja tietoviisaana rakentelit tokeitasi koskeen ja luulit pystyväsi siihen, mihin eivät pysty paremmatkaan jumalat.» »Siis kostoa siitä, että minä tukkesin tuon puron?» kivahtaa Sorvanen tuommoiselle taikauskolle. »Ehkäpä joku selittää sen niinkin», myöntää Manne. »Mutta puhutaan näistä sitten joskus toiste.» Se tuntuu parhaimmalta Lauri Sorvasestakin, hän jää istumaan vielä hetkeksi pihakivelle sanattomana ja katselemaan, miten Martti kuokkii pellon kulmalla ja Juhani nyhtää heinää ja tarjoaa sitä hevoselle suuhun. Hän ei ole nähnyt kumpaistakaan poikaa muulloin kuin joskus ruoka-aikoina kotona. Hekin ovat siis muuttaneet tänne rantataloon — tulleet pakoon surullista ja hiljaista kotia. Ja parempi onkin niin, sillä täällähän heille on sopivaa puuhaa, joka saa heidät unohtamaan. Ja unohtaminen kai on varsinkin Juhanille vaikeata, sillä hänhän oli näkemässä kaiken ja koki pahimmin järkytyksen. — Jospa hän itsekin voisi jättää kaiken muun ja tulla viikoksi tänne...! Kun turha vihoitteleminen kaiken tämän jälkeen tuntuu rikokselta, täytyy hänen sovitella Mannen kanssa vanhoja asioita ja sanoa sen vuoksi lopuksi: »Vieläkö isä aikoo asua täällä alhaalla?» »Kyllä. Parhaillaan on peltotyöt ja pian alkaa heinänteko...» »Niin. On hyvä, kun isä pitää huolta pojistakin. Olkoot vain täällä työssä. Mutta minä ajattelin, että on oikeastaan turha pitemmän päälle... Minun mielestäni isä voi muuttaa asumaan takaisin sinne ylös...» »Katsotaanhan sitten syksymmällä», virkahtaa Manne ja lähtee taas työhönsä. Lauri Sorvanen nousee mäkeä omalle puolelleen ja miettii, että tämä kaikki on pahinta Pirkon vuoksi, joka ei varmaankaan selviä vähällä kaikesta. — Hän itse puolestaan välittää vähät siitä, jos joku taikauskoinen muija selittääkin kaiken olevan vain vesien kostoa hänelle, että koski vaati velkansa takaisin... Saadakseen veden pois mielestään hän on valmis taltuttamaan sen lopullisestikin. Mutta totta on, että tapahtuma vaikuttaa Pirkko-rouvan hermoihin hyvin pahasti ja tämä ennen niin vilkas ja avokatseinen nainen muuttuu sulkeutuneeksi ja yksinäisyyttä tavoittelevaksi. Jos hän sattuukin joskus naurahtamaan vanhaan tapaansa, katkeaa nauru kesken kuin leikattuna ja hän unohtuu tuijottamaan johonkin näkymättömään. Rouva Orasto kyllä huomaa tämän ja tekee lääkärinä ja ystävänä parhaimpansa auttaakseen huomaamatta. Mutta edistyminen on hidasta, hyvin hidasta, ja jos asiasta yritetään joskus varovasti keskustella, päättyy se aina Pirkon kyyneliin. Tällä tavoin kuluu kesä loppuunsa, tulee talvi ja seuraava kevätkin. Kerran menee Pirkko-rouva ystävänsä tohtori-tädin luokse, mutta kun tämä on juuri sairaskäynnillä, jää hän odottamaan ja sillä aikaa hoivailee Orastojen esikoista, joka on juuri oppinut kävelemään ja juttelee jo ensimmäisiä sanojaan. Kun Paula-rouva vihdoin tulee kotiinsa, on toinen siellä pojan kimpussa vilkkaampana ja leikkeihin valmiimpana kuin tavallisesti. Eikä kestäkään kauan, kun Pirkko alkaa poikaan ihastuneena selittää omaa yksinäisyyttään: miehellä on työnsä — hän on tärkeysjärjestyksessä vasta toisella sijalla työn jälkeen — ja molemmat pojat ovat poissa Juhaninkin lähdettyä kaupunkiin isoon kouluun. »Ei minulla ole kotona enää mitään, minkä vuoksi olisi pakko pysyä siellä. Palvelijatar hoitaa talouden ja mummi valvoo hänen askareitaan. Kun kukaan ei minua koskaan tarvitse, ei minua sen vuoksi kysytäkään. Pitääkö minun heittäytyä yhdistysnaiseksi, jotta tuntisin itseni tärkeäksi?» »Mutta onhan Lauri kotona», selittää rouva Orasto. »On joskus. Mutta on niin ihmeellistä, ettei hän tarvitse koskaan edes nappia takkiinsa, ei tarvitse parsia sukkia, kun ne tulevat valmiina eteen, puvut silittää räätäli ja...» »Ja pojatkin käyvät usein kotona», huomauttaa toinen. »Niin käyvät, mutta yhtä pian häviävät omille teilleen. ‒ Ja tiedätkö mitä? Niin paljon kuin pojista pidänkin, en minä tunne heitä enää omikseni. On kummallista, että pidän lapsista niin kauan kuin he ovat pieniä ja tarvitsevat minua. Mutta heti, kun he alkavat kasvaa suuremmiksi ja tulla ominkin voimin toimeen, alkaa tuntua siltä, että he ovat minun pienempiä velipekkojani eivätkä omia poikia. En millään voi enää ajatella Marttiakaan omana poikanani, vaan nuorempana veljenäni. Tuntuu siltä kuin hän olisi aina ollut suuri — ellei katselisi valokuvaa ja siitä huomaisi hänen olleen joskus lapsikin. — Ja ihan sama on Juhanin laita.» Pienen tauon jälkeen jatkaa tohtori-täti: »Siispä sinulla onkin yksi ja hyvä mahdollisuus pelastua pulasta: hanki itsellesi lapsi!» Pirkko-rouva katsoo kauan johonkin pisteeseen ja pudistaa sitten päätään vakavana: »Ei. Ei se käy laatuun, sillä olen jo niin vanha...» »Sinä! — Ethän ole vielä neljääkymm...» »... en minä sitä tarkoita! — Vaan sitä, että olen myöhässä toisiin poikiin verrattuna. Ajatteles, Martti on heti täysi mies ja voisi jo muutamien vuosien kuluttua olla itsekin isä. Miltähän hänestäkin tuntuisi, jos minä — jota hänkin kai pitää vain isona siskona — hankkisin taloon sylilapsen ja vakuuttaisin hänelle, että se on hänen veljensä. Enkä ennen lapsen syntymistä voisi edes näyttäytyä pojille, jotka ymmärtävät jo kaiken.» »Tuo on kaikki turhaa luulottelua. Päinvastoin minä lääkärinä annan sinulle tuon neuvon. Olenhan itsekin melkein yhtä vanha ja kuitenkin tämä on nyt vasta alkua!» He juttelevat ja naureskelevat välillä muuta, mutta Pirkko-rouva palaa vielä uudestaan äskeiseen asiaan: »Niin, kyllä on kamalaa tuntea ympärillään koko tyhjyys ja oma tarpeettomuutensa. En tosiaankaan ole kotona välttämätön muulloin kuin silloin, kun talossa on kutsut. Ja silloinkin joudun enemmän edustamaan yhtiötä kuin omaa kotiani.» »Minä kyllä myönnän, ettei mies kai koskaan joudu vastaavanlaiseen kuolleeseen pisteeseen, vaan heillä on aina omat helpot mahdollisuutensa selvitä paremmin.» »Niin, jos minä olisin mies, niin osaisin kyllä tehdä itseni hyödylliseksi tai ainakin tärkeäksi. Matkustaisin mukamas suurissa asioissa, vaikka ne eivät ulkoapäin katsoen olisikaan niin koko maailman tärkeitä, alkaisin skruuvata ja tietäisin aina olevani välttämätön silloin, kun kolme muuta yhtä joutilasta kaipaa neljättä. Siltä varalta, että kaikesta huolimatta joskus joutuisin yksin, rakentaisin itselleni kalamajan mainostaakseni sillä tavoin vapaa-aikojeni pituutta.» Rouva Orasto kuuntelee ystävättärensä sisun purkausta ja kysyy. »Mutta kun et ole mies...?» »... niin en voi tehdä noin.» »Päinvastoin! Minä tekisin sinuna juuri noin — tietysti hiukan naisellisempia harrastuksia etsien — ja alkaisin elää! Kuulehan, Pirkko Meidän molempien miehet ovat joutuneet keittämään samaa soppaa ja luultavasti muistuttavat toisiaan aika paljon sen vuoksi, kun molemmat ovat miehiä. Älä siis laisinkaan sure omaa kohtaloasi yksin, sillä onhan hyvin todennäköistä, että minulla on edessäni aivan sama. Mutta saat uskoa, että vaikka Ilmari pitäisi minut arvojärjestyksessä vasta seitsemännellä sijalla työn jälkeen, niin minä kyllä jollakin tavoin potkisin kaikkien muiden harrastusten edelle. — Niinpä nytkin, Pirkko hyvä, meidän on vain keksittävä keino, millä tavoin sinäkin voit tuntea itsesi tärkeäksi tässä maailmassa.» He keskustelevat vielä kauan, ja kun Pirkko-rouva lähtee vihdoinkin kotiinsa, on hän todellakin virkistynyt ja tuntee heikkoa aavistusta, että hänen täytyy löytää itselleen ja elämälleen jokin käänne ja että tuo käänne on jo tulossa. Hänellä täytyy olla jotakin muutakin tehtävää kuin täyttää vain toimitusjohtajan rouvan velvollisuudet. Tuota käännettään hän odottaa, ja pelkkä odotus antaa jo viihdytystä ja osaltaan jännitystäkin. Veri alkaa hiljalleen kiertää ja hän osaa jo hyräillä. Kun yksin kotona oleminen tuntuu kuolettavalta, hän istuutuu usein miehensä autoon, kun tämä ajaa milloin Helsinkiin, milloin ainakin Kairakoskelle asti. Mutta vaikka hän saakin Laurin hetkelliseksi reippaammaksi ja iloisemmaksi, näyttää tällä kuitenkin olevan työnsä raskas taakka selässään. Samaan aikaan, kun Pirkko luulee jo pääsevänsä ensimmäiselle tilalle tärkeysjärjestyksessä, tulevat väliin Longan sulfiittitehdas ja Soikosken voimalaitos, jotka siirtävät hänet jälleen oikealle paikalleen suurliikkeen toimitusjohtajan vaimona. Pirkko Sorvanen on lyhyessä ajassa muuttunut jo niin paljon, että työn jyrinän ohessa kuulee elämän sinisen linnun siipien havinan. Mutta toimitusjohtaja tajuaa vain tuon jyrinän ja kuuntelee sitä omalla tavallaan ihastuneena. Heidän pieni virheensä kun kaiken kaikkiaan onkin vain siinä, että he erottavat toisistaan elämän ja työn. Toinen näkee toisen ja toinen taas toisen, mutta kumpainenkaan ei molempia samanaikaisesti. JOSSAKIN ON VIKA »Sinun pitää ruveta vähentämään työntekoasi ja varaamaan enemmän aikaa itseäsi varten. — Kuuletko, Lauri. — Eihän käy laatuun, että mies on jo lähes kymmenen vuotta uurastanut samaa vauhtia öin ja päivin ja aikoo vielä jatkaa. Nyt meidän on ajateltava hiukan itseämmekin.» Lauri Sorvanen ei vastaa. »Kuulitko, Lauri?» »Kuulin.» »No miks'et sitten vastaa?» Mies vähentää kaarteessa auton vauhtia, pääsee seuraavalle suoralle, silmää vierellään istuvaa Pirkko-rouvaa ja vastaa sitten: »Työ on vielä kesken.» »No ei kai se lopu koskaan — jos sitä aiot odottaa.» »Niin, mutta minulla onkin oma päämääräni», sanoo Sorvanen. »Ja minä en osaa olla laiskana ennen kuin sinne asti on päästy.» »Ja saanko olla utelias, mikä on tuo päämäärä? Minne asti on mentävä ennen kuin mekin voimme olla ihmisiä emmekä vain koneiston osia?» »Mutta hyvä Pirkko! Eihän sinun elämälläsi ole mitään aitoja. Voit tehdä mitä tahansa eikä kukaan sinua estä.» »Vai ei estä...! Kun talossa on yksikin tuollainen juhta, niin se sitoo koko talon elämän. Mitähän sanoisit, jos meillä ei jokainen esine olisi omalla paikallaan, jos talous alkaisi myöhästellä ja niin edelleen. Ja sinulla on otsaa väittää, etten muka minä ja koko talo joudu pyörimään sinun mystillisten päämääriesi mukaan.» »En ole huomannut sitä.» »Sinä et ylimalkaan näe etkä huomaa mitään, mikä vain ei ole sähköä eikä puunjalostusta.» »Minusta kuulostaa siltä kuin olisit tyytymätön. Joskus aikaisemmin sinä kuitenkin olit vielä hyvin tyytyväinen kaikkeen. Kukahan on mahtanut sinua kiihottaa? — Niin, minähän sanoin jo, etten ehdi huvitella sen vuoksi, kun työ ei anna rauhaa.» »Niin sanoit», virkahtaa Pirkko-rouva. »Mutta et vastannut, kuinka kauan meidän on vielä odotettava ennenkuin pääsemme katselemaan elämääkin koneiden sijasta.» »Minä teen työtä ja myöskin jokainen minun alaiseni saa tehdä työtä niin kauan kuin Luostanjoessa vuotaa hukkaan yksikin vesitippa. Katsos, kerran minäkin olin jo hellittämäisilläni. Minusta alkoivat muut harrastukset ja puuhat näyttää niin hauskoilta, että ajattelin vähentää työtä. Mutta sitten sattui Pojun onnettomuus... Kun itse kannoin hänet kotiin, niin silloin — Poju sylissäni — päätin hänen puolestaan kostaa tälle joelle. Silloin päätin, että jokainen vesitippa on alistettava orjaksi. Se on vain rangaistus siitä, että Pojun elämä hukkui veteen.» Pirkko-rouva on hetken vaiti ja sanoo sitten: »Niin, kyllähän minä tuon ymmärrän. Emme voi enää auttaa, jos yksi elämä on mennyt. Mutta minusta on turhaa, että toinenkin menee vielä saman tien.» »Mikä toinen?» kysyy Sorvanen nopeasti. »Sinä itse. — Mutta kuinka kauan kestää ennen kuin Luostanjoen vesi on herran ja jumalan — nimittäin Teollisuuden —nöyrä palvelija?» »Kuulostaa siltä, että harrastat purevaa kieltä... Kysyn vieläkin, kuka on sinulle sitä opettanut? — Kuinkako kauan kestää? Minä selitän, jos jaksat kuunnella kaiken. Luostanjoessa on viisi koskea. Niistä jo Hangas ja Telakoski palvelevat voimalaitosta aivan kokonaan. Kairakoskella johtaa Orasto parhaillaan patoamistöitä, sillä tehdas aikoo laittaa oman voimalaitoksen ja ottaa voimansa siitä. Noin vajaan vuoden kuluttua ei Kairakoskea ole enää olemassa. Siis se on kolmas. — Hallintoneuvosto koetti kaikin tavoin saada uuden sulfiittitehtaan Hiisveden kirkonkylään, mutta sehän oli mahdoton paikka sen vuoksi, ettei sinne ole rataa. Kun aikamme kiisteltiin tuli lopulta päätökseksi, että se rakennetaan Lonkaan. Rakennustyöt ovat parhaillaan käynnissä, ja myöskin Lonka tullaan kytkemään. Kahden vuoden kuluttua ei sitäkään ole enää. Siis neljäs. Ja parhaillaan käydään neuvotteluja siitä, että Hankaan voimalaitoksen osoittauduttua aivan liian pieneksi voisi yhtiö voimantarpeen lisääntymisen vuoksi rakentaa uuden suuren laitoksen Soikoskeen. Mutta se tulee vielä viemään paljon aikaa, sillä päätös on vielä lopullisesti tekemättä eikä sitä varten ole tiedossa varojakaan. Siis tuo viides koski viivyttää meitä...» »Kuinka kauan?» »Tjaah. Kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua ei ole enää Soikoskeakaan.» »Se on aivan liian kauan. Minä en odota sitä.» »Mihin sinulle on tullut sellainen kiire?» kysyy toimitusjohtaja naurahtaen. »Me olemme tulemassa vanhoiksi», huokaa Pirkko-rouva vakavana. »Vanhoiksi?» kysyy mies kuin kummastuneena, katsoo vaimoonsa ja melkein pysäyttää auton kuullessaan näin uutta ja outoa. »Juuri niin! Sinä et kai ole sitä huomannut, kun se ei kuulu yhtiön asioihin. Mutta tutkihan itseäsi paremmin, niin huomaat kyllä. — Mitä minun pitikään sanomani...? Sitä, että kun sinä sitten viidentoista vuoden kuluttua olet päässyt tahtosi perille, niin olet jo niin puutunut, ettet enää osaakaan elää.» »Nyt sinä liioittelet.» »Enkä! Katsotaanhan sitten, niin uskot itsekin! Sinun mielestäsi ei silloin saa enää olla muita kuin jonkinlaisia standardi-ihmisiä, jotka seisovat koko ikänsä koneen ääressä ja imevät ne Luostanjoen viimeisetkin vihatut vesitipat. He ajattelevat standardi-ajatuksia, pukeutuvat standardi-pukuihin, syövät jonkinlaista standardi-ruokaa keskuskeittiöstä tai säilykepurkeista, asuvat standardi-taloissa, jotka on tietysti sisustettu standardi-kalustoin, menevät toisten samanlaisten standardi-olentojen kanssa naimisiin ja saavat lapsikseen samanlaisia standardisoituja puunukkeja kuin itsekin ovat.» Toimitusjohtaja Sorvanen naurahtaa taas: »Sinusta pilkistää taas esiin entinen kapinallinen!» »Ei, vaan kylmä järki. Katsos, Lauri, olen keskustellut Paulan kanssa ja...» »Ahaa! Sieltäkös tuo kaikki onkin kotoisin. Siis Paula on kiihottanut sinua!» Ja Pirkko-rouva myöntää puoleksi: »Paulalla on itsellään sama uhka. Orastohan on sinun mallisi mukaan kehittymässä täydelliseksi masinaksi. Onneksi Paula on lääkäri ja osaa leikata muuallakin kuin sairaalassa.» He ovat tulleet jo lähelle Kairakoskea ja Sorvanen muistaa nyt, että hänellä on asiaa sinne: »Kuules, Pirkko, me voisimme tehdä pienen kohteliaisuuskäynnin. Eräs lataaja sai räjähdysonnettomuudessa vaikean vamman ja kuoli. Hänen leskensä anoi apua, ja nyt onkin myönnetty perheelle pieni eläke. Mitähän, jos poikettaisiin siitä ilmoittamaan?» Pirkko-rouva myöntyy, ja suureen tiehaaraan tullessaan he ajavat edelleen Kairakoskelle. Siellä on uusi omakotialue noussut entisen metsän keskelle, he ajavat sen halki, kyselevät lesken asuntoa ja saavat kuulla, että sen pitäisi olla jossakin vanhan laiturin paikkeilla. Miehensä kuoleman jälkeen leski on kuulemma saanut muuttaa pienempään asuntoon, erääseen niistä vanhoista, jotka ovat jääneet vanhasta Kairakoskesta jäljelle. Viimein Sorvanen löytääkin talon ja jättää Pirkko-rouvan autoon, jonka kone vielä käy. Hän koputtaa ovelle, mutta sitä ei aukaista. Sisältä kuuluu lapsen itku, joka kiihtyy jokaisesta hänen uudesta koputuksestaan. Hän on kääntymässä pois arvellen, että ehtiihän tuon ilmoittaa virallista tietä tehtaan johdolle ja edelleen leskelle, kun Pirkko-rouva ilmestyykin seisomaan hänen vierelleen portaille. Tämäkin kuulee pienen lapsen itkun ja katsoo kuin ihmetellen mieheensä, silmissä omituinen kiilto. Ohi sattuu kulkemaan joku eukko, joka selittää, että leski on tietysti työssä tehtaalla, on jättänyt pienen lapsensa isompien hoitoon, mutta nämä ovat kai livistäneet ja panneet oven lukkoon. »Miten ne voivat jättää...? Sattuisi vaikka mitä...!» huomauttaa Pirkko-rouva ja muistaa oman Pojun tapauksen.. »Voi hyvänen aika», vastaa eukko. »Ne ovat siihen jo tottuneet! Ja eihän työläisleskellä ole varaa palkata kaiken maailman lastenhoitajia. — Nykyään saarnataan joka puolella, jotta lapsia pitäisi hankkia lisää, mutta ei muisteta sitä, että ne lapset tarvitsevat myöskin ruokaa ja hoitoa. — Hankkihan tämä Sormukin lapsia ja viisi kappaletta, mutta kun itse kuoli, niin tässä on seuraukset. Yhden naisen elätettävänä on kuusihenkinen perhe... Tulisivat ne lapsenlisääjät tänne oppiin vähäksi ajaksi!» Eukon vihaisen vuodatuksen jälkeen Pirkko-rouva katsahtaa mieheensä. Tämä ei näy kaikkea kuulleenkaan, sillä hajamielisen näköisenä hän laskeutuu portaita alas, pysähtyy ja lähtee autolleen. »Mitäs asiaa herrasväellä on Sormiin leskelle?» kysyy eukko. Ja nyt Pirkko-rouva saa äkkiä päähänpiston ja virkahtaa: »Sanokaa hänelle terveisiä, että täällä käin rouva Sorvanen ja...» »Jaa, kuka?» »... että täällä kävi rouva Sorvanen. Minä tulen uudestaan toisen kerran, kun hän on kotona.» Hänkin on jo menossa, kun kääntyy vielä ja kysyy eukolta: »Onko tämä Sormun emäntä jo vanha ihminen?» »E-heii!» naurahtaa eukko. »Eihän se ole vielä kuin hiukan yli kolmenkymmenen.» Pirkko-rouva ajattelee, että leski on nuorempi kuin hän, että tällä on jo viisi lasta ja että tällä olisi toisenlaisissa olosuhteissa vielä koko elämä edessään, jos... Ja ääneen hän sanoo miehelleen: »Muistaakseni sinä aikoinaan pilkkasit näitä Kairakosken mökkejä ja olit niin valmis parantamaan oloja. Noh, ovathan ne tietysti muuttuneetkin... Mutta kai sinä myönnät, että työ on jäänyt kesken.» »Ei ole aikaa takertua jokaiseen yksityiskohtaan.» »Nyt et puhu totta! Sen sinä tiedät itsekin. Vika on siinä, että itse ole muuttunut. Olet vain saanut uusia ajateltavia ja kuljet sokkona...» Mies näyttää suuttuvan, sillä kun hän kääntää auton suuressa tienhaarassa Hankaalle päin, ajaa hän kovasti, kulmat rypyssä ja nähtävästi valmiina sanomaan jotakin. Keskustelussa on tultu jo niin pitkälle, ettei hän ota enää neuvoja vastaan. Mutta Pirkko-rouva uskaltaa neuvoa sittenkin: »Ennen sinä ajattelit, että työ palvelee ihmistä, teollisuus työtä ja tämä koko joki teollisuutta...» »No milläs tavalla nyt?» kysyy mies ivallisena hymyillen. »Että kaikki tämä laakso, työ ja ihminen palvelevat teollisuutta. Sinä olet valmis myymään meidät kaikki muutamasta mutterista jos se vain hyödyttää sinun omia päähänpistojasi.» »Va-ii niin!» puhaltaa Sorvanen hampaittensa välistä. »Enpä ole odottanut tämänlaatuisia sikamaisuuksia omalta perheeltä...» Mutta hänet keskeyttää jälleen Pirkko-rouva: »Kenessä lie sitten vika...!» Keskustelu alkaa olla jo niin lähellä riitaa, että se katkeaa parhaimmalla hetkellä. Auto kiitää hyvää vauhtia Taustan kylän ohi, jonka kohdalla on jo muutama iltaansa viettävä pari kulkemassa ja sulkemassa tien itsepäisesti. Vasta sitten, kun he huomaavat harmaan auton, väistyvät he nopeasti sivuun ja jotkut tavoittelevat nostaa hattuakin, mutta selän taakse jäätyään noituvat häiritsemistä. Sorvanen ehtii juuri ajatella, että onko isä jo saanut puoluelaisiakin, kun auto tulee Vilhonhovin kohdalle. Sivutieltä saapuu juuri maantielle joukko poikia reput selässään, kellä kirves, kellä onki tai jokin muu kapistus kädessään. Kun suuri harmaa kummitus vilahtaa heidän ohitseen, nostavat he yhtä paljon lakkia itse autolle kuin siinä oleville ihmisille. Ja sivulle vilkaisten Sorvanen ehtii huomata, että myöskin Juhani on poikain joukossa yhtäläisesti hattua nostamassa. Hän jarruttaa autoa ja odottaa niin kauan, että etumaiset pojat, Tahkan esikoinen ja Juhani, ehtivät luokse. »Nouse autoon, niin pääset nopeammin kotiin», käskee hän Juhania. Tämä hämmentyy eikä taaskaan näe edessään isäänsä, vaan toimitusjohtajan, ja sanoo melkein punastellen: »Minä mieluummin kävelen Erkin kanssa.» »No Erkki tulee sitten mukaan», huomauttaa Sorvanen ja näkee, miten Tahkan poika kyydistä hyvillään on jo nousemaisillaan autoon. Mutta. Juhani vastaa lyhyesti: »Eivätpä kaikki mahdu kuitenkaan.» Niin poika jatkaa matkaansa ja isä ihmettelee, ettei edes kiiltävä, auto jaksa houkutella niin paljoa, että poika unohtaisi tavallisen varovaisuutensa. »No kävele sitten!» sanoo hän lyhyesti ja ajaa edelleen yhä pahantuulisempana. Kotiin päästyään hän menee omaan työhuoneeseensa, astelee sen lattialla pitkät ajat ja tilaa viimein puhelun vuorineuvokselle Helsinkiin samalla ihmetellen itseään, mitä hän oikein ajattelee. Ja vuorineuvoksen kanssa neuvoteltuaan hän voi illalla myöhään soittaa Orastolle ja käskeä, että tämän pitäisi aivan heti ryhtyä rakennuttamaan lastenkotia Kairakoskelle. Puhelimessakin hän on näkevinään Oraston ihmettelevän katseen. »Onko sillä niin tuhoton kiire?» kysyy Orasto äänessään epäilevä sävy. »Tietysti on!» vastaa Sorvanen tiukasti. »Mihin ihmeeseen työläisäidit panevat lapsensa siksi ajaksi, kun itse ovat tehtaalla? Ja tiedät kai, mitä siitä tulee, kun penskat saavat asua maantiellä ja oppia sen tapoja.» Ja sitten hän omastakin mielestään hiukan liioittelee: »Nykyiset olot eivät ole hyvät — eivät juuri paremmat kuin Vannaankaan aikaan. Niin, ja sinun velvollisuutesi on tarkastaa myöskin tällaiset asiat, sillä en minä ehdi joka paikkaan.» Hän on nyt varma, että Orasto toisessa päässä suuttuu, mutta tuo tieto tekee vain hyvää hänen omalle voimattomalle kiukulleen. Sen vuoksi hän jatkaa: »Anna Tahkan laatia piirustukset: ensiksi iso tupa, sitten keittiö, pari pienempää huonetta ja tietysti pari huonetta hoitajattaren asunnoksi. Ja ulos tietysti kunnollinen leikkikenttä...» »Mutta mistä...?» »Älä yhtään hymyile, ei se nyt auta!» »Mutta mistä minä saan työvoiman, kun kaikki liikenevä on kiinni uudessa rakennustyössä ja...» »No sehän on taas sinun asiasi! Käske Tahkan hankkia.» »Entäs sille kodille hoitajatar?» »Pane ilmoitukset lehtiin, jotta saat ammatti-ihmisen. Ja jos olet itse jossakin asiassa neuvoton, niin kysy Paulalta — hän lääkärinä osaa sanoa jotakin.» Sorvanen on tyytyväinen keksittyään tuon, sillä nyt on ainakin lääkärin neulasta jo pahin kärki poikki eikä rouva Orasto pääse enää osoittelemaan häntä Pirkolle. »Milloin työt on aloitettava?» kysyy Orasto. »Vaikka huomenna. Kuule, onko sinulla siellä sopivaa ihmistä joka juoksisi metsään katsomaan, mikä savu sieltä nousee... Kun minä seison tässä puhelimessani, näen savua maantien läheltä lahden pohjukasta. Ettei vain metsäpalo...» Kun Orastokin katselee Vilhonhovista päin lahden pohjukkaan, nousee sieltä verrattain sankka savu ja painuu järvelle tuulen mukana. Hän jättää kuulotorven ja lähettää jonkun katsomaan, tulee takaisin pöytänsä ääreen ja kysyy Sorvaselta: »Mihinkäs me jäimmekään...?» »Ja sitten vielä: tämä Kairakosken lastenkoti ei yksin riitä. Eihän voida vaatia, että Lukinsalmen sahan naiset lähtisivät kuljettamaan lapsiaan kolme tai neljä kilometriä Kairakoskelle asti. Siis Lukinsalmelle on rakennettava pienempi hoitola: tupa, keittiö ja kamari. Se alistetaan isomman lastenkodin valvontaan eikä se kai tarvitse ammatti-ihmistä hoitajakseen. — Onko selvä?» »Kyllä pääpiirteissään», vastaa Orasto ja sulkee puhelimen tyytymättömänä, sillä tämä on selvä oikku, joka vain häiritsee muita töitä. Mutta onhan Sorvasen itsepäisyys jo tunnettua, niin että kai se on tehtävä... Ja Sorvanen ihmettelee vieläkin, mitä hän oikeastaan kaikella tällä tarkoittaa. Onko hän hermostunut? — Vai vieläkö pahempaakin: onko hän jo vanhentumassa, niinkuin Pirkko päivällä väitti? Kun hän ajattelee Pirkon sanoja, täytyy myöntää se, että hän on kaikesta päättäen muuttumassa. Eihän häntä ennen heiluttanut mikään mihinkään. Hänen ja Pirkon välinen suhde on muuttumassa hitaasti ja varmasti, ja ennen niin tyytyväinen Pirkko huomauttelee hänelle yhtenään ja näyttää jo sotkeutuvan hänen tehtäviinsäkin. Ja entäs pojat...? Martti on jo useamman kerran huudahtanut hänelle vasten kasvoja: 'Haa! Isä on vanhanaikainen ja ajattelee vielä samalla tavoin kuin kaksikymmentä vuotta sitten! Ja Juhanikin osoittaa selvästi omia jukuripäisyyden merkkejään — mistä syystä ne sitten lienevätkin...? Lauri Sorvasesta, joka ennen tiesi oman tahtonsa ja tarkoituksensa alkaa nyt tuntua siltä kuin toiset olisivat tietävinään vielä enemmän ja sen vuoksi vilkuilevat häneen karsaasti. »Mutta tuon vilkuilemisen minä kyllä lopetan!» päättää hän ja istuutuu pöytänsä ääreen. Silloin soi puhelin. Orasto ilmoittaa, ettei lahden pohjukassa ole metsäpalo, vaan savu nousee Mannen maalta, kun tämä on sytyttänyt vanhan miilunsa ja ruvennut uudelleen keittämään tervaa... Sorvanen menee hämilleen ja kiukustuu, mutta puhelimeen hän ei kuitenkaan sano mitään muuta kuin sovinnaisen »ahaa, minä unohdin koko asian». Mutta kun hän on taas yksinään, pitää hän isänsä uutta otetta suorastaan sopimattomana, sillä eihän isä mikään köyhä ole, että hänen kannattaisi ruveta tuolla tavoin herättämään muiden huomiota. »Tuo on aivan tarpeetonta! Kuka on häntä käskenyt työhön, kun tässä on valmis hotelli asumista varten!» Toimitusjohtaja Sorvasen mielestä alkavat ihmisten ajatukset ja otteet näyttää siltä kuin kaikki olisivat lopuilleen hermostuneita ja etsisivät mitä tahansa sellaista, johon voisivat purkaa kiukkuaan. Ja hänessä vahvistuu päätös, että perheestä on pudisteltava tuo turha heikkohermoisuus ulos hyvän sään aikana... Tuon päätöksen jälkeen hän tuntee oman hyväntuulensa hitaasti palaavan ja siirtää pöytänsä kulmalta eteensä paperipinkan, joka sattuu olemaan ylimpänä. * * * * * MUTTA hyvistä ja lohduttavista päätöksistään huolimatta ei Sorvanen saa perheestään minkäänlaista otetta, ei hyvällä eikä pahalla, Kun hän jonkin aikaa myöhemmin joutuu lähtemään pitkänpuoleiselle kiertomatkalle työasioissa ja päättää Pirkkoa virkistääkseen pyytää tätä mukaan, onkin tämä jo sillä aikaa keksinyt itselleen uusia harrastuksia, koskapa kiireisenä eteisessä takkia ylleen vetäen vastaa hänen ehdotukseensa: »Voi, hyvä mies! Minä en ehdi millään. Olisit lähtenyt kuukautta aikaisemmin.» Siihen jää sekin, sillä nyt Sorvanen huomaa vaimonsa todellakin olevan hyvin paljon kotoa poissa. Hän ei viitsi udella Pirkolta itseltään ja vielä vähemmän muilta, mutta kuitenkin tuntee outoa ja hermostuttavaa mielenkiintoa Pirkon uuteen ajanvietteeseen. Myöskin poikien kanssa hän yrittää keskustella päästäkseen hiukkasen selville näiden aikeista ja puuhista, ja sen vuoksi tulevatkin ateria-ajat — sillä muulloin heitä on vaikea tavata — eräällä tavalla jännittäviksi keskustelutilaisuuksiksi. Ja ettei löisi laimin poikainsa kehitystä ja ohjausta, unohtuu hän usein esitelmöimään tulevaisuuden erilaisista mahdollisuuksista, elämänurasta ja niin edelleen ja sen jälkeen aina tuntee omantuntonsa kuin puhtaaksi pestyksi. Varsinkin Martille, joka alkaa kehittyä täydeksi mieheksi ja joutuu pian tekemään ratkaisunsa tulevasta työmaastaan, hän usein kohdistaa vakavat sanansa tähän tapaan: »Jos minä olisin sinun tilallasi, niin aivan epäröimättä valitsisin puunjalostusalan. Koetahan nyt ajatella, mitä mahdollisuuksia sillä on! Ja se ei suinkaan ole kuiva ja yksitoikkoinen, sillä sehän tarjoaa kymmenet eri vaiheet. Ajattele nyt edes puun jalostesarjaa, niin jokainen erikseen niistä tarjoaa kokonaisen elämäntyön: puuhioke — puoliselluloosa — teknillinen selluloosa — a-selluloosa keinosilkki. Ja jos miehellä on vielä lahjoja kehittää tätä teollisuutta ja tehdä vaikkapa pieni keksintökin, niin...» Hän silmää välillä Marttiin nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanat tekevät, mutta tämä istuu ilmeettömänä, nähtävästi ihan omiin ajatuksiinsa syventyneenä eikä edes kuuntele. Mutta poika on saatava kuuntelemaan, ja sen vuoksi hän jatkaa: »Sinä ehkä luulet olevasi viisaampi ja tietäväsi, mitä on tehtävä. Mutta minä rohkenen epäillä taitoasi. Niin, sano nyt mikä muu ala tahansa, joka tarjoaa ihmiselle niin moninaisia eri mahdollisuuksia paitsi itse puutuotteet, myöskin sulfaattiselluloosasta keinosilkkiä, haisevasta raakatärpätistä tärpättiä, sitten sulfaattisuopaa saippuateollisuuteen, metylialkoholia ja sivutuotteiden sivutuotteista aina edelleen kaikkea painoväreistä asfalttiin asti. Ja yhdelle ihmiselle olisi ihanteellinen työ keksiä käyttö sulfaattiteollisuuden hajulle Metylimerkaptani voitaisiin jo ottaa talteen, kun sille keksittäisiin sopiva käyttö, ja metylisulfiideista voitaisiin ehkä valmistaa taistelukaasua. — Oletko sinä muuten yhtään kiinnostunut kemiasta?» »En pahasti», vastaa Martti jurosti. »Mutta puhu siitä tuolle Juhanille. Hänhän liottaa kaikenlaisia vesiä purkeissa.» »Jahah. — Niin, ja kun Bergiuksen, Hägglundin ja muiden keksinnöt vielä kehittyvät, niin puusta saadaan sokeriakin, ainakin rypälesokerin veroista... Ja ajatellaanpa myöskin sulfiittiteollisuutta! Meillä Suomessa ei vielä ymmärretä ottaa talteen sen sivutuotteita, mutta kehitys kyllä vie siihen. Muutamassa paikassa kyllä valmistetaan jäteliuoksen sokerista alkoholia ja hiivaa. Siinä sivussa voitaisiin valmistaa myös etikkaa ja eetteriä ja symolista ja tärpätistä räjähdysaineita ja ties' mitä.» Mutta vaikka hän tällä tavoin yrittääkin taluttaa vanhinta poikaansa kuin tienhaaraan valitsemaan itselleen joko tiede- tai teollisuusmiehen avaria työmaita, joilla uurastusta riittää enemmän kuin on tekijöitä, ei Martti kuitenkaan innostu, vaan kuuntelee sen verran kuin kunnioitus ja kohteliaisuus isää kohtaan vaatii ja lähtee sitten huomaamatta omaan huoneeseensa. Isän epäluuloinen ja kiukustunut katse seuraa häntä ja isä miettii syytä pojan vaikenemiseen. Mutta hän ei huomaa sitä, että vika on vain yksinkertaisesti siinä, että poika on täydellisesti oman isänsä kaltainen ja hänelle on turha tyrkyttää mitään ajatuksia sivusta. Aivan kuin karhu johdattelee pentunsa turvallisemmille paikoille silloin, kun huomaa jotakin vierasta lähestyvän, aivan samoin on omat ajatuksetkin kaivettava ensin piiloon ja vasta sitten ryhdyttävä keskusteluihin vieraan kanssa. Tällä tavoin kuluu aika ilman suurempia ristiriitoja, mutta ilman erikoisempia ilonkaan aiheita. Sorvanen itse on tyytyväinen, että saa Longan sulfiittiselluloosatehtaan käyntiin ja tehtaan ympärille kaikki uudet asumukset henkilökuntaa varten. Mutta hän ei aio pysähtyä tähän, vaan todella heti ensimmäisen vaiheen jälkeen kehittää itse tehdasta, rakentaa valkaisulaitoksen ja mahdollisesti vielä kemiallista teollisuutta varten omat tehtaansa. Sillä — hän päättelee — Luostanjoella on tarjottavanaan aivan yhtä hyvät mahdollisuudet kuin Vuoksellakin. Ja koska siellä ymmärretään käyttää kaikki hyväksi, niin täällä se tehdään ainakin yhtä hyvin. * * * * * VIIMEIN SATTUU jotakin, josta hän osaa hiukan arvailla, mikä oikeastaan on vinossa hänen perheensä keskuudessa. Lieköhän vielä sama kesä vai joko seuraava, kun he eräänä iltana päättävät Martin kanssa pistäytyä Soikoskella. Isällä on siellä katseltavaa työasioissa, mutta he ottavat mukaansa uistimet ja aikovat tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Autolla ajetaan ensin Longalle, siitä kävellään muutama kilometri ja loppumatka soudetaan lainaveneellä kosken yläpuolelle ja noustaan maihin. Sen ajan, minkä isä kiertelee katselemassa kosken rantoja ja lähiseudun korkeussuhteita, odottelee Martti rannalla ja viimein isän tultua työntää veneen vesille. Isä asettuu ensin airoihin antaakseen siten pojalle tilaisuuden saada ensimmäisen lohen. Ja tavallisestihan ilman erikoisempia sopimuksia vaihdetaan soutajaa jokaisen kalan jälkeen. Suurta saalista he eivät odotakaan, sillä sen verran isäkin jo myöntää, että Luostanjoelle tullut sivilisaatio on täältä karkottanut sen erämaan hengen ja elämän, johon liittyä niin eriskummallisia tarinoita metsien ja joen rikkaudesta. Ja nytkin Martti pitää miltei satuina kaikkia niitä isänsä juttuja, joita tämä kertoilee poikavuosiensa tapahtumista. Soikoski on siis viimeinen Luostanjoessa, jota ihminen ei vielä ole päässyt tukkeumaan patoineen ja valsseineen. Itse koski on kahden verrattain korkean kallioseinän välissä ja sen ympärillä oleva maastokin on yleensä korkeata. Koski alkaa ensin hyvin rauhallisen näköisinä pyörteinä, joissa kiemurrellen vesi soluu alaspäin kalliouomaan. Sen vuoksi se näyttääkin säyseältä entiseen Hankaaseen verrattuna. Mutta kalliorotkon alapuolella on korkea putous, niin että jos vene pahaa aavistamatta lähestyy kallioporttia, ottaa virta sen armotta haltuunsa, vie mukanaan ja paiskaa viimein putouksesta alas. Ja heti putouksen alla on pari sellaista kallionkielekettä, jotka pitävät huolen kaikesta lopusta. Niin he soutelevat soluen virran mukana vuoroin toiselle ja taas toiselle puolen jokea. »Lasketaan hiukan alemmaksi, niin lähempää kosken niskaa tarttuu paremmin», ehdottaa Martti. Isä ei virka mitään, mutta vetäisee pari kertaa airoilla heikommin niin että vene alkaa solua kosken niskaa kohti. Soutaminen on raskasta, mutta veneessä istuessa ja katsoessa veden menoa laitojen ohi vahvoina pyörteinä ja viiruina tuntuu koko ajan siltä kuin mentäisiin hyvää vauhtia eteenpäin, vaikka todellisuudessa ollaankin paikoillaan. Vielä antaa isä veneen laskeutua alemmaksi, niin että kosken ääni kuuluu jo selvänä ja soi omituisesti korvissa, on nyt paljon villimpää ja mahtavampaa kuin se tasainen ja ohut suhina, jonka kuulee tämänpäivän Hankaasta veden syöksyessä padon yli. Isälle tulee kuuma, hän päättää sen vuoksi pyrkiä rannemmaksi ja siellä pienemmässä virrassa kiskoa takaisin ylävirtaan. Mutta ennen rantaa onkin virtaisempi kohta ja kun hän ei pidä varaansa, alkaa vene painua koskea kohti. »Souda!» huutaa Martti samassa ja tuijottaa häneen. »Virta painaa meitä!» Isäkin tuntee sen jo airoissa. Hän tietää myöskin, että jos vene pääsee painumaan vielä kymmenen syltä alemmaksi, niin hän ei jaksa enää soutaa, vaan virta ottaa koko veneen haltuunsa ja paiskaa putouksesta alas soutajineen kaikkineen. Ja silloin he molemmat ovat mennyttä miestä. Hän vilkaisee sivulleen ja ehdottaa huohottaen ja kiskoen: »Ylös emme enää pääse! Mutta sivulle päästään. Painakoon virta meitä sen verran, että jaksetaan ohjata kalliolle kosken niskalle!» Martti katsoo putoukseen ja huomaa heti, että tuo on viimeinen hätäinen neuvo, sillä on sattumanvaraista, pääsevätkö he kalliolle. Salamannopeasti hän tajuaa, että isä tuskin saa venettä sinnekään, vaan... »Souda! Etkö sinä jaksa?» huutaa hän tiukasti. Isä kiskoo, silmää taas sivulleen ja ehtii itsekin vaistota, että kallio on turha toivo. Siis nytkö mennään? — Tähänkö päättyvät kaikki suunnitelmat? Tämäkö on Luostanjoen viimeinen koski — ja tämäkö ottaa nyt luonnon heiltä? Hän kiskoo yhä, mutta vene laskeutuu huomattavasti. Silloin Martti heittää siiman veneen pohjalle, syöksyy teljoa kohti ja sanoo tiukasti: »Anna airot tänne!» Mutta kun isä ei tottele ja kun poika näkee juuri nyt olevan viimeisen mahdollisuuden ennen kallioporttia, kiljaisee hän lujasti: »Pois siitä! Minä soudan!» Isä nousee totellen, poika heittäytyy hänen tilalleen teljolle, tavoittaa airot ja alkaa soutaa vuorostaan. Väsyneenä ja säikähtyneenäkin isä kulkee kuurussa perään, katsoo uhkaavaan putoukseen, sitten rannalle ja omaan poikaansa ja huomaa veneen nousevan vastavirtaan hitaasti mutta varmasti. Hän hillitsee itsensä ja koettaa kylmästi ajatellen sammuttaa jännityksen, mutta tunnustaa kuitenkin, että jos airo sattuisi katkeamaan, niin he hukkuisivat... Siis kuitenkin sattuman varassa. Eikä hän malta olla sanomatta: »Jokohan paha sattuma tavoitti...?» Mutta hän ei pääse lausettaan loppuun, kun Martti sihauttaa kiukkuisena hampaittensa välistä: »Sattumalla tässä ei ole mitään tekemistä!» Pojan paljaat käsivarret kiskovat jännittyneinä, niin että lihakset kuumottavat aivan kuin nahan alle olisi pingotettu paksuja narunpätkiä, leuka työntyy sisukkaasti ulos ja hampaat purevat yhteen kuin hohtimet. Hän ei yritäkään soutaa enää kohtisuoraan ylös, sillä se olisi hyvin raskasta ja näin tiukassa paikassa vaarallista, kun jokainen voimantippa tarvitaan, vaan antaa veneen hitaasti ja metrin kerrallaan painua oikeata rantaa kohti, jossa virta on heikompi. »Jaksatko?» kysyy isä huolestuneena ja valmiina siirtymään jälleen airoihin pojan väsyessä. Mutta poika vetää airoilla ensin viisi, kymmenen kertaa, silmää rantaan kuin todeten matkan pituuden ja omat voimansa ja vastaa sitten varmana: »No totta helvetissä minä jaksan!» Sanat vavahduttavat isää omituisesti. Vaikka ne lohduttavatkin ja siirtävät itse vaaran olemattomiin, hänestä kuitenkin tuntuu siltä, ettei tuolla ole oma poika, vaan vieras mies. Sitten hän ymmärtää, tähän asti hän on pitänyt Marttia lapsena, mutta nyt huomaakin tästä tulleen jo aikamiehen. Mutta helpolla ei pääse Marttikaan. Vielä hetken isä epäilee tämän voimia ja kysyy jälleen: »Tulenko minä soutamaan?» Ja jälleen vastaa teljolta vieras mies: »Etkä tule! Nyt soudan minä!» Tuntuu siltä kuin poika tarkoittaisi: 'Sinä et jaksa enää kun olet huono. Minä jaksan paremmin.' Isä tuntee loukkautuvansa, kun hänen voimiaan epäillään mutta ei jännitykseltään jaksa ajatella enempää. Hän vain toteaa, että vene siirtyy rannemmaksi, alkaa jo hitaasti nousta jälleen virtaa ylös vavahtaa jokaisella vedolla ja tottelee soutajaa eikä virtaa. Vielä kymmenkunta vetoa, niin he pääsevät pahimmasta nielusta, tulevat jo rannemmaksi — ja kun Martti soutaa vielä hetken, niin veneen kokka karahtaa rantakiviin. Poika nykäisee airot veneeseen, istuu hetken huohottaen ja veneen pohjaan katsoen, mutta kun saa hengityksensä tasaantumaan, katsoo jo putoukselle, hymyilee ja sitten sylkäisee halveksivasti veneen laidan yli koskeen. Tuossa kaikessa on isän mielestä niin herkullisen miehekästä, että hänen tekisi mielensä nousta ja mennä katsomaan, eikö tuossa teljolla istukin hän itse kolmekymmentä vuotta sitten. Martti nousee, hyppää rantakivelle, vetää veneen lujemmin maihin, katsoo isäänsä silmiin ja alkaa hymyillä tyytyväisenä, ei ylimielisenä. Tämäkin nousee, astuu maihin eikä jostakin syystä osaa sanoa mitään eikä katsoa poikaan muuten kuin sivusta. Isä istahtaa kalliolle ja hänen kätensä vapisevat yhäkin äskeisestä soudusta ja ohimoilla kuuluu valtimon kiivas tahti. Martti näkyy riisuvan märäksi hiestyneen paitansa, mutisee jotakin, että »lämpimän mokoma teki», heittää maahan loputkin vaatteensa ja menee rantaan huuhtelemaan ruumistaan. Onhan isä ennenkin nähnyt hänet, mutta kuitenkin vasta nyt huomaa hänessä miehen. Vartalo on pitkähkö, hänen mittaisensa, ruskean selän lihakset ovat kehittyneet ja kauniit. Tuollainen kai hän itsekin oli aikoinaan eläessään villinä täällä korvessa. Ja yhteistä on vielä sekin, että jos hän ei ollut mielestään heikko eikä huono, niin eihän nykyinenkään nuoriso millään tavalla aliarvioi itseään... Isä katselee, miten poika pyyhkii vesipisarat jäsenistään, astuu takaisin kalliolle, pukeutuu hitaasti, sukaisee vielä tukkaansa ja istahtaa lopuksi kannonpäähän lähelle isäänsä. Kumpainenkaan ei virka mitään, ja vasta pitkän tovin kuluttua poika huokaisee leikillisesti: »Mitäs ei ihminen tekisi henkensä pitimiksi? Vaikka työtäkin, jos on pakko...!» Taas he istuvat vaiti, sillä nyt isä pelkää saavansa kuulla arvostelua, jos aloittaa selitellä ja vakuutella jotakin turhaa. Aikansa vaiettuaan poika jatkaakin: »Kalat vain jäivät koskeen.» Isä ehdottaa, että lähdettäisiin jo kotimatkalle, mutta silloin hymyilee Martti: »No eihän nyt vielä hellitetä, kun on tänne asti tultu! Eikähän ilman kaloja voi kotiinkaan mennä...» »Eihän tässä kaloilla niin suurta väliäkään ole... Muissa asioissahan tänne oikeastaan tultiinkin.» Nyt Martti katsoo isäänsä kuin ilkamoivasti ja sanoo suoraan, mitä näkyy ajattelevankin: »Kuulehan, pappa! Sinua taitaa peloittaa...?» Ja jälleen kuin lohduttaen: »Kyllähän minä soudan!» Kaikki tuntuu olevan niin selvää ja varmaa, ettei isä voi muuta kuin myöntyä oudostellen omaa taipuvaisuuttaan. Hän menee perään ja ottaa siiman, Martti istuutuu teljolle ja antaa veneen jälleen laskeutua virtaan laisinkaan tuntematta vavistusta sen vuoksi, että juuri äsken päästiin nipin napin hengissä maihin. Pian tulee kala ja heti sen jälkeen toinenkin, niin että he voivat omatunto täysin puhtaana lähteä kotimatkalle, vievät veneen paikoilleen ja polun alkuun päästyään kääntyvät vaaran laella katsomaan taakseen. Siellä on kirkkaansininen vyö melkein koskemattomien metsien ja korkeiden kalliojyrkänteiden välissä. Ja kapeassa kohdassa näkyy valkoinen vaahto, joka ei saanut heitä nielaistuksi. Mutta isälläkin on vielä oma tahtonsa ja voimansa ja hän päättää itsekseen, että Soikoski on saava rangaistuksensa siitä, kun on uhannut heitä ja on pakottanut hänet ensimmäisen kerran tuntemaan heikkoutta. Ja yht'äkkiä Martti kysyy aivan kuin lukien isänsä ajatukset: »Sinun sormesi taitavat syhyä tuon kosken kimppuun...?» Isä naurahtaa, mutta ei osaa vastata samalla tavalla, vaan alkaa selostaa kuin sanomalehden taloudellista pääkirjoitusta: »Kun ottaa huomioon, mitkä taloudelliset arvot siinä menevät hukkaan ja...» »Mitkä taloudelliset...?» keskeyttää poika. »Peloittaa vain, että joku toinen ehtii keinotella sen itselleen ja vie koko suupalani — Mutta jos sinä tuota havittelet, niin mitäs siitä mietit! Sen kuin alat rakentaa.» Suorasukaista puhetta, joka omalla tavallaan tekee isän hyväntuuliseksi. Mutta sitten hän vakavoituu, kulkee kotvan hiljaisena ja virkahtaa aivan kuin omien totisten ajatustensa loppupisteeksi: »Teistä nuorista näyttää kaikki niin helpolta, ettei tarvitse tehdä muuta kuin hyvä päätös ja toteuttaa se. Mutta siinä on valitettavasti paljon muutakin.» Martti vilkaisee isäänsä aivan kuin odottaen jotakin uutta ja käsittämätöntä ja aivan kuin epäillen isän logiikassa jotakin vikaa: »Noh?» Ja kun isä ei vastaa, kysyy hän tarkemmin: »Mitäs muuta siinä sitten tarvitaan? — Sen kuin hankkii piirustukset, lähettää miehet rakentamaan, ostaa aikanaan koneet ja pyöräyttää ne sitten käyntiin.» Isä hymyilee alakuloisena ja vastaa melkein väsyneesti: »Siinä on yhtä ja toista sellaista, jota et taida vielä ymmärtää. Kun näitä ensimmäisiä laitoksia rakennettiin, oli meillä useampaan otteeseen kiusana muun muassa lakon uhka, joka olisi helposti keskeyttänyt kaiken. Ajattele, mitä kaikkea olisi mennyt hukkaan, jos puolivalmiit rakennukset olisivat joutuneet seisomaan pitkiä aikoja sellaisinaan: siihenastinen työ ei olisi tuottanut mitään, eikä olisi ollut aavistustakaan, milloin tosiaan voisi pyöräyttää koneet käyntiin. Mutta tuo kaikki vältettiin hyvällä onnella. Nyt sen sijaan, kun kaikki koneet on kunnollisesti saatu käyntiin, on meillä edessä entistä pahempi huoli: pula. Voin salaisuutena kertoa sinulle, jotta tilaukset parhaillaan vähenevät lujaa vauhtia. Jo nyt jää osa selluloosatehtaitten tuotannosta varastoon, kun kaikki ei mene enää kaupaksi. Luuletko, että tuntuu hauskalta, jos meidän pitää pysäyttää juuri ne samat koneet, jotka on suuren työn jälkeen saatu käyntiin, ja jos pitää sanoa ammattityöväkeä irti ja lähettää maantielle? Ja eiväthän he saa työtä muualta sen paremmin, kun joka paikassa on sama kirous.» Martti virkahtaa isäänsä katsomatta: »Et ole puhunut tästä mitään. — No kuinka paljon teidän pitää lähettää työväkeä kerjuulle — tarkoitan pois?» Isä huokaa ja vastaa: »Riippuu ihan siitä, kuinka paljon voimme keksiä ja järjestää liialle työvoimalle muuta tehtävää omien yhtiöiden puitteissa siksi ajaksi, kunnes kaikki on ohi. Onneksi meillä on tarpeeksi kekseliäitä ja järjestelykykyisiä aivoja käytettävissä.» Ja pitkän tauon jälkeen hän jatkaa: »Jos kaiken saisi tehdä vain omien suunnitelmien mukaan, niin eipä tosiaan tulisi laskuvirheitä kovinkaan paljon. Mutta ulkomaailma ja elämä näkyvät pitävän huolen siitä, että tulee myöskin vastoinkäymisiä. — Muuten kai tässä tuliaisiinkin liian ylpeiksi ja itsevarmoiksi», hymähtää isä lopuksi. Martti näkyy ymmärtävän ja parhaillaan jo hienoksittain arvioi, kuinka paljon isän täytyy istua öisin ylimääräisiä tunteja pöytänsä ääressä, jotta saisi pysymään päivät tasapainossa. Polku kapenee, Martti siirtyy isän rinnalta taakse, nykäisee kalakonttia selässään ylemmäksi ja ajattelee, ettei isä taida loppujen lopuksi ollakaan niin kylmä kuin luullaan. Ja isä taas edellä huomaa, että vaikka poika olikin jollakin tavalla voitolla äsken, niin näkyy nuorissa sentään vielä olevan avuttomuuttakin kaikeksi onneksi, sillä muutoinhan ei vanhoja tarvittaisikaan. Ja nyt muistaa isä jotakin ja kysäisee jo kirkkaammalla äänellä: »Oletko oikeastaan ajatellut, mitä sinä rupeat lukemaan.» »Onkohan tuossa niin suurta puntaroimista?» »On tietysti. Onhan se ratkaiseva askel.» »Joko tuo pyhäkoulutyyli alkaa taas...?» Mutta Martti huomaa sanoneensa isälle liian töykeästi ja sen vuoksi tahtoo lieventää sitä. »Tarkoitan, että tuntuu niin hassulta, kun sinä yrität käyttää esitelmätyyliäsi.» »Niin, ja minä tarkoitan, että ratkaisustasi riippuu paljon ja minä olen edelleen sitä mieltä, että voisit riittää puunjalostusalalle.» »Eihän sekään ole hullumpi ala, vaikka juuri pääsitkin valittamasta sen vaikeuksia», myöntää poika ja jatkaa sitten pienen vaitiolon jälkeen: »Sinun silmilläsi katsottuna se voi olla oikeinkin hyvä, mutta minun kohdaltani se on jo vanhentunut.» »Miten niin?» kysyy isä kummissaan. »Ja mitä taas vaikeuksiin tulee, niin niitä on yhtäläisesti kaikkialla.» »Tietysti. Puunjalostus on tällä hetkellä huikeassa nousussaan ja on muotiasia. Jokainen pyrkii herkuttelemaan sen turvissa. Mutta kun minä joskus viiden tai kuuden vuoden kuluttua pystyn työhön on Suomessa sillä alalla toinen toistaan viisaampia miehiä jonottamassa paikkaa, tarjontaa on paljon enemmän kuin kysyntää ja herkutteleminen jää sikseen.» Sitten Martti alkaa puhua jostakin muusta aivan kuin unohtaen itse pääasian, niin että isä ei lopultakaan tiedä, mikä on sitten se tulevaisuuden ala, joka ei pojan kohdalta ole vanhentunut. He saapuvat mäelle lähelle Lonkaa ja näkevät edessään kaiken sen uuden, joka on noussut kosken molemmin puolin parin viime vuoden aikana. »Itse joki on Longan kytkemisen jälkeen Hankaalle asti levinnyt parin kilometrin levyiseksi ja ehkä neljä kilometriä pitkäksi järveksi. Rautatieasema näkyy joen oikealla puolella ja samaten on itärannalla itse tehdas. Vaikka Longan lähettyvillä ei ollut ennen minkäänlaista asutusta, on nyt joen toisella puolella sulfaattitehtaan lähellä suuri kylä maalattuine uusine taloriveineen ja joen tällä puolella ovat rakennukset kahdessa eri ryhmässä rantaa ja tietä seuraillen. Ja kun vielä kolmisen vuotta sitten kuljettiin Hankaalta tänne kiemurtelevaa polkua pitkin, joka tuli rantaviivaa ja poimutteli jokaisen lahdekkeen tai kallion kohdalla, niin nyt päästään jo leveätä ja suoraa viertotietä, joka alkaa Hankaalta Vahisen ja hovin välistä ja päättyy täällä rantaan vastapäätä sulfiittitehdasta. Ja joskus kai tie tulee jatkumaan tästä Soikoskelle asti, jos...» Mutta tänään tuo 'jos’ tuntuu hiukan epävarmalta, vaikka toimitusjohtaja Sorvanen onkin päättänyt kaikin keinoin hoputtaa Soikosken kytkemistä. Se alkaa olla hänelle kunniakysymys eikä hän saa rauhaansa niin kauan kuin se vielä on irtaallaan. Nyt hän seisoo mäen laella ja katselee Lonkaa huulillaan hiukan haikea hymy. Tuossa on yksi hänen monista työmaistaan, jossa pitäisi koneet saada käymään tasaisesti ja pysähtelemättä ja jauhamaan uutta työtä kaikille niille ihmisille, joiden jokapäiväisen leivän on ottanut vastatakseen. — Mutta vielä ei ole asiat huonosti. Vielä pyörivät koneet — ja aivan kuin sen vertauskuvana savuaa valtavan korkea tehtaanpiippu lakkaamatonta suitsuaan. Hän huokaisee ja laskeutuu mäkeä alas maantielle ja autolle. Poika seuraa sanattomana, välillä pysähtyen ja katsellen kaukaa näkyvää Hankaan voimalaitoksen seinää tai vielä kauempaa Kairakosken ja Lukinsalmen piippuja. Eipä silti, kyllähän isän kannattaa ylpeilläkin noilla! ajattelee hän. Kun he saapuvat kotiin, menee Sorvanen omalle puolelleen, kurkistaa, mitä papereita hänen pöydälleen on sillä aikaa tullut, mutta sitten kulkee hermostuneena ja viimein etsii käteensä peilin. Nyt, kaiken tämäniltaisen jälkeen, hän ensimmäisen kerran osaa katsella itseään oikealla tavalla ja sen vuoksi huomaa, että tukka on korvallisilta aivan harmaa. Hän ottaa nyt hiuksen toisensa jälkeen sormiensa väliin, vetää suoraksi ja silittää taas paikoilleen. Niin, onhan aikaa tosiaan kulunut, mutta vuodetkin ovat hänen papereissaan merkinneet vain tuotantonumeroiden nousua, myynnin lisääntymistä, osinkoja, tantiemia ja niin edelleen loppumattomiin. Mutta tänään hänen oma poikansa on hänelle opettanut, että myöskin ihmiset ja heidän ajatuksensa ovat sinä aikana muuttuneet, kun hän on uurastanut työnsä ääressä. Nyt, peijakas vieköön, hänen kai täytyy kävellä suoraa päätä tunnustamaan Pirkolle, että tämä on ollut oikeassa. Hän itse on elämällään palvellut työtä, kun muut ihmiset tekevät päinvastoin! Näin paljon myöntää tänä iltana toimitusjohtaja Sorvanen harmaita hiuksiaan katsellessaan. Nyt hän on jo Pirkon kanssa melkein samaa mieltä, niin että sekin on nyt selvä... Mutta he kumpikin ovat vieläkin eräällä lailla väärässä: eihän työ lopultakaan ole muuta kuin osa elämää... Mutta hän ei sittenkään mene liian aikaisin tunnustamaan, vaan etsii pienet pihdit ja alkaa nyppiä irti harmaita haiveniaan. Kun hän myöhemmin ilmestyy toisten luokse hymyillen ja iloisen näköisenä, on hänellä tarjottavana Pirkko-rouvalle pieni ja mieluinen yllätys. Hän onkin ylpeä sanoessaan: »Kuulehan nyt, Pirkko! Kun minun pitäisi lähiaikoina matkustaa taas Helsinkiin, niin tehdäänpä seuraavalla tavalla: emiksikään minä en mene junassa, vaan autolla — toiseksi sinä tulet mukaan — ja kolmanneksi minä otan loman ja Helsingistä me jatkamme matkaa jonnekin vapaaseen maailmaan, vaikkapa Petsamoon asti. Ohjelman saat laatia sinä.» »Milloin ajattelet tuota matkaa?» »Tämän kuun lopulla, sillä ensi kuun alussa minun on taas oltava täällä huolehtimassa parista suuresta ratkaisusta.» »Tämän kuun lopulla! — Hyvä mies, etkö sinä ole katsonut almanakkaa?» »En. Eikä nyt välitetä almanakasta, vaan ollaan vielä kerran nuoria, niinkuin sinä sanoit!» Sorvanen on nyt viimeinkin valmis siihen, että ajatukset saisivat hetkeksi herpautua työstä — voidakseen sitten vahvemmin ponnistella uusissa tehtävissä. Mutta tämän hänen leponsa ja vapautensa katkaisee Pirkko-rouva huomauttamalla: »No mutta isä! — Etkö muista edes sitä, että sinähän täytät kuun lopulla viisikymmentä vuotta ja sinun on silloin oltava täällä!» Sorvanen katsoo rouvaansa kuin hölmistyneenä ja kysyy vihdoin. »Olenko minä jo niin vanha?» Hänen on taas vaikea tottua ajatukseen, että sellainen satunnainen este kuin syntymäpäivä voi peruuttaa jonkin päätöksen. Ja mitä sitten on tuollainen juhla: eihän hän ole täällä ollut tekemisissä juuri kenenkään kanssa, niin että tuskinpa silloin tulee muita kuin Orastot ja Vesalat iltakahville... Ja voisihan heille tarjota ne kaikki muulloinkin ja sanoa, että... Mutta Pirkko-rouva on nyt taipumaton. Sorvanen menee omaan huoneeseensa pahoillaan. Jos hän yleensä antaisi valtaa tunteillensa, niin nyt voisi melkein sanoa, että hän on masentunut. Mutta tuo kaikki ei suinkaan johdu ulkoisista syistä, vaan siitä suuresta tosiasiasta, että hän huomaa tulleensa vanhaksi. Pitääkö hänen aloittaa kesken kaiken kilpajuoksu vielä ajankin kanssa, jotta työ ehtii valmiiksi? OLI VÄHÄLLÄ UNOHTUA... Tuntuu siltä, että insinööri Vesala on jonkinlaisena ylimpänä seremoniamestarina ollut järjestämässä Sorvasen puolivuosisataisjuhlien alkupuolen ohjelmaa ja kujeissaan pitänyt huolen siitä, ettei hänen esimiehensä saisi nukkua hituistakaan koko yönä. Jo illalla Sorvanen joutuu valvomaan hiukan myöhään ja ensin aikoo ajaa vielä partansakin valmiiksi seuraavaa aamua varten, sillä hänen on jo varhain lähdettävä käymään Longan sulfiittitehtaalla, kun eräs uusi kone pitäisi säätämän käyntiin. Mutta väsyneenä hän jättää senkin suorittamatta ja ehtii juuri vuoteeseen, kun kellon lyötyä kaksitoista ikkunan alla kajahtaa laulu. Niin saa uninen mies vetää ylleen vaatteita mistä löytää ja mennä kiittämään ja hymyilemään ihastuneena sen kuin taitaa. Ulkona on Kairakosken tehtaitten mieskuoro Vesalan itsensä johtamana ja laulaa, kun toimitusjohtaja vilusta värisevänä seisoo terassilla kuuntelemassa. Mutta tämä on vasta alkua. Sorvanen ei ehdi uudestaan unen alkuun, kun ulkona on entistä valtavampi melu, sillä palokunnan torvisoittokunta puhaltaa uusista ja äskettäin lahjaksi saamistaan torvista niin kiitollisia ja voimakkaita säveliä, että torvet melkein oikenevat. Ja nyt toistuu taas sama: kaikesta huolimatta on hamuiltava jotakin ylleen, mentävä jälleen hymyilemään ja kiittämään ja viluissaan tultava houkuttelemaan unen alkua. Mutta nyt alkaa päivä jo sarastaa, linnut aloittavat puistikossa oman aamukonserttinsa äskeisestä puhalluksesta virkistyneinä, harakatkin mekastavat omia asioitaan rannempana vanhan Mannen aholla ja lokit alottavat uuden päivätyön lentelemällä ja kirkumalla nykyisin huonontunutta kalatilannetta ja omaa toimeentulomahdollisuuttaan. Näiden ajatusten kesken toimitusjohtaja on juuri torkahtamaisillaan, kun ulkona on taas toisenlainen meno. Tällä kertaa siellä laulaa Taustan kylän nuorisoseuran kuoro ja tekee voitavansa juhlittavan valvottamiseksi. Tämän kiitos onkin jo lyhyempi ja hymy vaivalloisempi, entistä nopeammin hän pujahtaa takaisin vuoteeseen, kuuntelee jälleen välillä lintujen konserttia ja väsyäkseen uneen alkaa tahallaan laskea, paljonko tulisi maksamaan, jos Kairakosken vanhan hiomon koneet laittaisi uudestaan kuntoon ja sen lisäksi ostaisi uuden paperi- taikka kartonkikoneen. Mutta juuri kun hänen yhteenlaskunsa on päättymäisillään unen ja valveen sekaiseen horrokseen, kuuluu ulkoa Hankaan kansakoululasten laulamana kirkasääninen hengellinen ylistyslaulu. Nyt on jo niin täysi päivä, että on turhaa yrittääkään nukkumista. Ja tarpeetonta se olisi muutenkin, sillä pian alkaa vierastulva suuntautua taloon. Tuskin toimitusjohtaja saa hiukan pahantuulisena ajetuksi partansa suunniteltua Longan-matkaa varten, kun eteisessä jo odottaa voimalaitoksen henkilökunnan lähetystö onnitellakseen ja ojentaakseen samalla suurikokoisen maalauksen, joka esittää vanhaa ja kytkemätöntä Hangasta täydessä voimassaan. Ja tämä onkin kai merkki siitä, ettei Longan-matkaa kannata enää ajatella, sillä nyt alkaa vieraiden tulo ja lähetystöt pakottavat hänet seisomaan sanattomana paikallaan ja kuuntelemaan oman sanottavansa kerrankin loppuun asti: Hiisveden kunnanvaltuuston puolesta tuo kolme valtuusmiestä julki onnittelunsa ja kiitoksensa siitä erinomaisesta yhteistyöstä, joka on aina vallinnut kunnan viranomaisten ja toisaalta yhtiöitten ja etenkin toimitusjohtajan välillä. Kun puhetta pitävä isäntä änkyttää tuota kiitostaan, menee Sorvasen otsa hetkiseksi kurttuihin, sillä hän muistaa vielä hyvin ne riidat ja vaikeudet, jotka olivat lähtöisin yksinomaan itsepäisen valtuuston taholta. Sen vuoksi hän ei osaa ottaa tätäkään oikein toden kannalta. Mutta sekin hänen on vielä tehtävä, sillä nyt juuri tullaan puheessa siihen kohtaan, jossa kehutaan, miten toimitusjohtaja Sorvanen on tehnyt kaikkensa avustaakseen kunnanvaltuustoa niin hankaloissa asioissa kuin uuden tien ja koulujen rakentamisessa ja miten kunta ei ilman tuota apua olisi saanut niitä toimeksi niin pian kuin nyt...! Insinööri Vesala, joka hymyillen katselee ja kuuntelee sivusta, odottaa jännittyneenä, milloin toimitusjohtaja sieppaa pitkän paperin änkyttävän äijän kädestä ja lukee sen itse loppuun jouduttaakseen toimitusta. Mutta kuitenkin Sorvanen seisoo kärsivällisenä, lopuksi kumartaa ja kädestä puristaen kiittää ystävällisistä sanoista, joita hän ei oikeastaan ole ansainnut... Ja Vesalan mielestä tämä toimitus onkin parhaita Sorvasen luonteen kasvattamistilaisuuksia, sillä nyt hän varmasti lauhtuu ja pysyy konttorissakin huomenna entistään säyseämpänä. Sen jälkeen käy kaupungin varuskunnan aliupseerikerho onnittelemassa ja samalla kiittämässä kerhon huoneiston sisustukseen lahjaksi saamistaan pahveista ja puutavarasta, Kairakosken työväenyhdistys tulee hiukan nyrein mielin, mutta kuitenkin onnittelee vilpittömästi, sillä yhtiö on sille lahjoittanut suuren kirjaston. Jo tulevat muutamat koulujen johtokunnat ja opettajat pitkine puheineen, Kairakosken urheiluseura sen vuoksi, kun se jo on saanut urheilukentän ja huomattavan määrän urheiluvälineitä, ja sitten Taustan kylän maatalousseura. Tällä välin — kun monia yksityisiäkin on käynyt lomassa — päästäänkin jo puoleen päivään, jolloin Hangas-yhtiön hallintoneuvoston puolesta tulee vuorineuvos, puhuu vain kymmenen selvästi lausuttua sanaa, naurahtaa lopuksi, istahtaa, esittää päivän sankarin kanssa sinun-maljat ja tyytyväisenä istuu nurkkapöydän ääreen edessään grogilasi. Oy. Kairakosken hallintoneuvoston puolesta onnittelevat kauppa- ja teollisuusministeri ja toisena professori, jotka eivät toiminnastaan huolimatta ole vielä koskaan käyneet koko tässä maan kolkassa ja sen vuoksi saavat nyt oivallisen tilaisuuden tutustua insinöörien Oraston ja Vesalan opastamina Longan, Hankaan, Kairakosken ja Lukinsalmen teollisuuslaitoksiin. — Ja samalla toimitusjohtaja Sorvanen saa kuulla, että niiden suurten ansioitten perusteella, jotka hänellä on hoidettuaan puolitoista vuosikymmentä samanaikaisesti kahta suur-yhtiötä niiden toimitusjohtajana ja myöskin vaikutettuaan hyvin huomattavasti koko maan teollisuuden hyväksi ja ulkomaisen viennin kohottamiseksi, hänelle on merkkipäivän johdosta myönnetty vuorineuvoksen arvonimi. Vaikka Sorvanen olikin vielä aamulla kiusaantuneen ja ärsyyntyneen näköinen hyvän ja kiireellisen työpäivän häiritsemisestä, näyttää hän iltapäivällä jo väsyvän ja sen vuoksi talttuvan. Mutta Vesala huomaa erehtyneensä, kun on kuvitellut konttorin saavan olla rauhassa, sillä kun Sorvanen nyt koko päivän kuuntelee toisten juttuja voimatta itse väittää sanaakaan joukkoon, niin sitä enemmän hän sanoo totuuksia huomenna. Ja kotinsa poikkeuksellinen epäjärjestyskin häntä näkyy kiusaavan, sillä tavaraa on kerääntynyt joka huoneeseen nojatuolista ja tauluista kirjoihin ja kultaiseen täytekynään asti. Mutta Pirkko-rouva näyttää olevan tyytyväinen, ja vaikka hän aikaisemmin valittelikin sitä, että joutuu kotonaankin edustamaan vain tehtaita, niin nyt hän kerrankin saa edustaa omaa kotiaan perheen emäntänä. Mutta sen verran on välillä rauhaa ja hiljaista, että perhe huomaa olevansa aivan tavallisena ja omana arkisena joukkonaan — paitsi että ukki ja Juhani ovat jossakin poissa. Silloin virkahtaa Martti äidilleen kuin ohi mennen: »Huomenna ei tarvitse odottaa minua aamiaiselle. Eikä päivällisellekään. Eikä tarvitse odottaa myöhemminkään...» »Mihin sinä matkustat?» kysyy äiti kummastuneena. Poika viivyttelee vastausta ja virkahtaa viimein: »Työhön.» »Työhön?» kysyy äiti. »Mihin työhön?» utelee isä. »Sulfaattitehtaalle. — Tuli sovituksi Oraston sedän kanssa, että minä pääsen harjoittelemaan. Lähden aamulla.» »Vai niin! Mikä sinulle tuon ajatuksen antoi?» kysyy isä ja nousi oikein seisomaan hyvillä mielin, sillä viimeinkin hän luulee saavansa kuulla poikansa aikeista. »Täytyyhän minullakin olla jokin työmaa», vastaa poika. »Ja lisäksi päätin hiukan ansaita. — Enkä minä rupea tässä alati olemaan vain toimitusjohtajan poikana, kuljeskelemaan tuolla puistikossa tennishousut jalassa ja istumaan seuran vuoksi isäni autossa.» »No sinä olet siis lopultakin valinnut puunjalostusalan!» virkahtaa isä reippaasti ja on jo vähällä lyödä poikaansa olalle tunnustukseksi. »En ole», kuuluu lyhyt vastaus, keskustelu katkeaa eivätkä turhat utelut vie mihinkään tulokseen, sillä poika on ja pysyy vaiti omista aikeistaan. Kun Martti menee tehtaaseen harjoittelemaan, päättelee isä hänen aikovan joka tapauksessa insinööriksi. Mutta miksi? Siinä kysymys, jonka hän heittää viimein toiselle pojalle tavatessaan tämän. Mutta Juhani joko ei tiedä mitään vanhemman veljensä aikeista tai ei uskalla niitä paljastaa selkäsaunan pelossa, vaan vastaa isälleen hyvin osuvasti: »En minä vain osaa sanoa... Mutta jospa isä menee ja kysyy Martilta itseltään.» Perheen nuorinten kanssa ei keskustellen pääse mihinkään tuloksiin. Ja vaikka hän itse aikoinaan järjesteli kaikessa hiljaisuudessa pieniä yllätyksiä itselleen ja toisille, ei hän ole nyt mielissään siitä, kun pojat näyttävät seuraavan esimerkkiä ja vaiteliaina keräävän kaikenlaista yllätysaineistoa hänen varalleen. Siksipä hänen otsansa taas kurtistuu ja hän tuhahtaa Juhanille jotakin »turhasta ja salaperäisestä viisastelusta», kimpaantuu yhä enemmän ja lähtee omalle puolelleen jatkamaan juhlapäivää, mutta salissa hänet pidättääkin suojeluskunnan lähetystö johtajanaan Ahola, joka ensin onnittelee tukijaansa ja auttajaansa ja lopuksi kursailemattomasti esittää sen toivomuksen, että »tarttis meirän saara se oma suojeluskunnan talo — ja komia sittenkin — ja pian sittenkin»! Ja Ahola uhoaa tarmoa ja hyväntahtoisuutta niin, että uusi vuorineuvos tulee myötätuuliseksi ja lupaa omalta kohdaltaan tehdä parhaimpansa. »No arvasinhan sen...!» ihastuu Ahola ja sulloo pitämänsä puheen paperit taskuunsa. »Sää olet niin ripiä mies, ettei sun käsissäs asiat vanahene. — Jotta tattis vaan paljon siitä talosta...» Suojeluskunta ja Ahola ei kuitenkaan ole ainoa, jolla on omat pienet sivutarkoituksensa onnitteluilla, mutta on kuitenkin ainoa, joka esittää ne lyhyesti. Myöhemmin saapuu Hiisveden kirkkoherra pyhäkoulun puolesta ja monin kääntein ja huokauksin yrittää selitellä, miten tärkeätä olisi saada oma seurakuntakoti elvyttämiseksi. Kirkkoherra ei kuitenkaan ehdi saada täysin vastausta, kun vuorineuvos Sorvanen siirtyy toisaalle ja joutuu keskustelemaan erään kansanedustajan kanssa, joka näyttää pitävän kuin itsestään selvänä, että vuorineuvos tekisi viisaasti ryhtyessään ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin. Hänkään ei ehdi saada vastausta, kun Sorvanen siirtyy jo kolmanteen nurkkaan ja kuulee siellä pohdittavan, miten välttämätön urheilulaji on keilailu ikämiehille ja miten häpeällistä on, kun Hankaalla ei ole vielä keilarataa eikä edes tenniskenttää... Tällä tavoin kuluu tämä pahoin häiritty työpäivä iltaansa kohti ja vieraat alkavat vähetä. Kun vielä tulevat muutamat myöhästyneet pitkämatkalaiset ystävät ja teollisuusyhdistykset, pääsee Sorvanen viimein omaan rauhaansa ja muistaa ukin. Vanhaa Mannea ei tosiaankaan ole näkynyt koko päivänä lähettyvillä, mutta kuitenkin hän tahtoisi juuri tänään jutella isänsä kanssa. Sen vuoksi toimitusjohtaja jo jättää sähkösanomien kuittailun ja lähtee etsimään isäänsä rantatalosta. Siellä on kuitenkin ovi lukossa, mutta työvälineet ja jäljet pihassa osoittavat, ettei asukas voi olla kaukana. Hän kiertää koko talon, kulkee yliset ja tallin ja aitan, mutta kun Mannea ei näy missään, lähtee hän takaisin kotiinsa. Kyllästyneenä ja väsyneenä hän menee työhuoneeseensa, jossa kuitenkin on turha yrittää tehdä mitään, kun pöytä ja hyllyt ovat uuden ja vieraan kaman peitossa. Sen vuoksi hän tyytyy seisomaan ikkunan ääressä ja katselemaan ulos, kun huomaa lahden pohjukasta, Mannen vanhan tervahaudan kohdalta nousevan taas ohutta sinistä savua ja hajoavan metsään. Silloin hän sieppaa hatun päähänsä ja lähtee ulos tavoittaakseen isän vanhan työn äärestä. * * * * * MANNE puhdisti jo päiviä aikaisemmin tervahautansa suppilomaisen pohjan ja kourun, latoi yhdessä Martin ja Juhanin kanssa ensin pohjalle tuohia ja runkopuut säteittäin haudan keskustasta ulospäin ja halkoi tervaskantoja päällimmäiseksi. Ja kun koko työ oli valmis, peittivät he kaiken märillä sammalilla ja turpeilla ja heikoimman näköisiin kohtiin kantoivat vahvistukseksi hiekkaa, ettei tuli pääsisi riistäytymään irti. Muutamaan paikkaan jätettiin sytytysaukko, josta Manne nyt illan tullen sytyttää ties' kuinka monennen hautansa. Pojat ovat mukana ja Juhani on saanut Mannelta sellaisen lupauksen, että hän saa vuorollaan valvoa osan yötä, kun ukki on nukkumassa. Kun puut saadaan sopivasti palamaan, kun savu alkaa pienistä rekistään kohoilla tarpeitten lävitse koko haudan ylle ja läheisten puiden oksien lomitse ylös taivaalle, alkaa Manne elää entisten vuosien aikaisissa asioissa, kuuntelee jälleen tuttua risahtelua turvepeitteen alta, hengittää tervettä pihkan savua ja ajattelee. Väliin hän nousee ja kiertää koko haudan, ja kun peitteeseen ilmestyy rako, josta tulenkieleke pyrkii esille, luo hän siihen uutta maata ja tukahduttaa karkulaisen. Olo täällä hiljaisessa ja rauhallisessa metsässä tuntuu nyt hyvältä ja riidattomalta, kun paha maailma omine aikeineen saa luvan pysytellä ulompana ja kun vahva tervassavu pitää hyttysetkin poissa. Tulee sellainen herttainen kesäyön tunnelma, jonka tavoittaa vain harvoin. Ukki ja Martti istuvat vielä kivellä jutellen harvakseen, mutta Juhani, jonka vartiovuoron pitäisi alkaa vasta puolenyön jälkeen, on nukahtanut puun juurelle sadetakki vedettynä pään ylitse ja reppu pieluksena. Pojille tämä on uutta, mutta Manne on kokenut kaiken jo kymmenet kerrat senkin jälkeen, kun Lauri poikasena ollessaan piti hänelle seuraa samalla tavoin kuin pojanpojat nyt ja sitten aikansa unisia ja savuisia silmiään hieroskeltuaan torkahti tuon saman puun juurelle. Ukin ja Martin välinen keskustelu on hetkeksi katkennut, ukki latailee piippuaan ja Martti vuoleksii puupalikkaa, kun metsästä talon puolelta kuuluu askelia. Ääni lakkaa kuulumasta ja Manne on juuri huutamaisillaan ja kysymäisillään, kuka hänen pientarillaan yöllä hiiviskelee, kun läheinen lepikko alkaa jälleen kahahdella ja Lauri Sorvanen ilmestyy haudan vierelle. Hän seisoo siinä hetken ja katsoo. Ukki istuu kivellään, ja Martti nousee odottaen jotakin uutta tämän harvinaisen vierailun vuoksi. Mutta isä hänen ihmeekseen hymyilee ja virkahtaa: »Kah, sinäkin täällä!» Kun ukki mitään sanomatta viittaa puun alla nukkuvaan pienempään poikaan, hiipii Lauri tämän luokse, kuuntelee alas kumartuen tämän hengitystä ja vetäisee sadetakkia paremmin suojaksi. »Sinä olet taas ruvennut polttamaan tervaasi?» täytyy hänen sanoa isälleen jollakin tavalla aloittajaisiksi. »No niin. Pitäähän minullakin jokin työmaa olla», toistaa ukki ne samat sanat, jotka Lauri on tänään kuullut jo toisenkin sanovan. »En minä osaa enää tällä iällä olla joutilaana ja vetelehtiä pitkin teitä.» »Olisihan ehkä keksitty helpompaakin...» »No eihän tämäkään rasita — kun on noita apulaisiakin! ‒ Olihan minulla siellä ylhäällä huolta niin kauan, kun nämä pojat olivat pieniä, mutta kun nämä siirtyivät metsän puolelle, tulin minä jäljestä», naurahtaa ukki. Lauri Sorvanen miettii, miten voisi sanoa turhaksi ja tarpeettomaksi näitä ukin puuhia, mutta ei keksi sopivaa. Silloin ukki aloittaa aivan kuin aavistellen poikansa mietteet: »Sinä ehkä pidät itseäsi jonkinlaisena uranuurtajana ja alkuun panijana täällä Luostanjoen teollisuudessa. Mutta kyllähän se olen minä! Jos tarkkaan ajatellaan, niin minähän täällä olen ensimmäinen teollisuusmies ja kaikki Hankaat ja Longat ja muut ovat vain tuon seurausta.» Hän viittaa hautaansa ja hymyilee. Eikä Laurikaan vastustele, sillä tänä yönä hän on tullut juttelemaan isänsä kanssa sovinnossa. — Martti saa toisten jutellessa pilkotuksi palikkansa lastuiksi, nousee ja sanoo aamulla lähtevänsä varhain työhön ja sen vuoksi menee kotiin. He jäävät nyt kolmisin jäljelle, molemmat miehet ja puun juurella nukkuva poika. »On oma viehätyksensä tällaisella tervahaudalla», toteaa Lauri. »Hyvin ovat jääneet mieleen täällä valvotut yöt.» »Minulla on vähän ikävä tätä savua ollutkin», myöntää Manne. »Ja ratoksihan tämä sytytettiinkin. Oikeastaan poikain iloksi.» He vaikenevat, kunnes Manne jatkaa arvellen. »Ei niinkään paljon rahan vuoksi kuin... »Niin, mihinkäs sinä aiot myydä tuon tervan?» kysyy Lauri. »No osan ainakin Vahiselle ja osan kaupunkiin. Ja sysiä ostelee Taustan seppä. — Tehän taidatte takoakin kivihiilen voimalla.» »Niin, mutta kai sysiäkin tarvitaan. Voidaanhan kysyä Orastolta...» »En minä sen vuoksi», keskeyttää Manne. »Ainahan ne kaupaksi saa. — Olisin aikoinaan tehnyt viisaasti, jos minäkin olisin silloin — sinun poikasena ollessasi — hylännyt tämän haudan ja rakentanut tilalle Raskin uunin. Sen avulla olisi saanut tervaa jokaista kuutiota kohti viitisen litraa enemmän ja lisäksi raakatärpättiä lähes kymmenen litraa. Nyt tärpätti menee hukkaan.» »Minä myönnän, että tässä on hyvä alku Luostanjoen kemialliselle teollisuudelle. Minäkin olen jo pitkän aikaa ajatellut tärpättijuttua Kairakoskelle ja...» »Olisihan vielä se Talvitien ja Oksalan hiiltolaitos... Jos olisin nuori mies, niin rakentaisin. Mutta nythän se on turha, kun en tarvitse sellaisia enkä vaunumenetelmiä. Riittää jo vähempikin.» Huomaa kaikesta, että ukki on hyvin perehtynyt alaansa ja myöskin kaikessa hiljaisuudessa seurannut sen kehitystä. Ja hengessään Lauri Sorvanen antaakin isälleen täyden tunnustuksen. Ukki huokaa jälleen: »Sanoinhan, jotta poikien iloksi tämä oikeastaan on...» Nyt Lauri pääsee jälleen mieleiseensä aiheeseen: »On hyvä, kun pojat harrastavat jotakin. — Olen koettanut Martilta kysellä, mitä hän oikein suunnittelee, mutta hän ei ole kertonut mitään.» »Sillä pojalla on kyllä tarkat suunnitelmansa!» kehaisee ukki. »Millaiset?» »Jaa — sinä et näy tietävänkään... Onkohan minun lupa puhua niistä?» »Mitäs siinä sitten olisi? Minusta Martti voisi hyvin kertoa ja selittää...» Lauri on jälleen loukkautunut poikansa umpimielisyydestä ja toivoo ukin paljastavan poikain hankkeet. Mutta taaskin hän pettyy, sillä ukki virkahtaa vain: »Puhuitkos itse aikoinaan!» Noh, siinä ollaan jälleen. Ja hänen on turha vihoitella siitä kun pojat toimivat selvän mallin mukaan. Näkyy kaikesta, että hänen on turha tavoitella käsiinsä niitä naruja, joista hoidellaan hänen perheensä ajatuksia ja puuhia. Ne ovat lujasti toisissa käsissä — mutta kenen? Ehkä Sallimuksen, Kohtalon taikka Sattuman tai mikä lieneekin sen näkymättömän nimi. Mutta hänelle tuntuu jo riittävän, kun pitää lujasti käsissään nekin narut, joilla ohjaillaan tämän kulmakunnan työtä. Hänen ajatuksensa keskeyttää ukki sanomalla: »Sinähän täytit tänään vuosiakin. Olisin tullut toki onnittelemaan, mutta kun siellä oli semmoiset markkinat, läksin takaisin ja arvelin, jotta kyllähän tässä tavataan.» Hän ojentaa kätensä pojalleen: »Onneksi olkoon sinulle! Ja kuulemma olet tullut neuvokseksi. — Niin noh, ethän sinä vielä mikään vanha ole...» Lauri kiittää ja sanoo: »Juhlapäivän kunniaksi ajattelin tässä ehdottaa, että isä voisi muuttaa takaisin sinne ylös asumaan. Vai tahdotko, että rakennetaan vielä suurempi talo?» »Voisihan sinne muuttaakin... Mutta kun täällä omalla puolella ovat kaikki työt. Siellä ylhäällä ei ole mitään tekemistä eikä siellä voi työvaatteissa kuljeskellakaan.» »Anna vuokralle koko tämä tila», ehdottaa Lauri. »Olenhan sitä ajatellutkin. — Mutta mitäs minä sitten teen? Millä minä aikani kulutan?» »Nooh, sinähän olet jo niin vanha mies, että voit levätäkin!» virkahtaa Lauri hymyillen. Mutta Manne kiepahtaa pystyyn, lyö lapion lappeella tiukasti tulenkielekettä, joka yrittää karata haudasta, aivan kuin läimähyttäisi laiskuutta korvalle, polkee vielä turpeen tiukalle ja virkkaa sitten pojalleen: »Sehän nyt on perhana, jotta minä vanha...!» Ja kun Lauri hymyilee yhä, pitää Mannen taas oikaista poikaansa. »Vastahan minä keväällä käännyin seitsemälle kahdeksatta. Ja sitä sinä pidät vanhana, poika!» Lauri yrittää lohdutella loukkautunutta ukkoa ja sanoo: »Mutta minä täytän tänään viisikymmentä ja huomaan vanhenevani koko ajan.» »Jaa sinä! Se onkin eri asia. Minä olen kahdeksankymmenen vanhana nuorempi kuin sinä kuudenkymmenen, meillä onkin pieni ero. Ja täytyyhän täällä maailmassa sentään olla luokkarajat miehen ja miehen välillä.» Manne on sillä tuulella taas, että on turha ärsytellä enempää. Sen vuoksi Lauri kääntyykin kysymään uudestaan: »Mitäs sinä ajattelet siitä muutosta?» Ukki ottaa piipun käteensä, kopistaa sen tuhkat kenkänsä kantapäähän, tunkee piipun taskuunsa, kohottaa sitten toisella kädellään hattunsa reunaa ja raapii etusormella harmaata korvallistaan ennen kuin vastaa: »Voisihan sitä ajatella...» Ja pitkän tovin kuluttua jälleen: »Mutta vain sillä ehdolla, jotta minun ei tarvitse siellä olla joutilaana pihamiehenä. Eikä saa sitten säikkyä, jos minä kävelen näissä tervahynttyissä vuorineuvoksen terassilla. Sillä pelleilemään minä en rupea...» Poika vakuuttaa, ettei vuorineuvoksen terassi ole koskaan säikkynyt työtä eikä työvaatteita, keskustelee vielä pitkään isänsä kanssa ja lähtee viimein. Kääntyessään lepikkoon hän kysyy ukilta: »Olisikohan parasta herättää Juhani ja viedä kotiin nukkumaan?» »Anna olla», vastaa ukki. »Poika suuttuu sinulle, jos menet herättelemään.» Tuollaista se on! ajattelee Lauri Sorvanen. Häntä peloitellaan jo sillä, että pojat suuttuvat, jos sotkeudutaan heidän asioihinsa. Sen vuoksi kai täytyy opetella taipumaan — jos ei muuten, niin huumorin tajusta — nähdäkseen ja kokeakseen ne kaikki muutkin asiat, joiden vuoksi perhe uhkaa suuttua. Mutta hän on hyväntuulinen lähtiessään kotiin. Tuntuu siltä, että hän on viimeinkin saamassa aikaan kunnollisen sovun ukin kanssa. Ja kaikki muu taitaa johtuakin oikeastaan juuri siitä. Siispä hän aikoo sietää paljon ja ehkä juuri sen vuoksi kärsii senkin tavarain sekamelskan ja kukkain tuoksun kuin yrttitarhassa, kun menee omaan huoneeseensa ja kurkistaa huomisen päivän työlistaa. Mutta työlista on kadonnut johonkin, sillä täällä on koko päivän oltu kuin majatalossa. Hän ärtyy jälleen ja hänen on kerta kaikkiaan mahdoton mennä nukkumaankaan, ennen kuin tietää, mitä asioita ja missä järjestyksessä huomenna on hoidettava. Mutta paperiaan etsiessään hän löytää viimeisimpien sähkösanomien päältä kirjekuoren, jonka Orasto on siihen jättänyt ja jonka kulmaan on punaisella merkitty »Erittäin kiire!» Sorvanen ottaa veitsen ja viiltää kuoren auki. Jahah, se onkin sama luettelo, jota he ovat odottaneet ja pelänneet jo kauan. Orasto on siinä verrannut toisiinsa laskevaa myyntiä, tuotantoa ja liikaa henkilökuntaa — eli toisin sanoen on tehnyt luettelon siitä, kuinka paljon eri tehtaitten pitäisi lähettää henkilökuntaa pois työstä leivättömäksi, jotta pysyttäisiin tasapainossa. Vuorineuvos Sorvasen otsa synkistyy ja hän ajattelee happamesti, että tämä on nyt juhlien katkerampaa puolta koko päivän kestäneen teeskentelyn ja valehtelun jälkeen! Hän on jo tarttumaisillaan puhelimeen ja soittamaisillaan Orastolle, mutta huomaakin sitten, että on jo aamuyö. Hän heittelee pöydältä joutavaa tavaraa pois, löytää paperia ja etsii kynäänsä päästäkseen viimeinkin työn alkuun. Mutta kynäkin on joutunut omille teilleen. Ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa kotelostaan päivällä saatu kultakynä ja kirjoittaa numeroita muistiin sikäli kuin niitä löytää: Ei-ammattimiehiä siirretään talveksi pohjoisten väylien tukkityömaille (hakatkoot vaikka halkoja).........50 kpl. Samaten ei-ammattimiehiä tilapäisesti Kairakosken pato rakennukselle..........................................15 kpl. Mutta tämähän on aivan liian pientä ja surkeata, kun on taattava ainakin kolmensadan ihmisen toimeentulo! — Ja sitä paitsi tuo uusi kynä on aivan liian terävä ja roiskii mustetta ympäri. Niin, ja lisäksi on jotakin pirua siinäkin, että hänen pitää kultakynällä kirjoittaa leivättömien luetteloa...! Vuorineuvos Sorvanen on suuttuvinaan liian terävään kynään, panee sen koteloonsa, kolauttaa pöytälaatikkoon ja aloittaa jälleen alusta. Jo löytyy paperien joukosta oikeakin kynä, ja miettiessään hän muistaa Soikosken ja samalla myöskin Martin sanat, että 'mitäs siitä mietit — sen kuin alat rakentaa!' — Helppo sanoa, kun ei ole pääomaa parempaankaan... Mutta silloin hän muistaa erään asian: ennen kuin Soikoskea voidaan rakentaa, täytyy sinne aivan ensihätään saada Longalta asti neljä kilometriä pitkä kunnollinen autotie, jotta edes rakennustarvikkeet saataisiin paikalle. — No siinähän se nyt on! Jokaikinen mies, jolla pysyy kädessään kirves, lapio taikka pora, siirretään tietöihin. Tosin ei tiekään sinänsä tuota mitään, vaan kuluttaa vain — mutta joskushan se on rakennettava kuitenkin ennen kuin mitään muuta voidaan tehdä. Ratkaisu on löytynyt... Hän innostuu laskemaan ja tyytyväisenä saamistaan suurista numeroista jatkaa muistilistaansa pienemmillä tilapäistöillä. Mutta kun vastapainoksi täytyy laskea selluloosan myyntinumeroita, tulee pahantuulen aalto uudestaan, ja niin alkavat häntä kiusata pöydillä kaapilla ja ikkunalla olevat kukat lemullaan ja tekevät pään kipeäksi. Hän laskee edelleen, mutta keskeyttää sen toivottomana, syyttää kaikesta noita 'haisevia rehuja' ja avaa viimein ikkunan. Istuutuessaan jälleen paikoilleen hän ajattelee: 'Tulevat tänne ilvehtimään kukkapuskineen ja luulevat, etten minä enää muista entisiä... Kunnan ukotkin — olisivat vieneet kukkansa vaikka sairaalaan, niin se olisi ollut rehellisempää ja olisivat saaneet jonkun ihmisen tosiaan iloiseksi. — Mutta tervahaudalla käyminen äsken virkisti. Sieltä näkyy nousevan savu vieläkin. Ja nyt onkin Juhani vartiossa tähän aikaan... Onkohan ukki uskaltanut jättää pojan yksin vai valvooko hänkin mukana? Kunpa saisikin jättää tämän kaiken joskus ja levätä vähän aikaa...! Ei, peijakas, nyt minä en enää jaksa nuuskia tätä puutarhaa, vaan lähden takaisin rannalle! On niin mukava kuunnella tulen ritinää ja katsella savukiehkuroita. — Minäpä menen Juhanin seuraksi!’ Hän nousee ja sulkee parhaillaan ikkunaa lähteäkseen tervahaudalle ja omaan pieneen vapauteen, kun ovelle ilmestyy unisen näköisenä ja kirkasvärisessä aamutakissaan vuorineuvoksetar, ihmettelee, että 'yhäkö sinä ihailet noita lahjojasi' ja vaatii miestään nukkumaan, sillä kello on jo kaksi. Vuorineuvos silmää taivaalle ja huomaa, että päivä alkaa tosiaan jo kajastaa. * * * * * JOSKUS paria kuukautta myöhemmin Martti Sorvanen katsoo asialliseksi ilmoittaa aikeistaan isälleen, menee konttorille tämän huoneeseen, seisoo kirjoituspöydän ääressä ja sanoo: »Nyt alkavat asiat olla siinä jamassa, jotta minä tarvitsen rahaa opiskelua varten.» Isä kirjoittaa tahallisen hitaasti jonkin paperin alle, soittaa sihteerinsä hakemaan kirjelmän pois, kiertää täytekynän kiinni ja viimein kohottaa katseensa: »Joko minä lopultakin saan tietää, mitä aikomuksia sinulla on?» »No jo. Minä matkustan Saksaan.» »Saksaan?» katsoo isä yllätettynä. »Ja mitä sinä aiot opiskella?» »Vuori-insinööriksi.» »Vuori...?» »Niin. Vai epäiletkö sitä?» »Ee-hen!» naurahtaa isä lyhyesti. »Meidän perheessä ei näy olevan lupa epäillä mitään. — Mutta en vain tullut ajatelleeksi tällaista mahdollisuutta.» »Niin, katsos», alkaa poika esitelmöidä. »Sinähän olet mulle tyrkyttänyt sitä puunjalostusta. Ja minä olen kerta kaikkiaan sanonut, että niihin aikoihin, kun minä pääsen valmiiksi, se alkaa olla jo vanhentuvaa muotia. Mutta vuoriteollisuushan meillä Suomessa on melkein olematonta, jos nyt ei ota huomioon niitä harvoja paikkoja, joissa ne ovat hiukan tonkineet. Ja lisäksi vielä iljetään väittää, ettei se muka kannata... En vielä nyt tunne tosiasioita tarkoin, mutta kuitenkin uskallan väittää, että tuo iankaikkinen laulu Suomen maaperän köyhyydestä on saanut alkunsa vain runebergiläisestä köyhyydenpalvonnasta. Eikä kukaan ole uskaltanut eikä viitsinyt ruveta todistamaan, että vuoriteollisuus-asiantuntija Runeberg oli valehtelija. — Ajattelehan, mitä kaikkea tälläkin hetkellä kaivetaan lännessä Ruotsissa ja mitä ryssätkin ovat vahingossa saaneet esille itäpuolella! Kuinka me suomalaiset tässä suurten kaivosten keskellä voisimme olla niin sinisen köyhiä? — Ei, se on vain yritteliäisyyden puutetta...» »Ja pääoman...» keskeyttää isä. »Mitä hiton tekemistä pääomalla on sen kanssa!» virkahtaa Martti. »Joka tapauksessa meillä ehkä piankin syntyy uutta työtä vuoriteollisuudessa.» »Mutta jospa ei sittenkään synny?» väittää isä. »Ajattelitko sinä tuolla tavoin silloin, kun tulit tänne Hankaalle laskutikkuinesi ja porinesi?» »En», vastaa isä. »Laskelmat eivät voineet pettää.» »Niinpä ne eivät petä nytkään. — Katsos, en minä viitsi ruveta mihinkään sellaiseen työhön, jossa pitää kopioida ja noudatella kaikkien edeltäjiensä kaavoja ja tapoja ja kokemuksia ja kiistellä loppumattomasti niin sanotuista 'koetelluista menetelmistä'. Kaikki meidän nykyiset alamme ovat juuri sellaisia ja niinpä puunjalostusalallakin on paljon nykyisiä ja uusia Orastoja, jotka kyllä saavat rouhituiksi ne pölkyt, joita tämä 'köyhä' maa kasvattaa. Ei, minä tahdon sellaiseen työhön, ettei tarvitse apinoida ketään. Ja sen vuoksi menenkin maan alle.» Ja lyhyen tauon jälkeen hän kysyy: »Niin, kuinkasta se on niiden rahojen laita...?» Isä nousee: »Hyvä on! Sinä tunnut olevan selvillä omasta työmaastasi. En nyt tahtonutkaan kiistellä vastaan, vaan ainoastaan tutkia vaikuttimiasi ja päätöstäsi. — Ne tuntuvat hyviltä ja varmoilta, niin että kyllä sinä selviät. — Ja rahat tietenkin hankin sinulle mielihyvin.» Hetkistä myöhemmin isä ja poika lähtevät konttorista puistikon halki kotiansa kohti ja molemmat puhuvat innokkaasti. Ja ihmiset, jotka tästä päivästä lähtien näkevät heidät kaksi entistä useammin yhdessä, sanovat, että vuorineuvos muuttuu joka päivä yhä poikamaisemmaksi: »Katsokaa nyt! Ihanhan hän on kuin oman poikansa vanhempi veli!» III KEHITYKSESSÄ EI OLE SAUMOJA IHMISET VAIHTUVAT Insinööri Orastolla on edessään kartta, jonka hän eilen illalla sattumalta löysi Hankaan konttorista ja ystävänsä Vesalan vastaväitteistä huolimatta pisti salkkuunsa ja toi kotiinsa. Tuo kartta on oikeastaan liikuttava, sillä se esittää Luostanjoen yläjuoksua ennen kuin sivilisaatio tunkeutui tänne ja pilasi vanhojen ihmisten mielipahaksi Jumalan luomat hyvät maisemat sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Kartan on vapaussodan jälkeen nuoren itsenäisyysajan ensimmäisessä voimantunnossa piirtänyt silloin vielä tuntematon mies, dipl.ins. Lauri Sorvanen, jolla ei vielä siihen aikaan ollut juuri muuta tietoa tästä laajasta työmaasta kuin omat ennakkoluulottomat käsitykset niin sanotusta vanhan ja uuden välisestä sekasotkusta, hyvä sisu ja verraton työtarmo. Orasto ihastuu Sorvasen piirtämään karttaan, päättää kehystää sen ja asettaa oman konttorinsa seinälle. Mutta sitä ennen hän kuitenkin ottaa kopiopaperin ja piirtää kartan kontuurit laittaakseen myöhemmin itselleen toisen kartan, joka kuvailee Luostanjoen teollisuusseutua nykyhetkellä. Tuo uusi karttahan ei — herra paratkoon — tule koskaan niin valmiiksi, että sen voisi asettaa lasin alle kehyksiinsä. Sillä melkein joka päivähän siihen pitää merkitä jotakin uutta — ellei suurempaa, niin ainakin jokin talo tai tieosuus. Mutta joka tapauksessa tämän vanhan kartan pohjalle hän alkaa piirrellä muuttuneen Luostanlaakson kuvaa voidakseen sitten huvikseen vertailla, mitä on ehditty saada aikaan ripeällä työllä seitsemässätoista vuodessa. Hiisvesi tulee kartan yläosaan sellaisena kuin se oli ennen ja on vielä tänäänkin, mutta hänen täytyy tehdä melkoinen työ hahmotellessaan joen muuttuneita rantaviivoja. Tällä tavoin oman iltateensä jälkeen tyytyväisenä piirrellessään, tupakoidessaan ja vihellellessään — kun molemmat tenavat ovat viimeisen vastustamisen jälkeen jo lähteneet nukkumaan ja kun rouva-tohtori istuu viereisessä nojatuolissa sylissään uusin ulkolainen lääkäriromaani — hän joutuu tahtomattaan kajoamaan tämän kasvavan tehdasyhdyskunnan julkiseen ja yksityiseenkin elämään. Hän asettaa kynänsä kärjen mäelle voimalaitoksen luoteispuolelle, jossa ovat Sorvasen yksityisasunto, Hankaan konttori ja niin sanottu 'insinöörihotelli'. Ja oman itsensä kanssa hän keskustelee seuraavaan tapaan: 'Kairakoskella ja Longallakin on asukkaita enemmän kuin muualla, mutta Hangas jää varmasti keskuspaikaksi, ja on vain ajan kysymys, milloin Hangas ja Taustan kylä kasvavat yhteen. Eikähän täällä enää asuta Luojan selän takana missään, kun jo kuudessa tunnissa päästään pikajunassa Helsinkiin. Muuten tässä Luostanjoen radassa toistuu sama kuin aikoinaan Suojärven radassakin: ensin sitä ei saada valmiiksi millään, mutta kun ilmeinen pakko antaa sitten asialle vauhtia, tuleekin uudesta radasta kaikkien rautatieherrain yllätykseksi mitä kannattavin yritys! Sehän osaltaan todistaa vain sitä, ettei rautatielaitoksen käytettävänä ole tarpeellista liikemiesvaistoa...’ ’Ja hyvin on menty eteenpäin, ei sovi moittia. Hiisveden kunta on hyötynyt tehtaista ansiottomasti, kun on saanut itselleen näin paljon uusia veronmaksajia, mutta ei ole tarvinnut niiden vuoksi lisätä köyhäinhoitoaan niin kuin joka vuosi ennen tehtaita. Minusta on turhaa, että tuemme ukkojen puuhia liian kauan. On päästävä itsenäisiksi niin pian kuin mahdollista, vaikkapa kauppalaksi — ja siihen kai Sorvanen kaikesta päättäen pyrkiikin, vaikka ei puhukaan.’ ’Ja paikkakunnan isännät ovat menestyneet. Sen jälkeen, kun sulfaattitehdas valmistui ja saha alkoi pyöriä, ovat he myyneet vanhenevat ja sinistymistä uhkaavat metsänsä ja ajaneet ne joko Lukinsalmelle, Kairakoskelle tai Longalle. Puut ovat olleet hyvissä, hinnoissa ja saamillaan rahoilla ovat ukkelit maksaneet kaikki vanhat velkansa, maalanneet talonsa, ojitelleet soitaan, rakentaneet uusia kivinavetoita, ostaneet maanviljelyskoneita ja saaneet sellaisen itse luottamuksen ja edistyshalun, että jo siistivät partansakin ja liittyvät tarkastusyhdistykseen.’ ’Ja entäs renkimiehet, jotka vielä toistakymmentä vuotta sitten niistivät nokkansa etusormen ja peukalon välissä ja pyyhkäisivät ne puhtaiksi lapikkaan varteen! Heidän palkkansa ovat nousseet, sillä työtä on tarjolla muuallakin kuin tunkiolla. Nyt eivät kotikutoiset vaatteet enää kelpaa, vaan niiden tilalle on jo hankittu tehdasvalmisteiset puvut, jalkaan patiinit ja kaiken ylle sadetakki, jonka kaulus on niskasta pystyssä niinkuin filmisankarien kuvilla. Ja lauantai-iltaisin miehet seisovat maantien varrella odotellen linja-autoja, nousevat niihin ja ajavat kaupunkiin elokuviin ja niiden jälkeen vielä poikkeavat tyttölapsen kanssa ravintolaan ennen kotimatkaa.’ ’Mutta eipä silti, kyllähän tänne saattaa kaupungista jo tullakin! Kun iltapimeällä ajaa tännepäin, niin jo kaukaa näkyvät pitkät valorivit ja oman valokehänsä keskellä kohoaa Kairakosken piippu. — Minäpä annankin laittaa valonheittimet valaisemaan pimeän aikaan tehtaan seiniä ja piippua. Siitähän tulee kuin työn ja kaiken pyrkimyksen vertauskuva.’ 'Muuten kun puhutaan näistä Luostanjoen nähtävyyksistä, niin uskallanpa pistää vetoon kolme konjakkipulloa limonaadilasia vastaan, että Sorvanen hautoo itsekseen jo faneeritehdastakin. Eilen se ukko puhui minulle niin enteellisesti niistä uusista kokeista, joita on tehty lehtipuun käytöstä selluloosan raaka-aineena — ja samaten eräistä uusista kokeista puusokerin valmistamiseksi. Minä en yhtään epäile, etteikö Sorvanen anna noille keksinnöille niiden oikeata merkitystä ja joskus tulevaisuudessa hän varmasti esittää pitkät laskelmansa ja sanoo omalle hallintoneuvostolle: 'Nyt, hyvät herrat, on tullut taas aika, että me rakennamme sokeritehtaan ja pidämme huolen siitä, että Suomen mummoilla on tästä lähtien hillopurkeissaan halpaa makeutta!'’ ’Ja toinen yhtä kursailematon tyyppi on Vahinen. Nyt sillä on jo lähes kymmenkunta autoa kuluttamassa maantietä Longan ja kaupungin välillä ja parhaillaan miettii, uskaltaisiko avata niin pitkän linjan kuin täältä Helsinkiin. Ja Vahisen lapset ovat pirteitä eläviä, niin että isä jää pian jälkeen. Ja Irma on kaunis nainen, tyylikäs tyttölapsi, joka vanhoissa oloissa olisi saanut jäädä ruohottumaan käyttämättömänä voimana ja olisi päässyt vain jonkun pienviljelijän muijaksi. Mutta nyt...’ Päästyään mietelmissään tähän asti insinööri Orasto kohottaa päätään ja virkahtaa rouvalleen: »Tahka kävi päivällä luonani. Kun hän on ollut jo kolme vuotta lepäämässä liikemiehenä Taustassa, oli siitä seurauksena, että hän juuri ylittänyt painossaan sata kiloa. Sen vuoksi hän pyrki takaisin yhtiön töihin ja sanoi, jotta lepääminen saa jo loppua, muuten tulee sydänhalvaus. Minä takasin hänelle kiireitä niin paljon, jotta tästä lähtien hän laihtuu kilon viikossa.» »Mies parka. Sen jälkeen kuin Tahka erosi työstä, on hänessä ollut senkin seitsemänkymmentä eri luulotautia syövästä mahahaavaan asti — vaikka mies vain paisuu! Mutta kai hän nyt sitten tervehtyy. Oletko muuten kuullut, että Irma Vahinen on jo tullut kotiin Helsingistä?» »Juuri ajattelin häntä.» »Sinäkin...! Tiedätkö tuoreimman uutisen? Noh, Sorvanen oli jokin aika sitten lehdissä ilmoittanut paikkaa omalle sihteerilleen. Hakijoita oli paljon, ne oli siilattu ja parhaat pyydetty tänne suorittamaan koetta. Niiden joukossa oli myöskin Irma. Hän tuli Sorvasen ovelle, niiasi nätisti ja sanoi tulleensa sedälle pikakirjuriksi. Sorvanen taputteli kummityttöään toisella kädellään poskelle ja toisella viittasi eteiseen, jossa ne parhaat odottelivat, että paikka on jo täytetty... Irma on lahjakas tyttö.» Orasto siirtyy kartallaan ylöspäin ja ulkomuistista merkitsee kaikki Kairakoskella viime aikoina tapahtuneet muutokset. Pari kertaa hän avaa suunsa sanoakseen jotakin ja hillitsee itsensä, mutta lopulta ei malta olla virkkamatta: »Jos jaksat olla vaiti, niin minäkin kerron uutisen.» »Koskeeko se Vahisen Irmaa ja...?» kysyy rouva Orasto äskeisen ajatuksensa jatkoksi. »Ei, vaan meitäkin. — Yhtiöissä tulee pieniä uudestijärjestelyjä — tai oikeammin vain nimityksiä. Sorvanen kuiskasi minulle tänään etukäteen kaiken. Nimittäin: Sorvanen itse tulee tästä lähtien toimimaan eräänlaisena ylijohtajana ja valvomaan edelleen molemmat yhtiöt. Hangas-yhtiön toimitusjohtajaksi nimitetään Vesala, ja hänen työmaanaan ovat Hankaan ja Soikosken voimalaitokset. Kairakoski-yhtiön toimitusjohtajaksi tulen minä ja hoidan Lukinsalmen, Kairakosken ja Longan tehtaat — ja tietysti nekin uudet, joita lähiaikoina alkaa kasvaa.» »No niinhän on kaikki ollut käytännössä jo tähänkin asti.» »Ei aivan, sillä mehän olemme Vesalan kanssa olleet vain jonkinlaisia teknillisiä johtajia.» Puhelin soi, ja Orasto vastaa siihen. Langan toisessa päässä on Aholan isäntä, joka omalla erikoisella tavallaan puhuu rehevästi: »Vielähän teitillä valvotaan, vaikka luulin sinun jo menneen pehkuihin. Ei suinkaan sun rouvasi ole enää jalkeilla?» »Onhan toki! Tahtooko setä puhelimeen?» »No kuulehan nyt, kun tuo minun sydämeni on ryppyillyt jo eilisillasta lähtien ja päivällä se pani minut jo kemmertelemään kuin koiranpenikan, huiputti päästä ja teki niin ilkeää, että arvelin hengen lähtevän. Mun emantoni oli jo soittamassa sinun rouvallesi, mutta minä sanoin, että annahan olla. Minulla on ollut aina niin huono usko tauteihin. Mutta nyt se taas iltarupeamalla heitti minut hervottomaksi ja vaivaa yhä...» »Jos setä odottaa hiukan, niin minä käsken Paulan puhelimeen», virkahtaa väliin Orasto ja päästää rouvansa istumaan. Ahola tuntuu selittävän tohtorille saman alusta lähtien ja paljon lisääkin ja kysyy lopuksi: »Että sen vuoksihan minä vain soitinkin, kun emantoni käski ja uhkaili, niettä minkäslajisia rohtoja tässä oikein uskaltaa nieleksiä. Nuo naiset kun tyrkyttävät minulle kaiken maailman tipat mikstuurasta yskänrohtoon asti, mutta minä olen sanonut, etten huoli ennen kuin soitan tohtorille.» »Kyllä taitaa olla parasta, kun minä tulen sinne paikan päälle katsomaan», arvelee rouva Orasto. »No eihän nyt toki yöllä. — Taikka jos minä pistän oriin aisoihin ja ajan itte sinne Vilhonhoviin?» »Ei tule kysymykseenkään, että te lähdette sairaana! Mieheni tuo minut autolla sinne.» Rouva Orasto lähtee sairaskäynnille Aholan isännän luokse ja Orastokin on mukana. Perillä tulee ilmi, ettei tapaus olekaan aivan viaton, sillä Aholan emäntä kertoo isännän olleen kaksi kertaa tajuttomuuden partaalla, niin että tyttären koetellessa sydäntä valtimo oli heikko. Mutta saatuaan kamferia isäntä virkistyi jälleen ja kiven kovaan kielsi soittamasta lääkäriä sanoen pelkäävänsä tohtoreita ja tauteja: »Kipiäksihän tässä vanha mies tulee vähemmälläkin!» Mutta nyt, kun uusi kohtaus oli taas lähellä, aikoi tytär soittaa, mutta Ahola ottikin torven tytön kädestä ja selitti itse asiansa. Rouva Orasto ei näytä olevan tyytyväinen Aholan sydämeen, antaa sen vuoksi pistoksen ja määrää muut lääkkeet ja hoidon. Mutta apteekkeja ei ole lähempänä kuin kaupungissa taikka Hiisveden kirkolla. »Kaiken muun te olette muistaneet, pojat», sanoo Ahola. »Mutta apteekki on vielä jäänyt saamatta. Ei sen puolesta, jotta olisin sitä tarvinnut tähänkään asti, mutta kun tuo minun emantoni tykkää niin turkasesti olla kipiä ja nieleskellä tippoja sokerin kanssa. Niettä jos Sorvanen ja sinä ja Vesala muistaisitte sen apteekinkin ihan vain paikkakunnan kunnian puolesta...» »Nyt on parempi, että isäntä makaa hiljaa, ei nouse ylös eikä puhu mitään. Minä hankin ne lääkkeet heti ja...» »Ei suinkaan rouva tarkoita, jotta tämä on kuolemaksi? Minä kun olen aina ollut sitä mieltä, jotta näin vanhassa ihmisessä tauti tulee ja meneekin saman tien kuin vaivaisen onni. Vaikka ilkeätä tämä tekee. — Mihin se Ilmari meni? Minulla olisi niin paljon puhumista...» »Mutta nyt ei saa puhua», toistaa tohtori Orasto. »Jahah, no sitten minun laitani on jo huonosti», arvaa Ahola. »Ja jos huonosti on, niin silloinhan minun onkin puhuttava asiani selviksi ennen lähtöä.» Kun insinööri Orasto ilmestyy kynnykselle, jatkaa hän taas tälle: »Nuo naiset taitavat pelätä minun puolestani. Istuhan tuohon, niin minä sanon sulle jotakin.» Hän on vähän aikaa vaiti ja hengittää rauhattomasti, mutta aloit taa taas: »Vaikka maatuuhan se tervaskantokin joskus... Enkä minäkään ole pitänyt itseäni kuolemattomana. Siltä varalta, etten sitten aikanaan kuoleman tullessa ehtisi jutella sinulle, pitää se kai tehdä hyvissä ajoin.» »Taikka jos setä kuuntelee ja minä juttelen?» ehdottaa Orasto pitääkseen hänet vaiti. »Eipäs, kun toisinpäin. Katsos, Ilmari, minua on aina kiusannut muuan asia. Ja nyt minä sen sanon. — Kun te tulitte tänne Hankaalle seitsemäntoista vuotta sitten, saitte te pojat — Sorvasen Lauri, sinä ja Vesala — luultavasti sen käsityksen, että tuo Ahola on yhtä homeinen mies kuin muutkin tässä pitäjässä. Ja kerran olinkin jo niin kärmeentynyt, jotta läksin valittelumatkalle Sorvasen luokse. Mutta silloin minä huomasin, jotta ehei, pojat, tässähän onkin nyt kysymys koko Luostanlaakson tulevaisuudesta ja leivästä ja nuo poikaset ovat ottaneet urkokseen viedä tämän kulmakunnan eteenpäin vaikka käsipuolesta riiputtamalla. Sillä hetkellä minä selvitin itselleni, että meidän täytyy toimia yksissä voimin, ja siitä lähtien on niin tehtykin. Jos nuo toiset ukot — homehtuneet ja takkuiset kantturat — ovat tehneet kiusaa jos jonkinlaista, niin ne ovat sen tehneet typeryyttään ja niille pitää antaa anteeksi.» Ahola on vaiti niin kauan kuin tohtori Orasto istuu jälleen vieressä, koettaa valtimoa, katsoo kelloa ja totisena pudistaa ukolle päätään, kun ei saa tätä tottelemaan. Mutta sitten Ahola jatkaa taas: »Tällä Luostanlaaksolla on nyt edessään laaja työ ja varma ja selvä jokapäiväinen leipä. Ja on varma, jotta siitä tulee vielä yksi tämän maan varakkaimpia ja ahkerimpia seutuja. — Ja ketä siitä kaikesta pitää kiittää: muutamia harvoja miehiä, jotka ovat sisukkaasti suorittaneet suuren raivaustyön ja jo nyt näkevät tulokset. Ja tuo raivaustyö on ollut laajaa, kun on pitänyt siivota ihmisten ajatuksiakin. Ja hyvä tästä kaikesta tulee, kunhan jatketaan loppuun asti. »Minä en tarkoita, että kaikki pitäisi saada niin helpoksi ja mukavaksi, jotta puupuukolla vuoltaisiin kultaa ja elettäisiin silkissä ja purppurassa. Ei, vaan kaikki on hyvin silloin, kun on riittävästi työtä. Työn mukana tulee kaikki muukin. Ja jos työtä taas ei ole — niinkuin usein aikaisemmin — niin silloin tulevat köyhyys ja huonot tavat ja kaikki pahat.» Ahola yrittää saada kiinni kadonnutta ajatuksenpätkää ja jatkaa sitten: »Ja teille taas ei ole ollut sen kiitollisempaa sarkaa kuin tämän joen varsi. Täällä näkyvät uurastuksen jäljet niin helposti. En tiedä, onko vielä kukaan muistanut sanoa kiittävää sanaa tästä kaikesta, mutta Aholan isanto sanoo sen nyt sinulle ja sanoo myöskin Sorvaselle ja Vesalalle ja Tahkalle, kun ensi kerran tapaa. Ja meidän kylän omista miehistä on paljon tehnyt Vahinen, mutta muut ovat pysyneetkin vain lautamiehinä sivusta katselemassa. »Niin jotta kun jatkatte vain tähän tapaan, niin vanhana miehenä huomaatte, mitä kaikkea on tullut tehdyksi. Ja kun olette juurtuneet tänne, niin pysykää täällä älkääkä jättäkö mitään vieraisiin käsiin. Eivät ne tätä ymmärrä, kun eivät ole olleet alusta lähtien mukana. Mutta sitten jo Luostanlaakso kelpaakin malliksi muille, ja jos joku itkee tätä Suomenmaan pienuutta ja surkeutta ja kaiken vaikeutta, niin silloin on helppo osoittaa kartalla tätä kultaista maankolkkaa ja sanoa: 'Älkää te naukuko omaa surkeuttanne! Tuon suuren joen partahalla on kahdessa vuosikymmenessä näytetty se ihme, että köyhä ja syrjäinen korpimaa muuttuu uurastuksen avulla parhaimmaksi ja vauraimmaksi työn keskukseksi!' Siinä on testamentti jokaiselle, joka ei enää usko itseensäkään, vaan alkaa itkeä omaa surkeuttaan.» Ahola innostuu itsekin, alkaa hengästyä ja puristaa sydänalaansa. Mutta lääkäri tulee ja rauhoittaa häntä, asettaa kädet kiltisti peitteelle, istahtaa vuoteen jalkopäähän ja vilkaisee mieheensä. Ilmari Orasto lähtee toiseen huoneeseen ja jättää rouvansa sairaan luokse. Mutta Ahola on jo huomannut kaiken tarkoituksen ja sanoo: »Älkää väheksykö vanhan miehen sanoja, rouva. — Ei, älkäähän keskeyttäkö, vaan antakaa ukon puhua! Jos minä osaisin selittää kaiken sillä tavalla kuin ajattelen, niin se ihan panisi itkemään, sillä se on suurta. — Ajatelkaahan itse, millaista täällä oli ennen, niin sinisen köyhää, että aina tunsi itsensä pieneksi ja vihaiseksi. Ja mitäs on nyt, sen te tiedätte itsekin.» Rouva Orasto taivuttaa päätään myöntymykseksi, mutta ei vastaa. »Mihin Ilmari meni? — Kuulehan vielä yksi asia: minulla on kolme lasta, joista vanhin rupiaa pitämään tätä taloutta pystyssä minun jälkeeni, toinen poika on mestarina sinun tehtaallasi ja tyttö — tuo jonka äsken näit — on sinun konttorissasi. Vanhin poika kyllä pitää talon pystyssä vanhan mallin mukaan. Mutta jos nuo toiset kaksi, jotka ovat tästä lähteneet omalle tielleen, alkavat näyttää meltoutumisen merkkejä taikka jos niihin tarttuu nykyajan huonoja ajatuksia, niin lyö niitä korvalle! — Sano suoraan, että Aholan isanto lupasi ennen kuolemaansa, jotta korvalle saa livahuttaa, jos eivät kestä. — Lupaatko sen?» »Varmasti lupaan», myöntää Orasto ja hymyilee sisäisesti isällisten sanojen liikuttavuudesta huolimatta. »Hyvä on, minä uskon sinuun!» virkahtaa Ahola ja vaikenee. Hän näyttää nukahtavan, Orasto ja tohtori siirtyvät toiseen huoneeseen, emäntä pyyhkii kosteita silmäkulmiaan ja virkahtaa hiljakseen vieraille, että taitaa jo tulla isännän lähtö, kun se tuommoisia juttelee. Aholan tytär, joka on konekirjurina Kairakosken konttorissa ja viimeisten sanojen aikana seisonut ovella ja kuullut kaiken, punastuu ja katsoo epävarmana Orastoon ja lähtee sanattomana pois. Viimein hurisee pihassa auto, jolla Orasto on lähettänyt oman kuljettajansa hakemaan apteekista lääkkeet. Nyt molemmat Orastot nousevat siihen ja lähtevät kotiin. Keskustelu ei luista, sillä Aholan ajatukset ovat tehneet heidät jollakin tavalla hartaiksi, ja Orasto on vielä pitkän aikaa kuulevinaan korvissaan viimeiset sanat. ’Minä uskon sinuun!' Vielä seuraavana päivänä käy tohtori Orasto sairaan luona ja määrää tämän pysyttelemään edelleen levossa, vaikka kohtaukset eivät olekaan enää uusiutuneet. Mutta kahden päivän kuluttua saapuu tieto, että Aholan isäntä on yrittänyt nousta työhönsä, on ottanut hevosvaljaat ja lähtenyt valjastamaan orittaan ajaakseen kuntakokoukseen, mutta levoton hevonen on temmeltänyt sen verran, että sairas mies on siinä rasittunut ja saanut uuden kohtauksen. Tuntia myöhemmin hän kuolee vuoteessaan, ja vierellä olevat kuulevat hänen viimeisinä sanoinaan: »Maatuuhan tervaskantokin kerran...» * * * * * AHOLAN KUOLTUA toimii Pellontaus kaikkialla siellä, missä tarvitaan vanhempaa ja vakavampaa miestä. Mutta siellä taas, missä kysytään nuorekkuutta ja ripeyttä niin kuin suojeluskunnassa ja urheiluseurassa, joutuu entistä enemmän olemaan mukana Vahinen. Hän olisi hyvinkin halusta vaikka kaikkialla, mutta hänellä on yksi paha vika: on niin sanomattoman vähän aikaa yhteisiin harrastuksiin. Juuri ajan niukkuutta Vahinen ajatteli kaikkein enimmän jo silloin, kun haaveili tytärtään eräänlaiseksi liikkeittensä kirjanpitäjäksi, niin että hän itse vapautuisi varsinaisesta numeropuolesta. Irma Vahinen, josta on vuosien kuluessa ja yhtä rinnan Sorvasen poikien kanssa kasvaessaan tullut kaunis ja älykäs nuori nainen, meni isänsä evästämänä ja hyvästä halusta Helsinkiin ja palasi sieltä aikanaan takaisin. Ja isä otti hänet vastaan kuin kaikkein hartaimmin toivomansa ihmisen ja vain itsekseen manaili sitä, ettei hänen vanhin lapsensa ollut poika, joten hän olisi saanut työlleen kunnollisen jatkajan. Nythän molemmat pojat ovat vielä siksi nuoria, etteivät siihen pysty ja ovat parhaillaan vasta koulussa. Ja kun Irma taas on nainen, ei koskaan voi aavistaa, kuinka kauan hän pysyy kotipuolella ennen kuin joku vie hänet. Mutta Vahiselle tuleekin paha pettymys heti alkuunsa, sillä kotiin tultuaan Irma Vahinen kuulee vuorineuvoksen tarvitsevan yksityissihteeriä, menee heti seuraavana aamuna varhain kummisetänsä luokse ja saa paikan, sillä Sorvanenhan tuntee Irman varsin hyvin ja on kaikin puolin tyytyväinen ratkaisuun. Näin siis Vahinen jää ilman toivomaansa kirjanpitäjää ja kassaneitiä ja saa hoitaa liikkeensä edelleenkin yksin. Irma ei puhu asiasta kotonaan mitään, mutta kun Vahinen kuulee tyttären uusista hankkeista, syntyy heidän välillään pieni ja riitaa hipova keskustelu, jossa tytär eräällä tavalla perii isästään voiton niinkuin viime aikoina näyttää tulleen Hankaalla tavalla isien ja lasten välisessä periaatteiden selvittelyssä. »Olisit sinä sen verran voinut puhua asiasta minulle», virkahtaa Vahinen hyväntahtoisesti moitiskellen, »olisit voinut sanoa sen verran, etten olisi turhaan luottanut apuusi. Nyt, kun et kerran itse pysy minun liikkeessäni, saat hankkia sijaisen tänne. Minulla ei ole aikaa etsiä niitä.» »Hyvä on!» ihastuu tytär ja menee hieromaan olkapäätänsä isän olkapäätä vasten aivan kuin kehräilevä kissa. »Minä hankin tänne erään hyvän sielun, joka tulee varmasti, jos maksat siedettävän palkan.» »Onko hän mies?» »On.» »Ahaa!» viheltää Vahinen. »Luuletko, etten minä tiedä sinun aikeitasi! Tarkoituksesi on saada tänne joku kullannuppu, joka sitten aikanaan korjaa sinut taikka sinä hänet. — Ei vedä kiinni! Minä en ota miehiä, sillä sinulla ei ole mitään kiirettä naimisiin. Ja kun omat pojat kasvavat, niin minun pitää kumminkin ajaa vieraat miehet hiivattiin ja järjestää paikat kotiväelle. — Voisit muuten kertoa minulle, minkä vuoksi teit tämän tempauksen ja menit Sorvasen luokse.» »Kuulehan, isä Vahinen», vastaa tyttö vakavana. »Minunkin tarkoitukseni on päästä maailmassa eteenpäin. Olenpa kuullut, että sinäkin aikoinasi käytit kaikki tilaisuudet hyväksesi. — Miksi en minä saisi pyrkiä vieraan palvelukseen, jos siellä on paremmat mahdollisuudet kehittyä?» »Tietysti saat mennä, enhän sitä kielläkään. Mutta minua vain suututtaa, kun en saa mistään ketään...» »Noo, koetetaan miettiä yhdessä!» houkuttelee tytär isäänsä paremmalle tuulelle. Ja hetkisen kuluttua hän jo ehdottaakin: »Mutta jospa Tahkan Erkki tulisi!» Tahkan poikakin on juuri päässyt kauppakorkeakoulusta ja Vahinen tuntee hänet tietysti hyvin. Vaikka Vahinen ei ensin tahdokaan miesväkeä, miettii hän asiaa ja tekee sopimuksen nuoren Tahkan kanssa. Tällä tavoin jatkuu Vahisen ja Tahkan perheen yhteinen liiketoiminta, vaikka isä Tahka juuri äskettäin menikin takaisin entiseen ammattiinsa rakennusmestarina. Ja tällä tavoin Irma Vahinen jää vuorineuvos Sorvasen sihteeriksi, vaikka esimiehen ja sihteerin suhde onkin aivan poikkeuksellinen sikäli, ettei Sorvanen sano häntä koskaan muuksi kuin Irmaksi ja sihteeri taas vuorineuvosta vain sedäksi. Mutta huomaamatta tapahtuu eräs toinenkin muutos: sitä mukaa kuin vanhempi polvi alkaa muuttua iäkkäitten ihmisten kirjoihin, nousee yhä enemmän esille myöskin nuorempi, joka onneksi ei ole vieras Luostalle. Tästä on seurauksena, että se työ, joka heidän on aikanaan otettava hoitoonsa kokonaan, on heille läheisempi ja kohottavampi kuin ventovieraalle, sillä he ovat nähneet ja tunteneet sen jo lapsesta saakka. NUORET Jonkinlaisesta sanattomasta sopimuksesta odottaa se nuorten keskeisin piiri, johon kuuluvat Irma Vahinen, Tahkan Erkki ja Sorvasen toinen poika Juhani, itseoikeutetuksi henkiseksi johtajakseen Martti Sorvasta, että tämä heti valmistuttuaan saapuisi Hankaalle ja antaisi oman lisänsä kaikkiin niihin harrastuksiin, jotka ovat suojeluskuntatyön, urheilukilpailujen, retkien ja tilapäisten tanssihippojen välillä. Ja työn, yleisen yritteliäisyyden ja yksityisenkin toiminnan- ja vaihtelunhalun aiheuttamat seuraukset ovat niin suuret, etteivät monet vanhemmat ihmiset voi välttää salaista ja tyytyväistä hymyhän huomatessaan sen päivänselvän eron, joka on kahden vuosikymmenen takaisella ja nykyisellä hengellä. Entinen 'mitästuollaista-joutavaa'-ajattelu on muuttunut yleiseksi pohdinnaksi: 'mitäs-vielä-keksittäisiin'. Ja varmaa on, että jos vanhemmat ihmiset huolehtivat ja pitävät tasapainossaan ja omassa vauhdissaan jokapäiväisen työn, niin nuoret taas omassa piirissään suunnittelevat ja ohjailevat kaiken sen muun, mikä on jokapäiväisen leivän ulkopuolella. Ja Martti Sorvanen, joka sitten aikanaan ilmestyykin takaisin kotiinsa, näyttää kuin vahingossa joutuvan yhdistämään noita molempia, vaikka hänellä onkin alussa vain passiivisen sivusta katsojan virka niin työssä kuin leikissäkin. Sorvasen perheessä on kieltämättä suuri tapaus se, kun Martti ilmestyy eräänä päivänä ensin kotiin ja sitten astelee suoraryhtisenä ja varmakatseisena konttorille ja ilmoittautuu isälleen asiallisesti kuin komennukselta, mutta heittäytyy sitten nojatuoliin ja vastailee sieltä hyvillään olevan isän kysymyksiin omat käsityksensä kaikesta nykyisestä ja tulevastakin. Mutta hänen siirtyessään taas itse asiaan ja kysyessään vuorineuvokselta omaa tulevaa vakanssiaan Luostan konsernin työmailla ei tämä osaa vastata pojan mielestä tarpeeksi suoraan, vaan selittelee jotakin epämääräistä, miten kaikki uusia suunnitelmia ja töitä toistaiseksi jarruttaa pula, joka ei missään paikassa salli työlle sen täyttä vauhtia. »Mutta kunhan tästä tilanteesta selvitään — ja siihen kai ei mene enää kauan — on meidän ensimmäinen työmme rakentaa Soikoski ja suunnitella lisäteollisuutta, etupäässä kemiallista, ja sen vuoksi...» »Sen suunnittelu kai kuuluu Juhanille, jos hänestä kerran paisuu kemisti?» Ja isä jatkaa: »Vaikka ei päästäkään rakentamaan itse laitoksia, on hyvä jo etukäteen suunnitella niiden paikat. Jos ottaisit hiukan tarkastellaksesi ja...» Mutta pojalla on vastaus valmiina: »Tokkopa tuossa on niin suurta päänvaivaa. Myönnäthän, että ukki on Luostan ensimmäisiä teollisuusmiehiä ja tavallaan myöskin kemisti. Voithan siis kemialliset laitoksesi rakentaa muistomerkiksi ukin vanhan tervahaudan paikalle. — Mitä naurat? Mitä ihmeellistä siinä nyt on?» Ja vuorineuvos selittää hyväntuulisena: »Enhän minä naura. Minua vain hymyilyttää, kun sinusta tuntuu kaikki niin selvältä.» »No eikö sitten saisi olla?» kysyy poika nyrpeän ja loukkautuneen näköisenä. Kun hän hetken kuluttua taas lähtee, tulee ovessa vastaan Irma Vahinen kädessään nippu papereita vuorineuvokselle, ilmeisesti hämmästyy entisen leikkitoverinsa tuloa ja katsoo niin pitkään, ettei toinenkaan osaa muuta kuin kumartaa ja katsoa samalla tavalla eikä tässä tilapäisessä ujoudessaan muista ojentaa edes kättään. Niinpä he pitkän ja tunnustelevan katseen jälkeen astuvat vuorineuvoksen kynnyksen yli, toinen ulos ja toinen sisään. Martti joutuu mukaan jonkinlaiseen työn tapaiseen, mutta kun on vailla omaa tiettyä tehtäväänsä, tuntee hän kaikesta huolimatta olevansa joutilaana ja irtaallaan aivan kuin omasta aitauksestaan karannut. Niinpä hän ei keksi juuri muuta kuin odottaa, istuu sen vuoksi osan päivää Hankaan konttorissa ja kyllästyttyään väittelemään nuorten neitosten kanssa lähtee Kairakosken konttoriin setä Oraston luokse tai katselemaan tehtaita. Ja kun tuo kierros on tehty, suostuu hän lopuksi vaikkapa oman äitinsä ajomieheksi tämän liikkuessa milloin missäkin Lukinsalmen ja Soikosken välillä. Mutta koko ajan hän tietää olevansa kuin varsa, joka ensi kerran valjastettuna tahtoisi oikaista heti suoraan portista ulos maantielle eikä suostu seisomaan hiljaa aisojensa välissä niin kauan kuin ajaja ohjaksia pidellen aprikoi, mihin suuntaan olisi lähdettävä. Irman kanssa he kaksi joutuvat tapaamaan toisensa usein konttorissa vuorineuvoksen lähettyvillä, mutta näennäisesti kartellessaan toisaalta taas vaivihkaa seuraavat toisiaan. Ja jos katseet sattuvat sitten kohtaamaan, hymyilevät he aivan kuin liiankin selvästi lukisivat toistensa ajatukset ja nopeasti keksivät muuta puuhaa tai sanottavaa sivulle päin. Sitten eräänä päivänä, kun aulan suuri seinäkello lyö aamiaisajan alkaneen, tapaavat he vaatenaulakon luona, hymyilevät jälleen eivätkä keksi mitään niin arkista sanottavaa kuin tahtoisivat. Mutta heidän on nyt pakko tulla toimeen kahden, ja sen vuoksi sanoo portaita laskeutuessa Irma Vahinen: »Muistatko niitä kivinäytteitäsi, sitä suurta rauniota, jonka lapsena keräsit rantatalon lähelle kalliopenkin viereen? Pikkupojat olisivat heitelleet kivesi kanavaan, mutta minä olen niitä varjellut ja...» »Niinkö?» naurahtaa toinen. »Pitääkö minun ne heitellä nyt sinne. Vai tuletko auttamaan?» »Kun oltiin pieniä, et sinä laskenut meitä tyttöjä, koko mäelle, vaan ajoit pois rauniosi luota.» He alkavat muistella entisiä tappeluitaan ja eroavat sitten Vahisen kulmalla ja Martti kääntyy takaisin kotiinsa. Mutta illalla, kun he näennäisesti harhailevat omilla teillään, tapaavat he sattumalta kivipenkin lähellä, istuvat toinen sen toisella, toinen toisella reunalla ja vähitellen voittavat oudon vieroksumisensa. »Minusta näyttää siltä, ettet sinä viihdy Hankaalla?» kysyy Irma epäsuorasti. »Mistä sellaista päättelet?» »Noh, kun näytät kerta kaikkiaan niin tyytymättömältä etkä ole koskaan toisten — tarkoitan entisten tappelutoverien kanssa...» Martti naurahtaa, sillä oikeastaan hän on hyvinkin tyytyväinen, mutta virkahtaa kuin näyttääkseen suunnittelevan jotakin tärkeätä: »Tuskinpa minä täällä kovin kauan viivyn. Ja sitä paitsi on hauskempi liikkua yksin — vaikkapa täällä.» »Jos siis joku tahtoo sinut nähdä, niin pitää tulla etsimään metsästä?» »Tule pois vain!» sanoo Martti iloisempana. »Enhän minä nyt itseäni tarkoita», oikaisee tyttö. »Mutta minäpä tarkoitan!» Nyt heidän katseensa hipaisevat toistensa ohi kuin etsien vastausta johonkin. Sitten Irma pyyhkii havunneulasia pois penkin jäkäliltä ja Martti sotkee kepillään puolukanvarsia. Irma nojaa taaksepäin kallioselustaa vasten ja katsoo silmät kapeina ja sinisinä rakosina järvelle, jossa käy samanlaiset virit kuin hänen katseessaankin. Sitten katse siirtyy rannemmaksi, jossa Mannen entisen venevalkaman kohdalla on tasainen kivireunus pensaineen ja puistikkokäytävineen. Ja vanha rantatalo on purettu, niin että vain sen kiviportaat ovat jäljellä keskellä ruohokenttää kuin jonkinlaisena muistomerkkinä entisestä talosta. »Muistatko vielä isoisäsi talon?» kysyy Irma. »Johan nyt toki! Sehän oli jäljellä vielä silloin, kun pääsin ylioppilaaksi. — Omenapuut näyttävät jääneen villeiksi.» »Mutta ukkisi hoitaa niitä kuitenkin.» Irman tekisi mieli jatkaa vielä jotakin vanhan katoavaisuudesta, mutta huomaa sen tuiki sovinnaiseksi. Samassa hän näkee edessään maassa jotakin ja huudahtaa: »Katso! Kuollut lintu!» Martti nousee, katsoo ja virkkaa: »Tosiaan. Se on kai lentänyt hämärässä johdinta vasten ja taittanut niskansa.» He katsovat ylös: heidän päittensä yläpuolella kulkee kaksi—neljä—kuusi paksua ja tummaa voimavaltimoa jonnekin kauas ja aivan takana on rautapylväs. »Mihin se haudataan?» kysyy Irma. »Tuonne!» osoittaa toinen ruohikolla seisovaa nelikulmaista kivipylvästä, jonka yhdellä sivulla ovat sammaloituneet kirjaimet MS. He siirtyvät alemmaksi ja mitään sanomatta ottaa Martti kaksi puunpalasta, kaivaa niillä nurmikkoon kuopan, asettaa kuolleen linnun siihen, peittää hiekalla ja selkäänsä oikaistessaan huokaisee: »Kas niin!» Ja nuori nainen taittaa ojan pengermältä angervon ja asettaa sen pystyyn haudalle. Sitten he siirtyvät takaisin paadelle, tyttö antaa kätensä sivellä pitkin penkkiä, niin että jäkälät kutittavat pehmeätä kämmenpohjaa, ja sanoo siirtääkseen ajatukset pois linnun peijaisista: »Muistatkos, kun tässä leikittiin ja pidettiin kiveä pöytänä? Juhani sekoitteli ainaisia vesiään ja sinä — niin, tuolla ovatkin sinun kivesi!» Nuori mies vilkaisee sinnepäin ja naurahtaa, mutta ei nouse edes tarkastamaan entisiä harrastuksiaan, vaan katsoo sitten viereensä jäkälille unohtunutta kättä ja kuulee Irman sanovan: »Ja miten moni onkaan istunut tässä ennen meitä ja...?» Jokin varoittaa Irmaa katkaisemaan lauseen ja odottamaan toisen jatkavan ainakin ajatuksissaan. Tuntuu siltä kuin kivi käden alla olisi vielä lämmin jonkun toisen nuoren käden kosketuksesta. — Niin, aivan samoin istui tässä parikymmentä vuotta sitten kaksi nuorta ihmistä etsimässä tulevalle elämälleen jonkinlaista yhteistä suuntaa, juuri samalla paikalla piti kättään yhtäläisesti elämää odottava, kaunis ja hiljaisesti hymyilevä nuori nainen aavistellen jotakin käännettä omalle kohdalleen. Ja juuri sinä hämäränä iltana tuo ratkaiseva tuli ja tavoitti, ja siitä illasta ja naisen käden pehmoisesta kosketuksesta lähtien voisi Irma, juuri hänen oma tyttärensä, laskea oman kehityksensä alkaneen. Tuntuu melkein kuin aika pysähtyisi, sillä nytkin astelee harmaatukkainen vanhus järveä ja taivasta katsellen alas rinnettä metsän kupeella, niin että kanervikko kahisee jalkain alla ja saa nuoret siirtymään pois ja etsimään rauhallisempaa paikkaa. Mutta jos äidit ja isät siirtyivät omaan rauhaansa Hankaan rannalle, saavat heidän lapsensa yhtä sukupolvea myöhemmin kulkea sieltä poispäin voidakseen olla kahden. Samalla kuin Manne ja Kaisa kävelevät ja siirtelevät pois tieltään polun ylle kasvaneita pihlajain oksia, ovat nuoret ja metsässä matkalla kohti lahden pohjukkaa ja vanhaa tervahautaa. Saadakseen pitkän vaitiolon päättymään virkahtaa Martti auttaessaan Irmaa ojan yli: »Muistatkos, kun muutamana syksynä oltiin täällä sieniä keräämässä? Sinä olit silloin vielä pieni tyttö, mutta me Juhanin kanssa isoja pojanjolppeja. Minä taisin olla jo kansakoulussa... Sinä et jaksanut hypätä tämän saman ojan poikki, vaan putosit sen keskelle istuallesi ja itkit, kun siniset pöksysi kastuivat. Kiljuit vietävästi meitä riisumaan ne ja pistämään oksalle kuivamaan.» »Riisuitkos?» kysyy Irma hymyillen. »Miten voit kuvitella, että minä isona koulupoikana alentuisin kuivaamaan tyttöjen housuja! Juhani olisi kertonut sen toisille pojille ja minulle olisi tullut loputon häpeä.» Nyt he ovat tavoittamassa entiset yhteiset muistonsa ja Irma on juuri sanomaisillaan, että 'muistatkos, miten itsellesi kävi uimarannassa' — kun läheltä kuuluu jälleen askeleita, jotka saavat Irman muuttamaan ajatuksensa: »Eih! Meidän pitääkin esiintyä arvokkaasti!» He kulkevat hetken sanattomina, kun Martti äkkiä pysähtyy ja sanoo: »Täällä on niin tylsää! — Lähdetkö mukaan?» »Minne?» »Minne vain.» Mutta katsahtaessaan pojan silmiin pudistaa Irma päätään hitaasti: »Ei nyt — mutta joskus toiste.» »Milloin?» He sopivat sunnuntaista, mutta Irma lupaa puhua tarkemmin sitä ennen. Mutta ettei näyttäisi liian innokkaalta ei Irma ole muistavinaan koko asiaa, vaikka tapaakin kuitenkin sunnuntaina jo aamupäivällä Martin lähellä kalliopenkkiä. »Mihin meidän piti mennä?» kysyy Martti heti valmiina seikkailuun ja miettii itsekseen, että se kai olisi tarpeeksi miehekästä jos saisi luvan ottaa isänsä auton ja veisi Irman ajelulle johonkin. Mutta Irma katsoo järvelle ja sanoo aivan kuin itsekseen: »Tuolla on vene...» Martti katsoo myöskin ja näkee rannassa ukin veneen: »Mennään veneellä! — Mutta sinun tassusi voivat kastua. — Odotahan tässä, niin minä juoksen kotona!» Ja kun hän lähtee mäkeä ylös, huutaa Irma hänen jälkeensä: »Niin minäkin juoksen! — Mutta varaa nyt aikaa!» Irmakin lähtee juoksujalkaa rinteen poikki kotiinsa valmistautuakseen oikealle retkelle ja Martti kiipeää ullakkokamariinsa vaihtamaan toisen puvun, sieppaa Juhanin repun ja sulloo sinne kaikenlaista tavaraa tulitikuista eväisiin asti, penkoo vielä hetkisen komerossa ja lähtee takaisin rantaan. Kun he tapaavat siellä toisensa, ovat he tyytyväisen näköisiä, sillä nyt on taas luvassa jotakin yhtä jännittävää kuin joskus lapsivuosina. Niin he lähtevät matkalle, soutavat ensin yli Luostanjärven sen itärannalle, nousevat maihin ja samoavat metsää etsien jotakin korkeata ja kaunista paikkaa. Viimein he pääsevät rinteelle, jossa on petäjikön lomassa siellä täällä kirkkaana värilaikkuna kellastunut koivu. Martti sytyttää kallionhalkeamaan nuotion, jonka ääressä he istuvat ja katselevat auringon kirkasta juovaa Luostanjärvellä ja kolmea tai neljää tukkilauttaa, jotka on kiinnitetty saarten rantaan Hiisvedellä ja näkyvät suoraan Kairakosken savupiipun kohdalta. Linja-autot vilahtelevat maantiellä Taustan kylän kohdalla ja rantavallin kupeeseen pysähtyy pieni ja turiseva moottorivene. He istuvat vierekkäin nuotion kupeella, mutta eivät muista pitkiin aikoihin virkkaa mitään toisilleen. Irma on ottanut käteensä pitkän kanervanvarvun ja punoo siitä itselleen rannerengasta. Martti katkoo hitaasti koivun oksaa heitellen palasia tuleen ja painellen kenkänsä kärjellä sammalta, joka yrittää kyteä nuotion vieressä. On sanomattoman yhdentekevää, missä ovat aika ja ihmiset ja kaikki muukin. Irma nojaa taaksepäin kallioon, panee kätensä niskan taakse ja katselee suoraan yläpuolella kulkevia valkoisia pilviä, joiden reunat koko ajan kuin sulavat ilmaan sitä mukaa kuin tuuli niitä kuljettaa. Martti kääntyy nojaamaan kyynärpäillään sammaliin ja pienellä tikulla tikulla tekee kiusaa kovakuoriaiselle, joka kiipeää ruohoa pitkin. Joka kerran, kun se hyvillä mielin pääsee jo puoliväliin ja pysähtyi lehdon kantaan, tipauttaa Martti sen maahan ja itsekseen nauraa eläimen hölmistykselle ja sisukkaalle uudelle yritykselle. »Kerro minulle jotakin», pyytää Irma melkein kuiskaten ja sulkee silmänsä odottaen. »Oli kerran pikku tyttö», vastaa Martti laiskasti aikomattakaan jatkaa tuon enempää. Kuluu pitkä tuokio, kun Irma jälleen avaa silmänsä ja näkee pilvet »Siihenkö se kaikki loppui?» »Ehei, lapsukaiseni. Siitä se vasta alkaa: Ja hänellä oli vaalea tukka ja siniset silmät ja...» »Mistä sen tiedät?» »Olen tuntenut hänet penskasta pitäen.» »Jaa-ah», huokaa Irma. »Jospa oltaisiinkin penskoja! Olisi niin hauska leikkiä vielä.» »Mikäs meitä estää?» kysyy Martti. »Kyllä sinä sen tiedät! — Vaikka eipä silti, ei se niin hauskaa aina ollut, kun minä, tyttöriepu, sain leikkiä vain sellaisten isojen poikain kuin sinun, Juhanin ja Tahkan Erkin kanssa. Te varmasti häpesitte laahatessanne jäljessänne pikku tyttöä ja aina tarpeen tullen eksytitte minut ja...» »... ja jätettiin huutamaan. Kerran sinut houkuteltiin eteisen katolle ja sitten otettiin tikapuut pois, ettet päässyt meidän jäljestämme. Kukahan lie lopuksi pelastanut.» »Ilmankos äiti aina valitteli, etten minä osannut sellaisia tyttöjen harrastuksia kuin nuket ja muut, vaan unissanikin surisin ja tuuttasin kuin auto.» »Olihan se aikaa», huokaa Martti. »Kunpa silloin olisin ymmärtänyt kaiken sen, minkä nyt. En olisi unohtanut ottaa sinua kaulasta kiinni ja — no niin...» »Miks'et ottanut! Nyt se on myöhäistä.» »Sitähän minä juuri kiroilen.» He vaikenevat ja Irma sulkee silmänsä nähden vieläkin heijastuksen kirkkaasta taivaasta suljettujen luomiensa lävitse. Martin nuotio on sammumaisillaan, mutta hän ei viitsi nousta hakemaan uusia oksia, vaan sammuttaa entisetkin, niin että harmaassa tuhassa risahtelee jokin sammuva risu ja savu haihtuu kokonaan. Vaikka on syksy jo pitkällä, lämmittää aurinko herttaisesti ja panee ajattelemaan unta. »Martti, jos sinä valvot, niin minä uskallan nukkua hetken.» Martti siirtää reppunsa Irman pään alle ja istuu itse sammuneen nuotion äärellä ajatellen, piirrellen aikansa kuluksi oksalla viiruja tuhkaan ja katsoen välillä tyttöön. Tuuli suhisee niin rauhoittavasti, ettei tarvitsisi pitkääkään houkutusta, ennen kuin hänkin voisi nukkua. Mutta hän lupasi valvoa ja... Niin, tuossa on Irma aivan lähellä, jalat hiukan koukistuneina, niin että polventaive näkyy hameenhelman alta, povi kohoilee ja silmäluomet värähtelevät merkkinä siitä, ettei hän ole vielä unessa. — Mennäkö ja suudella noita hiukan avonaisia huulia, suudella hänet voimattomaksi ja löytää hänestä nainen? — Ei, sillä se rikkoisi heiltä kaiken vanhan ja vielä pahemmin sen tulevan ja vastaisen, jota he kumpikin odottavat! »Ei vielä», ajattelee Martti tuhkaan tuijotellen ja todeten oman asiallisuutensa. »Tämä ei ole sitä varten. Mutta joskus, kun Irman katseesta näkyy, että hän on valmis...» Viimein Irman luomet asettuvat hiljaa, niin että hän näkyy todellakin nukahtaneen. Hengitys on tasaista ja koko tytöstä huokuu kuin luottamusta omaan itseen ja kaikkeen muuhunkin. Voidakseen olla ajattelematta häntä naisena Martti nousee, hiipii puun juurelta hakemaan kiväärinsä ja lähtee rinnettä ylös. Hän menee vaaran toiselle kupeelle ja etsii Irmalle yllätyksen päivälliseksi. Mutta kun hän pääsee korkeimmalle kohdalle, aukeaa siitä niin huikean avara näköala, että hänkin unohtaa pääasian ja istahtaa jäkälikölle. Täältä näkyy suoraan etelään, jossa Lonka kaikkine rakennuksineen on kuin tarjottimella edessä ja sen itäpuolella on keskellä metsää pieni lampi aivan kuin sininen silmä. Ja sen takanakin on metsää loputtomasti, niin että sitä vain paikoin halkoo Luostanjoen leveä, rauhallinen ja mutkitteleva uoma. Hän ei tiedä itsekään, miten kauan aikaa kuluu kun kuulee takaansa jäkäliköllä pehmeätä sipsutusta ja arvaa Irman tulevan. Sen vuoksi hän ei käännä päätänsäkään, kun Irma joutuu hänen lähelleen, istuu hänen viereensä ja asettaa kätensä hänen polvelleen. »Lupasit vartioida, mutta jätit minut yksin.» Martti katsoo häntä silmiin ja hymyilee: »Läksin pakoon, etten tuntisi niin suurta kiusausta suudella sinua nukkuessasi.» »Poika kulta! Eihän meillä mitään kiusausta olekaan», sanoo Irma äidillisesti ja antaa koko kätensä. »Mistä sinä sen tiedät?» Mutta tyttö ei vastaa, vaan hymyilee vain. Näin kuluu taas kauan kun he istuvat äänettöminä ja ajatuksettominakin ja korkeintaan vain kuulevat puiden suhinan tuulessa. Vihdoin Martin silmä metsää katsellessa pysähtyy, tarkistuu ja käsi jo tavoittelee kuvetta, jonne kivääri jäi. Hän saa sen käteensä ja tukee kyynärpäätään polveensa: »Älä säikähdä, minä ammun.» Mutta juuri kun hän saa piipun kohoamaan ja näkee puun latvassa istuvan tumman linnun jyvän kohdalla, laskee Irma kätensä hänen kädelleen ja sanoo hiljaa: »Anna olla, kun kaikki muukin on niin hyvää.» Martti ei tunne mielipahaa laskiessaan kiväärin hitaasti alas ja siirtäessään sen kauemmaksi kalliolle. Olkoon rauhassa, kun Irmakin niin tahtoo. Hän katselee puun latvaan kauan ja molemmatkin katselevat, ja vihdoin nousee kookas lintu ilmaan ja lentää latvojen tasalla jonnekin kauemmaksi korpeen. Sitä mukaa kuin aurinko siirtyy luodetta kohti, jäävät he rinteen varjoon ja tuntevat jo illan viileyden. Ei auta muu kuin nousta, kulkea vaaran laen poikki ja asettua jälleen sen toiselle puolelle. Äskeisen nuotionsa ohi he menevät pysähtymättä ja jatkavat matkaansa lähelle rantaa, mutta siellä huomaavat, että on turhan aikasta mennä kotiinkaan, sillä eihän heitä kukaan etsi eikä kaipaa oikeastaan ennen kuin huomisaamuna, kun arkinen kiire ja melu alkaa konttorin suuren seinäkellon lyödessä. »Jäädään tänne yöksi?» ehdottaa Martti. Mutta Irma pudistaa päätään: »Mutta lapsi kulta, mehän vilustumme täällä, kun ei ole minkäänlaista suojaa. Tullaan toinen kerta pitemmälle matkalle johonkin vanhaan kalasaunaan tai sellaiseen.» »Ensi lauantainako?» »Niin.» Hämärän tullen Martti työntää veneen vesille, purkaa reppunsa sivuremmeistä irti huovan ja käärii Irman takatuhdolle kuin kapaloon. Laineet yrittävät pärskiä vettä veneeseen, mutta hän kääntää sen toiseen suuntaan välttääkseen pahimman aallokon, sillä heillähän ei ole kiirettä. Irma katselee soutajaa ja ajattelee itsekseen, miten Martti, joka itse asiassa on hänelle niin kaukainen, on kuitenkin toisaalta niin läheinen — ja on ollut jo kauan. Tuossa hän on — ei enää poika, vaan mies. He ovat tienneet toisistaan kaiken jo kauan sitten, ovat vaistonneet sen sanoitta ja katseitta. Tämä hetki ja tulevaisuuskin on ollut heille kuin itsestään selvä. Ja sen vuoksi koko tämä päiväkin, heidän yhdessä olonsa, on ollut niin kiihkotonta, hyvää ja luottavaista. Ja minkä vuoksi se on ollut sellaista? — Kai siksi, että he ovat odottaneet toisiaan jo liian kauan voidakseen liialla kiirehtimisellä pilata ensimmäisen päivän tunnelman. Onkohan Martti pettynyt, että päivä on ollut juuri tällainen? Ja Irma ajattelee edelleen: »Ei hän voi olla! — Niin, ja kaiken senkin vuoro tulee aikanaan, kunhan...» Ja Irman on niin hyvä olla sen vuoksi, kun heillä kahdella on edessään vielä niin paljon. Kun he viimein ehtivät vanhan Mannen rantaan, on jo pilkkosen pimeä ja niin myöhä, että vuorineuvoksen perhe vanhan tavan mukaan kokoontuu jo tähän aikaan iltateelle. Ranta on kostea, ja sen vuoksi Martti nostaa tytön syliinsä, kantaa hänet maihin ja laskee istumaan Mannen yksinäiselle porraskivelle. Ja kumpaiseltakaan ei jää huomaamatta tuon kaiken vertauskuvallisuus ja Irma luuleekin Martin harkiten tuoneen hänet siihen. Kun vene on maissa ja airot piilossa, tulee Martti ja kysyy: »Kannanko minä sinut kotiisi asti?» Irma purkaa huovan ympäriltään ja nousee. »Nytkö sinä jo alat hemmotella! Mutta saattaa kyllä voit.» Ja lyhyen ja epäröivän äänettömyyden jälkeen hän jatkaa: »Ja meillä on ollut niin herttainen päivä, kun olemme olleet kilttejä.» Ja kaiken kiitokseksi hän levittää kätensä, avaa sylinsä ja katsoo niin avoimesti, että he vaistoavat kaiken, ymmärtävät kaiken ja jäävät odottamaan sitä kaikkea, joka kuuluu heille. Sitten he lähtevät rinnakkain astelemaan ahon poikki Irman kotia kohti. Ja samaan aikaan, kun he saapuvat metsään ja kompastelevat pimeässä oksiin, istuutuu vuorineuvoksen perhe turhaan viimeistä jäsentään odoteltuaan pöytään ja vuorineuvos itse kysäisee: »Missä Martti oikeastaan on? En ole nähnyt häntä kuin eilen illalla.» »Martilla on jo omat seuransa!» virkahtaa vanha Kaisa, joka yhdessä Mannen kanssa on tullut omalta puoleltaan viettämään sunnuntai-iltaa. »Miten niin?» kysyy vuorineuvoksetar. »En tiedä, onko se seura aivan Martin vertaista», sanoo Kaisa halukkaana ja katsettaan kohottamatta kiertää lusikkaansa kupissa. »Tänä aamuna hän oli liikkeellä yhdessä Vahisen Irman kanssa, ja he taisivat mennä veneellä — ties vaikka pitkällekin.» »Mikäs ihme tuo nyt on?» kysyy Pirkko-rouva yhtäkaikkisesti. Mutta nyt innostuu Kaisa pitämään pojanpoikansa puolta niin, että hänen ja Pirkon välille syntyy hienoinen väittely jonkinlaisesta uudesta sukuylpeydestä. Vuorineuvos ja Manne, jotka keskenään jutellen eivät ole sitä kuunnelleet, vaikenevat ja seuraavat Kaisan halua nähdä omissa lapsenlapsissaan jonkinlaista paremmuutta. Silloin vuorineuvos siemaisee teekuppinsa tyhjäksi ja sanoo. »Minä en siinä näe suuriakaan säätyeroja, sillä Martin isä on pientilallisen poika aivan kuin Irmankin isä. Ja varokaa huomauttelemasta tällaisista asioista Martille itselleen, muuten hän nauraa teille. Ja jos hänelle tällaisista puhutaankin, niin sen teen minä.» Samassa astuu sisään Martti valoon tottumattomia silmiään siristellen. Äiti järjestää hänelle tilaa ja virkahtaa. »Sinä näyt olleen pitkällä matkalla?» »No matkalla kuitenkin, vaikka en pitkällä.» »Olitko yksin?» »En. Olipahan eräs tyttölapsi mukana», vastaa poika rehellisesti ja kysyy sitten vuorostaan: »Miksi perhe on niin juhlallisen näköinen? Jokainen tuijottaa pöytään. Mitäs teillä on vinossa?» »Ei mitään, hyvä mies», vakuuttaa äiti. Mutta isän nykäisystä hän kuitenkin epäilee, että jostakin on kiistelty. »Tässä vain pengottiin Hankaan dynastian sukujuuria», leuhkaisee Juhani. Isän sanomalehti kahahtaa ja hän katsoo tuimasti Juhaniin: »Sinä olet viisastelematta!» Ja Martille hän virkahtaa aivan kuin ei olisi äsken kuullut mitään: »Niin, jaa... Sinä taisit tosiaan olla retkellä?» Ja Pirkko-rouva katsoo poikaansa hyväksyen ja melkeinpä hellästi, sillä äitinä hän vaistoaa jotakin ajatonta ja ikuista siinä, jos nuo käsivarret ovat tänään pitäneet naista. Hän on perheen yläpuolella näkevinhän taas vuosien takaa elämän sinisen linnun ja hänelle kuuluu jälleen sen siipien hienoinen havina. 'ON MAAMME KÖYHÄ...' Isä työskentelee kotona omassa huoneessaan, kun Martti astuu sisään ja kuulee isänsä lyhyen 'tjaan' merkkinä siitä, että tämä on huomannut poikansa tulon. Martti istuutuu ja odottaa, kunnes isä kohottaa päätään papereista. »Jos sinulla on aikaa, niin minä puhuisin kanssasi omasta työstäni», sanoo poika. »Puhu pois vain.» Isä siirtää osan papereistaan pöydän reunalle, josta ne sitten huomenaamulla pistetään salkkuun. Ja niin alkaa Martti selittää kuin ulkomuistista: »Minusta tuntuu siltä, ettei oleskeluni täällä oikein vastaa tarkoitustaan. Ihmisillä on varmasti se käsitys, että kun olen sinun poikasi, ei minun tarvitse tehdä mitään muuta kuin kulkea kädet selän takana työmaalta toiselle ja vakoilla herrojen insinöörien ylösnousun aikoja, konttoristien yksityisharrastuksia ja työväen tupakkataukoja. Ja tuollainen kunnia ei minusta ole erikoisemman hauskaa.» »Tahdotko siis pois?» jouduttaa isä asiaa. »Niin, koko se aika, minkä kuljeskelen täällä, menee aivan hukkaan. Ja monet ammattiveljeni ajavat ohitseni sillä aikaa, kun minä laiskottelen.» Isä näyttää tyytymättömältä ja puhaltaa paperinpölyä pois pöytälevyltä: »Sinulla on yhtä suuret mahdollisuudet täällä kuin muuallakin. Ja juuri parhaillaan tarvitsen apua, kun on suunniteltava uutta sivutuotantoa. Jos tämä onneton pula-aika menee joskus ohi alamme heti rakentaa ja panna käyntiin puunjalostukseen liittyvää kemiallista teollisuutta.» »Mutta sehän ei ole minun alaani.» »Minusta tuollainen töiden luokitteleminen ja jaotteleminen on turhaa. Minäkin olen alkuani sähkömies, mutta sitten jouduin tällaiseksi sekatyöläiseksi. Orasto on rakentaja ja joutui puunjalostajaksi. Ja vaikka sinä oletkin vuorimies, voit siitä huolimatta ruveta...» »... hämmentämään suopaa ja pikeä! Ei kiitos. Mutta Juhanista tulee kemisti ja hän saa keittää tärpätit ja hajut.» Isä on loukkautumaisillaan poikansa sanoista ja tekisikin sen varmasti, ellei tuntisi tämän sanavalmiutta. Niinpä hän sanoo: »Minusta on pääasia se, mihin mies pystyy. Ja eri asia on sitten, onko hän juuri sillä alalla, jolle hän itse on pikku poikana havitellut.» »Tuo on diletantismin suosimista. Yhtä hyvin voi jatsiorkesterin saksofoni leikkiä veturia, kun osaa sekin vinkua!» Isä naurahtaa, mutta kysyy sitten ynseänä: »No mihin sitten aiot lähteä?» »En tiedä vielä. Päätin ensin kysyä sinun mielipidettäsi. Kai minä ensin matkustan etelään ja koetan päästä heilumaan kuokan varressa jossakin kaivoksessa.» »Tee niinkuin haluat», sanoo isä ilmeisesti pettyneenä. »Minä vain toivoin, että voisimme tehdä työtä kaikki yhdessä: minä, sinä ja Juhani. Ja sen kyllä sanon, ettet sinä vieraista eloista löydä sellaista vapautta kuin täältä.» »Vapautta en etsikään, sillä aion ammattimieheksi. Ja tiedemieheksi enkä liikemieheksi», julistaa Martti varmana. »Siinä tapauksessa en sinua vastusta. Ja tiedänhän hyvin, että osaat harkita ja ajatella vakavasti.» »Se näkyy olevan sukuvika, että ollaan liian totisia», virkahtaa Martti ja saa isänsä jälleen naurahtamaan. Mutta sitten isä alkaa naputella kynällä pöytään ja otsa menee hienoihin kurttuihin. 'Nyt on jokin ratkaisu edessä', ajattelee Martti ja hymyilee. 'Jos asia on suuri, niin hän nousee pian harppimaan lattialla edes takaisin.’ Aikansa naputeltuaan ja sopivat sanat keksittyään hän nouseekin ja astuu pari kertaa pöydän ja kirjahyllyn väliä ennen kuin virkkaa hiukan neuvottomana: »Tuosta vakavasti ajattelemisesta muistankin erään toisen asian Isohan se ei ole, mutta tulkoon nyt sanotuksi sekin. — Olen nimittäin kuullut, että sinä teet pitkiä kahdenkeskisiä retkiä Irman kanssa. Sanotaan, ettei kunnon tyttö lähde tuolla tavoin, ellei...» »... ja tahdotko sinä väittää, ettei Irma ole kunnon tyttö! Miten hän sitten on sinun kummilapsesi ja sihteerisi?» »Eijei! Älä nyt sotke! En minä sitä sanokaan. — Ylimalkaan puhun tästä asiasta vain sen vuoksi, kun kylän juorut alkavat pitää huolta...» Nyt Martti kavahtaa pystyyn ja alkaa itsekin kävellä, pysähtyy isänsä kirjoituspöydän ääreen ja naputtaa rystysillään pöydän kanteen: »Ja sano sinä Taustan akoille, että pitävät huolen omista asioistaan! Minä taas pidän huolen omistani. Ja Irma Vahinen myöskin omistaan.» Isä on tulistumaisillaan, mutta hillitsee nopeasti itsensä sen vuoksi, että Martti voi nyt minä hetkenä tahansa kysyä: mistä ajasta lähtien on vuorineuvos Sorvanen ruvennut laukkaamaan Taustan akkojen asioilla? Sen vuoksi hän tuntee jonkinlaista noloutta ja koettaa miedontaa äskeisiä sanojaan: »Ja viis' koko jutusta! Sitä paitsi Irma on pystyvä ja älykäs nainen ja minun oma mielipiteeni on se, että...» Samassa soi puhelin. Lause katkeaa kesken hänen nostaessaan kuulotorven ja asettuessaan tuolissaan selkäkenoon. Martti on pysähtynyt nojaamaan hyllyyn, jossa isä säilyttää piirustuksia ja tärkeimpiä näytteitä. Hän katselee eräitä esineitä, ottaa sitten paperipinkan painona olevan kivenmukuran, kääntelee sitä ja yht’äkkiä suoristautuu ja siirtyy valon puolelle katsellen sitä kiinnostuneena. Hän ottaa vyöltään puukon, raapii sen kärjellä kiven pintaa, lyö hamaralla irti sirun sen kulmasta, kaivelee sitten liivinsä taskusta suurennuslasin ja katselee lohkeamaa. Isän puhelu on jo päättynyt, kun Martti astuu tämän kirjoituspöydän ääreen ja pitää kiveä kämmenellään: »Kuule! Mikä tämä on?» Sorvanen yrittää muistella, mutta pudistaa sitten päätään »Se on ollut jo kauan. Mistä lie joutunut tänne.» »Onko tämä jostakin läheltä?» »Kyllä kai. Ehkä olen ottanut sen mukaani rakennustyömaalta.» »Tämähän on selvästi ruosteinen. Ja katsos nyt tuota pintaa, kun raapaisen sitä.» Isä katsoo paljain silmin ja suurennuslasin lävitse ja toteaa lopuksi: »Kiveä se näkyy olevan. Muuta en ymmärräkään.» »Niinpä on. Kiveähän tämä on. Ja sähkön sinä tunnet myöskin ja propsit. — Mutta tässä onkin rautaa! Sanopa nyt, mistä olet tämän saanut!» »Odotahan hiukan.» Isä menee kaapille ja tuo sieltä toisen samanlaisen, mutta hiukan suuremman kiven. Sitäkin Martti katselee ihastuneena kuin pikku lapsi kirkasta lasipalloa, raaputtaa yhtäläisesti, hakkaa hamaralla ja lyö molempia kiviä vastakkain saadakseen ne halkeamaan. Ja samaan aikaan isä koettaa ajatella, mistä nuo ovat joutuneet hänen kaappiinsa. Viimein hänen muistiinsa tulee kaukainen kesäpäivä: hän itse istuu työssään — sisään tulee kaksi kiireistä miestä heillä on taskut täynnä kiviä — he selittävät löytäneensä ne hän lähettää myöhemmin jonkun ihmisen mukana näytteet Helsinkiin, mutta koskaan ei tule vastausta. Kun asiaan ei enää palattu, unohti hän sen vuoksi kaiken. Mutta keitä ne kaksi miestä olivat? Isä nousee seisoalleen virkistääkseen muistiaan: »Jos muistaisin itse miehet, niin silloin muistaisin loputkin. — Mutta liekö tuo nyt niin tärkeätä?» »On se! Kuka ne toi?» »Älähän nyt hätäile!» Se kai tapahtui joskus voimalaitoksen rakentamisen alkuvaiheissa. Miehiä oli varmasti kaksi. Hän neuvoi heitä ostamaan paikan itselleen. Ja maa kuului varmasti Hitukalle, siis Taustan hoville. Nuo miehet olivat... Mutta siihen muisti katkeaakin taas. Martti hoputtaa häntä kalkuttelemalla kiviä vastakkain, kurkistaa välillä kaappiin todetakseen, onko sinne unohdettu enemmänkin tällaisia aarteita, ja kun isä ei vain näytä pääsevän mukaan kärryille, lähtee Martti välillä pois ja juoksee omaan asuntoonsa. Kun hän viimein palaa sieltä, sanoo hän innostuneena: »Näin pintapuolisestikin katsoen nämä eivät ole arvottomia. Mutta nyt on löydettävä näiden alkuperäinen paikka ja saatava toiset näytteet.» Nyt isä muistaa jo niin paljon, että tuntee miehet, mutta ei muista heidän nimiään. Ainakin toinen heistä on tällä hetkellä Lukinsalmen palopäällikkönä. Muuta ei tarvitakaan. Martti sujauttaa kivet taskuunsa ja on jo ovella menossa, kun kuulee vielä isänsä sanat: »Soita Orastolle ja kysy häneltä.» »Ei ole aikaa! — Saanko autosi?» Mutta hän ei odota vastaustakaan, vaan kumauttaa oven kiinni. Isä näkee ikkunasta, miten hän juoksee pihan poikki autotallille ja hetken kuluttua ajaa portista maantielle. Kivet taskussaan Martti ajaa hyvää vauhtia Lukinsalmelle ja etsii sieltä käsiinsä palopäällikköä aivan kuin parempikin lieska olisi irti. Kyselemällä hän joutuu viimein Kovasimen luokse ja tunteekin miehen vanhastaan. Tämähän on toinen niistä kahdesta hauskasta sedästä, jotka aikoinaan vuoleskelivat hänelle ja Juhanille kaarnalaivoja ja jousipyssyjä iltaisin ukin portailla istuessaan. Mutta kun Martti ei aluksi keksi muuta kuin näyttää kädessään kahta kivenpalasta, pudistelee Kovasin päätään eikä ymmärrä mitään. Mutta viimein Martti jo selittääkin: »Minä löysin nämä isäni hyllystä, ja ukko sanoi, että te ja joku toinen mies veitte ne hänelle. Sanokaapas nyt sassiin, mistä nämä ovat kotoisin!» Kovasin raapii korvallistaan ja alkaa muistella: »Jaa, jotta minäkö...? No siitähän on jo niin tuhottoman kauan, jotta mikäs niitä kaikkia muistaa. Ainakin parikymmentä vuotta. Mutta se on kyllä ihan varmaa, jotta silloin oltiin yhdessä Lemisen kanssa ja vähän riideltiin ja taisi olla muutakin hauskaa... Ja silloin minä sanoin Lemiselle, jotta mitähän, jos...» »No mistä te nämä löysitte?» »Telavaarasta. Siellähän me juuri olimme, kun...» »Missäs Leminen nyt on?» »No sehän asuu vieläkin Telavaarassa, kun neuvos sanoi silloin, että olisi paras kysellä sitä maata omaksi. Ja Leminen ajatteli, jotta miksikäs se kyselemisestä paranee, vaan siinä on tehtävä oikein kaupatkin. Ja niin se tekikin ja minä olin toisena osamiehenä, vaikka Leminen nyt asuu siellä, kun...» »Tiedättekö Lemisen asunnon?» »No ihan tarkkaan!» »Joutukaapas nopeasti autoon, niin lähdetään tapaamaan Lemistä. Puhutaan loput matkalla.» Kovasimen on vaikea näin rutosti ymmärtää automatkan tarkoitusta, mutta paljoa hänen ei tarvitsekaan tietää, sillä nuori Sorvanen työntää hänet autoon taakse, istahtaa itse eteen eikä puhu mitään ennen kuin auto kääntyy Kairakosken leveälle asfalttitielle: »Kertokaahan nyt lisää!» »Sehän oli sillä tavalla, jotta neuvos käski meidän ostella sitä mäkeä Hitukalta. Hitukasta kun ei kukaan tykännyt. Me teimmekin valmiiksi koko kaupan tasan puoleksi kummankin kanssa. Leminen siellä nyt asuu, kun hän on työssä Kairakoskella. Minulle sieltä olisi liian pitkä matka. Ja siksi toisekseen: mitäs minä omalla talolla teen, poikamies.» »Ja talo on siis teidän molempien?» »Ei talo, vaan maa. Kunnon taloa siellä ei ollutkaan, mutta sitten Leminen rakennutti tämän oman talonsa sille yhteiselle maalle. Maksaisihan Leminen siitä talostaan vuokraa minulle, mutta minä sanoin, jotta mitäs saakurin vuokria siitä nyt kamujen kesken...» Nyt Martti Sorvanen selittää edelleen: »Minä näin kivet ensimmäisen kerran vasta äsken. Asia on sillä tavalla, että niissä on aika paljon rautaa. En voi sanoa, onko niin paljon, että kannattaa ruveta kaivamaan. Mutta juuri sitä varten mennäänkin nyt Telavaaraan, otetaan uudet näytteet ja minä vien ne Helsinkiin. Tullaan tänne toinen kerta oikein porien kanssa. — Mutta toistaiseksi on parasta olla koko asiasta vaiti. Ei puhuta kenellekään.» »Ei Lemisellekään?» »Tietysti hänelle. Otetaan hänet mukaan.» »No milloinka sitten insinöörille sopisi uudestaan? Niiden porien kanssa?» »Aivan lähipäivinä.» »Ajattelin vain, jotta kun huomenna on sunnuntai, niin olisi sopivaa aikaakin», ehdottaa Kovasin omia töitään järjestellen. »Kyllä siihen saadaan aikaa arkenakin. Jätetään muut työt sivuun», lohduttaa nuori Sorvanen. Kovasin tuntee vaihtelun iloa. Mikäs tässä on ajellessa neuvoksen autossa, kun ajajana on nuori insinööri, ja hätäkö on kävellä Telavaaran kallioita vaikka keskellä kirkasta jumalan päivää, jos kaikki otetaan työn kannalta! Jätettyään auton Kairakoskelle he kulkevat lopun matkaa jalkaisin ja tulevat Lemisen pienelle talolle. Kovasin ottaa sieltä olalleen lapion ja Leminen lekan, joka on kuljeskellut nurkkapielissä siitä lähtien, kun talon kivijalkaa lohkottiin. Lemisen tekisi mieli kysellä tarkemmin, mutta hän ei rohkene tehdä sitä uteliaasti. Ja vasta rinnettä noustessa saa Kovasin kuiskatuksi, että nyt mennään suoraa päätä kultaa kaivamaan. Mutta sikäli kuin lähestytään Telavaaran kupeita, alkaa kumppanusten keskustelu vilkastua, ja Leminenkin jo rohkenee lausuilla olettamuksiaan: »Se saattaa olla sillä lailla, jotta ei niissä kivissä mitään ole. Minä muistan vielä hyvin sen päivän — niinkuin eilisen — ja tuo Kovasin oli aika lailla hiprakassa. Ilmankos sille kaikki kimalteli kultana.» »Ole vait! Sinä se niin sekaisin olit, jotta putelikin jäi kalliolle. Se onkin minua harmittanut tähän päivään asti.» Kun Martti katsahtaa miehiin kysyvänä seuratessaan heidän kinasteluaan, yrittää Leminen selittää: »Tuo Kovasin oli nuorempana hiukan väkeviin menevä. Nyt se taitaa vanhuuttaan jo viisastua.» Kun he tulevat lähelle vaaran lakea, pysähtyy Sorvanen ja sanoo miehille: »Me otamme nyt vain alustavat näytteet, sillä mitään kojeitahan minulla ei ole.» Hän avaa jonkin laatikon ja ottaa sieltä esille silinterin, jossa on lasikansi ja osoitin. »Tämäkin on vanhanaikainen koje, mutta koetellaanhan sitäkin.» Sitten Martti lähtee edellä vaaran lakea pitkin, ja koje riippuu kädessä naruista. Leminen muistaa vanhasta Kuva-Raamatusta nähneensä samantapaisen kapistuksen, kun Sakarias temppelissä toimitteli asioitaan ennen mykäksi tulemistaan. Riiputtaen silinteriä Martti väliin pysähtyy ja pudistaa päätään tyytymättömänä. Viimein hän kysäisee: »Eikö etelän pitäisi olla tuolla?» »No se on jokseenkin suoraan Hankaan aseman kohdalla!» osoittaa Leminen. »Katsokaahan nyt, asemalla seisoo varmasti juna, kun savukin nousee.» Lemisen täytyy olla oikeassa. Ja aseman paikka on helppo määrätä, sillä voimalaitoksen seinä näkyy kilometrien välimatkasta huolimatta selvästi ja siitä vasemmalla nousee valkea savupatsas. Martti pysähtyy jälleen eikä ole laisinkaan tyytyväinen kojeeseensa, sanoopahan vain lomassa, miten »tuo kapistus on ihan tylsä». Miehet eivät ymmärrä mitään eivätkä kysykään, mutta seuraavat kuitenkin jännittyneinä, sillä ovathan hekin nyt asianosaisia. Kulkiessaan insinööri katselee irtokiviä ja kopauttelee niitä lekalla halkikin. Leminen, joka ei tiedä senkään vertaa kuin Kovasin, viittaa Martin selän takana otsaansa ja koputtaa sitä etusormellaan silmää iskien. Mutta Kovasin pahastuu, kun toinen tekee pilkkaa vakavasta asiasta, sysää Lemistä kylkeen ja taputtaa tyytyväisenä povitaskunsa kohtaa. Viimein Martti pysähtyy ja mutisee itsekseen: »Rautaa tässä on, se on kyllä varma. Mutta magnetiittia tämä ei ole, sillä kompassi on jokseenkin rauhallinen. Permeabiliteetti on niin pieni, että löydön täytyy olla heikkomagneettinen. Ja koska tämä ei ole rautakarbonaattia eikä kuparikiisuakaan, ei jää jäljelle muita kuin hematiitti.» Miehet kuuntelevat sivussa, mutta kun eivät tajua tuon taivaallista, ei Leminen malta olla kysäisemättä: »Jotta onkos tämä mäki sitten raudasta, vai...?» »Minä tässä juuri päättelen, että tässä kyllä on rautahohdetta. Mutta miten paljon, sitä en osaa sanoa. Otetaankin tästä ensimmäinen näyte.» He alkavat luoda peitemaata ohuesta paikasta, sillä näin vähin voimin on vältettävä liikoja tonkimisia. Kovasin kaivaa kallion kohdalle jonkinlaisen ojan poikkisuuntaan, ja sitä mukaa kuin kallio paljastuu, heiluttelee Leminen lekaa ja lohkoo kalliosta irti palasia ja rouhetta. Martti kiertää sillä aikaa kauempana, mutta palaa takaisin ja alkaa huolellisesti koota talteen kaiken Lemisen lohkoman kiven tomunkin. »Rautahohde on niin heikkomagneettinen malmi, ettei kompassi sitä juuri näytä. Sen vuoksi meidän täytyy ottaa useammasta paikasta näytteet kemiallista analyysiä varten.» »No otetaan pois, mikähän siinä!» vakuuttelee Leminen ja heiluttaa lekaa, niin että vesi tippuu nenän päästä. »Meidän jälkeemme tulevat tänne toiset miehet ja mittailevat kaiken sähkökojeilla. — No niin, siirrytäänpä nyt jo toiseen paikkaan!» He kulkevat jonkin matkaa eteenpäin ja toistavat saman tempun. Nyt vuorostaan Leminen kaivaa ja Kovasin takoo piippu hampaissa kallion pintaa aivan kuin aikoisi maan keskipisteeseen. »Jos joku vieras näkisi nämä meidän hankkeet, niin hupsuiksi luulisi», arvelee Leminen. »Kukas sinua on viisaana pitänyt?» kysyy Kovasin. »Kaiken pahinta on, että metsään tulee niin ruma jälki», arvelee insinööri. »No sitä taas ei kannata surra. Meidän hovin maitahan tämä on!» rehentelee Leminen ja yrittää näyttää varakkaalta. He siirtyvät edelleen. Vaaran pohjoispäässä insinöörin kompassi rauhoittuu jo kokonaan, he kääntyvät takaisin toista pitkin ja menevät Lemisen talolle. Näytteiden vieminen koskelle, vaikka Leminen onkin kolmantena auttamassa, ei ole helppoa. On jo myöhä, kun Martti viimein ehtii Hankaalle, tutkii vielä kotvan ja menee isänsä luokse, kun tämä on jo nukkumaan menossa. »Tämä on hematiittia!» kertoo hän. »Mutta itse esiintymä täytyy tietysti ensin tutkia tarkoin ja...» »Selitähän minulle ensin, mitä sellainen aine on», hymyilee isä toisen innolle. »No sanotaan nyt vaikka näin: hematiitti, Fe₂O₃, on oksideihin kuuluva rautamalmi. Suomalaiselta nimeltään se on rautahohde. Sen väri on usein punainen, joten sitä sanotaan punaiseksi rautamalmiksikin. Tämä löytö on nyt sikäli harvinainen, että tähän mennessä meillä Suomessa on hematiittia tavattu vain vähän, nimittäin Salmissa ja Suojärven Kokoinpesässä.» »Ja tarkoitatko, että Telavaara on nyt kolmas paikka?» kysyy isä hymyillen. »Tarkoitan, sillä kaikesta päättäen sitä on Telavaarassa runsaasti. — Hematiitin tavallisin tuntomerkki on se, että kun piirrät sillä kovalle ja himmeälle posliinilaatalle, jää siihen verenpunainen viiru — katsohan nyt!» Isä katsoo ja toteaa, että todellakin on niin. Mutta hän kuitenkin vielä epäilee: »Sinusta tuo kaikki näyttää niin yksinkertaiselta. Mutta miten on mahdollista, että tuollainen löytö tapahtuu näin sattumalta? Minulla kun yleensä on niin huono usko muuhun kuin sellaiseen sattumaan, jonka ihminen itse etukäteen järjestää.» »Kuulehan! Melkein kaikki mineraalilöydöt ovat sattumia. Niinhän kävi Outokummunkin. Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten syvennettiin Joensuun ja Savonlinnan välistä laivaväylää, suoritti eräs insinööri ruoppausta Kivisalmessa Rääkkylän pitäjässä. Silloin hän löysi noin kolmen metrin syvyydestä maan alta ruosteisen lohkareen, jota ensin luultiin meteoriitiksi, mutta tutkimuksissa se todettiinkin rikkaaksi kuparimalmiksi. Nyt tuli kiire etsiä, mistä tuo lohkare oli kulkeutunut Kivisalmeen. Alkoi siis tiedemiesten suuri työ. Kun tiedettiin, mistä mannerjää oli kulkenut jääkaudella, lähdettiin siis vastavirtaan sen tulosuuntaa kohti. Ja parin vuoden etsinnän jälkeen löytyi Outokummusta, siis kokonaista viisi penikulmaa Kivisalmesta, samanlaisia malmilohkareita. Nyt oli siis tultu oikeaan paikkaan! — No niin, ja sinähän tiedät mitä Outokumpu meille nyt merkitsee... Ja minä väitän, että pelkkä saamattomuus ja huolimattomuus on meillä tehnyt tyhjäksi monta rikasta löytöä. Jos et usko sitä, niin yhden esimerkin saan hyvin pian Telavaarasta!» »No mitä käytännöllistä merkitystä uskot tällä löydöllä olevan?» kysyy isä, joka antaa enemmän arvoa taloudellisuudelle kuin innostukselle. »Sitä en uskalla vielä sanoa. Mutta jos lasket minut näiden kivien kanssa ensin Helsinkiin, niin menen keskustelemaan tutkimuksista. Omilla vehkeilläni en tietenkään pysty toteamaan mitään, mutta sitä varten pitää toimittaa porauksia ja mittauksia. Jos ne ovat tuloksellisia ja jos hematiittia on niin runsaasti, että sitä kannattaa ruveta louhimaan, niin...» »Sinä siis ymmärtääkseni tarkoitat sitä, että Telavaarassa on rautaa?» kysyy isäkin jo innostuneempana. »Minä tarkoitan, että siellä on rautamalmia, josta saadaan rautaa.» »Miten runsaasti tuota malmia pitää olla, ennenkuin kaivaminen kannattaa?» »Ensin on otettava huomioon kaikki alkukustannukset teiden rakentamista, kiskotuksia ja työväen asuntoja myöten. Sitten itse louhiminen, kuljetus tehtaaseen ja valmistus. Ja tärkein tietysti on itse tehdas. Pienissä puitteissa se ei tietenkään kannata. Mutta hematiitissa on rautaa yleensä seitsemänkymmentä prosenttia, niin että jos sitä on paljon ja saadaan aikaan suurtuotanto, niin mikäs estää kaivamasta!» »Kuinka pitkäksi ajaksi kalliota täytyy vähintään riittää?» kysyy isä jälleen. »En osaa sanoa tarkalleen. Mutta umpimähkään sanottuna vähintään kymmeneksi vuodeksi.» »Olisihan se aika paukku, jos se vain...!» huokaisee isä itsekseen. »No milloin saat tarkoin selville, kuinka paljon siellä on — mitä tiittiä se nyt oli?» »Heti, kun vain saan tuoda tänne miehet kojeineen. Itse tutkiminen vie tietysti jonkin aikaa. — Niin että annatko minulle valtuudet hankkia ne ja...» »Ota, hyvä mies! — Mutta ymmärräthän itsekin, että niin kauan kuin tätä köyhää aikaa riittää, ei voida mennä tutkimuksia pitemmälle. Mutta jos tulokset ovat hyvät ja jos aika joskus paranee, niin...» »Sehän on selvä. Enkä minä toistaiseksi muuta pyydäkään», vastaa Martti ilahtuneena. He innostuvat tekemään eräitä suunnitelmia ja menevät nukkumaan vasta puolenyön jälkeen omatunto puhtaana siitä, että taaskin on avattu eräs uusi mahdollisuus kehitykselle, jos vain ulkonaiset olosuhteet sallivat sen murtautua esiin. Samalla he sopivat siitä, että kun isän on lähdettävä Helsinkiin jo huomisaamuna varhain, tulee Martti samaan autoon kivilaukkuineen ja toimittaa asiansa selväksi. Ja tehtävää, juuri oman alansa työtä, Martti Sorvanen saa ennen pitkää niin runsaasti, ettei hän enää muista puhuakaan muutostaan Hankaalta pois. * * * * * TELAVAARAN MALMIESIINTYMIÄ koskevat tutkimukset aloitetaan niin pian kuin mahdollista, ja niihin ottaa yhden geologin ja vuori-insinöörin ohessa osaa myöskin insinööri Martti Sorvanen valtaajan puolesta. Ja tutkimukset osoittautuvatkin sikäli positiivisiksi, että malmiesiintymä on kaikkiaan lähes kahden kilometrin pituinen vyö, joka ulottuu melkein Telavaaran eteläpäästä vaaran pituussuuntaan. Varsinkin eteläpuolena se on leveä, vaikkakaan ei kovin syvä, mutta vaaran pohjoispuolena se kallistuu melko syvälle maan sisään kapeana nauhana. Kustannusarvion laatimisessa, joka viivästyy pitkälle talveen asti, on suurena miinuspuolena se, että massatuotantoa ajatellen Telavaaran malmi kuluu pian loppuun, joten kaikki alkukustannukset teitä, tehdasta ja asuntoja myöten on kuoletettava lyhyessä ajassa — vaikka juuri massatuotanto onkin toisaalta noiden kuoletusten varmimpana takeena. Mutta melkoisena hyvänä puolena taas voidaan pitää tuotantokustannuksia, sillä itse paikkahan on aivan rautatien äärellä ja yhteydet sinne harvinaisen hyvät. — Tässä nuori Sorvanen muistuttaa, että Kiirunavaara, joka on malmintuottajana maailman ensimmäisiä kaivoksia, oli arvoton niin kauan kuin sinne ei ollut rautatietä. — Ja samoin tuotantokustannuksia helpottaa Telavaarassa vielä sekin, että malmiesiintymä vaaran eteläpäässä on niin pinnalla, ettei tarvitse pitkään aikaan ajatella kaivamista maan sisältä, vaan työt voidaan suorittaa avolouhoksessa. Onneksi on aika paranemaan päin. Ja mitä taas metallien hintoihin tulee, niin nehän ovat suuresti riippuvaisia myöskin yleisestä poliittisesta tilanteesta. Ja sehän on Telavaaran löydön aikaan metalliteollisuuden kannalta mitä otollisin, sillä juuri parhaillaan kasaantuvat koko maailman poliittiselle taivaalle ne pilvet, jotka lupaavat varman myrskyn tuloa. — Tässä kohden nuori Sorvanen viittaa jälleen maamme asemaan ja siihen todennäköiseen seikkaan, ettei maamme voi myrskyn puhjetessa mitenkään jäädä niin sivuun, etteivät pahatkin vihurit puhaltaisi sen ylitse. — Ja pääomakustannuksethan, jotka tietysti ovat yrityksessä loppujen lopuksi niin ratkaisevana tekijänä, alkavatkin näyttää jo paremmilta, kuta pitemmälle aika kuluu. Asia edistyy hitaasti neuvottelusta toiseen, mutta vuorineuvos Sorvasen hoputtamana se sentään saa vauhtia ja näyttää valmistuvan. Silloin tulee sodan uhka yhä suuremmaksi, ja näin ryhdytään yleisesti ajattelemaan vuori- ja metalliteollisuuden merkitystä maan itsenäisyydelle. Yleisen poliittisen päättäväisyyden ohessa on jo havaittavissa hyvin huomattavaa isänmaallista innostusta, ja sen seurauksena pidetään taloudellisissa piireissä välttämättömänä kaivostyön aloittamista myöskin Telavaarassa. Suomi aikoo taistellen näyttää, ettei se ole heikko, ja työllään se aikoo osoittaa, ettei se ole myöskään pieni eikä vaivainen. Näin syntyy uusi yhtiö, jonka nimeksi tulee Luostan Rauta Oy. ja joka aloittaa työnsä heti, kun vain osakepääoma merkitään täyteen. Insinööri Martti Sorvanen toimii vielä Hangas Oy:n palveluksessa. mutta siinä sivussa hän tekee kaikkensa jouduttaakseen Luostan Raudan osakkeiden merkitsemistä ja myymistä. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa kiertämiseen, puhumiseen ja kauppoihin, ja juuri hänen ansiotaan onkin, että itse laitoksia päästään rakentamaan mahdollisimman pian ja työtkin saadaan käyntiin juuri parhaimpaan aikaan suuren myrskyn lähestyessä. Luostan ensimmäinen ihmisvirta suuntautui kaksikymmentä vuotta sitten Hankaalle kytkemään voimaa ihmisen palvelukseen, viisitoista vuotta sitten se ohjautui Kairakoskelle uuden iskusanan 'vihreän kullan' merkeissä, samaten vielä viisi ja kuusi vuotta sitten Lonkaan vahvistaakseen teollisuuden osuutta työn palveluksessa ja muutama vuosi sitten hankkimaan Soikoskelta lisää voimaa ihmisen avuksi. Mutta nyt ohjautuu uusi ihmisvirta Telakoskelle ja Telavaaraan aloittamaan aivan uutta ja tähän asti melkein olematonta vuoriteollisuutta ja pitämään huolta siitä, että maalla on rautaa myöskin kädessä eikä vain luonteessa. Ensimmäinen työ on kunnollisten teiden rakentaminen Kairakoskelta ja Hankaan asemalta Telavaaraan, sitten asuntojen pystyttäminen louhoksen ympäristöön ja myöskin Telakoskelle, jonne varsinainen rikastuslaitos tulee. Samaan aikaan rikastuslaitoksen kanssa ryhdytään rakentamaan myöskin rautatietä Telakoskelta aseman ohitse Telavaaraan malmin kuljetusta varten. Näin syntyykin uutta asutusta aivan keskelle metsää vaaran luoteis- ja lounaispuolelle molempien teiden varteen. Ja Telakoski, joka tähän asti on ollut vain hiljainen ja jonne eivät ihmiset eksy juuri muuten kuin kalastusmatkoillaan, alkaa kohota samaan kunniaan ja kukoistukseen kuin Luostan muidenkin koskien rannat. Itse rikastuslaitos, jota ylpeästi sanotaan rautatehtaaksi, on aivan joen partaalla sen itärannalla, ja henkilökunnan asunnot taas nousevat sen länsirannalle Luostanjärven pohjoispäähän. Tästä johtuu, että se asumaton metsätaival, joka on tähän asti ollut Taustan kylän ja Kairakosken välillä, alkaa kokonaan kadota, ja Taustan kylä ja sulfaattitehtaan seutu kasvavat nyt yhteen. Sikäli kuin insinööri Sorvanen nuorempi saa kaikki nämä alkutyöt luistamaan nuoren miehen koko tarmolla loppuvaiheeseen, voidaan samaan aikaan aloittaa valmisteleva töitä jo itse louhoksellakin poistamalla maapeitettä. Varsinainen louhinta taas avolouhoksessa on paljon helpompaa kuin kaivoksessa ja ainakin terveellisempää louhijoille, sillä nyt vältetään kokonaan työskentelemään maan alla. Työ on kuitenkin toistaiseksi vielä melko vähäistä mutta insinööri Sorvanen laskee ennen pitkää päästävän vuosittain viiteenkymmeneentuhanteen malmitonniin. Niin kauan kuin tuo tavoite on kesken, hän itse kohdistaa kaiken voimansa kaivamiseen, mutta sen jälkeen hän kaikessa hiljaisuudessa aikoo asettaa itselleen uusia päämääriä, ja niihin kuuluu keksiä eräs uusi menetelmä, jonka avulla voidaan valmistaa meltorautaa suoraan malmista. Tuollainen menetelmähän on tosin jo käytännössä muun muassa Ruotsissa ja muuallakin, mutta hänen mielestään sillä on vielä hyvät kehittymisen mahdollisuudet. Ja toisena vakavana ajatuksena hänellä on oman terästeollisuuden luominen siinä tapauksessa että rautateollisuus laajenee entisestään. — Mutta nuo ovat kuitenkin vielä ajatuksia, joista hän ei puhu isälleenkään. Jos Telakoski on muuttanut pienessä ajassa muotonsa aivan toiseksi, niin samoin on tehnyt itse vaarakin. Kaikki se irtomaa, joka louhokselta on kuljetettava pois tieltä, viedään tilapäistä raidetta pitkin siihen suohon ja lampeen, joka on lähellä Lemisen taloa. Itse louhos vaaran keskellä on kattilan muotoinen syvennys, ja sen yhteen seinään on avattu vaakasuora käytävä siten, että se aukeaa tunnelina louhoksen ulkopuolella. Tämän tunnelin kautta kuljetetaan malmi louhoksesta Telakoskea kohti. Ja myöskin työn äänet ovat uudet ja ajavat näiltä seuduilta pois kaiken sen viimeisenkin riistan, joka täällä on piileskellyt rautatien rakentamisesta lähtien. Konelapio kuokkii pengertä, veturit viheltelevät, vaunut kolisevat ja lakkaamaton jyrinä kuuluu. Silloin tällöin vavahduttavat ennen niin hiljaisen vaaran kupeita räjähdykset, kun pengermää hajoitetaan kappaleiksi. Ja kaikista ihmisistä on kummallisinta se, että tällä tavoin luodaan kivistä uutta leipää — juuri kivistä, joita Raamatun sanojen mukaan on tähän asti pidetty leivän kaikkein halvimpana vastineena. Mutta vaikka tämän uuden työn jokainen eri aste onkin kaikille jännittävä katsella, ovat louhimon kunnioitetuimmat miehet kuitenkin poraajat, jotka siirtelevät kaksisarvista poraansa pitkin pengermää, painavat sen terän kallioon ja antavat säristä niin että terä lyö kallioon kaksituhatta kertaa minuutissa ja avaa reiän toisensa viereen. Ja naiden poramiesten jälkeen tulee lataaja, joka sulloo reikiin räjähdysaineita ja silloin tällöin järjestää louhimolle omat äänensä. Hän on vanha pioneeri, ei viitsi joka räjähdyksen jälkeen vetää ja kokoilla sähköjohtimiaan lohkareiden ja kivien alta, vaan kytkee reiät toisiinsa pikalangalla ja sytyttää sitten viimeisen aikatulilangalla. Ja aina silloin, kun lataaja kytkee aika-tulilankaansa reunimmaiseen panokseen, tyhjenee koko ympäristö, punaiset varoitusliput nousevat pystyyn ja huudot kuuluvat: »Palaa jo!» Sitä mukaa kuin malmia alkaa Telavaarasta lohkeilla, kuormataan se omiin vaunuihin ja kuljetetaan Telakoskelle. Siellä se ensimmäisenä joutuu rouhittavaksi, kaatuu murskaajain kitaan ja niiden leukojen välistä tulee ulos karkeana rouheena mennäkseen uudestaan kartiomurskaajiin. Nyt se joutuukin veden kanssa kosketuksiin ja hienorouheena viedään jauhettavaksi putkimyllyissä. Malmijauhe seulotaan tärypöydillä, joiden värähdysluku on kaksituhatta kertaa minuutissa, annetaan sitten lietteenä kulkea vesirikastuksen lävitse, johdetaan kuivaamoon ja sieltä edelleen hihnalle, josta se putoaa suoraan rautatievaunuun vietäväksi vieraaseen metallurgiseen laitokseen, jossa se valmistuu raudaksi. Jäte, joka rikastuksen yhteydessä eroaa rautamalmista, johdetaan vesikourua pitkin Luostanjärveen, jonka koilliskulmaa se alkaa madalluttua ja muodostaa kokonaan uudeksi. Rikastuslaitoksessa tähän jätteeseen jää raudanvalmistukselle haitallista fosforia ja rikkiä, ja Martti Sorvanen parhaillaan suunnittelee laitteita, joilla rikki voitaisiin erottaa siitä kokonaan pois ja käyttää selluloosateollisuudessa. Tässä työssä häntä auttaa suuressa määrin toimitusjohtaja Orasto, joka kaikin mokomin haluaa päästä rikissä eräällä tavalla omavaraiseksi. Samaan tapaan kuin aikoinaan puhuttiin paljon Hankaasta ja myöhemmin Kairakoskesta uusina laitoksina, alkaa nyt muotisanana olla Telavaara. Mutta vain aniharvat tietävät niin paljon, että Telavaarankin suuruudella on oma satunnainen alkutarinansa ja että kaikki johtuu vain siitä, että toverukset Kovasin ja Leminen olivat hiukan väkeviin meneviä eivätkä pysyneet toveruksina, jos eivät saaneet kiistellä tarpeekseen. Se mieletön ajatus, että toinen heistä kumauttaisi toista kivellä kulmaan, antoi käteen verenpunaisen kivenmukuran ja oli saada järjen sekaisin. Mutta nopea käsityskyky ja hyvä tahto saivat aikaan, että tästä viattomasta kinastelusta tuli hyvin suuri ja ratkaiseva tapaus koko seudulle yleensä ja toveruksille erikoisesti. Heille itselleen on kaikesta ollut seurausta sikäli, että Lemisen talo on yhtiön kustannuksella purettu pois tieltä ja siirretty Hankaalle asti teiden risteykseen vastapäätä entistä hovia. Leminen on muuttanut alaa, käyttää kovia kauluksia ja esiintyy täysin herrasmiehenä, tapailee silloin tällöin vanhaa Mannea ja onpa kerran saanut tämän houkutelluksi automatkalle kaupunkiin asti. Yksi Lemisen lapsista on kansakoulunopettaja ja kaksi muuta työnjohtajina Kairakoskella. Mutta Kovasin ei ole jättänyt vanhaa työtään, vaan asuu edelleenkin Lukinsalmella — nyt kylläkin omassa talossaan — on ajattanut pois viiksensä, polttaa väkevän holkkitupakan sijasta nyt paperi-imukkeista eikä vastustele laisinkaan, kun muut sanovat häntä juhlallisesti palomestariksi. Ne naisihmiset, jotka tietävät tuolla vanhallapojalla olevan hyvin tukevan pankkitilin, eivät jätä häntä rauhaan, mutta Kovasin on vankka periaatteiden mies eikä sen vuoksi astu taitavastikaan viritettyyn lankaan. Toverukset tietysti tapaavat toisensa entistä useammin, sillä nythän on entistä enemmän puhuttavaakin. Eikä Leminen malta olla aina uudestaan huomauttamatta, katsellessaan Kovasimen muuttunutta olemusta: »Kyllä se nyt herrastelee kuin kauppaneuvos, kun on pankkikirjat ja eläkepaperit piirongin laatikossa. Mutta eksä totisesti muista, miten kurjannäköinen olento olit silloin, kun minä ongin sinut kuiville Hankaasta?» Kovasin ei hämmästy, vaan vastaa puolestaan: »Sinä olet tehnyt elämässäsi vain yhden uroteon, ja sillä sinä aina leuhkit. Ymmärtäisit olla kiitollinen minulle, kun herätin sinut kekkulistasi ja tein sinusta varakkaan.» »No kuule!» sanoo Leminen. »Ei se varakkuus niin ihmeellistä ole, vaikka saakin torppaansa narusta nykäistävät vesisemmoiset ja kävelykepin eteisen naulaan! Heti, kun minua tuuras, tulivat jäljestä varakkaan ihmisen vitsauksetkin. — Uskotko, jotta minä olen saanut kaiken maailman kivut ja viat?» Kovasin tietää, että Leminen on vanhoilla päivillään ja oudossa joutilaisuudessaan tullut luulosairaaksi, kun ei ole muutakaan huolehtimista. Sen vuoksi hän hymyilee vain, kun Leminen selittää huolestuneena: »Ensiksikin on semmoinen vika, että...» Leminen kuiskaa hiljaa toverinsa korvaan, mutta jatkaa sitten ääneen: »vähän päästä pitää juosta nurkan takana. Ja sitten kojottaa tuosta kupeesta aivan kuin puukolla pistäisi.» »Syö hiukan vähemmän ja liiku enemmän, niin ruoansulatuksesi toimii paremmin», lohduttaa Kovasin kylmästi. »No jaa jaa! Mutta kun kaiken lisäksi vielä sydänkin reistailee. — Vaikka eipä silti — ei se niin vaarallista kai ole, kun tohtorikin lupasi, jotta saa sentään joskus ottaa konjakkiakin... Kun ei älyttömästi käytä...» Kovasin ymmärtää vihjeen, mutta ei virka mitään. Leminen jatkaa edelleen: »Niin että eivät nämä varakkaan miehen päivät ole niin hauskoja, kun kaiken muun mukana tulevat ne rikkaiden tauditkin.» Ja hetken kuluttua hän lisää: »Ja itseään täytyy lääkitä... Jaa, nytpä muistankin rohdoista, että mullahan taitaa vielä olla hiukan tuolla pullon pohjalla...» Mutta Kovasin tarttuu lujasti kiinni asiaan ja sanoo: »Ei sitten tippaakaan! Pois se meistä! — Ajattelehan, jos Telavaaralla olisi maisteltu vielä pisarakin enemmän, niin meiltä olisi ollut äly ojassa ja kaikki tämä hyvyys olisi jäänyt saamatta. — Enkä ota, vie pois putelisi!» »Ja jos Telavaaralla ei olisi otettu tippaakaan, niin ei media olisi ohut asiaakaan Telavaaralle. Ja niin olisivat kivet jääneet löytämättä ja kaikki tämä hyvyys saamatta! — Noh, mitäs siihen sanot?» Kovasin taistelee hetken itsensä kanssa, katsoo sitten Lemiseen ja hymyilee: »No kaada sitten hiukan.» Leminen kaataa ja puolen tunnin kuluttua he ovat täydessä riidassa SUURUUS NÄKYY LOPUSSA Sitä polkua pitkin, joka vie Vilhonhovista suoraan Vanakorpeen astelevat nuori mies ja pieni poikanen. Matkalla on mäkiä ja suota ja vaikka isä välillä kantaa poikasta selässään, väsyvät molemmat niin, että vaaran kuvetta noustessaan heidän täytyy istahtaa lepäämään. »Isä, mihin me olemme matkalla?» Mies silmää vaaran lakea kohti kuin arvioiden, kannattaako jatkaa matkaa vai onko parempi kääntyä takaisin: »Isä menee tapaamaan vanhoja tuttavia.» »Keitä ne ovat?» »Kun isä oli pieni poikanen — aivan kuin sinä nyt — oli isällä muutamia leikkitovereita. Mutta nyt he ovat jo kasvaneet aikaihmisiksi. Isä vain menee katsomaan, vieläkö he tuntevat.» »Leikkivätkö he vielä?» »Tuskin», naurahtaa mies. »Jatketaanpa matkaa taas, niin päästään perille», sanoo hän ojentaen kätensä pojalle. He lähtevät edelleen, isä katsellen edessä olevaa rinnettä ja poika kääntyen vähän päästä silmäämään taakseen, jonne olisi paljon helpompi kulkea. Vieläkin on levättävä kerran, ja lähtiessään uudestaan liikkeelle he näkevät jo kaukaa jonkun tulevan vastaan kivikkopolkua pitkin. Tulija näkyy olevan mies, joka harppailee pitkin askelin mäkeä alas, niin että jalat tömähtelevät kalliopohjoisella rinteellä ja paksu keppi kumahtelee kuin nuija maahan tai väliin kolahtaa miehen huitaistessa polun vierellä kasvavien petäjien kupeeseen. Vartalo on kookas, hartiat leveät, tukka pitkä ja sysimusta. Kun hän näkee alempana tulevan isän ja pojan, pysähtyy hän kalliolle, odottelee heitä lähemmäksi, sulkee tien ja huutaa: »Onko sinulla asiaa?» »On!» vastaa tulija pitäen yhä kädestä poikaa, joka mustan miehen nähtyään painautuu vaistomaisesti isänsä suojaan. »Kuka sinä olet?» kysyy musta mies taas ylhäältä. Toiset astuvat lähemmäksi, ja silloin vieras jo tunteekin: »Kah, Vilho! Juuri sinuahan minä läksin tapaamaan. Ja nyt sinä tulet vastaan.» »En minä tunne sinua», sanoo heikkomielinen jättiläinen ja nähtävästi koettaa ajatella ja muistella. »En ole ennen nähnyt.» Mutta vieras tulee suoraan hänen luokseen ja ojentaa kätensä, johon Vilho sentään tarttuu epäluuloisen näköisenä kuin miettien, antaako mennä ohitseen vai jäädäkö juttusille heidän kanssaan. Viimein hän sanoo: »Enpäs tosiaankaan tunne. Mutta kyllä minä tiedän: sinä olet niitä joen porkkaajia ja vesien sotkijoita. Koetat vain uskotella ja tulit ajamaan minut pois.» Mutta vieraskaan ei hämmästy, vaan kysyy vuorostaan: »En minä valehtele. — Tunnetko sinä hovin Taunon?» Vilho rypistää kulmiaan, valahtaa sitten hymyksi ja sanoo varmana: »Taunon? Hovin herran pojan? — Tunnenhan toki! Se on tuollainen vilkas vekara, opettelee parhaillaan puustaveita ja kirhaa minua tekemään uuden pajupillin!» Pahin epäily näyttää olevan ohi, ja sen vuoksi on jo toiveita päästä keskustelun alkuun, vaikka Vilho kuulemma karttaa vieraita ihmisiä ja lähtee metsiin heitä nähdessään. »Näyt sinä Taunon tuntevan», myöntää vieras katsellen Vilhoa silmiin. »Mutta minua sinä et tunne?» Vieras antaa Vilholle aikaa järjestellä ajatukset kuntoon, ennenkuin virkahtaa tälle: »Minä olen juuri sama Tauno.» »Sinä?» kysyy Vilho, jonka silmissä jälleen vilahtaa entinen epäily vieraita ja kieroja ihmisiä kohtaan. »Niin. Usko taikka älä, mutta minä olen Tauno Raitanen, Taustan hovin poika.» Vilhosta näin ilmeinen valehtelu on huvittavaa ja hän on mielissään, kun on vähällä vaivalla keksinyt ja huomannut taaskin yhden joka ensin muina miehinä tunkeutuu hänen asumatiloilleen ja sitten tuttavaksi päästyään alkaa häätää häntä pois tieltään. Hän naurahtaa ääneen voitonriemuisena. »Äläkä sinä...! Ei minua tuollaisilla jutuilla petetä! — Kuulehan, kun minä sanon: Tauno on pieni poika, ymmärrätkö, ihan pieni poika! Vähän isompi kuin tuo, joka on mukanasi. Se on vielä niin pieni, jotta ratsastaa mielellään olkapäillä ja kotonaan kiipeilee isänsä naperikaapille. — Mutta sinä olet jo setämies ja kelpaat vaikka kummiksi.» Ja varmalle voitolleen yhä nauraa hikertäen hän lisää: »Nuo jutut eivät kelpaa! Parasta on, jotta käännyt tästä kotiisi. Tie kulkee samasta paikasta kuin tulitkin.» Mutta vieraskaan ei hellitä vielä: »Sinähän muistat, että hovin Tauno on jokseenkin saman ikäinen kuin sinun poikasi Aarne. Siitä kaikesta on kulunut paljon aikaa ja Aarnekin on jo kasvanut isoksi mieheksi. Kun kerran Aarne on kasvanut, niin täytyyhän Taunonkin olla aikamies. Eikö niin?» Tuo tuntuu järkevältä puheelta ja Vilho alkaa ajatella asiaa. Mutta kuitenkin kaikki on niin outoa, ettei hän ota enää uskoakseen maailman juttuja — se kun on niin ovela — vaan pudistaa päätään surullisena ja sanoo harvakseen: »Ei siitä kannata enää puhua. — Olet vain liitossa toisten kanssa. Ja heti, kun tulit tänne metsään, alkoi väki kurkistella sinua.» »Mikä väki?» »Nuo kaikki, jotka ilkkuvat minulle... Katsohan, kun minä säikäytän niitä!» Hän imee keuhkonsa täyteen ilmaa, kääntyy metsään päin ja huutaa niin, että kaiku kiirii kauan aikaa vaaran kupeita. »Hiiop! Tiehenne — oliot!» Huuto on niin kamala, että poikanen pelästyy ja vetäytyy isänsä kainaloon. Tämä koettaa Vilhon huomaamatta taputella rauhoittaakseen poikaa, ettei Vilho mitään pahaa tee, vaikka onkin noin kamalan näköinen. Vilho hihkaisee vielä toisen kerran, nauraa vahingoniloisena ja osoittelee puiden lomiin: »Katso nyt! Tuolla niitä luikkii kuin jäniksiä! Ja tuollakin menee! Ja tuolla on kokonainen parvi — hahhah!» Ja sitten hän muuttuu äkkiä totiseksi, kääntyy vieraaseen päin ja sanoo: »En välittäisi niistä, mutta kun ne eivät anna rauhaa.» »Ikäviä ne varmasti ovat — tuollaiset», myöntää Raitanen. »Mutta muistatko sinä vielä isäni, hovin herran?» »Muistan ja tunnen. Ja hovissa hän on vieläkin, vaikka pahansuovat ihmiset pitävät piilossa eivätkä näytä. Mutta toissa viikolla herra pääsi salaa tänne metsään, tuli tapaamaan ja otti vaunuihinsa. Yhdessä sitten ajeltiin.» Raitanen arvelee, että Vilho on varmasti nähnyt unta ja muistelee nyt untaan totena. Näkyy olevan kerta kaikkiaan sillä tavalla, ettei täällä maailmassa lopultakaan ole niin suurta eroa hullun ja viisaan välillä eikä usein unen ja todellisuudenkaan. Nyt vain pitäisi saada Vilho takaisin vanhoihin asioihin. Ne ehkä herättäisivät hänen tajunsa liikkumaan ja hän alkaisi huomata jotakin eroa unen ja todellisuuden välillä. Ja ohjatakseen Vilhon suoraan rajatapaukseen nuori Raitanen virkahtaa: »Muistatkos vielä sen, että minun isälläni oli huono sydän? Sen takiahan hänelle kävi ikävästi.» Vilho katselee kysyvänä, mutta ei sano mitään. Sen vuoksi vieras jatkaa: »Ja muistatko sen, kun muutamana lauantai-aamuna kauan sitten sinä lämmitit saunan ja Liisan piti hieroa isääni? Sinä asuit silloin ensimmäisessä paikassasi Hankaan rannalla — siinä aivan kosken kupeella, niin että ikkunastasi näki veden ja kosken kohina soi korvissa aina, olipa sitten yö taikka päivä. Ja sauna oli vielä rannempana. Isäni tuli teille, te ensin juttelitte portailla ja menitte yhdessä saunaan. Siellä sinä aloit järjestellä vesiä, ja isäni riisui takkinsa ja istui penkillä paitahihasillaan. — Muistatko, mitä hovin herra sanoi sinulle silloin?» Vilho koettaa ponnistaa ja rasittaa muistiaan, istuu kivellä kulmat rypyssä, painaa kasvonsa kämmeniinsä ja huoahtelee kuin kivuissa. Sitten hän mutisee syvältä rinnastaan: »Kyllä herra tuli meille... Kyllä tuli..» Vilho muistaa siis alkua noin paljon, mutta nyt on päästä pitemmälle: »Etkö muista, mitä hyvää hän lupasi sinulle?» »Ee-hen. Lupasiko hän hyvää? — Hovin herra on hyvä mies» »Hän sanoi sinulle jotakin siitä kosken-rannan mökistäsi. Etkö muista, että hän lupasi sinun muuttaa asumaan hovin tuparakennukseen? Hän lupasi sinulle suuremman palkan ja etumiehen paikan.» »Taisi luvata», arvelee mielisairas. »Lupasi tulla vaunuilla hakemaan hoviin — minut ja Liisan ja muksut.» »Vaunuista ei sillä kerralla ollut puhetta. Mutta kai hän olisi hakenutkin, jos se olisi ollut hänen omassa vallassaan. — Mutta etkös muista, mitä sitten tapahtui?» »En oikein...» »Isäni otti takkinsa taskusta tupakkalaatikon ja tarjosi sinulle. Kun sinä otit tupakan, horjahti isä, laatikko putosi lattialle ja isä kaatui sinun syliisi. Joko nyt muistat?» Vilho istuu ja tuijottaa, välillä hän katsahtaa Raitasta silmiin aivan kuin odottaen tämän jatkavan, mutta Raitanen vuorostaan odottaa Vilhon muistin heräämistä. Vilho istuukin kotvan kuin poissa olevana ja viimein jupisee itsekseen: »Jo minä muistan.» »Mitä muistat?» »Muistan, miten hovin herra tuli sairaaksi. Liisakin tuli siihen avuksi. Herra vietiin pois enkä ole sen jälkeen nähnyt...» Tuntuu siltä kuin Vilhon aivot sittenkin hiukan toimisivat, sillä nyt hän nimenomaan sanoo, ettei ole hovin herraa sen jälkeen nähnyt, vaikka vasta äsken kertoi olleensa ajelulla. Onko minkäänlaista mahdollisuutta saada mielikuvat ja todellisuus oikeaan järjestykseen. Ja vain yhäkin virkistääkseen Vilhon muistia Raitanen jatkaa: »Isäni kuoli silloin. Sinulle häntä ei ole näytetty sen vuoksi kun hän on ollut haudassa jo kaksikymmentä vuotta. Ja sen takia hän ei voinut pitää lupaustakaan, jotta sinä pääset muuttamaan hoviin. Kun yhtiö lunasti kosken rannat, jouduit sinä lähtemään mökistäsi. Sitten äitini myi hovin ja me kaikki muutimme pois.» »Niin taisi olla...» »Ja isän kuoleman vuoksihan sinäkin, Vilho, olet ollut hiukan sairas. Ovat kertoneet, että tapaus vaikutti sinuun liian paljon.» »Onko hovin herra tosiaan kuollut?» kysyy Turunen kuin uutta asiaa. »Kyllä hän on kuollut.» »No totta se sitten on, kun ihmiset ovat kuiskineet. En vain uskonut sitä.» »Tottahan se on. Ja isäni kuolemasta seurasi meille kummallekin paljon pahaa. Sinulle sairautta ja minulle köyhyyttä. Ajattelehan, millaista kaikki olisi, jos sinä olisit vielä terve ja minä hiukan rikkaampi. Me asuisimme yhdessä hovissa ja tekisimme lujasti työtä ja...» »Niin», huokaa Vilhokin kuin pettyneenä. »Hovihan myytiin pois pilkkahintaan ja pahimmalla hetkellä. Sen vuoksi minä olen nyt saanutkin olla ikäni kovassa työssä. Mutta sattuma heitti minut takaisin tänne entisille kotipaikoille.» Vilho nousee ja aikoo sanoa jotakin, mutta unohtuukin miettimään hetken, tulee sitten lähemmäksi, katsoo Raitasta silmiin aivan toisennäköisenä ja sanoo hiljaa: »Ota hattu päästäsi!» Raitanen ei ymmärrä tarkoitusta ja Vilho toistaa käskynsä. Silloin Raitanenkin nousee, ottaa hattunsa ja odottaa, mikä mielijohde Vilholla on taas tulossa. Mutta nyt tämä jo virkahtaa: »Nyt minä tunnen! Kyllä sinä olet hovin Tauno. Otsa on sama kuin isälläsi.» Ja hetken kuluttua hän lisää: »Tulitko sinä minua tapaamaan?» »Tulin. Kaikki muut ihmiset olen jo unohtanut enkä muista enää heidän piirteitään. Mutta sinut tunsin heti. — Niin, ja Aarneakin tulin tapaamaan.» »Aarne on muualla töissä, mutta on nyt sattumalta kotona. Aarnesta tulee huono mies.» »No entäs Vieno? Hän on melkein saman ikäinen kuin minäkin.» »Vieno on sellainen», vastaa Vilho. »Millainen?» »Sellainen.» Vilho puhuu rauhallisesti, mutta Raitanen ei ymmärrä hänen lyhyitä sanojaan eikä tahdo hermostuttaa liialla utelemisella. He seisovat hetken vaiti, ja sitten Vilho kysyy vuorostaan: »Kenen poika sinulla on mukanasi?» »Tämä on oma poikani.» »Sinulla on sitten jo emäntäkin?» »On. Jäi nyt kotiin, mutta tulee seuraavalla kerralla mukaan» »No aiotko sinä asettua uudestaan asumaan Taustaan?» kysyy Vilho hyvin asiallisesti ja Raitanen jo itsekseen ihmettelee ajatusten nopeata selkenemistä. Tuo mieshän jo ajattelee ihan loogillisesti vaikka hänelle on kerrottu hirmujuttuja niistä raivokohtauksista, joita Vilho kuulemma joskus saa. Vain Manne Sorvanen eilen illalla kertoili, ettei Vilhoa oikeastaan vaivaa isosti mikään, jos häntä ei aiheettomasti ärsytä. Ja kun hän kysyi ukko Sorvaselta, voiko hän ottaa poikansa mukaan, vastasi Manne, että kaikki riippuu siitä, osaako Vilhon kanssa käyttäytyä ihmisiksi vai ei. Ja pari kertaa Vilho on kuulemma käynyt Mannen luonakin ja selvästi ihmetellyt Hankaan kylän muuttumista, vaikka ei ole ollut tietävinään mitään. Ja kun Manne kerran oli kysynyt, haluaako Vilho nähdä voimalaitoksen, oli tämä vastannut hiljakseen: 'Enpä välitä, kun sen vuoksi hajoittivat torppanikin.' Näissä ajatuksissaan Raitanen ei kuule Vilhon kysymystä, vaan havahtuu vasta nyt: »Mitä sinä sanoit?» »Sitä, jotta aiotko vielä asettua hoviin?» »En. Minä en pääse sinne enää takaisin. Siellä on jo uudet omistajat eikä minulla ole niin paljon varoja, jotta voisin lunastaa sen itselleni. Mieleni tekisi saada siitä joskus pieni kulma talon paikalla, jos jään vakinaisesti tänne. — En minä hoviin asetu. Mutta joen toiselta puolelta, Telavaarasta, ruvetaan louhimaan rautamalmia ja kuljetetaan tehtaaseen. Muistathan ukko Sorvasen? — No ukon pojanpoika on meillä rautatehtaan johtajana. Ja onhan siellä minullakin hiukan sanomista. Kun sinä olet noin vahva mies, Vilho, niin sinähän olisit oikein sopiva vääntämään kalliota auki. Mitähän, jos tulisit sinne töihin...?» Vilho katsoo kummissaan: »Minäkö töihin...? Minuthan on ajettu pois joka paikasta. Sanovat, jotta minä olen mynnähtänyt. Toiset minulle naureskelevat ja toiset pelkäävät.» Vilho naurahtaa kolkosti, mutta Raitanen lohduttaa häntä: »Vai muka mynnähtänyt...! Nuo tuommoiset ovat niitä ihmisten tavallisia juttuja. Ja toiset naureskelevat sen vuoksi, kun luulottelevat olevansa itse sen kummempia... Ja jos jotkut pelkäävät, niin niillä kai on paha omatunto.» »Etkös sinä pelkää?» »Mitä minä sinusta pelkäisin? Olenhan istunut niin monet kerrat polvellasi keikkumassa, teit tosiaan monet pajupillit, ja muistanpa vielä senkin, kun sinä tervasit minun ensimmäiset sukseni. — Niin, kyllähän minä sinut tiedän. Ensiksikin sinä olet kova työmies. Ja toiseksi kunnon mies. Ja senpä vuoksi ehdotankin, jotta tulisit Telavaaraan. Saisit siitä hyvät palkat eikä tarvitsisi asuskella ihmisten armoilla. Ja Liisankin huolet vähenisivät, kun olisi tiedossa paksumpi einepalanen eikä olisi niitä elatuksen murheita. Ja asunnonkin saisit hyvän.» »Niinkö sinä arvelet?» kysyy Vilho kuin ihmeissään. »Niin. Ja siitähän minä läksinkin sinulle puhumaan. — Mutta etkö näytä minulle mökkiäsi?» Vilho nousee taas ja innostuu: »Tule! Tuossa se onkin lähellä.» Hän ottaa raskaan keppinsä kiven nojasta ja lähtee edellä rinnettä ylös. Raitanen kävelee väsyneen poikansa kanssa jäljestä, mutta ei ehdi vielä kovinkaan pitkälle, kun Vilho kääntyy odottamaan heitä ja ehdottaa: »Nosta poika minun selkääni, niin minä kannan.» Nuori Raitanen nostaa vastustelevan poikansa kuin repuksi Vilhon tukevaan selkään, he lähtevät edelleen ja Vilho juttelee pojalle hevosesta ja ratsastamisesta, näyttelee väliin pahkakeppiään ja pysähtelee kalliolla osoitellen kaukana näkyvää maisemaa, metsän takaa kohoavaa Kairakosken savupiippua ja järven pilkottavaa pintaa. Sitten he kuuntelevat hetkisen ja Vilho selittää, että ennen muinoin tänne asti kuului Hankaan kohina ihan hyvin, mutta nyt tuo suhina tulee vain metsästä, sillä Hangasta ei ole enää olemassakaan. Ja tällä tavoin pojun kanssa keskustellessaan Vilho ilahtuu itsekin ja hänen synkät ja mustanpuhuvat kasvonsa muuttuvat yhä hymyilevämmiksi. Hetken kuluttua hän sanoo Raitaselle: »Taustan hovin Tauno aina ratsasti minun olkapäilläni. Nostapas tämä poika ylemmäksi, jotta hänkin oppii ratsastamaan!» Raitanen nostaa tenavan ylemmäksi Vilhon niskaan, tämä ottaa pojan kädet turvallisesti, pitää niistä kiinni ja pitkin harppauksin menee kiveltä toiselle. Pojastakin alkaa leikki tuntua niin hauskalta, että uskaltaa jo naurahdella. Lapsen kirkkaan äänen kuuleminen sykähdyttää ratsua niin, että tasaisemmalle kohdalle tultaessa hän jo hypähtelee ja hirnahtaa kuin hevonen. Raitanenkin hymyilee tullessaan jäljestä eikä häntä enää laisinkaan epäilytä Vilhon mielijohteet. Vasta torpan veräjällä Vilho kääntyy ja jää odottamaan vierastaan: »Aina, kun minun mökissäni on käynyt vieras ihminen, on sitten perästä tullut joku toinen ja ajanut minut pois. Hankaalta ajoivat yhtiön miehet, ja minä muutin metsään. Mutta sinne tulivat poliisit, ja minun oli lähdettävä tänne korpeen. Ja nyt...» »Ei, älä pelkää», keskeyttää Raitanen. »Minä tulin sinun luoksesi vanhana ystävänä.» »Hyvä on», sanoo Vilho ja avaa veräjän. Niin he astuvat pienen pihamaan yli portaille. Ja Vilhon niskassa istuu yhä poika pitäen kiinni mustasta tukasta. Raitasen ovat saaneet tälle matkalle muutamat valoisat, kahden vuosikymmenen takaiset lapsuudenmuistot, joiden hän nyt pitkän ja harmaamman ajan jälkeen kuvittelee toistuvan tässä pienessä asumuksessa. Mutta joko nuo muistot ovat vuosien voimalla kasvaneet pienistä suuriksi tai maailma on muuttunut sillä aikaa huonommaksi, sillä jonkinlainen pettymyksen tunne tavoittaa hänet heti sisälle astuttua. Hänkin on pahojen sattumain johdosta joutunut kokemaan vahinkoja ja menettänyt elämässään tietyn ponnahduslautansa. Sen vuoksi hän tahtoo sitä innokkaammin olla auttamassa muita vahingon kokeneita, mutta huomaakin, ettei hyväntyön ilo olekaan niin herkässä kuin hän on jo kauan aikaa kuvitellut. Pirtti on pieni ja sekaisin. Liisa, joka nyt on kutistunut ja ryppyinen vanha eukko, ei tunne häntä laisinkaan eikä riennä hymyilevänä toivottelemaan tervetulleeksi vanhoille kotikulmille, vaan vieraan nimen kuultuaan virkahtaa jotakin yhtäkaikkisesti, että »vai niin, vai on herra tullut katsomaan meitä». Ja Raitasen kohteliaaseen kysymykseen, kuinka perhe on jaksanut, vastaa eukko: »Niinkuin näkyy.» Mutta pahimman pettymyksen hän kuitenkin kokee tavatessaan vanhat leikkitoverinsa, joille hän on luullut tuottavansa ilon pelkällä ilmestymisellään. Aarne, joka on ollut töissä jossakin kaupungin puolessa, on kyllä sattumoisin kotona, mutta ei ollenkaan vastaa kuvitteluja. Hänestä Raitanen on luullut kehittyneen voimakkaan ja aina ahertelevan työmiehen, mutta nyt hänen nimissään istuukin ikkunapöydän vierellä heiveröinen kaupunkilaisheppuli, jonka pukimet yrittävät olla herraskaisia, vaikkeivät ne kantajansa yllä olekaan pelkästä tottumuksesta. Välillä hän kumartuu pyyhkäisemään kenkiänsä, jotka savisella polulla ovat ryvettyneet, taikka sipaisee tukkaansa suoraksi ja vaivautuupa ottamaan liivinsä taskusta peilinkin ja katselemaan solmiotaan nipistäen samalla poskestaan rikki punoittavan näppylän, irvistäen ja kiroten, kun se ei puhkea ensimmäisellä puristuksella. Keskustelu luistaa hitaasti, ja saadakseen Liisankin paremmalle tuulelle Raitanen mainitsee ehdottaneensa Vilholle vakavaa työmaata. Liisan kasvoilla kyllä kulkee valoisampi ilme, mutta kun Raitanen ehdottelee — jotakin vain sanoakseen — myöskin Aarnelle siirtymistä Telavaaran töihin, ei tämä katso edes sinuun kysyessään jurosti. »Jaa... Minkäslaisia tuntipalkkoja herra siellä maksaa?» Tuo 'herra' vie Raitaselta pois viimeisenkin innostuksen eikä hän enää puhukaan työstä muiden kuin Vilhon itsensä kanssa. He tekevätkin jo selvät kaupat sikäli, että joskus lähipäivinä Vilho tulee kysymään häntä louhimon konttorista. Ja vasta nyt alkaa Liisakin puhua ensimmäisen kerran omasta halustaan. »Onhan hyvä, jos tuo ukkokin viimein pystyisi työhön! Raskaaksi minulle onkin käynyt elättää koko perhettä. Kumma vain, kun olen hengissä pysynyt nämä vuodet.» Raitasesta tuntuu siltä, että jos hän pääsisi rauhallisesti ja kahden kesken puhumaan Liisan kanssa, tässä ehkä heräisi vielä vanha virkeyttä ja elämänhalua, mutta nyt ei siihen ole tilaisuutta, sillä kotiin tulee jo Vienokin, Vilhon tytär, joka on nuorempi kuin Raitanen, mutta oli jo aikoinaan leikeissä mukana. Vieno Turusella on yllään kirkasvärinen puku ja siinä mauton rusetti. Tukka on kummallisena sikkarana pisamaisten, mutta selvästi maalattujen kasvojen ympärillä, ja koko olemuksesta alkaa ensimmäisellä silmäyksellä epäillä, että tuo nuori nainen on jo yritellyt kurkotella käteensä jotakin hyvän ja pahan tiedon puun oksilta. Mutta kuullessaan puhuttavan työstä hän on kiinnostuvinaan ja samoin herratellen kysyy, mahtaisiko hänkin saada paikkaa, ja kysymyksensä lisäksi yrittää levitellä kasvoilleen maireata hymyä. Raitanen viipyy sen ajan kuin jonkinlainen kohteliaisuus vaatii ja hänen poikansa ehtii istuessa levähtää, mutta sitten hän painaakin torpan oven huokaisten kiinni, tarttuu poikaansa käteen ja lähtee hitain askelin veräjästä metsäpolulle. Hän ajattelee, että Vilhon perhe olisi ehkä toisissa oloissa kaikista vaikeuksistakin huolimatta ollut kulkemassa vain noususuuntaan, mutta nyt täytyy olla vika lasten luonteissakin, kun heistä on tulemassa tuollaisia hienostelevia elättivariksia sairaan isän ja oman taakkansa alle väsyneen äidin torpan nurkassa. Sen tähden — tehdäkseen jotakin ja näyttääkseen heille parempaa esimerkkiä — hän päättää vielä yrittää olla hyväntekijänä ja ohjailla entisiä leikkitovereitaan lujan ja kunnollisen työn avulla eteenpäin. Tuo päätös saa hänet paremmalle tuulelle, kun hän mäen laella pysähtyy nostamaan poikansa selkäänsä. Hän on kuitenkin myöhemmin hylkäämäisillään turhan avuliaisuutensa ja luottamaisillaan oman voiman ja yrityksen tehoon, kun hänen ihmeekseen muutamia päiviä myöhemmin Vilho tosiaan tulee louhokselle kysymään työtä ja saakin paikan siinä toivossa, että selvien ajatusten hetket kestäisivät mahdollisimman kauan ja sallisivat miehen todellakin yrittää. Ja Raitanen ajattelee, että jos hän tällä tavoin saa Vilhon jollakin laiha tuntemaan oman tärkeytensä ja siten ajattelemaan yhä terveemmin, niin silloin hän tekee kaksinkertaisen hyvätyön: toisen Vilholle itselleen ja toisen kotiseudulleen saadessaan yhden ihmisen lisää tuottavaan työhön entisen kulutuksen asemesta. Niin Vilho joutuu lastaajaksi louhokselle, suorittaa tuon raskaan urakan jättiläismäisin voimin ja niin uutterana kuin toivoa saattaa. Vilhon jälkeen ilmestyy paikalle myöskin Aarne uusissa kengissään, hyvin silitetyssä puvussaan ja tällä kerralla hyvinkin hiljaisena karttaen pienintäkin vetoamista lapsuudenaikaiseen tuttavuuteen. Hän ei näytä työn tekijältä, mutta Raitanen ei sentään aja häntä heti pois, vaan sanoo: »Minä olen kuullut teidän sotkeutuneen viinakauppoihin ja muuhun sellaiseen. Onko siinä perää?» »Ei, en minä ole mitään sellaista!» ihmettelee toinen ja väittää tuon kaiken ihmisten jutuiksi. »Ei se kai ole ihan juttua. Mutta jos teillä on halua raskaan työn avulla pyrkiä toiseen suuntaan, niin minä annan nyt tilaisuuden. Ja samalla sanon, että jos pieninkin rike tapahtuu, niin te lähdette maantielle ilman varoituksia. — Onko selvä?» »Saahan tuota koettaa», arvelee mies silmissään hiukan epävarma katse ja lähtee sitten. Ja Vienokin ilmestyy paikalle aikanaan kuin selvänä todistuksena siitä, mitä köyhyys ja heikko luonne toisaalta ja vaurastuva ja kasvava yhdyskunta, toisaalta voivat tehdä kurittomasta tytöstä. Likaisine, mutta räikeine pukuineen ja lakattuine kynsineen ja keimailevana Raitasen eteen ilmestyessään hän on saamaisillaan vielä nopeammat lähtöpassit, mutta saa kuitenkin jäädä nyyhkytellesään apua ja oikeudenmukaisuutta hänelle kovaosaiselle, joka joutui edellisestä paikastaan lähtemään toisten ihmisten syntien tähden. Raitanen ei kuitenkaan helly muuten, mutta Vilhon itsensä takia suostuu taas saarnan pidettyään ottamaan tytön kokeeksi toivoen raskaan työn tässäkin tapauksessa vielä korvaavan aikaisemmin puuttuneet selkäsaunat. Niin saavat Aarne ja Vieno mennä molemmat rouhintalaitteelle ja näyttävätkin pysyvän siellä ainakin toistaiseksi. Mutta hyvistäkin lupauksista huolimatta kyllästyy uuden elämän alkuun ensimmäisenä Aarne, joka muutamana iltana joutuu hankkeineen Kairakosken poliisin haltuun ja sitä tietä pahnoille. Seuraavana aamuna, ennenkuin tämä itsekään ehtii vielä tulla irtisanomisille, käskee Raitanen tuoda hänet luokseen ja haukkuu. »Oletteko tosiaan niin ryhditön ja matomainen, ettette jaksa pitää tahtoanne tuon vertaa kurissa? Luuletteko tuolla tavoin selviävänne kaikesta?» Mutta Aarne onkin tällä kerralla jo hiukan varmempi: »Sattuuhan kaikille ihmisille pieniä vahinkoja eikä herran tarvitse sen tähden huutaa. — Ja jos minä olen täällä liikaa, niin saahan tästä lähteäkin.» »Niin lähdettekin! Mutta kun te menette jonnekin muualle, niin olette samanlaisena kiusana ja loisena sielläkin. — Jo pitää olla peijakasta, ettei tuollaisia pistetä ilman muuta jonnekin erikoislaitoksiin edes rikollisuuden ehkäisemiseksi, vaan annetaan kulkea irtaallaan ja pennusta pitäen opiskella ammattiaan!» »Herran ei pidä solvata tuolla lailla...» Mutta hänet keskeyttää Raitanen: »Pitäkää suunne kiinni taikka minä vedän teitä korvalle isänne puolesta!» »Tuolla tavallahan on köyhiä ennenkin uhkailtu...» »Ja tässä ei ole mitään tekemistä köyhyydellä ja rikkaudella, vaan kysymys on siitä, onko teissä hituistakaan miestä vai ei! Ja nyt minä uskon, ettei ole! Sen vuoksi laputtakaa ulos ajoissa, ennenkuin...» Ja Aarne lähteekin hyvin nopeasti, sillä lapsuudentoveri tulee yhä lähemmäksi häntä. Ja Raitasen mieltä jää kaivelemaan edelleenkin ajatus, mille paikkakunnalle tuo hyvää vauhtia edistyvä luihu siirtyy edustamaan muka jonkinlaista nykyajan henkeä. Ja olkoon! ajattelee hän itsekseen ja jättää hervottomien tukipuuna olemisen sikseen. Niin kuluu aika, ja viimein tulee eteen sekin päivä, jolloin on Vienon vuoro osoittaa oma heikkoutensa ja samalla myöskin Raitasen kasvatustavoitteiden menneen täydellisesti myttyyn. Sattuu nimittäin jotakin, joka suistaa Vilhonkin raiteiltaan ja samalla oikeastaan koko Turusen perheen. Aiheen tähän antoi muuan aivan sivullinen tapaus sikäli, että erään Vilhon työtoverin jalka jäi pahasti vaunun pyörän alle ja Vilho joutui sen vuoksi työskentelemään jonkin aikaa yksin pahasti järkyttyneenä itse onnettomuudesta. Mutta hänen työstään ei tahtonut tulla mitään, sillä Vilho voivotteli ja valitteli aivan kuin olisi itse ollut onnettomuuden uhri. Niinpä viimein tuleekin Raitanen Vilhon luokse ja päättää auttaa tätä sikäli, että hankkii sairaan tilalle toisen miehen Vilhon avuksi. Hän lähettää Vilhon itsensä hakemaan jonkun toisen työvuoron miehen parakeilta, jotka ovat jonkin matkan päässä asemalla päin. Vilho juoksee sinne ja valittelee melkein suunniltaan, löytää kyselemällä oikean parakin ja kolistelee sisään. Hänelle osoitetaan käytävässä jotakin ovea, ja kiireisenä hän menee sinne. Kun Vilho avaa oven, tulvahtaa sieltä käytävään puheen sorinaa, sekaisin hoilausta, naurua ja naisten kikatusta. Vilho seisoo kynnyksellä otsa kurtuissa ja katselee hetken menoa. Joku mies kuuluu hänelle huutavan: »Noh, mitäs äijä hakee?» Samalla kuuluu huoneesta naisen pelästynyt voihkaisu 'Isä! ja Vilhon eteen ilmestyy Vieno kuin lepyttelemään, tukka sekaisin, silmät harmaina ja puseron kaula-aukko avoimena. Vilho katselee muita ja häntä, kohottaa nyrkkinsä ja karjaisee. »Helvettiin koko lauma!»... Puseroansa napitellen Vieno yrittää houkutella isäänsä pois ja sanoo kiihkeästi: »Mitä sinä täällä teet? Mene kotiin!» Mutta Vilho ei vihansa sumun lävitse näe häntä enää tyttärekseen tai ei välitä nähdä, vaan kohottaa valtavan nyrkkinsä toisen kerran, lyö naista vasten kasvoja ja kiljahtaa: »Senkin luuturiepu. Minä vien teidät helvettiin koko joukon!» Tytär kaatuu lattialle ja samalla kuuluu muiden naisten kirkaisuja joku mies yrittää tulla Vilhon lähelle, mutta tämä sivaltaa humalaisen keränä nurkkaan, katsoo kuin verenhimoinen huoneeseen, mutta sitten hänen kohotettu nyrkkinsä äkkiä vaipuukin alas ja hän pyörähtää ympäri lähtien harppimaan ulos. Tielle päästyään hän juoksee louhokselle päin ja hokee ääneen: »Sakkaa! Joutavaa sakkaa me olemme kaikki! Roskia, jotka lakaistaan tieltä pois.» Välillä hän pysähtyy, näyttää katselevan Hankaalle päin ja mutisee: »Se suuri luuta tuli ja vei taloni ja kaikki! Suuri luuta pyyhkäisi lapseni roskakasaan ja heistäkin tuli roskia. Ja rikkaruohoja minä kylvin ja kasvatin!» Sitten hän taas juoksee louhosta kohti ja hokee vielä 'rikkaruohoja kasvatin, mutta nyt ne lakaistaan', tukka on hajallaan ja silmät loimuavat nuotiona. Hän menee tunnelin suuta kohti ja näkee siellä seisovan miehen, joka heiluttaa punaista lippua ja huutaa: »Palaa jo!» Mutta punainen väri vain ärsyttää häntä kuin vihaista, aitojaan vasten puhaltelevaa sonnia. Hän pysähtyy, hohottaa pirullisesti ja tempaa lipun mieheltä lähtien sitä toisessa kädessään heiluttaen juoksemaan pitkin tunnelia ja kohti sitä valoisaa pistettä, joka näkyy kaukana edessä. Siellä kuultaa valo toisesta aukosta. Miehet juoksevat hänen jäljestään ja huutavat yhä: »Palaa jo!» Mutta Vilho ei ole sitä kuulevinaan, pääsee viimein tunnelin halki ja juoksee suoraan louhoksen toista reunaa kohti. »Älä sytytä!» huudetaan laturille joka puolelta. »Mies on lähellä!» Mutta vastauksena kuuluu laturin epätoivoinen ääni: »Voi helvetti! Siellä palaa tulilanka!» Ne, jotka uskaltavat nostaa päätään kivikon takaa ja parkaista Vilholle varoituksen, ehtivät vielä nähdä, miten Vilho juuri kiipeili panostetulle pengermälle, pääsee sen tasanteelle, heiluttaa lippuaan ja huutaa niin sydäntä särkevästi, että se vihloo jokaisen selkärankaa ja sieluakin: »Voi voi, miten kurjia meistä tuli...! Mutta nyt hävitetään viimeinen saasta! Tuho tulee ja polttaa kaikki!» Vielä kuluu vaikea sekunti taikka pari, ja uudelleen kuuluu Vilhon karjaisu: »Nyt meidät polttaa helvetin tuli! — Iankaikkisesti amen!» Silloin kuuluu valtava jyrähdys ja koko vaara tuntuu huojuvan liitoksistaan. Kiviä ja kivenpalasia vonkuu ilmassa ja ropisee maahan, pöly ja savu peittävät louhoksen. Viimein, kun kivisade lakkaa ja kaikki on hiljaista, hypähtävät miehet esille loukoistaan ja tunnelista. Mutta se on kuitenkin turhaa, sillä Vilhoahan ei kukaan voi enää pelastaa. Tapausta ei voida estää, sillä Vilhon jo tullessa lanka on sytytetty eikä kukaan uskalla lähteä kiskaisemaan viimeisillään palavaa langan pätkää irti nallista. Tällä tavoin Vilho Turunen, joka aina joutui huonon onnensa vuoksi elämään varjon puolella, pääsee nyt salaman jyräyksessä niille uusille työmaille ja laveammille asuinsijoille, joilla hän — henkisesti sairaana mutta mieleltään rehellisenä — ei joudu olemaan kehittyvän maailman tiepuolessa ja oman aikansa jaloissa. Pian leviää tieto, että Vilho on viimeisen pettymyksensä nujertamana tappanut itsensä todettuaan lastensa tavat ja vaistot niiden lastensa, joita hän itse vielä sairaanakin yritti suojella ja hoivailla maailmaa vastaan liikuttavan hyvin. Mutta eihän silti ole Vilhon syy, vaikka hänen perheensä joutuikin uuden ajan rattaiden rusennettavaksi, mutta Vilhon oli tietenkin vaikea eritellä syitä ja seurauksia, kun siihen eivät kuulu pystyvän kaikki nekään, joille paistaa sielun täysi valo. KIROUKSET Jos haluaa nähdä niitä haittoja, joita sivilisaatio on aiheuttaa ennen niin hiljaiselle ja omassa rauhassaan elävälle Luostan rantojen asutukselle, niin se on hyvin helppoa, jos nousee vaikka linja-autoon, tuohon luokkarajattomaan ja kansanomaiseen ajoneuvoon, ja ajaa halki uuden teollisuuskeskuksen. Jo kaupungin torilla on pientä kilvoittelua paikoista, sillä matkustajia on paljon ja jokaisella kuuluu olevan kaikkein kovin kiire. Muuan oluessaan oleva nuori mies, joka on istuutunut auton etuosaan toisen tilaamalle paikalle, saa hiljakseen kiroillen siirtyä takakoppiin ja tyytyä osaansa. Ja kun kaikki näyttää olevan joltisessakin kunnossa ja matkustajien kesken on tullut tyytyväisyyttä ja omahyväisyyttä uhoava rauha, kumahuttaa kuljettaja päättävästi oven kiinni, ja auto lähtee liikkeelle kääntyen ensin parissa kadunkulmassa ja päästen sitten Luostaan vievälle maantielle. Tuttavia näkyy olevan mukana useampiakin, mutta melkein etupenkissä istuu asioitsija Hitukka katsahtaen välillä karsaasti vierustoveriinsa, jolle hänen täytyy luovuttaa puolet penkistä, tai sitten välillä puolisalaa kurkistaen viereisen penkin alle, jonne hän on ennen lähtöä sujauttanut matkalaukkunsa. Hänellä on kävelykeppi polvien välissä, salkku visusti kainalossa ja päässä tuttu ja hiukan tomuinen knalli. Takaosan erottava lasiseinä on auki ja sieltä tulee eteen vetoa ja tupakansavua ja alkaa kuulua äskeisen olutpöhnäisen nuoren miehen hyräilyä. Kaikkiaan siellä on säkkien, matkalaukkujen ja laatikoiden lomissa kahdeksan henkeä, ja nuori mies haastattelee vieressään istuvaa tuntematonta naista: »Mihinkäs neiti matkustaa?» Kun neitonen ei kuitenkaan vastaa, istuu mies hetken vaiti, mutta kysyy kuitenkin uudestaan: »Eiks mennä tän ehtoona elokuviin?» Kun vastausta ei kuulu vieläkään, virkahtaa mies jotakin itsekseen, että 'no ei sitten' ja alkaa hieroa tuttavuutta nurkkaan puristautuneen vanhahkon työmiehen kanssa: »Taidatte olla Luostasta?» Kun mies myöntää ja kertoo olevansa työssä kartonkikoneessa, alkaa toinenkin loruilla kaikkien viime viikkojensa ansiot, kuvailee eilisillan hipat talolla, jossa kahteen pekkaan pistettiin menemään kolme putelia, sitten saatettiin likat kotiin ja lopuksi pantiin kahta ulkoseurakuntalaista juippia pahasti turpiin. Ja saatuaan nyt kuuntelijan hän vetää housunsa taskusta puolillaan olevan pullon, tarjoaa sitä miehelle ja pyytää muilta matkustajilta noin niinkuin anteeksi, että tarjoaa kaverille pienet huikat. Mutta vanha työmies ei otakaan mitään, pudistaa vain sanattomana päätään ja katsoo kylmästi toiseen. Tämä tarjoaa pulloa Aarne Turuselle, joka istuu toisessa nurkassa, ottaa tarjouksen käteensä, pyyhkäisee hihallaan pullon suuta ja maistaa. Tyytyväinen tarjooja ottaa itsekin ja siirtyy sitten hieromaan äskeisen työmiehen kanssa kauppoja: »Ostaks kellon? Se on uusi ja siinä on oikeat tupleeperät. Viissatasella saat, vaikka minä itte maksoin siitä seittemän.» Mies pudistaa taaskin päätään, toinen saa pujottaa kellon takaisin liivintaskuunsa ja tyytyä siihen. Mutta ukon vaiteliaisuus näyttää häntä kiukuttavan ja sen vuoksi hän kokeilee ruveta mahtavaksi: »Jaa, sinä oot kartonkikoneesta... No eksä jumalaut saa ittestäs henkeä muuten pois kuin työllä? Omalla hielläs hankit tuhansia neuvosten povitaskuun. — Kuulehan, kun minä sanon yhden asian: pane sinä jakoavain valssien väliin ja puhu herroille päin naamaa paskaa ja perkeleitä.» Auto jatkaa matkaansa, pysähtelee kylien kohdalla, ja jo puolen tunnin ajon jälkeen tulvahtaa sisälle lemu, jonka itätuuli ajaa sulfaattitehtaalta tänne asti. Tullaan vähitellen jo Lukinsalmen läheiselle kankaalle, ja sieltä täältä vasemmalta pilkahtelee Hiisveden selkä, jonka saarten kupeilla lojuu tukkilauttoja sulkien kapeita salmia kokonaan. Muuan hinaaja kiskoo kupeet auringonpaisteesta kuumina kahta suurta lotjaa pohjoiseen päin ja toinen huutaa parhaillaan Kairakosken laituriin. Jo tullaan tienristeykseen Lukinsalmen aseman lähelle ja ohitse ajaa asemalle päin kuorma-autoja täynnä tavaraa, ja kuormalla istuu joukko miehiä hikiset yläruumiit paljaina. Auton pöly kantautuu läheisiin pihoihin, joilla leikkii joukko lapsia. Linja-auto lähtee jälleen liikkeelle, kulkee leikkauksen kohdalle rakennettua siltaa rautatien ylitse, ja ihmiset kurkistelevat alas, jossa juna vetää pitkää vaunujonoa kohti asemaa. Ja auton takaosassa istuva nuori hutikkainen kysyy kovalla äänellä Aarne Turuselta, onko täällä päin maailmaa missään reiluja likkoja, joista saa itselleen kivan kaverin illaksi. Kairakosken suuressa tienhaarassa auto pysähtyy jälleen pitemmäksi toviksi, sillä on purettavana paljon ihmisiä ja tavaraa. Hitukka juoksee kysymään Aarne Turuselta, minne tämä aikoo jäädä. Kun Turunen kuiskaa menevänsä Hangalle asti, neuvoo häntä Hitukka: »Minä kävin siellä jo toissapäivänä. Eiköhän ole parasta, että viette tämän kapsäkin Kairakoskelle.» Silloin Turunen nyökkää ja sanoo 'no joo', hamuilee esille raskaan matkalaukun, lähtee autosta pois ja kiertää sen taitse talon nurkkaukselle piiloon maksamatta matkastaan mitään. Puolet muistakin tavaroista jää tienhaaraan, jossa seisoo odottelijoita. Pakettinsa saatuaan he lähtevät kantamaan niitä kotiin, ja kaupan asiapoika työntää kahta laatikkoa käsirattailla. Autoja kulkee koko ajan ohitse, toiset kääntyen vasempaan Kairakoskelle, jonka piippu näkyy suoraan edessä, toiset tullen etelästä kaupunkiin päin. Läheisen talon pihassa asettaa kaksi naista parhaillaan pyykkiä kuivamaan narulle, ja toinen heistä noituu äänekkäästi, että tuulen pitää juuri pyykkipäivänä sattua olemaan idästä, niin että tehtaitten noki pilaa ihmisten vaatteet... Auto lähtee, ylittää taas rautatien siltaa pitkin, mutta ei menekään suoraan Taustaan, vaan tekee pienen kierroksen rautatehtaalaisten asuntokylän halki. Sillä aikaa kuin seisahdutaan lähellä rantaa, kuuluu kaukaa joen toiselta puolelta lakkaamaton kolke ja hampaita repivä kirahtelu itse tehtaalta. Nyt on selluloosan haju jo kadonnut, mutta tilalle on tullut musta ja sakea kivihiilen katku. Auton kulkiessa edelleen rallattelee takaosan humalainen viimeisintä amerikkalaista muotirenkutusta, jonka kertosäkeenä on jotakin rintaa vasten painamisesta. Viimein hän kyllästyy itse hottiin, toistaa vain pelkkää kertosäettä ja kysyy vieressään istuvalta neitoselta: »Eiks juu? — Rintaa vasten painettiin — eiks juu?» Kuljettaja kurkistaa peilistään laulajaa, ja kun tämä jatkaa yhä, pysähdyttää hän auton ja sanoo miehelle päättävästi: »Menkää ulos! Nopeasti! Ja maksu on viisitoista markkaa!» Mies ei ole milläänkään, nousee laiskasti ja sanoo vain, että 'johan minä meinasin Kairakoskelle jäädä, mutta tulinpahan tänne asti'... Niin jatketaan matkaa ja ajetaan edelleen. Jos Hiisvedellä oli tukkeja paljon, niin Luostanjärvi on niitä täynnä. Longan sulfiittitehdas kuluttaa puuta vuosittain suuret määrät, ja kesän aikana on varastoitava kaikki se raaka-aine, jota tehdas tarvitsee talvella. Hankaan tukkikouru ei ehdi kerralla nielaista koko sitä määrää, joka parhaillaan karttuu Luostanjärvelle odottelemaan pääsyään eteenpäin. Sen vuoksi järvi onkin niin täynnä, ettei sen yli pääsisi kunnollisesti veneelläkään. Ja kuhat, jotka ennen piileskelivät syvänteissään, ovat nyt kadonneet muualle etsimään parempaa rauhaa ja puhtaampaa vettä tai ovat sitten nousseet lukemattomien siimojen ja uistinten mukana veneisiin potkien tuskasta, kun kirkas auringonvalo sattuu niiden pimeään tottuneisiin kaihi-silmiin. Ja lohia ei Luostanjärvessä ole nähty enää moniin vuosiin, sillä vanhemmat niistä ovat jo kadonneet jonnekin yläpuolella oleviin vesiin ja uudet eivät näy tulevan läpi Soikosken ja Hankaan kalahissien. Mutta pahansuovat ihmiset tietävät toimitusjohtaja Vesalan kiukkuisen palvelijattaren kertovan pitkin kyliä, että toimitusjohtajan pöydässä on keitettyä lohta ainakin kolmesti viikossa ja että ainakin kerran viikossa hänen täytyy viedä raskas paketti vuorineuvoksettarelle. — Mutta nuo nyt ovat ihmisten puheita, huokaisee jokainen kertoja lopuksi... Vilhonhovin kohdalla tulee linja-autoa vastaan kuorma-auto ja kääntyy sairaalan pihaan. Sen lavalla on kaksi miestä, ja toinen makaa rentona ja valittelee yhtenään, sillä hänen kätensä on kokonaan kääreissä jäätyään hetkinen sitten olkapäätään myöten koneeseen. Ja Hitukka, joka istuu linja-auton ikkunan ääressä, katselee tunteettomana Taustan entistä hovia, josta nyt on kadonnut vanhan herraskartanon tunnelma sen tilapäisasukkaiden tuoman hälinän tieltä, joka on jokaisen hotellin eteisessä. Ja linja-auto pääseekin jo Vahisen kulmalle ja pysähtyy siinä. Matkustajat tyrkkivät toisensa ovesta ulos, jonka edessä on jo valmiina pieni tyttö kädessään mansikkatuohinen. Hänen on saatava se myydyksi päästäkseen illalla elokuviin, sillä äiti ei anna totisella työllä ansaittuja rahoja viedä sinne. — Ja tässä nousee autosta pois jo Hitukkakin ja lähtee raskas kantamus mukanaan astelemaan edelleen, muljauttaen vihaisen silmäyksen Vahisen liiketaloon, josta lähtöisin on hänen suuret tappionsa ja varma laskusuuntansa rehellisestä talohuijarista kahta pykälää alemmaksi. Sen vuoksi ei Hitukka jaksa sulattaa sitä, että Vahisen talo on viime vuonna jälleen kasvanut ja ehostunut, kun hän sen sijaan saa nyt kuljeskella talottomana ja kanniskella tiettyihin nurkkiin matkalaukkuja, joita ei ole hyvä näyttää poliiseille. Hitukka kääntyy tienristeyksessä, kun häntä vastaan tulee räikeäpukuinen nuori nainen ja sanoo liiankin tuttavallisen hyvänpäivän. Hitukka ei halua näyttää omaa alennustilaansa ja sen vuoksi mitään vastaamatta menee ohi. Mutta nainen ei hämmästy, vaan kääntyy katsomaan taakseen ja huutaa Hitukalle: »Eikös herra enää tunne minua? Minähän olen Turusen Vieno!» Hitukka muljauttaa silmiään ja huomaa naisen kasvojen toisen puolen olevan mustana. Mutta hän ei vastaa mitään ja ajatteleepahan vain, että tyttö on kai viime yönä ruvennut kiistelemään rahasta ja saanut joltakulta tuollaisen tällin. Niin jatkaa Vienokin matkaansa edelleen Vilhonhovia ja Taustaa kohti ja siinä samalla päättelee itsekseen, että 'piruks täällä viitsii olla, kun ei tienaa ees suolaa leipänsä päälle'. Mutta Vilhonhovin kohdalla häntä vastaan tulee autosta pudotettu humalainen nuori mies, joka alkaa kysellä maisemia ja taloja ja joutuu pitkään neuvotteluun Vienon kanssa. Samoihin aikoihin ajaa Kairakosken suureen tiehaaraan moottoripyörällä kaksi poliisia, sillä äsken soitettiin kaupungista ja kerrottiin, että se sama mies, joka teki eilen paremmanpuoleisen murron kellokauppaan, on luultavasti matkalla Luostaan päin. Poliisien pyörä on varjossa aidan kupeella tien sivussa, he itse kävelevät tiellä, keskustelevat aikansa kuluksi, pysäyttelevät linja-autoja ja katselevat ohikulkijoita joihin kehenkään eivät sovi kaupungin poliisilaitoksen antamat tuntomerkit. Viimein toinen sytyttää savukkeen ja pysähtyy katselemaan ilmoituspylvästä, jossa vielä riippuu vanhojen plakaattien riekaleita naulojen päätteissä ja samoin on jo uusiakin kirkumassa ihmisille omaa asiaansa. Näyttää siltä kuin maailma panisi kaiken voimansa saalistaakseen tehdasyhdyskunnan työntekijäin sielut omaan verkkoonsa aivan kuin sielunvihollinen ja vastalahjaksi lupaisi kaiken hyvyyden: Ensi lauantaina näkyy olevan muuan hartaustilaisuus, jossa vieras puhuja lupaa uudella tavalla valaista ihmisen suhdetta Jumalaan ja lähimmäiseen ja samalla tekee selkoa siitä uudesta joukkokasteesta, joka tekee sodat mahdottomiksi kansainvälisen veljesrakkauden avulla! — Elokuvissa näytetään tällä viikolla 'Ensimmäistä hekumaa', jossa esiintyvät kuuluisat amerikkalaiset steppaustaiteilijat loistonumeroineen ja joka kokonaisuudessaan on kaikkein korkeinta kansainvälistä luokkaa. — Talolla on lauantaina tavanomaiset iltamat, joiden ohjelmana on sihteeri Linkun puhe pääoman kokoontumisesta ja ihmisen joutumisesta koneen orjaksi. Ja iltaman lopuksi on huvipostia, ja kaupunkilainen jatsiorkesteri Blue Boys soittaa tunnetulla taidollaan... Ja tuossa on edelleen plakaatti, jossa Uusi Tivoli lupaa ensi viikosta lähtien näyttää kaikkia vetonumeroitaan. Ilmoituksia lukeva poliisi alkaa haukotella ja päättelee itsekseen, että kylläpä kaikki nämä ihmiset ajatuksineen ja harrastuksineen ovat mielenkiintoisia ja tavoiteltavia, kun heidän takiaan täytyy nähdä kaikki tuo vaiva ja rasitus. Mutta nämä henkien voimanmittelyt eivät ole Luostanlaakson omaa, vaan ulkomaailmasta tullutta roskaa tehdasyhdyskunnan nurkissa, jota alati lakaistaan tarpeettomana pois, mutta jota ilmestyy aina toiseen nurkkaan kun toisella tuuletetaan. Sillä onhan jokaisella asialla — ja jokaisella kukkasellakin — omat loishyönteisensä ja kärpäsensä, joidenkin hävittäminen vie muutamilta ihmisiltä kaiken ajan. Kuitenkin sellaiset mitättömät tapahtumat kuin prostituoitua naurattelevan kellovarkaan pidättäminen tai tehtaan piipun nokeaman paidan peseminen ovat vain mitättömän pieniä ja vähäpätöisiä seikkoja se puhdistustyön ohessa, joka on suoritettava ihmisessä itsessään. Se kiventomu, joka sivilisaation mukana tunkeutuu ihmisen sieluun, tarttuu paljon sitkeämmin ja syövyttää vaarallisemmin kuin pienten loiseläjien puremat. Ja kuitenkin tuo henki tulvehtii Luostaankin muun maailman terveisten mukana alati ja sen toistuvana pontena on: Epäile lähimmäistäsi, sillä hän on sinun pahin vihollisesi! — Kiroa työtäsi, sillä se on sinun orjuuttajasi! Taloudellisen ja yhteiskunnallisen valistuksen nimessä noista sanoista tehdään opinkappaleita ja muunnellaan kunkin maun mukaan jotta saataisiin ne paremmin uppoamaan ihmisten mieleen ‒ missä vain niitä asuu. Ja kun Luostankin seuduilla on tänään ihmisiä sata kertaa enemmän kuin ennen, niin sen vuoksi on kiire julistaa tuota kaikkea ja sen vuoksi on keksittävä yhä uusia muunnelmia jokaisen kuulijan mieliksi. Plakaatteja lukeva poliisi heittää sammuneen savukkeenpätkän tiepuoleen ja kääntyy jälleen kävelemään. Kun aika näkyy käyvän pitkäksi ja kun odoteltu miekkonen ei tule suoraan heidän luokseen, ehdottaa hän toverilleen, että he nousisivat pyörän selkään ja ajaisivat pitkin teitä edestakaisin niin kauan, kunnes se pieni rosvohyönteinen osuu heidän kohdalleen. Niin hurahtaakin moottoripyörä hetken kuluttua käyntiin ja lähtee liukumaan kuumennutta tien asfalttia pitkin Hankaalle päin. Ja koko tämä ahertava, kiirehtivä, tuskaileva ja huolehtiva seutu töineen ja ihmisineen on kuin suuri kaleidoskooppi, pienikin vavahdus muuttaa sen värikkäät palaset uudella tavalla ja uusi kuva vaihtuu entisen tilalle: * * * * * KAUKANA Vanakorven liepeillä olevan Turusen torpan veräjästä astuu pihaan Vieno. Hän näyttää tulevan tänne kuin pakosta, kuin muualta pois ajettuna ja sen vuoksi haikeana ja kääntyy pihassa vielä kerran katsomaan taakseen alas laaksoon. Sen reunamia peittävät metsät, niiden takaa alkavat viljellyt aukeat, suuremmat ja pienemmät taloryhmät ja tehtaanpiiput ja kaiken keskellä on rikas ja houkutteleva sininen juova, itse joki, joka antaa työtä ja leipää. Hän huokaisee, astuu pari porrasta arvellen aivan kuin ne olisivat liian raskaat nousta ja avaa sitten varovasti tutun, mutta köyhän oven. Sisällä ovat äiti ja nuorin sisko, sillä nythän isä on jo poissa ja Aarne kuulemma poliisien hallussa. Kynnyksen luona hän seisahtuu ja katsoo sanattomana, sillä koko pirtti on sekaisin, kaikki irtonainen tavara, vaatteet, astiat ja sen sellaiset on kasattu vasuihin ja nyytteihin keskelle lattiaa aivan kuin majanmuuttoa ja lähtöä varten. Joukossa näkyy olevan hänenkin pieniä kapistuksiaan, hän katsoo ensin niitä ja sitten äitiään. »Mistäs sinä tulet?» kysyy äiti kesken työnsä ja katsoo Vienoa silmiin. Tämän katse laskeutuu lattialle, kulkee sen rakoa pitkin edelleen, nousee jälleen ikkunan kohdalla ylös, ja hän kallistaa päätään oveen ja laaksoon päin: »Tuoltahan minä... Tehtailta...» »Minä tiedän sen», vastaa äiti kylmästi. »Ja tiedän myöskin, mikä tappoi isän!». Hänen äänensä muuttuu kovaksi ja katkeraksi: »Ja tiedän senkin, mikä sinä olet!» Hänen täytyy nieleskellä itkunsa alas, että kestäisi nyt lujana, ja jatkaa taas tyttärelleen: »Ehkä oli parempi, kun sairasmielinen isäsi pääsi täältä pois kärsimästä pahaa maailmaa. Mutta siitä huolimatta sinä olet ja pysyt murhaajana!» Äiti melkein huutaa viimeiset sanat, osoittaa sitten tyttönsä käsiä ja jatkaa: »Katso nyt sormiasi! Nehän ovat isäsi veressä!» Vieno hämmentyy, kohottaa kämmeniään, katsoo niitä ja tuijottaa sitten äitiinsä. Tämä kääntyy jälleen poispäin, huokaisee ja jatkaa työtään. Kun tyttö yhä seisoo ovensuussa liikkumatta, kun sisarkaan ei katso häntä enää, pitää äidin vielä jatkaa: »Sinulla on kai nälkä? Mutta minä sanon sinulle, jotta tuollaisille ei tässä talossa ole ruokaa.» »Pitää kai lähteä sitten», sanoo Vieno hiljaa ja liikahtaa nurkkaa kohti aikoen kokoilla pois omia tavaroitaan. Hän löytää vanhan kirjavan liinansa, keräilee siihen yhtä ja toista, sitoo kulmat nyytiksi ja astelee epävarmana ovea kohti odottaen äidin vielä viime hetkellä virkkavan jotakin sovittavaa ja anteeksiantavaa. »Minne sinä aiot?» kysyy äiti viimein. Vastauksena on vain huokaus, ja nuorempi sisar alkaa itkeä hokien hiljaa itsekseen: »Voi voi noita ihmisiä!» Äiti katselee tyttärensä lähtövalmisteluja ja sanoo sitten kuin toivoen tässä vielä heräävän jonkinlaisia hyviä ajatuksia: »Taloihin sinun on turha pyrkiä palvelukseen. Eivät ne enää ota — kun olet jo melkein kaikissa ollutkin. Ja isän kuoleman takia sinun on turha yrittää tehtaillekaan.» »En minä sinne», kuuluu Vienon ääni aivan kuin hänkin olisi juuri purskahtamaisillaan itkuun. »Ainoa paikka sinulla on saha. Jos sinne ottavat, niin sinusta voisi vielä tulla ihminen. Mutta jos eivät huoli sinnekään, niin mennyttä kalua olet, tyttöparka. — Koettaisit mennä Tahkan luokse. Puhu hänelle kuin ihminen, lupaa koettaa parhaasi ja tee parannus. Minä uskon, jotta Tahka antaa vielä viimeisen tilaisuuden — kuulitko?» Vieno on viivytellessään saanut muutaman kirjavan leningin ja kengät nyyttiinsä, pujottaa käsivartensa sen solmun alle ja ovella sanoo hiljaa, aivan kuin itsekseen: »Pitää koettaa...» Käsi viivähtää ovenrivassa ja katse vilkahtaa kuin hätäisenä pitkin tuvan seiniä ja äiti ehtii tällä välin toivoa ääneen: »Kunpa sinä ymmärtäisit...!» Vienon käsi työntää matalan oven auki ja hän astuu yli kynnyksen huulien tuskin liikkuessa: »Pitää koettaa...» Hän menee portaille, lähtee veräjää kohti, mutta muistaakin jotakin, kääntyy aittaan päin ja katoaa sen ovesta sisään. Kun hän kumartuu ovessa, vavahtelevat hänen hartiansa itkusta. Pirtin ikkunan edessä seisova äiti näkee sen ja ajattelee itsekseen: 'Ei se taida vielä ihan paatunut olla, kun osaa itkeäkin.' Hetkisen kuluttua Vieno tulee jälleen ulos ja sivulleen vilkaisematta astuu suorana ja kasvoillaan luja ilme veräjälle ja avaa sen. Kun veräjä on takana jälleen kiinni, tekee mieli vielä katsoa taakseen pihaan, jonka nurmikolla on koettu kodin monet pienet ilot ja surut. Mutta hänen pitää purra hammasta ollakseen katsomatta, sillä nyt hän päättää katsoa vain eteenpäin, alas laaksoon, sillä tällä hetkellä se on ainoa paikka, johon hän voi mennä. Ja hänen on nyt puolestaan oltava luja, ettei se heittäisi häntä syrjään, vaan ottaisi hoivaansa. Sitten hän lähtee astelemaan pää pystyssä rinnettä alas. * * * * * VANHA MANNE oli jo viisitoista vuotta sitten aivan oikeassa kun hän eräänä iltana vanhan pirttinsä tuijulampun ääressä verkkoa paikkaillessaan varoitti omaa poikaansa tekniikan tarjoamista kirouksista ja sanoi, että jos liiallinen koneiden palvonta tekee ihmisen sisäkaluista vain koneen osia, niin silloin on paras täräyttää sellaista ihmistä korvalle, niin että mekanismi menee sekaisin. Vanha Manne on kaikessa hiljaisuudessa suuri filosofi ja myöskin tietää, että ihmisen on pystyttävä hallitsemaan omat keksimänsä koneet, muuten ollaan henkisesti kehittymässä — tai oikeammin sanoen taantumassa — täydellisen standardi-ihmisen tasolle, jolloin kaikenlainen keskinkertaisuus pääsee kukoistukseensa. Uusi aika on jo monta kertaa yrittänyt houkutella Mannea temppelinharjalle näyttääkseen, että jos sinä, ukkoparka, hylkäät kaikki vanhat periaatteesi ja itsesikin, niin sinulle näytetään kaikki se ihanuus, joka tekee elämisen helpoksi ja vaivattomaksi. Mutta Manne ei edes kuuntele, sillä kohtalo taikka sattuma on tehnyt hänestä sen vanhan patriarkan, jonka ei sovi ruveta hieromaan kauppaa omasta sielustaan. Nyt, kun Luostan vanhat ihmiset alkavat olla jo kaikki poissa, täytyy hänen vielä yksin pystyssä seisovana edustaa muutaman vuosikymmenen takaista kulttuuria. Sillä vasta nyt Manne huomaa todellisen yksinäisyytensä ja alkaa mielessään luetella kaikkia niitä mennehiä, jotka ovat kadonneet iäisyyteen: siellä on jo Taustan seppä, joka tahtoi rakentaa vallit raudasta ikuisesti kestäviksi ‒ jo vuosia sitten on kuollut Korvatun Kaisa ja kadonnut maantieltä nyytteineen ja porsaineen — samaten eukkojen ainaisesti taluttama räätäli, joka omissa harhakuvitelmissaan luuli johdattelevansa muita. Samaten kaatui henkisesti tukeva ja laajakäytöksinen Aholan isäntä, jonka veroisia ihmistyyppejä nykyinen keskinkertaisuutta suosiva standardikasvatus ei pysty enää luomaan. Sisäisesti jyrkkänä ja tinkimättömänä, mutta ulkonaisesti sentään melko joustavana Manne mukautuu muuttuneisiin olosuhteisiin ja liikkuu pahemmin kapinoimatta poikansa suuren asunnon huoneissa ja puiston käytävillä kuin konsanaan kotonaan. Mutta on turha kuvitella, että hän olisi tyytyväinen ja ilman muuta piirtäisi hyväksyvän puumerkkinsä kaiken sen alle, mitä hänen tarkka silmänsä huomaa ympäristön jokapäiväisessä elämässä. Mutta Mannehan ei ole koskaan ollutkaan taisteleva luonne, vaan hiljainen ja äänetön uurastaja, joka saattaa sisäisesti kärsiä paljonkin huolimatta siitä ettei kuitenkaan valita eikä anna edes kasvojensa värähdellä. Niinpä hän on sen pienen viljelyhomman ohessa, jota hän vielä yrittelee aikansa kuluksi omalla ahollaan, ottanut itselleen myöskin eräänlaisen isännöitsijän tai talonmiehen puuhan poikansa kasvavassa talossa. Hän valvoo ja katsoo kaiken puutarhan käytävien haravoimisesta portin saranain rasvaamiseen asti, käännyttelee jo tarpeettomia pihaan pyrkijöitäkin oikeaan suuntaan ja kävelee pari kertaa päivässä postissa ja tulee sieltä takaisin kotiin hitaasti ja arvokkain askelin keppiinsä nojaillen ja sanomalehtikäärö toisessa kainalossa. Suora ryhti ja valkea tukka antavat hänelle eräänlaiset 'vanhan johtajan' valtuudet, ja tuon arvonsa mukaisesti hän kääntyykin portilta vuorineuvoksen pihaan, istahtaa tottuneesti terassilla olevalle penkille ja avaa sanomalehden hymyillen itsekseen kaikelle sille sekasotkulle ja kaikille niille tuhansille pikkupyyteille, joista kaikin voimin koetetaan tehdä koko maailman käänteen tekeviä milloin uskonnon, talouselämän, kulttuurin taikka politiikan nimissä. Ja kuitenkin tuosta kaikesta kuultaa lävitse aivan lapsellinen pikkupiirteisyys, pinnallisuus ja eräänlainen päämäärättömyys. Täytyy vain olla tarjottavana kaikkea kaikille niinkuin rihkamakaupassa, olkoonpa tuo kauppatavara sitten henkistä tai aineellista laatua. Mutta sitten Mannen säälivä hymy taas kuolee, hän huokaa ja kaiteen yli nojaillen katselee kanavalle tai Luostanjärvelle. Katseeseen ilmestyy jotakin kaukaisuutta, taivaan läpinäkyvää kuulautta, ja silloin on vaikea arvata hänen mielialojaan. Ehkä hän vielä hengessään kuvittelee tuonne alhaalle mäen alle tiheän ja tuuhean hongikon, kahden kallion väliseen valtavaan onkaloon sellaisen kohisevan ja valkoisena kuohuvan noidankattilan, jossa näyttää olevan maailman kaikki voima, mahti ja kauneus. Ja tuolla kauempana on melkein koskemattoman metsänsä keskellä pieni järvi, jonka pinnalla kimaltelee auringon heijastus ja jonka ruohikoissa on rikas ja näkymätön elämä. Ja jossakin kosken ja järven vaiheilla, omassa salaperäisessä ja ihmisten tietämättömässä piilossaan elää vedenjumala viisaana ja arvokkaana ja säätelee vesien rikkaan elämän antaen siitä pienen osansa ihmisellekin. Mutta nyt on Ahti poissa, ties' kuinka kauas näistä vesistä muuttaneena, ja ehkä hänkin hienoksittain valittelee sitä huonoa vastapalvelusta, jonka ihminen on saamastaan hyvästä tehnyt, kun on kiittämättömänä ajanut vanhan jumalan etsimään uusia asuinsijoja. Mannen katseeseen ilmestyy surullinen pilkahdus, ja silloin alkaa katselija jo epäillä, että Mannessa itsessään on hitunen Ahdin kohtaloa, joka on tullut kipeänä, mutta joka sentään kestetään arvokkaasti. Mannen katse värähtää ja ulkomaailma herättää hänet ajatuksista jälleen nykyhetkeen. Sanomalehti on itsestään luisunut käsistä lattialle, hän ottaa sen ylös, avaa uuden sivun ja katsoo puistikon käytävälle, josta kuuluu askelia. Sieltä tulee vanha, melkein yhtä vanha mies kuin Manne itse, vaatteet ovat varattoman työmiehen, keppi kädessä ja nahkalaukku selässä. Tuo toinen vanhus huomaa Mannen, tervehtii ja kysyy kohteliaasti: »Voiko herra neuvoa minulle, mistä täältä saa työtä?» Väärään asemaan sijoittaminen tuntuu Mannesta kuin piiskan sivallus korville, mutta hän on tottunut jo niin moneen asiaan, että nytkin kysyy vuorostaan voidakseen neuvoa miehen edelleen oikeaan paikkaan: »Minkälaatuista työtä olette ennen tehnyt?» Alhaalla käytävällä seisova vanha mies ottaa oikein hatun päästään ja seisoo keppiinsä nojaten kunnioittavana Mannen edessä, katsoo rehellisesti tätä silmiin ja sanoo: »Minä olen kirkonkukkojen kultaaja. Mutta nyt ovat ajat niin huonot, ettei tahdo työtä riittää.» Manne ei edes hymyile, kun kuulee miehen sanoissa melkeinpä koko ihmissielua uhkaavan vaaran, vaan myöntää rauhallisena lausahtaen: »Huonot ajat taitavat olla silläkin alalla nykyään. Ja työtä vähän.» Ukko kertoo, että hänen on pitänyt jo varsinaisen ammattinsa ohessa vuosikausia harrastaa muutakin, ja niinpä hän korjailee taulujen kehyksiä, teroittelee veitsiä ja keritsimiä — niin, ja tekee mitä tahansa: »Vaikka mieluimmin minä sentään pysyisin siinä kirkonvirassa» huokaa hän lopuksi. »Siinä kun tuntee olevansa kaikkien muiden yläpuolella eikä tarvitse niellä pölyä.» Manne arvelee, että juuri tuo toisten yläpuolelle asettuminen onkin hänet ehkä pudottanut välillä alas, naurahtaa ja neuvoo miehen edelleen oikeaan paikkaan. Tämä kiittää, kohauttaa selässään olevaa nahkalaukkua ylemmäksi ja lähtee kävellä repsuttelemaan mäkeä alas siltoja kohti. Ja Manne istuu edelleen katsellen järvelle ja ajatellen, miten tuossakin jälleen vilahti ohi muuan ajan ilmiö, sillä ukkopahassahan oli vertauskuvallisuutta kerrakseen. Paha vain, että hän on eksynyt juuri tänne, jossa mistään vanhasta ei näy juuri jälkeä ja joka näyttäytyy omillekin asukkaille joka päivä yhä uudempana, joka ei tunne eikä tunnusta mitään muuta kuin työn ja voiman ja jossa elämää ohjaillaan enimmäkseen vain laskutikun mukaan. Tällainen uusi, kova ja asiallinen maailma helposti murtaa sellaisen, joka ei ole siihen tottunut. Parhaita todistuksia siitä ovat elämän kovuutta säikähtänyt, räjähtävän kallion kielekkeellä punaista lippua heiluttava mielisairas mies taikka voimajohdinta vasten lentäneen ja kuolleen pikkulinnun hauta kivipylvään juurella. SIUNAUKSET Vielä muutama vuosikymmen sitten oli sivuseudun tavallisen torpan pojan elämänkulku kuin ennakolta kaavailtu sillä tavoin, että hän kiertokoulun käytyään pyrki rengiksi isäntätaloonsa, opetteli siinä valjastelemaan ja ajamaan hevosta, hiukan myöhemmin käymään jo heinässä ja hakuajossa ja sitten totuttautui yhä raskaampiin maataloustöihin. Hänen asuntonaan oli pirtin ovensuupuolen penkinpää, jossa hän nukkui ehtonetuntinsa ja yönsä ja vain iltapuhdetöissä tai muussa sellaisessa siirtyi pöydänvierusrahille nähdäkseen paremmin vuoleskella tai korjailla hevosvaljaita katosta riippuvan ja köyhästi valaisevan öljylampun valossa. Jos hän oli pystyvä ja ahkera renki, saattoi hän saada isänsä kuoltua vanhan torpan taikka sitten parhaassa tapauksessa rakentaa naimisiin mennessään itselleen uuden mäenrinteeseen lammen kupeelle. Mutta jos hänellä oli elämän varalle niin rohkeita kaavailuja, ettei aikansa penkin päässä asuttuaan enää havitellutkaan asettua torppariksi ja jos hän tunsi itsessään poikkeuksellista voimaa, lähti hän Amerikkaan tavoittelemaan onnea vauraamman elämän muodossa, kirjoitteli sieltä vielä muutaman kerran vanhemmilleen voivansa hyvin, mutta viimein katosi kokonaan. Tämä oli tavallisin nuoren miehen ja miks'ei naisenkin tie. Mutta jos ihminen oli jo vanha uutta työmaata etsiessään eikä sairaalloisuudesta pystynyt raskaampaan työhön, oli hänellä taloissa mahdollisuus tehdä henkensä pitimiksi pärevasuja, paikkailla verkkoja ja nuottaa, vuoleskella emännälle kapustoja ja talon lapsille puuhevosia ja kertoilla kaikille ihmisille mukavia. Mutta jos hän oli jo pahemmin sairaalloinen eikä pystynyt liikkumaan, oli hänellä edessään kaikista käsiensä ahkeruudesta huolimatta vain yksi mahdollisuus, vaivaistalo. Siellä hän eleli muutaman vuoden henkisesti kärsien ja häveten kuin pahantekijä, kunnes ihmiset kylällä kertoivat hänen kuolleen ja saaneen viimeisen leposijansa tavallisen hautausmaan liepeellä yhteishaudan pitkässä rivissä. Eikä hänen kuivalla hiekkakasallaan tavallisesti ollut edes noella mustattua puuristiä, mutta usein saattoi hautajaispäivänä ilmestyä entisen naapurin eukon laittama kanervakiehkura. Suomen kansa eli niukasti, mutta se tuhlasi mielettömästi. Sillä oli kaikesta puutteestaankin huolimatta tuhlattavana parhaintaan ja kalleintaan: työvoimaa. Sillä oli varaa päästää kaikkein työtahtoisin aines maailman heiteltäväksi ja pudottaa se lopuksi alas jostakin amerikkalaisesta kaivos-aukosta, vaikka omat pellot kasvoivatkin lepänvesaa ja putkea. Se kehui käsityötaidollaan ja kotiteollisuudellaan, mutta kuljetti siihen pystyvän vanhuksen vaivaistaloon. Ja vaikka olikin olemassa yli puolisataa maataloudellista järjestöä ja yhdistystä, jotka yrittivät jakaa valistusta, miten makkilanta on hoidettava, pehkut levitettävä sikojen alle ja navetat rakennettava ilmaviksi ja valoisiksi, ei yhdenkään konsulentin päähän pälkähtänyt, että myöskin ovensuu-penkin päässä asuva renkimies tai homeisessa uunin karsinassa oleileva piikatyttö tarvitsisivat elämäänsä parannusta, jotta heidän työtehonsa säilyisi mahdollisimman hyvänä ja kauan. Ja vaikka sioille vaadittiinkin uusimuotista elintilaa, olisi sitä miestä pidetty hulluna, joka olisi ensimmäisenä uskaltanut vaatia maataloustyöväelle omaa huonetta tai komeroa asuttavaksi. Juuri tuolla tavoin tuhlasi parhainta työtään myöskin Luostan seutu, se puri mieli katkerana niukkaa leipäänsä, mutta tuhlasi sitä ainoaa rikkauttaan, joka sillä oli: työvoimaansa ja -mahdollisuuksiaan. Ellei ollut poikkeuksellisen tarmokas ja valistunut mies niinkuin Ahola taikka vanha Manne, niin koko elämä oli tasaista laskua alusta loppuaan kohden. Se oli kuin lapsuudenaikaista mäenlaskua vesikelkalla perunakuopan mäeltä: lähdettiin hyvää vauhtia mäkeä alas, niin että tuuli silmiä vesisti ja vauhti ailautti mieltä — mutta kun vähitellen huomattiin oltavan mäen alla, oli vesikelkka niin raskas, ettei sitä omin lapsenvoimin jaksanut vetää enää takaisin ylös. Ja kun ihmisellä sitten kasvettua ei ollutkaan kiskottavana vesikelkka, vaan se niin sanottu elämän taakka, oli mieli mäen alla sitäkin kirvelevämpi. Kun Luostan suuri hetki koitti ja kun yksi ainoa itsepintainen ja kylmästi ajatteleva mies apunaan neljäsataa muuta ihmistä tuli konsulenttien jälkeen näyttämään työntahtia, herätti se uutuudellaan vihaa sen vuoksi, ettei enää nojauduttu vanhoihin ja koettuihin periaatteisiin, vaan tehtiin niin kuin hyvä tuli. Vanhat ihmiset pudistivat päätään ja syyttivät noita tulokkaita milloin luonnon raiskaamisesta, Jumalan pilkasta tai nuorison turmelemisesta. Mutta yhdenkään höperön päähän ei pälkähtänyt, että käyttämällä väärin ja huolimattomasti hyväkseen luonnon tarjoamia rikkauksia juuri hän itse oli pahin luonnon käskyjen rikkoja — ei täyttänyt ensimmäistä kehoitusta maan alaisekseen tekemisestä, vaan puutteessaan nurisi Luojaansa vastaan. Ja nuoriso oli muka kelvollista vain silloin, kun se seurasi juuri vanhempiensa tapoja ja keinoja ja koetti välttää liikaa kehitystä. Tällä tavalla tarvittiin vähintään Vahisen kaltaista miestä tarttumaan oikealla hetkellä kiinni ensimmäiseen työmahdollisuuteen ja avaamaan siitä itselleen oman ja lavean työmaan, ja samaten tarvittiin Luostan rannoille kokonaan uusi vaihe, joka toi mukanaan tarpeeksi ennakkoluulottomia miehiä, kuten Sorvasen, Oraston ja Vesalan. Ja jos metsiinsä turvautuvalla hovilla ei ollut mahdollisuuksia antaa torpparilleen rakennushirsiä parempaa asuntoa varten eikä viljelystänsä puutteellisuudesta huolimatta myöskään työtä muuten kuin tilapäisesti, kaivattiin melkoinen määrä kursailemattomuutta, jotta tuollainen asumus potkittiin koskeen puhdistumaan. Ja samaten kaivattiin siksi paljon suuripiirteisyyttä suunnitelmissa, ettei Kairakosken vanhoja rottelokyliä edes yritetty paikkailla kuntoon, vaan purettiin kokonaan uuden tieltä. Tällä tavoin, kun yhdellä hetkellä luovuttiin ratkaisemasta asuntokysymystä vanhan ja koetun penkinpää-menetelmän avulla oli kaikkialla muuallakin pakko siirtyä uuteen sillä nähtyään uutta ja parempaa eivät ihmiset enää tyytyneetkään vanhaan, vaan läksivät etsimään monipuolisempia työmahdollisuuksia ja saivatkin niitä loputtomasti. Monet Taustan kylän nuoret miehet, joilla muuten ei olisi ollut mahdollisuuksia, ovat nyt ahkerina ja eteenpäin pyrkivinä miehinä menestyneet Kairakoskella ja Longalla. Ja vaikka juuri he aikoinaan olivatkin sitä nuorisoa, jonka turmelemisesta kehitystä syytettiin, tulevat he varmasti pysymään tiellä aivan yhtä vakavasti kuin heidän isänsäkin omallaan. Ja kun lopuksi vertaa vanhaa ja nykyistä Luostaa toisiinsa taloudellisessa mielessä ja myöskin arvioi niiden työn merkitystä itse paikkakunnalle ja maalle, niin tänään jo jokainen Taustan kylän mummokin myöntää huikean eron ja huokaa kädet ristissä, että 'jaa jaa, niin se maailma muuttuu'. * * * * * JA UUTENA KUVANA näkyy jälleen hämärtyvä ilta. Mies seisoo lankulla uittoaltaan reunalla, hänen keksinsä haravoi ja aivan kuin valikoi tummasta vedestä tukkeja, auttaa niitä siirtymään eteenpäin ja näkee niiden sitten soluvan yksitellen ja katkeamattomassa rivissään siltaa kohti ja nousevan ylös. Silta on kirkkaasti valaistu, samoin saha sisältä, ja lamppujen valo heijastuu tänne juuri sen verran, että vesi näyttää entistään tummemmalta. Mies kurkottaa kauempana olevia puita, astuu lankun kostealle reunalle ja luiskahtaa veteen. Kuuluu vain lyhyt ja hätäinen huuto, kun hän katoaa sinne hatun jäädessä uiskentelemaan tummalle pinnalle. Mutta samassa, ennenkuin aallot ehtivät edes asettua, kurkottuu häntä kohti tuntematon käsi, tavoittaa kiinni vaatteesta ja kohottaa miestä pinnalle. Tämä ei ehdi vielä tajuta mitään, kun kuulee ylhäältä rauhallisen äänen sanovan: »Kas niin, taisitpa vähän kastua!» Vettä tippuva mies hivuttautuu auttavan käden pitelemänä takaisin lankulle, istuu siinä ja ensimmäisen säikähdyksen jälkeen virkahtaa: »Olisin mennyt, jos...» Silloin hän katsoo ylös ja tuntee vierellään seisovan tumman varjon: »Tekö siinä! Te olette paikalla aina, kun jotakin tapahtuu. Miten te tiedätte...?» Vanha ja harmaatukkainen mies hymyilee hänelle hiljaisesti. »Ei siitä kannata numeroa tehdä. Minä olen itse ollut kerran vielä pahemmassa ja tiedän... Sen vuoksi osaan aina tulla ajoissa. Menkäähän nyt muuttamaan kuivaa, niin minä hankin toisen miehen tilalle.» Hän lähtee, lankulla istuva nuori mies nousee, katsoo vielä jalkainsa juuressa olevaa tummaa vettä, samoin poistuvaa harmaatukkaista vanhusta ja miettii itsekseen, että tuossa kummallisessa palo-ukossa on jotakin salaperäistä, joka tuo hänet aina pahaan paikkaan ihmisen pelastukseksi... Ja nyt syttyvät valot kaikkialla, uittoallas kimaltelee suurten lamppujen alla aivan kuin vedessä olisi pieniä lieskoja, tien varteen syttyy pitkä rivi lamppuja, valo leviää joka soppeen varastoa myöten. Ja tätä kirkasta kujaa pitkin kulkee vanha mies nyt edelleen, pysähtelee ja joutuu viimein seisomaan raiteiden äärellä, missä joukko lastaajia parhaillaan siirtää lankkuja puoleksi lastattuun rautatievaunuun. Hän katsoo työtä, kun häntä lähinnä on nuori nainen, jonka kasvoilta näkyy vuoroin kuin tuskaa, toisen kerran taas niin varmaa päättäväisyyttä, että hän melkein hymyilee hyvästä mielestä. Ja heitettyään taas raskaan lankun vaunuun hän katsoo kämmeniään, yrittää taivuttaa sormensa nyrkkiin ja sulkee silmänsä aivan kuin mielettömästä kivusta. »Onko työ raskasta? Ettekö jaksa?» kysyy vanhus äkkiä hänen vieressään. Nuori nainen kääntyy, huomaa tuon kummallisen, vanhan ukon ja sanoo: »Ei ole! Ja jos olisikin, niin pitää koettaa...» Sitten hän ojentaa molemmat kätensä miestä kohden ja avaa ne nähtäviksi: »Luuletteko — että minä — kestän?» Molemmat kämmenet ovat verillä, niissä on haava toisensa vieressä aivan kuin järjettömästi viileskeltynä ja toisesta kädestä tippuu veri ranteelle kapeana juovana. Vanha mies katsoo Vienoa käsistä silmiin ja sanoo: »Parasta on kestää vielä vähän aikaa ja antaa kaiken mennä ohi. Loppu onkin sitten jo helppoa.» Hän kääntyy lähtemään ja kuulee tytön takanaan huokaisevan: »Pitää koettaa...» * * * * * NÄIN JATKUU TYÖ raskaana kaikille niille, joiden on otettava se rangaistuksena rikkomuksistaan omaa itseään tai lähimmäisiään kohtaan, mutta velvoittavana ja vetoavana kaikille muille. Niinpä saattaa tapahtua, että kun uuden aherruksen makuun päässyt rakennusmestari Tahka aikoo vielä vanhain ja laiskain välivuosiensa muistoksi ja sataa kiloaan palvoakseen nukkua sunnuntaiaamuna liian pitkään ja nousta vasta valmiiseen kahvipöytään, saa hän muiden vaatimuksesta kaivaa kaapistaan esille sotisopansa ja hiihtää sopivassa pakkasessa ampumaradalle harjoituksiin ja paukuttaa siellä ruostetta tavoittelevan kiväärinsä puhtaaksi. Ja jo samaan aikaan, kun sunnuntaisin kirkossa vielä luetaan viimeisiä kuulutuksia ja sitä luetteloa, jonka mukaan eräät seurakunnan vanhat jäsenet ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, alkaa nuorempaa väkeä kokoontua kesäisin urheilukentälle piirikunnallisia kilpailuja varten ja talvisin luistinradalle katsomaan Kairakosken ja Longan työväen välisiä jääpallo-otteluja. Ne vanhat ihmiset, jotka eivät näe tuossa kaikessa mitään muuta kuin itse ajanhengen aiheuttaman hermostuneisuuden ja loputtoman vaihtelunkaipuun, eivät muista, että myöskin tavat ovat nyt toiset. Niinpä kun siihen entiseen hyvään aikaan esimerkiksi Kairakosken vanhan hiomon johtaja Vannila saapui maanantaiaamuisin konttoriinsa myöhään ja pahantuulisena sen vuoksi, kun hänellä oli eilen illalla ollut metsästysseuran johtokunnan kokous, tulee sinne nykyään toimitusjohtaja Orasto jo paria tuntia aikaisemmin, antaa ensin kokonaisen salkullisen suunnitelmiaan piirtäjälle, pitkän luettelon kemistille ja kuuntelee neiti Aholan kirjoituskoneen rapinaa allekirjoittaakseen muutamia kirjeitä ennen lähtöään sahalle. Ja jo samaan aikaan, kun pari vuosikymmentä sitten Taustan kylän nuoret miehet haukottelivat aamu-unisina ja tunsivat päässään viime yön muistona pontikkaputelin ja tyttöjen aidanluhdeissa vietetyt pimeät tunnit, lyö Hankaan konttorin suuri seinäkello työn alkavan ja parhaillaan Sorvanen jo sanelee neiti Vahiselle pitkää luetteloa niistä kustannuksista, joita uusi kemiallinen teollisuus vaatii. Tällä tavoin aamuvarhaisesta iltamyöhään luovat kymmenet aivot uusia suunnitelmia, toteuttavat niitä ja valvovat työtä. Sadat ja tuhannetkin kädet uurastavat eri puolilla ja tekevät valmista. Ja vaikka sanat 'otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän' ovatkin vertauskuvallisesti oikeat, on se jokaisessa nykyaikaisessa ja hyvin hoidetussa tehdaslaitoksessa jo vanhentunut sanonta. Niissä on olemassa jo elin, jonka tehtävänä on valvoa, ettei työ ole rangaistus eikä saa olla painajainen, joka kuivettaa sielun ja vetää hartiat kumaroiksi, vaan että sen tulee tosiaan olla osa elämää ja kaiken lisäksi vielä sen parhain osa. Tällä tavoin vaihtuvat työviikot ja -päivät, ja kun viimein alkaa tulla ilta ja pimeä, ilmestyvät valorivit toisensa jälkeen kuin pienten tulipisteiden muodostamat nauhat molemmin puolin Luostanjokea Yksi tulinauha syttyy parhaillaan Kairakoskelta Taustaa kohti ja etenee kuin pitkä mato Vilhonhoviin ja Hankaalle asti, kulkee siltojen yli ja pysähtyy asemalle. Toinen samanlainen valorivi syttyy Hiisveden rannalla Kairakosken takana, valaisee koko asuntoalueen, ojentautuu sitten joen vartta etelään rautatehtaan luokse, tekee siinä suuren mutkan ja kääntyy Telavaaraa kohti. Sinne se taas pysähtyy, mutta uusi kiiltomato lähtee kulkemaan maantietä pitkin Hangasta kohti tavoittaakseen sen toisen, joka sinne meni jo Taustan kautta. Ja jälleen syttyy! Hankaan tienristeyksestä avautuu kuin suuresta solmusta uusi tulinauha joen vartta etelään Lonkaa kohti, kiemurtelee siellä tehtaan ja asuntoalueen ympärillä ja uuden tien pään löytäen katoaa metsään lähelle Soikoskea. Kaikki on kuin ilotulituksessa. Ja sen suuren valokehän keskellä, joka näkyy kaupunkiin asti ja merkitsee Luostassa päivän ja työn yhä jatkuvan, kohoaa omien valonheittimiensä keskeltä Kairakosken valkea piippu ja näyttäisi jatkuvan suoraan taivaaseen, ellei tummasta huipusta pursuaisi esille valkoinen savu. Sen viimeiset kiemurat katoavat pimeyteen. Ja kauempana etelässä on toinen samanlainen taivaaseen ulottuva patsas aivan kuin jättiläisakselina, jonka ympärillä työ käy omassa vakaassa tahdissaan. Se on Longan piippu, jonka huipussa palaa Luostanlaakson työn vertauskuva: vihreällä kilvellä keltainen salama. Ne ovat metsien vihreys ja voiman kuva yhdistyneinä palvelemaan samaa tarkoitusta. Kaikkien näiden satojen valojen lisäksi kulkee joka puolella pieniä tulipisteitä, kun kymmenet autot ajavat edestakaisin ja junan suuret silmät heijastavat oman liekkinsä radan varren metsään. Silloin vaihtuu tehtailla myöskin vuoro: ensin aloittaa sointinsa Lukinsalmen sireeni, siihen yhtyvät kuin kolmisoinnuksi Kairakoski ja Telakoski Jo vastaa kaukaa etelästä Lonka omalla äänellään ja sen kuultuaan Lukinsalmi vaikenee ja jatkaa omaa työtään. Vaikka on vain tavallinen arki-ilta, samanlainen kuin sadat muutkin, näyttää pimeään yöhön vajoava Luostanjoen laakso kuin juhlivan omaa työtään. Mutta tuon juhlan takia ei pysähdy yksikään kone, vaan päinvastoin vauhti näyttää kiihtyvän, sadat mittarit värisevät eri puolilla ja vauhtipyörien äänestä kuulee aivan kuin kierrosluku yhä vain nousisi. Sillä tavoin tahdotaan kaikkialla osoittaa, kuinka parin vuosikymmenen kuluessa tavallinen suomalainen maisema voi muuttua suureksi työn ja taloudellisen elämän keskukseksi. Ja kuin suurena valtimona ja uuden voiman antajana soluu Luostanjoen vesi näennäisesti rauhallisena omaa väyläänsä, muodostelee voimakkaita pyörteitä ja valmistautuu suihkuamaan kauniina valkoisena kaarena alas padosta taikka vierii hiljalleen kohti voimalaitosta ja tunkeutuu kuin raivostuneena alas sen turbiiniaukkoihin. Mutta sitäkin odottaa oma suvantonsa aivan kuin ihmisen pyrkimystäkin. Sekin näyttää tietävän, ettei täydellistä siunausta eikä kiitosta voi odottaa ennen kuin tuo suvanto on saavutettu. SUVANTO On keskikesän sunnuntaiaamun rauha. Auringon paisteessa lepää myöskin Hiisvesi, jossa kolmen ilmansuunnan vedet pysähtyvät kuin huokaamaan ennen matkansa viimeistä vaihetta, ja saarten lomissa seisovat pihkantuoksuiset lautat, hinaajat liikkuvat ankkuriketjuissaan hiljaisessa tuulenvirissä ja rantojen monien asumusten ikkunat kiiltävät sinisinä. Kirkaskukkaisista pihoista kantautuu jokin yksinäinen sana ja hiekkarannasta lähtee soutamaan kaukaisempia saaria kohti valkoreunainen vene. Ei tuule, mutta joskus näyttää kuulumaton henkäys saavan veden pinnalle sinistä viriä, joka katoaa ja näkyy jälleen aivan uudessa paikassaan. Tehtaissa on aivan hiljaista, niiden seinät hehkuvat omaa kuumuuttaan ja siltojen kaiteisiin nojailee ihmisiä katsellen kuin ajan unohtaneina rauhallisiin pyörteisiin. Rannan tyynten lahdekkeiden luona kuuluu lasten ääntä ja jokin pieni käsi kurkottaa siinä vierellä juuri avautuvaa ulpukkaa taittaakseen sen pitkästä varresta helminauhan, jota kaunistaa suuri ja keltainen kukka. Luostanjärveä pitkin soutaa vene, jonka kokassa on pystyssä kesän merkkinä koivun lehtevä oksa, airoissa on nuori mies ja perässä kättään vedessä soudattaen vaaleatukkainen nainen. Taustan kylän talot näyttävät kirkkaassa valossa kuin kohoavan tavallista korkeammalle, näkemättäkin voi kuvitella niiden pihanurmikon vihreän pehmeyden ja pääskysen innostuneet kertoilemiset räystään reunalla. Ja pirtin lattialle paistaa aurinko keltaisena laikkuna, kaappikello naksuttaa harvaa tahtiaan peräseinällä, penkillä nuokkuu puoliuntaan harmaa kissa ja pöydällä on avoinna kirja ja sen vierellä unohtuneet silmälasit. Aurinko on vielä Hankaan puolella, paistaa korkeiden puiden lomitse pitkin valkean talon puistokäytävää ja sivelee vanhan ja harmaatukkaisen miehen kasvoja, joka istuu kukkapaljouden lähellä penkillä ja näyttää nukkuvan. Ja viereinen maantie on hiljainen, sillan kaiteen yli onkii kaksi poikaa ja lähtee viimein kävelemään rantaa pitkin padolle päin. Voimalaitokselta kuuluu hiljainen humina kuin tuulen sointi, vesi sen takana soluu sinisenä nauhana, jota koristavat valkoiset pehmoiset pallot, katoaa Longan ohi etelään, kuohuu vielä hetken Soikosken onkaloissa ja saavuttaa sitten oman suvantonsa. Ja kaukaa, hyvin kaukaa Hiisveden kirkonkylän puolelta alkaa kantautua kellojen ääni yli järven. Tuntuu kuin se kaikuisi ylhäältäpäin suuren poutapilven valkoisista kallioista. Ne ovat kirkonkellot. Ja hetkisen kuluttua niiden ääneen yhtyy kaukaisena hurinana lentokone, joka on niin korkealla, ettei silmä tavoita sitä edes pienenä pisteenä. On sunnuntaiaamun rauha. Luosta lepää työstään ja valvoo omaa työtään.

3215.txt

Reino Rauanheimon 'Hangas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3215. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

YKSINÄINEN MATKAMIES Kirj. W. Angervo Helsingissä, Mystica, 1937. SISÄLTÖ: Rajan taakse. Myrskyssä. Rajavartiossa. Virran mukana. Terveyslähteillä. Majatalo. Ave, verum corpus. Ihmemies. Tuli ja veri. Päivänsäde. Itse ja ei-itse. Linnan salaisuus. Kummilahja. Kotimaahan. I. RAJAN TAAKSE. Laiva oli matkalla vieraaseen maahan. Matkustajat olivat juuri lopettaneet päivällisateriansa ja vetäytyneet tilavaan seurustelusalonkiin sulattamaan laivakeittiön tarjoamia voimakkaita ja vaikeasti sulavia ruokalajeja väkevän kahvin ja liköörin avulla. Runsaslukuinen matkustajajoukko ryhmittyi pienten pöytien ympärille, toiset nurkkauksiin sijoitettuihin leposohviin, joihin oli mukava heittäytyä leppoisaan asentoon, toiset yksinäisille tuoleille sanomalehtiä vilkaistakseen. Mieluiset tuttavuudet — äsken tehdyt tai aikaisemmat — määräsivät ryhmityksen. Keskellä salonkia oli isohko pöytä. Sen ympärille asettui reipas joukko nuoria, parhaassa iässä olevia miehiä ja naisia, urheilijoita, joiden oli määrä rajan takana kilpailla maailmanmestaruudesta ja palata laakeroituina. Kunnianhimoinen voitonvarmuus kiilsi heidän katseistaan. Olisiko mikään mahdottomuus ylittää jollakin kymmenesosa-sekunnilla tähänastiset maailmanennätykset? — ja olisi voitto saavutettu. Näkyi, kuinka kiihkeä voitonajatus sai lihakset vaistomaisesti hetkeksi jännittymään, mutta kohta ne taas vaipuivat rentoon lepotilaansa. Nämä urheilijat, nämä suuret lapset palvoivat ruumista, toisten ja omaansa. He ihailivat ja kadehtivat toistensa ruumiinmuotoja, pohkeiden paksuutta, rinnan pyöreyttä, ja tekivät voitavansa saadakseen omansa muita paremmiksi. Jokainen nivel oli saatava notkeaksi ja taipuisaksi, jokainen lihas terästetyksi huippuunsa, veri voimakkaaksi ja hermosto herkäksi tottelemaan pienintäkin tahdonponnistusta. Ruumis oli jumala, jonka jokaista oikkua oli noudatettava; sille oli uhrattava koko elämän pyrkimys. Heillä oli elämänohjeena "mens sana in corpore sano", terve sielu terveessä ruumiissa, sillä he pitivät "sielua" vain ruumiin erittymänä ja uskottelivat, että sitä mukaa kuin ruumiin huippusaavutukset on niitetty, sitä mukaa "sielukin" huipentuu kehityksen korkeuksiin. Keskustelu kävi kovaääniseksi ja vilkkaaksi. Mutta tätä tärkeintä ohjelmapykälää, sen periaatteellista puolta ei kosketeltu. Siihen ei rohjettu kajota. Polttavimpana kysymyksenä oli, miten _nyt_ olisi mukauduttava rajantakaisiin olosuhteisiin, jotta voitonmahdollisuutta ei laiminlyötäisi. Rajantakalaiset oli lyötävä hinnalla millä hyvänsä, se oli selvää. Puhe, jokaisen esittäessä touhukkaasti kantaansa, muodostui viimein sekavaksi sorinaksi. Yksi piti yhtä menetelmää parhaana, toinen toista, ja kukin puolusti kiivaasti omaansa. Kilpailu ei enää kohdistunutkaan vain rajantakalaisiin; heidän oli voitettava myös toinen toisensa, ja kunkin heistä jäätävä voittajana areenalle. Oven nurkkauksessa olevan leposohvan oli ottanut huostaansa keski-ikäinen aviopari ja heidän pikku tyttärensä, jota he nimittivät Päivänsäteeksi. Vastapäätä näitä, oven toisella puolen, kuherteli — niinkuin näytti — häämatkallaan oleva, vastavihitty pariskunta. Vaikka kumpikin näistä ryhmistä keskusteli hiljaa keskenään, värähteli ilma vuorokeskustelusta, ikäänkuin kumpikin ryhmä olisi puhellut toisilleen. "Kuinka onnellisia olemmekaan", liehitteli nuori, kovin nuori mies naistaan, jonka maalatut huulet olivat suloisessa hymyssä, "päästyämme rajan taakse! Siellä saamme nauttia lemmestämme ilman ympäristön sovinnaisia pakkokahleita. Jos olisimme vihityt, niin olisimme niinkuin nuo" — hän vilkaisi vastapäätä istuvaan pariskuntaan päin, — "ja mitä on loppujen lopuksi lemmellä tekemistä avioliiton kanssa? Eikö niin, rakkaani?" — Hyväillen naisen kättä hän katsoi tätä silmiin. "Niinkö ajattelet?" vastasi nainen. "Mutta kun lempemme sammuu — ja aavistan sen sammuvan kerran — kuinka minulle silloin käy? Ja jos minulle syntyy lapsi — niinkuin noille tuolla" — hänkin nyökkäsi melkein huomaamattomasti vastapäätä istuvaan pariskuntaan päin — "niin eikö lapseni ole lempemme tiellä?" Mies oli vastaamaisillaan, että kyllähän siihenkin keinot keksitään, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki vastapäätä istuvan aviomiehen katseen. Se oli häneen kohdistettu, ja hän oli kuulevinaan aviomiehen kuiskaavan vaimolleen: "Eikö olekin onnellista, kun _tuo_ aika on meiltä jo ohi? Luulimme tuolloin omaavamme elämän hehkuvimman onnen, mutta nyt ymmärrämme, että sillä olikin vain tarkoituksena antaa sysäys Päivänsäteemme elämälle. Hänen kehityksensä on elämäntehtävämme." Vaimo loi isään onnellisen katseen, jossa mies luki hyväksymisen lausumalleen mielipiteelle. Päivänsäde ei kuunnellut vanhempiensa keskustelua, vaan nousi iloisena vanhempiensa viereltä matkustajien joukkoon, joiden tuttavuuteen hän oli ehtinyt päästä jo useita päiviä kestäneellä laivamatkalla. Kaikkien katseet kiintyivät hetkiseksi nuoreen tyttöön, joka ujostelematta riensi ryhmästä ryhmään. Välitön elämänilo nykyhetken onnesta loisti hänen eleistään ja tarttui hetkiseksi toisiinkin. Rakastavaisetkin näyttivät joutuvan Päivänsäteen liikehtimisestä hämilleen. He tunsivat itsensä yhtäkkiä merkillisen köyhiksi. Palanen outoa, yllättävää ja rikasta elämää välähti heidän ohitseen. Elämän onni, jonka he olivat itselleen kuvitelleet, tuntui nyt ontolta. Lemmen huuman alta kuulsi ällöttävä kohmelo, katkerine katumuksineen. Päivänsäde juoksi takaisin vanhempiensa luokse, kapusi isän syliin onnellinen ilme kasvoillaan ja alkoi kertoa kokemuksistaan. Hän viittasi kädellään kohti kahta vanhaa setää, joista toisella oli yllään kultakirjailtu sotilaspuku koreine nauhoineen ja toisella väljä, musta viitta, kultainen risti rinnallaan. Setä oli antanut hänen vapaasti käsitellä ristiä. Se kimalteli kauniisti ja oli niin kirkas, että Päivänsäde näki siinä kuvaisensa. Setäkin oli niin ystävällisen näköinen, että Päivänsäde oli uskaltanut pyytää ristiä omakseen. Setä oli kieltäytynyt, sanonut vaan: "Odotahan, lapsi; kun kasvat suureksi, saat oman ristisi. Elämä sen sinulle antaa." Niin oli setä sanonut. Mitähän se setä lienee sillä tarkoittanut? Ei isä eikä äitikään sitä selostanut. Päivänsäteen poistuttua jatkoivat sedät keskeytynyttä puheluaan. Monseigneur puhui papillisen tyynesti, sileillä, lauhkeilla kasvoillaan arvokas ilme: "Onhan luonnollista, että jos maailma kerran on oleva yksi lammashuone, jolla on vain yksi paimen, niin tätä suunnitelmaa toteutetaan kaikin keinoin, aseillakin. Eihän muutoin pyhä isä, joka on erehtymätön, siunaisi aseita. Ja onhan sanottu: 'Ei esivalta turhaan miekkaa kanna.' Esivallan on tehtävä voitavansa kirkon hyväksi." "Elämmehän nykyisin jo niin valistuneella ajankaudella, ettei yhteiskunta enää tuhlaa asevoimiaan kirkon etujen hyväksi", huomautti kenraali opettavaisesti. "Kirkot kyllä pitävät eduistaan huolen. Valtiolla ovat tärkeämmät näkökohdat valvottavinaan, ja niitä varten ovat aseet tarpeen. Valtio tarvitsee rahaa, valtaa ja taas rahaa — vakiintuneiden olomuotojemme säilyttämiseksi, vallassaolevien hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja aluepiirinsä laajentamiseksi. Kun eivät muut keinot auta, saavat aseet puhua. Valtio on kirkolle syvästi kiitollinen, kun se siunaa aseiden oikeutuksen. Onhan tällä toimenpiteellä rauhoitettu yleinen mielipide, luuloteltu yksinkertaiselle rahvaalle, että kaikki tapahtuu jumalan tahdosta, ja siten on valtiolla siveellisesti vapaat kädet menetellä niinkuin se haluaa. Kirkon on oltava valtion palvelija, eikä päinvastoin, niinkuin keskiajalla. Mikäli yhteiskunnan edut ovat aseilla taatut, sikäli putoavat aseiden hedelmät kypsinä kirkonkin helmaan. Vastapalvelus kirkon puolelta on silloin maksettu, ja kumpikin puoli voi olla tyytyväinen." "Vaikkapa emme aivan noinkaan ajattelisi", keskeytti monseigneur, "tarvitsee kirkko valtion aseellista tukea. Niiden turvin on kirkon turvallisempi vaikuttaa ihmisten uppiniskaisuuteen ja pakottaa heitä ajattelemaan kirkon mielen mukaisesti." "On omassa vallassanne, miten asian tulkitsette", hymähti kenraali, "kunhan muokkaatte rahvaan mielen tottelevaiseksi, pidätte alemman kansanluokan nöyränä ymmärtämään asemansa yhteiskuntamuotomme säilyttämisessä. Tässä mielessä sotalaitos tuntee itsensä onnelliseksi, tietäessään, että kirkko sitä tukee ja rukoilee temppeleissään rahvaan kuullen voittoa ja siunausta maan sotavoimille." Viereisessä pöydässä istui rahanarvon tunteva liikemies ja pelastusarmeijan upseeri. Pelastusarmeijalainen oli lukevinaan "Sotahuutoaan", mutta kuunteli tarkkaavaisesti näiden arvonherrojen keskustelua. Mielellään olisi hän sekaantunut keskusteluun, mutta vaikka hänen pelastusarmeijalainen sotilas- ja papillinen arvonsa eivät olleet "tästä maailmasta", oli hänellä tunne, etteivät ne silti olleet yhtä arvokkaat kuin noilla keskustelijoilla. Tyytymättömän näköisenä hän vaikeni, mutta liikemies ei voinut pidättyä huudahtamasta: "Totta tosiaankin tuo kenraali tuntee elämän reaaliarvot — muuten ei hän olisi osunut noin naulan päähän. Tämän kunniaksi kannattaa ottaa ryyppy." Hän soitti kelloa, tilasi kumartelevalta tarjoilijalta kahvia konjakin kera ja tarjosi pöytätoverilleenkin. Pelastusarmeijalainen ymmärsi myös rahan reaaliarvon, otti kiittäen vastaan tarjotun kahvin ja käytti tilaisuutta hyväkseen alkamalla puhua pelastusarmeijan suuresta hyväntekeväisyydestä ja huomauttamalla, kuinka liikemiehet yleensä ovat suopeita ja auliita antamaan suurehkoja summia sen ihmisystävällisiin tarkoituksiin. Salongin perällä istui kaksi vakavannäköistä herrasmiestä poltellen sikariaan ja maistellen hitaasti kahviaan. Toinen heistä oli vanhahko tuomari ja toinen lääkäri. Miten lienevät joutuneet keskustelemaan kuolemanrangaistuksesta. Tuomari puhui kiihkein elein, aivankuin olisi ollut oikeudessa puolustamassa itseään omantuntonsa tuomarin edessä. Hän puhui kolmannessa persoonassa, mutta joka lauseen alta kuulsi: minä, minä. Hän oli tuominnut erään rikollisen, langettanut peruuttamattoman kuolemantuomion. Tämä oli syöpynyt niin hänen mieleensä, ettei se koskaan suonut hänelle tunnonrauhaa. Hän vetosi jo Mooseksen lakiinkin. "Eikö ole sanottu: silmä silmästä ja hammas hampaasta? Eikö rikos ole sovitettava samalla mitalla? Mihin jouduttaisiin, ellei laki olisi ankara? Onhan rangaistus oikeudenmukaisuuden luonnollinen vaatimus. Ja ellei näin olisi, niin millä periaatteellisella pohjalla ehkäisisimme rikollisuutta ja säilyttäisimme yhteiskunnan? Kuolemantuomiolla peloitamme sitäpaitsi rikollismielistä rikosta tekemästä." Lääkäri kuunteli tuomarin puhetta osaaottavaisesti, mutta sanoi hiukan ivallisella äänensävyllä: "Mutta antoihan tuo mainitsemanne lainlaatija myös toisen — aivan vastakkaisen käskyn, jonka vielä sanotaan olleen jumalan itsensä kirjoittama kiviseen lakitauluun, ja se käsky kuuluu aivan yksinkertaisesti: älä tapa." "Niin — siinäpä se ristiriita onkin!" huudahti tuomari katse epävarmana. "Toisaalta kielletään ja toisaalta käsketään. Mitä näistä kuulla ja totella? Käytännölliselle elämälle näyttänee kuolemantuomio edullisimmalta, mutta jälkimmäinen: älä tapa — inhimillisemmältä. Mutta on vielä toinenkin näkökohta, joka puhuu kuolemanrangaistuksen puolesta", lisäsi hän kuin olisi tehnyt suuren keksinnön. "Onhan siinä pelottava esimerkki lain ankaruudesta ja lain pyhyyden loukkaamisesta." "Luettaneeko se mestatulle ansioksi haudan tuolla puolen — jos siellä vielä elämä jatkuu, niinkuin kirkkonne opettaa", tutkaili lääkäri. "Puhun tosissani. En leikittele", sanoi tuomari. "Tosissani minäkin olen", vastasi lääkäri vakavissaan. "Olisiko mitään oikeutta siinä, että toisten varoittamiseksi rikotaan 'älä tapa'-lakia? Voiko millään siveellisellä pohjalla puolustaa menetelmää, jossa rikoksella rangaistaan rikoksesta?" Ja lääkäri alkoi laajasti selostaa, kuinka useimmissa — ellei kaikissa — rikostapauksissa on todettavissa rikoksentekijässä psyykillisiä defektejä, luonnottomuuksia, jotka voivat olla synnynnäisiä, ja joihin rikoksellinen ei niin ollen voi olla syyllinen. Rikollista olisi käytävä parantamaan yhtä tieteellisesti kuin lääkäri parantaa sairaitaan. "Kosto ja rangaistus ovat näkymättömien voimien käsissä" — lisäsi hän lopuksi. "Sen olen minäkin aavistanut — ja siinäpä onkin rangaistusta kylliksi", puhkesi tuomarilta julki vaistomaisesti. "Voin tunnustaa suoraan, että olen tuominnut kuolemaan erään, joka myöhemmin todettiin syyttömäksi kuolemanrikokseensa. Tuomio oli jo silloin pantu täytäntöön. Alinomaa kuulen nyt hänen viattomuusvakuutuksensa, ja näen kauhun hänen katseissaan." Lääkäri jäi sanattomaksi, mutta lausui hetken kuluttua hiljaa: "Vielä uudempi lakipykälä kuuluukin: Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha, vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin." Molemmat moralistit jäivät kilpaa miettimään. Sikarit olivat loppuun palaneet. Äkkiä alkoi radio soida iloisessa valssin tahdissa tuon tutun laulun "Home, sweet home" säveltä. Pelastusarmeijalainen, joka oli tottunut laulamaan hengellisiä laulujaan millä sävelmillä tahansa, ilman että se loukkasi hänen uskonnollista tunnettaan, oli yhtymäisillään lauluun, kun jotakin odottamatonta tapahtui. Pikku Päivänsäde oli pujahtanut vanhempiensa luota, juossut pienelle aukeamalle radion eteen ja alkanut mitä sulavimmin liikkein pyörähdellä valssin rytmissä, kuin tottunut yksintanssijatar ainakin. Vihreä, suuri solmuke hänen vaaleissa kiharoissaan heilahteli niinkuin sudenkorento nuokkuvan kaislan lehvällä. Milloin hän oli varpaisillaan, milloin asteli koko jalalla, milloin harppasi, milloin pyörähteli nopeasti. "Home, sweet home" kaikui kauniina, surunvoittoisena — mutta Päivänsäde oli kuin kotonaan. Monen mieli olisi nyt tehnyt yhtyä säveleeseen ja laulaa: "koti, koti suloinen!" mutta tilanne oli liian hauras, jotta sitä olisi rohjennut karhein äänin turmella. Kun sävel lakkasi, lopetti Päivänsäde karkelonsa. Kaikki taputtivat ihastuneina käsiään lapsi-taiteilijattarelle. Salongin piiloisimmassa sopukassa istui Yksinäinen matkamies ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin oli lähtenyt matkalle rajan taakse. Häntä painosti tämä haihatteleva, hyötyä palvova yhteiskunta — tiivistymä hänen isänmaastaan, ja hän toivoi rajan takana löytävänsä uuden maan, ihanteellisempine olosuhteineen. Päivänsäde oli näyttänyt tietä sinne. Hänelle muistui mieleen joskus kuulemansa sanat: "Ellette tule lasten kaltaiseksi, ette voi astua sisälle taivasten valtakuntaan." "Lapsissa näkyy elämä aitona, väärentämättömänä, Luojan kädestä tulleena. Heitä tarkkaamalla voi aikuinenkin jotakin oppia" — ajatteli Yksinäinen matkamies. II. MYRSKYSSÄ. Tuuli oli kiihtynyt; meri muuttui myrskyiseksi. Laiva tutisi ja tärisi koneiden lakkaamattomasta liikkeestä. Jokainen sen liitos oli koetuksella. Yksinäinen matkamies aavisti, että monet näkymättömät kädet askartelivat laivan koneiston kuumissa komeroissa ponnistaen voimansa äärimmilleen, jotta tämä kirjava, mukavuudenhaluinen yhteiskunta ei laivansa kera uppoaisi meren syvyyksiin. Hän vavahti jokaisesta laivan kylkeen osuneesta aalloniskusta, ja hänestä tuntui kuin jokainen hänen solunsa olisi kuulunut sekä laivaan että tuohon laivassa lojuvaan, ruokaansa sulattelevaan yhteiskuntaan. Jokainen sen elinilmaus värähteli myös hänessä. Jos liitokset laivassa pettäisivät, uppoaisi laiva yhteiskuntineen ja hän sen mukana. Tokkopa se paljonkaan merkitsisi elämän suuressa kamppailussa? Yksinäinen matkamies mietti ja ihmetteli, miksi tämän yhteiskunnan jokainen tunne ja ajatus tunkeutui hänen sieluunsa niin oudon tuhatokaisena ja pistävänä. Kuta syvemmin hän mietti, sitä varmemmin hän totesi, kuinka kaikki heidän tunteensa ja ajatuksensa olivatkin hänen omia tunteitaan ja ajatuksiaan, joita hän kerran elämässään oli lähettänyt tuntemattomaan avaruuteen. Ne eivät olleet sinne hukkuneet. Ne elivät siellä, säilyivät, ja nyt kimposivat häneen takaisin hiottuina, myrkytettyinä. Ne eivät olleet tylsistyneet avaruuden maalitaulussa. Yhä pistävämpinä iskivät ne nyt takaisin häneen. Kaikki ne keskustelut, joita hän oli äsken kuunnellut, soivat taas hänen korvissaan. Hän katsoi urheilijain tärkeään ryhmään, joka Päivänsäteen karkelon jälkeen alkoi taas pohtia rajantakaisia voitonmahdollisuuksiaan. Hänkin oli kerran nuoruudessaan tuntenut lihaksiensa voiman, iloinnut rintakehänsä pyöreydestä ja selkänsä suoruudesta, selän, jonka ei tarvinnut kumartua muun kuin voiman edessä. Hänkin oli tuntenut sydämensä sykkivän tervettä verta valtimoihinsa — ja hänhän se nyt noissa urheilijoissa elähdytti kunnianhimon ja ruumiin palvonnan värähtelyitä. Hänen oma intohimonsa se kyti tuon nuoren miehen ja naisen tunne-elämässä ja nautti heidän ruumiittensa läheisestä kosketuksesta. Hänhän se ylpeili pariskunnan onnesta ja Päivänsäteelle osoitetusta suosiosta. Hänhän se eli itsekkään isänmaanrakkauden tunteet tuon kenraalin olemuksessa ja farisealaisesti tyynnytti monseigneurissä omantuntonsa papillisella omahyväisyydellä. Hänhän se oli itseviisaudessaan ja omahyväisyydessään tuominnut syyttömän kuolemaan. Kaikki nämä tunteet tulivat nyt takaisin. Ne painoivat ja ahdistivat kuin painajainen. Häntä tuskastutti. Hänen täytyi päästä vapaaksi, päästä rajan taakse, kotiin, josta Päivänsäde oli näyttänyt välähdyksen. Hiljaa kuin varjo hiipi hän kanssamatkustajien lomitse laivan kannelle vapautuakseen painajaisestaan. Ilta oli ennättänyt hämärtyä, ja meri aaltoili voimakkaasti. Hän kumartui laidan yli ja tuijotti aallonpohjiin. Jos heittäytyisi tuonne, niin aallot hänet peittäisivät, ja hän pääsisi "rajan taakse", olisi vapautunut painajaisestaan. Siellä olisi jokin "home, sweet home". Mutta kuka takaa, eikö painajainen seuraisi häntä sinnekin? Sielun tuskaahan ei aika eikä paikka voinut rajoittaa, sen oli hän saanut selvästi todeta. Menneisyyksien elämän värähtelythän olivat tällä hetkellä astuneet esille elinvoimaisina, tilille vaativina... Ei, onnela ei voinut olla kuoleman takana — sen täytyi olla nykyhetken elämässä, hänen sydämessään. — Olihan se pulpahtanut esiin niin selvästi tuon tanssivan pikkutytönkin katseesta. Hän käveli hetkisen laivan kannella. Ilta pimeni yöksi. Myrskyn otteissa kamppaili haurasliitoksinen laiva, mukanaan liuta ihmisiä vielä hauraampine yhteiskuntapuitteineen. "Näin kamppailevat ihmiset ja yhteiskunnat elämän ikuisesti aaltoilevalla valtamerellä", ajatteli Yksinäinen matkamies. Hän värisi vilusta ja tuskasta. Pimeys ja myrskyävä meri peloittivat häntä. Hän palasi seurustelusalonkiin. Salonki oli nyt tyhjä. Pöydillä oli vielä tuhkakupeissa savuavia sikarinpätkiä. Tarjoilija tyhjenteli niitä uupuneen näköisenä. Hänen poistuttuaan painautui Yksinäinen matkamies piilopaikkaansa salongin nurkkaukseen ja jäi tuijottamaan lampun valoon, joka loisti häntä vastapäätä olevalla seinällä. III. RAJAVARTIOSSA. Yksinäinen matkamies ei tiennyt, oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, mutta hän oli saapuvinaan rajalle ja näki rajan takaa häikäisevän valon. Kuului outoja ääniä. Rajavartijoiden liikehtiminen kantautui hänen korviinsa. Askeleet kuuluivat selvemmin ja lähestyivät häntä. Tämä on siis raja-asema, jossa matkustajien on alistuttava tarkastukseen, ajatteli hän. Hän kuuli ankaran, häneen kohdistetun kysymyksen. Äänensävy oli sellainen, että kysymykseen oli tunnontarkasti vastattava. Petos tai itsepetos ei voinut tulla kysymykseen. "Kuka olet?" kysyi vartija. "Olen Yksinäinen matkamies. Olen vaeltanut aina, ja yhä vielä vaellan. Olen lopen väsynyt." "Minne aiot matkustaa?" "Pyrin rajan taakse, maahan, jota kutsutaan Onnen Valtakunnaksi ja jota eräs tyttö juuri karkeloi." "Omaa onneasi siis etsit?" "En tiedä, mitä onni on. Olen aina nähnyt ja kokenut vain omaa ja muiden onnettomuutta. Nyt tahdon tietää sen syyn ja vakuuttautua Onnen Valtakunnan olemassa-olosta." "Uteliaisuus siis on ajanut sinut tälle rajavartiolle?" "Ei kumpikaan", vastasi Yksinäinen matkamies masentuneena. "Olen jo kaiken menneisyyteni uteliaisuuttani tyydyttänyt, sammuksiin asti. Elämällä ei ole mitään tarjottavana uteliaisuuttani uudelleen elvyttääkseen. Seikkaillut olen kyllikseni, kuolemanväsyksiin saakka. Katso, kuinka otsani on jo poimuilla, ja kuinka verkkaan vereni suonissani virtailee." "Mitä siis haluat?" "Näin valon välkähdyksen rajan takaa, haluan valoa elämääni — valaisemaan totuuden, jonka aavistan piilevän onnettomuuden takana. Niin — totuuttahan minä oikeastaan etsinkin. Tahdon nähdä totuuden silmästä silmään, omistaa Totuuden." "Luulenpa, että haluaisit ylvästellä sillä, niinkuin olet ylvästellyt muullakin, mitä sinulla on? Tiedoillasi esimerkiksi." "En — en enää. Se aika on jo ohi. Olen nähnyt senkin turhuuden, ja siksi olen onneton. En voi elää, ellen näe Totuutta, jonka tiedän löytyvän Onnen Valtakunnassa. En voi elää, ellen voi todistaa kaiken tämän kurjan maailman takana olevasta totuuden ja oikeuden maasta. Siksi olen tehnyt tämän viimeisen matkan. — Avaa valtakunnan portit!" "Mutta tiedätkö, Yksinäinen matkamies, seurauksen rajan yli astumisesta?" "Selosta ne minulle! Olen valmis kuulemaan", sanoi Yksinäinen matkamies, kun rajavartija hetkeksi vaikeni. Ja rajavartija puhui vakavasti: "Tiedä ensiksikin, ettei sinulle rajan takana paljasteta koko Totuutta. Kukaan kuolevainen ei voi konsanaan katsoa silmästä silmään Elämän Totuuden Täydellisyyttä — se kuuluu Ikuiselle Itselle. Mutta kukin voi nähdä oman osuutensa Totuudesta, sillä jokainen on omalaatuisensa osa siitä. "Tiedä myöskin, ettei kukaan kerran rajan yli astunut palaa takaisin entiseen maahansa entisen kaltaisena, eikä hänen maansakaan näytä hänelle enää konsanaan entisiä kasvojansa. Ne muuttuvat niinkuin hän itsekin. Hän ei enää tunne maatansa, eikä hänen maansa tunne häntä. Sen jälkeen on hän vieras omilla tanhuillaan. Kaikki, mikä ennen näytti tavoittelemisen arvoiselta, kadottaa kiintonsa. Et sieltä löydä mitään, jota haluaisit itsellesi pyytää tai omistaa. Kenellepä pyytäisit? — Tunnet kadottaneesi itsesi, sen, jonka hyväksi ennen askartelit, hyörit ja pyörit. "Uskallatko vieläkin pyrkiä rajan tuolle puolen?" Yksinäinen matkamies vaikeni, mutta hänen olemuksensa syvyyksistä kohousi ääni, joka voimakkaana julisti: "_Minulla_ ei ole mitään, jota haluaisin itselleni pidättää. Persoonallisuuteni, itseni, eivät nekään ole omani — tunnen nyt niiden kuuluvan Ikuisuudelle." "Kuule siis", jatkoi rajavartija. "Minun vallassani ei ole avata valtakunnan portin salpaa, se kuuluu — Olevaiselle itselleen. Mutta sinä itse voit sen tehdä — sinulla on avain. Sen salaisuuden voin ja saan sinulle ilmaista. "Onnen Valtakunta ei ole täällä, se ympäröi ja lävistää kaiken olevaisen. Sen rytmin tunnet omassa sielussasi. Se on sinussa. Sinun ympärilläsi ja sinussa se elää ja värähtelee. Älä tyydy vain sen katselemiseen, sen huomioimiseen, vaan värähtele itse sen pohjimmaista rytmiä! Siten opit elämään Onnen Valtakunnan elämää. Olet tähän saakka ollut kuin suljettu malja Olevaisen äärettömässä valtameressä. Riko malja, niin olet oleva Onnen Valtakunnassa. Siinä neuvo, millä tavoin portti on avattavissa." "Tämäkö on sitä itseuhrautumista, josta olen kuullut niin usein puhuttavan, mutta jota vasta nyt alan käsittää?" huudahti Yksinäinen matkamies ilostuneena. "Tämä — ja kun täten vapautat olemuksesi maljaan suljetun jumalallisen osasi, olet näkevä valon, ja sen hehkuvassa kirkkaudessa oman totuutesi sirpaleen. Alat itse väreillä valoa, etkä sen valossa enää katsele elämää vankilasi ahtaan aukon läpi, vaan näet sen Olevaisen katseella valtavana kirkkautena, Ikuisuuden aurinkona." Yksinäinen matkamies nosti kätensä silmilleen ikäänkuin kaihtaakseen katsettaan kirkkaudelta, joka häikäisevänä tulvi hänen ylleen. Hän avasi silmänsä ja totesi istuvansa samassa tuolissa, johon yöllä oli istunut. Lamppu, johon hän oli tuijottanut, paloi yhä, mutta sen valo häipyi nousevan auringon kirkkauteen, joka kullanhohtoisena tulvi akkunasta sisälle... Laivan kannelta kuului hälinää ja kolinaa sekä laivamiesten huutoa. Matkustajat puuhailivat matkalaukkujensa kimpussa ja kiirehtivät nostosillalle päästäkseen maihin. Yksinäinen matkamies huomasi ainoastaan Päivänsäteen, joka vanhempiensa taluttamana kiirehti sillalle. Hän vilkutti Päivänsäteelle kättänsä ja huudahti: "Näkemiin!" "Näkemiin!" nauroi Päivänsäde Yksinäiselle matkamiehelle, aavistamatta, kuinka pitkän ajan kuluttua ja kuinka toisenlaisissa olosuhteissa jälleennäkeminen tapahtuisi. Viimeisenä poistui laivasta ja astui vieraan maan mantereelle myöskin Yksinäinen matkamies. IV. VIRRAN MUKANA. Yksinäisen matkamiehen oleskelu vierailla mailla muodostui pitkäaikaiseksi. Hän vaelsi valtakunnasta valtakuntaan, suurkaupungista suurkaupunkiin virran mukana. Hän sulautui, koteutui vieraan maan oloihin. Vuosikymmen vierähti, ja häneltä oli unohtumaisillaan matkallelähtönsä varsinainen tarkoitus. Jotakin erilaista oli kumminkin elämässä. Muutos oli tapahtunut. Hän ei oikeastaan tiennyt, oliko elämä, vai hänkö itse tavalla tai toisella muuttunut. Ennen, varhaisimman nuoruutensa päivinä, hän oli nämä samat reitit risteillyt, maistellut niiden maljat pohjaan saakka ja ollut tyytyväinen. Vaikka elämä oli ennallaan — sen vauhti ehkä entistä kiihkeämpi, — supistuivat sen antimet nyt perin vähiin. Ei mikään kiinnostanut erikoisemmin. Kaiken yltä oli karissut kiilto, mikä ennen niin vastustamattomasti veti puoleensa. Muutos lienee tapahtunut kummassakin, niin ulkomaailmassa kuin hänessä itsessäänkin. Maailma näytti nyt maalatulta, keinotekoisesti koristellulta. Varmasti se oli maalattu, sillä hän oli huomaavinaan, kuinka maalaus rakoili. Ja rakojen uurteista pilkisti jotakin, jota hän ei ennen ollut nähnyt, kärsimys... Se kurkisteli loisteliaimmankin pinnan halkeamista. "Onnen Valtakunta! Missä olet, onnen maa?" välähti hänen mielessään. Ei sen etsintä ollut häipynyt vuosien aikana, jolloin hän vieri virran mukana, vaikka hän jo niin luulotteli. Onnen etsintäänhän hän oli lähtenyt, heittäytyessään virran mukaan löytääkseen sen elämän ryöppyävästä, monivivahteisesta muodonvaihdoksesta. Missä se nyt oli? Kaikkialta oli se kaikonnut. Katoavaisuus ja kuihtumus pilkisteli pinnan alta. Kalman mato. Sen hän tunsi kalvavan omaa olemustaankin. Se söi hänen elämänsä juuria. Onni, josta hän oli ollut nauttivinaan, muuttui kärsimykseksi. Jokainen huuma vaati kalliin hinnan, maksun, joka oli maksettava ruumiin ja sielun varastoidusta elinvoimasta, tinkimättömän tarkasti. Kuta vinhemmin virta vei, sitä kalliimpi maksu ja lyhemmät maksuehdot. Nautinnon hinta oli tiimallensa suoritettava. Varasto hupeni. Sitä täytyi lisätä. Ruumiin solustolta vaadittiin lisättyä työtä. Solut alkoivat kapinoida, lakkoilla, vaativat lisättyä elinvoimaa. Elämä oli ankara, tinkimätön. Onni turmeltui. Olihan hänellä sielukin, ja mikäli hän sitä tunsi, ei se ollut onnellinen. Se oli jollakin merkillisellä tavalla sidottu ruumiin soluston kamppailuun, iloitsi ja kärsi sen mukana. Sitä mukaa kuin ruumis tunsi elinvoiman vähenevän, sitä mukaa sielukin pelkäsi elinmahdollisuuksiensa kuihtuvan ja kuolevan. "Niinkö tosiaankin kävisi? Mens sana in corpore sano? Olisiko sittenkin totta, että ainoastaan terveessä ruumiissa asuu terve sielu?" "Haihattelua. Olen yksinkertaisesti sairas, ja sairaudelle on etsittävä parannusta. Sitä taas on saatavissa. Kun terveys on palautettu, voin huoleti jatkaa onnen etsintääni. Elämästä se on löydettävä — mistäpä muualta?" "Sairauttahan tämä on", vakuuttivat kanssamatkustajat. "Väsymistä, ylenmäärin rasittumista. On käännyttävä erikoislääkärin puoleen. Hänen erinomaisessa hoidossaan palautuu terveys, ja kaikki on taas ennallaan." Yksinäinen matkamies turvautui tunnetun erikoislääkärin apuun. "Sairauttahan tämä on — yleistä asteniaa" — toisti erikoislääkäri asiantuntevasti. "Ruumis hetkellisesti tylstynyt sulattamaan elämän tarjoamia nautintoja. Kaikki tulee ennalleen, kunhan sairauden syyt tieteellisesti tutkitaan ja korjataan." Yksinäisen matkamiehen "koti" muuttui kuin miksikin taistelutantereeksi. Oteltiin elämästä ja kuolemasta. Hänen vierellään oli patteristo lääkkeitä ja seerumeja. Kuolema hyökkäili hänen ruumiinsa linnoitukseen. Se oli ehkäistävä peloittavilla myrkyillä ja seerumeilla. Ruumis oli niillä kyllästettävä, veri sullottava täyteen tautejatappavia kaasuja, joita kuolema pelkäisi ja kaikkoaisi, ja täten ruumis toipuisi entiseen pirteyteensä. Yksinäinen matkamies alistui kaikkiin erikoislääkärin määräyksiin. Parantolatkin tarjosivat palveluksiaan nerokkailla koneillaan, mutta elämä ei piristynyt. Mielikin alkoi muuttua. Luottamus yleisen mielipiteen arvovaltaan järkkyi. Omakohtaisesti hän oli saanut todeta, ettei siihen ollut luottamista. Elämän pintamaalaus rakoili yhä räikeämmin. Jokin salainen syöpä näkyi kalvavan onnen juuria, koiska, jolle tiede ei ollut keksinyt parannuskeinoa. "Takaisin luontoon!" kiihkoilivat muutamat virran mukana matkaajat. "Paras siirtyä luonnonlähteiden taikavoiman virkistävän ja parantavan voiman alaisuuteen." "Vieläköhän tuonkin kokeilisin?" tuumi Yksinäinen matkamies, vaikka olikin jo päättänyt irtautua erikoislääkäristään ja matkustaa maailmankuuluun kylpyläkaupunkiin, minne virtasi ihmisiä maapallon kaikilta kolkilta. "Terveyden ennalleen asettaminen on välttämätön ehto Onnen Valtakunnan löytämiselle", ajatteli hän. Hän matkusti maailmankuuluille terveyslähteille. V. TERVEYSLÄHTEILLÄ. Kaupunki sijaitsi kauniilla paikalla, laaksossa, vuolaan virran molemmin puolin. Lämpimät lähteet olivat sen ihme ja vetovoima. Komeat korinttilaiset pylväsrivit varjostivat kauneine kattokaarineen maasta pulppuavia lämpöisiä terveyslähteitä. Useiden metrien korkeuteen kohoutuneet tuoksahtelevat höyrypilvet kyllästivät ilman hyväilevän pehmoiseksi. Kylpyvieraat olivat kokoontuneet iltakäynnilleen terveyslähteille. Orkesteri oli korokkeella, ja kohta alkoi kaikua "Rouvien kulkue", Wagnerin Tannhäuserin toisesta näytöksestä. Sävelten valtavat sointuyhdistelmät ja tenhoisa rytmi kajahtelivat kiehtovina. Vuolas virta pylväsrivin juurella yhtyi kuohujensa laululla orkesterin säveliin. Vieraat olivat tänä iltana saapuneet myöhästyneinä. Pukeutumishuolet olivat vaatineet tavallisuudesta poikkeavia toimenpiteitä. Oli oltava juhla-asussa, sillä myöhemmin illalla oli mentävä oopperaan, missä eräs maailmankuulu tanssijatar antoi vierailunäytännön. Omituinen nimi oli tanssijattarella. Hän käytti nimeä — lieneekö ollut oma vai taiteilijanimi? — Margareta Sonnenschein, ja muutoinkin hänen huomiota herättävä persoonallisuutensa oli antanut kylpyvieraille paljon puheen aihetta. Kuuluisuus pysytteli pääasiallisesti vain vanhempiensa parissa — näyttäytyi harvoin lähteilläkin, vaikka kuului kylpyvieraisiin. Tämäniltainen esiintyminenkin tapahtui "yleisön pyynnöstä". Parantolan komea kävelyhalli kuhisi satalukuisista, juhlapukuisista vieraista, "sairaista", jotka lääkäriensä määräyksen mukaisesti nauttivat parantavaa lähdevettä. Mutta vain harvat näyttivät todella sairailta. Iloisesti keskustellen he kävelivät uusikuosisissa puvuissaan pylvästössä ja virran äyräällä. Sairaus ei suinkaan näyttänyt heitä painavan. Naisille tuntui, kuten tavallisesti, olevan tärkeintä näytellä pukujaan ja etsiä mieleisiään miestuttavuuksia. Keskusteltiin ja sovittiin seuraavan päivän huvituksista, ja arvosteltiin eilisen päivän huvitilaisuuksissa esiintyjiä. Nuorten vanhemmat olivat tyytyväisiä ja odottivat seurustelun ratkeavan lujempiinkin tuttavuussuhteisiin. Oli joukossa nähtävästi sairaitakin, maksavikaisia, kalpeita verisairauksia potevia ja halvautuneita, jotka noloina liikuttelivat tottelemattomia raajojaan. Yksinäinen matkamies istui kukkaryhmän vierellä, katseli kukkia ja loisteliasta kylpyvierasjoukkoa. Hänkin ajatteli tämäniltaista esitystä oopperassa. Mahtoiko taiteilijatar olla se Päivänsäde, joka kerran oli antanut hänelle sysäyksen Onnen Valtakuntaan? Hän oli ottanut selvää ohjelmasta ja oli nähnyt erään ohjelmannumeron nimenä: "Home, sweet home". Tanssijattaren täytyi olla sama⁻ Päivänsäde, eikä kukaan muu. Hänkin päätti mennä esitystä katsomaan. Joukko alkoikin liikehtiä Oopperatalolle päin. Toiset nousivat odottaviin autoihinsa, toiset kävelivät jalkaisin, ja Yksinäinen matkamieskin alkoi hiljaa astella muiden mukana. Pylväikkö tyhjeni. Lähde-tyttöset nousivat vartiopaikoiltaan kaivojensa ääreltä ja juoksivat ilakoiden kukin taholleen, kotiaan kohti. Vasta puoliyön aikana päättyi näytäntö. Uni oli kaikonnut Yksinäiseltä matkamieheltä, eikä häntä haluttanut mennä majapaikkaansa. Esitys oli ollut liian järkyttävä, jotta hän oli voinut saada unta. Hän käveli öisiä katuja ja kuuli ilon ja tanssin humua loistohotellien juhlasaleista. Tämä tympäisi häntä siinä määrin, että hän sitä paetakseen vetäytyi öisen autioon kylpylän pylväikköön, päästäkseen tasapainoon näkemästään. Tanssijatar oli todellakin hänen Päivänsäteensä. Hän karkeloi nytkin "home, sweet home'n". Mutta kuinka muuttuneet olivat kummatkin, niin Päivänsäde kuin karkelokin! Kaunis oli Päivänsäde, norja ja kevyt kuin perhonen, mutta kauneuden alta kuulsi kuihtumus ja väsymys. Mikä sävy väreilikään nyt hänen "koti"-karkelostaan? Kaiho, sydäntäsärkevä ikävöinti — kotiin. Kun tanhu päättyi asenteeseen, joka oli merkitsevinään kuolemaa, ja yleisö osoitti hurmoissaan suosionosoituksiaan sekä taiteelle että taiteilijattarelle, pyyhkäisi Yksinäinen matkamies poskelleen valahtaneen kyyneleen ja poistui näytännöstä. "Kauneinkin elämä on katoavaista — alituista ikävää ja kaihoa ikuiseen kauneuteen. Voiko kukaan sitä konsanaan pysyväisesti saavuttaa? Katoavaisuus kalvaa kaiken juurta. Kuolemako sittenkin on se home, sweet home, missä lopullinen lepo saavutetaan?" Niin oli Päivänsäde, joka ennen oli karkeloinut _elämän_ onnea, sen _nyt_ havainnollistanut. "Ja mitä varten olen minäkin tähän kylpylään saapunut?" kysyi Yksinäinen matkamies itseltään. "Kuolemaa pakoon. Pitkittääkseni elämääni, ikäänkuin se tuottaisi iloa kenellekään, olisi jonkin arvoinen." "Minuako kukaan tarvitsisi? Elämän pyörä pyörii ilman minuakin. Minä vain luulottelen itseäni tärkeäksi tekijäksi elämän monimutkaisessa koneistossa." "Ja nämä terveyslähteetkö minulle sitten elämää jatkavat?" äännähti hän halveksuen. "Mitä nekään oikeastaan ovat?" kysyi hän itseltään. Liikeyrityksiä, joilla luonnon ilmaiset antimet muutetaan kullaksi. Kulta on valtaa. Mitä olisi tämä yksinäinen vuorilaakso ilman lähteitään? Hyljätty maankolkka, jonne eksyisi vain muutama tosiavun tarpeessa oleva saamaan taudilleen lievitystä. Nyt se on muuttunut markkinatoriksi, jossa myydään terveyttä — rahan edestä. Ihmiset tulvivat tänne kaupantekoon. Markkinahumuhan kuuluu nytkin tuolta virran toiselta rannalta. Läheisimmästä loistohotellista kuului riehahteleva tanssimusiikki pylväikköön saakka. "Sairaatkohan siellä tanssivat?" mietti hän. "Sairaat — todetakseen terveyslähteiden parantavan vaikutuksen, tai unohtaakseen kuoleman läsnäolon. Kaikki pelkäsivät kuolemaa, sitä oli paettava, niinkuin hänkin teki." "Tämä ei ole paikka, joka kuolemasta pelastaa eikä nämä lähteetkään tuo terveyttä takaisin. Kulta on saastuttanut niiden terveystehon. Elinvoima niiden vesistä on kaikonnut eikä se niihin palaudu ennenkuin luonto saa uudelleen jakaa antimiaan ilman liikeyrityksen kullankirousta", välähti hänen aivoissaan. Virran solina kuului selvästi yön hiljaisuudessa. Sekin tuntui surulliselta. Sitäkin painosti kullanhimon kahleet. Uoma oli teljetty, pohja monesta kohdin paljastettu. Sieltä etsittiin uusia vesisuonia, jotka voitaisiin paljastaa ihmetehoineen, jotta kultatulva liikeyritykselle lisääntyisi. "Valtamereen — vapauteen" tuntui virtakin ikävöivän. "Vapauteen — valtamereen" toisti Yksinäinen matkamies. Onnen Valtakunnan ikävöinti puhkesi uudelleen esiin, tällä kertaa voimakkaampana, kuin koskaan ennen. Yö alkoi hälvetä. Yksinäinen matkamies nousi. Olihan jo aika mennä levolle. Hän kulki virran äyrästä pitkin ja kuunteli sen rauhoittavaa solinaa. Kaikki muut äänet häipyivät. Virran laulu tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hänestä tuntui kuin kulkisi hän virran mukana kohden valtamerta, minne upottaisi itsensä, missä löytäisi levon ja Onnen Valtakunnan. "Pois, pois täältä", päätti hän. "Täällä en voi löytää etsimääni Onnen Valtakuntaa. En ylipäänsä löydä sitä kulkemalla joukkohuuman vallassa vaeltavan ihmisvirran mukana. Minun on kuljettava yksinäni niinkuin tuo virta, joka tietää päämääränsä, valtameren, minkä se saavuttaa kulkemalla omaa väyläänsä pitkin. Minunkin on kuljettava omaa väylääni, siihen suljettava huoleni ja kärsimykseni ja vietävä ne mukanani ijäisyyden mereen. Sinne ne uppoutuvat, siellä ne haihtuvat, siellä ne lopullisesti häviävät." "Pois, pois", toisti virtakin. "Täällä ei terveytesi uudistu. Näiden lähteiden parantava teho on aikoja sitten laannut. Kulta karkoitti pois niiden hengettäret. Ne eivät olleet ostettavissa, eivätkä ne viihtyneet maailman markkinahumussa. Ne kammoavat liikeyrityksiä ja kullanhimoa." Ilo loistohotelleissa oli laannut. Joku hoiperteleva "sairas" näkyi käyskentelevän kadulla. Sähkövalot sammuivat. Päivä alkoi sarastaa. Kun aamu koitti, palasi Yksinäinen matkamies hotelliinsa ja ilmoitti hotellin isännälle jo sinä päivänä jättävänsä kylpylän ja matkustavansa pois. "Näin pian", ihmetteli hotellin isäntä? "Minun sairauttani ei kulta paranna" — murahti Yksinäinen matkamies. Hän maksoi laskunsa, ja hotellin isäntä jäi ällistyneenä katsomaan Yksinäiseen matkamieheen, joka väsyneenä nousi hissiin. "Hullu, mielisairas tuo lieneekin", kuiskasi hotellin isäntä hovimestarilleen. Molemmat näyttivät tyytyväisiltä, päästessään näin vähällä epäilyttävästä vieraastaan. VI. MAJATALO. Yksinäinen matkamies istui junassa. Hän oli ostanut matkalipun etelään — lämpimään maahan. Juna kiiti nopeaa vauhtia. Kyyristyneenä penkin nurkkaukseen katseli hän akkunasta ohi vilahtelevia maisemia. Oli juuri satanut. Lakeudet kuulsivat puhdasta vehreyttä. Viljavainiot huokuivat elämäniloa ja työnsivät sylistään onnellisina niihin kylvettyä toukoa. Siellä täällä näkyi puutarhojen varjostamia kyliä. Onnellisen näköiset ihmiset askartelivat vainioilla kuokkineen ja haroineen. Sivuutettiin kaupunkeja, joiden vierellä tuprusivat savupilvet tehdaslaitosten korkeista piipuista. Työpukuista väkeä vilisi tehdasalueella. Työ oli parhaillaan käynnissä. Kuorma-autot kuljettivat pitkissä jonoissa raaka-aineita tehtaisiin, ja toiset valmista tavaraa maailman markkinoille lähetettäväksi. Kuumeinen kiire näkyi vallitsevan. "Kaunis ja hyvin viljelty maa — runsaat sen antimet", ajatteli Yksinäinen matkamies. "Myllyt pyörivät ja tehtaat tekevät voitavansa tyydyttääkseen sen asukkaiden elämänvaatimuksia. Kuinka onnellinen mahtaakaan tämä kansa olla? Täälläkin voisi olla Onnen Valtakunta." Mutta samalla hän muisti, kuinka juuri nämä seudut olivat useasti olleet taistelutantereena. Valtavat määrät verta oli aikojen kuluessa vuotanut ihanan maan kamaraan. Monet vallanpitäjät olivat iskeneet miekkoja sen omistusoikeudesta, ja niin se oli saanut siirtyä kädestä käteen. Veljesverikin oli sen moneen erään kostuttanut. Sen omat kansalaiset olivat keskenään olleet käsikähmässä. Tämän rikkaan maan antimet olivat tulleet niin nurinkurisesti jaetuiksi, että toiset saivat yli oman tarpeen ja toiset jäivät puutteeseen. Nälkääkärsivät kapinoivat mielessään salaisesti. Eivätkä yltäkylläisetkään olleet tyytyväisiä; he kadehtivat toinen toistaan. Salassa kytenyt riita oli puhjennut ilmiliekkiin: lakkoiltiin, käytiin käsikähmään, taisteltiin verisesti. Nämä aivan äskeiset tapahtumat olivat Yksinäisellä matkamiehellä vielä tuoreessa muistossa. Ne verestyivät nyt ilmielävinä hänen eteensä. Onnen Valtakunta ei voinut olla tuolla. Turhaa olisi sitä sieltä etsiä, vaikka kaikki elämisen mahdollisuudet puhuivat sen puolesta. Juna porhalsi edelleen. Maasto muuttui. Lakeudet vaihtuivat kumpuileviksi tasangoiksi, ja etäämpänä hahmoittui vuoristojonoja. Viljavainiot kutistuivat kumpujen juurelle pesiytyneiksi pikkupuutarhoiksi, joissa ihmiskäden huolto oli vielä silmiinpistävämpi kuin laajoilla viljavainioilla. Pieniä, siistejä asumuksia varjostivat rehevät viiniköynnökset, ja pihamailla leikkivät lapset upeiden moniväristen kukkaryhmien ympärillä. Nuorta ja vanhaa, vakavannäköistä vuoristolaiskansaa työskenteli uutterana viini- ja hedelmätarhoissa. "Onnen Valtakunta! Tuollahan se voisi olla", ajatteli Yksinäinen matkamies aivankuin pakkomielteen valtaamana. "Sitähän kannattaisi käydä katsomassa." Rata kulki leveän virran rantamaa pitkin. Virralla ui aluksia, joiden kannella matkustajat ihailivat maisemia. Ihailunarvoisia ne olivatkin. Kasvullisuus oli mitä rehevintä, talot kuin mitäkin onnen sopukoita loisteliaan vehreyden keskellä. "Tänne jään", päätti Yksinäinen matkamies. Lähimmällä pysähdyspaikalla hän astui pois junasta. Väsynyt hän oli, mutta täällähän väsymys kaikkoaisi — täällä Onnen Valtakunnan esikartanoissa. Hän poikkesi valtatieltä polulle, joka näkyi johtavan houkuttelevaan onnen piilopirttiin. Pian hän olikin perillä, avasi portin ja asteli kukkivien ruusu-ryhmien lomitse kuistille. Ovi asuntoon oli suljettu, ja oven takaa kuului kovaäänistä keskustelua. Siksipä ei hänen tuloaan oltu huomattu. Hän jäi kuuntelemaan keskustelua. Riideltiinkö siellä? Kuinka se voisi olla mahdollista tällaisen kauneuden keskellä? Hän jäi kahdenvaiheelle, kolkuttaako ovelle, vai kääntyäkö takaisin yhtä huomaamattomasti kuin oli tullutkin. Kun keskustelu huoneessa hetkeksi taukosi, kolkutti hän ovelle hiljaa. Odotettuaan hetkisen avasi hän oven, ja vaikka ei kuullutkaan sisäänkutsua, astui huoneeseen. Talon isäntä, nuori mies ja hänen vaimonsa olivat parhaillaan aterialla. Pieni lapsi oikoi pulleita jalkojaan kehdossa. "Sallinette minun hieman levähtää?" kysäisi Yksinäinen matkamies. Aviopari katsoi oudosti kysyjään, ikäänkuin he eivät olisi ymmärtäneet kysymystä. Eivät he olleet ymmärtäneetkään. Yksinäisen matkamiehen murre oli heille outoa, ja pariskunta, varmana siitä, ettei heitäkään ymmärrettäisi, alkoi keskustella keskenään. "Avunanoja tuo lienee", sanoi mies vaimolleen välinpitämättömästi. "Pyysi kai jotakin?" "Niinkuin meillä olisi mitään antaa", äännähti vaimo pahantuulisena. "Tuskinpa riittää ruoka itsellemmekään. Menköön naapuriin! Nehän ovat rikkaita ja ylvästelevät anteliaisuudellaan." "Aina sinä noita naapureita moitit. Mitä pahaa he ovat sinulle tehneet?" sanoi mies vältellen. Yksinäinen matkamies oli ilman muuta istahtanut jakkaralle oven suuhun ja seurasi keskustelua. Riita alkoi uudelleen. Vedettiin esille arkiset mitättömyydet, jokapäiväisen elämän pikkuseikat. Niissä huomattiin vain ikävyyksiä, joista syytettiin toinen toistansa. Elämän vastoinkäymiset nousivat esille sovittamattomina, vuorenkorkuisina, ylipääsemättöminä. Vertailtiin naapurin olosuhteita, joissa oltiin huomaavinaan vain etuisuuksia, mitkä heiltä puuttuivat. Niitä kadehdittiin. Omassa elämässä ei ollut mitään hyvää. Huoneen ilmapiiri värähteli rauhattomuutta. Onnen värähtelyille ei ollut tilaa. Tämän tunsi kehdossa makaava lapsi ja alkoi äänekkäästi itkeä. Vaimo katsahti lapseen, nosti sen syliinsä ja tarjosi sille rintaa. Lapsi tarttui rintaan ja rauhoittui. Mies nousi pöydästä, astui Yksinäisen matkamiehen luo ja alkoi vilkkaasti viittilöiden selostella, ettei heillä ole mitään annettavaa, mutta tuolla tien mutkassa on majatalo, mistä matkustavaiset voivat saada yösijan ja ruokaa. Hän poistui talosta tuntien syvää pettymystä. Täälläkö Onnen Valtakunta — täällä, missä vallitsi kateus ja riita? Tuo pieni lapsikin jäi imemään äitinsä rinnasta kateuden ja riidan kyllästämää ravintoa. Jo äidin maidossa sai se suoniinsa vihan myrkkyä. Kuinka voisikaan Onnen Valtakunta täällä konsanaan saada jalansijaa? Majatalon suuri kilpi paistoi tien mutkassa houkuttelevana. Sitä kohden hän suuntasi askeleensa. Tultuaan lähemmäksi hän huomasi majatalon portin vierellä toisen valtavan portin, jonka hän arvasi johtavan hautausmaalle, koska sieltä häämöitti ristejä kypressien ja poppelien varjossa. "Kumpaakohan majataloa tuo nuori mies lienee minulle suositellut?" hymähti Yksinäinen matkamies hieman ivallisena. Hän meni majatalon ovelle, kysyi kumartelevalta ovenvartijalta olisiko huonetta vapaana. Ovenvartija tarkasti vierasluetteloa ja vastasi kohteliaasti: "Valitettavasti ovat kaikki huoneet varatut." Yksinäinen matkamies asteli edelleen ja saapui hautausmaan portille. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä Schubertin "Majatalo", laulusta: "Sind denn in diesem Hause die Kammern all' besetzt? Bin matt zum Niedersinken, bin tötlitch schwer verletzt." [Onko tässä talossa kaikki huoneet varatut? Olen lopen väsynyt ja kuolettavasti haavoitettu.] Poppelit ja kypressit heiluttelivat hiljaa oksiaan leudon iltatuulen puhaltaessa. Täällä vallitsi tosiaankin rauha. Yksinäinen matkamies katseli ristien rivejä. Ne seisoivat merkillisen vakavina ja totisina, ikäänkuin nekin olisivat riidelleet. Riidelleet? Niin — ne riitelivät parhaillaan, riitelivät siitä, kenen kummun alla oli arvokkain asukas. Näkihän sen jo päältäpäinkin. Makasihan marmoriristin alla kehuttu kenraali, tuon kuvannollisen ryhmän alla maailmankuulu, laakeroitu kirjailija, tuo kukkakulho todisti sulhon siellä lepäävän. Heitä arvostettiin, muistettiin, mutta kuka muisti ikäloppua, yhteiseen hautaan heitettyä raatajaa ja halveksittua maailmankulkijaa, jonka kummulla lahosi kaatumaisillaan oleva puuristi? Ei täälläkään ollut rauhaa. Sama ylvästelyn halu ja kateus, joka vallitsi "rauhan majan" aidan ulkopuolella, asusti täälläkin. "Miksi en saa jo jäädä tänne? Olenhan niin tarpeeton ja niin kuolemanväsynyt." "Niin miksi — miksi?" toisti hän itselleen. "Aikasi ei ole vielä täyttynyt — et ole kypsä. Lienee sinulla tehtävääkin. Muistathan, mitä sinulle kerran sanottiin", puhui outo ääni hänen vierellään. Hän tunsi äänen ja jäi muistelemaan erästä merkillistä tapahtumaa kotonaan, kaukana pohjolassa. Oli tuima tammikuinen pakkasilta. Revontulet räiskyivät taivaalla hänen istuessaan pienessä työkomerossaan. Hänellä oli edessään ikivanhat Dzyanin-stanzat [ikivanha lähdekirja, johon pohjautuu salainen aikain viisaus], ja hän pyrki tunkeutumaan niiden merkillisiin salaisuuksiin. Hetkiseksi ne elävöityivät hänen tajunnalleen, ja hän oli näkevinään maailmoiden valtavan näytelmän välähtelevän sisäisten silmiensä ohi. Elämän suuri mysteerio oli paljastuvinaan, ja hän tajusi, kuinka vähäisinkään elämän värähtely ei ollut tarkoitukseton — ei hänenkään vähäpätöinen elämänsä, vaikka se siltä näytti. Ilta oli jo myöhäinen. Hän laittautui levolle, sammutti lampun. Yht'äkkiä kävi huone valoisaksi. "Kylläpä revontulet nyt ovatkin voimakkaat", ennätti hän ajatella, kun hän huomasi vierellään henkilön, jonka olemusta ympäröi kirkas, värillinen valokehä. Ei ollut aikaa tehdä kysymyksiä, sillä tuo olento alkoi puhua rauhallisella, sointuisalla äänellä. Hän puhui tulesta — merkillisestä kaikkeudellisesta tulesta, joka läpäisee ja elähdyttää koko ilmenneen maailman. Hän puhui valtavista voimaryhmistä — enkelivalloista, jotka ovat tämän tulen erilaisten virtausten johdossa, ja selosti, millä tavoin kunkin niiden vaikutus maailmankaikkeudessa jakautuu. Vaikka kaikki, mitä tämä olento hänelle selosti, oli sangen vaikeatajuista, oli hän nyt ymmärtävinään kaiken, ja sanoinkuvaamaton sopusointu valtasi hänen olemuksensa. Loistava vieras viittasi kädellään pöydällä olevaan Dzyanin-kirjaan ja lausui juhlallisesti: "Niin kauan kuin sinulla on tekemistä tuon teoksen kanssa, niin kauan saat elää tässä ruumiissasi, mutta kun työsi loppuu, otetaan sinut pois." Huone pimeni. Hän oli ennättänyt nähdä vieraan miehekkäät kasvonpiirteet, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt edes kysäistä hänen nimeään, oli loistava olento hävinnyt. Ainoastaan talvinen tähtitaivas siinti akkunoista. Tätä tapahtumaa hän nyt jäi muistelemaan iltahämäräisellä hautausmaalla. Hänellä oli siis vielä jotakin tehtävää. "Siksi ei tämäkään majatalo huoli minua asukkaakseen eikä vastaa kysymykseeni", lausui hän noustessaan sammalpeitteiseltä kiveltä, mihin hän oli istahtanut. "Matkustaisin vaikka maailman ääreen, jos tietäisin kohtaavani uudelleen tuon yöllisen vieraani", ajatteli Yksinäinen matkamies. Astellessaan hautausmaan porttia kohden hän hyräili: "O unbarmherz'ge Schenke, doch weisest du mich ab? Nun weiter denn, nur weiter, mein treuer Wanderstab." Oi armoton majatalo, työnnätkö sinäkin minut luotusi? Siis edelleen, eteenpäin, sinä uskollinen matkasauvani! Oli yö, kun Yksinäinen matkamies saapui rautatieasemalle jatkaakseen matkaansa. Hän tilasi kevyen aterian junaa odotellessaan. Yhtä pimeä kuin yö oli päämäärä, mihin hänen matkansa tähtäsi. Kaikki oli hämärän peitossa. VII. AVE, VERUM CORPUS [Terve, todellinen ruumis!] Yksinäinen matkamies oli taasen matkalla. Minne? Sitä hän ei tiennyt, ja se olikin hänestä yhdentekevää. Hän oli nyt yksin, ei kulkenut enää ihmisvirran mukana, kulki omaa uomaansa pitkin — valtamereen. Päämäärään oli pitkä taival, ja tie vaivaloinen. Edessä jyrkkä vuorijono, lumipeitteinen ja poluton. Vasta sen tuolla puolen valtameren ääretön ulappa avautuisi. Hän saapui vuorijonon juurelle. Laaksossa sijaitsi majapaikka, jonka portin edustalla odotteli joukko sisäänpyrkijöitä. Näiltä hän sai kuulla, että vuorijonoa kutsuttiin Pirun vuoristoksi ja laaksoa Kuolemaantuomituiden laaksoksi. Tämä paikkahan sopi hänelle erinomaisesti. Hän päätti jäädä tänne. Suljetun ristikkoportin takaa näkyi oudonnäköinen, suuri rakennusrykelmä, joka lähinnä muistutti tiibettiläistä laama-luostaria. Piha oli huolellisesti kivetty. Valtavat pronssiset kuvapatsaat koristivat rakennukseen johtavaa pääkäytävää molemmin puolin. Toinen näistä kuvasi onnetonta, kiviä vyöryttävää Sisyfosta ja toinen elämännesteuurnaa kaatavaa Dionysosta. Yksinäinen matkamies tarttui portin kolkuttimeen ja kolkutti. Portti aukeni. Hän astui pihamaalle ja lähestyi pääovea, mutta jäikin katsomaan ovea vartioivia kuvapatsaita. "Esittävätköhän nuo jotakin erikoista maailmankatsomusta, joka on omaksuttava, ennenkun voi astua ovesta sisälle?" tuumi hän. Hän rohkaisi mielensä ja tarttui ovenripaan. Ovi aukeni äänettömästi. Hän tuli avaraan, neliskulmaisten pilarien kannattamaan huoneeseen, jonka seinämiä reunustivat sirot penkit. Rivi penkkejä oli myös keskilattialla. Suuria viikunapuita rehevine lehvineen oli siellä täällä nurkkauksissa ja istuinten lomissa. Aurinko paistoi kirkkaasti niiden lehville, antaen niille helakan, läpikuultavan vehreyden. Muuten oli huone tyhjä. "Mahtanevatko nuokin istuimet olla varatut?" ajatteli Yksinäinen matkamies. Kohta alkoikin huone täyttyä. Kuolemansairaita tulvi avoimista ovista. Lienevät he jo täällä kauemminkin oleskelleet, koska ilman opastusta — aivan kuin viimeisellä tuomiolla — jakautuivat pääovesta kahteen ryhmään, naiset vasemmalle ja miehet oikealle. Tuomituita he olivatkin — kuolemaan tuomituita. He kantoivat ruumiissaan kuolemansairautta, olivat kulkeneet lääkäristä lääkäriin, parantolasta parantolaan, ja vihdoin osuneet Kuolemaantuomituiden laaksoon. Täällä oli heidän paikkansa. Niinkuin kuoleman majesteetin edessä ainakin, häipyivät täällä kaikki erotukset. Rikas istui köyhän vierellä, ylhäinen alhaisen. Oppinut keskusteli oppimattoman kanssa. Kaikki kantoivat samaa vaakunaa — kärsimyksen ja kuoleman aatelisvaakunaa. Huone alkoi olla ääriään myöten täynnä. Käytävilläkin oli paarituoleilla työnnettäviä halvaantuneita. Mitä odotettiin — kuolemaako? Ei, vaan ovien avautumista sinne, missä paloi parantava tuli — pääsyä tuleen — terveyteen ja elämään. Yksinäinen matkamies teki havainnoitaan, silmäili kirjavata siipirikkoisten joukkoa. Painostava tunne värähteli huoneessa, vaikka kirkas aurinko lämpimästi heloitti. Olipa joukossa tuttujakin. Yksinäinen matkamies muisti heidät tavanneensa sillä merkillisellä laivamatkalla, jolla oli kohdannut ankaran rajantakaisen vartijan. Elleivät he olleetkaan ihan samoja henkilöitä, niin ainakin samanlaisia. Tuolla istui urheilija, joka oli voittanut monet maailmanmestaruudet. Jäntereet olivat vielä voimakkaat, rinta pullea ja asenne ryhdikäs, mutta otsalla oli syvä uurre. — Voitonseppeltenkö painama? Ja ohimoilla kiilsi harmaa hius. Jotakin oli hänessäkin epäkunnossa, jokin tuska puristi rintaa. Katse pälyili huoneen vasemmalle puolelle, missä hänen vaimonsa vilkutti hänelle kättään. Hän kohotti kätensä vastatakseen vaimonsa ystävälliseen tervehdykseen, yritti hymyillä, mutta hymy oli teennäinen, katseen ylle levisi kärsimyksen häivä. Hän tunsi ennen kaikkea sielunsa sairaaksi. "Mens sana in corpore sano", välähti kai hänen mieleensä. Hänelläkin siis oli sielu, ja se ei pysynytkään terveenä hänen huippukuntoon kehitetyssä ruumiissaan. Se oli käpristynyt, kuihtunut. Jätettynä vaalimatta ruumiin yksipuolisen huomioinnin kustannuksella se oli sairastunut. Nyt oli se kuolemaisillaan, huusi apua. Sielun kuolemansairaus tuntui ruumiissakin. Jalkoja pakotti ja repi. Aivot olivat avuttomat harkitsemaan lääkettä sisäiselle tuskalle. Muistot kuihtuneista laakereista lisäsivät tuskaa; nekin määräsivät hänet kuolemaantuomituiden joukkoon. Hän ei voinut istua hiljaa, vaan nousi ja asettui istumaan viikunapuun varjoon. Tuolla istui vapaan rakkauden esitaistelijana esiintynyt nuori mies ja hänen rakastajattarensa, kukin puolellaan, kalpeina ja kuihtuneina, syvät tummat juovat silmien ympärillä. Aistillisten himojen ja tunteiden palo oli polttanut heidän ruumiinsa kuolemaantuomituiksi. Tuossa liikemies lihavana, kaksileukaisena, läähättävänä. Realiarvojen antimet olivat rasvoittaneet sydämen. Sydän lakkoili. Tuolla tuomari ja lääkärikin — molemmilla hermot piloilla auttamattomasta unettomuudesta. Olipa monseigneurkin, Pyhän Isän holhokki, kuolemaantuomittujen joukossa. "Eikö Pyhä Isä, erehtymätön Pietarin sijainen, voinut auttaa uskollista palvelijaansa? Paransihan Pietari ennen monia sairauksia — mutta hänen nykyinen maallinen sijaisensa ei nähtävästi voinut", ajatteli Yksinäinen matkamies. Oli täällä muitakin, kirjava joukko. Hiukan erillään toisista istui vanhempiensa välissä poikanen, jonka pää yhtämittaa nytkähteli niskanikamissaan kouristuksen tapaisesti. Silmissä oli tylsä ilme, huulet olivat aina naurussa. Ympäristö oli hänelle yhdentekevää; ainoastaan äidin hyväily näytti häntä hetkisesti ilahduttavan. Isä istui kiusaantuneen näköisenä ja vältteli vieraiden katseita. Näytti kuin hän häpeisi lastaan, ikäänkuin hän olisi syyllinen lapsen tautiin. Vika oli kylläkin synnynnäinen. Kukapa tiesi, vaikka hän olisikin syyllinen? Niin hän ajatteli itsetutkistelun hetkinä, silloin kun muistui mieleen nuoruuden harha-askeleet, joita hän ei halunnut maailmalle paljastaa. Mutta näitä syitä eivät muut saisi aavistaa. Siihen salaisuuteen ei vierailla ollut oikeutta tunkeutua; se oli peitettävä. Kukapa ei vammojansa peittelisi? Tuollakin miehellä, joka vielä oli nuoruutensa parhaassa kukoistuksessa, oli vika kaulahermoissa. Pää kiertyi väkisin vasenta olkapäätä vasten. Hänkin tahtoi tautinsa kätkeä. Hän veti taskustaan sanomalehden ja otti asenteen kuin lukisi lehteä vinoasennossa. Se sopeutui hänen tautiinsa. — Voisivathan ihmiset luulla, että hän vapaaehtoisesti otti tämän asennon. Kokonainen liuta rampoja ja sokeita istui lähinnä peräovea. Rammat ja kämpäjalat asettelivat keppejään ja kainalosauvojaan istuimien alle, etteivät olisi paarituoleilla työnnettävien halvautuneiden tiellä. Mikähän lienee näidenkin elämänjuoksun keskeyttänyt — niinkuin näytti — ennenaikojaan? Ikälopulta ei heistä kukaan tuntunut. Elämällä olisi vielä varmasti ollut paljon näyttämistä sokeille, ja riittänyt olisi elämänraittia rammoillekin. Mutta vinhasti oli sokealta valo sammunut, ja ennenaikojaan oli rammalta ponsi jäntereistä höltynyt. Katuivat varmaan nyt elämänsä menoa, mutta jos he parantuisivat, alkaisivatkohan he uutta elämää, vai jatkaisivatko entistä menoa? Tätä mietti Yksinäinen matkamies istuessaan kuolemaantuomituiden keskellä. Samanlainen oli hän itsekin, heidän kaltaisensa, ruumis runneltu, sielu sekasortoinen, ajatus masentunut. Onnen Valtakunta oli löytämättä, vaikka hän usein oli nähnyt välähdyksiä sen loistavasta auringosta. Jos hän kerran pääsisi sen asukkaaksi, ojentaisi hän varmasti kätensä kuolemaantuomituiden laumalle, joka nyt ikävöi itselleen todellista ruumista, sellaista jota ei koiska koskettelisi. Ruumistahan — tervettä ruumista — tämä joukko pohjimmaltaan ikävöi. Se oli heille ainoa väline, jolla he elämää huomioivat. Onnen Valtakunnassa oli ruumis varmastikin toisenlainen. Mietiskely keskeytyi. Huoneen perällä olevat suuret kaksoisovet avautuivat. Joukko valkopukuisia "sisaria" astui sisälle johtamaan sairaita tuleen. Sokeat ja halvautuneet talutettiin riisuutumishuoneeseen; muut saivat suoriutua omin neuvoin. Riisuutumishuone oli tilava ja valoisa kuten odotushuonekin. Ilmanvaihtokoneet toimivat. Akkunat olivat auki; hien ja taudin lemu virtasi pois. Riisuutuminen alkoi. Tautien peitteleminen oli enää mahdotonta. Synnin seurausten polttomerkit paljastuivat kohtalotoverinkin nähtäville. Ja minkä hävettävän haaskan kykenivätkään sovinnaisuuden verhot peittämään? Nyt kun ne olivat poistetut, paljastui alennustila, johon ihminen oli upottanut ruumiinsa, Ikuisen Olemassaolon temppelin. Mitkään viikunanlehdet eivät olisi kyenneet peittämään lankeemuksen kuilua. Tähän saakka hän oli keinotekoisesti peittänyt tautinsa sovinnaisuuden verhoilla, pettänyt niillä muitakin, mutta nyt oli se paljastettava itselle ja muille. Kuolemaantuomituiden laaksossa oli voimassa outo laki: yhteenkuuluvaisuuden laki. Täällä lakkasivat yhteiskunnallisen elämän teennäiset rajat. Kaikkien oli pakosta asennoiduttava rehellisyyden mittapuun mukaisesti. Lihava, ihravatsainen liikemies, joka häpesi eläimellistä ruhoaan, yritti leveällä naurulla vetää ylleen huumorin vaipan, mutta nauru oli väkinäistä, sydäntä ahdisti, sillä kuoleman puristus tuntui rinnassa. Paralyytikkojen ja selkäydintautisten syntien arvet todistivat nuoruuden harha-askeleista. Näkyi leikkausveitsen arpia, kun oli turvauduttu haavurin apuun, jotta olisi saatu pinnalle puhkeava tai sisällä piilevä syöpä poistetuksi. Pigmentoidut, ikteeriset pinnat puhuivat perna- ja maksavikaisten kalvavista taudeista, luonnonvastaisten elintapojen synnyttämistä verisairauksista. Kaikilla heillä oli kuolemantaudin poltinmerkit ruumiissaan. Yksinäinen matkamies näki vain yhden ainoan ruumiin. Koko tämä tautisten lauma sulautui yhdeksi ainoaksi — ihmiskunnan kokonaisuuden ruumistumaksi, joka nyt paljastui hänen katseelleen kaikkine väärän elämänsuuntauksen aiheuttamine seurauksineen. Elämäntarkoitus oli ymmärretty väärin — seuraukset olivat sen mukaiset. Oli rikottu elämänlakia, joka ei anna itseään pilkata. Avoimista akkunoista alkoi kuulua juhlallista laulua. Kaikkien katseet kääntyivät akkunoita kohden. Siellä kulki juhlallinen saattue. Kirkosta tuli väkeä kadulle. Saattueen etunenässä kulki kultaisin ristein koristellussa messukaavussa piispa, kantaen kädessään kultakirjaillulla silkkiliinalla peitettyä hostiaa. Häntä seurasi valkopukuinen kuoripoikien ryhmä laulaen kirkkailla poikaäänillään: "Ave verum corpus, ave verum corpus, ave..." Kaikkien katseet kääntyivät akkunoihin päin. Kuunneltiin tuttua kirkkosäveltä. Monseigneur nosti kätensä korkeutta kohden, niinkuin oli tottunut hostiaa kohottaessaan, unohtaen, ettei hän tällä kertaa ollut juhlakulkueen johdossa. Ruumiin ikävöinti kaikui kirkostakin — sen todellisen ruumiin ikävöinti, joka kuuluu Onnen Valtakunnan asukkaille. "Sisään!" kuului sisaren lempeä ääni, ja sairaiden katseet kääntyivät hoitohuoneen oven yläpuolelle syttyneeseen valoon, joka oli merkki siitä, että siellä oli kaikki kunnossa. Ovi avautui ja ovella näkyi lyhyenläntä, valkopartainen, iäkäs vanhus, jolla oli harvinaisen voimakas ja lempeä katse. Ystävällisesti hän tervehti jokaista ohitseen kulkevaa sairasta ja lausui masentuneimmille jonkin rohkaisevan sanan. Ave verum corpus! kaikui Yksinäisen matkamiehen korvissa, kun hän kuuli Ihmemiehen hänelle kohdistetun tervehdyksen: "Grüss' Gott!" [Lyhennys lauseesta: Ich grüsse Gott = tervehdän jumalaa.] VIII. IHMEMIES. Kuka hän oli, mistä kotoisin, sitä ei kukaan varmuudella tiennyt. Tiedettiin, milloin hän oli Kuolemaantuomituiden laaksoon tullut, mutta mistä hän oli saanut varoja hoitolansa pystyttämiseen, siitä — samoin kuin hänen henkilöllisyydestään — oli liikkeellä mitä erilaisimpia huhuja. Yksi oli tietävinään yhtä, toinen toista, mutta tiedot olivat mitä ristiriitaisimpia, eikä Ihmemies ollut kenellekään elämänsä salaisuutta paljastanut. Hänellä oli paljon puoltajia ja vastustajia — etenkin paljon vastustajia. Toiset häntä parjasivat ylenmääräisesti, toiset kehuivat liioitellen, ja molemmat iskivät yli maalin. Kun parjaajat häntä halveksuen sanoivat peltisepän pojaksi, huomauttivat puoltajat: "Puusepän poikahan se oli se palestiinalainenkin parantaja." Oli nimittäin liikkeellä kaksi huhua, joista toinen oli tietävinään, että Ihmemies olisi itämainen salatieteilijä, ja toisen mukaan jonkun heikäläisen peltisepän poika. Ne, jotka olivat tietävinään, että Ihmemies oli itämaalainen, huolimatta siitä, että hän kantoi heikäläisille soinnahtavaa nimeä, vakuuttivat, että hän kuului johonkin salaiseen veljeskuntaan, jonka toimihenkilönä hän nyt esiintyi länsimailla. Salaisuuden verhoamiseksi oli tapahtunut ei ainoastaan nimen, vaan myös henkilön vaihdos [kerrotaan, että kehittyneet salatieteilijät voivat vaihtaa ruumiitaan], ja se henkilö, jonka nimeä Ihmemies nyt kantoi, ei ollut vaihdon jälkeen koskaan kotimaahansa palannut. Parhaassa miehuuden iässä, veljeskunnan aarteet käytettävinään, olisi Ihmemies asettunut miljoonakaupunkiin perehdyttääkseen länsimaita luonnon salaisiin voimiin, joiden oppimiseen Ihmemiehellä oli ollut tilaisuus adeptien keskuudessa Egyptissä, Intiassa ja Tiibetissä. Toinen tarina tiesi kertoa, että Ihmemies oli köyhän peltisepän poika — syntymäpaikasta ei oltu tarkoin selvillä — jostakin Kuolemaantuomituiden laakson läheisestä seudusta. Nuorena sai poika oppia isänsä ammattia. Hän nakutteli siroja kattiloita ja pannuja, päivä päivältä tottuneemmin. Kodista hävisi puute. Isä ja yleisö olivat tyytyväisiä nuoreen oppipoikaan. Mutta pojan mieli oli vain osittain työssä mukana. Sitä ei tyydyttänyt kattiloiden kalkutteleminen. Se askaroitsi korkeammilla tasoilla ja kolkutteli luonnon salaisten voimien työpajan oville, aavistaen, että ne kerran hänelle avautuisivat. Että se aika oli kerran koittava, siitä hän varmistui. Vaikka olikin hämärän peitossa, minkälainen uusi työmaa oli oleva, muuttui hänen sisäinen vakaumuksensa niin varmaksi, että hän alkoi siihen valmistautua. Työn jättämät vapaahetket hän käytti lukuihin ja tutkimuksiin kirjastoissa. Kun kotikylän kirjasto osottautui riittämättömäksi, paloi hänen mielensä avarampaan maailmaan, ja hän punoi suunnitelmia tulevaisuuden suurista tehtävistä. Milloin ne toteutuisivat, se oli yhdentekevää. Kohtalo oli ne kerran täyttävä. Hän luotti ehdottomasti kohtaloon. Hän näkikin sen täyttyvän nopein harppauksin. Kohtalo vei hänet pois hänen pienestä kotikylästään. Parhaissa miehuuden voimissaan joutui hän miljoonakaupunkiin, missä hänelle avautui mahdollisuus monipuolisempaan kehitykseen. Oli tarjolla kirjastoja ja ennen kaikkea tilaisuuksia täydentää teknillisiä taipumuksia ajanmukaisissa laboratorioissa. Lähinnä häntä kiinnostivat fysikaaliset tieteet, etenkin valon salaperäiset säteilyt. Elettiin röntgen-säteiden aikaa, ja nämä kiinnostivat häntä erikoisesti. Niihin hän kohdisti tiedonhalunsa, ponnisti kaikki voimansa. Kokeilujen kestäessä hän yhä enemmän varmentui otaksumassaan, että hän oli joutunut kosketukseen luonnon salaisten voimien kanssa, jotka vielä olivat tuntemattomia, mutta joiden perille oli päästävä. Miksi? Sitäkään hän ei vielä tiennyt, mutta tarkoitus oli paljastuva aikanaan, ajatteli kohtaloon uskoja. Ja kerran hänelle vaikeni elämänsä merkillisin hetki. Rajantakaisen maailman suljettu portti raoittui. Hän näki, kuinka siellä välkehti ja säteili. Kimppuina tulvi sieltä valoa, oudompaa kuin mikään tähän saakka tuntemansa valo, jotakin auringon värikirjon ulkopuolella olevaa sinivihreää, violettia, jolle särmiössä ei ollut taittavaa kulmaa. Sen värähtely lävisti esineet toisella tavoin kuin röntgen-säteet, kulki ruumiin joka hermon läpi, viritti suoniston elähdyttävään toimintaan. Hän antoi sen virrata ruumiiseensa. Sen vaikutuksen alaisena oleminen muistutti virkistävää suihkukylpyä. Tuota uutta ja ihmeellistä säteilyä hän kävi nyt lähemmin tutkimaan, ja kuta enemmän hän siihen perehtyi, sitä varmemmaksi alkoi hänelle kirkastua keksintönsä tarkoitus. Suotta ei hänen oltu sallittu pilkistää luonnon salaiseen voimavarastoon. Sieltä löydetty värähtely oli tarkoitettu ihmiskunnan käytettäväksi sen toivottomassa kamppailussa kuolemaa vastaan. Pitkät illat ja yksinäiset yöt hän istui kojeittansa ääressä ja eritteli värähtelyjä, oppiakseen tuntemaan niiden erikoisominaisuudet. Kokeiden kohteena oli hänen oma ruumiinsa. Hän kylläkin aavisti leikkivänsä kuolemalla, mutta jos oli päästävä elämän herraksi, oli taisteltava kuoleman kanssa, voitettava se. Ja mitäpä merkitsisi, jos hänen ruumiinsa runneltuisikin, kunhan kirkastuisi salaisuus, joka takaisi varmemman aseen kuolemaa vastaan, kuin mitä tähän saakka ihmiskunnalla oli käytettävissään. Hänelle oli selviönä, että rajantakaiselta vaaditaan peloton oman itsen uhraaminen ylevälle tarkoitukselle, ennenkuin voiman käytön oikeus on saatavissa. Kun hän alkoi olla johonkin määrin perillä muutamien säteilyjen vaikutuksesta, kokeili hän niillä työtovereihinsa. Jo näiden alkeellisten kokeilujen tulos oli hämmästyttävä. Muitakin sairaita alkoi ilmaantua kokeilujen esineiksi. Monet parantuivat, ja tulokset laskettiin säteilyjen ansioksi. Tämä kiihoitti jatkuviin ponnistuksiin. Kätevänä teknikkona hän keksi ja suunnitteli kojeita, joihin voi kytkeä valovärähtelyt siten, että niiden eristetty parantamisteho joutui yhä enemmän hänen valtaansa. Näin hänestä kehittyi vähitellen alansa mestari. Tässä yhtyvät molemmat tarinat. Kun palvelija oli suorittanut alkuvalmistelut, astui isäntä työtä jatkamaan. Miljoonakaupunkiin leviää huhu ihmemiehestä, joka parantaa sairaita jollakin ennen tuntemattomalla valohoidolla, ja että semmoisetkin sairaudet, joiden suhteen lääketiede oli voimaton, tulivat täällä parannetuiksi. Tämä oli herättänyt suunnatonta huomiota. Halpasäätyisten työmiesten joukkoon ilmaantui avunetsijöitä korkeammistakin säätyluokista. Tänä aikana — niin kerrotaan — olisi Ihmemies tutustunut erääseen ylhäissukuiseen naiseen, joka koko sielullaan omistautui hänen työtoverikseen ja hänen aatteensa palvelukseen. Sairastulva lisääntyi. Korkeampien piirien hienostokin rohkeni tulla Ihmemiehen luokse avoimesti. Menestys oli taattu, mutta Ihmemies ei ollut tyytyväinen. Raha ja maine eivät näyttäneet hänelle olevan minkään arvoisia. Lähimmille piireille hän oli tunnustanut, ettei hänen elämäntehtävänsä päätarkoitus ollut sairaiden parantaminen, vaan ihmiskunnan valmistaminen ottamaan vastaan oikealla tavalla niitä voimavärähtelyjä, jotka sille olivat juuri avautumaisillaan toista tietä. Hän oli tullut näyttämään niiden tosi-olemusta, ettei niitä suunnattaisi tuhotarkoituksiin, kuten aikaisemmin oli tehty. Sairaiden parantaminen oli vain alkuaste paljastustyössä. Sairastulvaa ei mikään voinut estää. Oli mahdotonta tekeytyä sokeaksi ja kuuroksi ihmisten hädälle, ja hän antoi apuaan kaikille — ilmaiseksi. Tutkimustyö suurkaupungin hälinässä osoittautui lopulta mahdottomaksi. Täytyi päästä pois, muuttaa muuanne, sillä muutoin rajantakaisen maan verho sulkeutuisi. Tällöin hän keksi etäällä valtateistä tuhat vuotta vanhan, rappeutuneen, soisessa seudussa sijaitsevan linnan, osti sen ja korjautti sen asuttavaan kuntoon. Sinne hän sijoitti työpajansa, ja keskeytynyt tutkimustyö alkoi kaksinkertaisella vauhdilla. Yhä enemmän hän oppi erittelemään säteilyjen värähtelyryhmiä ja tuntemaan niiden ominaisuuksia. Mutta samassa määrin kuin tieto lisääntyi, oli sitä jaettava tarvitseville. Linnan ovella kuului lakkaamatta avunanojien kolkutus. Ihmemiehen piilopirtti oli keksitty, ja tiedettiin, ettei hän jättäisi ketään avuttomaksi. Linnan portit avautuivat ja huoneet täyttyivät sairaista. Linna osoittautui liian ahtaaksi. Työrauha häiriytyi. Näin ei voinut kauemmin jatkua; täytyi ajatella muutosta. Kohta olikin uusi suunnitelma valmis. Linnan vierelle kohosi hoitola, jossa oli tilaa tuhatmääriin nousevalle avunpyytäjäjoukolle. Itse hän suunnitteli rakennuksen ja valvoi työn suoritusta yksityisseikkoja myöten. Sinne hän sijoitti hoitokojeet, paranteli niitä ja jätti ne ammattitaitoisten oppilaittensa huostaan. Hän valvoi niiden käyttöä, mutta vetäytyi itse yksinäiseen työpajaansa linnan kätketyimpään komeroon. Uusi laitos sai valta-aseman. Linna jäi ylhäiseen eristyneisyyteensä lammikon reunalle. Virtaavan veden täyttämät juoksuhaudat eristivät sen täydelleen muusta maailmasta. Yksinäisenä se katselee nyt kuvaistaan lammikon tyynessä kalvossa ja vertailee nykyisyyttä menneisyyteensä. Se tunsi elpyneensä uuteen vaiheeseen vuosituhantisessa elämässään. Kuinka toisenlaista olikaan elämä ennen! Vuoroin kiihkeää elämäniloa, riehahtelevaa riemua ja pelonalaista tuskaa, vuoroin karkeloa, vuoroin miekkojen mittelyä värähteli silloin sen tukevien muurien turvissa. Nyt sen hiljaisissa käytävissä kuului vain Ihmemiehen jykevien askelten kaiku, tai taltan iskujen lyönti linnan alakerran yksinäisestä työpajasta. Elämänilona sillä on nyt vain ne räiskähtelevät säteilyt, joita Ihmemies silloin tällöin loihtii avaruuden eetteristä. Tätä vertailua kesti illasta iltaan, vuodesta vuoteen, ja kun linna, yön syvimmillään ollessa, oli vaipunut entisyyden muistojen tuudittamana hetkelliseen uneen, välähti sen akkunasta niin häikäisevä kajastus, että linna havahtui ihmettelemään, miksi sorsat lammikon laidasta paiskautuivat veteen ja herättivät karpit hetkellisestä unestaan. Tällöin linna ymmärsi, että sen nykyisyys oli entisyyttä suurempi, mutta mistä sen suuruus riippui, sitä se ei voinut käsittää. Linnan tornin akkunat tuijottivat veden kalvoon kajastuneeseen valoviiruun, ratkaistakseen arvoituksen salaisuuden, mutta valo vaimeni, viiru häipyi. Yö linnan ympärillä synkkeni, yhtyi Ihmemiehen toivomukseen säilyttää hänen salaisuutensa ikuisessa Pimeydessä uteliaiden katseilta. IX. TULI JA VERI. Kuolemaantuomituiden jono liukui hiljalleen tulihuoneeseen. Kun kaikki olivat sisällä, sulkeutui ovi. Huone oli pilkkoisen pimeä. Vaistomaisesti vetäytyivät kuolemaantuomitut lähemmäksi toisiaan. Iho hipoi vierustoverin ihoa. Tartunnankin pelko oli poissa. — Olihan heissä kaikissa sama tauti — kuolemantauti, joka jollakin merkillisellä tavalla huipentui heitä kaikkia yhdistäväksi siteeksi. Oli kuin yksi ainoa suuri joukkoruumis olisi siinä värissyt kohtalon kourissa, jonka otteista se vielä viime tingassa etsi vapahdusta. Yht'äkkiä hälveni pimeys. Huoneen takaseinä sai oudon hohteen. Seinämä oli jaettu pienillä väliseinillä useampaan komeroon, joissa näkyi mitä erilaatuisimpia valaistuskojeita: soikeita, pyöreitä ja kiemuraisia lamppuja mitä merkillisimmissä kehyksissä. Lamput syttyivät palamaan, mikä punaisin, mikä sinivihrein, mikä hehkuvan valkoisin valoin. Huoneen äärimmäisestä nurkkauksesta alkoi kuulua ritinää ja rätinää. Tulikipinöitä leimahteli, ja niiden keskellä seisoi totisena Ihmemies, kädessään tulta säihkyvä sauva. Jostakin komerosta hän oli sen käteensä ottanut ja yhdistänyt sen voimalaitokseen paksun johtolangan avulla. Tuli säihkyi sekä johtolangasta että sauvasta violetinvihreänä, räiskähtelevänä, ja sen värähtely tuntui huoneen joka sopukassa. Kuolemansairaiden ruumismassa puristui vaistomaisesti tiiviimmäksi. Kaikkien katseet keskittyivät Ihmemieheen. Ihmemies antoi merkin, ja jono alkoi liikehtiä tulta kohden. Ensimmäisen epäröidessä tarttui Ihmemies tottunein ottein hänen olkapäihinsä, veti hänet edessään olevalle matolle ja laski sauvansa sairaan selkärangan yläosaan. Tuli työntyi sairaan ruumiiseen, lävisti jokaisen solun, pisteli ja poltteli, säihkyi ulos jalkoteristä, kantapäistä ja sormista. Kun suihku loppui, astui tilalle toinen ja kolmas, ja niin edelleen vuorotellen. Kukin sai osansa: halvautunut, rampa, syöpätautinen, sokea. Kuului silloin tällöin säikähtynyt huudahdus, kimeä kirkaisu. Ihmemies rohkaisi arimpia leppoisalla huumorilla, sai hermostuneen hetkellisesti nauramaan, ja antoi jollekulle ystävällisen kämmenläimähdyksen, joka myöskin poltti ja pisti. Tulisuihkusta siirtyi jono yhtäjaksoisesti komerosta komeroon, punaisen, valkoisen ja vihreän valon väreilyihin. Ne hivelivät pintaa kuin olisi sitä pehmoisella kädellä sivelty. Komeroiden vierellä valvoivat valkopukuiset sisaret, ettei kenkään varomattomasti jäisi liian pitkäksi aikaa tulen vaaralliseen sivelyyn. Yksinäinen matkamies oli viimeisenä jonossa. Hänkin pelkäsi. Mitä? Kuolemaako? — Sen läheisyyttä hän nyt sisimmässään vapisi, sillä hän tunsi, ettei hän ollut kypsä varisemaan maan poveen, eikä valmis astumaan rajan taakse. Ihmemies vaistosi hänen pelkonsa. Syntyi lyhyt, räikeä sananvaihto. "Mikä pimeyden ruhtinas sinä olet, joka kammoat tulta?" kysyi Ihmemies leikillisen ivallisesti. "Olen vain langennut jumala", vastasi Yksinäinen matkamies hermostuneesti naurahtaen. "Tahtonet kai pahan poltettavaksi?" "Tietysti", vastasi Yksinäinen matkamies. Ihmemies syöksi samalla tultasuitsevan sauvansa hänen ruumiiseensa. Hän tunsi sen värisyttävän olemustaan sormenpäitä myöten. Suihkun kestäessä tarttui Ihmemies hänen päähänsä, veti sen lähelle kasvojaan ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: "Etkö ole lukenut, mitä on kirjoitettu Pyhässä kirjassa: Ketä minä rakastan, sitä minä myös kuritan?" Ihmemiehen otteessa oli jotakin isällisen rohkaisevaa ja lempeää. Ei peloittanut astua tuleen, joka yhdisti kuolemaantuomitut toisiinsa uuden elämän värähtelyn siteillä. Hoito ei päättynyt tähän. Jono johdettiin kiemurtelevia portaita pitkin alas kellarikerrokseen. Avarat käytävät kumahtelivat kolkosti keppien ja kainalosauvojen kolahdellessa rautaisiin käsikaiteisiin ja sementtilattiaan. Alhaalla odotti uusi yllätys. Oltiin jonkinmoisessa seerum-laboratoriossa. Yksitellen astuivat sairaat ammattitaitoisten lääkärien ja hoitajattarien käsiteltäviksi. Käsivarren laskimosta laskettiin verta kirkkaisiin lasiputkiin. Veri jäi Ihmemiehen kypsytettäväksi. Tämä kyllästi sen erikoisilla säteily-yhdistelmillä, puhdisti sen kasaantuneista taudiniduista ja elähdytti sen elinvoimaisilla eetterivärähtelyillä. Kun veri oli kylliksi eterisoitu ja magnetisoitu, ruiskutettiin se takaisin verisuonistoon. Kukin sai verensä takaisin uudistettuna. Yksinäinen matkamies ihmetteli. Miksi oli kunkin saatava takaisin oma verensä? Olihan heillä kaikilla sama tauti — kuolemantauti. Olivathan he kaikki saaneet saman tulisuihkun. Olisivathan he nytkin kaikki voineet vuodattaa verensä samaan maljaan, josta kullekin olisi annettu osuutensa, yhteisen verisiteen yhdistämänä. Mutta niin ei Ihmemies sallinut sen tapahtuvan. "Miksi ei?" kysyi Yksinäinen matkamies. Ihmemies vastasi: "Etkö muista suuren runoilijan lausetta: 'Blut ist ein ganz besondrer Saft.' [Mefiston lause Faustille: 'Veri on varsin merkillinen neste.'] Verinesteen merkillinen ominaisuus on juuri siinä, että siinä väreilee Ikuinen elämä kullakin juuri sillä värähtelynopeudella, joka hänellä on perintönä Ikuisesta Elämästä. Ikuisen Elämän lakia on kaikkialla kunnioitettava — muuten taistellaan turhaan kuolemata vastaan." Yksinäinen matkamies sai miettimisen aihetta ja alistui mielellään Ihmemiehen ohjaukseen. X. PÄIVÄNSÄDE. Yksinäinen matkamies oli ollut näkevinään neiti Sonnenscheininkin kuolemaantuomituiden joukossa. Lienee ollut harhanäky. Eihän voinut olla mahdollista, että Päivänsäde olisi täällä. Hänhän kierrellee parhaillaan maailmaa, niitellen laakereita taiteellaan, ajatteli hän. Mutta kerran hän kohtasi Päivänsäteeksi luulemansa henkilön istumassa puiston penkillä, päivää paistattamassa. Yksinäinen matkamies nosti hattuaan kohteliaasti ja hiljensi vauhtiaan seisahtuakseen. "Saanen istahtaa — sallinette?" "Sopiihan tähän", vastasi Päivänsäde hiljaa ja siirtyi penkin kulmaukseen. Yksinäinen matkamies asettui siitä huolimatta melkein hänen vierelleen. "Olettehan Päivänsäde", kysyi Yksinäinen matkamies tuttavallisesti, katsoen vierasta suoraan silmiin. "Mistä tiedätte nimeni? Vaikka mitäpä merkillistä siinä on? Koko maailmahan minut tuntee." "Olen nähnyt teidät vain kaksi kertaa, enkä voi teitä unhoittaa", sanoi Yksinäinen matkamies, yhä Päivänsäteen silmiin tuijottaen. "Säteilitte minulle kerran välähdyksen oudosta maailmasta, Onnen Valtakunnasta." Nainen naurahti surullisesti. "Ja nyt istun tässä — minä Päivänsäde — kerjäten päiviä auringolta, joka minulle niin nopeasti laskee. Odotankin iltaa — ikuista yötä." Yksinäinen matkamies oli todennut Päivänsäteen silmien sammuvan hehkun. Mikä muutos olikaan hänessä tapahtunut niiden vuosien aikana, joina he kukin olivat kulkeneet omaa polkuaan? Eihän ollut pitkääkään aikaa kulunut siitä, kun Päivänsäde vielä oli kaikkien ihailema ja juhlima. Nyt oli hän Kuolemaantuomituiden laaksossa, ennenaikojaan vanhettuneena, kuihtuneena. Ihonkin tuoreus oli nyt nuutunut sairauden, ihomaalien ja jauheiden myrkyistä. Hilliten äänensä sävyä sanoi hän sovinnaisen kohteliaasti: "Olettehan vielä nuori ja kaunis. Elämän keskipäivä on kirkkaana edessänne — ja te puhutte illasta." "Älkää teeskennelkö! Noin ette juuri äsken ajatellut", sanoi Päivänsäde moittivasti. "Tiedättehän, että Päivänsäde aina tunkeutuu Yksinäisen matkamiehen arimpiin ajatuksiin, vaikka tällä kertaa anastittekin vain omat kypsiksi hautomani mielikuvat. Täällä Kuolemaantuomituiden laaksossa aineellistuvat ajatukset niin että kuka tahansa voi ne nähdä." "Kuinka olette te, Päivänsäde; voinut joutua tähän kaameaan Kuolemaantuomituiden laaksoon?" uteli Yksinäinen matkamies. "Syitä en tiedä, enkä tunne, mutta tapahtumien sarja on pian kerrottu", sanoi Päivänsäde ja jatkoi: "Muistanette lapsuuteni karkelon laivankannella. Olin silloin onnellinen. Minulla oli 'home, sweet home', koti Onnen Valtakunnassa. Toivoin saavani siellä elää koko elämäni. En tietänyt, että matkustimme etelään äitini keuhkotaudin takia. Se minulta salattiin. Luulin meidän lähteneen matkalle, jotta minulle tarjoutuisi tilaisuus kehittää luontaisia rytmitaipumuksiani. Kehityin nopeasti, sain mainetta, ja maailma laakereineen oli avoinna edessäni. Karkeloin kuin kukkien yllä. Suuri maailma muuttui kodikseni. Se oli minun 'home, sweet home'ni'. Muovailin sen nimisen tanssin ja siinä karkeloin elämäni vivahdusrikkainta karkeloa — voitin maailman. "Näin kesti muutama onnentäysi vuosi, kunnes kerran äkkiarvaamatta sain verensyöksyn. "Lääkärit totesivat minussa lentävän keuhkotaudin ja syyttivät vanhempiani, etteivät olleet eristäneet minua äidistäni. "Eristää minut äidistäni, jota niin äärettömästi rakastin koko sielustani! Voiko äiti tartuttaa ainoaan lapseensa kuolettavan taudin? Olin tulla hulluksi tuota ajatellessani. Se kalvoi minua kamalammin kuin ruumiissani kytevä tauti. "Minkätähden? Miksi? kyselin itseltäni, ja kyselen sitä edelleen. "Äitini kuoli. Tautini paheni nopeasti. Laihduin, tulin rumaksi ja sopimattomaksi ympäristölleni tartunnanvaaran takia. Minua, ennen jumaloitua, nyt kammottiin. Ainoa ystävänikin, joka oli vannoutunut omakseni ikuisiksi ajoiksi, jätti minut. Hän oli rakastanut vain minun ruumiini hetkellistä kauneutta. Nyt olen yksin. "Isäni, ainoa ystäväni, on mukanani täällä Kuolemaantuomituiden laaksossa, murtuneena. Hänkin kuolemaantuomittuna." Päiväsäde vaikeni. Hän värisi kuin horkkatautinen, vaikka poskille kohosi hehkuva puna. Kumpikaan ei hetkiseksi sanonut sanaakaan. Yksinäinen matkamies katkaisi tauon ja puheli hiljaa Päivänsäteelle: "Muistanette toisen tapahtuman laivamatkaltamme. Olitte leikkineet matkustajien parissa ja pyytänyt arvokkaalta isältä hänen rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä, jossa näitte kuvaisenne. Hän ei sitä antanut, vaan sanoi elämän teille myöhemmin semmoisen varaavan. Nyt teillä on elämän antama risti, ja sitä kannatte parhaillaan Golgatallenne. Kun olette sen sinne pystyttänyt ja lausunut: 'Se on täytetty', häipyy varmasti häivä, joka nyt sädettänne sumentaa. Onnen Valtakunnan Päivänsäde on silloin oleva kirkas kuin konsanaan ennen, kirkkaampikin." Päivänsäde katsoi Yksinäiseen matkamieheen suurilla, hehkuvilla silmillään. Niihin kohousi outo loisto. Katse elpyi, seestyi ja kantoi tuskan tuolle puolen — Onnen Valtakuntaan. "Niin, tämähän on minun ristini", kuiskasi hän hiljaa. "Miksi en ole sitä ennen huomannut? Kuinka olenkaan ollut kiittämätön elämän minulle antamasta lahjasta? Olen tuskaisena kysellyt: miksi — ja nureksinut, kun en ole ymmärtänyt, että Päivänsäteen on ristinsä avulla vapauduttava täydelliseen kirkkauteensa. Minun on sulauduttava ristiini — ja ristin minuun. Nyt ymmärrän elämän päämäärän. Tahdon kantaa ristini toivehikkaana, kunnes näen siinä kuvani niin kirkkaana, että voin huudahtaa: 'Miksi olet minut näin kirkastanut?'" "Antanette minun auttaa ristinne kantamisessa — jos uuvutte?" lausui Yksinäinen matkamies. "Teillä on oma ristinne, näen sen selvästi" — sanoi Päivänsäde, "ja teillä on kylliksi sen kantamisessa. Jokaisella on oma ristinsä, ja kunkin on se kuljetettava Golgatalleen, vaikka sitä ei käsitetä. En minäkään sitä aikaisemmin ymmärtänyt, siksi se oli raskas kantaa. Mutta nyt on aurinko antanut uutta valoa. Nyt on Päivänsäde onnellinen ja voimakas kantamaan ristinsä ilomielellä." Tuon uuden Päivänsäteen näki Yksinäinen matkamies. Päivänsäde nosti kätensä ja katsoi rannekelloaan. "Isä varmasti jo odottaa minua. Meidän oli määrä tavata toisemme odotushuoneessa." Hän nousi kevyesti ja ojensi kätensä Yksinäiselle matkamiehelle hyvästiksi. Yksinäinen matkamies jäi katsomaan poistuvaa Päivänsädettä. Kuinka notkea olikaan hänen vartalonsa ja sorjat hänen ruumiinsa heilahtelut! Kauniimmin ei hän liene koskaan karkeloinut näyttämön kirkkaimman valonheittäjän hohteessa kuin nyt, auringon heloittavimmassa heijastuksessa ristiään kantaen, karkeloiden ikuista elämää. "Home, sweet home" soi avaruuden ääristä elämän ehjimmällä rytmillä, kun Päivänsäde hävisi auringon säteenä keskipäivän hehkuvimpaan kirkkauteen. Yksinäinen matkamies nousi penkiltä ja asteli ajatuksissaan polkua, minne Päivänsäde oli häipynyt. Hänen silmiensä edessä väikkyi Päivänsäteen katse. Siitä oli hän lukevinaan puuttuvat yksityiskohdat hänen elämänsä tarinasta. Hän luki siitä katumuksen ja kirkastumisen. Päivänsädekin oli palvonut ruumistaan; taide oli ollut vain keino sen tehostamiseksi. Liekki oli ollut niin raju, että ruumis paloi ennen aikojaan. Katse oli kirkastunut kun sille paljastui elämän päämäärä. Elämä oli käyttänyt kärsimystä keinona päämäärän paljastamiseen. Yksinäisen matkamiehen täytti tyyni varmuus. Vaikka hänkin oli vaipunut, niin Elämä hänetkin nostaisi. XI. ITSE JA EI-ITSE. Yksinäinen matkamies viipyi Kuolemaantuomituiden laaksossa. Miksi hän siellä viipyi, sitä hän ei osannut itselleen selvittää, yhtä vähän kuin sitäkään, miksi hän sinne oikeastaan oli tullut. Tuota hän usein mietti, mietti nytkin. Teki tiliä. Hän oli lähtenyt matkalle, koska hänen entinen maailmansa oli ahdas. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi aitauksessa, jonka yli hän ei päässyt — sisäisesti. Ulkomailla olisi väljempää, aitaus ehkä poistuisi. Niin hän oli ajatellut. Mutta jo alkumatkalla oli tapahtunut jotakin, mikä muutti suunnitelmat. Päivänsäde oli aikoinaan karkeloinut hänelle aavistuksen Onnen Valtakunnasta, missä oli vapautta ja rauhaa. Missä se oli? Miten oli sinne matkustettava? Hän oli nähnyt vuoristopuron vapautuvan valtamereen ja Päivänsäteen risteineen häipyvän aurinkoon. Valtameri ja aurinko! "Mitä mahtoi kätkeytyä noihin näkyihin? Saavuttamaton valtameri — avaruuden aurinko — sielläkö ikuinen Onnen Valtakunta? Voinenko koskaan niitä käsittää, ne saavuttaa?" Tällöin hän kuuli olemuksensa syvyyksistä äänen, joka puhui kirkkaasti ja tajuttavasti: "Olevaista voit aavistaa vain kuvan avulla. Et voi tajuta Ääretöntä, ennenkuin olet oppinut tuntemaan äärellisen, oman itsesi. Ken elämänsä hukuttaa, hän löytää sen." "Ken itsensä hukuttaa, löytää Itsen", kertasi Yksinäinen matkamies ja jäi miettimään. Olen Kuolemaantuomituiden laaksossa, missä taistellaan tulella kuolemaa vastaan. Minäkin ponnistelen itseni säilyttämiseksi kynsin hampain. Etsin samalla Ääretöntä, joka on löydettävissä itsen hukuttamisella. Ristin ristiriita. Kunpa voisin sen käsittää! Päivänsäde pääsi aurinkoon vain itsensä ristiinnaulittuaan. Olisiko minullakin itse, joka on ristiinnaulittava? Taas kuuli Yksinäinen matkamies olemuksensa syvyyksistä äänen: "Ei ole olemassa kuin Yksi Olevainen, Yksi Itse, joka sinussa elää luomisensa verhojen kietomana. Näennäisesti eristyneenä Ikuisesta Olevaisesta on se harhautunut luulemaan verhojaan itseksi, ja kulkemaan niiden vaatimusten mukaisesti. Täten polku Onnen Valtakuntaan hukkuu aineellisen elämän sakeaan viidakkoon. Katso, kuinka monta yritystä sinussa asustava Itse onkaan tehnyt herättääkseen sinut huomaamaan oman polkusi, jotta löytäisit Itsesi ja sen kautta tien Onnen Valtakuntaan, Elämään! Siksi jouduit umpikujaan, aitaukseen, huomataksesi sen, noustaksesi sen yli ja vapauttaaksesi Itsesi vankilasta — aurinkoon ja valtamereen." Yksinäinen matkamies jäi miettimään elämäänsä niin pitkälle kuin suinkin muisti. Mitäpä siinä muuta oli ollut kuin ajallisten arvojen tavoittelua? Ruumiin tyydytys ja hyvinvointi aina etualalla. Niitä oli hän pakottanut Itsensä valvomaan ja antanut niiden kehittyä ainoiksi määrääviksi tekijöiksi elämässään. Ihmetellen hän näki, kuinka nämä vaatimukset olivat nousseet, kuta enemmän hän niitä tyydytti. Lopulta ei ruumis enää tiennyt, mitä se vaati. Hänen täytyi auttaa sitä aistikiihoitusten keksinnässä — kunnes oli saavutettu raja, jonka yli ei enää voinut päästä. Nyt hän näki, ettei liha eikä veri koskaan voisi nousta rajan yli Onnen Valtakuntaan. Mutta silloinhan kuolema olisi pelastus? Ääni vastasi: "Ruumiin voit kuolettaa ja oletkin sen tuhlaten kuolettanut monta kertaa ikuisella matkallasi, mutta Itseäsi et voi kuolettaa. Sen vain pakotat siten luomaan uusia verhoja, maksaaksesi entisiä erhetyksiäsi ja saattaaksesi ennalleen rikkomasi Elämän sopusoinnun." "Olenko minä rikkonut elämän sopusointua?" "Kukaan ei voi elää eristettynä kokonaisuudesta. Jokainen teko tapahtuu Olevaisessa. Ellei teko ole tehty Olevaisen värähtelyn mukaisesti, rikkoutuu sopusointu. Sen on päästävä ennalleen. Niinkuin tyyneen veden kalvoon heitetty kivi rikkoo hetkellisesti kalvon peilikirkkaan pinnan, samoin eristetyn itsen toimittama teko rikkoo elämän meren sopusointua hetkellisesti. Mutta vain hetkellisesti. Eristetyn minän täytyy kärsimyksiensä kautta oppia toimimaan Olevaisen ja oman sisäisen Itsensä värähtelylakien mukaisesti." "Siinäkö siis on kärsimykseni syy?" "Siinä. Elämän lait ovat loukkaamattomat, ne eivät anna itseänsä pilkata. Tietämättömyydessäsi olet eristänyt itsesi kokonaisuudesta; siinä on onnettomuuksiesi alku. Elämä on vihdoin kuljettanut sinut Kuolemaantuomituiden laaksoon toteamaan, ettei Ihmemiehen tulikaan voi sinua kuolemasta pelastaa. Korkeintaan se suo sinulle jonkin elonpäivän lisää, jotta voisit jo tässä elämässä irtautua verhoistasi ja alkaa elämän Onnen Valtakunnassa." "Sitäkö varten minun oli pakko tänne saapua?" "Vaikkakaan tätä näkemystä varten ei ole tarvis matkustaa paikasta toiseen — onhan Olevainen kaikkialla ja Itse on ajasta ja paikasta riippumaton, niin kohtalosi — entisten elämiesi luomat syyt ja seuraukset — toivat sinut tänne. Täällä tulet kohtaamaan auttajan, joka on tarttuva käteesi, jotta turvallisemmin voit nousta luomiesi aitausten yli. Ennen kaikkea huomaat verhojesi mitättömyyden ja tajuat elämän sopusoinnun tärkeyden. Mitä täällä kokenetkin, muista: Onnen Valtakunnan matkamiestä eivät mitkään vaikeudet saa säikyttää. Verhojen luoman itsen täytyy kuolla ristillä", puhui ääni. "Näin Päivänsäteen häipyvän risteineen aurinkoon, mutta minä en voi", huokasi Yksinäinen matkamies. Yksinäinen matkamies huomasi istuvansa linnan aidan takana olevalla penkillä ja tuijottavansa heijastukseen, jonka pilvien välistä esiin tulvahtanut aurinko heitti linnan edessä olevaan lammikkoon. Hän katseli Kuolemaantuomituiden laaksoa, ja näki rampojen ja sokeiden jonon astelevan Ihmemiehen tuleen. Hän ei tiennyt, mikä hetki vuorokaudesta oli, mutta hänessä tuntui sarastavan aamu, joka oli viepä hänet askeleen likemmäksi Onnen Valtakuntaa. Hän nousi ja kiiruhti kuolemaantuomituiden jonoon, mielessään varma päätös antaa tulen polttaa olemuksestaan aitaukset, jotka estivät Itseä yhtymästä elämän aurinkoon — pisaraa hukkumasta valtamereen. XII. LINNAN SALAISUUS. Koko päivän oli aurinko heloittanut täydellä terällä. Katukivityskin Kuolemaantuomituiden laaksossa hehkui kuumuutta. Kenenkään ei tehnyt mieli poistua asunnoistaan. Vasta iltamyöhällä läksi Yksinäinen matkamieskin tavanmukaiselle iltakävelylleen. Tällöin hänen mieleensä muistui samanlainen heinäkuinen hellepäivä hänen kotimaassaan, hänen vielä ollessaan nuoruutensa parhaissa voimissa. Hän oli silloinkin pysytellyt huoneessaan ja istahtanut avoimen ikkunan ääreen katsomaan, kuinka jylhä ukkospilvi vähitellen läheni. Voimakas pyörretuuli huojutteli lähellä olevan haavan oksia. Lehvät lepattivat levottomina kuin hengenhädässä. Tällöin hänelle oli tapahtunut jotakin merkillistä. Ympäristö, jota hän juuri oli katsellut, oli hävinnyt, ja tilalle ilmennyt outo seutu, outo rakennus, jonka avoimella kuistilla hän näki erään hänelle tutun henkilön. Koskaan ennen he eivät olleet tavanneet toisiaan; hän tunsi hänet vain omistamastaan valokuvasta ja oli kiinnostunut hänestä hänen suuren tietonsa takia. Henkilö, jonka Yksinäinen matkamies näin kohtasi, oli jo kauan sitten kuollut, mutta pysyi hänelle aina elävänä — syvissä, salaiseen elämään kohdistuvissa teoksissaan. Henkilö viittasi kädellään ja kehoitti häntä astumaan lähemmäksi. Tilanteessa oli jotakin niin juhlallisen vakavaa, että Yksinäinen matkamies oli tervehtinyt Opettajaansa polvistumalla hänen eteensä. Opettaja hymyili ystävällisesti, laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui painavasti: "Kohtalosi on tuonut sinut luokseni. Otan sinut oppilaakseni." Käden kosketuksesta virtasi magneettinen väreily, joka elvytti jokaisen hänen ruumiinsa solun. Hänestä oli tällöin tuntunut, kuin olisi hän ollut hetkisen Onnen Valtakunnassa. Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen, sillä ukkospilvet eivät olleet ehtineet paikalle, ja haapa yhä vielä huojui tuulenpuuskassa ... Siitä oli jo kulunut kauan aikaa, mutta tällä hetkellä oli tapahtuma ilmielävänä hänen edessään. Kohtalo — aina vain kohtalo! Hän istuutui linnan läheisyydessä olevalle lepotuolille ja katseli linnan kuvaa lammikon tyynessä kalvossa. "Mitähän tuo linnakin miettinee?" ajatteli hän. "Muistelee varmaankin menneisyyttään, niinkuin minäkin — entisten isäntiensä aikuisia muistoja. Entisten isäntien. Niin — linnalla on ollut monta isäntää, sen muurit ovat rappeutuneet, aika on sen seiniä hammastanut, mutta siinä se seisoo, vaikka sen isännät monessa sukupolvessa mullaksi maatuneina makaavat tuolla läheisessä kirkkomaassa." "Kuinka toisin onkaan minun laitani! Monta ruumiini linnoitusta lienen ennättänyt hävittää, mutta minä itse elän ja rakentelen uusia linnoituksia — Itselleni. Tämäkin nykyiseni on monessa tulessa ollut — ja on nyt kaatumisen partaalla. Tiedän, kuinka olen tämän turmellut. Kuinka lienen entisiäni tuhonnut?" Kävi lämmin tuulenviri ja lammikon tyyni kalvo värähteli laineille. Linnan kuva sen pinnassa särkyi, haihtui lopulta olemattomiin. Yksinäinen matkamies etsi sitä edelleen, mutta — näki jotakin ihmeellisempää. Esiin sukelsi näkyjä, jotka varmaan olivat hänen entisistä elämistään täällä maanpäällä, ties kuinka monen tuhannen vuoden takaa. Hän oli olevinaan oudossa ympäristössä. Luonto oli outo, rakennukset oudot, jykevät, ja kansa oudonnäköistä, tummapintaista, kirjaviin, väljiin viittoihin puettua. Nähtävästi itämaalaisia. Virran rantamalla seisoi juhlallinen, raskain pilarein koristettu temppeli, jonne kansaa virtasi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mukana kansanjoukossa, ja hän tunsi, kuinka hänen sydämensä löi hätäisesti. Jotakin kaameaa oli tapahtumaisillaan. Siitä hän oli levoton. Temppelissä esiintyisi tällä kertaa hänen isänsä, mutta kansa asteli temppeliin vihamielisenä. Kansa piti hänen isäänsä kiihkoilijana, joka puhui pilventakaisista haaveista, osaamatta antaa arvoa heidän tärkeille elinkysymyksilleen. Samaa mieltä oli hänkin. Isä oli hänen mielestään utopisti, joka turhaan korosti henkisiä arvoja elämän tosiarvojen kustannuksella. Niin hän ajatteli, ja niin ajatteli kansakin. Siitä oli lopulta kehittynyt viha kansan ja hänen isänsä välille. Kerettiläiseksi syytti kansa isää, vanhan perinnäisuskon sortajaksi. Avara, puolihämärä temppeli täyttyi ihmisistä. Kaikkien katseet olivat kohdistetut alttaria kohden. Alttaria ympäröivät valkopukuiset neitoset, käsissään kukkaseppeleet, jotka oli määrätty uhrattaviksi alttarilla palavalle ikuiselle, pyhälle _tulelle_. Neitosten joukossa hän tunsi oman sisarensa. Vieno, yksitoikkoinen soitto kuului kuin maan alta. Se tyynnytti kansanjoukon tunteet, ja kuolemanhiljaisuuden vallitessa astui alttarille valkohapsinen, valkopukuinen vanhus — hänen isänsä. Hän puhui tulesta, sammumattomasta tulesta, joka on kotoisin ikuisuudesta, palaa kaikkialla, ihmisten sydämissäkin — polttaakseen sieltä itsekkyyden, yhdistääkseen ihmisten olemuksen Ikuisen Olemassaolon kaikkialliseen liekkiin. Kipenenä se kytee ihmisessä. Ihminen ei salli päästä sen loimuun, sillä joka hetki sammuttelee hän sitä pienen minuutensa loalla omilla itsekkäillä pyyteillään, joita hän puolustelee _hyödyn_ valheellisella periaatteella. Tulta palvotaan alttarilla, mutta ei nähdä, kuinka vaivalloisesti se kytee omassa sielussa. Yritetäänpä sammuttaakin sielun pyhä tuli. Kansa kuunteli puhetta näennäisesti tarkkaavaisena, mutta salassa puristui käsi nyrkkiin jo temppelin sisällä. Syyttikö tuo kerettiläinen taas heitä pyhän tulen sammuttajiksi? Ja hyödyn palvojiksi? Ikäänkuin siinä olisi mitään väärää! Eikö kunkin tule lähinnä etsiä omaa etuansa? Toistenko etua olisi ensin valvottava? Hullutustahan tuo on. Kerettiläinen hän on. Vai he tulen häpäisijöitä? Palaahan jokaisen kodin liedellä pyhä tuli, on palanut polvesta polveen, ja hän puhuu sen sammuttamisesta. Hän höpisee tulesta, joka mukama palaisi meissä. Hengiltä hän on otettava enää meitä villitsemästä! Kun temppelipalvelus oli lopussa, kokoontui kansa temppelin edustalle odottelemaan, kunnes pappikin jättäisi temppelin. Salainen sisäinen kapinointi puhkesi ilmi vihaksi, kun valkopukuinen opettaja astui temppelin portaille. Joku heristi nyrkkejään, joku viskasi jo kiven, toisen ja kolmannenkin, kunnes vanhus uupuneena vaipui kivikolle. Kiihtymys nousi huippuunsa. "Tuleen hänet viskattakoon! Saakoon tuli puhdistaa meidät tuommoisesta epäsikiöstä!" — huudettiin. Pian oli kyhätty rovio, ja puolikuollut vanhus viskattiin tuleen. "Uskotteko nyt, lapseni?" kuului liekkien keskeltä. Yksinäinen matkamies tunsi olleensa rahvaan joukossa tuo nuori mies, joka ei rohjennut astua auttamaan isäänsä. Hän tunsi itsensä syypääksi isän murhaan. — Häneen olivat kohdistetut isän viimeiset tuliliekeistä sinkoamat sanat. Ne jäivät kaikumaan hänen sielussaan ikuisiksi ajoiksi. Hän oli ne kuullut myöhemmin monta kertaa — soimaavina, kehottavina. Kohtalo paljasti hänen tajunnalleen taas yhden hänen entisten elämiensä linnoituksista, ja hän käsitti, kuinka hän oli sen turmellut, antamalla liukua ohitsensa tilaisuuden, jolloin hän olisi voinut saada sen kestäväksi elämän ikuisten salaisuuksien tiedolla. Opettajaa vailla oli hän saanut vaeltaa vuosituhansia ja suoriutua matkallaan omin neuvoin. Uusia kuvia liukui hänen sielunsilmiensä ohi. Hän näki Bysantiumin keisarillisen hovin marmorisen huonerivistön, jossa asteli nuori, vaaleakiharainen, kookas mies, jota seurasi joukko iloista hoviväkeä. Ilakoiden he riensivät avonaiselle, marmoripylväin koristetulle parvekkeelle, jonka alla kimalteli meri auringonlaskun kultaamana. Kultaa välkkyivät meri ja palatsi kuvapatsaineen. Ilta oli hurmaava, viileän etelätuulen hiljaa puhaltaessa. Seurue asettui lojumaan lepotuoleihin. Väljien viittojen alta paljastuivat hoidetut, heleänauhaisten anturakenkien suojaamat jalat ja voidellut pohkeet. Leikiteltiin sanasutkauksilla. Huoleton ilo vallitsi. Vaaleakiharainen nuori mies istui jo elähtäneemmän naisen jalkojen juuressa ja katseli tyydytyksellä, kuinka tämä häntä kaihoisasti silmäili. Hän tunsi, kuinka nuo katseet hyväilivät hänen hiusmartoansa, käsivarsiaan ja pohkeitaan, ja tiesi, mitä ne merkitsivät. Hän tunsi, kuinka ne hekumallisesti imivät hänen miehuutensa voimaa ja saivat niistä tyydytystä. Hän ei uskaltanut niitä estää, ne saivat vapaasti hyväillä hänen ruumiinsa muotoja. — Hän vielä kiihoitti niitä, sivelemällä naisen paljasta, valkoista käsivartta. Nainen oli valtakunnan valtiatar ja hän tämän tahdoton orja. Orjan lailla hän alistui valtiattaren oikkuihin, teeskenteli syvää tunnetta, kiimaista eläimellisyyttä, jota hänen voimakas ruumiinsa uhkui. Sisimmät ajatuksensa ja tarkoituksensa hän säläsi. Epäillen niitä vakoiltavan hän sitä ilmeisemmin oli antautunut elosteluun ja aistillisiin hurjasteluihin. Toive, jota hän havitteli, oli hänen mielestään niin korkea, että sen takia kannatti teeskennellä ja myydä ruumiinsa — itsensä. Hän uneksi kruunua ja purppuratoogaa. Kenellekään kuolevaiselle hän ei koskaan ollut tuota unelmaansa paljastanut, eikä mikään mahti maailmassa olisi saanut pakotetuksi sitä ilmaisemaan, mutta siitä huolimatta hän aavisti, että häntä vakoiltiin ja pyrittiin elostelun alta lukemaan hänen sisin pyyteensä. Kukapa tiesi, eikö valtiatarkin vain urkkinut hänen syvintä salaisuuttaan? Heidän yhdessäolonsa hekumallisimpina hetkinä hän sitä epäili — ja se myrkytti nytkin hänen onnen hetkensä. Yksinäinen matkamies ihmetteli, kuinka hän ajatteli tuon nuoren elostelijan aivoilla ja tunsi hänen tunteillaan, ja kuinka hän teeskentelyllään ja valehtelemisellaan koetti peittää mieletöntä hourettaan. Hän tunsi vallan- ja kunnianhimon myrkylliset virtailut suonissaan, niiden valtavan voiman, jonka vaatimukselle mikään uhraus ei ollut riittävä eikä liian suuri. Valtiatar terästi katsettaan. Nuori mies oli hetkisen kuin untanäkeväinen. Surun häivä sumensi hänen muutoin kirkkaan katseensa. Valtiatar oli sen huomannut, tunsi loukkautuneensa ja kysyi purevasti: "Eikö seurani miellytä?" Nuorukainen siveli kiihkeämmin naisen käsivartta ja vastasi huolettoman näköisenä: "Tuolla ulapalla kaatui pursi, katsoin sitä, mutta sinua en hetkeksikään ole unohtanut." Tämänkin hän teeskenteli ja valehteli. Etäämpänä merellä näkyi kylläkin kaatunut pursi ja kuului hätähuutoja, mutta se ei häntä liikuttanut. Hänen silmiensä eteen oli tullut toinen näky. Salamannopeasti välähti hänen mieleensä eräs toinen ilta — yhtä ihana kuin tämä. Se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin mikään muu maailmassa, vaikka hän yritti senkin merkitystä elostelullaan tukahduttaa. Silloinkin oli hän ollut meren rannalla, kunnianhimoisia haaveitaan hautomassa. Rantaäyräällä hän tapasi kerjäläisen istumassa. Lieneekö tuokin vakooja? välähti hänen mielessään. Ainahan on urkkijoita kintereilläni. Mutta miehen ulkomuodossa oli jotakin, joka vaimensi epäilyt. Huolimatta risaisesta vaipasta, loisti miehen olemuksesta arvokkuus. Hämmästyneenä hän seisahtui, aivan kuin odottaisi vanhuksen häneltä jotakin kysyvän. Vanhus kysyikin: "Mihin olet matkalla, nuori mies?" Nuori mies epäili urkintaa, tähyili ympärilleen ja teeskennellen huolettomuutta vastasi: "Ilman päämäärää kuljen — päivänlaskua ihailen." "Ilman päämäärää — niinkuin koko ihmiskunta", vastasi vanhus. "Ihmiset vaeltavat elämänsä aamusta päivänlaskuun saakka tietämättä päämäärästä, siitä valtavasta tehtävästä, joka heille kuuluu. Niin kuljet sinäkin, nuori mies." "Mitä tarkoitat?" kysyi nuori mies ja epäili, oliko kerjäläisellä ehkä aavistus hänen salaisesta unelmastaan. "Tarkoitan sitä, että ihmisten pyrkimys rikkauteen, maineeseen ja valtaan ei ole tavoittelun arvoinen päämäärä. Kaikki se on haihtuvaa harhaa. Sinäkin himoitset valtaa; unelmoit otsallesi diadeemia, käteesi valtikkaa, jolla voisit määrätä tuhansien kohtalosta." Nuori mies kauhistui. Tuo oli urkkija. Vaistomaisesti hän pälyili nähdäkseen vangitsijansa. Kuinka oli tuo risainen vanhus voinut saada tiedon hänen syvimmästä salaisuudestaan? Ja vanhus jatkoi: "Olet tottumaton purjehtija elämän merellä. Purtesi peräsin on tehty hauraista rakennusaineista. Se murtuu, purtesi kaatuu ja sinä — hukut. Majakat, joita seuraat, vievät purtesi karille. Vaarallisin riutta on tavoittelemasi kruunun ja purppuran vierellä. Siihen on moni pursi pirstoutunut. Siihen pirstoutuu sinunkin purtesi — kunnianhimon valomerkkiä seuratessasi. "Mutta katsohan kauemmaksi meren selälle — laskevan auringon hehkuun. Siellä vilkuttaa valomerkki Ikuisuuden ihmetulesta. Se on pettämätön majakka — eikä sammu niinkuin virvatulet sammuvat saatuaan saaliikseen onnenetsijän peräsittömine pursineen." Vanhus nousi seisaalleen ja viittasi hehkuvaan laskeutuvaan aurinkoon, joka loi hänen ylleen purppuraisen verhon. Kuninkaallisella arvokkuudella hän lausui: "Siinä näet heijastuksen Elämän valosta, joka loistaa majakkana yhden ikuisuuden. Kun sitä seuraat, siihen uppoudut, olet muuttuva valoksi, auringoksi, ja päätäsi on kehystävä diadeemi, jolle ei mikään kruunu kykene vertoja vetämään." Nuori mies katsoi vanhusta häikäistyneenä. Risainen mantteli hohti kuin purppura, ja pään yllä säteili säkenöivä kruunu. "Oletko sinä keisari?" huudahti hän. Rauhallisena vastasi vanhus: "Olen Onnen Valtakunnan asukas. Siellä ovat kaikki keisareita. Ajatustensa ja himojensa kuninkaita. Mutta heidän kuninkuutensa ei kuulu tähän maailmaan. Etsi sinäkin sitä valtakuntaa, kolkuta sen ovelle! Kun se sinulle avautuu, astut Onnen Valtakuntaan kuninkaana — diadeemi otsallasi." Tämä kohtaus oli välähtänyt nuoren miehen tajunnassa hänen istuessaan valtiattarensa jalkain juuressa ja nähdessään purren kaatuvan meren mainingeilla. "Oliko tämä enne hänen purtensa pikaisesta karille-ajosta?" ennätti hän ajatella, ja siitä hänen katseensa sumentui. Kaikki oli käynyt salaman nopeasti. Ilo oli ennallaan. Seurue nousi parvekkeen kaiteelle katselemaan tapaturmaa. Kaikki purskahtivat nauramaan, ja joku huudahti: "Sehän on vain orjan pursi. — Varmasti joku houkkapäinen, joka on uskaltautunut merelle vapauttaan etsimään. Katsokaa — katsokaa! Nyt hän painuu veden alle. — Säästyy hän siten isäntänsä piiskaniskuilta." "Moirain orja!" mutisi nuori mies. "Kukapa voi kohtaloaan paeta? — en minäkään." Hän hymyili teeskenneltyä hymyä valtiattarelleen. Yksinäinen matkamies sulautui kokonaan tuon nuoren elostelijan kohtaloon, näki suurien unelmiensa kaatuvan ja tunsi pyövelin kuristavat sormet kurkussaan, tikarin pistot rinnassaan — samalla kuin sotaväen riemuisa huuto: "ave Caesar!" oli kantautuvinaan hänen korviinsa. Yksinäinen matkamies oli tuntevinaan risaisessa vanhuksessa papin, joka toisti hänelle uudelleen tutut sanat: "Uskotko nyt, lapseni?" Yksinäisen matkamiehen hengitys salpautui. Hänen ruumiinsa nytkähteli kuin painajaisen ahdistamana. Linnasta leimahti kirkas valo, ja hän havahtui. "Kirottu linna", mumisi hän. "Sinäkö manasit nuo elämäni painajaiset taas minua ahdistamaan?" "Minä, minä se olin, joka tahdoin näyttää sinulle linnoitustesi hataruuden", tuntui linna puhuvan. "Minä seison vielä lujana ja kätken sydämeeni suuren salaisuuden — Ihmemiehen salaisuuden, mutta sinä et tunne vielä oman Itsesi salaisuutta." Linnan kellarikerroksesta leimahti uusi valokimppu, heijastuen monivärisenä öiseen lammen pintaan. "Kohtaloni orja olen minäkin", ajatteli Yksinäinen matkamies, "ja merkillisellä tavalla näkyy se olevan kytketty Ihmemiehen kohtaloon." Oli sydänyö, pilkkosen pimeä, kun Yksinäinen matkamies asteli yömajaansa. Silloin tällöin leimahteli tuli Ihmemiehen työkomerosta, muistuttaen Olemassa-Olon ikuisesta tulesta. XIII. KUMMILAHJA. Yksinäinen matkamies istui hoitolan odotushuoneen penkillä ja odotti. Huone oli tyhjä, kaikki hoidettavat olivat jo poistuneet. Hän jäi sinne yksinään. Ihmemies oli niin määrännyt: hänellä oli jotakin sanottavaa. Siinä hän istui ja ihmetteli, mitä erikoista tuo sanottava mahtoi olla, koska sitä ei voitu lausua yleisellä hoitotunnilla. Olipa mitä tahansa, hän noudatti käskyä. Hetken kuluttua avautui sivuovi ja siinä näkyivät Ihmemiehen huomiota herättävät kasvot — tavallista ystävällisemmän näköisinä. Hän antoi merkin. Yksinäisen matkamiehen oli häntä seurattava. Tämä nousikin heti, ja Ihmemies kulki edellä näyttäen tietä. Minne mentiin, siitä ei Yksinäisellä matkamiehellä ollut aavistusta. Hän seurasi opastaan vaistoten, että jotakin erikoista tulisi tapahtumaan. Laskeuduttiin tuttua kiertoportaikkoa pitkin alakertaan. Kaikki oli jo hiljaista. Joku valkopukuinen sisar näkyi vielä seerumosastolla järjestelevän viimeisiä iltatöitään, ja joku mekanikko kulki kojeineen ohi äänettömästi tervehtien. Ääneti kulki myös Ihmemies. Vaikka hänen opastettavansa yritti alkaa jokapäiväistä keskustelua laitoksesta, vastasi Ihmemies niin lyhyesti, että keskustelu lakkasi alkuunsa. Lienee ollut tarkoitus, ettei kosketeltaisi jokapäiväisyyksiä. Kiertoportaat päätyivät lasikattoiseen ansariin, jossa Yksinäisellä matkamiehellä oli paljon kiinnostavaa, kukkarakas kun hän oli. Rivistö troopillisia kasveja kukki parhaillaan loistavine hyvätuoksuisine kukkineen, ja niiden vierellä rönsyili monivärisiä kämmekkäitä outoine kukkamuotoineen, jotka näyttivät eläviltä olennoilta — perhosilta — säännöllisemmän muotoisten kukkien rinnalla. Yksinäistä matkamiestä kiinnosti eräs erikoisen suuri valkoinen kämmekkä, jonka pinnalla mustat juovat olivat niin säännölliset, että luuli ristilukin siinä mehua juovan. Hän kysäisi ääneen: "Mistä mahtanee tuo laji olla kotoisin?" "Tiibetistä", vastasi Ihmemies lyhyesti. "Kuinka voi olla mahdollista, että Tiibetin kylmässä ylätasankomaassa tuommoinen troopillinen kasvi voi menestyä?" epäili Yksinäinen matkamies. "Ei sitä sielläkään kasva muualla kuin yhdessä ainoassa laaksossa. Olen sen sieltä tuonut — eikä niitä täällä päin ole kuin kolmessa paikassa. Rakastan kukkia, ja tänne vetäydyn usein työpäiväni loputtua", vastasi Ihmemies. "Ymmärrän sen hyvin", sanoi Yksinäinen matkamies, "olethan jo iäkäs, ja mikä työtaakka onkaan harteillasi ollessasi aamusta iltaan tulessa kuolemaantuomituiden keralla! Lienet usein kuolemanväsynyt?" "Väsynyt? Minun iälläni? Olenhan vasta kahdeksannellakymmenennellä kuudennella ikävuodellani", hymyili Ihmemies, "ja voiko koskaan väsyä, tietäessään täyttävänsä elämäntehtäväänsä? Vasta silloin ihminen väsyy, kun hän ponnistelee tietämättä tehtävänsä tarkoitusta. Kun näkee elämän päämäärän ja toimii sen kanssa sopusoinnussa, ei voi väsyä. Elämä ei koskaan väsy. Tulen kukkieni luokse eläytyäkseni heidän kerallaan elämän lakkaamattomaan hengitykseen. Katso noita kukkia — voitko ajatella, että ne väsyisivät kukkataakkansa alla? Ne varmasti iloitsevat saadessaan kantaa taakkansa." "Jos kukat eivät väsy — niin eivätkö ne koskaan sure? Eikö tuo valkoinen kämmekkäkään, vaikka näkee mustat viirut viiltelevän valkoista hipiäänsä?" kysyi Yksinäinen matkamies. "Tämä elämä, jossa maailma nyt elää, ei tuntisi todellisen maailman kirkkautta, ellei se saisi nähdä sitä _kaksinaisuuden taitepisteessä_. Emme käsittäisi auringon valkeutta, ellei olisi yön pimeyttä, emme puhtautta, ellei olisi saastaa, emme elämää, ellei olisi kuolemaa. Ei tuo kukkakaan sure tummia viirujaan — ne vain muistuttavat sitä maaperästä, josta sen valkoinen puhtaus pulppuaa." "Sanoit, ettemme käsittäisi elämää, ellemme näkisi kuolemaa. Miksi sitten sinäkin taistelet tulinesi kuolemaa vastaan?" kysyi Yksinäinen matkamies. "Niinhän kuolemaantuomitut luulevat, että taistelen kuolemaa vastaan — ikäänkuin kuoleman voisi poistaa kaksinaisuuden maailmasta", selitti Ihmemies. "En taistele kuolemaa vastaan. Kirkastan elämää ja paljastan elämän ehtymätöntä voimanlähdettä. Tuleni on vain välittäjä ikuisen elämän kaikkeudelliselle tulelle — osanen siitä. Se lähentää kuolemaantuomituita elämän lähdettä, elämän aurinkoa." A "Niinhän aurinkokin, elämänantajamme paistaa kaikille samalla tavoin. Mutta katso, kuinka eri tavoin kukin siitä elämänvoiman ottaa! Eri tavoin kasvikunta, eri tavoin eläinkunta. Sanottiin kerran sen paistavan yhtä hyvin vanhurskaille kuin syntisille. Samoin on tuleni laita. Se on omistettu kaikille kuolemantautia poteville, ja jokainen ottaa siitä osansa oman kykynsä mukaisesti ja paranee siinä määrin kuin hänelle on mahdollista kohtalon lakia loukkaamatta. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää. Syyllä on seuraukset, jotka täyttyvät ehdottoman tinkimättömästi. Muistanet, mitä sinulle kerran sanoin, kun valitit vammojasi?" "Muistan kyllä", vastasi Yksinäinen matkamies. "Sanoit sairauteni johtuvan siitä, että olin usein poikennut _tieltä_ — väärille poluille. Mitä oikeastaan tuolla tarkoitit?" "Tarkoitin täsmällisesti sitä, mitä sanoin. Sinä — niinkuin ihmiset yleensä — ihmettelet tautisi syitä, etkä huomaa, kuinka itse olet sairauteesi syypää rikkomalla elämän lakia. Rikkomuksiesi syyn seuraukset on kestettävä. Kun ne on maksettu, voi olla mahdollisuuksia saada takaisin menetetty terveys ehdolla, 'ettet silleen syntiä tee', niinkuin Pyhässä kirjassa sanotaan. Vain tällä edellytyksellä vaikuttaa tulenikin välittämä elämänvärähtely. Ymmärrä kohtalon ehdoton laki ja toimi sen mukaisesti!" Ihmemies oli siirtynyt ansarin ovelle. Se oli merkinanto sieltä poistumiselle. Kulku jatkui. Oltiin taas joillakin kiertoportailla. Laskeuduttiin maan alle. Vihdoin päädyttiin erään suljetun oven edustalle. Ihmemies otti taskustaan avaimen, pisti sen avaimenreikään ja sanoi: "Tässä on yksinäinen työhuoneeni, minne kenelläkään ei ole pääsyä. Siellä istun työskennellen usein illasta aamuun, syventyäkseni luonnon salaisuuksiin. Ja tyhjentymätön onkin luonnon aarrevarasto jo silläkin pienellä alalla, minne minun on sallittu pilkistäsi.." Huone oli avara. Voimakas hehkuvalo lasiretortissa antoi sille oudon valaistuksen. Lattialla oli valtavia magneettipattereita, joista kulki lukinverkontapainen johtoyhdistelmä kaikkialle — kattoon ja seiniin. Seinät olivat oudonnäköisten karttojen peitossa. Jos karttoja tarkemmin huomioi, voi niissä nähdä osia maapallomme mantereista, mutta paljon niistä poikkeavaa. Yksinäinen matkamies ymmärsi saapuneensa Ihmemiehen eristettyyn työkomeroon, josta hän usein oli nähnyt valon välähtelevän öisillä retkillään. Hän ei rohjennut kysellä eikä udella kojeiden merkillisyyksiä, eikä olisi tiennytkään, mitä kysyä. Molemmat seisoivat hetken vaiti, kunnes Ihmemies alkoi puhua: "Kartat näyttänevät sinusta oudoilta, eivätkä ne aivan tavallisia olekaan. Niissä on hahmoiteltu maita ja mantereita, jotka ammoisina aikoina peittivät maapallomme, ennenkuin se saavutti nykyiset ulkopiirteensä. Nyt lepää suurin osa noista mantereista merien pohjassa, nykyisten valtamerien peittäminä, noustakseen sieltä vielä kerran pinnalle. Nykyisin ihmiset mittelevät maittensa rantoja ja ihmettelevät huomatessaan, että niissä toisin paikoin ilmenee yhtämittaista laskua ja toisin paikoin yhtämittaista nousua. He ihmettelevät ilmastosuhteiden yhtäjaksoista vähittäistä muuttumista, ja ihmettelevät sitäkin, että nykyisten polaaristen seutujen maakerroksista kaivetaan esiin troopillisen aikakauden jätteitä. Samoja mittauksia on minunkin tehtävä — toisilla keinoin. On tehtäväni tehdä laskelmia vanhojen mannerten uudelleen pinnalle noususta — sillä ne nousevat varmasti luonnon suuren kohtalon lain pakosta. Elämän tasapaino ei muutoin palaudu eikä ole korjattavissa seurauksista, joihin ihmiskunta on luonut syyn itsekkäällä asennoitumisellaan elämän ykseyteen. Nykyisen ylvästelevän ihmiskunnan on kerran maineen ja mantereineen väistyttävä uusien ihmiskuntien ja uusien mantereiden tieltä. "Miksi hymyilet? "Ajattelet mielessäsi, miksi siihen tarvitaan minun mittelemisiäni? — Näet, että luen ajatuksesi. "Niin — eipä kohtalon laki suinkaan tarvitse minun mittelemisiäni. Mutta minä itse niitä tarvitsen oppiakseni tuntemaan _Elämän Suurta Suunnitelmaa_, voidakseni toimia sen kanssa sopusoinnussa, enkä omien suunnitelmieni virvatulien johtamana. Mittelen niitä myös sen vuoksi, että näkisin hetken, milloin aikakautemme tuomiopäivä lähestyy, voidakseni valmistaa veljiäni siihen. "Uuden aikakauden ajanjakso lähestyykin tavattomalla nopeudella — sen voit todeta, jos kykenet lukemaan noiden näkymättömien käsien merkintöjä kartoillani." Yksinäinen matkamies tarkasteli lähemmin karttoja ja huomasi niissä outoja merkintöjä hänelle tuntemattomalla kirjaimistolla. Hän aavisti, että niihin kätkeytyi salaisuus, johon hänen katseensa ei ylettynyt. Kun he olivat jo huoneen ovella, sieltä poistumassa, lausui Ihmemies: "Voidaksesi toimia kohtalon lain mukaisesti sinun on opittava tuntemaan Suurta Suunnitelmaa — sillä Elämällä on suunnitelma." Hän sulki avaimellaan työhuoneensa oven. Lähdettiin kulkemaan kiemuraista käytävää pitkin. Eräässä käytävän kulmauksessa poikkesi Ihmemies holvimaiseen syvennykseen. Sen perällä oli alttarin tapainen kohoke, jonka edessä oli kookas kaiverrettu tuoli. Yksinäinen matkamies tuijotti lattiaan ja havaitsi siellä kaksi tuttua korkokuvaa: viisikannan ja kuusikannan siten asetettuina, että tuoli parhaiksi sopi kuusihaaraisen tähden keskuskuvioon. Viisikanta jäi tuolin selkänojan taakse, kärki osoittamaan suoraan tulijaan. "Kas, viisikanta, josta aikoinani olen sommitellut kuvitelman — ja tuossa kuusikanta!" huudahti Yksinäinen matkamies. "Mutta miksi ovat nuo ylevät vertauskuvat lattialla?" "Tiedä", vastasi Ihmemies, "paljon on tänne pyrkijöitä, mutta harvat voivat astua näiden merkkien yli pyhättöön. Kahdeksankymmentä sadasta — niin näkyväisistä kuin näkymättömistä pyrkijöistä — saa kääntyä takaisin." Samalla hän astui vakavin askelin alttarin taakse. Nyt vasta huomasi Yksinäinen matkamies, että alttarin takana seinässä oli ovi, jonka Ihmemies äänettömästi avasi. "Astu sisään!" lausui hän hiljaa. Yksinäinen matkamies astui merkkien ja alttarin vieritse pyhättöä kohden. Ovella sanoi Ihmemies: "Tässä huoneessa asustavat aina _Ne Suuret_ — silloin kun Heidän on tarvis tulla näille maille." "Tulevatko _He_ tänne fyysillisesti", kysyi Yksinäinen matkamies vielä oven ulkopuolella. "Tulivatpa he missä muodossa tahansa, tulevat he aina omassa maailmassaan, ja tuovat tullessaan oman maailmansa", sanoi Ihmemies ja ohjasi Yksinäisen matkamiehen pyhättöön. Huone oli puolipyöreä, akkunaton, mutta kirkkaasti valaistu. Ei näkynyt lamppuja eikä muutakaan kalustoa, lukuunottamatta takaseinällä olevia, lattialle heitettyjä, kallisarvoisia silkillä päällystettyjä pieluksia. Näytti kuin niillä olisi äsken istuttu. Yksinäisen matkamiehen täytti juhlallinen tunne, ikäänkuin hän olisi ollut kuninkaallisessa vastaanotossa, jossa juuri odotettiin kuninkaan saapumista. Molemmat olivat hetken hiljaa. Kumpikaan ei liikahtanut kuin askeleen verran huoneen peräseinää kohden. Hetken kuluttua astui Ihmemies oikeanpuoliselle sivuseinälle, jota peitti kellertävä silkkiverho. "Katso", sanoi hän ja veti verhon hiljaa syrjään. Yksinäinen matkamies katsoi — ja katsoi, näki silmiensä edessä timantteja, rubiineja, safiireja ja ametistejä — jalokiviä, jotka säikkyivät häneen omituista tulenkaltaista säteilyä. Hänen olemuksessaan syttyi kuvaamaton kamppailu. Säteily tunkeutui hänen olemuksensa aitauksiin — epäilyksen ja arvostelun vartioimiin linnoituksiin ja poltti ne. Tuli läikehti hänen sielussaan ja ruumiissaan ja leveni hänen ruumiinsa ulkopuolelle. Hänestä tuntui kuin hän liikkuisi tulimeressä, missä ei mikään matala inhimillinen tunne voinut pysyä elossa, sulamatta säteilyn polttavaan hehkuun. Kaikki esteet, jotka ennen olivat olleet hänen sisäisen näkemyksensä tiellä, häipyivät olemattomiin. Täydessä tajussaan katsoi hän vapaasti Onnen Valtakuntaan. Hän tiesi olevansa siellä, ja tunsi, että se oli hänen kotinsa, "home, sweet home", jota hän oli etsinyt ja jonka asukkaaksi hän oli pyrkinyt. Se oli Ykseyden valtakunta, missä kaikki sulautui Ykseyteen. Ihmemieskin oli häipynyt hänen viereltään. Hän ei kuullut, mitä Ihmemies puhui, vaikka hän tiesi hänen puhuvan ja kuuli hänen äänensä kaiun ... Ihmemies veti verhon takaisin. Jalokivet peittyivät, mutta läikkyvä värähtely jatkui. Äänettöminä poistuivat molemmat pyhätöstä ja nousivat kiertoportaita ylös. Oltiin ulkoilmassa, hoitolaitoksen ja linnan välisellä puutarha-alueella. Tapahtuma ei siis ollut unennäköä. Siellä olivat hoitola ja linna torneineen. Lammikko kuvasti linnan piirteitä. Karppeja hypähteli vedenpinnassa. "Seurannet minua vielä linnaan?" kysyi Ihmemies. "Mielelläni", vastasi Yksinäinen matkamies, ja kohta he olivatkin linnan vierellä ja nousivat ahdasta käytävää pitkin linnan tornikerrokseen. "Tässä yksityiskirjastoni", sanoi Ihmemies, heidän astuessaan sisälle pienehköön kirjahyllyjä täynnä olevaan nurkkaushuoneeseen. Yksinäisen matkamiehen ympärillä läikehti voimakkaana hänen äsken kokemansa tulivärähtely. Hän ei istahtanut hänelle tarjottuun tuoliin, vaan jäi seisomaan ja katsoi suureen marmoriseen kuvapatsaaseen, joka oli jalustalla akkunoiden välisessä, hyllyistä vapaassa seinäkomerossa. "Ken on tuo?" kysäsi Yksinäinen matkamies. "Hän on isoisäni", vastasi Ihmemies ja meni pienelle lipastolle, avasi lasiovet ja otti pari vaaleanpunertavaan kiveen muovailtua miniatyyriä. "Ota nämä ja vertaa niitä marmorikuvaan", kehoitti Ihmemies. Yksinäinen matkamies otti minityyrit käteensä ja katsoi vuoroin niihin, vuoroin marmorikuvaan. Piirteet olivat samat — ja miniatyyrien avulla voi hän saada täydellisen kuvan Ihmemiehen isoisästä. Hän näytti olleen aasialais-arjalaista tyyppiä ja puvusta päättäen tiibettiläinen laama. Ihmemies tuli hänen mielikuvitukselleen avuksi. "Alkuisin olen intialaista sukujuurta; isoisäni oli sikäläistä ruhtinassukua ja _oli sinun opettajasi opettajan opettaja_" sanoi hän painavasti. "Mitä tiedät opettajastani ja hänen opettajastaan?" kysyi Yksinäinen matkamies hämmästyneenä. Ihmemies meni toiselle lipastolle, avasi salalukot, veti esille oudonnäköisen, puutuneen palmunlehtikäärön, vanhan käsikirjoituksen, irroitti sen siteet ja näytti kirjoitusta. Yksinäinen matkamies tunsi kirjaimet palinkielen kirjaimistoon kuuluviksi ja aavisti, mitä käärö sisälsi. "Tässä näet otteen Dzyanin stanzoista. Ymmärtänet nyt, ketä opettajaasi tarkoitan, ja miksi kohtalosi on sinut tänne kuljettanut?" sanoi Ihmemies. "Jos olet itsellesi ehdottomasti rehellinen, valkenee muukin pimeys. Olet varmasti kerran kohtaava etsimäsi — gurun [salatieteiden opettajan]." "Ymmärrän", vastasi Yksinäinen matkamies ja teki eleen poistuakseen. "Odotahan hetkinen", esitti Ihmemies ottaessaan esille kaksi maljaa, joihin hän kaatoi öljymäistä verenpunaista nestettä. "Juonet maljan veljeydeksemme?" lisäsi hän. Yksinäinen matkamies otti vastaan maljan ja tyhjensi sen. Nesteen virratessa hänen suonistossaan tulisena kuin väreily hänen ympärillään hän ajatteli sooma-juomaa, joka nosti nauttijansa näkymättömien maailmoiden korkeuksiin. "Ettet joskus hairahtuisi luulottelemaan kohtaustamme mielikuvitukselliseksi harhaksi, jätän sinulle nämä kaksi kuvaa muistoksi ja todistukseksi siitä, kenen nimessä olen toiminut. Olen vain kummisi", sanoi Ihmemies syleillessään Yksinäistä matkamiestä hyvästiksi. Yksinäinen matkamies tunsi kuvista kunnioittamansa ja rakastamansa opettajat, suuret Mestari-Opettajat. XIV. KOTIMAAHAN. Viimeisten tapahtumien jälkeen ymmärsi Yksinäinen matkamies oleskelunsa Kuolemaantuomituiden laaksossa päättyneen. Hän kaivoi esille matkalaukkunsa, asetteli siihen vähäiset matkavarustuksensa ja ilmoitti majapaikkansa isännälle lähdöstään. Lähtöpäivänään tahtoi hän vielä luoda yleissilmäyksen paikkaan, jossa oli kokenut niin erikoisia elämyksiä. Tällä kertaa ei hän mennyt linnan alueelle, vaan nousi kummulle, jonka juurella Kuolemaantuomituiden laakso kylineen lepäsi. Kummulta näkyi kylä kokonaisuudessaan. Sen keskellä ylenivät linna ja hoitola paikan valtiaiksi. Luonto oli kauneimmillaan, hedelmäpuut loistivat valkoisina ja siellä täällä erottui loistelias magnolia suurine vaaleanpunaisine perhoskukkineen. Kuolemaantuomituiden laakso peittyi kukkien loisteliaaseen vaippaan. Vuoriston lumipeitteiset huiput seisoivat vartiona suojelemassa, ettei mikään vaara pääsisi tuhoamaan laakson yksinäistä rauhaa. "_Vain kaksinaisuuden rajapisteessä on elämän todellisuus huomioitavissa_", muistui niin elävästi Yksinäisen matkamiehen mieleen. Täällä, jos missään, oli se selvästi havainnollistettuna. Tuolla Pirun-vuoristo kylmän juhlallisena, tuolla Kuolemaantuomituiden laakso paratiisillisessa, kukkaverhossa. Tuolla aherteli yksinkertainen vuoristokansa elämänhaluisena pikkupuutarhassaan, tuolla kulki kuolemaantuomituiden jono tuleen etsimään hoivaa kärsimyksilleen. Tuolta kuului miljoonakaupungin riehakoiva humu, tuolla istui tiedontietä kulkeva Ihmemies yksinäisessä kammiossaan ja teki merkintöjä maiden ja mantereiden katoavaisuudesta. Elämä ja kuolema kaikkialla vieretysten, ja niiden rajalla kulki tie Onnen Valtakuntaan. Kaksinaisuuden rajapisteestä häämöitti Elämän meren rannaton ulappa, ja sen yllä loisti Ikuisuuden aurinko. Yksinäisen matkamiehen mieleen muistui uudessa valossa runoilijan sanat: "_Jos minä taivaisiin kohoaisin, niin olet Sinä siellä, ja vaikka minä vuoteeni tuonelaan tekisin, niin Sinä sielläkin olet_." Kaksi pientä vuoristolaislasta kulki ohi risukantamukset käsivarrellaan. "Grüss' Gott", sanoivat he nöyrästi ohikulkiessaan. "Jumalaahan minä tervehdinkin", vastasi Yksinäinen matkamies lapsille. Ja hän tunsi elävästi juuri Häntä tervehtivänsä — auringossa ja valtameressä. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt Olevaista, Kaikkialla Läsnäolevaa, niin elävänä kuin nyt. Se oli auringossa, maassa, ilmassa ja aaltoilevassa elämän meressä. Se eli ja väreili hänen omassa olemuksessaan. Hänen olemuksensa jumaluus tuntui yhtyvän kaikkeudelliseen ykseysväreilyyn. Hän oli Onnen Valtakunnassa — hän oli sen vihdoinkin löytänyt, ja siellä hän tahtoi nyt elää edelleen. Hänhän oli päättänyt matkustaa täältä pois, jättää Kuolemaantuomituiden laakson. Jäisikö Onnen Valtakuntakin tänne, minne hän edelleen ikävöisi? Alkaisiko elämä kulkea entistä hapuilevaa uraansa? Ja onni ja rauha kaikkoaisivat täyttymättömäksi toiveeksi? Ei, — niin ei ollut käyvä. Näkemykset ja kokemukset eivät tällä erää pohjautuneet haihtuvaan tunnehäilähtelyyn, vaan johonkin tunnetta syvempään, varmempaan. Hän oli kerrankin _nähnyt Itsensä_, oli tajuisesti saanut voiton verhoistaan. Hänen minuutensa oli nähnyt Elämän sille asettaman päämäärän. Sen hän nyt näki — näki niin valtavana, että sille kannatti elää — iankaikkisuuksista iankaikkisuuksiin. Sille kannatti myös kuolla, kuolla monta kertaa, sillä ei elämä eikä kuolema kykenisi sen valotulta sammuttamaan. Onnen Valtakunta oli ja eli aina ja iankaikkisesti näennäisen kaksinaisuuden rajapisteessä, Ikuisessa Olevaisessa. Mikään mahti maailmassa ei sitä totuutta enää häneltä riistäisi. Ei epäilys, ei eristetyn minuuden terävinkään älyllinen erittely. Kohtalo oli sen timantinterävällä kynällään häipymättömästi uurtanut hänen tajuntaansa. Sieltä se puhui ja hälvensi epäilyjen ja älyllisten erittelyjen vastaväitteet. Häipymättömän kokemuksen Onnen Valtakunnasta oli hän viepä täältä mukanansa. Hän asteli alas kummulta majapaikkaansa kohden. Matkavaunu oli jo odottelemassa kuistin edustalla. Pian oli matkakapineet siihen siirretty. Kuistille oli kerääntynyt muutamia kohtalotovereita, kuolemaantuomituita, jotka vielä jäivät Kuolemaantuomituiden laaksoon lopullista kohtaloaan odottelemaan. Hyvästeltiin — iloisin mielin. Yksinäinen matkamies istui vaunussa, näki kuolemaantuomituiden kätten vilkutuksen ja kuuli iloisen, ystävällisen huudon: "Näkemiin!" "Näkemiin!" vastasi Yksinäinen matkamies. Kukkaverhoon pukeutunut Kuolemaantuomituiden laakso jäi jälelle, mutta outo, merkillinen väreily, jonka Yksinäinen matkamies oli tuntenut pyhätössä, väreili yhä jokaisessa hänen ruumiinsa solussa. * * * * * Yksinäinen matkamies oli kotiutunut pitkältä matkaltaan, oli isänmaassaan, kotonaan. Hän muisti rajavartijan sanat: "Rajan yli astuneelle ei hänen maansa enää näytä entisiä kasvojaan." Isänmaan kasvot olivat tosiaankin muuttuneet. Ne olivat ystävälliset, säteilivät rakkautta. Niistä värähteli jotakin, mikä siveli hänen olemustaan suloisesti, lämmittävästi — jotakin, mikä ennen oli liukunut hänen ohitseen. Nyt se häntä kiinnosti, ja hän ihmetteli, mitä se oikeastaan mahtoi olla. Olihan ulkonaiset olosuhteet ennallaan. Elämä kulki entisiä ratojaan. Ihmiset kyntivät sarkojansa, menivät liikkeisiinsä, virastoihinsa, kerhoihinsa, tehtaisiinsa — niinkuin ennenkin. Leipätaistelu, valtataistelu — nykyhetken saavutus oli tärkeä, kaikkialla etualalla. Kunkin oli leikattava elämästä osuutensa. Oli varastoitava itselle, mitä elämästä irti sai, korjattava elämäntyön hedelmä semmoisena, miksi se lihaksien voimalla ja älyn terästämisellä oli kypsytetty. Se oli tärkein elämänpyrkimys. Kun se oli saavutettu, oli tuloksena tyydytys. Tunnevärähtelyt oli rauhoitettu — kunnes uusi kiihoitus pakotti uusiin ponnistuksiin, uuteen älyn terästämiseen. Kaikki oli niinkuin ollakin piti, mutta Yksinäinen matkamies tunsi elävämmin kuin koskaan ennen tämän kiihkoisan hyörinnän pohjimmaisen tarkoituksen. Hän näki sen. Hän näki siinä vaistomaisen Onnen Valtakunnan etsinnän laajan asteikon, minkä puitteissa hänen kansansa tätä elämän tarkoitusta toteutti. Kullakin oli omalaatuinen kuvansa Onnen Valtakunnasta, ja kukin tahtoi löytää sen semmoisena, minkälaiseksi hän oli sen mielikuvituksessaan luulotellut. Mutta laskelmista oli unohdettu pettymys. Ei oltu otettu huomioon, että tyydytys työn tuloksesta oli hetkellinen, lyhytaikainen, rajallinen. Ei nähty, että Elämä aina loi uusia kiihoituskohteita. Rajallisuudella oli kintereillään kadottamisen mahdollisuus. Saavutus häipyi pois, ja tilalle astui tyhjyys, ikävöinti — uusi etsintä. Onni ja Onnettomuus, ikävöinti ja tyydytys heilahtelivat ajassa kuin heiluri — magneettineula, jota kaksinaisuuden vastakkaiset voimat vetävät puoleensa vastustamattomasti — riippuen kulloinkin siitä, mikä voima oli voimakkain. Tämän kaksinaisuuden alaisena näki hän kansansa heilahtelevan ja vaistomaisesti pyrkivän Onnen Valtakuntaan. Yksinäinen matkamies näki tämän — ja eritteli sen valossa suhdettaan elämään. Hänkin tunsi olevansa herkkä magneettineula, johon kaksinaisuuden vastakkaiset värähtelyt kohdistuivat — voimakkaammin, terävämmin kuin koskaan ennen. Mutta hän ei heilahdellut niiden mukana. Voimavärähtelyn vastakkaisuudet pysähtyivät häneen, jäivät häneen täydessä tehossaan, vaikuttivat hänen olemuksessaan, kehittyivät huippuunsa ja — sulautuivat tasapainoisuuteen, missä vallitsi häiriytymätön rauha, tietoinen sopusointu. Siinä vallitsi ymmärtämys vastakkaisuuksien vuorovaikutuksesta — toteaminen Onnen Valtakunnan olemassaolosta kaksinaisuuden rajapisteessä. Se oli paikka, missä elämän pulpahtelut tuntuivat täydellisinä, olivat elettävissä ehjinä. Siellä oli mahdollisuus eritellä elämän värähtelyt semmoisina kuin ne sisimmässä olemuksessaan olivat. Se oli täydellistä elämää Elämän suuressa koneistossa — ja siinä hän näki elämän tarkoituksen. Yksinäisellä matkamiehelläkin oli kerhonsa ja kotinsa. Ihmeekseen huomasi hän olevansa kiintynyt niihin lujemmin kuin koskaan ennen. Hän tunsi ne nyt peltosaroikseen, joilla hänen oli työskenneltävä, ja niille hän riensi. Kerho oli virkeä — toiminta vilkas. Uudet aatteet ja niiden toteuttamisenmukaiset menettelytavat olivat kiihoittaneet kerhon jäseniä virkeään elämään. Niin oudoilta kuin ne alussa hänestä näyttivätkin, ymmärsi hän ne täysin oikeutetuiksi. Elämä oli muovannut kutakin omalla tavallaan, ja kunkin oli oman sisäisen voimansa pakosta pyrittävä elämän kaksinaisuuden ymmärtämykseen, voidakseen astua sen rajapisteeseen. Ihmeekseen hän totesi, kuinka jokainen oli omalaatuisensa särmiö, joka taittoi kaksinaisuuden värähtelyt sen mukaisesti. Arvovaltaisuuden tavoittelu ja toisten arvostelemishalu häipyivät tämän näkemyksen voimasta hänen tajunnastaan. Hän tajusi, kuinka jokaisella yksilöllä oli omalaatuinen osuutensa totuudesta, jonka näkemykseen jokainen pyrki omalla erikoistavallaan. Kukaan toinen ei olisi kyennyt määrittelemään toiselle tietä, millä kunkin oli löydettävä oma totuutensa. Päämäärä ja tie päämäärään oli kätketty kunkin omaan olemukseen. Ihmeellinen oli Onnen Valtakunta. Siellä oli tilaa kaikille. Siellä sulautuivat näennäiset vastakkaisuudet yhtenäiseksi ikuiseksi voimaksi, jonka pohjasävy oli rakkaus. Se elämä — oli Ikuista Elämää.

3216.txt

Willie Angervon 'Yksinäinen matkamies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3216. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

VOIMAKASTA VÄKEÄ Kirj. Aino Malmberg Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926. Pojilleni, MALA-veljeksille _Äidiltä_. SISÄLLYS. Lukijalle. R. B. Cunninghame Graham. J. Ramsay MacDonald. Marion Phillips. G. Bernard Shaw. William Morgan Shuster. Philip ja Ethel Snowden. Kreivitär Warwick. Sidney ja Beatrice Webb. Miljoonamiehiä. LUKIJALLE. Tuntuu kuin pitäisi selittää taikka melkeinpä pyytää anteeksi, että lähetän maailmalle nämä pienet elämäkerralliset kuvaukset, sillä ne eivät ole suinkaan ankarasti puolueettoman analysoimisen tuotteita, vaan aivan subjektiivisen käsityksen luomia. Kaikki ne henkilöt, joista kerron, ovat tuttujani, monet heistä monivuotisia ystäviäni. Siksi minun on ehkä vaikeata olla aivan syrjästäkatsojana. Ymmärrän hyvin, että toinen henkilö voisi saada kuvattavistani aivan toisen käsityksen. Mies käsittäisi heidät toisin kuin nainen, vanhoillinen toisin kuin vasemmistolainen. Henkilö, joka lapsuudestaan saakka on liikkunut johtavissa valtiollisissa piireissä, ymmärtäisi varmaan heidät toisin kuin Suomen salomailla toimineen köyhän maalaispapin tytär, jonka Ukko Ylijumala on heittänyt suurkaupunkien humuun ja joka siellä on saanut nähdä ja kuulla niin paljon, että sydän ja sielu tulevat tulvilleen ja joskus vuotavat yli reunojen. Suomalaiset henkilökuvaukset ovat enimmäkseen taitavien asiantuntijain tekemiä, henkilöiden, jotka ankaralla työllä ovat saaneet selville pienimmätkin yksityiskohdat kuvattaviensa elämänjuoksusta. Useimmiten tekijät eivät henkilökohtaisesti tunne kuvattaviaan eivätkä ole heitä edes nähneetkään tässä elämässä. He voivat siis olla täysin puolueettomia kuvauksissaan. Sanomattakin on selvää, kuinka arvokkaita sellaiset elämäkerrat ovat suomalaiselle kirjallisuudelle. Näitä pieniä kyhäyksiä ei tietysti pidä ollenkaan verrata tuollaisiin ankarat vaatimukset täyttäviin, tieteellisesti täysipainoisiin tuotteisiin. Julkaistessani ne olen vain arvellut, että moniaita voi huvittaa kuulla, kuinka "tavallinen ihminen" käsittää "voimakkaan väen". Maailmahan on täynnä tavallisia ihmisiä, ei spesialisteja, ja nämä "tavalliset" ehkä saavat tutunomaisemman kuvan kertomusten henkilöistä, kun toinen "tavallinen" heille kertoo havaintojaan. Siinä selitykseni ja puolustukseni! Lontoossa, elokuussa 1926. _Aino Malmberg_. R.B. CUNNINGHAME GRAHAM. Useimmilla meistä lienee kokemusta siitä, kuinka muutamia ihmisiä ensikerran tavatessamme tunnemme, että oikeastaan olemme vanhat tutut... Varmasti olemme joskus, kauan, kauan sitten, ehkä jossakin edellisessä olomuodossa, olleet hyvät ystävät... Tuskin olen kehenkään tutustuessani sitä niin selvästi tuntenut kuin monta vuotta sitten, jolloin kohtalo asetti minut puhumaan Suomesta samalla puhujalavalla, jolla Cunninghame Graham piti hehkuvan puheensa tsaarin väkivaltaa vastaan. Jo paljon aikaisemmin, Suomessa asuessani, olin kerran sattumalta lukenut jossakin englantilaisessa aikakauskirjassa suosiollisen arvostelun jostakin uudesta Cunninghame Grahamin kirjoittamasta novellikokoelmasta, jonka sitten heti olin tilannut Suomeen luettavakseni. Se oli erittäin hauska löytö. Miellyin heti noihin pieniin, herkkiin kertomuksiin ja kaipasin lisää. Ihailin hänen purevaa satiiriaan ja nauroin hänen mehevälle huumorilleen. Hänen tyylinsä on erittäin hienostunut, ja alituisesti tuntuu, kuin hänen sanojaan ei voisi sanoa millään muulla kuin juuri englannin kielellä. Rivien välissä on niin paljon luettavaa, että toiselle kielelle kääntäminen pakostakin vie pois suuren osan nautintoa. Toinen seikka, joka selvisi minulle aikoja ennenkuin tutustuin henkilökohtaisesti Cunninghame Grahamiin, oli hänen rakkautensa espanjalaisiin, olivatpa ne sitten Euroopassa taikka Amerikassa. Hän tuntui ymmärtävän ja kuvaavan niitä kuin omaa kansaansa. Espanjalaisuus oli antanut hänen teoksilleen niin syvän leiman, että usein saattoi yhtä hyvin luulla häntä espanjalaiseksi kuin englantilaiseksi. Kun sitten vielä satuin lukemaan hänestä, että hän ulkomuodoltaan oli kuin espanjalainen hidalgo, mies, jollaisia Velasquez niin mielellään maalasi, olin tuntevinani hänet jo aikoja ennen, kuin häneen todella tutustuin. Eikä hänen tulisessa, seikkailunhaluisessa luonteessaan tunnu olevan tippaakaan pohjoismaista kylmyyttä ja tyyneyttä. Hän on selvästi noita merkillisiä luonnon oikkuja, joita joskus tapaamme jäisessä Suomessakin: hehkuvan tulinen, aurinkoinen temperamentti kylmässä, hitaassa ympäristössä. Vieläkin muistelevat vanhemmat ihmiset Lontoossa vuotta 1886, jolloin Cunninghame Grahamin nimi oli kaikkien huulilla. Silloin olivat uuden vasemmistopuolueen johtajat panneet toimeen jättiläiskokouksen Trafalgar Squarella, ja kun poliisi aikoi hajoittaa kokouksen, asettuivat joukot poliisia vastustamaan, ja heitä johtivat Cunninghame Graham, William Morris ja John Burns. Kaikki joutuivat vangituiksi, tietysti. Mutta kaikki ovat pysyvästi iskeneet nimensä Englannin historiaan. Samana vuonna Cunninghame Graham tuli valituksi parlamenttiin eräästä skotlantilaisesta vaalipiiristä. Siellä hän istui kuusi vuotta, ja vieläkin hän mielellään puhuu siitä ajasta, jolloin hän oli "kuusi vuotta pakkotyössä". — On helppo ymmärtää, että parlamenttityö ei sopinut Cunninghame Grahamin luonteelle, eikä hän sen jälkeen enää ole sitä ajatellutkaan uudistaa. Kun häneen ensikerran tutustuin, kauan, kauan sitten, hän oli jo yli viidenkymmenen ikäinen, jos nimittäin ikä lasketaan almanakan mukaan. Muutoin hän oli nuori, täynnä tulta ja eloa. Kerran sanoessani häntä espanjalaiseksi hidalgoksi hän hymyillen selitti olevansa vain skotlantilainen tilanomistaja. Hän on skotlantilainen suurtilan omistaja, vanhaa, kuuluisaa ylimyssukua. Lähellä Glasgowia ovat hänen molemmat sukutilansa Gartmore ja Ardoch, joista tätä nykyä ainoastaan Ardoch on hänen hallussaan. Hänet pelastivat tavallisesta laiskasta ylimyselämästä hänen kirjalliset taipumuksensa, hänen seikkailunhaluinen luonteensa ja aikainen siirtyminen silloiseen äärimmäiseen vasemmistoon, joka siihen aikaan merkitsi — ei suinkaan kommunismia — ei edes sosialismia, vaan vallan vaatimattomasti Vapaamielisen puolueen vasenta siipeä! Sieltä hän kyllä sitten edelleen kehittyessään siirtyi vanhan Hyndmanin johtamaan sosialidemokraattiseen yhdistykseen, missä hän oli läheisessä yhteistoiminnassa William Morrisin kanssa. En tosin koskaan ole voinut ajatella Cunninghame Grahamia käytännöllisenä poliitikkona. Ennen kaikkea hän on haaveksija, taiteilija, joka hakee politiikasta ravintoa mielikuvitukselleen ja jolle oma subjektiivinen elämä aina merkitsee enemmän kuin yhteiskunnalliset parannukset. Hänen käytännöllinen toimintansa on taiteilijatoimintaa, välähtelevää, säkenöivää, odottamatonta, laskematonta. Muistan, kuinka kerran luentomatkallani saavuin Aberdeeniin ja asuin perheessä, jossa Cunninghame Graham oli hyvä tuttu. Eräänä aamuna isäntäni näytti hyvin huolestuneelta ja kertoi juuri saaneensa kirjeen Cunninghame Grahamilta, jossa tämä tarjoutui heti tulemaan Skotlantiin auttamaan työväenpuoluetta vaalitaistelussa W.C. Andersonin puolesta. Taistelu oli nimittäin juuri alkanut, ja, kuten kaikki hyvin tiedämme, sen tuloksen määrää usein hyvä puhuja. Skotlannissa on asian laita siinä suhteessa aivan sama kuin Englannissakin. — Olin aivan äskettäin kuullut Cunninghame Grahamin puhuvan, ja minut hän oli vallannut kokonaan tulisella kaunopuheisuudellaan. En siitä syystä nyt yhtään voinut käsittää, mistä huoli johtui, ja kysyin siksi isännältäni: "Ettekö ole iloinen, että saatte hänet tänne? Onko tässä valtakunnassa missään parempaa puhujaa?" "Ei, ei ole — mutta voi, te ette osaa aavistaakaan, kuinka epäluotettava hän on... "Mitä tarkoitatte?" "Skotlanti on täynnä kaskuja hänen puheistaan. Hänen huumorinsa on välkkyvää, hänen satiirinsa purevaa, mutta hän ei välitä vähääkään, kehen se sattuu. Jos hänen mielestään ystävä ansaitsee kurittamista, antaa hän sitä isällisellä kädellä yhtä hyvin kuin vihollisellekin — ja ymmärrättehän, mitä se voi merkitä vaalitaistelussa..." "Mutta eikö häntä voisi hiukan varoittaa edeltäkäsin?" "Niinkuin sitä ei olisi muka koetettu! Ei, siinä eivät auta varoitukset eivätkä hänen omat juhlalliset lupauksensakaan. Jos henki hänet valtaa, ei Cunninghame Graham ole koskaan voinut sitä vastustaa..." Omasta kokemuksestani tiedän, että Glasgowin tienoilla ei tarvitse muuta kuin mainita Cunninghame Grahamin nimen, niin skotlantilaisten kieli heltiää, ja kaskuja alkaa kuulua oikealta ja vasemmalta. Hänen oman vaalitaistelunsa aikana sattui kerran niin, että eräs skotlantilainen ylimys, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä, että Cunninghame Graham, jonka suku oli yhtä ylhäistä kuin kenen tahansa toisen Skotlannissa, oli liittynyt äärimmäiseen vasemmistoon, oli nyt vartavasten saapunut puhetilaisuuteen tehdäkseen edes kiusaa, ellei voinut mitään muuta tehdä. Cunninghame Graham piti loistavan puheen eikä suinkaan säästänyt skotlantilaisia ylimyksiä, joiden temput hän tunsi liiankin hyvin. Kun sitten kysymysten aika tuli, nousi läsnäoleva ylimys seisomaan ja aloitti ivallisesti: "Eikö puhuja itse kuulu samaan ylimyssukuun kuin surullisen kuuluisat Gartmoren Grahamit, jotka sata vuotta sitten olivat tämän seudun kauhuna ja joiden tihutyöt..." Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun jo Cunninghame Graham rauhallisesti hymyillen vastasi: "Mene helvettiin ja kysy heiltä..." — Oli selvää, kenen puolelle naurajat tulivat. Oli vallan luonnollista, että Cunninghame Graham tulisella luonteellaan vihasi väkivaltaa ja sortoa, ilmenipä se missä muodossa tahansa. Siksi oli myöskin aivan luonnollista, että jos milloin tarvittiin miestä lausumaan suoria sanoja tsaarin väkivaltaisuuksista Suomessa, ei koskaan turhaan käännytty Cunninghame Grahamin puoleen. Kaikki tuo, kaikki taistelu vääryyttä vastaan, kaikki kauniit muistot kuuluvat aikaan ennen sotaa. Ja sitten tuli sota... Minusta tuntuu, kuin useimmat keski-iän yli päässeet ihmiset meidän aikoinamme voisivat jakaa elämänsä kolmeen selvästi toisistaan eroavaan kauteen: aikaan ennen sotaa, sotaan ja sodanjälkeiseen aikaan. Ennen sotaa elämä oli luonnollista, ilman suuria maanjäristyksiä. Ihmiset olivat niin sanoakseni likempänä itseään ja tyynesti likempänä muita. Maailma näytti hiljalleen menevän eteenpäin, ja monet alkoivat toivoa, että jonkinmoinen veljeyden tunne kasvaisi vähitellen. Ihmiset alkoivat ryhmittyä ei kielen ja kansallisuuksien, vaan yhteisten pyrintöjen mukaan. Sitten tuli sota, tappavana, haavoittavana. Tappavana ja haavoittavana henkisesti yhtä paljon ja enemmän kuin ruumiillisesti. Kuka säilyi eheänä? Kuka on vieläkään täysin parantunut? Ruumiillisia raajarikkoja, henkisiä raajarikkoja hiipii hiljalleen kaikkialla. Ja vaikka haavat näyttävätkin olevan ummessa, ei niihin pidä kovakätisesti koskea. Se tuottaa polttavaa tuskaa. Sitten seurasi kolmas kausi: rauha. Mutta millainen rauha? Muistan kerran sodan aikana keskustelleeni Olive Schreinerin kanssa, ja hän sanoi: "Vaikka niin kiihkeästi odotan tämän kauhun loppua, pelkään, että rauha tulee aluksi olemaan vielä kauheampi kuin sota. Viha ei lopu, kun sota loppuu, ja kun ihmisillä on aikaa ajatella, tulee henkinen tuska hirveämmäksi kuin nyt, jolloin sotakiihko vaikuttaa huumaavasti." Hän oli buurisodan aikana, kuten tiedämme, koko ajan sota-alueella eikä voinut vieläkään tyynesti puhua siitä ajasta ja sotaa seuranneesta "rauhasta". Kun vuonna 1923, kotimaisesta virallisesta vastustuksesta huolimatta, vihdoinkin pääsin vanhaan kotiini Lontooseen, oltuani poissa lähes kahdeksan vuotta, oli kaikki niin muuttunut, että suru melkein voitti takaisintulon tuottaman ilon. Missä olivat melkein kaikki ne, joiden kanssa olin seurustellut tuttuna ja ystävänä? Missä oli vanhin ystäväni, joka oli niin läheisesti liittynyt elämääni Englannissa, että ensin en tiennyt miten aloittaa, kun en häntä enää löytänytkään? Missä oli lady Burne-Jones? Poissa. Kuollut. — Missä oli laajasydäminen, aina iloinen Annie Smith, jonka iltakutsut kaksi kertaa kuukaudessa olivat tulleet mieluisiksi tapaamistilaisuuksiksi suomalaisille ja hinduille? Hänen sydämensä oli aina kahtia jaettu, toinen puoli annettu Suomelle, toinen puoli Intialle. Missä oli uskollinen Annie Smith? Poissa hänkin. Kuollut. — Missä oli vanha ruhtinas Kropotkin, jonka hauskassa kodissa aina vietimme sunnuntai-iltapäivät? Poissa. Kuollut.— Missä oli vanha ukko Hyndman ja hänen hiukan eksentrinen puolisonsa, Rosalind Travers, joka kirjoitti niin erinomaisen hyvän ja hauskan kirjan Suomesta? Molemmat jo kuolleet. Ja ennen kaikkia, missä oli oma poikani, nuorimpani, jonka hilpeä ystävällisyys ja leikillinen sukkeluus oli voittanut niin monta sydäntä täällä? Missä oli Olli-poikani? Siellä missä muutkin ystäväni, toisella puolen rajaa. Ei ollut kumma, jos ensin palattuani Lontooseen kaikki tuntui tyhjältä siellä. Ensin en uskaltanut kaikkia kysyäkään, sillä pelkäsin aina saavani saman vastauksen. Kerran sitten, kesällä 1923, näin sanomalehdissä jonkin uutisen Cunninghame Grahamista. Siis ainakin hän oli vielä joukossamme. Menin heti puhelimeen ja soitin hänelle. Hän tuli itse puhelimeen, tunsin heti hänen äänensä. Hän ei puhelimessa saanut selkoa kuka olin, mutta päätimme tavata seuraavana päivänä hänen luonaan, sillä minulla ei silloin vielä ollut pysyväistä kotia. Olin niin iloinen, että ainakin Cunninghame Graham oli vielä elossa, että vasta sen jälkeen kuin olin sopinut tapaamisestamme, aloin miettiä, mitä oikeastaan olin kuullut hänestä sodan aikana. Muistin, että sodan alkupuolella sanomalehdet olivat kertoneet hänen lähteneen Argentinaan ostamaan hevosia Englannin hallitukselle. En voinut tuota silloin käsittää, sillä olin aina ymmärtänyt, että hän, kuten hänen vanha ystävänsä John Burnskin, oli kaikkia sotia vastaan. John Burns, joka sodan puhjetessa oli ministerinä, erosi heti hallituksesta pannen vastalauseen Englannin sotaan osanottoa vastaan. Entä Cunninghame Graham? Oliko sotakiihko häneen tarttunut, kuten niin moneen muuhunkin? — Huomenna kai saisin siihen vastauksen. Hän otti itse sota-asiat puheeksi melkein heti. "Uskoitteko sotaan?" kysyin häneltä. "Tarkoitatteko, uskoinko sodan tuovan jotakin hyvää mukanaan? — En, sitä en uskonut. Sota ei koskaan voi tuoda muuta kuin kurjuutta... Vai sanoinko nyt liikaa? Välillisestihän tämäkin onneton sota toi hyvää mukanaan, tosin aivan toisenlaista hyvää, kuin koskaan oli tarkoitettu. Sehän toi vapauden Suomelle. Uskokaa minua, olen iloinnut siitä niin paljon, että se on melkein korvannut kaiken tuskan, jonka kurjuus synnytti..." Kysyin häneltä, mitä hän oli sodan aikana tehnyt, ja odotin saavani kuulla kertomuksen hevosten ostosta. "Tietysti minä olen kaikkia sotia vastaan, ja tietysti te arvelette, että minä toimin aivan vastoin periaatteitani, kun läksin Argentinaan ostamaan hevosia armeijalle... Ei asia sentään ollut niin... Muistakaa, että sota oli jo alkanut, eikä sitä voinut mikään hillitä. Arvelin silloin, että koska sota on jo käymässä, niin tulkoon sitten edes voitto meille. Siksi läksin omalta vähäiseltä osaltani edistämään sen saavuttamista... Hallitus pyysi minua menemään Argentinaan, noille vanhoille, tutuille seuduille, missä olin viettänyt kuusitoista vuotta elämästäni, silloin nuorena. Ne seudut ovat minulle hyvin rakkaita..." Selitys ei tietysti ollenkaan kestänyt lähempää arvostelua, mutta ymmärsin kumminkin muutamat seikat siinä: Sota oli herättänyt kuuman seikkailijaveren, ja satumaiset seudut, joista hän niin usein oli kirjoittanut, vetivät puoleensa. Samalla hän tietysti hyvin tunsi, vaikka ei mitenkään tunnustanut, että kaikki tuo ei sopinut yhteen hänen usein tunnustettujen periaatteittensa kanssa, ja hänen oli paha olla. Hän alkoi sitten kertoa Argentinasta ja Meksikosta, ja silloin tunsin hyvin entisen Cunninghame Grahamin. Siellä oli seikkailujen maa, ja siellä hän oli kotonaan. Kysyin häneltä, oliko hän koskaan kirjoittanut mitään tapahtumista Burnsin ja William Morrisin kanssa. "En ole, enkä koskaan tule niistä kirjoittamaan taikka kertomaan", hän vastasi kiivaasti. Olimme vaiti hetken, ja huomasin, että olin tahtomattani koskettanut arkaan kohtaan. Sitten hän jatkoi tyynemmin: "Ne ajat ovat olleet ja menneet, ja uudet ajat, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, ovat nyt vallalla. Millaisia ovat nykyiset niinsanotut työväen johtajat? Hakevat omaa etuaan, riitelevät paikoista! Jokainen ajattelee vain itseään eikä välitä sen enempää työväen kohtalosta." Tietysti se ei ollut totta, mutta oli selvää, että hän uskoi tuohon luomaansa synkkään kuvaan. Ei ollut ensikertaa, kun huomasin tuon saman ilmiön, että kun rikas ylimys, jonka ei koskaan ole tarvinnut tehdä tuntiakaan työtä elääkseen, innostuu työväenkysymykseen, hän on aivan valmis antamaan tarmonsa ja kykynsä edistääkseen asiaa, niin kauan kuin innostusta kestää, mutta hän kadottaa uskonsa heti, kun asiat alkavat mennä toista tietä kuin hän on haaveillut. Niin oli käynyt nytkin. Ja kumminkin — kuinka olin voinut kuvitellakaan Cunninghame Grahamia toisenlaiseksi. Siinä hän oli, juuri samanlaisena kuin ennenkin: ylimys ja maailmanmies kiireestä kantapäähän, jalosydäminen, hienostunut, humoristi, uneksija, mutta aivan mahdoton karkeaan, jokapäiväiseen elämän taisteluun. Kaikenlaista väkeä tarvitaan maailman kokoonpanossa, ja paikkansa on Cunninghame Grahamillakin. Englanti olisi köyhempi ilman häntä. Kirjailijana Cunninghame Graham on hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Parhaimpanaan hän esiintyy pienissä, herkästi havaituissa pätkissä, niissä, jotka sanovat sanoin vähän, mutta tunnelmallaan paljon. Siitä syystä niitä on kovin vaikea kääntää toiselle kielelle. Paitsi kaunokirjallisia teoksia hän on kirjoittanut useita historiallisia, elämäkerrallisia y.m. esseitä ja kirjoja. Nuoruudessaan hän meni naimisiin kauniin espanjattaren kanssa, johon hän oli tutustunut Meksikossa. En tavannut tätä naista koskaan, sillä hän kuoli jo monta vuotta sitten, mutta paljon kuulin hänestä kerrottavan Skotlannissa, Ardochin lähitienoilla. Hän oli ollut tumma kaunotar, mustasilmäinen etelän lapsi, joka istui kuin valettu hevosen selässä, olipa hevonen kuinka hurja tahansa, ja joka hurskaiden skotlantilaisten kauhuksi poltteli meksikkolaisia paperosseja, Viktorian ankarana hallituskautena, jolloin naisten tupakoimista pidettiin suurena syntinä. Nythän se on jo Englannissa yhtä tavallista kuin miestenkin tupakanpoltto, eikä sitä kukaan enää katso karsain silmin. — Nuori rouva oli myöskin kirjailija, ja ainakin yksi hänen kirjoistaan, kertomus Pyhän Teresan elämästä, on käännetty espanjankielestä englanniksi. Se on hyvin harras ja syvää ymmärtämystä osoittava kuvaus tuon merkillisen naispyhimyksen elämästä ja vaikutuksesta. Siitä on jo kappale toistakymmentä vuotta, kun Cunninghame Graham kerran kysyi minulta, olinko lukenut hänen vaimonsa teosta Pyhästä Teresasta, ja kun häpeissäni sanoin, etten ollut, hän rupesi siitä puhumaan sellaisella lämmöllä ja hellällä ihailulla, että mielelläni lupasin täyttää hänen pyyntönsä, lukea sen ja sitten kertoa hänelle arveluni siitä. Hankin sen kohta sen jälkeen, ja sen lukeminen oli nautintoa alusta loppuun saakka. — Nuori rouva auttoi usein miestään kirjallisissa töissä, ja useat esseet ovat heidän yhteistyötään. Nuoren vaimon kuolema oli kova isku Cunninghame Grahamille, ja taas näemme saman merkillisen ilmiön uskollisuudesta, joka täällä Englannissa usein herättää ihmettelyämme. Vaikka Cunninghame Graham on tunnustettu suosikki naismaailmassa ja vaikka hän hauskana ja huvittavana seuramiehenä on aina tervetullut jokaiseen seuraan, ei kenenkään ole onnistunut kietoa häntä pauloihinsa, vaan hän on pysynyt leskimiehenä kymmeniä vuosia, uskollisena tumman kauniille espanjalaiselle vaimolleen. Entä hänen ikänsä? kysyy joku. Kun vastaan siihen kysymykseen, en oikein tahdo uskoa elämäkerrallisia tietoja hänestä, ja kumminkin tiedän, että ne puhuvat totta. Jos minun pitäisi arvata hänen ikänsä, sanoisin, että vaikka hän onkin solakka ja komea kuin nuorukainen, ja vaikka hän istuukin hevosen selässä kuin Velasquezin hidalgo, on hänen tukkansa siksi harmaa ja hänen hymynsä siksi syvää maailmantuntemusta osoittava, että arvaan hänen ikänsä olevan siinä viidenkymmenen paikkeilla. Katson sitten kirjaan ja näen, että hän on syntynyt vuonna 1852. Siis yli seitsemänkymmenen! Ei pidä pohjoismaalaisen koskaan yrittää arvata kenenkään ikää Englannissa, tässä urheilun ja ulkoilman ihailijain maassa. Cunninghame Graham ei kyllä itse usko, että Englannin ilma on niin suotuisaa ihmisille kuin kuumien maitten ilma, mutta hän on arvattavasti puolueellinen. Kun kesällä 1923 hänet tapasin, hän sanoi minulle, että hänen piti vielä samana iltana lähteä Ardochiin, sillä hänen äitinsä odotti häntä siellä. Luulin kuulleeni väärin ja näytin kaiketi kysymysmerkiltä, sillä hän alkoi selittää: "Ettekö tiedä, että äitini on vielä elossa? Hän on nyt 96 vuoden vanha, mutta virkeämpi kuin moni nykyaikainen 30-vuotias. Mutta hän onkin syntynyt kuumassa ilmanalassa ja oleskellut aikoinaan vuosikymmeniä etelässä, kaukana kolkosta Skotlannista..." "Väitättekö siis, että ihminen pysyy nuorena kuumassa ilmanalassa kauemmin kuin täällä?" "En tiedä mitä tiedemiehet siitä sanovat, mutta sen tiedän, että siellä etelässä tapaa satavuotiaita tuhkatiheässä... Elämä on siellä..." En voinut olla hiukan hymyilemättä. Eikö hän tietänyt, että elämä oli siellä, missä tuollaiset elämää uhkuvat henkilöt kuin hän elivät ja loivat loistoa ympärilleen, olipa siellä kuuma tai kylmä. Hän rupesi sitten kertomaan äidistään. Aivan äskettäin hän oli Ardochissa käynyt autoretkellä äitinsä kanssa. Kun he palasivat kotiin, oli Cunninghame Graham hiukan levoton siitä, että vanha äiti ehkä oli liiaksi rasittunut, ja hän virkkoi, että äidin piti nyt heti panna maata ja levätä kunnollisesti. "Maatako?" kysyi äiti hämmästyneenä, "en mitenkään nyt jouda lepäämään, sillä minun on mentävä puutarhaan katsomaan, onko puutarhuri jo saanut valmiiksi lavat, joista hänelle aamulla puhuin". Ja puutarhaan hän meni viipyi siellä kauan täydessä työssä. — Pian hän täyttää siis sata vuotta, jos saa elää niin kauan. Kysyin puhuisiko hän piakkoin jossakin, mutta vastaus oli kieltävä. "Eikö teitä edes saa kuulla Trafalgar Squarella, joka on niin täynnä muistoja?" "Niin, Trafalgar Square on täynnä muistoja... Muistatteko, kuinka kerran siellä yhdessä puhuimme?" Niinkuin olisin sitä voinut koskaan unohtaa... Se oli niinä entisinä "hyvinä" aikoina, jolloin meillä, Lontoon suomalaisilla, oli kaikilla yhteinen työ: taistelu maamme vapauden puolesta ja selittäminen tsaarin sadoille tietämättömille kannattajille, kuinka asiat Suomessa olivat ja mikä vaara uhkasi meitä idästä. Ne ajat ovat olleet ja menneet, mutta työtä melkein samaan suuntaan vielä tarvitaan, ja hyvä on, että entiset ystävät Lontoossa vielä seuraavat ajan merkkejä ja ovat valmiit astumaan työhön, jos tarvitaan. Cunninghame Graham on uskollisimpia heidän joukossaan. J. RAMSAY MACDONALD. Kesällä 1908 matkustin Lontooseen, pääasiallisesti tapaamaan ystävääni Rosea, sillä hänen tapaamisensa ja keskustelut hänen kanssaan olivat käyneet minulle melkein elinehdoksi silloisina hirvittävän vaikeina vuosina. Rose oli minua King's Crossin asemalla vastassa, ja hän oli tuskin tervehtinyt minua, ennenkuin hän huomattavasti tyytyväisenä huudahti: "Vielä tänä iltana sinun täytyy tulla kanssani suuriin kutsuihin Ramsay MacDonaldin luo. Hän ja hänen rouvansa ovat maailman suloisimpia ihmisiä, ja olen varmasti luvannut tuoda sinut kanssani illalla." Rose oli tutustunut MacDonaldeihin noin vuotta ennen, ja koska hän aina voitti ihmisten sydämet, oli hän nytkin kuin kotonaan heidän luonaan. Illalla olimme molemmat tuossa sittemmin niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä talossa, n:o 3 Lincoln's Inn Fields. Se ilta on pysynyt mielessäni melkeinpä pienintä piirrettä myöten, sillä se oli ensimmäinen kerta, jolloin sain olla aito englantilaisissa kutsuissa, missä henkinen ravinto oli niin paljon tärkeämpi kuin ruumiillinen kestitys, että jälkimmäinen monelta unohtui kokonaan. Jätimme päällysvaatteemme pieneen huoneeseen, nähtävästi jonkun makuuhuoneeseen, ja astuimme sisään. Kaksi keskikokoista huonetta oli ääriään myöten täynnä väkeä. Muutamat olivat puetut varsin komeihin, jalokivillä koristettuihin iltapukuihin, toiset olivat aivan vaatimattomissa, pitkähihaisissa puvuissa. Mutta kaikkien kasvoilla loisti iloinen, odottava ilme, ja huoneet kaikuivat vilkasta puhetta, naurua ja leikinlaskua. Ensimmäinen, joka tuli puristamaan kättämme, oli iloinen, kiharatukkainen, noin kymmenvuotiaalta näyttävä poikanen, MacDonaldin esikoinen, Alister. Hän tarttui Rosen käteen, ja minäkin sain ohimennen kiinni hänen toisesta kädestään, kun hän innokkaasti selitti, että tuolla ovat isä ja äiti ja että nyt pitää joutua hyvin pian, ennenkuin joku taas ennättää heidät kokonaan anastaa. Menimme siis niin pian kuin voimme tiheän tungoksen läpi. MacDonald ja hänen rouvansa ottivat meidät vastaan kuin vanhat tutut, koruttomasti ja sydämellisesti. Ensimmäinen, mikä pisti silmään, oli tietysti heidän ulkomuotonsa. Rouva MacDonald, omaa sukua Gladstone, oli aivan vaalea, keltatukkainen, sinisilmäinen. Ramsay MacDonald taasen oli tumma kuin etelämaalainen, hiukset sysimustat, iho oliivinkeltainen, silmät suuret, tummat, säihkyvät. Niin kaunista miestä näkee harvoin. Piti melkein vetää henkeään. "Te olette suomalainen", kuulin isäntäni sanovan. "Tulkaa kanssani tuonne toiseen huoneeseen, niin esittelen teille muutamia ystäviä, jotka mielenkiinnolla ja osanotolla ovat seuranneet Suomen vaiheita." Toinen huone oli yhtä täpöisen täynnä kuin ensimmäinenkin. Isäntäni esitteli minut siellä suurelle joukolle, joista vielä selvästi muistuvat mieleeni parlamentin jäsenet Will Crooks, Keir Hardie ja W.C. Anderson, kaikki maamme lämpimiä ystäviä, mutta kaikki jo manalle muuttaneita. Mutta missä oli tuo huhuttu englantilainen jäykkyys? Olin siitä niin paljon kuullut, että tunsin melkein jonkinmoista pettymystä, kun en sitä missään huomannut. Jokainen oli kuin kotonaan, ja oli varsin liikuttavaa, kuinka hyvää huolta he pitivät siitä, että minäkin, muukalainen, myös tuntisin olevani "kotona". Suomesta kysyttiin koko ajan, ja heidän lämmin osanottonsa antoi uutta rohkeutta ja toivoa. Ainakin Englannin Labour Party tiesi kohtalomme kovuuden ja oli valmis tekemään voitavansa auttaakseen. MacDonald ja pieni ryhmä hänen ympärillään otti puheeksi, eikö olisi syytä panna toimeen jättiläismielenosoitus Trafalgar Squarella tsaarin hirmuvaltaa vastaan Suomessa. Monesta syystä tuumasta ei silloin voinut tulla mitään, mutta siemen oli kylvetty, ja seuraavana vuonna se kantoi hedelmiä. Kun maaliskuun alussa 1909 muutin Lontooseen varsinaisesti asumaan, asetti kohtalo suosiollisena minut asumaan niin lähelle MacDonaldeja, että minulla ei ollut muuta kuin kymmenen minuutin matka Lincoln's Inn Fieldsille. Siitä lähtien oli MacDonaldin perhe tukena ja turvana minulle moninaisissa vaiheissa. Kysymys mielenosoituksesta Trafalgar Squarella tuli pian taas esille, ja koska siihen aikaan olin hyvin arka mitään tekemään, kysymättä neuvoja "vanhoilta ja viisailta", kirjoitin asiasta senaattori Leo Mechelinille, kysyen hänen mielipidettään. Hänen vastauksensa oli, että kaikessa propagandatyössä olisi käännyttävä professori Julio Reuterin puoleen, jolle "kagali" oli uskonut huolenpidon Lontoosta. — Kaikista vastustuksista huolimatta tuli mielenosoituksesta tosi. Alusta vuotta 1909 syksyyn 1911 kohdistuvat muistoni paljon enemmän rouva MacDonaldiin kuin hänen mieheensä. Aviopuolisojen suhde toisiinsa oli niin lähellä täydellistä ihanneavioliittoa, kuin tässä maailmassa lienee mahdollista. Margaret MacDonald oli sieluna ja sydämenä siinä perheessä, ja Ramsay MacDonald oli hänen toiveittensa toteuttajana. Täydellinen luottamus, täydellinen ymmärtämys ja täydellinen vapaus — siitä syntyi mitä ihmeellisin sopusointu. Tuohon vaikutti arvattavasti myöskin se, että he sattumalta olivat niin täydellisesti yhtä mieltä siitä, mitä he tahtoivat, ja myöskin siitä, mitä tietä he tahtoivat kulkea päämääräänsä kohti. Molemmat olivat harvinaisen lahjakkaita, ja sen lisäksi Margaret MacDonald oli niin tavattoman avomielinen, niin vaatimaton, niin suora ja selväpiirteinen, että häntä oli aina helppo lähestyä. Siksi myöskin helpommin joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi kuin hänen umpimielisemmän miehensä. Margaret MacDonaldilla näytti aina riittävän aikaa jokaiselle, eikä koskaan tarvinnut pelätä kylmää kohtelua, menipä hänen luokseen mille asialle tahansa. Tältä ajalta ovat myöskin painuneet mieleeni monet illanvietot MacDonaldin perheessä. Aina kun Lontooseen tuli joku merkkihenkilö valtiollisista piireistä, joku, joka tosiaankin ansaitsi huomiota, oli iltama valmis. Aivan kuten ensikerrallakin, olivat huoneet täpöisen täynnä. Suuremman huoneen yhdellä seinämällä oli pitkä pöytä täynnä virvokkeita, teetä, kahvia, limonaatia ja leivoksia. Ei koskaan mitään muuta. Ohimennen sanoen, MacDonald ja koko hänen perheensä ovat aina olleet ankaran raittiita. Pöydältä sai jokainen mennä ottamaan mitä halusi, ilman erityistä tarjoilemista ja kursailemista. Läsnäolevat nuoret miehet kantoivat pöydänantimia niille, jotka eivät itse tahtoneet niitä noutaa. Erityisesti muistan sen kerran, jolloin eteläafrikkalainen presidentti Schreiner oli kunniavieraana, ja toisen kerran, kun Austraalian pääministeri Fisher oli kanssamme. Schreiner tahtoi puhella kanssani, koska olin siitä ihmeellisestä maasta, jossa naisilla oli valtiollinen äänioikeus. Hän puhui minulle koko ajan naisten äänioikeutta vastaan, mutta en tällä hetkelläkään vielä tiedä, tarkoittiko hän sitä todellakin, vai oliko se vain leikillistä kiusantekoa. Sanoin hänelle, etten ollenkaan usko, että meidän kaikkien ihaileman Olive Schreinerin veli saattoi olla naisten oikeuksia vastaan, ja hän nauroi niin, että hampaat kiiluivat. Hänen rouvansa vakuutti sitten minulle, millä innolla hän oli seurannut Suomen oloja juuri siksi, että Suomi oli niin komeasti tunnustanut naisten yhdenarvoisuuden. Fisher oli aivan toisenlainen kuin Schreiner, paljon naiivimpi ja vähemmän suurmaailman mies. Sanomattakin on selvää, kuinka ihastunut olin, kun hän tsaarin hirmuvallasta puhuessaan huudahti: "Suomen täytyy päästä, erilleen Venäjästä kokonaan, aivan itsenäiseksi maaksi. Silloin vasta voitte maailmalle selvään näyttää, mihin kykenette!" — Se painui mieleeni niin syvälle siitä syystä, että juuri vähän sitä ennen eräs suomalainen, joka oli suuri auktoriteetti Suomen asioissa, oli minulle ankarasti moittien selittänyt, kuinka vaarallista oli, että esitelmissäni sanoin Suomen vasta sitten tulevan onnelliseksi, kun Venäjän vihatut kahleet olivat kokonaan murretut ja Suomi oli vapaa maa. Onneksi viisaat ja vanhat eivät aina pääse määräämään, eivätkä koskaan silloin, kun kansa herää yksimielisesti näyttämään tahtonsa. Senhän jo näimme suurlakossa 1905, jonka merkitystä eivät mitkään puolueelliset kuvaukset kykene himmentämään. Kesällä 1910 MacDonald-puolisot pyysivät, että antaisin valita itseni edustajaksi kansainväliseen työväenkongressiin, jonka piti kokoontua Kööpenhaminassa. MacDonald-puolisojen toivomus oli laki, ja minut valittiin eräästä Lontoon esikaupungista. Yhdessä sitten läksimme sinne, MacDonaldit, Keir Hardie, Bruce Glacier, W.C. Anderson ja monet muut. Hullista mentiin Suomen Höyrylaiva Oy:n laivassa, joka oli tilaisuutta varten erittäin aistikkaasti koristettu punaisilla kukilla. Pitkä keskipöytä oli varattu kongressiin lähteville, ja ruokalista sisälsi ensimmäisillä päivällisillä Liberte-lientä, Egalite-paistia, Fraternité-hyytelöä ja paljon muuta hyvää. Päivällisen jälkeen Keir Hardie lauloi meille tutun skotlantilaisen laulun "Annie Laurie", ja Anderson tanssi skotlantilaisen miekkatanssin. Tuo matka on säilynyt meidän vielä elossa olevien mielessä iloisena muistona. Kööpenhaminassa MacDonald pyysi minua auttamaan itseään tulkkina, varsinkin hänen puhuessaan saksalaisten, itävaltalaisten ja skandinaavialaisten edustajain kanssa Tietysti siihen ilolla suostuin. Siellä oli monta suomalaista edustajaa, ja siellä olivat myöskin Bebel ja Jaures sekä myöskin Liebknecht, Rosa Luxemburg ja monet muut jo manalle muuttaneet. MacDonaldin siipien suojassa sain tutustua moneen, joita en muutoin olisi saanut nähdä kuin vilahdukselta ja etäältä. Sen vuoden lopulla ja seuraavan alussa Venäjän hallitus piti parhaana ryhtyä oikein molemmin kourin propagandatyöhön Suomea vastaan. Sain käsiini kokonaista viisi kappaletta erilaisia kirjasia, joissa kaikissa selitettiin, kuinka kauheita me suomalaiset olimme ja kuinka me emme ollenkaan ymmärtäneet jalon tsaarin ylenmääräistä laupeutta meitä kohtaan. Edward VII:n ja sir Edward Greyn aikaansaama _entente cordiale_ Englannin ja Venäjän välillä alkoi vaikuttaa, ja moni, joka vielä äskettäin oli kuohunut suuttumusta tsaaria vastaan hänen Suomi-politiikkansa tähden, alkoi vetäytyä piiloon. Kauhukseni näin kerran, että kaikki mainitsemani viisi kirjasta oli asetettu Holbornin suureen, julkiseen kirjastoon pöydille, kaikkien nähtäväksi. Ei muuta kuin lähteä MacDonaldin puheille. Hän oli heti valmis tekemään voitavansa. Hän kirjoitti kirjastonhoitajalle, huomauttaen tälle kuinka puolueellista oli tarjota tuollaista lukemista ihmisille, kun suomalaisille ei oltu varattu mitään vastaustilaisuutta. Muutaman päivän perästä MacDonald ikäväkseen ilmoitti, ettei hänen pyynnöstään ollut apua. Kirjaset jäivät pöydälle. Mutta tulipa sinne samalle pöydälle myöskin Suomen asiaa selvästi selittävä kirja. Mistä lienee tullut, lienee kai taivaasta tipahtanut. Vuosi. 1911 alkoi ankaralla iskulla MacDonaldille ja loppui vielä ankarammalla. Helmikuun alussa puolisoiden suloinen pikku poika, David, äkkiä sairastui ja kuoli, ja muutama päivä sen jälkeen kuoli MacDonaldin vanha äiti, johon hän oli lämpimästi kiintynyt. Muistan hyvin, kuinka syvä varjo lepäsi kodin yllä pikku Davidin poistuttua, ja vaikka Margaret MacDonald oli melkein vielä entistä ystävällisempi, tunsi, että talossa oli suru käynyt. Tuli sitten syyskuu, ja se toi mukanaan kovimman iskun, mitä Ramsay MacDonald koskaan on kokenut. Syyskuun 8 päivänä hänen vaimonsa, Margaret MacDonald, otettiin pois joukostamme. En koskaan unohda syyspäivää, jolloin sureva ryhmä ystäviä seisoi Golder's Greenin kappelissa sanomassa jäähyväisiä vainajalle, joka oli meille kaikille käynyt niin kalliiksi. Hänen ruumiinsa, kukilla koristetussa arkussaan, annettiin sitten liekkien puhtaan voiman kulutettavaksi. Muistan kuinka vaikeata oli puristaa MacDonaldin kättä ja nähdä, kuinka tuo kalpea mies oli kuin lamautunut. Oliko hän koskaan siitä virkoava? Hän oli kadottanut, ei ainoastaan vaimonsa, vaan lähimmän työtoverinsa, joka aina ymmärsi häntä, usein ehkä syvemmin kuin hän itsekään ymmärsi, ja joka aina ajatteli nopeasti ja selvästi, toimi johdonmukaisesti eikä koskaan omia vaivojaan surrut. Kuinka monta kertaa hän olikaan naisellisella vaistollaan ja kirkkaalla järjellään torjunut erehdykset ja johtanut asiat oikeaan suuntaan. Onko MacDonald muuttunut tuon jälkeen? Oliko isku niin syvä, ettei arpi koskaan lakkaa kirvelemästä? Siinä kysymyksiä, jotka olivat melkein jokaisen mielessä sen jälkeen. Omasta puolestani sanon ilman pienintäkään epäilystä, että hän on kuin toinen mies hyvin monessa suhteessa. Hänestä on kadonnut entinen välittömyys, entinen iloinen tuttavallisuus, joka oli niin huomattava hänen vaimonsa eläessä. On niinkuin hänen vaimonsa olisi vienyt Ramsay MacDonaldin nuoruuden kanssaan hautaan. Margaret MacDonald oli ollut niin merkillisen nuori, vaikka hän oli jo neljäkymmentä täyttänyt, ja tuntui kuin kaikki hänen ympärillään olisi imenyt nuoruutta hänestä. Mutta sitten "_hän nukkui, kun vielä oli päivä ja ennenkuin yön koleat varjot laskeutuivat kosteilla käsivarsillaan häntä syleilemään_", kuten hänen miehensä kirjoitti elämäkerrallisessa kuvauksessaan vaimostaan. Hautaan tuntui vaipuneen myöskin Ramsay MacDonaldin nuoruus. Mutta vaikka nuoruus onkin mennyt, on valtiomies jäljellä, voimakkaampana ja selväpiirteisempänä kuin koskaan ennen. On totta, että välittömyys myöskin on mennyt ja että hänessä on kehittynyt tuo valtiomiesten tavallinen ominaisuus, olla lähellä ja kaukana samaan aikaan. Hän on aina ystävällinen, mutta samalla aina aitauksen ympäröimänä. Ei kukaan voi sanoa olevansa hyvin lähellä häntä, mutta ei kukaan myöskään tunne olevansa kokonaan pois suljettu. Vanhoille ystäville hänellä on aina ystävällinen hymy, mutta minusta tuntuu aina, kuin hän samalla tahtoisi sanoa, että entiset ajat ovat olleet ja menneet, että niihin ei pidä koskea... Sanomattakin on selvä, että hänen uransa on ollut vaikea ja että hänen on pitänyt purjehtia monen karin lomitse, ennenkuin hän on nykyisen asemansa saavuttanut. Vaikeudet ovat olleet kahta laatua, sisällisiä ja ulkonaisia. En malta olla kertomatta muutamista seikoista, joista ei julkisesti puhuta, mutta jotka kaikki kumminkin varsin hyvin tietävät. Minulle sattui kerran pieni henkilökohtainen kokemus, joka on varsin kuvaava. Eräs nuori kaunotar, tumma, kylmä, ylpeä, tuli luokseni ja sanoi tahtovansa puhua minulle jotakin. Mutta puheesta ei ensin tullut mitään, sillä ensi työkseen hän puhkesi itkuun. Luulin, että hän oli sairas, ja kysyin saisinko antaa hänelle jotakin, en itsekään ymmärtänyt mitä. Hän sopersi, ettei hän ollut sairas eikä tahtonut mitään. Silloin ymmärsin, että tässä oli taas yksi noita lukuisia tapauksia, jolloin piti toimia rippiäitinä, kuten niin monta kertaa ennenkin. En tiedä, onko muilla suomalaisilla sama kokemus kuin minulla sellaisista asioista. Kun asuu vieraalla maalla, jonka kieltä puhuu hyvin, joutuu suorastaan maattomaksi. Suomessa pidetään puolienglantilaisena, joka kyllä puhuu suomea, mutta joka sittenkin oikeastaan kuuluu toiseen maahan. Englannissa taasen pidetään muukalaisena, joka on kyllä tottunut maan kieleen, mutta joka kumminkin kuuluu muualle. Sellaiselle henkilölle on aina helpompi sanoa asioita, joita ei koskaan voisi sanoa omaisilleen ja läheisilleen. Ja koska useimmilla ihmisillä näkyy olevan syvä tarve avata joskus sydäntään, on selvää, että muukalainen helposti joutuu katolisen papin asemaan ja saapi kuulla mitä merkillisimpiä asioita. Niinpä nytkin. Kun neitonen oli hiukan tyyntynyt, ilmoitti hän minulle olevansa rakastunut MacDonaldiin ja uskovansa, että hänen tunteensa ei ollut toivoton. Vastasin hänelle, että silloinhan on kaikki hyvin ja ettei siinä ole mitään itkemistä. "Ei, ei", vakuutti kaunotar, "siinä on vielä monta mutkaa. Hän on äärettömän arka tuollaisissa asioissa, ja siksi tulin teidän luoksenne, sillä tehän olette maasta, missä ymmärretään naisten oikeudet ja annetaan heille täysi ihmisarvo" — (hän ei koskaan ollut käynyt Suomessa!) — "ja siksi kysyn teiltä, ettekö arvele olevan parasta puhua hänelle suoraan asiasta ja sanoa, että rakastan häntä... Silloin hänkin rohkenisi puhua..." Kauhistuin. Vakuutin hänelle, että vaikka meidän naisten asema Suomessa olikin varsin merkillinen, sanoo varma vakaumukseni, että tässä tapauksessa suomalainen nainen pitäisi suunsa kiinni. Vähän aikaa puheltuamme hän suostui odottamaan ainakin muutaman kuukauden, nähdäkseen kuinka asia tuli kehittymään. Hän odottikin — ja joutui vallan onnellisiin naimisiin toisen kanssa! Tämä seikka huvitti minua suuresti ja sai minut pitämään silmäni auki näissä asioissa. Varsin pian käsitin, että heti Margaret MacDonaldin kuoleman jälkeen syntyi todellinen kilpajuoksu naisten kesken MacDonaldista. Ja koska hän aina oli kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, uskoi jokainen mielellään, että juuri hän oli tuo onnellinen valittu, joka oli määrätty MacDonaldin lohduttajaksi. Tuo kulkutaudin tapainen rakastuminen MacDonaldiin ei suinkaan ole vielä ohi. Se on vain siirtynyt ylemmälle yhteiskuntatasolle. Muutama kuukausi sitten näin eräässä ruotsinmaalaisessa lehdessä kaksi muotokuvaa: Ramsay MacDonaldin ja hänen "morsiamensa" lady S:n. Ei kumpikaan uhri tiennyt mitään asiasta. Mistä se johtuu? Englannissa on, kauniita miehiä niin tuhkatiheässä, ettei MacDonaldin pelkkä komea ulkomuoto voisi semmoista häiriötä aikaansaada. Eivätkä naiset sitäpaitsi ole erittäin herkkiä kauniille ulkomuodolle. Tietysti siihen on monta syytä. MacDonald on johtajatyyppi, jota ei voi olla huomaamatta. Hänessä on tuo selittämätön vetovoima, joka hurmaa, vetää puoleensa, masentaa tahdon ja tahtomattaan melkein orjuuttaa heikommat luonteet. Ihmiset eivät muista, että nuoruus ja rakkaus kuuluvat yhteen, ja MacDonaldin nuoruus kuoli silloin kirkkaana syyskuun päivänä... Kaikki Englannissa ja Amerikassa olleet tietävät sanomattakin, että sellaisen henkilön, jolla ei ole huumorin lahjaa, on vallan turha koettaa hakea julkista menestystä anglosaksilaisessa maailmassa. Huumoria on MacDonaldilla loppumaton varasto, ja se pistää esiin joskus vallan odottamatta. Kerran 1917-klubissa, jonka perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja MacDonald on, kulki kolme henkilöä ylös verraten kapeita portaita. Ensimmäisenä kulki eversti C, sitten rouva X. ja viimeisenä MacDonald. Yht’äkkiä kuului MacDonaldin ääni: "Odottakaapa, niin kerron teille jotakin." Seurue seisahtui portaitten väliselle lavalle, ja MacDonald kertoi, että kerran, kun hän oli juossut alas portaita Downing Streetin 10:ssä (pääministerin asunto) — juoksi hovimestari kiireesti hänen jälkeensä ja kuiskasi salaperäisesti hänen korvaansa: "Herra pääministeri, teillä on reikä sukkanne kantapäässä." MacDonaldilla oli kiire ulkoasiainministeriöön, ja hän sanoi, ettei hänellä nyt ollut aikaa ajatella sellaisia, ja sitäpaitsi se ei ollut yhtään vaarallista, sillä hänen piti mennä vain kadun poikki, toiseen ministeriöön. "Herra pääministeri", huokasi hovimestari surullisesti, "häpeä siitä lankeaa minun niskoilleni". — Kun seurueen katseet kiintyivät eversti C:n kantapäihin, oli varsin helppo ymmärtää, miksi MacDonald oli tuon kaskun kertonut. Nauraen valitti eversti, että hän oli kovasti tuollaisen huolehtivan hovimestarin tarpeessa. MacDonaldin huumori esiintyy koko voimassaan hänen astuessaan puhujalavalle, missä hän on kuin kotonaan. Englanti on puhujien luvattu maa, missä puheet ja esitelmät ovat yhtä tärkeitä kuin meillä sanomalehdet, ja MacDonald on jo kauan ollut Englannin kuuluisimpia puhujia. Komea ulkomuoto, sointuva ääni, joka on kuin urkujen sävel, hieno huumori, joka joskus muuttuu purevaksi satiiriksi, — nuo ominaisuudet jo yksinään olisivat saattaneet hänet huomatuksi puhujaksi, ja kun nyt sen lisäksi tulee se seikka, että hän on ollut Englannin pääministerinä ja, elleivät kaikki merkit petä ja jos elämää riittää, tulee varmaan vielä siinä asemassa olemaan, niin käsitämme, että jokainen julkisesti lausuttu lause hänen suustaan saa suurvaltiollisen merkityksen ja sähkötetään ympäri maailmaa. On varsin tavallista, että englantilaiset puhujat mielellään laskevat leikkiä oman kansansa heikkouksista. Sen voima ja mahtavuus kyllä sietää pienen leikinlaskun! MacDonald verraten harvoin käyttää tällaista huumoria, vaan iskee tavallisesti syvemmälle, joskus niin syvälle, että se koskee kipeästi. Mutta aina on myönnettävä, että hän on oikeassa. Hän ei loukkaa loukatakseen, vaan parantaakseen. MacDonaldin valtiollinen ura on merkillisenä todistuksena siitä, että rehellisyys silläkin alalla voi viedä loistavaan voittoon. Sodan aikana hän oli vihatuimpia miehiä Englannissa, sillä hän oli alusta alkaen asettunut jyrkästi sotaa vastustavalle kannalle eikä suinkaan kantaansa salannut. Kiihko häntä vastaan ei rajoittunut vastalauseisiin kokouksissa ja sotavillien kiihkeihin kirjoituksiin keltaisessa sanomalehdistössä, vaan hänen henkensä oli enemmän vaarassa kuin moni siihen aikaan aavistikaan. Muistan hyvin sen riemun, jolla hänen sotaa puoltavat vastustajansa hänen omassa puolueessaankin vakuuttivat, että nyt oli "Mac" vihdoinkin lopussa eikä koskaan nouse alennustilastaan, koska hän on uskaltanut asettua "pyhää sotaa" vastaan! Tuo ennustus tuntui monesta käyvän toteen, kun MacDonald tuli suurella enemmistöllä voitetuksi parlamenttivaaleissa Leicesterissä, jonka edustajana hän oli ennen niin kauan ja niin menestyksellisesti toiminut. Miehellä, joka ei uskonut, että "Kaiser" oli ensityöksi hirtettävä ja saksalaiset alistettava ainaiseen orjuuteen, ei tietysti ollut mitään mahdollisuuksia julkiseen toimintaan tuona sotakiihkon ja raa'an voitonriemun aikana. Hänen ystävänsä, joille hän oli kuin siveellisenä selkärankana tuona hirveänä aikana, eivät kumminkaan koskaan epäilleet, että se aika oli kohta tuleva, jolloin MacDonald taasen oli entisessä johtavassa asemassaan. Se aika tulikin pian, sillä vuonna 1922 MacDonald valittiin suurella enemmistöllä parlamenttiin Aberavonin vaalipiiristä. Parlamentissa hänet heti valittiin puolueen johtajaksi, ja kun sitten, lopulla vuotta 1923, vanhoillinen hallitus kaatui, tuli MacDonaldista aivan johdonmukaisesti Englannin pääministeri. Nyt oli varmaan uusia vaikeuksia tulossa, Vaikka MacDonald olisi ollut miten taitava valtiomies tahansa, niin vaadittiinhan toki muutakin Britannian mahtavimmalta mieheltä. Mistä tulisi emäntä Downing Streetin numero kymmeneen? Monet sydämet alkoivat taas sykkiä entistä kiivaammin, sillä nythän hänen vihdoinkin täytyi luopua munkkina-olostaan ja valita emäntä pääministerin komeaan taloon. Ehdokkaista ei ollut puutetta, ei tosiaankaan! Mutta miten kävi? Emäntä tuli, ja suloisin mitä siinä talossa koskaan oli nähty. Se oli MacDonaldin 20-vuotias tytär, Ishbel, kaunis, vaatimaton tyttö, joka hoiti emännyyttä ihastuttavasti isänsä talossa. Ishbel kehittyy nopeasti auttamaan isäänsä julkisessa toiminnassa ja on jo varsin onnistunut puhuja, joka hallitsee kuulijat alusta loppuun saakka. Jos hän jatkaa kuten on alkanut, saamme ehkä jonkin vuoden päästä nähdä sen päivän valkenevan, jolloin kaunis Ishbel istuu parlamentin penkillä isäänsä kannattamassa. Sinne pyrkii myöskin MacDonaldin nuorempi poika, Malcolm, joka jo vaaleissa 1924 oli ehdokkaana, mutta ei saanut enemmistöä vaalipiirissään. MacDonaldin hallintokausi pääministerinä oli vaikeata aikaa Työväenpuolueelle. Vähemmän taitavan johtajan käsissä se olisi kärsinyt pahoja tappioita, mutta MacDonald purjehti merkillisen varmasti karien lomitse. Kauan ei puolue tietysti voinut pysyä ohjaksissa, koska sillä ei ollut ehdotonta enemmistöä parlamentissa, mutta MacDonaldin yhdeksän kuukautta ensimmäisenä työväen pääministerinä herätti kunnioitusta ja luottamusta entisissä epäilijöissä. Eräillä päivällisillä parlamenttitalolla, syystalvella 1925, kuulin MacDonaldin selittävän, ettei hän suinkaan katunut tuota aikaa, vaan oli valmis milloin tahansa ryhtymään hallitukseen, samanlaisissa olosuhteissa ja samoilla ehdoilla. Jos työväenpuolue olisi kieltäytynyt ottamasta edesvastuuta hallituksesta, kunnes heillä oli ehdoton enemmistö parlamentissa, olisi saanut odottaa tuota enemmistöä paljon kauemmin kuin nyt, kun tuo yhdeksänkuukautinen koeaika on läpikäyty. Englannissa käy kaikki kehitys hitaasti ja asteittain. Nyt tietävät kaikki, että työväenpuolue voi hoitaa hallitusta kunniakkaasti, vaikeissakin olosuhteissa, ja se on poistanut sen iankaikkisen vanhoillisten hätähuudon, että työväki ei osaa hallita. Tuo huuto tuskin tulee uudistumaan, niin kauan kuin MacDonald on puolueen johtajana, sillä hän on saanut kaikki vakuutetuiksi siitä, että hän on valtiomiehenä Englannin kaikkein ensimmäisiä. Englannin työväenliikkeessä on aivan sama ilmiö huomattavissa kuin muuallakin maailmassa, nimittäin Venäjältä levinneen kommunismin hajoittava vaikutus. Käyttämällä vapaasti suuria sanoja sekä loistavia lupauksia ja antamalla rahojen vyöryä runsaasti kommunistit ovat saavuttaneet jonkinmoisen menestyksen siinä osassa puoluetta, joka tietää ja käsittää kaikkein vähimmän liikkeestä ja jonka aivot eivät kestä ajattelemisen ponnistusta. Toisin sanoen, kommunismi kukoistaa parhaiten kaikkein kurjimmissa oloissa eläjien ja vähimmin tietoja saaneiden parissa sekä degeneroitujen, ylimpiin ylimystöpiireihin kuuluvien henkilöiden seassa, joita merkillinen muodin oikku on ajanut työväenpuolueeseen. Kysymättäkin voi sanoa, että lordi X. ja markiisi C, jotka kauhuksemme ovat liittyneet työväenpuolueeseen, ovat hartaita kommunisteja. Se luultavasti antaa enemmän kiihoitusta väsähtäneille hermoille eikä tule kalliiksi, koska siinä pääsee huutamalla, tekemättä mitään tosi työtä. — Mitään vakavaa vaaraa työväenliikkeelle Englannissa kommunismista ei ole, ei ainakaan niin kauan, kuin ohjakset ovat MacDonaldin käsissä. On kuitenkin myönnettävä, että jonkinmoinen häiritsevä vaikutus tuolla kommunistien alituisella huutamisella on ollut. Se ei milloinkaan ole tullut selvemmin esille kuin kesällä 1925, jolloin työväenpuolueen kokous pidettiin Liverpoolissa. Kommunistit olivat koko vuoden ajan pitäneet sellaista melua MacDonaldin mahdottomuudesta, kuinka hän oli täysi porvari, kuinka hän oli pettänyt työväen asian ja kuinka ei kukaan enää häneen luottanut, että hiukan jokainen alkoi epäillä, miten kävisi Liverpoolissa. MacDonaldin pelottomuus ja lahjomaton totuudenrakkaus oli ehkä saattanut hänet joukkojen epäsuosioon. Ja sotamuistot eivät olleet vielä aivan hälvenneet, muistot noilta ajoilta, jolloin MacDonald henkensä uhalla oli asettunut sotaa vastustavalle kannalle. Kaikkia noita asioita oli huudettu ja toitotettu ympäri maan. Raskaalla mielellä hänen ystävänsä odottivat, miten kävisi Liverpoolissa. Ja miten kävi? Tuli, näki, voitti, toteutui taas koko loistossaan. Harvoin, jos milloinkaan, on MacDonaldilla ollut voittoisampaa riemukulkua kuin Liverpoolissa. Hänen ensimmäinen puheensa siellä saattoi kaikki, sekä ystävät että vastustajat, antautumaan hänen johtaja sauvansa alaisiksi. MacDonald on kommunistien vaarallisin vihollinen. Tapa, jolla hän vastustaa heitä puheessa ja kirjoituksissa, on useimmiten täynnä huumoria, jonka läpi kuultaa verraten hyväluontoinen ylenkatse. Hänen on vaikeata pidellä vakavasti "lastenkamaripolitikoitsijoita", ja hyvin harvoin muuttuu pila pistäväksi satiiriksi, ja silloinkin ainoastaan niitä kohtaan, joiden luulisi ymmärtävän enemmän. Liverpoolin kokous tuntuu antaneen sellaisen iskun brittiläiselle kommunismille, ettei se näy ollenkaan ottavan tointuakseen siitä. On nähtävästi vaikeata aloittaa uudestaan, kun kaikki ankarat ponnistukset menivät noin hukkaan, ja MacDonald istuu paikallaan entistä paljon voimakkaampana. MacDonaldkin näyttää unohtaneen koko kommunismin olemassaolon, koska hän ei sen jälkeen ole siitä sen enempää puhunut. Entiset kommunistit kiirehtivät nyt selittämään olevansakin oikeita sosialisteja eivätkä suinkaan mitään kommunisteja. Toisin oli muutama vuosi sitten. Vuonna 1921 kirjoitti MacDonald selityksen omasta kannastaan, "_Kirjeen eräälle kommunistille_" Lainaan siitä otteen, sillä se mielestäni esittää hänen kantansa paljon paremmin kuin pitkät selitykset. Se on samalla valtiomiehen selvä uskontunnustus: "Minä olen demokraatti, ja siitä syystä minun täytyy uskoa yleiseen mielipiteeseen ja kasvatukseen. Olen sosialisti, ja, siksi minun täytyy uskoa yhteiskunnan tasaisesti tapahtuvaan muuttumiseen, siitä syystä, että se _kasvaa_, eikä siksi, että se tottelee käskyjä. Minulla täytyy olla jonkinmoinen sopusuhtaisuus keinojen ja tarkoitusten välillä, jonkinmoinen huomioonottaminen, millaisia aseita eri toimituksiin on käytettävä. Minä en käytä leipäveistä teroittaakseni lyijykynääni enkä vaateharjaa harjatakseni hampaitani. Minä en anna selkään lapsilleni, kunnes he viisastuvat, enkä anna heidän nähdä nälkää, kunnes heistä tulee siveitä — ja syynä siihen on se, että selkäsaunat ja viisaus, nälkä ja siveys eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Muutamissa tapauksissa tottelevaisuus itsessään on hyvä asia, ja silloin voi vaatia käskyjä täytettäviksi, mutta Neuvosto-Venäjän historia — (luopuminen neuvostoaatteesta, tapa käsitellä maakysymystä, työpajojen tarkastuksen hävittäminen, myönnytykset amerikkalaisille rahamiehille y.m.) — on selvään osoittanut, että jos odotamme kokonaisen kansan käskystä käyttäytyvän hyvin ja käskystä ajattelevan ja toimivan oikein, niin se on vallan yhtä järkevätä, kuin jos otaksumme jokaisen skotlantilaisen pelastuneen kiusauksista, siksi että hän osaa ulkoa pikku katekismuksen. Intohimot huutavat 'pakkoa', järki huutaa sosialismia. Tunteet sanovat, että nuo kaksi seikkaa ovat yhteistyössä, järki sanoo, että niiden välillä on sota. "Jos joku toivoo uudestaan muodostavansa yhteiskunnan, niin hänen ensimmäinen velvollisuutensa ei suinkaan ole aseiden hankkiminen, vaan ymmärtäminen-, _mitä hän tahtoo tehdä_. Kun hän sen ymmärtää, voi hän valita aseensa, joko tapparan tai leikkausveitsen, taikka saarnan. Esi-isiltä peritty, pahuutta ja typeryyttä osoittava tapa saattaa meidät yhä vielä kaikkein ensimmäiseksi ajattelemaan tapparaan tarttumista. Minä toivoisin, että syntyisi aivan uudet suhteet yhteiskunnan toimintamuotojen välillä ja aivan uusi näkökanta yhteiskunnallisten arvojen laskemisessa. Sitä ei milloinkaan aikaansaada nyrkki voimalla..." Monelle on varmaan tunnettu se seikka, että viimeisten parin kolmen vuoden kuluessa on tullut melkein muotiasiaksi Englannin vasemmistopiireissä pitää Venäjää joka suhteessa mallimaana. Seurauksena tästä on ollut m.m. se, että maat, jotka maailmansodan jälkeen vapautuivat Venäjän ikeen alta, ovat niissä piireissä saaneet osakseen paljon ynseyttä, melkeinpä vihaa. Työväen lehdissä näkee vallan usein valituksia siitä, että nuo pahat pienet maat pitävät hallussaan kaikki satamat, jotka ennen kuuluivat Venäjälle, arvostelevat ankarasti rakkaita bolshevikkeja, pitävät itsepäisesti kiinni itsenäisyydestään eivätkä tahdo uudestaan alistua Venäjän hallittaviksi! Ilmiö olisi vallan peloittava, ellei pienillä mailla olisi horjumaton puolustaja, jonka ääni kuuluu kauemmaksi kuin kenenkään muun. Se puolustaja on Ramsay MacDonald. Hänelle pienten kansakuntien itsenäisyys on tullut sydämenasiaksi — ja tuskinpa hän lienee montakaan valtiollista puhetta pitänyt, joissa hän ei olisi sitä asiaa painostanut. Erityisesti hän valittaa Georgian kovaa kohtaloa, jonka hän tuntee hyvin tarkkaan, sillä hän on itse käynyt Georgiassa ja omin silmin nähnyt sen paljon kärsineen kansan kohtalon. Georgia on hänelle opettanut, mikä meitä muita odottaa, ellemme pidä tinkimättä kiinni itsenäisyydestämme. Aivan äskettäin, juuri tätä kirjaa kirjoittaessani, kysyin häneltä, miksi hän oikeastaan niin lämpimästi puolusti meitä pikku kansallisuuksia. Oliko se hänelle puhtaasti oikeudellinen kysymys, vai oliko hänellä muitakin syitä? Hän hymyili: "Ettekö ymmärrä, että pienet maat ovat maailman ainoat vapaat maat? Ette kai te usko, että suuret valtakunnat ovat vapaita?" Luultavasti näytin kysyvältä, koska hän innokkaasti alkoi selittää, että suuret valtakunnat eivät milloinkaan voineet olla oma itsensä kuten pienet maat. Alituisesti piti tasoittaa jotakin erityistä särmää, jotta Intia tyytyisi, piti kiilloittaa toista puolta, jotta Etelä-Afrikka tyytyisi, piti hiekkapaperilla hioa toista sivua, ettei Egypti suuttuisi, j.n.e. Ja entä kaikki eurooppalaiset naapurit, joiden mieltä piti noudattaa! Pienet maat olivat ainoat, joiden ei tarvinnut kysyä kaikkien mieltä, ennenkuin he uskalsivat elää... Pienet maat kehittyivät vapaasti, ja niistä vanhat maat tulivat imemään uutta voimaa, uusia aatteita, elämän viisautta. Oli helppo nähdä, että hän tosiaankin uskoi joka sanan ja mahdollisesti hiukan kaipasi pienten maiden "vapautta". Mies, jonka hartioilla; brittiläisen jättiläismaan johto jo kerran on levännyt ja varmasti vielä tulee lepäämään, ei ole vapaa, se on kyllä varma. Moni sanoo, että MacDonald on uneksija ja idealisti — ja mitä hyötyä hänestä siis voi olla kylmässä, käytännöllisessä elämässä? Voineeko kukaan mainita maailmanhistoriaan jälkensä jättänyttä miestä, joka ei sydämensä syvyydessä olisi ollut uneksija ja idealisti? Ja voineeko kukaan mainita suurta, maailman kehitystä muovaelevaa aatetta, joka ei ole unelmana alkanut? MARION PHILLIPS. Taloustieteen tohtori Marion Phillipsin virallinen arvonimi on "_Työväenpuolueen Johtava Naisvirkailija_". Mitä kaikkea tuohon viattomalta näyttävään nimitykseen sisältyykään! Siinä on vaatimus, että milloin tahansa pitää olla valmis uhraamaan päivien työ ja öitten lepo, pitää kaikkitietävänä osata vastata vaikka millaisiin kysymyksiin, pitää milloin tahansa matkustaa sinne, missä satutaan tarvitsemaan, pitää järjestää mikä vielä ei ole järjestetty, paikata mikä on mennyt hajalle, j.n.e. aina lukemattomiin asti. Kuinka on mahdollista, että kukaan kuolevainen voi kaikki nuo vaatimukset täyttää? Se tuntuukin vallan mahdottomalta, ja kumminkin sujuvat kaikki nuo lukemattomat työt kuin voideltuina Marion Phillipsin käsissä. Siihen vaaditaan tietysti erinomainen terveys, harvinainen sekä tietopuolinen että taitopuolinen kyky, suuri innostus työhön ja rajaton antaumus. Henkilö, joka on joutunut niin pitkälle yleisessä taidossa ja kehityksessä kuin tohtori Phillips, voi aina olla varma siitä, että hänen työtään maailmassa kaivataan ja että hänen ei koskaan tarvitse olla jouten. Yhtä varma hän myöskin saa olla siitä, että voi hankkia itselleen hyvän aineellisen toimeentulon tekemällä vähemmän kuin puolet siitä työstä, jonka hän nyt tekee. Mistä syystä siis tuo riehuminen? Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin. Minkä sille nyt voi, että ihmisellä ei ole ainoastaan järkeä, vaan myöskin sydän! Minkä sille voi, että sydän alituisesti ilkkuu järjelle, kiintyy intohimoisesti asioihin ja toimiin, jotka tuottavat loppumatonta huolta ja jotka saattavat kokonaan unohduksiin sellaiset seikat kuin oman mukavuuden, rikkauden, loistavan aseman j.n.e. — Niin on käynyt Marion Phillipsillekin. Marion Phillipsiin tutustuin jo alkupuolella vuotta 1910. Minulla oli jotakin asiaa rouva MacDonaldille ja läksin siitä syystä Lincoln's Inn Fieldin kolmeen. Sinne tultuani huomasin, että siellä olikin kokous, ja koetin livistää tieheni eteläisestä, mutta liian myöhään: rouva MacDonald oli jo minut huomannut ja vei sisään esitelläkseen minut "hyville ystäville". Noita hyviä ystäviä oli kolme, tohtori Phillips, tohtori Bentham ja neiti Longman. He olivat yhdessä vuokranneet suurenlaisen talon, ja se muuttui melkein toiseksi kodiksi sekä minulle että parille hyvälle toverille, joiden kanssa olin asettunut yhdessä asumaan. Kaikki nuo kolme englannitarta ovat siitä lähtien olleet, ei ainoastaan minun, vaan koko maamme lämpimiä ystäviä. Yksi heistä, neiti Mary Longman, tuli kokonaan meidän omaksemme, koska hän meni naimisiin Suomen Matkailijayhdistyksen sihteerin, Wolter Stenbäckin kanssa ja asettui asumaan Suomeen. Ikävä vain, että molemmat tohtorit eivät seuranneet hänen hyvää esimerkkiään! [Sen jälkeen kuin tämä on kirjoitettu, on saapunut viesti rouva Stenbäckin kuolemasta.] Ensimmäinen vaikutelma Marion Phillipsistä, jonka selvästi muistan, oli, että hän mielestäni oli hyvin kaunis. Silmät suuret, tummat, ilmehikkäät, tukka tummanruskea, aaltomaisesti taipuva, iho hyvin hieno ja hyvin helposti punastuva. Hän tuli heti minua tervehtimään, kuin olisimme olleet vanhat tutut, ja siitä lähtien hän on aina pysynyt uskollisena ystävänäni. Henkilö, joka tahtoo tutustua Englannin työväenliikkeeseen ja nähdä sen kehitystä ikäänkuin sisästäpäin, ei voi uneksiakaan parempaa opasta kuin on Marion Phillips. Hän ei ole noita asioita oppinut kirjoista taikka keskusteluista, hän on ne elänyt. Siksi ovatkin ne tiedot, joita hän antaa, elävän elämän tietoja, joita ei muulla lailla voi saada kuin tulemalla Marion Phillipsin kaltaisen henkilön lähelle. Muuan tapaus, yksi monista, todistaa selvästi, kuinka tarkkaan hän tuntee pienimmätkin sykähdykset puolue-elämässä: Aina ennen parlamentin vaaleja, joko täytevaaleja taikka varsinaisia vaaleja, kaikkien puolueiden lehdet kehuvat omia ehdokkaitaan ja vakuuttavat lukijoilleen, ettei kellään muulla ole pienintäkään toivetta tulla valituksi kuin juuri omalla ehdokkaalla. Työväenpuolueen lehdet eivät suinkaan ole mitään poikkeuksia siinä suhteessa. Eräässä tärkeässä täytevaalissa työväen lehdet vakuuttivat S:n varmasti tulevan valituksi. Tapasin samana päivänä Marion Phillipsin, joka juuri oli lähdössä kyseessäolevaan vaalipiiriin puhumaan S:n puolesta. Hän valitti väsymystä ja sanoi, ettei hän ollenkaan nyt viitsisi sinne matkustaa, koska se kumminkin oli vallan turha vaiva. Kysyin tarkoittiko hän sillä, että S. kyllä tulisi valituksi ilman ulkoapäin tulevia puuhiakin. Marion naurahti ja sanoi, ettei hän suinkaan sitä tarkoittanut, vaan sitä, että S:n asema oli siksi huono, ettei hän missään tapauksessa voinut tulla valituksi. Olin tietysti hämmästynyt, koska juuri olin lukenut, kuinka varmoja kaikki olivat hänen vaalistaan — ja sanomalehdet tietysti eivät koskaan valehtele! "Valituksi tulee Y., vanhoillisten ehdokas, eikä kellään muulla ole vähintäkään mahdollisuutta", vastasi Marion lyhyesti. — Ja niin kävikin. Y. tuli valituksi suurella ääntenenemmistöllä. Tämän jälkeen olen alituisesti käyttänyt häntä profeettanani, kun on ollut kysymys tapahtumista työväenpuolueessa. Hän tuntee puolue-elämän kuin oman elämänsä, sillä hän itse on osa siitä. Marion Phillips ei ole syntyperältään englantilainen, vaan austraalialainen. Siellä, aurinkoisessa Melbournessa, hän vietti aikaisimman nuoruutensa, ja siellä, Melbournen yliopistossa, hän suoritti tutkinnon, joka lähinnä vastaa meidän maisterinaryoa. Sen jälkeen hän muutti Lontooseen ja jatkoi opintojaan Lontoon yliopistossa sekä suoritti siellä tohtorintutkinnon. Kysyin häneltä kerran, kuinka hän tuli liittyneeksi työväenpuolueeseen ja kuka oli se henkilö, joka häneen siinä suhteessa oli vaikuttanut. Hän vakuutti, ettei häneen ollut vaikuttanut muu kuin kirjat. Erityisesti hän mainitsi Beatrice ja Sidney Webbin teokset ja myöskin J.A. Hobsonin syvämietteiset kirjat. Taloustieteellisten teoksien tutkiminen vei vallan johdonmukaisesti hänet askel askelelta lähemmäksi työväenliikettä, kunnes hän tuli niin pitkälle, että liittyi ensin Fabian-seuraan. Marion Phillipsin kehitys on siinä suhteessa luonteenomaisesti englantilainen. Eräs suomalainen sosialidemokraatti sanoi kerran minulle, että Englannin työväenliike on senvuoksi niin varma, että siellä aina rakennetaan kivi kiven päälle. Ei tehdä mitään ilmahyppyjä eikä siis myöskään pudota alas korkealta, vaan hiljalleen ja tyynesti mennään eteenpäin, aina miettien ja harkiten, miten seuraava askel on astuttava, jotta päästäisiin perille. — Henkilö, joka käy tuollaisen asteittaisen kehityksen läpi, liittyy melkein aina ensiksi Fabian-seuraan. Se on seura, jonka periaatteet ovat sosialistisia, mutta jonka työala on vallan erikoista laatua, sellaista, että vaaditaan hyvin suuret tietopuoliset edellytykset, ennenkuin siinä seurassa tuntee olevansa kotonaan. Sitä onkin leikillä nimitetty, ei sosialidemokraattiseksi yhdistykseksi, vaan sosiali_aristokraattiseksi_ seuraksi. Totta on, että seuraan tuskin kuulunee työväkeä enemmän kuin voi helposti sormillaan laskea, ja totta on myöskin, että sen näkyvimmät jäsenet kuuluvat henkiseen ylimystöön, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mainitsen ainoastaan sellaiset nimet kuin Beatrice ja Sidney Webb, G. Bernard Shaw, Graham Wallace, Bertrand Russell ja H.G. Wells. Niillä on kaikilla maailmanmaine, eikä liene ketään, joka arvelee, että nuo miehet eivät tiedä mitä tahtovat. Olkoonpa niin, että heitä sanotaan henkisiksi aristokraateiksi, mutta sosialismin kehitykselle Englannissa — ja melkeinpä voisi sanoa kaikissa englanninkieltä puhuvissa maissa — he ovat tehneet suurempia palveluksia kuin vielä läheskään kaikkialla myönnetään. Heidän pikku kirjasiaan yhteiskunnallisista kysymyksistä luettiin, melkeinpä ahmittiin, ja arvaamattoman suuri on se työ, jonka ne tekivät käsitteiden selvittämiseksi sellaisissa piireissä, joissa noita asioita ei ennen oltu pohdittu. Marion Phillips kasvoi pian kyllä yli sen ajan, jolloin hän saattoi tyytyä vain kysymysten pohtimiseen ja selvittämiseen. Heti kun asia oli hänelle itselleen selvä, hän ryhtyi työhön. Hän on ennen kaikkea toiminnan ihminen eikä voi kauan istua samassa paikassa filosofoimassa. Siis: ei muuta kuin maailmalle toteuttamaan aatteita, jotka hän oli oikeiksi huomannut! Hän aloitti työnsä ensin rouva MacDonaldin perustaman Naisten Työväenyhdistyksen sihteerinä, ja siitä hän sitten hyvin nopeasti siirtyi laajemmille aloille, kunnes hän kohosi nykyiseen asemaansa Työväenpuolueen Johtavaksi Naisvirkailijaksi. Nyt kulkevat kaikki työväen naisia koskevat puuhat hänen toimistonsa kautta. Kaikkien erilaisten naisjärjestöjen johto, asutuskysymykset, naisten terveydenhoitoa, vakuutusasioita y.m. koskevat puuhat, työväen naisia koskeva kansainvälinen lainsäädäntö, työläisnaisten kuukausilehti, työläisnaisten esitelmöimisjärjestelmät, uusien järjestöjen perustaminen ja ensimmäinen johto — ja sadat muut työläisnaisia koskevat puuhat, kaikkien niiden yhdistävänä keskipisteenä on Marion Phillipsin toimisto. Tietysti moni huudahtaa, että tuollainen työ on mahdoton yhdelle ainoalle ihmiselle. Se ei ole mahdoton, jos sitä hoitamassa on niin monilahjainen ihminen kuin Marion Phillips. Hänellä on toimistossa apulaisinaan kokonaista viisi sihteeriä, jotka panevat toimeen hänen käskyjään, mutta totta on, että jokaisella heistä on työtä niin paljon, kuin suinkin on mahdollista tehdä. Monena iltana olen nähnyt Marion Phillipsin tulevan kotiinsa toimistostaan useita tunteja virka-ajan jälkeen, iso pakka papereita kainalossa, joita hän ei ole ennättänyt läpikäydä määrätyn toimistoajan kuluessa. Kysyin häneltä, eikö hän voisi vielä lisätä sihteeriensä lukumäärää, mutta hän vastasi nauraen, että se luultavasti tulisi myöskin lisäämään hänen omaa työtään. Ja niin kai usein onkin, että jota enemmän on apulaisia, sitä enemmän työtä myöskin kertyy sille, jonka pitää kaikki johtaa ja olla vastuunalainen kaikesta. Toiselta puolen on myöskin totta se, että ihmisellä, jolla on hirveä määrä työtä, on enemmän aikaa auttaa toisiakin, kuin sillä, jolla ei ole juuri mitään työtä. Marion Phillipsin työt eivät mitenkään rajoitu ainoastaan edellä mainitsemiini, niin sanoakseni työväenpuolueen sisäpuolella tehtäviin töihin, vaan hänellä on vielä koko joukko muutakin tehtävää. Vuonna 1921 hänet valittiin rauhantuomariksi. Siihen saakka ei naisia voitu valita sellaiseen toimeen Englannissa. Vasta sinä vuonna he saivat sen oikeuden, ja Marion Phillips oli ensimmäisiä rauhantuomareiksi nimitettyjä naisia. Tätä tointaan hän hoitaa joka vuosi kahden kuukauden aikana, jolloin hänen täytyy säännöllisesti käydä lasten tuomioistuimessa, lukuunottamatta muita tähän virkaan kuuluvia puuhia. Kaiken tuon lisäksi tulevat kaikenlaiset komiteat, monet niistä hallituksen määräämiä, erittäin tärkeitä yhtymiä, joiden jäsenyydestä on melkein mahdoton kieltäytyä. Sellaisia olivat esim. sota-aikana ravintoaineiden ministeriön määräämä kuluttajani neuvosto, jonka jäsenenä tohtori Phillipsillä oli erittäin ankara ja vaikea työ. — Sota-ajan komiteat ovat onneksi loppuneet, mutta rauha toi mukanaan uusia järjestöjä, kun kaikki oli uudestaan rakennettava, minkä sota oli särkenyt. Vaikeimpia hänen nykyisistä tehtävistään on naisten töitä järjestävän keskuskomitean jäsenyys. Suomessa kuulee usein sanottavan naisesta, jonka järki on keskitasoa ylempänä, että hänellä on "aivan miesmäinen intelligenssi". Se on kai olevinaan jonkinmoista kehumista — ainakin miehet tuntuvat sen käsittävän niin — mutta oikeastaan se on vain typeryyttä. Lontoossa olen myöskin vallan usein kuullut Marion Phillipsistä sanottavan, että hänellä on järki kuin miehellä! Omasta puolestani tahtoisin sanoa, että hänellä on järki kuin miehellä ja naisella yhteensä. Hänellä on merkillinen taito nähdä asiat kokonaisuudessaan, ja siitä johtuu, että hän on synnynnäinen johtajaluonne. Monet sanovat häntä itsevaltiaaksi, ja sen verran siinä on totta, että hän, kuten useimmat toiminnan ihmiset, tietää mitä tahtoo ja kuinka tahtoo asian toimitettavaksi eikä haikaile ilmoittaessaan sen asianomaisille. Sellaiset ihmiset saavat aina paljon aikaan, kun taaskin ne, jotka kiltisti koettavat kaikkien mieltä noudattaa, eivät saa juuri mitään toimeen. Millainen on Marion Phillips kodissaan? Kun on kysymys naisesta, täytyy aina nähdä hänet sekä kotona että kodin ulkopuolella, ennenkuin voi saada hänestä selvän kuvan. Ne, jotka pitävät Marion Phillipsin päätunnusmerkkinä hänen "miesmäistä" järkeään, muuttavat varmaan mielipiteensä, kun tapaavat hänet hänen kodissaan. Äskettäin sain häneltä näin kuuluvan kutsun: "Voitko tulla luokseni huomisesta viikon päästä, kello 8.30 i.p.? Olen kutsunut koko joukon, enemmän kuin huoneisiini mahtuu, mutta tule kumminkin!" — Tuo oli hyvin englantilaista ja myöskin hyvin Marion Phillipsin tapaista, tuo iloinen välinpitämättömyys muodoista. — Siellä me sitten kokoonnuimme Marion Phillipsin kodissa, joukko parlamentin jäseniä, sanomalehtimiehiä ja naisia, valtiollisissa piireissä tunnettuja ulkomaalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia, j.n.e. Kolme keskikokoista huonetta, kirkkaasti valaistuja, lämpimiä, kodikkaita. Marion Phillips rakastaa vaaleita värejä ja paljon valoa. Huoneet ovat aivan vaaleiksi paperoidut, taikka oikeammin sanoen maalatut, seinillä muutamia hyviä tauluja ja täpöisen täyteen ahdettuja kirjahyllyjä. Marion Phillips itse, savuke suussa ja hymyillen, kulkee vieraiden seassa, puhelee toiselle, tarjoaa savukkeen toiselle, taikka makeisia tupakoimattomille. Tuossa seisoo kiihkeästi keskustellen naapurinsa kanssa pikkuinen, lyhyttukkainen, lyhythameinen tyttö. Hän näyttää koulutytöltä, tyttökoulun keskiluokkalaiselta... Astun lähemmäksi ja näen, että hän onkin Ellen Wilkinson, työväenpuolueen ainoa naisedustaja parlamentissa! Huolimatta kovin nuoresta ulkomuodostaan hän on sukkelimpia ja terävimpiä puhujia tuossa maailman vanhimmassa ja kuuluisimmassa eduskunnassa. Hän on täydessä väittelyssä puolalaisen politikoitsijan kanssa, joka juuri on palannut Meksikosta ja selittää suurvaltojen juonitteluja tuossa öljyrikkaassa maassa. — Emäntä kiirehtii meitä ruokasaliin, jossa odottaa väkevä kahvi ja vielä väkevämpi englantilainen tee sekä voileivät ja makeat leivokset. Siellä jatketaan keskustelua yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Käytin tilaisuutta hyväkseni moittiakseni hiukan Daily Heraldin ulkomaanosaston toimittajaa, joka taas oli painattanut väärän uutisen Suomesta. Kaikenlaisista sameista lähteistä pommitetaan Daily Heraldia alinomaa uutisilla, jotka sisältävät kiehuvaa kiukkua Suomea kohtaan, eikä muukalaisen ole aina helppo ymmärtää, mikä on totta, mikä suoranaista valhetta. Ilolla on kumminkin mainittava, että siinäkin suhteessa alkavat silmät aueta täälläkin. Marion Phillipsin koti on täydellisesti vapaa kaikenlaisista narrimaisuuksista ja boheemi-liioittelusta, siellä vallitsee hienostunut maku ja korkea sivistys, sanan parhaassa merkityksessä, johon kuuluu etupäässä elämänoppia ja vasta toisessa sijassa kirjaviisautta. Millainen on Marion Phillips puhujana? Tämä on kysymys, joka nostattaa useimpien suomalaisten huulille hymyn, mutta joka Englannissa on erinomaisen tärkeä. Kenenkä mieleen johtuisi henkilöä arvostellessaan Suomessa kysyä, millainen hän on puhujana? Ja kenenkä mieleen Englannissa johtuisi olla sitä kysymättä, kun on puhe julkisen toiminnan henkilöstä? — Kuulin ensikerran Marion Phillipsin puhuvan eräässä Lontoon kadunkulmassa. Tulin yhdessä hänen kanssaan edeltäkäsin sovittuun paikkaan, jossa useita katuja yhtyi. Heti toi eräs meitä nähtävästi odottanut henkilö hyvin yksinkertaisesti kokoonpannut telineet, jotka hän pystytti keskelle katujen yhtymäkohtaa. Heti paikalla kokoontui pieni ryhmä kuulijoita telineitten ympärille, jo ennenkuin puhuja niille nousi. He tiesivät, että joka torstai-ilta kello kahdeksan joku siinä puhui, ja, kuten jo monta kertaa olen huomauttanut, esitelmät kuuluvat lontoolaisen säännölliseen, jokapäiväiseen elämään, kuten sanomalehdet meidän elämäämme. Tohtori Phillips astui telineille, ja kuulijakunta kasvoi hyvin nopeasti. Puhe oli reipas, voisinpa sanoa tulinen, ja koski erästä päivän polttavaa kysymystä Työväenpuolueen kannalta katsoen. Kuulijoiden joukossa oli sekä kannattajia että vastustajia, ja kumpaisetkin ilmaisivat kantansa erilaisin huudoin. Tuossa keski-ikäinen mies huudahti: "Juuri niin! Hyvä on!", johon toinen vastasi: "Ei ollenkaan! Väärä selitys kokonaan!" Miehet rupeavat keskenään väittelemään, mutta puhuja pyytää heitä vaikenemaan, kunnes kyselyjen aika tulee. Kaikki vaikenevat, ja pian loppuukin puhe ja säännöllinen keskustelu alkaa. Kaikki tuo oli erinomaisen hauskaa minulle, ensikertalaiselle, joka en sellaista komentoa ollut ennen nähnyt enkä sellaisesta uneksinutkaan, sillä varmaankin jokainen oikea helsinkiläinen pyörtyisi kauhusta, jos joku sivistynyt nainen asettuisi kadunkulmaan puhumaan ja sitten keskustelemaan päivän kysymyksistä. — Täällä sain hyvin pian siihen tottua, sillä jo seuraavalla viikolla olin itse puhujana samassa kadunkulmassa ja sitten myöhemmin monessa muussa. Ei pidä kenenkään kuvitella, että kadunkulmissa puhuminen on paljon helpompaa kuin hyvin valaistussa ja sivistynyttä yleisöä täynnä olevassa luentosalissa esitelmöiminen. Sanoisin, että se on melkein vaikeampaa. Katuyleisö on hyvin valveutunutta väkeä, ja sen tapana on ilmaista tunteensa vallan selvästi, ja nuo tunteet voivat olla moninaisia. Kyselyjen aikana saa usein hämmästyä, miten paljon moni heistä tietää. Kadulla puhuessani minulta on kyselty Juhani Ahosta ja hänen työstään, ja kadulla minulle on luettu ulkoa pitkiä pätkiä Kalevalasta ja pyydetty selityksiä seikkoihin, joita ei ole aivan hyvin ymmärretty. Nykyjään ei Marion Phillipsillä ole enää aikaa esiintyä kadunkulmissa, sillä ankara työ vie häneltä joka minuutin. Puhujana hänen kyllä vielä täytyy esiintyä, sillä melkein joka viikon lopussa hänen pitää matkustaa jonnekin, ja silloin hänen aina täytyy myöskin puhua, usein tuhansille samalla kertaa, sillä kun tieto leviää hänen tulostaan jollekin paikkakunnalle, on jättiläiskokous pian valmis. Olen kuullut monen ihmettelevän, että Marion Phillips ei ole parlamentissa. Olen omasta puolestani aina ollut iloinen, että hän ei ole joutunut parlamentin penkille, mutta tätä iloa tuskin tulee kauan kestämään, sillä kovasti puhutaan jo hänen valitsemisestaan ehdokkaaksi erääseen englantilaiseen vaalipiiriin. Maailman kulku näyttää olevan, että henkilöt, joiden työala on äärettömän tärkeä ja joille on melkein mahdoton saada täysin kykenevää sijaista, eivät saa tehdä tärkeätä, luovaa, rakentavaa työtään rauhassa, vaan täytyy heidän uhrata ainakin muutamia vuosia parlamenttityöhön. Marion Phillipsin johtamis- ja järjestämiskyky ei koskaan ole ilmennyt koko voimassaan niin selvästi kuin suuren hiililakon aikana, jolloin hänen hoidossaan oli koko avustustyö vaimojen ja lasten hyväksi. Väsymättömällä tarmolla hän järjesti rahankeräystyön ja vielä vaikeamman jakamistyön. Arkipäivinä hän istui aamusta myöhään iltaan toimistossa ja sitten joka lauantai läksi matkoille, nähdäkseen omin silmin missä hätä oli suurin ja missä apu oli enin tarpeen. Kun elokuun viimeisinä päivinä hänet näin, olivat poskien ruusut koko joukon kalvenneet ja silmissä oli väsynyt ilme, mutta silti hän hymyili reippaasti ja väitti, ettei häntä vielä liika väsymys vaivannut. "Kyllä minulle tulee tarpeeksi aikaa levätä, kun äidit ja lapset saavat ruokaa suuhunsa", hän vakuutti. Keväällä 1920 Marion Phillips kävi Suomessa tervehtimässä ystäviään. Se oli hirveätä aikaa meillä. Haavat sisällisen sodan jälkeen eivät suinkaan olleet vielä umpeutuneet, ja katkeruus toisin ajattelevia kohtaan oli ääretön. Kaikki näyttivät pelkäävän salaperäistä, uhkaavaa vaaraa, jonka laatua taikka luonnetta ei kukaan osannut selittää, ja kaikki näkivät vakoojia ja vihollisia joka paikassa. Marion Phillips käsitti kaikki merkillisen tyynesti, enkä nähnyt hänen tuskastuvan kuin yhden ainoan kerran, jolloin hän arveli, että häntä koetettiin estää pääsemästä sosialidemokraattiemme yhteyteen. Hän pääsi tietysti minne tahtoi, ja kokouksessa työväentalolla hän sai tilaisuuden lausua Englannin Työväenpuolueen tervehdykset meikäläisille. En ole koskaan nähnyt hellää, melkein äidillistä puolta Marion Phillipsissä niin selvästi kuin juuri sinä keväänä. Olli-poikani sairasti silloin viimeistä tautiaan, ja Marion Phillips kävi Helsingissä ollessaan melkein joka päivä hänen luonaan tuoden hänelle kukkia ja luoden lämpöä ja iloa sairaan ympärille. Hän on aina sen jälkeen ollut Suomen lämmin ystävä, jonka puoleen ei koskaan turhaan käänny, jos apua tarvitaan. Hänen toimestaan on monia kymmeniä esitelmiä Suomesta pidetty englantilaiselle ja skotlantilaiselle yleisölle, mikä kylläkin on tarpeen, jotta maamme vaiheet tulisivat tunnetuiksi brittien mahtavassa valtakunnassa. G. BERNARD SHAW. En tiedä ketään kirjailijaa, josta jo hänen elossa ollessaan on kirjoitettu niin monta paksua elämäkertaa kuin Bernard Shawsta. Parikymmentä vuotta sitten Kipling vei voiton siinä suhteessa, mutta sitten Kiplingin elämäkertoja ei enää ilmestynyt, Shawn elämäkertojen yhä kasvaessa sekä laajuudeltaan että lukumäärältään. Se on erittäin kuvaavaa noiden molempien kirjailijain asemalle englanninkielisessä maailmassa. Kipling, joka on kymmenen vuotta Shawta nuorempi, sai yleisen tunnustuksen osakseen heti ensi iskulla, mutta Shaw sai taistella kauan, tehdä työtä, nähdä nälkää, kunnes voimat olivat loppumaisillaan. Sitten vihdoinkin yleisö suvaitsi hänet huomata, ja nyt hänellä on varma paikka ensi rivissä, monen mielestä aivan ensi rivin ensimmäisenä. Sitten se alkoi, elämäkertojen tulva. Merkillistä näissä lukuisissa elämäkerroissa on se, että ne ovat niin kovin eroavia mielipiteiltään sankariinsa nähden. Joku sanoo, että Shaw on mitä täydellisin järki-ihminen, mutta että hänellä ei ole nimeksikään sydäntä. Gilbert Chesterton sanoo, että Shawlla kyllä on sydän, suuri ja laaja sydän, mutta että se on väärällä paikalla. Joku sanoo, että Shaw ei mistään asiasta voi puhua vakavasti, vaan aina ja iankaiken irvistellen kaikelle, oli se miten pyhää tahansa. Chesterton sanoo, että Shaw on aina vakava ja tahtoo, että se, minkä hän sanoo, on ymmärrettävä vakavasti. Sanalla sanoen, Shawhon nähden on melkein yhtä monta mieltä kuin miestä. En tietysti voi yrittääkään selitellä, mitä mikin hänen elämäkertansa kirjoittaja hänestä arvelee. Monet heistä ovat itse tunnettuja kirjailijoita, ja kukin katselee Shawta oman maailmankatsomuksensa silmillä. Mainitsen vain sen, että lukiessani häntä koskevia pitkiä elämäkertoja taikka lyhyempiä esityksiä minusta aina tuntuu, kuin kaikki olisivat oikeassa, olivatpa he kuinka eri mieltä tahansa. Jota enemmän olen tullut Shawta tuntemaan kirjailijana ja esitelmöitsijänä, sitä varmemmaksi tuo usko on kehittynyt. Shaw on kaikki, mitä hänestä sanotaan ja vielä paljon enemmän. Tahtoisin sovittaa häneen itseensä sanat, joita hän käyttää sankarittaresta suurimmassa teoksessaan "_Ihminen ja Yli-ihminen_": "Anne on kaikki naiset, mutta kaikki naiset eivät ole Anneja." Samat sanat tahtoisin sanoa Shawsta: Shaw on kaikki kirjailijat, mutta kaikki kirjailijat eivät ole Shaweja. Shaw on mielestäni kirjailijana, mitä Lontoo on kaupunkina, jättiläinen, missä on kaikki, mikä voi tyydyttää mitä erilaisinta makua. Lontoo on liian suuri, jotta tavallinen ihminen sen heti käsittäisi. Se tuntuu olevan täynnä ristiriitoja... Niin on Shawkin, täynnä ristiriitoja ja liian suuri. Menee pitkä aika, ennenkuin näemme, kuinka näennäiset ristiriidat sulautuvat sopusoinnuksi ja kuinka ei tarvitse pelätä eksymistä seuratessaan hänen ajatustensa kulkua... Shaw kertoo itsestään, että oli hetkiä hänen nuoruudessaan, jolloin hän vihasi ja inhosi itseään. Ja kumminkin hän pitää itseään nykyajan suurimpana näytelmäkirjailijana eikä suinkaan koskaan salaa tuota uskoaan. Lontoosta hän sanoo: "Henkilö, joka hävittäisi Lontoon, olisi maailman suurimpia hyväntekijöitä, ja henkilö, joka sen jälleen rakentaisi, olisi maailman suurimpia rikollisia!" — Ja kumminkaan hän ei voi elää poissa Lontoosta! Hän näki nuoruudessaan nälkää ennemmin kuin luopui Lontoosta. — Sellaisia ristiriitoja Shaw on täynnä — jos ne nyt ovat ristiriitoja...! Sillä, joka tahtoo saada kuvan Shawsta, ei ole muuta neuvoa kuin lukea kaikki hänen lukuisat teoksensa kannesta kanteen ja luoda siitä kuva, millainen tuo nykyajan merkillinen taikuri on. Seurauksena tulee luultavasti olemaan, että jokainen saa hänestä oman omituisen kuvansa, sellaisen, joka kullekin parhaiten sopii. Sen luulen voivani vakuuttaa, ettei kenenkään tule ikävä lukiessaan Shawta. Hänellä on ihmeellinen voima kiinnittää jokaisen huomio ja täyttää mielet uusilla aatteilla. Henkilökohtaisesti jouduin ensikerran tekemisiin Shaw'n kanssa, kun noin parikymmentä vuotta sitten sattumalta sain käsiini "Man and Superman"-kirjan. Siihen saakka tunsin Shawsta tuskin muuta kuin nimen, mutta tuo kirja valloitti minut heti kokonaan. Kesken kiireellisten töiden ryhdyin heti sitä suomentamaan ja kirjoitin samalla Shawlle pyytäen hänen suostumustaan suomennokseeni. En hetkeäkään epäillyt, etten olisi saanut pyytämääni lupaa, ja käänsin rauhallisesti eteenpäin. Mutta kuinkas kävi! Sain erittäin shawmaisen vastauksen, jossa suuri kirjailija valitti, että hän ei voi antaa lupaa eikä myöskään kieltää minua kääntämästä hänen kirjaansa, sillä hänellä ei ollut Suomessa mitään oikeuksia omiin teoksiinsa! (Pieni letkaus meille, jotka emme siihen aikaan uneksineetkaan yhtymistä Bernin konventioon!) — Vastasin hänelle, että varsin hyvin tiesin, ettei hänellä ollut "laillista" oikeutta omiin kirjoihinsa, mutta että hänellä varmaan oli siveellinen oikeus niihin, ja omasta puolestani vakuutin, että tulin hänen tahtoaan noudattamaan, oli se sitten kieltävä tai käskevä. Siksi pyysin vielä kerran häntä ilmoittamaan, salliko hän minun kääntää kyseessäolevan kirjan, vai soiko hän mieluummin, etten sitä käännä. Vastaus tuli heti, ja se alkoi näin: "Moral rights are all nonsense" (Siveelliset oikeudet ovat pelkkää lorua) — ja hänen täytyi yhä pysyä entisessä sanassaan. Hän ei voinut kieltää eikä käskeä. Sain tehdä juuri miten itse halusin! Siinä sitä nyt oltiin! Tiedän varmaan, että jos kirja ei olisi ollut niin säkenöivän nerokas, olisin jättänyt sen harmissani kääntämättä, mutta nyt kirjoitin kiltisti hänelle, että vaikka suuresti epäilin, oliko minulla oikeutta siihen, käänsin kuin käänsinkin kirjan suomeksi. Kun sitten pari vuotta myöhemmin muutin Lontooseen asumaan, tutustuin Shawhon henkilökohtaisesti. Muistan hyvin, kun ensikerran olin kutsuttu lunchille hänen kotiinsa. Myönnän, että olin hyvin utelias näkemään, millainen Shaw oli kotonaan ja millainen oli hänen rouvansa. Ne kaksi tärkeätä asiaa jäävät aivan epäselviksi hänen kirjojaan lukiessa, taikka saa niistä jotenkin väärän käsityksen. Niistä asioista ei myöskään puhuta niissä lukemattomissa kirjoissa, joita hänestä on kirjoitettu. Se, joka tuntee englantilaisia tapoja, ymmärtää pian miksi. Jokainen on kuullut sananlaskun: "Englantilaisen koti on hänen linnansa." Siinähän on tietysti paljon kaunista, että tuo kodin koskemattomuus on niin kireästi vartioitu, ettei mihinkään, joka sen piiriin kuuluu, toinen saa koskea. Seurauksena oli ollut, että kaikkein suurin osa Englannin merkkihenkilöiden elämäkerroista on merkillisen kuollutta luettavaa. Me saamme kyllä tietää, mitä merkkitöitä sankari on tehnyt, ja me saamme tavallisesti myöskin tietää, onko hänen suvussaan ollut joku lordi ja mitä se taikka se prinsessa on hänestä sanonut, y.m. samanlaista, mutta muutoin on henkilö marionetti, jonka sisäisestä elämästä emme tiedä yhtään mitään. Viimeisinä vuosina on Lytton Strachey nerokkaissa elämäkerroissaan ollut loistavana poikkeuksena tuosta säännöstä, ja hänen menestyksensä onkin ollut ääretön. Se osoittaa, kuinka englantilaiset ovat kaivanneet sankareissaan ihmistä, vaikka vasta Strachey uskalsi esittää itse ihmisen sellaisenaan, niinkin yläpuolella pilviä palvotun henkilön kuin kuningatar Viktorian. Vasta sitten, kun joku Strachey kuvaa meille Bernard Shawn, saamme hänestä ehyen ja oikean kuvan. Siihen saakka täytyy tyytyä pikku paloihin, sieltä täältä poimittuihin. Lohduttaudun sillä, että "lisänä rikka rokassa", ja ehkä kerran pikku paloistakin voi olla jotakin hyötyä, kun jättiläisen kuvaa sommitellaan. Shawn rouva miellytti minua sangen paljon heti ensi silmäykseltä, ja jota useammin olen hänet nähnyt, sitä varmemmaksi tuo vakaumukseni on käynyt, että hän on täysin taitava hoitamaan vaikeata asemaansa: olemaan Shawn vaimona. Tietysti on monia, jotka eivät voi hänestä sanoa hyvää sanaa, mutta sehän on aina niiden kohtalo, jotka kova onni on asettanut kuuluisuuksien vaimoiksi. Rouva Shawlla on hauska tapa puhua miehestään, jota hän aina nimittää "G.B.S:ksi", ei koskaan muuksi. Siinä suhteessa hän seuraa samaa tapaa kuin esim. rouva MacDonald, joka myöskin aina miehestään puhuessaan nimitti häntä "J.R.M:ksi" eikä miksikään muuksi. Se on mielestäni varsin hauska tapa, mutta tarttuva, niin että muukalainenkin usein tulee sanoneeksi G.B.S., vaikka tietysti pitäisi sanoa Mr. Shaw. Mikäli Shawn tuttavat vakuuttavat, hän on naimisissa ollessaan aina asunut samassa paikassa, Adelphi Terrace n:o 10. Sekin on hyvin englantilaista. Kun on laittanut itselleen pesän erämaahan, sellaiseen kuin Lontoo, niin siinä pysyy. Helsingissä jokainen tuntee koko kaupungin, ja on juuri samantekevä asuuko Eirassa vai Kruununhaassa. Paikka on aina tuttu helsinkiläisille. — Toista on erämaassa. Siellä kun löytää tuulensuojan ja oppii tuntemaan kaikki kivet ja kolot sen ympärillä, ei tee mieli lähteä uusia seikkailuja hakemaan, uusia tuttavuuksia hankkimaan. Lontoolaiset muuttavat harvoin, ja muuttoon on aina ankarat syyt. Olen huomauttanut hänen "englantilaisuuksistaan", ja kumminkin tiedän, että Shaw, jos tietäisi, väittäisi kiihkeästi vastaan. Hänen oman vakuutuksensa mukaan hän on ainoastaan ja yksinomaan irlantilainen, minkä seikan hän mainitsee alituisesti sekä puheissaan että kirjoituksissaan. Mutta hän myöskin mielellään lisää: "Kaikki viisaat englantilaiset ovat irlantilaisia!" — Ja onhan myönnettävä, että hän on syntyperältään irlantilainen, Dublinissa irlantilaisista vanhemmista syntynyt, vaikka Lontoo tuntuu hänet nielleen melkein kokonaan. Silloin, ensikerran hänet tavatessani, hän heti lunchin jälkeen vei minut saliin, vetäen esiin pöydälle paksun teoksen piirroksia. "Tunnetteko ehkä noiden tekijän?" hän kysyi, ja totta kai tunsin Albert Engströmin. Shaw kyseli hänestä yhtä ja toista ja kertoi kauan olleensa Albert Engströmin hartaita ihailijoita. Eikä se ollutkaan ihme, sillä heidän huumorissaan on monta yhtymäkohtaa. Kysyin Shawlta, oliko hän aina ollut niin ankara kasviksien syöjä ja ehdottomasti raitis, kuin lunchia syötäessä oli käynyt selville. Hän vakuutti aina inhonneensa lihaa ja alkoholia, eikä hän liioin koskaan ollut katunut kauppojaan, että jätti ne ainaisiksi koskematta ja tyytyi kasviksiin ja veteen. Hän ei koskaan salaa sitä, että hän pitää itseään elävänä esimerkkinä siitä, kuinka vähän nero on riippuvainen alkoholin ja liharuokien kiihoituksesta. Shawn asunto on lähellä Charing Crossin jättiläisasemaa, mutta hiljaisen sivukadun varrella, jonne melu Charing Crossilta ja Strandilta ei kuulu. Ikkunoista näkyy Thames-virta ja vihreitä puutarhoja. Se on kosteikko erämaassa. Häntä pidetään hyvin rikkaana ja samoin hänen vaimoaan. Tietysti hänellä on hyvin suuret tulot kirjoistaan, ja tähän aikaan tuskin kukaan siinä suhteessa vetänee vertoja hänelle. Totta kyllä on, että Englannissa ja maissa, joissa englanninkieltä puhutaan, useinkin aivan mitättömät kirjailijat saavat suurempia tuloja kuin kunnolliset kynän käyttäjät. Surullisena esimerkkinä siitä on tuo kaiken arvostelun alapuolella oleva, myöskin Suomessa paljon suosittu kirjailijatar Elinor Glyn, jonka harvinaisen kehnot kirjat menevät kaupaksi miljoonittain. Muutama vuosi sitten oli Timesissä varsin hauska kirjeenvaihto, joka kosketteli Shawn omaisuusveroa. Viranomaiset vaativat, että Shawn piti maksaa veroa myöskin vaimonsa tuloista, mutta Shaw sanoi, ettei hän voinut sitä tehdä, koska ei tiennyt, mitä tuloja vaimollaan oli. Häntä neuvottiin ottamaan siitä selko ja maksamaan vero, sillä jos hän kieltäytyisi maksamasta vaimonsa tuloista, saisi hän kahden kuukauden vankeusrangaistuksen. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään valituksen, jossa hän kertoi vakavasti kysyneensä vaimoltaan, kuinka paljon tuloja tällä oli, mutta vaimo kieltäytyi jyrkästi niitä ilmoittamasta. Shaw väitti sanoneensa, että hänen miesparkansa saa siis virua kaksi kuukautta vankilassa rouvan kovasydämisyyden tähden, mutta rouva oli vain nauranut ja sanonut, että nuo kaksi kuukautta voivat olla G.B.S:lle sangen terveelliset. — Yleisö ei koskaan saanut tietää, kuinka tuo hauska juttu loppui. Se vain on varma, että Shaw ei koskaan saanut uhattua vankilarangaistusta. Luultavasti viranomaiset saivat sopia asiasta suoraan rouva Shawn kanssa. Shaw on vähän väliä "näkyvissä" sanomalehdissä, ja siitä voi olla varma, että vaikka ei luettaisi mitään muuta, niin luetaan ainakin kaikki, mitä Shaw kirjoittaa taikka mitä Shawsta kirjoitetaan. Mutta yksi asia on aivan selvä: Ei pidä koskaan pyytää Shawn apua sellaisissa tapauksissa, joista sitten kirjoitetaan sanomalehdissä. Hän inhoaa kaikesta päättäen kaikkea kiitollisuutta julkisuudessa ja välttää sen tavallisesti hyvin humoristisella tavalla. Muistan hyvin erään tapahtuman, johon myöhemmin tulin hiukan sekoitetuksi. Lontooseen tuli eräs venäläinen pakolainen, joka oli ampunut Venäjän opetusasiainministerin, koska tämä oli pieksättänyt muutamia satoja moskovalaisia ylioppilaita. Nuori vallankumouksellinen oli hirveän hermostuneessa tilassa ja suuresti avun tarpeessa Lontooseen tullessaan. Muutamat hänen ystävänsä arvelivat, että olisi paras, jos hänet saataisiin lähetetyksi Amerikkaan, jossa hän ehkä voisi aloittaa elämänsä uudestaan. Siinä tarkoituksessa joku kirjoitti Shawlle ja pyysi Shawlta matkarahoja, luvaten ikuista kiitollisuutta. Jokainen, joka hiukankin tunsi Shawta, tiesi, että se oli varmin keino estää häntä mitään tekemästä. Niin olikin. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään vastauksen, joka alkoi näin: "Mistä syystä te pyydätte minua auttamaan tuota nuorta mielenkiintoista ministerinsurmaajaa muuttamaan Amerikkaan? Olen varma, että hänellä olisi tarpeeksi työtä Lontoossa..." Kohtalo johdatti minut myöhemmin Shawn luo puhumaan samasta henkilöstä. Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen tavannut Shawn aivan kahden kesken. Kokemus oli mitä mielenkiintoisin. Shawsta oli kokonaan kadonnut kaikki teatterimaisuus, kaikki "olevinaan olo". Hän oli luonnollinen, vaatimaton, sydämellinen, avulias mies, täynnä hyvää tahtoa ja elämän ymmärtämystä. Minulla oli pieni suunnitelma, kuinka tuota onnetonta olentoa parhaiten voitaisiin auttaa, ja Shaw hyväksyi sen täydellisesti. Se, mikä minua eniten liikutti, oli hänen lupansa, taikka melkeinpä pyyntönsä, että käyttäisin vapaasti hänen nimeään, milloin vain luulin, että siitä olisi jotakin apua. Tietysti sellaisesta nimestä oli paljon apua, ja työtä saatiinkin vihdoin kyseessäolevalle henkilölle. Olen tavannut Shawn useita kertoja sen jälkeen, mutta en koskaan kahdenkesken. Ja heti paikalla, kun kolmas henkilö on läsnä, muuttuu Shaw kuin taikaiskulla. Hän sanoo sukkeluuksia, paradokseja, hän näyttelee. Kahdenkesken ei maksa vaivaa näytellä ja loistaa sukkeluudellaan, varsinkaan jos toinen ei ole mikään merkkihenkilö, vaan ainoastaan vaatimaton ja tuntematon "tavallinen ihminen". Totta on toiselta puolen, että Shawn näytteleminenkin ja "olevinaan olo" on luonnollista — niinkuin hyvän näyttelijän aina on. Chesterton sanoo jossakin esseessään, että Shawn huumori ei ole koskaan mitään vanteen läpi hyppimistä taikka päällään seisomista, vaan aivan luonnollisesti pulppuavaa hyvää tuulta ja sukkelaa huomiokykyä. — Mutta sittenkin on mielessäni aina säilynyt kirkkaimmassa muistossa tuo lyhyt puolituntinen, jolloin sain yksin puhella Shaw-ihmisen kanssa. Tätä kirjoittaessani satuin lunchille Shawn hyvän ystävän, lady M:n kanssa, jolla on suuri maatila Irlannissa, aivan lähellä Shawn kesäasuntoa, ja jonka tiesin tunteneen Shawn vuosikymmeniä. En malttanut olla kysymättä häneltä, oliko hän huomannut tuota omituisuutta Shawssa, että hän aina "näytteli" ollessaan useamman seurassa. Lady M. vastasi hymyillen, että totta kai hän oli sen huomannut, eikä ainoastaan huomannut, vaan oli siitä kerran puhunutkin Shawlle. Shaw oli heti myöntänyt, että niin oli asian laita, mutta oli puolustautunut sillä, että ihmiset suorastaan vaativat sitä häneltä. Jos Shaw pyytää jonkun luokseen ja käyttäytyy aivan kuin kuka tahansa tavallinen ihminen, on se aina suuri pettymys hänen vieraalleen, joka tietysti odottaa saavansa kuulla jonkin sukkelan paradoksin taikka nauruhermoja kiihoittavan huomautuksen. — Lady M. oli aivan samaa mieltä kanssani siitä, että vasta silloin voi tuntea, kuinka inhimillisen suuri ja sydämellinen Shaw on, kun joskus sattuu saamaan hänet kahdenkesken. Seikka, jonka useammin kuin kerran olen pannut merkille tämän yhteydessä, on se, että rouva Shaw aina istuu aivan vakavana eikä ole kuulevinaankaan, kun Shaw "näyttelee" ja huvittaa kuulijoitaan. Vaikka onkin vallan harvinaista saada Shaw kahdenkesken, on sitä tavallisempaa saada kuulla häntä suuressa seurassa. Hän on puhujana eniten suosittu Lontoossa. Piletit on hankittava aikoja ennen, jos mieli saada hyvän paikan. Hänen äänensä on hyvin kantava, ja hän voi nopeasti sovittaa sen luentosalin vaatimusten mukaan, niin että tavallisesti voi kuulla joka tavun vaikka missä salin sopukassa. Mutta on melkein yhtä tärkeätä nähdä hänen alituisesti vaihtelevat ilmeensä, jotta voisi puheesta, kuten kirjoistakin, lukea "rivien välistä". Muistan hyvin, miltä hän näytti entisaikoina, vanhan maailman aikana, ennen sotaa. Pitkä, solakka, puettu tiukkaan ruskeaan samettitakkiin, punainen tukka ja pitkä, punainen parta. Siihen aikaan hän aina mielellään koetti näyttää mefistomaiselta, eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että hiukset joskus törröttivät sarvimaisesti, kuten Mefistolla ainakin. Ja kun hän astui puhujalavalle, oli jo koko kuulijakunta naurun vallassa, ennenkuin hän oli ennättänyt vielä suutaan avata. Kuinka hyvin tuollaisissa tilaisuuksissa saattoi ymmärtää, että hän oli tottunut näyttelemään, sillä varmaan ihmiset odottivat, että hänen piti olla sukkela, ja ellei hän sitä ollut, oli se suuri pettymys. Sukkeluus ja vastustamaton huumori olivat hänen voimallisin aseensa, mutta niissä oli myöskin hänen kouraantuntuva heikkoutensa. Voima oli siinä, että hän aina sai sanojansa kuulemaan niin paljon väkeä kuin huoneeseen mahtui, ja nämä hän hallitsi kokonaan. Heikkous oli siinä, että kaikki pitivät hänen esitelmiään loistavina henkisinä ilotulituksina, ja että hyvin harvat vain aavistivat, että niihin sisältyi usein mitä vakavin, järkyttävin totuus, usein syvän murhenäytelmän pohja. Muistan erään esitelmän, joka kaikesta päättäen Shawsta itsestäänkin tuntui mitä kiusallisimmalta. Kuten tavallisesti yleisö puhkesi hurjiin kättentaputuksiin ja nauruun heti, kun hän astui esitelmälavalle. Shaw ei vetänyt suutaan nauruun, vaan näytti hyvin vakavalta. Mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä Shaw näyttää aina vakavalta, silloinkin, kun hän kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kun hän vihdoin pääsi alkamaan, hän sanoi tahtovansa puhua hyvin surullisesta asiasta ja pyysi, että kuulijat muistaisivat sen eivätkä nauraisi, sillä siihen ei ollut tällä kertaa syytä. (Uusi naurunpuuska yleisössä!) Shaw näytti tuskastuneelta ja sanoi tahtovansa kertoa siitä sanomattomasta kurjuudesta, joka vallitsi juuri silloin Dublinissa. Suurin osa yleisöä hymyili, ja oli aivan selvää, että he ajattelivat: kyllä me sinut, vanha ilveilijä, tunnemme ja tiedämme hyvin, että tämä on vain pikkuinen temppu, jolla koetat viedä meitä harhaan! — Mutta Shaw oli tosissaan. Huumori oli poissa, mutta sen sijaan esitelmä kyllä sisälsi paljon mitä pistävintä satiiria — ja yleisö oli tyytyväinen, vaikka hiukan epävarma siitä, miten tuo kaikki oli ymmärrettävä. Gilbert Chesterton, joka mielestäni sittenkin parhaiten on Shawsta kirjoittanut, väittää, että Shaw on aina vakava ja tarkoittaa vakavasti joka sanan, jonka hän sanoo tai kirjoittaa. Chesterton on itse paradoksien mestari, niin että hänen arvostelunsa on otettava hiukan varovaisesti, mutta uskon kyllä, että hän on pääasiassa oikeassa. Useat Shawn teorioista tuntuvat naurettavilta siksi, että ne ovat suunnatut vanhoja, vuosisatoja opittuja väitteitä vastaan, vaikka eivät silti ole aivan yksinomaan Shawn keksimiä. Yksi hänen lempiopeistaan on se, että miehen ja naisen suhteessa _nainen_ on se, joka valitsee uhrinsa ja saattaa sen pauloihinsa, eikä suinkaan mies, joka muka löytää naisen ja asettuu hyökkäysasentoon, kunnes saa valittunsa. Hän väittää, että luonnollinen tila on se, että nainen koettaa päästä naimisiin niin pian kuin suinkin, ja mies koettaa pysyä naimattomana niin kauan kuin suinkin. Hän kyllä ei usko miehen lujuuteen siinä suhteessa kovinkaan paljon, vaan arvelee, että jos nainen on jonkun valinnut ja aloittaa hyvin suunnitellun ja järjestetyn saartoliikkeen, niin tuskinpa mikään mies pääsee pakoon, vaan joutuu ennemmin tai myöhemmin auttamattomasti satimeen. Moni on kysynyt, kuinka Shaw itse, joka tuon asian niin tarkkaan tunsi, kumminkin joutui saman kohtalon alaiseksi. Shaw itse kertoo, että hän oli sairaana ja hänen tuleva vaimonsa hoiti häntä. Kun hän sitten kokonaan parani, huomasi hän olevansa naimisissa. Hän ei tiedä, kuinka se oikeastaan tapahtui. Olen kumminkin aivan vakuutettu siitä, että Shaw saa olla ainaisesti kiitollinen vaimolleen, että tämä "otti" hänet, tapahtuipa se ottaminen sitten vastoin Shawn tahtoa tai hänen myöntymyksellään. "Ihminen ja Yli-ihminen" mielestäni antaakin Shawn vastauksen avioliittokysymykseen. Kun Anne Whitefield "ottaa" puoleksi väkisin Jack Tannerin, tämä ikäänkuin herää, ja me ymmärrämme, ettei mikään mahti maailmassa enää saisi häntä luopumaan Annesta. Ikävä vain, että Shawsta ei koskaan ole tullut "yli-ihmisen" isää. Hän uskoo vahvasti, että yli-ihminen on ihmiskunnan pelastaja, ja siihen päästään kehityksen kautta. Kehityksen edistämiseksi meidän on pyrittävä pidentämään ihmis-ikää niin paljon kuin mahdollista. Metusalem on oleva ihanteemme. — Hän ei koskaan anna selvää vastausta, millaiseksi hän on ajatellut yli-ihmisen, mutta Zarathustra se tuskin lienee. Shaw eroaa joka suhteessa liian paljon Nietzschestä, vaikka oli aika, jolloin hän tuntui lähenevän Nietzscheä niin paljon, että moni kysyi itseltään, mihin suuntaan hän lopullisesti oli menevä, sosialismiinko vai anarkismiin. Hänestä tuli sosialisti, mutta yhä vieläkin sattuu tapahtumia, jolloin jäämme kysymään, missä oikeastaan ollaan ja mitä hän tarkoittaa. Muutamia kuukausia ennen näiden rivien kirjoittamista, syystalvella 1925, kuuntelin erästä hänen esitelmäänsä, jossa hän usein käytti itsestään sanoja: "kommunistit, sellaiset kuin minä", j.n.e. Se ei ollut leikkiä, vaan hän varmaan tarkoitti mitä sanoi. Uskon, että hän uskoo olevansa kommunisti, ja hänen oppinsa onkin usein puhdasta kommunismia. Olen kuullut hänen selittävän, että kaikki yksityisomaisuus, olipa se sitten millaista tahansa, "vaikka teidän sateenvarjonne", on väärää, mutta hän ei tietääkseni ole koskaan tehnyt mitään yksityisomaisuuden poistamiseksi, Samoin hän pari vuotta ennen sotaa kerran esitelmässään selitti, kuinka lapset ylimalkaan olisi kaikki kasvatettava yleisissä kasvatuslaitoksissa. Ääni kuulijakunnasta huusi silloin: "Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole isä." — "Niinhän se on", vastasi Shaw, "mutta jos olisin isä, sanoisitte varmaan: Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole äiti." Hän sai naurajat puolelleen, mutta ei ainakaan silloin kukaan ottanut hänen esitelmäänsä aivan todesta. Ja hiukan vaikeata on myöskin uskoa hänen omaisuutta koskevaa kommunismiansa, sillä hän istuu vallan rauhallisesti omassa rikkaassa ja mukavassa kodissaan, eikä häntä lähellä oleva kurjuus tunnu hänen rauhaansa häiritsevän. En voi sille mitään, että minusta tuntuu, kuin tuo hänen viimeaikainen kommunisminsa, joka ilmenee yksinomaan sanoissa, mutta ei koskaan teoissa, olisi saanut alkunsa kahdesta syystä: Shawhon on selvästi vaikuttanut tuo ainainen hälinä venäläisestä paratiisista, ja toiseksi Shaw on vanha. Tämän viimeisen seikan sanon suurella surulla, sillä Shawn ei koskaan pitäisi tulla vanhaksi. Tuon vanhuuden huomasi jokainen Shawn ystävä muutamassa Shawn äsken pitämässä esitelmässä, jossa hän puhui "vapaudesta" siten, että ei kukaan oikeastaan saanut selville, mitä hän tarkoitti. Kun kyselyjen aika tuli, kysyi joku kuulijoista, mitä hän arveli Venäjän nykyisestä hallituksesta. Shaw tuntui nolostuvan ja vastasi: "No niin, he tarkoittavat hyvää!" Missä oli entinen Shaw, joka ei koskaan niin loistanut kuin juuri kyselyjen aikoina esitelmien jälkeen, jolloin hänen vastauksensa otettiin vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla ja hyvä-huudoilla, sillä niiden sukkeluus, niiden huumori oli vastustamatonta. Shaw sanoo, että köyhänä pysyminen on rikollista, mutta aivan yhtä suurella syyllä voimme sanoa, että Shawn vanhentuminen on rikollista. Eräässä Shawn ystäväpiirissä puhelimme Shawn vanhentumisesta, ja joku läsnäolijoista huomautti, että sekin ilmeni vain silloin tällöin. Orleansin Neitsyen kirjoittaja ei ole vanha. Tottahan sekin on. Se on merkillisen "nuori" näytelmä, eikä siinä suinkaan tunnu mitään tekijän vanhuuden merkkiä. Sain tilaisuuden kerran puhua Shawn kanssa juuri tästä näytelmästä, ja hän kertoi koettaneensa lukea Jeanne d'Arc'ista kaiken kirjallisuuden, mitä käsiinsä sai, ja käyttäneensä niin paljon kuin mahdollista historian omia sanoja. Kysyin, mitä hän arveli Schillerin näytelmästä, ja hän nauroi iloisesti ja sanoi, että jos olisi pakko valita, niin hän kumminkin ennemmin valitsisi Voltairen esityksen sankarittaresta. Shawta on kohdannut sama onnettomuus kuin useita muitakin neroja, se, että kun heidän neronsa on tullut yleisesti tunnustetuksi, kaivavat innokkaat ihailijat esiin kaikki aikaisimmatkin yritykset ja julkaisevat ne uudestaan. Shawn aikaisimmat nuoruudenromaanit ovat taas kirjakauppiaiden pöydällä. On kyllä myönnettävä, että niissä on paljon mielenkiintoista, mutta kaiken sen, mikä niissä ansaitsee huomiota, hän on sanonut myöhemmin paljon selvemmin ja paljon voimakkaammin. Myöntäkäämme nyt kerta kaikkiaan, että Shaw ei ole romaanikirjailija, vaan näytelmäkirjailija. Sillä alalla hän on kotonaan. Omituisena seikkana mainittakoon, että Shaw ei itse keksinyt sitä, että hän oli luotu näytelmäkirjailijaksi, vaan sen keksi nerokas Ibsenin teosten kääntäjä, William Archer. Archer tuli muutamana päivänä Shawn luo ja kysyi, eikö Shaw tahtonut yrittää yhdessä hänen kanssaan kirjoittaa näytelmää. Shaw suostui, ja Archer, joka tunsi Shawn huumorin, ehdotti, että he kirjoittaisivat huvinäytelmän, sellaisen, joista englantilaiset vielä tänä päivänäkin niin paljon pitävät. Mutta kuinkas kävi! Shaw kyllä istui heti ankaraan työhön, mutta näytelmästä ei tullutkaan mikään Charleyn Täti, kuten Archer oli aikonut, vaan syvää satiiria uhkuva yhteiskunnallinen draama "Widowers' Houses". Se ei ole Shawn parhaimpia, mutta se auttoi Shawta löytämään itsensä. Siitä lähtien Shaw jätti muut kaunokirjalliset muodot ja antautui näytelmäkirjailijaksi. Shawlta kysyttiin kerran, oliko totta, että hän oli joskus kirjoittanut runojakin. Shaw vastasi, että hän kyllä kerran kirjoitti runon, sillä asian laita oli niin, että hänen kustantajansa välttämättömästi määrättynä päivänä tarvitsi vissin määrän käsikirjoitusta, eikä Shawlla mitenkään ollut aikaa kirjoittaa mitään suorasanaista, ja silloin hän hädissään kirjoitti runon. Kerran tapasin Shawn luona hänen teoksiensa ruotsalaisen kääntäjän tohtori Hugo Vallentinin. Shaw kysyi, olinko lukenut hänen teoksiaan ruotsiksi, johon minun täytyi vastata kieltävästi. Silloin hän kertoi jonkun hänelle sanoneen, että Vallentinin käännökset olivat niin hyviä, että oikeastaan pitäisi kaikki näytelmät kääntää uudestaan englanninkielelle Vallentinin ruotsalaisesta käännöksestä! Miellyttävän näköinen, tummaverinen Vallentin koetti parhaan kykynsä mukaan torjua noin ylenmääräistä kiitosta. Shawn teokset ovat tietysti hirveän vaikeita kääntää, kuten kaikki sellaiset teokset, joissa täytyy lukea rivien välistä melkein yhtä paljon kuin itse riveiltä. Kaikille eurooppalaisille kielille ne kumminkin ovat käännetyt ja monelle aasialaiselle kielelle myöskin. Englannissa on päästy siihen kehitysasteeseen, että suurmiehet ja yleensäkin ihmiset, joilla on paljon työtä, eivät itse jouda vastaamaan kirjeisiin, vaan jättävät sen sihteeriensä tehtäväksi. Shaw on siinä suhteessa loistava poikkeus, sillä hän vastaa aina itse henkilökohtaisiin kirjeisiin. Hänen käsialansa on hyvin pientä, mutta erittäin selvää. Se on melkein kuin kokoelma pieniä, pyöreitä helmiä, joita on asetettu perättäin suoriin riveihin, lyhyin väliköin siellä täällä. Kirjeissä on aina shawmainen sävy, olivatpa ne kuinka lyhyitä tahansa. En voi ajatellakaan, että Shawn kirjeet koskaan voisivat tuottaa tuskaa ja haavoittaa, mutta iloisen hymyn ne nostattavat huulille ja hyvän mielen sydämeen. Hirveänä, mustana painajaisena tulee joskus vielä mieleen vuosi 1919 Helsingissä. Ihmisissä tuntui olevan raivo valaa myrkkyä, haavoittaa, repiä rikki maine, tahrata kunnia... Siitä saivat tietysti etupäässä kärsiä ne, jotka syystä tai toisesta olivat heikkoja eivätkä voineet puolustautua. Tuli sitten Helsingissä käymään englantilainen sanomalehtimies, joka sattui olemaan vanha tuttava. Kun hän läksi pois, pyysin häntä viemään terveisiä Shawlle ja kysymään erästä pientä seikkaa, joka koski yhtä hänen kirjaansa ja jonka tarkoitusta en ymmärtänyt. Olin jo siksi helsinkiläistynyt, etten tietysti odottanut mitään vastausta. Iloni oli siksi suuri, kun vallan pian sain pienen kirjelipun, jonka kuoressa jo tunsin Shawn helmeilevän käsialan. Kirje alkoi näin: "Yhteinen ystävämme C.S. kertoi minulle, että te olette vielä elossa. Se on suuri ennätys..." Kuinka hyvältä tuo leikillinen, erittäin shawmainen tervehdys tuntui! Shaw, kuten muutkin brittiläiset kirjailijat, on myöskin poliitikko. Pienten kansojen asiassa hänen kantansa on selvä. Hän on valmis käyttämään terävää kynäänsä niiden puolustukseksi, milloin vain tarvitaan. Se on juuri tätä nykyä meille tärkeä seikka, kun kaikkien englantilaisten sydämissä hiljalleen ja hyvin salassa piilevä imperialismi alkaa yhä selvemmin esiintyä. Luulen, että Shawn selvään pienten kansojen suosimiseen on syynä se, että hän sittenkin ja huolimatta lontoolaisuudestaan puhuu vallan totta kehuessaan olevansa irlantilainen. Irlantilaiset ymmärtävät aina pikku kansojen huolia. Pohjoismaista Shaw tuntee hyvin Ruotsin, jossa hän on vieraillut. Vallentin-vainaja oli Shawn hyvä henkilökohtainen ystävä, ja varmaan on paljon hänen ansiotaan, että Shaw niin suurella mielenkiinnolla aina puhuu Ruotsista. Seuraelämään Shaw ei ota osaa. Vallan turhaan ylhäiset herttuattaret ja muut rikkaat tyhjäntoimittajat koettavat saada häntä kutsuihinsa. Ellei kohtelias kielto auta, vastaa hän vihdoin niin jyrkästi, että he kadottavat kaiken halun pyytää häntä uudestaan. Sitten tavallisesti seuraa kauhistunut valitus siitä, että Shaw on niin paha ja epäkohtelias! Niin hän kylläkin on. Mutta sattuu joskus, että joku hänen vaatimaton ystävänsä saa vastaanottaa kodissaan tuon komearyhtisen suurmiehen. Tukka ei ole enää punainen, vaan lumivalkea, ja samoin partakin ja tuuheat kulmakarvat. Mefistomainen hymykin on kadonnut, mutta silmissä on vielä vastustamatonta huumoria. Hän on entisestään ikäänkuin lauhtunut ja oppinut, ei ainoastaan ymmärtämään, vaan myöskin anteeksiantamaan. Kymmenen vuotta sitten Shaw ei olisi voinut kirjoittaa Orleansin Neitsyttä. Nyt hän voi. Shaw on vielä täysissä voimissa ja ankarassa työssä. Voineeko hän koskaan saavuttaa Metusalem-ihannettaan, kaikista ankarista elämäntavoistaan huolimatta — sen saa aika näyttää. Me voimme vain toivoa, että hän voi ennättää hiukan lähemmäksi sitä ihannetta kuin me muut kuolevaiset. Kun Shaw kerran kaatuu, kaatuu jättiläinen, ja jysähdys kuuluu yli maailman. WILLIAM MORGAN SHUSTER. Oli kirkas, päivänpaisteinen kevät Lontoossa, vuonna 1911. Meitä oli pieni ryhmä teetä juomassa parlamentin terassilla. En voi koskaan astua tuolle historialliselle paikalle muistamatta kaskua, jonka parlamentin jäsenet mielellään kertovat muukalaiselle. Vanha John Burns oli pyytänyt teelle erään hyvin itsetietoisen amerikkalaisen neitosen, joka oli ensikertaa Lontoossa ja mielellään ilmaisi mielipiteensä siitä, kuinka kaikki vanhassa Euroopassa oli ala-arvoista Amerikkaan verraten. Niinpä hän nytkin katseli hieman pilkallisesti hymyillen terassin ohitse virtaavaa Thamesia. "Tuoko se nyt on se teidän kuuluisa Thamesinne? Pyh! Eihän se ole virta eikä mikään Mississippiin verraten!" — Siihen vastasi John Burns tyynesti: "Se on totta, Thames ei olekaan mikään virta, se on virtailevaa historiaa..." Kuta useammin tuolla kuuluisalla terassilla olen istunut, sitä selvemmin olen tuntenut, kuinka oikeassa John Burns oli. Thames on virtailevaa historiaa, joka tuo mieleemme tämän ihmeellisen saaren kohtalot. Täällä yhtyy entisyys ja nykyisyys. Komea on Amerikan Mississippi, mutta liian matala. Korkealle kohoavat Amerikan pilvenpiirtäjät, mutta perustus on matalalla... Thames kuiskii historiaa ja maailman johtoa. Ilmakin terassilla väreilee historiaa, voimaa ja maailman johtoa. Ihminen tuntee olevansa juuri maailman nykyhistorian keskipisteessä, itse ajan sydämessä, jonka sykähdyksiä hän saa lyhyen hetken kuunnella. Yksi isännistämme, parlamentin jäsen S., joka usein oli terävillä välikysymyksillään hermostuttanut hallitusta, alkoi selittää Persian kysymystä, jota juuri silloin pohdittiin sekä sanomalehdissä että parlamentissa: "Täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että sir Edward Grey on harvinaisen viisas mies. Hän päästää Persiaan nuoren, tuntemattoman amerikkalaisen, josta ei ole mitään hyötyä Persialle, mutta erittäin suuri hyöty meille... Nuoren yankeen nimi on Shuster..." "Selittäkää, mitä oikeastaan on tapahtunut..." "Ymmärrättehän, että me aiomme niellä Persian? Ei tietysti sodan eikä riidan eikä muiden raakalaiskeinojen avulla, vaan hienosti, elegantisti, hitaasti, niinkuin niellään lasi samppanjaa..." "Hyvä mr. S., jättäkää allegoriat ja sanokaa tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, kuinka asiat siellä tällä hetkellä ovat." "Tiedättehän, että paras osa Persiaa on n.s. Englannin vaikutusaluetta ja lähinnä paras Venäjän vaikutusaluetta. Näiden välillä on kappale erämaata, jossa persialaiset itse saavat vaikuttaa mikäli jaksavat. Maan raha-asiat ovat toivottomassa tilassa, ja jokainen koettaa hyötyä vointinsa mukaan ja haalia itselleen omaisuutta, niin kauan kuin vielä on jotakin varastettavaa... Mutta omituinen on ihmisluonto. On aina ja kaikkialla olemassa parantumattomia uneksijoita ja idealisteja, jotka uskovat hyvään ja oikeaan ja rehellisyyteen ja uhrautuvaisuuteen ja ties mihin. Niitä oli Persiassakin, ja he päättivät, että oli tehtävä viimeinen ponnistus maan pelastamiseksi taloudellisesta ja siveellisestä perikadosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli saada maan raha-asiat jonkinmoiseen kuntoon. Käännyttiin Amerikan puoleen ja pyydettiin sieltä asiantuntijaa, joka osaisi neuvoa, kuinka olisi meneteltävä, jotta maa taas alkaisi tulla toimeen omillaan. Amerikka esitti sinne lähetettäväksi nuoren miehen, jonka nimi oli Morgan Shuster. Meidän hallituksemme ja Venäjä antoivat heti siunauksensa. Antaa lasten leikkiä, niin heillä on hyvä mieli... Sitten tulee meidän vuoromme..." "Mutta jos hän onnistuu tehtävässään ja Persia elpyy elämään omaa elämäänsä..." "Anteeksi, mutta te oletatte mahdottomuuksia." "Tarkoitatteko, että tuollainen tehtävä ylimalkaan käy yli ihmisvoimien?" "En. Ei mikään tehtävä ole mahdoton, mutta tämä erikoistehtävä on niin vaikea, että sitä täyttämään tarvittaisiin ensiluokan nero, henkilö, jolla ei ole ainoastaan mitä kirkkain järki, vaan myöskin perinpohjainen kokemus ja harvinainen antaumus työhönsä sekä sellainen rohkeus, etteivät häntä yhtään peloita ne lukemattomat murhayritykset, joilla epäilemättä koetetaan hänen elämäänsä siellä vilkastuttaa. Persialaiset ovat mestareita sellaisissa hommissa... Ei, kyllä minä mieluummin ottaisin noukkiakseni Otavan taivaalta otsakoristeeksi rouvalleni, kuin menisin Persian raha-asioita selvittelemään..." "Mutta miksi ei mr. Shuster voisi olla juuri tuollainen ensiluokan nero, joka voi tuon tehtävän suorittaa?" "Siksi, että silloin olisimme kuulleet edes joskus hänen nimeään mainittavan. Paitsi sitä hän on vallan nuori, tuskin 34-vuotias, eikä hänellä siis voi olla sitä kokemusta, jota tuollainen jättiläistyö vaatii. Ja sitten vielä toiseksi se, että Englanti ja Venäjä eivät koskaan olisi päästäneet häntä Persiaan, elleivät olisi syvästi vakuutetut siitä, että hän on aivan vaaraton, s.o. ettei hän voi saada Persian raha-asioita mitenkään parannetuiksi... Ymmärrättehän, että sellainen onnettomuus, että Persia yht'äkkiä saisi sotkuiset asiansa selville, estäisi sekä meitä että Venäjää nielemästä tuota lihavaa palaa. Se tarttuisi kurkkuun..." Niin, totta oli, että Morgan Shusterin tulevaisuus Persiassa ei näyttänyt kovin valoisalta. Ja totta on myöskin, ettei hänestä alussa tiedetty juuri mitään Englannissa. Mutta tämä viimeksimainittu asia parani hyvin pian. Hänen nimellään näkyi olevan tavaton tunkeutumisvoima ihmisten mieliin. Sanomalehdet alkoivat kertoa hänen yrityksistään, ja pian päästiin siihen, ettei ollut ketään, josta niin paljon olisi puhuttu kuin Morgan Shusterista. Olen varma, että tähän oli osittaisena syynä englantilaisten tunnettu mielenkiinto urheiluun. Tuon nuoren miehen uhkarohkea yritys oli sekä henkistä että ruumiillista urheilua. Kolme kertaa häntä vastaan tehtiin murhayritys, ja joka kerta hän pelastui melkein kuin ihmeen avulla. Ja hymyillen ja pää pystyssä hän jatkoi työtään. Sanomalehdistä sain pian tietää pääpiirteet hänen entisestä elämästään. Hän oli syntynyt 1877 Washingtonissa, saanut siellä kasvatuksensa, suorittanut lakitieteellisen tutkinnon ja palvellut ensin Amerikan sotaministeriössä. Myöhemmin hänet määrättiin evakuoimistoimeen Cubassa ja sitten Filippineille useanlaisiin tehtäviin. Siellä hän ensin tuli tullien ylihoitajaksi, sitten neuvoston jäseneksi, jonka toimena oli järjestää Filippinien hallinto. Hänen käsiinsä jätettiin koko opetusasiain hoito, ja hän perusti Filippinien ensimmäisen yliopiston. Nuoresta iästään huolimatta hän oli ennättänyt tehdä paljon eikä siis ollut aivan niin kokematon kuin Englannissa ensin otaksuttiin, kun hänelle tarjottiin tuo mahdottomalta tuntuva toimi: Persian sotkuisten raha-asiain selvittäminen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja "viisaampi", olisi hän epäilemättä kieltäytynyt siitä puuhasta, kuten hän monta vuotta myöhemmin minulle naurahtaen myönsi. Mutta onneksi hän oli nuori ja täynnä uskoa ja seikkailunhalua. Tavallisesti otaksutaan, että rahamaailma on niin kaukana romantiikasta kuin itä on lännestä, mutta nyt oli alkanut tarina, joka oli täynnä seikkailua ja itämaitten ihmeitä. Morgan Shusterin nimi lensi yli koko maailman, mutta ei missään se saanut aikaan niin kiihkeätä mielenkiintoa kuin Lontoossa. Tietysti. Lontoo on poliittisen elämän sydän. Harvoin olen tuntenut sen sydämen niin valtavasti sykkivän kuin kesällä 1911. Sanomalehdissä huomattiin pian kaksi päinvastaista suuntaa: toiset kiittivät, toiset moittivat. Hämäriä syytöksiä alkoi ilmaantua, varsinkin Timesiin, joka oli hallituksen vakavin äänenkannattaja. Morgan Shuster oli toiminut siten, että se oli Englannille ja Venäjälle epäedullista. Ei kukaan sanonut, että hän olisi rikkonut englantilais-venäläis-persialaisia sopimuksia, mutta hän oli rikkonut niiden "henkeä" vastaan. Shuster lausui julkisesti, että hänestä tuntui, kuin sekä Englanti että Venäjä _pelkäisivät_ Persian raha-asiain selviämistä. Mutta sepä nostatti myrskyn. Eihän toki! Nuo molemmat suurvallat olivat tietysti täynnä hehkuvaa rakkautta Persiaa kohtaan ja toivoivat sille kaikkea hyvää, mutta tietystihän niiden täytyi hiukkasen ajatella myöskin omaa etuaan j.n.e. Shuster osoitti heille, että heidän oma etunsa selvästi vaati, että Persian taloudellinen kanta paranisi, jotta maa voisi helpommin täyttää sitoumuksensa sekä Englannille että Venäjälle. Hermostuneena vastattiin nuorelle miehelle, että tuo selvästi osoitti, että hän ei seurannut sopimuksien henkeä. Shuster pyysi kauniisti, että hänelle selitettäisiin, mikä tuo merkillinen "henki" oli, joka näkyi olevan täydellisessä ristiriidassa sopimuksien sanamuodon kanssa. Sanat hän oli kyllä ymmärtänyt ja niitä tarkkaan seurannut, mutta "henki" oli hänelle tuntematon. Sanomattakin on selvä, että tämä suututti vallanpitäjiä vielä enemmän, ja tilanne kärjistyi kärjistymistään. Lontoon kiihkeä mielenkiinto nousi ylimmilleen, kun lokakuun lopulla 1911 Shuster kirjoitti monen palstan pituisen selityksen asemasta ja Times julkaisi sen kokonaisuudessaan. Ei saattanut avata ainoankaan klubin ovea, kuulematta loppumatonta keskustelua ja kiihkeätä väittelyä Persian kysymyksestä. Kiihko näytti täältä leviävän yli Euroopan. Muistan aivan hyvin iloisen hämmästykseni, kun sain sähkösanoman erään lehden päätoimittajalta Suomesta, pyynnön, että heti kirjoittaisin lehteen Persian kysymyksestä. Tein sen ilolla, varsinkin kun se antoi minulle tervetulleen aiheen käydä haastattelemassa Persian ministeriä, jonka luokse olin saanut tärkeän suosituskirjeen. Ohimennen sanoen ei siitä keskustelusta ollut yhtään mitään hyötyä kirjoitukselleni, sillä ministeri sanoi aivan ensimmäiseksi, että koska suosituskirjeen antaja on hänen läheinen ystävänsä, hän mielellään keskustelee kanssani, mutta hänen täytyy vaatia lupaus, etten tästä keskustelusta kirjoita sanaakaan! Lupaus oli tietysti annettava ja pidettävä. Mutta siihen aikaan oli helppo löytää muita persialaisia, jotka tunsivat asioita eivätkä muuta pyytäneet, kuin saada kertoa niistä niin monelle kuin mahdollista. Mielenkiinto Shusteriin oli nyt saanut kulkutaudin luonteen, ja jokainen lontoolainen, joka yleensä halusi seurata maailman asioita, tunsi kuinka tuo tauti tarttui, tarttui vastustamattomasti, kohottaen mielenkiinnon meissä kaikissa kuumepisteeseen. Lontoossa me kyllä heti aavistimme, mikä noiden kuuluisien sopimuksien "henki" oli: Sanat sanoivat selvästi, että Persian täydellinen itsenäisyys oli taattu, ja että maalla oli täysi oikeus järjestää omat taloudelliset asiansa mielensä mukaan, mutta "henki" sanoi, että ei herran tähden ole sallittava Persian nousta alennustilastaan, vaan se on päin vastoin hiljalleen masennettava, jotta sen ystävälliset "suojelijat" saisivat rauhassa imeä itselleen sen rikkaudet. Asiat kehittyivät nopeasti, ja tapahtui minkä aavistimme tapahtuvankin, Englanti ja Venäjä yhdessä antoivat ultimatumin Persialle. Morgan Shuster oli erotettava toimestaan ja lähetettävä pois maasta. Ei auttanut muu kuin totella. Siihen loppui Persian kaunis unelma uudesta syntymisestä. Koko vapaamielinen ja laajasti ajatteleva Lontoo oli katkerasti suuttunut, mutta Euroopan silloisella kehityskannalla hallitukset välittivät vielä vähemmän kuin nyt valistuneen ja vapaamielisen yleisön mielipiteistä. Persia oli tuomittu. Vuoden 1912 alussa tiedettiin Morgan Shusterin matkustavan Lontoon kautta Amerikkaan. Silloin ainakin piti näyttää, että hänellä oli ystäviäkin, jotka ymmärsivät ja olivat kiitollisia hänelle. Parlamentin persialainen komitea päätti panna toimeen päivälliset, joihin hänen monet ystävänsä parlamentin ulkopuolella saivat myöskin ottaa osaa. Se oli omituinen ilta, tuo päivällisilta komeassa Savoy-hotellissa. Suureen, valkoiseen peilisaliin oli kokoontunut satakunta lontoolaista, parasta, mitä tuo jättiläiskaupunki saattoi tarjota, parasta sanan oikeassa merkityksessä. Tuolla näkyi Bernard Shawn pitkä, solakka vartalo, tuolla Ramsay MacDonaldin kaunis, kiharatukkainen pää. Lähellä nyökäytti päätään Cunninghame Graham Cambridgen kuuluisalle professori Brownille, ja tuossa puhelivat Sidney ja Beatrice Webb komean lady Warwickin kanssa. Jos minne päätään käänsi, huomasi, että Lontoo oli lähettänyt parhaansa. Paljon on juhlapäivällisiä Lontoossa ja paljon on jos jonkinlaisia "tilaisuuksia", mutta niistä ei monikaan jää mieleen viikkoa kauemmaksi. Tuskin sitäkään. Mutta tämä ilta juurtui mieleen. Useimmat meistä läsnäolijoista eivät olleet koskaan nähneet Shusteria, ja tietysti olimme uteliaat näkemään, miltä näytti mies, joka melkein vuoden oli pitänyt meitä kaikkia jännityksessä. Meille ilmoitettiin, että juhlavieraat olivat juuri tulossa, ja muutaman sekunnin perästä astui sisään kolme herrasmiestä ja yksi nainen. Nainen oli tietysti rouva Shuster, mutta kuka noista kolmesta oli hänen miehensä? Päivällistä syötäessä sitä koeteltiin arvailla, mutta eivät ainakaan minun pöytänaapurini tulleet entistä viisaammiksi. No, kun puheet alkavat, niin saamme kuulla! Englannissa ei ole sitä pahaa tapaa kuin meillä, että puheet alkavat, kun paisti tuodaan pöytään, niin että jokainen saa jäähdyttää paistinsa, kunnes se on syötäväksi melkein kelpaamaton. Puheet käytännöllisten brittien maassa alkavat silloin, kun kahvi tuodaan sisään ja kaikki ruoat on rauhassa syöty. Kun vihdoin päästiin kahviin ja puheenjohtaja oli lausunut kunniavieraat tervetulleiksi sekä ilmituonut harmin, jota jokainen tunsi, kun maailman mahtavat noin julkeasti olivat polkeneet jalkoihinsa oikeuden ja totuuden, hän pyysi Morgan Shusteria puhumaan. Kaikkien silmät olivat kääntyneet kunniavieraisiin päin, ja puhumaan nousi Morgan Shuster. Kuinka nuorelta hän näytti! Hän oli mielestäni kuin urheileva suomalainen ylioppilas, terve, jäntevä, solakka. Ja kun hän sanoi ensimmäiset sanansa, leveän amerikkalaisesti ääntäen, menivät kaikkien huulet väkisinkin hymyyn. Mitä oli tuo nuori mies meille sanova? Pian hymy kyllä lakkasi, ja jokainen kuunteli jännityksellä jok'ikistä sanaa. Tuskinpa moni meistä oli kuullut puhetta, joka tuli niin suoraan sydämestä, joka oli niin täynnä intohimoista oikeuden vaatimusta ja katkeraa inhoa juonia vastaan, joilla poliitikot olivat päättäneet tuhota suuren ja jalon kansan. Se vaikutti kuin vihlova hätähuuto jokaiseen. Mitä tehdä? Kuinka auttaa? Puhuja kasvoi. Siinä oli mies tulta ja terästä, päätä pitempi kaikkea kansaa, mies, jota on mahdoton koskaan ajatella vanhana, ikäloppuna. Pitikö hänenkin murtua? Kun puhe lakkasi, vallitsi ensin hetken äänetön hiljaisuus. Me olimme aivan kuin omin silmin nähneet palasen historiaa, olimme ikäänkuin itse kokeneet, kuinka vanha, jalo kansa kulkee kuolemaansa. Mielet olivat järkkyneet, ja vasta myöhemmin saatoimme osoittaa kiitollisuuttamme hänelle, joka oli meille Persian kohtalosta kertonut. Kun sitten suosionosoitukset puhkesivat esille, ne olivat siksi voimakkaat ja kestävät, etten koskaan ennen semmoista ollut Lontoossa saanut kokea. Kättentaputukset ja hyvä-huudot kaikuivat täydellä voimalla ja vakaumuksella, ja vihdoin nousivat kaikki seisaalleen laulamaan anglosaksilaisen maailman korkeinta ihastusta osoittavaa laulua "_He is a jolly, good fellow_", joka meidän tottumattomissa korvissamme kaikuu lievimmin sanoen naurettavalta. Mutta sinä iltana — se on myönnettävä — sekin osaltaan todisti, kuinka paljon me kaikki tunsimme, paljon enemmän kuin sanoin saatoimme ilmaista. Vielä äskettäin, viisitoista vuotta tuon illan jälkeen, sanoi eräs silloisista läsnäolijoista, että tuo tapahtuma ei lähde pois mielestä, mikä kumma siihen sitten lieneekin syynä. Onhan kuultu puheita, ja hyviäkin puheita, sekä ennen että myöhemmin, mutta Morgan Shusterin puhe on yhä vielä ylinnä. Arvelen, että syy oli ehkä siinä, että se ei oikeastaan ollutkaan mikään puhe. Se oli vääryyttä vastaan kiihkeästi ponnistelevan ihmissydämen välitön mielenilmaisu. Saman vuoden syksyllä läksin ensimmäiselle esitelmäkiertueelleni Amerikkaan, ja siellä tapasin melkein heti Morgan Shusterin. Sitten myöhemmillä matkoillani siellä olen joka kerta hänet tavannut, ja tullut ikäänkuin lähemmin tuntemaan hänet. Hän on mielestäni kuin kappale itse Amerikkaa. Kaikki ne ominaisuudet, joita muukalainen aina oppii rakastamaan Amerikassa — nuoruus, voima, seikkailunhalu, omituinen käytännöllisen järjen ja runollisen mielikuvituksen yhdistys, melkein lapsellisen naiivi rohkeus ja samalla liikemiehen viisas varovaisuus — kaikki nuo ominaisuudet ovat tulleet lihaksi ja vereksi Morgan Shusterissa. Mutta amerikkalaisuudestaan huolimatta hänessä on jotakin aivan erikoista, jota ei muutoin siellä toisella puolen Atlanttia löydä. Hän on hengittänyt ilmaa Omar al-Khajjâmin maassa, ja se on iskenyt merkin herkkään mieleen. Samana kohtalokkaana vuonna 1912 Morgan Shuster julkaisi suuren kirjansa, "_The Strangling of Persia_", Persian kuristaminen. Siihen kirjaan hän on valanut kaikki toiveensa, kaikki katkerat pettymyksensä, lyhyenä työaikanaan Persiassa. Siinä hän myöskin ilmaisee, kuinka syvästi hän tunsi ja osasi katsoa tapahtumia persialaisten omilla silmillä. Koko kirja on sellainen, ettei sitä malta panna pois kädestään, kun sitä kerran on alkanut lukea. Kuinka tavattoman mielenkiintoinen on esimerkiksi hänen kuvauksensa Persian naisten heräämisestä käsittämään, että isänmaa oli vaarassa ja että heidän apuaan tarvittiin nyt toisella tavalla kuin koskaan ennen. Levisi huhu, että parlamentissa, medshlis’issa, oli monta jäsentä, jotka olivat valmiit uhraamaan Persian itsenäisyyden ja suostumaan Venäjän julkeihin vaatimuksiin. Naiset silloin, nuo huntupeitteiset, joita länsimaat luulevat veltoiksi, tietämättömiksi leluiksi, marssivat medshlisin rakennuksen edustalle, monella pistolit leveiden vaippojen kätkössä, ja vaativat miehiä täyttämään velvollisuutensa ja puolustamaan Persian itsenäisyyttä. Naisilla on Persiassa useita voimakkaita valtiollisia seuroja, vaikka Idän tuntu on siksi vahva, että niiden täytyy olla salaisia. Usein sai Morgan Shuster tuntea niiden voiman, sillä ne olivat ottaneet hänet erityiseen suojelukseensa. Hän sai salaperäisiä varoituksia, kun vaara uhkasi, ja neuvoja, kun oli syytä otaksua, että hän muukalaisena saattaisi erehtyä. Hän ei koskaan kysynyt, mistä nuo sanomat tulivat, eikä koskaan tavannut suojelijoitaan, mutta varsin pian hän tuli käsittämään, kuinka viisasta oli aina seurata ohjeita. "The Strangling of Persia" on merkillinen kirja, sellainen, jonka voi kirjoittaa vain kerran elämässään. En voi kuvitella, että Morgan Shusterin seurassa koskaan voisi olla ikävä. Ainakin tiedän, että ne harvat hetket, jotka olen hänen seurassaan viettänyt, ovat aina olleet täynnä mielenkiintoa. Muistan erään illan New Yorkissa, kun istuin hänen ja parin hyvän tutun kanssa syömässä päivällistä eräässä ravintolassa. Shuster oli iloisella päällä, kertoi kaskuja ja laski leikkiä. Äkkiä hän sanoi: "Tiedättekö, kun puhelen kanssanne, muistelen aina Filippinejä, ja kun ajattelen Filippinejä, muistan aina Suomea." Tietysti pyysin selitystä tuohon mielestäni hyvin merkilliseen ajatusyhtymään, ja hän kertoi syyn siihen: Filippineillä piti hänen alituisesti kulkea paikasta paikkaan, ja tuo kulkeminen, kunnollisten teitten puutteessa, merkitsi ratsastamista. Mutta ratsastaminen taas oli mahdotonta päiväsaikaan paahtavan kuumuuden tähden. Siitä syystä hänen piti aina ratsastaa yöllä, kuutamossa, suurien palmumetsien läpi, ja mukanaan hänellä oli uskottu palvelija. Tuo palvelija oli hyvin omituinen mies. Päivällä häneltä oli melkein mahdoton saada sanaakaan suusta. Jos jotakin häneltä kysyi, vastasi hän yksitavuisesti, taikka ainoastaan nyökäyttämällä päätään. Mutta yöllä hän puhkesi puhumaan. Silloin hän kertoi, että toista olivat Suomen valoisat kesäyöt kuin nämä kummat, kuutamoiset yöt. Ja toista olivat puhtaat, helakanvalkoiset koivunrungot kuin nämä palmujen mustat pelätit. Ja siellä rastaskin lauloi kaiket yöt, kun ei ymmärtänyt oliko yö vai päivä... Mies oli näet suomalainen, ja ikävissään hänen piti joskus avata sydämensä, eikä sitä voi tehdä tropiikin paahtavan kuumina, kirkkaina päivinä, mutta yöllä oli helpompi... Siitä jäi ainaiseksi Morgan Shusterin mieleen Filippinien mustarunkoiset palmut ja kummat kuutamoyöt sekä Suomen valkovartiset koivut ja valoisat kesäyöt, jolloin rastaskin lauloi. Ja mitä tekee Morgan Shuster nyt? Hän on suuren kustannusliikkeen, Century Companyn, johtaja New Yorkissa ja tunnetun kuukausijulkaisun "_The Century Magazine_" toimittaja. Kirjoittaako hän usein Persiasta? — Ei koskaan. Se sattui liian syvälle. Jotakin särkyi. Äskettäin julkaistiin lordi Greyn — entisen sir Edward Greyn — muistelmat. Persian asiasta hän kertoo hyvin lyhyesti yhdellä sivulla, ja vaikutus on kuin pilkallinen hymähdys. Mitä liikuttaa häntä vanhan sankarikansan kohtalo? Hänellä oli oma politiikkansa, ainoa oikea, jonka "henkeä" Morgan Shuster ei ymmärtänyt... Väkisinkin mieli kuohahtaa tuollaista lukiessa. Kirjoitin Morgan Shusterille ja kysyin, oliko hän siihen vastannut tai aikoiko vastata. Olin utelias kuulemaan mitä hän sanoisi. Saiko lordi Greyn typerän ylenkatseellinen kertomus hänen verensä liikkeelle, vai oliko Omar al-Khajjâmi hänelle opettanut, ettei maksa vaivaa rehkiä... Morgan Shusterin kirje tuli. "Ei maksa vaivaa minun vastustaa lordi Greyn 'historiallista' kuvausta... Minä sanoin sanottavani silloin, kun kirjoitin kirjani, ja olen pysynyt aika hyvin vaiti sen jälkeen." Sinä voitit, Omar al-Khjjâmi! Tuskin lienee maailmassa milloinkaan kaivattu käytännöllisiä neroja niin paljon kuin nyt. Nyt tarvitaan väkeä luomaan uutta ja parempaa maailmaa sodasta säilyneistä sirpaleista. Luulisi, ettei Morgan Shusterin sallittaisi istua rauhassa kirjoja painattamassa, vaan että hänet pakotettaisiin astumaan esiin järjestämään, johtamaan ja vaikkapa taistelemaan, jos tarvitaan. Ei ole vielä kuulunut sitä herätyshuutoa, joka ajaisi — hänet liikkeelle. Sellainen on maailma... PHILIP JA ETHEL SNOWDEN. Philip Snowden on puolueensa terävin mies, nopeasti ajatteleva, pureva satiirikko. Hänessä on paljon huumoria, mutta vielä enemmän satiiria, eikä ole hyvä joutua hänen uhrikseen, sillä hän puree niin että koskee. Harva ihminen herättää mielestäni niin paljon uteliaisuutta kuin hän. Ainakin minun, joka kerta kun hänet tapaan, tekisi mieli lukea, mitä noissa merkillisissä aivoissa mahtaa piillä. Kalpeat, kolmikulmaiset, teräväpiirteiset kasvot, jotka eivät ilmaise mitään, silmissä joskus pieni ivallinen välähdys, siinä kaikki. Tiedän, että hän kaikesta näennäisestä kylmyydestään huolimatta muutamissa kysymyksissä osoittaa kiihkeätä innostusta. Sellainen kysymys on esimerkiksi raittiuskysymys. Hän ajaa sitä koko hehkuvan sielunsa kiihkolla eikä ota kuuleviin korviin mitään valituksia kieltolain epäonnistumisesta Amerikassa ja muualla. Philip Snowden on hyvin uskonnollinen. Niinhän ovat muutoin myöskin Ramsay MacDonald ja monet muut Työväenpuolueen johtomiehet. Se piirre ei myöskään ole tuntematon kommunistien seassa, mistä esim. Lansbury on hyvänä esimerkkinä. Minusta on usein tuntunut, että ehkä juuri tuo englantilaisten eriväristen sosialistien uskonnollisuus on pääsyynä siihen, että mannermaalla on vaikea ymmärtää heitä. En kumminkaan usko, että uskonnollisuus on estänyt Englannin työväkeä ajamasta työväen asiaa, päinvastoin. Omituisena vivahduksena on kumminkin mainittava, että on olemassa jonkinmoinen epäluulo roomalaiskatolisia työläisiä kohtaan, ja alituisesti kuulee sanottavan, että jos työväen asia joutuu ristiriitaan katolisen kirkon oppien kanssa, niin siihen uskontoon kuuluvat työläiset eivät hetkeäkään epäile, vaan jättävät työväen asian ja seuraavat kirkkonsa käskyjä. Väitetään, että katoliset papit ovat tuota seikkaa väärinkäyttäneet. Niin minulle väitettiin erittäinkin Skotlannissa, missä uskonnollisuus on koko joukon lujempaa kuin Englannissa. Omasta kokemuksestani en asiasta tiedä mitään. Sen vain muistan, että kerran ollessani luentomatkalla Dunfermlinissä, missä on hyvin jyrkkä suunta vallalla ja missä siitä syystä MacDonaldia, Snowdenia ja Hendersonia pidetään liian mietoina ja liian sovittelevina, eräs sikäläinen tunnettu työväenpuolueen mies sanoi, että niitä miehiä ei koskaan enää päästetä hallitsemaan. Kysyin häneltä, kuka hänen mielestään sopisi paremmin pääministeriksi kuin MacDonald, ja sain hyvin kuvaavan vastauksen: "Kyllähän meillä olisi hyvä mies siihen virkaan, nimittäin Wheatley, mutta hän ei valitettavasti voi koskaan tulla kysymykseen, sillä hän on hyvin innokas roomalaiskatolinen." Kysyin häneltä, mitä kaiken järjen nimessä miehen uskonnolla oli tekemistä tuon asian kanssa, ja sain vastaukseksi: "Mannermaalta tulleet eivät koskaan ymmärrä tuota seikkaa, sillä heillä ei yleensä ole mitään uskontoa, mutta meille se on tärkeä asia, ja me olemme tottuneet epäilemään katolisten luotettavaisuutta työväen asiassa." Siinä syy, eivätkä siinä auttaneet mitkään puheet eivätkä väittelyt. Philip Snowden ei ole katolinen, eikä hänellä siis ole sitä estettä, jos tulisi kysymys pääministerin toimesta — mikä kysymys todellakin on ollut vireillä, ja vallan kiihkeästikin. Mutta hänellä on toinen ja ehkä vielä pahempi este: hänen heikko terveytensä. Englannin pääministeriltä vaaditaan tavattomia ruumiillisia voimia henkisen kestävyyden lisäksi. Siitä on jo hyvin pitkä aika, kun ensikerran tapasin Philip Snowdenin ja hänen rouvansa. Muistan, että ensin, huolimatta hänen suuresta ystävällisyydestään, melkein pelkäsin häntä. Hänen järkensä on kirkas kuin kristalli ja terävä kuin tikari. Kun puhuttelee häntä, saaden käsityksen, että hän ei _voi_ erehtyä, ja sellainen tunne peloittaa... Jos voisimme ajatella jääpalasen palavan, niin saisimme käsityksen Philip Snowdenista. Hän on kuin palava jääpalanen! Kiihkeä parlamentaarinen sosialisti, kiihkeä raittiusmies, kiihkeä uskonnollinen ja rauhanaatteen ajaja, ja kumminkin aina tyyni, aina terävästi arvosteleva ja kylmä — siinä Philip Snowden. Nerot eivät tarvitse kouluja. He hakevat tietonsa ties mistä, ja aina he tietävät enemmän ja täydellisemmin kuin muut kuolevaiset. Philip Snowdenin säännöllinen koulukasvatus rajoittui kansakouluun, mutta sitä seuraava "säännötön" koulutus hankki hänelle mitä laajimmat ja syvimmät tiedot varsinkin taloustieteen alalla. Hän rupesi aluksi virkamieheksi ja palveli etupäässä valtiovarain ministeriössä, mutta, luonnollista kyllä, sellainen työ ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt, ja hän luopuikin siitä, antautuen sanomalehtimiehen ja luennoitsijan työhön. Hän loi pian tunnetun nimen itselleen, ja työtä oli runsaasti. Enimmäkseen hän kirjoitti uskonnollis-valtiollisiin tai puhtaasti uskonnollisiin lehtiin. Uskonto ja sosialismi — niiden täytyy aina käydä käsi kädessä. Ilman uskontoa on sosialismi puolinaista, ja ilman sosialismia uskonto on enemmän kuin puolinaista. Siinä Philip Snowdenin vahva vakaumus. Kun lopulla vuotta 1913 Työväenpuolue otti käsiinsä hallituksen, ei kukaan epäillyt, että Philip Snowdenilla tulisi olemaan tärkeä paikka siinä. Niin kävikin. Hänestä tuli valtiovarainministeri, ja sen paikan hän täytti, ei ainoastaan hyvin, vaan suorastaan loistavasti. Kyselin hänen toimiaan valtiovarainministerinä eräältä saman ministeriön korkealta virkamieheltä ja sain vastaukseksi erittäin kiittävän arvostelun. Mies, jolta sitä kysyin, ei suinkaan ole Työväenpuolueen suosija, mutta silti hän sanoi, että Snowden oli parhaita valtiovarainministerejä, mitä Englannissa koskaan on ollut. "Oliko hän parempi kuin nykyinen [Churchill]?" kysyin. "Paljon parempi", kuului selvä ja tinkimätön vastaus. Tahdoin tietää, mitä oikeastaan vaaditaan valtiovarainministeriltä. Pitikö hänen olla taitava matemaatikko, vaiko taloustieteilijä, vai sosiologiko? Sain hymyilevän vastauksen, että kaikki nuo asiat olivat tietysti hyviä olemassa, mutta ei mikään niistä ollut pääasia. Pääasia oli, että hänellä oli selvä yleiskatsaus asemasta, ja että hän tiesi mihin suuntaan tahtoi johtaa taloudellista kehitystä. Samoin oli erittäin tärkeätä, ettei hän työntänyt nenäänsä kaikenlaisiin yksityisseikkoihin ministeriön töissä, sillä niitä ei mikään ministeri kumminkaan ymmärtänyt. Kaikki ne oli jätettävä vakinaisten virkamiesten huostaan. Oli ollut ministereitä, jotka sekaantuivat kaikenlaisiin pikkuasioihin ja saivat siten aikaan sekasotkua ja viivytystä tärkeissä töissä. Philip Snowden tiesi tarkkaan, missä raja kulki, jonka yli ei ollut hyvä astua. Lyhyellä hallitusajallaan hän saikin merkillisen paljon muutoksia ja aloitteita aikaan. Teräväkielisellä satiirikolla, sellaisella kuin Snowden, on tietysti monta vihamiestä, jotka mielellään joskus tahtovat iskeä häneen. Tavallisena hyökkäyskohtana on Snowdenin selvästi näkyvä ystävyys Lloyd Georgeen. Väitetään, että, se ei ole ainoastaan näkyvä, mutta myöskin selvästi tuntuva. Aina kun Snowden sanoo tai tekee jotakin, joka Työväenpuolueen mielestä on liian paljon oikeistopolitiikkaa, huutaa puolue, että siinä nyt taas näkee Lloyd Georgen vaarallisen vaikutuksen. Ja aina kun Lloyd George keksii jonkin kovin paljon vasemmalle siirtyvän tuuman, itkevät liberaalit, että sellaista se on, kun rupeaa ystäväksi Philip Snowdenin kanssa! Lloyd Georgen viimeinen maaohjelma, joka useissa kohdin lähentelee varsin selvästi Työväenpuolueen maaohjelmaa ja joka on jakanut vapaamielisen puolueen auttamattomasti kahtia, pannaan yleisesti Philip Snowdenin syntiluetteloon. Molemmat asianomaiset selittävät ystävyytensä siten, että he sattumalta asuvat maalla aivan lähetysten ja tulevat naapureina hyvin toimeen. Syrjäinenkin ymmärtää, että kun kaksi niin loistavan nerokasta miestä sattuu asumaan naapureina, niin ihmehän olisi, elleivät he keskenään pohtisi ajan polttavia kysymyksiä. Tietysti he silloin myöskin vaikuttavat toisiinsa jonkin verran, mutta mitä pahaa siinä on? Lontoohan ei ole mikään pikkukaupunki, jossa jokaisen askelia vartioidaan ja jokaisen tuttavuuksia tutkitaan suurennuslasilla. Syynä verraten ankaraan arvosteluun tässä tapauksessa on tietysti se, että molemmat miehet ovat Englannin huomatuimpia merkkimiehiä, ja liiallinen huomio lähimmäisten puolelta on aina suuruuden kirous. Mainitsin, että Philip Snowdenilla on heikko terveys. Sillä seikalla on oma historiansa, joka on erittäin tärkeä hänen elämänsä kehitykselle: Vuonna 1893 hän kärsi vakavan polkupyöräonnettomuuden, joka teki hänestä osittaisen raajarikon. Ensimmäisenä seurauksena siitä oli, että hän sai maata vuoteessa toista vuotta, jonka ajan hän vietti lukemalla ja yhä uudestaan lukemalla. Kirjat avasivat hänen silmänsä ja määräsivät hänen tulevaisuutensa. Blackburnissa, jota Snowden on kauan edustanut parlamentissa, hän on erittäin suosittu. Tehtaalaiset nimittävät häntä aina lempinimellä "pyhimys", ja hänen kaunista vaimoaan he sanovat "enkeliksi". On varsin luonteenomaista Snowdenille, että hän on voinut herättää yhtä lämmintä ihailua kuin katkeraa kritiikkiä. Kaikki, mikä koskee sitä miestä, on joko polttavaa tulta tai jäädyttävää pakkasta. Työväen hallituksen astuttua ohjaksiin puhuttiin paljon siitä; että MacDonaldin ja Snowdenin välit eivät olleet ollenkaan lämpimät. Ensimmäisenä merkkinä siitä pidettiin sitä — syrjästä katsojista mitättömältä näyttävää seikkaa —, että MacDonald ei pyytänyt Snowdenia asumaan naapuritaloon Downing Streetillä, vaan otti siihen paljon mitättömämmän miehen, Clynesin, ja antoi Philip Snowdenin pysyä vanhassa, yksinkertaisessa kodissaan. Myöhemmin kävi varsin selväksi, että MacDonald ja Snowden eivät vetäneet yhtä köyttä monessa ulkopolitiikkaa ja raha-asioita koskevassa kysymyksessä. Snowden vastusti jyrkästi kaikkea lämmintä tunnetta, mutta epäkäytännöllistä raha-asiain käsittelyä osoittavaa lähentelemistä Venäjään ja Saksaan. Sanomalehtimaailma siihen aikaan — ja melkein yhä vieläkin — oli yhtä mieltä siinä, että Snowden on järjellään voimakkaampi MacDonaldia, mutta MacDonald on voimakkaampi ruumiilliselta terveydeltään. Mistä Philip Snowden on perinyt tuon terävän järkensä? Tietysti äidiltään. Hänen äitinsä oli hyvin merkillinen nainen, joka korkeasta iästään huolimatta — hän kuoli muutama vuosi sitten 91 vuoden vanhana — oli harvinaisen vilkas ja täynnä eloa. Hänen muistinsa oli koko ajan verraton, ja hänen huumorinsa, joka joskus saattoi muuttua purevaksi satiiriksi, oli hyvin tunnettu hänen ympäristönsä ulkopuolellakin. Philip on kokonaan äitinsä poika. Hänen isänsä oli tavallinen yorkshireläinen kankuri, joka kutomatehtaassaan oli kerännyt sen verran omaisuutta, että poika saattoi päästä ainakin kansakouluun, sillä Philipistä ei näkynyt kumminkaan kehittyvän kunnollista kankuria. Philip Snowdenin syntymäkaupungissa, Cowlingissa, kerrotaan paljon kaskuja hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Sattui kerran, että kun kutojat menivät päivällislomalleen, he huomasivat väkijoukon seisovan korkean kivimuurin vieressä tarkkaan kuuntelemassa puhujaa, joka piti mitä kiihkeimmän puheen vapaamielisen parlamenttiehdokkaan puolesta. Ääni oli vallan kuuluva, mutta silti kovin lapsellinen. He menivät lähemmäksi, ja kenet he tapasivat? Siinä istui yhdeksänvuotias Philip Snowden korkealla kivimuurilla pitämässä ensimmäistä valtiollista puhettaan! Vielä tänäkin päivänä Snowden selvällä mielihyvällä muistelee tuota ensimmäistä, tulevaa valtiomiestä ennustavaa yritystään. Philip Snowden on kirjailijana aina hauska, kirjoittipa hän mistä aineesta tahansa. Hänen kirjoitustapansa on hyvin lyhyttä ja sattuvaa ja aina selvää. Sanomalehtiin hän nähtävästi kirjoittaa kaikkein mieluimmin kaikenlaisiin ja kaikenvärisiin lehtiin. Siinä on myöskin englantilainen omituisuus: sosialistit eivät suinkaan ole sidottuja kirjoittamaan ainoastaan sosialistisiin lehtiin, vaan he saavat aivan vapaasti kirjoittaa minkävärisiin lehtiin tahansa. Pääasia on, että heidän kirjoituksensa osoittavat heidän sosialistisen värinsä. Melkeinpä pidetään suotavana, että sosialistit kirjoittavat porvarillisiin lehtiin ja tekevät siten oman puolueensa kannan tunnetuksi. Ja koska Englanti on maailman ensimmäinen kulttuurimaa, kilpailevat kaikki lehdet hyvästä kirjoittajasta, välittämättä siitä, mitä mielipiteitä hän edustaa. Philip Snowdenin suorapuheisuus ja rohkeus on tullut melkein sananparreksi. Sodan aikana hän pani koko poliittisen uransa alttiiksi sillä, että ei hetkeksikään luopunut jyrkästä, sotaa vastustavasta kannastaan. Siinä suhteessa hän oli samaa mieltä kuin MacDonald, vaikka Snowdenin vastustus ylimalkaan oli jyrkempää, vailla kaikkea suvaitsevaisuutta. Siihen oli tietysti syynä molempien johtomiesten aivan erilainen luonne. MacDonald on uneksivampi, tekisi mieleni sanoa runollisempi, Snowden on terävämpi. Philip Snowdenista puhuessa täytyy, aivan kuten Webbeistä puhuessa, myöskin kertoa hänen vaimostaan. Mutta aivan yhtä selvästi kuin Webbit ovat yksi ja erottamaton yhteys, aivan yhtä selvästi Philip ja Ethel Snowden ovat kaksi eri henkilöä, joilla kummallakin on oma henkilökohtainen käsityksensä maailman menosta, oma itsenäinen ura, jonka he ovat valinneet vakaumuksesta ja syvän harkinnan tuloksena. Sattumalta he ovat yhtä mieltä pääkysymyksissä, mutta jokainen saa heistä sen käsityksen, ettei kumpikaan ole toista sitonut, ettei toinen ole kaikuna toisesta, vaan oma järki on johtanut kumpaakin, ja onnellinen kohtalo on antanut heidän tulla samoihin johtopäätöksiin useimmissa asioissa. Ethel Snowden on epäilemättä merkillisimpiä naisia nykyisessä Englannissa, kaunis, harvinaisen nerokas, Annie Besantin veroinen puhuja, ihailtu, kadehdittu, rakastettu, vihattu. On kuin ihmiset eivät koskaan voisi häntä tyynesti arvostella, vaan häntä kohtaan täytyy aina "tuntea", jotakin. Tuollainen "tunteminen" on hirvittävän rasittavaa, mutta minkä sille voi. Toiset ihmiset ovat siten luotuja, että he panevat tunteet liikkeelle enemmän kuin kylmän järjen. Ethel Snowden on varmasti yksi heistä. Muistan hyvin, mitä tunsin, kun ensikerran tapasin Ethel Snowdenin, monta vuotta sitten. Muistaakseni se oli kesällä 1910. Menin kuuntelemaan häntä suureen kokoukseen, missä hän oli pääpuhujana ja minne sen vuoksi oli kokoontunut väkeä niin paljon kuin saliin suinkin sullomalla mahtui. Ethel Snowden ei puhu milloinkaan tyhjille seinille. Olin vallan hurmaantunut hänen puheestaan, joka oli täydellisin puhe, minkä milloinkaan olin kuullut. Ja sitten myöhemmin tulin hänelle esitellyksi enkä voinut lakata ihailemasta hänen kaunista ulkomuotoaan, yksinkertaista, mutta mitä aistikkainta pukuaan ja herttaista ystävällisyyttä, jolla hän heti vastaanotti tuntemattoman muukalaisen. Kaiken tuon naisellisen sulon ohessa hän tuntui uhkuvan voimaa ja rohkeutta niin suuressa määrin, että se, enemmän kuin mikään muu, herätti minussa suurta ihailunsekaista ystävyyttä, joka vuosien kuluessa on pysynyt muuttumatta. Monta kertaa on sattunut, että olemme olleet aivan eri mieltä, mutta se ei tietysti vähimmässäkään määrässä vähennä kunnioitustani ja ihailuani häntä kohtaan. Ethel Snowden on kirjailijana — en tahdo sanoa tunnetumpi — mutta varmaan luetumpi kuin Philip Snowden. Hänen kirjansa ovat, niinkuin hän itsekin, rohkeita, suorapuheisia, vilkkaita. Vuonna 1920 hänet oli kutsuttu yhdessä muutamien muiden englantilaisten edustajien kanssa Venäjälle näkemään, millaiset olot siellä vallitsivat. Heitä kohdeltiin, kuten yksi heistä, tohtori Bertrand Russell, sanoo, "kuten Walesin prinssiä", ja heille näytettiin kaikkea, mikä arveltiin hyväksi heidän sieluilleen. Kuten tiedämme, ovat venäläiset Potemkinin ajoista saakka olleet taitavia kulissimaalareita. Mutta Ethel Snowden oli hankala vieras hoitaa, sillä hän alkoi vaeltaa yksin, minne halusi, ja pääsi siten kurkistamaan kulissien taaksekin. Naisten uteliaisuus on kauhea! Kotiin tultuaan hän kirjoitti kirjan matkastaan ja kokemuksistaan. Sekös herätti melua! Hukkaan olivat menneet kaikki bolshevikkien ponnistukset, hukkaan kaikki hyvät humalat, sillä Ethel Snowden oli, kuten jo sanoin, päässyt näkemään aivan liian paljon. Näkemistään hän kertoi vapaasti ja pelottomasti, siten raapien pois kaiken sen kauniin kultauksen, jota runsaalla kädellä oli sivelty kulissien koristukseksi. Venäjän kysymyksessä Philip Snowden on aivan samalla kannalla kuin hänen vaimonsakin, ja vaikea on hänen teräviltä silmiltään peittää seläntakaisia juonitteluja, joilla koetetaan Englannin työväkeä johtaa harhaan. Paitsi kirjaansa Venäjästä rouva Snowden on kirjoittanut useita muita kirjoja, naisasiasta, rauhan kysymyksestä y.m., mutta ei mikään niistä ole herättänyt niin paljon huomiota ja niin paljon katkeruutta. Sen lisäksi on tullut kaikenlaisia muita seikkoja, jotka ovat antaneet hänen vihamiehilleen aihetta ankariin hyökkäyksiin. Pääasiallisesti moititaan hänen seurapiiriään. Hän on hyvin suosittu hovissa eikä epäile pukeutua hovipukuun ja mennä hovikutsuihin eikä myöskään epäröi itse panna toimeen kutsuja, joissa kaikenlaisia prinsessoja y.m. merkillistä joukkoa on läsnä. Jos siitä hänelle jotakin sanoo, vastaa hän tyynesti, että hän määrää itse seurapiirinsä kysymättä neuvoja taikka lupaa keneltäkään. Se joka ei siitä pidä, olkoon pitämättä. Se ei tule millään lailla vaikuttamaan hänen toimintaansa. Kaikesta hovihullutuksesta huolimatta hän voi myöskin olla hyvin vaatimaton ja koristelematon. Eräs sanomalehtimies kertoo, kuinka hän kerran, kesällä 1924, oli Victoria-asemalla ja näki kahden henkilön astuvan ulos junasta. Toinen oli köyryselkäinen, hiukan ontuva ukko-rähjä, joka kulki kahden sauvan varassa, toinen nuorehko, kaunis nainen, joka kantoi matkalaukkua ja lukemattomia kääröjä. "Kaksi maalaisserkkua, jotka ovat tulleet Lontoota katselemaan", ajatteli sanomalehtimies, ja vasta kun he tulivat aivan lähelle, hän huomasi, että mieshän oli pääministerin lähin mies, Englannin mahtava valtiovarainministeri, eikä asemalla ollut edes sihteeriä häntä vastassa, vaan yksin ja huomaamattahan sai kauniin rouvansa kanssa hakea auton, joka kuljetti hänet ja rouvan sekä kaikki matkalaukut ja kääröt pois asemalta. Ethel Snowden on käynyt esitelmöimässä Amerikassa toistakymmentä kertaa ja matkustanut ristiin rastiin Yhdysvalloissa. Siellä satuin yhteen hänen kanssaan vuonna 1917, ja yhdessä me sitten kävimme muutamissa kaupungeissa. Sain monta kertaa tilaisuuden nähdä, kuinka suosittu hän oli esitelmöitsijänä. Huoneet olivat aina aivan täynnä ja suosionosoitukset myrskyisät. Täällä Englannissa hänelle on kertynyt nyt niin paljon työtä, ettei hän ainakaan ensitilassa ajattele Amerikkaan menoa. Monet ovat kysyneet, mikä on syynä siihen, että Ethel Snowden ei ole parlamentissa. Siellähän hänen puhujataitonsa voisi tuottaa hyvinkin arvokkaita hedelmiä. Vastaus on, että hän on jyrkästi kieltäytynyt ottamasta vastaan ehdokaspaikkaa, vaikka hänelle on sitä tarjottu monta kertaa. Hän sanoo voivansa toimia paljon enemmän, kun hän jättää parlamentin miehelleen ja on itse vapaa toimimaan, missä milloinkin tarvitaan. Snowdenit asuvat maalla ostamassaan huvilassa ja pitävät kaupunkiasuntonaan vain huoneen suuressa Victoria-hotellissa. Ennen, pari vuotta sitten, heillä oli vakinainen asunto Lontoossa, ja silloin heillä oli usein erittäin miellyttäviä kutsuja. Muistan erityisesti yhden, jonne Ethel Snowdenin iloinen kirje minut kutsui ja vakuutti, että siellä tulee olemaan läsnä kaikki, joihin maksaa vaivaa tutustua. Vakuutuksessa oli totta toinen puoli. Englantilaisia, amerikkalaisia, saksalaisia, unkarilaisia, melkeinpä kaikkien valtakuntien jäseniä vilisi huoneissa. Tuossa seisoi Rockefellerin marmoritemppelin kuuluisa saarnaaja tohtori Aked, tuossa pääministeri Baldwinin vasemmistolainen vanhin poika Oliver Baldwin. Tuossa oli hirvittävän varovaisen näköisiä vanhoja diplomaatteja, joille oli vaikea olla sanomatta, että rauhoittukaa vain, ei täällä kukaan pure. Nuorehko mies nousee puhumaan ja kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kaikki jää sulaa heti, ja vilkkaassa keskustelussa kuluu ilta nopeasti. Emäntä on suorastaan hurmaava, ja kuulin erään läsnäolijoista sanovan, että ehkä siinä kumminkin piili jokin syvä aate, että sinne oli kutsuttu kokoon mitä sekalaisin seurakunta. Varmaan hän oli oikeassa. Kun Snowdeneilla on kutsut, he eivät ollenkaan kysy, mihin valtiolliseen puolueeseen kukin kuuluu, yhtä vähän kuin he tahtovat tietää, mitä uskontoa kukin tunnustaa, vai tunnustaako mitään ollenkaan. Iloiset ja hyväluontoiset, intelligentit ja rehelliset ihmiset ovat tervetulleet siihen taloon, mutta eivät koskaan happamet, pahansuovat ja juoruavat. Sekä Philip että Ethel Snowdenilla on se maine, että he aina tarkoittavat juuri sitä mitä sanovat ja että he sanovat sanottavansa niin selvästi, ettei mitään väärinkäsitystä voi syntyä. Molemmat ovat parlamentaarisuuden ankaria puoltajia, ja se seikka yksin tekee heistä bolshevismin leppymättömiä vastustajia. Onnettomana asianhaarana, pienten rajakansain kannalta katsoen, on se, että parlamentteja vastustavan ja bolshevismia suosivan ryhmän mielestä rajakansat ovat pahana vastuksena bolshevismin leviämiselle. Siitä syystä on huomattavissa hyvin selvä vihamielisyys rajakansoja kohtaan niiden taholta, jotka erittäin innokkaasti moittivat parlamentteja ja kiittävät venäläistä järjestelmää. On kyllä ilahduttava tosiasia, että Työväenpuolueen jättiläiset, sellaiset kuin Bernard Shaw, MacDonald, Webbit, Snowden ja monet muut, ovat yhtä uskollisia pienten kansojen ystäviä kuin konsanaan ennenkin. Vaarallista olisi kumminkin mielestäni sulkea silmänsä siltä tosiseikalta, että työtä tehdään ja rahoja pannaan likoon, jotta Englannin Työväenpuolue saisi väärän käsityksen rajakansojen asemasta ja toiminnasta Venäjään nähden. Järjestetty, itsetietoinen työ rajakansojen aseman selvittämiseksi on tietysti nykyhetken jyrkkä vaatimus. Sellaiset henkilöt kuin Philip ja Ethel Snowden, joilla on terävä kynä ja loistava puhelahja, voivat olla siinä työssä arvaamattomana apuna. KREIVITÄR WARWICK. Juna kiitää vinhaa vauhtia Essexin kenttien halki. On ruusujen paras kukkimisaika. Ohi vilahtavat tutut englantilaiset maisemat, yhtä ystävälliset, yhtä ikivanhan kulttuurin hiomat kuin ovat asukkaatkin tässä siunatussa maassa. Ruusujen tuoksu tuntuu avonaisten junan ikkunoiden läpi, ja tuolla etäällä ovat kentät täynnä loistavanpunaisia unikkoja. Olin juuri lukenut päivän lehdet ja nähnyt niistä, kuinka hirvittävät ajat olivat idässä, niissä vesikauhun saastuttamat susilaumat levittivät kauhua Venäjän laajoilla maaseuduilla. Itä ja Länsi! Niiden etäisyys toisistaan on ääretön! Voiko koskaan koitua se aika, jolloin ne toisiaan ymmärtävät? Vauhti alkaa vähentyä, ja nyt näkyy radan vieressä ruusuaita täydessä kukassaan. Muistin sen hyvin viime vuodesta ja tiesin, että juna kohta seisahtuu pienellä Easton Lodgen pysäkillä. Pari kolme matkustajaa astuu ulos vaunuista, ja auton kuljettaja, jonka myöskin muistin edellisestä vuodesta, lähenee minua ja ottaa matkalaukun sekä vie sen pieneen kahdenistuttavaan autoon. "Kreivitär lähetti oman autonsa, jota hän aina itse kuljettaa", selitti kuljettaja, ja minä ymmärsin että se oli pieni, herttainen ystävällisyydenosoitus minulle. Pyysin kuljettajaa ajamaan hiljaa, sillä tiesin, että tie oli satumaisen kaunis, enkä tahtonut, että syöksyisimme tuulen nopeudella eteenpäin. Tie kierteli sadoissa mutkissa ikivanhojen tammien ja lehmuksien suojassa. Suuri puisto tuntui vieläkin suuremmalta, kun alituisesti käännyimme, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tuolla häämötti laaja tenniskenttä puiden takana. Siis olimme parin minuutin kuluttua perillä. Auto seisahtui kohta päärakennuksen eteen, ja suuressa aurinkoisessa eteisessä — vai miksi sitä sanoisin — odotti valmiiksi katettu teepöytä. Paitsi teepöytää oli samassa eteisessä vielä kaksi jättiläispöytää täynnä sanomalehtiä, aikakauskirjoja sekä uusimpia, huomiota herättäneitä kirjallisia tuotteita. Mitä muuta saattoi ihminen toivoa! Hovimestari ilmoitti, että kreivitär saapuu kohta, heti kun parhaillaan esitettävä Shakespeare-näytäntö oli lopussa. Siitä kerron myöhemmin enemmän. Vähän ajan perästä tulikin kreivitär. Viime vuodesta, jolloin olin hänet viimeksi nähnyt, hän ei ollut muuttunut vähääkään, ellei hän ehkä ollut nuortunut ja vielä entisestään kaunistunut. Sillä kaunis hän on yhä vieläkin, vaikka on jo 65 vuotta täyttänyt. Hän oli nuoruudessaan Viktorian hovin kuuluisin kaunotar, ja kovin vähän ovat vuodet häneen koskeneet, vaikka tukka onkin lumivalkeaksi muuttunut. Sama kuninkaallinen ryhti ja sama sanomattoman miellyttävä käytös kuin ennenkin. Maailmannainen kiireestä kantapäihin. Istuessamme teepöytään hän ilmoitti, että meillä oli nyt kokonainen tunti käytettäväksi aivan kahdenkesken, jotta saimme keskustella rauhassa vaikka mistä. Kiirehdin heti käyttämään hyväkseni lupausta ja kyselin "vaikka mitä". Kaikkein ensiksi tahdoin saada tietää seikasta, mikä minun, ja varmaan monen muunkin, mielestä tuntui käsittämättömältä: Kuinka tuosta kauniista, rikkaasta hovien suosikista oli koitunut sosialisti? Se ei ollut hänessä mikään muodin oikku, sillä hän oli sosialisti jo William Morrisin aikana ja — sen tiesivät kaikki — oli saanut paljon kärsiä vakaumuksensa tähden. "Mielelläni kerron sen teille", aloitti kreivitär, ja pehmeällä, Sarah Bernhardtin "kultaista" ääntä merkillisesti muistuttavalla äänellä hän alkoi kertoa "kääntymyksestään". Kreivitär Warwick syntyi hyvin rikkaassa kodissa, missä häntä ympäröi kaikki se mukavuus ja loisto, minkä rikkaus ja ylhäinen asema saattoi luoda. Jo aivan nuorena hän tapasi kuningatar Viktorian, joka mieltyi suuresti tuohon kauniiseen, vilkkaaseen tyttöön ja pyysi häntä alituisesti hoviinsa. Hänen lapsuutensa ja aikaisin nuoruutensa kului siis Englannin loistavissa hovi- ja ylimyspiireissä. Jo lapsena hän kuuli ympäristössään puhuttavan kahdenlaisista ihmisistä, niistä, jotka kuuluivat hänen piiriinsä, ja niistä, jotka olivat tuon piirin ulkopuolella ja joita ei koskaan voinut ylimysten pariin päästää. Lapsessa heräsi kiihkeä uteliaisuus saada selville, mitä nuo tuntemattomat olennot oikeastaan olivat, ja hän alkoi kysellä. Hän sai selville, että ne olivat köyhiä ja että niiden piti tehdä hyvin kovaa työtä voidakseen elää. Pikku tyttö ei ollutkaan aivan tavallinen ylimyslapsi, joka tyytyy siihen, että tuollaisista köyhistä olennoista, jotka eivät yhtään ymmärrä ylimysten elämää ja oloa, on paras pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Hän tahtoi itse nähdä ja kokea. Kun lapsesta kasvoi neitonen, hän alkoi tosiaankin ottaa selvää köyhän väestön oloista. Hän näki itä-Lontoon kurjuudenpesiä ja kaivostyöläisten ankaraa elämisentaistelua. Hänessä heräsi, halu auttaa. "Minä kuuluin kaikkiin hyväntekeväisyysseuroihin, joista suinkin sain kuulla, ja lopuksi tarjouduin työhön pelastusarmeijankin kanssa", lady Warwick kertoi hymyillen. Koko paljon apua hän saikin aikaan, mutta tyytyväisyyttä hän ei saavuttanut. "En ymmärtänyt mikä minua vaivasi", hän selitti. "Mielestäni olin tehnyt kaiken voitavani. Mitä vielä saatoin tehdä?" Siihen aikaan Robert Blatchford julkaisi "Clarion" lehteään, ja kreivitär Warwick tilasi sitä. Vaikka hän löysi siinä paljon, mikä asioita selvitti, ei se kumminkaan riittänyt. Sitäpaitsi monet muut puuhat vetivät hänen mielensä pois yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kuningatar Viktorian lempiunelma oli naittaa nuori, rikas ylimystyttö nuorimmalle pojalleen, Albanyn herttualle. Tyttö oli kumminkin jyrkästi tuota tuumaa vastaan, ja jonkin ajan kuluttua terveydeltään heikko prinssi kuoli. Siihen aikaan oli neitosen maine hovin kuuluisimpana kaunottarena levinnyt laajalle, ja kosijoita vilisi hänen ympärillään. Niistä hän valitsi Warwickin jaarlin, jonka suku oli Englannin vanhimpia ja vihaisimpia ja jonka rikkaus oli sopusoinnussa suvun ylhäisyyden kanssa. Nuori pari muutti asumaan Warwickien sukulinnaan Warwick Castleen, ja kreivitär jatkoi hyväntekeväisyyttään entiseen tapaansa ja yhtä vähän tyydytystä tuntien. Sattui sitten ratkaiseva muutos hänen elämässään. Talvi 1892 oli tavattoman ankara Englannissa, ja työttömyys kasvoi mitä hirvittävimmässä määrässä. Nuori kreivitär tahtoi "auttaa". Päätettiin pitää suuret pukutanssiaiset Warwick Castlessa. Sinne kutsuttiin kaikki, mikä Englannissa oli rikasta ja ylhäistä, hovipiireistä ylhäisimpään maa-aatelistoon saakka. Pukuja ommeltiin viikkokausia ympäri maata, toinen toistaan komeampia. Alan taiteilijat ahersivat keksien uusia naamiopukuja, ja mielikuvituksen ihanimmat luomat tulivat käytäntöön. Warwick Castle on suuri vanha linna, jossa helposti on tilaa usealle sadalle hengelle, ja loistava seurue täytti pian vanhan linnan historialliset salit. Kaikki suuret sanomalehdet olivat lähettäneet kirjeenvaihtajansa kertomaan komeudesta, ja kun sitten lehdet saapuivat Warwick Castleen juhlan jälkeen, olivat kaikki yksimielisiä siitä, että sellaista juhlaa ei ennen oltu Englannissa nähty. Pukujen loisto, virvokkeiden ylellisyys, kaikki oli ennenkuulumatonta rikkaudessa ja runsaudessa. Kreivitär oli noussut ylös aikaisin ja istui linnan laajassa eteisessä lukemassa lehtiä. Eihän hän voinut sille mitään, että sydän sykki tavallista nopeammin hänen lukiessaan noita ylenmääräisiä ylistysvirsiä. Juhlan täydellinen onnistuminen ja sitä seuraava ylistys tuotti hänelle iloa ja tyydytystä... Kun hän siinä nojautui sohvan selkämykseen, tuli hän työntäneeksi sanomalehtiä hiukan syrjään, ja niiden välistä putosi jotakin lattialle. Hän kumartui katsomaan mikä se oli, ja siinä makasi Blatchfordin "Clarion" hänen edessään, ja ensimmäisellä sivulla siinäkin hän näki otsakkeen: "_Warwick Castlen suuret pukutanssiaiset_." Kaunis kreivitär hymyili... Kas vain: Blatchfordkin tahtoi kantaa kortensa kekoon ylistyshymnien viehättävään kuoroon! Hän istui mukavasti lukemaan... Mutta mitä tämä oli? Kalpeana ja silmät säihkyen kreivitär hypähtää tuoliltaan ja soittaa rajusti palvelijaa. "Hevoset on valjastettava heti! Minun pitää ennättää ensimmäiselle junalle, joka lähtee Lontooseen!" Säikähtynyt palvelija juoksee toimittamaan asiaa, ja kun kreivittärellä on hattu päässä ja takki yllä, ovat hevosetkin oven edessä. Kreivitär käskee ilmoittamaan vieraille, jotka vielä nukkuvat sikeätä unta, että hän tulee kotiin muutaman tunnin kuluttua. Siihen saakka hän toivoo heidän huvittelevan parhaiten. Yhä vielä puristaen Clarionia kädessään hän ajaa vinhaa vauhtia asemalle ja ennättää ajoissa Lontoon junaan. Junassa hän lukee vielä kerran kirjoituksen, ja silmät täyttyvät suuttumuksen kyynelillä. Tuo kurja Blatchford! Kuinka hän uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Katkerasti ivaten hän kertoo, kuinka ylhäisö huvittelee pukutansseissa, sillä aikaa kuin työväki on nälkään nääntymässä... Eikö hän tiedä, että nuo pukutanssit ovat antaneet työtä sadoille henkilöille jo kuukauden ajan? — Nuori kreivitär ei voi tyyntyä. Suuttumus kasvaa kasvamistaan... Vihdoin ollaan Lontoossa. Kreivitär ajaa niin nopeasti, kuin hevonen voi juosta, suoraan Clarionin toimitukseen, jonka osoitteen hän on sanomalehdestä löytänyt. Vaunut seisahtuvat vanhan talon edustalle Fleet Streetin sanomalehtikorttelissa. Kreivitär kysyy, onko Blatchford tavattavissa, ja hänelle ilmoitetaan, että tämä lienee kyllä toimistossa, viidennessä kerroksessa. Kreivitär melkein juoksee ylös hirveän kapeita, jyrkkiä portaita viidenteen kerrokseen ja koputtaa ovea. Ääni sisältä pyytää astumaan huoneeseen, ja tuossa kirjoituspöydän ääressä istuu Blatchford aivan yksinään. Vilkas kreivitär viskaa Clarionin hänen eteensä ja kysyy, kuinka hän uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Eikö hän tiedä, kuinka paljon noista pukutansseista on ollut hyötyä juuri työttömille ja apuatarvitseville. Tuo kirjoitus on täynnä tahallista solvausta ja myrkkyä... Blatchford istui rauhallisesti tuolillaan, kunnes kreivittären sanatulva loppui. Sitten hän pyysi vierastaan istumaan hetkeksi. Huoneessa ei ollut kuin yksi tuoli, nimittäin juuri se, Ma Blatchford itse oli istunut pöytänsä ääressä, mutta hän nosti sen kohteliaasti kreivittärelle ja istui itse pöydälle. Siinä hän sitten alkoi selittää sosialismin aakkosia kauniille vieraalleen. Kokonaisen tunnin hän puhui yhtämittaa, lämmeten yhä enemmän, yltyen yhä kaunopuheisemmaksi. Huoneen ainoalla tuolilla istuva kuuntelija kylmeni ja lämpeni, kiihtyi ja innostui. Se oli hänen ensimmäinen herätyksensä näkemään totuutta. Ei auttanut pintapuolinen "hyväntekeväisyys", systeemi oli muutettava. Opettaja ja oppilas erosivat ystävinä, ja se ystävyys kesti koko elämän. Siitä päivästä alkoi kreivitär Warwick täydellä todella tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän tunsi kipeästi, kuinka tärkeätä hänelle oli tavata muita samalla alalla työskenteleviä, mutta missä ja miten? Sanomalehdistä hän näki, että Hyndmanin perustamalla sosialidemokraattisella liitolla oli suuri kokous Manchesterissa. Eipä muuta kuin lähteä sinne! Sinne hän läksi, meni kokouspaikalle ja lähetti sisään nimikorttinsa. Kohta saapui paikalle ukko Hyndman, silmät pyöreinä ihmettelystä. Mitä kaiken järjen nimessä tuolla loistavalla ylimyksellä oli tekemistä työväen kokouksessa? Lady Warwick selitti asiansa, ja ukko Hyndman ihastui ikihyväksi. Hän saattoi sisään vieraan ja asetti hänet istumaan viereensä puhujalavalle. Se oli ensimmäinen kerta, mutta ei suinkaan viimeinen, sillä yhä useammin vuosien kuluessa istui lady Warwick Hyndmanin vieressä puhujalavalla. Muistan hyvin, kuinka ensikerran näin lady Warwickin valokuvan William Morrisin kuvan vieressä Hyndmanin tulisijan hyllyllä. Kysyin häneltä, kuka tuo harvinaisen kaunis nainen oli, ja ukko kertoi innostuneena lady Warwickin vakavasta työstä ja suuresta vaikutusvallasta. Siihen aikaan minun oli hyvin vaikea uskoa tuota ylhäisimmän ylimyksen sosialismia, ja muistan, kuinka itsekseni hymähdin, että tuo oli taas sitä samaa englantilaista hullutusta, jota ei missään muualla voi käsittää. Tavallaan on vieläkin myönnettävä, että tuollaiset ilmiöt ovat englantilaisia, eikä niitä muualla samassa muodossa tapaa, mutta en enää tahtoisi käyttää sanaa "hullutuksia", sillä taivas ties, eikö tuo kaikki ole korkeamman kulttuurin ilmaisumuotoja kuin mitä me idän ja lännen välillä oleskelevat ihmiset voimme käsittää. Meillä on vielä pitkä matka, ennenkuin lännen saavutamme! "Menkäämme kävelemään puutarhaan", sanoi emäntäni, "niin emme tule häirityiksi". — Edellisenä vuonna olin kerran ollut neljä päivää Easton Lodgessa, ja puutarha oli silloin tuntunut minusta maalliselta paratiisilta. Olin utelias näkemään, oliko aika mitään muuttanut. — Aika muuttaa aina puutarhoja. Tämäkin oli käynyt entistä kauniimmaksi. Nythän oli ruusujen kukkimisaika. Menimme ensin ruusutarhaan, joka oli viime vuodesta laajennettu ja jossa väriloisto melkein häikäisi silmiä. Ruusutarhoissa ei voi puhella. Siellä voi vain katsella. Siirryimme sieltä lammikon luo, missä vesililjat, valkoiset, keltaiset, kaikenväriset, kukkivat. Istuimme kivisohvalle, sille, niillä entisaikojen Walesin prinssi, sittemmin Edward seitsemäs, niin mielellään istui kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten. "Tietysti teille on kerrottu suhteestani Edward seitsemänteen, eikö totta?" aloitti emäntäni. En voinut sitä kieltää. Huomatuista henkilöistä juorutaan Lontoossakin, varsinkin kuninkaallisista. Tavalliset ihmiset kyllä saavat olla rauhassa, ja lontoolaisten hyväluontoisuus vie voiton juoruamishalusta... Emäntäni hymyili omituisesti: "Ei se ole totta, mitä olette kuullut", alkoi hän. (Minä en ollut sanonut hänelle sanaakaan siitä, mitä olin kuullut, mutta tietysti hän arvasi, sillä mainittu juoru on aivan yleinen.) "Me olimme aina ystävät, hänen kuolemaansa saakka, ja vielä kuninkaanakin ollessaan hän vietti monet päivät Warwick Castlessa, tai vielä mieluummin täällä Easton Lodgessa, milloin vain hänellä oli aikaa. Loppuvuosinaan hän alkoi elää liian iloista elämää, ja sitä hänen terveytensä ei kestänyt..." Sanoin hänelle kuulleeni, että hän oli ainoa nainen, jolla koskaan oli ollut vaikutusvaltaa Edward seitsemänteen. Hän hymyili: "Lienee minulla ollut sitä hiukan, sillä sain hänet m.m. henkilökohtaisesti tutkimaan työväen asiaa ja hän rupesi jäseneksi komiteaan, jonka tuli tutkia köyhäinhoitoa koskevia lakeja. Mutta voitte uskoa minua, vaikka se ehkä tuntuu uskomattomalta, että suhteemme oli kahden hyvän ystävän, ei muuta. Huhu, jonka mukaan suhteemme oli kahden rakastajan, ei ole totta. Yhtä vähän saatoin häntä rakastaa kuin hänen veljeään." Uskoin häntä, sillä hänessä on merkillinen totuuden leima, Suorapuheisuudellaan ja totuudenrakkaudellaan hän on hankkinut itselleen monta vihollista, mutta myöskin monta sellaista ystävää, joiden ystävyys on arvokas ja arka. Se, että hän ei koskaan rakastanut kuninkaallista ystäväänsä, ei estä sitä osaa huhusta olemasta totta, joka kertoo, että Edward nuorena prinssinä oli syvästi rakastunut tuohon 'sukkelaan ja nerokkaaseen kaunottareen, niin että kuningatar Viktoria käytti kaiken voimansa saadakseen hänet niin pian kuin suinkin pois hovista ja onnellisiin naimisiin. Se ei ollutkaan vaikeata, ja Warwickin jaarlin sanottiin riemusta loistaneen, kun hän vei nuoren kaunottaren linnaansa. Tiedämmehän kaikki, että luontoa, sellaista koskematonta, villiä, neitseellistä luontoa kuin Suomessa, ei ole tuossa tiheään asutussa saarivaltakunnassa. Kaikki on ihmiskäden muovaelemaa, kaikki on suurta puistoa, ei erämaata. Kun sitten tuollaiseen ihmiskäden muovaelemaan puistoon laitetaan vielä monta vertaa enemmän muovaeltu puutarha, niin ollaan jo niin etäällä alkuperäisestä luonnosta, että tuskin voi kuvitella sellaista paikkaa olevankaan, missä puut saavat kasvaa niinkuin itse tahtovat ja missä kivet ja kannot, purot ja lätäköt ovat huiskin haiskin, juuri niinkuin Ukko Ylijumala ne on lystikseen ylt'ympäri heitellyt. Easton Lodge on kuin pieni Versailles. Lammikko, jossa vesililjat kasvavat, on keinotekoinen, muodoltaan tarkasti määritelty, ja sen keskeltä kohoaa suihkukaivo. Kävelyteitä rajoittavat tasaisesti, neliskulmaisesti leikatut puistoaidat, jotka päättyvät heleänkeltaisiin, pyöreihin palloihin, jotka nekin tietysti ovat keltalehtisestä puusta pyöreiksi leikellyt. Siellä täällä on tummanvihreitä ja keltaisia pyramidinmuotoisia puita, jotka muodostavat määrättyjä kuvioita. Ja tuolla kohoavat komeat ruusupylväät... Ihmeellinen on ihmisluonto. Luulisi kaiken tuon tympeyttävän Suomen metsissä kasvaneen henkilön mieltä, mutta niin ei ole asian laita. Siinä on jotakin tyynnyttävää, jotakin kaunista. Ihminen hallitsee luontoa herrana, muodostaa sen mielensä mukaan. On kuin näkisi maailmannaisen juhlapuvussa, avokaulaisena, hihattomana, hiukset käherrettyinä, hiukan punaa poskilla... Se ei tietysti ole luontoa, mutta sillä on oma viehätyksensä, ja joskus se on merkillisen tyynnyttävää... Kysyin, kuka oli suunnitellut tuon puutarhan, ja emäntäni selitti, että hän oli sen itse suunnitellut miehensä, Warwickin jaarlin, avustamana. Sattui niin, että eteläafrikkalaiset timanttikaivokset, joissa kreivittärellä oli osakkeita, tuottivat odottamattoman suuria rikkauksia eräänä vuonna. Kreivitär päätti silloin käyttää osan rahoista luodakseen puutarhan, joka täytti kaikki hienostuneen makuaistin vaatimukset. Niin syntyi Easton Lodgen puutarha. Käännyimme taas politiikkaan. "Ei ole aivan oikein sanoa, että olen sosialisti", selitti kreivitär, "sillä oikeastaan olen kommunisti". — Taisin hiukan hymyillä ja sanoin jotakin Leninistä. "Ei, ei, te erehdytte vallan. Bolshevikki en ole, sillä bolshevikit eivät ole kommunisteja!" Arvattavasti näytin elävältä kysymysmerkiltä, sillä emäntäni alkoi selittää, pehmeällä, sointuvalla äänellään: "Oikean kommunistin täytyy aina olla rauhan puoltaja. Kommunismi ja sota eivät sovi yhteen. Mutta parlamentarismi ei tietysti myöskään sovi yhteen kommunismin kanssa. Saattaako ajatella mitään mielettömämpää kuin brittiläinen alahuone, jossa kuusisataa jäsentä tekee — niin, mitä he oikeastaan tekevät? Ei mitään. Puhuvat, laskevat leikkiä, estävät ahkeria ihmisiä jotakin tekemästä." — Kreivitär tuli vallan kaunopuheiseksi selittäessään parlamenttien mahdottomuutta. En voinut olla hänelle mainitsematta, kuinka tuo parlamentteja vastustava aate on voittanut alaa Englannissa. Se on melkein tullut tunnusmerkiksi niille, jotka tahtovat yhteiskunnallisia parannuksia — ei suinkaan vain niille, jotka kokonaan vaativat koko järjestelmän muutosta. Ei kukaan kumminkaan näytä olevan aivan selvillä siitä, mitä olisi asetettava vanhentuneen parlamentin sijaan. Tästä seikasta lady Warwick hiukan myöhemmin kirjoitti minulle: "Minusta näyttää, niinkuin kasvatus (joka nyt on muutamien harvojen etuoikeus), tultuaan yleiseksi, voisi johtaa järkevään toistemme ymmärtämiseen sekä antaisi meille kansan tahdon valitseman diktatuurin..." Lady Warwickin ajatuksenjuoksu on epäilemättä johdonmukainen, kun se johtaa hänet kommunismiin eikä sosialismiin. Ylimys ja sosialisti eivät oikein hyvin mahtane sopia saman aivokopan sisään. Toisen tai toisen pitäisi siirtyä syrjemmälle. Mutta kommunisti ja ylimys — mikä heitä estäisi yhtymästä! Kuitenkin on oikeuden nimessä myönnettävä, että lady Warwick koettaa elää oman vakaumuksensa mukaan, ja hänen oma erityinen kommunisminsa on hänelle täyttä totta. Tärkein seuraus hänen vakaumuksestaan on se, että hän on lahjoittanut komean Easton Lodgen _Ammattiyhdistyksille_, jotta sinne perustettaisiin _Työväen Yliopisto_. Perinpohjainen kasvatus ja seurauksena siitä parlamenttien häviö ja "kansan valitsema diktatuuri", — siinä lady Warwickin valtiollinen ihanne. Tämä lahjoitus tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, mutta opisto ei voi aloittaa työtään ennenkuin vuoden päästä, sillä paljon kysytään vielä valmistuksia. Työväen opisto, Ruskin College, Oxfordissa, tulee kai yhdistettäväksi Easton Lodgen opistoon, ja siksi täytyy rakentaa lisää huoneita. M.m. tulee rakennettavaksi makuusuojat kahdellesadalle oppilaalle ja samoin uusi ruokasali, johon helposti mahtuu kaksisataa henkeä. Nykyinen rakennus on kyllä suuri ja komea ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta, joista useat ovat suuria saleja, niin että luentosaleja ja opettajien asuntohuoneita lienee riittävästi. Huomattavin tuon linnamaisen rakennuksen huoneista on mielestäni suuri kirjastosali, jonka seinät lattiasta kattoon ovat täynnä kirjoja. Kirjasto siirtyy kokonaisuudessaan opistolle. Kysyin kreivittäreltä, mihin kaikki taiteelliset huonekalut, joita peittävät William Morrisin piirtämät kankaat, joutuvat, ja sain vastaukseksi, että kaikki, mitä opisto voi käyttää, saa jäädä paikoilleen. Loput ottaa lady Warwick kaupunkitaloonsa Lontooseen. Sinne siirtyvät myöskin vanhat, komeat, suvun esi-isiä esittävät maalaukset. Kirjoitukseni alussa mainitsin, että saapuessani Easton Lodgeen emäntäni oli katsomassa Shakespeare-näytäntöä. Olin varsin utelias kuulemaan lähemmin siitä, varsinkin kun juuri ennen lähtöäni olin saanut sähkösanoman, jossa kreivitär pyysi minua kiirehtimään sinne juuri sinä päivänä, sillä "oli viimeinen Shakespeare-viikko". Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tuo nimitys sisälsi, ennenkuin sain selityksen. Kreivitär Warwick oli jo monen vuoden kuluessa järjestänyt tuollaisia "viikkoja", joista oli sekä hyötyä että huvia niihin osaaottaville. Ja keitä nuo osaaottavat olivat? Pääasiallisesti läheisten kansakoulujen opettajia. Jo kauan oli lady Warwickia vaivannut se ajatus, että kansakoulujen opettajilla maaseudulla oli ankara työ, aina vain ankara työ, ei mitään muuta. Heillä ei ollut aikaa eikä varoja hakea virkistäviä huveja suurista kaupungeista, vaan heidän piti vuosi vuodelta istua paikoillaan ajamassa aakkosia lasten aivoihin. Mitä piti tehdä, jotta heille hankittaisiin edes jotakin virkistystä? Lady Warwick päätti järjestää joka vuosi yhden viikon vartavasten kansakoulunopettajien virkistykseksi. Parina ensimmäisenä vuonna ne eivät onnistuneet niin hyvin kuin hän oli toivonut, sillä hän oli järjestänyt ne lupa-aikoina, ja silloin opettajat olivat niin lopen väsyneet, että moni heistä ei yrittänytkään tulla Easton Lodgen viikolle. Muutos oli välttämätön. Lady Warwick sai silloin aikaan sen, että opettajille järjestettiin viikko lukukauden aikana. Koulujen hallitus käsitti, kuinka hyödyllinen ja virkistävä tuollainen viikko! tietysti on rasittavassa työssä oleville opettajille, ja salli heidän siksi keskeyttää työnsä viikoksi. Nyt Easton Lodgessa käydessäni oli opettajien viikolla nimenä "Shakespeare-viikko", sillä joka päivä oli luento Shakespearesta sekä kaksi Shakespeare-näytäntöä. Luentoja piti Cambridgen yliopiston luennoitsija, tohtori Wyatt, ja näyttelemässä oli Englannissa hyvin tunnettu näyttelijäseura "Ben Greetin Shakespeare-näyttelijät". Näyttelypaikkana oli Easton Lodgen suuri puisto tai, jos satoi, suuri, teatteriksi muutettu vanha viljalato. Satuin tulemaan juuri ajoissa nähdäkseni "Myrskyn", ja mielelläni tunnustan, etten milloinkaan ole nähnyt sitä niin vaikuttavasti näyteltävän. Ylimalkaan on asetettu niin, että jokaisella "viikolla" on oma aineensa ja oma sävynsä, mutta koko viikolla on aina sama luonne, jotta opettajat ennättävät saada jonkinmoisen kokonaiskuvan käsiteltävänä olevasta aineesta. Tuollaiset viikot eivät ole ainoat, joihin Easton Lodgea vuoden kuluessa käytetään. Siellä on alituisesti n.s. kesäkouluja, jotka Englannissa ovat erittäin suosittuja oppimis- ja virkistymistilaisuuksia. Parina vuonna on jo työväenpuolueen vasen siipi, Itsenäinen Työväenpuolue, koko elokuun ajan pitänyt kesäkoulua, jossa sen parhaat luennoitsijat ovat esitelmöineet ja jossa sitten on keskusteltu päivän polttavista kysymyksistä. Lady Warwick tulee asumaan Easton Lodgessa elämänsä loppuun saakka, sillä hän on rakennuttanut pienen kodin itselleen lähelle suurta päärakennusta. Hänen yksityiskotinsa on harvinaisen kaunis, täydellinen ylimyskoti. Suurin osa siitä on alkujaan ollut parinkymmenen ratsuhevosen tallina, mutta on nyt muutettu korkeaksi, valoisaksi saliksi, jossa jokainen huonekalu on taideteos ja jonka seiniä koristavat komeat sukukuvat. Lisäksi on rakennettu makuuhuoneita, ruokasali y.m. Hevoset ja tallit ovat saaneet siirtyä kauemmaksi. Lady Warwick oli entisaikoina tunnettu ratsastaja ja metsästäjä. Hän ratsastaa vieläkin mielellään, mutta metsästää hän ei enää voi, koska hän pitää eläinten ampumista ylhäisön huviksi aivan vääränä. Sama aatesuunta on hänestä myöskin tehnyt kiivaan rauhanaatteen ajajan. Sota-aikana hän asettui jyrkästi Englannin sotaan sekaantumista vastaan ja joutui sen vuoksi vihoihin m.m. vanhan ystävänsä Hyndmanin kanssa, sillä Hyndman oli alusta alkaen innokas sotapukari. Kreivittären piti siksi erota Hyndmanin sosialidemokraattisesta liitosta, johon hän oli niin kauan kuulunut. Kaikki, jotka tuntevat Hyndmanin tavattoman despoottisen, luonteen, pitävät sitä sulana onnena, sillä se veti lady Warwickin pois tuosta hirvittävän ahtaasta ja suvaitsemattomasta Hyndman-piiristä ja antoi hänelle ikäänkuin hengitysalaa. Kaikki hänen suunnitelmansa Easton Lodgeen nähden ovatkin peräisin siltä ajalta, jolloin hän sai vapaasti ajatella ja suunnitella elämänsä työtä. Olen usein ajatellut, että hänen merkillinen "kommunisminsa" on jonkinmoinen vastalause Hyndmanin hirmuvaltaa vastaan. Hän, kuten kaikki muutkin Hyndmanin ystävät, sai kokea, että ukko ei sietänyt pienintäkään vastustusta. Varsinkin sota-aikana Hyndman tuntui menettäneen kaiken mielenmalttinsa, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankin sotaa vastaan, oli tuomittu. Hyndmanista eroaminen monen vuoden ystävyyden jälkeen ei tietysti ollut helppoa, mutta se oli välttämättömyys, ja se kasvatti lady Warwickille lujan selkärangan. Sitä hän kyllä on tarvinnut enemmän kuin moni muu, sillä sanomattakin on selvää, että hänen on täytynyt koko aika olla hiljaisella sotajalalla sen ylhäisöpiirin kanssa, johon hän syntyperänsä ja rikkautensa tähden aina on kuulunut. Kreivitär Warwick on Englannissa aivan yksin omituisessa asemassaan. En tiedä, voineeko mikään muukaan maa näyttää samanlaista ilmiötä. On sanottu, että Venäjällä tsaarin aikoina oli vallan tavallista, että ylhäisin ylhäisö riistäytyi irti ympäristöstään ja antautui vallankumoukselliseen toimintaan. Se on kumminkin aivan eri asia. Tsaarin hirmuvalta ja siitä johtuvat koko kansan äärettömät kärsimykset pakottivat jokaisen rehellisen henkilön, olipa hän ylimys tai kerjäläinen, joka näki tuon kurjuuden, toimintaan sitä vastaan. Jos lady Warwick olisi ollut Venäjällä Nikolain alamaisena, hän olisi epäilemättä löytänyt työnsä vallankumouksellisten riveissä, mutta olosuhteet Englannissa ovat niin täydellisesti erilaiset, että on paljon vaikeampi selittää hänen toimintaansa siellä. Tähän aikaan on kyllä muodissa hakea venäläistä vaikutusta kaikessa, mikä esiintyy vasemmistolaisuutena, vaikka pitäisi olla jokseenkin selvää, että Euroopan alhaisimmalla kulttuurikannalla olevan kansan vaikutus ylimmällä kulttuurikannalla olevaan kansaan on täysin pintapuolista laatua. Se ei koskaan voi saavuttaa pysyväisiä muotoja, vaikka se ensin outoudellaan herättää jonkinmoista uteliaisuutta. Tuo uteliaisuus, tultuaan tyydytetyksi, loppuu luonnollisesti säälinsekaiseen ylenkatseeseen. — Kuten jo kerran mainitsin, torjui lady Warwick heti alussa sen epäluulon, että hän muka oli bolshevikkien oppilas. Hänen "kommunisminsa" alkoi jo 1890-luvulla, ennenkuin bolshevikeista tiedettiin mitään. Ammattiyhdistysten neuvosto on pyytänyt, että lady Warwick ottaisi huolehtiakseen suuren puutarhan kunnossapitämisen, ja siihen hän on ilolla suostunut, sillä puutarha on hänen oma luomansa taideteos, ja häntä miellyttää ajatus, että hänen oma henkilökohtainen, vuosien kehittämä aistinsa saa yhä edelleenkin hakea ilmaisumuotoja Easton Lodgen suuressa puutarhassa. Hänelle on luvattu apulaisiksi kaksi puutarhuria entisten lisäksi. Sen hän mainitsi erityisellä tyytyväisyydellä. Kreivitär Warwickin lähin naapuri maalla on H.G. Wells. Hän käy usein Easton Lodgessa, jonka puutarhassa hän viihtyy hyvin. Sanotaan, että hän saa parhaat aatteensa liljalammikon rannalla istuessaan ja kuunnellessaan talon vilkasta emäntää, joka puettuna Parisin muodin viimeisiin luomiin esittää kommunistisia unelmiaan. — Me voimme hymyillä tuolle näennäiselle ristiriidalle, mutta viehätyksensä sillä kumminkin on. Siihen kai on pääsyynä, että kumpikin esiintymismuoto, sekä maailmannaisen että kommunistin, on vallan täyttä totta kreivitär Warwickille. Tärkein puoli Easton Lodgen muuttumisessa työväen yliopistoksi on tietysti kysymys siitä, kuinka se tulee vaikuttamaan työläisnuorisoon, joka tulee sieltä oppia hakemaan. Jos koetan kuvitella suomalaisia nuoria työläisiä tuossa ympäristössä, en voi ajatellakaan, että hyöty olisi vaivan veroinen. Englannissa on kysymys kumminkin aivan toinen. Koko maa on kuin suuri puisto, kaikki ovat tottuneet siihen, että ihmiskäsi on joka paikassa muovailemassa luonnon töitä. Uskon, että kaikki se, mikä on keinotekoista ja luonnon väkivaltaista hallitsemista Easton Lodgessa, ei tule vaikuttamaan tympeyttävästi, sillä, kuten jo sanoin, luontoa, siinä merkityksessä kuin Suomessa tuon sanan käsitämme, ei koko maassa ole juuri nimeksikään, ja kaikki, mitä Easton Lodgessa on tehty luonnon työn johtamiseksi ihmistahdon mukaan, on tuottanut kauneutta, viehättävää, korkean kulttuurin leimaamaa kauneutta. Useat oppilaista tulevat tietysti olemaan kaivostyöläisiä, joita ylimalkaan pidetään kehittyneimpänä osana Englannin työläisistä. Suuren osan elämästään he saavat viettää maanalaisissa, nokisissa kaivoksissa, jonne auringon säde ei koskaan pääse tunkeutumaan. Kaivostyöläisten tiedonhalu on tullut vallan sananparreksi, ja siksi on luultavaa, että juuri heidän joukostaan löydetään kehittyneimmät oppilaat, jotka ovat kyllin korkealla kehitysasteella hyötyäkseen Easton Lodgen opistosta. Kaivostyöläisten joukossa vasemmistososialismilla on ollut paras alueensa, mikä kävi vallan selvästi ilmi Englannin ensimmäisen suurlakon aikana. Tärkeä kysymys on siis: Kuinka tulevat nuo pimeitten kaivosten lapset, jotka elämä usein on äärimmilleen katkeroittanut, käsittämään elämää Easton Lodgen paratiisissa, jossa kaikki huokuu rauhaa ja sopua? Lady Warwickin syvä vakaumus on, että ihmiset voivat ymmärtää ja auttaa toisiaan, turvautumatta murha-aseisiin, ja että hyvä tahto ja rauhallinen työ vie kauemmaksi kuin aseellinen taistelu ja keskinäinen riita. Tuon vakaumuksen hän on voinut painaa merkillisen syvälle East on Lodgen elämään. Jokainen joutuu siellä sen vaikutuksen alaiseksi. Ei ole kumma, että bolshevikki-kommunistit vihaavat lady Warwickin kommunismia kuin myrkkyä. Onnellinen Easton Lodge, kauniiden unelmien kehto! SIDNEY JA BEATRICE WEBB. Aina kun näen Sidney ja Beatrice Webbin tai puhelen heidän kanssaan, johtuu mieleeni Helsingin suomalainen tyttökoulu 1880-luvun alkupuolella. Sielläkin oli Sidney ja Beatrice Webb, vaikka heidän nimenään oli lehtori ja rouva Godenhjelm. Henkinen yhtäläisyys näiden välillä on niin selvä, että vallan tekee mieli ruveta sedittelemään ja tädittelemään Webbejä, niinkuin ennen Godenhjelmejä. Ja Webbien parissa tunnen olevani aivan yhtä tuhma koulutyttö kuin ennen Godenhjelmien parissa. Lieneekö ketään senaikuista henkilöä, joka voi ajatella "lehtoria" muistelematta samalla "lehtorskaa"? Myöhemminhän heistä kyllä tuli "professori" ja "professorska", mutta ne nimitykset tuntuivat aina vierailta meille, entisille oppilaille. — Olipa heillä mitkä arvonimet tahansa, he kaksi olivat yksi.. Samoin Webbit. Sidney ja Beatrice Webb merkitsee yhtä kokonaisuutta eikä kahta eri henkilöä. Pessimistitkin, jotka ovat tunteneet Godenhjelmit taikka Webbit, alkavat vähitellen uskoa, että jos miehellä ja naisella on juuri samat harrastukset, jos he ovat samalla kehitys- ja sivistysasteella, jos heillä ei ole lapsia jakamassa heidän rakkauttaan ja huolenpitoaan sekä vetämässä heidän mieltään pois yhteisistä harrastuksista, ja jos heillä sen lisäksi ei ole jokapäiväisiä leipähuolia ja molemmat ovat luonteeltaan rauhaa rakastavia, niin voi ajatella, että nuo kaksi ehkä saattavat elää varsin onnellisessa avioliitossa. Webbit täyttävät kaikki nuo ehdot, kuten ennen Godenhjelmitkin, ja molemmissa tapauksissa on seurauksena ollut ihanteellinen avioliitto. Yleinen mielipide, s.o. kaikista puolueväreistä riippumaton, intelligenttien ihmisten mielipide, on se, että Sidney Webb on kuin elävä tietosanakirja. Hänen tietojensa laajuutta ja täsmällisyyttä on tavallisen ihmisen mahdoton mittailla. Sanotaan kyllä, että hän kaikesta laajasta opistaan huolimatta on hiukan kuiva, mutta kuiviahan ovat tietosanakirjatkin. Se aivan kuin asiaan. Meillä Suomessa se seikka ymmärretään paremmin kuin Englannissa. Englantilaiset vaativat aina edes jonkin määrän huumoria julkisilta henkilöiltään. Huumorin puute ehkäisee hämmästyttävässä määrässä muuten loistavalla intelligenssillä varustetun henkilön uraa. Meillä Suomessa on asian laita jokseenkin päinvastainen. En ole milloinkaan kuullut, että kehenkään ura olisi siitä kärsinyt, että häneltä puuttuu huumoria, mutta kyllä varmaan siitä, että hänellä on sitä vallan riittävästi, ehkä liikaakin. Huumori ei kuulu kansallisiin ominaisuuksiimme. Ernst Lampén kyllä väittää, että savolaisilla sitä on yleensä oikein runsain mitoin, ja saattaapa se olla tottakin. Mitäpäs minä hämäläisenä siitä tietäisin! Sen vain tiedän, että kuivahko ja hitaanpuoleinen asiallisuus on meillä syvyyden ja luotettavuuden varma merkki. Mitäs leikinlaskijoista ja ilveilijöistä, joita Albionin merkillinen kansa niin hartaasti näkyy suosivan! Sidney Webbille huumori ei ole mikään helposti esiintyvä lahja, eikä sitä saa ilmoille muuta kuin puristamalla. Mutta siitä huolimatta hän aina kumminkin saa jonkin pienen komman syntymään, vaikka tosin hiukan ähkimällä ja puhkimalla. Sellainen hyvä tahto vaikuttaa kuulijoihin vallan liikuttavasti. Molemmista Webbeistä loistaa hyväntahtoisuus kaikkia kohtaan. Siitä ei voi kukaan erehtyä. Kukapa Godenhjelmeistäkään saattoi siinä suhteessa erehtyä. Tuntuu hyvältä olla samassa huoneessakin kuin Webbit. Ihminen hengittää heidän seurassaan parempaa ja puhtaampaa ilmaa, joka antaa rohkeutta ja uskoa elämään. Kun sodan jälkeen jälleen muutin Lontooseen ja niin moni seikka oli suuresti muuttunut, oli minulla jonkinmoinen lohduttava varmuus siitä, että Webbit eivät olleet muuttuneet. Olin arvannut oikein. He eivät olleet muuttuneet eivätkä edes muuttaneet. Sama talo, jossa he olivat asuneet kolmisenkymmentä vuotta, oli vieläkin heidän kotinsa. Yhtä vähän kuin kenenkään mieleen olisi pälkähtänyt, että Godenhjelmit olisivat keksineet muuttaa pois tuosta tutusta pienestä puutalosta Ludviginkadun varrelta, yhtä vähän kukaan saattoi kuvitella, että Webbit olisivat jättäneet vanhan kotinsa Grosvenor Roadin 41:ssä. Sinne siis suuntasin kulkuni, Thamesin rannalle, lähelle parlamenttitaloa. Koputin ovea, kuten Englannissa on tapana, ja palvelustyttö, joka avasi oven, pyysi minua astumaan toiseen kerrokseen. Tietysti toiseen kerrokseen, aivan niinkuin ennenkin! Eikö liene ollut sama palvelustyttökin kuin silloin ennen, monta, monta vuotta sitten. — Toisessa kerroksessa, salissa, istuivat isäntä ja emäntä vilkkaasti keskustellen neljän vieraan kanssa, jotka olivat saapuneet ennen minua. Kaksi heistä oli italialaista, yksi japanilainen ja yksi englantilainen. Keskustelu oli vilkkaassa käynnissä, ja japanilainen selitti juuri, kuinka taas oli Japanissa ilmestynyt uusi painos Webb-puolisoiden viimeistä kirjaa. Se antoi aihetta emännällemme kertoa, kuinka kiitollisia he ovat japanilaisille, sillä kaikista kansoista maailmassa juuri japanilaiset ovat osoittaneet enimmän ymmärtämystä ja ystävyyttä Webb-puolisoille. Kaikki heidän kirjansa käännetään heti japaninkielelle, tavallisesti jo käsikirjoituksesta, niin että ne ilmestyvät samaan aikaan Japanissa kuin Englannissakin. Isäntämme puheli kohteliaasti jokaisen kanssa, ilman erikoista mielenkiintoa, mutta herttaisen ystävällisenä. Muistui mieleeni, kuinka tosi Beatrice Webbin kuvaus Sidney Webbistä on, kun he ensikerran tapasivat toisensa, vuonna 1890. Päiväkirjassaan siltä ajalta Beatrice Webb, siihen aikaan Beatrice Potter, kaunis, seuraelämässä ja tieteellisissä piireissä tunnettu perijätär, kertoo tapauksesta näin: "Sidney Webb, sosialisti, söi päivällistä täällä tänään. Hän on merkillinen pikku mies, jolla on äärettömän suuri pää ja hyvin pieni ruumis ja jonka otsan leveys on aivan riittävä selittämään hänen tietojensa sanakirjamaista luonnetta. Juutalainen nenä, huomiota herättävät silmät ja suu, musta tukka, hiukan kampaamaton, silmälasit ja mitä porvarillisin musta takki, käyttämisestä kiiltävä. Minä pidän siitä miehestä. Hänen puheensa suoruus, hänen laajanäköisyytensä ja mielikuvituksellinen lämminsydämisyytensä voi kantaa hänet kauaksi. Hänessä on sellaisen henkilön varmuus, joka aina ajattelee nopeammin kuin hänen naapurinsa ja jota epäilykset eivät paina ja jolle yksityistietojen hankkiminen on yhtä helppoa kuin asioiden käsittäminen. Mutta hänessä ei ole mitään turhamaisuutta, ja hän on täysin vapaa käytöksessään. Siksi hän ei myöskään huomaa, jos hän tulee astuneeksi naapurinsa liikavarpaille. Ennen kaikkea hän on aivan epäitsekäs sekä, niin luulen, aivan varma uskoessaan, että yhteinen tarkastus ja yhteinen hallinto ainakin vähentää, ellei kokonaan hävitä, köyhyyttä." Tuo kuvaus sopii häneen vieläkin aivan tarkasti. Pilalehdet esittävät hänet aina hirmuisen suuripäisenä ja pieniruumiisena, ja hänen vakaumuksensa ytimenä väitetään olevan "asteittaisuuden välttämättömyys". Arvattavasti se on aina tiedemiesten vakaumus, ja Sidney Webb on ennen kaikkea tiedemies. Kansantaloudellisten aineiden tutkimus hänet johti "välttämättömällä asteittaisuudella" ja myöskin asteittaisella välttämättömyydellä sosialismiin. Siihen aikaan kuin Sidney Webb muuttui sosialistiksi, tuollainen oppi vallan kauhistutti yleisöä. Oli suorastaan häpeä ruveta sosialistiksi, ja vielä päällepäätteeksi niin oppineen ja yleistä kunnioitusta nauttivan miehen kuin Sidney Webbin! Nythän ajat ovat täydellisesti muuttuneet Englannissa, jopa niin, että on pelättävä sosialismin käyvän muotiasiaksi, kun kreivit ja markiisit ja vieläpä herttuatkin alkavat pyrkiä työväenpuolueen jäseniksi. Semmoiselle miehelle kuin Sidney Webb ei mikään tietysti voi olla muotiasia, vaan syvän harkinnan vähitellen synnyttämä vakaumus. Ja kun hän tuon vakaumuksen saavutti, on vallan selvää, ettei hän seurannut samoja sääntöjä kuin moni muu uuteen uskoon kääntynyt eikä alkanut kiihkeästi ajaa sosialismin asiaa tuomitsemalla kaikkia, jotka ajattelivat toisin, vaan hän alkoi hiljalleen äärimmäisestä oikeanpuolisesta rajasta ja siirtyi siitä hiljalleen vasemmalle. Hänestä tuli muutamien samoin ajattelevien kanssa Fabian-seuran perustaja. Sosialismi oli tuleva kasvatuksen kautta eikä millään muulla tavalla. Vasta silloin, kun ihmiset olivat alkaneet aapisesta ja vähitellen päässeet syvempiin totuuksiin kiinni, vasta silloin alkoi aika kypsyä sosialistisille yhteiskunnan muutoksille. "Asteittaisuuden välttämättömyys" oli hänelle alusta alkaen selvillä elämäntyössään. Kun tavallinen ihminen lukee Sidney Webbin elämästä, mitä hän on tehnyt, mihin ottanut osaa, mitä saanut aikaan, alkaa melkein päätä pyörryttää. Kaikkialla, missä on tarvittu kansantaloudellisia ja tilastollisia tietoja, on aina käännytty Sidney Webbin puoleen. Milloin hän on ollut työssä sotaministeriössä, milloin siirtomaiden ministeriössä. Milloin hän on ollut jäsenenä Lontoon hallinnossa, milloin Lontoon yliopiston johtokunnassa. Sittemmin hän on luennoinut kansantaloutta Lontoon yliopistossa ja työväenopistossa. Sitten hänet nimitettiin yleisen hallinnon kunniaprofessoriksi Lontoon yliopistoon. Tuskin löytynee sitä kuninkaallista tutkijakuntaa, jonka on otettava selkoa taloudellisista seikoista, missä Sidney Webb ei ole jäsenenä. Koska hän on myöskin suorittanut korkean lainopillisen tutkinnon, toimi hän yhteen aikaan lakimiehenäkin. Hänen tieteelliset harrastuksensa tulivat ehkä selvimmin näkyviin silloin, kun hän yhdessä muutamien avustajien kanssa perusti sittemmin niin kuuluisan "London School of Economics and Political Sciencen", josta on tullut ehkä tärkein osa Lontoon yliopistoa. Yhdessä Bernard Shawn kanssa hän myöskin perusti viikkolehden "The New Statesman", jonka johtokunnan puheenjohtajana hän yhä vieläkin on. Bernard Shaw ja Webb olivat yhteistyössä nuoruudestaan asti. Yhdessä he olivat myöskin Fabian-seuran tärkeimmät pylväät. Siihen aikaan he edustivat radikaalisen maailmankatsomuksen äärimmäistä huippua, vaikka heitä ei suinkaan enää pidetä kovinkaan etäällä vasemmalla olevina. Englantilainen kirjailija St. John Ervine kirjoittaa Bernard Shawn 70:nnen syntymäpäivän johdosta, että vaikka kyllä on vallan totta, että Shaw on vanhoillinen, on Webb hänen rinnallaan kivettynyt tory, joka jyrkästi kieltäytyy käyttämästä uudenaikaisia keksintöjä, semmoisia kuin puhelimia taikka täytekyniä. St. John Ervine väittää myöskin Webbin, kuten Shawnkin, olevan mitä kiihkeimpiä individualisteja, vaikka hän sanoo itseään sosialistiksi. Samaan ryhmään hän lukee myöskin H.G. Wellsin. Ei kukaan noista kolmesta alistu koskaan komennon alle, vaikka kuulee Englannissa väitettävän sellaistakin, että he muka ovat ottaneet vaikutelmia Venäjältä päin. Näin kirjoittaa St. John Ervine: "Jos Englannissa nyt perustettaisiin neuvostotasavalta, niin ensimmäinen henkilö, joka hirtettäisiin juonittelusta sitä vastaan, tulisi olemaan Bernard Shaw, toinen H.G. Wells ja kolmas, jota potkien kuljetettaisiin hirsipuuhun, Sidney Webb. Sillä nuo kolme ovat meidän aikamme suurimmat individualistit!" — Sellaista on tämä elämä! Ensin heitä pidetään kauhistuttavina kiihkoilijoina, vasemmistolaisina, vallankumouksellisina, joiden kanssa ei kukaan mainettaan menettämättä edes voi seurustella, ja sitten tulee uusi sukupolvi ja syyttää heitä rutivanhoillisuudesta! Väkisinkin tulee ajatelleeksi tarinaa ukosta, pojasta ja aasista, joita ihmiset aina moittivat, ajoipa aasin selässä ukko tahi poika tai ei kukaan, Aina oli näkijöillä moittimisen syytä. Huolimatta siitä, että Sidney Webbin elämä on melkein kehdosta saakka ollut ankaraa työtä ja toimintaa, tuntuu monesta kuin hän saisi nimittää kaikkia vuosia aina vuoteen 1892 oppivuosikseen, aivan niinkuin Beatrice Webb nimittää elämäkerrassaan elämäänsä tuohon merkilliseen vuoteen asti. V. 1892 Sidney ja Beatrice Webb yhdistivät kohtalonsa avioliiton sitein, ja vasta silloin alkaa heidän paras työaikansa, heidän syvin vaikutuksensa Englannin yhteiskunnalliseen elämään. Beatrice Webbin kirjoittama merkillinen oma elämäkerta "My Apprenticeship" (Oppivuoteni) ilmestyi keväällä 1926 ja on alusta alkaen saanut sen tunnustuksen, että jokaisen, joka tahtoo tutustua Englannin yhteiskunnalliseen kehitykseen viime vuosisadan loppupuoliskolla, on luettava se. Kirjan toinen osa, jonka nimeksi on mainittu "Yhteistyömme", ilmestynee verraten pian, ja vasta se tulee antamaan meille tietoja työstä, jonka tuo merkillinen pariskunta on tehnyt. Beatrice Webb tuntuu, ainakin muukalaisesta, vilkkaammalta, vähemmän tietosanakirjamaiselta, kuin hänen oppinut puolisonsa. Eipä silti, että häneltä puuttuisi oppia, mutta hänessä on samalla paljon pehmeyttä, paljon suloa. Hänen "oppivuotensa", ennenkuin hän tapasi Sidney Webbin, olivat vielä merkillisemmät kuin hänen miehensä oppivuodet, etenkin siitä syystä, että häntä naisena ja vielä lisäksi Viktorian aikalaisena ympäröivät jos jonkinlaiset kahleet, joilla ei miehiä koskaan koetettukaan kietoa. Beatrice Webbin tyttönimi oli Beatrice Potter. Hän oli syntynyt hyvin rikkaassa kodissa ja oli lähinnä nuorin yhdeksästä sisaresta. Lapset olivat kaikki tavattoman lahjakkaita, ja kun sisarussarjassa ei ollut veljiä, jotka olisivat voineet anastaa vanhempien kaiken huomion ja huolenpidon, saivat nuo yhdeksän tyttöä mahdollisimman täydellisen kasvatuksen. Hiukan hymyillen luemme Beatricen äidin päiväkirjassa sanat: "Kaikista tyttäristäni on Beatrice ainoa, jonka lahjakkuus ei tunnu olevan keskinkertaista ylempänä..." Väkisinkin täytyy kysyä, millaisia vuosisadan neroja nuo muut sitten mahtoivatkaan olla, jos Beatrice oli vähälahjaisin heistä! — Paitsi lahjakkuuttaan tytöt olivat myöskin kauniita ja joutuivatkin siitä syystä pian hyviin, joskus suorastaan loistaviin naimisiin. Beatrice oli ainoa, joka muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ehtineenä ei vielä ollut kenestäkään huolinut. Näytti tosiaankin siltä, kuin hän olisi aikonut pitää päätöksensä olla menemättä naimisiin ja uhrata koko elämänsä yhteiskunnalliseen työhön. Hän sanoo itse muistelmissaan, että Lontoon seurapiiri, ei suinkaan sivistyksellään ja loistollaan, vaan typeryydellään antoi hänelle ensimmäisen herätteen, halun tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän oli mainittuun seurapiiriin jo aivan nuorena tuiki kyllästynyt ja haki jotakin parempaa, tyydyttävämpää. Hän kuvaa purevasti Lontoon seurapiirin neljää pääryhmää. Ensimmäinen ja loistavin sekä rajoitetuin oli hovipiiri, toinen oli vallassaoleva sekä sitä edeltänyt hallitus ja näiden pääkannattajat, kolmas oli miljoonamiesten ja rahamaailman ryhmä ja neljäs kilpaurheilupiiri. Noihin neljään piiriin kuuluvat henkilöt muodostivat "Lontoon seurapiirin". Tytöille tuota seurapiiriä pidettiin täysin riittävänä kasvatuslaitoksena. Jos tyttö oli siinä asemassa, että hänen ei tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä leivästään, oli hänellä ainoastaan yksi huoli: päästä naimisiin niin pian kuin suinkin. Beatrice Webb, kuvatessaan Lontoon seurapiiriä, huomauttaa eräästä piirteestä, josta verraten harvoin puhutaan: tuon seurapiirin vallanhimosta. Tietoisesti tai tietämättä tuntui jokaisen päämääränä olevan hankkia itselleen niin paljon vaikutusvaltaa kuin suinkin. Helpoimmin sen sai tietysti rahalla. Miljoonamiehillä oli aina suunnaton valta, mutta myöskin terävät aivot saivat aina tunnustuksen. 1880-luvulla ja aikaisemminkin, kun ensin alettiin puhua taitavista työväenjohtajista, näitä henkilöitä heti koetettiin vetää Lontoon seurapiiriin, ja vain heidän oma varovaisuutensa ja myöskin vaatimattomuutensa pelastivat heidät hukkumasta siihen joukkoon. Beatrice Webbiä huvitti suuresti tuo havaintojen kerääminen, mutta samalla hän alkoi yhä huonommin viihtyä sellaisessa ympäristössä ja pyrkiä sieltä pois. Se ei ollut niinkään helppo asia, sillä äitinsä kuoltua hänen täytyi emäntää hoitaa isän komeata kotia. Paitsi omaa luontaista taipumustaan vakavampaan toimintaan vaikutti häneen paljon hänen läheinen ystävyyssuhteensa Herbert Spenceriin. Näyttää siltä, kuin tuo kuuluisa filosofi olisi ollut enemmän kiintynyt tähän nuoreen ystäväänsä kuin kehenkään muuhun ihmisolentoon. He olivat hyvin paljon yhdessä, ja heillä oli pitkiä syvämietteisiä keskusteluja. Nuori Beatrice Potter kirjoitteli arvosteluja kreikkalaisten filosofien teoksista, ja Spencer korjaili ystävällisesti niitä ja keskusteli niistä neitosen kanssa. Spencerin ystävyys kesti koko hänen elinaikansa, ja vielä kuolinvuoteellaan hän kaipasi Beatrice Potterin seuraa. Ennen kuolemaansa hän pyysi Beatrice Potteria rupeamaan hänen teostensa julkaisijaksi ja hänen kirjalliseksi perijäkseen. Kauan epäröityään neitonen suostui siihen, mutta sitten tuli isku, joka koski hirveästi Herbert Spenceriin, nimittäin Beatrice Potterin kihlautuminen Sidney Webbin kanssa. Spencer pyysi tavata nuorta ystäväänsä ja ilmoitettuaan ensin, ettei mitenkään voinut onnitella Beatricea, sillä silloin hän puhuisi vastoin vakaumustaan, hän rupesi huolestuneena puhumaan entisestä sopimuksestaan, jonka mukaan Beatrice Potter tulisi julkaisemaan hänen jälkeenjääneet teoksensa ja kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Nyt häntä peloitti se, että hänen maineensa tulisi kärsimään, kun hän oli noin lämpimässä ystävyyssuhteessa johtavan sosialistin kanssa! Hiukan ivallisesti neitonen heti tarjoutui luopumaan työstä, mutta se ei ollenkaan tyynnyttänyt Spenceriä. Hän ei tuntenut ketään muuta, jolle hän olisi voinut uskoa työn, sillä Grant Allen, joka ehkä olisi siihen kyennyt, oli juuri liittynyt Fabian-seuraan ja oli siis myöskin sosialisti! Vihdoin sovittiin asia siten, että eräs henkilö, joka Spencerin mielestä ei pystynyt työhön, sai sen tehtäväkseen, ja Beatrice Potter lupasi avustaa tätä niin paljon kuin saattoi, mutta hänen nimensä ei saanut näkyä, jotta filosofin maine ei menisi! — Kaikessa suuruudessaan ja kuuluisuudessaan Spencer usein osoitti varsin hämmästyttävää pienuutta. Monessa suhteessa hän muistuttaa Hans Christian Andersenia, jonka turhamaisuus oli jokseenkin samaa laatua. Mutta kaikista Herbert Spencerin heikkouksista huolimatta hänen ystävyytensä Beatrice Potteria kohtaan säilyi. Se ei koskaan horjunut, ennenkuin kuolema siitä teki lopun. Toinen Beatrice Potterin senaikuinen ystävä, jonka vaikutus häneen oli vielä suurempi kuin Spencerin, oli kuuluisa englantilainen sosiologi Charles Booth. Beatrice Webb pitää Charles Boothia yhdeksännentoista vuosisadan suurimpana sosiologina, jonka vaikutusta ei voi liian suureksi arvioida. Charles Boothin seitsemäntoista nidettä, jotka käsittelivät elämisen ja työn ehtoja Lontoossa ja jotka olivat kirjoitetut seitsemäntoista vuoden kuluessa, olivat Beatrice Potterin voimakkaimpana herätyksenä. Hän käsitti nyt, että hänen päätehtäväkseen täytyi tulla yhteiskunnallisten olojen ja työläisten elämän tutkiminen. Beatrice Webbillä on aina ollut selvillä, että kauniit teoriat eivät auta, vaan jokaisen täytyy itse ottaa selvä olevista oloista, jos mielii saada todellisia ja paikkansapitäviä tietoja. Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen! Hän jätti hienot vaatteensa ja pukeutui työläisnaisen pukuun sekä otti nimekseen "Jones", joka on mitä tavallisin nimi Englannissa. Sitten hän läksi etsimään työtä, jota saikin. Hän työskenteli sekä Lontoon köyhissä osissa että muualla ompelijana ja sai siten itse nähdä ja kokea, millaista köyhien ompelijain elämä oli. Charles Booth opetti hänelle sitten, kuinka tieteellistä tutkimustyötä oli tehtävä, ja pian kehittyi Beatrice Potterista mitä taitavin yhteiskunnallisten olojen tuntija Englannissa. Hänen terveytensä oli noihin aikoihin verraten heikko, ja sisälliset taistelut heikonsivat sitä vielä yhä enemmän. Hän valittaa, että "Ego, joka kieltää" ja "Ego, joka käskee" olivat ainaisessa riidassa hänen sydämessään. Jonkinmoinen alakuloisuus pääsi tuon tuostakin vallalle hänessä, ja sen vallassa hän joskus teki sellaista, jota hän jälkeenpäin suuresti katui. Niinpä hän m.m. allekirjoitti mrs. Humphrey Wardin anomuksen, jossa pyydettiin, että hallitus ei antaisi naisille äänioikeutta. Hän muuttui sittemmin innokkaaksi feministiksi ja kertoo myöhemmin tuosta tempusta pahana harha-askelena — kuten se epäilemättä olikin. Hän alkoi olla jo varsin tunnettu kirjailijana ja Lontoon olojen tarkkana tuntijana. Hallitus alkoi käyttää hänen apuaan, ja monet olivat ne komiteat, joissa hän oli tärkeänä jäsenenä ja joiden tarkoituksena oli saada aikaan parannuksia Lontoon hallinnossa. Vuonna 1891 hän julkaisi kirjan Britannian osuustoiminnasta, ja tämä kirja saavutti heti erittäin suuren menestyksen. Sitten seurasi vuosi 1892, joka lopullisesti määräsi hänen kohtalonsa, sillä silloin hän meni naimisiin Sidney Webbin kanssa. Itse hän kertoo, että mainittuna vuonna hänen oppiaikansa päättyi ja yhteistyö alkoi. On vallan merkillistä, kuinka helposti ihmiset näyttivät unohtavan, että Beatrice Potter ja Sidney Webb olivat alkujaan kaksi eri henkilöä, jotka eivät edes tunteneet toisiaan ja joista kumpikin kulki omaa uraansa, kaukana toisistaan. On melkein mahdoton käsittää, että nuo molemmat, jotka niin selvästi kuuluvat yhteen, ovat ollenkaan tulleet toimeen erillään. Nyt se olisi aivan mahdotonta. Ne lukuisat kirjat, jotka sen jälkeen ovat ilmestyneet, ovat kaikki yhteistyötä, samoin kaikki ne laajat yhteiskunnalliset tutkimukset, joita he sen jälkeen ovat toimittaneet. Yhdessä he ovat tehneet työtä Fabian-seurassa, joka oli englantilaisen luonteenomainen, ensimmäinen sosialistinen yhdistys, jonka vaikutus on tuntunut yhteiskunnallisessa elämässä. Fabian-seura osoittaa mielestäni selvästi sekä heidän vahvat että heikot puolensa. Vahvana puolena on aina tunnustettava, että he ovat tehneet mitä vakavinta tieteellistä tutkimus- ja aatteiden selvittämistyötä. Heikkona puolena taas on, että Fabian-seuran työ on ollut yksinomaan kirjallista, tieteellistä laatua. — Kysyin kerran eräältä hyvältä tuttavalta, joka kuului tuohon seuraan, kuuluuko siihen yhtään työmiestä. Hän näytti hiukan nololta ja sanoi, että siihen kuului kyllä yksi työmies, mutta he eivät tietäneet, mitä kummaa hänelle olisi tehtävä. Varminta kai olisi sulkea hänet lasikaappiin ja näytellä muille todisteena, että kyllä seuraan kuului työläisiäkin! — Sosialisti-aristokraatit eivät ole mikään tuntematon ilmiö Englannissa! Ensimmäisessä työväen hallituksessa Sidney Webb oli kauppaministerinä. Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi tulla toimeen, kun hänellä ei aina voinut olla Beatricea turvanaan. Parlamentin ulkopuolella heidän yhteistyönsä kyllä oli ehkä entistä selvempää. Beatrice Webb perusti heti parlamentaarisen työväenklubin, joka on siksi lähellä parlamenttitaloa, että parlamentin jäsenet voivat käydä siellä syömässä lunchia kello yhden aikaan. Mainittu klubi muistuttaa hieman Fabian-seuraa, sekään ei suinkaan ole avoinna kaikille työväenpuolueen jäsenille, vaan verraten harvoille valituille. Kuten tiedämme, pikku seikat vaikuttavat usein ihmisiin paljon enemmän kuin tärkeät pääseikat. Se seikka esimerkiksi, että työväen hallituksen jäsenet pukeutuivat hovipukuun käydessään ensikerran kuninkaan hovissa, herätti mitä kiusallisinta huomiota, varsinkin Skotlannissa, ja siitä keskusteltiin kauan. Totta on, että Sidney Webbiä arvosteltiin vähemmän ankarasti kuin muita, sillä kaikki tiesivät hänen olevan kaikissa seikoissa, pienissä yhtä hyvin kuin suurissakin, vakuutetun "asteittaisuuden välttämättömyydestä", ja että hän ei siis ilman muuta voinut muuttaa vanhoja hovisääntöjä. Ja häneen nähden iloinen nauru lievensi katkeruutta. Sattui näet niin, että leikillinen kohtalo asetti Sidney Webbin astumaan ulos Buckingham-palatsista yhdessä maanviljelysministeri Buxtonin kanssa, ja valokuvaajat käyttivät hyväkseen tilaisuutta saadakseen erittäin huvittavan kuvan. Sidney Webb on, kuten jo olen maininnut, hyvin lyhyt, ja Noel Buxton on pitkä kuin jättiläinen. Molemmat kävelivät vieretysten, puettuina polvihousuihin, silkkisukkiin ja hullunkuriseen hattuun. "Times" painatti kuvan palstoilleen, eikä totisinkaan voinut olla hymyilemättä sitä katsellessaan. Sama asteittaisuuden välttämättömyys, jota Sidney Webb saarnaa, estää kaiketi Englantia luopumasta monista ikivanhoista tavoista, jotka syrjäisestä tuntuvat lievimmin sanoen naurettavilta. Tuo sama asteittaisuuden välttämättömyys on tehnyt molemmista Webb-puolisoista mitä ankarimmat parlamenttien puoltajat. Jos parlamenttien arvoasema ja valta vähenee, vähenee samassa määrässä kansojen vapaus. Se on heidän luja vakaumuksensa. Parlamenteilla on brittiläisessä työväenpuolueessa ankaria vastustajia, mutta niin kauan kuin molemmat Webbit, Bernard Shaw ja Ramsay MacDonald johtavat parlamenttien puolustusliikettä, lienee tuskin syytä pelätä parlamenttien kukistumista. Webb-puolisot ovat erittäin tuotteliaita yhteiskunnallisia kirjailijoita. Harva se vuosi ilmestyy heiltä yhteinen kirja milloin mistäkin taloudellisia kysymyksiä taikka paikallishallintoa koskevista aineista. Merkillisin mielestäni on heidän kirjansa: "Perustuslaki Suur-Britannian sosialistiselle valtakunnalle", joka ilmestyi vuonna 1920. Se on liikuttava todistus siitä, kuinka he vielä haudastakin tahtovat auttaa sen yhteiskunnan muodostamista, josta he ovat kauneimmat unelmansa unelmoineet, sillä he voinevat tuskin odottaa, että nuo unelmat tulevat toteutumaan heidän eläessään. Molemmat puolisot ovat lähellä seitsemääkymmentä. Mutta molemmat ovat vielä täysissä voimissa ja täydessä työssä. Bernard Shaw valitti äskettäin, että hän on jo päässyt samaan luokkaan kuin Pyhän Paavalin katedraali, Tower-silta ja Wembleyn näyttely, joita jokaisen Lontooseen-tulijan täytyy käydä katsomassa ja ihailemassa. Melkein samaa voi jo sanoa Webbeistäkin. Sellaisten Lontoossa-kävijäin lukumäärä, jotka mielellään uhraavat minkä katedraalin tahansa, jos vain pääsevät Webbejä tapaamaan, alkaa kasvaa peloittavassa määrässä. Sidney ja Beatrice Webb kuuluvat, niinkuin Shawkin, siihen esitaistelijain valiojoukkoon, joka on uhrannut neronsa ja koko elämäntyönsä toteuttaakseen ihanteita, joiden he uskovat tuovan onnea tälle ja tuleville sukupolville. MILJOONAMIEHIÄ. Miljoonamiehiä, sitä oikeata lajia, niitä, jotka ovat tyhjästä itse luoneet miljoonansa, tapaa nykyaikana ainoastaan Amerikassa. Sellaiset miljoonamiehet, jotka ovat miljoonansa perineet eivätkä vielä ole jaksaneet niitä loppuun kuluttaa, ovat melkein aina ikäviä, tyhjänpäiväisiä, ahdasmielisiä. Niistä ei kannata puhua. Ensimmäinen "self-made", omatekoinen miljoonamies, jonka tapasin Amerikassa, oli Andrew Carnegie. Myöhään syksyllä, 1912, oli Bertha von Suttner käymässä Amerikassa, ja Amerikan rauhanyhdistys, jonka puheenjohtajana oli Andrew Carnegie, oli tietysti päättänyt juhlia häntä komeasti. Amerikan rauhanyhdistys oli samanlainen kuin rauhanyhdistykset ylimalkaan siihen aikaan olivat — ja ehkä ovat vieläkin — yhdistys, joka ajoi innokkaasti rauhan asiaa rauhan aikana ja sotaa sodan aikana. Käytännölliset amerikkalaiset kai arvelivat, että kaikki tapahtukoon oikealla ajallaan! Oli vallan luonnollista, että tämän yhdistyksen puheenjohtajana oli Andrew Carnegie. Sanomalehdet olivat pitäneet suurta melua siitä, että pannaan toimeen komeat päivälliset Bertha von Suttnerin kunniaksi, sillä hänen kuuluisa kirjansa, "_Aseet pois!_", joka tuotti hänelle Nobelin rauhanpalkinnon, oli hyvin tunnettu ja ihailtu myöskin Amerikassa. Päivällisistä tuli tosi, ja hämmästykseni oli aika suuri, kun eräänä päivänä sain kutsun tulla Bertha von Suttnerin kunniaksi pidettäville päivällisille komeaan Astor-hotelliin New Yorkissa. Kutsukirjeessä oli mainittu, että kunniavieraana oli paronitar Bertha von Suttner ja puheenjohtajana Andrew Carnegie. Amerikassa, kuten Englannissakin, on sääntönä, että kaikissa hiukankin juhlallisissa päivällisissä on puheenjohtaja, jonka vallassa on vaatia ketä tahansa läsnäolijoista pitämään pienen puheen ja jonka luvatta ei kukaan saa nousta puhumaan. Tietysti noudatin kutsua ja saavuin oikealla ajalla Astor-hotelliin. Siellä odotti minua toinen yllätys. Minut kuljetettiin sisään ja asetettiin istumaan n.s. puhujien pöytään, Andrew Carnegien vasemmalle puolelle. Hänen oikealla puolellaan istui tietysti kunniavieras. En vielä tänä päivänäkään tiedä, ketä saan kiittää odottamattomasta kutsusta noille päivällisille ja niin juhlallisesta pöytäsijoituksesta. Mutta sellaista tapahtuu Amerikassa! Siellä ei aina olla niin selvillä meistä eurooppalaisista, ja amerikkalaisten synnynnäinen ystävällisyys panee heidät usein menemään hyvin pitkälle suosionosoituksissaan. Olipa miten oli, minusta tuntui varsin hauskalta, eikä minun asiani ollut nyt hakea syitä ja seurauksia! Jo ennenkuin menimme ruokasaliin, olin tullut esitellyksi Bertha von Suttnerille, joka erinomaisen herttaisesti suuteli minua ja vakuutti syvää myötätuntoaan Suomea kohtaan, jonka synkät vaiheet hän hyvin tunsi. Hänestä on säilynyt mielessäni mitä kirkkain ja kaunein muisto. Vasta ruokasalissa tulin esitellyksi Carnegielle, kun minut asetettiin hänen viereensä istumaan. Tietysti olin kuullut hänestä hyvin paljon, ja myöntää täytyy myöskin, etten juuri koskaan ollut kuullut kenenkään sanovan hyvää sanaa hänestä. — Olin kuullut, kuinka hän aikoinaan kidutti työväkeään Pittsburgissa, terästehtaissaan, kuinka hän käytti itsekkäästi omaksi hyväkseen Bessemerin nerokkaan keksinnön, välittämättä paljoakaan keksijästä, ja kuinka hän haikailematta kokosi miljoonansa toisten hiestä ja verestä. Sanottiin myöskin, ettei hän koskaan enää uskaltanut itse näyttäytyä Pittsburgissa, sillä hänen uhriensa tulinen viha kauhisti häntä. On tietysti mahdollista, että kaikki tuo oli edeltäkäsin synnyttänyt mielessäni syvän vastenmielisyyden, vaikka en ollutkaan siitä silloin aivan tietoinen. Vasta kun istuin häntä lähellä ja hän alkoi puhua kanssani, alkoi tuo vastenmielisyys kasvaa hirvittävästi. Tuossa hän istui kuin pehmeä, harmaa sammakko, ulkonevat silmät pyöreinä, kädet vavisten kuin pelosta... Merkillinen on ihmisluonto. Koetin ankarasti puhua järkeä itselleni. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli ystävällistä, moitteetonta, kuten maailmanmiehen ainakin, ja tiedän, että minunkin käytökseni oli kohteliasta ja moitteetonta. Ja kumminkin tunsin koko ajan yhä kasvavaa vastenmielisyyttä. Tiedän, että monessa ihmisessä taistelee kaksi olentoa vallan selvästi, niin selvästi, että melkein luulisi omilla korvillaan kuulevansa heidän keskustelunsa omassa sydämessään. Juuri niin kävi minun nyt. Ensimmäinen olento, viisas ja tyyni ja järkevä, sanoi, että tämähän on vallan hullua. Eihän hän ollut ainakaan minulle mitään pahaa tehnyt, ja nythän oli iloiset päivälliset, jolloin kaikkien täytyi koettaa parastaan tehdäkseen ne miellyttäviksi sekä Bertha von Suttnerille että Carnegielle. Paha aavistus näet sanoi minulle, että Carnegie vallan hyvin tunsi tuon kylmän inhovirran vasemmalla puolellaan. Ihminen tuntee sellaisen. Nyt piti tosiaankin koettaa parantaa asioita! Toinen olento vastasi heti: Entä sitten, vaikka hän onkin sinulle kohtelias! Miten hän kohteli veljiäsi ja sisariasi Pittsburgissa? Halpa-arvoinen oli hänelle ihmisveri, kun oli rahaa ansaittavana. Ensimmäinen olento koetti puolustaa: Mutta onhan hän nyt koettanut tehdä hyvää noilla rahoillaan. Kuinka monta suurenmoista kirjastoa hän onkaan perustanut Amerikkaan ja moneen paikkaan Euroopassakin! Ha-haa, nauroi toinen olento ilkkuen. Onhan niitä kirjastoja jos jossakin! Hän on niitä perustanut kaiketi lahjoakseen Jumalaa, jotta edes muutamat tahrat tulisivat pyyhityiksi pois elämän kirjasta! Vanha mies, vanha ja heikko. Kädetkin tuolla lailla tutisevat! Ukko parka! Minun kävi häntä samalla hirveän sääliksi. Tiesinhän, kuinka siitä ilveiltiin, että hän aina vaati kirjastoihinsa oman nimensä ja oman kuvansa seinälle taikka veistokuvan alustalle, jossa se heti pisti silmään. Monin paikoin Amerikassa olikin siitä syystä kieltäydytty vastaanottamasta lahjaa kirjastoon, koska ei tahdottu pystyttää muistopatsasta Carnegielle. Olihan veristä ivaa, että Euroopassa, Haagin rauhanpalatsissa, silmä heti kohtasi kaksi kuvaa, "rauhansankarit", Carnegien ja Nikolai II:n! Vaikka eihän siitä pidä syyttää Carnegiea. Kun ihmisiin menee tuollainen loistava valhe, niin minkä sille kukaan voi! Eikä suinkaan Carnegien kuva ollut siellä sen häiritsevämpi kuin Nikolainkaan! Toinen uhrasi elämänsä valmistaakseen sotavarustuksia, ja toinen käytti niitä. Eläkööt maailman rauhansankarit! Muistui mieleeni Carnegien syntymäkaupunki, Dunfermlin, joka minusta aina oli ollut miellyttävimpiä paikkoja Skotlannissa. Sinne oli ukko tehnyt suuria lahjoituksia. Dunfermlin on myöskin Robert Brucen syntymäkaupunki, enkä missään paikassa maailmassa ole niin selvään tuntenut uuden ajan ja vanhan ajan taistelua kuin siellä. Robert Bruce ja Carnegie! Nuo kaksi eivät koskaan saata toisiaan ymmärtää. Korkealla kukkulalla on vanha iänikuinen linna, jossa kuningas Malcolm ja ihana kuningatar Margareta vielä öisin näyttäytyvät Dunfermlinin asukkaille heitä varoittamassa, kun jokin vaara uhkaa. Linnan vanhassa kirkossa oli Robert Bruce haudattuna, kivisessä kirstussa ja kivisessä haudassa, kuten sopii kansallissankarin. Mutta mitä teki Carnegie? Hän kaivatti Robert Brucen haudasta ylös, korjautti toisen puolen kirkkoa ja laski Brucen uuteen, hienoon hautaan, jonka päällä hohtava hautakivi prameilee. Voi sinua Robert Bruce! Mahdoitko kääntyä uudessa, muodikkaassa ympäristössäsi! Taas menivät ajatukset pahalle puolelle! Koetin muistaa, että olihan Carnegie tehnyt paljon hyvääkin syntymäkaupunkinsa hyväksi. Kaupungin laidassa oli suuri, komea puisto, Carnegien lahjoittama, ja paitsi kirjastoa ja taidekokoelmaa, jotka kantavat hänen nimeään ja joissa hänen kuvansa meitä tervehtivät, hän on lahjoittanut kaupungille erinomaisen kylpylaitoksen. Siellä saa kylpyjä vaikka minkälaisia, kuumia, kylmiä, höyrykylpyjä, vesikylpyjä ja jos jonkinlaisia terveyskylpyjä, joista varmaan on ollut paljon hyötyä Dunfermlinin asukkaille, sillä kaiken tuon kylpy-ylellisyyden saa niin halvalla hinnalla, ettei kukaan ole siitä pois suljettu. Osoittaakseen kiitollisuuttaan antajalle on Dunfermlinin kaupunki ostanut sen mökin, jossa Carnegie syntyi ja jossa hän ensin aloitti uransa sanomalehtienmyyjänä. Tuota mökkiä säilytetään nyt jonkinmoisena kansallispyhättönä. Koetin parastani pysyäkseni tyynenä ja toivoin hartaasti, että päivällisistä vihdoinkin tulisi loppu. Tuossa hymyili Bertha von Suttner minulle herttaista hymyään. Mikä tyyneys ja sopusuhtaisuus hänessä oli, kuinka täydellisesti tuo kuuluisa maailmannainen hallitsi asemaa! Häpesin omaa rauhatonta mielialaani. Carnegie oli juuri kääntynyt puoleeni ja alkoi puhua, kuinka hyvin hän tunsi Suomen vaikean aseman ja kuinka hänen harras mielenkiintonsa oli aina ollut suomalaisten puolella. Kuulin oman ääneni vastaavan hänelle kohteliaasti, että oli hyvin hauska kuulla hänen ystävällisyydestään meitä kohtaan... Kahvi kannettiin siinä samassa pöytään, ja puheiden aika oli siis tullut. Carnegie nousi ja asettui lähellä olevalle puhujalavalle. Vieressä olevat pöydät täyttyivät kuin taikaiskusta pikakirjoittajilla ja sanomalehtimiehillä. Sitten alkoi puhe, josta ei voinut sanoa muuta kuin hyvää. Se oli kaikin puolin hyvin valmistettu, ystävällinen, voisipa sanoa melkein sydämellinen, kehuva, täynnä luottamusta tulevaisuuteen... Varmaa on, että moni meistä silloisista läsnäolijoista sitten parin vuoden perästä tunsi kiitollisuutta laupiasta kohtaloa kohtaan, joka oli antanut Bertha von Suttnerin nukkua ikuiseen rauhaan, ennenkuin maailmansodan kauhut puhkesivat esille. Useita puheita seurasi sitten, hyviä ja heikkoja, kuten tavallisesti tuollaisissa tilaisuuksissa. Mieleeni painui vain se, että Bertha von Suttnerin puheessa niin selvään kajahti järkähtämätön, onnea tuottava luottamus siihen, että vihdoinkin oli kehitys päässyt niin pitkälle, että raakojen sotien aika oli ohi! Onnellinen Bertha von Suttner! Hän sai nukkua, ennenkuin unelmansa murtuivat. Nousimme vihdoin pöydästä ja aloimme katsella tuttuja salissa. Pieni ryhmä sanomalehtimiehiä tuli samassa luokseni kysymään, miksi en ollut pitänyt mitään puhetta. Vastasin, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, mutta he väittivät, että nimeni oli annettu heille edeltäkäsin puhujien joukossa. En voinut heille sen parempaa selitystä antaa, koska en itse tiennyt asiasta mitään, ja pyysin heitä tyytymään siihen. Mutta amerikkalaisia nuoria sanomalehtimiehiä ei vain niin helposti tyydytetä, ja nämä lähtivätkin Carnegien luo tuota tärkeätä asiaa tiedustelemaan. Hänen vastauksensa oli varsin hämmästyttävä. Hän vakuutti, että hänen aikomuksenaan oli kyllä ollut pyytää minua puhumaan, mutta sitten hän oli tullut ajatelleeksi, että se luultavasti loukkaisi tsaarin hallitusta! Vastaus tuotti minulle suurta huvia. Samalla se oli erittäin kuvaava urhoolliselle isännälleni. Tuntematon, vaatimattomassa asemassa oleva suomalainen olisi muutaman minuutin puheessa sanonut sopivia korulauseita juhlan sankarittarelle, ja se olisi nostattanut tsaarin hallituksen hiukset pystyyn ja ikuisesti turmellut Carnegien nimen! Seuraavana aamuna näin vallattoman uutisen New Yorkin lehdissä: "Andy says mum to Madame Malmberg." Suomeksi käännettynä se kuuluisi jokseenkin näin: Antti sanoo suu kiinni rouva Malmbergille. Tämän merkillisen otsikon alla oli pieni pätkä, hiukan pistävä "Antille", mutta varsin suosiollinen minulle. Carnegiesta puhuessani minun täytyy vielä mainita seikka, joka näkyy olevan yhteinen useimmille omalla työllään kohonneille miljoonamiehille Amerikassa. Ennemmin tai myöhemmin heidän nimissään ilmestyy yksi tai useampia kirjoja, jotka saavat komeat arvostelut, ei ainoastaan Amerikan, vaan koko maailman sanomalehdistössä. Ja syystä saavatkin, sillä ne ovat aina hyvin kirjoitettuja. Tyyli on tottuneen kirjailijan, ajatukset selvät, usein melkein nerokkaat. Mutta — mutta... Kuinka on ymmärrettävä, että miehet, jotka omalla nerollaan, omalla tarmollaan ovat koonneet jättiläisomaisuuden, eivät tule ajatelleeksi, että yleisöä ei sentään voi aivan noin karkeasti pettää? Kuka hiukankin ajatteleva ihminen voi ilman muuta uskoa, että mies, joka tuskin on eläessään muuta kirjoittanut kuin nimensä sopimusten alle, yht’äkkiä, käden käänteessä, muuttuu tottuneeksi kirjailijaksi? Olin aina epäillyt noiden kirjojen alkuperää, mutta vasta ensikerran käydessäni Amerikassa kyselin tuota asiaa. Nuori sanomalehtimies, jolta sitä tiedustelin, purskahti iloiseen nauruun: "Myöntäkää, että arvelitte, kuten luulen eurooppalaisten yleensä arvelevan, että Carnegie ja Ford yht'äkkiä tunsivat herätyksen sielussaan ja istahtivat silloin hienon kirjoituspöytänsä ääreen, ottivat kultakärkisen kynän käteensä ja lahjoittivat maailmalle kirjallisen neronsa esikoisen!" — Koetin heikosti vastustaa hänen runollista väitettään, mutta pitihän minun myöntää, että siinä oli totta toinen puoli. Vasta nyt minulle selvisi, kuinka vallan mahdoton tuollainen otaksuma oli. Vaikka tuollaisilla maankuuluilla miljoonamiehillä, kuin Carnegie ja Ford ovat, olisi ollut kykyäkin luoda kirjallisia merkkiteoksia (jota kykyä heillä ei mitenkään voi otaksua olevan), ei heillä koskaan olisi voinut riittää aikaa sellaiseen työhön. Kirjoja ei sentään luoda noin vain höyrykoneen vauhdilla. — Eurooppalainen tietysti nyrpistää nenäänsä ja sanoo, että elleivät he ole kirjojen tekijöitä, niin on kirjallista varkautta julkaista ne heidän nimissään, mutta käytännöllisellä amerikkalaisella on toinen käsitys. Näin jatkoi ystäväni, sanomalehtimies: "Tiedättekö, että minä mahdollisesti kohta tulen kirjoittamaan erään miljoonamiehen muistelmat? Se on tietysti suuri asia näin nuorelle sanomalehtikirjailijalle, sillä mies maksaa ruhtinaallisesti, monta vertaa enemmän kuin mikään kustantaja, jos nyt ollenkaan saisin kustantajaa! Mitä minä siitä välitän, vaikka hän piirtää oman nimensä kansilehdelle? Kaikki ihmiset toki arvaavat, että hänen kirjallinen osuutensa teokseen rajoittuu kansilehteen, ja minä kyllä pidän huolta siitä, että 'todistamaton huhu’ tietää kertoa, kuka on kirjoittanut kansilehden jälkeisen osan..." "Mutta kuinka te tiedätte mitään hänen muistelmistaan?" "Joitakin pääseikkoja — taikka oikeastaan ne, joita hän itse pitää pääseikkoina — hän tietysti kertoo minulle. Sitten kyselen lisää hänen ihailevilta aikalaisiltaan, ja loput osaan kyllä itse panna kokoon. Onhan meillä, amerikkalaisilla sanomalehtimiehillä, sentään jonkin verran mielikuvitustakin..." Olen koettanut miettiä, mikä mahtaa olla syynä tuohon miljoonamiesten vallan epäjohdonmukaiseen esiintymiseen kirjailijoina. Onhan heillä mainetta kyllin miljoonamiehinä! Ja vaikeata on uskoa, että miehet, joilla on niin hirvittävä määrä työtä omalla alallaan, jonkin sisällisen voiman pakosta antautuisivat uudelle, täysin tuntemattomalle ja paljon vaativalle alalle. En voi ymmärtää, että siihen on muuta syytä kuin tuo varsin tavallinen inhimillinen heikkous, että tahtoo olla jotakin, jota ei ole. Mutta miksi he eivät seuraa keisari Wilhelmin esimerkkiä, ruveten yksin tein runoilijoiksi, maalareiksi, säveltäjiksi ja ties miksi? Siksi, että kirjailija-ala helpommin kuin mikään muu antaa maailmalle sen käsityksen, että mies, vaikka onkin "self made", omatekoinen, kumminkin on korkealla henkisellä tasolla ja tekee aatteellista työtä yhtä suurella antaumuksella kuin kokoilee dollareita. Omatekoisen miehen usko, että hän tässäkin asiassa voi noin vain ilman muuta sokaista ihmiskunnan silmät, on vallan liikuttava ja osoittaa, kuinka syvästi hän tuntee dollarin vallan. Hänen kokemuksensa eivät varmaankaan ole tätä uskoa särkeneet. Toinen asia, josta kuulin paljon Amerikassa, oli se ankara arvostelu, joka tuli miljoonamiesten rouvien osaksi. En tutustunut yhteenkään miljoonamiehen rouvaan, niin etten voi omasta kokemuksestani mitään sanoa. En nähnyt koskaan heitä yhdessä miestensä kanssa. Arvostelu, jonka kuulin, oli sellainen, että he ylimalkaan olivat sanomattoman paljon alempana aviomiehiään intelligenssiltään, tarmoltaan, käyttäytymistavoiltaan ja muilta hyviltä ominaisuuksiltaan. Väitettiin, toisin sanoen, että he olivat henkisesti vallan vähäpätöisiä eivätkä ollenkaan käsittäneet, kuinka paljon hyvää he olisivat voineet aikaansaada satumaisilla käyttövaroillaan. — "Euroopassa te voitte paljon paremmin käyttää yhteiskunnan hyväksi sellaisia henkilöitä", sanoi amerikkalainen ystäväni, "te valitsette heitä kunniapuheenjohtajiksi hyvää tarkoittaviin seuroihin, pyydätte heitä laskemaan peruskiviä lastenkodeille ja sairaaloille sekä avaamaan basaareja varattomien säätyhenkilöiden avustamiseksi. Sillä lailla puristatte heiltä aika sievosia summia antamatta heille kumminkaan tilaisuutta liian paljon sekaantua itse asiain johtoon. Me amerikkalaiset olemme vielä kaikki liian omatekoisia ymmärtääksemme kaikkia tuollaisia temppuja." Tuo saattoi olla kaikki totta, mutta se ei mitenkään selittänyt sitä seikkaa, että juuri miljoonamiehet, joilla epäilemättä oli vara valita, olivat vaimoikseen valinneet henkilöitä, jotka olivat heitä niin paljon alemmalla tasolla. Eräs helsinkiläinen taiteilija-ystäväni, jonka kanssa asiasta puhelin, antoi minulle mielestäni vallan pätevän selityksen. Hän piti asiaa aivan luonnollisena, sillä kuinka saattoi kukaan vaatia, että niin raskaan työtaakan alla huokaileva henkilö, kuin miljoonamies epäilemättä on, voisi kiinnittää syvää huomiota tulevaan rouvaansa. Työ on hänellä kaikki kaikessa. Mutta tulee sitten aika, jolloin hänen mieleensä tulee ajatus, että hänellä pitäisi olla perillinen, joka tulisi jatkamaan tuota tärkeätä työtä. Hänen pitää siis hommata vaimo itselleen. Mutta kuka on hänen valittunsa? Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa katsella tyttöihmisiä. Täytyy kai ruveta nyt katselemaan, ei siinä muu auta! Hän joutuu tilaisuuteen, jossa on koko lauma neitosia koolla, ja heidän joukossaan on yksi, jolla on helakanpunainen pusero. Se pistää heti silmään, ja tyttö itsekin näyttää terveeltä ja sievältä. Mitäpäs siitä sen enempää miettii, kosii, saa myöntävän vastauksen ja menee naimisiin. Miljoonamies saa perillisen, työ ja miljoonat yhä kasvavat, eikä hän jouda sen enempää sitä asiaa miettimään. Punapuseroinen tyttö saattaa olla viisas, saattaa olla tyhmä, saattaa olla hyväluontoinen taikka pahasisuinen — kuka siitä välittää! Hän on tehnyt tehtävänsä, synnyttänyt miljoonamiehelle perillisen, ja palkaksi siitä hän saa viettää lopun elämäänsä ilman "leipähuolia". Hän saa tuhlata rahaa niin paljon kuin haluaa, kunhan hän vain ei häiritse miljoonamiestä tämän tärkeissä tehtävissä. Miljoonamiehillä, kuten useasti muillakin neroilla — sillä nerojahan he epäilemättä ovat alallaan — ei näy olevan paljon lapsia. Carnegiella oli yksi ainoa tyttö, hyvin kivulloinen ja heikko, ja Henry Fordilla on yksi ainoa poika. Amerikkalaisista miljoonamiehistä tunnen Henry Fordin useamman kuin yhden tapaamisen perusteella. Olin yli kaksi viikkoa hänen seurassaan joka päivä ja puhelin usein hänen kanssaan. Se tapahtui n.s. Fordin rauhanlaivassa, joka joulukuun alussa 1915 läksi Hobokenin rannasta, mukanaan parisataa kutsuvierasta, ja saapui sitten vähän ennen joulua Osloon (silloiseen Kristianiaan). Tuosta merkillisestä matkasta on niin paljon kirjoitettu, etten tahdo siitä enää monta sanaa sanoa, vaan koetan sen sijaan kertoa itse isännästämme mitä muistan. Myönnän heti, että minulla oli Fordin suhteen syvä ennakkoluulo, jota Carnegien tapaaminen ei suinkaan ollut vähentänyt. Mitä hän olisi sen parempi kuin muutkaan! Myönnän toki heti, että hyvin pian sain hävetä tätä ennakkoluuloani, sillä Ford oli vallan toinen tyyppi. Se, mikä ennen kaikkea vaikutti meihin kaikkiin laivassa-olijoihin erinomaisen edullisesti, oli Fordin vaatimaton, toverillinen käytös. Hänessä ei ollut mitään ruhtinaallista, luotaan työntävää, ylhäältä alaspäin kohtelevaa, vaan hän oli aivan "tavallinen ihminen". Oli melkein mahdotonta käsittää, että tuo ystävällinen, melkein lapselliselta tuntuva mies oli maailman ehkä rikkain ihminen. Carnegiesta sen saattoi ymmärtää, mutta ei Fordista. Tässä oli selvästi paljon monimutkaisempi luonne selvitettävänä. Fordille ei raha rahan tähden nähtävästi merkinnyt yhtään mitään. Hän ajoi ennen kaikkia aatteita, ja raha oli tässä ainoastaan välikappaleena. Mutta siinäpä pulma juuri tulikin esille: Mitä aatteita hän ajoi ja minkätähden? Jos sen nojalla, mitä Fordista tiedän, yritän luoda kuvan Fordin ihannekodista, olisi se tällainen: Kylläksi kaikkea, mikä kuuluu hyvään ruumiilliseen hoitoon, täydellinen raittius, tarpeeksi rahaa pankissa sairauden ja vanhuuden varalta, mies ansaitsemassa tehdastyöllä, vaimo yksinomaan kotitöissä, kaikki askareet täsmälleen, tunnilleen, elämä nuottien mukaan, ylhäällä Vanhan Testamentin Jehova vartioimassa ja alhaalla hänen käskynhaltijansa Henry Ford. Ford on luonteeltaan varmaan paljon syvällisempi ja myöskin paljon laajanäköisempi kuin miljoonien kokoojat yleensä. Siksi hänen onkin onnistunut koota enemmän kuin muiden. Tämä tuntuu ehkä paradoksilta, mutta niin se kuitenkin on. Vasta käydessäni Detroitissa, Fordin suurimmissa tehtaissa, sen oikein ymmärsin. Pienen erehdyksen kautta tulin Detroitiin päivää myöhemmin kuin olin luvannut, ja Ford oli samana aamuna lähtenyt Washingtoniin. Siitä oli minulle enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä sain siten katsella jättiläistehtaita aivan rauhassa, ilman mitään vaikutelmia "ylhäältäpäin". Ford oli ystävällisesti antanut käskyn yhdelle lukemattomista insinööreistään, että hän saattaisi minua ja näyttäisi sekä selittäisi kaikki, mitä halusin tietää. Fordin jättiläismahtava järjestämiskyky esiintyi mielestäni kirkkaampana, täydellisempänä, kun hän itse ei ollut läsnä, vaan ainoastaan toiminnan tulos, neron luoma, joka ympäröi meitä kuin valmiiksi valettu maailma, missä kaikki jo kulkee kuin luonnonvoiman pakosta, missä ei enää tunnu vasaran jälki eikä seppo itse näyttäydy. Kaikki eri osat, ruuvit, tangot, pyörät, ihmiset — kaikki liikkuivat tahdottomina, jonkin näkymättömän voiman käskystä. Se oli kiihoittavaa ja samalla masentavaa. Ruuvit ja tangot ja pyörät kyllä tuon kestivät, mutta entä hienoimmat aseet, ihmiset? Eivätkö he joskus menneet pilalle, kadottaneet järkeänsä tuossa konevoiman ja järjestyksen maailmassa? Insinööri, joka minua saatteli, hymyili hiukan surullisesti: "Jos työmies näyttää henkisen sairauden oireita, muutetaan hänet toisenlaiseen työhön", oli hänen selityksensä. Hän selitti myöskin, kuinka pieninkin työssä saatu vamma ja pieninkin sairauden oire on heti ilmoitettava sairaalaan, jossa parhaat lääkärit maksutta hoitavat työmiehiä. Sain tietysti nähdä sairaalan, jossa kaikki oli niin täydellistä kuin tieteen viimeisiä tuloksia seuraten saattoi valmistaa. "Voiko parempaa ruumiillista hoitoa pitää työväestä?" kysyi oppaani. — "Ei, ei voi", myönsin. Sitten piti minun vielä nähdä kasvatuksellinen osasto. Sen johtaja, korkean pappisarvon omistaja, tohtori Marquiss, oli minulle ennestään tuttu. Hän antoi mielellään kaikki tiedot, joita halusin. Laajat olivat oppisalit, paljon oli luennoitsijoita eri aineissa, ja sitäpaitsi opettivat työmiehet vapaaehtoisesti toisilleen englanninkieltä. Pyysin myöskin tietoja työväen elämästä ulkopuolella tehtaita, ja mielihyvällä, voisinpa melkein sanoa innostuksella, tohtori Marquiss niitä antoi. Työväen asunnot olivat täydellisiä malliasuntoja: tilavat huoneet, pieni puutarha, kaikki työtä säästävät laitokset, joita Amerikassa on keksitty; siis koditkin niin täydellisiä kuin saattoi uneksia. — "Tarkastajamme käyvät joka päivä katsomassa, että kaikki on kuin olla pitää", selitti tohtori Marquiss. Pyysin häntä kertomaan hiukan lähemmin noista tarkastajista, ja hän kertoi: "Meillä on kokonainen armeija nuoria miehiä, joiden työnä on kulkea aamusta iltaan työmiesten kodeissa tutkimassa ja katsomassa, että kaikki on hyvin siivottu, lasten nenät niistetty, ruoka hyvää, pankissa vissi määrä rahaa, vaimo yksinomaan kotitöissä, ilman mitään ansiotyötä kodin ulkopuolella j.n.e." "Mitä työmiesten vaimot tuosta arvelevat? Ensiksikin siitä, että tarkastajina on nuoria miehiä eikä naisia, vaikka tuntuisi luonnollisemmalta, että naiset tekisivät tuollaiset kotitarkastukset, ja myöskin siitä, että vaimot eivät saa tehdä mitään ansiotyötä kodin ulkopuolella?" "Vaimot pitävät ehdottomasti enemmän nuorista miehistä tarkastajina kuin naisista." (Ahaa, arvelin itsekseni, tietysti siitä syystä, että heitä voi helpommin vetää nenästä, jos tarvitaan.) "Ja mitä sitten tulee työhön kodin ulkopuolella, se on hyvin jyrkästi kielletty, sillä se on aivan Henry Fordin periaatteita vastaan. Tapahtui äskettäin, että erään työmiehen vaimo, joka sattui olemaan taitava pianonsoittaja, alkoi antaa soittotunteja muutamille nuorille tytöille. Hän arveli aikansa hyvin riittävän siihen, koska hänellä ei ollut lapsia. Heti kun asiasta tuli tieto meille, ilmoitimme vaimolle, että hänen täytyi heti lopettaa tunnit, muuten hänen miehensä tulisi erotetuksi toimestaan. Ei,-Henry Ford ei salli sellaista. Se on vallan vastoin hänen periaatteitaan." "Mutta jos vaimon periaatteet ovat toiset..." "Mitä tarkoitatte? Tämä on kai Henry Fordin tehdas..." "Tarkoitan vain, että se on sentään hyvin ankaraa vapauden sitomista..." "Aa, tietysti teillä eurooppalaisilla on aina kaikenlaisia teorioja, jotka eivät pidä paikkaansa ollenkaan todellisessa elämässä! Työväki rakastaa tuota niinsanottua vapauden sitomista. Mitenkä muutoin selitätte sen, että meillä ei koskaan ole ollut lakkoja ja että meillä aina on tuhansittain pyrkijöitä työhön, heti kun jokin paikka tulee vapaaksi?" Niinpä niin. Tuo antoi minulle aika paljon miettimisen aihetta. Kuinka monta ihmistä lienee maailmassa, jotka vapauden edestä ovat valmiit jotakin uhraamaan? Orjuuden rakkaus tuntuu olevan paljon luonteenomaisempaa ihmiselle kuin vapauden rakkaus! Useammat lienevät vapaudesta samaa mieltä kuin Falstaff kunniasta: Mitä on vapaus? Voiko sitä syödä? Voiko sitä juoda?... Ja jos ei sitä voi syödä eikä juoda eikä myöskään itseään vaatettaa sillä, niin mitä hyötyä on koko vapaudesta? Muistan, kuinka Arvid Järnefelt kertoi kerran minulle Tolstoin hänelle sanoneen, että moni Venäjän talonpoika oli paljon tyytyväisempi ennen orjana ollessaan kuin nyt vapaana. Talonpojat tunsivat ennen, että heillä oli selkänojana jokin voima, joka piti heistä huolta ja katsoi, että heillä oli jokapäiväiset tarpeet, mutta nyt "vapaina" heidän piti itse huolehtia kaikesta ja itse johtaa elämän taistelua. Se oli niin vaivalloista! — Amerikassa kuulin aivan samaa etelävaltioiden neekereistä, kuinka he valittivat, että nyt oli pahempi kuin ennen. Silloin he olivat vallan rehellisesti orjina, joita myytiin ja ostettiin, piiskattiin ja ruokittiin. Ei mitään huolta huomispäivästä. Ei mitään vastuunalaisuutta. Kohdeltiin kuin hyviä koiria... Henry Ford tuntee ihmiset ja heidän vapaudenrakkautensa! Hän tietää, että he mielellään ottavat vastaan orjuuden, kunhan sen mukana seuraa tarpeeksi ruokaa ja vaatetta, asuntoja ja muita elämän mukavuuksia. Ford ei koskaan pane pääpainoa siihen, että hän omistaa ihmisten ruumiit, heidän kättensä voiman, heidän sormiensa notkeuden. Ennen kaikkea hän tahtoo omistaa ihmisten sielut. Kaikki muu tulee silloin itsestään ikäänkuin kaupanpäällisinä. Carnegie oli toista. Hän tahtoi käyttää ihmisten ruumiillisen työn hyväkseen kootakseen miljooniaan. Kun se kului loppuun, niin kulukoon! Saihan sitä uutta. Muutoin hänen työ-väkensä sai olla miten tahtoi, pitkin tai poikin. Heidän kohtalonsa ei häntä liikuttanut. Hän oli aina sotakannalla työväkensä kanssa. Vielä kuollessaankin työläiset kirosivat sortajaansa. Kuten jo sanoin, Ford on ystävyyssuhteessa työväkeensä. Hän osaa herättää orjuusvaiston heissä, hän imee heidän tahtonsa omaan tahtoonsa, kunnes he tyytyväisinä suutelevat kahleitaan. Pittsburgin työväen hätähuudot Carnegien tehtaissa herättivät eloon työväenliikkeen Amerikassa. Fordin työväen lihavassa hyvinvoinnissa tuollaiset hätähuudot tukehtuvat. Ford on joka suhteessa suurpiirteisempi kuin Carnegie. Kun tavallinen ihminen ensin kuulee hänen tuumiaan, niin hän tahtomattaankin hymyilee. Ne tuntuvat niin täydellisesti mahdottomilta. Kun hän esim. tarjoutuu ostamaan Yhdysvaltain sotalaivaston, ei kukaan n.s. täysijärkinen ihminen ollenkaan voi seurata hänen ajatusjuoksuaan. Ja kumminkin tuollainen tarjous on Fordilla täyttä totta, ja hän on laskenut tarkkaan joka pennin sen hinnasta ja todistaa, että se olisi hänelle sekä mahdollinen että tuottava kauppa. Muistan vallan hyvin, kuinka minun pienet aivoni melkein kieltäytyivät toimimasta, kun hän rauhanlaivassa minulle selitti, että meillä suomalaisilla on niin mahdottoman vaikea kieli, ettei sitä kukaan voi oppia ja että se olisi siitä syystä muutettava. Kun lievästi hymyillen kysyin, kuinka tuo muutos olisi tapahtuva, oli hänellä suunnitelma heti valmiina: Alkeiskouluja perustettava tuhkatiheään ympäri maata. Niissä pääaineena ensin opetettava englanninkieltä. Kun lapset oppivat sitä ymmärtämään, opetetaan kaikki muut aineet sillä kielellä. Vihdoin kielletään suomenkielen käyttö kokonaan. Eihän siihen mene kuin yhden sukupolven aika, niin Suomesta tulee englanninkielinen maa! — Uskon varmaan, että jos Ford olisi suomalainen ja yhä samaa mieltä, niin hän kyllä yrittäisi panna tuumansa toimeen. Siinä juuri on hänen merkillinen voimansa, ettei mikään tuuma jää hänellä ainoastaan tuumaksi, vaan hän alkaa heti toimia sen toteuttamiseksi. Miltä näyttää Ford itse, tuo aineellisen hyvinvoinnin apostoli, maailman ehkä rikkain yksityishenkilö? Hänen kasvonsa ovat kuin keskiaikaisen pyhimyksen, laihat, kalpeat, syväpiirteiset. Silmät ovat tummat, syvät, ilme syvämielinen ja lempeä. Hänen käytöksensä on vaatimatonta, ystävällistä. Minua vaivasi aina uteliaisuus tietää, mitä tuon miehen mielessä liikkui. Ulkomuodosta päättäen hän oli hienoimman henkevyyden perikuva, mies, joka on enemmän sielua kuin ruumista, jolle aate on kaikki, aine ei mitään. Tiesin, että hän elämässään oli askeetti, ei koskaan juonut mitään vettä väkevämpää ja oli rajoittanut ruokansa niin vähiin, että lääkäri sanoi hänen kärsivän sen vähyydestä. Olisin voinut käsittää, että tuonnäköinen mies saattaisi olla kiihkeä maallikkosaarnaaja, pelastusarmeijan johtaja, keskiaikainen inkvisiittori tai jotakin muuta sellaista, mutta ei ikinä maailman rikkain mies! Hänessä on jotakin mystillistä, melkein hirvittävää. On kuin joku voimakas hengetär olisi hänelle sanonut: "Mene maailmalle ja perusta valtakunta, jossa todistat, että sellaiset kauniit iskusanat kuin 'vapaus', 'henkinen ylemmyys', 'sielun pyrkimys ylöspäin' ovat pelkkää lorua, ja että ruumis on ainoa, jolla on arvoa." Mutta lieneekö joku toinen hengetär antanut samalla hänelle sellaisen ulkomuodon ja sellaiset tavat, että ne koko ajan väittävät aineellisuuden palvontaa vastaan? Miten mahtanee käydä Fordin valtakunnan, kun sen luoja kerran kuolee? Löytyykö toista henkilöä, joka sen voi pystyssä pitää? Fordilla on yksi ainoa poika, josta sanotaan, että hän on hyväluontoinen mies, hiljainen uneksija. Kerrotaan, että hänen mielensä paloi lukualalle, mutta isä ei sitä sallinut. Yliopistot voivat olla vaarallisia laitoksia. Niissä herää helposti kaikenlaisia mietteitä... Ja mitäpä niistä mietteistä, kun on latu jo valmiina, jota myöten on kuljettava. Pahempi on olla katselematta oikealle ja vasemmalle... Mutta miten käynee Fordin yhteiskunnan, kun sen luoja kuolee...?

3217.txt

Aino Malmbergin 'Voimakasta väkeä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3217. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

Denna e-bok har producerats av Jari Koivisto och Projekt Lönnrot. HELMI Dramatisk dikt Af H. [Hanna Ongelin] Helsingfors, G. W. Edlunds Förlag, 1872. Förord. Det ungdomsförsök, som härmedelst öfverlemnas i en välvillig allmänhets händer, framträder utan alla anspråk. Det är drömmar af en ung fantasie, som af en oöfvad hand blifvit sammanknutna till ett helt, hvilket man vågat gifva benämningen "dramatisk dikt". Förf. vet nogsamt att många brister gömmas mellan dessa blad, mången osannolikhet, mången inkonseqvens, röjande de första stapplande stegen, men det som manat förf. till den djerfheten att framlägga det omogna försöket för allmänhetens ögon, är medvetandet att i detsamma hafva inflätat många af sina skönaste tankar, sina innerligaste känslor och öfvertygelsen, att en allmännare, rättvis, om ock sträng, granskning skall, som en frisk vind, välgörande gå fram öfver den späda skörden och skilja de små hvetekornen från agnarne. _Förf._ Personerne: _Konung Erik_, den helige. _Biskop Henrik_. _Tancred_, ung munk, italienare. _Taini_, finsk trollqvinna. _Helmi_, hennes dotter. _Aino_, ung finsk kämpe. _Welli_ | gamla finnar. _Matti_ | _Toivo_, Wellis son. Två svenske kämpar. Kämpar, munkar, finnar. Händelsen försiggår i sydvestra Finland år 1157. Första akten. Theatern föreställer en öppen plats vid liafsstranden. En stor sten midtpå scenen. I bakgrunden några klippor. Solnedgång. Scen 1. Matti samt en hop andra finnar. Welli inkommer långsamt, utan att varseblifva de öfriga. _Welli_. Nu solen sista strålen kastar re'n På trädens toppar, på det blanka haf. Och alla foglar tystna uti skogen, Men än jag icke sonens steg förnummit. Jag lyssnande på stigen vandrat har Om ej hans glada stämma sjungande Månd' till mitt öra hinna ifrån fjerran, Men allt är tyst. Jag hör blott trädens sus Och ängslan spänner klon uti mitt hjerta. Än bittida det var, knappt solen stod Så högt som nu, då bort han vandrade Från hyddan, och han än ej återkommit. Good afton, bröder! Hvarför' stån j här Församlade? Han j min son ej sett? _Matti_. Vi samlats här, att klokt ett rådslag hålla. Vi väntat dig och dina visa tankar, Som alltid vägde tungt i runden af De pröfvade och gamle männen sluten. _Welli_. Ej skall jag kunna lugn i rådslut sitta Förrän jag käre sonens öde vet. Jag ville gå att honom söka, om jag Blott visste hvilken väg han vandrat har. Kanske kung Eriks folk har honom träffat Och bundit, velat kanske honom tvinga Att sina fäders gudar svärja af. Han trotsig är; kanske de honom dödat. O ve! min ålders tröst, hans moders fröjd! Scen 2. De förre. Toivo. _Toivo_. God qväll, min fader och j vise kämpar! _Welli_. Hvar har du dröjt, o son? Jag har dig sökt Från middag allt till sena qvällen nu. Hvi åt din fader slik en ångest smida I dessa blodbestänkta, olycksfulla tider, Då ung och gammal faller, vildbråd likt, För mäktig fremlings skoningslösa svärd Och ingen säker går i fädrens ängder? Du hän från hyddan drog om morgon tidigt Och återvänder i den sena qväll. _Toivo_. Tillgif mig, fader, om jag ve dig skapat! Ej var mitt uppsåt att så länge dröja. En dröm jag drömde i den lidna natt; Dess syner väckte mig ur slummern tidigt. Ej kunde jag i hyddan längre bida. Med skräck så stor i barmen ilade Jag hän, att skåda om min dröm var sann Och ej ett gyckel blott af mörka andar, Som spinna svarta trådar kring vår ro. Jag drömde — _Matti_. Ej vi kommit hit, du pilt! Att dina drömmar höra. Dem förtälja Du kan för moder din i qväll vid härden. Vi annat ha att byta tankar om. Som barnen höfves, må du tiga still När männer tala och dig visdom lära Af deras ord för dina mogna dagar. Nu, kloke Welli, må du trygg ett ord Uti vårt rådslag tala, när oskadad Den fagre pilten vid din sida står. Så hör då hvad uti vårt sinne stigit: I våra hyddor qvinnorna begråta. I klagan vild de många käcke män, Som fallit för kung Eriks svärd, små barnen På sina fäder ömkligt ropa och Blek fasa går med blodigt spår omkring I våra grönskande och stilla nejder. En kvar, som morgonsolen helsar, vet Ej om hans trötta öga qvällsol skådar. Och Jumala de döda icke väcker Och ingen blixt från molnet sänder ner, Att fridsförstörarns höga hufvud krossa. Från våra gudar makten tagen är Och gifven åt den starke nye Gud. Hvi längre mot hans skarpa vapen spjerna? Ej makt vi hafva att besegra honom; Hans välde drager fram på våra lik, Men frid och evig salighet han bjuder Åt dem som för hans spira ned sig böja. Och mild kung Erik är mot alla döpta. Mitt ord det lyder, att vi draga må Till kungen fram och utaf egen drift, Som fria männer höfves, nye Guden Till vår och till de våras väl anamma. _Welli_. En tanke slik och i mitt sinne bott. Dock lyster mig, j bröder, att förnimma Hvad pilten här att tälja har ock hvad Han drömt, hvar han den långa dagen bidat. Mig anar att dock större ting han skådat Än man i spiselvrå om qväll månd' jollra. _Matti_. Nåväl, så tala då, oss höra låt Hvad du har drömt ock hvad i dag du sett. _Toivo_. En syn så sällsam såg jag i min slummer: Jag var i skogen vid det gamla altar, Der än åt Jumala man offer bär. Der stod kung Erik med sin gyllne krona På hufvundet och spiran uti handen. Kring honom kämpaskaran sluten sågs Och blanka svärden blixtrade i solen. Så klar som stjernans eld en låga brann På altaret och sände gnistor ut. Och derinvid uti det mjuka gräset, Der låg, så blek, med sargad, blodig barm, Trolltärnan, björnens dotter, Helmi skön, Och hennes hjerta brann i klara lågan På altaret, till offer åt kung Erik. I fasa vild jag upp ur sömnen flög; Det morgon var, jag bort från hyddan smög Och ilade så snabb som jagad hare Till offerlunden i den djupa skogen. Så tyst der var och intet menskospår I blomsterströdda gräset hade trampat. En ensam fogel blott i tallen slog. Men oro bodde än uti mitt bröst; Ej kunde jag till härden återvända. Då gick jag bort till källan, der de kristne På deras hufvud vatten ösa, som Till deras lära sig bekänna vilja. En hop så stor af folk var der församlad. Och med sitt anlete mot solen vändt Och öfvergjuten af dess gyllne skimmer, Stod på en höjd vid källan biskop Henrik. Han skön och högrest var lik en af dem, De ljuse stridsmän som hos Wäinö gästa. Jag närmre gick, att honom tala höra. Hans stämma mäktig ljöd lik forsens brus I stilla sommarnatten. Dunkla orden Ifrån hans läppar väldigt klungo fram. Om blodröd synd han talade, om dom Så tung, om evigt straff i mörka riken, Ett töcken blott af våra gudars makt, Så sade han, en nattens skugga blott, Som smälter bort, då morgonrodnan vaknar. Och så han talade i ord så höga, Att jag dem knappt begripa månde, om Den store Guden, som deruppe bor Högt ofvan verlden all och om hans kärlek, Som större är än hela himlens rymd, Med alla, alla tusen stjernor på Och varmare än solens middagsstråle Och rikare än verldars skatter alla; Och huru Gudens ende son steg ned Ifrån sin thron vid Fadrens högra sida, Och smälek led och neslig plågodöd, Att med sitt blod försona våra synder, Och sedan herrlig stod ur grafven upp En morgon arla och från höga berget Till himlen åter for i fadrens famn. O, kommen, sade han. Er kallar Herren! Se, himmelrikets portar öppna stå; Deruppe fröjd förutan ände vinkar Och fridens palmer undfå skolen j. Så ljuflig ljöd hans stämma, pannan sken Så klar; han sina armar bredde ut. En bäfvan sällsam nedsteg i mitt hjerta Vid dessa orden. Sådant jag förnam Än aldrig, då när oifret flammade Till våra gudars pris och fromma bönen Med suckan steg till blåa rymden upp. Se'n hela skaran uppå knä sjönk ner Och vatten öste han på allas hufvud. Ej längre kunde mer jag bida der. Jag ilade från källan; på en höjd Jag stannade och såg mig om, ty sången, Af munkar sjungen, nådde till mitt öra, När den i fridsäll ton steg upp till himlen. — Den tystnade. Jag såg hur' biskopen Allt folket signade, som knäböjdt låg, Men nu stod upp, och genom luften klar Jag hörde hundrafaldigt amen! _Alla_. Amen! _Toivo_. Hvad ljud hör jag från tysta kämparunden? _Welli_. I denna qväll ännu vi vandra må Till Henriks källa och till Erik kung, Hans Gud att helsa och i friden åter Till hyddan gå. _Toivo_. Jag mer att tälja har, En ting så märklig att förkunna än. Hän ilade jag från den höga kullen Och ner på skogens stig. Der mötte jag En man, som okänd var för mig. Han sade: Den stolte Aino, kämpen, hvar är han? Med svärd han sökes af kung Eriks män I skogar, hyddor, berg och dalar alla. I går han tolf af kungens män har slagit. Om nu han funnen blir, han svärja skall De gamle gudar af, hvarför han kämpat; Om ej han gör det skall han dödad varda. Att honom fånga kungen ej förmår Jag sade, än ej fångad Aino var. Kung Erik seglar ej från denna stranden, Förrän den vilde björnen tämjd är vorden. Och skall han söka honom dagar mång' Och hundra männer skola honom binda, Så skall han bunden bli, det kungen svurit, Så talte mannen och försvann i skog. _Welli_. Jag sade er, j tappre männer, ju, Att pilten annat hade att förtälja, Än hvad med moder man i qvällen jollrar. Man Aino söker, på den höge vill Man armen binda, som med björnen brottats. Ve, grånad ålderdom, som stapplar arm Vid staf, ve barnet utan far och mor, Ve, värnlös jungfru, om den starke fäller! Oss alla ve, om furan i vår ängd, Den däjliga, till marken bruten sjunker! Han får ej falla, lefva måste han! Den nye Gudens tro må han annamma Och lefva för sitt folk och fädrens bygd. _Matti_. Så vild och stolt den starke kämpen är. Förrän sitt hufvud han för kristne Guden Nedböjer, skall han välja blodig död. _Toivo_. Jag Aino känner; kär jag honom varit AlltseA den tid då jag helt liten var Och han mig vaggade på starka armar, Likt klara källan, gömd i klippans famn. Der ömhet uti jernebarmen bor. Jag går att honom söka; han skall höra De ord, som milde guden månd' mig lära, Att till hans hjerta hviska. Vise män. J grånade och vidterfarne kämpar, Som många ting i klokhet grundat ut, Mig tyden dock, förrän nu bort jag går Den drömmen, som i arla morgonväkten Min själ förskräckte i dess stilla slummer. _Matti_. Den drömmens mening månde lyda så: Den stolta hednatärnan skall sitt hjerta Till offer bära åt kung Eriks Gud. _Toivo_. Den tydning ljuder huld! O höge Wäinö! Nu led mig, om i öster, söder, norr, Om uti purprad vester jag månd' finna Den, som jag söker! Se, der kommer han! Scen 3. De förre. Aino. _Aino_. J, bröder, djerfve, starke kämpar alle, Som kring mig stån! Hvi ser jag er i dag, Som slagne trälar utan svärd vid höften, Med hufvud lutadt och med blicken sänkt? Han j er döpa låtit? _Matti_. Icke döpte Vi äro, men hvad båtar motstånd göra Mot konung Erik och hans starka här? Som gräs de hugga oss till marken neder. Vår hydda bränna upp och barnen små Med värnlös moder uti vintern vandra, En brödbit tigga och i drifvan dö. _Aino_. Du fege! ej ditt ord för alla gälle. _Welli_. Det ord du nyss förnam, det allas är. _Aino_. Är det de män, som fostrades i hyddan I furans skygd, vid hafbesköljda stranden, Som lyssnade i sommarnattens ljus Till Wäinös sånger, klingande i skogen; Som Jumalas, den höges, altar byggde Och firade dess fest med kämpadans: Som svärden drogo mot de vilda folken Och vände hem med hjelmen segerkrönt: Är det de män, som djerfvas stå och säga, Att nu de rädas för en bleklagd kung, Som kommer med en här af svarta munkar Och stiger fräck på deras fria strand, Förkunnar falska läror, slår till jorden Friboren kämpe, i hans eget land? Månd' männen, som med svarta gastar stridde I mörka natten uppå ödslig mo Och skaran skränande till Tuoni jagat, Nu skola fly för kung med ljusa lockar? Nej, kämpabröder, tagen ned från vägg De skarpa svärden, som j upphängt hafven, Att rosta fegt. Omgjorden er med dem! Om svärdet rosta skall, må det då ske I grafven vid den kalle kämpens sida. Och låt oss än till kamp för våra gudar Vår klinga svänga öfver oväns hufvud Och jaga honom blodig från vår strand! _Welli_. Ej vi förmå kung Erik att besegra. _Aino_. Måhända, men att falla vi förmå Till siste man på fria, ärfda stranden. Väl dö vi kunna, men ej trälar bli. _Matti_. Kung Erik lofvar lyckosamma dagar Och spira mild om svärd vi lägga ned Och låta döpa oss till kristna läran. Kanske man mera salig är hos Guden, Hvarom de milde prester här förkunna, Den ljuse, som förlåter alla brott, Än uti gamle Tuonis kalla riken. _Aino_ springer upp på stenen. J fege uslingar! till kungen gån! För honom böj en knä och kyssen foten, Som edra gudars altaren har trampat I gruset ner och låten dopets bad Er hjessa skölja! Trälar sedan blifven Åt fremlingskonungen! Jag ensam går Att kämpa mot de lömska, kristna skaror. Jag hundra redan slagit, hundra än Och ännu fler' mitt svärd nedmeja skall. Och faller jag engång till Eriks fötter, Så sker det med hans klinga i min barm. Med ära frälsad och med odöpt hufvud, Jag hem till gamle Wäinös salar går. _Toivo_. O, starke Aino! hör den späda stämma, Som hviskar vid din sida liksom bäcken Till höga furan hviskar, vid hvars fot Han stilla sorlar. Hör! en röst uppstiger Ifrån de vida dalar, tysta skogar. De tusen hyddor, spridda på vår strand; Den rösten beder: fall ej ned från fästet, Du ljusa stjerna! brist ej, starka sköld! O, slockna ej, du vårdeld uppå höjden! (Knäböjer.) O, Aino! hör den arma modrens klagan Och blyga jungfruns bön, den gamles suck: Bevara kämpaarm så väldig än Till deras värn och höga gudars fröjd! _Aino_. Stå upp, du pilt! Ditt tal är likt de drömmar, Som ungmö sysslolös i tjället sömmar. Men icke kloke männers tal det är, Som gå att strida för den kära torfvan, För gamle gudar och för fädrens hydda; Som blöda för att värna modrens graf, Att trampas af den fräcka fremlingsfoten. Gå fritt, att leka vid din moders knän! För henne och för dig jag drar i strid. Och faller jag, så lefva starke gudar. At annan arm de skola kraften skänka Och svärdet lägga i en annan hand Till svaghets styrka och till deras pris. _Alla_. Hell, Aino! icke ensam skall du vandra. Vi följa dig och falla vid din sida. _Toivo_. För hög jag vuxit att vid moders knän Mer leka. Stolte Aino! uti striden Jag går med dig, som du att kämpa, falla. Om jag förblöder, ej det skada är. _Aino_. Hell, fagre yngling! pilt är du ej mer. Och om i dag jag uti kampen faller, Mitt svärd, mitt värf, i arf jag lemnar dig. Och nu, j bröder! hem till hyddan gån. Omgjorden er med svärden, kommen sedan Till gudaaltaret i djupa skogen, Dit kristen skändarfot ej hittat än. Der skolen j mig finna. Hu jag går Till hyddan hem, gråhårig fader att Min helsning ge; kanske jag ej mer träder In under åsen, der jag dagen såg. (Går ¨åt venster; de öfriga åt höger.) Scen 4. Aino. Två kristne kämpar. _Den ene kämpen_. Du mannadråpare! du vilde björn, Som hundra ädla, kristna kämpar slagit Med syndigt hednasvärd i döden ned! Nu, aldrig funne, är du fångad vorden, Nu skall din vedergällningstimma slå! (Strid. Fem andra kämpar komma.) _Aino_. Jag ana kunnat, fastän jag ej visste, Att sju mot en är kristen kämpased! (Skrattar.) (De binda honom.) Hvi binden j mig? Hvi med svärden sju Slån j mig ej till gröna marken ned? _Kämpen_. Dig kungen dömma skall. Der ses han komma. Scen 5. De förre. Kung Erik. Biskop Henrik. Tancred m.fl. _Kämpen_. Du höge konung! Här du fångadt ser Det rika byte, som vi länge spanat. Nu björnens ram i bojor slagen är. Oss bjuder du att honom nederslå? _Kungen_. Ej någon må man nederslå förrän man At honom bjudit Kristi höga nåd Och lifvets bad. Och om han det annammar I troget uppsåt, må i frid han gå. Du vilde kämpe! nu jag frågar dig Uti den Gudens namn, som är den sanne, Den evige, som ensam frälsa kan: Vill du afsvärja dina falska gudar, Det helga dopet taga an och lägga Ned för den ende Gudens fot ditt svärd Och det upptaga, blott för att det föra Till Kristi ära i Hans stridsmäns skara? Då skola alla dina synder dig Af evighet förlåtas och du engång I englars rund lofsjunga Herren Gud. _Aino_. Jag vill dig svara, kung, som du mig frågar. De höge gudar, vid hvars sånger mig Min moder vaggade till ljuflig slummer På sina armar, då än späd jag var; De gudar, mina fäder kämpat för, Och som i mäktig huldhet gula fälten Med skördar signat, värnat hyddans härd Och lyssnat till vår bön i altarlunden, Dem byter jag ej bort mot dina sagor Om milda gudar, ropande på blod, Om himmelen, der dessa gudar bo, Om helvetet, som dina prester diktat. Och aldrig mig ditt vattenbad begjuter. Vi ha' här ruskigt nog ändå; vi ej Kallt vatten på vårt hufvud gerna ösa. _Kungen_. O, yngling! smäda ej Guds helga lära, Men böj ditt öra till Hans kärleks röst! Ej sagor är det jag för er förkunnat. Ej jag för dikter uti härnad drager. Det sanning är, den högste Gudens ord I ende Sonens skönhet uppenbaradt. All annan lära falskhet är och mörker, Så mild, så gammal den än vara må. Jag ej föraktar dina gudar, yngling! De höge andar, som i eder drömt När genom natt till ljus och dag j vandrat. Men nu har solen uppgått öfver verlden, Att lysa alla, som på jorden bo; Och nattens skuggor ila bort för dagen, Som mäktigt skinande från himlen stiger. O, kämpe stolt! till fridens gårdar kom! Låt döpa dig och på Försonar'n tro! (Paus.) O, starke yngling! skön du för mitt öga Och hög, som unga, friska furan står. O, kom och blif en väldig Herrans kämpe Och evig ära smycka skall ditt hufvud. Stig ned i dopets himlaflod och synd, Som, blodröd, nu din själ betäcker, skall Borttvagen bli och frälsad skall din ande Sig svinga upp ur badet, snöhvit som Den dufvas vinge, som sig himmelsk sänkte På Kristi hufvud ner, då upp han stod Ur Jordans helga hölja. Yngling, svara! Vill du ej kristen bli? _Aino_ (sliter sig lös och drager sitt svärd.) Der är mitt svar! _Kungen_. Den svärd tillgriper, skall med svärd förgås. Så Herren bjudit har. Ditt blod ej komme Uppå mitt hufvud! Jag din frälsning ville. J, kämpar! fräcke hädarn nederslån. _Aino_ (faller.) Du sjelf, du kung, för mördarsvärd skall falla Och fara till den svarta afgrund ner, Hvarpå du tror. Jag hem till Wäinö går! _Kungen_. Han föll, den starke, stolte yngling neder! Så går det den, som nådens bud föraktar Och hellre tjenar djefvulen än Gud. _Biskopen_. O, Gud och Fader, i den ljusa höjden, Som här oändlig kärlek i din hand, Gjut blott en enda droppe öfver Den stolte syndarns hufvud som här hvilar, I döden sjunken för sin vilda ondska, Att han engång omsider frälsad från De mörka riken, der hans arma själ Nu irrar kring, din fotapall må hinna Och evig ro invid ditt altar finna. _Kämpen_. Du höge kung! Man ännu här har funnit Ett hednaaltar djupt i mörka skogen, Der offer brinna åt den falske gud. Vill du vi draga dit att det förstöra? _Kungen_. I natten ej vi må i djupan skog Att irra gå. Försåt kan ligga der. Jag älskar ärlig strid, försåt jag hatar. I morgon bittida, då första flamman Af solens eld på blåa böljan står, Då draga vi att hednagudars säten Med jorden jemna till vår Faders lof. (Alla gå, utom Tancred.) Scen 6. Tancred. Helmi (som inkommit under det kungen talat till Aino och obemärkt stannat i bakgrunden.) HELMI framträder till Ainos lik, utan att varseblifva Tancred. En gnista sig gömmer i mörkaste skuggan, En flamma der slumrar i svartnade skyn. Men gnistan till ljungeld skall vexa och springa Ur remnande molnet vid himmelens bryn; Och fräsande blodröd den framila skall, Att nedslå och splittra den skyhöga tall. Andra akten. Theatern föreställer det inre af en tarflig stuga. Scen 1. _Helmi_ sitter på en bänk och skurar ett gammalt svärd. En gnista sig gömmer i mörkaste skuggan. En flamma der slumrar i svartnade skyn. Men gnistan till ljungeld skall vexa och springa Ur remnade molnet vid himmelens bryn: Och fräsande, blodröd, den framila skall, Att nedslå ock splittra den skyhöga tall. Scen 2. Helmi. Tancred. _Helmi_. Du bleke ungersven, hvad vill du här? Hvad söker du väl uti björnens klyfta? Ett offer säkert åt din hvita Gud! En orm der lurar i ditt milda öga I svarta manteln gömms kanske ett svärd. _Tancked_. Ej svärd jag bär, du höga hednatärna! Och intet svek uti mitt öga bor. Men hit jag djerfdes träda in att bedja Om en dryck vatten endast ur din hand, Att svalka törsten het, som mig förbränner. (Paus.) Uti vår helga lära står ett ord. Som säger: bägaren med vattnet friska, Du åt den törstande framräcker, skall Uti Guds stora bok upptecknad varda. O, sköna ungmö! räck mig svala drycken. Då du det gör, till hinlajungfruns thron Jag skall för dig mång' fromma suckar sända. _Helmi_. Gå dit, der höge kämpen ligger slagen. Kanhända bloden än ej stelnad är, Som väller fram ur stolta, stungna barmen. Gå dit och släck din törst utur den källan! _Tancred_. Ej har jag dödat ynglingen och ej Hans död jag ville. Nej, Guds hand det var Som honom slog. Till nåden och till dopet Han bjuden blef af fromme konung Erik. Med hån så fräckt han smädat helga läran Och mördarsvärdet höjt mot Herrans smorde, Och derför slogs han af Guds kämpars hand. Ty hvar och en som Frälsarens nåd föraktar, Som honom huldrikt bjuds, ett ogräs är, Som skall afmejas och i ugnen brinna. (Paus.) Du frågade af mig om offer jag Här sökte åt min hvite Gud. O, ja! Ett offer kostligt sökte jag i hyddan, I björnens klyfta åt min ljuse Gud. Du ädla tärna! skön en gnista lågar Af himmelsk sol uti ditt ögas natt, En klarhet skimrar på din höga panna, Der du går fram bland dessa mörka vildar. Träd ut från hednadomens mörka dal, Der onda andar uppå harpor spela Och syndens skuggor sväfva uti dödsdans, Träd ut i Herrans ljusomgjutna ängd, Der källorna med lifvets vatten sorla Och englaväsen ibland liljor gå. Bortkasta svarta slöjan, som fördöljer För dig Guds klarhets sken och ila fram Till Frälsaren, som står med öppna armar. I dopets bad ditt stolta hufvud sänk. Förklarad skall du åter upp det höja. O, höga, fagra jungfru, kristen blif! _Helmi_. Ditt ord du kunnat spara, munkeyngling, Att dårligt locka till din falska himmel! Ty mina gamla, helga gudar, de I sångerna besjungna, höga, aldrig Jag skänker bort emot din bleke Gud, Som sitter på en dimmig thron i fjerran Och, aldrig mättad, dricker skuldlöst blod. Nu har jag svarat dig. Välan, tag svärdet, Det skarpa här, och stöt det i min barm! Och elda se'n en ugn, så het liksom Den afgrund, hvar om j prediken, bränn mig, Som ogräs der, till offer åt din Gud! _Tancred_. Ej döda dig jag vill, men lefvande Dig göra, genom Frälsar'ns höga kärlek. _Helmi_. Ej lefvande du kan mig göra, ty Jag lefver ju, men döda mig du kan. J kärleksprester endast döda kunnen! Välan, hvi tvekar du? Se här, tag svärdet! _Tancred_. Hur' skulle jag väl kunna döda dig, Du starka, sköna, der du för mig står, I fägring dunkel ock med brand i ögat? Ej döda vill jag, men dig saliggöra. _Helmi_. Och hvarför icke mig som kämpen ung, Vår ära, gammal faders ende son? _Tancred_. En qvinna blott du är. — _Helmi_. Och hvi, lik mannen Får då ej qvinnan sjunka ner till jorden, Med sargad barm för det hon trofast är? Hvi skonas hon, då hennes broder blöder? _Tancred_. Han dödat hade många, ingen du. _Helmi_. Han dödat kade många, säger du! Ha! lömske fremlingar, med lockar ljusa! Med eder mördarkung j trädden djerft. På denna gamla strand och drogo fram I våra bygder, störtade i gruset De helga altaren, der våra fäder Till höge guden bådo, stungo ned De fagre ynglingar och starke kämpar, Som höjde svärd, att värna gammal tro Och ärfda hyddan emot oväns våld. Så gjorde äfven han, den fallne yngling. J åter, falske prester, som prediken Om kärlek blott, hur' mild försonar'n sitter I ljusa himlen, på Gud Faders hand, Men gömmen svärdet under tempelskruden, J helige, som sägen, att det är Ett brott, väl värdt ett evigt straff, att döda, I edra gudars namn j honom mördat! Tag svärdet här och döda äfven mig! Hvad? vågar du det ej, du fege pilt? _Tancred_. Mig säg, var han dig kär, den döde yngling? _Helmi_. Ja, kär han var mig, kär liksom den hydda, Min moder skyddar under vinterns köld. Så kär han var mig som min faders svärd. _Tancred_. Säg, lefver någon, som än mera kär Ditt hjerta håller här? _Helmi_. Ja, hon, som mig Har lifvet skänkt och vid sin barm mig fostrat, Hon är mig kärare än alla andra. _Tancred_ (för sig) Man brudgum mer än moder älskar dock. _Helmi_. Nåväl! hvi dödar du mig ej, du fege? _Tancred_. Ej feg jag är, men dig jag ej kan döda. Ej ondt jag vill dig, höga, vilda mö! Men höj ditt svärd och göm dess blanka klinga Uti min barm, den utaf ångest tärda, Att jag får frid här fallen vid din fot. _Helmi_. Skall kristen tempelyngling finna friden Vid hednisk jungfrus roförgätna fot? _Tancred_. O, stolta mö! Vill du min saga höra, Så ljufligt sorgsen som mitt hemlands natt: Jag föddes i de solbegjutna länder, Der sommarn aldrig dör och bladen aldrig Från träden falla, blomstrens kronor aldrig Kring fälten jagas utaf höstens vind; Der snön blott smyckar, lik en bländhvit hjelm, De höga bergens toppar uti fjerran, Men aldrig kyler foten, hvilken ilar På doftrik gräsbädd under palmer fram; Der drufvan sväller uti solens brand Och gjuter eldig saft uti pokalen; Der såg jag dagens ljus; min moder dog Då jag blef född. En riddare så ädel Min fader var. Han fostrade mig upp I tro så from på Gud ock helga jungfrun. Som ende Sonen har till verlden födt. Uti en borg så skön, på höga stranden Af evigt blåa hafvet bodde vi. Då jag var tolf år gammal, drog min fader Långt fjerran med mång' kämpar, att befria Försonar'ns graf ur vilda Turkars hand. Ett år förgick; så kom ett bud en dag, Som sade: fallen är din ädle fader I blodig kamp mot grymme Saracener. Mitt slott, mitt riddarnamn jag skänkte då Åt helga jungfrun och i kloster gick. Der lefde jag i fromma böner, fastor Samt späkningar och helig visdom lärde. Och ofta då i midnatten jag bad, Stod Herrans moder uti himmelskt strålljus Inför mitt öga, log mot mig så huldrik. Och en gång hörde jag den höga hviska: Drag fjerran bort till isomgjutna stränder Och Sonens herrlighet förkunna der. Då vandrade jag hän den långa stråt. På snöbetäckta fält och höga berg, Der nordanvinden isig hvirflar. Genom De strida floder fram jag vandrade. Kom ändtligen till konung Eriks land Och på hans korståg hit till Finland följde. Att evangelium förkunna här För mörka andar, uti vantro snärjda. Ej annan kärlek bodde i min barm, Än Gudasonen och Hans namns förklaring. ─ Då såg jag dig, der fram i går du trädde Till kämpens lik och dina armar upp Mot himlen höjde, dunkla orden talte, Som ljödo örnens vingslag lika för Mitt öra. Ångest nedslog i mitt hjerta. En trängtan flammar der blott efter dig. Och helga, jungfrun i en sky försvann Och englarne sitt anlete betäckte Med hvita vingar. Ingen annan himmel Min heta trånad anar än din famn. (Knäböjer.) Du höga mö, med natten kring ditt hufvud! O, låt ett ögonblick mig blott få drömma Om paradiset vid din stolta barm! Kom! fly med mig och svarta kåpan låter Jag falla uppå denna frusna strand, Och far med dig till evigt gröna stränder, Och blir igen den man, hvartill jag föddes, En riddare, ty läran, som oss bjuder, Att lifvets fröjd försaka, är en lögn, Af menskor diktad, att oss plåga blott. Den ed jag svurit, som de lömske munkar Af barnet stulo, ej jag måste hålla, Ty Gud blott kärlek, evig kärlek är! _Helmi_ (för sig.) När jag på berget i midsommarnatten Med ynglingarne dansade, de sade, Att jag en ljungeld var och flydde från Min barm. (Till Tancred.) De kämpar unge aldrig djerfdes Sig låta fångas utaf mina armar Vid dansen i den klara sommarnatt. Du späde yngling! vill du blixten famna? (Tancred ilar i hennes famn. Hon kysser honom.) Min moder kommer. Hon skall döda honom! Han dödat ingen; må han derför lefva. (Går och hemtar en bägare med vatten ) För skön din läpp dock är att dricka blod. Tag här den läskedryck som du begärde! (Tancred tager bägaren och dricker.) Gå, skynda bort! _Tancred_. Hvi så befaller du? _Helmi_. Gå bort! jag säger dig. _Tancred_. Ej bort jag går Från dig! (sluter henne i sina armar.) Blott här uti ditt varma sköte Min salighet jag finner, ty du är Min helga jungfru! _Helmi_. Bort, du bleke, skynda! Åt venster gå, då du ur hyddan träder! (Tancred går.) Scen 3. HELMI (skrattar.) Nu ungersvennen blixten famnat har, Som käcke kämpaynglingar ej vågat. En brand jag kastat i den späda barm Och kristen yngling älskar hednatärnan. (Börjar åter skura svärdet.) Scen 4. Helmi. Toivo. _Toivo_. God morgon, Helmi! Hvad för sällsamt värf Du sysslar med! Hvi skurar du så blankt Med idog hand det gamla, tunga svärdet? Jag alltid såg den kämpaklingan förr På högan vägg, der invid härden hänga; Lik saga stolt, om fordna bragder täljd, Den skimrade så klart i hyddans skymning. Hvi ser jag den i dag uti din hand? Ej jungfrur pläga ju i striden gå. _Helmi_. Ej unga björnen plägar ju berätta För foglar små hvad han i hågen gömmer, Då han om morgon bort från klyftan drar. _Toivo_. Väl är jag späd och ung, dock fogel ej, Som, svag och menlös uppå grenen qvittrar. Jag svänga skulle ock i dag ett svärd, Som mig min fader i går afton skänkte. Men ej jag kunde kära modrens tårar På bleka kinden rinna se, der hon Låg vid min fot och bad mig att ej röfva Dess ålders hulda morgonstjerna bort. Mitt svärd jag henne räckte, bågen tog Och vandrade, så tung i håg, från hyddan. Kom, Helmi! följ med mig till friska skogen, Att vildbråd jaga som du fordom gjort. _Helmi_. Jag större värf att sköta har i dag, Än att med piltar uti skogen vandra. _Toivo_. Lägg skarpa svärdet, fagra Helmi, bort Ifrån din hand och lyssna till mitt ord. O, kom med mig! Ej vill jag ensam irra Uti den vilda skog. Se, gräset ej Mer grönskar för mitt öga, böljan ej Vid stranden ljufligt sjunger, glada göken I höga björkens topp så stum är vorden, Då ej på stigen vid min sida jag Ditt fjät förnimmer, ej den gamla runan, Utaf din stämma sjungen, klingar mellan De furors stammar ifrån bergets topp. O, kom med mig och till de milde gudar, Som bo i luft, i skog, i moln och vatten! Vi bedja skola, att de signa må Min fader och de starke männen alle, Som denna dag i strid emot kung Erik Med Aino gå. _Helmi_. I strid med Aino gå! Du har då ej den svarta fogel hört, Som kring vår bygd med blodig vinge flaxar Och öfver skogens toppar, fjärdens våg Och hyddans ås oeh vida sädesfälten Blott höjer hämndeskrän mot klara skyn? _Toivo_. Hvad menar du? Hvad blodigt dåd har skett? _Helmi_. Gå bort till stranden, der den stora stenen Af jättars händer fordom slungad blef. Der invid stenen skall en syn du skåda, Som löser för dig gåtan i mitt tal. _Toivo_. Farväl! Med ångest fyller du mitt hjerta. _Helmi_. I morgon vill med dig i skog jag gå. Och då vi skola fagra kransar binda Af gröna videt, af de blommor blå Och hänga på hvar gren; och hvarje strå, Med perlor smyckadt, skall i solljus gunga Och vi en runa ny på berget sjunga. (Toivo går.) Scen 5. Helmi. Taini. _Taini_. Jag tror du, lik ett tvåårsgammalt barn, I hyddan sitter och med fadrens vapen Blott leker, fastän ovän grym för dörr Med bloss och slagssvärd står och bygdens kämpar I gräset falla, liksom unga björken För bondens yxa störtar uti skog. Och Wäinös gamla altaren, der fordom De klara offerlågor stego upp Till höge Jumala i blåa skyn, Af fräcke fremlingen i gruset trampas, Och hatadt kors i stället reser sig: Då sitter sysslolös på stugans bänk Högboren, väldig kämpes unga dotter, Hans, som med trollen kämpade och vann, Som skräck på svärdet bar och nu hos Wäinö I ljusa tjällen mångbesjungen sitter; Hans dotter, björnens unge, sorglös, nu Med gamla gudavigda svärdet leker. _Helmi_. Ej än jag leker, moder, jag blott skurar Till leken svärdet. Se, hur' blankt det är! Som blixten skall det ljunga, då det tränger I stolta örnens hjerta, der han sitter På klippans spets. _Taini_. Jag ej förstår dig, barn! _Helmi_. Du visa moder! hvi förstår du ej Det språk, som litet barn dock tyda kunde? _Taini_. Vill du att strida gå mot kristna kämpar Och hugga ner dem med din faders svärd? Der skräck på eggen bor. De skola falla, Som gräset faller för den hvassa skäran. _Helmi_. Blott en skall falla, en allena skördas, En som är mer än alla andra värd, Lik örnen, som för hundra sparfvar små Ej köpas månde. Liksom de förkunna, De bleke prester, att en enda offrad, Att många tusende försona, blef: Så skall i denna dag en enda falla Till väldig hämnd för hvad de många brutit. _Taini_. Men hvadan kommer det att qvinna klok, Som gammal är och mången dunkel gåta I klarhet tolkat, Wäinös runor läst Och syner skådat uti trolldomskitteln, Ej tyda kan det visdomsspråk, som kommer Ur barnets mun? Skall dottren blifva nu Mer klok än modren och de unga djerfvas De gamle vexa öfver grånadt hufvud? _Helmi_. Nog sådant händer när de gamles hand För skröplig blifvit till att föra svärd. _Taini_. Nog djerft ditt mörka tal du lägga vågar. Nu månd' jag veta hvad i håg du bär. _Helmi_. Så hör då och förnim hvad jag förtäljer: Jag ock har runor läst i sena qvällen, Så röda runor, ristade i blod. I fallen kämpes harm der skrifvet stod, Att en, en hög, skall fälla att försona De bleka skuggor uti Tuonis land. Den helige med kronan uppå pannan, Som svänger mördarsvärd i blodig hand, Han är den örn, som uppå klippan sitter, Som ej för hundra sparfvar små månd' köpas. Den örnen falla skall på Finlands strand Och aldrig vingen lyfta, till att flyga På blåa höljan hän till Sverges land. _Taini_. Pris vare Jumala, som mig, den gamla. Ej örat lyckt förrän jag höra månd' De höga ord ur dejlig ungmös mund! Nu fagra våren visare är vorden, Än gulnad höst, nu björnens unge vuxit Till väldig ungbjörn upp, som vredgad slår Till jorden ner den starke, som djerfs träda hans klyfta nära. Hell dig, som jag fostrat Med visdomssånger upp invid min barm! Dig hell, du tärna stolt, med kraft omgjordad! Nu gå att kämpa med den stolta örn, En kamp så skön och väldig seger vinn! _Helmi_. Farväl, min moder! Då jag vänder åter Och in i stugan träder, ligger örnen I sanden sjunken på sin blanka sköld Med hjerta stunget af mitt svärd. Farväl! (Helmi går.) Scen 6. _Taini_. Dig signe Jumala ock alla gudar, Du fagra dotter utaf kämpe båld! När örnen faller ner för ungmös hand, Då blixtrar svarta skyn vid himlens rand Och gamle Wäinö, som på molnet sitter, En högre ton på konstrik harpa slår. Nu vill jag läsa uti djupa kitteln De runor sprakande, mig månd' förtälja Den segerstråt, som högrest jungfrun går. Tredje akten. Första tablån. Theatern föreställer det inre af en djup, gammal skog. Ett afgudaaltar i förgrunden. Scen 1. Matti, Welli och de öfriga finnarne beväpnade. _Welli_. Den hela långa natt vi bidat här. Nu natten ren för dagen flygtat hän Och ännu ej vi Ainos steg förnummit. _Matti_. Han komma skall, ty än ej Aino svek Het ord han gaf. Måhända har han mött En ovän, som hans steg fördröjt. _Welli_. Och fallit! _Matti_. Ej Aino falla kan, ty alla gudar Den starke skydda både natt och dag. _Welli_. Du sade sjelf i går att makten är Från våra gudar tagen. — _Matti_. Men då Aino Än lefver och uppå dem tror, vi tvifla Ej må. Jag steg kan höra uti skogen; De skyndsamt nalkas hit. Hu kommer han! _Welli_. Blott sonen min jag ilande ser komma, Men kämpen ej. Sccn 2. De förre. Toivo. _Toivo_. Hvi stån j här och biden, J tappre männer? Ej han komma skall, Hvars fjät j lyssnen efter, om j ock I mannaålders längd här stoden. _Matti_. Yngling! Hvad fåvitskt ord är det din tunga talar? Vill du väl gäckas med oss gamle män? Väl starke kämpen, som han lofvat har, Skall snarligt komma och för oss i striden Gå fram liksom ett ljus. _Toivo_. Det ljuset är I natten slocknadt, att ej tändas åter. Dess sista gnista re'n i dödens dimma Har brustit. _Matti_. Lögn det ordet vara må, Som nu din tunga djerfves tala ut! En droppe blott af midnattsdaggen fallen Uppå din läpp. Du plägar drömma, yngling! En dröm du täljde oss i går, i dag Du täljer oss en lika sann som den. _Toivo_. O, om en dröm det vore, om jag kunde I dag till stranden ila, som i går Jag ilade till lunden och ej finna I gräset rysligt mördarspår och ej Der blod på blomstrens skära kinder låg Och korpen icke skrek i kala tallen! _Welli_. Hvi lägger du så gåtlikt mörka orden? Nu säg oss: lefver icke Aino mer? _Toivo_. Nej, död han är! Här skåden j hans svärd, De helga arf, som mig den starke skänkte. Jag tog det nyss ifrån hans stela hand. Och sen, der kommer stolt i hågen mördarn! Scen 3. De förre. Konung Erik. Biskop Benrik. Tancred. Riddare och kämpar. _Kungen_. Hvi stån j här, en rund af männer sluten Kring hednaaltar, väpnade med svärd? Hvad viljen j? Hvad vanten j väl på? _Welli_. På Aino, kämpen, som i går oss sade, Att honom här uti den flydda natt Vi möta skulle, för att gå i striden. _Kungen_. Den väntan fåfäng är, ty kämpen Aino, Han ligger slagen för sin ondska stor På strand. Hans röst som högste Guden gäckat, Ej skall er kalla mer till syndig strid. Nu Herren sjelf ert värn har nederslagit Och spiran tagit från er hand, då Aino I stoftet sjönk, liksom ett vissnadt löf Inför Hans andedrägt. Er böjen då För Honom ned, Hans allmakt ödmjukt dyrken, Mot hvilken intet väsen spjerna kan, Er döpa låten och Hans kärlek er All skuld förlåter och i himlen engång Er lifvets krona skänker. _Toivo_. Lömske kung! Vi vilja icke dina kronor hafva, Då du vår krona från vårt hufvud slog Och trampade i spillror uti stoftet. Du tror att Aino hos de döda är Och aldrig mera höjer domnad arm Till kamp? Att dina gudar seger vunnit? Men än han lefver, än han draga skall Framför sitt folk att ovän hugga neder Och jaga som ett stoft i stormen kring. Då qvällsol sista kyssen tryckte på Hans höga panna, mig den starke sade: "Och om i dag jag uti kampen faller, Mitt svärd, mitt värf i arf jag lemnar dig." Hans ande, konung, den du flyktad trodde Till fjerran dunkla riken hän, han bor Nu i min späda barm. Hans svärd jag svänger Inför ditt öga här. Jag Aino är! _Kungen_. Tillbaka träd, du yngling! ej mot barn Jag plägar uti striden gå. Fall neder, Om tillgift bed, för det du svärdet dragit Mot Herrans smorda. _Toivo_. Barn jag icke är Och ej för dig jag faller neder! Männer, Hvi stån j der och tveken? Fram till strid! _Biskopen_. Hej, håll! Ej mera blod här fåfängt flyte På denna strand! Ej älskar Herren blod. Låt fallne kämpens sista droppen vara, Som gjutes i den blinda striden mot Den sanne Guden. Sänken svärden neder, Förtörnen ej den mäktige i höjden Med eder arghet. Se, så mild Han än Mot eder räcker faderliga handen! Ej trotsen honom, ty då slutes handen, Af kärlek fylld, och med den andra Han En ljungeld slungar ut, att er förkrossa! Då nåden ändad är och domen redo. _Toivo_. Blott Jumala har blixten i sin hand, Men ingen annan. Framåt i hans namn! (Kort ock vild strid. Flera finnar falla,) _Kungen_. Sen der, j hädare! Likt brutna röret, J liggen der. Med oss så kämpar Herren! På våra hufvu'n håller Han sin hand. Utaf Hans stridsmän ingen föll i kampen. J alle, som Hans milda hand har skonat Och som Hans starkhets verk här skåden nu, Er böjen för Hans spira och de offer Af bön och lofsång, som j Honom bringen, Med välbehag Han höra skall och stor I nåd, en stråle deraf låta falla På dessas arma, hädangångna själar. (Alla finnar, utom Toivo, knäböja.) _Biskopen_. Er signe Herren Gud allsmäktig och Till tecken att j vändt från edra gudar, De falska, om till Honom, hjelpen oss, Att afgudsaltar störta ner! _Kungen_. Hej, biskop! Man icke ned må rifva hvad engång Man heligt aktat och i tro har dyrkat. Ej samma händer, som de offer fromma Till gammalt altar buro uti bön, Dess stenar nu till marken månde slunga. En saga blott var Wäinös lära, men Hans stämma dock till stora bragder kallat Och hviskat ro i månget sorgset bröst. _Biskopen_. Som du det vill, det vare, ädle konung! _Kungen_. Mig, biskop, hör! Då altar jemnadt är Med jorden, må j fromma böner läsa Och rikligt gjuta helga vattnet ut På rummet, der de offer många brunnit Åt hednagud och trolldomssånger sjungits, Hvari de onda andar bo. En psalm Man under arbetet må sjunga och I sången desse männer in må stämma. (Till Toivo, som vill aflägsna sig.) Hvart går du, yngling? Vill du ej i lofsång Din unga stämma höja upp till Gud? _Toivo_. Ej lofsång åt din Gud jag sjunga skall! Då Jumala, den starke, mig har skonat Allt undan döden, för sin ära var det, Som han mig skonade. Nu bort jag går. Och djupt i skog, dit du ej finner vägen, Jag bygger upp ett altar nytt, som högre Och skönare än detta blifva skall. Och der de offer nya skola flamma Och nya böner sväfva upp mot skyn Och lofsång ny skall ljuda uti rymden! Och höge Jumala, så fröjdfull, än Engång skall sitta uppå solens strålar Och le åt dig och dina arma gudar. _Biskopen_. O, vandra ej från himlens morgonljus, Du yngling, uti mörka natten hädan! Vänd åter om och tillbed Herren Gud! _Toivo_. Då blomstret vissnar uti vårens morgon. Då sol blir svart och blåa böljan frusen I sommardag, då tillber jag din Gud. (Går.) Scen 4. De förre, utom Toivo. _Biskopen_. Ett svärd så skarpt engång skall gå igenom Hans själ och skilja ljus ock mörker åt. Till denna tid kan hednaaltar bygge. Till verket gån ock låtom oss derunder En helig psalm i gladligt sinne sjunga. (Sång. Kämparne börja nedrifva altaret.) Scen 5. De förre. Helmi inkommer, nalkas kungen och lyfter svärdet mot honom, men bäfvar, låter det falla och sjunker till jorden. _Kungen_. Hvad vill väl fagra jungfrun här med svärd? Ej dödshugg blixtra må i ungmös hand. De väna värfven blott med veka fingrar Må qvinnan sköta och i bön dem sluta. _En kämpe_. Hon svärd mot dig har riktat, herre kung! Ditt lif har vilda tärnan traktat efter. Hvad straff befaller du för kennes brott? _Kungen_. Ej straff jag äskar för den unga mön. Se, Herren sjelf till jorden henne slagit. Den näpst har blifvit af Guds egen hand, Ej höfves menskohand att röra vid. _Kämpen_. Men skarpa svärdet, som hos kenne ligger, Man må från kenne taga! _Kungen_. Svärdet blef Ett halmstrå blott i hednatärnans hand. Det kan ej skada dem som Herran utvalt. Låt henne det behålla. Unga flicka! Den Högstes hand dig väldigt träffat har, Då du det mörka värf gick att fullborda, Som satan hviskat i din arma själ. Se tecknet, som från himlen väldigt ljungat, Att blända dig, likt blixten fordom Saulus, Som blind i synd, förföljde Herrans trogna! Stå upp ock se den Herrliga i skyn Och böj ditt anlet' för hans ögons strålar Och tillbed Herren Gud ock gack i frid! _Kämpen_. Nu altaret är störtadt, store konung! _Kungen_. Den helga messan låtom oss nu sjunga! (En messa sjunges. Biskopen bestänker med vigvatten platsen, der altaret stått.) Och nu, du svarta rum, der hednahärd Har fordom stått, i fager grönska åter Du smycke dig ock ljufva blomsterhåfvor De offer vare, som ur dig stå upp. Nu är vårt stora värf fullbordadt vordet Allt till Hans ära, som oss kraften skänkt. Nu hem vi draga åter till vårt land, Vårt folk att helsa uppå Sveas strand. (Alla gå. Biskopen fattar Tancred vid handen och förer honom med sig. Helmi blir liggande knäböjd och sträcker armarne efter kungen.) Scen 6. _Helmi_ allena. Det flög en ljungeld ur hans klara öga, Som brände upp min själ. Jag ingen själ Numera har; hon är en flägt allenast, Lik den, som far imellan björkens blad En stilla sommarqväll vid gröna stranden. Och denna flägten kring hans hufvud susar. (Reser sig upp.) Blef jag för kungen rädd? Nej, rädsla ej Uti min barm än sports. Jag har på stigen I djupa skogen uti höstnatt vandrat, Då stjerna ej från svarta fästet sken Och månans ljus ej gycklade på gren: Blott stormen brusade mot mina kinder Och björnen brummande der gick invid Min sida. Var jag då väl rädd för honom? Nej! han min frände var. Allt från min barndom Man har mig björnens unge nämnt; ej kan Väl björnens unge rädas för en kung, Med blåa ögon, midt på ljusa dagen. Ej rädd jag blef. — Men hvadan kom det då, Att svärdet föll ifrån min hand och jag Till marken sjönk. Ett svärd af eld jag kände I samma stunden genom hjertat gå. Och hjertat slog ej mer i varma barmen. Mitt öga ej upplyfta kunde jag Och ej stå upp. Jag fastsmidd var vid marken. Månd' mäktig trolldom i hans öga låg? Jag ville honom döda: då från mig Min själ han stal och band mig fast vid jorden. Men dö han skall! Han våra gudar skändat Och våra kämpar dödat, altaret, Det heliga, till marken trampat ner. Kom hit, du svärd, du uti stoftet fallna! Ej höfves dig att ligga uppå jorden, Du helga klinga, som min fader svängt Med väldig arm. I kristen barm så djupt Jag skall dig sänka ner. Men hvadan detta? Hvi har så tung du blifvit i min hand, Som förr dig svängde lätt liksom en leksak? Du skarpa, spegelklara stål, hur' skönt Du blixtra skall uti hans röda blod! Hu! hvad din egg är hvass! För dig jag rädes! (Knäböjer.) Jag ser dig, höge Wäinö, der du sitter På stol af åskmoln, jag din stämma hör, Som dånar genom vida rymder till Mitt öra. Men för dig jag icke rädes. Ej björnens unge fruktar vredgad gud! Du tingen skapat med ditt strängaspel Och sköna väsenden ur dunkla gömmor Vid sången lockat uti dagen fram: Slå an en väldig ton uppå din harpa Som krossar mig till stoft, der nu jag står! Scen 7. Helmi. Taini. _Taini_. Jag svarta tecken såg i djupa grytan Och skräck sin vinge slog omkring min själ. Hvar ligger kung, till jorden slagen ned, Med stelnad ögonsten? Här ser jag svärdet. Månd' kristet blod på skarpa klingan blänker? Nej, blank den är, som nyss den skurad blef. _Helmi_. Mitt svärd till örnens bröst ej vägen fann, Men han med svärd mitt hjerta genomborrat. Den vigg jag sände uti munkens sköte, Har återstudsat till min egen barm Och tusen åskor med i flygten tagit. _Taini_. Ve! ve! nu svärdet föll ur ungmöns hand! Ve! ve! nu ropar marken ve ock träden Och hafvet, solen ropa alla ve! Och luften ve ock gammal moder ve! Nu björnens unge till en orm sig bytt, I stoftet krälande ock stygg att skåda. Och nesa står på hvarje grässtrå ristad. Ej mera må jag trampa jord, hvarpå Det barnet enfödt, vid min barm jag bar! Högättad kämpes dotter, trolös sjunker, Med kärleksstungen barm, till kristen konungs Fördömda, blodbegjutna fötter ner. Jag ej förbannar dig, ty vid mitt hjerta Jag burit dig, dig vaggat i mitt sköte. Ej må man banna eget kött och blod! Men bort jag vandrar ifrån skändad härd, Der eld ej mera tändas kan ock maten Ej nånsin mera skulle färdig blifva. Din hand, den svartnade, ej komme vid Det helga, Jumalainvigda svärd, Som kämpe hög har fört till gudars ära. Du klara öga, ros vid modersbarm, Du sköna stormvind, nu farväl! Jag vill Hem till min kämpes hydda vandra. (Störtar sig på svärdet, der altaret stått.) _Helmi_ (kastar sig öfver modren.) Moder! Tredje akten. Andra tablån. Theatern föreställer samma nejd som i första akten. Scen 1. _Tancred_ (inkommer långsamt.) Hon höjde svärdet emot kungens hjerta, Och ögat brann ock kinden var så blek Som snö. Men svärdet föll ur kennes hand Och ner hon sjönk för kungens fot. Hvi kunde Hon ej slå till, hans hjerta genomborra? Hvad stal väl handens kraft ock böjde ner Till marken starka jungfruns knä? Ve mig! Hvad ord är det? Hvad önskan gömmer sig En huggorm lik förrädiskt i mitt sinne? Den kung, som, ren ock hög, lik en apostel, Af helga dygders gloria kransad, har Inför dig stått ock vid hvars fot du böjde I ödmjuk vördnad dina knän ock bad Om hans välsignelse, den fromme kungen Du ville dignad ner till jorden se, I blod, med panna bleknad! Helge Erik! Om du för jungfruns klinga hade fallit Och denna morgon bort till himlen gått, Du stode nu så ljus inför mitt öga, En skuldlös, hög martyr i snöhvit klädnad, Med helgonskimret kring ditt gyllne hår Och uti trogen suckan sjönk jag neder Och bad dig mana frid för mig hos Gud! Men nu, du helige! min fasa är Du vorden. Hvarje fjät, som än du tager Med ängslan och med fasa fyller opp Mitt hjerta. Nu min fröjd det vore, om Du bleknade i dödens famn. — Ve mig! Ve mig! — Men hvar är hon? — Den älskade Jag finna skall och icke konungar, Ej englar eller djeflar ur min famn Mer skola henne rycka! — Min hon är! Scen 2. Tancred. Toivo. _Toivo_. Du munk, mig säg om henne du har skådat! Hvar är hon? Har du henne mött? O, säg! _Tancred_. Hvem menar du? Ej har jag någon sett. _Toivo_. Har du ej fagra Helmi skådat, henne Jag sökt vid altaret i skogen, som Din kung har störtat, men på helga rummet, Der sköflad gudahärd i går än stod, Blott hennes gamla moder låg i blod, Med kämpasvärd i stelnadt hjerta stunget. Mig fasa grep; jag ilade åstad, Högt ropande i skogen Helmis namn. Men intet svar har till mitt öra hunnit. Till hennes hydda sprang jag då, men öppen Den gamla dörren stod, och slocknad eld På kalla härden sörjde, men ej fann Jag henne der. Så ända hit jag irrat. O, munk, om utaf sanning blott en gnista Inom din svarta klädnad bor, mig säg Om ej ett spår du sett utaf den flydda! _Tancred_. Jag dig ju säger, att jag ingen sett! Det sanning är, ty utaf lögn ett stoft Ej fastnat än vid riddarsonens mantel. Gå, tärnan sök! Jag söker henne ock. Var snabb, att jag ej sköna bytet fångar Långt förrän du dess spår på stigen spanat. (Toivo skyndar bort.) Scen 3. _Tancred_ allena. Han söker henne! Ha, du hednapilt! Du söker, du, men munken han skall finna. (Vill skynda bort.) Scen 4. _Tancred_. Biskop Henrik. _Biskopen_. Min son! Hvarthän med kind så blek och öga I flammor mörka? bida här en stund. Jag till ditt sinne tala vill ett ord. I dag du är ej mer densamme milde Och fromme yngling, som i går du var, Som än med frid i klara blicken bad De helga böner, gladlig lofsång höjde Till höge Sonens och Hans moders pris. I dag du flyr från mig och dina bröder Och irrar ensam, fridlös uti skog, Liksom du sökte eller flydde något. Din blick ju brinner mörk liksom en gåta. Af onda andar diktad, ej en bön, Ej sång från dina stumma läppar stiger. Den blick jag såg, som ur ditt ögas djup Till vilda hednajungfrun flög, der hon Till jorden sjönk, af Herrans finger träffad. Min son! i mången skepnad frestarn träder, Att hjertan snärja, som åt Gud sig vigt Och locka dem i syndens hvirfvel åter. Men vaka, bed, så ljuder Herrans bud! _Tancred_. O, biskop! var ock du ej ung engång? Och knoppades der ej i heta barmen En lustgård dold, der, fröjders aning lik, En glödskön, outsprucken blomsterverld I drömmar gnistrande på stängeln skälfde? Och stod en bild ej för din trängtans öga, I fägring hög, emot hvars sälla famn Du dag och natt de aldrig trötta armar I suckan räckte? Var der i ditt bröst Då frid? och bodde helig lofsång då På dina törstande och heta läppar? Bad du i ro vid helga jungfruns fot Din bön, då skön en jordisk jungfru tog Din dyrkan all? _Biskopen_. En verldens man jag engång Har varit ock. En brand der rasat vild Uti mitt hjertas tempel. Längtans ve Min ande smakat. Jag i vällust vandrat I lustgård utaf purpurblommor full. Men se! en morgon mina rosor lågo På jorden vissnade, en nattlig frost Dem härjat alla och en öken vorden Mitt hjertas lustgård var, en öken jorden Och jag en ensam pilgrim, vandrande I öknen. Men en natt der nedersteg En snöhvit engel till mitt bittra läger. Ett ankare han räckte mig och jag Det starka himlastödet fattade och upp Ur djupet stod och fröjd den tomma själen Uppfyllde. Guds ords ankare, min son, Det var! Med krossadt bröst igenom dalen, Med törnen sådd, jag vandrat förrän jag Det fann, men salig den, som från sin ungdom Af Herran korad blef, den, hvilkens fot Ej nödgats uppå ormar trampa, för att Förklaringsberget nå, men buren blifvit Af hulda englar till dess fot! Sin skatt Han väl bevare, att ej satan arg Den lockar bort från honom. _Tancred_. Vise biskop! Din lustgård vissnad var och dina rosor På marken döda lågo, då du dig Vid himlen vigde. Om man bjudit dig Att från ditt Eden i dess blomstringstimma Gå bort, ej detta bud du lydt. Och se! min lustgård ej i aska ligger! Nej! herrlig står den uti morgonfägring Och bidar endast på sin middagsstund, Att i dess brand de blomsterkalkar alla, Af fröjdens doft uppfyllda, öppnas må. Och frostig natt skall aldrig andas der, Ty evig sol uppå dess himmel brinner. _Biskopen_. Min son! den lede frestarn dig har fångat Uti sitt skönsta nät. O, se hur' der Blott ormars ögon bland dess trådar glimma! O, fall för höga Jungfrun ned i bön! Hon har en hand så ren och skär som snön Och kraftens krona bär hon på sitt hufvud. Hon från din själ all synd borttvätta skall. _Tancred_. En jungfru blott jag känner, en blott tillber, En enda är den heliga för mig I himlen och på jorden. Denna jungfrun, Hon lefde ej i fordna tiders skymning, En bleknad saga lik; nej, än i dag Hon mig till mötes går, i fägring solvarm, Och ny och skön en gudasaga jag I hennes famn skall dikta! _Biskopen_. Arma yngling! Jag bedja vill för dig. — Nu kommer kungen. _Tancred_. O, biskop, låt mig gå! _Biskopen_. Blif qvar, min son! Scen 5. De förre. Kungen, med följe. _Kungen_. Farväl! du vackra, finska strand, der jag, Ett redskap blott i Herrans starka hand Det helga kors på hednatemplens grund, Till Kristi ära resa upp förmått. Liksom den unga dagen stilla skrider Allt högre upp, tills öfver jorden den Uti den skönsta middagslusten står Och hvarje skugga, hvarje skymt af mörker Förjagar, så ock gnistan, som jag lemnar Här qvar på stranden, utaf Kristi ljus, Uti Hans kraft skall flamma upp och blifva En sol, som engång hela Finland lyser, Till Herrans ära, menskosjälars ro. — Och nu, du ädle biskop, förrän jag På skeppet stiger för att hädan fara, Jag böjer knä, min krona lyfter af Inför din fot och ber dig signa mig. (Knäböjer och aftager sin krona.) _Biskopen_. Ett ödmjukt hjertas offer älskar Herran. Med välbehag Han till sin smorde ser, Som böjer sig till tjenarns fötter ner. Så vare du välsignad uti alla Din lefnads skiften. Hvarje morgon må Ett arlaregn af Frälsar'ns nåd begjuta Ditt helga hufvud och ditt fromma hjerta! Och länge må du lefva för att Guds Och lärans makt befrämja här på jorden, På det du må ett säte engång vinna Vid erkeengelns sida och bestrålas För evigt af Guds anlets klarhet. Amen! _Kungen_ (uppreser sig.) Jag ödmjukt tackar dig, du gode biskop, För din välsignelse. Så from en bön Till himlens port skall säkert vägen finna. Nu låtom oss en lofsång ännu sjunga På vägen, medan vi till stranden gå. (Alla. En psalm uppstämmes.) Scen 6. _Helmi_ (inkommer medan tonerna af psalmen ännu höras.) Min hand är svart, så svart hon är, Ja, svart af moderblod! I hafvet djupt, i källan blå, I tusen tårars flod Jag tvättat har den svarta hand. Hon blir ej hvit ändå! Jag måste gråta mera, mycket mera! Rinn, ymnigt, mitt öga! Jag har tusende ögon: de gråta alla. Hör, huru tårarne falla! — Ve! ve! det är blod, som rinner från mina tiotusende ögon! ve! — Handen blir än svartare! Nu är den så svart som sot af mordbrand. — Jag vill gråta ännu litet mera, så blir den än svartare. Nu är den så svart som den moders multna barm, som eget barn dödade. Ha! ha! ha! Det var för många tusende år sedan. — Du sol! än du dryper af blod. Du föll ned då — och rullade dig i blodet och du ristar en väg så röd på blå himmel alltsen då. Du ristar och ristar, och droppar, som stenar så tunga, regna från dig på mitt hufvud. — Hör! der föll en! en! en! en! Ha-a! När skådar jag dig åter, höga sol! Så gyllne ren som då för tusen år. Så ljufligt du uppå mitt hufvud lyste, När jag ett barn så litet ännu var Och stenar skimrande vid stranden sökte? (Knäböjer.) Din svala hand uppå mitt hufvud hvilar Jag lyssnar till din stämmas vårvindsflägt: "Stå upp och se den berrlige i skyn Och böj ditt anlet' för Hans ögons strålar Och tillbed Herren Gud och gack i frid!" Ja, höge konung! Jag vill följa dig, Du dejlige, som uppå stjernor vandrar, Till dina land, der solen ej går neder. Der låt mig falla ner inför din sol Och döp mitt hufvud med din hvita hand Till tro uppå din Gud, som allt förlåter. Jag följer dig till dina ljusa salar Och der dig tjenar evigt vid din fot, Den tvättar skär med morgondaggens perlor Och torkar den med mina kyssar sedan! — Ve! bort du går! — Der gnistor i ditt spår Ur jorden springa upp!— — Ha! vandrar du Der än uppå den svarta bron och visar Det djupa såret i din vissna barm! Och jagar bort min konung från min sida! Blir du ej trött engång? Tror du att ej Jag höra kan ditt ord? Jag hör det, hör det: "Du klara öga, ros vid moders barm, Du sköna stormvind, nu farväl! Jag vill Hem till min kämpes hydda vandra." Ha! Som grafsten så kall, Nu härden den är Och ormar i kitteln sofva. Än rinner klara bloden ur din barm! Blir då den källan aldrig tom? Hon rinner Så strid, så strid! En ström det är som nalkas Till mig. Den når min fot! Uti dess våg Jag står! Ve! hjelp! Jag flyr! — Scen 7. Helmi. Tancred. _Tancred_. Så fann jag dig, Du vilda sköldmö, du af stormen födda! Som mig vid dig med glödhet kedja smidit. Nu sluter jag dig åter i min famn Och aldrig mer du derutur dig sliter. _Helmi_. Och is och snö och gulnadt barr af tall, Och stormvind dansar i den glada leken. _Tancred_. Du flyr med mig långt bort till fjerran länder. Gör du det ej, så dör jag här med dig. Men aldrig ur min famn du flygtar mer. Hvi skall din fägrings blomma trampas neder I snön på denna öde, kalla strand? Kom, fly med mig till soligare stränder, Der is ej finnes, evig sommar bor! Der vill jag döpa dig; en hydda bygga Vid hafvets strand i tysta myrtenlunden Och der vi skola bo i kärlekslust Och stå hvar morgon upp till nya fröjder. _Helmi_. Min hand är svart, så svart hon är, Ja, svart af moderblod! I hafvet djupt, i källan blå, I tusen tårars flod Jag tvättat har min svarta hand. Hon blir ej hvit ändå! _Tancred_. Hvad toner hemska är det, som du sjunger Om svarta händer och om moderblod? Se! hvit som vågens skum är ju din hand Och intet blod dess skära renhet fläckar. _Helmi_. Ha! du är djefvulen! Den svarte, han, Som alla plågar. Du allena är det, Som har förgiftat fröjdens hvita blommor. Gack hän till afgrunden, hvarfrån du kom! _Tancred_. Ej jag förstår det dunkla ord du talar. Ej är jag djefvulen! En yngling är jag, Som mer än jord och himmel älskar dig. Kom, skynda dig! Vi vilja fly! O, kom! Ett fartyg väntar än vid stranden, hvarest En vän jag har: med honom må vi fara. Scen 8. De förre. Toivo. _Toivo_. Jag har dig funnit. — Wäinö prisad vare! Kom, Helmi! Kom med mig! Gif mig din hand! Och följ mig hem till hyddan till min moder. I hennes hulda famn vill jag dig föra. I henne finner du en annan mor! _Tancred_. Kom! Kom! re'n seglar uppå bölja blå Kung Erik bort till Sveas strand. _Helmi_ (vill slita sig lös.) Kung Erik! _Toivo_. O, Helmi! hör min röst! hör vännen från Din barndoms väna dagar, som dig kallar! Kom! följ med mig till fridlyst härd, der skall Mitt hjerta hviska läkdom till ditt hjerta. En krans af ro jag flätar kring dit hufvud Och sjunger dig till hvila hvarje qväll. _Tancred_. Kom! fly med mig och uti mina armar En verld af glödhet fröjd skall öppna sig Och famna dig. _Helmi_. Gack bort, förbannade! _Tancred_. Du mig förbannar, men i mina armar Jag dig dock håller qvar! Och vill du ej Med mig i glädjen lefva, skall du dö I hatad famn, som evigt dig omsluter. O, högsta fröjd, att dö vid denna barm! Och dit du far, dit följer äfven jag, Du vid mitt väsen vigda, sköna brud! _Helmi_ (springer upp på den högsta klippan vid stranden och sträcker armarne mot hafvet. Tancred håller henne omsluten.) Jag ser dig, ljuse, der du går I fjerran på den blåa vägen! Och morgonsolens krona hvilar Uppå ditt hufvud, ur ditt hår Framspringa tusen, tusen stjernor Och strålar skimra i ditt spår. Med handen skinande du vinkar. Jag kommer, o, min konung! (Störtar från klippan, omfamnad af Tancred.) _Toivo_. Helmi! Scen 9. _Toivo_ allena. Nu Helmi åt kung Erik offrad är. Ej sannt du drömmen tydde, gamle man! Nu blomstret vissnadt är i vårens morgon, Nu sol är svart och blåa böljan frusen I sommardag. — Ha! hvilka ord är det? Scen 10. Toivo. Biskop Henrik. Kämpar. _Biskopen_. Har någon sett den unge Tancred, han, Den käre ynglingen, kung Erik lemnat Hos mig! Med honom nyss jag talte här. _En kämpe_. Nej, ingen, höge fader, honom sett. _En annan kämpe_. Då nyss jag ner vid stranden stod, på klippan. Den höga der, en qvinna såg jag stå, Med långa håret fladdrande i vinden Och handen sträckta efter kungens skepp. Vid hennes sida stod i munkedrägten En yngling, hög och smärt. Hon talade Mång' ord, som icke jag förnimma kunde, Sig störtade i hafvet ned och munken Höll henne famnad och försvann med henne. Jag blef förfärad, då jag detta såg Och trodde, att det satans bländverk var Och bad en bön och korsets tecken gjorde. _Biskopen_. Den fromme yngling, som så högt jag älskat! En messa må vi läsa för hans frid Och många trogna böner sända upp Till Gud och helga Jungfrun, att han måtte, Från afgrundsqvalen frälst, till himlen hinna Och evig frid för Herrans anlet få. Jag ensam då är vorden här! Ej har Ett hjerta ungt och fromt jag vid min sida, Att tala med om himlens underting Och i hvars friska jord jag kunde så De högsta tankar, som den Helge Ande Ingjuter i min själ, till herrlig skörd I framtids dag, då jag ej mera är. _Toivo_ (knäböjer.) Tag mig uti hans ställe, fromme fader! _Biskopen_. Du, stolte yngling, som, så djerf i håg, Än denna morgon skulle bygga altar Åt hednagudar och i all din tid Åt dem allena dina offer bringa! Hvad makt har nu din fot vändt om på vägen Från mörkrets land? Hvad namn har väl det svärd. Som skiftat ljus och mörker i din själ? _Toivo_. Se, fader! vissnadt är mitt lopp på jorden, Som gulnadt löf i höstens mulna dag. Och gamle gudar, sorgset leende, Förblekna i ett töcken uti fjerran. Led mig, o biskop, till din nye Gud, Att ro Han må mig skänka i sitt sköte! Kanske Han ock skall frid åt henne sända. Hon, hvilken all min glädje med sig tog I hafvet, om du lärer mig att bedja För henne många tusen böner. _Biskopen_. Son! Välkommen var till Herrans vingård! Se, Hans är äran! Han drar nog försorg På väg så underlig om offret, medan Vi uti sorg och jämmer klaga. Lof Ske dig, du starke Gud i evighet!

3218.txt

'Helmi' av Hanna Ongelin är Projekt Lönnrots utgivelse nr 3218. E-boken är public domain såväl inom EU som i övriga världen, varför vi inte sätter några som helst restriktioner med hänsyn till e-bokens användning eller dess distribution. Denna e-bok har producerats av Jari Koivisto och Projekt Lönnrot.

SISKOSARJALLE Satuja ja kertoelmia Kirj. VERA HJELT Suomensi Hilda Käkikoski Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava. 1894. SISÄLLYS: 1. Koti. 2. Vanha satukuningas. 3. Metsään. 4. Paripuolet. 5. Rantalan lapset. 6. Hoidon puutteessa. 7. Sirri. 8. Samalla pellonpientareella. 9. Pikku Kaarlo. 10. Miirin kuoltua. 11. Lintuhämähäkki. 12. Pieni sanomalehtimies. 13. Elman Viaporin matka. 14. Yksi päivä »kulta-, hopea ja helmi-äidin» luona. 15. Jouluaamuna maalla. KOTI. On kotini köyhä ja pienoinen Ja paljon on huolta siellä, Mut mielelläni mä hyppelen Sen kanervaisella tiellä. Siell' äiti vaalivi katseillaan Ja taatto tukevi pienoistaan. Sopuisina siskoset häärii, Ja auttavat toisiaan. »Mä siunaan kotia, taattoain, Ja äitiä, siskoloitan, Teen työtä suureksi tultuain Ja puuttehet vielä voitan. Kun isäni horjuu vanhuuttaan, Hän tukea saapi lapsiltaan. — Oi siskoset, yksin mielin Me kotia vaalitaan! VANHA SATUKUNINGAS. Monta vuotta jälkeen maailman luomisen syntyi poika, jolla oli ihmeelliset silmät ja korvat. Mihin ikinä hän loi katseensa, siellä hän näki sadun, ja hän kuuli korvaansa kuiskailtavan mitä ihanimpia ajatuksia satujen muodossa. Hän luki satuja pilvien hattaroista aivan kuin suuresta kuvakirjasta. Järven kalvo oli täynnä satukirjoitusta. Tuulen suhina kuiskaili hänelle kummallisia tarinoita, ja kun hän kulki metsässä, niin kaikki metsän elävät, sudet, karhut, linnut ja madot kertoilivat hänelle hauskoja juttuja. Yksinpä pikku muurahaisetkin pyöreässä kekosessaan tiesivät jutella hänelle monta merkillistä elämäntarinaa. Kasvoipa sitten pojasta mies. Kun hän oli oppinut ulkoa viisikymmentä sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua, niin hän kruunattiin Satusaaren kuninkaaksi Ihannemaan mantereella. Se maanosa on niin kaukana, ettei sitä löydy edes kartaltakaan. Satukuningas oli hyvin kiltti kuningas. Hän ei koskaan käynyt sotaa ja oli niin ystävällinen, ettei huolinut edes harakoitten takia ruutia haaskata. Kyllä hänen valtakunnassaan ruutia oli. Kaikki tynnyrit olivat täpösen täynnä kellarissa, mutta niitä ei ollut edes avattukaan, sillä ketäpäs tuo kiltti kuningas olisi ampunut, kun ei kukaan hänen vihollisekseen ruvennut? Muutamana päivänä antoi satukuningas julistaa valtakunnassaan hauskan sanoman: »Tästälähin» — kuulutti hän — »pidetään linnan salit avoinna joka ilta kello 6, ja kaikki lapset, jotka siksi ovat ennättäneet lukea läksynsä, saavat kerääntyä piiriin valtaistuimen ympärille hauskaa satua kuulemaan». — Ja silloinkos syttyi lukemisen into satukuninkaan valtakunnassa! Ei ollut, näet, ainoatakaan läksyn lukijaa, joka ei olisi pyrkinyt satukuninkaan luo. Ensimmäisenä iltana tuli linnaan viisisataa seitsemäntoista poikaa ja tyttöä. — Osaatteko läksynne, pikku veitikat? — kysyi kuningas. — Yes, yes, Teidän kuninkaallinen Majesteettinne — huusi muuan pojista, joka oli lukenut niin innokkaasti englanninkielistä läksykirjaansa, että pää vielä oli täynnä englantilaisia sanoja. Tuo vanha viisas kuningas ymmärsi kyllä mitä merkitsivät »yes» ja »kyllä» ja »joo» — hän ymmärsi kaikkia kieliä, mitä hänen valtakunnassaan puhuttiin. Kuningas lähti tervehtimään pikku vieraitaan ja jakeli heille namusia taskustaan. Mikä sai piparikakun, mikä sokuripalan, mikä rusinan, saivatpa muutamat paperinukkijakin. Kaikkia vieraitaan puhutteli kuningas ystävällisesti ja asetti heidät piiriin valtaistuimen ympärille. Muutamat istuivat tuoleilla, toiset jakkaroilla, mutta useimmat istuivat lattialla. Vähät siitä missä istuttiin, kunhan saatiin kuulla kuninkaan satuja! Kas nyt! — Kaikki olivat hiljaa. —- Kuu nousi taivaan rannalle hohtavan punaisena! — — — — Niin alkoi kuningas satunsa. Kun alkusanat olivat lausutut, silloin lapset istuivat henkeään pidättäen ja kuuntelivat kuninkaan kertomusta. Kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät, ja yhä istui satukuningas linnassaan kertoellen tarinoita Satusaaren lapsille. Hän kertoi »Melumikosta», »Prinsessa Ruususesta», »Pikku Matista», »Koivusta ja tähdestä», »Sampo Lappelillistä», »Hyrrästä» y.m. Ja sadut eivät koskaan loppuneet, hän kun osasi ulkoa viisikymmentä viisi sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua. Joskus kuningas lauloikin satujaan. Hän lauloi niin kauniisti, niin suloisesti ja joskus niin hauskasti ja reippaasti, että lapset riemuissaan yhtyivät lauluun ja lauloivat sykkivin sydämmin satukuninkaan kanssa yhdessä. Joskus kuningas teki sadusta leikin ja silloin lapsilla oli kaikista hauskinta. Linna monta kertaa kaikui naurusta ja käsientaputuksista, kun kuningas leikki lasten kanssa »Olli Hiihtosta» ja »Kallea ja Kaisaa». Kerran lapset tahtoivat antaa vanhalle kuninkaalle jotain, josta hän tulisi oikein iloiseksi. Mutta mitähän _he_ voisivat lahjoittaa _kuninkaalle?_ — Se oli vaikea kysymys. Lapset tuumasivat ja tuumasivat, he ehdottelivat ja neuvottelivat, ja siinä puuhassa meni monta vuotta. Ja kun ei keksitty mitään lahjaa, joka olisi kelvannut kuninkaalle, niin koko tuuma oli mennä myttyyn. Mutta kun lapset vuosien kuluessa saivat käydä satukuninkaan linnassa oppimassa hyviä ja kauniita ajatuksia, niin he rupesivat ymmärtämään häntä yhä paremmin. Nyt he tiesivät mikä kelpaisi satukuninkaalle lahjaksi. He tiesivät, ettei satukuningas mistään niin iloinnut kuin siitä, että lapset häneen luottavat, että he häntä rakastavat ja aina säilyttävät mielessään, mitä hän on saduissaan heille opettanut. Ja he tahtoivat hänen neuvoinsa mukaan pysyä uskollisina Jumalaa ja isänmaata kohtaan, ajatella puhtaita ajatuksia, tehdä jaloja tekoja, olla ystävällisiä ihmisille ja aina rakastaa totuutta. He opettelivat ulkoa kaikki kuninkaan kauniit sadut ja kertoilivat niitä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Niin säilyi satukuninkaan ja hänen kauniitten ajatuksiensa muisto ainiaan Satusaaren nuorisossa. METSÄÄN. — Lapset hoi! Lähtäänpäs metsään! Ottakaa vasut mukaan! Nyt tarvitaankin aika isoja vasuja! — Sepä hauskaa! Saammehan kiivetä puihin hakemaan linnunpesiä? — — Ettehän toki! Varkaat ja rosvothan niin tekevät. Nehän hiipivät toisten kotiin ja ryöstävät itselleen heikkojen ja turvattomien omaisuutta. — No sitten me kai lähdetään sieniä poimimaan. Niitähän äiti niin mielellään paistaa pannussa perunain kanssa. — Eipä niinkään! Nyt on ollut pitkä pouta ja sieniä kasvaa vaan sateen jälkeen. — Kuka arvaa? Meillä on paljon hauskempaa asiaa metsään. — Ai, minäpäs tiedän! Me mennään torpan Kaisalle kahvipuita kokoomaan! — Ei, Kaisa muoripa ei olekaan mikään aamun torkku. Hän oli jo metsässä tänäin kello viideltä. Siellä hän kulki selkä köyryssä ja taitteli itselleen kuivia risuja polttopuiksi täksi päivää. Taakka oli raskas. Huomenna lähdemme häntä auttamaan. Silloin saat, Gunnar poika, näyttää reippauttasi. Kylläpä siinä vaan oksat ritisee ja puun juuret paukkuu! — No mutta marjaanko me sitten menemme? — Emmepä niinkään. Äidin hillopöntöt ovat jo täpösen täynnä, vahatut paperit suulla ja nimiliput laidoissa. Ja aitassa on iso saavillinen vesipuolukoita, joita talvella syödään takkavalkean ympärillä. — Kukaan ei ole arvannut oikein. Me lähdemme poimimaan käpyjä. Männynkäpyjä ja kuusenkäpyjä niin paljon kuin ikinä löydämme, me täytämme korit ja säkit ja tuomme monta kuormallista kotiin. Mitä enemmän, sitä parempi! — Osan siemenkäpyjä kokoomme isälle. Hän kylvää ne maahan, josta kasvaa uusi metsä entisen maahan hakatun sijalle. Tuo nuori metsä sitten suojelee peltoja hallaöinä ja rajutuulten raivotessa. Sieltä saa isä metsän riistaa huonoina viljavuosina. Metsän kasvaessa talon arvokin kasvaa. Näin isä jättää jälkeläisilleen suuren perinnön ja edistää isänmaansa rikkautta ja kauneutta. — Osan käpyjä me säilytämme talveksi ja annamme niiden iltaisin loimuta takkatulena. Oletteko nähneet miten komea sininen liekki niistä nousee? Ja kuinka ne levittävät iloa ja lämpimyyttä kotiin? — Näin puheli Kyösti setä lapsille sill'aikaa kuin äiti keräsi koreja ja varusti lapsia metsäretkelle. Samalla setä käytti tilaisuutta opettaaksensa lapsia käyttämään noita lukemattomia pikku käpysiä, jotka muuten jäävät metsään mätänemään. — Niin, ja minä tuon Essille koko korillisen »lehmiä.» Sitten hänen on oikein hauska leikkiä lehmäsillä, vakuutti pikku Tuure. — Nyt, lapset, metsään! Yks, kaks, yks, kaks! Onko pojilla housun puntit saappaan varsissa ja tytöillä vanhat hameet yllä? Metsässä on paljon nähtävää, siellä hämähäkin verkot ja puun oksat tekevät kulun vaikeaksi. Ei ole aikaa vaatteita varoa. Ja Kyösti setä taas komensi: »vasen, oikea, yks, kaks, yks, kaks! Hän oli hauska johtaja, ja hänen pikku retkeilijä-joukkonsa riensi iloiten ja nauraen kohden suurta, rikasta metsää. PIKKU TUUREN SEIKKAILU. Tuure pääsi mukaan. Hän sai ensimmäisenä kantaa eväsvasua. Tuskin oli päästy vaunuvajan nurkan ohitse, ennenkuin Tuure ehdotteli, että istuttaisiin tien viereen syömään. Olisihan tuntunut erinomaisen hauskalta syödä ulkona oikein eväsvasusta, aivan kuten päivämiehet pellolla. Se vasta olisi Tuuren mielestä ollut aika miehen tapaista. — Sinäpäs olet mainio mies, — nauroi Elsa. — Eiväthän oikeat päivämiehetkään syö metsäeväitä kotinurkissa. Ja niin Tuuren tuuma meni myttyyn. — Juostaanpas kilpaa puistikkojen päähän, ehdotti Gunnar. Tuskin olivat sanat lausutut, ennenkuin kaikki lapset lähtivät juosta vilistämään, niin että hiekka pölysi korkealle ilmaan. — No, no, Tuure, äläpäs sinä huoli juosta, kyllä toiset pian takaisin tulevat, huusi Kyösti setä. Mutta Tuure ei kuullut sedän sanoja. Hänen pikku säärensä liikkuivat nopeaan kuin rummun palikat pärryyttäjän käsissä. Samassa sattui varvas kiveen ja poika meni kuperkeikkaa. Lakki lensi kahden sylen päähän tietä pitkin ja Tuuren ympärillä sinkoili voileipiä, lihanpalasia, ja paistettua kalaa. »Päivämiehenruoka» se näin Tuuren korville lenteli. Siinäkös itkettiin ja naurettiin, kun huomattiin, kuinka voileivät olivat tarttuneet Tuuren vaatteihin. Hauskimmalta näytti se voileipä, joka oli kuperikeikkaa mennessä joutunut Tuuren kämmenen alle, niin että kolme sormea pujottautuivat leipäviipaleen läpitse. Tuure parka oli surkean sekä naurettavan näköinen seistessään siinä hajasäärin ja selkä koukussa. Itkien ja neuvottomana hän katseli kämmeniään, joihin oli muodostunut aivan kuin taikina voista ja hiekasta. Poika talutettiin joen rannalle, jossa hän perinpohjaisesti pestiin. Vahti koira piti hyvän huolen siitä, etteivät voileivät ja lihan palaset jääneet tielle kuivamaan. Hän oli erittäin tyytyväinen noihin odottamattomiin herkkuihin. Vahti olikin ainoa koko seurassa, jonka mielestä tämä oli mainion onnistunut huviretki. Tuuresta ei ollut tällä kertaa metsään menijäksi, eikä kukaan koko seurassa ollut halukas jatkamaan matkaa ilman eväitä. Päätettiin siis palata koreasti kotiin ja heittää koko retki toiseksi erää. Paluumatkalla kokivat isommat pojat lohdutella mieliään miten parhaiten taisivat. — Parasta oli, tuumasi Gunnar, — että tällä kertaa kävi näin nolosti. Tuure on liian pieni ollakseen mukana metsäretkillä. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla, jolloin Tuure vielä nukkuu. Silloin me astumme oikein rivakasti ja saamme työn hyvään alkuun. — No niin, myönsi Jalmari. Olisihan voinut pahemminkin käydä. Äiti aikoi panna vasuun kananmunan kullekin. Kahdeksan kananmunaa! Kyllä siitä olisi tullut kaunis munavelli, kun Tuure olisi saanut olla kokkina ja patana vanha pärevasu. Hst!... hiljaa! Tuumasta toimeen! Huomisaamuna klo 5! — Kuka meidät herättää? — Anna. — Siitä ei tule mitään. Silloin Tuurekin herää. — Miina sitten. Hän nousee varhain kahvia keittämään. — Se käy päinsä. Pyydetään Miinaa. MITÄ ORAVAT ASIASTA ARVELIVAT. — Kuru hoi! voi Kuru poikani! Nyt olemme hukassa. Siunaa itsesi ja kuole! — Mikä on, äitiseni? Onko koiria metsässä? — Voi Kuru poikaseni kunpa olisivatkin koiria — kunpa olisivat vaikka susia ja karhuja! Mutta ne ovat pahempia kuin sudet ja karhut: ne ovat koulupoikia! Ne kun metsään pääsevät, niin ne tuhoavat kaikki pikku elävät. Koulupoikia minä pelkään enemmän kuin koiria ja susia ja karhuja ja — ja — ja — Kuulehan kokonaista viisi koulupoikaa. Ne minä laskin varpaillani, sillä enhän minä osaa sormillani laskea. — Istuppas tähän oksalle, niin kerron: — Minä olin ison kuusen alla kaarnaa nakertelemassa. Silloin kuului metsässä risahdus. Minä pakenin lähemmä juurta päästäkseni tarpeen tullessa käpälämäkeen. Minä odotin. Minä olin korvana koko orava. En uskaltanut väristäkään. Taas kuului risahdus, kuului toinen, kolmas, ja risahduksia seurasi kova melu, joka lähenemistään läheni. Melu kävi niin kovaksi, että minä luulin vihaisen härän olevan liikkeellä. Silloin mieleni tyyntyi, sillä minä tiesin kyllä voivani härän kanssa kilpaa juosta puitten latvoissa, jos niiksi tulisi. — Mutta vieläkös mitä! Voi sydänkäpyseni, kuinka minä säikähdin! Härkä ei se ollutkaan! Kuulitko, Kuru poikani, se ei ollutkaan härkä, vaan vaan oli — viisi koulupoikaa! Minä olin kuolla säikähdyksestä. Yksi katseli minua puitten takaa ja huusi toisille: — Kas, orava, orava! Aijai, kuinka se loikkasi. Onpa hauska saada oravanhäntä hattuunsa. Se vasta komealta näyttää... — Niin — hän sanoi todellakin — oravanhäntä, ja minä taas hypähdin kauhistuksesta, sillä kyllä minä ymmärsin, kenen häntää hän tarkoitti. Sitten hän lähti juoksemaan ja hosui mennessään pensaita kepillä. Mutta silloin minä läksinkin käpälämäkeen. Minä hypätä kepsahdin puuhun ja pian keinuin korkeimmalla oksalla — ja oravanhännän, sen minä tietysti toin mukaani. Sitten minä hain tuuheimmat oksat piilopaikakseni ja kätkeysin varovasti niiden keskelle. Samalla ilmestyivät toiset pojat. Ja nytkös vasta elämä alkoi. He nauroivat, puhelivat, kiipeilivät puihin ja nuuskivat ja tirkistelivät kaikkea mitä eteen sattui. Ei edes pikku muurahainenkaan saanut olla heiltä rauhassa. Ikäänkuin muurahainen olisi ollut mikään ulkomaan elävä! Ja sitten he viskasivat kepin muurahaiskekoon, jotta muurahaisparat luulisivat ison villipedon väijyvän heidän henkeään. Ja tuo muka on olevinaan hauskaa! Mahtaisikohan koulupojista olla hauskaa, jos _heidän_ päälleen viskattaisiin joku hirviö? — Pojilla oli suuret vasulliset... tiedätkö mitä?... kuusenkäpyjä! Mitä ihmeitä nuo tekevät oravan ruualla? ajattelin minä. Jokohan koulupojatkin ovat ruvenneet käpyjä syömään?... Ja nyt tulee kaikista hirvein asia:... niin... he puhuivat jotain sellaista, että piti poimittaman kaikki kävyt metsästä takkatuleen talveksi. Kuuletko, joka ainuan käpy—py—py—sen poimivat pojat pois metsästä. Mitä me sitten saamme syödä, sinä, minä ja meidän pikku piikasemme Kurumuru, kun emme saa yhtä ainuata käpy—py—pystä ta—ta—talven varaksi? — Voi, voi, voi, voi... kaikkien oravien täytyy kuolla... kuolla... kuolla nälkään! Ja sitten lie molemmat itkeä tihuuttivat yhdessä. Vielä kerran oravamuori änkytti: »joka iinuan käpy—py—pysen» ja sitten hän huokasi syvään. Oravamuorilla oli niin pieni suu, etteivät sanat sieltä aina mahtuneet oikein ulos tulemaan, vaan kovassa kiireessä rupesivat huulet tytisemään ja hän sanoi »joka iinuan käpy—py—py», kun piti sanoa »joka ainoan käpysen». — Mikä se oli? Taas kuului metsästä risujen ratinaa ja jalkain töminää. Oravat tuskin kerkesivät pyhkiä kyyneleitä silmistään, ennenkuin uudelleen kauhistus heidät valtasi. He hyppäsivät toisen puun latvaan paremmin nähdäkseen. "HÄRKÄ TULEE!" — Härkä tulee! Juoskaa piirissä puitten ympäri, jos se alkaa ahdistaa, kehotti Gunnar. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret, ettei se huomaa meitä! Kaikki kyykistyivät maahan. Tuossa makasivat nyt nuo viisi koulupoikaa vatsallaan maassa ja tähystelivät pensaitten alta härkää, joka mylvien lähestyi heitä. Koulupojat pelkäsivät niin, että sydän pamppaili heidän rinnassaan, sillä he olivat kuulleet, että vihaisten härkien on tapana puskea ihmisiä terävillä sarvillaan, nostaa lapsia korkealle ilmaan ja heitellä heitä kuten palloja edes takaisin niin kauan kuin heissä vähänkin on henkeä. Huu—ui! Sehän olisi hirmuista! Härkää koulupojat pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin muurahaiset keppiä. Tuolta se nyt tulla tömisti pitkin tietä. Se väänsi maata sarvillaan, se survoi ja potki jaloillaan niin, että lehtiä, oksia ja sammalia sinkoili korkealle ilmaan. Tänään se oli oikein raivoissaan, sillä se oli eksynyt muusta karjasta ja etsi nyt toisia. — Nyt se katsoa muljottaa tännepäin! — Eihän toki? — Kyl—lä, se näkee meidät! — Nyt se tulee! — Minä juoksen! — Älä, älä, hst, hst, hiljaa! Henkesi uhalla pysy alallasi. Nyt ei vielä ole hätää. Hst!... Härkä tuli yhä lähemmäs. Tuon tuostakin se heitti niskojaan, nosti päänsä ylös ja katseli ympärilleen. Se haisteli sieramillaan. Se astui vähän matkaa, pysähtyi sitten, astui ja pysähtyi uudelleen ja mylvi niin, että koko metsä vapisi. Ja vihdoin... se meni koulupoikien piilopaikan ohitse. Niin, se meni todellakin ohitse! Eikä edes huomannut heitä. Tuskin oli härkä kadonnut näkyvistä, kun koulupojat kaatoivat hiljaa kaikki kävyt vasuistaan voidakseen juosta nopeammin. Ja niin sitä mentiin niin paljon kuin käpälästä kääntyi! Oravat puitten latvassa olivat kuulleet koulupoikien tuskan ja näkivät nyt, millä kiireellä he pakenivat metsästä. Mitään niin hullunkurista he eivät olleet koskaan nähneet. Ja he suuresti ihmettelivät. Kurulta pääsi ensiksi nauru. — Näetkö mitään? kysyi oravamuori. — Koulupojat lähtevät käpälämäkeen. — Näetkö mitään muuta? — Näen kyllä. Nepä olivat herttaisimpia koulupoikia, mitä eläissäni olen nähnyt. Tiedätkö, äiti, he ovat poimineet käpyset meitä varten. Katsos, kuinka suuri kasa käpyjä! Viisi vasullista kuusenkäpyjä nuo kiltit pojat ovat kantaneet meille. Nyt me saamme pitää herrain päiviä koko syys-ajan. Voi sinua, äiti—tiru—lii, kun pelotit minua äsken. Sinä varmaankin kuulit väärin, mitä nuo siivot koulupojat äsken puhelivat keskenään. Sanoivatko ne todellakin, että joka ainoa käpynen piti poltettaman? kysyi Kuru. — No en minä nyt niin tarkkaan osaa sanoa ... enkä minä niin varmaan muista montako käpyä ne lupasivat jättää metsään; mutta ei suinkaan niitä pitänyt juuri jäämän... niin minä ymmärsin. — Näetkös, äitiseni, kyllähän se on hyvä, että koulupojatkin saavat talvis-aikaan lämmitellä takkavalkean ympärillä. Ja jos kävyistä on heille hauskuutta, niin kyllähän me minun mielestäni voisimme suoda vähän heillekin ylellisyydestämme. Kyllä ne sittenkin riittävät meille sekä heille... Voi noita kilttiä, herttanterttuisia koulupoikia! Viisi... kuule, kokonaista viisi vasullista kuusenkäpyjä talvivaroiksi!... PARIPUOLET. Kesy sorsa pantiin joutsenlampiin. Joutsen katseli uteliaana uutta harmaanruskeata toveriaan. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sorsaa. Sen vuoksi hän isosti ihmetteli. — Olipa hauska saada seuraa yksinäisyyteensä, tuumasi joutsen. Hän polki pari kertaa rivakasti vettä soutimillaan ja purjehti sitten hiljaa ja juhlallisesti sorsan läheisyyteen. He eivät aluksi ollenkaan suostuneet toisiinsa. Joutsen kolhasi nokallaan sorsaa ja sorsa tarttui joutsenen pyrstösulkaan. Vihdoin joutsen lähti tiehensä ja purjehti toiselle puolen lammikkoa. Ei häntä siihen pelko pakottanut! Vielä mitä! Hänhän oli paljon suurempi ja voimakkaampi kuin tuo vähäpätöinen sorsan rääpyskä. Mutta sorsalla oli paha tapa sotkea vesi sameaksi ympärillään ja pitää itsekseen tyhjää rääkätystä, jota joutsen ei voinut suvaita. Sentähden hän lähti tiehensä. Sorsa oli pian kuten kotonaan lammikossa ja alkoi elää siellä arkielämäänsä. Hän rääkätti vanhaan tapaansa mutaisessa rannassa. Hän oikein kaivautui mutaan, niin että ainoastaan pyrstön kärki suorana ja kankeana liikkui veden pinnalla. Viikot vierivät ja sorsa yhä vaan rääkätti mutaisessa rannassa ja sotki veden sameaksi ympärillään. Hänen ei koskaan tehnyt mieli uida ulommas puhtaampaan veteen. Hän oli tottunut törkyiseen rantaan ja viihtyi paraiten sellaisessa. Silmät seljällään hän tuon tuostakin sukelsi pohjaan. Hän saattoi nähdä veden läpitse. Siellä oli vesikasveja, pikku elukoita, kaloja, toukkia ja muuta hyvää. Sorsa söi niitä mainiolla ruokahalulla. Hän oli mielestään joka päivä kestissä. Alituiseen hän oli ruo'an haussa, ikäänkuin hänen vatsansa olisi ollut pohjaton. Hän ei tehnyt mitään muuta kuin söi syömästä päästyään ja puhua rääkätti kaikesta mitä sattui vedestä löytämään, kaloista, sammakoista, madoista ja hämähäkeistä. Hän kertoi kuinka sukkela hän oli niitä pyytämään, miltä ne maistuivat, kuinka ne pitivät puoliaan, kun hän oli saanut ne leveään nokkaansa, kaulaansa ja kupuunsa. Sorsa ajatteli ääneensä, ja sentähden hänellä ei ollut mitään salaisuuksia. Häneltä sai kuulla jos jotakin, se nimittäin, joka viitsi seistä rannalla hänen laverruksiaan kuuntelemassa. Hän puheli enimmäkseen ruoasta, kuinka matoset kiemurtelivat vielä hänen kuvussaan tuskissaan siitä, että olivat auttamattomasti suljetut tuohon pimeään vankilaan ja muuta sen tapaista. Nukkumiseen sorsalla ei ollut paljon aikaa. Kello viideltä hän jo veti päänsä siiven alta, ravisti vähän itseään, silitti hätimiten nokalla höyheniään ja riensi taas päivätyöhönsä — syömään nimittäin. Harvaan ja voimakkaasti, puhtaana ja ylevänä sousi joutsen lammikon keskellä. Hän mittaeli lammen syvyyttä pitkällä kaulallaan. Joka päivä hän pesi itsensä puhtaammaksi entistään, levitti joskus valkeita siipiään ikäänkuin lentoon noustakseen, mutta vaipui takaisin... ne olivat leikatut. Hän tunsi sen. Ja sitten hän muisti muinaisia aikoja. Hänen muistoonsa heijastui meren aava ulappa, sen siintävän viheriät jäävuoret ja ystävät kaukana pohjolassa. Ja samassa hän tunsi katkeraa kaipausta ja vankina olo ahdisti hänen rintaansa. Taasen hän mittasi likaisen lammen syvyyttä, nosti kaulansa korkealle ja koetti tyytyä kohtaloonsa. Useasti hän yritti lähestyä sorsaa. Olihan hän — paremman puutteessa — sentään seurana yksinäisyydessä. Ja olihan hän koko hauska olento, kun näki hänen tuhinansekaisessa hyväntahtoisuudessaan tirkistelevän harmaankeltaisilla silmillään. Hän oli niin suruttomasti iloinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ehkä olisikin parasta heittäytyä huolettomaksi ja elää sorsan tavalla, tuumasi joutsen. — Ei, ei, se on mahdotonta! Hän nosti kaulaansa, löi siipiään. Ja taas muistui hänen mieleensä tuo halpamielinen pahantekijä, joka otti hänet kiinni kun hän avuttomana, jalat kiinni jäätyneinä, makasi avannossa kaukana jäämerellä. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla siellä kuin uida rämpiä sorsan kanssa täällä ravirapakossa. Vankina olo lammessa oli hirmuisempaa kuin kuolema lumen ja myrskyjen keskellä kuohuvissa meren aalloissa; siellähän oli hänen kotinsa. Sieltä olivat väkivallan tekijät tuoneet hänet tänne ja leikanneet siivet, jottei hän enää koskaan voisi nousta pilvien tasalle ja etsiä kotia, tuota verratonta, vapaata ja laajaa kotia. Ei mikään eläin ollut hänen mielestään niin julma kuin ihminen, jolla itsellään oli koti, joka itse osasi kaivata, rakastaa ja toivoa... eikä kuitenkaan antanut hänelle vapautta. Aikojen kuluessa oli hän kerran toisensa perästä koettanut lähestyä sorsaa, mutta joka kerta oli hän vastenmielisyyden tunteen valtaamana vetäytynyt takaisin lammelle. Mutta mitä useammin hän sorsaa lähestyi, sitä kauemmin hän viipyi hänen seurassaan. Lopulta hän tottui törkyyn, rääkätykseen, sammakkoihin ja hämähäkkeihin. Ja niin sorsasta ja joutsenesta tuli ystävykset. He rääkättivät yhdessä päivänpaisteessa. He lavertelivat, riitelivät toisinaan ja söivät yhdessä. Niin vierivät vuodet. Mutta kerran joutsen huomasi, että hän oli alkanut viihtyä mutaisessa vedessä ja että sorsan suruton rääkätys melkein miellytti häntä. Tuo jalo lintu huomasi, että hän oli alkanut unohtaa itsensä, hyvät tapansa, ihanat muistonsa, entiset ystävänsä. Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana. Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja... kuoli surusta. Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi: »Ken joutsen jalo on luonnoltaan, Ei sorsaksi muutu milloinkaan!» RANTALAN LAPSET. Kala-Matilla ja hänen vaimollaan oli torppa järven rannalla. Torpan ympärillä ei ollut pienintäkään puuta eikä pensasta. Ei Matti huolinut puita istutella, sillä eiväthän ne olisi hänen eläissään ennättäneet isoiksi kasvaa, ja kuka tiesi, ken hänen kuoltuaan oli tuleva torpan pitäjäksi. Matti ei tahtonut tehdä turhaa työtä ja sama mieli oli ollut torpan entisilläkin asukkailla. Kukin katsoi vaan omaa etuaan ja siitä syystä oli torpan ympäristö autio; sen seinämillä ei ollut varjoisaa siimestä päivän helteellä eikä suojaa syksymyrskyjen raivotessa. Matti teki päivätöitä kartanoon ja viljeli sillä välin pientä peltotilkkuaan. Lauantai-iltaisin hän vei verkkonsa apajalle saadakseen sunnuntaiaamuna muutaman pennin kaloista kartanon rouvalta ja jos oikein oli onnistuakseen, niin riitti tuosta Kala-Matin omallekin pöydälle hyvä kalakeitto. Vaimo teki työtä tarmonsa takaa ja koetti parhaansa perään kasvattaa lapsiansakin. He olivat jumalista väkeä, nuo Rantalaiset. Anna muori niiasi syvään kirkon kynnyksellä ja kun kinkerissä oltiin, niin Kala-Matti eukkoineen osasi katekismuksen paremmin kuin kukaan muu heidän ijällään. Matti ei kiroillut eikä ollut viinaan menevä, ja Anna oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin muorit. Lapset kasvoivat suuriksi. Tyttö oli saanut Eevan nimen pappilan neidin muistoksi ja pojan nimi oli Aleksanteri keisarin mukaan. Naapurin väen mielestä oli ollut hieman sopimatonta antaa pojalle noin suurellinen nimi. Rantalaisia hiljakseen moitiskeltiin siitä ja ennustettiin pojan tuottavan surua suureksi tultuaan, kun oli annettu ylpeyden hengen saada valtaa jo kasteelle vietäessä. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä,» varottivat kylän mummot. Mutta Matin mielestä oli nimi sellainen kuin sen olla piti, ja siihen se jäi. Alkoipa kouluaika. Eeva oli täyttänyt seitsemän vuotta ja Santtu oli kymmenvuotias. Annan mielestä lapsia tarvittiin kotona ja Matti puolestaan ei suvainnut noita uusia tapoja — kouluja ja muita sellaisia. Lapset juoksentelivat jouten pitkin tanhuvia, avasivat porttia matkustajille ja viettivät aikansa miten milloinkin. Joskus he riitelivät keskenään, mutta yleensä lie pysyivat varsin hyvässä sovussa, joko sitten tehtiin hyvää tahi pahaa. Muutamana päivänä oli Anna pannut tyttärensä porstuaan kirnuamaan ja Santtu istui tuvassa lukien ensimmäistä pääkappaletta pitkästä katekismuksesta. Hänen oli määrä oppia läksynsä siksi kuin kirnu tuli voille. Mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat omia aikojaan. Santtu muisti kanoja, kissaa ja kaikellaisia hauskoja asioita... kirja vaan tuntui niin ikävältä. Millä keinoin pääsisi läksyjä lukemasta? — Aha, tiedänpäs keinon kun tiedänkin! tuumasi Santtu. — Tahdotkos minun ison kaarnalaivani? Saat sen oikein omaksesi. — Aijai, saanko minä laivan? — Saat kyllä, mutta ei sellaista kapinetta ilmaiseksi anneta. — Mitäs sinä sitten tahdot siitä? — Saat sen hyvin halvasta. Osaatko huutaa ja olla vaiti, niin saat laivan? Osaatko? Sano!... Jos osaat olla vaiti kuin kuollut kärpänen, etkä sano kenellekään, että minä olen käskenyt sinua huutamaan, niin kaarnalaiva on omasi. — Mitäs minun pitää sitte huutaa? — Huuda ja itke oikein täyttä kurkkua siitä, että minun täytyy lukea läksyä, niin äiti ehkä antaa minun heittää sikseen koko lukemisen. Hän ei koskaan jaksa kuulla huutoa silloin kuin hänellä on paljon työtä. Alappas porata nyt, niin saat laivan vaivastasi... Siinä on punainen purje ja lippu ja mastot ja kaikki. Eeva teki työtä käskettyä. Hän huutaa porasi täyttä kurkkua, ja lopuksi hän itsekin luuli, että hänellä oli jotakin itkettävää. Äiti juoksi tuon tuostakin sisälle lohduttaakseen tyttöään, mutta mikään ei auttanut. — Mikähän nyt on tyttöön tullut, kun se niin veljeään säälii? ihmetteli Anna itsekseen. Hän vuoroin suuttui, toisin vuoroin leppyi, mutta kun puolisen tuntia oli kulunut ja tyttö yhä vaan itkeä nyyrytti, tuskastui hän ja ajoi molemmat lapset ulos ovesta. Eeva ja Santtu juosta vilkelsivät järven rantaan. Kaarnalaiva oli nyt Eevan oma. Santtu aikoi opettaa uutta kapteenia laivaa kuljettamaan. Hän kääri ylös housun lahkeensa ja latoi laivan täyteen kahvikupin palasia, kuusenkäpyjä, lastuja ja kaikellaista muuta kallista tavaraa. Sitten hän kahlasi kauas rannasta vetäen laivaa perässään ja toi sen taas takaisin kiven luokse satamaan »ulkomaanmatkalta», joiksi Santtu kahlausretkiään nimitti. Pikku Eeva koetti kääriä ylös hameitaan ja kahlasi hänkin vuoroonsa laivoineen aivan niinkuin oli nähnyt ison veljensä tekevän. Hän meni yhä syvemmälle. Santtu heitteli rannalta kiviä järveen näyttääkseen, että laiva pysyi pystyssä, vaikka laineet loiskivat. Molskis! Molskis! Loiskis! Läiskis! Niin pani vesi, kun kivet sinkoilivat laivaa kohden. Joskus tuli monta kiveä yhtaikaa. Vesi lainehti, laiva keikkui aalloilla ja kallisarvoinen lasti oli vaarassa. Molskis! Sepäs oli aikamoinen kivi. Kapteeni pelästyi ja putosi istuilleen järveen. Päätä vaan näkyi veden pinnalta. Vesi oli joutunut kovaan liikkeeseen ja laiva keikkui rantaa kohden hyökkylaineitten ajamana. Santtu auttoi Eevan vedestä. Hame pantiin päivänpaisteeseen kuivamaan ja muut vaatteet, niin märkiä kuin olivatkin, saivat jäädä tytön ylle, sillä eihän äiti niitä näkisi, kunhan vaan saataisiin kuiva hame päälle. Niin ajattelivat lapset. Vihdoin tuli nälkä, ja nälkä ajoi lapset kotiin. Alla päin palasi kaarnalaivan uusi kapteeni ensimmäiseltä purjehdusretkeltään. Mutta laiva oli hänestä soma ja mieluinen. Se oli nyt hänen iki omansa ja hän kantoi sitä itse kotiin rannasta. Santtu ei koskaan ollut antanut hänen kantaa laivaa, kun se oli hänen omansa. Voin oli äiti kirnunnut valmiiksi ja puuro höyrysi liedellä. Lasten herahti vesi kielelle ja he riensivät heti pienine kivivatineen äidin luo ja pyysivät puuroa padasta. — Eipäs anneta, sanoi Anna muori. Jokos luit läksysi? — Jokos kirnusit maidon? »Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.» Ei puuro olisi tullut keitetyksi eikä isän housut paikatuiksi ilman työtä. Kunkin tulee visusti tehdä tehtävänsä. Lasten pettymys oli suuri. Santtu haki nyrpeillä mielin kirjansa penkin päästä. Mutta nyt vasta lukeminen tuntuikin vaikealta, kun oli yhtaikaa kolme vihollista voitettavana: läksy, nälkä ja laiskuus. Hiki tippui Santun otsasta ja suupielet vavahtelivat mielipahasta. Nyt poika huomasi, ettei tässä enää ollut apua kepposista. Läksyn täytyi mennä päähän, ennenkuin puuro sai suljua suuhun. Uuuuuu! Uuuuuu! ui, ui, ih, ih, ihhh! uuuu! Se oli Eevan itku. Hänen mielestään sopi vielä hiukan porata kaarnalaivan edestä, koska sitä näkyi tarvittavan. Kukapa tietää, vaikka äiti nytkin väsyisi itkuun ja antaisi puuroa. Auttoihan se temppu aamullakin. Mutta nytpäs ei itkusta ollut apua. Äiti haki luudan nurkasta ja lupasi antaa Eevalle »koivujuustoa». Kyllä Eeva tunsi vanhastaan, miltä »koivujuusto» maistui. Siksi hän vapisi, kuni haavan lehti, nähdessään äidin lähestyvän iso vitsa kädessä. Santtu oli jähmettyä kauhusta, sillä hän huomasi, että nyt lähestyi... hirmuinen hetki. Mitä tehdä?... Santtu ei saanut rauhaa istuallaan. Hän nousi penkiltä, istui taasen ja nousi uudestaan. Omatunto käski häntä tunnustamaan äidille, että hän oli syyllinen. Toinen ääni kielsi häntä puhumasta. Mutta omantunnon ääni pääsi voitolle. Santtu juoksi äidin luo ja huusi itku kurkussa: — Äiti, äiti! Älkää lyökö Eevaa; minun se on syyni... ihan kokonaan! Hän heittäysi Eevan viereen ikäänkuin suojellakseen pikku siskoaan. Hän ei jaksanut nähdä Eevaa lyötävän hänen tähtensä. Nyt Santtu tunnusti koko aamullisen asian äidilleen. Hän kertoi, miten Eeva oli hänen pyynnöstään ruvennut itkemään, miten hän oli pudonnut järveen, istunut märkä paita yllä, kärsinyt nälkää ja saanut mielipahaa hänen tähtensä. Santtu pyysi ja rukoili, ettei äiti löisi Eevaa, vaan antaisi anteeksi, ja sitä pyytäessään hän itki katkerasti. Tällä kertaa jäi »koivujuusto» maistamatta, mutta rangaistus tuli kuitenkin toisella lailla. Paha tuo aina pahan palkan. Pikku Eeva sairastui vilustumisesta. Santtu pelkäsi hänen kuolevan ja siitä hän itki katkerasti, kun tiesi itse olevansa syyllinen siskonsa sairauteen. Hän olisi kymmenen kertaa mieluummin suonut itse olevansa kipeänä. Kun Santtu yöllä kuuli Eevan yskivän, silloin nousi hän vuoteeltaan, hiipi hiljaa Eevan luokse ja antoi hänelle vettä juoda. Rantalan tuvassa oli suru ylimmillään, kun Eeva makasi kuumeessaan kuoleman kielissä. Mutta tauti menikin ohitse. Se ilta, jolloin Eeva ensin sairastui, oli ollut merkillinen ilta. Äiti oli puhunut kauniisti lapsille. Kaikki olivat menneet levolle ja hiljaisuus vallitsi tuvassa. Silloin nousi pikku Eeva vuoteeltaan ja kätki jotain paitansa poimuihin. Hän hiipi veljensä vuoteen viereen ja kuiskasi: — Santun laiva! Suuri märkä kaarnan kappale putosi sänkyyn Santun peitteen alle ja Eeva juoksi takaisin vuoteelleen. Laiva oli saanut vanhan omistajansa takaisin. HOIDON PUUTTEESSA. Äiti oli rahatyössä. Pekka makasi kehdossa. Sere istui laidalla ja tuuti niin, että veljen pää vaappui edestakaisin aivan kuin kylän keinu. Hän lauloi lujalla äänellä: »Huis sika metsään, tuo Pekalle marjoja punaisessa pussisessa, sinisessä säkkisessä.» Ja veli nukkui kuin terveet lapset ainakin. Vähitellen Sere herkesi tuutimasta, niin että kärpänen sai aikaa tepastella Pekan pyöreiden punaposkien yli. Sere oli vaan kuusivuotias. Siellä hän istui Pekan kanssa yksinään hiljaisessa tuvassa. Ei kissaakaan edes näkynyt. Se oli lähtenyt hiiriä pyytämään, kun maitokuppi oli liian kauan ollut tyhjänä. — Kaak, kaak, äänteli kana pihalla. Sere juoksi ikkunaan. Sekin jo oli hauskaa, että kana kaakotti ulkona, kun sisässä oli niin ikävää. Sere oli toimekas pikku tyttö. Koti oli köyhä, ja kun äiti oli ulkona rahatyössä, niin Sere oli keittäjä, lapsenhoitaja, siivooja, kanapiika ja torpan emäntä yht'aikaa. Tavallisesti hän teki tehtävänsä reippaasti ja kunnollisesti, mutta sattui onnettomuuksiakin toisinaan tulemaan. Kun kana kaakotti, väänteli päätään ja tirkisteli ikkunasta sisään, niin Seren teki mieli heittää sille leipäpuretusta. Hän kapusi tuolille ja koetti saada käteensä hyllyllä olevan leivänpalasen. Äiti oli hiirien takia pannut sen korkealle. Sere kohottausi varpailleen, minkä jaksoi, mutta työnsi samassa hyllyltä alas kivivadin, joka kolisten putosi lattialle. Seren pieni sydän tykytti säikähdyksestä. Pekka heräsi, ja sitten lapset yhdessä itkivät hyvän aikaa. Mutta eihän asia itkusta parannut. Pekka otettiin kehdosta. Vaivalla sai Sere hänet raapotetuksi pöydälle kanaa katsomaan. Istu hiljaa, Pekka poju! Sere kutsuu kanan ikkunan alle. Pekka ei ymmärtänyt vähääkään koko varotuksesta. Hän näki vaan, että sisar tarttui tuvan oveen lähteäksensä viemään leipää kanalle. Hän ojensihe sinne päin, huusi ja sätkytteli vähä pieniä sääriään ja... putosi selkä edellä lattialle pienen jakkaran päälle. Pekka huusi hirveästi. Sere parka helisteli, minkä jaksoi, lusikkaa läkkituopissa, mutta ei sekään veljeä viihdyttänyt. Sere ei ollut koskaan nähnyt Pekan huutavan niin kuin nyt. Vihdoinkin tuli äiti kotiin. Sere pantiin tilille tapaturmasta, ja äiti huomasi heti, että Pekkaa oli kohdannut suuri onnettomuus. Pekka oli taittanut käsivartensa ja loukannut pahasti selkänsä. Äiti ja Sere hoitelivat häntä parhaansa perään, mutta he eivät ymmärtäneet, että Pekka parka oli niin vaikeita vammoja saanut, ennenkuin äiti muutaman viikon kuluttua vei pojan kaupungin sairashuoneeseen. Siellä Pekka sai maata pitkät ajat. Mutta apu tuli liian myöhään. Lääkärien täytyi leikata käsivarsi pois, ja lapsen, joka ei vielä edes osannut seisoa jaloillaan, täytyi sittemmin kipeän selkänsä takia oppia käymään sauvojen varassa. Äiti kuoli muutamien vuosien kuluttua ja Sere meni palvelukseen. Pekka joutui vieraille ihmisille ruotuvaivaiseksi. Siellä hän istui kyyryllään vuoteella monta pitkää vuotta. Pekka parka unohdettiin. Toisinaan ei muistettu antaa hänelle ruokaakaan. Ei kukaan ollut oikein hyvä hänelle. Kullakin oli täysi työ vaan omista puuhistaan. Eikä kukaan ehtinyt hänelle mitään opettamaan. Lapsena Pekalla oli tapana itkeä, kun hän jätettiin yksin avuttomana kotiin. Hänen ainoana ilonansa oli kissa, joka toisinaan tuli hänen sänkyynsä hyrräämään. Tuo herttainen pikku kissa, se oli niin ystävällinen Pekka paralle. Näin istui Pekka kaksikymmentä viisi vuotta, aina samassa asennossa. Mutta sitten hänelle alkoi onnen päivät. Hän vietiin ruodille toiseen paikkaan, joka oli kirkon kylässä lähellä kansakoulua. Siellä kansakoulunopettaja tuli tuntemaan Pekan ja auttoi häntä monella tavalla. Hän opetti Pekkaa tekemään työtä sekä rakastamaan työtä. Hän hankki Pekalle pienen koneen, jota tämä käytti pois sahatun käden asemesta. Opettaja neuvoi Pekkaa pujottelemaan tuolinpohjia rottingista, kutomaan nauhaa ja valmistamaan monellaisia pikku teoksia, joita hän itse oli oppinut raajarikkoisten koulussa Helsingissä. Pekka sai työllään 30 penniä päivässä. Ja kuolinpäiväänsä asti söi hän omaa ansaitsemaansa leipää. Pekka tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi maailmassa olevan monta, joiden kohtalo oli paljoa kovempi kuin hänen. Olihan hän itse istunut 25 vuotta aina samassa paikassa kaikkien unohtamana, ilman työtä ja tietämättä mitään, mikä olisi antanut ajatuksille sisällystä. Silloin hän todella oli ollut onneton. Nyt hänellä oli työtä ja oli ystäviä. Täälläkin oli kissa, joka ystävällisesti hyrräten kehräsi päätään Pekan polveen ja piti hänen keräänsä leikkikalunaan, kun se putosi lattialle. Opettaja kävi tuon tuostakin häntä tervehtimässä, naapurien väki tilasi häneltä töitä ja talon pikku Elsa luki hänen kuullensa läksyjään. Lukipa Elsa joskus joutohetkinä Pekalle satujakin. Silloin he yhdessä raikkaasti nauroivat »Pikku Mattia» ja »Olli Hiihtosta» ja muita hauskoja juttuja, joita Elsa oli kuullut ääneen luettavan käsityötunneilla koulussa. Vanhaksi tultuaan Pekka kertoi Elsan satuja muille lapsille. Ja Pekka oli lasten mielestä hauska setä. He kävivät usein hänen luonaan satuja kuulemassa. Ja niin ei Pekan enää tarvinnut viettää päiviänsä yksin ja ihmisten unohtamana. Hän oli oppinut jakamaan iloa muille ja itse hän oli iloisin iloisten joukossa. SIRRI. Heikin kanarialintu asui isossa rautalankahäkissä eteisen pöydällä. Linnun nimi oli Sirri. Oli kevät. Sirri visersi ja varpuset kuuntelivat ulkona ikkunalaudalla. Siellä oli koko parvi kotivarpusia. Sirri hyppeli häkissään, nokkasi väliin siemenen kupista, kastoi nokkansa veteen ja lauloi laulamasta päästyään; väliin se pani päänsä kallelleen ja visersi hiljaa suruisan säveleen. Kukaan ei käsittänyt, mitä Sirrin viserrys merkitsi, mutta Heikin mielestä oli luonnollista, että siinä piili joku ajatus, ja sen vuoksi hän koetti tarkoin kuunnella lintunsa laulua. Hän piti paljon Sirristä, ja siksi hän tahtoi oppia ymmärtämään sen kieltä. Helppoa se ei ollut. Vähä väliä Heikki ja Sirri ymmärsivät väärin toisiaan. Kun Sirri visersi vettä kylpeäkseen, niin hän sai hampunsiemeniä tahi sokeripalan, ja kun hän pyrki häkistä hetkeksi lentelemään, niin Heikki toi hänelle ruohoja. Muutamana päivänä Sirri visersi tavallista suruisemmin. Oli aivan kuin se olisi valittanut kohtaloaan. Heikki kuunteli Sirrin viserrystä ja koetti selittää sen merkitystä. Ikkunan alla oli koivu, jonka lehdet pyrkivät hiiren korvalle. Koivun alla lirisi pikku puronen. Vetensä oli se saanut isosta lumi-ukosta, jonka sääret ja käsivarret sulivat kevätauringon paisteessa. Nenänsä ja korvansa se oli jo aikoja sitten menettänyt. Pojat eivät löytäneet edes sen vertaa lunta, että olisivat saaneet uuden nenän lumi-ukolle. Talvi oli mennyt menojaan ja kevään mukana tuli uudet leikit. Lapsilla oli lupaa koulusta ja kevät loi iloa mieliin. Sirrinkin täytyi saada tuntea kevätriemua. Sen täytyi päästä huoneeseen lentelemään siksi aikaa, kuin Heikki puhdistaisi häkin lattiaa. Heikki raotti häkin ovea. Hei! Vilaus vaan, niin Sirri oli lentänyt läpi huoneen ja... pujahti ulos ikkunasta! Voi toki! Kuka olikaan jättänyt ikkunan auki?! Sirri hyppeli riemuissaan oksalta oksalle. Hän lensi koivun latvasta haavan latvaan, haavan oksilta katajapensaasen. Heikki juoksi hädissään pitkin pihaa häkki kädessä. Viimeisen kerran hän näki Sirrin kuusen latvassa. Sieltä se lehasti lentoon ja katosi kauas metsään. Heikki viipyi päivälliseen asti Sirriä etsimässä. Vihdoin hän palasi kotiin ja istui toisten lasten kanssa suuren pöydän ympärillä ruokasalissa. — Heleijaa! Nyt saadaan pannukakkua! kuului yhtaikaa neljästä suusta ja kahdeksan säteilevää silmää loisti ilosta, kun keittiön ovi avattiin. Vilho siveli kädellä rintaansa näyttääkseen, kuinka pannukakun piti luistaa alas. Anna hyppi tuolillaan. Elsa oli vähällä pistää nenänsä pannukakkulautaselle ja pikku veikon kädestä putosi lusikka pöydälle. Hän nauroi niin, että tusina valkoisia hampaita kiilsi suussa kuin heleä helminauha. Käsiään kurottaen lapset odottivat ruskeata, sokeroitua pannukakkua. Pikku Heikki yksin istui totisena. Häneltä oli kadonnut ystävä... ja sitä eivät mitkään herkut voineet palkita. Olihan se hänen oma syynsä. Miks'ei hän huomannut, että ikkunan yläruutu oli auki? Mutta Sirrillä oli iloisin päivä koko hänen elämässään. Hän lensi ja hyppeli, hän lauloi ja riemuitsi. Hän sai tuhansia tuttavia lintujen maailmasta tuolla suuressa, ihanassa metsässä. Mutta sitten tuli ilta ja aurinko laski metsän taa. Metsässä alkoi hämärtää. Linnut lakkasivat laulamasta. Kevätilma tuntui kolealta. Sirri pörristi höyhenensä ja asettihe pyöreänä pikku höyhenkeränä oksalle. Hän asetti pienet varpaansa hyvin lähelle toisiaan ja... nukkui. Kastehelmi valahti alas oksalta. Sirri säpsähti ja heräsi. Hän joi kastepisaran. Se oli hänen aamukahvinsa. Ja sitten hän ojensi päänsä hakeakseen siemeniä kupista. Mutta kuppia ei ollutkaan. Heikkiä ei näkynyt ja kukaan ei pitänyt huolta Sirristä. Hän oli tottunut asumaan lämpimässä huoneessa ja syömään valmista ruokaa siemenkupista. Sen vuoksi hänen oli nyt niin vaikea itse hoitaa itseään. Töin tuskin Sirri löysi ruokaa suuhunsa. Keväällä ja kesällä saattoi sentään jotenkuten tulla toimeen. Syksy saapui, puista putosi lehdet ja lintujen laulu vaikeni metsässä. — Vaak, vaak! pani varis lähtien lämpimämpiin maihin. Samaa tietä menivät muutkin linnut. Pikku Sirri vaan istui yksinänsä puun oksalla. Hän oli häkissä syntynyt. Siellä oli aina ollut lämmintä. Siksi ei Sirri älynnyt lähteä pois pohjatuulia pakoon. Hän pörristi vähä väliä höyheniään, ravisteli märkiä siipiään, pisti nokkansa siiven alle, muutteli yhtenään pieniä palelevia jalkojaan. Sirrin oli kylmä. Ja kun talvi tuli, niin Sirriä ei ollut enää. SAMALLA PELLONPIENTAREELLA. Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta, milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään kedolle kuolemaan. Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja voimaa. Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun päivänkukka joskus ennusti _toivoa_ toivottomalle, _uskoa_ sille, jolta puuttui uskallusta, _rakkautta_ jollekin, joka oli rakkautta vailla, silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa oikea tahi väärä. Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat sitä ymmärsivät. Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että tämä vavahteli hermostuneena. Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka. Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen, jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan, teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta. Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää. Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut. Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella, sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne. Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin puolin eduksi. Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen, sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa. Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen odottaa syksyn halloja. PIKKU KAARLO. Kaarlo tahtoi olla isänsä kaltainen kaikin puolin. Isä oli pitkä. Hän tahtoi myöskin kasvaa pitkäksi. Monta kertaa päivässä hän mittasi itseään asettumalla selkä suorana ovenpieleen, johon isä oli vetänyt viirun silloin kuin Kaarlo täytti viisi vuotta. Kasvaminen kävi niin hitaasti Kaarlon mielestä. Kerran hän ei muistanut vähään aikaan mitata, ja kun hän sen jälkeen asettui mittamerkin alle, niin päälaki olikin puolta tuumaa korkeammalla kuin viiru. Silloin Kaarlo iloissaan heitti kolme kertaa kuperikeikkaa salin lattialla; niin hauska hänestä oli kasvaa isän pituiseksi. Isällä oli kultareunuksinen univormu ja miekka vyöllä. Pikku Kaarlo asteli uljaasti pitkin pihaa puusapeleineen ja paperikypäri päässä. Hän komensi kanoja ja kanat lähtivät huutaen ja kaakottaen pakoon, sillä he huomasivat että Kaarlo oli heitä mahtavampi. Ei edes kukko uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän, joka muuten kyllä osoitti mahtiaan kanapihassa, läksi Kaarlon tullessa kiiruimman kautta käpälämäkeen. Kerran näki Kaarlo palavan sikarinpätkän tiellä. Hän meni lähemmäs katsomaan. — Sepä mainiota! Oikea sikarinpätkä, ja valmiiksi sytytettykin! Kyllä kai se mahtaa maistua makealta, koska isä aina polttaa. Ei pannukakkukaan taida olla niin makeata; isähän aina ottaa sikarin syömästä päästyä, tuumasi Kaarlo ja pisti sikarin suuhunsa. Ja niin astui hän pitkin askelin eteenpäin pitäen sikaria etu- ja keskisormen välissä. Harakat aidanseipäissä nauraa räkättivät pikku herralle. He eivät olleet koskaan nähneet niin pienen miehen suussa sikaria, ja siksi se näytti heidän mielestään niin hullunkuriselta. — He—hei sitä herraa! Nauttikaa terveenä! huusi yksi harakkaparvesta ja keikutti useita kertoja pitkää häntäänsä. Kyllä minä näin sikarinpätkän tiellä ennen sinun tuloasi, hyvä herra. Mutta minäpäs en huolikaan mokomista herkuista. Harakka sikari suussa! Sepä näyttäisi hullunkuriselta! Nauti terveenä, nauti terveenä! Näin räkätti harakka tehden joka kerta niin syvän kumarruksen, että häntä keikahti pystyyn. Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan harakkain naurua. Hän kulki vaan tietä pitkin ja puhalteli isoja savupilviä sikaristaan. Hän oli luulevinansa, että sikari maistui hyvältä. Mutta surkea loppupa siitä tulikin. Kun Kaarlo oli vähän aikaa polttanut, niin hänestä tuntui aivan kuin olisi hän saanut oksennusjauhoja. Vihdoin pojalta pääsi itku ja hänen täytyi käydä maata, eikä saanut edes syödä pannukakkua eikä rusinasoppaa päivälliseksi. Niin kipeä hän oli sikarin takia. — Hyi, kuinka isä saattaakaan pitää tuollaisesta? Ja minkähän tähden hän ei siitä sairasta? Kukaties hän sittenkin on kipeä tupakista, vaikkei hän ole sitä huomaavinaan, hän kun on iso ja vahva ja oikea mies, ajatteli Kaarlo poika. Siitä hetkestä Kaarlo ei pannut sikaria suuhunsa. Hän ei tästä lähin ollut näkevinäänkään mokomia makupaloja, vaikka niitä olisi ollut isot joukot maantiellä. Kerran Kaarlo näki isänsä astelevan syvissä mietteissä pitkin lattiaa. Hän asettui ovensuuhun ja katseli tarkasti isän päätä. Poika ei oikein tiennyt, tohtisiko sanoa isälle mitä mielessä oli. Mutta silloin isä pysähtyikin ja kysyi ystävällisesti Kaarlolta: — No, poikaseni, onko sinulla mitään asiaa isälle? — Isä hoi, sanoi silloin Kaarlo rohkaistuneena. — Minkätähden sinulta on lähtenyt tukka päästä? — Katsos, lapsi kultani, ankara työ ja suuret huolet sen ovat tehneet. — Vai niin, ajatteli pikku Kaarlo — työ ja huolet. Työtä hän kyllä voisi ruveta tekemään, mutta ... huolet, mistähän niitä saisi? Ja mitähän ne huolet oikein ovatkaan?... Kuinkahan Kaarlo voisi saada itselleen huolia? Nyt päätti Kaarlo ruveta oikein työtä tekemään. Siitä päivästä hän nähtiin myötäänsä juoksemassa. Hän juoksi edestakaisin, ristiin rastiin, niin että hiki tippui otsasta. Juokseminen oli hänen mielestään työtä, sillä kun Pelle ruuna kerran oli kärrien eteen valjastettuna juossut pitkän matkan, niin tallirenki sanoi: Tänään on Pelle ollut työssä koko päivän. Isä oli tullut kaljupäiseksi työstä, ja pikku Kaarlo tahtoi myöskin tulla kaljupääksi, ja siitä syystä hän teki työtä niin että hänen vaaleat pikku kiharansa löyhkyivät tuulessa. Mutta — hiukset eivät lähteneetkään! Maanantaipäivän sanomalehti oli tullut. Isä istui sanomalehteä silmäillen ja lausui äidille: Kuulehan äiti, Kaarlo pitäisi panna veistokouluun. Siellä hän saisi sopivaa ja terveellistä työtä. Poika on viisivuotias, ja sillä ijällähän lapset jo pääsevät veistokouluun. Taas kuuli Kaarlo puhuttavan työstä. Niin, sinne kouluun hän tahtoi niin mielellään mennä! Sanottu ja tehty! Seuraavana päivänä oli Kaarlo jo veistokoulussa ja sahasi kaikin voimin. Jos joku lähestyi Kaarloa kysyäkseen hänen ikäänsä tahi muuta sellaista, niin Kaarlo reippaasti kertoi: minä teen työtä, sillä minä tahdon tulla kaljupääksi niinkuin isäkin on. Pikku Kaarlo juoksi, hän teki työtä, hän oli kiltti poika. Koulussa hän menestyi hyvin. Mutta eräs asia ei tahtonut oikein onnistua: hän ei tullut kaljupääksi niinkuin isä oli. MIIRIN KUOLTUA. Kissa nukkuu nurmikolla. Nyt on hiirten hauska olla. Hiirimuori piipottaapi: »Nytpäs aittaan mennä saapi, Viedä voit ja juustot sieltä Kysymättä Miirin mieltä.» Hiirivaari harmaanuttu, Miiri vainaan vanha tuttu Hiipii luokse hiljaisesti: »Kuolikos tuo totisesti? Vai lie viekas väijymässä Kynnen kärjet käppyrässä?» Pois on Miiri elämästä, Hiiren lasta väijymästä, Kynnen kärjet kangistuivat, Vanhat vihat unhottuivat. Nuoret hiiret luona Miirin Asettuupi pieneen piiriin. Hiiren lapset lystiksensä Lauloi laulun Miirillensä: »Nuku, nuku, Miiri kulta, Elon päivät päättyi sulta. Paljon meitä vahingoitit, Isänkin sä joskus voitit. — Nyt ei Miiri meitä haittaa, Rientäkäämme kohden aittaa!» LINTUHÄMÄHÄKKI. Oli kerran lintu, joka lensi niin korkealle kuin siivet kantoivat. Hän liverteli pilvien tasalla ja hänen laulunsa oli iloisaa, sillä rinta oli täynnä riemua. Talvisin hän asui etelän lehdoissa ja kevään tultua hän liiteli yli aavain merten pohjolaan kesää viettämään. Siellä lintu rakensi pesän itselleen, ja hänellä oli toveri, samallainen kuin hän itsekin. Nuo kaksi olivat erittäin hyvät ja uskolliset ystävät. Niin he liitelivät monta vuotta yhdessä yli merien ja maitten. Oli kerran kevät. Ilma etelässä lämpeni ja päivät kävivät helteiseksi. Silloin lintujen mieli taas alkoi palaa pohjolan vilpoisiin havumetsiin. He odottivat tuulen tyyntymistä, sitten päättivät lähteä matkalle. Vielä yhden yön halusivat he levätä rauhassa ja nukkuivat samalla oksalla kastanjapuun latvassa. Yö pimeni. Silloin hiipi pitkin puun runkoa hämähäkki. Se oli nyrkin kokoinen ja myrkyllisempi käärmettä. Tuo oli lintuhämähäkki, joka elää etelän metsissä. Ääneti ja hitaasti kulki se pitkillä jaloillaan, se kohosi yhä korkeammalle, kunnes oli päässyt latvan huippuun. Sieltä alkoi se laskeutua oksalta oksalle sitkeätä limaista lankaa pitkin, jota kehräsi laskeutuessaan. Sillä oli sadat silmät, joilla se ahnaasti vaani saalista. Se tarkasti joka oksan, ja samalla sen verenhimo kiihtymystään kiihtyi. Vihdoin hämähäkki huomasi nuo kaksi, jotka nukkuivat pää siiven alla. Se laskeutui niitä kohden salaa ja varovasti, kuin rosvo ainakin, sieppasi toisen linnuista ja kietoi ruman ruumiinsa hänen ympärilleen. Hämähäkki puristi kahdeksan karvaista jalkaansa niin lujasti linnun ympärille, että hän tuskin ennätti värähtää tuskasta... Ja sitten hämähäkki alkoi työnsä. Hän imi, kunnes linnun sydänveri oli ehtynyt. Mutta tämä oli tapahtunut niin nopeaan, että lintu tuskin, ennätti herätä tuntoihinsa. Hän kuoli uneksien uudesta keväimestä, ihanammista lauluista tuolla puolen pilvien, metsistä, meristä ja laaksoista, ihanimmista, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Toinen lintu kaipasi kauan ja katkerasti toveriansa. Vihdoin alkoi hänkin nähdä ihanaa unta uudesta keväimestä; ja sitten hän ei enää tuntenut kaipausta. Mutta hämähäkki hiipi yhä edelleen lehdoissa väijyen saalista. Ei hän oikeastaan ollut paha, tuo hämähäkki parka, mutta hän oli nälkäinen, suunnattoman nälkäinen, ja ruokahalu kasvoi syödessä. Sääli hämähäkkiä, joka ei ymmärtänyt paremmin, vaan sammutti janoaan pikkulintuin verellä. PIENI SANOMALEHTIMIES. Pojan nimi oli San Stefano Fortepiano Lagerlöf. San Stefanon nimen hän oli saanut siitä rauhanliitosta, joka hänen syntymävuotenaan v. 1878 päätti Turkin sodan, ja Fortepiano oli isän mielestä ikäänkuin musiikkia, jotapaitsi se hyvin soveltui loppusoinnuksi San Stefanoon. Rovasti oli kyllä ristiäisissä arvellut, että pojalla suureksi tultuaan voisi olla vähän vastusta noista hieman kummallisista nimistään, mutta siitä ei isä ollut millänsäkään. Fortepiano itse ei sanonut sanaakaan sillä kertaa; hänen täytyi säästää lausuntonsa siksi kuin oli oppinut puhumaan. Kotioloissa häntä nimitettiin Fortepianoksi, sillä se oli äidin mielestä niin kaunis. Vuosien vierressä varttui pojan järki, ja samalla hänessä vakaantui oma mielipide tuosta nimikysymyksestä. Niinpä hän muutamana päivänä hämmästytti vanhempiaan sillä selityksellä, ettei hän muka tahtonut olla mikään Fortepiano. Häntä piti nimitettämän Stefanoksi tahi Tapaniksi. Sen nimen osaavat ihmiset edes oikein lausua. Kymmenen pitkää vuotta oli Fortepiano raukkaa kutsuttu mitä hullunkurisimmalla nimellä. Isä oli miltei ainoa, joka tunnollisesti lausui tuon pitkän nimen alusta loppuun. Äiti sanoi häntä »Pienoisekseen», mummo »pikku Pienaksi», setä »Vörtipienaksi», serkut huusivat hänelle: »Forte», »Piano» ja »Pianissimo». Ja katupoikain suussa, he kun lauloivat ja soittivat tuota onnetonta nimeä, sai se sitäpaitsi lukemattomia muotoja ja muotojen vivahduksia. Tämä nimien moninaisuusko vai mikä lie ollut syynä siihen, että Tapanilla oli omituinen halu nimitellä esineitä. Kirjoilla, kynillä, mustepullolla, leikkikaluilla, kaikilla oli omat nimensä. Yksinpä takin napitkin olivat saaneet kukin erityisen nimen, paitsi molemmat takanapit, jotka saivat yhteisen Aleksanteri I ja Aleksanteri II. Saksien nimi oli Herkules ja vyötä kutsuttiin Priimukseksi. Tapani oli käynyt alkeiskoulua Marianhaminassa, ja koska hänellä sattui olemaan »hyvä pää», niin hän sai pitkittää opintojaan Helsingissä. Tuossa uudessa koulussa tuli muuan pojista hänen luokseen ja kysäsi: — Sinäkö se olet Tapani Lagerlöf? — Minä se olen. — Ihmiset sanovat, että sinun nimesi on Fortepiano! — Niin on, sanoi Tapani. Ja eiköpä se liekin yhtä hyvä kuin joku »Svinhufvud», »Brandstake» tahi »Husgafvel». Muuten minua sanotaan vaan Tapani Lagerlöfiksi. Hän näytti olevan aika poika. Pojat koulussa oppivat pitämään Tapania arvossa ja hän oli kelpo toveri. Sen he huomasivat hyvissä ajoin ja siksipä hän saikin tässä koulussa pitää Tapanin nimen. Kaarlo Lindstedtistä ja hänestä tuli hyvät ystävät. Heidät nähtiin usein yhdessä. He olivat päättäneet tulla kelpo pojiksi, ja siinä päätöksessään he pysyivätkin. He osasivat hyvin läksynsä, käyttäytyivät siivosti ja voittivat opettajain sekä toverien luottamuksen. Mutta heillä oli muuan salaisuus. Koulupojat olivat uteliaat ja koettivat arvata, mikä se olisi. — Ehkä ne »lunttaavat» yhdessä, arveli joku. — Ei, tokasi muuan suuri poika joukosta, — nahjukset »lunttaavat», kun eivät parempaa ymmärrä. Kelpo pojat eivät ikinä lunttaa. — Sitten ne varmaankin polttavat tupakkaa, tuumasi muuan pikku narikka. — Ne polttavat, ne polttavat, huusivat pojat yhteen ääneen. Pikku narikan olisi tehnyt mieli yhtyä tuohon tupakkaseuraan. Hän osti salaa rasiallisen paperosseja Tapania ja Kaarloa varten. Mutta nämäpäs eivät huolineetkaan pikku toverinsa lahjasta, vaan toruivat häntä aika lailla ja käskivät pysymään poissa mokomine tyhmyyksineen. Kello löi 3. Viimeinen koulutunti oli päättynyt. Pojat riensivät ulos luokkahuoneista. — Hyvästi! — Terveeksi Niin huusivat pojat toisilleen ja lähtivät aika kyytiä kotiin päin. — Kello kuusi minun luonani eikö niin? — Hyvä on! sanoi Kaarlo ja niin ystävykset erosivat. Määrätyllä tunnilla he taas yhtyivät. — No, tämäkö nyt on se »Patrulli», josta sinä puhuit, veliveikkoseni? sanoi Kaarlo. — Tämä juuri. Ja nyt se tekee temppujaan. Se aika taikuri, kuten näet, katsohan. — Niks, naks, niks, naks! pani kone, kun Tapani painoi pientä nappia, joka oli kiinni pikku koneessa hänen pöydällään. Siitä juosta ritisi paperiarkille oikeita sieviä painokirjaimia rivi toisensa perästä, samaan tapaan kuin sähkölennätinkoneesta. — Tämä on meidän kirjapainomme, sanoi Tapani. — Nyt ei meidän enää tarvitse käsin kirjoittaa »Salaisuutta». Onpas muhkeata toimittaa oikein painettua sanomalehteä. Toiminimi »Tapani Lagerlöf ja kumpp.», eikö se ole komeata. Sinä saat olla osakas minun kanssani. Minä vastaan painokustannuksista ja sinä paperista. Tästä tulee oikea kirjapaino. — Nytpä sopisi antaa poikien nähdä »Salaisuus», tuumasi Kaarlo. — Sopisipa niinkin. Minä olen ajatellut, että »Salaisuudesta» voisi vähitellen tulla konventin sanomalehti. Silloinhan muutkin pojat voisivat siihen kirjoittaa, ehdotti Tapani. — Olkoonpa niinkin. Vaikka hauska sitä »Salaisuutta» on ollut näin kahden keskenkin toimittaa. Niin oli asia päätetty. — Saanko minäkin vähän naputtaa? — Annas, minä painan itselleni nimikortin. — Niks, naks, niks, naks! pani kone Kaarlon käsissä. Pikku koneesta ilmestyi nimi »_Kaarlo Mikael Lindstedt_». Kaarlon mielestä ei hänen nimensä ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta. Hän painoi isän, äidin ja kaikkien siskojensa nimet sekä leikkasi ne irti nimikortin muotoon. Olipa se hauskaa! — Patrulli! Mistä sinä tuolle otukselle noin sukkelan nimen sait? — Niin katsos. Se soveltui mielestäni siitä syystä, että minä jo vuosikausia olen käydä »patruleerannut» säästörahat taskussa siinä toivossa, että kerran saisin tällaisen kirjoituskoneen. Olen koonnut kaikki joulurahat, marjarahat, namusrahat ja kaikki isän lähettämät taskurahat, ja niin minä vihdoinkin sain summan kokoon. Isä pani eilen puolestaan parikymmentä markkaa lisäksi. Muuten ei kaupasta olisi tullut mitään isoon aikaan. Viisikymmentä markkaa on aika summa koulupojalle, kirjoitti isä. Mutta hän antoi kuitenkin sen mitä puuttui, sillä hän oli niin iloissaan minun todistuksestani keväällä. Ja isälle on mieleen, että minulla on hyödyllistä toimintaa väliaikoina. Isän ei yleensä ole kukkaron nauhat kovin kireällä, kun tämän tapaisiin asioihin rahoja tarvitaan. Kaupassa on tällaisen koneen nimi Sampo, mutta Patrulli kuuluu niin hauskalta ja merkitsee sitä, että koko kirjapainon saattaa joskus ottaa kainaloonsa ja patikoita toistensa luoksi, jos sikseen tulee. Muuten minusta on hauska antaa omille kapineilleni omat nimet. Sinun isäsi esim. antoi sinulle Kaarlon nimen, koska sinä olit hänen poikansa. Ja minun isälläni ei ollut siinä mitään sanomista. — Olkoonpa sitten Patrulli. Sehän on niin sinun tapaistasi, sanoi Kaarlo. — Huomenna meillä on lupaa koulusta. Silloin alamme oikein painotoimet. Tuletko tänne kello yhdeksältä? kysyi Tapani. — Mitä me ensiksi painamme? — Yhden numeron »Salaisuutta» tietysti. Seuraavana päivänä Tapani Lagerlöf kumppaneineen työskenteli ahkerasti kirjapainossaan Fredrikinkadun varrella. He vuoroin kirjoittivat ja vuoroin painoivat sekä suorasanaisia kappaleita että runoja. Tässä saatte nähdä ensimmäisen sivun toveruksien sanomalehteä: SALAISUUS N:o 12. 1894. Toimituspaikka: Fredrikinkatu N:o 8. Vastaava toimittaja: Tapani Lagerlöf Ilmestys-aika: Lehti ilmestyy milloin ikinä itse tahtoo. ILMATIETOJA: Helsinki Jouluk. 8 p. Hyvä lumipallo-ilma. Mainio tuuli jääkelkoille. Erinomainen luistinkeli. RAHA-ASIOITA. Löydetty tyhjä kukkaro. Oikea omistaja saa periä sen koulun löytökaapista. PÄIVÄLISTA. Juna lähtee k:lo 8, vieden mukanaan kaikki ne onnelliset, jotka pääsevät pyhäksi kotiinsa. MATKUSTAVAISIA. H.M. Kuningas Talvinen, Lucia-rouva ja kaikki pipari-kakkuporsaat. Helsingistä Jouluk. 8 p. 1894. SUURI MERIKÄÄRME. Kauan on koetettu tappaa tuota suurta merikäärmettä sanomalla sitä laivamiesten ankaksi. Mutta mitä pitää tästä käärmeestä ajatella? Monelta varmalta taholta olemme kuulleet, että käärme on useita kertoja ollut näkyvissä. Kerrankin se näyttäytyi Hyväntoivonniemen ja S:t Helenan välillä. Muutamat vakuuttavat, että se on hirveän pitkä, että sillä on selässä neljä paria eviä ja ruumis on sillä muka keltaisen viheriä; vatsapuolelta on se vaalea. Pää sillä on kuin koiralla, otsa metrin levyinen. Löytyykö siis todellakin valtameressä suuri merikäärme? Onko tuo kummallinen elävä läkkikala, onko se hai, vai liekö se sittenkin vaan — ankka? PÄIVÄN UUTISIA. — KOULUT päättävät lukukautensa Lussiajuhlalla jouluk. 15 p. — TAPATURMA. Kaksi jääkelkkaa törmäsi yhteen eilen Hernesaaren luona. Yhteentörmäys syntyi siitä, että molemmat yrittivät kääntyä liian äkkiä, kun olivat tulleet lähelle isoa railoa. Ei yhtään ihmistä kuollut. — KOLERA kuuluu lakanneen tekemästä tuhojaan Pietarissa. Omenain syönti ei enää ole kielletty. HUVEJA. Tuoreita leivoksia Ekberg'illä. Yhteisluistelua illalla, jos ilma on kaunis. KOKOUKSIA. Konventtikööri! Harjoitus k:lo 6 j.p.p. koulutalossa. KIRJALLISUUTTA JA TAIDETTA. Jouluksi on ilmestynyt kirjakauppaan: »Suomalainen kuvakirja», kuvat piirtänyt Venny Soldan-Brofeldt, sanat kirjoittanut Juhani Aho. Joka joulupukin ostettava. Kun ihmiset näkivät Tapani Lagerlöfin »Salaisuuden», niin he ennustaen kysyivät: — Saa nähdä, tuleeko tuosta pojasta vielä suuri sanomalehtimies? Ja toiset vastasivat: »perästä kuuluu!» Se vaan on varma, että leikistä usein tosi tulee. ELMAN VIAPORIN MATKA. Oli kaunis kevätpäivä monta vuotta sitten. Kello oli kaksitoista ja aurinko helotti korkealla taivaalla. Sieltä se katseli ystävällisesti lämpimällä silmällään pikku lapsia, jotka leikkivät Runebergin esplanaadissa. Pienokaisilla oli mukanaan lapiot, haravat, pallot ja muut leikkikalut. Olivatpa nuketkin päässeet mukaan. Siinä istui Elman nukki Marjattakin parhaimmassa hameessaan. Hänellä oli korvamyssy päässä ja oikean suutarin tekemät kengät jalassa. Marjatta istui nukenvaunuissa ja katsoa töllisteli silmiään räpyttämättä isoa keltaista aurinkoa. Silloin alkoi Marjatan poskia kuumottaa, mutta punehtumisen taitoa ei kukaan ollut hänelle opettanut. Marjatta oli erittäin tyyni ja tasainen pikku neiti, joka ei laisinkaan ujostellut, kun joku vieras häntä puhutteli, ja jos hänelle kertoi jonkun salaisuuden, niin hän ei kertonut sitä kellekään. Elma piti paljon Marjalasta, mutta pitikö tämä pikku neiti itsekin itsestään, sitä ei kukaan tiennyt. Antti oli alkanut hevosleikin, »Pitkä Leena» oli ajajana, ja neljä suurta tynnyrin vannetta vieri eteenpäin leveällä käytävällä. Niitä ajoivat Jenny, Eeva, Oskari ja Anna. — Heleijaa! Palloukko tulee! huusivat lapset yhteen ääneen. Ja koko joukko kerääntyi palloukon ympärille lapioineen, haravoineen, nukkineen ja muine tavaroineen. Ja silloinpa kuului nauru ja riemu palloryssän ympärillä! Pikku Elma oli muitten joukossa. — Piuuuu, piuuuuu, pani muuan palloista, kun ilma virtasi ulos reijän kautta. Sellainen ääni oli Elmalle mieleen. Hän katseli isoilla sinisillä silmillään halukkaasti noita koreita palloja, jotka keinuivat niin hauskasti tuolla ilmassa. Hän huusi ihastuksesta, nousi varpailleen ja kohotti pieniä valkoisten lapasten sisälle kätkettyjä kätösiään ilmaan niin pitkälle kuin käsivarret ylettyivät. Vieras herra kulki ohitse. Hän kääntyi katsomaan ja pysähtyi. Vieras herra huomasi, kuinka hartaasti pikku Elma halusi palloa. Silloin hänessä heräsi ystävällinen ajatus ja hän osti pikku Elmalle suuren punaisen pallon ja kiinnitti sen tytön peukaloon, jottei se leijaisi tiehensä. Mutta Elma ei osannut tyytyä siihen, mitä sai. Hän pyysi niin herttaisen somasti, että »setä» antaisi hänelle enemmän palloja. Hän hyppi ja huitoi käsillään innokkaasti ja hauskasti ja tavoitteli palloja ilmasta. Tuon pienen kaksivuotiaan innostus sai »vieraan sedän» hyvälle tuulelle. Hän pyysi palloryssää lainaamaan hetkeksi pallokimppuaan Elmalle. Kimpussa oli ainakin pari sataa palloa: vaaleanpunaisia, tummanpunaisia ja sinisiä. »Vieras setä» sitoi palloihin kiinnitetyn nuoran Elman vyötäisille. Mutta mitä tapahtui? Pallot alkoivat kohota ja pikku Elma kohosi mukana. Pallot nousivat yhä korkeammalle. Ihmiset esplanaadissa näkivät, miten pikku Elma potki jaloillaan ja ojenteli pieniä lapasiin kätkettyjä kätösiään maahan päin, mutta mikään ei auttanut. Pallot leijasivat kohden pilviä ja Elma mukana. Siinä seisoivat nyt »vieras setä», »Pitkä Leena», Marjatta ja kaikki pienet leikkitoverit katsellen, kuinka Elma hiljaisen tuulen kannattamana purjehti ilmojen halki Viaporia kohden. »Vieras setä» oli neuvoton, kaikki kaupungin isät ja äidit olivat neuvottomat. Millä keinoin saisikaan Elman ilmasta, kun ei tikapuista ole apua? Siinäkös alkoi juoksu ja neuvotteleminen! Koko kaupunki oli liikkeellä etsimässä jotain viisasta ihmistä, joka keksisi keinon, millä Elman saisi takaisin maan pinnalle. — Joutukaa... pian, pian! huudettiin poliiseille. — Ottakaa Elma kiinni, muuten tuuli vie hänet vaikka Saharan erämaahan, tai putoaa hän mereen ja hukkuu! Mutta poliisit pudistivat päätään neuvottomina. Heille oli vanhastaan tuttua, että ihmiset olivat valmiit vaatimaan, että heidän piti temmata vaikka kuu taivaalta. Mutta silläkin on omat vaikeutensa, tuumasivat he. Kaikki viisaat ihmiset kutsuttiin kokoon. Siellä olivat kaikki neuvosherrat neuvottelemassa: siellä oli todelliset ja nimelliset valtioneuvokset, siellä oli kanslianeuvokset, kunnallisneuvokset, kamarineuvokset, hovineuvokset y.m., mutta yksikään ei ollut kyllin neuvokas keksiäkseen keinoa Elman pelastamiseksi. — Nyt se laskeutuu! — Ei, se nousee taas! — Se laskeutuu, se laskeutuu! huusi kansanjoukko, ja kaikkialta kuului huutoa ja vaikeroimista. Silloin tunkeutui pikku Elman äiti esille kansanjoukosta. Hän ei huutanut eikä vaikeroinnut. Hän riensi eteenpäin kautta väentungoksen ääneti, kalpeana ja nopeaan, aivan kuin olisi hänellä ollut siivet. Ja kummallista — kukaan ei kysynyt, ken hän oli, mutta kaikki väistyivät hänen tieltään. Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta nuo suuret väkijoukot antoivat hänelle tietä. Isossa talossa asuivat tarkk'ampujat. He olivat saaneet nimensä siitä, että osasivat ampua niin tarkasti. He olisivat voineet tähdätä vaikka neulan nuppiin, jos se olisi asetettu maalitaululle. Heidän luoksensa meni äiti ja pyysi heitä tulemaan pyssyineen pelastamaan hänen lastansa. Pallot nousivat ja laskeutuivat vuoron perään. Kesti siis kauan aikaa, ennenkuin Elma saapui Viaporiin, jossa äiti jo toivon ja epätoivon vaiheella tarkk'ampujan kanssa lastansa odotti. Pyssy oli ladattuna. Tarkk'ampuja odotti sopivaa hetkeä. Se tulikin. Luoti vihiäsi ilmaa. Se puhkasi ylimmäisen pallon. Hän ampui ampumistaan. Joka laukauksella särkyi pallo, ja Elma laskeusi yhä alemma, ja samalla kohosi äidin rinnasta palavat rukoukset taivahille. Ja kun viimeinen luoti oli lauaistu, saattoi äiti ilosta väristen jo sulkea syliinsä pikku Elman. Elma oli pelastettu. Kun viisaus oli ollut neuvottomana, oli rakkaus keksinyt keinon. Elma vietiin höyrylaivalla Viaporista kotiin. Hän oli uupunut ja nukkui koko matkan. Herättyään pienokainen tuskin muistikaan purjehtineensa ilmassa Viaporiin. Ei hän ainakaan tiennyt kertoa matkastaan, ei sääskistä, kärpäsistä, linnuista eikä muista huvimatkailijoista, jotka hänen kanssaan olivat purjehtineet Runebergin esplanaadista Viaporiin. YKSI PÄIVÄ »KULTA-, HOPEA- JA HELMI-ÄIDIN» LUONA. Lapsi tiedätkö, kuinka kaunista on tulla vanhaksi, hyvin vanhaksi? Minä olin kerran hänen luonaan, jonka kasvoihin aika on uurtanut syviä vakoja. Hän on kaunis, sillä hän on viisas ja hyvä, ja hänellä on keväinen sydän, joka ymmärtää sinua. Kenties sinä tunnetkin hänet. Kun hän oli nuorempi, niin lapset nimittivät häntä »kulta-, hopea- ja helmi-äidikseen», ja vanhana häntä sanottiin »kulta-, hopea- ja helmi-mummoksi». Niin rakas hän oli lapsille ja lastenlapsille. Hän asui kaukana maalla suuressa talossa. Talon ympärillä oli kaunis metsä, jossa linnut lauloivat ja oravat hyppelivät oksalta oksalle. Tuolla tummanvihannassa sammalistossa kasvoi tuhansittain kauniita kukkia, ja lineain vieno tuoksu virtaili kauas kautta komean havumetsän. Minä pysähdyin silmäilläkseni luonnon suloutta, hengittääkseni kukkain tuoksua ja kuullakseni metsän puhuvan. Tiedätkö, lapsi, että metsäkin osaa puhua? Mutta sitä puhetta ymmärtääksemme meidän täytyy hiljaa kuunnella. Kerran minä kuulin tuulen kuiskaavan jotakin puille, ja samalla puut suhisten vastasivat tuulelle. Silloin minä lausuin niin hiljaa, etten luullut kenenkään sitä kuulevan: — Mitähän tuo haapa tuolla haastelee? — Iltatuulahdus lähenee! vastasi haltia takanani. — Iltatuulahdus? Mikä se on? kysyin minä. Haltia hymyili ystävällisesti. Hän pani sormen suulleen ikäänkuin sanoakseen: ole hiljaa, hyvin hiljaa, niin saat kuulla. Minä seisoin venhelaiturilla pienen järven rannalla ja kuuntelin yhtä tarkkaan kuin haltia. Silloin alkoi veden kalvo karehtia hiljaisen tuulen henkäyksestä, keveät aallot vierivät poikki järven pinnan, venheet rannalla liikahtivat paikaltaan ja koko metsä suhisi aivan kuin olisi joku siellä hengittänyt. Hetkisen kuluttua tuuli laski levolle ja luonnossa oli kaikki hiljaa. Haltia katsoi minuun ja minä häneen. Hän otti pienen suippolakkinsa päästään, piti sitä molemmissa käsissään ja seisoi kotvasen aikaa paljain päin, vaiti ja vakavan näköisenä... Se oli iltatuulahdus, joka tuli lausumaan hyvää yötä metsälle! Ne puhuvat toisinaan niin kummallista kieltä keskenään, sanoi haltia. Ja sitten hän taas hymyili minulle, nyökäytti päätään ja katosi metsän pimentoon. Minä seurasin häntä nähdäkseni, minne haltia kiiruhti. Hän riensi metsäpolkua pitkin niin nopeaan, että minä tuskin pysyin hänen perässään. — Älä mene! Jää minun luokseni! rukoilin minä, sillä minä pidin paljon haltiasta. Taasen haltia nyökäytti päätään ja hymyili niin ystävällisesti, etten ikinä sitä unohda. — Älä pyydä minua viipymään, minun täytyy joutua — »hänen» luokseen! Kenenkä luokse? kysyin minä. — Hänen luoksensa, vanhuksen luokse tuonne suureen punaiseen taloon. Minä olen hänen ystävänsä. Kun iltatuulahdus on käynyt lausumassa hyvää yötä metsälle, silloin minun työpäiväni on päättynyt ulkona, ja sen jälkeen minä vartioitsen taloa »hänen» nukkuessaan. Se on minun tehtäväni elämässä. Tiedätkö, mitä saattaa tapahtua, ellei tarkoin täytä velvollisuuksiaan? Sen kerron toiste kun tavataan. Ja tämän sanottuansa haltia riensi entistä nopeammin kapeata metsäpolkua kartanoon päin. Silloin minun sydämmessäni heräsi ystävällinen tunne niinkuin ainakin, kun on tavannut jonkun hyvän olennon. Ja haltia oli hyvä. Sen minä huomasin silloinkin, kun hän sanaakaan sanomatta katsoi minua. Minä juoksin kaikin voimin, ettei haltia pääsisi näkyvistäni. Tiedätkö, mitä hän teki? Hän raoitti kaikkia ovia. Hän pisti päänsä vanhan Maijan tuvan ovesta sisälle, kurkisti Anna Liisan, Leenan ja renkien asuntoon ja tarkasteli joka huoneen talossa. Sitten hän juoksi heinälatoon katsomaan, ettei tallirengiltä ollut jäänyt tulta nurkkiin. Hän käväisi tallissa taputtamassa Pelleä ja Pollea. Navetassa hän lausui hyvää yötä lehmille ja vasikoille ja porsaille sekä nyökäytti päätään lampaille karsinassa. Sieltä haltia meni suureen punaiseen taloon, jossa »hän» asui, juoksi huoneesta huoneeseen ja katsoi, että kaikki oli järjestyksessä yötä varten. »Hänen» huoneessaan haltia viipyi kauan. Hän kurkisti joka nurkkaan, asetteli kapineet hyvään järjestykseen yöpöydällä, astui sitten varovasti ovea kohden, pysähtyi ovensuuhun ja katseli ympärilleen. Sitten hän taas otti suippolakkinsa päästään, kuten äsken metsässä, seisoi hetkisen ääneti ja kukaan ei tiedä, mitä haltia silloin ajatteli. Sitten hän katosi ovesta. Myöhään iltasella tuli haltia minun luokseni. — Älä pelkää, jos yöllä kuulet torven toitotusta, sanoi hän. — Palovahti kulkee täällä ympäristöllä kaiken yötä ilmoittaen torvellaan ajan kulua. Tuo kiltti pikku haltia oli ajatellut, että minä yöllä säikähtäisin palovahdin torvea, ja siitä syystä hän oli kiiruhtanut minua varottamaan. — Viivy luonani hetkinen, rukoilin minä taaskin. Ja haltia istuutui huoneeseeni. HALTIAN KERTOMUS. — Minä lupasin kertoa sinulle, mitä saattaa tapahtua, jos unohtaa velvollisuutensa, alkoi haltia. — Muutamana iltana vuosia sitten paloi tuolla alakerrassa iloinen takkavalkea. Tulinen kekäle putosi pehmeälle matolle. Kukaan ei nähnyt sitä ja haltia oli poissa. Matto alkoi kyteä. Huone oli täynnä savua ja koko talo liekkien vallassa. Tuli paukkui ja humisi; liekit loimusivat korkealle pilviin. Kaikki riensivät ulos huoneista. Ei mitään saatu pelastetuksi. Seinähirret ryskien katkeilivat. Myrsky heitteli palavia kekäleitä rakennuksesta toiseen ja kuumuus oli hirvittävä. Renkitupa paloi, talli paloi, vaunuja paloi, vanhan Anna Liisan tupa paloi. Viisitoista rakennusta paloi sinä yönä poroksi, ja hän, vanhus, katseli surullisena hävityksen kauhistusta. Vihdoin hän poistui ja meni saunaan lepäämään. Se oli ainoa huone koko talossa, joka oli liekeiltä säilynyt. Kun minä saavuin kotiin ja näin tulipalon, näin huoneet poroksi palaneina, niin että ainoastaan tulisijat seistä törröttivät synkkinä rauenneitten raunioitten keskellä, silloin minä ajattelin: tämä on minun syyni! Minä en ollut valkeata vaalimassa. Haltian sormi ei ollut kekälettä sammuttamassa, silloin kun se matolle putosi. Minä olin sinä iltana juossut omilla asioillani enkä ollut pitämässä silmällä sitä, mitä kukaan muu ei huomaa. Se on minun elämäntehtäväni, ja sen minä olin laiminlyönyt. Nyt minä juoksin »hänen» luotaan Anna Liisan, vanhan Maijan ja tallirengin luo, kävin Pellen ja Pollen tykönä, jotka olivat laitumella metsänreunassa ja pyysin sydämmeni pohjasta anteeksi kaikilta, jotka olivat tulipalon kautta joutuneet kodittomiksi. Silloin »hän» otti minun pääni molempien käsiensä väliin ja katsoi minua silmiin... Minä ymmärsin, mitä hänellä oli mielessä! Vuoden kuluttua hän oli saattanut kaikki entiselleen. Silloin täällä veistettiin, muurattiin ja maalattiin. Kaksikymmentä uutta rakennusta kohosi palaneitten sijaan. Tuo suuri rakennus ja kaikki nuo punaiset tuvat valkoisine nurkkineen ja ikkunalautoineen ovat hänen rakennuttamiaan. Me teimme ripeästi työtä. Minä kävin tuvasta tupaan hänen asioillaan, katsomassa että jokainen sai kotinsa entistään paremmaksi, että ovet tehtiin lujat ja seinänrakoset tilkittiin tarkasti. Kun minä istuin hajareisin katonharjalla nauloja takomassa, niin sydämmeni suli liikutuksesta. Minä ajattelin: en koskaan, en iki maailmassa lähde pois vanhuksen luota illan tultua... Ja tätä kertoessaan haltia itki haikiasti. Minä ojensin käteni lohduttaakseni häntä, mutta samassa hän hypätä ponnahti paikaltaan aivan kuin pallo ja riensi nopein askelin herättämään palovahtia, joka oli nukkunut istualleen. Kello oli kaksitoista. Samassa kuulinkin juhlallisen torventoitotuksen kartanolta. Palovahti oli hereillä. Seuraavana päivänä matkustin pois. Ja vaunuihin astuessani näin haltian istuvan kuskipenkillä. Hän saattoi minua kappaleen matkaa. Vaunut pysähtyivät. Haltia hyppäsi alas. Hyvästi! huusi hän minulle. Älä koskaan unohda velvollisuuksiasi, pieniä enemmän kuin suuriakaan. Ole uskollinen! Silloin voit hiljaisella mielellä, ilman levottomuutta odottaa elämän »iltatuulahdusta». Hän heilutti iloisesti pientä suippolakkiaan ja katosi koivujen väliin. JOULUAAMUNA MAALLA. Lumitähtien sankka sarja Se peittävi mustan maan. Yks' tähtönen pilven alta Se tuikkivi yksin vaan. Se aamun tähtenä loistaa: Jo mennyt on jouluyö, Ja kansa se Herraa kiittää, Ja temppelin kello lyö. Se kutsuvi nuoret, vanhat Iki lemmen lähteellen. Jo täyttyvi toivolla mieli Myös kulkijan uupunehen. Sinä, Herra, Sä yksin tiedät, Ken nöyrä ja vilpitön lie: Suo rauhasi siunaus sille Ja valkeuteesi se vie!

3219.txt

Vera Hjeltin 'Siskosarjalle' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3219. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.

NAISTEN KOULU Viisinäytöksinen huvinäytelmä Kirj. MOLIÈRE Suomentanut Otto Manninen Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1931. HENKILÖT: ARNOLPHE, toiselta nimeltä herra DE LA SOUCHE. AGNÈS, kokematon nuori neito, Arnolphen kasvatti. HORACE, Agnès neidon ihailija. ALAIN, | maalaisväkeä, Arnolphen palveluksessa. GEORGETTE, | CHRYSALDE, Arnolphen ystävä. ENRIQUE, Chrysalden lanko. ORONTE, Horaces isä, Arnolphen hyvä ystävä. NOTAARI. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Chrysalde, Arnolphe. CHRYSALDE. Hänet vaimoksenne siis otatte, niinkö? ARNOLPHE. Niin. Toden tuumasta siitä jo huomenna tehdä aion. CHRYSALDE. Täss' olemme kahden, ja haastella rauha kai on sen joutumatta korviin kuunteleviin. Mun suotteko puhua suoraan ystävän suulla? Minä säikähdin aivan, kun sain tuon aikeenne kuulla. Ja kuinka tahansa asian aprikoitte, se on hulluin kauppa, minkä te tehdä voitte. ARNOLPHE. Niin tottakin, ystävä. Ehk' oma kokemus syyn suo teille mun tähteni huoleen ja hätäilyyn: oman otsanne kannalta kaiketi sarvet kovat ne myötäjäisiksi taatusti tarjona ovat. CHRYSALDE. Se on onnenkauppa, joss' ei ole takeita kellään; ja hupsua on, kun niin sitä hirvitellään. Toki teinä pelkäisin, jonk' iva niin monen monta on aviomiestä ilkkunut onnetonta: sehän ketään ei armahda, olkoon pieni tai suuri, ei moitteenne nuolilta varjele mikään muuri; paras huvinnehan sala juoruja kaikkialla on julki toitottaa ihan toitottamalla. ARNOLPHE. Hyvä. Mainitkaa joku kaupunki muu maan päällä, niin miss' ovat säysyjä aviomiehet kuin täällä. Niit' eikö laatua näe jos jonkin laista, kotijuhtaa kaikkeen kiltisti alistuvaista? Ken varoja haalii vaimon ne haaskata noille sen aviosankarin sarvista huolehtijoille, kenen kukkaro ei, vaan kunnia saa saman haavan: joka päivä hän näkee vaimonsa lahjoja saavan, eik' epäily pieninkään pyri asian tyveen, kun vaimo ne väittää tunnustuksiksi hyveen. Ken hälinän nostaa, kuin hyvin auttais tuo, ken kaikessa sovussa asian sujua suo: kun rouvan suosikki saapuu, niin viitta ylle ja hansikkaat vain käteen ja kävelylle! Tuo rouva, näppärä naikkonen, uskovinansa on miehelleen muka pyyteet rakastajansa, niin nukkuu turvallisesti se kiltti setä ja säälii liehijän puuhia, jotka ei petä; tämä taas, joka elää, kuin yhä viettäis juhlaa, muka peliss' on voittanut rahat ne, joita hän tuhlaa; mies hölmö ei arvaa, pelissä missä, ei huomaa, vaan kiittää ja siunaa sellaista onnen suomaa. Pilanäytelmän aiheita vain näen kaikkialla, ja eikö nauraa ois lupa katsojalla? Noit' eikö hupsuja...? CHRYSALDE. Niin, mutta muita ken pilkkaa, saa varoa, että ei tapaa se omaa nilkkaa. On maailma juorua täynnä, ja piestä kieltä, jos vain mitä sattuu, se viehättää monen mieltä. Vaan kuinka jos ympärilläni juorut juoksi, ei iloitsevan ole nähty mun niiden vuoksi. Minä mieleni maltan, ja vaikka se mies alas vaipuu minun arviossani, ken mihin tahansa taipuu, ja vaikka en kärsimään hevin suostua käkee, mitä aviomies moni närkästymättä näkee, en heit' ole ilkkunut: heille jo ristinsä riittää; ja ivaa ken kylvää, mä pelkään, se ivaa niittää, eik' ennalta vannomista, jos niin kävis milloin, mitä silloin tekee tai mitä ei tee silloin. Jos siis siten kaikkea-johtava kohtalo johtais, mua ett' osa tuo, monen ihmisen kokema, kohtais, olen melkein varma, kun menettelen mä näin, mua että naurajat naurais vain salaapäin; kenties joku kelpo ihminen virkkaa voisi ihan näinkin: "Sääli! Ei todell' ansainnut oisi!" Mut teillä on, rakas naapuri, kauppa toinen, pelin uhka on sen, sanon vieläkin, peevelinmoinen. Kun kimppuun kiusan-alaisten aviomiesten ain' olette käynyt pilkkanne ruoskalla piesten, heit' ahdistanut ihan kuin piru irroillaan, niin suoriukaa hyvin, tai pian sutkaistaan. Jos pienimmänkin te tarjootte hampaansijan, se rummutetaan kadunkulmissa kaikissa pian, ja... ARNOLPHE. Oh, hyvä ystävä! Olkaa te huoleton! Ken minulle kepposet tekee, se terävä on. Minä tiedän ne juonet, joit' ovelat naiset kutoo, ne kavalat kuopat, joihin mies moni putoo. Ja kun voi peijatuks siinä pelissä tulla, varokeinoni on sitä varaa jo vastaan mulla. On kokematon se, jonk' otan, kuin voi olla, mun otsaani millään ei väijy hän vauriolla. CHRYSALDE. Siis, sanalla sanoen, säkissä kasvanut kai ARNOLPHE. Ei ole tyhmä se mies, joka tyhmän nai. Kuten kristitty ainakin arvaan: on viisas ja vakaa oma vaimonne, vaan mitä naisäly miehelle takaa? Mitä hyvää? Mä tiedän, monellekin mikä riippa on liian viisas ja sielukas aviosiippa. Minä ottaisinko mokoman henkevän naisen, lukuseurojen, —piirien lauseita latelevaisen, jok' on sorean runon ja proosan runsaussarvi, jota palvoo markiisien, neropattien parvi, ja rouvan mies vain oisin, enk' itse mikään, ihan kuin mikä hyljätty, pölyinen pyhimys ikään! Ei, mua ne korkeat henget ei lumoa luo, ihan liian on viisaita kyhäilijättäret nuo. Minun vaimoni olkoon vaill' ihan valistusta, ihan tietämätön runon sirosta sepustelusta; hänet riimileikkiin joskus jos pyydettäis ja vuoronsa riimi keksiä kerkeäis, niin vastata saa: "Mitä, pannaanko riimisuolaan?" Opinsaamaton, sanalla sanoin, kuin lukittu luolaan! Kun rukoilla luojaansa vain, mua rakastaa ja kehrätä, ommella osaa, se riittää saa. CHRYSALDE. Siis typerä vaimo noin toivonne harras on kovin? ARNOLPHE. Niin, rakkaammin kera ruman ja tyhmän sovin, kuin kauniin ja älykkään kera liittoja laadin. CHRYSALDE. Mutt' äly ja kauneus... ARNOLPHE. Siveys — vain sitä vaadin. CHRYSALDE. Vaan sanokaas, mitä typerä mittapuunaan voi siveydelle ja kunnolle pitää kuunaan? Lisäks eiköhän ikävä lie, minä luulla voinen, koko ikänsä elää seurana murjake moinen? Ja tokkohan auttaa se, tokkohan keinolla tuolla lie otsanne niinkään vaarojen ulkopuolia? Jos viisas vaimo ei hyvettä loukata vältä, suurt' uskallusta se ainakin vaatii hältä; mut tyhmä sen tehdä voi ihan tyhmyyttään, ett' ei edes aio, ei tehneensä tiedäkään. ARNOLPHE. Mikä syvä ja sitova syy! Saman ainoastaan kuin Pantagruel Panurgelle siihen vastaan: Ketä tyrkytättekin, tyhmän vain minä nain; sivu saatte saarnata joulun ja helluntain, kun pääsette päähän, hölmistyttepä kai, horunlorunne ett' ihan tuuleen hukkua sai. CHRYSALDE. En puhu sen enempää. ARNOLPHE. Kukin tapaansa, Mulla oma tapani täss' on kuin muussakin toimeen tulla.. Olen kyllin varakas valitakseni naisen, minun suomisestani kaikessa riippuvaisen, joka kaikesta saa mua kiittää, on syntyperää, on varoja vaill' ihan, joista ylpeys herää. Jo kiinnyin, kun hän nelivuotias laps oli vasta. Ei herttaisempaa, ei kiltimpää näe lasta. Kun äiti parka ol' ahdingon painama nainen, tuli mieleeni pyytää hältä se lapsukainen; ja kelpo maalaiseukko sen kuullessaan ilomielin taipui taakasta luopumaan. Eräs pieni luostari, loitolla maailmasta, minun suunnitelmaani seuraten kasvatti lasta. Panin tarkat ohjeet, että hän niiden mukaan sais niin kanatyhmäksi kasvaa kuin ikinä kukaan. Tulos palkinnut myös hyvin, luojan kiitos, on vaivan, niin kasvoi hän kaikesta tietämätönnä aivan, ett' ylistin taivasta, mulle kun omani salli, joll' aviokseni juuri on oikea malli. Otin siis hänet pois; ja kun luonani vieraita kulkee monenmoisia, ei sovi myös, ett' ovensa sulkee, niin, vaarat torjuakseni pienimmätkin, tähän taloon, joss' eivät vieraani käy, hänet kätkin. Tuo luontainen hyvyys jott' yhä säilyis tuonaan, yht' yksinkertaista vain pidän väkeä luonaan. Te kenties kysytte: "Miks sitä kertoa mulle?" Minä osoitan, ettei täss' äkinyllätys tulle. Ja kaiken pääksi nyt teidän, ystävän oivan, tänä iltana toivon ma luonamme aterioivan, niin itse tutkia voitte mun tulevaani ja päätellä, moittia voiko mun valintaani. CHRYSALDE. Minä suostun. ARNOLPHE. Teille, kun vaihdatte vain sanan jonkin, hänen viaton olentonsa jo selvillä onkin. CHRYSALDE. Mitä siinä suhteessa teiltä jo kuulin, lie ihan... ARNOLPHE. Todellisuus toki siitäkin voiton vie. Ihan ihmettelen hänen lapsellisuuksiaan ja monesti katketakseni nauraa saan. Hän taannoinkin — kukas uskois — eräällä kertaa, kun itsekseen oli pulmaa pohtinut kauan, mult' uteli viattomuudella, jolla ei vertaa, läpi korvanko vai miten on tapa syntyä vauvan. CHRYSALDE. Hyvin hupaista, herra Arnolphe... ARNOLPHE, Yhä nimeni tuoksi te väännätte vain. Jos sallitte, minkä vuoksi? CHRYSALDE. Oh, tahtomattani aivan se kielelle luistaa. Uus nimenne, tuo de la Souche, mun on vaikea muistaa. Mikä lempo päähänne pistikin oikun moisen? Alun viidettäkymmentä mies — nimen ottaa toisen! Pala maata ja sen lahot kannot — sep' aihe oiva nimi sorvata niin perin aateliselta soiva! ARNOLPHE. Se on tilan nimi, se, sorvatuks ei tule luulla, ja la Souche on Arnolphea somempi korvani kuulla. CHRYSALDE. Miten nurjaa noin nimi isien oikea heittää ja ottaa uus tekouljas, mi tyhjää peittää! Hyvin harva on siitä havittelusta vapaa. Niin — teitä tarkoittamatta sen millään tapaa — oli maamies, nimeltään Iso-Jussi, kerran, joka omisti maata neljännespalstan verran: mutaojalla saarsi hän sen joka reunustalta, nimen muhkean ottaen: herra Saarivalta. ARNOLPHE. Esimerkkejä moisia suotta on tuomaan tulla; de la Souche, se on ja se pysyy nimenä mulla: se miellyttää mua eik' ole otettu syyttä, ja käyttää toista on suurt' epäystävyyttä. CHRYSALDE. Mutt' enimmät siihen työläästi tottuvan näyttää; yhä, näämmä, ne kirjeenosoitteessakin käyttää... ARNOLPHE. Se käyttää, ken vielä ei tiedä, en piittaa niistä, vaan te... CHRYSALDE. Hyvä on, täst' emme sen koommin kiistä. Koen totuttautua, toivonne täyttää koen, de la Souche — sen muistiini hokemall' ihan hoen. ARNOLPHE. Jätän hyvästi. Poikkean hyvää huomenta tuonne vain toivottamaan ja ilmoitan, ett' olen tullut. CHRYSALDE (syrjään, poistuessaan). Todentott' ihan hassu, hullumpi kuin monet hullut! ARNOLPHE (yksin). Vähän suuttua tais. Kovin itseensäottava luonne. On kumma, kuink' itsepintainen olla voi kukin luulossaan ja sokean kiivas. (Kolkuttaen oveen.) Hoi! Toinen kohtaus. Arnolphe, Alain ja Georgette (sisällä talossa). ALAIN. Kuka jyskyttää? ARNOLPHE Ovi auki! (Syrjään.) Kuink' iloitsevatkaan, kun palaan! Jo kuluikin kymmenen päivää matkaan. ALAIN. Kuka on? ARNOLPHE. Minä. ALAIN. Georgette! GEORGETTE. Häh? ALAIN. Menes avaamaan. GEORGETTE. Mene itse. ALAIN. Käy sinä. GEORGETTE. Enpäs, en suottakaan. ALAIN. No en minäkään. ARNOLPHE. Sepäs peliä! Näin oven taa minut jättää! Hoi! Heti! Hoi! GEORGETTE. Kuka kolkuttaa? ARNOLPHE. Minä, isäntä itse. GEORGETTE. Alain! ALAIN. Häh? GEORGETTE. Herra on siellä. Heti aukaise. ALAIN. Aukaise itse. GEORGETTE. Ma puhallan tulta. ALAIN. Ma vahdin, ettei kissa vie varpusta multa. ARNOLPHE. Ei neljään päivään ruoan murua niellä se saa, se teistä, jok' ei heti ovea avaa. Aah! GEORGETTE. Miks sinä tuppaat, juuri kun aion juosta? ALAIN. Äläs etuilemaan, sinä viekas, edelle ravaa! GEORGETTE. Pois tiehesi, pois! ALAIN. Pois itse, tiehesi tuosta! GEORGETTE. Minä aukaisen oven. ALAIN. Sen minäpäs aukaisen, minä. GEORGETTE. Et tee sitä. ALAIN. Etkä tee sinä. GEORGETTE. Etkä sinä. ARNOLPHE. Täss' olla jo malttia saa ihan vietävästi! ALAIN (tullen ovesta). Minä avasin, herra. GEORGETTE (tullen ovesta). Tervehdin nöyrimmästi. Minä avasin. ALAIN. Herra jos itse ei sattuis tähän, niin... ARNOLPHE (saaden Alainin sivalluksen). Riivattu! ALAIN. Anteeksi. ARNOLPHE. Tolvana, katsoisit vähän! ALAIN. Syy häness' on, herra... ARNOLPHE. Hiljaa, ja vastatkaa nyt mulle, jo loppua jankkaus tyhmä saa. No, Alain, miten voidaan täällä, mit' askaroidaan? ALAIN. Me, herra, me... (Arnolphe sieppaa hatun hänen päästään.) Herra, me... (Arnolphe sieppaa hatun pois toistamiseen.) Jumalan kiitos, me voidaan ihan... ARNOLPHE (sieppaa hatun pois kolmannen kerran ja paiskaa sen maahan). Hattu päässä sun, tomppeli, tuolla lailla ken käski mun eessäni haastaa häpyä vailla? ALAIN. Anon anteeks, en älynnyt. ARNOLPHE (Alainille). Käy, hae Agnès tähän. Kolmas kohtaus. Arnolphe, Georgette. ARNOLPHE. Kun poiss' olin, Agnès kai suri, kaipasi vähän? GEORGETTE. Suri? Ei. ARNOLPHE. Ei? GEORGETTE. Ei toki. ARNOLPHE. Miks? GEORGETTE. Sit' ei hetkeä, jotta ei luullut jo palaavan; niin, peto vie, puhun totta. Ohi jos meni vain joku hevonen, aasi tai muuli, heti teiksi uskoi, kun ulkoa kolinan kuuli. Neljäs kohtaus. Arnolphe, Agnès, Alain, Georgette. ARNOLPHE. Yhä käsissä työ! Hyvä todistus tekijälleen. Kas niin, rakas Agnès, nyt olen kotona jälleen. Sinust' onko se hauskaa? AGNÈS. On, Jumalan kiitos, hyvin. ARNOLPHE. Kun taas sinut näen, on mull' ilo myös mitä syvin. Sinä siis hyvin voinut tääll' olet kaikesta nähden? AGNÈS. Niin, yöllä vain oli kiusaa kirppujen tähden. ARNOLPHE. Ha-haa, pian jonkun saat, joka pois ne jahtaa. AGNÈS. Sepä hauskaa. ARNOLPHE. On kai, perin hauskaa se olla mahtaa. Mitäs siitä tehdään? AGNÈS. On päähine ompelulla. Yöpaidat ja myssyt on teille jo tehtyinä mulla. ARNOLPHE. Ah, mainiota. Nyt kammioos mene; kovin älä pitkästy vain, tulen perästä pienen tovin, hyvin tärkeää näet puhuttavaa on mulla. Viides kohtaus. Arnolphe (yksin). ARNOLPHE. Ajan sankarittaret, korkeaoppiset naiset, jalot, henkevät, suuria tunteita tunteilevaiset, saa kilpaan tuo runo-, romaanitulvanne tulla, sirot kirjeenne, kaikk' iso tietonne, taitonne paino, toist' on tuon tietämättömän puhtaus kaino! Ei rikkaus myöskään merkitse missään määrin, jos kunnia vain... Kuudes kohtaus. Horace, Arnolphe. ARNOLPHE. Kas, onko se...? Ei, näen väärin. Mutt' enhän... Ei... On se! Hän itse! Hor... HORACE. Herra Ar... ARNOLPHE. Horace. HORACE. Arnolphe. ARNOLPHE. No, mik' ohjasi onnetar? Te täällä? HORACE. Jo yhdeksän päivää. ARNOLPHE. Ei, mitä mä kuulen? HORACE. Heti tervehdyskäynnin tein, mut en tavannut teitä. ARNOLPHE. Olin maalla. HORACE. Niin olitte, kymmenen päivää, luulen. ARNOLPHE. Miten pian ne lapset on miehiksi venähtäneitä! Kun tunsin noin, noin pienestä asti, en saata näin isona nähden nyt ihmettelystä laata. HORACE. Niin käy. ARNOLPHE. Mut Oronte, oma isänne, tuo rakas, hyvä, jalo ystävä, niin johon mulla on kiintymys syvä, miten voi, mitä puuhaa? Yhtäkö virkkuna pysyy? Hänen kaikkia kuulumiaan kovin mieleni kysyy. Ei neljään vuoteen tavannut toinen toistaan, edes kirjeessä ei ole kertonut kohtaloistaan. HORACE. Hän, herra Arnolphe, on virkumpi kuin me tässä. On kirje hältä teille myötäni mulla, vaan sain sanan itse toisessa, myöhemmässä, ett' aikoo jostakin syystä hän tänne tulla. Joku — tiennette ehkä — tään kaupungin asujoista Ameriikassa viettänyt vuotta on neljätoista Ja nyt hyvin rikkaana palaa. ARNOLPHE. On outo juttu. Nimi kirjeess' onko? HORACE. Enrique. ARNOLPHE. Ihan tuntematon. HORACE. Isä kirjoittaa, ett' ikään hän saapunut on, hänet mainitsee, kuin ois muka mulle tuttu, ja tänne heit' yhdessä vaatii nyt toimeenpano hyvin tärkeän aikeen — minkä, ei kirje sano. (Antaa Arnolphelle Oronten kirjeen.) ARNOLPHE. Hänet nähdä jälleen on suur' ilo, riemu mulle. Pidän kelpo kestit, kun saan hänet vierailulle. (Luettuaan kirjeen.) Miks ystävysten kesken kursailla noin, sanankääntein noin kovin siroin ja valioin! Sitä suott' oli mainitakaan, näkö joutavan vaivan, on varani käytettävissänne vapaasti aivan. HORACE. Minä tuohon sanaan todella tarttua voisin, sadan pistolin tarpeessa juuri par'aikaa oisin. ARNOLPHE. Mun sallikaa. Todentotta, se on ilo suuri. Mull' onneks onkin myötä se summa juuri. Myös kukkaro mukaan? HORACE. Mutt' enhän... ARNOLPHE. Ei kursailemista! Kas niin, miten käy, mitä pidätte kaupungista? HORACE. On väestö taaja, komeat rakennukset, ja mainiot aivan, luulen ma, huvitukset. ARNOLPHE. Niin, huvinsa kullakin, nauttia mielensä mukaan. Vaan naisten liehijät, leikarit lemmenseikkain, ne tyytyväiset on tässä maassa jos kukaan. Näet naiset on vähän kirjoissa hepsankeikkain, oli tumma tai vaalea, yht' ovat taipuvaiset, ja aviomiehet aaseista aasimmaiset. Sit' on katsella riemu, ja moisesta nähtävästä ma usein nautin kuin parhaasta näytelmästä. Kenties jo teittekin valloituksia, vai viel' eikö onni suosinut? Totta kai! On rahaa rakkaampi suositus muodon moisen, voi saattaa sarvenkantajaks yhden ja toisen. HORACE. Jos totuus ilmi saa ihan tyyten tulla, tääll' ollut on eräs lemmenseikkailu mulla; sitä ystävänänne en teiltä salata saata. ARNOLPHE (syrjään). Joku mainio juttu taas sitä samaa maata, pila hassu ja hauska mun muistikirjaani panna! HORACE. Mutt' ette kai puhu, ette kauemmas kanna? ARNOLPHE. Oh! HORACE. Tiedättehän: pian puskea päänsä puuhun voi puuhissa näissä, jos joutuu ne juorun suuhun. Tämä teille on tunnustus avoin ja luottavainen: minun mieleni lumonnut muuan on kaunokainen. Omat pienet keinoni ensin niin pitkälle vei, ett' armasta vastaanottoa evätty ei; ja sill' en kersku, en halvenna häntä: mulla siell' asiat aivan on tolalla toivotulla. ARNOLPHE (nauraen). Kukas on se? HORACE. Nuor' olento, — tuolla hän asuu juuri talon näättehän, jonka on punainen seinämuuri? Hyvin yksinkertainen kyllä — muutako vois, joku hullu kun ihmisten ilmoilt' on sulkenut pois! Mutt' opiton, tiedoton, pidetty takana telkein, hän suloa säteilee ihan hurmaavinta, niin kiehtovan hellää, liikuttavaista melkein; joka vois sitä vastustaa, sen on raudasta rinta. Ehk' ette huomanneeks ole tullut tuota nuort' armauden tähteä, vaikka se loistaa luota? Hän Agnès on nimeltä. ARNOLPHE (syrjään). Ah, minä pakahdun! HORACE. Mies, mikä lie de la Zousse tai Source, jokin — hitto ties — ei tarttunut mieleen — niin, jokin sinnepäin, — rikas äijä, kuulemma, vaan äly niin ja näin: muut häntä nauroivat kuin mitä narria vain. Hänt' ettekö tunne? ARNOLPHE (syrjään). Ah, minkä pillerin sain! HORACE. Te ette vastaa? ARNOLPHE. Äh, niin, hänet tunnen kyllä. HORACE. Hän on hullu mies, mitä? ARNOLPHE. Ah!... HORACE. Hänet ähkäisyllä vain kuittaatte? Mies ihan surkean luulevainen, ihan ansiost' ihmisten naurama, narrimainen. No niin, minut armas Agnès kiehtonut on. Hän on, sanon todella sen, jalohelmi kallis. Ja synti on, jos niin ihanan olennon mörököllin mokoman saaliiksi joutua sallis. Teen kaikkeni, hartain on toiveeni, että valtaan hänet uhallakin pois karsaalta kaitsijaltaan. Myös nää rahat teiltä ma lainasin rohkeasti hyvän aikeen auttamiseksi vain päähän asti. Mua paremmin tiedätte: este kun eess' on paha, lukot lujatkin aukomaan paras avain on raha. Sen suloista helkettä kuka ei korviinsa ota? Se auttaa voittoon, olkoon lempi tai sota. Te pahastuneelta näytätte! Teistä kai on siis väärin ehkä tää, mitä tehdä aion? ARNOLPHE. Ei, arvelin vain... HORACE. Te väsytte, ellen heitä jo hyvästi. Käyn pian kiittämässä mä teitä. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin) Ah, täytyykö... HORACE (palaten). Vielä kerran, ei ainoalle pidä hiiskua tästä, ei laskea laajemmalle. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Tämä kaikki kärsiä... HORACE (palaten). Isältä varsinkin ihan se salatkaa, häness' ehkä se nostais vihan. ARNOLPHE (luullen Horacen vieläkin palaavan). Oh! Seitsemäs kohtaus. Arnolphe (yksin). ARNOLPHE. Oh, mitä tuskaa mulle se puhelu toi! Näin kidutettua toista ei olla voi. Mikä mielettömyys, mikä häll' oli kiihko suuri tuo kaikki mulle kertoa, mulle juuri! Hänet toinen nimeni kylläkin harhaan vei, vaan noin ei vimmapäät' ole nähty, ei. Mut tässä tuskassa malttua, ottaa selko mun täytyy siitä, mistä on mulla pelko. Kaikk' ilmaisemaan tuon yllytän lörppösuun, valon täyden siihen saan salakuherteluun. Hänet tavoitan. Viel' ei kaukana lie. Jutun ohjaan, niin että hän puhuu kaikk', ihan asian pohjaan. Vain kammottaa se, mik' ehkä ilmetä vois; sitä usein etsii, minkä ei löytyvän sois. TOINEN NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Arnolphe (yksin). ARNOLPHE. Oli oikein onni, kun aattelen, en sitä kiellä, ett' eksyin, että en kohdannut häntä tiellä. Ei hämmennys, joka mieltäni raastaa, ois hevin jäänyt kätköön, ei tämä kiusa ja huoli, mi sydämessäni kalvaa kuin myrkkynuoli. Toki siit' ei tiedä hän, enkä tietävän sois. Mutt' ei tee mieleni nielaista narrinpalaa, ei antaa sen liehijän leikkiä, niinkuin halaa. Panen pystyn eteen ja siit' otan selvän heti, mihin asti se tuttuus heitä jo vei ja veti. Saan valppaasti valvoa täss' oman kunnian tähden, on Agnès jo vaimoni melkein, kaikkien nähden; jos on rikkonut hän, niin häpeään minä häädyn, hänen tekonsa kaikki ma päähäni saamaan päädyn. Kovan onnen matka! Viivyntä turmiokas! (Kolkuttaa oveensa.) Toinen kohtaus. Arnolphe, Alain, Georgette. ALAIN. Ah, tällä kertaa... ARNOLPHE. Vait! Tähän tulkaapas! Tähän näin, tähän aivan! Monesti pitääkö pyytää? GEORGETTE. Ah, olette vihainen. Vereni pelko hyytää. ARNOLPHE. Kun poiss' olen, siis tapa totella teillä on moinen? Mua yksissä juonin petitte toinen ja toinen! GEORGETTE (pudoten polvilleen Arnolphen eteen). Hyvä herra, armoa! Älkää syökö, ma anon. ALAIN (syrjään). Hän on hullun koiran purema, sen minä sanon. ARNOLPHE (syrjään). Uh, enää en voi tämän harmin kuohussa haastaa: minä tukehdun, tahtoisin vaatteet päältäni raastaa. (Alainille ja Georgettelle.) Siis tääll', oh te kirotut kanaljat, outoja tuiki on miehiä ollut... (Alainin aikoessa paeta.) Ahaa, äläs pakoon puiki! (Georgettelle.) Heti paikalla nyt... Jos hievahdat... Tunnustelulle nyt kumpikin... oh, nyt kerrotte kaikki mulle... (Alain ja Georgette nousevat ja yrittävät taas pakoon.) Joka liikahtaa, jumal'auta, sen nutistan. Millä tavoin tääll' ollut on oudolle miehelle pääsy avoin? Haa, vastatkaa! Heti, kiiruusti! Eikö aukee jo suu, mitä? ALAIN ja GEORGETTE. Voi, voi, voi! GEORGETTE (pudoten jälleen polvilleen Arnolphen eteen). Sydän multa raukee. ALAIN (samoin polvilleen pudoten). Minä kuolen. ARNOLPHE (syrjään). Kuumenin, ett' ihan hiestä kastun. Vähän hengähtämään nyt vilvoittaakseni astun. Kun näin hänet piennä, enp' arvannut, että tään tekis mulle se nulkki. Oh, miten kärsinkään! Paras sentään suostuttaa hänet ystävän suulla, hält' itseltään ihan kaikki ne kujeet kuulla. Mun täytyy viisaasti hillitä vihani valta. Sydän, hiljaa siis! Ole kärsivällinen, malta. (Älainille ja Georgettelle.) Ylös! Menkää, kutsukaa heti Agnès tähän. Seis! (Syrjään.) Niin jo hän valmistautua ehtisi vähän. Nuo vihastustani hältä ei jättäis salaan. Menen itse ja tuon hänet. (Älainille ja Georgettelle.) Tässä te, kunnes palaan, mua odottakaa. Kolmas kohtaus. Alain, Georgette. GEORGETTE. Hyvä Jumala, olipas julma! Ihan kauhistutti se katsanto ryppykulma! Niin hirmuist' enp' ole nähnyt kristityn naamaa. ALAIN. Näes nyt, myry tää sen on heitukan aikaansaamaa. GEORGETTE. Vaan pahustakos näin meidät on neiti-parkaa kuin vankia vahtiin pantu? Hän poisko karkaa? Miks ihmisilt' isäntä niin hänet piilottaa? Likitienoillakaan ei kukaan liikkua saa! ALAIN. Hän on, näetkös, niin kovin mustasukkainen muille. GEORGETTE. Miks antaa hän vallan moisille luulotteluille? ALAIN. Siks... siks... se kun mustasukkaisuutta on juuri. GEORGETTE. Niin, mutta miksi? Ja mistä se suuttumus suuri? ALAIN. Näes, mustasukkaisuus... vian sen joka sai... se on sellaista varkaanpelkoa... käsität kai... kaikk' ihmiset häätää tahtoo se vaiheilta talon. Panen vertauksen eteesi, että valon vähän selvemmän tämä kumma sairaus sais. Sanos mulle, kun eessä on liemikuppisi sulla, niin jos kuka mielisi siihen osalle tulla, siit' etkö suuttuisi, kynsille sivaltais? GEORGETTE. Se on tietty. ALAIN. Täss' asia aivan on samanlainen. Tuo liemikuppi, katsos, on miehelle nainen; ja mies kun joskus miehiä muita näkee, hänen soppaansa jotka sormensa pistää käkee, heti on hänen vihansa, raivonsa rajaa vailla. GEORGETTE. Mutt' eivätpäs tee kaikki ne samalla lailla: moni näyttää olevan siit' ihan iloissaan, kun vaimoll' on sieviä herroja seuranaan. ALAIN. Himo kaikill' ei nääs ole niin joka tippaa nuolla ihan yksinään... GEORGETTE. Jos ei silmäni petä, niin tuolla hän tulee taas. ALAIN. Näet oikein, hän lähestyy. GEORGETTE. Ja kas, miten synkkänä! ALAIN. Vähäkös hällä on syy! Neljäs kohtaus. Arnolphe, Alain, Georgette. ARNOLPHE (syrjään). Eräs Kreikan viisas, kun neuvoa kysyi kerran Augustus keisari, oikean yhtä verran kuin oivankin ohjeen virkkoi: Jos kuohuun vihan mikä mieles saa, lue aakkoset ensiksi ihan, ett' ensi vimmasi viihtyä aikaa ois etk' ehtisi tehdä, mitä et tehdyksi sois. Sitä neuvoa seurasin nyt tähän harmiin nähden. Koht' Agnès on tässä, ma kutsuin seuraksi, lähden muka näät vähän kävelemään. Siten varmuuteen epäluuloista pääsen, jotka rintaani raastaa, kun taiten johtelen, jotta hän kaikki haastaa, ja sydämen tutkin, saan selon hiljalleen. Viides kohtaus. Arnolphe, Agnès, Alain, Georgette. ARNOLPHE. Tule, Agnès. (Alainille ja Georgettelle.) Te menkää. Kuudes kohtaus. Arnolphe, Agnès. ARNOLPHE. On hauska kävellä kai? AGNÈS. Hyvin hauska. ARNOLPHE. Niin kaunis sää! AGNÈS. Hyvin kaunis! ARNOLPHE. Mit' uutta? AGNÈS. Kisu pieni kuoli. ARNOLPHE. Jo vai lopun raukka sai? Niin kunkin käy, kaikk' olemme ajallisuutta. Tääll' ei ole tainnut lainkaan sadetta tulla? AGNÈS. Ei. ARNOLPHE. Oliko ikävä? AGNÈS. Ei ole koskaan mulla. ARNOLPHE. Mitäs teit sinä näinä viikkona, puolenatoista? AGNÈS. Kuus paitaa ja kuus yömyssyä. ARNOLPHE (hetkisen mietittyään). Kummanmoista on maailma tää, rakas Agnès. Et saata luulla, kuink' ihmiset haastaa ja parjaa pahalla suulla. Joku naapuri kertoi, että täll' aikaa muka mies nuori on taloon tullut, ei tunneta kuka, hänen että sa sallit tulla ja puhella sulle. En korvaa kallistanut koko panettelulle, vedon oisin lyönyt, että se valhetta on... AGNÈS. Ei, älkää lyökö, saisitte tappion. ARNOLPHE. Tosi onko se? Siis joku mies...? AGNÈS. Tosi, kaikissa kohdin. Ja täältä hän hievahti tuskin, sen vannoa tohdin. ARNOLPHE (hiljaa, syrjään). Hänen viattomuuttaan on toki tavallaan tuo suora tunnustus omansa osoittamaan. (Ääneen.) Mutt' enkös sit', Agnès, kieltänyt ehdottomasti? Ei ketään sun tavata tullut mun tulooni asti! AGNÈS. Vaan tietäisittepä, kuinka ja minkä vuoksi hän saapui, itsekin oisitte ottanut luoksi. ARNOLPHE. Kenties. Vaan saanko ma nyt koko seikan kuulla? AGNÈS. Se on kovin kumma ja vaikea todeksi luulla. Otin raikasta ilmaa, ompelin parvekkeella, kun siit' ohi kulki puistikon kujanteella mies nuori, kaunis, hän katsahti minuun päin ja kumarsi syvään samalla tuokiolla. Epäkohtelias minä en toki tahtonut olla, vaan vastasin samoin myös minä tervehtäin. Teki kumarruksen kohta hän mulle toisen, minä huomaavaisesti myös heti samanmoisen. Hän kääntyy ja tekee kolmannen kumarruksen, saman multa myös saa kolmannen vastauksen. Hän käy ohi, kääntyy, käy ohi, aina vain joka kerta noin siron sirosti kumartain; minä silmin seuraan notkistuksia noita, teen itse yht' useita vastaan, yht' uutteroita, niin että jos yö ei keskeyttänyt ois, ties kauanko jatkanut oisin — en mieli pois näet kesken lähteä, en hänen luulevan siedä, ett' yhtä kohtelias muka olla en tiedä. ARNOLPHE. Hyvä, hyvä! AGNÈS. Aamulla koht' eräs vanha nainen mua portilla kohtasi, puheli mulle näin: "Hyvän Jumalan siunaus yllenne, lapsukainen, tuon suloisuutenne teiss' yhä säilyttäin! Siks ette noin ole ihana luojan luoma, ett' aseena pahaan ois sulo taivaan suoma: te, tietkää se, olette tuottanut haavan syvän; saa valittamaan se nyt sydämen menehtyvän." ARNOLPHE (syrjään). Oh, saatanan apuri, ansainnut iäisen vaivan! AGNÈS. "Minä haavoittanut...?" sanon tyrmistyneenä aivan. "Niin, haavoittanut, ja niin julmasti", eukko ties, "ohi parvekkeenne kun kulki se nuori mies." "Voi, mit' olen siis", kysyn, "tehnyt? Mult' oisko mitä hänen päälleen pudonnut, huomaamattani sitä?" "Ei", sanoo hän, "teidän silmänne iskivät haavan, hänen nuoren rintansa kuolemansairaaks saavan." "Hyvä luoja, ma hämmästyn", sanon, "ettäkö ois paha silmä mulla ja muille tuhoa tois?" "Niin, silmissä", sanoo hän, "teillä, vaikk' ette tiedä, rakas lapsi, on myrkky, mi voi pian uhrinsa viedä. Nyt, sanalla sanoin, se raukka riutuu ja nääntyy, ja", jatkoi säälivä vaimo, "jos niinpäin kääntyy, ett' armoton teillä on mieli ja hält' avun epää, niin päivän muutaman päästä hän mullassa lepää." "Hyvä Jumala!" huudahdan, "siit' ihan lohduton oisin. Vaan mitä hän halaa? Millä ma auttaa voisin?" "Rakas lapsi, vain nähdä teitä", hän virkkaa vastaan, "ja puhua teille, sit' anoo hän ainoastaan. Hänet pelastaa vain teidän silmänne voivat, ne yksin lääkitä vaivan, jonka ne toivat." "Ah, niinkö?" ma vastasin, "niin jos on tosiaan, saa milloin vain mua tulla hän katsomaan." ARNOLPHE (syrjään). Haa, kirottu velho, myrkytät siveän sielun! Peri viettelypalkkasi paahteessa hornan nielun! AGNÈS. Minut vain näki sairas, jo parani tuota pikaa. Siin' itse nyt punnitkaa, minuss' onko vikaa. Kuink' ois todentotta sydäntä ollut mulla hänen antaa kuolla, kun mult' apu saattoi tulla, johon koskee, jos tiedän kärsivän kenenkään, joka itken, jos kananpojankin kuolevan nään? ARNOLPHE (hiljaa, syrjään). Vain sielun viattomuus voi puhua noin. Minä mieletön, kun pois mennä ja jättää voin tuon hellän ja herkän sydämen opasta vaille näin viettelijöiden viekasten ansamaille. Pelin julkean josp' on se hirtehinen, mene tiedä, vähän leikkiä pitemmälle jo ehtinyt viedä! AGNÈS. Mikä teidän on? Mutisette kuin vihoissanne. Mitä kerroin, pahoinko siinä mä tein kenties? ARNOLPHE. Et kai. Vaan virkahan, kuinka, kun toisianne te näitte, kohteli sua se nuori mies. AGNÈS. Ah, tietäisittepä! Ihasteluun ihan suli, kun vain hänet näin, heti kohta terveeksi tuli; siron rasian mulle toi juveelikauppiaalta. Ja Alain ja Georgette sai rahaa kuin ruhtinaalta... Tekin mieltynyt oisitte, yhtynyt kiitokseen... ARNOLPHE. Niin, vaan mitä teki hän kanssasi kahdelleen? AGNÈS. Mua vannoi rakastavansa hän rajattomasti, ja puhui niin sanomattoman lumoavasti. Niin kukaan kuunaan ei puhu sorjalla suulla. Joka kerta kun saan hänen äänensä soinnun kuulla, niin hivelevät sanat suloiset nuo, ja salaa jokin liikuttaa niin kummasti sydänalaa. ARNOLPHE (hiljaa, syrjään). Mikä kidutus tutkia turmion ongelmaa, koko tuskan kun tutkija yksin tuntea saa! (Ääneen.) Ja paitsi ett' on sulosuin sua liehitellyt, sua eikö hän muuten myös vähän hyväellyt? AGNÈS. Ah, niin, niin paljon! Hän käsivartta ja kättä yhä suuteli, suuteli vain, ihan herkeämättä. ARNOLPHE. Sult' eikö vienyt mitään muuta se mies? (Kun Agnès jää ymmälle.) Uh! AGNÈS. Niin... ARNOLPHE. Mitä? AGNÈS. Vei... ARNOLPHE. Oh...? AGNÈS. Vei... ARNOLPHE. No, se sanotaanko? AGNÈS. En uskalla, vihastuisitte vain kenties. ARNOLPHE. En. AGNÈS. Varmaan. ARNOLPHE. En, todentotta! AGNÈS. Sananne saanko? ARNOLPHE. No olkoon, saat! AGNÈS. Hän vei... Te suututte siitä. ARNOLPHE. En. AGNÈS. Vaanpas. ARNOLPHE. En, en. Hiton kiertely! Eikö se riitä? Mitä sulta hän vei? AGNÈS. Hän... ARNOLPHE (syrjään). Oh, tätä tuskien tulta! AGNÈS. Vei lahjoittamanne nauhan hän mukaansa multa. En todella raskinut torjua kiertelyllä. ARNOLPHE (helpotuksesta hengähtäen). Vähät nauhasta. Vaan sanos mulle jo, eikö muuta hän tehnyt kuin käsivarsille muiski suuta? AGNÈS. Mitä? Tehdäänkö sitten muutakin? ARNOLPHE. Eipä kyllä. Mutt' eikö hän vapahtuakseen vaivoista noista siis muuta sulta kärttänyt minkäänmoista? AGNÈS. Ei. Sillä sen arvaatte: jos mitä pyytänyt ois, minä kaikkea antanut oisin, mik' auttaa vois. ARNOLPHE (hiljaa, syrjään). Minä, luojan kiitos, helpolla pääsin. Jos enää menen ansaan, saa muut mulle näytellä nenää. (Ääneen.) Varo, Agnès! Sun viattomuutes se siihen vei. Jätän moitteet. Tehty on tehty, se muutu ei. Sinut viekoitella, se moisten on liehijäin halu vain, minä tiedän, ja nauraa perästäpäin. AGNÈS. Oh, eipäs! Sen sanoi hän monet kymmenet kerrat. ARNOLPHE. Sinä tiennetkin, kuinka ne sanansa pitää, ne herrat! Vaan kuulepas: kun otat rasiat vastaan ja korut, ja kuuntelet moisen korean keikarin lorut, suot käsiäs suudella himoitsevalla suulla ; ja viitsit viettelyn kutkutuksia kuulla, se on pahin kuolemansynti, mik' olla voi. AGNÈS. Mitä, synti? Ja syy mikä sille sen tuomion toi? ARNOLPHE. Mikä syykö? Se syy... se, ett' on se kielletty ihan, teot sellaiset että nostavat taivaan vihan. — ..... AGNÈS. Vihan? Mutta miks sitten sen tarvis on vihastua? Sehän on niin hauskaa, niin suloista. Ihastua . ja ihmetellä mun täytyy sen ihanuutta. Moist' olevankaan en tiennyt, se mulle ol' uutta. ARNOLPHE. Ilon tuo kyll' ihanan armaat ne kuherrukset, ne hyväilyt hellät, ne suloiset supatukset, vaan säädyllisyydessä vain lupa nauttia niit' on, se on syntiä ilman siteitä avioliiton. AGNÈS. Ja naidulla niist' ei pelkoa synnin ja vian? ARNOLPHE. Ei. AGNÈS. Naittakaa pian siis minut, oikein pian. ARNOLPHE. No, jos se on toivosi, niin sama myös on mulla. sitä varten juur' oli kiire mun kotiin tulla. AGNÈS. Se mahdollist, onko? ARNOLPHE. On. AGNÈS. Mink' ilosanoman sainkaan! ARNOLPHE. Niin, naimisiin sun on mieles, en epäile lainkaan. AGNÈS. Te meidät molemmat... ARNOLPHE. Siinä ei tinginnän tilaa. AGNÈS. Jos tapahtuu se, niin hurjasti hyväilen teitä. ARNOLPHE. Hehee, minä vastaan en hyväilemättä heitä. AGNÈS. Minä, nähkääs, en älyä, milloinka tehdään pilaa. Ihan tottako puhutte? ARNOLPHE. Niin, ja sen kohta näät. AGNÈS. Mekö naimisiin? ARNOLPHE. Niin. AGNÈS. Milloin? ARNOLPHE. Jo tänään on häät. AGNÈS (nauraen). Jo tänään? ARNOLPHE. Tän' iltana. Vetääkö nauruun suuta? AGNÈS. Niin. ARNOLPHE. Oikein kun vain sinä tyydyt, ?n toivo muuta. AGNÈS. Ah, kiitollisuuteni teille on kukkurapäinen. Hänen kanssaan ma niin, niin, niin olen tyytyväinen. ARNOLPHE. Kenen? AGNÈS. Niin... sen... sen... ARNOLPHE. Sen... sen? — Se mielestä jätä. Sull' etsiä miestä on vähän liika hätä. Olen aivan toisen varannut sulle, se tiedä. Ja herra sen... sen kera kaikesta tuttuilusta nyt teet lopun, vaikka sais heti hauta musta sen lemmentautisen lirkutteluineen viedä. Kun tänne hän tulee mielistelyynsä halpaan, nenän eessä lyöt oven säädyllisesti salpaan. Jos kolkuttaa, kivell' ikkunasta sa nakkaa, tääll' että juoksemasta hän kerrassa lakkaa. Mua ymmärrätkö? Nurkassa piillen jään sinun käyttäytymistäsi silmällä pitämään. AGNÈS. Ah, hän on niin kaunis! En... ARNOLPHE. Aiotko tehdä tenää? AGNÈS. Minull' ei ole sydäntä... ARNOLPHE. Riittää! Ei hiiskaust' enää! Ylös kammioosi! AGNÈS. Kuinka? Te vaaditte...? 1 ARNOLPHE. Vait! Olen herra talossa, tottele, käskyn sait. KOLMAS NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. . Arnolphe, Agnès, Alain, Georgette. ARNOLPHE. Kas niin, hyvin tehty, on siit' ilo verraton mulla. Ei oivemmin voi täytetyks ohje tulla. Hyvin mairijan makeasuun sinä läksytit ulos... Kun on, näetkös, ohjaaja viisas, on oikea tulos. Tuo viekas sun viattomuutesi harhaan johti. Näet nyt, mitä tietämättäsi kuljit kohti. Päin hornaa ja kadotusta nyt suoraan veis sua lavea tie, jos en ois minä sanonut: seis! Nuo teikarit temppuineen ovat liiankin tutut: sirot polvikaulurit on, sulat, nauhat niillä, isot kiharat, kauniit hampaat, kiehtovat jutut, vaan sen sanon, kynnet on alla, vaikk' osaavat piillä... Ovat oikeita saatanoita ne saaliinaan suin ahnein naisen kunnian ahmaamaan. Mut, toistan vieläkin, väijytykseltä tuolta nyt kunnias säästyi, siitä me pidämme huolta. ". Se ilme, millä sa tuon kiven nakkasit kohti, joka murskasi kaiken mitä hän toivoa tohti, se vahvistaa vain päätöstä päättämääni. Ole valmis siis, kuten pyysin: on kohta hääni. Mutt' ennen muuta nyt pienestä keskustelusta saat tietoa terveellistä ja johdatusta. (Georgettelle ja Alainille.) Tähän tuoli siimekseen. Ja jos te mit' ikään... GEORGETTE. Meilt' unohtunut ei kyll' ole käskynne mikään. Se toinen herra se syötteli kaikenlaista, mut... ALAIN. Tänne jos astuu se, tippaa en ikinä maista. Ihan pöhkö mies: muka kultia kouraan ajaa, — oli kumpikin kolikko taannoin painolta vajaa. ARNOLPHE. Siis kaikkea nyt, mitä haluan, hankkikaa hääateriaksi; ja tullessa, kumpi joutaa, saa tuon torinkulmassa asuvan notaarin noutaa, joka aviosopimuskirjamme kirjoittaa. Toinen kohtaus. Arnolphe, Agnès. ARNOLPHE (istuen). Jätä askarees ja kuuntele, asetu tähän, mua kohti käänny ja kohota päätäsi vähän. (Asettaen sormensa otsalleen.) Kas noin, mua katsele, kun puhun sulle, ja paina sana pieninkin mielees, jotta sen muistat aina. Sinut, Agnès, nain. Sadat kerrat päivässä kiitä ja siunaa kohtaloas sinä onnesta siitä ja aattele alhaisuutta, jost' ylensin sinut, ja hyvyyttä, joll' olen sinusta huolehtinut, kun halvasta maalaistytöstä kaupunkilaisen teen hienon, arvossapidetyn herrasnaisen; häävuoteeseen kun katsottu kainaloinen olet miehen, jolle ei kelvannut kenkään toinen; kun sulle on vain, monen monta tarjona vaikka oli valiointa, se varattu kunniapaikka. Pidä silmies edessä siis, sanon, aina, mik' ois osas ilman liittoa näin isokunniaista, sitä oikeammin mieles ett' arviois uutt' asemaas, sinut arvoon korottavaista, oman kohtasi oivaltaisi ja milloinkaan tätä askelta ei mua saattaisi katumaan. Näes, ei ole leikkiä avioliitto: kovat ja vakaat vaimon velvollisuudet ovat. Se ei ole mikään — se siitä mulla on miete — huvi, huikenteluun ei houkutus, ei ajanviete. Osa vaimon on totella, taipua, toista kuulla, vaan valta täys sukupuolell' on partasuulla. Osat molemmat yhteiskunnan on miehet ja naiset, mutt' arvo ei molempain ole yhdenmoinen: on toinen ylempi puoli ja alempi toinen, nuo hallitsee, nämä kaikess' on alamaiset. Ja totella päällikköään, se jos sotilasten on sokea velvollisuus, sija kuss' on kunkin, ja herraansa palvelijan ja isäänsä lasten, esimiestään alimmankin alokasmunkin, monin verroin suurempi vaimon tottelevaisuus ja nöyryys olkoon, alttius, alamaisuus, syvä kunnioitus edessä puolison, joka vaimon päällikkö, herra ja mestari on. Jos häneen mies luo vakavan katseen milloin, alas painakoon heti vaimo silmänsä silloin, niit' älköön häneen nostako, ellei luo hän katsetta lempeää, siten lupaa suo. Ei kaunista kainous tää nykypäivien naista. Varo, ettet heist' ota oppia turmelevaista, et matki noita kepeitä keimailijoita, koko kaupungin huudoksi tulleita hurnakoita, et kuule kuiskeita narrien koreanaamain ja parveen jää pahan pyydyspaulaansa saamain. Kun teen sinust' olemukseni toisen puolen, oman kunniani ma uskon sun huomaas, se tiedä. On arka se kunnia, loukkausta ei siedä; sill' ei tule leikkiä, valppaan se vaatii huolen. On hornassa kattilat, jossa ne kiehua saa, ne vaimot, jotka synnissä vaeltaa. Sana ei ole satua tää. Sinä sielusi pohjaan tämä opetus paina, joll' oikeaan sua ohjaan. Jos siit' otat vaarin, et huikentelun ole orja, kuin valkolilja on sielusi puhdas ja sorja. Vaan kunniasta jos poikkeaisi se pois, pian syttä mustemmaksi se muuttuva ois, sinä oisit olento kaikkia kammottavainen, jost' oikean sais makupalansa paholainen, iankaiken paistumaan panis hornan vaivaan. Hyvin siitä varjelkoon sinut laupeus taivaan! Nyt notkistus kaunis! Kuin ulkoa nuoren nunnan on oppiminen kaikk' ohjeet luostarikunnan, niin tehtävä myös on alkeiksi avioliiton. On mukana mull' eräs mainio kirja, siit' on sun vaimon ohjeet oppia helppo ja muistaa. Ken lie jalo sielu ne kirjoittanut, nämä mietteet. Ne kirjoista olkoot sull' ainoat ajanvietteet. (Nousee.) Kas niin, lue nyt, niin kuulen, kuinka se luistaa. AGNÈS (lukee). AVIOLIITON OHJEET ELI AVIOVAIMON VELVOLLISUUDET JOKAPÄIVÄISINE HARJOITUKSINEEN. ENSIMMÄINEN OHJE. Kenet vihkivuode viittaa liittoon kunnialliseen, tietköön, vaikk' ei siitä piittaa aika tää, ett' itselleen mies hänet ottaa vain, ei muille, vaimokseen. ARNOLPHE. Tähän sitten voi lisäselitys tarpeen olla; vain jatka nyt lukua tarkalla huomiolla. AGNÈS (jatkaa). TOINEN OHJE. Miestään vain saa miellyttää; synti on, sen enempää koreilla jos vaimo kokee. Hän kaunis omasta vain olkoon miehestään, ja väliä ei vähääkään, muut kaikki rumaksi jos hokee. KOLMAS OHJE. Pois nuo sievät silmän vilkut, tuoksut, voiteet, täplät, pilkut, kaikk' ihon kaunisteet jos jotkin. Kunniaan kuin myrkky kuolemaa ne joka päivä valaa: ei moni kaunis olla halaa vuoks oman miehen ollenkaan. NELJÄS OHJE. Kadulla katsella muit' ei saa vilahtainkaan, taa hunnun kainona vain katse talttukoon. Tie miehen mielisuosioon on, ettei muita suosi lainkaan. VIIDES OHJE. Hän vieraaks suvaitkoon — on oiva sääntö tuo — vain sen, ken saapuu miehen luo, muita ei saa ottaa vastaan. Liehijät, joill' asiaa rouvalle ainoastaan, herra hiiteen toivottaa. KUUDES OHJE. Lahjat toisten miesten tuomat torjukoon hän tykkänään, saaman saat, niin maksa suomat, se on taksa ajan tään. SEITSEMÄS OHJE. Ei sulkaa, mustetta, ei paperia saa, ei kirjelippaita häll' olla kalustossaan. Jos kaikk' on oikeassa komennossaan, mi kirjoittamist' on, mies kirjoittaa. KAHDEKSAS OHJE. Nuo riihattomat seurat, remut, nuo valioimman kerman kemut, naissielun turmelee ne kerta kerraltaan. Ne kieltää pitäis, näät niiss' ilonpidoin pitkin juonet punovat jos mitkin pettääkseen miesparkojaan. YHDEKSÄS OHJE. Jos vaimo vaarantaa ei mieli mainettaan, niin pelipöytää kammonaan hän pitäköön kuin surman suuta. Peli näät on pettävää, moni siinä menettää rahansa ja mit' on muuta. KYMMENES OHJE. Huviretket eväineen luonnon helmaan keväiseen, mielestään hän saa ne heittää. Sillä viisaat virkkaa ties: vaimo huvit pitää, mies kulut kustantaa ja peittää. YHDESTOISTA OHJE . . . ARNOLPHE. Saat jatkaa yksin; kohta kohdalta sulle tämän kaiken sitten selitän tarkempaan. Eräs seikka mieleeni muistui, sen toimittelulle ma käyn, sanan vain sanon, viivy en ollenkaan. Mene sisälle nyt, pidä kirjaa kuin silmäterää. Jos notaari saapuis, en varrota monta erää. Kolmas kohtaus. ARNOLPHE (yksin). ARNOLPHE. Teen tekoni viisaimman minä, kun hänet nain. Hänet taivuttaa minä voin, miten tahdon vain, hänen sieluansa muovata kuin vahapalaa, sen muodon antaa, minkä mieleni halaa. Vähäll' oltiin, kun viivyin matkalla, ansaan viedä tuo viaton mieli, joka ei mistään tiedä. Vaan parempi, totta puhuin, jos siin' on syy, jos vaimo vahingossa vain erehtyy. Vika moinen on oikaista helppo, ei paljon paina, on yksinkertainen neuvolle altis aina: pois hyvältä tieltä jos hiukankin hairahtaa, pari sanaa vain heti palajamaan hänet saa. Mutt' ovela vaimo, se on eri otus: sen oikkuin nojass' onnemme on, hiuskarvan varassa roikkuin. Mitä panee hän päähänsä, pois sit' et kisko sieltä. Puhut, neuvot, varoitat — turhaan: ei tule mieltä. Hänen älynsä neuvoja niitä vain ilkamoi, mik' on rikos ja pahe, sen avuksi aateloi. Ja päästäkseen pahan halunsa päähän, ketä niin viisast' on, jota keinoillaan hän ei petä? Varot turhaan valppaalla huolella, huomiolla: voi viisas nainen kuin piru viekas olla. Jos tuhoon tuomita vain halu hänessä herää oman miehen kunnia, tehty se sillä on erää. Moni kelpo mies kai kertoa vois hyvän verran. Mutt' ei mua naurane naama sen hoppuherran. Heti liialla lavertelulla hän tuumansa taittaa. Se vikahan meitä ranskalaisia haittaa. Hyvä onni jos kellä on, heti ilmi se itää, Ois kiusa sietämätön se peitossa pitää; niin hauskaa on kehunta turha, niin siitä hän juopuu, ett' ennen hirteen menee kuin lorusta luopuu. Oh, kylläpä vain piru naisia kiusaa, kun niin jo hullaantuvatkin moisiin hölöttäjiin! Kas siinä hän on. Koen pelissä vain hyvin piillä. Saas nähdä, eiköhän hiukan se harmi viillä. Neljäs kohtaus. Horace, Arnolphe. HORACE. Tulen talostanne. Niin, näemmä, kohtalo johtaa, teit' etten tervehtiäkseni kotona kohtaa. Mutt' uudistan käyntini, ehkäpä joskus voinen... ARNOLPHE. Hyvä Jumala, turhaa on kohteliaisuus moinen. Mua mikään ei kiusaa niinkuin ne temput; jos ois vain valta mulla, ne kieltäisin kerrassa pois. Tapa kirotun hupsu! Kaikki ne säännöt ja kaavat! Niiss' enimmät parhaan aikansa haaskata saavat. (Panee haiun päähänsä.) Hatut päähän kursaelutta! No, kertokaas, kuink' edistyneet ovat hommanne, herra Horace. Olin taannoin niin hajamielinen, aprikoin ihan muuta, mutt' oivalsin pian sitten kyllä. On ihme jo alkusaavutus nopsa noin, ja loppua odotan mielellä jännitetyllä. HORACE. Sen jälkeen kun salaisuuteni saitte tietää, on lempeni täytynyt ankara kolaus sietää. ARNOLPHE. Ohhoh, miten niin? HORACE. Kova onni kolhaisi kohti: mun armaani holhoojan takaisin maalta johti. ARNOLPHE. Mikä kiusa! HORACE. Ja entäs kun, mieleeni huolta nostain, salakohtailuistamme hän vihin saanut on jostain! ARNOLPHE. Miten hitoilla hän vihin niin pian niistä saikaan? HORACE. En tiedä; vaan tosi varman varma on tuo. Taas aioin mennä tavalliseen minä aikaan juur' ikään nuoren ihaeltuni luo, kun tien heti paikalla sulki palvelusväki, koht' ääntä ja muotoa muuttaen, kun minut näki: "Pois menkää, häiritsette! Ei meille sovi!" ja suljetaan nenän eess' ihan multa ovi. ARNOLPHE. Nenän eessä! HORACE. Niin. ARNOLPHE. Sepä oli jo siivotonta. HORACE. Oven takaa vielä mä pyytelin kertaa monta, vaan muuta vastausta ma saanut en kuin: "Ette pääse, herra on kieltänyt sen." ARNOLPHE. Ei avattu siis? HORACE. Ei lainkaan. Ja akkunasta vain Agnès ilmoitti isännän saavunnasta ja käski pois minut äänellä korskealla, kiven vielä lisäksi jälkeeni viskaamalla. ARNOLPHE. Mitä, kiven? HORACE. Niin, hyvän järkäleen. Piti mulle hält' olla sen muka vastaus vierailulle. ARNOLPHE. Peto vie, nepä enää ei ole kirsikoita! Minä valitan todella vastuksianne noita. HORACE. Se on totta, se onneton paluu on ikävä seikka. ARNOLPHE. On varmaan. Valitan vilpittömästi. HORACE. Se taittaa, se mies, nämä haaveet. ARNOLPHE. Niin, vaan minkäs se haittaa — te kyllä keksitte keinon, te — lyödäänkö veikka? HORACE. Niin kyllä, jollakin juonella täytyy koittaa sen luulevaisen vaanijan valppaus voittaa. ARNOLPHE. Se käy kai helposti. Tyttöhän lempii teitä, vai kuinka? HORACE. Varmasti. ARNOLPHE. Voitto on taattu teille. HORACE. Niin toivon. ARNOLPHE. Jos viskasikin kiven kintereille, te rohkeutt' älkää heittäkö. HORACE. Niin, en heitä. Heti arvasinhan, ett' ääressä näkymättä oli äijä itse ja käski ja ohjasi kättä. Mutt' yllätys muuan, jot' en ois osannut luulla, oli mulle, ja teillekin kai on, kun saatte kuulla, teko rohkea neitoni nuoren ja kaunokaisen, ihan uskomaton, — miten kummilla keksityks sai sen! Suur' opettaja on lempi: mit' ikinä ennen ei osannut, oppii kohta sen kouluun mennen. Koht', ensi oppitunti kun siltä on saatu, ihan täysin muuttunut on monen tapa ja laatu. Se luontomme virheet korjaa ja puutteet täyttää, ja ihmetyöltä sen äkkivaikutus näyttää. Se tekee hetkessä saidasta anteliaan ja raa'asta kohteliaan, arast' uskaliaan; hidas virkuksi muuttuu, saamaton toimeliaaksi ja yksinkertainen kuin nero neuvokkaaksi. Tämä ihme se Agnès neidossa ilmeni äsken: kun näät hoki nuo tylyt sanansa: "Menkää, mä käsken, pois viipymättä nyt turhalta vierailulta. Minä puheenne tunnen, ja tässä on vastaus multa!" kivi, jota te hämmästelitte, se lähettyviini nyt kiiti, ja siin' oli kirjelippunen kiinni. Ja ihmettelen, miten sanat ja viskattu kivi sopi oivasti yhteen ja kirje, jok' ainoa rivi. Teko verraton, vai mitä? Ihmeeks se täytyy panna. Ja lempi, kas, eikö se lisää älyä anna? Ken kieltäis, että kun liekkiin se leimahtaa, se sydämess' ihan kummia aikaan saa? Ja mitäs sanotte kirjetempusta tästä? Oh, eikö se teist' ole kerrassa kekseliästä? Ja voiko saada hassummin pitkää nenää . ? kuin touhussaan tuo luuleva houkko enää? Mitä? ARNOLPHE. Niin, hyvin hassua. HORACE. Naurakaa vähän toki. (Arnolphe nauraa väkinäisesti.) Tuo mies, joka koht' ihan lempeni kolhia koki, talon linnoitti tuon, kivet varasi, kuin muka mulla yli muurin rynnäköll' olis tuuma tulla, joka väkensä kaiken hupsussa kauhussaan mua vastaan usutti, pois minut karkoittamaan, ja jonk' oman silmän eess', oman komennon mukaan, tuo pettää tyhmäksi tuudittu kuin ei kukaan! Minä tunnustan teille, jos tukalan esteen toikin hänen tulonsa juuri nyt lempeni polulle poikin, se on hullunkurista, etten sanoa saata, sitä aatellessa on vaikea naurusta laata. Mutt' ettehän oikein naura, niin olette vakaa. ARNOLPHE (väkinäisesti nauraen). Minä? Anteeksi, nauranhan ihan tarmoni takaa. HORACE. Mutt' ystävyksin se kirje mun täytyy näyttää. Siit' uhkuu tunne, mi tuon poven nuoren täyttää. On liikuttavasti sen hellyys ja herttaisuus siin' ilmaistu, arka ja vieno viattomuus. Niin puhua voi vain luonto puhdas ja aito, kun lempi on tuottanut ensi huolen ja haavan. ARNOLPHE (syrjään). Vai siks, sinä virnake, sulia on kirjoitustaito! Sitä en sinun ensinkään ois sallinut saavan. HORACE (lukee). "Tahtoisin kirjoittaa teille, mutta olen ymmällä, miten aloittaisin. Mielessäni on ajatuksia, jotka soisin teidän tuntevan; mutta en tiedä, kuinka ne teille ilmaisisin, sillä epäilen sanojeni soveliaisuutta. Kun alan ymmärtää, että minua on aina pidetty tietämättömyydessä, pelkään kirjoittavani jotakin sopimatonta ja sanovani enemmän kuin pitäisi. En todellakaan tiedä, mitä olette minulle tehnyt; mutta sen tunnen, että olen ihan kuollakseni pahoillani siitä, mitä minut pakotettiin teille tekemään, että minulle olisi tuskista suurin luopua teistä ja että olisin onnellinen teidän omananne. On ehkä pahoin, että sanon tämän, mutta en voi olla sitä sanomatta, ja toivoisin, ettei sen sanomisessa olisi mitään pahaa. Minulle selitetään, että kaikki nuoret miehet ovat petollisia, ettei heitä saa laisinkaan kuunnella, ja että kaikki se, mitä te minulle sanotte, on pelkkää viekoittelua; mutta vakuutan teille, etten vielä ole voinut sitä teistä kuvitella, ja että sananne ovat niin liikuttaneet mieltäni, etten voi uskoa niitä valheellisiksi. Sanokaa minulle suoraan, kuinka on. Sillä kun itse olen vilpitön, tekisitte kovin väärin, jos minua pettäisitte, ja silloin varmaankin kuolisin surusta." ARNOLPHE (syrjään). Haa, narttu! HORACE. Mi nyt? ARNOLPHE. Ei mikään. Vain yskähdin vähän. HORACE. Mikä herttaisuus olis verrattavissa tähän? Mihin koittikin nurja, kirottu holhous johtaa, niin kauniimpaa miss' enää luonnetta kohtaa? Sen ihanat lahjat häijysti hukkaan syöstä — siit' eikö kostoa ansaitse konnantyöstä? Hält' aikoa tylsyttää äly tuolla lailla, ett' ois ihan epatto, tietoa, taitoa vailla! Sen yltä on peittoa lempi nyt alkanut poistaa, ja onnen tähti jos minun tielleni loistaa, jos saan, kuten toivon, sen lurjuksen satimeen, sen veijarin, pyövelin, roiston, sen ryökäleen... ARNOLPHE. Hyvästi. HORACE. Niin yht'äkkiä? ARNOLPHE. Johtui juuri eräs asia mieleen, jolla on kiire suuri. HORACE. Mutt' ettekö ketään tiedä, jolt' eivät kiellä ne pääsyä taloon, ne valppaat vartijat siellä? Kysyn kursailutta; eik' ole ihmekään, jos vetoo pulmassa moisessa ystävään. Siell' ei tee muuta nyt kuin mua vaanii väki; oli palvelijat — juur' äsken sen kyllä näki — ylen ynseät nyt; miten suostuttavalla suulla jos puhuttelinkin, ei suvainneet mua kuulla. Oli tääll' eräs niitä hommia hoitelevainen, todentott' yli-inhimillisen ovela nainen; aluss' oivasti hän mua autti, mutt' enää ei: pari päivää sitten sen raukan jo surma vei. Te ettekö tietäis jotain keinoa? ARNOLPHE. En. En todellakaan; kyll' ilmankin keksitte sen. HORACE. Siis hyvästi. Näin olen teihin tahtonut luottaa. Viides kohtaus. Arnolphe. ARNOLPHE (yksin). Miten raatelikaan, mink' osasi tuskan tuottaa! Minä vaivoin kätkeä viiltävän harmini voin. Tuo viaton viekkauteenko nokkela noin! Hän on teeskellyt silmäini eessä, se kavala, tai hän neuvon ja vihjeen itse pirulta sai. Tuo kirottu kirje on surmani. Kyll' on, kyllä jo kytkenyt saaliinsa viekkaalla viettelyllä, hänen sydämeensä ankkuroitunut aivan! Epätoivoon se saa minut, valtaan tuskan ja vaivan: mult' omani varasti, loukattu mult' on lempi kuin kunniakin — kipu toistansa tuskaisempi. On paikkani anastettu, se saa minut raivoon: meni kaikki viisaat suunnitelmani kaivoon. Minä tiedän: sen lemmiskelyn rivon kosto kohtaa, jos hänt' oman antaa vain pahan kohtalon johtaa, ois Agnès itse se kosto kyll' aikanaan — vaan kuinka raskisi luopua rakkaastaan? Hyvä luoja, niinkö mä siis lopen lumottu oisin, joka niin tätä kauppaa punnitsin puolin ja toisin? Typötyhjä, turvaton orpotyttö, ja multa hyvän, hellivän huollon saa, mua pettää vain! Ja niin toki hehkuu rintani lemmen tulta, kuin eloni ois se, jolt' ilkkua moista sain! Oh, häpeä, hupsu, jo! Raivosta haljeta voisin, tuhat puustia omille korville iskeä soisin. Minä kurkistan sinne sen verran, että mä nään, tuost' eikö mustasta työst' ole tietävinään. Mun otsaltani, oi taivas, häpeä torju; tai jos se on kohtalon päätös, joka ei horju, minut sitten sillä maltilla haarniskoi, joll' eräät sietää iskuja moisia voi! NELJÄS NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Arnolphe. ARNOLPHE (yksin). Voin alallani, sen tunnustan, tuskin kestää, ja mietin keinoa jos mitä, millä ois sisält', ulkoa niin talo tarkoin taattu, ett' estää tuon liuvarin sinne livahtamasta vois. Miten tyynnä se letukka julkeni katsoa kohti! Siit" ei ole milläänkään, mitä tehdä tohti. Vähäll' ottaa hengen multa se ilkiö on, ja silti on naama niin turkasen viaton! Mitä tyynempi osasi olla ja rauhallisempi, sitä enemmän sappeni kiihtyi, kun sen mä näin. Se kuohui vimmaan sydämen sytyttäin, ja kahta rajummin rinnassa leimahti lempi. Minut suuttumus, katkeruus, epätoivo täytti; ja sentään hän kauniimmalta kuin koskaan näytti, hänen katseensa ihanammin kuin ikinä hohti, niin kuunaan ei sydän kaivannut häntä kohti, Ja tunnen jo edeltä, että se surmani on, jos mulle nyt koituu kohtalo armoton. Minä siksikö siis hänen kasvattamistaan johdin niin hellin ja valppain huolin kaikissa kohdin, hänet luonani hoivasin lapsesta alkaen aivan, näin, armainta toivoa vaalien, rakkaan vaivan, sydän kiintyi noihin suloihin puhkeaviin — mua varten, vuotta kolmetoist' uskoin niin! Vai nuori narri nyt häneen hassahtavalta pään rauhassa pyörtäis, sais ihan viiksen alta hänet viedä, kun on jo hän vaimoni puolittain! Ei, saakeli, ei! Rakas hölmöni, varrohan vain. Tee parhaas, tee. Minä ansaitsen tappion saada, jos en, paha vie, sinun toivojas maahan kaada. Mua loppujen lopuksi ehkä et naurakaan. Toinen kohtaus. Notaari, Arnolphe. NOTAARI. Kas tuossa hän onkin. Päivää. Ma laatimaan olen valmis sopimuksen nyt tällä haavaa. ARNOLPHE (notaaria huomaamatta, luullen olevansa yksin). Miten tehdä nyt? NOTAARI. Tulee seurata säättyä kaavaa. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Varokeinoni tarvis on miettiä tarkalleen. NOTAARI. Sopusointuun etunne kanssa sen tietysti teen. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Saan katsoa, että ei yllätyksiä tulle. NOTAARI. Se riittää, kun asia kerran on uskottu mulle. Ei tarvitse kuitata, ennenkuin käsissänne on sopimuskirja, jos pelkäätte pettyvänne. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Jos tarkoin en tätä juttua salatuks saa, pian siitä, mä pelkään, kaupunki juoruaa. NOTAARI. Sen julkitulo on torjua helppo: salaa voi sopimuksen laatia, niin jos halaa. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Mutt' Agnès itse — siin' eessä on pulma kumma... NOTAARI. Kas, leskenosuuden määrää myötäjäissumma. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Minä rakastan häntä, se rakkaus rauhani vie. NOTAARI. Osa pankaa suurempi vaimolle, niin jos lie. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Mitä hänelle teen, kun on asiat näin? NOTAARI. Saman verran kuin myötäjäissumman kolmannes säätämä lain on leskenturva. Mut on alin määrä se vain; voi varata lisää, jos rakas on vaimo kerran. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Jos... (Huomaa notaarin.) NOTAARI Perintöosuus on kummallakin. Ja voi, sanon, säätää, niinkuin hyväksi arvioi, mies huomenlahjan. ARNOLPHE. Häh? NOTAARI. Ison antaa ja aimon, sitä kiintyneempi jott' ois sydän armaan vaimon: joko leskenturvan, siis ennakkosääteen, mi vapaa on jälleen, jos kuolema sanotun vaimon tapaa, tai perii sen tämän perijäkunta likin, tai myös lain varaan se jää, miten tahtoo mikin, tahi sitten laillisen lahjoituskirjan, jolla voi tois- tai molemminpuolinen velvoitus olla... Miks olkaa nyitte? Haastanko hassun lailla? Minä sopimuskaavoista olenko tietoa vailla? Kelt' oppia kaipaan? En keltään. Vai enkö tiedä, pariskunnan ett' yhteistä on, eri osiin ei viedä, kaikk' irtain ja kiinteä, varat ja tulot, jos toisin ei sovittu lie ihan säädöksin erikoisin, ja kolmannes vaimon varoista yhteiseen jää pesään...? ARNOLPHE. Niin, tottapa tiennette tarkalleen tuon kaiken; mut kukaan ei sitä vastaan väitä. NOTAARI. Tepä juuri, väännellen naamaa ja olkapäitä noin nostellen kuin jollekin houkolle ikään. ARNOLPHE. Paha koirankuonon mokoman korjata joutaa! Sanon hyvästi! Lorua muu ei lopeta mikään. NOTAARI. Minut aviokirjanne tekoon te annoitte noutaa? ARNOLPHE. Niin annoin. Mutta nyt asia lykkäytyy, ja silloin saapua saatte, kun siihen on syy. Sepä peevelin mies vain siin' yhä lörpöttäissään! NOTAARI (yksin). Kovin erehdyn, ellei ollut hän hitosti päissään. Kolmas kohtaus. Notaari, Alain, Georgette. NOTAARI (mennen Alainia ja Georgettea vastaan). Minut kutsuittehan te herranne puolesta tänne? ALAIN. Niin. NOTAARI. Mies mikä lie, en tiedä, hän mielestänne, vaan viekää mun sanani hälle nyt suoraa kättä: hän on pähkähullu. GEORGETTE. Viemme sen viipymättä. Neljäs kohtaus. Arnolphe, Alain, Georgette. ALAIN. Me, herra... ARNOLPHE. Lähemmäs tulkaa, te alttiit, oivat tosiystävät taatut, sen tekonne ilmi toivat. ALAIN. Se notaari... ARNOLPHE. Jääköön. Sittemmin, joskus toiste. On kunniani nyt uhattu juonin häijyin. Siit' ettekö, ystävät, myös kovin loukatut ois te, jos vietäis herranne kunnia viekkaasti väijyin? Mihin tohtisitte enää te mennäkään? Teit' ihmiset sormella näyttäisi nähdessään. Niin, asia koskee teitäkin samalla tavoin, siks olkoon silmänne nyt niin valpas ja avoin, ett' ei sen liukkaan liehijän temppu mikään... GEORGETTE. Kaikk' opetittehan meille te äsken ikään. ARNOLPHE. Vaan varokaa, puhe korea punoo paulan. ALAIN. Oh, tulkoonpas! GEORGETTE. Sanat suorat ma hälle laulan. ARNOLPHE. Jos tulee ja mairii: "Alain, rakas ystävä kulta, vähän apuas anna, lohduta tuskani tulta!" ALAIN. Te olette narri! ARNOLPHE. Hyvä. (Georgettelle.) Kai pyyntöni täytät, sinä kelpo Georgette? Niin hyvältä, hellältä näytät. GEORGETTE. Te olette hassu! ARNOLPHE. Hyvä. (Alainille.) "Miks salli et tulla? On kunnialliset, siveät aikeet mulla." ALAIN. Te olette lurjus! ARNOLPHE. Niin ihan. (Georgettelle.) "Kuolemaani olet syypää, jos ei sua säälitä tuskani syvä." GEORGETTE. Te olette hölmö, hylkiö! ARNOLPHE. Oikein hyvä. (Alainille.) "En ole se mies, jok' en palkitse auttajaani. Kun palvelun saan, niin mulla on muisti tarkka. Alain, täss' aluksi: juo joku oiva sarkka. Ja tässä, Georgette: ota, uus hame hanki. (Kumpikin ojentaa kätensä ja ottaa rahan vastaan.) Vasta vähä näyte on vain tämä palkasta odottavasta. Sen ainoan suosion vain anon antamaan, talon valtiatarta ett' armasta nähdä saan." GEORGETTE (survaisten häntä). Muit' etsikää! ARNOLPHE. Hyvä. ALAIN (survaisten häntä). Tiehenne! ARNOLPHE. Hyvä. GEORGETTE (survaisten häntä). Ja pikaa! ARNOLPHE. Hyvä, riittää, riittää jo! GEORGETTE. Oliko mitään vikaa? ALAIN. Näin teemmekö siis, halu hällä jos pyrkiä ois? ARNOLPHE. Niin juur', ihan niin, raha vain piti torjua pois. GEORGETTE. Kas siinä vikaan muistimme vei kuin veikin. ALAIN. Jos tahdotte, taas heti alamme alusta leikin. ARNOLPHE. Ei, riittää. Menkää nyt. ALAIN. Vain sanan sanotte, niin... ARNOLPHE. Ei, ei, nyt menkää, niinkuin jo käskettiin. Raha pitäkää. Tulen perästä. Vartioikaa talo tarkoin ja mulle nyt apuna ahkeroikaa. Viides kohtaus. Arnolphe. ARNOLPHE (yksin). Tähän vakoilijan minä asetan valppaan ja oivan, rajasuutarin tuon lähikulmassa askaroivan, ja valvon, ett' Agnès kotona pysyy ja rauhan suo talolle kaupitsijattaret liinan ja nauhan ja hansikasten, hattujen, kampaajanaiset ja kähertäjättäret, kätyrit kaikenlaiset, salaviestejä jotka lemmenvehkeissä vievät, niit' autellen ja saaden ansiot sievät. Minä tunnen maailman, tiedän ne temput ja juonet. Saat taitava veitikka olla, jos taloon tuonet salaliehtareillasi kirjeen tai sanan minkään. Kuudes kohtaus. Horace, Arnolphe. HORACE. Hyvä onni, kun taas näen teidät. Mä kiipeleessä olin ikään, ett' ihmettelen, miten selvisinkään. Teist' erkanin, arvannut en, mikä mull' oli eessä. Tuoll' Agnès parvekkeell' oli yksinään, lähipuut mihin seuloo raikasta siimestään. Minut viittasi luo, alas astui, kekseliäästi puutarhan portista hän minut sisään päästi. Hänen kammioonsa juur' olimme ehtineet, jo kuului portaissa tuon ukon askeleet; ja ainoa keino, jotta en joutuis julki, oli, että kaappiin suureen hän minut sulki. Tuli sisään äijä; hänt' en näe, kuulen vain, kun pitkin askelin, ääneti puuskuttain hän käy, monet ähkyy surkeat huokaukset, monet antaa pöydille ankarat potkaukset, pient' iskee pelästynyttä koira-raiskaa; mitä tapaa vaatteita, vimmoin viskaa ja paiskaa, lyö maahan maljakot, käyttäen kättä julmaa, mitä koristamass' oli kaunoni uuninkulmaa. Ties sarvijäärä se jotain kujeesta, jolla hänet Agnès eksytti, epäilyst' ei voi olla. Monet kymmenet kerrat hän vain kävi, kääntyi niin, esineihin vihaansa purkaen viattomiin; taas äkkiä läksi yht' ääneti luuleva ukko, ja pääsin piilosta, aukesi kaapin lukko. En tohtinut kauemmin viipyä, hiivin pois, siell' ettei palvelijat mua nähneet ois. Se ol' uskallettua liian; vaan lupa mulla tänä yönä salaa on hänen luokseen tulla. Minä kolmesti yskäisen, ja hän akkunansa heti avaa tuon tulomerkkini kuultuansa; ja sinne tikkaita myöten — sen Agnès suo — minä nousen, ja auki tieni on armaan luo. Sanon teille sen, ystävälleni ainoalle, ilo sydämen näet jakaen suurentuu, ja onni korkeinkaan ihan oikealle ei tunnu, jos ei sitä tiedä myös joku muu. Kai iloitsette, kun onni on suopea mulle. Nyt hyvästi. Riennän asian valmistelulle. Seitsemäs kohtaus. Arnolphe. ARNOLPHE (yksin). Mitä? Eikö nyt enää turmantähteni tää siis mulle aikaa suo edes hengähtää? Minut kerta kerralta pimittävätkö he noin, miten valppaasti hyvänsä varon ja vartioin! Minä hölmöksi, mies iäss', älyssä kypsyneessä, siis jään tytön tyhmän ja nuoren houkkion eessä! Filosoofina viisaana kaks olen kymmentä vuotta siis aviomiesten surkeuksia suotta minä tarkannut, seurannut seikkoja, jotka vie noin ojaan, kuinka jos viisas ja varova lie! Koin viisastua ma toisien vahingoista ja itselleni vaimoa varata moista, joka otsani häpeän tahroilta taata vois, ett' ei osatoveri toisten se otsien ois. Tähän ylpeään päämäärään pääsemiseksi minä käytin, mit' ikinä ihmisviisaus keksi — ja niinkuin se ois laki kohtalon, jonk' ei alta ole ainoankaan miehen säästyä valta, minä, jolla on huomiot kaikki ja opetukset, mitä tarjoo niin monen miesparan kokemukset, joll' aikaa runsaasti vuosikymmentä kaksi on ollut miettiä, oppia varovaksi, uralt' aviomiesten muitten ma poikkesin pois, sama onnettomuus vain jotta mun osani ois! Ah, kohtalo karsas, sen valehtelitpa! Viel' on se tallessa takana mun, joka siepata miel' on. Tuo maitonaama jos sydämen varkain veikin, hänet ainakin viemästä estän sen enempää; ja ensi yö sijast' aiotun lemmenleikin ehk' ei ole niinkään leikkiä lempeää. Ilo pieni on toki keskellä kiusan ja harmin, kun mulle juuri hän juonensa ilmaisee, kun omaan on kilpailijaansa luottamus varmin tuon hupsun, jok' eteeni turmia tuumailee. Kahdeksas kohtaus. Chrysalde, Arnolphe. CHRYSALDE. Siis atria kai nyt on kävelyn eellä? ARNOLPHE. Se jää. Tänä iltana paastoan. CHRYSALDE. Mikä nyt puuskapää? ARNOLPHE. Niin, anteeks suokaa, muuta on puuhaa mulla. CHRYSALDE. Ei vain lie häällenne mahtanut este tulla? ARNOLPHE. Tuo liikaa huolta toisten on asioista. CHRYSALDE. Ohhoh, miten kiivas! Mi nostaa kiukkua moista? Rakas naapuri, eihän kai ole lempenne meteen jokin karvas kokkare sattunut kiusaksi eteen? Sen melkein vannoisin, tuon kun muotonne näen. ARNOLPHE. Mikä sattukoonkin, en aio ma ainakaan kuten eräät toiset suostua suvaitsemaan hevin lähentelyitä jonkin keikari-käen. CHRYSALDE. On kumma, kun mies niin viisas ja ymmärtäväinen tuoss' yhdessä kaiken malttinsa kadottaa, muka siinä kun vain teist' onni on ylimmäinen, muka muuta ei maailmass' ole kunniaa. Saa saituri, veijari, pelkuri, ilkiö raaka, vain vaimon ei pettämä olla, se teillä on vaaka. Ei väliä, elipä vaikka mill' ikinä tapaa: on kunnian mies, kun vain on sarvista vapaa. Miks uskoa mielitte, katsoen pohjimmaltaan, noin kunnianne vain ihan sattuman valtaan, ja kunnon miehen siis oma syykö ois kovan onnen nurjuus, jot' ei voi torjua pois? Ja miks' sanon, naisest' yksin, jonka hän nai, mies kunnian taikka häpeän kukkuran sai? Ja miks on se loukkaus kuin pahin hirmu ja peikko, jos valassansa vaimo on liian heikko? Te tietkää, ett' aisankannattajastakin voi kuvan lievemmän luoda, ken luuloitta arvioi; ja kun sattuman oikuilt' ei ole turvattu kukaan, ei kunniaa tule mitata niiden mukaan. Paha kaikkihan lopulta, kuinka jos maailma hokee, vain siinä on, miks oma mieli sen tuntee ja kokee; ja vaikeuksien halki se parhaiten haroo, ken niissä kuin muussakin liiallisuuksia varoo, ei matki noit' ylen suopeita aviomiehiä, joill' on kyky olla moisesta mielissään, yhä kerskua, että on vaimolla se ja se liehijä, heit' yltä päältä yltyä kiittelemään ja heidän kanssaan olla parasta pataa, ihan sovussa sallia kutsuja, lahjoja sataa, ett' ihmiset ihmettelee sitä vimmaa, jolla kera kehtaavat hääriä, moisessa mukana olla. Se on tuiki moitittavaa, meno tuo, sen tietää; mut toinen liiallisuus saman moitteen sietää. Jos tuomitsen suostujat vaimonsa suosikkeihin, myös tuomitsen nuo melun nostajat kiihkopäät, vähä-älyiset äyskijät, ärtyiset, riiteliäät, meno tuo ett' ihmisten huomion kääntää heihin, nuo huoltensa huutajat, kuin ois heill' ihan pelko, niist' että ehkä joltakin puuttuu selko. Kas, välillä näitten on asenne nuhteeton. Sen ottaa, aiheen ollen, ken viisas on. Ja ottaa ken osaa, ei punastumist' ole lainkaan, jos tekeekin mitä pahinta vaimo voi. Niin ei lopult' asema aisankannattajainkaan läpikamala lie, kuin ihmiset ilkamoi. On vain, kuten sanottu, tarpeen, ett' osaa ja taitaa sen katsella, senkin, parasta puolta ja laitaa. ARNOLPHE. Tuo sorea puhe se kai koko veljeskunnan saa valtaan kiitollisuuden ja ihastunnan. Sanat teidän jaloutenne ken kuulla saa, kai jäseneksi se riemulla kiiruhtaa. CHRYSALDE. Minä en sano niin. Sitä juurihan moitteeni kohtaa. Vaan vaimon kun saa kukin, niinkuin kohtalo johtaa, on kuin nopanheitto se, juur' ihan yhdenmoinen: jos ei tule toivottu numero, vaan joku toinen, saa malttaen pelata, pannen kykynsä parhaan, sen taidolla oikoin, miss' osui sattuma harhaan. ARNOLPHE. Siis vain hyvin nukkua, vain hyvin syödä aina ja uskoa, ettei ne sattumat mitään paina. CHRYSALDE. Hyvä sutkaus kai! Vaan kuulkaa nyt selvä selko: sadat maailmassa ma suuremmat hirmut nään, kovat onnet kolkommat kuormaksi olkapään, kuin tuo, jost' on niin armoton teillä pelko. Vai arveletteko, etten, jos eteen pantais se vaali, ma ennemmin suomaanne nimeä kantais, kuin ett' ois vaimona ankara siveyskaava, jolt' ois toran turhista ainaisen kuulla saava, lohikäärme hyveen, naispiru säädyllisyyden, sotisovissa viisaan viettelemättömyyden, joka siksi, ett' ei sitä pientä rikettä tee, muit' ylemmyydellä moisella kohtelee ja vaatii, kun on muka uskollisuutensa vakaa, hänen eessään että mies ihan maassa makaa? Rakas kuoma, sen toistan: on aisankannattajuus sitä vain, miks sen kukin ottaa ja osaa luulla. Sill' olla joskus voi oma suotavuus, oma hauskuutensakin niinkuin kaikella muulla. ARNOLPHE. Kenties kyky teillä tyytyä moiseen lie; sitä hauskuutta maistaa ei ole halua mulla, ja ennenkuin sitä siedän mä, lempo vie... CHRYSALDE. Oh, älkää vannoko, voi vala väärä tulla. Jos on kohtalon päätös se, turhaan te touhuelette Ei kysytä teiltä, kuinka te suvaitsette. ARNOLPHE. Minut vaimoni pettäis? CHRYSALDE. Se pelko ei teille suo rauhaa. On tuhannet petetty, eivätkä paru ja pauhaa, joill' on näkö, ryhti ja rikkaus, suku ja sääty toki kaiken teihin vertailun ulkopuolla. ARNOLPHE. En mielikään minä verraksi tavalla tuolla. Mua tympäisee, sanon suoraan, jos ei jo pääty tämä jaaritus vihdoin. CHRYSALDE. Te olette vihainen. Syyn kyll' arvaan. Hyvästi. Teitä jos ylvästelyyn tämä asia kiihtää, mi kunniankohtaa hankaa, niin vannoa, että se vaihe ei tulla saata, on puoliks siinä jo olla, se mieleen pankaa. ARNOLPHE. Sen vieläkin vannon, ja turvakeinon, mi taata minut siltä voi, heti riennän nyt etsimään. (Juoksee kolkuttamaan oveensa.) Yhdeksäs kohtaus. Arnolphe, Alain, Georgette. ARNOLPHE. Täss', ystävät, teit' anon avuksi. Alttiutenne iloll' aina näin; vaan nyt tähän tehtävään kaikk' into on tarpeen sen hyvin täyttääksenne. Ja palvelun sen, jota toivon, jos teiltä saan, niin olkaa varmat: se runsaasti palkitaan. Tuo mies, te tiedätte — täst' ei hiiskua saa — minut aikoo, kuulin ma, nyt perin petkuttaa, luo Agnès neidon kiivetä keskellä yötä; vaan siinä me kolme myös sivull' olemme myötä. Hyvä patukka kourassa kumpikin piiloon jäätte, ja kun ylös tikkaille hänen jo nousseen näätte, — minä akkunan avaan, kun oikea hetki on — niin pieksette halunne takaa sen hulttion, ett' ikänsä selkä ne sivelyt muistava lie, eik' enää houkuta toiste se ikkunatie. Mua älkää mainitko vain. Kurin saaja kuuman sitä tietoa tarvitse ei, ken on takana tuuman. Kai teille uskoa saan tämän kostotyön? ALAIN. Jos on työnä vain piestä, herra, se helppo on täyttää. Sen näette, tokko ma laiskalla kädellä lyön. GEORGETTE. Käsi tää, vähän heikommalta jos voikin näyttää, myös peittoo pehmeäks sen pojan selkälihan. ARNOLPHE. Siis menkää; ja muistakaa: suu poikki nyt ihan! Kymmenes kohtaus. Arnolphe. ARNOLPHE (yksin). Hyvä läksy lähimmäiseni hyödyksi. Näin jos menettelis kera vaimoinsa liehijäin tämän kaupungin kaikk' aviosankarit aimot, ois harvempi sarvikaarti ja kainommat vaimot. VIIDES NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Arnolphe, Alain, Georgette. ARNOLPHE. Miten noin väkivaltaa, te riivatut, voitte käyttää? ALAIN. Vain teidän käskynne, herra, me tahdoimme täyttää. ARNOLPHE. Tuo puolustelunne on turha. Vain hänet piestä oli teillä käsky, mutta ei murhata miestä. Hänet peitota kyllä, vaan selän pehmittäähän minä hält' olin käskenyt vain, ei iskeä päähän. Voi taivas! Mihin nyt kohtalo vei minut turmaan! Mikä neuvoksi, kun hänen noin piti suistua surmaan? Nyt sisään, ja tietkääkin visusti salassa pitää se viaton käsky, jok' antaa mull' oli aihe. Toinen kohtaus. Arnolphe. ARNOLPHE (yksin). Pian täytyy miettiä nyt, sill' aamu jo itää, miten selvitä voin, kun tää tuli onneton vaihe Ah, kuinka mun käy? Mitä sanoo isä, kun tää hänet kolkko uutinen äkkiä yllättää? Kolmas kohtaus. Arnolphe, Horace. HORACE (syrjään). Kas, kukahan tuolla on, menenpä tutkimaan. ARNOLPHE (luullen olevansa yksin). Ken arvata voi...? (Törmää Horaceen, jota hän ei tunne.) Kuka siinä, jos kysyä saan? HORACE. Tekö, herra Arnolphe? ARNOLPHE. Niin, entä te? HORACE. Olen Horace. Olin tulossa luoksenne teihin turvaten taas. Näin varhain jo ulkona? ARNOLPHE (hiljaa, syrjään). Multa on sekaisin pää. On noituutta varmaan tai valenäkyä tää. HORACE. Mua, totta puhuen, uhkasi vaara suuri. Ja kiitetty olkoon kaitselmus kaikkivoiva, kun parhaiks soi minun kohdata teidät juuri. Hyvin kaikki, on aietta suosinut onni oiva yli toivoni rohkeimmankin. Ol' apuna mulla eräs sattuma, jost' oli kaiken turmio tulla. En tiedä, kuink' oli vainuta voitukaan tuo aiottu kohtaus. Mutta kun akkunaan olin pääsemässä jo, äkkiä sukelsi yöstä minut yllättäin nuo väijyvät, kimppuun syöstä käsi koholla aikoi. Jalkani lipee, ja maahan minä tikkailta suistun; vaan hyväks sanoa saahan sen kaupan: sain pari naarmua, mustelmaa, mut selkää säästyin saamasta kirjavaa. Minun uskoivat iskuista tuupertuneen he noin — kera luuleva äijä ol' itse, ma arvata voin. Ja kun hyvän kotvan maass' olin liikkumatonna kivun huumauksessa, niin he, kumpikin konna, minut siihen tappaneensa jo todella luuli, ja siitäkös nyt hätä heille! Sen helposti kuuli, kun toinen toistaan teosta murhatyön he syytti ja hälisi hiljaisuudessa yön. Ja pimeän päässä he hiipivät tutkimaan, minä olinko kuollut, ja voihkivat kohtaloaan. Oli helppo mun, arvaatte, olla, kun pimeä peitti, kuin ainakin sen, joka tarkkaan henkensä heitti. He poistuivat hirmuissaan. Jo juur' oli mulla taas eläväks aikomus vainajan haamusta tulla, kun syöksyi, järkytettynä suunniltaan, nuor' Agnès luokseni. Päätynyt kuulemaan näet ikkunaans' oli puheet ihmisten noiden, kun kinastivat noin siinä he keskenään, ja häiriön aikana silmältä vartioiden oli päässyt helposti sielt' ulos hiipimään. Vaan kun minut terveenä tapasi, riemunsa siitä oli moinen, ett' ei sanat kuvaamaan sitä riitä. Niin, lyhyesti: vain lempensä ääntä halaa nyt seurata sydän sen herttaisen olennon. Ei enää entiseen hän kotiinsa palaa, mun huostaani uskoo elonsa kohtalon. Siis aatelkaa, mihin tuon ukon houkkuus ajaa hänet viskautumaan ihan viattomuudessaan, mitä vaaroja hän nyt kohdata voisikaan, jos hänt' en rakastais ihan ilman rajaa. Vaan puhdas se lempi on, joka rintani täyttää, minä kuolisin ennen, kuin voisin vilppiä käyttää. Tuo sulous kohtalon ansaitsee ihan toisen, meit' eroittaa — vain kuolema tehdä voi sen. Täst' askeleestani kai isä vihaan kiihtyy; mutt' aika auttaa, pois viha lauhtuu ja viihtyy. Tuo viehkeys torjumaton minut myötään vie; ja tyydyttää, kun voi, lupa toivonsa lie. Nyt teilt' anon, luottain vaitioloonne varmaan, ett' uskoa turviinne saisin tuon olennon armaan, te että suostuen lempeni suojelijaksi hänen soisitte luonanne piillä ees päivän, kaksi. Näet paitsi ett' aivan nyt tää pako salassa pysyy, kun hyvinkin tarkkaan ne kai hänt' etsii ja kysyy, niin tiedätte: näin kera nuoren miehen kun karkaa, epäluulo kumma voi kohdata tyttö-parkaa. Ja niinkuin, tuntien mielenne tahdikkuuden, olen teille uskonut lempeni salaisuuden, niin, ylevämielinen ystävä, teille vain jätän aarteeni armaan, sen suojaanne tallettain. ARNOLPHE. Olen siinä, sen lupaan, altis palvelijanne. HORACE. Siis suotte mun niin tuta rakkainta suosiotanne? ARNOLPHE. Ilomielin, sen sanon; siit' ihan ihastun, kun teille saan minä tehdä sen palvelun. Minä taivasta kiitän, kun luokseni tuo hänet juuri. Ilo ikinä mistään ei mull' ole ollut niin suuri. HORACE. Mihin velkaan saattaakaan minut hyvyys moinen! Ois empinyt, esteitä tehnyt ken tahansa toinen. Te vapaammin, aatelisemmin te arvioitte, te nuorten kiihkon anteeksi antaa voitte. Kera saattomieheni erään hän jäi lähikulmaan. ARNOLPHE. Kuink' ois paras? Aamu jo kuultaa. Se saattaa pulmaan: joku nähdä vois, hänet jos otan huostaani tässä; ja häntä kun käytte luonani tervehtimässä, niin kielivät palvelijat. Paras varmuuden vuoksi hänet hiukan pimennommassa johtaa luoksi. Käyn pihaan odottamaan minä käytävän varjoon. HORACE. On viisainta varoa noin hänen maineensa tähden. Siis sinne tuon hänet vain ja turviinne tarjoon ja asuntooni pois heti hiljaa lähden. Neljäs kohtaus. Arnolphe. ARNOLPHE (yksin). Ah, oikkuisa onni, nyt tämä suopea suomas se korjaa tuskat kaikki, sun mulle tuomas! (Verhoaa päänsä huppuun viitallaan.) Viides kohtaus. Agnès, Arnolphe, Horace. HORACE Vain tulkaa aivan rauhassa, pelko pois! On teillä taattu paikka, miss' olla yötä. Jos veisin luokseni, hukassa kaikki ois. Vain menkää tuosta portista viejänne myötä. (Arnolphe, jota Agnès ei tunne, tarttuu tämän käteen.) AGNÈS (Horacelle). Minut jätätte siis? HORACE. Rakas Agnès, on pakko mulla. AGNÈS. Vaan muistattehan pian jälleen luokseni tulla? HORACE. On lempeni hehku liiankin maltiton. AGNÈS. Kun en näe teitä, mult' ilo mennyt on. HORACE. Suru mulla on myös, jos en vain ole lähellänne. AGNÈS. Ah, jos olis totta tuo, niin jäisitte tänne. HORACE. Todeks ettekö usko? Ken lempisi tulisemmin? AGNÈS. Ei, ette niin paljon, kuin minä teitä lemmin. (Arnolphelle, joka vetää häntä mukaansa.) Ah, kiskotte kovin. HORACE. Nähkääs, on vaara lässä, rakas Agnès, jos nähdään yhdessä meidät tässä. Sua mukaansa kiiruhtaa tämä ystävä hyvä, kun meist' on huoli hällä niin harras ja syvä. AGNÈS. Mutt' outoa seurata... HORACE. Huoleti! Olla ei vois tie taatumpi kuin hänen kättensä turvissa mennen. AGNÈS. Horace, ma teidän käsiinne jäisin ennen, ja... (Arnolphelle, joka vetää häntä taas.) Hetkinen! HORACE. Hyvästi. Aamu on, riennän pois. AGNÈS. Ja milloin taas näen teidät? HORACE. Pian, sen takaan. AGNÈS. Minä ikävään sill' aikaa ja huoleen hukun. HORACE (poistuessaan). Nyt, taivaan kiitos, onneni olevan vakaan jo tiedän, nyt minä vihdoin rauhassa nukun. Kuudes kohtaus. Arnolphe, Agnès. ARNOLPHE (viittansa peitossa ja muuttaen äänensä vieraaksi). Täss' ei ole paikka se, saatte kanssani tulla, on toisaall' yömaja teille varattu mulla. Minä varmaan paikkaan viedä nyt teidät aion. (Ilmaisten itsensä.) Minut tunnetko? AGNÈS. Huih! ARNOLPHE. Mun muotoni kauhusi kai on, sinä heiskale, näille jäljin kun juoksusi johtaa. Et mielikses kai minua tässä kohtaa; se taisi nyt sekaisin lempesi hankkeet panna. (Agnès vilkuu, vieläkö Horace olisi näkyvissä.) Pälyt turhaan, tuttusi tuo nyt ei apua anna; on kyllin jo kaukana, sulle ei turvaa suo. Ahhah, niin nuori, ja tekeillä temput jo nuo! Sun verraton viattomuutes, jot' uskoin kauan, joka arveli korvan kautta syntyvän vauvan, se pystyy yhtymisiin näin keskellä yötä, se hiipii hiljaa tiehensä lempijän myötä. Sun saakeli, kuinka se kieli sulana soi! Kovin oiva koulupa totta sull' olla mahtoi! Mikä lempo ne kaikk' opit äkkiä päähäsi ahtoi? Et enää pelkää, ett' aave kohdata voi? Ja lempijä tuo mihin yllytetyksi saikaan salavehkeeseen sinut, letukka, öiseen aikaan! Hyvät työni mulle palkita tuolla lailla! Sinä pikku käärme, povella vaalittu, vailla edes kiitollisuuden varjoa: vartuttuaan heti kokee pistää hellää vaalijataan! AGNÈS. Noin miksi te pauhaatte? ARNOLPHE. Syytt' ihan, totta vie! AGNÈS. Minä mitään pahaa en todella tehneeni tiedä. ARNOLPHE. Kera lemmityn karata kai teko kaunis lie? AGNÈS. Hän on mies, joka luvannut on minut vihille viedä. Mull' ohjeena on oman saarnanne neuvo ja nuhde: minä naimisiin menen, jott' ois synnitön suhde. ARNOLPHE. Niin, vaan sinut vaimoksi ottaa ma itse halaan, ja sulta sit' aietta en ole jättänyt salaan. AGNÈS. Niin, vaan sanon suoraan, en ajatustani peitä: hän mulle mieheksi mieleisempi on teitä. Ois avioliitto kanssanne kolkko kovin. Pelon nostaa jo, siitä kun saarnaatte pitkän tovin. Mutt' ah, hän eteen luo kuvan siitä niin, niin ihanan, ett' ihan into on naimisiin. ARNOLPHE. Sinä, kavala, rakastat häntä! AGNÈS. Rakastan kyllä. ARNOLPHE. Ja noin sanot mulle sen julkeall' ylvästelyllä! AGNÈS. Ja jos se on totta, miksi en sanoa saa? ARNOLPHE. Sinä nirppa, ken soi luvan häntä sun rakastaa? AGNÈS. Ah, minkä ma voin? Sen on syy hän yksin. Jo tulla todeks ehti se, ennenkuin aavistust' oli mulla. ARNOLPHE. Ois tullut sun karkoittaa heti rakkaus tuo. AGNÈS. Miten karkoittaa se, niin joka vetää luo? ARNOLPHE. Ja etkö tiennyt, ett' ei se mun mieleeni ois? AGNÈS. Minä? En. Mitä pahaa teille se tehdä vois? ARNOLPHE. Niin tottakin, täys ilon aihepa annettiin! Et rakasta siis mua, tarkoitat? AGNÈS. Teitäkö? ARNOLPHE. Niin. AGNÈS. Ah, en. ARNOLPHE. Mitä, et? AGNÈS. Vihan tuoko, jos todessa pysyn? ARNOLPHE. Ja, neiti nenäkäs, miks ette minua, kysyn. AGNÈS. Hyvä Jumala, muako moititte? Teidän kai tuli kiintymään minut saada, kuin hänkin sai! Miks ette tehnyt niin? Minä estinkö milloin? ARNOLPHE. Sitä olenhan koettanut minä kaikin voimin, vaan huomaan ponnistelleeni turhin toimin. AGNÈS. Todentotta, on teitä taitavampi hän silloin: hän rakastumaan näet sai ihan ilman vaivaa. ARNOLPHE (syrjään). Mist' osaakin, herja, ne vastauksensa kaivaa! Sinisukka paras ei paremmin, surma vie! Ah, hänt' en tuntenut, tai joka letukka lie näiss' ovelampi ovelintakin miestä. (Ääneen.) Kun noin kyky suuri sulla on kieltä piestä, sinä inttäjätär, sua häntäkö varten vain niin kauan kasvatin siis, kulut kustantain? AGNÈS. Ei. Viimeiseen hän korvaa ne ropoon saakka. ARNOLPHE (hiljaa, syrjään). Sanat keksii, joist' yhä kasvaa kiusani taakka! (Ääneen.) Ja millä hän maksaa voi, sinä kelvoton, sen kiitollisuusvelan, joss' olet mulle aina? AGNÈS. Niin suur' ei ehkä se lie, kuin luulonne on. ARNOLPHE. Isoks asti kasvatus — eikö se mitään paina? AGNÈS. Todentotta, kaunis kasvatus puolin kaikin, ja kasvattinne oivasti oppia saikin! Jos siit" olen ihastunut, niin ilman syyt' en: en kai muka oivalla, ett' olen typerä tyyten. Sitä itse jo häpeän, kirjoista epaton pyrin pois, tähän ikääni, mitään jos keinoa on. ARNOLPHE. Siis himoat tietoa, vaikk' ihan millä hinnoin, sen liehijän koulussa? AGNÈS. Niin, ihan riemuin ja innoin. Se hältä on, mik' on tietoa mulla ja selkoa: vois multa hän paljon enemmän kuin te velkoa. ARNOLPHE. Minä totta toisen kerran jo nyrkkini nostaa pian voisin ja julkean inttelys iskulla kostaa. Mikä ilkkuva kylmyys! Täynn' olen raivoa syvää. Joku sivallus antaa nyt tekis sisulle hyvää. AGNÈS. Ah, voittehan antaa, jos niin ilo siitä lie. ARNOLPHE (syrjään). Tuo sana ja katse vihalta aseet vie ja sydämen hellyttää ihan helläksi taasen, teon katalan kaihtaa. On kummaa — sanoa saa sen — toki rakkaus. Miten hupsuja miehet noiden on pettäjätärten perässä juoksuun, joiden viat nähdä voi koko maailma, virheet ja puutteet, halun huikenteluun, kaikk' oikut ja mutkat ja muutteet! Mik' on niin pahanilkistä, haurasta, horjuvaista kuin naisen mieli, niin heikkoa, houkkamaista, niin uskotonta? Ja sittenkin teemme vain me kaikkemme edestä moisien elukkain. (Ääneen.) No, sovitaan pois. Saat täyden sa anteeksiannon, sinä pikku veijari, taas olen hellä, sen vannon. Näe siitä mun lempeni, kiintymykseni syvä, ja lemmi sa myös mua, kun näet, kuink' olen hyvä. AGNÈS. Minä sydämestäni mieltänne noutaa soisin, vaikk' oiskin vaikea, jos minä millään voisin. ARNOLPHE. Rakas pikku tupuni, voitpa, jos tahdot vain. Tämä huokaus kuule jo kaihoni huojentain, näe riutuva katseeni, minuun silmäsi luo, jätä lemmenloruineen räkänokka tuo. Lie noituudella se nostettu sinuun, se lempi. Mun on kanssani sull' elo sadasti onnellisempi. Sun nuori intos on olla reipas ja vapaa, — niin saat ain' olla, sen lupaan, kaikella tapaa. Sua hellin vain joka hetkenä päivän ja yön, minä sylissä sylkytän, suutelen, suuhuni syön. Sinä yksin määräät, kuink' olet käyttäytyvä; minä en sano mitään siihen, ja sillä hyvä. (Hiljaa, syrjään.) Mihin lemmenvimma jo villitseekin ja viekin! (Ääneen.) Niin, ei ole mitään vertaa mun lempeni liekin. Sinä kiittämätön, mitä vaadit sen vakuudeksi? Minä itkenkö? Iskenkö itseni vaivaiseksi? Revin puolet tukkaani? Riistänkö henkeni? Sano! Sana vain, ja sen teen, se on tahtosi toimeenpano, ja näät, sinä julma, kuink' on tosi lempeni tunne. AGNÈS. Ei, kuulkaas, ei vaikuta minuun vakuuttelunne. Horace sanall' yhdellä paremmin tehonnut ois. ARNOLPHE. Haa, liian on ärsyttävää tuo julkea uhma! Mitä aion, sen teen, sinä tunnoton, olento tuhma. Sinä kaupungist" ihan kohta nyt siirryt pois. Teet turhiksi toiveeni, tohdit vihani nostaa; sisin luostarin soppi sen kaiken sinulle kostaa. Seitsemäs kohtaus. Arnolphe, Agnès, Alain. ALAIN. Kovin outoa, herra, en tiedä, mit' oikein tuumis: ne on menneet tiehensä, Agnès sekä se ruumis. ARNOLPHE. Tuoss' Agnès on. Huoneeseeni saat hänet viedä. Sielt' ei hevin etsiä häntä se vintiö tiedä. Ja puolen tuntia vain hän on siell', olinsijan saa varman ja taatun. Vaunut vain minä pian nyt toimitan. (Alainille.) Lukitse ovet ja vartioi, pois näkyvistäsi ettei hän päästä voi. Kahdeksas kohtaus. Arnolphe. ARNOLPHE (yksin). Siell' ehkä, erossa, kaukana, mieli vaihtuu ja pois tuo lemmenhassutus hältä haihtuu. Yhdeksäs kohtaus. Arnolphe, Horace. HORACE. Ah, herra Arnolphe, näen hukkuen huoleen ja vaivaan nyt teidät. On onnettomuuteni päättämä taivaan: kova onni nyt karsainta karsaammin, kateellisemmin mult' ottaa kaunokaiseni, sen jota lemmin. Isän tapasin ikään. Hän tänne saapunut on ja tääll' ihan lähellä ottanut asunnon. Ja sanalla sanoen, syy hänen tänne tulla, jost' ei, kuten mainitsin, ollut tietoa mulla, on tää: minut, ennenkuin edes sanaa laittaa, hän kihlaa, ja saapuu nyt tänne ja samalla naittaa. Mun tuskani ymmärrätte. Ei kohtalolla voi tuimempaa tuhoiskua enää olla. Tuo mies, Enrique, jost' yritin tietoja pyytää teilt' eilen, hän tähän turmioon minut syytää. Tuli isäni kanssa hän kuin tuho tuomitulle: hänen ainoa tyttärensä on aiottu mulle. Mult' uutinen tuo heti koht' oli ottaa tajun; en enää kuunnellut sen kauemmin heitä, vaan isä kun tervehtimään pian saapuu teitä, tulin edeltä vallassa pelon ja tuskan rajun. Rakas ystävä, älkää hiiskuko sanaakaan mun suhteestani, se vois vihan ylleni tuottaa, vaan koettakaa, kun teihin hän suuresti luottaa, hänet saada tuosta aikeesta luopumaan. ARNOLPHE. Sen teen. HORACE. Sitä lykkäämään edes. Ystäväntyö se mun lempeni, onneni hyväksi tehkää. ARNOLPHE. En lyö sitä laimin. HORACE. Te auttamatt' ettehän hädässä heitä? , ARNOLPHE. Hyvä. HORACE. Oikeaks isäkseni ma katson teitä. Nuor' ikäni... sanotte hälle... Ah, tulee jo tuolta! Minä virkan, mill' ois hyvä pitää lempeni puolta. Kymmenes kohtaus. Enrique, Oronte, Chrysalde, Horace, Arnolphe. (Horace ja Arnolphe vetäytyvät näyttämön nurkkaan puhellen hiljaa keskenään.) ENRIQUE (Chrysaldelle). Vaikk' ei ois sanottukaan, minä teidät varmaan heti oisin tuntenut, teidät kun näin ma vain. Näen teissä kaikki piirteet siskonne armaan, jonk' omakseni kerran ma sanoa sain; ja oisin onnellinen, kera palata pois tuon puolison uskollisen jos sallittu ois, kaikk' omansa jälleen nähdä ja kanssani jakaa elo armas se niin monen onnettomuuden takaa. Mut tuo rakas enää kun seuraamme yhdy ei, hänet ainiaaksi kun armoton kohtalo vei, niin malttukaamme, tyytyen hedelmään nyt ainoiseen, joka jäi hänen lemmestään. Tämä läheltä koskee teitä: jos lapseni toisin ma naittaisin, kuin toivotte, väärässä oisin. Oronten poika kyll' oiva kosija on, jos saa saman teiltä kuin muiltakin suosion. CHRYSALDE. Mun oivallukseni vähäks se arvioi, ken torjuvan sulhoa moista mun luulla voi. ARNOLPHE (hiljaa Horacelle). Niin, autan teitä, ja autan oivalla tapaa. HORACE (hiljaa Arnolphelle). Ja muistatte varoa... ARNOLPHE (Horacelle). Olkaa huolesta vapaa. (Jättää Horacen ja rientää syleilemään Orontea.) ORONTE (Arnolphelle). Mikä onni taas tuta lämpöä ystävän sylin. ARNOLPHE. Ah, teidät tavata taas mun on iloni ylin. ORONTE. Olen tullut... ARNOLPHE. Tunnen jo — kertoa tarpeeton — tämän tulonne syyn. ORONTE. Se on kerrottu teille jo? ARNOLPHE. On. ORONTE. Sitä parempi. ARNOLPHE. Poikanne potkii vastaan, ma arvaan. Hän toista toivoo, — sais muka täst' osan karvaan; mua pyys ihan suostuttamaan teit' aikeesta pois. Mutt' annan teille sen neuvon ma empimättä: hänet naittakaa heti vain, ihan suoraa kättä, vai suottako teill' isän valta ja oikeus ois? Lujat ohjat on tarpeen nuorille aitureille, ja turmioksi on hemmottelumme heille. HORACE (syrjään). Oh, petturi! CHRYSALDE. Jos hänen sydämensä on vastaan, Pois pakottaa hänt' ei tule valinnastaan. Ja lankoni kai on samaa katsantokantaa. ARNOLPHE. Mitä? Siis isä itsensä poikansa valtaan antaa? Niin lallusko teistä siis isän oltava ois, ett' ohjata tottelemaan ei nuoria vois? Sepä kaunista ois, jos hälle se lausuis lain, jonk' asia hänt' on vaieten kuulla vain! Ei, ei, on ystävän kunnia kuin oma mulle; sanan annetun syöjäks ei, minä toivon, hän tulle. Hänen on luja oltava tässä ja päättäväinen, pojalt' ojentumaan halu saatava oikkupäinen. ORONTE. Te puhutte oikein. Ma vastaan siit', että saan tähän avioliittoon poikani taipumaan. CHRYSALDE (Arnolphelle). Mua hämmästyttää tuo iso into, jolla tätä liittoa lietsomassa te tahdotte olla, enk' arvaa aihetta, mistä se into itää... ARNOLPHE. Minä tekoni tiedän ja puhun, kuin puhua pitää. ORONTE. Niin, herra Arnolphe... CHRYSALDE. Hän ei sitä nimeä suosi; se on nyt de la Souche, johan kuulitte, kuinka on kuosi. ARNOLPHE. Ei väliä. HORACE (syrjään). Hänkö? ARNOLPHE (kääntyen Horaceen päin). Niin, joko selkeni? Syyni mull' ymmärrätte nyt olleen menettelyyni. HORACE (syrjään). Minä tyrmistyn... Yhdestoista kohtaus. Enrique, Oronte, Chrysalde, Horace, Arnolphe, Georgette. GEORGETTE. Pian hätään, herra, nyt sinne. Ei asetu mistään, on hurjana holhokkinne, yhä pakoon pyrkii, kuinka jos vartioi, alas akkunasta yht'äkkiä hypätä voi. ARNOLPHE. Hänet tuokaa tänne, niin hänet myötäni pois heti vienkin. (Homeelle.) Älkää jääkö nyt pitoon vihan. Kovin ylvästyis se, kell' yhä onni ois; ja vuoronsa kullakin, on sana sattuva ihan. HORACE (syrjään). Ken saanut, oi taivas, on kuunaan saanut iskua moista! Näin tuskan kuiluun syöstyä onko toista! ARNOLPHE (Orontelle). Pian liitto lukkoon! Toivotan onnea näihin häähankkeisiin. Kai myös minut kutsutte häihin? ORONTE. Se on tietty. Kahdestoista kohtaus. Agnès, Oronte, Enrique, Arnolphe, Horace, Chrysalde, Alain, Georgette. ARNOLPHE. Niin, tules, kaunokaiseni, myötä. On kapinat, rimpuilut ihan turhaa työtä. Tuoss' armas tuttusi! Hälle nyt sievin ja syvin tee notkistuksesi, sen hän on ansainnut hyvin. (Horacelle.) Hyvästi. Toivonne ei ihan täyttynyt tosin; mutt' ei joka lempijä pääse samoille osin. AGNÈS. Horace, näin ettehän pois mua anna viedä? HORACE. Mitä teen, ah, miss' olen? Tuskalt' en enää tiedä. ARNOLPHE. Kas niin, lorut riittää, mennäänpäs! AGNÈS. Ei, minä jään. ORONTE. Mikä tarkoitus oikein on menon kumman tään? Vain katsomme toisiimme isolla ihmettelyllä. ARNOLPHE. Kun paremmin joudan, sen selvitän teille kyllä. Nyt näkemiin. ORONTE. Mihin aiotte? Ettekö tunne, ett' outoa meistä on tuo sävy vastaelunne? ARNOLPHE. Heti poikanne naittamaan minä neuvoin, vaikk' on halu napista hällä. ORONTE. Niin, mutta jos kerrottu kaikk' on jo teille, niin onko teilt' ohi huomion se mennyt, ett' aiottu morsian luonanne on, tytär herra Enriquen tään, joka tässä palaa, johon armas Angélique oli vihitty salaa. Mihin oikein siis koko puheenne perustui? CHRYSALDE. Sitä touhua myös minun mieleni oudoksui. ARNOLPHE. Mitä? CHRYSALDE. Siskoni tyttären sai sala-aviostaan. Suku lapsest' ei tiennyt, ei hänen kohtalostaan. ORONTE. Nimen antaen sepitetyn, joka jäljet peitti, hänet hoidettavaks isä maalaisvaimolle heitti. CHRYSALDE. Niin nurja onni äkkiä päälle päätyi, ja kauas pois isä syntymämaasta häätyi. ORONTE. Sadat vaarat kestäen kierrellä tuntematonta sai maata, jonne on mennessä merta monta. CHRYSALDE. Siell' itselleen taas työllä ja toimella kiisti, mitä kotona vääryys ja kateus hältä riisti. ORONTE. Ja palattuaan heti ensiksi etsi sen naisen, jonk' uskonut hoitoon ol' ammoin hän pienokaisen. CHRYSALDE. Ja nainen tunnusti teidän huoltamananne tytön olleen tuon nelivuotiaasta saakka. ORONTE. Kun auliisti tarjositte te apuanne ja vaimoa raskas rasitti puutteen taakka. CHRYSALDE. Ja nyt isä, mielessään ilo kukkurainen, hänet noudatti tänne, ja täällä nyt on se nainen. ORONTE. Pian tulee hän todisteineen ja kaiken tään saa salaisuuden täysin selviämään. CHRYSALDE (Arnolphelle). Minä melkein arvaan, minkä nyt; tunnette harmin. Mutt' auttaahan teit' onni, ei suinkaan kaada: jos teille pahoista pahin on sarvet saada, niin olla naimatonna on keino varmin. ARNOLPHE (poistuen kiivaasti voimatta raivoltaan puhua). Uh! Kolmastoista kohtaus. Enrique, Oronte, Chrysalde, Agnès, Horace. ORONTE. Poistui puhumatonna, kuin salpa suulla! HORACE. Isä kulta, kumman seikan nyt saatte kuulla. Mitä viisaasti suunnittelitte, sen perille veikin jo täällä johto suopean sattuman leikin. Tämän ihanan neitosen kanss' ikilemmen vannoin ja liiton tein, jo sanani hälle annoin. Hän juuri on se, jota haette, jonka tähden jo pahastuitte mun vastaanpanoni nähden. ENRIQUE. Vei epäilyt heti ensi silmäys multa. Sydän liikutuksesta värjyy. Ah, lapsi kulta, sen suloista valtaa en voi minä vastustaa. CHRYSALDE. Rakas lanko, se valtoihinsa nyt myös minut saa. Mutt' oikea paikka ei täss' ole, käymme taloon, siell' ihmesattuman saatamme täyteen valoon, ja palkita ystävän vaivat ja ylistää me saamme kaiken parhaaksi säätäjää.

3220.txt

Molièren 'Naisten koulu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3220. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

ULOS IKKUNASTA Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä Kirj. AUGUSTIN SCRIBE Tanskalaisesta käännöksestä suomentanut Edvard Törmänen Hämeenlinnassa, A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella, 1878. Jäsenet: _d'Havrecourt_, tehtaan-omistaja. _Raoul_, hänen sisarensa-poika. _Gabrielle_, Raoul'in vaimo. _Markiisitar de Lesparre_, Gabrielien äiti. _Jeanne Shoppen_, arentimiehen vaimo. Vasemmalla, aivan etu-alalla, muhkea huvihuone ovineen ja balkonkineen, jota kannattaa kaksi pylvästä. Taaempana huvihuoneesta puutarhan muuri. Oikealla ajoportti vuokra-tilan pihaan. Perällä maantie. Kaukaa näkyypi kylä. Oikealla vuokra-tilan pihan lähellä turvepenkki. Puutarhan muurista ajo-porttiin aita, jonka veräjä on auki. Ensimmäinen kohtaus. d'Havrecourt. _d'Havrecourt_ (tulee maantieltä päin oikealta, puhuu kulissiin). Ää, sinä hölmö! Ajat nurin pari askelta linnasta, ja tiellä, joka on tasainen, kuin laattia. (Kuultelee) Siinä oli kuoppa, sanot. No, vaikkapa niinkin, mutta sinun olisi pitänyt katsoa eteesi eikä töllistellä pilviin. (Tulee esiin). Ei, nyky-ajan kyyditsiät eivät ole muinoisten vertaiset, rautatiet ovat ne tykkänään pilanneet. Ne eivät enää tutkistele ammattiaan. (Katsellen kulissiin). Mitähän tuo nyt jälleen tuumaillee? Hän aikoo, tottavie, yksinään nostaa vaunut maantienojasta. (Viittaa vuokra-taloon). No, menehän toki tuonne Shoppen'iile pyytämään apua. — Saatanhan minä jalkaisinkin linnaan mennä. Ellen liiaksi erehdy, on tämä huvihuone linnan puiston perällä, ja kun muuria seuraten astuskelen, on linnaan ainoastaan neljännestunnin matka. (Huvihuoneen ovi aukenee). Tai jos menisin puiston läpitse, joka olisi suorin tie. Ovi aukeaa, näen mä. Sepä erinomaisen kohteliasta. Toinen kohtaus. Jeanne Shoppen (tulee huvihuoneesta kirje kädessä). d'Havrecourt. _Jeanne_ (puhuen kulissiin'). Olkaa aivan huoletta vain. Kirje tulee perille, niinkuin sanottu oli, eikä ainoankaan ihmissielun pidä aavistaman, kenen kädestä se on lähtenyt. Jeanne Shoppen ei ole mikään Hölö-Maija, hän. _d'Havrecourt_. Saanko kysyä, neitsyt Shoppen — — —? _Jeanne_ (Its.). Mikähän mokoma tuokin lienee? _d'Havrecourt_. Eikö tämä ole Lesparre'n linna, jonka omistaja hra Raoul d'Havrecourt on? _Jeanne_. Onpa kyllä, mutta Raoul-herra ei asukkaan linnassa. _d'Havrecourt_. Mitä se merkitsee? _Jeanne_. Se merkitsee, ett'ei hän asu siellä enää. _d'Havrecourt_. Koska hän sieltä muutti? _Jeanne_. Noin kuukausi sitten. _d'Havrecourt_. No, missä hän nyt asuu? _Jeanne_. Tuossa huvihuoneessa. _d'Havrecourt_. Mitä sanot? Kolmas kohtaus. Entiset. Raoul (tulee huvihuoneesta). _Raoul_. Mutta herran-päivät, Jeanne, mitä sinä nyt jälleen lörpöttelet? (Ilo-huudahduksella d'Havrecourt'in syliin). Eno! Armas eno. _Jeanne_. Vai on tuo hänen enonsa. _Raoul_. Minä olen sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät jälleen, armas eno! (Jeannelle). Viehän nyt tuo kirje perille vihdoin! _Jeanne_. Kyllä, minä menen, (itä.) Vaikkapa oikein erinomaisen hauskaa olisi nyt jäädä tänne uutisia kuulemaan. _Raoul_ (kärsimätönnä). No, mutta menehän toki, Jeanne! Johan minä olen kaukana täältä (Kiitää perältä vasemmalle). Neljäs kohtani. Raoul. d'Havrecourt. _Raoul_. Voi, ettepä saata aavistaa, kuinka minä olen kaivannut teitä näinä kolmena kuukautena, kun en ole teitä nähnyt. _d'Havrecourt_. Todellakin? Kiitos siitä. Oikeastaan olisi sulla jo syytä suuttua minuun. _Raoul_. Suuttua? _d'Havrecourt_. Niin, luonnollisuuden mukaan olisi minun pitänyt olla sinun häissäsi; vaan — minä olen tosin eno, mutta minä olen myöskin tehtaanomistaja; ja juuri silloin oli minun tuiki mahdoton jättää työmiehiäni, jotka nostivat metelin, melkeinpä olivat tehdä strike'n, — ei senvuoksi, että niillä olisi ollut mitään minua vastaan, vaan ne tekivät sen i pahojen ihmisten viettelyksestä. _Raoul_. Ja eno oli pakoitettu myöntymään? _d'Havrecourt_. Minäkö? En koskaan! Sinä ajattelet, kuulen ma, aivan kuin moni muukin? Sin et tunne minua. — Minua on yhä luultu pöyhkeäksi synnystäni, suvustani ja kreivin-arvonimestäni, ja kuitenkin olen minä huoletonna luopunut kaikista noista herttaisuuksista, ruvetakseni tehtaan-omistajaksi. Perheessänikin pidetään minua — ellei juuri Lepu-Lassena, niin toki hurskaan kilttinä olentona, jolla ei ole omaa tahtoa ja jota helposti voipi vetää — — _Raoul_ (tekee liikkeen). _d'Havrecourt_. Kyllä sen voipi helposti tehdäkkin, mutta ainoastaan silloin, kuin minä sallin, ja niinkauvan, kuin minä sallin. Sen näytin työväellenikin. Minä olisin antanut vaikka kaikkien tehtaitteni seisoa toimettomina, ennenkuin olisin myöntynyt. Mutta kun ne palasivat, katuivat käytöstään ja tyytyivät entisiin ehtoihinsa, annoin minä heille anteeksi — ja olin sama, kuin ennenkin. _Raoul_ (vilkkaasti). Niin, sen mä tiesin. _d'Havrecourt_. Ja nyt nautin vapauttani, käyn tervehtimässä nuorta Gabrielle'äni. Hän kuuluu olevan oikein suloisen herttainen. _Raoul_ (hämillään). Erinomaisen — — — _d'Havrecourt_. Niin, se on suvun-ansio. Hänen äitinsä, markiisitar de Lesparre, oli aikoinaan Flanderimme kaunotar. Jalot kasvot, samoin luonne. _Raoul_. Vai niin, — te tunnette siis rouva de Lesparre'n? _d'Havrecourt_. No, en enempää, kuin että kerran olin täpärällä mennä hänen kanssaan naimisiin; mutta hänen erinomainen taipumuksensa vallitsemaan ja komentamaan — — — _Raoul_. Niin, se on varma tosi, se. _d'Havrecourt_. No, mutta ethän sinä häntä ole nainutkaan, ja hänen tyttärensä kuuluu, kaikkien kertomuksien mukaan, olevan itse lempeys ja viehättäväisyys. _Raoul_ (hämillään). Niin, enokulta, minä rakastan, minä jumaloitsen häntä. _d'Havrecourt_. Niin, sitä sinun ei tarvitse noin vakuuttaa. Sainhan minä joka päivä sinulta kirjeen, jossa neljä täpösen täyttä sivua sisälsi pelkkää lempeä ja herttaisuutta. Minun ei pitäisi sanoa sitä, mutta minä toden totia pelkäsin niitä. _Raoul_. Minkätähden? _d'Havrecourt_. Sentähden että minä aina pelkään ylellisyyttä. _Raoul_. Saattaakohan vaimoansa liiaksi rakastaa? _d'Havrecourt_. Luonnollistahan se. Taloudessa pitää säästää kaikkea, vieläpä rakkauttakin. Muuten tulee loppu kouraan — ajan pitkään. _Raoul_. Niin, te puhutte aina vanhan-pojan kieltä, enokulta. _d'Havrecourt_. En millään muotoa. Minä puhun varovaisen miehen kieltä, miehen, joka ajattelee tulevaisuuttaan. Aivan kuherruskauden ensipäivästä saakka pitää osoittaa vakavuutta, ja jos vain olet liian lempeä, liian myöntyväinen, liian tottelevainen — niin voi sinua! Se otetaan ad notam, sitä pidetään varsin välttämättömänä, ja jos joskus sattuisit olemaan vähän veltto, tai (salaisesti) pikkuruikkusen huolimaton, huudetaan heti paikalla (naisen äänellä): "Sin'et enää ole sama, kuin ennen, sin'et rakasta minua enää!" _Raoul_. Luuletteko todellakin? _d'Havrecourt_. Se on aivan kuin kädessä. Vaan jos kokemus on sinun käytöstapasi onnella kruunannut, niin älkäämme siitä sen enempää haastelko. Minä toivotan vain onnea ja pyydän sinun esittelemään minut vaimollesi. (Pari askelta paviljonkiin päin). Luulempa todella pyyntöni saattavan sinut hämille. Enkö saa vaimoasi nähdä? Ehkä on rajaton rakkautesi saanut sinut mustasukkaiseksi, — mustasukkaiseksi minua kohtaan? _Raoul_ (hämillään). Ei, ei millään muotoa, enokulta, — Mutta min'en oikein tiedä, mitenkä sanani sovittaisin. Kuulkaahan, — min'en asu enää linnassamme. Minä asun tätä nykyä tuossa huvihuoneessa — aivan yksinäni. _d'Havrecourt_ (kummastellen). Yksinäni? Niin, tietysti päivittäin. Se lienee työhuoneesi? _Raoul_. Ei, kyllä minä asun siellä öisin myöskin. _d'Havrecourt_. Mitä sanot? _Raoul_ (äkkiä). Hyödytöntähän on salata teiltä onnettomuuttani? — Niin, enokulta! Minua on pidetty onnellisen aviomiehen esikuvana, — mutta minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minun avioelämäni on manalan mallin mukaista; voi, minä olen sanomattoman onneton! _d'Havrecourt_. Mutta kerrohan toki, usko minulle elämäsi salaiset vaiheet, usko ne tälle vanhalle—pojalle. Vaikka itse olen onnellisesti säästynyt avio-elämän myrskyistä ja vaarallisista kareista, niin (syleillen Raoulia) säälin toki haaksirikkoon joutunutta ja tarjoan sille kernaasti pelastavan käteni. (Istuu ruohopenkille). Tuleppas nyt, poikaseni, istu tänne viereeni, ja kerro minulle koko hirmuinen historiasi. _Raoul_ (istuu). Tiedättehän, enokulta, että minä miellyttelin Gabrielle'ä vuoden aikaa ennen naimistamme. Hän oli epäjumalani, ja siksipä olinkin sanomattoman onnellinen saadessani omata hänet ja kutsua häntä vaimokseni, niin onnellinen, ett'en luullut millään uhraavaisuudella voivani maksaa moista autuutta. _d'Havrecourt_ (kylmästi nuuskaten). Ensimmäinen tuhmuus! _Raoul_. Ei, ei suinkaan. Kaikki hänen oikkunsakin olivat minusta niin viehättävät, aivan umpimähkään seurasin hänen tahtoaan, hänen vallitsemisessaan oli omituinen, käsittämätön tenho-voima, joka minut tykkänään lumosi, minä olin onnellinen, saadessani tottelevaisesti täyttää hänen toivojansa, saadessani olla hänen orjansa, saadessani viettää elämäni hänen jalkojensa juuressa. _d'Havrecourt_. Toinen tuhmuus! _Raoul_. Mahdollista kyllä, mutta Gabrielle oli niin kaunis, niin hurmaava, hänen kiekailunsa niin suloiset, hänen pienet itsepäisyytensä niin lumoavat, että — — — oi, te ette tiedä, enokulta, miltä tuntuu, kun nuori, suloinen vaimo nojautuu rintaa vastaan, lausuen — puoleksi hymyillen, puoleksi rukoillen: (naisen äänellä) "Jos minua lemmit — — —" _d'Havrecourt_ (samoin naisen äänellä). Niin olet narri, tyhmikkö. (Omalla äänellään) — Kolmas tuhmuus! _Raoul_. Tarpeetonta on sitä kertoakaan, enokulta; siitä tulisi liian pitkä kertoelma. Jo toisen kuukauden kuluessa huomasin Gabrielle'ssä, jota siihen saakka olin pitänyt täydellisyyden esikuvana, kuitenkin löytyvän (etsien sanaa) joitakuita vähäpätöisiä — — — heikkouksia. _d'Havrecourt_. Aivan oikein, kaikki ne heikkoudet, jotka kiihko-rakkaudellasi olit häneen kasvattanut. _Raoul_. Ja ensi päivänä, kun uskalsin antaa tahtoni erota hänen tahdostaan, kuulin äsken lausumanne sanat, jotka saivat jäseneni jähmettymään, nuo kauheat sanat: "Voi, Raoul! Sin'et rakasta minua enää! — Minäkö, huudahdin, minäkö en rakasta sinua? — Tee sitte mitä ikinä tahdot, sano, käske — — —" _d'Havrecourt_. Niin, siis on kaikki mennyttä, täydellinen anarkia, laittomuus voimassaan, hallitus ei pääse jaloilleen enää milloinkaan. _Raoul_. Anoppini, joka yhä kallisti vääryyden minun puolelleni, saapui juuri silloin taloomme, vieraillakseen meillä moniaita päiviä. _d'Havrecourt_ (pelästyen). Anoppisi?! (Nousevat). _Raoul_. Sitä oli mahdoton estää, vaimoni tahtoi välttämättömästi äitiänsä onnellisuutemme todistajaksi. Mutta juuri siitä hetkestä saakka on rauha paennut perheestämme; ja häveten heikkouttani, päätin käyttää hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta, näyttääkseni mieleni vakavuutta, ja jälleen perustaakseni kadotetun valtani. _d'Havrecourt_. Sepä viisaasti! _Raoul_. Eipähän; kovin tyhmästi, enokulta. Me olimme kutsutut pitoihin naapurimme luoksi, jonne tuli eräs rouva Nanteuil, kaunis nainen, jota kohtaan vaimoni, kiitos anopilleni, oli mustasukkainen; sillä minä puolestani en ollut häntä edes nähnytkään. Gabrielle kielsi kutsumukseen ja kielsi myöskin minua menemästä sinne. _d'Havrecourt_. Aivan asianmukaisesti. _Raoul_. Mutta minä olin jäykkä. _d'Havrecourt_ (elävästi). Bravo! _Raoul_ (samoin). Minä sanoin, että näyttäisi liian epäkohteliaalta, jos me kumpikin jäisimme pois pidoista, että vaimoni kernaasti saisi jäädä, jos se häntä niin erinomaisesti huvittaisi, vaan minä puolestani sanoin suoraan, mistään huolimatta, lähteväni sinne, vaikkapa aivan yksinäni. _d'Havrecourt_ (myöntävällä liikkeellä), Yhä paremmin! _Raoul_. Markiisitar huusi hurjana, väittäin minua hirmuvaltiaaksi, joka syöksi hänen tyttärensä maan mustaan multaan. _d'Havrecourt_. Noo! Tavallisia vaimon-veisuja vain! _Raoul_ (kiihoissaan). Minä käskin markiisittaren, siivosti sanoen, menemään hiiden pisaan. _d'Havrecourt_. Aivan niin olisin minäkin tehnyt. _Raoul_. Ja illan tultua (painolla) minä pukeuduin — _d'Havrecourt_. Hyvä!' _Raoul_. Gabrielle ei sanonut sanaakaan enää, ja ehdotta, tahdottani vallan kävin minä pikkuisen rauhattomaksi mokomasta vait' olevaisuudesta. _d'Havrecourt_ (kääntyy häneen selin). No, jopa heti horjahduit. _Raoul_ (innolla). En millään muotoa; huomaattehan sen siitä, että minä aivan täsmälleen kahdeksan lyömällä valmistauduin sanomaan jäähyväiseni. Samassa syöksyi Gabrielle ikkunan ääreen, aukasl sen selki selälleen, vakuutti hartaasti, että samassa kuin minä ottaisin ainoankaan askeleen — — _d'Havrecourt_ (hymyillen). Hyppäisi hän ulos ikkunasta. _Raoul_. Niin, enokulta, siten juuri; ennenkuin minä sain hänestä kiini (d'Havrecourt tekee liikkeen) syöksyi hän ikkunasta ulos — ja ellei sattumalta, taivahan tahdon sallimasta, olisi ollut heinähäkki, joka aiottiin ajaa latoon, ellei se olisi ollut aivan tuon ikkunan alla (osoittaen balkonkiin). — — _d'Havrecourt_ (hymyilee pilkallisesti). Heinähäkki? Wai — niin, vai oli siinä heinähäkki, — johon hän putosi — — _Raoul_. Niin, taivaalle kiitos, ja vähintäkään satuttamatta itseään. _d'Havrecourt_. Niin, se on ero asiassa, sepä suuresti suhteet muuttaa. _Raoul_. Ei suinkaan, ei ollenkaan — eihän se vähintäkään asiaan kuulu. _d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä. Minulle vain pisti päähäni sellainen aatos. _Raoul_. Millainen aatos? _d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä, että olen erehtynyt; eiköhän siitä puhettakaan. Pää-asia on vain mitä sinä teit. _Raoul_. Markiisitar oli vienyt tyttärensä linnaan, minä riensin sinne, mutta turhaan. Anoppini julisti minulle juhlallisemmin ja ylpeämmin kuin milloinkaan ennen, että hän, varjellen perheen kunniaa, muka salaisi tapahtuneet seikat maailmalta; mutta lisäsi, että minun yksi ainoa silmäykseni saattaisi murhata vaimoni, ja hän, siihen katsoen, kielsi minun pienimmälläkään keinolla koettamasta saada nähdä Gabrielien, ellen (painolla) kahdenkertaisesti tahtoisi olla hänen murhaajansa. _d'Havrecourt_ (kylmästi). Ja sitten? _Raoul_. Niin, sitten, enokulta, siitä päivästä saakka, s.o., melkein koko kuukauteen — (huokaa) en ole nähnyt vaimoani. _d'Havrecourt_. Eihän se mitään kauhistavaa liene — vai? _Raoul_. Onpahan toki, sillä minä kuolen kaipauksesta saada nähdä hänet jälleen. _d'Havrecourt_ (kuin ed.). Noo! _Raoul_. Ja langeta polvilleni hänen eteensä, rukoilemaan anteeksi vääryyttäni. _d'Havrecourt_ (elävästi). Seis, poikaseni! Siihen pistän minäkin sanasen sekaan. Koko vääryys on vaimosi puolella. Jos hän todellakin aikoi ryhtyä itsemurhaan, jos hän turhanpäiväisen kemu-kutsumuksen lähden tahtoi hyljätä miehensä, joka häntä jumaloitsee, aikoi heittää hänet epätoivon ja ikuisen tuskan valtaan, — siinä katsannossa hän ei ansaitse anteeksiantamista; mutta jos tämä, kuten toivon, on vain pelkkää ilveilyä — — — _Raoul_. Mitä, voitteko hetkeäkään epäillä — — —? _d'Havrecourt_. Minun i'ässäni epäillään kaikkea, ystäväiseni, niinkuin sinun i'ässäsi ollaan kaikesta varmat. Wiides kohtaus. Jeanne. Raoul. d'Havrecourt. _Raoul_ (hämillään. Its.). Kas niin, tuoss'on jälleen Jeanne. _Jeanne_. Uuh, kuinka kauheasti minä olen lentänyt, mutta minua viivytettiin tiellä, sillä minä lapasin, sanonkohan ma Teille — —? _Raoul_ (viittaa häntä vaikenemaan). Niin, niin — hyvä, hyvä, sano joskus toisten. _d'Havrecourt_. Mun aamuinen sulo flamlannittareni, — neitsyt Jeanne, eikö niin? _Jeanne_ (iloisesti). Neitsyt, — hui hai! Ee-e', — matami, jos suvaitsette, matami Shoppen. Juuri tänään on täsmälleen vuosi siitä, kuin menin naimisiin. Siitäpä syystä juuri aioimmekin pitää pikku kekkerit, ja olimme jo kutsuneetkin kaikki tuttavamme lähitienoilta — — _d'Havrecourt_. Teniers'in taulu! Bravo! Minä pidän paljon siitä, että ihmiset huvitteleivat. _Jeanne_. Niin, mutta semmoinen ei, totfamari, ole suinkaan sisarennepoika. Kun hän itse on synkkämielinen ja karttaa seuroja, emme muka mekään saa juoda, tanssia, emmekä mitään. Kaikki ne pullakkaat suorsat, jotka juhla-atriaksi valmistin, ne elukkaparat saavat vartoa — Herra tiesi kuinka kauvan! _d'Havrecourt_. Mitä tämä? Kiellätkö sinä näitä kelpo ihmisiä, omaa vuokraväkeäsi, huvitteleimasta, — mitä? _Raoul_. En, en suinkaan, eno! Mutta niiden tanssi ja hälinä kiusoittaa minua, — se kuuluu aivan selvästi tänne. Ja paitsi sitä on Jeanne aina miehensä ympärillä, hän suutelee ja taputtelee häntä ihan päivät pääksytysten — — _Jeanne_. No, sepä jotakin! Onhan hän minun mieheni. Pappi on antanut minulle täydellisen luvan, tiedän mä. _d'Havrecourt_ (Raoulille). Vaimo on oikeassa, ja ellet sinä itse kykene huvitteleimaan, älä toki häiritse muiden iloa. Minä vastaan kaikesta, matami Shoppen, ja kutsun itseni sekä juhla-atrialle että tanssiin. _Jeanne_ (hyppii ilosta). Ei mutta tuopas nyt reima ukko! Kas, nytpä vasta lystiä saadaan. Seura on jo matkalla; ne oli juuri ne, jotka minä tapasin, viedessäni kirjeen kartanoon. _Raoul_ (kärsimätönnä). Sanoinhan jo kerran: Ole vaiti! _d'Havrecourt_ (ryppyjä otsaan). Kirjeen — sisarenipojalta? _Jeanne_ (Raoulille). Noo, älkää ollenkaan tehkö krimaasseja, eihän siinä mitään pahaa — päin vastoin; (d'Havrecourl'ille) eihän se ollut muuta kuin kirje rouvalle, mun hyvälle rouvalleni. _d'Havrecourt_ (läheten Raoulia). Vai niin, sinä olet kirjoittanut vaimollesi? _Raoul_ (luoden silmänsä maahan). Olen. _d'Havrecourt_ (kiivaasti). Ja pyytänyt häneltä anteeksi, tietysti. _Raoul_ (vakaalla äänellä). Niin, teidän, eno, teidän on helppo puhua noin, mutta minä, minä rakastan vaimoani, hän on nuori, suloinen, hurmaava — niin, kysykääpä Jeanne'lta, ja siitä päivästä kuin olemme olleet epä-sovussa, siitä kuin olen ollut hänestä erilläni, siitä saakka olen tuntenut rakastavani häntä kahdenkertaisella innolla. Niin, tämä kuukausi on ollut minulle vuosisadan pituinen, ja senvuoksi toivon rauhaa, rauhaa ehdolla, millä hyvänsä. Toki, tätä te ette koskaan älyä. _d'Havrecourt_. Ehk'en. Minä en ymmärrä paljon rakkautta, sen myönnän, mutta sitä tarkemmin tunnen minä torat ja selkkaukset; muistathan mitä taannoin kerroin sinulle työväestäni? _Raoul_. Mutta sehän on vallan toista, se. _d'Havrecourt_. Eikä, vaan aivan samaa. Minä en pitänyt sodasta, minäkään, sillä pelkäsin sen hävittävän minut, mutta jos vain olisin antanut myöten, olisi sama sota syttynyt seuraavana päivänä uudestaan; jos minä olisin rukoillut rauhaa, olisi nyt jokainen isäntänä vaaprikassani — paitsi minä itse, (kylmästi) niinkuin täällä nyt on laita. (Jeannelle) No, ja mitä vastasi rouva? _Jeanne_. Ei mitään, hän ei ollut yksinään, hänen äitinsä oli myöskin lässä ja rouva markiisitar nappasi heti kirjeen kädestäni. _Raoul_. Hävytön! _d'Havrecourt_. Mitä mä sanoin? _Jeanne_. Erehdys, rouvaseni, sanoin minä; se on herralta, herralta itse, ja kirje on hänen vaimolleen, eikä kellekkään toisille. _d'Havrecourt_. Oikein, matami Shoppen. _Jeanne_. Mutta vastauksen sijaan, heitti hän minuun tuommoisen silmäyksen, tuommoisen, noin puolenseitsemättä jalan korkuisen, avasi ilman metkuitta kirjeen, nosteli olkapäitään — näin — ja virnuili, (hiljemmin) niin, jos minä vain rohkeudessani virnuilisin siten Shoppen'ille, niin pelkään pahoin, että kauvan aikaa saisin muistella sitä, sillä Shoppen on vahva, sanomattoman vahva. _Raoul_. Sitten, sitten. _Jeanne_. Sitten asettihe anoppi istumaan kirjoitus-pöydän ääreen ja tokeloi jotakin paperilapulle, jonka hän suurimman majesteetillisunden ylevyydellä antoi minulle, näin sanoen: "Tuossa, siinä on minun mullinautani". Niin hän sanoi, totta tosiaan sanoikin: Mullinautani. Se lie varmaankin jotain pirullista, se. Minä pistin sen poveeni, ja tässä se on (Antaa sen Raoulille). _d'Havrecourt_. No, otahan se toki vastaan. Vai pelkäätkö hänen käsialaansakin? _Raoul_. En, vaan minusta tuntuu aivan kuin sisältäisi tuo kirje minun kuolematuomioni. _d'Havrecourt_ (ottaa kirjeen). Minua suuresti miellyttäisi — anteeksi — tulla tuntemaan rouva markiisittaren käsi-alan ja sen, mitä matami Shoppen nimittää hänen mullinaudakseen. _Jeanne_. Tuo ukko ei suinkaan ole mieltä vailla, hän! _d'Havrecourt_ (lukee). "Tämä on viimeinen sanani minun _ultimatumini_. Tyttäreni suostuu sovintoon sillä ehdolla, että Te tulette linnaan ja (painolla) minun läsnä-ollessani pyydätte vaimollanne rikostanne anteeksi." _Raoul_. Anteeksi — — _Jeanne_. Vaimoltaan? _d'Havrecourt_ (lystimäisesti). "Sillä ehdolla me ehkä suomme Teille armoa. — Markiisitar Athenais de Lesparre". _Raoul_. En, tuota en voi uskoa, (ottaa kirjeen). _Jeanne_ (vihoissaan). Hävytöntä! _d'Havrecourt_ (Raoulille, joka tuijottaa kirjeesen). Näetkös nyt, mitä liikanainen myöntyväisyys vaikuttaa, — nöyryytyksen, josta saat kiittää kirjettäsi. _Jeanne_. Totta! _d'Havrecourt_. Mitä myöntyväisempi olet, sitä enemmän sulta vaaditaan. _Jeanne_. Aivan totta! _d'Havrecourt_. Tästä huomannet nyt, että miehen tulee olla herra talossaan. _Jeanne_, Se on selvää! _d'Havrecourt_. Ja toisien tulee totella. _Jeanne_ (yhä kovemmin). Luonnollisesti! (d'Haorecourt'ille). Anteeksi! _Raoul_ (istuu ruoho-istuimelle). _d'Havrecourt_ (hymyillen). Vai tekin olette samaa ajatusta, matami Shoppen. _Jeanne_. Niin kaiketi. Nähkääs, ensi aikoina, kun olin naimisissa, en ollenkaan ajatellut muuta, kuin lystäillä ja pyntätä itseäni koreaksi, jotta pian oli kaikki "mennyt kuin Mänttälän kaivoon", sillä Shoppen oli, kehumatta itseäni, niin syvälle iskenyt silmänsä minuun, ett'en kuuna kulloin valkeana luullut hänen hennovan kieltää minulta mitään. Vaan vielä mitä, — tiedättekö mitä hän sanoi? "Jeanne", sanoi hän, "sen sanon sinulle", sanoi hän, "koko talon väen pitää totella sinua, sillä sinä olet minun vaimoni, mutta sinun pitää totella minua, sillä minä olen sinun miehesi." Ja mies on aina vahvempi; Shoppen, hän onkin nyt niin tavattoman vahva. Silloin otin minä lusikan lilli-käteen ja sanoin: Olkoon menneeks'! (Hilpeästi). Ja siitä hetkestä olemme kumpikin hoitaneet omia asioitamme, eikä poikkipuoliaista sanaa ole välillämme ollut. _Raoul_ (huomio kiintyy Jeanne'en). _Jeanne_. Shoppen onkin nyt niin mainio mies, alati iloinen ja alati työssään, hänen mielessään on ainoastaan hänen tilansa ja vaimonsa, ja hän rakastaa maailmassa ainoastaan minua ja — hyvää kaljaa; mutta toisaalta, kun hän on jotain sanonut, niin se on sanottu — siin'ei ole väitös-valtaa vähääkään, siksipä kaikki häntä kunnioittavatkin, ja minä itse, minä rakastan häntä paljon hellemminkin kuin ennen, sillä jos mies aina hyppii meidän pillimme mukaan, niin me käytämme sitä hyväksemme tietysti ja lisäksi pidämme häntä pikkuisen narrinakin. _Raoul_. Kiusa ja kadotus! _d'Havrecourt_. Bravo! Matami Shoppen, teillä on mainio moraali ja erinomainen äly. Sallikaa minun syleillä teitä. _Jeanne_ (estää häntä). Mutta mitäs Shoppen siitä sanoo? _d'Havrecourt_. Ensiksikin: Hän ei ole sitä näkemässä ja toiseksi: Minun kauttani hän ei mitään vahinkoa kärsi (suutelee häntä otsalle). _Jeanne_ (pyyhkien otsaansa). Minä pidän tuosta äijästä. _d'Havrecourt_ (läheten Raoulia). Ja jos sinä vain vähäksi aikaa siirrät minulle oikeutesi, jota et itse käytä hyväksesi, annat minun toimia, ja joka tapauksessa seuraat minun neuvojani, vakuutan minä olosi ja talosi vähän ajan kuluttua olevan aivan samalla pohjalla kuin Shoppen'inkin. _Jeanne_ (niiaa). _Raoul_. Tehkää mitä tahdotte, kun vain saan Gabrielle'ni jälleen. _d'Havrecourt_. Sinä saat hänet jälleen, lempeänä, viehättävänä, niin — ja mikä tärkeämpää — kuuliaisena. Sinä, Jeanne — — _Jeanne_ (äkkiä). Mitä minun pitää — — —? _d'Havrecourt_ (samoin). Mennä suorsia paistamaan. _Jeanne_. Niinkuin tuulessa! _d'Havrecourt_. Laita sinä ruo'at reilaan ja kemut toimeen, minä maksan koko riemun. _Jeanne_. Sepä sana kuin kelpo miehen suusta! Minä pistäyn vain pikkuisen tupaan katsomaan lapsiani. _d'Havrecourt_ (hymyillen). Lapsiasi? Ja olet ollut ainoastaan vuoden aikaa naimisissa? _Jeanne_. Niin, mutta — kaksoiset. _d'Havrecourt_ (tulisesti). Kaksoiset? Pahaksi onneksi en tunne arvoisata miestäsi, mutta ole sinä hyvä sano hälle terveiseni, että minä häntä suuresti kunnioitan... _Jeanne_ (niiaa). Suurkiitos. (Kiiruusti ulos). Kuudes kohtaus. Raoul. d'Havrecourt. _d'Havrecourt_. Ja nyt tahdon pakinoita sinun kanssasi vähän. Sanoppahan, mitä sinä oikeastaan olet toimittanut tämän kuukauden kuluessa. _Raoul_. Minä olen tuskitellut itsekseni, en ole käynyt kenenkään luona, ja viimeksi tänään jäin pois metsästys-seurasta. _d'Havrecourt_. Ja mintähden? _Raoul_. Sentähden, että se on rouva de Nanteuil'in toimittama. _d'Havrecourt_. Entäs sitten? Sinun pitää mennä mukaan. _Raoul_. Niin, mutta siellä on niin ikävä. _d'Havrecourt_. Vaikka vain. Ja ennenkuin menet metsästämään, pistäyt vähäks' aikaa Shoppen'ille. _Raoul_. Mutta siellähän on pidot, tanssijaiset. _d'Havrecourt_. Niin juuri. _Raoul_. Paljon nuoria neitosia. _d'Havrecourt_. Sitä parempi. _Raoul_. Mutta kun Gabrielle saapi sen tietää _d'Havrecourt_. Sehän kaikkein paras. _Raoul_. Mutta minun anoppini! _d'Havrecourt_. No, luotahan toki sanoihini, minä vastaan kaikesta. _Raoul_. Todentotta, eno, sinun rohkeamielisyytesi alkaa jo tarttua minuunkin. _d'Havrecourt_ (katsoen vuokratalon pihaan). Vihdoinkin. Soittajat asettuvat jo paikoilleen. _Raoul_. Te olette oikeassa, min'en koko elinkauttani kidu anoppini talutus-nuorassa, minä tahdon ystävieni seuraan, minä tahdon huvittaida; tuossa käteni: Minä seuraan neuvojanne. _d'Havrecourt_. Sitä et koskaan kadukkaan. _Raoul_. Ja minä huvitteluin, hulluttelun, ja metsästys-retkellämme juon champanjaa, niin että — jos vain saatan. _d'Havrecourt_. Noo — cbampanja kyllä luistaa entistä tietään, ole huoletta vain. (Lykkää hänet vuokra-tilan pihaan). Seitsemäs kohtaus. d'Havrecourt, sitten Markiisitar ja Gabrielle. _d'Havrecourt_. Vihdoinkin sain hänet liikkeelle, vaikka kovalle koski; ja nyt linnaan, armollisen rouva markiisittaren luoksi; todellinen nautintoni on voittaa vastustajaltareni, joka on minun arvoiseni. Voi kauhun kuvaa, tuoltapa hän jo tuleekin! Vihollinen astuu vastaani. (Yhä katsoen vasemmalle). Niin, ihan varmaan hän, vähän rumempi, vaan aivan yhtä ylevän uljas, kuin ennenkin. Nuori nainen, joka seuraa häntä, on epäilemättä Gabrielle; se on hyvin kaunis. Nyt käsitän Raoul'in epätoivon tuskat. Poika parka! Sakkosi on ollut liian ankara. (Menee heitä vastaan ). (Markiisitar tulee perällä, vasemmalta, Gabrielle; palvelia seuraa heitä, kantaen kirjaa). _d'Havrecourt_. Rouva markiisitar! _Markiisitar_ (teeskennellen lempeyttä). Hra markiisi d'Havrecourt. _d'Havrecourt_ (tervehtii). Mikä onnen sattuma! _Markiisitar_ (astuen esiin). Me ai'emme juuri mennä kirkkoon. (Viittaa, palvelia oikealla). Saanko esitellä tyttäreni Gabriellen. Saammehan kunnian nähdä teidät luonamme? Olettehan hyvä, jäätte meille pariksi päivää? _d'Havrecourt_ (huokaa). Nöyrimmästi kiitän, vaan se on tuiki mahdotonta. Ei pidä ystäväänsä hädässä heittämän, minun täytyy kantaa puolet veljenipojan kohtalosta. _Gabrielle_. Vai — te olette nähnyt hänet?! _Markiisitar_ (ylevyydellä). Ja hän on sanonut teille — — _d'Havrecourt_. Hän kertoi minulle kaikki, armollinen rouvani! Hän ilmoitti minulle Teidän _ultimatum'innekin_. _Markiisitar_ (ylpeästi). Hän on suuresti väärässä. _Gabrielle_ (painolla). Niin, erinomaisen suuresti. _d'Havrecourt_. Oi, sanomattoman suuresti. _Markiisitar_. Vaan _enfin_, kun hän pyytää anteeksi — _d'Havrecourt_. Hän ei ansaitse anteeksi-saamista; ei, hän ei ansaitse sitä; hän huomaa itsekin olevansa kelvoton nauttimaan Teidän jalomielistä armoittelemistanne, ja siksipä hän luopuukin siitä. _Gabrielle_. Mitä? _d'Havrecourt_.. Hän luopuu siitä. _Markiisitar_. Mutta kun me, äsken mainituilla ehdoilla, annamme armon tulla oikeuden sijaan? _Gabrielle_. Niin, kun me annamme armon tulla oikeuden sijaan? _d'Havrecourt_ (ulkokullatusti). Ei, rouva markiisitar, ei! '_te_ olette liian hyvä, liian lempeä. Se tulee siitä, että olette nainen, mutta me olemme kauheasti syntiä tehneet, meidän pitää kärsiä rangaistuksemmekin. _Gabrielle_. Mutta onhan hän kärsinyt jo kokonaisen kuukauden. _d'Havrecourt_. Mitä on yksi kuukaus? _Gabrielle_ (kärsimätönnä). Se on hyvin pitkä aika. _Markiisitar_ (hiljaa). Vait! _d'Havrecourt_. Mutta ei kuitenkaan kylliksi pitkä. Koko elinaika on liian lyhyt katumukseen semmoisesta rikoksesta. _Gabrielle_. Koko elinaika? (Metsästystorvi). Mitä se? _d'Havrecourt_. Ei mitään! Ainoastaan merkki Raoulille, että häntä odotetaan metsästysretkelle, — jonka, mitä minä tiedän, rouva de Nanteuil on toimeen pannut. _Gabrielle_. Minä toivon toki hänen ei ottavan osaa siihen. _d'Havrecourt_. Hän on jo satuloittanut hevosensa ja, kun kaikki tarkoin punnitaan, yhdentekevähän on, missä hän rangaistustaan kärsii. (Soitantoa vuokra-tilan pihasta). _Jeanne_ (ulkona). Kaikki paikoilleen! _Raoul_ (samoin). Herrat figureeraa! _d'Havrecourt_. Niin, tiedättehän, että tänään on Shoppen'in häiden vuosi-päivä. Raoul ei tietysti muuta saattanut, kuin aloittaa tanssijaiset juhlan kuningattaren kanssa. _Gabrielle_. Hän saattaa siis todellakin tanssia? _d'Havrecourt_. Niin, lieventääkseen suruansa. _Markiisitar_. Ja lisäksi talonpoikien seurassa. Se on liian siivotonta. _Raoul_ (ulkona). Minä juon Shoppen'in perheen maljan. _d'Havrecourt_ (viitaten oikeanpuoliseen kulissiin). Se oli hän, — Raoul! _Raoul_ (ulkona). Kaikkien onnellisten avioliittojen malja! (Talonpojat huutavat: "Kauvan eläköön Raoul herra, eläköön!") _d'Havrecourt_. Kas, tuolla hän seisoo ihan noiden kunnon ihmisten keskellä. _Markiisitar_. Hän kilistää lasia Shoppen'in kanssa! _Gabrielle_. Ja suutelee Jeanne'a. (Askel vuokratilan pihaan päin). _Markiisitar_ (estää häntä). Gabrielle, mitä ai'ot? Minä olen vihasta menehtymäisilläni, aivan kuin sinäkin, vaan sitä ei kukaan aavistakkaan. (Ään.). Tule lapseni! Miehesi on tänään kruunannut häpeällisen käytöksensä, mutta turvaudu sinä vain äitiisi, joka häntä kyllä tarpeeksi rankaisee, kostaa sinun puolestasi. (Menee Gabrielien kanssa perältä oikealle). _d'Havrecourt_ (tervehtii, seuraa heitä vähän matkaa; aituuksen viereen hän seisahtaa ja tervehtii vähän ajan kuluttua vieläkin kerran, kääntyy takaisin). Kahdeksaa kohtaus. d'Havrecourt (yksin). _d'Havrecourt_. Mitä kummia hän nyt aikonee? Sit'en ymmärrä, mutta jotain ylimääräisen erinomaista se lienee, sillä tuo eukko ei helpolla anna myöten. Onneksemme on Gabrielle yhä vielä rakastunut, hänen äitinsä haluaa ainoastaan sotaa. Hyvä! Hänen tahtonsa täyttyköön, ja koska hän on lähettänyt meille _ultmaatum'insa_, on aivan kohtuullista, että mekin lähetämme hänelle meidän _ultimatum'imme_. Ja minä takaan, että se joka katsannossa vetää vertoja hänen laatimallensa. (Istuu ruoho-istuimelle, repäisee lehden muistikirjastaan, kirjoittaa lyijykynällä). Yhdeksäs kohtaus. Raoul (tulee vuokra-tilan pihasta). d'Havrecourt. _Raoul_ (hyvin iloisena). Mainiota! Taivaallista huvia! Pierre on jo satuloinnut hevoseni ja hetken päästä lähden metsästys-retkelle; mutta minun piti toki ensin sanoa teille, enokulta: Te olitte aivan oikeassa. Minä vallan hurmaannuin noiden kunnon ihmisten iloisuuteen. Ne joivat minun maljani semmoisella innostuksella, ja semmoisella oluella (sylkäsee), pirullisella oluella, mutta — sen sijaan kiehui se aivan kuin champanja, ja — kiehuupa jo pikkuisen päässänikin. Ja sitten matami Shoppen ja ne toiset suloiset nais-nypäkät, jotka juoksivat ja tanssivat ja hymyilivät kaiken aikaa, — se oli vallan mainiota! — Minä tanssitin niitä jok'ainoaa, ja — yksi seikka minua vain kiusoittaa: Hiis', kun ei anoppini nähnyt äskeistä elämääni tuolla! _d'Havrecourt_ (on lopettanut kirjoituksensa). Toivoitko sitä? _Raoul_ (naurahtaa). Minä antaisin 1,000 Louisdoria, jos hän olisi ollut täällä. _d'Havrecourt_ (hymyilee). Sinä pääset halvemmalla. _Raoul_ (keskeyttää pelästyen). Mitä? _d'Havrecourt_. Hän oli täällä ilmaiseksi. _Raoul_. Minun anoppini! _d'Havrecourt_. Ja vaimosi. _Raoul_. Sitten olen minä hukassa. _d'Havrecourt_. Päinvastoin; — ne lähtivät täältä julmistuneina, se on hyvä merkki, ja päättääkseni, minkä sinä niin hyvin olet aloittanut, olen tähän suunnitellut — — _Raoul_. Minkä? _d'Havrecourt_ (kuivasti). Meidän _ultimatnm'imme!_ Kohtuullista on, että täällä jokaisella on omansa. Minä olen tähän piirtänyt moniaita pikkuaatoksia, joita et sinä luultavasti ole joutunut ajattelemaan. Sinä saatat kirjoittaa tämän puhtaaksi ja pistää nimesi alle. (Nousee, antaa paperin Raoulille, joka kiireesti lukee sen). _Raoul_. En koskaan! _d'Havrecourt_. Sinun pitää! _Raoul_. En koskaan, sanon minä. Aiotteko kaikin voimin pakoittaa häntä vihaamaan minua, aiotteko iäksi eroittaa meidät? _d'Havrecourt_ (on katsellut vuokra-tilan pihaan). Tuolta tulee vaimosi. Pian paviljonkiin! _Raoul_. Niin, mutta — — — _d'Havrecourt_. Pian, sanon ma, muuten matkustan minä paikalla pois (painolla) ja jätän sinut anoppisi valtaan. _Raoul_. Taivas varjelkoon! Minä menen. Anopillani voitte ajaa minut vaikka neulan-silmän läpitse. _d'Havrecourt_ (lykkää hänet ulos vasemmalle). Kunhan nyt vain ensin saisin sinut tuon oven läpitse. _Raoul_. Minä menen. Mutta (pitäen paperia ilmassa) min'en kirjoita alle. _d'Havrecourt_. Siitä puhumme sittemmin. No, mene nyt vain! (Gabrielle tulee). Kylläpä olikin jo aika. (Menee Raoulin kanssa). Kymmenes kohtaus. Gabrielle, Jeanne, sitten d'Havrecourt. _Gabrielle_. Minkätähden tanssit sinä hänen kanssaan, jos saan kysyä? _Jeanne_. Minä kielsinkin ensin, mutta Shoppen sanoi: Tanssi! _Gabrielle_. Mutta minkätähden annoit sinä suudella itseäsi? _Jeanne_. Sentähden, että Shoppen sanoi — — _Gabrielle_ (keskeyttää). No Shoppen, Shoppen! Olisithan saattanut sanoa: Min'en tahdo, — sehän olisi ollut suoraa puhetta, se. _Jeanne_. Hohoo! Ei, tietäkääs, meillä ei menetelläkkään sillä kurin; sittehän Shoppen olisi tullut hurjapäiseksi — — — _Gabrielle_. Sepä suuri onnettomuus! _Jeanne_. Niin, 'avita, olisikin. Sillä kun hän tulee hurjapäiseksi, niin — — _Gabrielle_. Mitä sitten? _Jeanne_. Minun aina pitää rukouskirjaan tarttua, ja se nyt on ilkeätä, se semmoinen. _Gabrielle_. Mutta ellet sitä tekisi? _Jeanne_. Niin olisi kaikki mennyttä. _Gabrielle_. Kaikki mennyltä? _Jeanne_. Niin, minä sanoin: Niin olisi kaikki mennyttä. Ja se on minun mielestäni jotenkin paljon, se. _Gabrielle_. Luuletko —? _Jeanne_. Ettekös te luule? _Gabrielle_. No, minä — — — (d'Havrecourt tulee). _Gabrielle_. Taivas! Tuoss' on eno! _d'Havrecourt_. Suloinen niece'ni! Te täällä? Ja teidän äiti-rouvanne? (Jeanne vuokratilan pihaan). _Gabrielle_. Hän matkusti kaupunkiin, kysymään neuvoa eräältä lakimieheltä; siellä ei minua tarvittu. _d'Havrecourt_. Vai niin! _Gabrielle_ (katselee ympärilleen, kuni etsisi hän jotakuta). Ja minä menen kotiin vuokra-tilan pihan poikki. _d'Havrecourt_. Te yhä päilyilette ympärillenne. Saanko kysyä, etsittekö te ketään? _Gabrielle_. En, minä vain pelkään tavata miestäni. _d'Havrecourt_. Siinä tapauksessa saatte olla aivan huolelta. Miehenne lähti pois. _Gabrielle_. Lähti pois? No, sitte jään minä teidän luoksenne, enokulta! — Hän lähti luultavasti metsästys-retkelle? _d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä. _Gabrielle_. Luultavasti tapaamaan rouva de Nanteuil'iä. _d'Havrecourt_. Luultavasti. _Gabrielle_. Niin, se on ihan varma. Pitihän tuon näppärän rouva Nanteuil'in matkustaman Italiaan, — miksikäs hän nyt ei matkustakkaan, — sanokaapa? _d'Havrecourt_ (ylen kohteliaasti). Sitä en parhaalla tahdolla saata sanoa. _Gabrielle_. Muutoin on tämä kaikki luonnollisesti yhdentekevä. Silloin, kun olin niin hupsu, että rakastin miestäni, olisi ehkä — — mutta päättäin siitä mitä tänään olen nähnyt, hänen sanomattoman huolimattomuutensa, — en sanokkaan minua kohti — vaan hänen ajattelemattomuutensa sopivaisuudesta — — — _d'Havrecourt_. Niin, min'en uskalla vastustella teitä — — _Gabrielle_. Mutta kirje, jonka hän aamulla lähetti minulle, on toki — — _d'Havrecourt_. Aivan mitätön. Minä sanelin hänelle kirjeen sanat. _Gabrielle_. Tekö, enokulta? _d'Havrecourt_. Hän katui sitä aivan samassa, kuin oli sen lähettänyt, ja äitinne vastaus on, hänen ajatuksensa mukaan, vapauttanut hänet kaikista velvollisuuksista. _Gabrielle_ (pelästyen). Voi, taivas! (Mielistellen). Mutta, Herralle kiitos, te olette toki vielä täällä, enokulta! Ja te olette niin hyvä, te pidätte minusta, siitä olen varma; sillä minä — minä pidän myöskin niin erinomaisen paljon teistä — — _d'Havrecourt_ (sivulle). Lapsi-rukka! _Gabrielle_. Annattehan te minulle mieheni takaisin. Neuvottehan te häntä, niinkuin aamullakin, — myöntymään. _d'Havrecourt_. Myöntymään — — — _Gabrielle_. Niin, minä tarkoitan, ainoastaan alkamaan, tekemään jonkinlaisen anteeksi-pyynnön (äkkiä) niin pienen, kuin hän itse tahtoo, kun vain näyttää siltä, että hän ottaa ensimmäisen askeleen sovintoon, — siinä kaikki, mitä me pyydämme, emme mitään muuta. _d'Havrecourt_ (ivaten). Ettekö muuta? _Gabrielle_. Emme, jotta asia vihdoinkin päättyisi. — Vaan ettehän te vastaa mitään, enokulta! _d'Havrecourt_. Niin, kun en tiedä, mitä mun oikeastaan pitäisi vastata. Minun on vaikea sanoa, vaan te ette tunne miestänne. _Gabrielle_. Raoul'ia! Oi, hän on sanomattoman hyvä, armas, myöntyväinen — — — _d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, ennen muinoin oli hän ehkä. Mutta te ette voi aavistaa, kuinka yksinäisyys saattaa ihmisluonnon muuttaa. Tuokin asia, tuo (osoittaen balkonkiin) — oli kova pisto hänen sydämeensä — — — _Gabrielle_. Kuinka — minähän sieltä — — _d'Havrecourt_. Ei, älkää väärin käsittäkö; minä tarkoitan, se on vaikuttanut hänen luonteesensa, ja tätä nykyä on hänellä kummallinen halu itsehaltiaksi — hän tahtoo olla herra talossaan — ja aluksi — tahtoo hän — vaatii hän — — _Gabrielle_ (pelästyy). Mitä? _d'Havrecourt_. Teidän kirjoittamaan hänelle lempi-kirjeen — — — _Gabrielle_ (iloissaan). Lempi-kirjeen? Sen kyllä luulen tohtivani, — niin, sen tohdin ihan varmaan. _d'Havrecourt_ (ottaa häntä kädestä). Jossa valitatte, minä tarkoitan, pyydätte anteeksi — — _Gabrielle_ (muuttaa äkkiä äänensä). Minäkö? _d'Havrecourt_. Sitä, mikä tapahtunut on. _Gabrielle_. Minä? Pyytäisin anteeksi, myöntäisin olleeni väärässä? En koskaan! Äitini on tuhannesti vakuuttanut, että mokoma alennus olisi minun arvoani loukkaava, ja kun vain kerran myöntyy, on ikipäiviksi kadottanut valtansa. d'Havrecourt. Entäs tottelevaisuus miestänsä kohtaan? _Gabrielle_. Tottelevaisuus? Sitä sanaa min'en tunne. (Malttaa). Ei, ei, enokulta! Minä en tahdo olla epä-sovussa teidän kanssanne, ja teidän tähtenne minä — myönnyn — — _d'Havrecourt_. Mihin? _Gabrielle_. Kaikkeen, mitä mieheni pyytää — paitsi ottamaan ensi askelta — kuinka, te menette pois? (Jeanne tulee vuokratilan pihasta, jääpi, kunnes d'Havrecourt poistuu). _d'Havrecourt_ (tervehtii). Kuni lähettiläs, joka on saanut passinsa, sillä minä olen varma siitä, ett'ei Raoul suostu teidän ehdoituksiinne. _Gabrielle_. Mutta, enokulta! _d'Havrecourt_ (Menee paviijonkiin). Hän peräytyy, hän pakenee! Yhdestoista kohtaus. Gabrielle. Jeanne. _Gabrielle_ (vihoissaan). Niin, koettakoon vain, jos uskaltaa. _Jeanne_. Mitä nyt, rouvakulta? _Gabrielle_. Onko koskaan kuultu mokomata itsenäisyyttä? Mutta se näkyy olevan suku-virhe, eno on sisarenpojan ja sisarenpoika on enon lainen. Minä olen ainoa älykäs, sillä minä myönnän toki jotakin. _Jeanne_. Mutta kuinka te saatatte noin kovin suuttua, mokomastakin seikasta? _Gabrielle_. Kun minua pidetään pikku-lapsena, vaaditaan myöntymään, — tottelemaan — — _Jeanne_, (tutusti). Miestänne! Mitä pahaa siinä on? Ei, se ei todentotta ole ollenkaan häpeällistä, päinvastoin erinomaisen kaunista, minun mielestäni; se on, kun te rakastatte miestänne. _Gabrielle_. Oi, enemmän kuin milloinkaan ennen, luulen ma. Sepä juuri saapikin minut toivottomaksi. _Jeanne_. Mikäs sitten enää esteenä on? _Gabrielle_. Minä en ota ensimmäistä askelta sovintoon, minä en nöyryytä itseäni. _Jeanne_. Nöyryytä itseänne? Minun täytyy suoraan sanoa, te kummittelette mieleenne niin hirmuisen kuvan vaimon nöyryydestä; se ei merkitse mitään. _Gabrielle_. Eikö? Vai ei sinun mielestäsi vankeus merkitse mitään? _Jeanne_. No, nyt tulimme siihen. Shoppen'illa ei ole pienintäkään toivoa, jota en minä silmänräpäyksessä täytä. Mutta hän ei voi vähintäkään aavistaa, että hänen toivonsa aina ovat minun toivoni. _Gabrielle_ (tarkkaa). Selitäppäs tuo vähän tarkemmin. _Jeanne_ (katsottuaan varovasti ympärilleen). Ensiksikin, näettekös, minä en koskaan sano: Minä tahdon! Vaan minä noin vain kierittelen, kaarittelen, jotta hän aina käskee, mitä minä toivon, ja (sukkelaan) sitte tottelen minä häntä sukkeluudella, joka miellyttää sekä häntä että minua, ja siitä on seuraus se: Että me molemmat olemme tyytyväiset. _Gabrielle_. Mutta sehän on toki, minun mielestäni, tavallansa petosta. _Jeanne_. Siinä, Herran tieten, ei ole mitään pahaa, että miestä, jota rakastetaan, välin vedetään varjoon pikkusen — ainoastaan hänen oman onnellisuutensa tähden. _Gabrielle_. Vait! Tuoss' on äitini! (Jeanne vuokra-tilan pihaan). Kahdestoista kohtaus. Gabrielle. Markiisitar (tulee perältä). Sitten Raoul. _Markiisitar_. Minä tulen nyt kaupungista, suoraan prokuraattorin luota. Minä selitin hänelle koko asian, ja hän vakuuttaa meidän ihan varmaan voittavan. Meidän pitää vain käyttää — — — _Gabrielle_. Prokuraattoria, niin, sen kyllä uskon, mutta luultavasti emme ollenkaan tarvitsekkaan prokuraattoria. Teidän poissa-ollessanne puhuttelin minä hra d'Havrecourt'ia, joka sisarensa-pojan nimessä ehdoitteli — — — — _Markiisitar_ (voitonriemulla). Näetkös, mitä mä sanoin: Aikaa ja jäykkyyttä vain! — Ne vihdoin tulevat itsestään. _Raoul_ (tulee paviljongista). Sanokaa, eno, mitä tahdotte, vaan minä en kirjoita alle. Vaimoni! (tulee Gabriellea kohti). Ja hänen äitinsä! Oi! (Peräytyy sukkelaan, piileikse balkongia kannattavan pylvään taakse). _Gabrielle_. Niin, äitikulta! Hän neuvoi minua kirjoittamaan miehelleni, — ainoastaan pienen pikkuruisen — lempi-kirjeen — _Markiisitar_. Mahdotonta! _Gabrielle_. Sitähän minäkin sanoin — jossa — ainoastaan näön vuoksi — olisi — pari sanaa siitä, että — että minä valittaisin — noin jollain tavoin pyytäisin anteeksi — — — _Markiisitar_. Anteeksi! Ja sitä sinä kuultelit! Sinä sallit hänen lausua mokomia sanoja — — _Gabrielle_ (sukkelaan). En, en, minä kielsin, minä kielsin sen. heti paikalla. _Markiisitar_ (syleilee häntä, ratkeaa puhumaan juhlallisesti). Mun rakas, armas lapseni! Pidä alati äidin rakkaus ja kunnioitus parahimpana palkintonasi. _Raoul_. Sepä suloinen aate! _Markiisitar_. Mutta kuinka on mahdollista, että hän luulee meitä niin heikoiksi, kun koko vääryys on miehesi puolella. _Gabrielle_. Niin, niin on. _Markiisitar_. Hänhän oli vähällä syöstä sinut kuolemaan. _Gabrielle_. Niin, mitä siihen tulee, äitikulta, — täytyy minun sanoa — minun henkeni ei koskaan ole vaarassa ollut. _Raoul_. Mitä kummia! _Markiisitar_. Eikö vaarassa? Ellei tuo heinähäkki sattumalla olisi ollut ikkunan alla, olisithan sinä pudonnut kuoliaaksi, lapsi-parka! — _Gabrielle_. Niin — mutta — minä tiesin sen olevan siinä, kun ikkunasta hyppäsin. _Raoul_. Mitä kuulen? _Markiisitar_ (katselee tytärtään ihmetellen). Vai tiesit sinä? Oi, nyt tunnen ylpeydellä, että sinä olet minun tyttäreni. (Puristaa häntä rintaansa). _Raoul_. Hän tiesi! Ja kokonaisen kuukauden on hän saattanut antaa minun — hän ei rakasta minua, nyt kirjoitan minä vaikka minkä alle, (Kiireesti paviljonkiin). Kolmastoista kohtaus. Gabrielle. Markiisitar. _Gabrielle_. Kiitoksia, äitikulta! Kiitoksia tyytyväisyydestänne; mutta huomaattehan toki, ettei hän olekkaan syypää juuri mihinkään. _Markiisitar_. Mutta hän luulee olevansa, ja se on pää-asia! Ja meidän velvollisuutemme on käyttää hyväksemme tuota luuloa, ikipäiviksi perustaaksemme sinun valtasi. Kuten aina olen sanonut: Miehet ovat joko tyranneja tahi orjia; ja sentähden pitää niiden — (liike, joka merkitsee: polvistua). _Gabrielle_. Niin, hyvä kyllä, mutta kun Raoul ei tahdo. Eno d'Havrecourt sanoi — — — _Markiisitar_. Niin, hänen kanssaan pitää minun myöskin pakinoida. Minä vain epäilen, että juuri hän on saanut sisarensapojan siihen päähän. _Gabrielle_. Hänkö? Ei, ei koskaan! _Markiisitar_ (saarnaten). Ja se, lapseni, joka sekaantuu avioparin keskinäisiin asioihin, antaen pahoja neuvoja, se on henkilö, joka — — — vait, tuoltapa hän tuleekin. (Menee Gabrielle'n kanssa peremmälle). Neljästoista kohtaus. Entiset. d'Havrecourt (paviljongista). Sitten Jeanne. _d'Havrecourt_ (kääntyen paviljonkiin päin, kovalla äänellä). Ole sinä aivan huoletta vain. Illaksi on jo kaikki kunnossa, tai viimeistään huomis-aamuksi. Vaunujen parantaminen ei vie pitkiä aikoja, ja nyt menen minä itse sitä kiiruhtamaan. (Huomaa Jeanne'in tulevan vuokratilan pihasta). Ahaa! Kuulkaapa, matami Shoppen, joko minun matkavaununi on valmiit? _Jeanne_. Aikoja sitte. Shoppen kävi itse työhön käsin, ja hänellä on terveet voimat — — — — _d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, minä tiedän, minä tiedän. _Jeanne_. Eihän niissä ollut mitään poikki. _d'Havrecourt_. Sepä hyvä! Siis saatamme matkustaa milloin tahansa. _Jeanne_. Ai'otteko matkustaa? _d'Havrecourt_. Ai'on. Minä, ja sisarenipoika. _Markiisitar_ ja _Gabrielle_. Kuinka? Teidän sisarennepoika?! _d'Havrecourt_. Anteeksi, hyvät naiset, minä en huomannut Teitä. _Gabrielle_. Te ai'olte matkustaa, sanoitte? _d'Havrecourt_. Niin, niin! Se on ainoa keino huvittaakseni Raoul-parkaa. Me aiomme tehdä pienen huvimatkan moniaiden hänen hyvien ystäviensä kanssa — hra Nanteuil — — _Gabrielle_ (äkkiä). Ja hänen vaimonsa? _d'Havrecourt_ (kylmästi). Luonnollisesti. Me matkustamme ensin Italiaan ja sitten Konstantinopoliin. _Gabrielle_. Konstantinopoliin? Maahan, jossa mieheltä saapi olla monta vaimoa! _Markiisitar_ (liike). _Gabrielle_. Ja sen te olette sallinut! Te ette ole estänyt häntä siitä matkasta? _d'Havrecourt_. Mitä minä voin? Te olisitte ennemmin saattanut sen tehdä, vaan silloin te ette tahtonut, ja nyt — hänellä on, kuten jo aavistinkin, vaatimuksia, niin liikamaisia, — ehtoja, niin järjettömiä — — _Markiisitar_ (askel häntä kohti). Ehtoja! Minulle, markiisitar de Lesparre'lle. _d'Havrecourt_. Luonnottomia, mahdottomia ehtoja, sen myönnän minäkin. Hän pyysi minun ilmoittamaan nuo ehdot, mutta minä sanoin, ett'en millään muotoa tohdi sitä. _Markiisitar_. Siinä teitte aivan oikein. _Gabrielle_. Mutta eihän toki olisi vahingoksi kuulla mitä hän pyytää. _d'Havrecourt_. Ei, rouvaseni, — suoraan sanoen — minä neuvon teitä olemaan niitä kuulematta. _Gabrielle_. Ja minkätähden? _d'Havrecourt_ (ottaa kirjeen taskustaan, pitää sen niin, ett'ei Gabrielle ylety sitä tavoittamaan). Rouva Markiisittaren ultimatum oli ainoastaan ankara, mutta tämä, teidän miehenne antama, on niin suunnaton, että sitä tuskin voipi ajatellakkaan. _Gabrielle_ (tavoittaa vihdoin kirjeen). Yhdentekevä, minä luen sen kuitenkin. _Markiisitar_ (ottaa sen häneltä). Et. sinä — vaan minä — — — _Gabrielle_ (hiljaa d'Havrecourt'ille). Vai on se niin kauhea? Mitä? _d'Havrecourt_. On. Ja paitsi sitä ainoa tie sovintoon. _Gabrielle_ (lempeästi). Siis hän toki ajattelee sovintoa vielä. _Markiisitar_ (huudahtaa). Ei, — minä voin pahoin! _Jeanne_. No, mikäs tuota vaivaa! _Gabrielle_. Mikä teidän on, äitikulta? _Markiisitar_ (istuttuaan istuimelle). Mahdotonta — pelkkää hulluutta! _d'Havrecourt_. Enkös minä sanonut. _Markiisitar_ (lukee kirjeen ylenkatseella). "Onneni palajaisi jälleen, jos sinut näkisin, jos saisin puristaa sinun sydäntäni vastaan." _Gabrielle_ (liikutettuna). Siitä kyllä olisimme yksimieliset. _Markiisitar_. "Minä otan sinut vastaan tässä huoneessa, jossa ennen yhdessä asuimme". _Gabrielle_. Oi! _Markiisitar_. "Ja jossa nyt niin pitkän ajan olen asunut yksin." _Gabrielle_. Raoul-parka! _Markiisitar_. "Mutta kun jätit minut, te kuljitte ikkunan kautta." _Gabrielle_ (kärsimätönnä). Mitä nyt? _Markiisitar_ (puoleksi tukahdutetulla äänellä). "Kohtuullista on, että palajattekin" — — _d'Havrecourt_ (nuuskaten). Samaa tietä. _Gabrielle_. Taivas! _Jeanne_ (nauraa). Mitä hän tahtoo? Tahtooko hän rouvan menemään ikkunasta huoneesensa? Sepä naurattava aatos. Vai kuinka, rouva markiisitar? _Markiisitar_ (ylpeästi kohottaen päätään), Quoi? _Jeanne_ (peräytyy kiireesti kaikkein suurimmalla kunnioituksella). _Markiisitar_ (nousee). Hävytöntä, — ja te voitte uskoa? _d'Havrecourt_. En silmänräpäystäkään. Mutta kun olen varma siitä, ett'ei sisarenipoika muuta pilkkuakaan ultimatum'istaan, ja toisaalta katsoen, olin yhtä varma siitä, että te ja niéce'ni hylkäätte sen, olen kaikin voimin kiiruhtanut matkaamme, ja sanon nyt jäähyväiseni, mennäkseni laittamaan kapineitamme kuntoon. _Markiisitar_. Kaikki hyvin, minä äänestän myöskin eroa. _Gabrielle_. Mutta, äitikulta! _Markiisitar_. Minä ymmärrän ajatuksesi, lapseni. Minä kyllä päätän asian hra d'Havrecourt'in kanssa. Mene sinä sill'aikaa kotiin. Nyt et enää saata epäillä, kuinka sinun pitää tuomita miehesi aviorakkautta. _Gabrielle_. En, selvän selväähän on, hän ei rakasta minua enää, koska hän vaatii sellaista, joka (katsellen balkonkiin) on sula mahdottomuus. _Markiisitar_ ja _d'Havrecourt_. Vallan totta. _Jeanne_ (seisoo puun vieressä, hiljaa Gabrielle'lle, joka seisoo toisella puolla). Mahdottomuus, — miksi niin? _Gabrielle_ (samoin). Mitä tarkoitat? _Jeanne_ (vetää hänet muassaan). Tulkaa, tulkaa vain minun kanssani ja olkaa hiljaa. (Menevät vuokra-tilan pihaan, alkaa pimetä). Wiidestoista kohtaus. d'Havrecourt. Markiisitar. _Markiisitar_ (on hiljaa puhellut d'Havrecourt'in kanssa). Ei, herrani! Te ette voi peittää minun silmiäni. Te olette ihan varmaan näiden pommien valaja. (Näyttää kirjettä). _d'Havrecourt_. Minäkö? luuletteko minun todellakin voivan — — _Markiisitar_. Kaikki. _d'Havrecourt_. Oo, rouva markiisitar, Te mairittelette minua. _Markiisitar_. No, minä tiedän vallan hyvin! Te ette ole voinut unohtaa sitä, että minä kerran katsoin markiisi de Lesparre'n paremmaksi teitä. _d'Havrecourt_. Väärä luulo, rouvani. Herra Lesparre oli todella tuo onnellinen, mutta hän oli myöskin niin onnellinen, ett'ei kukaan saattanut kadehtia sitä. _Markiisitar_. Mitä sillä tarkoitatte? _d'Havrecourt_. Minä tarkoitan: Minä matkustan sisarenipojan kanssa. _Markiisitar_. Niinkuin tahdotte, vaan ette ennen, kuin ero on julaistu. _d'Havrecourt_. Mitä se hyödyttää? Hän matkustaa, onhan siinä jo eroa kylliksi. _Markiisitar_. Mutta eron pitää olla laillinen. _d'Havrecourt_. Mutta kuinka ai'otte saada kelvollisia syitä lailliseen naima-eroon? _Markiisitar_. Aivan helposti. Minulla on jo prokuraattori. _d'Havrecourt_. Minulla on kaksi. _Markiisitar_. On tapahtunut häväistys, meitä on pahoin menetelty. (Painolla) Te olette heittänyt meidät ulos ikkunasta. _d'Havrecourt_. Kielletään. Te itse hyppäsitte. _Markiisitar_. Me olisimme voineet pudota kuoliaaksi. _d'Havrecourt_. Älkää unohtako heinähäkkiä. _Markiisitar_. Lyhyesti lausuen, Te ette matkusta, (Muuttaa äkkiä äänensä). Kunnioituksella sulkeudun Teidän suosioonne. (Menee perälle). _d'Havrecourt_. Nöyrin palvelianne! Kuudestoista kohtaus. Raoul (tulee paviljongista). d'Havrecourt. _d'Havrecourt_ (nauraa täyttä kurkkua). Hahaha!! _Raoul_. Taivahan ihme, enokulta, mitä täällä tapahtuu? _d'Havrecourt_. Ei mitään. Minä täällä vain suurimmassa ystävyydessä pakisin anoppisi kanssa — _mater dolorosa'n_ — hän on raivosa. _Raoul_. Sen teki minun _ultimatum'ini_ tai oikeammin teidän. _d'Havrecourt_. Se on tehnyt täydellisen mullistuksen, aivan minun toivoni mukaan. _Raoul_. Me olemme Varmaankin joutuneet liian loitos, enokulta. Herra tietää, miten tämä päättynee. _d'Havrecourt_. Päättynee? (Katsoo vuokra-tilan pihaan). Näetkö kuka tuolla tulee? _Raoul_. Jeanne — ja vaimoni! _d'Havrecourt_. Hiljaa! (Peräytyvät. On jo aivan pimeä). Seitsemästoista kohtaus. Entiset. Jeanne ja Gabrielle. (Tulevat vuokra-tilan pihasta kantaen pitkiä tikapuita). _Jeanne_ (pälyilee ympärilleen). Olkaa huoletta aivan, tääll' ei ole kristin sielua. _Gabrielle_ (heittää tikapuut maahan). Ohho, kuinka ne on raskaat! _Jeanne_ (laskee kantamansa puolen myöskin maahan). No, levätkäämme sitte hieman. _Gabrielle_ (hieroen käsivarttaan). Olisithan sinä saattanut ottaa pienemmätkin. _Jeanne_. Nää on meidän palo-tikkaat. Ne toiset oli liian lyhyet kaikkityyni. Miks'ette antanut minun kuiskata Shoppen'ille, hän olisi tuonut nämät niinkuin ilman mitään. _Gabrielle_. Etpä usko, kuinka minä olen peloissani. _Jeanne_. Miksi niin? Teidän miehennehän tuolla on. Oma asianne, menettekö ovesta vai ikkunasta. Niin jos jotakuta toisia tätä tietä kävisitte tervehtimässä. (Viepi tikkaat balkonkia kohti). _Gabrielle_. Autanko mä sua? _Jeanne_. Ei tarvita, kyllä minä sen paikoilleen asetan. _Gabrielle_. Ole varoillasi. _Jeanne_. Olkaa aivan huoletta, kyllä minä laivani tyyrään. _Gabrielle_. Mutta puhu toki hiljemmin. _Jeanne_ (hiljaa). Kyllä minä laivani tyyrään. _Gabriielle_ (osoittaen ikkunaan). Siell' on valkea. — Raoul on kotona, hän saattaa pian kuulla. _Jeanne_. Kas niin, nyt on kaikki hyvin, nyt huikeasti! _Gabrielle_ (koettelee tikkaita). En, — min'en uskalla — ne huiskuvat! _Jeanne_. Kyllä minä pidän kiini. _Gabrielle_ (astuu muutaman askeleen). Pidätkö sinä kiini? _Jeanne_. Tottakai minä pidän. (Raoul ja d'Havrecourt esiin). _Gabrielle_. Voi voi! _Jeanne_. Mikä nyt? _Gabrielle_. Minä tallaan hameeni helmuksille. _Jeanne_. Nostakaa ne ylös. _Raoul_ (hiljaa). Mutta hän putoaa, eno! _d'Havrecourt_ (samoin). Eikö mitä! lempivien retkiä tarkkaapi Jumalan silmä. _Gabrielle_. Oi, taivas! _Jeanne_. Mitä nyt taas? _Gabrielle_. Minun sääreni näkyvät varmaankin. _Jeanne_. No kaikkia nyt vielä. _Gabrielle_. Näkyvätpä! _Jeanne_. Onhan täällä pilkkosen pimeä, jott'ei näe kättään nenänsä edessä, ja olkoonpa nyt, että ne näkyvätkin — noita sääriä ei tarvitse hävetä, kyllä niitä kernaasti katseleekin. — Kas niin, nyt olette jo puoli-tiessä. _Gabrielle_. Huu! (kapuaa kiireesti peloissaan alas). En, min'en tohdi, vaikka mikä olkoon. _Jeanne_. Voivoi, kuinka nuo fiinit rouvat ovat kömpelöitä. (Viepi tikkaat toisaalle). _Gabrielle_. Mitä ai'ol? _Jeanne_. Minä muutan ne tälle puolelle, jotta voitto pitää muurista kiini. _Gabrielle_. Nyt on parempi. _Jeanne_. Kas niin, onko nyt hyvin? _Raoul_ (hiljaa). Nyt en näe häntä enää! _d'Havrecourt_. Ole vaiti _Gabrielle_. Minä kuulin jonkun puhuvan. _Jeanne_. Eikö vähät, tarhapöllöt ovat vain tuulettelemassa. _d'Havrecourt_. Erinomaisen mairittelevaa. Kiitos kunniasta! _Gabrielle_. Jeanne! Nyt olen täällä ylhäällä. (d'Havreccourt on lähestynyt, rykii). _Gabrielle_. Herrainen aika, tuoll'on joku! _d'Havrecourt_ (ottaa Jeanne'a kädestä). Minä. _Jeanne_. Tuo vanha äijä. _d'Havrecourt_ (yhä hiljaa ja hyvin reippaasti). Tuossa! (Antaa kukkaron). Tuo on sinun, kun vain kiireesti juokset linnaan sanomaan rouva markiisittarelle, että juuri tällä hetkellä eräs nuori nainen on sisarenipojan makuukamarissa. _Jeanne_. Tää ei ole hullumpaa! (Säntää ulos). _d'Havrecourt_. Varmuuden vuoksi tukkikaamme paluutie. (Muuttaa pois tikkaat). Kahdestoista kohtaus. Gabrielle. d'Havrecourt (hiipii salaa) Raoul'in luo. _Gabrielle_. Minusta on aivan, kuin olisin kuullut jonkun äänen. Se oli toki varmaankin luulottelua. Jeanne! Jeanne! Kas niin! Nyt hänkin on juossut tiehensä; mitäs nyt on tehtävä? _d'Havrecourt_ (estää Raoul'ia). Olehan toki aloillasi. Ei olo aika vielä. _Gabrielle_ (koputtaa ikkunaan). Minä täällä olen — Gabrielle. _Raoul_. Päästäkäähän minut toki. _d'Havrecourt_. Tahdotko anastaa itsellesi onnen, nähdä kuinka syvästi hän sua rakastaa. _Gabrielle_ (koputtaa jälleen). Minä olen tahtosi täyttänyt, sanomalla mitään äidilleni. Täällä minä olen — olethan hyvä, laske minut sisään! _Raoul_. Gabrielle! _d'Havrecourt_. Vaiti! _Gabrielle_. Sin' et vastaa. Raoul, oletko minulle suutuksissa vielä? _d'Havrecourt_. Ei vielä, sanon minä. _Raoul_. Nyt hän on jo odottanut koko neljännestunnin. _d'Havrecourt_. Hän antoi sinun odottaa kokonaisen kuukauden. _Gabrielle_. Raoul! Minun on vilu — minä vilustun. (Polkee jalkaansa). Mutta aukaisehan toki, minä jo pian tuskastun. _d'Havrecourt_. Näetkös! _Gabrielle_. En, en, en minä tuskastu. _Raoul_. Näettekös! _Gabrielle_. Me emme koskaan enään ole epäsopuisat, se on saattanut minut niin onnettomaksi. Ystäväni, puolisoni, armahani! Minä kadun vikojani ja pyydän sinulta anteeksi. Voitko vaatia enempää? _Raoul_ (irroittaa itsensä, huutaa). Gabrielle! _Gabrielle_. Taivas! Raoul! Kuinka sinä olet sinne tulin!? _Raoul_. Entäs sinä, sulo-Gahrielle'ni! Kuinka sinä olet sinne tullut? _Gabrielle_. Sit'en tiedä, minä tulin nousseeksi tänne. (Äkkiä). En, en, miksi teeskentelen? (Nöyrästi). Sinä pyysit sitä, ja minä tottelin — se oli velvollisuuteni. _Raoul_ (syöksyy paviljonkiin). Yhdeksästoista kohtaus. Entiset. Markiisitar. Jeanne. _Markiisitar_. Siellä on nuori nainen, sanoit sinä, vävyni luona — tähän aikaan vuorokautta — — _Gabrielle_. Taivas, äitini! _Jeanne_. Niin, Teidän armonne. _Markiisitar_ (katsoo balkongille). Niinpä, todentotta, sinä olet, oikeassa. (Ikkuna aukeaa, Gabrielle astuu sisään). Ahaa, hra d'Havrecourt! Te sanoitte minulta puuttuvan todistuksia, nyt minulla niitä on, nyt puuttuu ainoastaan — — d'Havreoourt. Todistajia. _Markiisitar_. Niitäkin minulla on. _d'Havrecourt_ (Jeannelle). Mitä hän sillä tarkoittaa? _Jeanne_. Tuossa tuokiossa tulee pari palveliata soihtuineen. _d'Havrecourt_ (Hieroo käsiään). Mainiota! Verratonta! (Palveliat soihtuineen; näyttämö valoisa). _Markiisitar_ (Menee paviljongin luo, aukasee oven). Tulkaahan vain ulos, rouva Nanteuil, tai ken te lienettekään; kylläpä kohta saamme tietää, ken te olette. (Raoul, pitäen Gabriellea kädestä). Taivas, mitä näen? Tyttäreni? _d'Havrecourt_. Ja hänen miehensä, joka ei koskaan ajatellutkaan eroa. _Markiisitar_. Tyttäreni? Ja kuinka sinä pääsit tuonne ylös? _Jeanne_ (on ottanut tikkaat, kurkistelee puolien valitse). Tikapuita myöten. _Markiisitar_ (ylpeästi). Ja sinun arvosi? _Jeanne_ (markiisittaren äänellä). Kapusi aivan samaa tietä. _d'Havrecourt_ (markiisittarelle). Antaa noiden olla olollaan, armollinen rouva! Ja me, älkäämme enää milloinkaan sekaantuko heidän asioihinsa. Uskokaa minua, joka talossa, joka on niinkuin sen oleman pitää, on mies isäntänä. _Jeanne_ (hiljaa Gabriellelle). Ja vaimo miehenä, — vaan sit' ei saa kukaan huomata!

3221.txt

Augustin Scriben 'Ulos ikkunasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 32221 E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

KATUPEILIN KUVIA Kertomuksia ja kuvauksia Kirj. LARIN-KYÖSTI Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1910. SISÄLTÖ: Runolaulaja. Sillanlakaisijat. Syytinkivaarin joulusahti. Äiti ja poika. Iloisia opinnoita. Kirjailija. Turhaa peliä. Sortunut ääni. Viinuri. Kaksi hautajaista. Rappiolla. Katupeilin kuvia. RUNOLAULAJA. Tölliin oli tullut isännän poika Pietarin rautatietöistä kodissa käymään, hilpeä ja hyvänluontoinen, aikainen mies. Oli juhannuksen aika, ja naapuritölleistä oli siihen kokoontunut kasa nuoria miehiä ja neitosia tapaamaan nuoruuden toveriansa. Oli hiestävä ja vari päivä, niin että yksissä miehin lähdimme metsälammille uimaan. Lekottaessamme alastomina päivänpaisteisella lammin rannalla sanoi Röhmön Eerikki, se töllin poika: "Etkö sie käväse katsjomassa Jerkun Poavoa, sillä sitä on äijä runoloita." Ja hän näytti sormellaan sinistä saloa päin. Tuumasta toimeen. Rinnettä ylöskäsin kisaili edessä mutkikas, oikun luoma polku, kuljimme yli kaatuneiden puiden, linnunpermien ja juurien. Leppien lehvistä aukeni eteemme aho, ja sen kivisellä äyräällä seisoi pieni sammalkattoinen mökki. Siellä se suuressa yksinäisyydessään eli ruodulla Jerkun Paavo. Lahot portaat parkuivat allani, matalasta ovesta kuljin kumarana sisään. Vanha puinen kello seisoi nurkassa, seinät olivat mustat kuten kattokin, näin vanhanaikuisen nojatuolin, sängyn pimeimmässä nurkassa ja sen takana pöydän. Kissa lepäsi kerässä kaapilla ja katsoi suurilla viheriäisillä silmillään. Se näyttikin ainoalta tuvan eläjältä, sillä kovin oli hiljaista tässä salon mökissä. Katselin ympärilleni ja näin hämärässä rahilla makaavan miehen. Vuoteena oli riepuja ja turkinjäännöksiä. Siinä se oli runolaulaja. Mies ei liikahtanut ja näytti nukkuvalta. Hän oli kuin oma luurankonsa. Pitkä hän oli ja aikoinansa ehkä komea mies, mutta nyt olivat sääret kutistuneet ohuiksi, lihattomiksi, nahka oli mustanpuhuva, kuin palanut, kädet kuivat ja luiset niin, että saattoi pelätä niiden niveleistään irtautuvan. Kylkiluut pistivät esille kuin vanhan männyn juuret maanpinnalle, ja harmaa pitkä tukka valui alas rahilta. Hänellä oli vaskinen risti kaulassa, ja vapisevat kädet olivat ristissä rinnalla, toinen silmä sokea ja toisesta heijasti heikko valo vetisestä, punaisesta silmäreijästä. Ei hän luultavasti tiennyt, että viheriäisen akkunalasin ulkopuolella taivas juuri oli helakansininen, että mökin ympärillä lehdoissa linnut lemmestä kiistasivat ja lauloivat ikuisia runojansa, että mullassa oli kuhisevaa elämää ja ilmassa iloista vitinää. Sillä hän oli kuin valekuollut, joka kuuntelee elämän hämäriä ääniä voimatta liikkua paikaltaan. Minusta tuntui kuin mökki olisi hänen hautakammionsa, katto arkkunsa kansi ja hänen pääalusimenaan olisi pitänyt olla kantele, vanha viisikielinen kannel. Nyt oli ikäänkuin pilkaksi pistetty puutuolille hänen viereensä piimäkuppi. "Hän nukkuu." "Sairas on, ei nuku, ehkä jaksaa." "Poavo, Poavo, kuulehan Poavo." Ukko käänteli hiukan kylkeään. "Vieras on sinua tullut katsomaan. Koitahan laulaa vähäsen!" Nyt hän aukaisi välinpitämättömänä silmiänsä ja huokaili. "Vanha olet, vanha olet, kuinka vanha lienetkään?" "Yhtä jo käyn sataa!", kuului korahtelevasta rinnasta. "Katsjos, katsjos, vieras antaa, antaa se nuuskaksi, laula nyt, lauloithan sie vielä männyt kevän Karsikovoaran läksiäisissä!" "Yhtä jo käyn sataa!" Siinä äänessä oli jotakin kaukaista ja katkeraa, ja siihen sekaantui samalla pientä kehumistakin. Jo alkoi ukko tulla tuttavallisemmaksi, tunsiko miehet tutuiksi, vai vaikuttiko nuuskarahan lupaus; hän makasi kuin ennen liikkumattomana ja puhui rykien: "Olenpa sitä mie elänyt, olen, olen ja elän vieläkin, jos Luoja voimia antaa, jotta tästä paranen. Monet olen jo taakseni jättänyt, niin olen, vanhat vaipui, raihnahat raukeni, mie tässä yksin, yksin..." "Lauloin mie ennen, äijä lauloin, runoille rupesin, a nyt en muista, ääni ei jaksa, ylen olen väsyvä, ääni ei heläjä, ei heläjä!" "Sanele, sanele, vieras uottaa, katsjo, katsjo, grivnan sait!" Ukko asetti rahan ihan silmänsä eteen, koitteli sitä sormillaan ja sanoi vapisevalla äänellä: "En näe, en tunne, nuoriko olet? Muistohosi pane, konsa kuolen, sitä en tiiä!" Vanhalla kalevalan nuotilla alkoi hän nyt laulaa: "Niin on pitkät miun pihani kuin on pitkät pilven rannat, niin on kolkko miun kotini kuin on kolkko korven ranta, korvess' on miun kotini, kalliolla kartanoni, aholla asuntosijani." Ei hän paljoa muistanut eikä juuri jaksanutkaan. Lauloi vielä muutamia lukuja ja ansaloitsuja sekä nuuska-, viina- ja morsiuslauluja. — Kummallisesti se vanha Kalevalan sävel kuului sen omassa kotimaassa vanhan, sairaan runolaulajan huulilta. Minulle aukeni silmänräpäyksessä uusi maailma, josta kävi hieno ja heikko tuulahdus Kalevalan kankailta. Selvemmin näin ja mielikuvituksessani loin kuvia, kuulin, miten sanat huulilla hyppelivät, sormet sormissa soutelivat, kannel soi nurkasta. Näin kaksi vanhusta, jotka eteenpäin keinuen illan hämärässä lauloivat Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä. Kalevalan sankarit ikäänkuin tulivat lähemmäksi minua ja niiden elämä muuttui minulle vereksi ja todellisuudeksi. Ennen ne olivat olleet minulle unenkaltaisia, vanutettuja sankaritaruja, nyt ne saivat liikettä ja kaikua sielussani. Jerkun Paavo se makasi siinä kuin vanha kelohonka, joka on romahtanut alas huimaavasta korkeudestaan nuorten vesojen juurille. Se oli sellainen isien puu se honka, viimeinen muisto vanhoilta aamun ajoilta, sen latvassa oli laulun kohina käynyt ja sen juurella oli vitmi viippunut. Niemen nenässä oli kisa käynyt, aholla oli leikkiä lyöty, iloinen Suomi oli soittanut kultaista kanneltaan. Sitten oli aika muuttunut, kisaan oli tullut vieraan kansan käänteitä, kieleen oli tullut outoja sointuja ja taljanka oli vieroittanut viulun, viulu oli vihoittanut kanteleen. Mutta siellä sinisessä korkeudessa ei se honka ollut sitä kuullut, oli kuunnellut vain omaa suruista suhinaansa, kunnes siihen iski ukon nopea nuoli ja kaatoi kankaalle. Siinä se kituu ja elää. Ahtaaksi kävi ilma ja huone. Katselin ukkoa. Maailman kohina ja levoton melu olivat hänestä kaukana. Ei hän kysynyt eikä toivonut, hän oli elävältä kuollut. Hänen huulensa liikkuivat kuin puhuisi hän itseksensä kuulumattomia sanoja tai toistelisi hämäriä runoja. Laulaja kaikessa tiedottomassa yksinäisyydessään ja surkeudessaan. Laulaja, jonka elämä oli kuin utuinen uni ja hyttysen hyrinä. Jätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se liikahtanut eikä se puhunut mitään. En ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut mitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin hyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka silmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella käännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä ummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka kiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta paistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta leppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin edessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla. SILLANLAKAISIJAT. Toisen nimi oli Malakias ja toisen nimi Mariaana. Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista puolta. Vuoroin käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän. Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taijan kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta, vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin itseensä. Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättävästi pistivät esille hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea. Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat hiukset kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan harmaannu. — Enköhän vain ole nähnyt Mariaanan kuvaa jossakin historiallisessa kuvagalleriassa ulkomailla? — Siksikö he näyttivät niin siveellisesti puhtailta, että he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa. Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän tieltään? Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin: _Mariaana:_ Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan, mitäs sinä kräkkäle siinä... vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet...? Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä... pörriäinen... ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajalla, joka oli niin alhainen ja armollinen. — Mutta kovin se näyttää jo vanhalta ja heikolta... ettei vaan kuolisi... näin viime yönä unta, että silta putosi altani. Ettei vaan kuolisi... vanha vaivainen. — Mutta mitäs minä tässä turhia tohisen — silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas siitä... niin pääsisi tästä kahville kotiin... _Malakias:_ Ainahan se Mariaana... aina hoputtaa... mutta eihän se vaivainen itsekään jaksa... koitanpahan sitä hiukan auttaa... vaivainen, kyttyräselkä... putosi onneton kehdosta... minkäs sille nyt mahtaa... täytyy joutua, muuten se toruu... sellainen kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua... Kovin se jo näyttää raihnaiselta... rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä... Kestääköhän tuo vielä kauvan, se on sellainen ähky yskäinen, yskiiköhän kuolemakseen. — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme määrinkin... no tuossa se jo on viimeinen läjä... pääsenhän kotiin... pistän piippuuni tupakkaa... huomennahan se taas alkaa työ — niin — —. Ja sitte kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen. _Malakias_: Sanoitko sinä mitään? _Martaana_: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas... Mennään kotiin! _Malakias_: Niin, taitaa jo olla aika. * * * * * Ja sitte mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kukin omalle taholle tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli vanhan tutisevan sillan. — Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan kuulunut... ehkä se vielä keittää kahvia... vai mikähän sitä vaivaa? Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio alkoi vavista hänen vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän, seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauvan. — Kummallista! Tuntui ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se toinen... se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella... mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten... niin että heidän lapionsa ja luutansa sattuivat yhteen... ja vastapäiset kasvot olivat nyt poissa, hän näki ne hengessä... tämähän oli hullua... kukas sitä olisi uskonut... hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi...? Jotain oli nyt nurinkurista. Tuntui niin tyhjältä ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin haudan salaperäinen kita... Jesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin —. Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä. Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan... Aamulla hän ei noussut vuoteeltaan... olihan se kummallista... Ja kun huonenaapurin vaimo tuli sanomaan, että se Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut muuta kuin: "sen piti kai niin tapahtuman... minkäs sille mahtaa!..." Viikon kuluttua Malakiaskin kuoli. Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari selkoseljälleen jalokivikimmeltävän oven ja sanoo: Täällä ei ole likaa eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat kädet ja te olette puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden kunniallisten ihmisten kulkea sisälle! SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI. Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen kun muu talonväki oli kylpenyt. Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan. Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan. Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne kerran olivat olleet hänen omiansa. Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan, hänen verkkonsa mätänivät, tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä. Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä pieniä mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät silmänsä sulautuivat harmaassa tupakin sauhussa raitin harmaaseen rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia, ja hoiteli nurkantakuisiaan, tupakantaimimaataan tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureli hänelle, sivulleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin pistäytyi kukaan häntä katsomassa, kyläläiset karttivat häntä hänen vahingoniloisen ärtyisän luonteensa ja pistosanojensa tähden. Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen, ohraisen oluen häyryissä. Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä, ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja tähkäpäitä, itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi. Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi, hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä autereisessa ilmassa. Seisoi sitte kuin mikäkin pellonpelätin ja peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi, isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tameran näköisenä ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi, silloin istuskeli hän rannan kivellä ja varjeli säkkejä kuin sielunsa rauhaa. Sitte nosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli saunanluukusta, ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti ikäänkuin hän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin hän leksotteli: "Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee!" Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi: "Monta on kutsuttu mutta harvat ovat valitut." "Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?" "Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko, luuletkos sinä ensi joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!", ja vaari sylkäsi tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa. "Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin päähän menisi." "Ime sinä Syyrakin..." "Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!" "Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin kakkua!", sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa. Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön, hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähemmä joulua vilkastui syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen iltahämärässä kantavan säkkiä. Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: "kas kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtua!" Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen vaan oli lenseä, suoja ilma, ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana pienen kynttiläpahasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessa joululepoa. Lähtivät muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske, siellä se vaari keitti sahtia valmistellen omaa joulu-iloaan. Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta ja tippui hiljaa lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva väkimarjainen katajanoksa. Vaari istui jakkaralla niin, että leuka ulettui melkein saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai kotitonttu, itse hiiva-Nuutti, joulusahdin haltia, joka öiseen aikaan mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku talonvaari pikku-ukkonäyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla, kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa plis, plis, plis! Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään, hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reijän alle ja herautti huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta, tämä oli jo metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikoilleen ja peitti visusti runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitte kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta joulu-aattona ottaisi hän pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa joulunpyhiä, hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppia ja läkkikannuja. Ottaisiko hän kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran, että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan mutta teki itsellensä lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin, kylläpä ne naapurit silloin poikkeaisivat pakinoimaan juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin, mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan, kylläpä niiden naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi kulauksen, hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen rohtimiselle paidalleen ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä myöden kuin hän joi, hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi, riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään, nyt kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosiansa. "Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista sahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis kukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa, niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio vainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'" Niin kehasi vaari. "Väkevä se on vaari mutta väkevää on sahtikin", veistelivät miehet. Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa hänelle "laula lappua" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin alkoi hän rukoilla: "hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo kukkua!" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: "juokaa pojat, meillä on ja meillä annetaan!" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin nukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien ja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan. Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: "Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!" Sitte kömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla ja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut kuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon ja katosi. ÄITI JA POIKA Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista. Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom! lauloi pieni poika kellojen ääntä matkien hänen akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti vinkui: viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri, ja ruskea pannu heilui ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski. Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom! Harmaat, vanhanaikaiset talot häämöttivät sokeina ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkkuiset posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat, kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät ja sieltä ne tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle, kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille. Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili, laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn painautuneena eikä raaskinut panna tulta tahraiseen, pieneen läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riisti ja raastoi aamusta iltaan väsymään asti ikäänkuin olisi nauttinut siitä, että hän sai raataa pojallensa, mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadannallaan olisi ollut tarkotus herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessa se äiti kiskoi itse kärryjä mäelle, toisinaan, suojan ilman aikana tarttuivat pyörät lumeen eivätkä ne tahtoneet nousta vastamäkeä, muori rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle paksuilla, mustilla tumpeilla pyyhkien hikisiä harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko se äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan, saattoihan sitä puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparinvaimot. Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sitä hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta se ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän sietäisi, jollei äiti vaan aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä, pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa toverit? Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari. Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi? Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen paikkasi hänen sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan, joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittekin oli nousukas? Oo, se suuri tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa upotti intohimon valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin kaikkitäyttävänä, kaikkinielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin huutoihin, ei siellä ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyytyvä hiljaisuus ja mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä paperikukkia. Toista oli suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla. Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan, sen rämisevä, räikeä ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen rämisevän, hermostuttavan rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen kadun alipäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan. Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun: "Päivää!" Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. "Päivää Tallinska!" "Täällä te vaan puolipimeässä paikkaatte nuoren herran sukkia." "Hys!" "Onko se kotona?" "Se lukee." "Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri, niin, niin jumala paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin ikälopun. Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu reklamenttiin, hyvähän se, että alhaistenkin ihmisten lapsista tulee isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistelisivat sitten vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan, asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!" "Mitäs se Tallinska nyt, ahkerahan se meidän poika on, lukee ja pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissaankaan, sillä se on niin hermostunut, sanoo." "Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla, vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä." "Hys, puhukaa hiljemmin!" "Herrajesta, kun en muistanutkaan!" huudahti Tallinska ja painautui tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom! Ja siihen säesti ovikello hurjasti: kili-kalikuiva-kala, kili-kali-kuiva-kala! Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja hellän pehmeä: "Tule jo syömään!" Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istui ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle, kaivoi ruokaliinan leukansa alle, hän ei sitä unohtanut köyhissä, kotoisissa oloissaankaan. Sitte alkoi hän kahvelillaan rummutella kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän vihertäviin akkunoihin, missä kimelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään. Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla. Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi ja hän katseli poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista, liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa, hienot siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla ja kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se tuntuisi niin hyvältä ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti se sykähtäisi ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa ja pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri, hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä, niinhän olikin hyvä, hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämmetöntä, se painautui rintaan ja kouristi, se painoi, painoi niin raskaana harmaan pään ympärillä niin, että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika sitä huomannut, kuinka hänen kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. Nyt hänen poikansa oli niin suuri, olihan se vanha tarina, että lapset vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi, nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän sentään hiukan niinkuin leikillä... Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä, hän kurotti juomalasiansa, mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä katseli poika hetken maitolasia, hän jäi siihen tuijottamaan ja huomasi, että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli taas yli kadun läkkisepän ikkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas äidin käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja ilmasta punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää ja harrasta noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun kannen ympärille, niissä oli jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista, itsensä unohdusta, jotain pyhää niissä oli niin lapselliselta kuin tämä hänen ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... kovin oli vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset olivat käyneet melkein liituvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen nosti hän taas lasinsa ja sanoi: — "Kaadappas lasiini maitoa, kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat, vanhan kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein naurattaa..." Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin se olikin, yhdisti taas heidät, pieni huomaamaton kosketus. Eihän hän sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti raukka! Ja äiti sanoi melkein kuiskaten: — "Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen." — "Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen Tallinskan kanssa niin paljon... jaarritella... ja torilla voisitte olla minusta puhumatta... ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää." — Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja sanoi kuin ohimennen: "Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti." Sitte meni hän keikahtaen omaan kamariinsa. * * * * * Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat kolisten hänen akkunansa ali. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse, tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitte tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä, hopeoituja saappaita, isoja sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine kruunuineen ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun niin, että se voihkasi: Viuuh-kiri-ii-ilkiää — — Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja itsekäs. Ja äkkiä hulmahti veri hänen ohimoihinsa, hän tunsi, kuinka hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna olisi levinnyt yli koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi sen kohtauksen siellä pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut kaupunkiin etsimään lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan vanhaa huivipäistä vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän äitiä odottanut kävellen pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli toveriliuta vastaan: "Hei, vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään kapakkaan, viini, naiset ja laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät kuin tyhjä puteli, mikä miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden 'uhrin'! Joko olet unohtanut kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken vastaamme, millaiset lanteet sillä tytöllä... ihana sireeni sinulla on, ikävä vaan, että on ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet niin salaperäisen näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää, minne mies aina iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu, ruusunvärinen peite, leveä, pöyheä vuode, siihenhän uppoo ja hukkuu herkulliseen humalaan. No etkö tule kapakkaan?" Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäynyt keveään katukeskusteluun, oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä, kahleena hänen vapausjanolleen. Vaijeten kulkivat he taas asemalle, tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut vaipua maahan, maan alle. Kummallinen, hirvittävä äänettömyys, kuolemanenteinen hiljaisuus; ja vasta hyvästeltäessä se äiti oli sanonut rikkinäisellä äänellä: "Eihän se mitään toiveita antanut, taitaa olla viimeisiä matkojani, en minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan hautausmaahan isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä, hyvästi poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!" Ja sitte juna vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta, salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta. Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän iloinen monivärisyys. Kadulla oli hän tavannut Nannin, hänen verensä oli kuohahtanut ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen sydämessään asui itse elämä! Ja sitte oli hän ajanut Nannin kanssa jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois ikävästä — ja kuolemasta. Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen dekadenttiluonne ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin sitkeys, vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi. Vihdoin hän nukahti. * * * * * Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja alkoi hitaasti pukeutua. Kiiltävä tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen, ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää, kaikki muu oli unta, savua, ilmaa, hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen itsesuitsutuksessaan — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi hiukan liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista alkuperäänsä, siksi hän tekokeinoilla koetti näyttää ylhäisen kalpealta. Mutta sen sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin kenraali- ja aatelispoikien jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen päänkeikauksen oikealle sekä sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan. Sitte vahasi hän viiksiään, jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan muotoisiksi, sehän oli nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti poskilihaksiaan veti pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä hohti pitempi erityisesti hoidettu kynsi. Sitte alkoi hän tulitikulla hieroa pientä keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti hän hienon venäläisen sigaretin, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin pienessä kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti. Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto, hän kuuli sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla liikkuvia olentoja, hän siirsi ikkunalta sermin, hän sätkähti, ja paperossi putosi lattialle. Keskellä katua paksuna, kömpelönä möhkäleenä makasi äiti kärryjensä alla, paksut huopasaappaat olivat takertuneet kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja nahkaturkin koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli luiskahtanut äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen päälle. Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää ja hohotti, ja läkkisepän lapset kirkuivat ilosta hyppien. Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista, nyt äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän näin tohveleissa, paitahiasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden kulmassa seisovien souvarien pilkaksi? Mutta oli se tämä sittenkin anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo oli äiti hiukan nousemassa, ehkä se omin voimin?... Niin ehkä se siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä äitiä! Nyt se kaatui uudestaan. — Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä. Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen! Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi tarttua oveen. Silloin juoksi läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin jaloille. Jumalan kiitos, kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän, äänien melun ja astui puotiin. Äiti oli vaipunut tuolille huohottaen silmät raukeina. Poskesta juoksi verta nahkakaulukselle, ja turkit olivat vihreässä liassa. Niinkuin usvasta, jostain kaukaa olemattomasta näki hän äidin himmeän katseen, joka etsi hänen katsettansa: "Jumalani sentään, en minä enää kestä, taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä ihan tunnen, kuinka se vetää — —" Mutta, sitte hymyili hän raukeasti: "No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, — jahka tästä toivun — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä — ehei, — en minä nyt!" Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon sisu kuohahti, käheällä äänellä kihahti hän: — "Ja sen minä sanon, en maksaisi ruostunutta ryssän nappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan, hyi häpeää, helvetti sentään!" Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni. Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello, hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja huusivat: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom-pom-pom — — — pom! ILOISIA OPINNOITA. Antti Klemola oli tuollainen hyvänpäivän lapsi, ison hämäläisen rustitilanomistajan ainoa poika. Hän sai säännöllisesti kaksisataaviisikymmentä markkaa kuukaudessa isältään ja hän käytti ne perehtyäkseen pääkaupungin oloihin. Hän luki oikeustiedettä ja venäjän kieltä, kirjoitti luennoilla vihkonsa täyteen ukkoja tai puhdisteli kynsiään norsunluisella puikolla ja nosteli tylpällä nenällä keikkuvia nenäkakkuloitaan. Toveripiirissä istuessaan nosteli hän niitä juhlallisemmin tai katseli yli kultaisten sankojen sekä vaikutti lyhytnäköisyydellään terävästi. "Hän on järjen mies!", sanoivat toverit, ja he sietivät häntä, sillä hän lainasi mielellään. Perheiltamissa hän johti tansseja. "Hän tanssii hurmaavasti", sanoivat perheen tyttäret. Osakunnassa hän oli vanhoillisuuden "toiveita" vaikkei hän loistanutkaan puheillaan, äänesti väkijuomakiellon puolesta vuosijuhlissa ja istui kerran kurinpitovaliokunnassa. "Hänellä on periaatteita!", sanoivat vanhemmat osakuntalaiset. Isä ukko kävi häntä joskus katsomassa, sinisellä kynällä hän silloin alleviivasi tärkeimpiä lauseita kirjassaan, tavallisesti oli sama kirja samalta sivulta auki viikkomääriä, hän piirteli siihen yhä enemmän sinisiä viivoja niin, että se näytti siniseltä vesimaalaukselta, sini-aaltoiselta Hämeen sisämaan järveltä. Niin, hänellä oli myöskin taiteellisia taipumuksia. Sinisiä viivoja, toivon ja puhtauden värejä! Monipuolinen mies, tulevaisuuden mies, maan toivo! Ukkoa kaupungilla saatellessaan saattoi hän äkkiä jättää hänet kadulle seisomaan sanoen: "anteeksi isä, mutta minun täytyy nyt mennä venäjän luennolle!" Ja isä hymähti siihen leveätä, hämäläistä hymyään: "Niin, mene sinä, poikani, luennoimaan, työ ennen kaikkea!" Isää asemalle saatellessaan otti tämä lompakostaan setelin ja antoi sen ahkeralle, siistille, mallikelpoiselle pojalleen. Sinä iltana oli Antti iloisella tuulella ja paraimman toverinsa kanssa, joka runsaasti käytti hyväkseen hänen rustitilallisia, ritarillisia ominaisuuksiaan, saattoi hän syksyhämärässä ajaa "Palestiinaan" tai johonkin muuhun iloiseen ravintolaan, jossa hän klinkutti pianolla 'Donau wellen'iä ja taputti tarjoilijatarta. — Ja kun hän lukukauden lopulla palasi kotiin, oli hän suorittanut "pikku teoloogin", ja luentokirjoihin oli piirretty: "ahkerasti, ahkerasti, ahkerasti". — Ja pitäjän rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: "sinusta tulee mies, sellaisia meillä tarvitaan, kirkkomme ja rakkaan isänmaamme kunnon poikia! Luonteita me tarvitsemme." Hän asui keskellä kaupunkia korkeassa kivimuurissa. Häntä miellytti raitiotievaunujen kellojen kilinä ja pyörien ramina vastapainona hänen kotiseutunsa hiljaiselle elämälle. Kun kaasulyhdyt kaduilla syttyivät, vaikutti se sähkön tavalla hänen mukavuutta rakastavaan, pehmeään ruumiiseensa. Hän nousi sohvasta, jossa hän iltapäivän hämärässä oli loikonut lukien Braunin runoja tai Decamerone'a. Hän pukeutui tarkasti, lähti ulos ja käveli yksinomaan koleata Aleksanterinkatua, missä vanhoillismieliset ylioppilaat kävelivät ylioppilastalon ja yliopistorakennuksen väliä ikäänkuin niitä vartioiden. Rouva, jonka luona hän asui, oli täydessä kukoistuksessaan, hänellä oli pehmeä, valkea iho, minkä rouvat saavat oltuaan muutamia vuosia naimisissa, ikävä painosti hänen mieltänsä, sillä hänen miehensä viihtyi päivällä konttorissaan, illoin ravintoloissa tai klubeissa. Antti näki rouvan vain vilaukselta ja sattumalta, mutta kerran he pimeässä eteisessä töytäsivät yhteen, he purskahtivat nauruun, ja ennenkuin Antti sen huomasikaan, sai hän kutsun tulla saliin. Ja he istuutuivat ikkunakomeroon, josta näkyi kattojen harjat ja kirkontornit ja niiden takana kappale sinistä taivasta. Rouva oli hyvin avomielinen, kertoi ikävästään yksinäisessä, lapsettomassa kodissa, kertoi nuoruudestaan ja ystävistään, jotka olivat hänet jättäneet, ja Antti Klemola kertoi hänelle perhe-iltamista, osakunta-elämästä ja kurinpitolautakunnasta... Mutta kun hän oli päässyt tuttavallisempaan yhteyteen, kutsui rouva hänet päivälliselle, esitti hänet miehelleen ja sanoi: "minä olen oikein innostunut ylioppilasrientoihin, herra Klemola on hauska seuramies, hän ottaa osaa kaikenlaisiin valiokuntiin eikä hänellä ole ollenkaan perhetuttavia täällä Helsingissä. A propos, minä luulenkin, että me olemme tavanneet toisemme jossakin pikkukaupungissa!" Tämä pieni vale ja ymmärtäväinen katse vaikutti Anttiin kummallisesti, hän punastui, mutta sydänalaa kiersi suloinen tunne ja toivomus tämän kehittyneen ja kukoistavan naisen omistamisesta, sillä suloisesti vale sähköitti, se yhdisti ja veti luokse maneitin voimalla. — Eräänä iltana toi Antti Brauninsa, he istuivat taas ikkunakomeroon, hän lausui hillityllä äänellä, hämärä laskeutui yli kattojen ja alhaalta liekehti jo lyhtyjen valomeri valuen seinille, ja omnibussikellot soittivat kiihkoisen huumaavasti ja saivat hänen verensä karkeloimaan. Hänen nenäkakkulansa putosivat rouvan syliin, hän kopeloi niitä, heidän kätensä sattuivat yhteen, hän tarttui molemmin käsin rouvan ohimoihin, katseli häntä syvälle silmiin ja veti hänet luokseen. Braun putosi läiskähtäen lattialle. Sen jälkeen hiipi hän usein ruokasaliin, joka oli hänen huoneensa vieressä, hänen oma huoneensa oli heti vasemmalla eteisen oven lähellä. Mutta kun hän kuuli miehen soittavan ovikelloa, riensi hän huoneeseensa vaikka rouva häntä varoitteli: "pysy paikallasi, ei siitä ole mitään vaaraa!" Mutta Antti kuiskasi: "ei, ei, olkaamme varovaisia, hän alkaa vielä epäillä!" — Ja huoneessaan hän sitte sykkivin sydämmin kuunteli rouvan ja miehen yksitoikkoista keskustelua, piirteli mielirunojensa alle punaisia viivoja, punaisia lemmen kuteita, punaisia kiehkuroita rouvan tuoksuvan nimen ympärille. — Jo aikoja sitte oli hän lakannut piirtämästä sinisiä viivoja kurssikirjoihinsa. Hän tutki nyt elämän ja rakkauden suurta kirjaa. — Mutta rakkaus on oikullinen kuin meren tuuli, ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja se saattaa rikkoa kaikki punareunaiset haavekuvat. Hän eksyi ystävänsä kanssa "Palestiinaan", voiton hymy huulilla kertoi hän tälle koko seikkailutarinansa, hän oli erityisesti kiihoittuneessa mielentilassa, hän tilasi yhä uusia juomia, ja kun hän kadulla yöllä erosi ystävästään, oli hän hienossa hiivassa. Asuntonsa portilla tapasi hän naisen, jolla oli valkea harso silmillä. Hän astui luokse ja kohotti harsoa ja he alkoivat kuiskutella. Hän avasi avaimella ulko-oven, hiipien kapusivat he pimeitä portaita ylöspäin. Eteisessä kulki hän varpaillaan, asetti palttoon naulaan ja avasi ovensa, sinne työnsi hän öisen vieraan pimeään huoneeseen. Ruokasalin oven lattiaraosta näkyi pieni valojuova. Rouva oli siis hereillä. Odottiko hän Anttia vai miestään? Kirottu selkkaus! Ylpeys ja pelko valtasivat hänet vuorotellen, tämä oli uhkapeliä, vaarallista ja seikkailurikasta, häntä huvitti ja pelotti samalla kertaa. Hän irroitti tytön hatun ja kaulapuuhkan ja alkoi päästää hänen röijynsä nappia. Hiki helmeili Antin otsalla, hän kuuli rouvan yskivän viereisessä huoneessa. Tyttö seisoi alushameissaan ja sukkasillaan keskellä lattiaa ja kikatti, kikatti kerran, kikatti toisen kerran, hänestä tuntui tämä kohtaus niin hassunkuriselta. Antti näytti niin surkean naurettavalta tutistessaan ja korvia höristellessään. Tytön ruumis vapisi ja hänen rintansa aaltoili tirskeen tyrskyissä, hän painoi suunsa Antin tutisevaan olkapäähän, nauru puistatti häntä. Nyt huomasi Antti, että tytön henki löyhkähti punssille. Tyttö tyrskyi ja veti henkeään, viereisestä ruokasalista kuului taas kuiva yskähdys. Antin vastaväitteistä huolimatta purskahti tyttö vihdoin äänekkääseen naurun rähähdykseen ja kyykistyi lattialle. Hetken oli ihan hiljaista. Lamppu kädessä avasi rouva ruokasalin oven ja astui eteiseen. Hän koputti hiljaa Antin ovelle. Ei hiiskausta! "Antti avaa! Minä tiedän, että sinulla on nainen luonasi, minä ajan hänet paikalla ulos!" — "Ole hupsuttelematta, minä olen jo makuulla", vastasi Antti pidellen tytön kättä kädessään. "Päästä minut heti paikalla sisään, en minä ole sinulle vihainen, mutta naisen ajan minä heti tiehensä. Kuules, Antti, sinun täytyy, sinun täytyy!" — Ja Antin täytyi avata, nolona seisoi hän rouvan edessä ja katseli likinäköisen terävällä katseella, mutta rouvaan ei se tehnyt mitään vaikutusta. Kasvot kummallisen jäykkinä asetti hän lampun yöpöydälle, hyppäsi tytön eteen, hän tarttui häntä olkapäähän ja sinkautti ovelle. Kädet puuskassa kulki rouva eteiseen, jonne tyttö peräytyi. Silmät tulisina pikkupalloina työnsi rouva leukansa ihan tytön kasvoille ja polki jalkaansa. Antti katseli heitä suupielessä omituinen ilme niin, että näytti ikäänkuin hän olisi nauranut. Mutta hän ei nauranut, rouvan terävät sanat sumisivat hänen korvissaan, hän tunsi koko naurettavaisuutensa, hän oli hämillään, hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän ei ollut toiminnan mies, mutta rustitilallisen ritarillisessa mielessään tunsi hän, että hänen täytyi nyt jotakin tehdä. Ratkaisuksi kuului eteisestä korvapuustin läiskäys, samassa rouva kiljahti. Antti riensi tuolien ohi, joilla tytön vaatteet riippuivat sikin sokin. Hän näki, miten tyttö oli tarrautunut rouvan tukkaan kiinni, palmikot olivat irtautuneet hiusneuloistaan, ja hiukset riippuivat alaspäin kasvojen yli. Rouva tarttui käsillään tytön käsivarsiin, mutta kuta enemmän hän niitä pusersi, sitä tiukemmalle käyristyivät tytön kädet hiuksien ympärille. Antti kiirehti heitä erottamaan, voimakkaalla liikkeellä irrotti hän tytön vastahakoiset kädet, hän työnsi tytön polvellaan ulkokäytävään. Rouva seisoi läähättäen vieressä, ja kun tyttö huusi vaatteitaan, riensi hän Antin kamariin, sieppasi vaatteet tuolilta ja heitti ne vasten tytön kasvoja, joka puolialastomana värjyi käytävässä. Lupsahtaen luiskahti ovi säppiin. Hämillään katsoivat Antti ja rouva toisiinsa. "Oi, Antti, tätä minä en olisi sinusta uskonut. Hyi sinuas!" — "Älähän nyt, en itsekään ymmärrä, miten tämä tapahtui, olin humalassa, anteeksi... en koskaan enään... ymmärräthän... kaikki miehet hairahtuvat joskus... kysy mieheltäsi... hän tietää!" Mutta rouva ei ottanut lohduttuakseen, hän purskahti itkuun, äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän lamppuunsa ja kiirehti huoneeseensa sulkien oven pamauksella jälkeensä. Antti seisoi yksin pimeässä ja häpesi ja hän tunsi, kuinka hän punastui korviaan myöten... mitähän ne siellä kurinpitolautakunnassa... Ulkokäytävässä seisoi tyttö itku kurkussa, hän pudotti ne taas kiviselle lattialle ja riensi kostoniloisena portaita alas. Kadulle tultuaan vihelsi hän ajuria ja ajoi suoraapäätä ohkaisissa alusvaatteissaan poliisivartiolle. Hetken kuluttua palasi hän sieltä järjestyksenvalvojan seurassa... Antti sai käskyn muuttaa asuinpaikasta, samaten rouvakin sai varotuksen. Sen koommin he harvoin tapasivat toisensa, Antti vältti, kun hän kaukaa huomasi rouvan tulevan vastaan kadulla, ikäänkuin karvas pala olisi tarttunut hänen kurkkutorveensa ja hän ehätti tovereilleen: "mennäänpäs, pojat, kahvilaan juomaan lasi sitruunamehuvettä, kurkussa niin karvastelee..." Uudessa asuinhuoneessaan lopetti Antti Klemola kirjettä isälleen... "Rakas isä, minä olen muuttanut entisestä asuinpaikastani, siellä ei ollut olo rauhallista... en voinut siellä lukea, rouvakin oli hiukan ikävä... minun täytyy nyt lopettaa, sillä minun pitää lähteä kurinpitolautakunnan kokoukseen..." Antti tuijotti nenälasiensa läpi siintävään avaruuteen yli katon harjojen ja leijailevien savupilvien. Alhaalla kaduilla syttyivät kaasuliekit, Nikolainkirkon kellot kaikuivat kumahtavin kidoin, Antti kävi levottomaksi, hän tarttui siniseen lyijykynäänsä ja alkoi piirrellä sinisiä viivoja kirjaansa. KIRJAILIJA. Hän nukkui kauvan aamusilla. Koska hänellä ei ollut kuvastinta, nousi hän pörröisenä ja unenpöpperöisenä istualleen vuoteessa ja tarkasteli kasvojaan kiilloitetusta sängyn jalkolaudasta. Hän laski näet leikkiä oman itsensä kanssa. Hän koetti laskea leikkiä myös muiden kanssa. Hän tutki elämää. Hän oli kirjoittanut pari onnistunutta runoa. Joku hänen miesihailijoistaan oli lukenut ne jälkihumalassa eräälle kioskineidille, jonka luona kirjailija toisinaan kävi juomassa soodavettä. Kioskineiti alkoi rajattomasti ihailla kirjailijaa, hän ihaili tietysti enemmän kirjailijan pyöreitä ruumiin muotoja kuin runon sieluttomia säkeitä. Mutta kioski, jossa neiti oli kioskineitinä, muuttui sen jälkeen viisauden kaivoksi, jonka luona väsyneet, nykyaikaiset karavaanimiehet juottivat aasejaan ja kameelejaan. Kaikki Helsingin hienot pinkkapöksyiset kaunosielut ja arvostelijat kävivät juomassa soodaa sen kioskineidin luona. Siitä ajasta asti oli kirjailijan maine taattu. Hänellä oli aina puhdasta, valkoista paperia pöydällä, johon hän ei koskaan viitsinyt kirjoittaa riviäkään. Häntä ei haluttanut turhinpäin päätänsä vaivata. Hän varusti itsensä hienoilla kirjoituskynillä, hienoilla englantilaiskuosisilla vaatteilla ja pystykauluksilla. Hänellä ei ollut koskaan rahaa, mutta hänellä oli jo maine. Hän ei tyytynyt enään kioskineidin ihailuun. Hän oli päässyt itse-ihailun esimakuun. Hän tanssi taitavasti ja johti franseesia Seurahuoneella. Franseesissa hän kerran pääsi tuttavuuteen erään tohtorinrouvan kanssa. Tohtori kuului jäsenenä monenmoisiin tieteellisiin seuroihin, pankki- ja teatterinjohtokuntiin. Tohtori arvosteli myös joutotöikseen. Kirjailija osasi olla hienosti innostunut tohtorin mieliaineesta, osasi mairitella häntä niin mainiosti, että tohtorin mielestä kirjailija oli kirjailija jumalan armosta. — Miekkinen se oli kirjailijan nimi. Espiksellä hän heilutteli norsunluupäistä ruusupuukeppiään ja seisahtui puodin ikkunoiden eteen ihailemaan itseään tai kulki hän toveripiirin mukana salaa viittaillen olemattomista lemmenvoitoista. Hänen maineensa kasvoi päivä päivältä, se tunkeutui ilohuoneisiin, ravintoloihin, kylpyhuoneisiin, perheisiin, johtokuntiin y.m. Hän osasi olla niin teeskennellyn vaatimaton, että ihmiset alkoivat pitää häntä sorrettuna nerona. Hän puhui myös joskus kautta rantain köyhyydestään, mikä oli muka esteeksi hänen ihanteillensa ja pyrkimyksillensä. Mutta vanhat koulutoverit alkoivat vähitellen karttaa hänen jokapäiväistä valitustansa: "voitko sinä, veli hopea, vipata minulle viitosen!" Ravintoloissa istuessaan oli hän täynnä mielikuvitusta. Hän laski leikkiä itsestänsä, hän valitti laiskuuttansa ja vakuutti tuhlanneensa koko lahjakkaan kykynsä raha-asioiden selvittämiseen. Hänellä oli seurahyveitä, hän saattoi olla sattumalta sukkelakin ja hänen päähänpistoilleen naurettiin niiden röyhkeyden takia. Hän ei jakanut koskaan tovereilleen syvimpiä sielunsurujaan, sillä niitä ei hänellä ollut, siksi todelliset toverit ajoissa vetäytyivät hänestä syrjään, mutta hän etsi aina uusia. Uuteen tuttavuuteen päästessään istui hän vaiti ensi illan, ja uudet toverit ällistyivät hänen henkistä salaperäisyyttään. Sillä aikaa kirjailija tarkoilla tuntosarvillaan tähysi uuden toverinsa heikot puolet ja seuraavalla kerralla hän iski juuri heikoimpaan kohtaan ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Hänellä oli jo päänsä ympärillä yli-ihmisen pyhimyskehä mutta hän ei kirjoittanut koskaan mitään. Hänen pienet kookospähkinäaivonsa pyörivät yhden ainoan asian ympärillä: mistä hän saisi rahaa, miten hän nuorena nousukkaana voisi elää sen piirin keskuudessa, johon hänet hyvä onni oli potkaissut. Hän uhkaili taiteilijatovereitaan kirjeillään, peloitteli tekevänsä itsemurhan, jollei hän saisi määrättyä summaa, minkä hän tarvitsi matkustaaksensa maalle kirjoittamaan suurta teosta, näytelmää tai ylipäänsä mitä hyvänsä. Kun ei rahaa tullut, ei itsemurhastakaan tullut mitään. Mutta hän oli suuri sielu. Siksi asettui hän muiden pikkusielujen yläpuolelle ja rupesi arvostelijaksi. Eräänä harmaana päivänä (hän valitti näet myös ilmaa syyksi, ettei hän voinut kirjoittaa) oli hän huolimattomana hetkenä, tappaakseen tyhjää ikävyyttään lähettänyt erään kuivan ja terävän arvostelun paraimman kirjailijatoverinsa teoksesta. Arvostelun alku oli täynnä loistavia otteita Tainen, Brandesin lauseista; kaikista kiertelevistä moitteista huolimatta oli arvostelun loppu suojelevan kiittävä ja siinä oli pieni pala, jonka irtireväistynä kokonaisuudesta sopi irtoleikkelynä painattaa sanomalehtiin kustantajan reklaami-ilmotuksena. — Seuraavana päivänä hymyili kustantaja hänelle ystävällisesti kadulla. Nyt tuli hän yht'äkkiä vaikutusvaltaiseksi. Salaisesti kasvoi hillitty viha hänen sielussansa. Hän täytti entisen hedelmättömän elämänsä kirjoittamalla arvosteluja, niitä tulvimalla tulvi nyt sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. — Hän oli lukenut hiukan estetiikkaa, mutta hänen yliopistollinen loistouransa oli päättynyt pro gradu kirjoitukseen. — Mutta hän ei tyytynyt arvostelemaan ainoastaan kirjallisuutta, hän tahtoi myöskin ymmärtää maalaustaidetta, hän kulki tavallisesti jonkun taiteilijaystävän kanssa partioretkillä taulunäyttelysalissa vernissauspäivän edellisenä päivänä ja kyseli kautta rantain taiteilijan mielipidettä. Seuraavana päivänä näki taiteilija omat atelierikritiikkinsä julkisesti sanomalehdissä painettuina. Mutta taiteilijapiireissä alettiin hänelle nauraa päin naamaa. Eräs veitikka pyysi kirjailijaa modellikseen, kirjailijan kasvonpiirteissä oli muka jotakin mieltäkiinnittävää, sanoi veitikka. Ja kirjailija Miekkinen istui maalattavana pari päivää, kulki kaduilla ja ravintoloissa ja kehuskeli, että se ja se tunnettu taiteilija parast'aikaa maalaa hänen kuvaansa. Usein seisahtui hän taidekaupan ikkunoiden eteen ja ihaili kullattuja kehyksiä, joiden sisällä hän hengessä näki oman tekoväsyneen kuvansa kangastavan. — Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän paraimman ystävänsä, vanhan koulutoverinsa luo ja valitti: "kuules, en ymmärrä... K. ei voi enään maalata minun kuvaani... rahan puute?... en ymmärrä." "Mitä hän sanoi?" "Sanoi, että hänen värinsä ovat kuivuneet." "Kuivuneet???" "Niin", puhui Miekkinen happamen näköisenä. "Kuule, hyvä veli, minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti kuivilla väreillä." "Mitääh!" "Hän tarkoitti, että sinä, Miekkinen, olet kuiva. Ne tekevät sinusta pilkkaa!", sanoi toveri rehellisen suorasukaisesti. Kirjailija lähti, jätti ylpeästi ainoan ystävänsä. Eräänä päivänä teki kirjailija kokokäännöksen, hän sai viran pankissa. Hän oli aikoinansa tutkinut niin paljon raha-asioita, että hänen perikykynsä nyt vihdoinkin pääsi oikeaan loistoonsa. Hän osasi notkeasti tunkeutua vaikutusvaltaisten päämiestensä suosioon, hänen huulillansa oli ainainen hymy, jota mikään maailman harmi ei voinut pois puhaltaa. Sitten kävi hän läpi kauppaopiston. Ja mitäpä hänestä nyt sen enempää puhuisi. Hän sai pian maaseudulla pankin haarakonttoriin johtajan paikan. Hän leikkelee jo omia korkolippujaan. Hän makaa yönsä hyvin. Hänen vatsansa on hiukan pullistunut, mutta hänen kookospähkinäkallonsa on saanut arvoisan loistavan täplän. Ikuinen hymy huulilla liikkuu hän pankkihuoneistossa, hymyillen kieltää hän vanhoilta tovereilta vekselin. Hän luovii perheissä kiintymättä erityisesti kehenkään pikkukaupungin neitiin. Hänessä on helsinkiläinen hieno leima, joka saa koulun yläluokkalaistytöt ihmeestä ällistymään, mutta hän kulkee ohitse hienosti hymyilevänä sivu katsoen. Hän ei lue juuri mitään, hän ei osta koskaan runoja, hän kehuu joskus, alentuessaan istumaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, että hän ei lue joutohetkinään muuta kuin salapoliisikertomuksia ja senkin vain joulunpyhinä, jolloin hän myös kerran vuodessa käy kirkossa. Hän on valmistanut itselleen pienen pyhäkön, jonne hän palaa arkihuolista kellittelemään sohvallaan, muistelemaan satunnaista, satumaista onnensa juoksua. Hän on muodostanut makuuhuoneensa naisbudoaariksi, pöydällä on tunnettujen henkilöiden muotokuvia ja seinällä taiteilijaystävien lahjoittamia taideteoksia. Ainoa perinpohjainen muutos hänen luonteessaan on vain se, että hän ei enään nuku myöhään aamusilla. TURHAA PELIÄ. Maaseututeatteri oli saapunut kaupunkiin. Miesnäyttelijöiden pukuhuoneessa kulki Viljami Ventola levottomana edestakaisin lattialla. Ei häntä tänään kiusannut ramppikuume kuten tavallisesti, muista syistä oli hän kiihottunut... Hän järjesteli pukuaan, katsoi kuvastimeen ja mutisi itseksensä: "tänä iltana sen täytyy tapahtua!" — Huoneessa oli kaikki sikin sokin, tuoleilla ja sohvilla oli pukuja, tekotukkia ja kenkiä, isolla pöydällä oli monta pöytäkuvastinta ja niiden edessä paloivat tyhjien puoliolutpullojen suihin pistetyt kynttilät, siinä oli vaseliinirasioita, ihomaalipönttöjä, puuterihuiskuja ja kiviliimapulloja sekaisin tyhjennettyjen tuutinkilasien joukossa. Muut näyttelijät kulkivat pitkin matkustajahuoneiden käytävää — teatteritalossa oli nimittäin hotellikin — tai istuskelivat etuhuoneessa pakkalaatikoilla sukkeluuksia lasketellen tai tuijottivat eteensä. Nuoremmat näyttelijät seisoivat näyttämöllä tirkistellen esiripun reijistä katsomosaliin, missä jo istui ihmisiä. Viereisestä huoneesta kuului näyttelijättärien äänekäs puhe, ja ylinnä kilahti nuoren Helvin nauru helisten kuin tiuku viileässä ilmassa jossain kaukana maalla joulu-aamuna kirkkorinteellä. — Niin, olihan Helvi papin tytär. Puoleksi karaten oli hän lähtenyt kotoaan antautuakseen näyttelijäuralle. Noin oli Helvi nauranut päivälläkin, kun hän Viljamin kanssa oli ollut ajelulla kaupungin ulkopuistikossa. He olivat nousseet puiston tekoraunion, vanhan, luostaria muistuttavan kiviröykkiön harjalle ja olivat uudestaan näytelleet sen ihanan kohtauksen. Ja tänä iltana tulisivat he taas näyttämöllä vastatusten, saisivat uudestaan haltioitua, he eivät enään näyttelisi, he unohtaisivat ajan, paikan, kulissit, yleisön. — Niin, Viljami unohtaisi koko kurjan elämänsä, koko sen onnettoman sattuman, sen kiusottavan erehdyksen, joka sitoi häntä, uhkasi koko hänen näyttelijätulevaisuuttansa. Ah, olisipa hän nähnyt Helvin jo pari vuotta sitten! Ne kaksi vuotta olivat Viljamille koettelemuksen vuosia. Ei hän koskaan voisi saavuttaa sitä onnea, jota he, hän ja Helvi voisivat yhdessä nauttia kannustaen toisiansa ihaniin taideluomiin. Nyt kannusti häntä vain epätoivo ja itsesoima. Helvin kirkkaan kuvan, sinisten mustikkasilmien, keltakutrisen pään vieressä hän näki hengessään toisen kuvan, tumman ja uhkaavan, näki kaksi ruskeata, moittivaa silmää, teirenpisamoiset kasvot, salaväijyvän, salakiihkeän, sairaalloisen katseen, joka veti kuin virran mutainen pohjavesi alas jonnekin, jotain epämääräistä kohden. Viljami Ventolan kasvot synkistyivät. Hän seisahtui pöydän ääreen, lipsutteli revolverin hanaa ja laski sen taas pöydälle roolikirjansa viereen, ettei hän sitä unohtaisi viimeisessä näytöksessä, jossa hän sitä tarvitsi. Samassa kuului ovella tuttu naputus, kolme hiljaista naputusta, ja hänen sydämmensä vavahti ikäänkuin sydänalaan olisi pistetty neulalla. Hän tunsi niin hyvin sen naputuksen. Vain Roosa, puvustonhoitajatar naputti sillä tavalla. Silmänräpäyksessä muisti hän useat unettomat yönsä, jolloin hän ikäänkuin kuumeessa selällään maaten vuoteessaan oli tuijotellut oveen. Hän oli kamppaillut kauvan sitä naputuksen kiusausta vastaan, hän oli ravistellut raivoissaan kiharoitaan kuten hän näyttämölläkin teki tärkeissä kohtauksissa, se kiharoiden ravistaminen oli aina vaikuttanut erittäinkin naisiin, samoin hänen komea, jalopeuramainen äänensä, joka kaikui katsomon joka sopukkaan. Mutta hän oli turhaan taistellut kevytmielistä luontoaan vastaan, hänen taiteilija-itserakkauttaan kutkutti Roosankin nöyrä, altis antautuminen. Hän muisti, kuinka Roosa oli palvellut häntä kuin orjatar itämaalaista ruhtinasta, neulonut ja paikkaillut hänen teatteripukujaan vaikka kuuluihan se Roosan tehtäviin, sillä Roosa, entinen neulojatar, oli teatterin puvustonhoitajatar. Viljami muisti, kuinka Roosa aina oli häntä salaa katsellut aina siitä hetkestä asti kun Roosa oli tullut teatteriin. Ja Viljami oli heti antautunut hänen seuraansa, opastanut häntä muka harjoituksissa kahden kesken, mutta Viljamilla oli ollut omat sivutarkotuksensa. Kun Roosa koenäytännön jälkeen vihdoin sai suuremman osan, oli heidän onnensa ollut ylimmillään, ja Viljami sai nuoren tulokkaan kokonaan valtoihinsa. Mutta Roosa epäonnistui täydellisesti osassaan, sai senjälkeen näytellä vain palvelijattarien osia, kunnes johtaja sanoi, ettei hänellä ole ollenkaan lahjoja. Mutta Roosa ei tahtonut jättää teatteria, hän tyytyi puvustonhoitajattaren halveksittuun toimeen voidakseen olla Viljamin lähellä. Mutta itserakas murhenäyttelijä alkoi kyllästyä hänen ihailuunsa, hänestä tuntui, että Roosa vain oli hänen tiellänsä. Liian silmiinpistävästi hiipi Roosa alituiseen kulissien välissä ja häiritsi katseellaan Viljamia, kun hän esiintyi näyttämöllä. Mutta kun näyttelijät näytännön jälkeen siirtyivät ravintolan puolelle, unohti Viljami hänet kokonaan, suljetussa seurassa pianohuoneissa mekastettuaan pikkukaupunkilaisten kanssa tapasi hän usein yöllä käytävässä Roosan. — Seuraavana päivänä karttoi hän Roosaa. Näyttelijätoveritkin alkoivat salaa pistellä hänestä ja Roosasta, ja heidän suhteensa tulos tuli pian tiettäväksi itse johtajallekin. Pikkunäyttelijöille ominainen panettelu ja ammattikateus oli sen ilmituonut, ja juuri eilen oli Viljami sen johdosta kutsuttu kiivaan johtajan puheille, joka oli asettanut Viljamille ankarat ehdot. — Ja kaiken tämän piti tapahtua juuri nyt, kun Viljami mielestään todella oli kiintynyt Helviin. Hän ei koskaan ollut tavannut niin tunneherkkää, täysveristä samalla kainoa ja kiehuvaa naista. Helvi oli hänen mielestään Ofelia ja Julia samalla kertaa. Ja Helvi oli häntä vastustellut heti teatteriin tultuaan, se oli Viljamin turhamielistä sydäntä kiihoittanut. Sittemmin oli Helvi vallattomalla naurulla aina karkoittanut luotaan Viljamin lähentelemiset. Mutta tänä iltana purkaisi Viljami tunteensa niin tulisesti, että koko katsomo värisisi hänen sanoistansa, hän ei enään näyttelisi, kulissit katoisivat heidän silmistään, hän kohoisi yhteisnäyttelyn huippukohdassa sellaiseen mielenliikutuksen myrskyyn, että Helvin täytyisi huomata se. Ja Viljami vetäisi hänet vastustamattomasti luokseen. Ja nyt oli hän pudonnut kuin korkeudesta ja seisoi siinä lipsutellen revolverin hanaa. Aina se Roosa veti häntä alas jokapäiväiseen, arkioloiseen, mitättömään ja rumaankin. — Tätä kaikkea ajatteli Viljami Ventola, kun Roosa naputti pukuhuoneen ovelle. "Sisään!", huusi Viljami jyrisevällä äänellä. — "Tarvitsetko sinä mitään?", sanoi Roosa hiljaisella äänellä. "Minä en tarvitse sinua!" "Mutta ainahan sinä ennen... Enkö saa hiukan kähertää tukkaasi?" "Niin, ennen... ei nyt enään... Kuule, etkö sinä ymmärrä..." "Minä ymmärrän, johtaja on sinulle puhunut..." "Niin, hän antoi minun valita: joko mennä naimisiin sinun kanssasi tai teatterista pois! Teatterin mainetta ei saa pilata, sanoi hän, ymmärräthän nyt?" "Mutta etkö sinä voi pyrkiä isompaan teatteriin?" "Isompaan teatteriin! Maleksiakseni vuosikausia näytellen rengin osia, ehei, mieluummin minä olen täällä ensimäisenä!" "Kyllä minä tiedän, miksi sinä tahdot jäädä." "En sinun tähtesi, sillä koko tämä kolaus on sinun syysi. Jollei sinua olisi ollut, niin minun elämäni voisi kirkastua." "Minunko syyni?" "Niin, juuri sinun. Etkö sinä muista, kuinka sinä silloin ensi kerralla... juotit minun niin, että menetin järkeni, tahtoni ja kaiken voimani. Ja tätä helvettiä on kestänyt tähän päivään saakka." "Minä rakastin sinua ja rakastan sinua vieläkin, sentähden minä tein sen." "Mutta tästä on nyt tehtävä loppu!" "Näytteletkö sinä nytkin? Sinä kadut kuitenkin sanojasi ja pakenet minun luokseni, kun tunnet itsesi yksinäiseksi." "Minä en näyttele. Vapauta minut, lähde jonnekin maalle... ymmärräthän, minä koetan elättää lapsemme, mutta yhdessä-olo miehenä ja vaimona, se on sula mahdottomuus, se turmelisi koko taiteellisen tulevaisuuteni, mistä minä silloin saisin tuulta siipieni alle! Ei, ei! Ennen ajan minä tällä revolverilla kuulan otsaani!" "Kuule, Viljami, ole nyt rehellinen itsellesi, sinä et tahdo tätä taiteesi tähden vaan..." "Vaan...?" Vierushuoneesta kuului Helvin kirkas ääni. Hetken tuijottivat Viljami ja Roosa toinen toisensa silmiin. "Vaan hänen tähtensä!", jatkoi Roosa ja osoitti sormellaan seinään. "Sinä olet kateellinen kuten naiset tavallisesti, sinä et soisi sitä iloa, että saisin edes hetken seurustella jonkun toisen kanssa. Tiedätkö, että Helvistä voi tulla suuri taiteilijatar. Minä tahdon ohjata häntä, minä tahdon viedä hänen lahjansa oikeaan suuntaan, muuten ne kuihtuvat tässä viheliäisessä pesässä!" "Sinun kauttasi?", huudahti Roosa. "Kyllä minä sinut tunnen, opetusmestari. Sinä olet suurempi taiteilija elämässä kuin näyttämöllä, sinulla on valheelliset tunteet kuten näyttelijöillä yleensä, mutta minä tahdon vapauttaa sinut niistä, silloin vasta sinusta voi tulla suuri taiteilija. Ja minä, minä yksin sinua rakastan, rakastan vaikka sinä polkisit minut maan tasalle, ehkä sinä kerran ymmärrät minun rakkauteni suuruuden ja opit rakastamaan minua." "Sinä olet viisas, mutta et ole nyt oikein laskenut... Etkö sinä ymmärrä, että minä olen lopen väsynyt sinuun, sinä olet minun tielläni. —" "Niin, minä olen katkeruudesta kypsynyt viisaaksi naiseksi, enkä tahdo tielleni tyhjää, tyhmää maalaistyttöä, jolla ei ole aavistustakaan tehtävistään, mutta minä tiedän kuinka pitäisi näytellä, vaikka en itse osaakaan näytellä... en elämässäkään." "Sinä vihaat Helviä siksi, että hän on nuori, vapaa ja vallaton mutta kuitenkin suloinen ja siveä, hänessä on jotakin maidon tuoksua, jota sinulla ei ole koskaan ollut." "Helvi sopisi paremmin jonkun kappalaisen rouvaksi maalla... niin, maitoa lypsämään, silloin hän olisi omalla alallaan, näyttämöllä hän kulkee kuin hanhi." "Sinä olet ilkeä, juuri sinun ilkeytesi on kuiluna välillämme." "Minä olen suora! Siveä sanoit? Mikä on ollessa siveänä, kun mammat ja mosterit ovat enkeleinä liehuneet hänen ympärillänsä kehdosta saakka, hänellä ei ole ollut tilaisuutta joutua vietellyksi, eikä mikään romaanisankari ole astunut hänen tiellensä. Ehkä sinä nyt tahdot näytellä tuollaista sankarin osaa!" "Entä sinä, hahhaa!" "Niin, naura sinä vaan. Minä olen ollut siveämpi, sillä vaikka minä en koskaan ole tietänyt isäni nimestä, vaikka olen kasvanut puutteessa ja köyhyydessä, olen kuitenkin säilynyt, minä olisin voinut langeta mutta minä en tahtonut. Vasta sinulle antauduin minä kokonaan omasta tahdosta enkä senjälkeen kenellekään muulle." "Oh, sitä minä en usko!" "Älä usko! Sinä katsot omilla silmilläsi, sillä sinä et ollut puhdas mies siihen asti kuin tapasit minut. Te miehet katselette asiaa aina siten." "Sinähän aivan saarnaat, sinun olisi pitänyt ruveta laupeudensiskoksi." "Minä tahdon olla vain sinun laupeuden siskosi, sillä minä rakastan sinua huolimatta sinun pilkkaavasta äänestäsi." "Oletko sinä varma?" "Olen. Onko sinulla varaa heittää minut yksinäisyyteen ja yöhön oman lapsesi kanssa?" "Niin, senkin onnettomuuden piti vielä tulla lisäksi. Meidän täytyy erota!" "Minä en eroa tyhjän oikkusi vuoksi. Minä tiedän, että kun sinä taas tunnet itsesi yksinäiseksi, niin sinä palaat jälleen minun luokseni jollet muuten, niin..." "Humaltuneena!? En ikinä! Yksinäinenkö minä? Minä en ole yksin." "Luuletko sinä, että sinä olet Helville mieleinen?" "Luulen." "Oletko sinä niin varma?" "Olen." "Luuletko, että Helvi suostuu sinuun, etkö sinä ole huomannut, että johtaja jo liehakoi häntä, Helvi on niin yksinkertainen, että luulee saaneensa hyvän roolin omasta ansiostaan. Tai ei Helvi olekaan niin yksinkertainen kuin luulemme, ehkä hän veikeilee johtajalle kuten sinullekin saadakseen vain hyviä osia, mene ja ota selvä niistä taivaansinisilmäisistä maalaisenkeleistä. Hän ei koskaan voi rakastaa sinua niinkuin minä, minä aavistan sen ja minä tunnen sen povessani, jossa lapsesi lepää." — "Johan minä sanoin sinulle, matkusta maalle!" — "Minä en matkusta, minä en luovu sinusta. Ole viisas ja järkevä, Viljami, sinä voit olla niin hyvä, kun sinä vain tahdot, pidä lapsi ja minut omanasi ja kasvata hänestä suuri taiteilija, eikö siinä olisi suuri elämän tehtävä. Viljami rakas, anna minulle anteeksi äskeiset kovat sanani, ymmärräthän, ettei kukaan muu rakasta sinua niinkuin minä ja me voimme vielä tulla onnellisiksi..." Samassa katkesi Roosalta sana kurkkuun, sillä viereisestä huoneesta kuului Helvin vallaton huuto: "Herra sankari, ettekö jo tule skoolaamaan." "Minä tulen", huusi Viljami kääntyen seinään päin, sitte jatkoi hän puhuen Roosalle. "Kuuletko sinä?" "Kuulen. Luuletko, että hän sinua rakastaa?" "Kuulithan itse hänen lämpöisen äänensä." "Pane hänet koetukselle!" "Mitä sinä tarkoitat?" "Selitä rehellisesti meidän suhteemme hänelle, sano, että minä kohdakkoin olen äiti." Viljami kouristi Roosan kättä ja katseli häntä jäykästi silmiin. "Sinä naispiru! Sinä uskallat!" "Minä uskallan kaikki." "Ja minä myöskin, saa nähdä, kuka meistä on voimakkaampi!" "Minä uskallan, jollet sinä..." "Ja minä näytän sinulle tänä-iltana itse näyttämöllä, mitä minä uskallan", sanoi Viljami kähisevällä äänellä ja lisäsi: "mene!" Viereisestä huoneesta kuului taas: "ettekö te jo tule!" Viljami vimmastui, hän tarttui Roosaa kädestä kiinni, aukaisi oven ja pyöräytti hänet etuhuoneeseen. Häveten ja mieli kuohuksissa meni Roosa ja istui etuhuoneen hämärimpään nurkkaan vaatekasan taakse. Näyttämöltä soi pieni ruokapöytäkello jo kolmannen kerran. Näyttelijät kiirehtivät pukuhuoneesta näyttämölle tai kulissien väliin odottamaan vuoroaan, toiset tarkastivat vielä kerran roolikirjojaan. Näyttämön takana kävi kuhina ja sipsutus, ilmassa oli ikäänkuin kuumetta ja kiihkoa, valaistu näyttämö ja katsomon sali vaikuttivat sähköttävästi, useat nuoret miehet ja naiset kulkivat kuin huumeessa. Tämä mustalaiselämä, vivahdusrikas, yllättävä, häikäisevä ja huumaava kuin myrkky, omien sanojen hivelevä sointu ja julkinen esiintyminen ramppivalossa kiihotti heidän varhain herpaantuneita hermojansa. He olivat nyt oman onnensa lapsia, he olivat sankareina ihmeellisissä seikkailuissa ja he unohtivat eilisen huutavan hätänsä ja puutteensa. Moni heistä oli joku vuosi sitten istunut räätälin leikkuupöydällä, suutarin jakkaralla tai parturin vesisäiliökomerossa, hämärissä, ummehtuneissa pienissä kangaskaupoissa tai hattuompelijattarien perähuoneissa. He olivat kuin iltaperhosia, jotka liitelevät tekovalaistuksessa, maailmaa esittävillä palkeilla elivät he toisen iloisemman elämänsä, nauttivat joka-iltaisista kättentaputuksista kuten morfinistit jokapäiväisistä ruiskutuksistaan, mutta sitten vaipuivat he taas vanhaan varjo-elämäänsä, rahahuolien, hurjastelujen, myrkyllisen kateuden ja riidan kietoviin seitteihin. Helvi oli todella hurmaava. Hänen silmänsä loistivat mustattujen ripsien lomista ja notkeana solui hän näyttämölle, silkkilaahustin kahisi, kun hän kulki Roosan ohi näyttämölle. Ja jälessä astui voitonvarmana Viljami nokkelasti heitellen käsivarsiaan Roosaa huomaamattakaan. Sinne nurkkaan kuuli Roosa kuin unessa Viljamin ja Helvin äänet näyttämöltä, pukuhuoneista kuului lasien kilinää ja hillittyä naurua. Kuta pitemmälle ilta kului, sitä innokkaammaksi kävi supina salissa ja se tarttui näyttelijöihin. Väliajoilla tyhjenteli Viljami ahkerasti tuutinkilasia, hän oli erityisesti kiihkoissaan, näytti siltä kuin hän tahtoisi huuhtoa kurkustaan alas; jonkun katkeran palan, hän nauroi teennäisesti, joskus huusi hän jonkun iloisen sanansutkauksen läpi seinän Helville naisten huoneeseen, jossa kävi kuin kanojen kaakatus. Siellä korjaili Roosa hiljaisena näyttelijättärien pukuja. Helvi seisoi puolialastomana keskellä lattiaa, Roosa auttoi häntä. Hän otti laatikosta uuden loistavan puvun ja pujotti sen Helvin vartalolle. Hänestä tuntui ikäänkuin hän pukisi morsianta, oman rakastettunsa morsianta. Mikä verinen iva piilikään siinä ajatuksessa! Roosa oli purskahtamaisillaan itkuun mutta puri huuliaan ja piteli Helvin ranteesta niin kiihkeästi, että Helvi huudahti: "Ai, Roosa, kuinka sinä tänään olet kovakourainen ja sitte sinä tuijotat minuun niinkuin minä olisin tehnyt sinulle jotakin pahaa, hyi, kuinka sinä olet ilkeä!" Mutta Roosa ei vastannut sanaakaan, vaikka hän oli siinä mielentilassa, että hän olisi voinut heittää Helvin permannolle. Helvi kiirehti taas näyttämölle, sillä viimeinen näytös alkoi, ja johtaja kulki pitkään harmaaseen ponsuuriin puettuna hänen jälessänsä. Roosa oli huomaavinaan, miten hän katseellaan tutkien hiveli Helvin solakkaa vartaloa, ylähuuli hienosti vapisi leveiden sieramien väristessä. Roosa hiipi jälessä ja asettui seisomaan keskikulissien väliin, mistä hän saattoi selvästi nähdä kaikki näyttelijäin liikkeet näyttämöllä. Mutta johtaja seisoi silmiään suistellen itsetietoisena kädet ristissä rinnalla esirippunuoran lähellä seuraten esityksen menoa. Viljami oli ensin hiukan hermostunut, hän unohti toisinaan sanottavansa ja läheni kuiskaajan luukkua, jossa kuiskaaja ja seuran pörröpäinen laulujensäestäjä istui kuopassaan käännellen lehtiä. Mutta kun hän taas loi katseensa Helviin, joka liiteli näyttämöllä kuin mikäkin sadun prinsessa, sai hän entisen rohkeutensa. Jo läheni näytelmä loppuaan, pitkässä vuoropuhelussa selitti Viljami Helville rakkauttaan, ja vaikka Roosa tiesi, että sanat olivat vain vuorosanoja, oli hän kuitenkin huomaavinansa, että Viljami sanoi ne erityisellä äänenpainolla ikäänkuin hän olisi vuodattanut niihin todellisen tunteittensa tulvan. Vain Roosa sen huomasi mutta ehkä myös johtaja, joka malttamattomasti alkoi heilutella toista jalkaansa, merkki, josta näyttelijät aina tiesivät, että hän oli huonolla tuulella. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Viljami istui sohvalla Helvin vieressä lipsutellen revolverin hanaa. Äkkiä hän nousi, asetti molemmat kämmenensä Helvin ohimoille ja käänsi Helvin pään näyttämön taustaa päin, mutta sen sijaan että hän olisi ollut suutelevinaan, painoi hän intohimoisesti huulensa Helvin huuliin ja painoi hänen päänsä taaksepäin. Yli Helvin olan kohtasi häntä Roosan katse, he jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiinsa, vihamielisinä, väijyen ja vavahdellen katselivat he toisiansa. Helvi riistäytyi suuttuneena Viljamin syleilystä. Nyt astui Helvin kilparakastaja näyttämölle ja seisahtui Roosan ja Viljamin väliin. Viljami tarttui revolveriin ja ojensi sen kohti Roosaa ikäänkuin hän todella olisi tahtonut ampua Roosan, hän ei nähnyt ketään muuta, hän unohti sinä hetkenä koko näyttämön ja yleisön, hän polki jalkaansa ja jos revolverissa todella olisi ollut kuti, olisi hän ehkä lennättänyt sen sinne keskikulissien väliin. Kuului pamaus, esirippu laskeutui. Kättentaputuksien paukkuessa nousi esirippu taas, ja Viljami kumarteli joka suunnalle yleisölle, mutta Helvi oli itkien syöksynyt rappusia alas pukuhuoneeseen, jossa hän heittäytyi vuoteelle. Näytännön jälkeen kutsui johtaja Helvin ja Viljamin huoneeseensa. Hän oli hyvin vihainen, kulki edestakaisin huoneessaan ja seisahtui yhtämittaa Viljamin ja Helvin eteen, jotka seisoivat oven luona. Johtaja sanoi, että sellaista häväistystä ei enään saisi tapahtua, sellainen kujeilu näyttämöllä oli lopetettava, luulivatko he, että teatteri oli jonkinlainen sirkus, piikakamari tai synnytyslaitos. Selvästi luki hän lakia Viljamille ja sanoi lopuksi, että jollei Viljami mene naimisiin Roosan kanssa, saa hän erota teatterista. Viljami änkötti tulipunaisena, hän sanoi pilalla suudelleensa Helviä, Roosasta hän kyllä pitäisi huolta, hän lähtisi näytäntökauden loputtua maalle ja antaisi kuuluttaa itsensä avioliittoon jossakin syrjäisessä, hiljaisessa maaseutukirkossa. Ja sillä oli asia päätetty. Johtaja taputti Helviä olalle, nauroi ja kehoitti menemään levolle. Viljami asteli pää kumarassa johtajan huoneesta ja huomasi Roosan, joka oli seisonut etuhuoneessa, jonne johtajan kaikki sanat kuuluivat. Ilosta säteillen katseli Roosa häntä kiitollisin katsein mutta Viljami katseli omituisen ilkkuvasti häneen ikäänkuin hän olisi arvannut Roosan ajatukset, jotka hän tekisi tyhjiksi. Mutta naisten pukuhuoneesta kuului Helvin hillitön itku. Hänen nuori turmeltumaton sydämmensä oli saanut ankaran iskun, hän oli sattumalta saanut katsoa pintapuolisen näyttelijäelämän surkeaan syvyyteen, sen juonitteluihin, raakuuteen, raukkamaisuuteen ja rivoihin iloihin. Hän inhosi sillä hetkellä koko ympäristöään, Viljamia, Roosaa, johtajaa ja itseäänkin, hän olisi nyt mielellänsä tahtonut olla kaukana maalla yksin jossakin pappilan haassa, jossa hän olisi voinut heittäytyä mättäälle itkeäkseen pois kaikki kuluttavat kaihonsa ja nuoret huolensa. Viljami kulki ravintolan puolelle. Illallista syömättä istui hän erään sivupöydän ääreen. Juopotteleva, pörröpäinen kuiskaaja tuli hänen seuraansa. Mykkänä istui Viljami ja nosti tavantakaa huulilleen pikaria mutta ei humaltunut. Hajamielisenä kuunteli hän kuiskaajan kuivia sukkeluuksia. Tämä ei ollut siitä millänsäkään, hänen marakattinaamansa irvisteli, hän kieppui lasinsa takana kuin sudenkorento: "Hei, Viljami, kippis! Tänään sinä näyttelit kuin oikea kukkomestari! Sinä olet ansainnut kannuksesi. Mutta kyllä sinä saitkin kanamme kaakottamaan. Kuules, Viljami, me olemme tärkeitä henkilöitä tässä kirjavassa kanalassa, mutta minä olen tärkein, ilman minua ei kukaan osaisi kiekua rooliaan eikä kukaan näyttelijä voisi kuolla kunnialla näyttämöllä." — "Kuolla, niin!", mutisi Viljami. Kuinka häntä äitelöitti koko elämä! Eikö kuolema olisi parasta? Mutta jaksaisiko hän sen tehdä? Näyttelikö hän nytkin, kuvitteliko hän itsellensä sankarin kuolemaa, kulkiko hän aina kuin näyttämöllä tutkien omia liikkeitään, omia ajatuksiaan? Mutta saattaisiko hän elää yhdessä Roosan kanssa tämäniltaisen selkkauksen jälkeen, sillä hän ja Helvi vieraantuisivat nyt toisistansa, sen tiesi hän. Mutta olihan maailmassa paljon onnettomampiakin suhteita kuin hänen ja Roosan. Ja lapsi? Ehkä se korvaisi kaiken. Olihan se sentään hänen lihaansa, hänen sieluansa. Lapsellensa jättäisi hän henkisen perintönsä, se jatkaisi hänen työtänsä, sillä Viljami aavisti, ettei hän enään voisi nousta, hän ei enään voinut koota ajatuksiansa, kaikki kävi niin sekaiseksi, hän ei nähnyt mitään merkitystä elämässä, joka tuntui hänestä nyt turhalta peliltä. "Viljami", sammalteli kuiskaaja, "ei tämä elämä lyö leiville, koko kuukausipalkkani on mennyt teatterisakkoihin tai kurkkuuni eikä minulla nyt ole ristinkillinkiä, — tilaappas vielä avecia! — Kuules, Viljami, perustetaan me kiertävälle jäälautalle Kröönlantiin tivaatteri, minä sävellän oopperan, oikein neronluoman, jossa henkilöinä on vain jääkarhuja sekä neli- että kaksijalkaisia ja muita maan eläviä, niinkuin Rostrantin kukkokakofoniassa. Ja elämä saa pyöriä kuin karuselli navan ympärillä, sillä onhan sillä kulmalla tarpeeksi rasvaa. Ehei, Kröönlantiin, Viljami, siellä meitä paremmin ymmärretään, sillä me olemme neroja me. Kontra ja punkti, maljasi!" Viljami kyllästyi säestäjän lörpötyksiin, nousi ennen keskiyötä pöydästä, meni pukuhuoneeseen, työnsi revolveriin patruunamakasiinin, pisti sen taskuunsa ja syöksyi kadulle. Hän kulki kiireisesti kaupungin ulkopuistoon ja nousi rauniolle. Mutta Roosa hiipi näyttämölle, siellä istui hän pimeässä ja odotteli Viljamia kuten hän oli odottanut niin monena yksinäisenä: yönä. Pimeänä juoksi joki kukkulan alla, etäällä näkyi kaupunki, kirkontornista välkkyi palovartioiden tuli ja tuuli kohisi kolkosti vanhoissa puiston puissa. Viljami seisoi kukkulalla ja katseli yöhön. Veri pauhasi hänen ohimoissansa. Ensi kerran tunsi hän koko pienuutensa, hän: oli näytellyt koko elämänsä ijän, hän oli pettänyt itseänsä, hän oli luullut itsensä voimakkaaksi ja itsenäiseksi mutta kaikki oli ollut teatteripeliä ja näyttämörohkeutta. Hän oli niin monasti luuhistunut lavalle esittäessään kaatuvaa sankaria, hän oli heti noussut siitä vastaanottamaan suosionosotuksia. Hän oli osannut kuolla niin kauniisti. Sehän oli suurinta hullutusta! Hän oli ollut raukka. Voisiko hän, nyt näyttää maailmalle, että hän todella uskalsi: kuolla. Tuosta hänet löytäisivät nurmelta samalta paikalta, missä hän eilen oli kulkenut kauniin, nuoren näyttelijättären kanssa. Kalpeana makaisi hän siinä revolveri kylmettyneessä kädessä. Kuka itkisi hänen kuolemaansa? Ei kukaan. Helvi ehkä olisi peloissaan pari viikkoa mutta sitte hän unohtaisi Viljamin, sillä; Helvi oli vielä nuori ja elämänhaluinen. Nuoret koulutytöt kuiskaisivat ehkä hänen kauniista ja romanttisesta kuolemastaan. Sanomalehden uutistenhankkija kirjoittaisi hänestä pätkän sanomalehteensä. Toverit laskisivat seppeleen hänen haudallensa ja palaisivat taas entiseen elämäänsä, säestäjäkuiskaaja joisi itsensä humalaan ja pitäisi tuhman puheen hänen muistollensa, jonkun ajan kuluttua ei kukaan muistelisi häntä enään. Elämä kulkisi välinpitämättömänä ja ankarana vanhaa menoaan, eikä hän jättäisi jälkeensä mitään, hänen ontot sanansa näyttämöllä painuisivat unholaan, toinen näyttelijä astuisi hänen tilallensa, matkisi jotakin hänen erikoisliikettään mutta hylkäisi senkin saatuaan siitä muistutuksen. Ja niin soluisi hän tyhjyyteen kuin hetken haamu, joka on noussut näyttämölle, katoaisi maakuoppaan, josta oli tullutkin. Näytelmä jatkuisi ilman häntäkin, katsojat vain hengähtäisivät helpotuksesta ja antautuisivat uusiin mielialoihin. Viljami tunsi ikäänkuin pimeä yö kouristaisi häntä, ikäänkuin jotain mustaa olisi läikähtänyt häntä vastaan, ikäänkuin iso kummitusesirippu olisi laskeutunut hänen elämänsä eteen. Ja mitä sen tuolla puolella oli? Pimeyttä! Hän kauhistui, tarttui ohimoihinsa ja puristi päätänsä ikäänkuin hän olisi pelännyt sen pakahtuvan. Hän kopeloi revolveriaan takin taskusta. Silloin muisti hän kohtauksen näyttämöllä, jolloin hän oli kohottanut aseensa tähdäten Roosan silmiin. Ei, ei! Ne silmät alkoivat vaivata häntä. Tämä paikka muistutti liiaksi Helvistä. Mitä hän enään Helviä mietti, olihan heidän lyhyt lemmentarinansa jo lopussa, ehkä se olikin ollut vain kuviteltu, ohimenevä mielikuva, hetken oikku ja kaunis kohtaus, ei muuta sen enempää. Oliko syvyyttä missään, oliko naissydämmessä pohjaa; oliko ylimalkaan elämässä mitään tukipohjaa vai oliko se kurjaa viettiä, vaistoa ja narripeliä! Viljami kulki rinnettä alas rantaan. — Niin, oliko syvyyttä missään! Ehkä aalloissa, jotka kiertelivät kuin käärmeenpoikaset soitimessa pitkin kaupungin viidakkoisia rantoja. Viljami näki taas Roosan silmät, jotka aina olivat olleet niin syvät ja tummat, nekin olivat vetäneet häntä kuin virta, ne olivat kuljettaneet häntä eteenpäin jotain tarkoitusta kohden, nyt hän sen ymmärsi. Ja itkisikö Roosa hänen kuolemaansa? Itkisi varmasti. Roosa oli ainoa ihminen koko avarassa maailmassa, joka kaipauksella muistelisi häntä. Ja lapsi, jota Roosa kantoi povessaan? Eikö se koskaan saisi nähdä isäänsä, se näkisi kerran päivänvalon mutta sen elämää seuraisi aina haudan varjona muisto isästä äidin hiljaisessa, nöyrässä ja kyyneleisessä surussa. Viljami tunsi äkkiä mielessään kummallisen rauhaa. Hän alkoi ääneensä nyyhkiä, ja sitä myöden kuin hän itki, suli hänen sydämmensä, siltä nousi ikäänkuin salainen taakka, ja hän tunsi itsensä kevyeksi. Hän meni huuhtelemaan kasvojansa puiston laiturille. Kylmä syysvesi vilvoitti hänen kuumia kasvojansa. Hän riisuutui nyt kokonaan ja heittäytyi veteen. Hän halkaisi vahvoilla käsillään aaltoja ja tunsi itsensä vapaaksi. Hän temmelsi ja tanssi vedessä. Hän nousi mustasta vedestä kuin uutena olentona, voimakkaana ja itseensäluottavana. Olihan hänellä suuri tehtävä, hän oli ennen tahtonut tulla suureksi taiteilijaksi, nyt teki hän hiljaisen tilin itsensä kanssa, hän koettaisi tulla suureksi _ihmiseksi._ Hän tunsi ensi kerran elämässään, että hän oli elävä ihminen, hänen oli tullut sääli sitä ihmistä, joka oli uhrannut hänelle nuoren elämänsä ja joka lahjoittaisi hänelle suuren ja pysyvän, velvoittavan elämänilon. Kuolemankauhun jälkeen tuntuisi elämä nyt kaksinkerroin kalliimmalta ja kauniimmalta. Nopeasti pukeutui Viljami. Hän asteli rivakasti kohti kaupunkia. Hän tunsi ikäänkuin hän kohoisi. Hän tunsi miten veri lämpöisenä virtasi hänen ruumiissaan, joka ei saanut tarpeeksi liikettä. Hän kiljahti kuin uhalla öiseen syysilmaan, kaapasi hatun käteensä ja alkoi hurjaa vauhtia juosta kaupunkia kohden eikä pysähtynyt ennenkuin ravintolan pihalla. Pianohuoneesta kuului säestäjän lallattava laulu ja myöhäisten vieraiden naurun rähäkkä. Mutta Viljami kulki pihanpuoleiselle käytävän lasiovelle, joka johti suoraan näyttämölle. Hän naputti lasiin ja käytävän päähän ilmestyi Roosa kynttilä kädessä. SORTUNUT ÄÄNI. Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. Hän heilutti kättään ja mustaa hattuaan ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka, jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli torin kohahdus, sumina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän ja puhumisesta käheän äänensä, monen yön valvonnasta vapisevan äänensä, sykähtivät tuhansien sydämmet, kouristuivat tuhannet kourat, paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut, jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan leyhkääviä huuruja, siinä oli kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut. Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria viattomia lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä, vaarallista nestettä, jonka vaikutusta eivät vielä tajunneet. Juopunein silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia, humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä, tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä. Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle, hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas; eteen kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen sydämmensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän oli paljon miettinyt, vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä, isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän rikkirevityn olemuksensa uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä. Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä. Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot, sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä uuden aavistamattoman, kukistamattoman tai kuiluillaan ammottavan edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa ihanista ihanteistaan: syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen. Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä. Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmissyyden, vapauden, yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut -ihmisyyttä — omassa itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauvemmin. Hän ei kestänyt tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen, jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämmen ja järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa kanssa. Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka, jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pursto torin laidalla laikkui, selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria, jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen luoksensa, kohden hänen kurkkuansa ja litistäisi hänet vasten harmaata muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi uudestaan hyvähuudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa, humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä voimillaan muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertasen, joka vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämmeen synnyttäen suuren kaikkivoivan, hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta, rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin! Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon ja kivun tuskan tunnetta eivät hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan. Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa, kuules kuinka sen hurraahuudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin, yli maan, yli merten ja yli maailman vapauttaen ja valaisten. Lentävä sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta vaan täytyi ottaa takaisin — ihmisyyden nimessä. Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa hämärässä huoneessa. Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday, joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan, voimakkaan Marat'in rintaan, joka nousi sortajia vastaan mutta muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan sukkeluuden, joka honotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua. Hänet tempaa omituinen kaamea tunne mutta hän tietää, että hänen nyt täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee naamareita niinkuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa. — — Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt rinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa veristäen hänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä, joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut ja hän itse oli niinkuin sortunut. Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa. Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä kulki kaikkialla ilman, että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi sen, hän aavisti sen, yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi. VIINURI. Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui verannalla yleisön seassa kuin markkinataiteilija, käsi korkealla ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en nähnyt silloin muuta kuin hänet, hänen suuret silmänsä ja kiherän tukkansa, joka aaltoili oikealla korvalla. — Ja illemmalla kun minä talutin puistokäytäviä pitkin leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden kurpitsa köynnöskasvien läpi, tuli hän luokseni, salaa nousimme me ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla ikään. Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä, katossa kimmeltelivät kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen valkeaan tärkkelöityyn paitansa rintaan, kalvosin-nappeihin ja kellonvitjoihin. Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma väike, ja huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin ystävieni kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten nojautuneena servietti kainalon alla ja katseli minua. Minä tiesin sen, vaikken sinne katsonut. Ja silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä, tunsin vielä sieramissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sumina säestivät meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni. Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin, hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen kulki hän tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa kaatoi lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen. Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enään ollut huoliteltu, hänen paitansa rinnalla näkyi punssin pilkkuja ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen silmänsä olivat raukeat, minä huomasin, että muut viinurit ivailivat häntä, hän oli varmaankin huonossa suosiossa kyökkiviraston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauvan, että hän sai nuhteita vierailta, sillä paistit olivat palaneita. Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin, syrjäkapakoihin keskikaupungin hienoimmista ja valoisista ja sitä myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä kulkiessa minä tällaisia havaintoja tein. Kerran sanoi hän minulle kadulla: "eihän se sovi, että minä tunnen teidät, anteeksi, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain tällainen... Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kymmenen markkaa lainaksi, minun hännystakkipukuni on panttikonttorissa, yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaa, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa... Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuihin." En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten lyhtyjen alle himmeään hämärään. * * * * * Minä istuin joku aika sitten Ooperakellarin puistopenkillä kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen itseksensä. Risaisen huopahatun alta näin minä punertavat kasvot parransängen ympäröiminä. Kädet olivat syvällä taskussa ja isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä. Sitä mukaan kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille eleillensä. "Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S... hahhaa, lysti herra vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa ulettuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut. Niin ja tuolla istuu tunnettu taiteilija, monta kertaa olen minä kaatanut hänen lasiinsa absinttia, hän polttaa aina markan sikaaria, hieno, antelias, hieno herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies ja sivelin vahatuita viiksiäni, ja minä olin rakkaussuhteissa monen naisen kanssa. Minä ansaitsin monta sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, ajoin minä umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain markan sikaareja. Ja minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen sitte suuren ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla, sen kyljessä on numero 176, sisäänkäytävä kadunpuolelta, painakaa nappia! Mitä minä omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput, silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja viina! Älkää koskaan pojat luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä..." "Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäseneni pehmenevät, niin, ja minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kauniisti säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit. Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä ratsastaja ennen vanhaan, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P...le." Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena siitä, että hän sai puhua, sai häätää yksinäisyyden ja hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enään nauraneet, suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimeltäviin kruunuihin, joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille. Hän nousi, nosti lakkia kohteliaasti pojille ja sanoi: "ehkä herroilla sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!" Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen vastaan. "Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!" Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä ja ennenkuin pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, tarttui palvelija hänen takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen kasvonsa vetäytyivät naurunryppyihin ikäänkuin hän olisi taistellut itkuaan vastaan, hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta, sitten teki hän koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan, hämärään olutkulluun. KAKSI HAUTAJAISTA. I. Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin. Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja ja piilossa nurkassa seisoi viinapullo, Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiirehtivät he pihalle. Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään. Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden puheen porina lakkasi. Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida. Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska laski hevosten lukua ja puhui: "Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät. Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan kuin omalle tädilleen ikään... Niin se Ulla sai ne puhumaan mutta juomarahoikseen se Ulla vain..." Siihen Linkreenska: "Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi, mitä irti sai, kyllä sitä Tureenin ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan... Ulla muka oli luvannut tistamentissaan, mene tiedä..." Siihen Tirhoska: "Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet, synti ja häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis." Linkreenska: "Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!" Tirhoska huudahti äkkiä: "Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään, Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa päätään! Mitähän se pastori... mutta eihän se mitään huomaa..." Linkreenska: "Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina.. Mutta näillä Tureenin herrasväillä on aina sana suussa mutta kavaluus sydämmessä. — Mutta oli syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa kasarmissa." Tirhoska ehätti: "Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa toissa viikolla, ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut oli kivilattialle ja siihen nukkunut... Siitä se sitte oli saanut aivokuumeen, kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan... leirillä niin... tietäähän sen... nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!" Linkreenska vastasi siihen: "Mutta kyllä se Ulla aina katui jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitte se taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt sieluansa puolianturoimassa!" Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: "Kirkossa! Tureeninhan ne sen sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas poruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän minä tuomita tahdo mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja olipa sitte mikä raato hyvänsä, niin..." Linkreenska keskeytti: "Niin, missä raato, siinä korpit... Mutta kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti jefreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne pääkaupunkiin, niin, että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin! Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin." Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: "Kuka sen Ullan kaikista kolttosista tietää... miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!" "Niin ja minunkin puolestani", sanoi Linkreenska. Ja niin he erosivat. Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehelle ei sopinut hymyily näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle mutta ohikuljettua jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana, kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana, samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan puhetta huoneesta ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi. Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille. Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo, hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja lapsia. Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona, sairalloinenhan se raukka oli, ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia kodista niinkuin olisi tahtonut mutta jahka hän saisi vielä hiukan lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen mutta sillä välin voisi hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin, jollei se olisi niin kallista.. Ja Ulla... Niin, mutta Ulla ei enään kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen, ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei suinkaan pastori; kristillinen rakkaus ja lähimäisien palveleminen se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan kurttuisia kasvoja ja käsiä ja hänen oli käynyt niin sääli, niin sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämmensä yltäkylläisyydestä. Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien... oli joskus käynyt iltakokouksissa... oli kolkuttanut ja pastori oli avannut... ja Ulla oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut... Niin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen. Haudalla seisoi pastori lakki kädessä vilkaisten milloin taivaaseen milloin kirjaansa ja lausui lopuksi: "Tässä tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka on taivaallisessa kodissa!" Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti, sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän joka suunnalle ja nosteli lakkiaan. Tureeni oli melkein torkkunut pää kallella haudalla hiukan harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken peijaiskemut, samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla, suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja tiuskasi: "Topi, heitä sinäkin multaa!" Mutta Topi ärhenteli: "perhanaakos sinä... en minä viitsi... kyllä se jo riittää!" Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja retkahti ajurin rattaille. "Anna huhkia!", huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta. II. Parturimestari Frits Istrael Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa ei olisi nähnyt hänen puoti-ovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine naamioineen, irtopartoineen ja posliinisine isoine neekeripoikineen, joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä, jokainen sekä parrallinen että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pallean ruumiinsa, hänen pulleat, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa, jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä ja saksia, kun hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka saksanvoittoisella murteella kirkui: aber vascha guud... putzen, polieren... kära Fiia... vackra Dora... paha pappi, paha pappi, juu, juu! Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvalehteen, myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen: "Vagabund, nicht pappa beissen!" Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle eikä kerjäläinen koskaan turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat suuta aivan vieraiden nähden vaikka he toisinaan riitelivätkin. Säkenöivät sanat, ilve sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa. Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauvantaina ei pastori löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan, puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan ilmassa. Lopuksi huusi Dora: paha pappi, paha pappi! Silloin pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian "pyöreän pöydän ritarit" olivat laskeneet hänet ämpärissä alas kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran tähtikirkkaana yönä, oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui: "aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta kun mine pastorin kirkkiportti kolkutta!" Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi keppisuoraksi, sitte aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: aber vascha guud! Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista ja kaikki ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten tavallista yli kadun Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania oli koossa. Ja ukko laski sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki "ukkojaan", kujeili vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja lauloi kauniilla tenori-äänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan. Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: "tyst Fiia, tyst Fiia" ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka. Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat olla samassa järjestyksessä kuin ne Fiia oli jättänyt. Fiian vuode oli hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy ja tohvelit olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko surussaan pistäytyä arkenakin Viktoriaan ja sieltä palattua yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä: "kara Frits, prata, prata, kaffe, kaffe... auta, auta, minä kuolen!" Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille vaimovainajastaan. Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. "Aber, mine olla rukoillu", vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, "aber, putzen, polieren, kunna ikke vissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä keeli!" Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle, nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: "ukko Frits kuollut!" Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle kunniallista kuolinkellojen soittoa, ukko oli muka tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen. — Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena kuiva hymy huulilla istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan parturimestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa vaikkei hän pastorin mielestä ehkä taivaaseen pääsisikään. Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen muistonsa tahratuksi ikipäiviksi, tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida, jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat pyöreän pöydän ritarit hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmäreijistään ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin valittavasti ikäänkuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot, ehkä ne kellot sentähden niin valittivat! Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle, ja niin pitkä oli jono, että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana. Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta, paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus saattojoukossa, kaikki painoivat päänsä alaspäin ikäänkuin he olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla: "Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Istrael, iloisista iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet sattuma ja nälkä pakotti, nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämmensä hyvyyden ja viisauden kautta ja hän oli tyytyväinen, hän osasi singauttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaijeta silloin kuin piti vaijeta." Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: "Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä ja sanon ilman 'muttaa' tai 'aberia' että korkeampi maailmanjärjestys, Ikuinen tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!" Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun: "Hvem är, som ej vär broder mins, Fastän hans skugga mer ej fins?" Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi alentuvalla ja tekoväräjävällä äänellä: "tunsitteko oikein hyvin vainajan?" Palokunnan soittokunta soitti "Integer vitae." Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: "ehketten sentään oikein hyvin tuntenut vainajata." Oopperalaulaja sanoi hänelle: "Johan minä olen vakuuttanut... ja anteeksi, herra pastori... ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään olette esiintyneet haudanhäväisijänä!" Ja oopperalaulaja käänsi pastorille selkänsä. Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. He itkivät, ajatelkaas, isot miehet, totiset totisankarit itkivät. Sitte istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä. RAPPIOLLA. Hän käy toisinaan luonani, Eklundin Kalle. Hän on lapsuuden toveri. Toisinaan seisoo hän aamupäivällä kadunkulmassa odotellen minua. Hän katselee kärsivästä silmiini, puhuu kansankeittiöstä, metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän pyytää rahaa; minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä palaa hän toisinaan humalaisena. Silloin istuu hän muittamutkitta korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta. Eklundin Kalle naputtaa aamulla ovelle ja huoneeseen astuu kookas mies vielä vuosiensa paraimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunakat, ruskettuneet, ja ääni värähtelee: "Kuules, rakas veli, saanko tulla?" "Miten on laitasi?" "Hullusti, rakas ystävä —. Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?" Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron epämääräinen, viheriän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan siniset. "Hyvä, kun saan edes jossakin olla." "Etkö ole siltatöissä?" "Olin." "Mikset ole enään?" "Minä en viitsi olla heidän kanssansa." "Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies." "Niin, koitas näitä käsivarsia!" "Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?" "Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herrasmiehen kakara ja sitä minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta." Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan. Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa: "Eikö tuo ole Venedig, minä olen sen kuvan joskus nähnyt lapsena isäni kuvakirjoissa!" Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen tarkoituksensa, hän tietää, että minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että täyttäisin hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa. "Saanko minä ottaa pari paperossia?" "Ota, ota!" "Saanko minä istua korituoliin?" "Istu, istu!" "Muistatko", sanoo hän, "siitä on jo monta, monta vuotta, sinä olit silloin lyseolainen, minusta ei ollut lukumieheksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme kerran yhdessä vanhassa kievarissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä kerskata — oli 40 markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa — muistatko?" "Muistan." "Minulla oli viulu mukanani." "Muistan senkin." "Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin ja lopulta potkivat toiset minutkin alas, minä huusin viuluani, tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitte menin kotiin." "Entä sitte?" "Kotona asetin viulun pianotuolille, turhaan hain kaapista juotavaa, hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin..." "Silloin?" "Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin minussa itsessäni olisi mennyt jotain rikki. Minä aloin rikkoa huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen. — Katsos, isä oli antanut minulle viulun päästessäni neljännelle luokalle mutta seuraavana lukukautena sain minä potkun koulusta." "Niin, isäni tuli huoneeseen. Katsos, minun isäni oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari... osti katovuosina muka polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai... mutta sitä minä en usko." "Isä antoi minulle olutta ja niin nukuin minä sohvalle. Tulipa isä vielä aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta ja kaatoi minulle ryypyn ja sanoi: juo poikani! Minä sanoin: juo itsekin! Aamulla lähdimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun isäni oli kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä pitäen sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon mies, minä kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha rähisevä herra." "Niin, niin." "Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?" "Ei ole!" "Herra jessus, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen alkoholisti." "Koitahan hillitä itseäsi, sinulla on koko elämä vielä edessäsi, roteva olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan." "Minun tahdonvoimani on mennyt vatsaani. Katsos näitä repaleita, katsos tätä nuttua, kehtaanko minä näillä kenkäruojuilla liikkua kadulla!" Hänen äänessään oli taas itkua. "Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta aamulla punaportin majapaikassa herättyäni huomasin, että minun takkini oli viety. Eikö sinulla ole edes jotain vanhaa ehjää takkia, sinähän lupasit... katsos näitä kenkiä." Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle. "Katsos housujen perustaa!" Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon. "Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomenahan on juhannusaatto... jukukliut!" Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa. "Sopiiko se takaa?" "Sopii aivan erinomaisesti." "Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty." "Hiat ovat liian lyhyet." Minä ojensin hioja ja käteni sattui hänen käteensä. Hän tarttui kuin leikillä käsivarteeni. "Katsos, onhan sinullakin jänteitä." "Hiukan vain kotitarpeiksi." "Hä, kotitarpeiksi? Aijotko sinä käskeä minut ulos!" "Enhän minä, ole kuin kotonasi." Minä nojauduin kakluunia vasten. "Ei minua enään voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?" "Muistan." "Katsos, älä luule, että minä olen sinun armosi vaivainen, luuletko sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua tässä rosvoamaan." "Sinä lasket leikkiä!" "Ah!" Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä, sumentavaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden alkusiemenet. Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä, vetosin hänen nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen, joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan, koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan kamppailevalle hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle, ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua melkein itketti. "Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa... Minä olen roisto! — — Voitko sinä antaa minulle 50 penniä, että minä pääsen kansankeittiöön!" Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen. Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme. "Kuule, Kalle", sanoin "mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitte kokonainen vuorokausi!" "Minä menen", sanoi hän, "minä menen." Ja Eklundin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja huokasi. Minä vältin hänen katsettansa. "Terve!" "Terve!" Korituoli narisi kauvan sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä istuisi vielä joku epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä hämärässä. Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa ikäänkuin minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä ajattelin ihmiselämän suurta surkeutta. * * * * * Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana. KATUPEILIN KUVIA. 1. Ikkunaani vastapäätä on "plankku", sen takana postitalon puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle tulee omituinen sääli... miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset akkunani alla — mennä sinne minne tahtoo? Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun plankunpuoleiseen santaan ovat pojat kaivaneet nappikuoppia. Kolme, neljä herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-"plöröjään" ja vaihtavat nappia, jotka lie ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan risainen takki ja rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti toisella sivulla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä: "Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!" Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin kenkiinsä. Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housun taskuissa. Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti papoiltaan, että ne antaisivat heille isot saappaat. 2. Hymni huoneelleni. Tässä kamarissa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni, ettei minun tarvitse melkein muuta kuin ojentaa kättäni niin minä ne saavutan. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa synkkänä seisonut oven pielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, taiteilijain hirveä itserakkaus minut tympäsi, se ajoi minut taas kadulle. Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilalla: "minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen." Huoneeni ovi on näet matala. "Minä en kumarra ketään!", huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani. * * * * * Kun katuja kuljin ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään ei niin viihdy kuin pienessä pesutuvantakaisessa kamarissani, jossa ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. — Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni. Sinä kitara, ylistetty ole, sinä lepoa annoit kun yksin olin ja epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt te suuret henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan! Sinä vaatimaton, siveellinen kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse vuoteelle vaipuessani, menit kun en enään syönyt huoneessani —. Kiitos, sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja surullisesti visertäen lähdit kumppanillesi kuiskaamaan: "hänellä ei ole toveria!" 3. Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet lapsuuden ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämmeni itkee, silmät ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni... en mene auttamaan... minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään ihmisten kiitollisuutta. 4. Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan vaatimattomat vanhat immet, jotka ovat jäätyneet, joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämmiä, koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, katsovat he suurin elottomin silmin, katsovat, kadehtivat ja kateuden myrkky täyttää heidän sydämmensä. Heillä ei ole enään sielua, heidän sielunsa on Juorupeili. 5. Koulupojat olivat lumisotasilla kadulla. Eksynyt lumipallo lensi akkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni. * * * * * Minä katselin sitä lumipalloa kauvan ja vähitellen alkoi hämärässä huoneessani sydämmeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun huoneeni haltijatarta ja vapaata elämänkumppaniani. Hän hiipi usein akkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua suurilla kummallisilla, kosteilla silmillään ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset meitä ympäröivät, avartui, aukeni meille kadotettu paratiisi... Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, Salome, minun vereni, vapaan vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli se alttari, jossa sinun sydämmesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome, tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni, sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä rakastit minua, Sulami, mutta minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroomme... itsessämme on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä nyt vaellat... yössä niinkuin minä, tuntemattomana, tutkimattomana kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana, joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston, rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun viekkaasta syleilystäsi vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla, avoteräinen outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimelsivät... Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut milloinkaan. * * * * * Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämmeni jäiset muistot alkoivat sulaa, alkoi lumikin sulaa akkunalla. Päivän kuluttua oli lumi haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka ajatus... jonnekin kauvas katujen hämärään... 6. Akkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset kiistelevät paraimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. — Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa. Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina. Ihmisten kengät narisevat akkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni, vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. — Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin kuin he tarvitsevat minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni, joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen. Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni palavasta takkavalkeasta. 7. Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaana nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin plankkua. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänjyvän sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana, pitkän heinänkorren. Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään, hänellä on luultavasti hyvä hevonen, _hyvä vaimo_ ja hyviä lapsia, itsekin hän näyttää hyvältä. Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä en enään katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää. 8. En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimeltävä pyhä kirja täynnä omituisia itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään. Jostain porttikäytävästä ehkä näkisin jonkun rakastavan parin, joka kuiskailee kevättoiveitaan. Yli kadun loikkii kissa kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä. — Hyvä erakollekin yksinäisyydessä. Joku loilottava herrasmies kulkee akkunani alitse. Vanhassa kirkon kellotornissa lyö kello 12. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. Minä muistan, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä "pyhäksi kolmiyhteydeksi". Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä yövartijat tulivat "kantelemaan". Mutta poissa olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja, siistejä miehiä. Tarjosin kolmelle vanhalle yövartijalle kolme kuumaa höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa. * * * * * — Sydämmeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en tahdo sitä enään täyttää, sillä muistan Byronin lauseen: "mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!" * * * * * Katselen ulos. Nyt viheltää joku akkunani alla, viheltää kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin kivi kotini akkunasta sisään, kun tulin huoneeseen. Silloin olin lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan tyyneesti, että lurjus akkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä... hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty sinä yö! Et ole minulle enään rakkauden korkea hetki, et ole enään työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ajatuksia sinä minussa siität. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen. 9. _"Sokea ikkuna"._ Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi, pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä, että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi maailmassa. Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti akkunanpielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. — Koskaan ei nuori neitonen kasvata akkunalaudallasi myrttiä, josta hänen äitinsä sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta paksuilla sormillaan lasiasi vastaan laskiessaan korkorahojaan. — Ei edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. — Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan sinua huomaisi. Ah, sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä. Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu "juorupeiliä". Joka sen tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi. Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, ah, kovin tulee minun sinua sääli... 10. Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Akkunan alatse kulkevat ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia. Pöydälläni on voitaleipä, jonka olen syönyt vain puoliksi. Nyt kuulen vastapäisellä Kimnaasikadulla pienten jalkojen kolinan. Päivänpaisteen puoleisella kadulla kapsavat viidentoista pienen koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen silmissänsä. Miksi ei hän naura? Hän on hyytynyt ilottomissa kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia. Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni aamuonnea ja iloni tuojaa, ajattelen _hänen_ kulkevan kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa. 11. Akkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut iloinen. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun. Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä, ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat, homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kimnaasin puistossa. Vanhat keltaiset, puut, aina nuori tuores tuuli! Tuletko viileä tuuli tuntureilta Lapin? Huoneeni nurkassa huokailee itseksensä pieni lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katseiee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle erämaassa kulkeva, hiljainen, hyväsydämminen lappalainen kotansa pystyttää. Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira, arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä kettuna ampuisi. — Se on niellyt kaupungin tomua ja asfalttihajua, ehkä sen tarkka vaisto on vaimentunut, se ei löydä enään alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enään jälkiä, jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät lähdet tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi pohjois-Hämeen synkkien metsien etelä-Hämeen viljaville vainioille. Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennan. Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös poissa, minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta, katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta. Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira jo iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja päästän sen vapauteen. Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta. 12. Katselen ulos akkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan viheriänvipevän akkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen epäjärjestys —. Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas ottanut, ne ovat läjättyinä nurkassa, kitarani toisessa nurkassa, se uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, herkissä haaveissani, kun heräsin ja mielikuvat temmelsivät, suru nosti ja suru suli ihanassa yksinäisyydessä. Tuossa kulkee ohi akkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan. Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun alipäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista. Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen akkunaan, lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi viety sielu. Tutut rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin. Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi epäjärjestys. Vanha kynttiläkruunu on heitetty lumeen rautaromujen sekaan. Huoneeni tyhjenee tyhjenemistään, mutta tuntuu ikäänkuin minä vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen, jääkylmän ja puhtaan viiman sydämmessäni. — Lappalaiskoira leikkii katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran akkunani ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville talitiaisille, lämmittäkööt ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen ja iloisella liverryksellänne ilahuttakaa itseänne! Kuljen huoneestani. Kuljen kadulla ohi akkunan, missä ikkunalauta on kuin pieni tunturimaja. — Minä kuljen kohti uutta kotia. Vanhan kimnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti. 13. Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, minun vanha pesutuvantakainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun sairaissa korvissani kulkiessani vanhaa Kimnaasikatua; vanhat talot, niiden ullakot ja sokeat akkunat nyökyttävät minulle ikäänkuin ne mumisisivat minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun ruumisarkkukulkue siitä kulki ja kääntyi kadun läntiseen päähän yli kadulle ripotettujen havunoksien. Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen vanhaa tallin ovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten kaniinien kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla ja palvelustytöt ärsyttelivät sitä punaisilla esiliinoillansa ja tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan aitanoven yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin kulki polkemaansa polkua akkunansa kautta palattuaan öisiltä lemmen retkiltään. Astun portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan huoneeseen. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on lohduttoman kylmä; sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiiloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kimnaasipihan vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla paarmailla punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä tyhjä viinipullo. Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin tapaisen neliruutuisen akkunan ajattelen: Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää eikä sitä markinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen rauhallisella, ijäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt sydämmenikin. Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin.

3222.txt

Larin-Kyöstin 'Katupeilin kuvia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3222. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.

VORTUNA JA TIAPOOLO Yksinäytöksinen huvinäytelmä Kirj. URHO KARHUMÄKI Seuranäytelmiä 406 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1935. HENKILÖT: Mikko, maanviljelijä. Anna, emäntä, Mikon vaimo. Sylvi | Helvi | heidän tyttäriänsä. Annikki | Salin, koneliikkeen asioitsija. Teemu, autonkuljettaja. Maalaistalon pihamaa. Vasemmalla asuinrakennus avoeteisineen, oikealla aittarakennus hiukan kulmittain, aitan ovi vastapäätä asuinrakennuksen rappuja ja ulko-ovea. Aitan ovessa suuri vanhanaikainen puolukka, oven alakulmassa kissanluukku. Tuvan näyttämönpuolisen räystään alla vesitynnyri. Taustalla oikealle kääntyvä pihatie, kasvitarhamaa ja etäämpänä pelto- tai metsämaisema. _Anna_ (noin viisikymmenvuotias, touhukas, terhakka, mikä ilmenee ripeän päättäväisestä liikunnosta ja vaatetuksen omalaatuisesta asetuksesta. Hame on kohotettuna, huivi kietaistuna myssyksi, jonka alta näkyy huiskiva tukkapalmikko, jalkineina saappaat. Tulee vasemmalta puinen lypsinkiulu kädessä.) Kis-kis-kis! (Ottaa kissankupin portaan vierestä ja kaataa siihen maitoa. Katselee ympärilleen, mutta kissaa ei näy.) No, missä katti viipyy! (Huutaa uudelleen kovemmin.) Kis-kis-kisss! (Kissa pälkähtää näyttämölle aitan oviluukusta. Seuraavat puheenvuorot vaihtoehtoisesti siitä riippuen, alkaako kissa litkiä maitoa vai juokseeko pois.) Ensimmäinen vaihtoehto. (Kehuvasti.) Kas niin, hiirikonstaapeli! Viiksiniekka! Vedä partaasi vain! (Kaataa lisää maitoa.) Juo, juo, Mansikki kantoi eilen! Ja kyllä tällä muorilla muutenkin yhdelle kissalle litkimistä riittää! Toinen vaihtoehto. Kis-kis-kiss! No, eikö kelpoa! (Kissa menee vain.) Meneppä pois! Koetappa! Kis-kis-kis! Kun menet, niin mene! Kumpikohan meistä ennemmin toisiaan tarvitsee, häh! (Houkuttelee vielä kerran, mutia jos kissa vain menee.) Mene suolle, senkin kutjale! Tuleppa vasta kupillesi! Suolavettä kaadan tai kurnaalipuljua! _Mikko_ (noin kuusikymmenvuotias, pienehkö, partanaamainen, hyväntahtoinen, melkeinpä hesselimäinen, tulee oikealta paitahihasillaan, toisessa kädessään verkko, toisessa pieni hauenpuikula). _Anna_ (kääntyy ja huomaa Mikon). No, vastako tulet sieltä! _Mikko_. Vastapahan pääsin. (Kyhnii kupeitaan, kalanhäntä keikkuu.) _Anna_. Vasta pääsit! Vai jo pääsit! Järvellä ährii kaiket päivät. Toisinaan saa tupenmittaisen hauenpuikkarin, toisinaan ei sitäkään. _Mikko_. Niin aina. Minkäpä kalalle mahtaa, toisinaan tulee, toisinaan ei. _Anna_. Tarvitseeko juosta niitä norkoilemassa, kurkien ja kaakkurien kanssa! _Mikko_. Juostako?... Käskisipä tässä, vanhan miehen! _Anna_ (pilkallisesti). Et koskaan ole saanut juoksuaskelta, partajahvetti! _Mikko_. Jahvettipa hyvinkin. Älähän nyt, muori. (Levittelee verkkoa kädessään.) Voi tuo ryökäle, minkä tuli ja teki! (Näyttää reikää verkossa.) Siitä on mennyt suuri mätikala! _Anna_ (katsoo pitkään). Itse olet mätikala! Ei sen vertaa miestä, että veräjät pöyhentäisi, ainoa mies talossa! _Mikko_ (myönnellen). Ainoapa hyvinkin. Eivätpä vain tyttäretkään saa miestä. _Anna_. Mistä otti, kun ei ole, koko kulmakunnalla ei ole miestä. _Mikko_ (istahtaa rapulle ja tarkastelee verkkoaan). Niin aina. Mistäs otti, jos ei saa! _Anna_ (navakasti). Eikä ole väliäkään! Yhdessä tallukanlestissä on yhdelle talolle riittämiin asti! (Menee tuikeasti asuinrakennuksen ovesta.) _Mikko_ (olkansa ylitse katsastaen). Niin aina. On siinä, yhdessä Lallukassakin, kun sattuu noin hyvää sorttia. (Jää rapulle istumaan. Levittelee verkkoa, reikiä etsien.) _Annikki_ (noin kahdeksantoistavuotias, kesäisesti puettu, vilkas ja vallaton, tulee sisältä suuri valkoverhoinen kärpäshaavi kädessä, pysähtyy kujeillen isänsä taakse rapulle). _Mikko_ (huiskii verkkoa ja nykii paulaa kuin sisuaan nostattaen). Tallukka ja Lallukan lesti! Käskee tässä olla talon ainoa lesti. Neljä tallukkaa, mutia yksi lesti. (Repii verkonsilmiä rikki.) No, kun yksi on paikattu, niin siirretään toiseen. Niin aina. _Annikki_ (pujottaa kärpäshaavin Mikon päähän ja nykäisee hänet nurin). Niin aina! _Mikko_ (potkii ja pyristelee). Kas, kas. Mikä pyryharakan siihen nokkasi. _Annikki_. Tuuli! (Nykii haavin liinaa alemmaksi.) Etelätuuli! (Nykäisee toiseen suuntaan.) Ja länsituuli! (Taas toiseen.) Ja itätuuli! _Mikko_ Älä, älä hemmetissä! Se vie kalatkin järvestä! _Annikki_ Eikä vie, kun kerran on saatu haaviin. _Mikko_. So, so, kun verkkokin hämääntyy. _Annikki_. Aina se hämääntyy, milloin isoa kalaa kiskotaan. _Mikko_ (antautuu). No, kisko nyt sitten. Kierrä verkkoon tai nuottaan, senkin sämpylä! _Annikki_ (istuutuu näppärästi kivelle Mikon viereen, hellittämättä haavia hänen kaulastaan). Mitä sinä äsken puhuit tallukoista ja tallukan lestistä? _Mikko_. No, mikäpä se muukaan on semmoinen mies. _Annikki_ Mimmoinen mies? _Mikko_. Vaikka semmoinenkin, jota tytär tyyrää ja akka könyyttää. _Annikki_. Akkako? Sanoitko sinä akka? (Kiertää Mikon päätä.) _Mikko_. Akkapa hyvinkin ja... ja puolihullu tyttärentäräys. _Annikki_. Nuo sanat sinä saat kalliisti maksaa. (Kiskaisee Mikon ylös ja kiepauttaa haavillaan pitkin pihaa.) _Mikko_. Hellitä hiivatissa, hullu tyttö. (Annikki kiertää vain.) Olenhan kohta kuin rysään pudonnut varis. _Annikki_ (nauraen). Juuri niin oletkin! _Mikko_ (antautuen). Hellitä, hyvä tyttö. Rakas tyttö! _Annikki_ (irroittaa haavinsa). No, riittäköön. Mutta jos tarpeelliseksi nähdään, niin jatkoa seuraa. _Mikko_. Niin aina. _Annikki_. Aina, muista se! Äiti on sinun rakas vaimosi, minä olen sinun kiltti tyttäresi, Sylvi ja Helvikin ovat. Muista aina se! _Mikko_. Kun tulikin sinne opistoon kustannettua. Siellä se oppi kaikki koirankujeet. _Annikki_. Kaikki. (Hieroo ja taputtelee Mikon hartioita.) _Mikko_. Ai, ai, ai! Kyllä tekeekin hyvää! Hakkaa vielä. _Annikki_. No niin, se tulikin kustannettua. (Kiertää Mikon käsiä ja hieroo edelleen.) _Mikko_. Kas niin! Sillä tavalla! Kun jostakin vielä vanhan sarvipussin sinulle saisin, niin olisi kupparikin omasta takaa. _Sylvi_ ja _Helvi_: (Sylvi noin kaksikymmenvuotias, Helvi hiukan vanhempi, molemmat samoin keveästi puettuina, tulevat aittarakennuksen takaa pyykkikoria kantaen, laulaen, valssiaskelin. Sävel: Leila "Meidän poikamme merellä".) Ensimmäinen laulu. Kaunokukat nousee päivärinteille. Korkeuksissa helää kiurun ääni riemuinen. Muutkin lintuset palaa, kaikki kesää halaa. Korkeudessa helää ääni riemuinen. _Annikki_ (liikehtii edellisen säkeistön ajan haavinsa kanssa keveästi tanssien). Mettiset ja perhot leijuu leikkien, heinäsirkka soittaa, käki kukkuu helkkyen. Tuoksut nousee pihaan, pihka tarttuu hihaan käki kuusikossa kukkuu helkkyen. _Mikko_ (on Annikin laulaessa noussut rapulta. Säkeistön lopulla toikkaroi jo pihamaalla verkkoaan heiluttaen. Hänen laulunsa aikana tytöt pyörivät hänen ympärillään.) Ahvenet ja kiisket kutee hissukseen, ojasammakkokin kurnuttaapi kullalleen. Vaarallinen aika, auttaneeko taika. Ojasammakkokin kurnuttaapi kullalleen. _Anna_ (tulee rapulle munakori ja puolikassi kädessään. Seisoo rehevästi keskirapulla, näennäisesti vihaisena, mutta säkeistön lopulla huojahtelee jo itsekin laulun tahtiin, kassi ja munakori heilahtelevat.) Tuokin vanha lesti risaverkkoineen, toki talven kesti, kesään päästiin onnelleen. Ken parempata vajaa, se kopukalla ajaa. Toki talven kesti, kesään päästiin onnelleen. _Kaikki_ (naiset muodostaen piirin Mikon ympärille, tanssivat ja laulavat). Voi, sua, Mikko-parka, risaverkkoines, neljän naisen kanssa, tiedät ruuheen astunees. Hanki kohta lisää, kolme uutta isää. Neljän naisen kanssa, tiedät ruuheen astunees. _Anna_ (hengästyksissään). Hulluja ei kynnetä eikä kylvetä. _Mikko_ Niitä kasvaa itsestään! _Anna_ (Mikkoon katsoen). Niin kasvaa! Käväisen puodissa, ennenkuin sulkevat. (Sylville ja Helville.) Mankeloikaa pyykki! (Annikille.) Sinä, keitä hernevelli! (Mikolle.) Ja sinä... _Mikko_ (päätänsä raapien). Niin minäkö? _Anna_. No paikkaa edes se verkko! (Lähtee touhukkaasti helmat heiluen.) _Mikko_ Paikkaanpa hyvinkin, joo! Eihän niitä muuten saada, suuria kaloja. (Nousee tupaan. Sylvi ja Helvi lähtevät vasuineen, Annikki juoksujalkaa oikealle. — Auton hyrinää kuuluu tiellä päin. Hetken kuluttua kovempi pyräys, niinkuin konetta pysäytettäessä.) _Salin_ ja _Teemu_ (tulevat vasemmalla näyttämölle. Salinilla salkku kainalossaan. Teemu separaattorilaatikkoa olkapäällään kantaen). _Salin_ (keski-ikäinen, kohtalaisen siististi pukeutunut, liukaseleinen asioitsijatyyppi, vilkuilee ympärilleen ja tekee nopeasti huomioita). Laske maahan ja avaa ruuvit! _Teemu_ (noin kaksikymmenvuotias, autoilijan puvussa, pirteä, hauskannäköinen, kääntyy laatikkoineen pysähtyen keskinäyllämölle). _Salin_. Etkö kuullut, mitä sanoin? Ruuvit auki! _Teemu_. Jaa laatikonko? _Salin_. Laatikon ja koneen, senkin jästipää! Päivä on illassa, eikä vielä ole ansaittu edes pentsiinirahoja. Mutta tähän taloon myydään separaattori, vaikka peijakas perisi, että sen tiedät. Pane töpinäksi, äläkä möhlää! _Teemu_ (pudottaa vikkelästi laatikon olkapäältään). Töpinäksipä tietenkin me pojat panemme! _Salin_ (matkien). Me pojat. Enkö ole sinulle jo monta kertaa sanonut: Älä pyri liikoja tuttavoimaan herrojen kanssa! (Menee sisälle.) _Teemu_ (vetää nopeasti taskustaan hohtimet ja ruuvimeisselin, juoksee Salinin jäljessä muutaman askeleen ja näyttää työasemaan pitkää nenää. Viheltelee ruuvaillen auki laatikon kansilautoja, nostelee rentoimesti kahden puolen.) _Annikki_ (tulee oikealla halkosylystä kantaen, pysähtyy huomatessaan Teemun). _Teemu_ (pyörähtää äkisti ympäri, jää lystikkäästi työaseet kädessä hajasäärin katselemaan Annikkia). Voi, suutari, jopa sinut löysin! _Annikki_. Sinä, Teemu! (Pudottaa halot maahan.) _Teemu_. Herranterttu, kun varpaasi teilaat! (Juoksee Annikin luokse ja syleilee hänen polviaan.) Asutko täällä. Tämä taloko on kotisi? _Annikki_ (hyväilee Teemun hiuksia). Niin on. Mutta taivaan pilvistäkö sinä meidän pihamaallemme tipahdit? _Teemu_ (nousee seisomaan ja syleilee Annikkia). Jo minä sitä ajattelinkin, kun se vanha viiksihoppa niin vietävästi veti! Eihän meillä ollut enää pentsiiniäkään viimeisillä kilometreillä, mutta tultiin vain kuin häkää. _Annikki_. Onko sinulla auto? Kenen kanssa sinä tulit? _Teemu_. Sinä kysyt parilla, minä vastaan kolmikolla. On meillä auto, maailmansodan aikuinen rämäkoppa. Minä olen safööri. Minun herrani ja valtiaani on separaattoriakitaattori. _Annikki_ (nauraen). Oi, joi, joi! _Teemu_. Älä naura, västäräkki! Tätä tietäpä pääsin näpsästi luoksesi. Et osannut odottaakaan. _Annikki_. En vähääkään. _Teemu_ (katselee). Sinä olet tällaisen talon tyttö! Oletko ainoa tyttö? _Annikki_. Vai ainoa! Tusinasta nuorimmainen. _Teemu_. No sittenpä minulla on hyvä varasto valita. _Annikki_. Koetappa! _Teemu_ (selittävästi). Niin no, valitsen vain. Sinuthan niinä otan jokatapauksessa. (Pyöräyttää ja suutelee Annikkia.) _Annikki_ (räpsäisee Teemua korville). Sinä olet sama vekkuli kuin opistossa. _Teemu_. Ei, tyttö kulta! Minä olen sen jälkeen paljon vielä oppinut. _Annikki_ (epäilevästi). Mitä oppinut? _Teemu_. Yhtä ja tuista, monenkinmoista, mikä siellä ei käynyt laatuun, — näes, opettajat ja... _Annikki_. Ja? _Teemu_ (kuuntelee käsi korvalla). Tulee joku! Nyt töpinäksi! (Alkaa lipitellä vikkelästi puita syliinsä.) Se, tuossa sinullekin! (Tarjoo silloin tällöin Annikille.) Tänne jään, kuuletko? (Nousee.) _Annikki_. Jääppä meille kesärengiksi! _Teemu_. Rengiksikö? Ja minä kun jo ajattelin, että... _Annikki_ (sormellaan varoittaen). Älä ajattele liikoja! _Teemu_. Mitä minä liikoja, ajattelin vain, että... _Annikki_. Tytöt tulevat, juostaan pian tupaan. _Teemu_ (lähtevät). Juostaan, juostaan; ajattelin vain, että seitsemän vuotta Jaakoppikin palveli Raakelin tähden. _Annikki_ (rapulla kiirehtien). Joudu pian siellä, muutoin tulee kolme kertaa seitsemän vuotia. _Teemu_. Voi, voi, sehän on jo melkein samaa kuin elinkautinen! (Juoksee vikkelästi Annikin perässä sisään.) _Sylvi_ ja _Helvi_ (tulevat aitan takaa, kummallakin sylin täysi valkoisia liinavaatteita, pysähtyvät laatikon luona ihmetellen). _Sylvi_. Mikä alttari siihen on rakennettu? _Helvi_. Lastuja sisus täysi. Ainakin syttyisi, jos tulen pistäisi. (Vievät vaatteensa kuistin penkille ja palaavat uteliaina tarkastelemaan.) _Sylvi_ (lastuja penkoen). Tuutit ja putket! _Helvi_ (samoin penkoen). Ja peltilautaset! _Sylvi_. Eiköhän vain liene separaattori! _Helvi_. Onpa kuin onkin! _Sylvi_. Äsken kuuluikin auton pörinää. (Juoksee nurkalle katsomaan.) Täällähän se onkin, räkine! _Helvi_, Akitaattoriko taas? (Juoksee rapulle ja kuuntelee oven takana.) Kamarissa jo pörisevät. (Kuuntelee.) Maailman paras... Kurnaalistakin kuorii voita... Niin aina... Kaikkiin taloihin ostettu. (Terhakasti.) Älä valehtele! _Sylvi_ (on Helvin kuuntelun aikana pöyhinyt laatikkoa ja tutkistellut separaattorin osia). Helvi, kuule, tämä on nimeltään Fortuna! _Helvi_ (yhä kuunnellen). Vortuna!... Onnen jumalatar... Jokaiseen vauraaseen taloon... niin aina. _Sylvi_. Kuule, tämä on jo valmiiksi ruosteessakin, tämä onnenjumalatar. _Helvi_ (kuuntelee äänettömänä kotvan aikaa). Nyt se sai isän lähtemään. Ne tulevat katsomaan! Voi, voi mitä me nyt teemme! _Sylvi_. Mutta meillähän on hyvä separaattori. _Helvi_. Silläpä juuri. Se myy tuon isälle, minä kuulin sen. _Sylvi_. Jos äiti olisi kolona, niin ei möisi. _Helvi_. Siinäpä se, mutta kun hän ei ole kotona. _Sylvi_. Mutia tulee pian. Meidän on voitettava aikaa. _Helvi_ (keksien). Piilotetaan se hetkeksi niiltä. _Sylvi_. Sen me teemme! (Ottaa tuutin laatikosta ja tanssii pihamaalla.) Pian, pian! _Helvi_ (keksii tynnyrin räystään alla). Tänne, tänne! (Kantavat juoksu jalkaa kaikki separaattorin osat laatikosta tynnyriin.) No niin, äijät, kuorikaa nyt kurnaalista kermaa! (Nauraa hihittelee.) _Sylvi_ (samoin). Tai sadevedestä karhuviinaa! (Ottavat vaatteensa penkiltä ja juoksevat nauraen ja tirskuen tiehensä.) _Mikko_ ja _Salin_ (tulevat sisältä, Mikko kasvot punoittaen. Salin touhukkaasti selittäen). Kas, se on sillä tavalla, hyvä isäntä, että tekniikka on viiden viimeisen vuoden aikana mennyt tällä alalla hiivatisti eteenpäin. Kotimaiset »lafkat» ja »milkat» ovat vihonviimeisiä rapamyllyjä tämän meidän Fortunan rinnalla. Tämä on niin kevyt kiertääkin, että lapsikin sen kammessa laulaa ja viheltää. _Mikko_ (päätänsä kyhnien). Vai on niin kevyt, — no, jopa onkin köykäinen. Mutta kevyt se on meidän entinenkin. _Salin_ (naurahtaen). Niin ne aina luulevat, jotka eivät ole parempaa kokeneet. Kunhan isäntä pääsee Fortunan kampeen niin kiertää ilki-ilokseen kaiket kesäiset yötkin. _Mikko_. Tokkohan vain. Minä olen laiska mies. _Salin_ (riemastuen). No siilon se sopii kuin rasvattu! Fortuna onkin juuri kaikkien laiskojen miesten iteaalikone! Sen ääressä saa torkkua, vaikka nukkuakin, ja kone kehrää ja hyrisee vain! _Mikko_ (ihmetellen). Vai kehrää nukkuessaankin, jopa on ihmekapine! _Salin_. On se sellainen ikiliikkuja, ettei sitä rakentamaankaan pysty muut kuin saksmanni ja Sveessin vanhin poika yhteisvoimin! Tässä meidän Fortunassa on se uudenaikainen vitamiini-akkumulaattorikin, — ei isäntä ole taitanut vielä siitä kuullakaan? _Mikko_. Vai oikein vitamiina-akkumalaattori, en ole kuullut. _Salin_ (ymmärtävästi). Mistä niistä kaikista täällä maan keskessä. (Katselee ympärilleen.) Teillä ei näy olevan vielä radiotakaan. (Selittävästi.) Kas vitamiinit ovat niitä uudenaikaisia elämäntippoja. Niitä on monia lajia: aata ja peetä ja seetä ja keetäkin. _Mikko_. Niinkuin puustaimia aapisessa. _Salin_. Justiinsa! Ne ovat siitä ihmeellisiä, että niistä saa kaikelle avun. Jos tamma ei ota varsoakseen taikka sika porsiakseen, ei muuta kuin aa-vitamiinia kolmasti apekauroihin. _Mikko_. Niin, mutta kun meillä ei sioille kauroja annetakaan. _Salin_ (nauraen). Ei tietysti, tarkoitin hevosia. Ja entä jos tyttäret eivät saa sulhasia? Tarvitseeko mennä taikoihin niinkuin ennen muinoin? Ei sitten likikään! Ei muuta kuin viisi tippaa pee-vitamiinia pyhäaamuna kahvikuppiin, ja jo samana iltapäivänä survoo pihamaalla sulhasia kuin sateen edellä siipimuurahaisia. _Mikko_ (innostuen). Johan puhelet vallan vietäviä! _Salin_. Niin, mutta entäs see-vitamiinit! Niissä on luomakunnan pelastus! Kun kymmenen tippaa lorauttaa eukon kahvikuppiin, niin tulee lauhkeaksi kuin keritty lammas. _Mikko_ (housujaan nostaen). Vaikka olisi ollut äreäkin? _Salin_. Vaikka! Kuin ilveskissa tai piikkiselkäinen siilinkerä. _Mikko_ (repevästi). Kymmenen tippaa sitä lajia, helesinki soikoon! _Salin_. No niin, arvastahan minä, että isäntä innostuu asiaan. (Kävelee laatikon luo ja kumartuu kahmimaan lastuja.) Mitä... Mitä peeveliä! (Penkoo kiivaasti.) Teemu! Poika! (Kuuntelee.) Safööri, saakeli! _Mikko_. Älä ihmeessä, jos itse vielä sattuu kuulemaan. _Salin_. Sitä itseään minä kai tässä huudankin. (Teemu syöksähtää rapulle ja Annikki hänen perässään. Vihaisesti.) Missä sinä junkki mullikoitset! (Erikseen Teemulle, hiljaisemmin, mutta yhä vihaisesti, takakäteen Annikkia osoittaen.) Luuletko tuollaisesta purkista päristäväsi meille pentsiiniä? _Teemu_ (vältellen). Enhän minä... _Salin_. Näinhän minä, elä venkoile! Missä Fortuna on? _Teemu_ (kummastuen). Fortunako? Eikö se ole laatikossa? (Aikoo kumartua penkomaan.) _Salin_ (olkapäästä nykäisten keskeyttää). Eikä ole, sanon minä! Et suinkaan sinä pysty sitä höylänlastuista rakentamaan, koska en minäkään! _Teemu_. Äsken se vielä tässä oli. _Salin_ (karjahtaen). Eipä ollut! Edelliseen taloon unohdit jo, senkin aasi! _Mikko_ (on koko ajan tarkkaavana seuraillut). Tuota, tuota, sitä minä vain, että eiköhän olisi parasta lorauttaa kahvikuppiin kymmenkunta tippaa sitä see-vitamiinoja. _Salin_ (huomaa pilan, mukautuu joustavasti). Isäntä se osaa! (Vetää konjakkipullon povestaan.) Pieni tärskäys murheeseen! Mikä sen nätimpää on tällaisena kauniina kesäiltana. (Hoputtaa isäntää edellään tuvan puolelle, kääntyy itse ovessa ja kuiskaa Teemulle.) Ja viivana penkkiin se vanha Diabolo! _Teemu_. Sekö, joka toissapäivänä takaisin otettiin! _Salin_ (sähähtäen). Mikäs sitten! _Teemu_. Mutta... _Salin_ (uhkaavasti). Ei muttia eikä mutkia, kuuletko! _Teemu_. Niin, hyvä herra, mutta mihin minä sen täällä rouvaankaan! _Salin_. Vaikka tyhmään kalloosi! Viiden minuutin perästä tulemme. Varo nahkaasi, ellei kaikki ole silloin kunnossa! (Menee tupaan. Teemu juoksee auton luo takapihalle.) _Helvi_ ja _Sylvi_ (ovat salaa kuunnelleet äskeistä keskustelua, syöksähtävät nauraen pihamaalle). _Helvi_. Hei, hei, viivana penkkiin se vanha tiapoolo! _Sylvi_ (Teemun ääntä matkien). Sekö, joka toissapäivänä takaisin ostettiin? _Helvi_. Mikäs sitten! (Yhteinen naurunpyrskäys.) _Sylvi_. Nyt meidän on kiireeesti pidettävä pientä neuvoa, että ehdimme ja onnistumme. _Helvi_ (huutaa Annikille). Annikki! Mene sinä ja pidätä sitä pojan hoopelia... _Annikki_ (tuiskahtaen, lähestyy). Enkä pidätä, jos noin puhut! _Sylvi_. Kas, kas meidän tärpästikkua! _Helvi_. Mitä se nyt noin? _Sylvi_. Mikä tietää, vaikka hän olisi jo vähän pihkassa? _Annikki_. Ja entä sitten, vaikka olisikin? _Sylvi_ ja _Helvi_. Varo, varo... _Helvi_. No, nyt se hyväkäs jo tulee. (Hoputtavat Annikkia.) Mene vastaan. _Sylvi_ (työntää selästä). Mene, mene! (Annikki menee, Helvi ja Sylvi juoksevat uudelleen piiloon nurkan taakse.) _Teemu_ (tulee Annikin kanssa, Teemu toista separaattorilaatikkoa olallaan kantaen, laulaa:) Kurnaalihulju ja hunitanpulju, sillä on monta nimeä, ei sitä rengin tarvitse ostaa eikäpä pillillä imeä! _Annikki_. Et sinä tuollaisia laulanut opistossa ollessasi. _Teemu_. En niin. (Laskee laatikon maahan.) Kun en osannut silloin vielä. _Annikki_. Hävytön! _Teemu_. Maailmalla oppii, näetkö. Mutta sitten kun pääsen Laabanin lammastarhaan, jätän minä kaikki koirankurit. Hohoi, mutta mihinkäs tämä hökötys nyt ruuvattaisiin. (Katselee ympärilleen.) Isäntä tulee viiden minuutin perästä, ja ellei tämä »poolo» ole silloin paikoillaan, niin minut perii... mikäs minut periikään? Tiedätkö sinä? _Annikki_. Se, mikä Mutkan Maijan vasikankin ennen muinoin? _Teemu_. Aivan niin, mikäs se taas olikaan? _Annikki_. Vorluna tai tiapoolu, jompikumpi. _Teemu_. Samantekevä kumpi. (Noutaa laatikkonsa rappujen eteen alkaen kiireesti purkaa sitä, Annikki avustaa, nostelevat separaattorin osat kuistin penkille. Alkaa sovitella jalkaa penkkiin, hyräilee:) Renki se söi sen sillin ja leivän... _Annikki_. Eikö sinulta kävisi laulamatta tuo työ? _Teemu_. Ei käy, naula ei kierry puuhun. _Annikki_. Mutta jos minä istuisin tähän vastapäätä. (Istahtaa kuistin rapulle, että Teemu joutuu katselemaan oveen päin.) _Teemu_ (iloisesti). Nyt se kyllä käy! (Ruuvailee ruuveja ja katselee koko ajan Annikkia. Helvi ja Sylvi pujahtavat näyttömälle, ottavat separaattorin tynnyristä, kääntävät sen alassuin keskinäyttämälle ja alkavat koota separaattoria siihen. Liikkuvat näppärästi kalahtelemista varoen, silloin tällöin Annikille salamerkkejä antaen.) _Annikki_. Hyvinhän se käy. Mutta et vain uskaltaisi ruveta ruuvailemaan kurnaalimyllyäsi meidän penkkiin, jos äiti olisi kotona. _Teemu_. Onko niin kova komento? _Annikki_. Onpa niinkin. _Teemu_. Mutta jos isäntä käskee, niin täytyy ruuvata. _Annikki_. Isäntä ei käske, älä luulekaan. _Teemu_. Kaskipa! Näillä korvillani kuulin. (Räpsäisee ruuvimeisselillä korvaansa. Ruuvaa ja laulaa.) Isäntä se istui Fordin penkillä heilutti helapäätä keppiä, ellei Fortuna kaupaksi käy, niin mittaan sun takistasi vekkiä. _Annikki_ (nauraen). Voi, poikaparka! Minun tulee sinua ihan surku. _Teemu_. Älä sure, tyttö kulta! Tästälähtein annan niin Fordille kuin Fortunalle pitkät passit ja paimentelen vain appeni lampaita. (On saanut koneensa kiinni, kiertää kampea ja laulaa.) Jos Fortuna joskus tikkaakin, niin Tiapoolo sentään käy, käy, käy! _Helvi_ ja _Sylvi_ (ovat saaneet koneensa kuntoon, vääntävät sitä ja vastaavat laulaen.) Jaakoppi hikoo, Laabani nylkee, uskotko poika, väy, väy, väy! (Näyttävät pitkää nenää.) _Teemu_ (hypähtää keskinäyttämölle). Voi suutarin taljat! Lea ja Raakel! Ja noin pulskia, nättipäisiä molemmat! (Annikin puoleen kääntyen.) Kuule, en minä taidakaan sinuun asti ennättää! _Annikki_. Ehdit hyvin, kun aloitat oikeasta päästä. _Helvi_. Oikeasta päästä tietenkin! _Sylvi_. Tyvestä puuhun noustaan! _Teemu_. Mutta kuka teistä sitten on se tyvi? (Pyörii ja tarkastelee.) Toinen toisiaan pulskempia, aloittipa kenestä tahansa. Kolme tyttöä ja kaksi masiinaa. Jo tuli pojalle pulma. (Kuin kirkastuneena.) Mutta nyt minä sen keksin! _Tytöt_. No? _Teemu_. Minä olan teidät kaikki. _Tytöt_. Oho! _Mikko_ ja _Salin_ (ilmestyvät kuistille touhukkaasti keskustellen. Teemu hypähtää ruuvailemaan sepuraattoriaan.) _Salin_ (hyväisessä nousuhumalan pöppyrässä). Vain kymmenen tippaa, aamukahviin tai iltateehen, ei tippaakaan enempää. Mutta on varottava, ettei näe. _Mikko_ (kädellään huiskauttaen). Eikä näe! Kuule, kuule.. Onko varma, että kesyyntyy?... Tuota, kuule... lauhkeaksi kuin la-la-lammas! _Salin_. Kuin emälammas; ei muuta kuin pään ottaa kainaloon ja alkaa keritä. _Mikko_. Vai vielä keritä... hi-hi-hii! _Salin_. Siitä menen tehtaan puolesta kymmenen vuoden takuuseen. _Mikko_. Viidessäkin ehtii... kuule, kuule... (Mietteliäästi.) Mitä minun pitikään sanoa? Niin, tuota, ehtii hyvinkin, kun heti alkaa... tuota alusia alkaen keritä... (Pyrkii halailemaan Salinia.) Nyt minä vasta olen oikea, kuule oikea... oikea... _Salin_ (auttaen). Onnen kultapässi! _Mikko_. Hi-hi-hil! Ja sinä olet kukko... kuule, kultakukko! _Salin_ (huomaa tynnyrin pohjalla olevan separaattorin, vihaisesti Teemulle). Entäs sinä, saakelin kenkkupässi! _Teemu_ (olkansa ylitse). Kun ma asettelen konetta sen kuin kerkiän! _Salin_. Asettelet sinä, enemmänkin kuin kerkiät. (Tarkastelee.) Tuolla Fortuna! Täällä Diabolo! Poika, mitä helkkarin kujeita tämä taas on! _Teemu_ (totisena). Jaa, en minä vain tiedä? _Salin_. Et kai sinä koskaan mitään tiedä, etkä omista juoniasi, senkin luikuri! Kun löydän ison ruuviavaimen, niin väännän korvat päästäsi! _Teemu_. Kas tässä! (Tarjoaa avaintaan Salinille. Anna oikealla, pysähtyy kuuntelemaan.) _Salin_. Voi, voi, elävä... (Huomaa Annan, muuttuu äkkiä maidonmakeaksi.) No, johan emäntä tulee kotiin, hyvää päivää! (Kiiruhtaa kädestä ottaen tervehtimään.) Olemmekin täällä isännän kanssa jo niin hartaasti odotelleet! _Anna_ (uumoilee epäilevästi). Olette kai te odottaneet. _Mikko_. Anna, kuule... kuule... _Salin_ (kiirehtii väliin). Minä olen tässä isännälle jo monta kertaa sanonut, että hyvä emäntä talossa se on kuin... on kuin... _Mikko_ (kuin auttaen). Tuota, se on kuin... _Anna_ (jalkaansa polkaisten). On se! Ja mitä nuo kurnaalimyllyt meidän nurkissa merkitsevät? _Salin_ (mielistellen). Minä vain apulaiseni kanssa olen kiinnittänyt näytteille tässä pari maailman parhainta separaattoria. (Anna lähenee uhkaavasti.) Tietenkin ilman mitään ostopakkoa... _Anna_ (tomerasti). Se iässä vielä puuttuisi! _Salin_ (seliltävästi). Tämä tässä on Fortuna ja tuo Luolia Diabolo! Emäntä ei ehkä tiedäkään vielä, mitä nämä nimet merkitsevät? _Anna_. En. enkä välitäkään tietää. _Mikko_ (on edellisten puheenvuorojen aikana toikkaroinnut Fortunan luo, jota hypistelee, pyöritteleekin). Äläpäs, keveästi pyörii, kuule... kuule... _Anna_ (kuin itsekseen). Kaksi ramua meidän nurkissa ja äijä jo täytenä käkenä: kuule, kuule. Ennätinpä toki ajoissa kotiin! _Salin_ (makeilevasti). Tämä Fortuna merkitsee samaa kuin onnen jumalatar. Diabolo on rakkauden käsivarsi, selvällä suomenkielenä... _Anna_ (ojentaa käsivartensa käskevästi). Korjaa pois! _Salin_ (tyynnyttävästi mielistellen). Mutia, emäntä hyvä, eihän tämä merkitse mitään muuta kuin... _Anna_ (ojentaa kummallakin kädellään molempia separaattoreita kohden). Korjaa pois! Meillä ei tarvita romurautaisia onnenjumalia eikä läkkipeltisiä rakkaudenkäsivarsia! _Mikko_ (toikkaroi Annaa kohden). Rakas, kulta kuule... _Anna_. Aittaan maata, niinkuin olisit jo! _Mikko_ (päätänsä kyhnien). Älä, älä hemmetissä kesken kaupan... tämä on vltamiinamasiina... _Anna_ (kiertää Mikon pään kainaloonsa). Tässä sinulle vitamimamasiina! _Mikko_ (Salinille kuin hädässä). Hyvä mies... tule... tule apuun! _Salin_ (ymmällään, koettaa vielä selitellä). Mitä emäntä nyt turhista. Me vain pari puolikuppista isännän kanssa... _Anna_ (vetää Mikkoa pää kainalossa aittaan päin). Niinpä tarvitaankin nyt koko kuppi. _Mikko_ (vastaan pyristellen). Kuule, kymmenen tippaa vain sano... Sitten ei muuta... ei muuta... (Anna vetää, ovat jo ovella, Mikko riipaisee vielä päänsä pitkälleen kainalon kolosta.) Ei muuta kuin päätä kainaloon, niinhän sinä sanoit! _Anna_. Niin sanoin, ja sanani pidän! (Työntää Mikon aitan ovesta sisään, kiertää oven lukkoon ja pistää avaimen taskuunsa. Salinille.) Ja nyt raiteelle, kirkkaasti! Vai tarvitseeko minun sanoa tämä asia vielä selvemmällä suomenkielellä!? _Salin_ (hätäisesti häärähdellen). Ei, ei emäntä hyvä! Ei tarvitse, tämä on suuri erehdys ja mistaaki! _Anna_. Ja ellet viidessä minuutissa häviä jumalinesi ja käsivarsinesi meidän nurkista, tapahtuu sinulle vielä suurempi mistaaki! Se on viimeinen varoitukseni, muista se! (Kääntyy kantapäillään huiskahtaen ympäri ja menee touhukkaana sisälle.) _Salin_. Saakelin harvahammas! Mikä tuommoisen pohjanakan meni takaamaan, mitä tulee ja tekee. Värkit irti, ja vähän hiivatin äkkiä! Poika! Teemu! (Katsahtaa ympärilleen.) Minne se helvetinlude jo taas livahti! (Lähtee ulkopihalle päin, mutta pysähtyy puolitiessä kuin unohtuneen asian muistaen.) Eipä niin vain lähdetäkään talosta kuin torpasta! (Tapailee taskujaan. Ottaa muistikirjansa välistä vekselilomakkeen ja rintataskustaan täytekynän, jonka availee ja ruuvailee kuntoon. Menee aitan portaalle, istahtaa rappukivelle ja kurkistaa kissan luukusta sisään.) Isäntä, kuulkaa! (Kurkistaa taakseen, kovemmin.) Ette suinkaan nukkunut vielä! _Mikko_ Tuota... mikäpä kiire tässä... Tuota, kuule, menepä tupaan ja anna akalle ne rauhoitusvitamiinat! (Annikki ja Teemu hiipivät käsikkäin nurkan takaa.) _Salin_ (naurahtaen). Ainako isäntä niitä muistelee. No, voinhan sen tehdä, jos isäntä niin tahtoo. _Mikko_ (suostuttelevasti). Tee, hyvä mies... salavihkaa tipautat. _Salin_. Ettei kukaan näe, sepä selvää. (Syvemmälle työntyen, ääntään hiljentäen.) Mutta isännän pitää ennen sitä tehdä minulle pieni palvelus. (Selittävästi.) Nähkääs, se on sillä tavalla, että yhtiö vaatii minulta aina kuitit, missä ja kenelle näitä uusia separaattoreita on näytetty. Eihän niitä voi kenelle tahansa esitellä. _Mikko_. Ei niin. _Salin_ (kynää ja vekseliä luukuita työntäen). Jos isäntä pistäisi nimensä vain tuohon paperiin, minä kyllä sopivasti täyttelen sitten jälkeenpäin. _Teemu_ (kuinkaten Annikille). Nyt on piru irti! _Annikki_ (vastaa samoin). Kuka sen näin keskellä päivää irti päästi! _Teemu_. En tiedä, jos lienee päässyt jo yöllä. (Itsekseen.) Joku keino on nyt keksittävä. _Mikko_. Jaa meinaatko, että tällä pännäilä tuohon paperiin? _Salin_ (kiirehtien). Niin juuri. Osaahan isäntä nimensä kirjoittaa. _Mikko_. Totta helkkarissa!... tuota, kuule, tuota... vaikka en minä niin joka paikkaan pistele sitä, sen puolesta. _Salin_ (härnäten). Ei kai isäntä uskaltaisikaan, kun pistetään aittaan nukkumaan. _Mikko_. Kuule... kuule, tiedäks sinä, kuka on isäntä meidän talossa, häh! _Salin_. Tiedänhän minä. _Mikko_. Tiedät sinä... kissanvillat sinä tiedät... Kuule, pistänpähän tuohon nimeni, pistän sinun kiusallasikin. _Salin_ (kehahtaen). Aika poika! En minä vain uskaltaisi. _Mikko_. Kuule... tuota, ne on eri miehiä tuota... (Vetää paperin ja alkaa riipuntaa.) _Teemu_ (itsekseen). Niin on, niin on! Mutta mikä kerran on tehtävä, niin tehtävä se on, vaikka terveys menisi. (Tarttuu molemmin käsin Annikkia ranteisiin.) Minä rakastan sinua, enkä lakkaa! _Annikki_ (painaa puhumattomana katseensa alas). _Teemu_. Et mitään vastaa! _Annikki_ (nostaa puoliksi päätänsä). Mitä minä siihen osaisin vastata. _Teemu_ (vetää Annikin syliinsä ja suutelee rajusti). _Annikki_ (hengästyneenä). En sanaa saanut suustani. _Mikko_. Mikko Taponen, sis, so! _Salin_ (vetää paperin ja kynän). Ja niin selvää ränttiä! _Mikko_. Selvää niin, vallesmannikin sen tuntee! _Salin_. Tuntee varmasti! (Ruuvaa kynänsä kiinni ja pistää vekselin taskuunsa.) Nyt menen ja tiputan emännän vitamiinit. _Teemu_ (itsekseen). Odota, hyvä isäntä, kiiruhdan edellä! (Juoksee Annikin kanssa käsikkäin.) _Salin_ (katselee ympärilleen). Teemu! Teemu! Hitto vieköön koko etanan! (Juoksee autolleen päin.) _Helvi_ (tulee Sylvin kanssa oikealla). Tyhjä piha! _Sylvi_. Ei niin ristinsielua. _Helvi_. Mutta Fortuna yhä lepäilee tynnyrin pohjalla! _Sylvi_. Ja Diaboolo kuistin penkillä. _Helvi_. Pitäisi hakea ämpärillinen vasikankurnaalia ja koettaa, kumpi paremmin rasvat erottaa. _Anna_ (tulee tuvasta ja kuulee Helvin sanat). Vai vielä kurnaalia! Mihin katosi se puljuttaja! _Helvi_. Eikö tuo livistänyt jo toiseen taloon. _Sylvi_. Ei suinkaan hän meille jättänyt näitä koneitaan. _Anna_. Koettakoonpa, järveen kuskaan molemmat rukit. Mitähän nuo akilaattorit meille möisivätkään, ellei minua olisi. (Annikki ja Teemu tulevat oikealta.) No, mistä sinä juokset? (Teemulle.) Ja mikäs mies sinä olet minun tytlärieni hännillä juoksemaan? _Teemu_ (alistuvasti). Enhän minä vielä mikään mies ole. _Anna_ (katsahtaa tutkivasti). No, näenhän tuon sanomattasikin! _Annikki_. Äiti, älä viitsi. (Tarttuu Teemua kädestä.) Tämä on... _Anna_ (keskeyttäen). En minä sinulta mitään kysynyt! _Teemu_ (tarttuu molemmin käsin Annikkia ranteisiin). Tämä on niin ihana tyttö, että en tässä maailmassa tiedä sen vetreämpää! _Anna_ Älä rupea kiekuilemaan. Kyllä minä tiedän, mikä minun tyttäreni on, mutta sinusta itsestäsi tässä on kysymys. _Teemu_ (korvataustaan raapien). Se on totta, niinpä onkin! (Ihastelevasti.) Mutta onko se mikään luonnon ihme, jos noin rempseällä emännällä onkin näin ihana tytär... (Helviin ja Sylviin kääntyen.) Tuota, noin ihania tyttäriä! _Sylvi_ Ai, ai! _Helvi_ Äläs poika, makeile! _Teemu_ (torjuvasti). Enhän minä, rakkaat ystävät! Meidän opettajamme opistossa neuvoivat, että ihmisen pitää puhua aina totta. Ja että nuoren, eteenpäin pyrkivän ihmisen pitää asettaa päämääränsä kauas ja korkealle, korkeammalle kuin koskaan pääseekään. (Anovasti.) Niin minä olen nyt tehnyt. _Annikki_. Niin äiti. Me olemme rakastaneet toisiamme opistosta asti. _Teemu_. Niin, ja sielläkin jo. _Helvi_ ja _Sylvi_ (yhtaikaa). Ai, teitä! Voi, teitä! _Anna_ (kädet lanteilla). Nyt minä arvaan jo kaikki! _Annikki_. Et sinä ihan kaikkia, tämä... _Anna_. Kun minä sanon että kaikki, niin se on silloin kaikki, kuulitko? (Annikki niiaa syvään.) No, kas niin. (Teemulle.) Mutta osaatko sinä edes mitään tehdäkään? _Teemu_ Osaan, totisesti. Osaan ruuvata separaattoreja penkkiin, ja osaan minä jo autoakin ajaa. _Anna_. No se nyt on se vihonviimeinen taito. _Teemu_. Niin on. En ole vielä oppinut lentämään. _Helvi_ (ilakoiden). Varmasti opit senkin taidon, jos meille jäät. _Sylvi_ (samoin). Varsiluudalla ja kylpyvihdoilla! _Annikki_ (puuskahtaen harmissaan). Teidän pitää sotkeutua joka asiaan, senkin pyryharakat. _Helvi_. Itse olet pyryharakka! _Sylvi_. Me jäimme pitämään vällynahkoja. _Anna_. Parahiksi teille! Noloudestaan ihminen aina kärsii. (Teemulle.) Hyvä kuulut olevan suustasi, mutta osaatko todella mitään oikeata työtä? _Teemu_. Voi, emäntä kiltti! Enhän minä toki mitään muuta osaakaan. Lypsän lehmät, keritsen lampaat, lakaisen talkkunauunin! Ja lauantai-iltana vedän teidät kaikki vesikelkalla saunaan. _Helvi_ ja _Sylvi_. Tule juhdaksemme! Tule, hyvä mies! _Salin_ (huutaa takapihalla). Teemu! Teemu! Missä lorvastelet! _Teemu_ (Annikille). Nyt se peijooni kiertää ja kiljuu. (Annalle.) Kuulkaapas, emäntä! Huomasitteko, että isäntä oli täytenä käkenä? _Anna_ Ettenkö huomannut! _Teemu_. Mutta tiedättekö sitä, että hän antoi tuolle akitaattorille vekselin? _Anna_ (tiukasti). Vekselin? _Annikki_. Antoi niin, aitan kissanluukusta. Näin minäkin sen. _Anna_ (nyt vasta oikein tajuten). Jaa vekselinkö? Sen paholaisen tiketin! Jonka maksuksi meiltä sitten ryöstetään vasikat ja porsaat! _Teemu_ (kumartaen). Aivan niin. _Anna_ (polkee jalkaa). Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin tämän eukon peukalo heiluu. Missä se rosvo on? _Salin_ (huutaa näyttämön takaa). Ellet pian joudu, niin lähden yksin. _Teemu_ (itsekseen). Niin kai, vikkelästi vielä lähdetkin. (Annalle.) Hän tulee. _Anna_ (kahmaisee nurkalta varsiluudan). Saa tulla! _Helvi_, _Sylvi_ ja _Annikki_. Äiti, äiti! Älä viitsi! Rupeaa vaikka syyttelemään! _Anna_. Se tässä vielä puuttuisi! _Teemu_. Antakaa loimeen kuin vierasta sikaa! Hän on tehnyt kolttosiaan jo monessa paikassa. Mutta pitäkää niskasta kiinni, muutoin hän livahtaa. Minä menen nurkan taakse, ettei ole vieraitamiehiä. Vaikka jäävi kai minä jo olisinkin, sukulaismies. (Lähtee vasemmalle, pysähtyy vielä kääntyen.) Hellittäkää sitten kotvaksi aikaa, kun palaan ja huudan, että poliisi tulee. (Juoksee pois.) _Anna_. Se paperi otetaan siltä pois, että sen tiedätte. Sinä menet tuonne! (Viittaa piilopaikan kullekin.) Sinä tänne! Sinä tuonne! Kun annan luudalla merkin, niin iskekää kiinni! Pian paikoillenne! (Asettautuvat.) _Salin_ (tulee oikealta). Poika! Senkin kuhnuri! _Anna_ (astuu päättävästi etualalle). _Salin_ (pysähtyy, hieman hätkähtäen). Ei emäntä ole sattunut sitä roikaletta näkemään? _Anna_. Kyllä! (Antaa luudalla merkin. Tytöt syöksähtävät Salinin käsiin ja niskaan. Anna alkaa lyödä, lyönti joka sanalla.) Näin! Kuulin! Näin! Kuulin!... _Salin_ (melkein ruikuttaen). Voi, hyvä emäntä! _Anna_. Jaa että olenko nähnyt roikaletta! Näin... Kuulin... Näin... Kuulin... _Salin_ (reuhtoen ja ähkien). Tämä on hävytöntä! Täällähän tapetaan ihminen! _Anna_ Eikä tapeta, minä takaan! Missä vekseli on? (Tytöt alkavat kahmia hänen laskujaan.) _Salin_. Voi, hyvät ihmiset! Täällä ryöstetään ihminen! Eikö täällä ole ketään vierastamiestä! Teemu! Teemu! _Teemu_ (juosten näyttämölle). Poliisi näkyy tulevan! _Salin_. Hellittäkää Herran nimessä! _Anna_ Vekseli! _Salin_ (saa kätensä irti ja kiskaisee vekselin muistikirjan välistä, joka on jo Helvin käsissä.) Tuossa se! (Viskaa maahan.) _Anna_ (uhkaavasti). Anna koreasti se! _Salin_ (ottaa paperin maasta ja tarjoaa Annalle). _Anna_. Lue, mitä siinä seisoo! _Salin_. Mikko Taponen! _Anna_. Taponen niin, mutta ellet tapojasi muuta, niin paha sinut perii! (Kiskaisee paperin Salinin kädestä.) Mene! Äläkä sen koommin meille tule! _Salin_ (ottaa Fortunan laatikkoineen ja viittaa Teemulle, joka ottaa toisen separaattorin. Kääntyy tiellä.) Hyvästi, Pohjan akka, harvahammas! _Anna_. Vieläkö rupeat isoittelemaan. (Juoksee luutineen muutaman askeleen, Salin etenee vikkelästi edellä. Anna lakaisee luudalla jälkiä. Hetkisiä myöhemmin kuuluu auton hyräys.) _Teemu_ (tulee juosten takaisin). Nyt se meni, ja minä jäin! _Anna_ (lauhtuneena). Parempi olikin, että jäit, mokomasta isännästä. _Sylvi_. Älä sentään ole suruissasi, poika parka! _Helvi_. Niin, kyllä meilläkin kurnaalivelliä osataan keittää. _Anna_ (hätistäen). Matkaanne siitä! Teillä ei ole arpaa tässä asiassa. _Annikki_. Eikä tässä pojassa! (Tarttuu Teemun käteen.) _Helvi_. Vieläpäs... _Sylvi_. Eikä meillä puulaakiarpoja ole ennenkään harrastettu. _Anna_ (vihaisemmin). Ja taas te olette suuna päänä, se on vasta erinomainen asia. (Annikille ja Teemulle.) Vai siellä opistossa te sen kurttuseerauksenne aloititte? _Teemu_. Siellä niin. _Helvi_. No missäpä sitten. _Sylvi_. Ilmankos siellä oli niin hupaisaa, ettei tahdottu malttaa poiskaan lähteä. _Anna_ (kääntyy äkisti ja hälväisee kumpaakin luudallaan). Kun on aloitettu, niin on aloitettu. Viekää siunattuun loppuun! Ja tarvitaan talossa miestä. (Viittaa Helviin ja Sylviin.) Eipähän noista koskaan mitään valmista tule! _Helvi_ ja _Sylvi_. Ei, ei! Mitäpä niistä! Pyryharakoista! (Juoksevat Annikin ja Teemun luokse ja syleilevät heitä yhtaikaa.) _Helvi_. Tervetulemastasi vävyksemme, hauska vekkulipoika! _Sylvi_. Terve sinullekin, meidän pikkuinen syöttisalakka! (Syleilevät kumpaakin erikseen.) _Anna_. No, ei niitä nuoria ihmisiä noin kauan vannehtia tarvitse! _Teemu_. Ei niin, kun on vanhempiakin. (Vetäytyy eroon, syleilee Annaa ja pyöräyttää luutineen.) _Annikki_ (samoin). Kiitos, äiti! _Anna_. No niin, niin, sitä pikkuistani, kun se nyt jo omansa löysi! (Koristautuu ennalleen.) Nyt illastamaan ja nukkumaan, että aamulla taas ylöskin päästään. Tulkaa, tytöt, nostetaan isä omaan sänkyynsä, uneen se kuitenkin on jo kepertynyt. (Menevät aittaan. Annikki jää jälkeen.) _Annikki_ ja _Teemu_ (hypähtävät yhteen keskinäyttämöllä. Syleilevät ja suutelevat sanaa sanomatta.) _Helvi_ (peräytyy aitan ovelta ja kääntyy katsomaan). Voi, voi! _Sylvi_ (samoin.) Voi, voi, voi! _Anna_ (aitassa). Kuorsaa se! No, minne nyt jäivät. (Tytöt juoksevat aittaan, palaavat hetken kuluttua peittohuovalla Mikkoa kantaen. Aikovat viedä pihan yli tupaan, mutta Mikko herää, nousee istumaan ja hieroo silmiään.) _Mikko_. Ptruu, tuota... Mihinkäs reki on juossut! (Katselee ympärilleen.) _Anna_. Eikö tuo liene sinne, mihin vekselikin ja koko miehen järkikin. _Mikko_. Ptruu helkkarissa! Se vekseli. Kirjoitinkohan minä siihen edes poikinpäin? _Anna_ (nyökkää, nostavat Mikon tynnyrinpohjan päälle istumaan, huovan reunat painuvat kuin pöytäliinaksi. Kaivaa vekselin taskustaan.) Katso ja tavaa! _Mikko_ (hyväntuulisesti). Joo, joo! Mikko Taponen! Kyllä minä sen aina tunnen! _Anna_. Kyllä kai, sinä tunnet. _Mikko_ (inttäen). Tunnen niin! Ja tuntee sen vallesmanni ja kruununvoutikin. _Anna_ (kiskaisee paperin). Ja kun se kolme kuukautta pesiytyisi oikein sopivassa pahnassa, niin sitten sen jo tuntisi meidän emakkosikakin. (Repäisee kahtia ja toisin päin kahtia.) Mutta nyt ei tunne, vai tunteeko? _Mikko_. Ei tunne, totta on! (Katselee ympärilleen.) Minulla on sentään reima akka, eikö vain, pojat! _Teemu_. Joo, joo! _Mikko_ (haukotellen ja päätänsä raapien). Kuka peijooni sinä olet, kun olet niin tutunnäköinen? _Teemu_. Minähän olen teidän vävypoikanne. _Mikko_ (kädellään huikauttaen). Ai, niinpäs oletkin. Kas, kun en tuota heti muistanut. _Anna_. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. _Mikko_ (räpyttelee silmiään, niinkuin uudelleen sekoontuisi). Mutta tässä... tässähän oli se... vor... vor... _Teemu_. Fortuna! _Mikko_. Vortuna! Se juuri, se taivaallinen vitamiinamylly! _Anna_. Koko mies olet kuin... _Mikko_. Niin olen. Ja tuolla penkillä lepäsi se tia-tia... (Teemulle.) Äläpäs hosu, kyllä minä sen itsekin muistan. (Muistelee.) Tia... tia... Tiapoolo! Se rakkauden säärivarsi! _Anna_ (naurahtaen). Kyllä siinä on minulla sellainen säärivarsi... _Mikko_. Niin on! Sinäpä sen sanoit. Kuka muu sen minulle rohkenisi niin suoraan sanoakaan. (Teemulle.) Kuule, sinä poikapakana! Lähetitkö sinä sen tippatohtorin yksinään reisuun! _Teemu_. Viiksihopan kanssa. _Mikko_. Ja itse jäit tänne meille. _Teemu_. Vävypojaksi. _Mikko_. Voi, keltiäinen, mitä tulit ja teit. Mutta kyllä sinut täällä kynitään. Neljästi päivässä tokataan, sanon minä sen. _Helvi_. Älä toki peloittele kesken aikojaan. _Sylvi_. Mihinkä se enää täällä pääsee. _Mikko_. Ei niin. Ei sitä mihinkään sitten hyppää, kun kerran kintustaan kiinni tarttuu. Mutta kuka näistä meidän kanasista onnistui sinut koppaisemaan? _Annikki_. Minä vain, pahainen, nuorimmainen. _Mikko_. Voi tipuistani! (Puristaa Annikkia leuasta.) Kuranssaa vain nyt tuota nuorempaa. Pistä kärpäshaavi päähän ja pyöritä, niin että tietääkin tuuttiin hypänneensä. _Anna_. Kyllä kuranssataan. Älä sinä niistä huolehdi. (Anna, Tytöt ja Teemu muodostavat piirin Mikon ympärille.) _Loppulaulu_. (Sävel: Tämä meidän Maija on, filmistä: Meidän poikamme merellä.) _Tytöt_: Tämä meidän vaija on mies kerrassa verraton! Vortunan ostaa ja riipustaa nimensä alle ain. _Mikko_. Jo vain. _Tytöt_. Toki onneks on mamma tää, joll' aina on kylmä pää. Ja nurkassa luuta on verraton, se muorimme valtikka on! _Anna_. Niin on. _Mikko_ Ken parhaimman ymmärtäis, niin tynnyrin tapiksi jäis, (Teemulle) min potkaus sinutkin tänne toi. pappas kai viinaa jo joi? _Teemu_ Niin joi. Älä murehdi, appisein, kun parhaimman tempin tein. Tää sirpukka ylen sievä on. makoisa, verraton. _Annikki_. Niin on. _Mikko_. Me toivomme parasta, (Teemulle sormellaan osoittaen) älä sivusta varasta! (Sylville) Kun joku tuon Vorlunan vielä nais. Tiapoolon ihan ilmatteks sais! _Helvi_ ja _Sylvi_. Kun nais. _Anna_. Hän rupee jo kukkumaan. (Kokoovat huovan kulmia.) Pois, pois nyt jo nukkumaan. Kun patukka oikeessa kädessä on, niin kunnia korjussa on! _Mikko_ (huokaisten). Niin on! (Anna, Sylvi ja Helvi lähtevät kantamaan Mikkoa tupaan.) _Helvi_ ja _Sylvi_ Nyt laivamme lastattu lie, on hupaisa, tuttu tää tie. Ja tuulilta suojattu sataman suu, ei liikahda lehti ei puu. _Annikki_ ja _Teemu_ (hypähtävät syliksi toisiinsa). Hei, huu!

3223.txt

Urho Karhumäen 'Vortuna ja Tiapoolo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3223. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. VORTUNA JA TIAPOOLO

ZENDAN VANKI Kirj. Anthony Hope Suomentanut O. A. Joutsen Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922. SISÄLLYS: I. Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta. II. Vähän tukan väristä. III. Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa. IV. Kuningas tekee tehtävänsä. V. Kuningas kruunataan. VI. Kellarin salaisuus. V II. Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa. VIII. Serkun ja veljen seurassa. IX. Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää. X. Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet. XI. Hyvin isoa metsäkarjua pyytämässä. XVII. Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun. XIII. Parannettu laitos Jaakopin tikapuista. XIV. Yö Zendan linnan partailla. XV. Minä puhelen kiusaajan kanssa. XVI. Epätoivoinen suunnitelma. XVII. Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan. XVIII. Vankila avautuu. XIX. Silmästä silmään metsäpolulla. XX. Vanki ja kuningas. XXI. Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa. XXII. Nykyisyys, entisyys ja tulevaisuus. ENSIMMÄINEN LUKU. Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta. »Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikeastaan aiot maailmassa toimittaa, Rudolf!» sanoi kälyni. »Rose rakas», minä vastasin ja laskin kädestäni lusikan, jolla söin pehmeäksi keitettyä kananmunaa, »mitä ihmettä minun sitten pitäisikään toimittaa? Onhan oloni siedettävän hyvä. Tuloni riittävät lähimain peittämään menoni — sillä koko maailmassa ei ole ihmistä, jonka tulot täysin riittäisivät hänelle —, ja yhteiskunnallinen asemani on kerrassaan kadehdittava: lordi Burlesdon on veljeni ja hänen viehättävä kreivittärensä on kälyni. Luulisipa tuon kaiken jo riittävän miehelle.» »Sinä olet yhdeksänkolmatta vuotias», huomautti ripittäjäni, »etkä ole vielä tehnyt mitään muuta kuin...» »Ajelehtinut tuuliajolla? En tottakaan ole! Mutta meidän perheessämme ei miehen tarvitsekaan tehdä mitään.» Tämä huomautus harmitti vähän Rosea; sillä vähin jokainen tietää — ja siksipä ei teekään mitään, että tässä mainitsen sen tosiasian — että niin sievä ja lahjakas kuin hän itse onkin, ei hänen sukunsa kuitenkaan ole niin hienoa juurta kuin Rassendyllin perhe. Kauneuttaan lukuunottamatta hän toi pesään suuren omaisuuden, ja Robert veljeni oli siksi järkevä, ettei piitannut hänen esi-isistään. Kysymys esi-isistä onkin muuten ongelma, josta Rosen seuraava huomautus sanoi jokseenkin todet sanat. »Hienot perheet ovat yleensä paljon pahemmat kuin vähemmän hienot», hän pisteli. Minä sivelin tukkaani, sillä tiesin hyvin, mihin hän tähtäsi. »Minä olen hyvin iloinen, kun Robertin tukka on musta», hän jatkoi. Tässä tuokiossa saapui Robertkin sisään — hän nousee vuoteesta kello seitsemältä ja orjailee, ennenkuin saa aamiaista. — Hän katsahti vaimoonsa; tämän poskella oli heikko punoitus; hän taputti sitä lempeästi. »Mikä nyt on poikkiteloin, rakas ystäväni?» hän kysyi. »Rose ei voi sietää, että minä olen tyhjäntoimittaja ja että minulla on punainen tukka», minä selitin loukkautuneena. »Niin, eihän hän voi luonnollisesti mitään sille ikävälle tosiasialle, että hänen tukkansa on punainen», myönsi Rose. »Se esiintyy yleensä kerran joka miespolvessa», sanoi veljeni, »ja nenä samoin. Rudolf parka saa kärsiä kummastakin viasta.» »Minä tahtoisin, ettei se lainkaan esiintyisi», vastasi kälyni, ja hänen poskensa punoittivat yhä kuumemmin. »Minä jaksan sen hyvin kärsiä», sanoin minä ja tein kumarruksen kreivitär Amalien muotokuvaa kohti. Kälyni päästi kärsimättömän huudahduksen. »Minä soisin, että korjaisit tuon kuvan täältä pois, Robert», hän sanoi. »Mutta, rakas ystäväni!» kauhisteli hänen miehensä. »Kaikkea sitä saakin kuulla!» lisäsin minä. »Niin juuri; sillä sitten unohtuisi koko juttu», intti kälyni. »Tuskinpa vain, kun Rudolf kerran on saapuvilla», sanoi Robert ja pudisti päätään. »Minkä vuoksi sen sitten pitäisikään unohtua?» kysyin. »Rudolf!» huudahti kälyni moittivasti ja punastui jälleen oikein kauniisti. Minä nauroin ja kävin käsiksi aamiaiseen. Kysymys siitä, mihin toimeen minun pitäisi ruveta, jos ylimalkaan toimittaisin jotain, oli tällä erää unohdettu; ja lopettaakseni väittelyn — ja, myönnänpä sen myöskin, hiukan kiusoitellakseni ankaraa pikku kälyäni huomautin: »Minä jaksan hyvin kestää senkin häpeän, että kuulun Elphbergeihin.» Kun luen jotain romaania, hyppään tavallisesti kaikkien selitysten yli; mutta kun nyt alan itse kirjoittaa romaania, huomaan, että minun on heti aloitettava selityksellä. Sillä onhan minun pakko selittää, minkä vuoksi kälyni harmitteli minun nenääni ja tukkaani, ja millä syyllä rohkenin väittää kuuluvani Elphbergeihin. Sillä vaikka olenkin oikeutettu ylpeilemään Rassendyllien etevyydestä monien sukupolvien aikana, ei meillä kuitenkaan ole syytä kerskua siitä tosiasiasta, että vereemme on sekaantunut Elphbergien ylhäisen suvun verta, eikä oikeutta vaatia tätä hallitsijahuonetta tunnustamaan meitä heimolaisikseen. Sillä mitäpä sukulaisuutta oikeastaan onkaan Ruritanian kuninkaiden ja Burlesdonien kreivien välillä, mitä yhteyttä Strelsaun palatsin tai Zendan linnan ja Lontoon Puistokadun n:o 305:n välillä? No niin — minun on pakko ruveta vähän penkoillaan sitä perhetörkyä, jonka armas kälyni, kreivitär Burlesdon, toivoisi vaipuvan unohduksen kaivoon. Siis — vuonna 1733, jolloin Yrjö II istui Englannin valtaistuimella ja maassa sattumalta vallitsi rauha, koska kuningas ja kruununperillinen eivät vielä olleet joutuneet keskenään tukkanuottasille, tuli Englannin hoviin vierailemaan muuan prinssi, joka sittemmin tunnetaan historiassa Ruritanian Rudolfin nimellä. Tämä prinssi oli varsin kaunis nuori mies, jolla oli erikoisena tunnusmerkkinä tavattoman pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea, tummanpunainen tukka — itse asiassa ne miehekkäät koristukset, jotka ovat olleet tunnusmerkilliset Elphbergien hallitsijahuoneelle kautta kaikkien aikojen. Hän viipyi moniaan kuukauden Englannissa, jossa hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; mutta hänen poislähtöönsä liittyi sangen tukala juttu. Hän joutui kaksintaisteluun — hänen kunniakseen luettiin, että hän tällöin ei piitannut vähääkään korkeasta arvostaan — niin, hän joutui kaksintaisteluun erään aatelismiehen kanssa, jota pidettiin suuressa arvossa sekä omien ansioidensa perusteella että varsinkin kauniin vaimonsa vuoksi. Siinä jupakassa prinssi Rudolf sai pahan haavan, ja kun hän oli alkanut siitä vähän kostua, toimitti Ruritanian lähettiläs hänet kaikessa salaisuudessa pois maasta. Aatelismies sen sijaan säilytti nahkansa eheänä, mutta kun ottelu oli sattunut hyvin kylmänä ja kosteana aamuna, vilustui hän niin pahasti, ettei enää siitä vironnut, vaan kuoli puolisen vuotta prinssin poislähdön jälkeen — saamatta edes tilaisuutta sopia vaimonsa kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin tämä synnytti poikalapsen, joka peri Burlesdonin kreivinarvon ja tilukset. Tämä nainen oli juuri sama kreivitär Amalie, jonka muotokuvan kälyni tahtoi poistettavaksi perheen kuvagalleriasta; ja naisen mies oli James, viides järjestyksessä Burlesdonin kreivejä ja kahdeskolmatta Rassendyllin parooneja, Englannin ylähuoneen jäsen ja Sukkanauhan ritari. Rudolf palasi Ruritaniaan, meni naimisiin ja nousi valtaistuimelle, jolla hänen jälkeläisensä ovat istuneet tähän, päivään saakka — pientä väliaikaa lukuunottamatta. Ja kun nyt kävelee Burlesdonin perhegalleriassa ja katselee sen puoltasataa muotokuvaa viime puolentoista vuosisadan ajoilta, niin tapaa joukossa viisi tai kuusi, m.m. kuudennen kreivin, joilla yhteisenä tunnusmerkkinä on pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea tummanpunainen tukka: näillä viidellä tai kuudella on myöskin siniset silmät, kun sen sijaan Rassendyllin suvussa mustat silmät ovat yleisimmät. Tällainen selitys on minun annettava, ja olen iloinen päästessäni siitä rauhaan. Väärät oksat muuten kunniallisessa sukupuussa ovat sangen kiusallisia, ja perinnöllisyys, josta nykyään pidetään niin paljon suukopua, on totta tosiaan maailman ilkein juorukello. Se panee hienon vaiteliaisuuden pataluhaksi ja nostattaa merkillisiä rikkataimia aateliskalenteriin. Huomattakoon, että kälyäni vaivasi loogillisen ajattelun puute, jota nykyään emme saa enää lukea hänen sukupuolensa syyksi, ja että hän siitä johtuen miltei käsitteli tukkani väriä loukkaavana rikoksena, josta minä muka olen edesvastuussa, ja teki tästä ulkonaisesta seikasta johtopäätöksiä minun sisäisiin ominaisuuksiini nähden — antaen minulle ominaisuuksia, joista tunnen olevani puhdas kuin vasta pesty lapsi. Näitä kaikkea muuta kuin vanhurskaita johtopäätöksiä hän myöskin käytti hyväkseen moittiessaan minua hyödyttömästä elämästäni. Olipa tämän asian laita miten hyvänsä, minä tiedän kuitenkin elämäni varrella kokeneeni paljon hauskaa ja koonneeni hyvän joukon hyödyllisiä tietoja. Olen käynyt saksalaista koulua ja opiskellut saksalaisessa yliopistossa ja puhun saksaa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni englantia; ranskaankin olen täysin perehtynyt, osaan vähän italiaa ja sen verran espanjaa, että kykenen kiroilemaan sillä kielellä. Luulenpa myöskin miekkailevani aika hyvin, ja olen tarkka pyssymies. Pystyn ratsastamaan millä elukalla hyvänsä, jolla vain on selkä, ja pääni on niin kylmä ja järkevä kuin pää voi olla, vaikka sen peite onkin hehkuvan punainen. Kun minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt käyttää aikani hyödylliseen työhön, niin en osaa siihen vastata muuta, kuin ettei vanhempaini olisi tarvinnut jättää minulle tuhannen punnan vuosituloja ja taipumusta maleksia ympäri maailmaa. »Erotus sinun ja Robertin välillä», sanoi kälyni, joka — Herra häntä siunatkoon! — usein puhuu niinkuin seisoisi virallisella puhujalavalla, »on se, että hän vaarinottaa asemansa hänelle asettamia velvollisuuksia, mutta sinä vain sen myöntämiä suotuisia tilaisuuksia.» »Rose rakas», vastasin, »kunnianhimoiselle miehelle ovat suotuisat tilaisuudet samaa kuin velvollisuudet.» »Ah, joutavia!» hän sanoi ja pudisti päätään. Hetken perästä hän jatkoi: »Sir Jamesilla on muuten sinulle juuri nyt tarjona toimi, johon olet aivan omiasi.» »Kiitän nöyrimmästi!» mutisin vastaukseksi. »Hänet nimitetään lähettilääksi puolen vuoden päästä, ja Robert sanoo, että hän ottaa sinut mielellään lähetystön sihteerikseen. Ota se toimi nyt vastaan, rakas Rudolf — minun takiani!» Kun kälyni puhuu siinä sävyssä ja rypistää kaunoisia kulmakarvojaan, vääntelee pienoisia kätösiään ja ottaa ylen miettivän ilmeen — ja tekee kaiken tuon minun kaltaiseni mitättömän tyhjäntoimittajan takia, josta hän ei ole vähimmässäkään edesvastuussa niin saanpa totta tosiaan tunnonvaivoja. Ja saattoihan olla mahdollista, että minä voisin tarjotussa toimessa kuluttaa aikani jokseenkin mukiinmenevästi. Vastasin siis hänelle: »Rose hyvä, jollei tuon puolen vuoden aikana satu mitään erinäistä estettä, ja jos Sir James vielä sitten tarjoskelee minulle tointa, niin lähden kukaties kuin lähdenkin hänen mukaansa.» »Kas vain, kuinka kiltisti tehty, Rudolf; sinä sait minut oikein iloiseksi!» »Ja minne hänet sitten nimitetään?» »Sitä hän ei vielä tiedä itsekään; mutta hyvä lähetystötoimi siitä vain tulee.» »Minä lähden sinun takiasi, korkeasti kunnioitettava käly», sanoin, »vaikka toimi olisi vihoviimeinen koko maailmassa. Kun minä ryhdyn jotakin tekemään, niin vienkin sen ihan perille saakka.» Olin siis antanut lupauksen; mutta puoli vuottahan on vain puoli vuotta eikä mikään iankaikkisuus, ja minä mietiskelin nyt, miten saisin sen hupaisesti kulumaan, varsinkin kun minua kaiken todennäköisyyden mukaan sen perästä odotti ahkera työ — otaksun näet, että lähetystösihteerejä pidetään ahkerina, mutta enhän sitä varmaan tiedä, koska en ole ikinä ollut sellaisena en Sir Jamesilla enkä kellään muullakaan. Päähäni pisti ajatus, että mitämaks lähtisin käymään Ruritaniassa. Voi kuulua hassulta, etten monilla matkoillani ollut vielä koskaan käynyt siinä maassa. Mutta huolimatta salaisesta rakkaudestaan Elphbergien sukuun, joka oli saanut isäni antamaan minulle, nuoremmalle pojalleen, kuuluisan Rudolfin nimen, oli hän kuitenkin aina pannut vastaan, että sinne matkustaisin; ja hänen kuoltuaan oli veljeni — Rosen kainaloista kannattamana — ottanut vaivakseen ylläpitää perhetraditsionia, että siitä maasta meidän oli pysyttävä kunnioittavan välimatkan päässä. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin olin saanut Ruritanian päähäni, kalvoi mieltäni polttava halu päästä näkemään sitä. Eihän punainen tukka ja pitkä nenä loppujen lopuksi kuitenkaan ole Elphbergin huoneen erikoisoikeutta, eikä perheemme vanha sukutarina tuntunut minusta riittävältä syyltä pysymään alati erossa sangen mielenkiintoisesta kuningaskunnasta, jolla on ollut melkoinen osansa Europan historiassa ja joka voi jälleen saavuttaa huomattavan sijan siinä nuoren ja voimallisen hallitsijan aikana, jollaiseksi huhu kuvasi uutta kuningasta. Päätökseni lopullisesti vahvistui, kun luin »Timesistä», että Rudolf V kruunattaisiin Strelsaussa kolmisen viikon perästä ja että tilaisuudesta tulisi ylen loistoisa. Tulin heti selville siitä, että minunkin piti silloin olla paikalla, ja rupesin säälimään matkavarustuksiani kokoon; mutta kun minulla ei ole koskaan tapana ilmoittaa omaisilleni, minne milloinkin lähden, ja kun minulla oli tällä kertaa aihetta epäillä heidän asettuvan vastaan, kerroin aikovani lähteä Tyroliin, jossa olen usein ennenkin käynyt. Ja Rosen närkästystä lievittääkseni mainitsin, että aikomuksenani oli tutkia valtiollisia ja yhteiskunnallisia ongelmia tässä sangen mielenkiintoisessa maanääressä. »Ehkäpä minulla on sitten näytettävänä joitakin tuloksiakin tältä matkalta», viittailin hämärästi. »Mitä sillä tarkoitat?» hän kysyi. »No niin», vastasin välinpitämättömästi, »voihan tietokirjallisuudessa olla tällä kohtaa ammottava aukko, jonka sopii täyttää perusteellisella teoksella...» »Aiotko sinä kirjoittaa kirjan?» riemastui hän ja taputti kätösiään yhteen. »Sehän vasta mainiota — eikö totta, Robert?» »Se on nykypäivinä paras tapa aloittaa valtiollista uraa», huomautti veljeni, joka itse kohdastaan on aloittanut tällä tapaa jo useita kertoja. Hänen kirjansa »Vanhoja teorioja ja nykypäiväin tosiasioita» ja »Lopullinen tulos, valtiotalouden tutkijan huomioita» ovat kumpikin saaneet, suurta tunnustusta. »Luulenpa sinun olevan oikeassa, rakas ystävä», virkoin minä. »Lupaa minulle, että todellakin teet sen», pyysi Rose vakavissaan. »Ei, en lupaa mitään, mutta jos löydän aiheita, niin teen minkä kykenen.» »Hyvä sekin», sanoi Robert. »Ah — mitäpä aiheilla on siinä tekemistä!» mutisi kälyni nyreästi. Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut minulta muuta kuin ehdollisen lupauksen. Totta puhuakseni olisin voinut panna hyvän summan vetoon, ettei kesämatkani tulisi tuhrimaan ainuttakaan puhdasta paperiarkkia eikä pilaamaan hyviä kynänteriä. Mutta, lopputulos osoittaa, kuinka vähän me kuolevaiset tiedämme, mitä tulevaisuus tuo meille helmassaan; ja minä, joka en olisi osannut mitään sellaista kuvitellakaan, kirjoitan nyt matkastani kirjaa, josta ei liene suurtakaan hyötyä valtiolliselle uralleni ja jolla ei ainakaan ole mitään yhteyttä Tyrolin kanssa. Minä pelkään, ettei kreivitär Burlesdon tulisi oikein mieliinsä, jos laskisin tämän kirjan hänen kriitillisten silmäinsä tarkastettavaksi; mutta sitäpä en aio tehdäkään. TOINEN LUKU. Vähän tukan väristä. William enolla oli periaatteena, että Pariisin kautta matkustettaessa piti siellä viivyttämän ainakin neljäkolmatta tuntia. Eno puhui kypsyneen elämänkokemuksensa perusteella, ja minä noudatin hänen osviittaansa viipymällä matkallani Tyroliin päivän ja yön Continental-hotellissa. Kävin tervehtimässä George Featherleytä lähetystössämme, ja me söimme yhdessä päivällistä Durandin ravintolassa ja menimme sitten oopperaan. Sen perästä meillä oli pieni, sievä illallinen, ja sen jälkeen etsimme käsiimme Bertram Bertrandin, joka on sangen tunnettu runoilija ja »Critics-lehden kirjeenvaihtaja. Hänellä oli hyvin mukava pieni asunto, ja me tapasimme siellä moniaita hauskoja ihmisiä, jotka tupakoivat ja tarinoivat. Mutta minun pisti heti silmääni, että Bertram itse näytti hajamieliseltä ja huonotuuliselta, ja kun kaikki muut olivat lähteneet ja vain Featherley ja minä jääneet jäljelle, aloin kiusoitella häntä sen johdosta. Hän vastusteli aikansa, mutta heittäytyi viimein sohvaan ja parahti: »No niin, oikeassa olette; mutta minä olen rakastunut, kerrassaan hävyttömästi rakastunut!» »Sittenpä kirjoitattekin sitä parempia runoja», sanoin lohduttaakseni häntä. Hän repi tukkaansa ja sauhutteli vimmatusti. George Featherley, joka nojasi uuninrintaan, hymyili ilkamoisesti. »Jos se on vielä sama vanha juttu», hän sanoi, »niin on teidän parempi luopua niistä ajatuksista; _hän_ lähtee Pariisista huomenna.» »Sen tiedän», murahti Bertram. »Ja vaikkapa hän jäisikin tänne, niin se ei tekisi yhtään erotusta», väitti säälimätön George; »häntä eivät kirjailijat tyydytä, ystäväiseni; hän tähtää korkeammalle.» »Kunpa hitto hänet perisi!» huokasi Bertram. »Olisin hyvin huvitettu», rohkenin huomauttaa, »jos saisin tietää, kenestä oikeastaan on kysymys.» »Antoinette Maubanista», sanoi George. »De Maubanista», murahti Bertram. »Ahaa!» sanoin, jättäen syrjään aatelisarvon epävarman oikeutuksen; »ette kai tarkoita, Bert...» »Ettekö te voi jättää minua rauhaan?» »Minne hän sitten matkustaa?» kysyin, sillä puheenaoleva nainen oli jokseenkin maineessa. George kilisteli kolikoita housuntaskussaan, irvisteli sydämettömästi Bertram poloiseen päin ja vastasi ystävällisesti: »Kukapa sen tietää! Se on totta, Bertram — minä tapasin hänen luonaan hyvin ylhäisen miehen toissailtana — vai lieneekö siitä jo kuukauden päivät. Oletteko te koskaan tavannut häntä? Se oli Strelsaun herttua.» »Hm, olenpa vain», ärähti Bertram. »Aika kaunis mies, — minusta ainakin.» Ei ollut vaikea nähdä, että Georgen viittailut herttuaan lisäsivät poloisen Bertramin kärsimystä, ja siitä tein johtopäätöksen, että herttua oli kunnioittanut rouva de Maubania huomaavaisuudellaan. Tämä oli leski, rikas, kaunis ja kuuleman mukaan sangen kunnianhimoinen. Saattoihan olla mahdollista, että hän, kuten George sanoi, tähtäsi korkealle, että hän tahtoi voittaa omakseen henkilön, joka oli hallitsevan kuninkaan jälkeinen mies; sillä herttua oli Ruritanian kuningasvainajan poika morganaattisesta avioliitosta ja uuden kuninkaan velipuoli. Hän oli ollut isänsä lemmikki, ja epämieluisia huomautuksia oli tehty sen johdosta, että hänelle oli herttuan arvonimeksi annettu itsensä maan pääkaupungin nimi. Hänen äitinsä oli ollut hyvästä, vaikka ei varsin ylhäisestä suvusta. »Ei kai herttua ole nyt Pariisissa?» tiedustin. »Ei, hän on palannut kotia ollakseen läsnä kuninkaan kruunauksessa, vaikkei hän tietystikään saane suurtakaan huvia siitä juhlallisuudesta. Mutta älkää sortuko epätoivoon, vanha veikko! Hän ei nai kaunista Antoinettea; ei ainakaan, jos eräs toinen suunnitelma ottaa toteutuakseen. Ja sittenkin — kuka tietää...» Hän keskeytti ja jatkoi sitten hymyillen: »Vaikea on naisen vastustaa kuninkaallista huomaavaisuutta. Senhän _te_ hyvin tiedätte, Rudolf eikö totta?» »Juoskaa suohon», vastasin. Sitten nousin ylös, jätin onnettoman Bertramin sydänsuruineen julman Georgen hoivaan ja lähdin hotelliin nukkumaan. Huomenissa George Featherley seurasi minua asemalle, missä lunastin junalipun Dresdeniin. »Taidegalleriako vetää miestä puoleensa?» irvisteli George. George on paatunut lörpöttelyä, ja jos olisin maininnut hänelle lähteväni Ruritaniaan, olisi se ollut tietona Lontoossa kolmen päivän perästä ja veljeni talossa korkeintaan viikkoa myöhemmin. Yritin sen vuoksi antaa hänelle kiertelevän vastauksen, mutta hän pelasti minut siitä pulasta jättämällä minut äkisti seisomaan yksin ja lähti patikoimaan asemasiltaa pitkin. Seurasin häntä silmilläni ja näin hänen tervehtivän ja puhuttelevan kaunista, hienosti puettua naista, joka oli juuri tullut lippumyymälästä. Tämä oli arviolta vähän yli kolmenkymmenen vanha, pitkä, tumma ja jokseenkin täyteläinen. Georgen puhellessa huomasin naisen katsahtavan minuun, ja turhamaisuuttani kirveli pahoin ajatus, etten näyttäytynyt lainkaan edukseni isoon turkkiin ja kaulahuiviin kääriytyneenä — oli näet kylmä huhtikuun päivä — ja pehmeä huopahattu painettuna korvieni yli. Seuraavassa tuokiossa George palasi luokseni. »Te saatte viehättävän matkatoverin», hän sanoi. »Se on Bertram poloisen jumalatar, Antoinette de Mauban; hän matkustaa Dresdeniin niinkuin tekin. Hänkin tahtoo tietysti katsella tauluja taidegalleriassa. Mutta perin hassua on, ettei hän tällä hetkellä osaa oikein arvostaa kunniaa tulla teidän tuttavaksenne.» »En ole pyytänytkään tulla hänelle esitellyksi», huomautin hiukan ärtyneesti. »Ette olekaan; mutta kun tarjouduin tekemään sen, vastasi hän: Joskus toiste! No niin, teille se lienee samantekevää, vanha veikko; ja kukaties sattuu matkalla yhteentörmäys, jolloin saatte tilaisuuden pelastaa hänet ja lyödä Strelsaun herttua laudalta.» Mutta ei minulle eikä rouva de Maubanille sattunut matkalla mitään erinomaista. Voin sen sanoa hänestä yhtä hyvin kuin itsestänikin; sillä kun vietettyäni yön Dresdenissä jatkoin matkaa, tuli hän jälleen samaan junaan kuin minäkin. Koska voin arvata hänen haluavan olla rauhassa, välttelin häntä huolellisesti. Mutta minä näin hänellä olevan saman matkan kuin minulla aivan perille asti, ja minä käytin tilaisuutta vaarinottaakseni häntä, milloin vain kävi päinsä, ilman että hän sitä huomasi. Pian me sitten saavuimmekin Ruritanian rajalle, missä vanha tullimies mulkoili minua niin pitkään, että tiesin varmasti kasvojeni olevan aito elphbergiläiset; minä ostin sanomalehtiä ja näin niissä uutisia, jotka tulivat mullistamaan koko matkani. Jostakin selittämättömästä ja näköjään salamyhkäisestä syystä oli kruunausta yhtäkkiä joudutettu; sen piti tapahtua jo ylihuomenna. Koko maa näytti olevan kuohumistilassa tämän johdosta, ja ilmeisesti oli pääkaupunki Strelsau täpösen täynnä ihmisiä. Kaikki yksityiset huoneet olivat jo vuokratut ja hotellit tulvillaan; vähän oli siis toivoa, että saisin itselleni asunnon, ja jos saisinkin, niin nyljettäisiin minulta siitä julma maksu. Hetken mietittyäni päätin poiketa Zendan pikkukaupunkiin, joka on viitisen mailia [Englannin peninkulma (mile) = 1,61 km] pääkaupungista ja pari mailia rajalta. Juna tuli sinne illalla; seuraavan päivän, joka oli tiistai, tahdoin viettää maleksimalla kauniiksi kehutuilla metsäharjanteilla ja katsella kuuluisaa vanhaa linnaa; keskiviikkoaamuna aioin sitten lähteä junalla Strelsauhun ja palata yöksi Zendaan. Nousin siis junasta Zendassa, ja katsellessani poiskiitävän junan perään näin tuntemattoman ystävättäreni, rouva de Maubanin, jääneen siihen. Selvää oli, että hän jatkoi matkaa Strelsauhun ja että hän oli siis varannut siellä itselleen asunnon. Minua hymyilytti ajatellessani George Featherleyn ällistynyttä naamaa, jos hän olisi tiennyt meidän olleen matkatovereja näin pitkältä. Hotellissa sain sangen hyvän vastaanoton. Itse asiassa se oli vain halpa ravintola, jota hoiti vanha, paksu rouva kahden tyttärensä kera. Nämä olivat herttaisia, levollisia ihmisiä eivätkä tuntuneet paljonkaan välittävän Strelsaun suurista juhlallisuuksista. Herttua oli vanhan rouvan sankari, sillä isävainajansa testamentin mukaan, hän omisti Zendan laajat tilukset ja linnan, joka ylpeänä kohosi jyrkällä mäellä laaksonnotkon toisessa päässä, vain moniaan mailin päässä ravintolasta. Vanha rouva ei salannutkaan pahoitteluaan sen johdosta, ettei kruunua ja valtaistuinta perinyt herttua veljensä sijasta. »Me tunnemme hyvin herttua Michaelin», hän sanoi. »Hän on aina asunut täällä meidän keskellämme; jok'ainut ruritanialainen tuntee herttua Michaelin, mutta kuningas on meille melkein vento vieras. Hän on oleskellut niin paljon ulkomailla, että tuskinpa yksi kymmenestä tuntee hänet edes ulkomuodolta.» Tällöin huudahti toinen tyttäristä: »Hänen sanotaan ajattaneen partansa, niin että nyt häntä ei tunne kukaan!» »Ajattanut partansa!» sanoi äiti. »Kuka sen on sanonut?» »Herttuan metsänvartija, Johann. Hän on nähnyt kuninkaan.» »No niin — kuningas on paraikaa herttuan metsästyslinnassa täällä metsässä, sen voin sanoa teille, herrani; keskiviikkoaamuna hän matkustaa täältä Strelsauhun kruunattavaksi.» Tämä tieto herätti mielenkiintoani, ja minä päätin seuraavana päivänä lähteä kävelemään metsästyslinnaan päin nähdäkseni kuninkaan. Emäntä jatkoi ärtyneesti: »Tahtoisinpa, että hän jäisikin tänne metsästelemään — hän panee arvoa vain metsästykseen, viiniin ja erääseen kolmanteen asiaan, jos ihmiset puhuvat totta — ja antaisi meidän herttuan tulla kruunatuksi sijastaan keskiviikkona. Kas, sitä minä toivon, ja minun puolestani saakoon vaikka koko maailma tietää sen!» »Äiti, hillitse toki kieltäsi!» varoittivat tyttäret. »Enpäs — niitä on paljon, jotka ajattelevat samalla tapaa kuin minä», intti muori itsepäisesti. Minä heittäydyin taapäin isossa nojatuolissani ja nauroin hänen kiivaudelleen. »Mutta minäpä vihaan mustaa Mikkoa», sanoi tyttäristä nuorempi ja kauniimpi — oikein vetreä, sievä hymysuu. »Minä tahdon punaisen Elphbergin kuninkaakseni. Kuninkaan sanotaankin olevan punainen kuin kettu tai niinkuin...» Hän hihitti ilkamoisesti ja loi minuun nopean katseen, pudistaen torjuvasti päätänsä sisarensa nuhtelevalle irvistykselle. »Moni mies on aikain kuluessa saanut kiroilla heidän punaista tukkaansa», mutisi muori puolittain itsekseen — ja minä tulin ajatelleeksi Jamesia, viidettä Burlesdonin kreiviä. »Mutta nainen ei vain koskaan!» huudahti kuninkaan ihailijatar. »Ohoo — kyllä naisetkin, sitten kuin se on jo ollut liian myöhäistä», kuului tuima vastaus, joka sai nuoren tytön punastumaan. »Kuinka on mahdollista, että kuningas oleskelee täälläpäin?» minä kysyin, tehdäkseni lopun kiusallisesta äänettömyydestä. »Minähän olen kuullut, että kaikki tämä on herttuan maata.» »Herttua on kutsunut hänet vieraakseen keskiviikkoon saakka. Itse on herttua Strelsaussa ja varustelee kuninkaan vastaanottoa.» »He ovat siis hyvät ystävät keskenään?» »Kyllä, erinomaiset ystävät», sanoi muori. Mutta punaposkinen neitonen pudisti päätään; äidin torut unhottuivat äkisti ja hän puuskahti uudestaan innoissaan: »Niin kyllä, he pitävät toisistaan niin paljon kuin kaksi miestä voi tehdä, jotka himoitsevat kumpikin samaa kruunua ja samaa vaimoa.» Äiti näytti suuttuvan; mutta tytön viime sanat olivat herättäneet minun uteliaisuuttani, ja ennenkuin muori ennätti ruveta jälleen torumaan, kiiruhdin kysymään: »Mitä! Mielivätkö he molemmat samaa vaimoa? Mitä te sillä tarkoitatte, pikku neiti?» »Tietäähän koko maailma, että musta Mikko — no, älä suutahda äiti — että herttua Michael tahtoo tehdä kaikkensa voidakseen naida prinsessa Flavian ja tehdäkseen tästä kuningattaren.» »Minun alkaa totisesti käydä säälikseni teidän herttuaanne», sanoin. »Mutta kun kohtalo on tehnyt ihmisen nuoremmaksi pojaksi, niin hän saa tyytyä ottamaan sen, mikä vanhemmalta veljeltä jää yli, ja kiittää siitäkin vähästä luojaansa, jos kykenee.» Minä ajattelin omaa asemaani elämässä, kohautin hartioitani ja nauroin. Ja sitten tulin ajatelleeksi myöskin Antoinette de Maubania ja hänen matkaansa Strelsauhun. »Mustan Mikon ei tarvitse muuta kuin...» aloitti tyttö, äitinsä närkästystä uhitellen; mutta hänen puhuessaan kuului eteisestä raskaita askelia ja äreä ääni kysyi uhkaavasti: »Kuka täällä lörpöttelee mustasta Mikosta hänen korkeutensa omassa kaupungissa?» Nuori tyttö päästi pienen kirahduksen, puolittain pelosta ja puolittain — kuten luulen — pelkästä kiusoittelemishalusta. »Ettehän vain anna minua ilmi, Johann?» hän huudahti. »Siinä nyt näet, mihin kerkeä kielesi saattaa sinut viedä», nuhteli äiti. Mies, jonka tulo oli tehnyt niin yllättävän vaikutuksen, astui ovesta sisään. »Meillä on täällä vieraita, Johann», sanoi emäntä, ja mies otti lakin päästänsä. Hän vilkaisi minuun, ja ällistyksekseni hän hätkähti ottaen askeleen taapäin, aivan kuin olisi nähnyt jotain merkillistä edessään. »Mikä teitä vaivaa, Johann?» kysyi vanhempi tyttö. »Tämähän on vain vieras herra, joka on matkoilla ja on poikennut tänne katselemaan kruunausta.» Mies oli koonnut malttinsa; mutta hän tirkisteli minuun tutkivasti ja miltei hurjasti. »Hyvää iltaa!» nyökkäsin hänelle. »Hyv’iltaa!» hän mutisi, mutta ei irroittanut tuijottavaa katsettaan minusta, niin että pilaileva tyttö rupesi viimein nauramaan. »Johann», hän huudahti, »kas siinä näette sen värin, josta niin paljon pidätte! Hän ihan hätkähti nähdessään teidän tukkanne, hyvä herra. Se väri on Zendassa hyvin harvinainen, tiedättekös!» »Minä pyydän herralta anteeksi», sammalsi miehenkarilas ja näytti hyvin hölmistyneeltä. »En luullut tapaavani täällä vieraita.» »Antakaa hänelle lasi viiniä, jotta hän saa juoda minun terveydekseni», sanoin. — »Mutta nyt minun on sanottava hyvää yötä ja suuret kiitokset, hyvät naiset, herttaisuudestanne ja hauskasta haastelustanne.» Nousin ja nyökäten naisille lähdin ovelle päin. Nuorempi tytär kiiruhti edelleni valaisemaan kynttilällä minulle tietä, ja mies astui syrjään päästääkseen minut ohitseen, mutta katsoa tiirotti yhä jurosti minuun. Juuri kuin olin astunut hänen ohitseen, tuli hän jälleen minua kohti ja sanoi: »Sallitteko minun kysyä, hyvä herra, tunnetteko te meidän kuningastamme?» »En, en ole koskaan häntä nähnytkään», vastasin; »mutta toivon, että keskiviikkona saan siihen tilaisuuden.» Hän ei sanonut sen enempää; mutta minä voin huomata hänen tirkistelevän katseensa seuraavan minua, kunnes ovi sulkeutui jälkeeni. Veitikkamainen saattajani vilkaisi olkansa yli noustessaan portaita ylös ja sanoi: »Johann ei voi kärsiä ihmisiä, joilla on sellainen tukanväri kuin teillä on.» »Hän pitää arvatenkin teidän tukkaanne kaikkein kauneimpana», arvelin: »Minä tarkoitin, ettei hän voi sietää _miehiä_, joilla on sellainen tukka», sanoi hän ja katsahti minuun hienosestaan kiemaillen. »Mitäpä merkitystä miesten tukanvärillä voi ollakaan?» virkoin ja tartuin kynttilänjalkaan. »Onpahan vain — minä pidän teidän tukkanne väristä. Se on oikeata Elphbergin punaista!» »Miehelle hänen tukkansa väri merkitsee aivan yhtä vähän kuin tytölle — tämä!» — Ja minä annoin hänelle jotakin, jolla ei ollut paljonkaan arvoa. »Jumala suokoon, että keittiönovi olisi ollut kiinni!» huoahti tyttö. »Amen!» sanoin ja erosin hänestä. Mutta nyt minä tiedän kokemuksestani, ettei miehen tukanväri suinkaan ole aina vallan mitätön asia. KOLMAS LUKU. Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa. Minä en toki ollut niin järjetön, että olisin pahastunut herttuan metsänvartijaan siitä syystä, että hän ei voinut sietää minun punaista tukkaani; ja vaikkapa olisinkin, niin olisi hänen kohtelias ja huomaavainen käytöksensä lepyttänyt minut. Saatuaan kuulla, että aioin Strelsauhun, tuli hän puheilleni illallispöydässä ja sanoi, että hänen sisarensa, joka oli naimisissa hyvinvoivan käsityöläisen kanssa ja asui pääkaupungissa, oli kutsunut hänet juhliksi luokseen asumaan. Hän oli mielellään suostunut tarjoukseen, mutta oli nyt saanut tietää, että hänen virkatoimensa estivät häntä lähtemästä. Hän tiedusti minulta, enkö minä lähtisi hänen sijastaan, jos tyydyin vaatimattomaan mutta siistiin ja kodikkaaseen huoneeseen. Hän arveli sisarensakin olevan siitä mielissään ja huomautti, kuinka tukalaksi minulle kävisi matkustaa kruunauspäivänä edestakaisin Zendan ja Strelsaun väliä. Suostuin oitis tarjoukseen, ja hän lähti sähköttämään sisarelleen tulostani, minun jäädessä säälimään tavaroitani kokoon ja varustelemaan itseäni matkaan. Mutta minun teki yhä mieli nähdä metsää ja metsästyslinnaa, ja kun nuorempi tyttö kertoi minulle, että voisin hyvin kävellä oikotietä pari mailia metsän halki ja tavoittaa junan pienellä pysäkillä, niin päätin lähettää tavarani suoraan junassa Johannin sisaren osoitteella, lähteä itse kävelemään ja saapua Strelsauhun myöhemmällä junalla. Johann oli lähtenyt tiehensä eikä siten tiennyt, että olin muuttanut suunnitelmiani; mutta kun tulin saapumaan hänen sisarensa luo vain pari tuntia myöhemmin kuin ensin oli päätetty, en arvellut maksavan vaivaa ilmoittaa hänelle siitä. Varmastikaan tuleva emäntäni ei huolestuisi viipymisestäni. Söin aikaisen aamiaisen, ja sanottuani jäähyväiset ystävälliselle emäntäväelleni ja luvattuani palata heidän kauttaan kotimatkallani, lähdin kiipeemään sille harjanteelle, joka vei linnaan ja sieltä Zendan metsään. Puoli tuntia patikoituani tulin linnan kohdalle. Se oli ennen vanhaan ollut linnoitus, ja sen vanha, jykevä torni oli vieläkin hyvin säilynyt ja teki mahtavan vaikutuksen. Sen takana oli osa alkuperäistä linnaa ja jälleen sen takana, erotettuna siitä syvällä ja leveällä vallihaudalla, joka kierteli vanhain rakennusten perustuksia, kaunis uusi linna, jonka edellinen kuningasvainaja oli rakennuttanut ja jossa Strelsaun herttua piti asuntoaan. Vanhaa ja uutta linnaa yhdisti toisiinsa nostosilta, joka oli ainoa pääsyn tie edellisestä ulkomaailmaan. Uuteen linnaan sen sijaan vei kaunis, leveä lehtokujanne. Linna oli todella ihanteellinen asunto. Kun musta Mikko kaipasi seuraa, voi hän asua uudessa linnassaan; mutta saadessaan ihmisvihan puuskan hänen tarvitsi vain kävellä sillan yli ja vetää se pystyyn perästään; silloin tarvittiin kokonainen rykmentti ja tykkipatteri savustamaan häntä ulos tuosta vanhasta karhunpesästä. Minä jatkoin tietäni ja onnittelin mielessäni poloista mustaa Mikkoa sen johdosta, että vaikka hän ei saisikaan kruunua eikä prinsessaa, oli hänellä kaikissa tapauksissa muuan Europan kauneimpia ruhtinaslinnoja asuttavanaan. Linnalta tulin pian metsään ja vaeltelin tuntikauden sen viileässä pimennossa. Isot puut kietoivat latvansa pääni päällä holvikatoksi, jonka lomista auringonsäteet pujahtivat lävitse ja loivat sammalmattoon valoisia läikkiä, jotka kimaltelivat kirkkaina kuin timantit. Olin aivan hurmautunut tähän ihanaan, seutuun, ja tavatessani tielläni maahan kaatuneen puunrungon istahdin mättäälle ja nojasin selkäni keloa vastaan, oikaisin raajani ja nautin yhtärinnan metsän ylevästä, temppelimäisestä kauneudesta ja hyvästä sikarista. Kun sikari oli palanut loppuun ja minä olin imenyt sieluuni niin paljon luonnonkauneutta kuin sinne suinkin mahtui, vaivuin ihanaan unenhorrokseen välittäen viisi Strelsauhun menevästä junasta, johon minun olisi pitänyt joutua. Pelkkä pölyisen junan muisteleminenkin tällaisessa luonnontemppelissä olisi ollut raskas rikos kaikkea pyhää vastaan. Sen sijaan antauduin unelmoimaan, että olin naimisissa prinsessa Flavian kanssa ja asuin Zendan linnassa ja kulutin kaiket päivät kiertelemällä rakkaani keralla metsässä — totta tosiaan sangen mieluinen unennäkö! Mutta parahiksi, kun juuri painoin palavan suudelman prinsessani punahuulille, kuulin vierestäni äreän, särähtävän äänen sanovan: »Katsos hittoa! Jos häneltä ajaa parran, niin hän on ilmetty kuningas!» Tuollainen ajatus tuntui minusta yksin unessakin hyvin merkilliseltä. Mutta olkoon menneeksi — kun uhrasin tuuheat viikseni ja sirosti leikatun leukapartani, niin muutuin tuotapäätä kuninkaaksi. Yritin sileiksi ajelluilla huulillani uudestaan suudella prinsessaa, mutta tulin silloin hyvin vastenmielisesti siihen johtopäätökseen, etten enää uneksinutkaan, vaan olin hereillä. Avasin hitaasti silmäni ja keksin vieressäni kaksi miestä, jotka hyvin uteliaasti tiirottivat minuun. Molemmilla oli metsästyspuku yllään ja pyssy kädessä. Toinen oli jokseenkin vähäinen varttaan mutta järeäruumiinen, ja hänellä oli iso pyöreä pää, pörröiset harmaat viikset ja pienet vaaleansiniset silmät, jotka olivat hiukan verestävät. Toinen oli hoikka, keskikokoinen nuori mies; hänen ihonsa oli tumma ja ryhtinsä sulava ja hieno. Minä päättelin mielessäni, että edellinen oli vanha upseeri ja jälkimmäinen mies, joka oli tottunut elämään hyvässä seurassa, mutta ei silti vallan vieraantunut sotilaselämälle. Myöhemmin kävi ilmi, etten ollut erehtynytkään. Vanhempi miehistä lähestyi minua ja viittasi toistakin seuraamaan. Nuorempi teki niin ja nosti kohteliaasti hattuaan. Minä nousin verkalleen pystyyn. »Pituuskin sattuu ihan paikalleen!» kuulin vanhemman mutisevan puoliääneen, ottaessaan silmämäärällä mittaa minun kolmesta kyynärästäni ja kahdesta tuumastani. Sitten hänkin tapasi kohteliaasti hattunsa reunaa ja sanoi: »Saanko tiedustaa nimeänne?» »Koska te kerran olette astunut ensimmäisen askeleen tutustumiseen, herrani», vastasin hymyillen, »niin minusta on teidän ensiksi mainittava nimenne.» Nuori mies astui väliin ja hymyili miellyttävästi meille kummallekin. »Oikein!» hän sanoi. »Tämä on eversti Sapt, ja minä olen Fritz von Tarlenheim, ja kumpikin olemme Ruritanian kuninkaan palveluksessa.» Minä kumarsin, nostin hattuani ja vastasin: »Minun nimeni on Rudolf Rassendyll ja olen matkustava englantilainen. Minäkin olen pari vuotta palvellut kuningatartani.» »Olemme siis tavallaan tovereita», sanoi Tarlenheim ja ojensi minulle kätensä, jota kernaasti puristin. »Rassendyll, Rassendyll!» mutisi eversti Sapt puoliääneen; ja sitten hänelle näytti äkkiä sisällinen valo paistavan. »Mutta sittenhän te kuulutte Burlesdonin sukuun!» hän huudahti. »Niin kuulun; lordi Burlesdon on veljeni», vastasin. »'Pääsi antaa sinut ilmi'», sanoi hän hymyillen ja osoitti tukkaani. — »Tunnette kai sen vanhan tarinan, Fritz?» Nuori mies katsahti minuun anteeksipyytelevästi; hänen hienotunteisuuttaan olisi ankara kälynikin ihaillut. Rauhoittaakseni häntä huomautin hymyillen: »Näyttääpä siltä, että se tarina on täälläkin päin yhtä tuttu kuin meillä kotona.» »Tuttuko!» puuskahti eversti. »Jos viivytte täällä pitemmän aikaa, niin ei koko Ruritaniassa totisesti ole miestä, joka sitä epäilisi — eikä muuten naistakaan, hitto vie!» Minua rupesi vähän kammottamaan. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka ilmiantavaa sukutaulua kuljetin kerallani punaiselta paistavassa päässäni, niin olisin arvellut kahdestikin, ennenkuin tulin Ruritaniaan. Mutta täällä sitä nyt oltiin, eikä siitä mihinkään päässyt. Samassa kuului takaamme metsästä heleä ääni. »Fritz, Fritz, missä sinä miilusteletkaan, hyvä mies?» Tarlenheim hätkähti ja sanoi sukkelasti: »Se on kuningas!» Vanha Sapt nauroi jälleen. Sitten hypähti puitten takaa esiin nuori mies. Hänet nähdessäni en voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta; ja kun hän näki minut, peräytyi hänkin ällistyneenä takaperin. Kun jätti huomioonottamatta minun partani ja hänen itsetietoisen arvokkuutensa, jonka hänen korkea asemansa hänelle antoi, ja lisäsi hänen mittaansa kenties vielä puoli tuumaa, niin olisi Ruritanian kuningas voinut aivan hyvin olla Rudolf Rassendyll ja minä puolestani olisin voinut olla Ruritanian Rudolf. Me seisoimme hetkisen aivan liikkumattomina ja katselimme toisiamme. Sitten minä paljastin pääni ja kumarsin syvään. Kuningas sai jälleen puhekykynsä ja kysyi hämillään: »Herra eversti — Fritz — kuka tämä herra on?» Yritin vastata, mutta eversti Sapt astui väliimme ja rupesi muristen kuiskailemaan kuninkaalle. Hänen majesteettinsa oli melkein päätään pitempi Saptia, ja koko ajan hän kuunnellessaan toisen puhetta etsi katseellaan minun silmiäni. Minä puolestani vaarinotin häntä pitkään ja tarkoin. Meidän yhdennäköisyytemme oli todellakin yllättävä, vaikka huomasin oitis eroakin meidän näössämme. Kuninkaan kasvot olivat pyöreämmät kuin minun, ja minusta näytti hänen suupielistään puuttuvan sitä lujuuden tai sanoisinko itsepäisyyden ilmettä, jonka minun tiiviisti yhteenpuserretut huuleni antavat naamalleni. Mutta joka tapauksessa oli yhdennäköisyytemme varsin pettävä. Sapt puheli herkeämättä, ja kuningas rypisteli otsaansa. Vähitellen sitten hänen suupielissään rupesi nykimään. Nenä laskeutui alaspäin, niinkuin minunkin nenäni tekee nauraessani; hän räpytteli silmiään, ja katso! — hän purskahti hilpeään, aivan hillittömään nauruun, joka kajahteli iloisesti metsässä ja ilmaisi hänen olevan sangen hyväntuulisen herran. »Terve mieheen, rakas serkku!» hän huudahti ja astui luokseni, taputti minua olkapäälle ja nauroi yhä. »Älkää panko pahaksenne, että tulin aivan ymmälleni. Eihän tähän aikaan päivästä osaa odottaa kohtaavansa omaa kummittelijaansa — vai mitä, Fritz?» »Pyydän teidän majesteettinne suomaan anteeksi, että rohkenin lainkaan teille kummitella», vastasin. »Toivon, etten sen kautta ole menettänyt kuninkaallista mielisuosiotanne.» »Ettehän toki, jumalauta! Kuninkaan mielisuosiosta saatte aina olla varma, piittaamatta yhtään siitä, pidänkö rohkeudestanne vai en», hän sanoi hymyillen, »ja minulle olisi hyvin mieleen, jos voisin tehdä jotakin hyväksenne. Minne olette matkalla?» »Aion Strelsauhun katsomaan kruunausta, teidän majesteettinne.» Kuningas katsahti ystäviinsä ja hymyili yhä, vaikka hänen katseessaan olikin pisara levottomuutta. Mutta sitten hän jälleen antautui leikillisyytensä valtaan. »Fritz», hän sanoi, »antaisinpa tuhannen puntaa saadakseni nähdä Mikko veljeni naaman, kun hän keksii että meitä on kaksi!» Ja jälleen kajahteli hänen iloinen naurunsa. »Vakavasti puhuen», huomautti Fritz von Tarlenheim, »en luulisi olevan viisasta, että herra Rassendyll vierailee Strelsaussa juuri näinä päivinä.» Kuningas sytytti savukkeen. »Mitä te arvelette, Sapt?» hän kysyi. »Hän ei saa lähteä sinne», sanoi vanha uros päättävästi. »Kuulkaas, herra eversti, tarkoitatteko te, että minun pitäisi olla herra Rassendyllille kiitollinen, ettei hän...» »Kas niin, ei tämä käy — käsittäkää asia oikealla tavalla», virkkoi eversti ja kaivoi ison piipun taskustaan. »Teidän majesteettinne», minä sanoin, »minä lähden Ruritaniasta vielä tänä päivänä.» »Ei, kautta autuuteni, ette lähdekään — puhuakseni suuni puhtaaksi, niinkuin Sapt tahtoo. Te illastatte minun kanssani tänään, ja tapahtukoon sitten, minkä täytyy tapahtua, perästäpäin. Eihän täällä joka päivä tapaa uutta sukulaista.» »Me syömme tänään hyvin vaatimattoman päivällisen», huomautti Fritz von Tarlenheim. »Eipäs, totta vieköön, sellaista emme syö, koska meillä on uusi serkku vieraanamme», huudahti kuningas, ja kun Fritz nytkäytti hartioitaan, lisäsi hän rauhoittavasti: »Pidän kyllä mielessäni, että meidän on lähdettävä täältä aikaisin, Fritz.» »Niin teen minäkin — varahin aamulla», sanoi vanha Sapt ja tuprutteli savuja piipustaan. »Ah, te viisas vanha Sapt!» nauroi kuningas. »Mitä minun pitikään teiltä kysyä, herra Rassendyll — mikä teidän ristimänimenne on?» »Sama kuin teidän majesteettinne», vastasin kumartaen. »No, eipä teillä sitten näy hävettävän sukulaisuutta!» sanoi hän hymyillen. »Tulkaahan nyt, Rudolf serkku. Minulla ei täällä ole pahaistakaan taloa, mutta veljeni Michael on lainannut minulle yhden omistaan, ja siellä me kestitsemme teitä kunnollisesti.» Hän työnsi kätensä kainalooni ja viittasi toisia seuraamaan perästä metsän halki. Me astelimme kauemmin kuin puoli tuntia, ja kuningas poltteli savukkeita ja puheli taukoamatta. Hän oli hyvin perehtynyt sukunsa historiaan ja nauroi sydämensä pohjasta, kun kerroin hänelle niistä perhegalleriamme muotokuvista, joilla oli Elphbergien tukka ja nenä, ja vielä riemastuneemmaksi hän tuli kuullessaan, että tein tämän matkani aivan salaa sukulaisiltani ja tuttaviltani. »Te käytte siis varkain tervehtimässä serkkuanne!» hän sanoi. Tulimme metsästä äkkiä tasaiselle aukealle, jonka reunalla kohosi pienoinen metsästyslinna. Se oli yksikerroksinen rakennus, tavallaan vain pieni huvila ja rakennettu kokonaan puusta. Meidän sitä lähestyessä tuli vastaamme vähäinen mies yksinkertainen liveri yllään. Häntä lukuunottamatta näin linnassa ainoastaan vanhanpuoleisen, lihavan naisen, jonka sain myöhemmin kuulla olevan Johannin, herttuan metsänvartijan, äidin. »Onko päivällinen valmis, Josef?» huusi kuningas. Pienoinen palvelija vastasi myöntävästi, ja kohta istuimme yksinkertaisen päivällisen kimpussa. Ruoka oli todellakin varsin vaatimatonta; kuningas söi hyvällä ruokahalulla, Fritz von Tarlenheim vain muutaman suupalan, mutta vanha Sapt piti vankasti puolensa. Minun ruokahaluni on aina mainio, ja kuningas vaarinotti sitä mielihyvällä. »Me olemme kelpo miehiä ruokapöydässä, me Elphbergit», hän sanoi. »Mutta mitäs tämä tietää? Onko meidän syötävä kuivin suin! Nouda viiniä, Josef! Olemmeko elukoita, että meidän pitää syödä saamatta palanpaininta lainkaan? Olemmeko me nautoja, Josef?» Josef riensi tuomaan pulloja pöytään. »Muistakaa huomispäivää», sanoi Fritz. »Niin, huomista!» toisti ukko Sapt suu täynnä. Kuningas tyhjensi maljan serkkunsa Rudolfin terveydeksi — kuten hän armollisesti tahi leikillään minua nimitti. Ja minä join maljan Elphbergien punaisen tukan kunniaksi — mikä oli saada kuninkaan pakahtumaan naurusta. Vaikka ruoka olikin vaatimatonta, oli viini sen sijaan verratonta, ja kovasti me sitä verotimmekin. Fritz rohkeni kerran tarttua pidättäväsi kuninkaan käteen. »Mitäs nyt?» huudahti hänen majesteettinsa. »Muistappas, ystäväiseni, että sinun on lähdettävä täältä aikaisemmin kuin minun; minä saan nukkua kaksi tuntia pitempään, joten voin juodakin enemmän.» Fritz huomasi, etten minä tätä ymmärtänyt. »Eversti ja minä», hän selitti, »lähdemme täältä aamulla kello kuudelta. Me ratsastamme Zendaan ja palaamme kunniakaarti mukanamme noutamaan kuningasta kello kahdeksalta, ja sitten lähdemme yhdessä asemalle.» »Hiiteen koko kaarti!» murahti Sapt. »Veljeni on ollut niin ystävällinen, että on pyytänyt sen kunnian hänen komentamalleen rykmentille», sanoi kuningas. »Mutta teidän, serkku hyvä, ei ole tarvis lähteä niin aikaisin matkaan. Ottakaa toki uusi pullo, ystäväiseni.» Minä sain uuden pullon tahi oikeastaan vain osan siitä, sillä suurempi osa sisällöstä valahti nopeasti kuninkaallisesta kurkusta alas. Fritzin oli pakko luopua kaikista taivutteluyrityksistä; toisten taivuttelun asemesta hän pian antoi taivuttaa itseään, ja ennen pitkää me kaikki olimme niin täynnä makeata viiniä kuin suinkin voimme olla. Kuningas alkoi haastella, mitä suurtöitä hän aikoi vastaisuudessa tehdä, ukko Sapt kerskaili entisistä urotöistään, Fritz puheli jostakin kauniista tytöstä ja minä Elphbergin suvun verrattomista ansioista. Me huusimme kaikki yhtaikaa ja seurasimme kirjaimellisesti vanhan Saptin ohjetta, että huomispäivä huolehtikoon omista suruistaan. Vihdoin työnsi kuningas lasin luotaan ja viskausi selkäkenoon tuolilleen. »Nyt olen juonut tarpeeksi asti», hän sanoi. »Olkoon kaukana minusta, että vastustaisin kuninkaan sanaa», sanoin minä. Ja hänen huomautuksensa pitikin kieltämättä paikkansa. Minun vielä puhuessa tuli Josef sisään ja asetti pöydälle kuninkaan eteen merkillisen näköisen vanhan pullon, jota ympäröi kaislakudos. Se oli virunut niin kauan jossakin pimeässä kellarinsopessa, että se ihan näytti räpyttelevän uneliaasti silmää valoon tuotaessa. »Hänen korkeutensa Strelsaun herttua käski minun asettamaan tämän viinin kuninkaan eteen, kun kuningas oli saanut kyllänsä kaikesta muusta juomasta, ja hän pyysi kuninkaan juomaan siitä hänen terveydeksensä, niin totta kuin kuningas pitää veljestänsä.» »Kauniisti sanottu, musta Mikko!» huudahti kuningas. »Korkki ylös kattoon, Josef! Piru periköön koko Mikon! Luuleeko hän, että minä karkaan tieheni viinipullon edestä?» Josef sai korkin irti ja täytti kuninkaan lasin. Kuningas maisteli viiniä, katsahti sitten meihin ylen juhlallisen näköisenä — kuten voi käsittää hänen silloisessa tilassaan ja niin myöhäisenä hetkenä — ja saneli: »Hyvät herrat — rakkaat ystävät — Rudolf — serkuista armahin! — Kautta kunniani, tämä on hävytön juttu, Rudolf! — Sinä saat minulta mitä vain tahdot — ota vaikka puoli Ruritaniaa; mutta älä pyydä pisaraistakaan tästä jumalten juomasta, jonka minä tyhjennän sen ilkikurisen koiranleuan, rakkaan veljeni mustan Mikon terveydeksi.» Ja kuningas tarttui pullonkaulaan, kallisti pullon huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen tippaan, viskasi sen lattialle ja laski pään käsiinsä, jotka hän nojasi pöytää vasten. Ja me joimme toivottaen hänen majesteetilleen mieluisia unelmia — ja siinä kaikki, mitä loppuillasta enää muistan. Ja lienee tarpeeksi siinäkin. NELJÄS LUKU. Kuningas tekee tehtävänsä. En tiedä, olinko nukkunut minuutin verran vaiko vuosisadan. Havahduin kylmänpuistatuksiin ja tajusin, että kasvoni, hiukseni ja vaatteeni olivat likomärät. Ja vierelläni seisoi ukko Sapt ja irvisteli pilkallisesti tyhjä vesisanko kädessään. Pöydänreunalla istui Fritz von Tarlenheim, kalmankalpeana ja mustat renkaat silmien ympärillä. Hypähdin suuttuneena pystyyn. »Teidän leikinlaskunne menee liian pitkälle!» huudahdin uhkaavasti. »Vaiti! Meillä ei ole aikaa riidellä, enkä minä saanut teitä muuten hereille. Kello on viisi.» »Olisin hyvin kiitollinen, herra eversti...» aloitin jälleen kuumenevin päin, vaikka muuta ruumistani vilustikin. »Rassendyll!» keskeytti Fritz minut, hypähtäen alas pöydältä ja tarttuen minua käsivarteen. »Katsokaa tuonne!» Kuningas maata rötkötti lattialla. Hänen kasvonsa olivat yhtä punaiset kuin hänen tukkansa, ja hän hengitti hyvin raskaasti. Sydämetön vanha sammakko Sapt potkaisi häntä tylysti. Hän ei siitä liikahtanutkaan ja hengitti yhä raskaasti kuten ennenkin. Minä näin, että hänenkin kasvonsa ja tukkansa olivat yhtä märät kuin minun. »Olemme temmeltäneet puoli tuntia saadaksemme hänet hereille», sanoi Fritz. »Hän joikin kolme kertaa enemmän kuin kukaan meistä», murahti Sapt. Minä polvistuin ja tunnustelin hänen valtimoaan. Se sykki peloittavan hitaasti. Me kolme silmäsimme pitkään toisiimme. »Olikohan viimeisessä pullossa opiumia?» kysyin kuiskaten. »En tiedä», vastasi Sapt. »Meidän täytyy saada tänne lääkäri.» »Sellaista ei ole kymmenen mailin matkalla; mutta vaikka saisimme tänne tuhatkin lääkäriä, niin emme saa häntä Strelsauhun tänä päivänä. Alina tunnen hänet; häntä ei saa pieksämälläkään hereille vielä kuuteen, seitsemään tuntiin.» »Mutta entä kruunaus!» huudahdin kauhistuneena. Fritz kohautti olkapäitään; siten huomasin hänen tekevän melkein joka tilaisuudessa. »Meidän täytyy lähettää sana, että hän on sairastunut», hän ehdotti. »Niin kai, se lienee parasta», virkoin. . Vanha Sapt, joka näytti virkulta kuin kala vedessä, oli sytyttänyt piippunsa ja veteli tuimia sauhuja. »Jollei hän tule tänään kruunatuksi», hän sanoi, »niin panen kuparilantin vetoa, ettei häntä kruunata ikipäivänä.» »Herra Jumala, mutta minkätähden?» »Koko kansa on siellä koolla ja odottaa nähdäkseen häntä, puolet sotajoukoista samoin — musta Mikko niiden etupäässä. Onko meidän lähetettävä sana, että kuningas on juovuksissa kuin pölkky?» »Ei, vaan että hän on sairastunut», sanoin. »Sairastunut!» matki Sapt ivallisesti nauraen; »hänen sairautensa tunnetaan täällä liiankin hyvin. Hän on ollut sellainen 'sairas' ennenkin.» »Niin — mutta meidän on pakko antaa ihmisten ajatella mitä tahtovat», sanoi Fritz avuttomasti. »Minä vien kyllä sanan ja koetan parhaani mukaan selvittää tilanteen.» Sapt kohotti kättään. »Sanokaapas minulle», hän virkkoi minulle, »uskotteko te hänen saaneen opiumia?» »Uskon aivan varmasti», vastasin. »Ja kenenkä syytä on, että hän on sitä saanut?» »Kenenkäs muun kuin tuon kirotun koiran mustan Mikon!» sähisi Fritz hampaittensa välistä. »Niin juuri», sanoi Sapt — »jotta kuningas ei tulisi kruunatuksi. Rassendyll ei tunne tätä meidän mainiota Mikkoamme. Mitäs luulette, Fritz ettekö usko, että Mikolla on toinen kuningas varalla? Eiköhän toinen puoli Strelsauta kannata toista kruununtavoittelijaa? Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menee kuninkaalta kruunu iäksi, jollei hän tänään näyttäydy Strelsaussa! Minä tunnen mustan Mikon!» »Voimmehan kuljettaa hänet sinne vaunuissa», ehdotin. »Niin tosiaan, hän näyttääkin oikein korealta!» puuskahti Sapt myrkyllisesti. Fritz von Tarlenheim kätki kasvot käsiinsä. Kuningas hengitti yhä raskaasti ja miltei kuorsaten. Sapt potkaisi häntä jälleen. »Senkin humalainen elukka!» hän ärähti. »Mutta hän on Elphberg ja isänsä poika, ja ennen tahtoisin palaa hornan tulessa kuin nähdä mustan Mikon istuvan hänen valtaistuimellaan!» Olimme kaikki hetken ääneti; sitten Sapt rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan, otti piipun suustaan ja sanoi minulle: »Kun ihminen tulee vanhaksi, niin hän alkaa uskoa kaitselmukseen. Kaitselmus on tuonut teidät tänne; kaitselmus lähettää teidät Strelsauhun.» Minä kavahdin askeleen taaksepäin ja siunasin: »Hyvä Jumala sentään!» Fritz katsahti ylös hämmästyneenä, mutta palavin silmin. »Se on mahdotonta!» mutisin. »Se keksittäisiin oitis.» »Niin, onhan siinä vaaran uhkaa — mutta ei niin paljon kuin luulette», sanoi Sapt. »Jos annatte ajaa partanne, niin uskallan lyödä vetoa, ettei teitä tunneta. Peloittaako teitä?» »Herra eversti!» »Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Mutta tiedätte kai, että henkenne voi olla mennyttä, jos teidät keksitään ja minun ja Fritzin henki myöskin! Mutta jollette lähde Strelsauhun, niin vannon teille, että musta Mikko istuu valtaistuimella tänä iltana, ja kuningas viruu vankilassa tahi haudassaan.» »Kuningas ei antaisi sitä koskaan anteeksi», sopertelin. »Olemmeko me akkoja? Kukapa tässä välittää hänen anteeksiannostaan?» Kello tikitti kolmekymmentä, neljäkymmentä viisi, kuusikymmentä kertaa, sillä aikaa kuin seisoin ajatuksiin vaipuneena. Sitten otaksun päättäväisen ilmeen tulleen kasvoilleni, sillä ukko Sapt tarttui käteeni ja sanoi: »Te teette sen!» »Niin, minä teen sen!» sanoin ja silmäsin kuninkaaseen, joka nukkui kohmeloisena lattialla. »Tänä iltana me asumme palatsissa», jatkoi Sapt innokkaasti kuiskutellen. »Oitis, kun pääsemme rauhaan syrjäisistä, nousette te ja minä hevosten selkään — Fritz voi jäädä vahdiksi kuninkaan huoneeseen — ja ratsastamme tänne täyttä nelistä. Kuningas on silloin valmiina lähtemään — siitä saa Josef pitää huolen — ja sitten hän ratsastaa minun kanssani takaisin Strelsauhun, ja te ratsastatte rajalle niinkuin olisi paholainen kintereillänne.» Minä nyökkäsin. »Niin, onhan se ainakin muuan mahdollisuus», sanoi Fritz ja näytti ensi kerran hiukan toivehikkaalta. »Jos vain säästyn tulemasta ilmi», sanoin minä. »Jos tulemme ilmi», sanoi Sapt, »niin lähetän mustan Mikon edelläni helvettiin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Istukaa tuolille, hyvä mies.» Minä tottelin. Hän törmäsi ulos huoneesta ja huusi: »Josef!»... Kolmen minuutin perästä hän palasi takaisin Josef mukanaan. Jälkimmäisellä oli kädessä maljallinen lämmintä vettä, saippuaa ja partaveitsi. Häntä vapisutti, kun Sapt kuvasi hänelle lyhyesti tilanteen ja käski hänen ajella minulta parran. Äkkiä Fritz löi sääreensä ja huudahti: »Mutta kaarti! Se keksii kohta kepposen!» »Pyh! Me emme jää odottelemaan kaartia. Me ratsastamme suoraan Hofbaun asemalle ja nousemme siellä junaan. Kun kaarti tulee tänne, on lintu jo lentänyt pesästä.» »Entä kuningas?» »Kuningas kannetaan viinikellariin. Minä lähden nyt raastamaan hänet sinne.» »Mutta entä jos hänet keksitään sieltä?» »Sitä ne eivät keksi. Kuinka ne sen voisivatkaan? Josef pitää kyllä huolen, ettei kukaan saa pistää nokkaansa kellariin.» »Mutta...» Sapt polki jalkaansa lattiaan. »Tämä ei ole mitään lasten leikkiä!» hän ärjäsi. »Minä olen totta vie ennenkin haistellut vaaroja. Ja vaikkapa hänet löydetäänkin, niin hänelle ei käy sen hullummin kuin jos hän tänään jäisi kruunaamatta Strelsaussa!» Näin sanoen hän potkaisi oven auki, kumartui alas ja nosti hervottoman kuninkaan syliinsä niin voimakkaasti, etten tahtonut uskoa silmiäni. Kun hän oli saanut kuninkaan pystyyn, ilmestyi metsänvartijan äiti ovelle. Hän seisoi siinä silmänräpäyksen, kääntyi sitten ympäri, osoittamatta hämmästyksen merkkiäkään, ja poistui käytävää pitkin. »Kuulikohan hän mitään?» hätäili Fritz. »Minä kyllä tukin hänen suunsa», sanoi Sapt tuimasti ja raahasi kuninkaan pois sylissään. Minä istahdin nojatuoliin aivan ymmälläni, ja Josef leikkeli ja ajeli huuli- ja leukapartaani, kunnes ne eivät olleet sen pitemmät kuin kuninkaallakaan. Kun Fritz näki minut uudessa hahmossani, kumarsi hän syvään ja huudahti: »Totta totisesti — se _käy_ päinsä!» Kello oli jo kuusi, joten meillä ei ollut hetkeäkään menetettävänä. Sapt vei minut joutuin kuninkaan huoneeseen, missä ylleni puettiin kaartineverstin univormu; Vetäessäni kuninkaan pitkävartisia saappaita jalkaani kysyin Saptilta, mitä hän oli eukolle tehnyt. »Se pahus vannoi, ettei ollut nähnyt eikä kuullut mitään; mutta varmuuden vuoksi sidoin hänen säärensä yhteen, tukkesin nenäliinoja hänen suuhunsa ja köytin kädetkin. Sitten lukitsin hänet hiilikellariin, joka on kuninkaan komeron vieressä. Josef pitää silmällä kumpaakin.» Minä räjähdin nauramaan, ja vanha Saptkin hymähti tuimasti. »Kun Josef kertoo niille, että kuningas on jo lähtenyt», hän sanoi, »niin arvaanpa niiden uskovan, sillä Josef on haistellut ruutia ennenkin. Ja siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, ettei musta Mikko odota näkevänsä kuningasta tänään Strelsaussa.» Minä panin kuninkaan kypärin päähäni. Sapt ojensi minulle kuninkaan miekan ja tarkasteli minua pitkään ja joka puolelta. »Jumalan kiitos, että hän oli ajanut partansa!» hän huudahti. »Minkä vuoksi hän sen teki?» »Siksi, että prinsessa Flavia sanoi parran raapivan hänen poskeaan, kun kuningas oli kyllin armollinen antaakseen hänelle serkunsuudelman. No niin — nyt matkaan!» »Onko täällä kaikki niinkuin pitää olla?» kysyin. »Ei mikään ole, niinkuin pitäisi olla», sanoi Sapt, »mutta emmehän voi tehdä enempää kuin kykenemme.» Nyt tuli Fritzkin kapteeninvormussaan, ja neljässä minuutissa pukeutui Sapt everstinvormuun. Josef huusi pihalta, että hevoset olivat satuloidut. Me hyppäsimme niiden selkään ja aloimme nelistää aika joutua. Leikki oli alettu — mitenkähän se päättyisikään? Viileä aamuilma selvitti pääni, ja minä pystyin käsittämään kaiken, mitä Sapt minulle puheli. Hän oli kerrassaan ihmeellinen mies. Fritz sai tuskin sanaa suustansa ja nuokkui satulassaan kuin nukkuen. Mutta Sapt rupesi opastamaan minua kuninkaalliseen virkaani — tutustutti minut entiseen elämääni, perheeseeni, elintapoihini ja käyttäytymiseeni, mielitekoihini ja heikkouksiini, ystäviini, seuralaisiin! ja palvelijoihini. Hän kuvasi minulle Ruritanian hovitapoja ja lupasi olla aina lähellä osoittaakseen minulle, keitä henkilöitä minun tuli tuntea ja miten itsekutakin oli tervehdittävä. »Kas kun olin unohtaa», hän sanoi; »tottahan te olette katolilainen?» »Enkä olekaan», minä kielsin jyrkästi. »Hyvä Isä sentään! Hän on kerettiläinen!» läähätti Sapt. Mutta hän virkosi oitis hölmistyksestään ja antoi minulle oppitunnin roomalaisen kirkon uskonnossa ja menoissa. »Onneksi ei teiltä odotetakaan, että tietäisitte niistä paljon, sillä kuningas on jokseenkin välinpitämätön uskonnollisista asioista; mutta kardinaalille teidän pitää olla erinomaisen kohtelias. Me toivomme voittavamme hänet puolellemme, sillä hän ja Michael kinastelevat aina keskenään; kummalle heistä tulee etusija.» Nyt saavuimme asemalle. Fritz oli saanut sen verran voimia, että kykeni selittämään ällistyneelle asemapäällikölle, että kuningas oli muuttanut mieltään. Juna tulla porhalsi aseman eteen. Me nousimme ensi luokan vaunuun, ja Sapt nojautui sohvanselustaa vastaan ja jatkoi opetustaan. Minä vilkaisin kellooni — se oli tietysti kuninkaan kello! Se näytti täsmälleen kahdeksaa. »Olisipa soma tietää, onko meitä käyty linnasta hakemassa», virkoin. »Toivon kaikesta sydämestäni, etteivät ne ainakaan löytäisi kuningasta», sanoi Fritz hermostuneena, ja tällä kertaa sai Sapt kohauttaa hartioitaan. Juna kulki aika nopeasti, ja kun puoli kymmenen aikaan katsahdin ulos akkunasta, näin suuren kaupungin tornien ja päätyjen nousevan näkyviin taivaanrannalta. »Kas tuolla on pääkaupunkimme, herra kuninkaani», sanoi ukko Sapt, kumartui minua kohti ja laski sormensa valtimolleni. »Se lyö vähän liian nopeasti», hän murahti. »En olekaan kivestä!» kivahdin. »Kyllä te kelpaatte», sanoi hän nyökäten. »Mutta Fritzillä voi sanoa olevan kuumetta. Tyhjentäkää pullonne, Fritz!» Fritz teki työtä käskettyä. »Me tulemme perille tuntia liian aikaisin», sanoi Sapt. »Meidän on lähetettävä sana palatsiin, että kuningas on jo saapunut. Asemalla tuskin kukaan tietää vielä olla meitä vastassa. Odotellessa...» »Odotellessa», keskeytin hänet, »menee kuningas hirteen, jollei saa aamukahvia.» Vanha Sapt nauroi ja ojensi minulle kätensä. »Siinä puhui oikea Elphberg», hän sanoi. Sitten hän vaikeni, silmäsi hetken minua kasvoihin ja virkkoi levollisesti: »Suokoon Jumala, että illalla olisimme vielä hengissä!» »Amen!» sanoi Fritz von Tarlenheim. Juna pysähtyi, Fritz ja Sapt hypähtivät alas vaunusta lakit kädessä ja pitelivät ovea auki minun tulla. Minä tunsin kurkkuani kuristavan, mutta painoin kypärin syvään päähäni ja luin hiljaa lyhyen rukouksen — enkä häpeä sitä tunnustaakaan. Sitten astuin Strelsaun asemasillalle. Seuraavassa tuokiossa vallitsi ympärilläni hirmuinen kiire ja hälinä. Ihmisiä kiiruhti kohti hatut kädessä ja kiiruhti jälleen pois yhä paljain päin; minut vietiin aseman ravintolaan; muutamia miehiä nousi ratsaille ja kiiti kasarmille, tuomiokirkkoon, herttua Michaelin palatsiin. Kun tyhjensin viimeisen pisaran kahvikupistani, alkoivat kaikki kaupungin kirkonkellot soida, ja minä kuulin soittokunnan puhaltavan marssia ja ihmisten hurraavan. Kuningas Rudolf V oli pääkaupungissaan Strelsaussa, ja ulkopuolella huudettiin: »Jumala varjelkoon kuningasta!» Ukko Saptin suu meni hymyyn. »Jumala varjelkoon heitä kumpaakin!» hän kuiskasi. »Rohkeutta, rakas ystävä!» Ja minä tunsin hänen kätensä puristavan keveästi polveani. VIIDES LUKU. Kuningas kruunataan. Fritz ja Sapt kintereilläni lähdin ravintolasta asemasillalle. Viimeinen tietoinen liikkeeni ravintolasalissa oli, että tunnustelin aseitani, olivatko ne helposti käsitettävissä. Kirjava ryhmä upseereita ja korkeita virkamiehiä seisoi ulkona odotellen minua; heidän etunenässään oli pitkä, vanha mies, jolla oli sotilaan ryhti ja rinta täynnä mitaleja ja kunniamerkkejä. Rinnan poikki kävi hänellä sama punakeltainen silkkinauha, joka peitti minunkin arvotonta rintaani. Se oli Ruritanian »Punaisen ruusun» krashaninauha. »Sotamarski Strakencz», kuiskasi Sapt korvaani; ja siitä tiesin, että edessäni seisoi Ruritanian armeijan kunniakkain sotavanhus. Marskin takana seisoi pienoinen laihanläntä mies, yllään punaisen- ja mustankirjava puku. »Kuningaskunnan kansleri», kuiskutti Sapt. Marski tervehti minua moniain uskollisuutta vakuuttavin sanoin ja pyysi Strelsaun herttuan puolesta anteeksi tämän poissaoloa. Hän sanoi herttuan käyneen äkkiä pahoinvoivaksi, niin ettei hän voinut saapua asemalle, mutta pyysi lupaa saada odotella hänen majesteettiaan tuomiokirkossa. Minä ilmaisin armollisesti huolestumisen! herttuan sairastumisesta ja lausuin moniaita ystävällisiä sanoja saapuvilla oleville ylimyksille. Ei kenenkään käytös ilmaissut heidän epäilevän minua, ja minä tunsin voimaini ja itseluottamukseni palaavan, vaikka sydän jyskyttikin rinnassani. Fritz oli yhä vielä kalpea ja hänen kätensä vapisi, kun hän tervehti sotamarskia. Kohta sitten järjestyimme juhlakulkueeksi ja lähdimme asemalta. Minä nousin ratsaille, marskin pidellessä minulle jalustinta. Vastaanottamaan saapuneet ylhäiset henkilöt nousivat vaunuihinsa, ja minä lähdin ratsastamaan katuja pitkin, sotamarski oikealla puolellani ja Sapt, joka oli ensimmäinen ajutanttini, vasemmalla. Strelsaun kaupunki on osaksi vanhaa, osaksi uutta. Leveät, uudenaikaiset lehtokadut ja palatsimaiset rakennukset ympäröivät alkuperäisen kaupungin kapeita, sokkeloisia ja romantillisia katuja. Reunimmaisissa taloissa asuvat väestön rikkaat luokat, sisemmissä sijaitsevat myymälät, ja niiden komeiden peililasipäätyjen taakse kätkeytyy väkirikkaita, mutta kurjia kujia ja viheliäisiä hökkelejä, joissa kihisee ja kiehuu köyhiä, levottomia ja osaksi rikollisiakin ihmisaineksia. Näitä paikallisia ja yhteiskunnallisia jaoituksia vastasi, kuten sain Saptilta tietää, valtiollinenkin jaoitus, jolla minuun nähden tuli olemaan erikoinen merkitys. Uusi kaupunki oli kuninkaan puolella, mutta Strelsaun Michael oli vanhan kaupungin toivo, sankari ja sydänkäpy. Oli tosiaan komea näytelmä, kun me marssimme leveää lehtokatua sille isolle torille, jonka varrella kuninkaallinen palatsi sijaitsi. Täällä olin keskellä innokkaita kannattajiani. Jokainen talo oli liputettu ja verhottu punaisilla ja keltaisilla kankailla ja tervehdyskirjoituksilla. Katujen varsille oli pystytetty katsojalavoja, ja minä sain kumarrella puolelle ja toiselle vastatessani eläköönhuutoihin ja hartaihin onnentoivotuksiin ja nenäliinojen huiskutukseen. Parvekkeet olivat täynnä koreapukuisia vallasnaisia, jotka taputtelivat kätösiään, niiailivat ja loivat minuun mitä hellimpiä katseita. Oikein virtana satoi punaisia ruusuja ylitseni; yksi takertui ratsuni harjaan, ja minä panin sen napinläpeeni. Sotamarski hymähti tuimasti; minun teki mieleni vilkaista toisinaan häneen, mutta hänen jäykistä kasvonpiirteistään oli vaikea nähdä, kuuluiko hän sydämessään kannattajiini vai vastustajiini. »Punainen ruusu on Elphbergien tunnus, herra sotamarski», sanoin iloisesti, ja hän hymyili. »Iloisesti», sanoin — ja se sana saattaa tällöin tuntua nurinkuriselta. Mutta tosiasia oli, että minä olin aivan huumeissani jännityksestä. Sillä hetkellä miltei luulin olevanikin todellinen kuningas, ja hymyilevin, voitonriemuisin katsein vilkuilin yhä uudelleen ylös noille kaunottarien parvekkeille... Mutta sitten minä äkkiä hätkähdin. Tuolla seisoi upeassa kauneudessaan ja ylpeästi hymyillen taannoinen matkatoverini — Antoinette de Mauban! Hän katsoi alas minuun, ja hänkin näytti hätkähtävän ja hänen huulensa liikkuivat, kun hän kumartui kaiteen yli ja tirkisteli minua. Minä kokosin kaiken malttini ja katsoin häntä suoraan silmiin, tunnustellen samalla salaa revolveriani. Annappa, että hän huutaa ääneen: »Tuo ei ole kuningas!» No niin — me ratsastimme eteenpäin, ja sitten marski kääntyi ympäri satulassaan ja huiskautti kättään, ja kyrassierit kokoontuivat ympärillemme, niin että väkijoukosta ei enää kukaan päässyt lähelle minua. Me jätimme nyt minun osani kaupungista jälellemme ja saavuimme herttua Michaelin valtapiiriin, ja marskin ele ilmaisi minulle elävämmin kuin monet sanat, minkälainen väestön mieliala oli siinä kaupunginosassa. Koska sallimus oli tehnyt minusta kuninkaan, niin oli minun asiani esittää osani ainakin kunnollisesti. »Mitä muutos tämä tietää, herra marski?» sanoin. Sotamarski puraisi valkoisia viiksiään. »Se on viisainta, teidän majesteettinne!» hän mutisi vastaukseksi. »Antakaa miesten ratsastaa edeltä», sanoin, »kunnes ovat puolisensataa askelta meistä, ja sitten te; herra marski, eversti Sapt ja muut ystäväni jäätte odottamaan tähän, kunnes minä olen ennättänyt puolensadan askeleen päähän teistä; ja teitä pyydän nimenomaan pitämään huolta siitä, ettei kukaan tule sen lähemmäksi minua. Minä tahdon, että kansani saa nähdä kuninkaansa luottavan siihen.» Sapt laski kätensä käsivarrelleni, mutta minä kirvoitin itseni siitä. Marski epäröi. »Ettekö ymmärrä, mitä sanoin?» tiuskahdin. Hän puraisi jälleen viiksiään ja antoi tarvittavat käskyt. Minä näin vanhan Saptin nauravan partaansa, mutta samalla hän pudisteli minulle päätään. Jos minut olisi tapettu keskellä päivää Strelsaun kadulla, niin olisi Saptkin joutunut sangen tukalaan tilanteeseen. Minun lienee mainittava, että olin puettu kokonaan valkoisiin, varsisaappaita lukuunottamatta. Päässäni kiilteli kultakoristeinen hopeakypäri, ja leveä ritarinauha rinnallani teki komean vaikutuksen. Olisin epäkohtelias kuningasta kohtaan, jollen nielaisisi luontaista kainouttani ja kehaisisi, että näytin koko muhkealta. Sitä mieltä tuntui kansakin olevan; sillä kun ratsastin ypö yksin ja tulin vanhan kaupungin synkille, ahtaille kaduille, kuulin ensin mutinaa, sitten eläköönhuutoja, ja erään kapakan akkunasta kiljahti muuan nainen vastaani vanhan iskusanan: »Kun hän kerta on punainen, niin hän meille hyvin kelpaa! josta minä kiitin kumartaen ja otin kypärin päästäni, jotta hän näkisi tukallani olevan 'oikean' värin, ja silloin kaikki jälleen hurrasivat.» Mielenkiintoista todella olikin ratsastaa niin yksin, sillä minä sain alituiseen kuulla kansanjoukon enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia. »Hän näyttää kalpeammalta kuin tavallisesti», sanoi joku. »Kalpealtapa näyttäisit itsekin, jos eläisit hänen tavallaan!» kuului kaikkea muuta kuin kunnioittava vastaus. »Hän on isompi ja rotevampi kuin luulinkaan», sanoi toinen. »Joka tapauksessa hänellä on luja leuka tuon pujopartansa alla», huomautti kolmas. »Kuvissa hän ei koskaan näytä noin kauniilta», huudahti kaunis nuori tyttö tahallaan niin kovaa, että minäkin sen kuulisin. Tuo tietysti oli joutavata imartelua. Mutta näistä suosion ja mielenkiinnon osoituksista huolimatta otti sisäkaupungin väestön enemmistö minut vastaan uhkaavan vaitonaisena ja synkin katsein, ja ivallisesti tervehti kuningasta hänen rakkaan veljensä kuva useimmista akkunoista. Olin iloinen, että oikea kuningas säästyi tästä ikävästä elämyksestä. Hän oli tuittupäinen mies, ja hän ei kukaties olisi ottanut asiaa niin rauhalliselta kannalta kuin minä. Vihdoin viimein saavuimme tuomiokirkon eteen. Sen suuri harmaa pääty oli koristettu satamäärillä kuvapatsailla, ja sen tammiovet olivat kauneimmat lajiaan koko Europassa. Nyt vasta minä ensi kerran arkailin uhkarohkeuttani. Kun laskeusin satulasta, tanssi koko maailma sumuna silmissäni. Sitten näin vain sotamarskin ja Saptin vierelläni, ja kirkon ovella häämöitti silmiini pappiparvi, joka odotteli minua juhlapukuisena. Silmäni olivat vielä aivan sumuiset, kun astuin kirkon korkean keskuslaivan halki, urkujen äänen jymistessä korviini kuin ukkonen. Minä en nähnyt mitään siitä kimmeltävästä ylimysjoukosta, joka täytti temppelin joka soppea myöten; hädin tuskin erotin kardinaalin muhkean hahmon, kun hän nousi arkkipiispanistuimeltaan tervehtimään minua. Vain kahdet kasvot paistoivat selvästi silmiini — toiset olivat nuoren tytön, joka oli hyvin kaunis ja kalpea ja jolla helotti kultakruunu upeassa elphbergiläistukassaan — naisella sen värinen tukka vasta kaunis oli! — toiset kasvot olivat miehen, jonka punaiset posket, musta tukka ja tummat silmät oitis ilmaisivat minulle, että edessäni viimeinkin seisoi veljeni, Strelsaun »musta Mikko». Mutta kun hän minut näki, valahtivat hänen punoittavat poskensa kohta kelmeiksi, ja kypäri, jota hän piteli kädessään, putosi kolisten permantoon. Luulen hänen vasta tässä silmänräpäyksessä äkänneen, että kuningas oli todellakin tullut pääkaupunkiin. Mitä sitten tapahtui, siitä en paljoakaan muista. Minä polvistuin alttarin eteen, ja kardinaali voiteli pääni. Sitten nousin pystyyn ja ojensin käteni, vastaanotin Ruritanian kruunun, painoin sen päähäni ja vannoin ikivanhan kuningasvalan ja — jos tällöin tein syntiä, niin annettakoon se tuomiolla minulle anteeksi! — vastaanotin ehtoollisen sakramentin kaikkien läsnäollessa. Sitten rupesivat isot urut taasen pauhaamaan, sotamarski käski airueiden huutamaan, että kuningas Rudolf V oli ottanut isiensä kruunun. Tästä juhlallisesta toimituksesta riippuu nyt ruokasalini seinällä hyvin vaikuttava kuva. Varsinkin kuninkaan kasvot ovat siinä hyvin osatut. Sitten nousi tuo kalpeakasvoinen ja kaunistukkainen nainen istuimeltaan; kaksi kantapoikaa kannatti hänen laahustaan, ja hän astui vallashenkilöiden piiristä esiin ja tuli minua kohti. Ja airut huusi: »Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Flavia!» Hän niiasi syvään, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Minä mietin kuumeisesti, mitä itse kohdastani tehdä. Sitten kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä molemmille poskille, ja hän lennähti punaiseksi — ja sitten pujahti hänen korkea-arvoisuutensa kardinaaliarkkipiispa mustan Mikon edelle, suuteli kättäni ja ojensi minulle paavin omakätisen onnittelukirjeen — ensimmäisen ja viimeisen muuten, jonka koskaan olen saanut P. Pietarin istuimen pitäjältä. Sitten vasta pääsi Strelsaun herttua esiin. Tohdinpa vannoa, että hän vapisi, ja hän vilkuili oikeaan ja vasempaan kuten pakoon mielien; hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin valkoiset, ja minä tunsin, että hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, kun hän vuorostaan suuteli kättäni. Vilkaisin Saptiin, joka vilkaisi vastaan ja hymyili; ja sitten suoritin raskaimman velvollisuuteni siinä korkeassa asemassa, johon käsittämätön kaitselmus oli minut paiskannut — tartuin rakkaan veljeni Michaelin molempiin käsiin ja suutelin häntäkin poskille. Arvaanpa, että me kumpikin olimme hyvin iloiset, kun siitä leikistä oli päästy. Mutta minä en huomannut ihmetyksen enkä epäilyn merkkiäkään prinsessassa enkä kenessäkään toisessa. Ja sittenkin — jos kuningas ja minä olisimme tällä hetkellä seisoneet rinnakkain, niin olisi Flavia-serkku jo oitis tahi ainakin lyhyen tarkastelun perästä keksinyt meidän välillämme erotuksen. Mutta ei hän eikä kukaan muukaan osannut uneksiakaan, etten minä ollut kuningas, siksi yllättävä oli meidän yhdennäköisyytemme; ja minä seisoin kirkossa kokonaisen tuntikauden ja tunsin itseni yhtä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi kuin olisin ollut kuningas kaiken ikäni; ja ylimykset suutelivat kättäni, ja vieraiden maiden lähettiläät esittivät minulle hallitustensa onnittelut — niiden joukossa vanha lordi Topham, jonka luona Lontoossa olin tanssinut sen kymmenet kerrat. Luojan kiitos, että äijä oli sokko kuin yölepakko eikä ruvennut uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme! Sitten kävi matka juhlakulkueessa tuomiokirkosta palatsiin, ja minä kuulin kaduilla hurrattavan mustalle Mikolle; ja Fritz kertoi istuneensa satulassa ja pureskelleensa kynsiään kuin unta nähden, ja omien ystäviensäkin mielestä hän olisi voinut käyttäytyä paljon järkevämmin. Minä istuin vaunuissa prinsessa Flavian rinnalla, ja muuan karkeakielinen velikulta huusi: »Milloinka hääkelloja soitetaan?» Mutta naapuri jämähdytti häntä leukaan ja karjaisi: »Mikko herttua eläköön!» Ja prinsessa karahti ruusunpunaiseksi — hän näytti silloin vietävän sievältä! — ja tuijotti jäykästi eteensä. Nyt minä jouduin odottamatta pulaan, sillä olin unohtanut tiedustella Saptilta, millä kannalla asiain piti olla prinsessan ja minun välillä. Rehellisesti puhuen — jos olisin ollut kuningas, niin olisin ollut ylen iloinen, jos ne olisivat olleet edistyneet mahdollisimman pitkälle. Sillä minulla ei suinkaan ollut kalanverta suonissani, eivätkä kirkossa antamani suudelmat olleet menneet jälkeä jättämättä. Nämä ajatukset pieksivät nyt aivojani; mutta kun en ollut varma omista tunteistani — s.o. kuninkaan tunteista —, en voinut puhua mitään. Seuraavassa tuokiossa prinsessa oli jo saavuttanut mielenmalttinsa, ja hän kääntyi minuun päin. »Tiedätkös mitä, Rudolf», hän sanoi, »sinä näytät tänään toisenlaiselta kuin tavallisesti.» Se ei ollut ihmettäkään; mutta sittenkin oli huomautus minun kuullakseni jokseenkin tukala. »Sinä näytät totisemmalta ja tasaantuneemmalta», hän jatkoi. »Näytätpä miltei huolestuneelta, ja laihtunutkin sinä olet. Voiko olla mahdollista, että olet ruvennut ajattelemaan asioita vakavammin?» Prinsessalla tuntui olevan jokseenkin samanlainen käsitys kuninkaasta kuin lady Burlesdonilla oli minusta. Minä oikaisin selkäni ja terästin luontoani. »Olisiko se sinulle mieleen?» kysyin hellästi. »Tunnethan sinä minun ajatukseni», hän vastasi ja katsoi poispäin. »Minäpä koetan tehdä kaiken minkä osaan sinun mieliksesi», minä lupasin; ja kun näin hänen silloin punastuvan ja hymyilevän onnellisesti, tuntui minusta, että näyttelin osaani sangen hyvin kuninkaan hyväksi. Sitten lausuin aivan todet sanat: »Voin vakuuttaa sinulle, rakkahin serkku, etten ole koskaan vielä ollut niin suuresti liikutettu kuin tämänpäiväisestä vastaanotostani.» Hän hymyili ääneti; mutta sitten hän kävi jälleen aivan vakavaksi ja kuiskasi: »Panitko tänään merkille Michaelia?» »Sen tein», vastasin, »ja minusta hän ei näyttänyt suurestikaan nauttivan juhlasta.» »Ole varuillasi», hän kuiskutti; »sinä olet todella aivan liian välinpitämätön hänen suhteensa! Tiedäthän, että...» »Minä tiedän hänen himoitsevan sitä, mikä on langennut minun osakseni», sanoin. »Niin, niin — mutta ole vaiti!» Ja sitten — en voi puolustaa rohkeuttani, joka tuli velvoittamaan kuningasta enemmän kuin minulla oli oikeutta tehdä —, mutta prinsessan läheisyys ja hyvänsuopuus järkytti minut siihen määrään tasapainosta, että jatkoin aivan vakavissani: »Ja ehkäpä hän himoitsee sellaistakin, jota en vielä ole saanut omakseni, mutta jonka toivon kerran voittavani.» Minä sain seuraavan vastauksen — ja jos olisin ollut kuningas, olisin pitänyt sitä hyvin paljon lupaavana: »Etkö sinä ole tänään jo saanut tarpeeksi asti edesvastuuta, serkku hyvä?» Pom, pom! Tra-ta-ta-traa! Me olimme palatsin kohdalla. Tykit paukkuivat ja torvet rämähtivät. Pitkät jonot lakeijoita odotteli valtaportailla. Minä tarjosin prinsessalle käteni, nousin hänen kanssaan marmoriportaita ylös ja astuin isäntänä esi-isieni linnaan ja istuin omaan pöytääni, kaunis serkkuni oikealla ja hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali vasemmalla puolellani. Flavian toisella puolella istui musta Mikko, Strelsaun herttua. Sapt seisoi istuimeni takana, ja pöydän alapäässä näin Fritz von Tarlenheimin nostelevan samppanjalasia huulilleen ahkerammin kuin olisi ollut soveliastakaan. Tällöin tulin ajatelleeksi, että mitähän se Ruritanian kuningas paraikaa hommaili. KUUDES LUKU. Kellarin salaisuus. Me olimme kuninkaan pukeutumiskammiossa — Fritz von Tarlenheim, Sapt ja minä. Minä viskausin tuiki väsyneenä nojatuoliin. Sapt sytytti ikuisen piippunsa. Hän ei onnitellut minua uhkatekoni onnistumisen johdosta, mutta koko hänen olemuksensa säteili tyytyväisyyttä. Voitonhurma, ehkäpä runsaasti nautittu hyvä viinikin, oli Fritzistä tehnyt aivan uuden miehen. »Olipa se koko muistorikas päivä teille!» hän huudahti; »totta vie tahtoisin itsekin olla kerran kuninkaana kaksitoista tuntia yhtämittaa! Mutta kuulkaahan, Rassendyll, te ette saa sallia sydämenne antautua liian alttiisti tähän peliin. Ei käy ollenkaan ihmeekseni, että musta Mikko näytti synkältä kuin ukkospilvi — teillä ja prinsessalla oli liian paljon kuiskuttelemista keskenänne.» »Hän on ihana!» huokasin haltioissani. »Hjaa — hitto vieköön koko hameväen!» murahti Sapt, se vanha törkimys. »Oletteko valmis lähtemään matkaan?» »Olen», vastasin huoaten. Kello oli nyt viisi, ja kello kahdeltatoista oli minun määrä olla jälleen Rudolf Rassendyll. Huomautin siitä pilaillen toisille. »Voitte olla iloinen», sanoi Sapt yrmeästi, »jollette silloin ole Rudolf Rassendyll vainaja. Jumalan nimessä — minä tunnen pääni tutisevan hartioillani joka minuutti jonka te vielä olette täällä kaupungissa! Tiedättekö, ystäväiseni, että Michael on saanut sanomia Zendasta? Hän meni sivuhuoneeseen lukemaan niitä, ja kun hän palasi, näytti hän mitä suurimmassa määrässä ällistyneeltä.» »Minä olen valmis», sanoin; sillä tämä uutinen ei saanut minua enää halusta viivyttelemään palatsissa. Sapt istahti pöydän ääreen. »Minun täytyy kirjoittaa kuninkaallinen määräys, jolla pääsemme ulos kaupungista. Tietänettekö, että Michael on kaupungin kuvernööri; me saamme olla varmat, että tiellemme nousee esteitä. Olkaapa hyvä ja allekirjoittakaa tämä määräys.» »Kuulkaas, hyvä herra eversti, minä en ole vielä oppinut väärentämään toisten nimiä.» Sapt otti jonkin paperin taskustaan. »Tässä on kuninkaan allekirjoitus», hän sanoi. »Ja tässä on vähäisen sinipaperia», hän jatkoi, kaivellen jälleen laskujaan. »Jollette opi kymmenessä minuutissa kirjoittamaan kuninkaan nimeä, Rassendyll, niin minä osaan sen taidon.» »Teidän kasvatuksenne lienee ollutkin täydellisempi kuin minun», vastasin. »Parasta on, että itse kirjoitatte.» Ja hän tekikin sen oikein hyvin. »No niin, Fritz», hän jatkoi. »Kuningas käy nyt levolle. Hän on hyvin väsyksissä päivän ponnistuksista. Kukaan ei saa nähdä häntä ennen kello yhdeksää huomisaamuna. Ymmärrättekö — ei kukaan!» »Hyvä on», vastasi Fritz. »Michael voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja vaatia puheillepääsöä. Mutta teidän tulee vastata hänelle, että ainoastaan puhdasverisillä prinsseillä on siihen oikeus.» »Se kuohuttaa mustan Mikon sappea», sanoi Fritz hymyillen. »Kuulkaa tarkoin, mitä sanon», jatkoi Sapt. »Jos tämän huoneen ovi avataan sillä aikaa kuin minä olen poissa, niin _te_ ette ole enää hengissä, jotta voisitte ilmoittaa minulle avaajan — muistakaa se!» »En luule enää tarvitsevani koulumestaria, herra eversti», tokaisi Fritz hiukan kopeasti. »Kääriytykää te tähän isoon vaippaan», sanoi Sapt minulle, »ja painakaa tämä hattu syvään silmillenne. Minä lähden ratsastamaan lähettiupseerini — s.o. teidän — kanssanne vielä tänä iltana metsästyslinnaan.» »Malttakaas, taitaa olla eräs este», huomautin. »Tuskinpa lienee täällä hevosta, joka jaksaa kantaa minun ruhoani niin pitkän matkan.» »On vainenkin, ja on kaksikin — toinen täällä ja toinen metsästyslinnan tallissa. Oletteko jo valmis?» »Olen maar», vastasin. Fritz ojensi minulle kätensä. »Kaikkien mahdollisuuksien varalta...» hän sopersi; ja me puristimme sydämmellisesti toistemme käsiä. »Ah, te tunteelliset sielut!» murahti Sapt. »No, joutukaahan!» Hän kävi pienelle salaovelle. »Vanhan kuninkaan aikana tunsin hyvin tämän tien», hän virkkoi. Minä astuin hänen jälessään, ja satakunta askeletta luulen meidän kulkeneen hyvin ahdasta käytävää pitkin. Vihdoin tulimme jykevälle tammiovelle. Sapt aukaisi sen. Me jouduimme ulos ja seisoimme hiljaisella syrjäkadulla, joka kulki linnanpuiston taitse. Siellä odotteli meitä mies, pitäen kahta selkähevosta suupielistä. Toinen oli komea, tumma raudikko, joka näytti kestävän selässään vaikka millaisen painon, toinen jykeväluinen, ruskea tasa-astuja. Sapt viittasi minua käymään raudikon selkään. Sanomatta miehelle sanaakaan me ratsastimme tiehemme. Kaupungissa oli vielä täysi juhlakohina, mutta me valitsimme syrjäiset kadut huikeaksemme. Viittani peitti kasvojeni alaosan, ja iso huopahattu kätki juoruavan tukkani kokonaan. Saptin neuvoa seuraten kyyristyin kokoon satulassani ja ratsastin niin kumaraselkäisenä, että toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse antaa sellaista ratsastusnäytettä. Hyvin kapealla ja mutkaisella kadulla sivuutimme moniaita rähiseviä juomaveikkoja; ja yhä vielä kuulimme tuomiokirkon kellojen tervehtivän vastakruunattua kuningasta. Kello oli puoli seitsemän, ja vielä oli valoisa päivä. Vihdoin viimein tulimme kaupunginmuurille ja löysimme siinä portin. »Pitäkää revolverinne varalla!» kuiskasi Sapt. »Meidän täytyy tukkia portinvartijan suu, jos hän rupeaa jaarittelemaan.» Työnsin käteni revolverihuotran sisään. Sapt huusi portinvartijaa. Taivas oli meille armollinen! Pieni, nelitoistavuotias tyttö sipsutteli ulos. »Anteeksi, isä on mennyt katsomaan kuningasta.» »Hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pysynyt täällä», sanoi Sapt minulle. »Mutta hän sanoi, etten saa avata porttia kenellekään», jatkoi tyttö. »Ahaa, vai sanoi hän niin, pikku ystävä!» virkkoi Sapt ja laskeusi satulasta. »Annahan tänne avain.» Lapsella oli avain kädessään. Sapt antoi hänelle hopeakolikon. »Tässä on kuninkaan oma määräys, näytä se isällesi! Lähetti, avatkaa portti!» Minä hypähdin maahan. Sitten me kiskoimme ison portin selälleen, talutimme hevoset ulkopuolelle ja suljimme jälleen portin. »Minun käy säälikseni portinvartijaa, jos musta Mikko saa tietoonsa, ettei hän ollut paikallaan. Kas niin — nyt matkaan lyhyttä laukkaa! Me emme saa ratsastaa liian tuimaan ollessamme vielä kaupungin läheisyydessä.» Vasta esikaupungeista selvittyämme alkoi olomme käydä turvallisemmaksi, sillä kaikki ihmiset olivat kaupungissa iloa pitämässä, ja illan ruvetessa hämärtämään me lasketimme täyttä nelistä. Minun oiva juoksijani lensi koipieni välissä kuin olisi sillä ollut vieteri ruumiissaan. Lupasi tulla ihana yö, ja kuukin nousi pian taivaalle. Me puhelimme vain vähän — tuskin muuta kuin arvailuksemme, milloin olisimme perillä. »Tahtoisinpa tietää, mitä herttuan saamassa kirjeessä sanottiin», sanoin kerran. »Tahtoisinpa minäkin», murahti Sapt. Me pysähdyimme lepuuttamaan hevosia ja saadaksemme siemauksen viiniä, ja menetimme sillä tapaa puolituntisen. Minä en uskaltanut mennä sisään kapakkaan, vaan jäin talliin hevosten luo. Sitten nousimme jälleen satulaan ja olimme ratsastaneet kenties viitisen mailia, kun Sapt yhtäkkiä pysäytti hevosensa. »Kuulkaahan!» hän huudahti. Minä kuuntelin. Kaukaa takaamme kuulimme kavioiden kopinaa. Kello oli nyt puoli kymmenen. Tuuli puhalsi aika navakasta takaa päin ja toi kaikki äänet korviimme. Minä katsahdin Saptiin. »Matkaan nyt!» hän tiuskasi ja kannusti hevostaan. Kun me seuraavan kerran seisahdumme kuuntelemaan, ei perässä tulevia enää kuulunut, ja me hiljensimme vauhtiamme. Mutta sitten kuulimme jälleen kopsetta. Sapt hypähti alas ja kumartui kallistamaan korvansa maata vasten. »Niitä on kaksi!» hän sanoi. »Ja ne ovat vain neljännesmailin päässä meistä. Luojan kiitos, että tie tekee niin paljon mutkia ja että tuuli on myötäinen.» Me ratsastimme jälleen nelistä. Olimme jo tulleet Zendan metsän reunaan, ja taaksemme jääneet puut peittivät mutkittelevalla tiellä meidät takaa-ajajain ja takaa-ajajat meidän näkyvistä. Puolen tunnin ratsastuksen jälkeen tie haarautui. Sapt seisahdutti hevosensa. »Meidän tiemme käy oikeaan», hän sanoi, »vasen vie linnaan. Molemmat ovat runsaasti puolentoista mailin mittaiset. Laskeutukaa alas satulasta.» »Mutta nehän tavoittavat meidät tuossa tuokiossa!» huudahdin. »Alas satulasta!» hän toisti tuimasti, ja minä tottelin. Metsä ulottui aivan tien reunaan asti. Me veimme hevoset puiden pimentoon, sidoimme nenäliinat niiden silmille ja seisoimme aivan hiljaa niiden vieressä. »Tahdotteko nähdä, keitä ne ovat?» kuiskutin. »Sitä juuri tahdon ja minnekä ne menevät», kuiskasi hän vastaan. Minä huomasin, että hänellä oli revolveri kädessä. Kavioidenkopse kuului yhä lähempää ja lähempää. Kuu paistoi ihmeen kirkkaasti, niin että tiellä oli valoista kuin päivällä. Maaperä oli hyvin kova, eivätkä hevostemme kaviot olleet jättäneet siihen jälkiä. »Nyt ne tulevat!» kuiskasi Sapt. »Sehän on herttua!» »Sitä minä arvelinkin», hän sanoi. Herttua sieltä todella tuli, ja hänen seurassaan oli rotevan näköinen mies, jonka tunsin hyvin ja joka tuli myöhemmin tuntemaan minut vielä paremmin. Se oli Max Holf, hänen korkeutensa mielipalvelija sekä metsänvartija Johannin veli. He olivat nyt aivan kohdallamme, ja herttua pysähdytti ratsunsa. Minä näin Saptin sormien lemmekkäästi kouristuvan revolverin kahvan ympärille. Arvaan, että hän olisi mielellään antanut kymmenen vuotta elämästään, jos olisi saanut ampua; ja hän olisi voinut ampua herttuan yhtä helposti, kuin minä olisin ampunut varpusen puutarhan aidalta. Laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hän nyökkäsi minulle rauhoittavasti; hän uhrasi aina alttiiksi mielitekonsa velvollisuuksiensa alttarille. »Kumpaako tietä?» kysyi musta Mikko. »Linnaan, teidän korkeutenne», vastasi hänen seuralaisensa. »Siellä saamme tietää totuuden.» Herttua epäröi hetkisen. »Luulen kuulleeni äsken kavioidenkopsetta», hän sanoi. »Sitä en usko, teidän korkeutenne.» »Miksi emme ratsastaisi suoraan metsästyslinnaan?» »Minä pelkään, että silloin voimme käydä ansaan. Jos asiat ovat siellä reilassa, niin miksi ratsastaisimmekaan sinne; ja jolleivät ne ole, niin koko juttu saattaa olla vain meille viritetty ansa.» Äkkiä hirnahti herttuan hevonen. Nopeammin kuin ajatus me viskasimme viittamme omien ratsujemme päiden yli, ja pidellen niitä tiukasti suupielistä tähtäsimme revolvereilla herttuaan ja tämän seuralaiseen. Jos he olisivat tällöin keksineet meidät, niin kumpikin olisivat olleet kuoleman omat tai meidän vankiamme. Michael odotti vielä lyhyen tuokion. Sitten hän komensi: »Zendaan sitten ja oitis!» Hän kannusti hevostaan, ja molemmat nelistivät matkoihinsa. Sapt kohotti aseensa ja tähtäsi herttuan jälkeen, ja hänen kasvoillaan oli niin surkea valittelun ilme, että minun oli vaikea olla hymyilemättä. Me jäimme piilopaikkaamme vielä kymmenisen minuutin ajaksi. »Ne ovat lähettäneet hänelle sanan, että kaikki on reilassa», sanoi Sapt. »Mitä se merkitsee?» ihmettelin. »Herra ties!» sanoi Sapt ja rypisti otsaansa. Sitten nousimme satulaan ja ratsastimme niin joutuin kuin väsyneet juhdat jaksoivat. Viimeisen mailin matkalla emme enää puhelleet ollenkaan. Olimme kumpikin hyvin huolissamme. »Kaikki reilassa!» Mitä ihmettä se merkitsikään? Koskikohan se kuningasta? Vihdoin viimein tuli metsästyslinna näkyviin. Me kannustimme hevosemme viimeiseen laukkaan ja tulimme portille. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista; kukaan ei tullut meitä vastaan. Me hyppäsimme sukkelaan alas satulasta. Äkkiä tarttui Sapt kovasti käsivarteeni. »Katsokaas tuota!» hän sanoi ja osoitti maahan. Minä katsoin hänen sormensa suuntaan. Maassa oli viisi, kuusi silkkistä nenäliinaa, kaikki hajalle revittyinä. Katsahdin häneen kysyvästi. »Juuri noilla minä köytin sen ämmän», hän sanoi. »Sitokaa hevoset hyvästi kiinni ja tulkaa mukaan!» Ovi aukeni ilman vastarintaa, ja me astuimme samaan huoneeseen, jossa olimme eilenillalla pitäneet kemujamme. Siellä oli vielä pöydällä ateriamme jätteitä ja tyhjiä pulloja. »Käykää perässä!» karjaisi Sapt, joka oli miltei kokonaan kadottanut ihmeteltävän kylmäverisyytensä. Me juoksimme käytävään ja siitä alas kellarikertaan. Hiilikellarin ovi oli auki. »Ne ovat löytäneet sen eukon!» huudahdin. »Senhän jo tiesitte nähdessänne pihalla nuo nenäliinat», hän huomautti. Sitten tulimme viinikellarin ovelle. Se oli lukossa. Se näytti olevan aivan kuin meidän jäleltämme, sellaisena kuin sen aamulla olimme jättäneet. »Tässä ei ainakaan näy mitään merkillistä», sanoin. Sapt kirosi. Hän kalpeni aivan kelmeäksi ja viittasi alas permantoon. Oven alla oli punainen läikkä, josta oli levinnyt samaa väriä lattialle ja sitten kuivunut aivan kuin ruskeaksi homeeksi. Sapt vaipui hervottomana seinää vasten. Minä jyristin ovea. Se pysyi lukossa. »Missähän Josef on?» mutisi Sapt. »Missä kuningas on?» minä vastasin. Sapt kaivoi esiin matkapullonsa ja vei sen huulilleen. Minä juoksin ruokasaliin ja sieppasin sieltä käteeni hiilihangon. Kauhun vallassa rupesin takomaan kellarinlukkoa voimaini takaa, ja kun se ei auttanut, ammuin revolverinluodin avaimenreiästä sisään. Se tehosi, lukko meni rikki ja ovi antoi perään. »Antakaa tulitikut tänne!» sanoin Saptille, mutta tämä riippui vielä seinää vasten hervottomana kuin märkä rukkanen. „ Hän oli luonnollisesti paljon pahemmin järkyttynyt kuin minä, sillä hän rakasti herraansa. Omasta puolestaan hän ei pelännyt — sitä hän ei koskaan tehnyt; mutta mikä mies hyvänsä olisi valahtanut kelmeäksi ajatellessaan, mitä oikein saattoikaan piillä tuolla pimeässä kellarinsopessa. Menin itse sisään, otin pöydältä hopeisen kynttilänjalan, sytytin siinä olevan kynttilän, ja kun palasin alas kellariin, tunsin kuumaa vahaa tippuvan kädelleni, ja kynttilä heilui vapisevassa kädessäni niin pahasti puolelle ja toiselle, etten voinut suinkaan halveksia, eversti Saptia hänen pelästymisensä takia. Tulin jälleen kellarin ovelle. Punainen läikkä, joka tummeni yhä ruskeammaksi, näkyi käyvän sisällepäin. Astuin kynnyksen yli ja pidin kynttilää korkealla pääni yli. Näin täysinäiset viiniankkurit, näin hämähäkkien ryömivän seinillä, näin myöskin pari tyhjää pulloa viruvan maaperässä; ja perimmäisessä nurkassa näin miehen ruumiin, joka makasi selällään käsivarret levällä ja verinen haava kurkussa. Menin hänen luokseen, polvistuin viereen ja suljin hänen uskollisen sielunsa Jumalan armoon. Sillä makaaja oli Josef, tuo pieni palvelija, joka oli tapettu hänen vartioidessaan kuninkaansa henkeä. Sitten tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni, ja kun käännähdin ympäri, näin Saptin seisovan takanani, silmät selällään ja kasvoilla kuolettavan kauhun ilme. »Kuningasko? Hyvä Jumala! Kuningasko?» hän kuiskasi käheällä äänellä. Valaisin kynttilällä kellarin joka soppea. »Kuningas ei ole täällä», sanoin. SEITSEMÄS LUKU. Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa. Kiedoin käsivarteni Saptin ympärille ja autoin hänet ulos kellarista, vetäen rikkomani oven kiinni perästämme. Sitten istuimme ruokasalissa aivan ääneti kymmenisen minuuttia. Vihdoin ukko Sapt hieroskeli rystysillään silmiään, huoahti syvään ja oli jälleen entisensä. Kun uuninrinnalla kello löi yksi, polki hän jalkaansa lattiaan ja huusi: »Ne ovat saaneet kuninkaan valtoihinsa!» »Niin kaiketi», vastasin. »'Kaikki on reilassa', niinkuin mustan Mikon kirjeessä oli. Miltähän herttuasta oikein mahtoikaan tuntua, kun Strelsaussa eilen aamulla ammuttiin kunnialaukaukset kruunatulle kuninkaalle? Tahtoisinpa tietää, milloin hän oikeastaan sai tuon kirjeen!» »Se lienee lähetetty hänelle jo aamulla», sanoi Sapt. »Se oli arvatenkin pantu matkaan, ennenkuin ne pahukset olivat saaneet Zendaan tiedon teidän tulostanne Strelsauhun — arvelen näet, että kirje tuli Zendasta.» »Ja hän on saanut kulkea koko päivän kirje taskussa!» huudahdin. »Totta tosiaan, min'en ole sitten ainoa, jonka hermot ovat tänään olleet pahalla koetuksella! Mitä luulettekaan hänen ajatelleen, Sapt?» »Siitä minä vähät! Sanokaappa, mitä hän nyt ajattelee, nuori ystäväni?» Minä nousin pystyyn. »Meidän on palattava Strelsauhun ja nostettava kaikki sotaväenosastot aseihin», sanoin. »Meidän täytyy olla Michaelin kintereillä jo ennen puoltapäivää.» Ukko Sapt otti piippunsa ja sytytti sen huolellisesti kynttilän liekistä. »Kuningas voi saada surmansa, sillä aikaa kuin me istua kökötämme täällä», sanoin tiukemmin. Sapt tuprutteli hetkisen ääneti. »Piru periköön sen vanhan ämmän!» hän sitten ärähti. »Se hornankekäle on jollain tapaa saanut herätetyksi etsijäin huomiota. Nyt käsitän aivan selvästi, kuinka koko juttu kävi. Ne tulivat tänne ryöstääkseen kuninkaan jollain tapaa. Jollette te olisi lähtenyt Strelsauhun, niin olisimme me kolme, te, Fritz ja minä, tällä haavaa jo taivaassa.» »Entä kuningas?» »Niin — kukapa voi sanoa, missä kuningas nyt on!» »Joutukaamme lähtemään!» sanoin minä. Mutta hän jäi istumaan. Sitten hän odottamatta purskahti tavalliseen hirnuvaan nauruunsa. »Olemme me totta vie pahasti ryskytelleet mustan Mikon hermoja!» »Lähtekää nyt!» toistin kärsimättömästä. »Ja me aiomme ryskytellä niitä vielä pahemminkin», hän lisäsi; ja hänen ryppyisille, ahavoituneille kasvoilleen nousi hauska hymy, kun hän pureksi harmaitten viiksiensä päitä. »Aivan niin, hyvä ystävä, me palaamme Strelsauhun. Kuningas on jälleen huomenaamulla pääkaupungissaan.» »Kuningas?» »Niin juuri — kruunattu kuningas!» »Te olette hullu!» puuskahdin. »Jos palaamme sinne ja kerromme, minkä kepposen olemme valtakunnalle tehneet, niin mitä silloin maksatte meidän kaikkien hengestä?» »Juuri sen verran kuin sillä on arvoa», vastasin. »Entä kuninkaan kruunusta? Luuletteko te, että aatelisto ja kansa tulee mieliinsä kuullessaan, että niitä on pidetty narreina? Luuletteko niiden rakastavan sellaista kuningasta, joka oli liiaksi humalassa joutuakseen kruunattavaksi ja joka lähetti palvelijan sijastaan?» »Hän sai unijuomaa — ja minä en ole mikään palvelija.» Hän nousi tuolilta, tuli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni. »Nuori ystäväni», hän sanoi, »jos tahdotte edelleenkin olla mies, niin voitte kukaties pelastaa kuninkaan. Lähtekää Strelsauhun ja pitäkää hänen valtaistuimensa lämpimänä häntä varten.» »Mutta herttuahan tietää kaiken... ne roistot, joita hän käytti välikappaleinaan, tietävät sen...» »Tietäkööt vain; mutta ne eivät uskalla hiiskuakaan siitä», sanoi Sapt, ja hänen äänessään värähteli tuimaa voitonriemua. »Ne ovat itsekin kiikissä! Kuinka ne voisivatkaan ilmiantaa teidät, antamatta samalla itseään ilmi? Luuletteko heidän voivan sanoa: Ei tuo mies ole kuningas, hänet me olemme ryöstäneet ja hänen palvelijansa murhanneet — voivatko he sellaista sanoa?» Se oli tosiaankin selvää kuin päivä! Tunsipa Michael minut tahi ei, niin missään tapauksessa hän ei uskaltanut puhua. Ja mitäpä hän voisikaan tehdä minulle, jollei hän tuonut kuningasta päivänvaloon? Ja jos hän päästi kuninkaan vapaaksi, niin miten hänen silloin itsensä kävi? Siunaaman ajan pohdin kuumeisesti näitä ajatuksia; mutta sitten vyörähtivät kaikki vaikeudet vuorena mieleeni. »Minut varmasti keksitään», sanoin. »Ehkäpä! Mutta joka hetki, jonka me voitamme, merkitsee meille paljon. Ennen kaikkea meillä pitää olla kuningas takaisin Strelsaussa, muuten on kaupunki Michaelin vallassa jo vuorokauden kuluessa; ja mitä arvoa luulette kuninkaan hengellä ja kruunulla silloin olevan? Teidän on taipuminen!» »Mutta entäpä jos ne surmaavat hänet!» »Ne varmasti surmaavat hänet, jollette te suostu tuumaani.» »Mutta, Sapt — entäpä jos ne _ovat_ jo surmanneet hänet?» »Silloin olette te, jumalauta, ainakin yhtä hyvä Elphberg kuin musta Mikko, ja te saatte ja teidän tulee hallita Ruritaniassa! Mutta minä en luule niiden sitä tehneen; eivätkä ne uskalla tappaa häntä niin kauan kuin te olette täällä. Tappaisivatko he hänet pannakseen teidät valtaistuimelle — häh?» Tämä oli hurja tuuma, paljon hurjempi ja toivottomampi kuin se kepponen, jonka jo olimme vieneet perille; mutta kun kuuntelin kauemmin Saptia, niin tulin huomaamaan, että meillä tosiaankin oli hyvät valtit kädessä. Ja minä olin vielä nuori ja rakastin kamppailua, ja nyt minulla oli niin hyvät valtit kädessäni kuin tuskin yhdelläkään miehellä lienee vielä koskaan ollut. »Mutta minut varmasti keksitään!» yritin siitä huolimatta jankuttaa vastaan. »Hyvin mahdollista», sanoi, Sapt. »Mutta joutukaapa jo! Suoraa päätä Strelsauhun! Me käymme loukkuun kuin rotat, jos vielä aikailemme täällä.» »Sapt!» huudahdin päättäväisesti. »Minä yritän!» »Se on hyvä», hän sanoi. »Toivonpa, että hevosemme ovat tallella. Nyt lähden ulos katsomaan, onko niin laita.» »Meidän en ensin haudattava tuo miesparka», sanoin. »Emme ennätä», vastasi Sapt. »Mutta _minä_ tahdon tehdä sen!» »Juoskaa hitoille!» ärähti hän yrmeästi. »Minä teen teistä kuninkaan, ja te... no, tehkää niinkuin tahdotte! Käykää noutamaan ruumis, sillä aikaa kuin minä katson hevosia. Ette saa häntä syvään haudatuksi, mutta enpä luule hänen siitä paljonkaan piittaavan. Pikku Josef poloinen — hän oli uljas pieni sankari!» Hän lähti ulos, ja minä menin kellariin. Nostin Josef poloisen syliini ja kannoin hänet käytävään ja siitä ovelle. Siellä laskin hänet lattialle, sillä muistin, että minun oli ensin haettava lapiot kaivaaksemme haudan. Samassa tuli Sapt sisään. »Hevoset ovat valmiit, ja täällä on veli sille hevoselle, jolla tänne tulitte, ja se näyttää ainakin yhtä vankalta. Tuon narripelin voitte huoleti jättää.» »Minä en lähde, ennenkuin hänet on saatu hautaan.» »Mutta lähdettepäs!» »Enpäs, herra eversti Sapt, vaikka perisin iäksi koko Ruritanian.» »Te olette oikea härkäpää!» hän sanoi. »Tulkaa ulos, niin näette jotakin.» Hän veti minut ovelle. Kuu teki laskuaan; mutta viiden- tai kuudensadan askeleen päässä näin miesjoukon marssivan meitä kohti Zendasta päin. Niitä oli seitsemän tai kahdeksan, neljä oli ratsain, muut jalkaisin; ja minä näin heillä olevan olalla joitakin varsiniekkoja kapineita, jotka arvasin lapioiksi ja kuokiksi. »Nuo säästävät teiltä sen urakan», sanoi Sapt; »lähtekäämme siis!» Hän oli oikeassa. Miehet olivat epäilemättä herttuan lähettämää väkeä, jonka tuli hävittää kaikki jäljet illallisesta tihutyöstä. Minä en enää viivytellyt; mutta yht'äkkiä sain ylivoimaisen mieliteon. Osoitin Saptille Josefin liikkumatonta ruumista ja sanoin: »Herra eversti, hänen kunniakseen meidän on uskallettava isku tai pari!» »Tahdotteko tehdä hänelle seuraa hautaan — häh? Mutta onko tuo edes järkevätäkään, teidän majesteettinne?» »On kyllä, minä tahdon antaa heille pienen järkipaukun.» Saptin mieli horjui. »Olkoon menneeksi!» sanoi hän sitten. »Järkevätähän se ei tietenkään ole; mutta te olette ollut reipas toveri, ja jos meidän käy hullusti, niin ainakin vapaudumme monista hankaluuksista. Minä näytän teille, miten paraiten pääsemme niiden kimppuun.» Hän sulki oven varovaisesti. Sitten menimme talon lävitse toiseen uloskäytävään, joka vei takapihalle. Siellä seisoivat hevosemme valmiiksi satuloituina. Takapihalta lähti ajotie, joka kiersi linnan ympäri. »Onko revolverinne ladattu?» kysyi Sapt. »Ei, tahdon käyttää miekkaa», vastasin. »Ohoo! Olettepa te verenhimoisella päällä», sanoi Sapt ja nauroi. »No niin, nyt on aika aloittaa.» Me nousimme ratsaille, vedimme miekat huotrasta ja odottelimme aloillamme pari minuuttia. Sitten kuulimme miesten tulevan talon toiselle puolelle. He pysähtyivät, ja muuan heistä huusi: »Käykää hakemassa se raato!» »Nyt!» kuiskasi Sapt. Me kannustimme ratsujamme ja kiidimme täyttä karkua talon ympäri, ja seuraavassa tuokiossa olimme roikaleiden niskassa. Sapt kertoi minulle perästäpäin tappaneensa niistä yhden, ja sen minä hyvin uskon; mutta lähelle päästyämme en enää häntä nähnyt. Yhdellä iskulla halkaisin kallon eräältä junkkarilta, joka istui hyvän raudikon selässä, niin että hän kuukahti hengettömänä maahan. Sitten näin edessäni hyvin ison miehen, ja toinen ryntäsi kimppuuni oikealta käsin. Minulle alkoi tulla vähän liian kuumat paikat, jonka vuoksi kannustin hevostani eteenpäin ja työnsin samalla säiläni ison miehen rintaan. Hänen luotinsa viuhahti niin läheltä korvaani, että voin melkein vannoa sen koskeneen siihen. Kiskoin takaisin miekkaani, mutta kun en saanut sitä irti, jätin sen miehen rintaan ja nelistin Saptin perään, jonka nyt näin olevan kolmisenkymmenen askeleen päässä edelläni. Huiskautin kättäni miehille hyvästiksi, mutta annoin kirkaisten sen pudota alas, sillä luoti oli raapaissut sormeani ja minä tunsin veren valuvan sitä pitkin. Ukko Sapt kääntyi katsomaan taakseen. Miehet ampuivat uudestaan; mutta heillä ei ollut kiväärejä matkassa, ja me olimme jo päässeet pistoolinkantamaa kauemmaksi. Sapt rupesi nauramaan. »Minä sain osalleni yhden ja te kaksi, jos satutitte sitä toista pirulaista kunnollisesti!» hän sanoi. »Pikku Josef saa seuraa.» »Tuleehan siitä neljän miehen korttipöytä», naljailin minä puolestani. Tunsin vereni vielä kiehuvan, ja olin oikein iloinen, että olin surmannut roikaleista pari. »Niin, ja toisille jäi hauska urakka mullatessaan toverinsa», jatkoi Sapt. »Olisipa soma tietää, tunsivatko ne teidät!» »Se iso junkkari ainakin tunsi; sillä kun lävistin hänet, kuulin hänen parahtavan: 'Kuningas!'» »Hohoi-jaa! Me aiheutamme mustalle Mikolle vielä aikapaljon mieliharmia, ennenkuin hän meistä selviytyy.» Me seisautimme ratsumme tuokion ajaksi ja laitoimme kääreeseen haavoitetun sormeeni, joka vuoti kovasti verta ja kirvelikin pahasti, koska sormiluu oli vioittunut. Sitten iskimme kannukset hevosten kylkiin ja annoimme virkkujen ratsujen laukata minkä kavioista pääsi. Äskeinen sähköittävä jännitys oli lauennut, ja me ratsastimme eteenpäin synkkinä ja vaitonaisina. Päivä rupesi koittamaan kylmänä ja kuuleana. Maantien varrella tapasimme talonpojan, joka oli vasta noussut vuoteesta ja saimme hänen antamaan hevosillemme vettä ja suurusta. Minä teeskentelin hammassärkyä ja pidin kasvoni hyvin piilossa. Sitten jatkoimme jälleen matkaa äänettöminä, kunnes Strelsaun tornit häämöttivät edessämme. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän vaiheilla, ja kaikki kaupunginportit olivat selko selällään, niinkuin ne muuten aina olivatkin, paitsi kun herttuan päähän pisti suljettaa ne. Me ratsastimme samoja katuja kuin eilenillalla, ja kaikki neljä, niin miehet kuin hevoset, olimme hyvin väsyksissä. Kaduilla oli sangen hiljaista, kaikki nukkuivat vielä eilisiltaisen juhlimisen jäljestä, ja me tapasimme tuskin ainuttakaan sielua, ennenkuin tulimme palatsin pienelle takaportille. Siellä odotteli Saptin vanha ratsurenki meitä. »Onko kaikki niinkuin pitääkin olla, herra eversti?» hän kysyi. »Onpa vainenkin!» sanoi Sapt, ja mies tuli minun luokseni ja suuteli kättäni. »Kuningashan on haavoittunut!» hän huudahti. »Se ei tee mitään», minä vastasin ja nousin hevosen selästä. »Sormeni sattui puristumaan oven väliin.» »Suu kiinni matkastamme, mies!» murahti Sapt; »mutta sitähän minun ei tarvinnekaan sinulle sanoa, kelpo ukkoseni.» Vanhus kohautti hartioitaan. »Kaikki nuoret miehet ratsastelevat mielellään, miksikäs ei kuningaskin?» hän sanoi, ja Saptin nauru vahvisti ukkoa hänen uskossaan, että minä muka olin käynyt yöllisellä lemmenseikkailulla. »Jokaiseen mieheen on luotettava niin paljon kuin on pakko, mutta ei tippaakaan enempää», sanoi Sapt ja työnsi avaimen lukkoon. Me kävimme sisään ja saavuimme kuninkaan pukeutumiskammioon. Kun avasimme oven, näimme Fritz von Tarlenheimin pitkänään sohvalla ja täysin puettuna. Hän näytti nukkuvan, mutta joka tapauksessa hän havahtui meidän astuessamme sisään. Hän hypähti pystyyn, silmäsi hätäisesti minuun ja syöksähti sitten ilosta huudahtaen polvilleen eteeni. »Jumalan kiitos, että teidän majesteettinne on terve ja vahingoittumaton!» hän sanoi ja tavoitti kättäni. Minä tunnustan, että tulin liikutetuksi. Mitä vikoja kuninkaalla lienee ollutkin, niin oli hänellä ainakin ystäväinsä rakkaus. Tuokion aikaan en kyennyt puhumaan ja sen kautta tempaisemaan poikaparkaa hänen harhaluulostaan. Mutta ukko Sapt ei ollut yhtä sääliväinen. Hän löi ihastuneena reiteensä. »Oikein hyvin, rakas ystävä!» hän irvisteli. »Tämähän käy kuin rasvattu!» Fritz katsahti hämmentyneenä ylös. Minä ojensin hänelle käteni. »Teidän majesteettinne on haavoittunut!» hän huudahti. »Se on vain mitätön naarmu», sanoin, »mutta...» ja sitten keskeytin. Hän nousi hitaasti pystyyn ja oli aivan ymmällään. Hän piteli kiinni kädestäni ja mittaili minua kiireestä kantapäähän saakka. Sitten hän äkkiä päästi irti kädestäni ja kavahti askeleen takaperin. »Missä kuningas on?» hän kiljaisi. »Hiljaa, senkin pölkkypää!» varoitti Sapt. »Älkää huutako niin kovaa! Tässähän kuningas on.» Ovelta kuului koputus. Sapt tarttui olkaani. »Joutuin makuuhuoneeseen! Riisukaa sukkelaan saappaat jaloistanne ja käykää vuoteeseen ja peittäkää itsenne visusti!» Minä tein niinkuin hän oli käskenyt. Tuskin olin saanut peiton korvilleni, kun Sapt astui sisään, nyökkäili ja myhäili ja toi mukanaan hyvin hienon ja hartaasti pokkuroivan nuoren herran. Tämä tuli vuoteeni viereen, kumarteli uudelleen ja ilmoitti olevansa prinsessa Flavian hoviherroja, ja että kuninkaallinen korkeus oli lähettänyt hänet tiedustamaan, miten kuningas voi eilispäiväisten raskaiden rasitusten jälkeen. »Viekää serkulleni lämpimät kiitokseni», sanoin, »ja ilmoittakaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, ettei vointiin ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänä aamuna.» »Hänen majesteettinsa on nukkunut aivan havahtumatta koko yön», lisäsi vanha Sapt, joka tuntui jolloinkin pitävän hyvästä valheesta pelkästään sen itsensä takia. Siro nuori herra, joka minusta muistutti lipeväkielistä ja onttopäistä Osrickia »Hamletissa», poistui pokkuroiden. Ilveily oli päättynyt, ja Fritz von Tarlenheimin kalmankelmeä naama palautti meidät todellisuuteen — vaikkapa ilveilystä minun tietääkseni tulikin meille nyt täysi tosi. »Onko kuningas kuollut?» kuiskasi Fritz. »Sitä en usko», vastasin, »mutta hän on mustan Michaelin käsissä.» KAHDEKSAS LUKU. Serkun ja veljen seurassa. Todellisen kuninkaan elämä ei kenties ole kovin raskasta; mutta valhekuninkaan päivät ovat koko raskaat, siitä tohdin panna vaikka pääni pantiksi. Ylös noustuani sain Saptilta oitis kolmen tunnin luennon erinäisistä velvollisuuksistani — kaikesta siitä, mitä minun tuli tehdä ja mitä jättää tekemättä. Sitten hotkaisin nopeasti aamiaisen, Saptin istuessa koko ajan vierellä ja jatkaessa opetustaan — antaen minun muun muassa tietää, että kuningas joi aina valkoista viiniä aamutuimaan ja inhosi kaikkia maustettuja ruokia. Sitten tuli kansleri ja istui vuorostaan luonani toiset kolme tuntia; ja hänelle minun täytyi selittää, että sormessani oleva haava se oli minulle tällöin tosiaankin hyödyksi — esti minua kirjoittamasta mitään; ja siitäkös syntyi aika touhu — etsittiin esimerkkejä samanlaisista tapauksista historian varrelta ja niin poispäin — kunnes päätökseksi tuli, että minä vedin papereihin puumerkin ja kansleri varmensi sen nimikirjoituksellaan, Sitten tuotiin Ranskan lähettiläs jättämään kuninkaalle valtakirjansa. Lähipäivinä minun piti ottaa koko diplomaattikunta vastaan, koska se oli välttämätöntä hallitsijavaihdoksen johdosta. Kun vihdoin viimein pääsin rauhaan, kutsuin uuden palvelijani luokseni. Josefin seuraajaksi olimme valinneet nuoren miehen, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt kuningasta. Käskin hänen noutamaan joutuin konjakkia ja soodavettä ja huomautin sitten Saptille, että nyt minun toki piti päästä vähän lepäämään. Fritz von Tarlenheim oli myöskin luonani. »Me hukkaamme aikaa aivan polusta!» hän huudahti. »Eikö meidän ole käytävä mustan Mikon kimppuun?» »Olkaa rauhallinen, poikaseni», sanoi Sapt, rypistäen otsaansa. »Se olisi minullekin hyvin mieluista; mutta se voisi käydä meille sangen kalliiksi. Luuletteko te, että Michael sallii kukistaa itsensä ja samalla jättää kuninkaan henkiin?» »Ei, se on totta», sanoin; »ja niin kauan kuin kuningas istuu valtaistuimellaan Strelsaussa, ei hän voi ryhtyä mihinkään vihamielisiin toimiin rakasta veljeään Michaelia vastaan.» »Emmekö sitten yritäkään mitään?» »Emme ainakaan mitään typerää!» murahti Sapt. »Rakas Fritz», minä sanoin, »nykyisessä tilanteessani tulen ajatelleeksi kahta miestä, jotka seisovat tasavoimaisina vastakkain tähdäten kumpikin toisiinsa revolvereillaan. Minä en voi tehdä Michaelille mitään, antamatta samalla itseäni hänelle alttiiksi.» »Ja kuningasta», pisti Sapt väliin. »Ja minä olen valmis menemään vaikka hirteen siitä, etteikö Michael pane itseään alttiiksi, jos hän yrittää jotain kepposta minun pääni menoksi.» »Tämäpä vasta on verratonta leikkiä!» ihasteli ukko Sapt. »Jos minä joudun ilmi», jatkoin, »niin käyn taistelemaan taistelumme loppuun herttuan kanssa; mutta tätä nykyä odotan, että hän ensiksi lähtee liikkeelle.» »Mutta hän surmaa kuninkaan!» sanoi Fritz. »Siitä ei ole pelkoa.» »Toinen puoli hänen kuusikostaan on nyt Strelsaussa», sanoi Fritz. »Toinen puoliko vain? Oletteko siitä aivan varma?» kysyi Sapt kiihtyneenä. »Aivan varma!» »Siis kuningas on hengissä, ja ne toiset kolme vartioivat häntä!» huudahti Sapt. »Niin, te olette oikeassa!» myönsi Fritz, ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen. »Jos kuningas olisi kuollut ja haudattu, olisivat ne joka sorkka täällä mustan Mikon seurassa. Tiedättekö, että Michael on palannut Strelsauhun, herra eversti?» »Kyllä tiedän — paholainen omansa korjatkoon!» »Ehkä minun sallitaan kysyä, hyvät herrat, mikä tuo _kuusikko_ on?» »Te saatte piankin tehdä sen tuttavuutta», vastasi Sapt irvistäen. »Ne kuusi herraa kuuluvat Michaelin lähimpään seurueeseen ja ovat hänen ruumiineen sieluineen. Kolme niistä on tämän maan miehiä, yksi on ranskalainen, yksi belgialainen ja yksi teidän omia rakkaita maanmiehiänne.» »Ne ovat valmiit katkaisemaan kurkun keneltä hyvänsä, jos Michael vain sitä vaatii», sanoi Fritz. »Ehkä ne katkaisevat minunkin kurkkuni», virkoin arvelevaisesti »Se on hyvinkin mahdollista», vastasi Sapt. »Ketkä niistä nyt ovat täällä, Fritz?» »De Gautet, Bersonin ja Detchard.» »Ahaa, kaikki ulkomaalaiset! Nyt on juttu selvä kuin päivä. Hän on ottanut nuo muukalaiset tänne mukaansa ja jättänyt Ruritanian miehet kuningasta vahtimaan, jotta tämän omat alamaiset pilaisivat asiansa ikipäiviksi.» »Oliko ketään heistä mukana yöllisessä seikkailussamme?» kysyin. »Sen olisin kernaasti suonut, sillä sitten ei elossa olisi muuta kuin neljä kuuden asemesta», vastasi Sapt miettiväisesti. Minä olin jo omaksunut erään kuninkaallisen eleen — en näet sallinut edes näiden uskottujen ystäväinkään arvata kaikkia ajatuksiani ja salaisimpia suunnitelmiani. Olin päässyt selville siitä, mitä minun oli tehtävä. Minä tahdoin hankkia itselleni niin suuren kansansuosion kuin suinkin, ja samalla kertaa en kuitenkaan tahtonut tahallani loukata Michaelia. Sillä tapaa toivoin voivani vähentää hänen kannattajainsa lukua ja saada asianlaidan näyttämään sellaiselta, että Michaelia pidettäisiin hyvin kiittämättömänä olentona, jos ilmi riita puhkeisi meidän välillämme. Mutta sydämessäni minä kuitenkin toivoin, ettei jännitys koskaan kehittyisi näin pitkälle. Kuninkaan etu vaati, että koko juttu pidettiin aivan salassa, ja niin kauan kuin sitä kesti, piti minun näytellä osani oikein hienosti. Michael ei pääsisi minua voimakkaammaksi, koska minä vältin iskemästä ensimmäistä iskua. Käskin satuloimaan hevoseni, ja Fritz von Tarlenheimin seuraamana ratsastin kuninkaallisen puiston suurelle lehtokujalle ja vastasin mitä kohteliaimmin vastaantulevien tervehdyksiin. Sitten käännyin kaupungin kaduille ja ostin kukkavihon kauniilta tytöltä, maksaen sen kultakolikolla; ja kun arvelin herättäneeni tarpeeksi huomiota — minulla oli tällöin perässäni viisi- tai kuusisataa ihmistä pitkänä pyrstönä — ratsastin prinsessan asunnolle ja annoin kysyä, tahtoiko tämä ottaa minut vastaan. Tämä askel herätti väkijoukossa suurta riemua. Prinsessa oli erittäin suuressa kansansuosiossa, ja kansleri oli viittaillut minulle, että mitä pikemmin minä joudutin kosintaani suotuisaan päätökseen, sitä korkeampaan arvoon nousisin alamaisteni silmissä. Kansleri ei tosin voinut ymmärtää, kuinka vaikeata minun oli noudattaa hänen hyvässä mielessä annettua erinomaista neuvoaan. Mutta minusta tuntui, ettei saattanut olla haitaksikaan, jos kävin prinsessaa tervehtimässä; ja tätä aiettani kannatti Fritz niin yli tulvehtivan sydämellisesti, että aivan ällistyin, kunnes hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä oli oma yksityissyynsä päästä prinsessan taloon. Tuona syynä oli halu saada tavata prinsessan hovineitiä ja läheisintä ystävätärtä, kreivitär Helga von Strofzinia. Hovietiketti oli Fritzille suosiollinen. Kun minut vietiin prinsessan luo, jäi hän kreivittären kanssa eteiseen, enkä luule hänen antaneen edes kaikkien ympärillä olevain ihmistenkään häiritä hänen rattoisata kuherteluaan. Mutta minä en joutanut häntä paljoakaan kadehtimaan, sillä minulla oli edessä kaikkein hienoin temppu koko vaikeassa pelissäni. Minun piti yhdellä haavaa huolehtia siitä, että prinsessa oli minua kohtaan sydämellisen suosiollinen ja samalla välinpitämätön — minun piti osoittautua lemmekkääksi ja samalla olla tuntematta sitä. Minun piti kosiskella toisen miehen pussiin; ja lisäksi kosiskella tyttöä, joka — vähät siitä, oliko hän prinsessa vai ei — oli kaunein nainen, minkä olin koskaan tavannut. No niin, minä terästin itseäni tähän kovaan koettelemukseen, jota ei suinkaan lievittänyt emäntäni suloinen hämmennys hänen ottaessaan minut vastaan. Kuinka minun onnistui noudattaa ohjelmaani, näkyy seuraavasta. »Sinähän voitat kultaisia laakereita!» näillä sanoilla hän tervehti minua. »Sinä olet aivan kuin se Shakespearen prinssi, joka muuttui kerrassaan toiseksi mieheksi saatuaan kruunun päähänsä. Mutta minähän unhotan, että teidän majesteettinne on kuningas.» »Minä pyydän, että sanot vain sen, minkä sydämesi käskee sanomaan, ja että puhuttelet minua ristimänimeltäni.» Hän katsoi minua silmiin. »Minä olen niin iloinen ja ylpeä sinusta, Rudolf», sanoi hän sitten. »Mitä minä äsken tahdoinkaan sanoa — tahi oikeastaanhan olenkin sen jo sinulle sanonut sinun kasvosikin ovat muuttuneet.» Minä en voinut oikein sietää kuulla puhuttavan siitä asiasta, jonka vuoksi vastasin: »Olen kuullut, että veljeni on palannut tänne. Hän on kai ollut jollain huvimatkalla?» »Niin, hän on palannut», sanoi kaunoinen serkkuni ja rypisti hiukan otsaansa. »Näyttää siltä, ettei hän malta olla kauankaan poissa Strelsausta», huomautin hymyillen. »No niin — ilahduttaahan toki meitä kaikkia nähdä hänet luonamme. Mitä lähempänä hän on meitä, sitä parempi.» Prinsessa katsahti minuun, ja hänen silmissään oli tyytyväinen välkähdys. »Mitä nyt, serkku? Tarkoitatko sinä, että...» »Voin pitää paremmin silmällä, mitä häh puuhailee — niinkö? No niin, ehkäpä vähän sitäkin», sanoin. »Entä mistä syystä sinä olet niin iloinen?» »Enhän ole sanonut olevani iloinen», hän vastasi välttelevästi. »Jotkut ihmiset väittävät sellaista.» »Ne ovat hyvin häpeämättömiä ihmisiä», hän sanoi ja viskasi viehättävästi niskaansa. »Pidätkö sinä minuakin häpeämättömänä?» »Eihän teidän majesteettinne toki voi sellainen olla», hän sanoi ja niiasi teeskennellyn kunnioittavasti, mutta lisäsi kohta ilkamoisesti: »Jollette vain...» »Jollen vain — mitä?» »Jollette vain väitä, että minä piittaan hituistakaan siitä, missä herttua on.» Toivoin täydestä sydämestäni, että olisin todellakin ollut kuningas. »Etkö sitten piittaa yhtään siitä, missä serkkumme Michael...» »Serkkumme Michael! Minä sanon häntä Strelsaun herttuaksi.» »Etkö sano häntä Michaeliksi, kun tapaat hänet?» »Kyllä — isäsi käskystä.» »Ja teetkö nyt niin minun käskystäni?» »Kyllä, jos käsket sitä!» »Tottahan sen käsken; meidän täytyy kaikkien koettaa olla rakkaan Michaelimme mieliksi.» »Käsketkö minua ottamaan puheilleni myöskin hänen ystävänsä?» »Tuon kuusikon?» »Niinkö sinäkin heitä nimität?» »Niin, minä noudatan yleistä tapaa. Mutta en minä käske sinua ottamaan vastaan ketään, jollei sinulla itselläsi ole halua.» »Lukuunottamatta sinua itseäsi?» »Ei, minä vain pyydän itse puolestani, mutta käskeä en voi.» Minun vielä puhuessani kuului kadulta huutoja. »Siellä hän tulee!» sanoi prinsessa. »Se on Strelsaun herttua.» Minä hymyilin, mutta en vastannut mitään, ja hän palasi paikalleen. Sitten istuimme tuokion ääneti. Melu kadulta vaikeni, mutta eteisestä kuulin askeleita. Rupesin puhelemaan tyhjänpäiväisistä asioista. Siten kului moniaita minuutteja. Minä rupesin vähän ihmettelemään, minne kummaan Michael oli joutunut; mutta sitten arvelin, ettei se minua liikuttanut. Yht'äkkiä löi Flavia hämmästyksekseni kätensä yhteen ja kysyi minulta säikähtyneenä: »Onko viisasta ärsyttää häntä?» »Ketä sitten? Mitä sinä tarkoitat? Millä tapaa minä häntä ärsyttäisin?» »Antamalla hänen odottaa.» »Rakas serkku, enhän minä käske häntä odottamaan.» »Saako hän siis tulla sisään?» »Tietysti, jos sinä haluat sitä.» Hän katsahti minuun uteliaasti. »Kuinka hullunkurisella päällä sinä tänään oletkaan!» hän sanoi. »Tietysti ei minulle ilmoiteta keitään muita vieraita, niin kauan kuin sinä olet minun luonani.» Sepä oli ihana kuninkaallinen etuoikeus, ajattelin. »Kerrassaan mainio hovitapa!» huudahdin ääneen. »Mutta sitä en tullut yhtään ajatelleeksi. Jos nyt sattuisin olemaan kahdenkesken jonkun toisen kanssa, niin eikö sinuakaan ilmoitettaisi?» »Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että minut ilmoitettaisiin, koska olen kuninkaallista verta.» »Minä en saa koskaan muistaneeksi kaikkia noita typeriä sääntöjä», mutisin hämilläni ja kiroilin sydämessäni Fritziä, joka ei ollut niistä minulle mitään kertonut. Mutta hairahdukseni tahdoin heti sovittaa. Hypähdin pystyyn, avasin oven ja kävin eteiseen. Michael seisoi siellä pöytään nojautuen, otsa pahasti rypyssä. Kaikki muut läsnäolevat seisoivat, paitsi tuo häpeämätön Fritz junkkari, joka istua lekotti mukavasti nojatuolissa ja kuherteli aivan julkeasti kreivitär Helgan kanssa. Minun astuessani huoneeseen hän hypähti pystyyn niin kerkeän kunnioittavasti, että hänen edellinen huolimattomuutensa pisti sitä räikeämmin silmään. Minun ei ollut vaikea ymmärtää, että herttua ei voinut sietää Fritziä. Minä ojensin veljelleni käteni, Michael tarttui siihen, ja minä syleilin häntä. Sitten vedin hänet mukanani sisähuoneeseen. »Rakas veljyt», sanoin, »jos olisin tiennyt sinun olevan täällä, niin ei sinun olisi tarvinnut vartoa silmänräpäystäkään. Olisin oitis pyytänyt prinsessalta lupaa tuoda sinut hänen luokseen.» Hän kiitti minua hyvin kylmästi. Miehellä saattoi olla monia eteviä ominaisuuksia, mutta tunteitaan hän ei osannut salata. Vento vieraskin olisi voinut huomata, että hän vihasi minua ja kuohui raivosta tavatessaan minut yhdessä prinsessa Flavian kanssa; mutta minä voin kuitenkin huomata hänen koettavan hillitä itseään ja luulotella minulle, että hän uskoi minun todella olevan kuninkaan. Tuon kaiken tietysti arvasin helposti; mutta jollei kuningas ollut petturi, joka oli minua ovelampi ja rohkeampi — ja minä aloin jo kuvitella itseäni koko mestariksi siinä osassa — ei Michael voinut sitä uskoa. Ja jollei hän sitä uskonut, niin täytyi hänestä tuntua hirveältä osoittaa minulle kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja kuulla minun puhuttelevan heitä Michaeliksi ja Flaviaksi! »Teidän majesteettinne on haavoittunut käteen», hän huomautti vilpillisen huolestuneena. »Niin, satuin leikkimään äpärän pennun kanssa» — en voinut olla härnäämättä häntä — »ja tiedäthän, veli hyvä, ettei sellaisiin voi koskaan luottaa.» Hän hymähti yrmeästi, ja hänen tummat silmänsä tiirottivat minuun. »Mutta eikö sen purema ole vaarallinen?» huudahti Flavia hätäytyneenä. »Ei tällä kertaa», vastasin. »Toinen juttu olisi, jos olisin antanut sen puraista syvempään.» »Olet kai antanut tappaa sen?» hän kysyi. »En vielä; me odotamme, käykö sen purema kiusalliseksi.» »Ja entäpä jos käy?» kysyi Michael, hymyillen katkerasti. »Silloin se isketään oitis kuoliaaksi, rakas veli», minä vastasin. »Ethän sinä toki enää leikittele sen kanssa?» pyysi Flavia. »Ehkäpä, jos halu tulee.» »Sehän voi purra sinua uudestaan.» »Sitä se varmasti yrittää», sanoin hymyillen. Kun rupesin pelkäämään, että Michael voisi ärtyneenä sanoa jotakin, josta minun olisi täytynyt vihastua, ja kun minun tuli näyttäytyä hänelle suosiolliseksi, vaikkapa samalla osoitin vihaanikin, aloin onnitella häntä hänen rykmenttinsä loistavasta ryhdistä ja taatusta kuningasmielisyydestä kruunauspäivänä. Sitten rupesin ihastunein sanoin kehumaan metsästyslinnaa, jonka hän oli ystävällisesti lainannut minun käytettäväkseni. Mutta silloin hän nousi äkisti pystyyn. Hänen oli mahdotonta enää hillitä mieltänsä; sen vuoksi hän kiiruhti siirtymään muihin asioihin ja sanoi: »Ulkona eteisessä on kolme ystävääni, jotka hyvin halusta tahtoisivat tulla esitellyiksi teidän majesteetillenne. Saanko pyytää heille tätä armoa?» Astuin oitis hänen luokseen ja työnsin käteni hänen kainaloonsa. Hänen synkkä silmäyksensä oikein lämmitti sydäntäni. Me lähdimme veljellisesti yhdessä eteiseen. Siellä Michael viittasi, ja kolme miestä tuli meitä kohti. »Nämä herrat», lausui Michael arvokkaaseen sävyyn, joka osoitti mahdollisimman suurta itsehillintää hänen puoleltaan, »ovat teidän majesteettinne kaikkein kuuliaisimmat ja uskollisimmat alamaiset ja minun hartaat ystäväni.» »Kummastakin syystä on minulla aihetta iloita tullessani heidät tuntemaan», vastasin. He astuivat vuoron perään suutelemaan kättäni — de Gautet, pitkä laiha veijari, jolla oli pitkät suortuvat ja vahatut viikset; Bersonin, belgialainen, keskikokoinen ja lihavahko mies, joka oli kaljupäinen, vaikka hän ei vielä ollut kolmeakymmentäkään; ja viimeiseksi maanmieheni Detchard, jolla oli kapeat kasvot, lyhyeksi leikattu tukka ja hyvin tumma kasvojenväri. Muuten hän oli siroruumiinen, leveä hartioilta ja lanteilta kapea. Arvasin, että veitikka oli mestarimiekkailija. Hänelle puhuin englantia, vaikka muukalaisittain murtaen; ja tohdinpa vannoa, että se veijari hymyili minulle, vaikka hän oitis salasikin hymynsä. Herra! Detchard siis tuntee salaisuuden, sanoin itselleni. Päästyäni eroon rakkaasta veljestäni ja tämän ystävistä palasin takaisin kaunoisen serkkuni luo. Hän seisoi ovella minua vastassa. Kun sanoin jäähyväiset, tartuin häntä käteen. »Rudolf», sanoi hän hyvin hiljaa, »minä pyydän sinua olemaan hyvin varovainen.» »Minkä asian suhteen?» »Tiedäthän, etten voi sanoa sitä julki, mutta minä pyydän sinua muistamaan, mitä sinun henkesi merkitsee...» »Kenelle?» »Ruritanialle!» Teinkö oikein vai väärin näytellessäni edelleen osaani? En osaa itse vastata! Kaikinhan oli hullua, mitä ikinä teinkään; enkä minä saanut ilmaista hänelle totuutta. »Ainoastaan Ruritanialleko?» kysyin lempeästi. Hän punastui kovin. »Myöskin ystävillesi», hän sanoi. »Ystävillekö vain?» »Ja serkullesi ja hyvälle ystävällesi», hän kuiskasi. En voinut siihen enää sanoa mitään; suutelin hänen kättään ja lähdin tieheni — hyvin tyytymättömänä omaan itseeni. Eteisessä tapasin Fritz veitikan, joka lakeijoista piittaamatta huvitteli itseään pitämällä sormiaan kreivitär Helgan kerinpuuna tämän selvittäessä lankavyyhteään. »Katti vieköön!» hän sanoi poislähtiessämme. »Eihän aina jaksa juoniakaan sommitella. Rakkauskin vaatii osansa.» »Totta kyllä», lausuin; ja silloin Fritz, joka oli kulkenut vierelläni, yhtäkkiä keksi, ettei se ollut oikein sopivata, ja vetäytyi kunnioittavasti jälkeeni. YHDEKSÄS LUKU. Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää. Jos rupeisin kertomaan kaikista jokapäiväisistä tapauksista silloisessa elämässäni, luulisin siitä tulevan sangen opettavaisen kronikan suurelle yleisölle, joka ei tiedä, miten palatseissa eletään. Jos saisin päähäni paljastaa joitakin silloin keksimiäni salaisuuksia, niin olisi Euroopan valtiomiehillä paljon oppimista. Mutta minä en aio tehdä kumpaakaan. Silloin joutuisin purjehtimaan ikävystyttävyyden Skyllan ja lörpötteleväisyyden Karybdiksen välillä; senvuoksi huomaan parhaaksi, että rajoitun ankarasti siihen maanalaiseen draamaan, jonka juoni tällöin kehittyi Ruritanian kuningashovin siloisen pinnan alla. Sen ainoastaan saatan mainita, että salaista keppostamme ei keksitty. Minä tein tosin virheitä. Minulle sattui useasti sangen tukalia hetkiä, jolloin tarvitsin kaiken minulla suinkin löytyvän tahdikkaisuuden ja siron säädyllisyyden voidakseni selvitä pulasta, kun satuin unohtamaan asioita ja henkilöitä, joita minun olisi tullut muistaa ja tuntea. Mutta yleensä selviydyin näistä kompastuksista sangen hyvin, ja sen saan laskea juuri uhkayrityksemme huimuuden ansioksi. Melkein uskon, että kun kerta olin päässyt täysin omistamaan ulkonaisen yhdennäköisyyden, oli minun paljon helpompi esittää Ruritanian kuningasta kuin jotakin lähinaapuriani. Eräänä päivänä tuli Sapt huoneeseeni. Hän viskasi jonkin kirjeen eteeni ja sanoi: »Se on teille. Minusta se näyttää olevan naisen käsialaa. Mutta ennenkuin sen avaatte, on minulla jotakin kerrottavana teille.» »Mitä sitten?» »Kuningas on Zendan linnassa», hän sanoi. »Mistä sen tiedätte?» »Siitä, että puolet Michaelin kuusikosta on siellä. Olen tutkistellut asiaa, ja siellä ne kaikki kolme ovat — Lauengram, Krafstéin ja nuori Rupert Hentzau — sanalla sanoen kaikkein suurenmoisimmat hirtehiset koko Ruritanian maassa!» »Entä sitten?» »Fritz tahtoo, että lähtisitte marssimaan linnaa vastaan ratsu- ja jalkaväen sekä tykistön kera.» »Ja käydä naaraamaan linnan vallihautaa?» »Niin, siksi se kai kävisi», myönsi Sapt. »Mutta kuninkaan ruumista emme siitä kuitenkaan löytäisi.» »Uskotteko te varmasti hänen olevan siellä?» »Ainakin se on hyvin todennäköistä. Nuo kolme miestä ovat siellä, ja sitäpaitsi pidetään nostosiltaa koko ajan ylös vedettynä, eikä kukaan pääse vanhaan linnaan ilman nuoren Hentzaun tai mustan Mikon määräystä. Meidän täytyy panna Fritz köysiin, jotta hän pysyy aloillaan.» »Minäpä lähdenkin Zendaan!» sanoin. »Oletteko hullu?» »Sen teen jonakin päivänä.» »Hm, jaha — ehkäpä! Ja sinne te sitten jäättekin.» »Se on mahdollista, ystäväni», vastasin välinpitämättömästi. »Teidän majesteettinne näyttää happamelta», pisteli ukko Sapt. »Kuinkas se rakkaus edistyy?» »Hillitkää saastainen suunne, senkin hornanruoka!» ärähdin. Hän silmäsi minuun pitkään ja sytytti sitten piippunsa. Totta olikin, että olin pahalla tuulella, ja minä jatkoin ärtyneesti: »Missä ikinä liikunkin, hiipii aina viisi tai kuusi vakoilijaa kintereilläni!» »Sen kyllä tiedän; minähän ne olen pannut jäljillenne», virkkoi hän tyynesti. »Minkä vuoksi?» »Kas siksi», sanoi Sapt ja sauhutteli piipustaan, »että mustan Mikon tuumiin soveltuisi oikein hyvin, jos te äkkiä katoaisitte maan päältä. Kun te olisitte poissa, alkaisi sama vanha leikki, jonka suulle nyt olemme panneet tulpan, uudelleen alusta.» »Voin minä itsekin pitää varani.» »De Gautet, Bersonin, ja Detchard ovat Strelsaussa, ja jok'ainoa niistä katkaisisi yhtä mielellään teiltä kurkun kuin — kuin minä katkaisisin mustalta Mikolta, mutta paljon kavalammin ja petomaisemmin! — No, mitä siinä kirjeessä onkaan?» Minä avasin sen ja luin ääneen: »Jos kuningas haluaa kuulla, mikä saattaisi olla hyvin tärkeää kuninkaan tietää, niin tehköön hän niin kuin tässä kirjeessä neuvotaan. Uuden lehtokujanteen toisessa päässä on talo, jossa on hyvin avara tonttimaa. Tässä talossa on pylväskäytävä ja siinä metsänneitoa esittävä kuvapatsas. Puutarhaa ympäröi kivimuuri, jossa on veräjä talon takapuolella. Kun kuningas astuu siitä veräjästä sisään kello kaksitoista ensi yönä ja poikkeaa sitten kolmekymmentä askelta oikealle, tapaa hän edessään huvimajan, johon johtaa kuusi porrasta. Sisään käytyään hän kohtaa henkilön, joka sanoo hänelle jotakin hyvin tärkeätä, mikä koskee hänen henkeään ja kruunuansa. Tämän on uskollinen ystävä kirjoittanut. Kuninkaan täytyy tulla aivan yksin. Jollei hän noudata tätä kehoitusta, on hänen henkensä vaarassa. Hän ei saa näyttää tätä kenellekään, muutoin hän syöksee turmioon naisen, joka rakastaa häntä. Musta Mikko ei anna anteeksi!» »Ei annakaan!» huomautti Sapt luettuani kirjeen loppuun; »mutta hän osaa sanella hyvin kauniita kirjeitä.» Itse olin tullut samaan päätökseen ja aioin heittää kirjeen pois, mutta silloin huomasin, että sen takapuolellekin oli jotain kirjoitettu. »Halloo! Tässähän on vielä enemmänkin!» »Jos epäröitte, niin neuvotelkaa eversti Saptin kanssa.» »Mitä hullua!» purskahti tämä oikein ällistyneenä. »Pitääkö se naikkonen minua vielä suurempana nautana kuin teitä?» Viinasin häntä vaikenemaan. »Kysykää häneltä, mikä nainen tekisi kaikkein enimmän estääkseen herttuata naimasta serkkunsa ja kuka senvuoksi tekee kaikkensa estääkseen häntä pääsemästä kuninkaaksi. Ja kysykää häneltä, eikö sen naisen nimen alkukirjaimena ole — A?» Minä hypähdin ylös, ja Saptkin laski piippunsa kädestään. »Totta vie, sehän on Antoinette de Mauban!» huudahdin. »Mistä sen tiedätte?» kysyi Sapt. Minä kerroin hänelle, mitä tiesin tästä naisesta ja millä tapaa olin tullut sen tietämään. Hän nyökkäsi. »Se ainakin on totta, että hänellä on ollut suuri kiista Michaelin kanssa», sanoi hän miettiväisesti. »Jos hän vain tahtoo, voi hän olla meille hyödyksi», arvelin. »Minäpä uskon kuitenkin, että tuo kirje on Michaelin toimesta kirjoitettu.» »Niin minäkin; mutta minä tahdon saada siitä täyden varmuuden. Minä lähden sinne, Sapt.» »Ei, minä sinne lähden», hän sanoi. »Te saatte tulla veräjälle asti.» »Minä menen huvimajaan.» »Ja minä menen hirteen, jos sen sallin!» Minä kävelin uunin eteen ja nojauduin sen rintaa vasten. »Sapt, minä uskon tuota naista, ja minä menen sinne.» »Minä en usko yhteenkään naiseen», jankutti Sapt itsepäisesti; »ja te ette saa mennä sinne.» »Joko lähden huvimajaan tahi suoraapäätä Englantiin», minä sanoin. Sapt rupesi tajuamaan, kuinka pitkälle hän voi mennä ja milloin hänen oli pakko taipua. »Me kulutamme aikaa turhaan», lisäsin; »jokaisena päivänä, jona annamme kuninkaan virua siellä missä hän nyt on, nousee hänelle uusi vaaran uhka; ja jokaisena päivänä, jona minun on pakko näytellä päähenkilön osaa tässä ilveilyssä, kiristyy nuora oman kaulanikin ympäri. Sapt, meidän täytyy pelata korkein panoksin — meidän täytyy antautua uhkapeliin.» »No, olkoon menneeksi», sanoi hän huoaten. No niin — kello puoli kaksitoista sinä iltana Sapt ja minä nousimme hevostemme selkään. Fritz jäi pitämään vahtia kuninkaan huoneissa, emmekä me kertoneet hänelle, mille retkelle lähdimme. Yö oli hyvin pimeä. Minulla ei ollut miekkaa matkassa, mutta oli revolveri, pitkä tikari ja salalyhty. Veräjälle tultuamme minä hyppäsin satulasta. »Minä odotan täällä», sanoi Sapt. »Jos kuulen laukauksen...» »Pysykää sittenkin vain täällä; te olette silloin ainoa pelastuksen mahdollisuus kuninkaalle. Teille ei saa tapahtua mitään pahaa.» »Oikeassa taidatte olla, ystäväiseni. Onnea matkalle!» Minä työnsin pikku porttia sisäänpäin. Se antoi perään, ja minä tulin keskelle pensasryhmää. Ruohottunutta polkua pitkin poikkesin oikeaan käteen, kuten kirjeessä oli neuvottu, ja etenin hyvin varovaisesti. Salalyhtyni etuverho oli alaspainettuna ja revolverini hana viritettynä. En kuullut ripsahdustakaan ympäriltäni. Pian näin jotain tummaa edessäni. Se oli huvimaja. Nousin pieniä portaita ylös ja tulin kehnolle ovelle. Avasin sen ja astuin sisään. Vastaani lennähti nainen ja tarttui kiihkeästi käteeni. »Sulkekaa ovi!» hän kuiskasi. Tottelin häntä ja käänsin lyhtyni valon häntä kohti. Hän oli upeasti puettu, ja hänen tumma kauneutensa paistoi hyvin hurmaavana tässä oudossa valohämyssä. Huvimajan sisustuksena oli vain pari tuolia ja sellainen pieni pyöreä rautapöytä, jollaisia näkee ulkoravintoloissa. »Älkää puhelko», hän sanoi, »siihen meillä ei ole aikaa, vaan kuunnelkaa minua! Minä tunnen teidät, herra Rassendyll. Minä kirjoitin tuon kirjeen herttuan käskystä.» »Sen arvasinkin», sanoin. »Kahdenkymmenen minuutin perästä tulee tänne kolme miestä, joiden on määrä tappaa teidät.» »Herttuan kolmikkoko?» »Niin — ja silloin teidän täytyy jo olla poissa täältä. Jollette ole, niin tulette varmasti surmatuksi tänä yönä.» »Minä tai nuo toiset!» »Kuunnelkaa nyt vain minua! Kun teidät on otettu hengiltä, viedään teidän ruumiinne kehnoon taloon laitakaupungille. Sieltä se sitten huomenna löydetään. Herttua vangitsee kaikki teidän ystävänne — kaikkein ensiksi eversti Saptin ja kapteeni von Tarlenheimin —, julistaa sitten Strelsaun piiritystilaan ja lähettää sanan Zendaan; ne toiset kolme murhaavat kuninkaan vanhassa linnassa, ja herttua huudattaa hallitsijaksi joko itsensä tahi prinsessan — itsensä tietysti, jos hänelle karttuu tarpeeksi voimia. Mutta kaikissa tapauksissa hän nai prinsessan ja tulee kuninkaaksi todellisuudessa, joskaan ei heti nimellisesti. Ymmärrättekö?» »Aika sukkela tuuma; mutta minkä vuoksi te...» »Siksi, että olen kristitty, tahi kukaties siksi, että olen mustasukkainen. Hyvä Jumala, minkä vuoksi minä tahtoisin nähdä herttuan prinsessan puolisona? — Lähtekää nyt, mutta muistakaa, ettei henkenne ole koskaan turvassa — ei päivällä eikä yöllä. Kolme miestä on aina kintereillänne, kuten vartioisivat teitä, eikö totta? No niin, kolme muuta on jälleen niiden kintereillä. Nuo Michaelin kolme verikoiraa eivät ole koskaan kolmeasataa askelta kauempana teistä. Teidän henkenne ei olisi tulitikunkaan arvoinen, jos yksinänne sattuisitte yhteen niiden kanssa. Menkää nyt! Ei — odottakaa vähän; veräjällä on kukaties jo vahdit. Menkää aivan hiljaa alas ja kulkekaa puolisensataa askelta huvimajan ohitse, sitten tapaatte tikapuut nojallaan puutarhanmuuria vastaan. Kun olette niitä myöten kiivennyt muurin yli, voitte paeta ja pelastaa henkenne.» »Entäs te?» kysyin. »Minullakin on oma osani näyteltävänä. Jos hän keksii, mitä nyt minä olen tehnyt, emme me, te ja minä, tapaa enää koskaan toisiamme. Jollei, niin kenties — mutta siitä nyt vähät! Lähtekää oitis täältä!» »Mutta mitä te aiotte sanoa hänelle?» »Että te ette tullutkaan — että arvasitte heidän juonensa.» Minä tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä. »Te olette tehnyt kuninkaalle tänä yönä hyvän palveluksen», sanoin. »Missä päin Zendan linnassa häntä pidetään?» Hän alensi äänensä pelokkaaksi kuiskailuksi, jota minun täytyi kumartua kuulemaan hänen huuliltaan. »Kun on päästy nostosillan yli, tullaan jykevälle ovelle; sen taakse hänet on teljetty... hys! Mitä se oli?» Minäkin kuuntelin. »Ne tulevat! Ne tulevat liian aikaisin! Herra Jumala, ne tulevat aivan liian aikaisin!» — Hän kävi kalmankalpeaksi. »Minusta ne tuntuvat tulevan aivan parahiksi», sanoin. »Sammuttakaa lyhtynne! Katsokaa, tuossa on rako ovessa! Voitteko siitä nähdä niitä?» Sovitin silmäni rakoon. Alimmalla portaalla seisoi kolme tummaa hahmoa. Minä viritin revolverini hanan. Antoinette laski kiireesti kätensä minun kädelleni. »Te voitte surmata yhden niistä», hän kuiskasi; »mutta entä toiset?» Ulkoa kuului ääni — ja se ääni puhui aivan puhdasta englantia. »Herra Rassendyll!» se sanoi. Minä en vastannut. »Tahtoisimme halusta puhella teidän kanssanne. Lupaatteko, ettette ammu meitä, ennenkuin olemme sanoneet sanottavamme?» »Herra Detchardinko kanssa minulla on ilo puhua?» kysyin. »Nimillä ei nyt ole yhtään väliä.» »Älkää siis mainitko minunkaan nimeäni.» »Hyvä on teidän majesteettinne. Meillä on tehtävänä teille eräs tarjous.» Minä tirkistelin yhä ovenraosta. Kaikki kolme olivat nousseet kaksi porrasta ylemmäksi, ja kaikkien revolverit olivat ojennetut ovea kohti. »Tahdotteko päästää meidät sisään? Me annamme teille kunniasanamme, ettemme käytä aseita.» »Älkää uskoko heitä!» kuiskutti Antoinette korvaani. »Voimmehan puhella oven lävitse», sanoin. »Mutta te voitte avata sen ja ampua meitä», intti Detchard; »ja vaikkapa me yrittäisimmekin ottaa teidät hengiltä, niin te voisitte yrittää samaa ainakin yhden suhteen meistä. Annatteko kunniasananne, ettette ammu, kun puhelemme keskenämme?» »Älkää luottako heihin!» kuiskasi Antoinette jälleen. Minä sain äkkiä valoisan ajatuksen ja pohdin sitä lyhyen tuokion. Minusta tuntui, että voisin viedä sen perille. »Lupaan kunniasanallani, etten ammu, jollette te ensin ammutte minua», sanoin; »mutta sisään en teitä päästä. Te saatte seisoa ulkopuolella ja puhua sieltä.» »Ei sekään ole hullumpi tuuma», hän myönsi. Kaikki kolme nousivat ylimmälle portaalle ja seisoivat aivan oven takana. Laskin korvani rakoon. En voinut kuulla hiiskahdustakaan, mutta Detchardin pää oli aivan kiinni hänen pisimmän seuralaisensa korvassa. Arvaan sen olleen de Gautet’n. Hm! Salamyhkäistä kuiskinaa, ajattelin itsekseni. Sitten sanoin ääneen: »No niin, hyvät herrat, minkälainen tarjous teillä olikaan esitettävättä?» »Turvallinen pääsy raialle ja viisikolmatta tuhatta puntaa käteistä.» »Ei, ei — kaikki on vain petosta!» kuiskutti Antoinette niin hiljaa kuin taisi. »Sehän kuulostaa sangen kauniilta», sanoin ja kurkistelin jälleen raosta. Roistot seisoivat aivan kiinni toisissaan oven takana. Olin arvannut hyvin noiden konnien aikeet, enkä tarvinnut Antoinetten varoituksia. Heidän tuumanaan oli syöksyä kimppuuni, kohta kuin olin ruvennut puhelemaan yhden kanssa heistä ja sen vuoksi käynyt vähemmän varovaiseksi. »Antakaa minulle minuutti ajatusaikaa», sanoin; ulkopuolelta olin kuulevinani hiljaista naurua. Käännyin Antoinetten puoleen. »Pysytelkää aivan seinän vieressä, jotta ne eivät voi ovesta osata teihin», kuiskasin hänelle. »Mitä aiotte tehdä?» kysyi hän säikähtyen. »Sen saatte heti nähdä», vastasin. Minä tartuin pieneen rautapöytään. Se ei ollut varsin raskas niin voimakkaalle miehelle kuin minä olin, ja minä pitelin sitä jaloista. Pyöreä levy, jota pidin edessäni, suojasi kokonaan pääni ja yläruumiini. Kiinnitin lyhdyn sangasta vyöhöni ja pistin revolverin taskuuni, niin että voin sen helposti sieltä tavoittaa. Äkkiä näin sitten oven liikahtavan aivan hiljaa — ehkä tuuli työnsi sitä sisäänpäin, ehkäpä se olikin ihmiskäsi. Minä vetäydyin kauemmaksi ovelta — niin kauas kuin pääsin — ja pitelin pöytää äskenmainitsemassani asennossa. Sitten sanoin kovaa: »Hyvät herrat, minä suostun tarjoukseenne ja luotan kunniasanaanne. Jos tahdotte avata oven...» »Avatkaa itse», huusi Detchard. »Se avautuu ulospäin», sanoin. »Väistykää hiukan taapäin, herrani, muuten ovi satuttaa teitä, kun avaan sen.» Kävin oven luo ja kosketin sen ripaa. Sitten hiivin varpaisillani takaisin. »En saa sitä auki», valitin; »lukko taitaa olla epäkunnossa.» »Oh, minä sen kyllä saan auki!» ärjäisi Detchard. »Älä lörpöttele joutavia, Bersonin! Miksikäs ei? Aristeletko sinä yhtä ainoata miestä?» Minä nauroin partaani. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi repäistiin auki. Lyhtyni valossa näin kaikkien kolmen seisovan kynnyksellä vieri vieressä ja revolverit ojossa minua kohti. Karjaisten täyltä kurkkua ryntäsin niin sukkelaan kuin pääsin lattian poikki ovelle. Kolme laukausta pamahti miltei yhtaikaa, mutta luodit litistyivät kilpeäni vastaan. Seuraavassa tuokiossa lennähdin ulos, ja pöytäni kaatoi heidät kumoon, niin että he kaikki kolme ja minä ja kelpo pöytäni vyöryimme yhdessä rymäkässä portaita alas, roistojen kiroillessa ja reuhtoessa vastaan kaikista voimistaan. Antoinette de Maubanin kuulin parkaisevan ylhäällä, mutta minä nousin pystyyn ja nauroin ääneen. De Gautet ja Bersonin viruivat maaperässä liikkumattomina kuin olisivat pyörtyneet. Detchard makasi selällään pöydän alla, mutta minun noustessa pystyyn hän potkaisi sen päältään ja ampui uudestaan. Minäkin kohotin aseeni ja ammuin umpimähkään. Kuulin hänen kiroavan; ja sitten syöksähdin juoksemaan nopeasti kuin jänis ja nauroin koko ajan. Lennähdin huvimajan ohi ja sitten muurinsivua pitkin. Kuulin askeleita takaani, käännähdin kohti ja ammuin jälleen pimeään. Askeleet lakkasivat kuulumasta. »Jumala suokoon, ettei tuo nainen olisi erehtynyt tikaportaista», ajattelin itsekseni, sillä muuri oli hyvin korkea ja sen harjalla oli tiheässä rautapiikkejä. Ahaa — tuollapa ne portaat olivatkin; kuin välähdyksessä olin juossut niitä myöten muurin harjalle ja hypähtänyt toiselle puolelle. Sitten näin hevoset ja kuulin laukauksen. Sapt se ampui. Hän oli kuullut meidän taistelumme ja raivosi kuin riivattu lukitulla veräjällä, potkien sitä ja ammuskellen avaimenreikään. Hän oli hädissänsä aivan unohtanut, ettei hän olisi saanut ottaa osaa taisteluun. Minä nauroin jälleen, taputin häntä olalle ja sanoin: »Lähtekää pois kotiin sänkyyn, vanha veikko. Minulla on ollut niin ihana seikkailu ravintolapöydän kanssa, ettette ole mokomata ennen kuullutkaan!» Hän hätkähti ja kääntyi minua kohti ja huudahti: »Oletteko te pelastunut — ja ehjänä?» Ja sitten hän puristi kättäni puristamasta päästyään. Mutta seuraavassa tuokiossa hän sanoi kulmiaan rypistäen: »Mille vietävälle te oikein nauratte?» »Nauranpahan vain lystilliselle seikkailulle, johon otti osaa neljä herraa ja yksi pöytä», vastasin ja nauroin yhä katkerakseni. Sillä perin hullunkurinen näky oli todella ollutkin nähdä tuo peljätty kolmikko pahoin kolhittuna potkivan vimmatusti maaperässä niin viattoman aseen voittamana kuin tavallinen pieni ravintolapöytä itsessään on. Otettakoon vielä huomioon, että olin rehellisesti pitänyt sanani enkä ampunut, ennenkuin toiset aloittivat. KYMMENES LUKU. Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet. Tapana oli, että Strelsaun poliisipäällikkö lähetti minulle joka iltapäivä selostuksen asiaintilasta pääkaupungissa ja väestön mielialasta. Siinä oli myöskin tiedoituksia henkilöistä, joita poliisin oli annettu pitää silmällä. Sittenkuin minä olin tullut kruunatuksi Strelsaussa, oli Saptin tapana lukea nämä selostukset ja kertoa minulle, mitä niissä sattui olemaan mielenkiintoista. Seikkailuni jälkeisenä päivänä hän saapui sisään, kun istuin lyömässä korttia Fritz von Tarlenheimin kanssa. »Poliisijuttu on tänään hyvin huvittava», hän huomautti istahtaessaan. »Puhutaanko siinä mitään eräästä tietystä pienestä ottelusta?» kysyin. Hän pudisti hymyillen päätään. »Ensiksikin sisältää se seuraavan mielenkiintoisen pätkän», ja hän rupesi lukemaan. »'Hänen korkeutensa Strelsaun herttua on lähtenyt kaupungista — näköjään aivan odottamatta — eräitten hoviherrojensa seuraamana. Hänen luullaan lähteneen Zendan linnaan, mutta hänen seurueensa ei noussut junaan. Herrat de Gautet, Bersonin ja Detchard seurasivat vasta tunnin päästä, ja viimeksimainitulla oli toinen käsivarsi siteessä. Hänen haavoittumisensa aihetta ei tiedetä, mutta arvellaan hänen olleen kaksintaistelussa jonkin rakkausjutun johdosta.'» »Totta on siinä vain siteeksi», huomautin ja olin hyvin iloinen saadessani kuulla, että olin »merkinnyt» sen veijarin. »Kuulkaapa vielä», jatkoi Sapt. »'Rouva de Mauban, jonka liikkeitä on käskyn mukaan pidetty silmällä, lähti täältä puolipäiväjunalla. Hän lunasti junalipun Dresdeniin...'» »Se näkyy hänellä olevan vanhastaan tapana», huomautin väliin. »'Dresdeniin menevä juna pysähtyy Zendassa.' — Aika ovela veitikka se mies, joka tämän on kirjoittanut! Ja sitten jatkoa: 'Kaupungissa vallitseva mieliala ei ole lainkaan tyydyttävä; kuningasta arvostellaan jokseenkin tuimin sanoin' — näette, että kirjoittaja koettaa olla aivan avomielinen — 'koska hän ei näy yhtään kiirehtivän naimiskauppaansa. Prinsessa Flavian hovipiiristä siepattujen tietojen mukaan hänen kuninkaallinen korkeutensa kuuluu olevan hyvin närkästynyt hänen majesteettinsa kylmyydestä. Suuri yleisö asettaa prinsessan ja Strelsaun herttuan nimet toistensa yhteyteen, ja siitä syystä herttua voittaa yhä suurempaa kansansuosiota. Olen levittänyt tietoa, että kuningas toimeenpanee tänä iltana tanssiaiset prinsessan kunniaksi. Se tekee varmasti hyvän vaikutuksen!'» »Tuo on jotakin uutta minulle», huudahdin. »Kaikkiin varusteluihin on ryhdytty», sanoi Fritz hymyillen. »Minä olen niistä pitänyt huolen.» Sapt kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin päättäväisesti: »Teidän täytyy liehakoida prinsessaa tänä iltana!» »Sen aionkin tehdä, jos pääsen vain olemaan kahdenkesken hänen kanssaan», vastasin. »Ette kai luule sen käyvän minulle kovin vaikeaksi, Sapt?» Fritz vihelteli pitkään; sitten hän sanoi: »Se käy teiltä liiankin helposti. Kuulkaahan nyt, minä sanon teille jotakin, jota en saisi ilmaista, mutta joka minun _täytyy_ sanoa. Kreivitär Helga on kertonut minulle, että prinsessa on tullut hyvin suosiolliseksi kuningasta kohtaan. Kruunauksesta lähtien hänen tunteensa ovat lämmenneet paljon entisestään. Ja totta on, että hän on hyvin loukkautunut kuninkaan näennäisestä välinpitämättömyydestä.» »Sepä oli hauskaa kuulla!» sanoin. »Joutavaa!» murahti vanha äkäpussi Sapt. »Niinkuin ette olisi ennenkin makostellut kauniita tyttöjä! Muuta hän ei pyydäkään.» Fritz, joka oli itse rakastunut, käsitti paremmin pulani kuin tuo kuivettunut vanhapoika. Hän laski kätensä ymmärtävästi minun olalleni, mutta ei virkkanut mitään. »Minusta tuntuu», jatkoi kylmäverinen vanha peijakas Sapt, »että teette paraiten kun kositte häntä tänäiltana.» »Hyvä Jumala — mitä te puhuttekaan!» »Tahi joka tapauksessa ainakin laitatte asiat hyvin lähelle sitä. Minä lähetän siitä sanomalehtiin puolivirallisen tiedonannon.» »Ettepäs, hitto soi, lähetäkään», minä ärähdin; »ja minä kieltäydyn mitä jyrkimmästi pitämästä prinsessaa millään tapaa meidän narrinamme.» Sapt tiirotti minuun pienillä, terävillä kissansilmillään. Luihu hymy vilahti hänen kasvoillaan. »Hyvä on», hän sanoi. »Me emme saa jännittää teidän joustanne liiaksi. Mutta voittehan kuitenkin vähän pehmitellä häntä, jos teillä on tilaisuutta. — Ja sitten meillä on Michael ajateltavana.» »Piru periköön koko Michaelin!» minä äyskäisin. »Hänestä saamme puhua huomenna! Tulkaa, Fritz, lähdetään kävelemään linnanpuistoon.» Sapt antoi oitis myöten. Vaikka hän olikin tuima ja yrmeä soturi, oli hänellä verraton tahdikkuus ja — mikäli tulin yhä selvemmin huomaamaan — erinomainen ihmistuntemus. Minkä vuoksi hän tyytyi kiusaamaan niin vähän minua prinsessalla? Siksi, että hän tiesi, että tämän sulous ja minun oma kiintymyksen! auttaisivat hänen asiaansa paljon paremmin kuin kaikki hänen todistelunsa, ja että mitä vähemmän minä mietin hänen ehdotustaan, sitä varmemmasti tulisin noudattamaan hänen mieltään. Hänen täytyi kyllä arvata, kuinka syvästi kaikki tämä tulisi leikin päättyessä loukkaamaan prinsessaa, mutta siitä hän ei piitannut vähääkään. Ja voinko minäkään hyvällä omallatunnolla väittää hänen olleen väärässä? Jos saimme kuninkaan vapautetuksi, tulisi prinsessa olemaan hänelle suosiollinen ja rakastettava, tiesipä hän sitten henkilönvaihdoksesta tai ei. Ja — entäpä jos kuningas ei päässytkään vapaaksi? Sitä käännettä emme olleet vielä ollenkaan pohtineet. Mutta minulla oli aavistus, että Sapt siinä tapauksessa koroittaisi minut Ruritanian valtaistuimelle koko iäkseni ja naittaisi minut prinsessan kanssa. Sapt olisi mieluummin pannut vaikka itsensä paholaisen kuninkaaksi kuin paholaisen, taitavan opetuslapsen, mustan Mikon. * * * * * Tanssiaiset olivat kerrassaan upeat. Minä aloitin juhlan astuen sisään prinsessa Flavian kanssa, ja myöhemmin pyörin hänen kanssaan valssissa. Uteliaat silmäparit ja kiihkeät kuiskailut seurasivat meitä. Sitten kävimme illallispöytään, ja istuessamme siinä vierekkäin olin menettää järkeni perin hullusta rakkaudesta, sillä hän vastaili katseihini ja hänen kuuma hengityksensä kohtasi puolitiessä minun sopertelujani. Nousin seisomaan ja koko loistavan seuran nähden otin rinnaltani Ruritanian »Punaisen ruusun» nauhan hohtokivitähtineen ja kiedoin sen hänen valkealle kaulalleen. Jyrisevät suosionosoitukset palkitsivat minua kun jälleen istuuduin, ja minä näin Saptin irvistelevän viinilasi huulilla ja Fritzin rypistävän arvelevasti otsaansa. Aterian loppuaika kului jokseenkin ääneti; en minä eikä Flaviakaan kyennyt juuri puhelemaan. Fritz tuli koskettamaan olkapäätäni; minä nousin pystyyn, tarjosin prinsessalle käsivarteni ja talutin hänet pieneen sivuhuoneeseen, jossa meille tarjottiin kahvia. Muut herrat ja naiset vetäytyivät muuanne, ja me jäimme kahdenkesken. Pikku huoneen akkuna antoi linnanpuistoon. Ilta oli ihana, viileä ja tuoksuva. Flavia istahti, ja minä asetuin seisomaan hänen eteensä. Minä kävin kuumaa kamppailua oman luontoni kanssa. Jollei hän tällöin olisi katsonut minuun, niin luulen, että sillä hetkellä olisi parempi minuuteni voittanut pahan luontoni. Mutta äkkiä hän silmäsi minuun aivan kuin tahtomattaan, ujosti ja kysyvästi; tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja aina kaulalle asti, ja hän hengitti syvään. Ah, hyvä Jumala, kuinka kaunis hän silloin oli! Minä unohdin Zendan kuninkaan. Unohdin Strelsaun kuninkaan. Hän oli prinsessa — ja minä olin petturi! Mutta luuletteko minun tällöin sitä muistaneen? Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen molempiin käsiinsä. En puhunut yhtään sanaa. Mitä sanoja siinä olisikaan tarvittu? Yön lempeät äänet säestivät äänetöntä kosintaani, kun painoin kuuman suudelman hänen huulilleen. Sitten hän työnsi minut kauemmaksi ja huudahti hiljaa: »Onko tämä totta, vai onko se vain siksi, että sinä arvelet olevasi pakotettu siihen?» »Totta se on», sanoin hillityllä äänellä; »totta on, että rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, enemmän kuin totuutta, enemmän kuin miehen kunniaa!» Hän ei huomannut sanoissani piilevää katkeraa sisällystä, vaan käsitti ne lempivän miehen tavalliseksi liioitteluksi. Hän kumartui minua kohti ja kuiskasi: »Ah, kunpa et olisikaan kuningas! Silloin vasta voisin oikein näyttää, kuinka suuresti sinua rakastan! Kuinka onkaan mahdollista, että olen sinuun rakastunut? Mistä se johtuu, että nyt rakastan sinua koko sydämestäni ja sielustani?» »Nyt?» »Niin — viime aikoina! Koskaan ennen en tuntenut mitään sellaista sinua kohtaan.» Ylpeys ja ilo täytti minut kokonaan. Minä se olin, Rudolf Rassendyll, joka otin voittanut tämän ihanan kukan — minuna itsenäni hän minua rakasti! Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja puristin häntä kuumasti rintaani vasten. »Etkö sitten ennen olekaan rakastanut minua?» kysyin. Hän katseli minua kasvoihin ja hymyili; sitten hän kuiskasi: »Sinun kruunuusi lienen ennen rakastunut. Mutta tätä aloin tuntea vasta kruunauspäivänäsi!» »Etkö koskaan aikaisemmin?» kiusasin häntä kiihkeästi. Hän nauroi hiljaa. »Sinä puhut niinkuin tulisit oikein iloiseksi, jos vastaisin kieltävästi», hän myhäili. »Onko se siis totta?» »On», hän vastasi, ja tuon ainokaisen pikku sanan hän lausui soperrellen. Tuokion perästä hän sanoi: »Mutta ole varuillasi, Rudolf rakas! Nythän yltyy raivoon.» »Kuka? Michaelko? Niinkuin Michael olisi pahin!» »Mitä pahempaa sitten tiedät?» Minun oli vielä mahdollista pelastaa kunniani; hillitsin väkevällä ponnistuksella mieleni kuohunnan, irroitin käsivarteni hänen ympäriltään ja astuin pari askeletta kauemmaksi. Muistan vielä, kuinka yötuuli pani vanhat jalavat akkunan ulkopuolella suhisemaan. »Jollen olisikaan kuningas», sain soperretuksi — »jos olisin vain ihan tavallinen mies...» Ennenkuin voin jatkaa, tarttui hän kiihkeästi käteeni. »Jos olisit vaikka vankina Strelsaun syvimmässä tyrmässä, niin olisit minun kuninkaan!», hän sanoi loistavin silmin. Minä voihkasin hiljaa: »Jumala antakoon tämän minulle anteeksi!» Ja pidellen häntä kädestä aloitin uudestaan: »Jollen olisikaan kuningas...» »Hys, hiljaa!» hän kuiskasi. »Tätä minä en ansaitse — minä en ansaitse, että sinä epäilet minua, Rudolf. Kun nainen menee miehelään muusta syystä kuin rakkaudesta, katsooko hän silloin mieheen niinkuin minä katson sinuun?» Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Me seisoimme ääneti lyhyen hetkisen — pitkältä, ihanalta iankaikkisuudelta se minusta tuntui! — ja pidellen kättäni jälleen hänen uumillaan kokosin kaikki ne kunniantunnon ja rehellisyyden rippeet, jotka hänen kauneutensa ja raskas toimeni olivat jättäneet jälelle. »Flavia», minä sanoin — ja merkillisen kuivaa ääntäni en ollut tuntea omakseni — »minä en olekaan...» Hän katsahti odottavasti silmiini; mutta ennenkuin pääsin jatkamaan, kuului askeleita ulkoa sorakäytävältä, ja miehennaama näyttäytyi avonaisessa akkunassa. Flavia kirahti hiljaa ja väistyi kauemmaksi minusta. Aloittamani lause kuoli huulilleni. Sapt se siellä seisoi akkunan takana; hän kumarsi meille syvään; mutta hänen otsallaan oli tuima ryppy. »Pyydän tuhat kertaa anteeksi rohkeuttani teidän majesteetiltanne», hän sanoi, »mutta hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali on odotellut jo neljännestuntia sanoakseen jäähyväiset kuninkaalle.» Minä katselin häntä tiukasti silmiin ja luin mistä vihaisen varoituksen. Kuinka kauan hän lienee kuunnellut akkunan takana, sitä en tiedä; mutta hän oli ilmautunut näkyviin juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä. »Emme saa antaa hänen korkea-arvoisuutensa enää odotella», lausuin sitten. Mutta Flavia, joka ei hävennyt rakkauttaan, ojensi loistavin silmin ja hehkuvin poskin kätensä akkunasta Saptille. Hän ei virkkanut sanaakaan; mutta joka on kerrankin nähnyt edessään rakkaudesta hehkuvan naisen, hänen on mahdoton erehtyä tämän ilmeestä. Vanhan soturin huulilla väreili hapan, hiukan surumielinen hymy, ja hänen äänessään oli todellista hellyyttä, kun hän kumartui suutelemaan pienoista kättä ja sanoi: »Jumala varjelkoon teidän kuninkaallista korkeuttanne ilossa ja surussa, hyvinä ja pahoina päivinä!» Sitten hän katsoi minuun, ojentautui sotilaallisen suoraksi ja lisäsi: »Mutta kuningas ennen kaikkea — Jumala varjelkoon kuningasta!» Ja Flavia tarttui käteeni, suuteli sitä ja kuiskasi liikutettuna: »Amen!» Me menimme jälleen tanssisaliin. Koska minun oli pakko hyvästellä vieraita, irtaannuin Flaviasta; ja kun kaikki olivat kumartaneet minulle, menivät he kumartamaan hänelle. Sapt näkyi pyörivän kaikkialla tungoksessa; ja missä hän vain oli käynyt, siellä näkyi hymyjä ja merkitseviä katseita ja kuului kuiskailevaa sohinaa. Olen varma, että hän piti järkähtämättä kiinni säälimättömästä päätöksestään ja levitti ympärinsä iloista sanomaa. Hänen elämänsä ainoana päämaalina oli kannattaa laillista kuninkuutta ja iskeä musta Michael mäsäksi. Flavia, minä — yksinpä Zendan tyrmässä viruva todellinen kuningaskin — kaikki me olimme vain merkityksettömiä shakkinappuloita hänen kädessään. Hän ei edes tyytynyt rajoittamaan toimintaansa palatsin seinien sisälle; sillä kun minä vihdoin talutin Flavian leveitä marmoriportaita alas hänen vaunuihinsa, seisoi ulkona suuri väkijoukko, joka tervehti meitä jyrisevin eläköönhuudoin. Mitä minä voinkaan tehdä? Jos olisin puhunut, ilmaissut kaiken, olisivat he kieltäytyneet uskomasta, etten ollut kuningas; pikemminkin he olisivat uskoneet, että kuningas oli äkkiä tullut hulluksi. Saptin kavalat juonet ja minun oma intohimoni olivat auttamattomasti ajaneet minut paljon kauemmaksi kuin olin uskaltanut ajatellakaan; paluutie oli minulta tukossa; ja intohimoni ajoi minua yhä pitemmälle samaan suuntaan, minne toisen kylmäveriset suunnitelmat minua vetivät. Minä uhittelin koko Strelsauta ja Ruritaniaa sinä yönä, aivan kuin olisin todellakin ollut kuningas ja prinsessa Flavian onnellinen ylkä. Vasta kello kolmen tienoissa aamulla, kun ensimmäinen harmaja aamunsarastus alkoi paistaa sisään, pääsin vetäytymään pukeutumiskammioon; ja Sapt oli yksin luonani. Minä istuin kuin pökerryksissä ja tuijotin valkeaan, Sapt tuprutteli piippuaan, Fritz oli käynyt levolle — hän ei ollut tahtonut edes puhellakaan minun kanssani. Pöydällä kyynärpääni vieressä oli punainen ruusu; se oli koristanut Flavian valkoista povea, ja erotessamme hän oli suudellut sitä ja antanut sen minulle. Sapt kurotti laihoja petolinnunkynsiään ruusua kohti; mutta minä sieppasin sen kiireesti häneltä säilyyn. »Se on minun», sanoin, »teille ei se kuulu — eikä kuninkaallekaan!» »Me taistelimme tänä yönä kelpo taistelun kuninkaan hyväksi», sanoi Sapt. Minä käännähdin kiivaasti häntä kohti. »Mikä estäisi minua taistelemasta omaksi hyväkseni?» tiuskahdin. Hän nyökkäsi. »Kyllä tiedän; mitä te ajattelette», hän sanoi. »Mutta nuori ystäväni, oma kunniannehan kahlehtii teidät.» »Oletteko te jättänyt minulle edes kunnian rippeitäkään!» »Oh, joutavaa! Mitäpä merkitystä sillä on, jos vähän leikittelee nuoren ja kauniin tytön kanssa?» »Tuollaiset puheet te saatte pitää omina hyvinänne. — Eversti Sapt, jollette tahdo, että minusta pitää tulla täysiverinen konna, jollette tahdo, että kuninkaanne pitää vähitellen riutua hengiltä Zendan komerossa, sillä aikaa kuin Michael ja minä pelaamme suurista panoksista ulkopuolella... Seuraatteko ajatukseni juoksua?» »Kyllä, jatkakaa vain.» »Niin, meidän on käytävä toimimaan — ja rivakasti! Näittehän ja kuulittehan itse tuonaan...» »Sen tein», hän keskeytti jäyhästi hymähtäen. »Teidän kirottu viisautenne sanoi teille jo ennakolta, mitä minä tulisin tekemään. No, antakaapa minun olla vielä viikon päivät täällä, niin saatte aivan uuden urakan! Voitteko vastata siitä?» »Luulenpa voivani», vastasi Sapt ja rypisti otsaansa. »Mutta jos sen tekisitte, niin saisitte ensin tapella minun kanssani — ja tappaa minut.» »No niin, ja entäpä jos senkin tekisin — tai tappaisin parikymmentä muuta lisäksi? Minä vakuutan teille, että tunnin kuluessa voisin nostattaa koko Strelsaun teitä vastaan ja tukehduttaa teidät omiin valheisiinne — niin juuri, omiin mielettömiin valheisiinne!» »Se on totta kuin evankeliumi», hän myönsi. »Voisin naida prinsessan ja toimittaa Michaelin ja hänen veljensä yhdessä...» »Sitäkään en kiellä», hän sanoi. »Lähdetään sitten herran nimessä Zendaan», puuskahdin epätoivoisena ja ojensin hänelle käteni, »murskaamaan tuo juuttaan Michael mäsäksi ja tuomaan kuningas takaisin hänen pääkaupunkiinsa!» Vanhus nousi pystyyn ja katseli minuun ääneti pitkän aikaa. »Entä prinsessa?» kysyi hän sitten. Minä laskin pääni käsiini ja murskasin ruusun huulteni ja sormieni välissä. Sitten tunsin hänen kätensä olkapäälläni, ja hänen äänensä kuului käheältä, kun hän kuiskasi minulle: »Jumalauta, te olette paras Elphberg koko joukosta! Mutta minä olen syönyt kuninkaan leipää ja pysyn kuninkaan palvelijana. — Niin, Zendaan me lähdemme!» Ja silloin minäkin nostin päätäni ja puristin hänen kättänsä, ja kummallakin oli meillä kyyneleet silmissä. YHDESTOISTA LUKU. Hyvin isoa metsäkarjua pyytämänsä. Voinee hyvinkin käsittää sen hirvittäväsi kiusauksen, johon olin, kukistua. Minähän saatoin harjoittaa sellaista pakotusta Michaelia vastaan, että hänen täytyi surmata kuningas. Minä olin, siinä asemassa, että voin uhitella häntä mielin määrin ja pitää kiinni kruunustani — en sen itsensä vuoksi, vaan siksi, että Ruritanian kuninkaan tuli naida prinsessa Flavia. Siitäpä voivatkaan Sapt ja Fritz siihen sanoa? Niin kyllä — mutta kylmällä järjellä ei mies kykenekään kuvailemaan niitä intohimon ailahduksia ja mustia ajatuksia, jotka tulvavirtana syöksyvät hänen aivoihinsa, kun hillitön, alkeellinen tunnehehku on avannut niille tien. Ja sittenkään, jollei mies tahdo kuvitella olevansa pyhimys, ei hänen tarvitse vihata itseään niiden takia. Minusta on parempi, että hän on kiitollinen siitä vastustuskyvystä, joka hänelle on annettu, kuin että hän rupee raivoamaan pahojen vaikutelmien, johdosta, jotka tulevat pyytämättä ja kutsumatta ja pakottavat heikon ihmisluontomme suomaan niille väkinäistä vieraanvaraa. Oli kaunis ja kuulea aamu, kun ilman seuralaista kävelin prinsessan asunnolle, kukkavihko kädessäni. Minun noudatettavakseni väkisin tyrkytetty politiikka verhosi hyvästi rakkauteni ja kaiken Flavialle omistamani huomaavaisuuden, samalla kuin se köytti minut itseni yhä tiukempiin kahleisiin ja kiinnitti suurkaupungin väestön, joka rakasti kaunista prinsessaansa yli kaiken, yhä lujemmin minun persoonaani. Puutarhassa tapasin Fritzin mielitietyn, kreivitär Helgan, poimimassa prinsessalle kukkia, ja minä suostutin hänet viemään niiden sijasta minun kukkani valtiattarelleen. Tuo nuori tyttö punastui onnellisena, sillä ei myöskään Fritz ollut edellisenä iltana ollut toimetonna; ja hänen kuherteluaan ei häirinnytkään mikään musta varjo — sitä vihaa lukuunottamatta, jota herttuan tiedettiin tuntevan häntä kohtaan. »Ja _senkin_ on teidän majesteettinne tehnyt vallan tyhjänarvoiseksi», sanoi kreivitär veitikkamaisesti hymyillen. »Kyllä — minä vien nämä kukat sisään. Saanko sanoa teidän majesteetillenne, mitä prinsessa kaikkein ensiksi tekee niille?» Me seisoimme ja puhelimine leveällä parvekkeella, joka kiersi talon takasivua, ja päämme päällä oleva akkuna sattui olemaan auki. »Teidän kuninkaallinen korkeutenne!» huusi kreivitär hilpeästi, ja Flavia tuli akkunaan. Minä paljastin pääni ja kumarsin. Hänellä oli valkea aamupuku yllään, ja tukka oli koottu yksinkertaiselle sykerölle. Hän heitti minulle lentomuiskun ja huusi alas: »Tuo kuningas sisään, Helga, minä annan hänelle kupin kahvia!» Kreivitär näytti ilkamoisesti hymyillen tietä ja vei minut Flavian arkihuoneeseen. Yksin jäätyämme me tervehdimme toisiamme, niinkuin rakastavain tapana on. Sitten Flavia näytti minulle kaksi äsken saamaansa kirjettä. Toinen oli mustalta Mikolta — erittäin kohtelias pyyntö, että prinsessa kunnioittaisi häntä viettämällä päiväkauden hänen luonaan Zendan linnassa, kuten Flavian tapana oli joka kesä siihen aikaan, kun puisto kukki kauneimmillaan. Minä heitin ärtyneenä kirjeen menemään, ja Flavia nauroi. Sitten hän kävi jälleen vakavaksi ja viittasi toiseen kirjeeseen. »En osaa arvatakaan, kuka tuon on lähettänyt», hän sanoi. »Luehan se!» Minä tiesin sen jo ensi näkemältä. Tällä kertaa ei tosin allekirjoituksena ollut edes lähettäjän nimen alkukirjaintakaan; mutta käsiala oli sama kuin siinä kirjeessä, jossa minua oli varoitettu huvimajaan viritetystä satimesta — se oli Antoinette de Maubanin kirjoittama. »Minulla ei ole vähintäkään aihetta rakastaa Teitä; mutta Jumala varjelkoon Teitä joutumasta herttuan valtaan. Älkää suostuko mihinkään kutsuun hänen puoleltaan. Älkää lähtekö minnekään ilman kyllin vahvaa saattojoukkoa — kokonainen rykmenttikään ei ole liiaksi suojelemaan Teitä. Jos tahdotte, niin näyttäkää tämä kirje sille, joka hallitsee Strelsaussa.» »Miksi ei siinä ole suorastaan: kuninkaalle?» kysyi Flavia, joka nojautui olkapääni yli, niin että hänen irtaimet kutrinsa hyväilivät poskiani. »Niin totta kuin elämä on sinulle rakas, oma kuningattareni», sanoin, »niin noudata ehdottomasti tätä neuvoa. Rykmentti sotamiehiä asettuu vielä tänään leiriin sinun talosi ympärille, etkä sinä saa lähteä ulos ilman riittävää saattojoukkoa.» »Onko tämä teidän käskynne, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi hän hiukan uhkamielisesti. »On — jos rakastat minua.» »No, se on toista!» hän huudahti; ja mitäpä muuta minä silloin voinkaan kuin suudella hänen veitikkamaisuudesta väriseviä huuliaan. »Tiedätkö sinä, kuka tuon kirjeen on lähettänyt?» hän kysyi. »Voin arvata sen», vastasin. »Se on hyvältä ystävältä ja — kuten pelkään — hyvin onnettomalta naiselta. Voithan ilmoittaa olevasi vaikka sairas, Flavia, niin ettet pääse lähtemään Zendaan Pyydä anteeksi niin kylmästi ja muodollisesti kuin osaat.» »Sinä siis tunnet olevasi kyllin voimakas vihoittamaan Michaelin?» hän sanoi ylpeästi hymyten. »Minä olen kyllin voimallinen vaikka mihin koetukseen, kun vain tiedän sinun olevan turvassa», vastasin. Minun täytyi pian tempautua irti rakastettuni lumokehästä ja lähteä suoraapäätä, Saptin kanssa ensinkään neuvottelematta, sotamarski Strakenczin puheille. Olin puhellut jo usein tuon vanhan sotaurhon kanssa ja oppinut pitämään hänestä ja luottamaan häneen. Sapt ei pitänyt häntä erikoisessa arvossa; mutta minä olin tullut kokemuksesta huomaamaan, että Sapt oli tyytyväisin, kun sai itse hoitaa kaiken, ja että kateus suuresti määräsi hänen mielipiteitään ja toimiaan. Mutta nykyisin minulla oli enemmän työtä ja huolta kuin mistä voin edes Saptin ja Fritzin avullakaan selviytyä, sillä heidän piti lähteä minun kanssani Zendaan; ja minä tahdoin saada tarmokkaan miehen suojelemaan sitä naista, joka minulle oli kallein maailmassa, jotta voisin levollisin mielin omistautua tehtävääni — vapauttamaan kuningasta. Sotamarski otti minut vastaan hartaan kunnioittavasti. Minä ilmaisin hänelle jossakin määrin pelkoni ja annoin hänen toimekseen vartioida prinsessan turvallisuutta. Minä katsoin häntä suoraan silmiin käskiessäni, ettei kukaan, joka oli jossain yhteydessä herttuan kanssa, saanut lähestyä häntä ilman, että marski itse oli vähintään kymmenen miehensä kanssa läsnä. »Teidän majesteettinne saattaa olla oikeassa», hän sanoi ja pudisti surumielisesti harmaata päätänsä. »Olen nähnyt parempienkin miesten kuin herttuan rakkaudenpuuskassa menettävän järkensä.» Minä voin sydämeni syvyydestä täysin yhtyä tuohon huomautukseen, mutta ääneen sanoin: »Vaikuttimena voi olla muutakin kuin rakkaus, herra marski. Rakkaus ilahduttaa sydämen, mutta ettekö luule olevan jotakin muuta, jolla veljeni ehkä haluaa koristaa päänsä?» »Taivas suokoon, että teidän majesteettinne siinä erehtyisi!» »Herra marski, minä jätän Strelsaun moniaiksi päiviksi. Joka ilta tulen lähettämään luoksenne kuriirin. Jollei tällaista tule kolmeen päivään, niin on teidän heti julkaistava käsky, jonka annan teille ja jonka kautta herttua Michael erotetaan Strelsaun kuvernöörin toimesta ja teidät nimitetään hänen tilalleen. Sitten te julistatte pääkaupungin piiritystilaan ja lähetätte Michaelille viestin, jossa vaaditte pääsyä kuninkaan puheille, — Ymmärrättekö?» »Ymmärrän, teidän majesteettinne.» »Te vaaditte puheillepääsyä neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jollei herttua siihen suostu, niin tiedätte kuninkaan kuolleeksi, ja silloin te julistatte hänen lähimmän perillisensä hallitsijaksi. Tiedättehän, kuka se on?» »Tiedän — prinsessa Flavia.» »Vannokaa minulle uskollisuutenne ja kunnianne kautta ja niin totta kuin pelkäätte elävää Jumalaa, että seisotte suojellen hänen rinnallaan hamaan kuolemaan saakka ja että tapatte tuon kyykäärmeen sikiön ja asetatte prinsessan sille istuimelle, jolla minä nyt istun!» »Uskollisuuteni ja kunniani kautta ja niin totta kuin pelkään elävää Jumalaa vannon sen! Kaitkoon ja varjelkoon Kaikkivaltias teidän majesteettinne askeleita; sillä minä luulen teidän nyt lähtevän vaaralliseen toimeen.» »Minä toivon, ettei se tule vaatimaan kallisarvoisempaa henkeä kuin minun», minä vastasin ja nousin seisomaan. Sitten ojensin hänelle käteni. »Herra marski, voi käydä niin, että saatte joskus tulevaisuudessa kuulla merkillisiä juttuja siitä miehestä, joka nyt puhuu teidän kanssanne. Älkää välittäkö vähääkään siitä, kuka ja mitä hän on; mutta millä tapaa arvelette hänen tähän asti esiintyneen kuninkaana Strelsaussa?» Vanha sotilas, joka piteli kiinni kädestäni, vastasi minulle niinkuin mies puhuu miehelle. »Olen tuntenut montakin Elphbergin suvun jäsentä», hän sanoi, »ja olen nähnyt teidät ja teidän toimenne; ja miten vasta käyneekin, olette te esiintynyt viisaana kuninkaana ja urhoollisena miehenä, ja kosijana olette ollut niin altis ja riuskea kuin kuka hyvänsä sen suvun miehistä.» »Olkoon tämä minun hautakirjoitukseni», sanoin, »kun se aika tulee, jolloin toinen istuu sijassani Ruritanian valtaistuimella.» »Taivas suokoon siihen vielä menevän pitkän ajan, ja ettei minun tarvitsisi sitä nähdä!» sanoi sotamarski. Minä olin hyvin liikutettu, ja voin nähdä marskistakin samaa. Sitten istahdin pöydän ääreen ja kirjoitin mainitsemani käskyn. »Kirjoittaminen ei tahdo käydä minulta lainkaan», sanoin; »sormeni on vielä aivan jäykkä.» Tämä olikin todella ensimmäinen kerta, jolloin olin kuninkaana uskaltanut kirjoittaa muuta kuin nimikirjoitukseni; ja vaikka olinkin nähnyt paljon vaivaa koettaessani jäljitellä kuninkaan käsialaa, ei se vieläkään ottanut minulta oikein luonnistuakseen. »Siltä näyttääkin, teidän majesteettinne», sanoi marski. »Teidän käsialanne ei ole aivan samanlainen kuin se tapaa olla. Tämä on ikävä juttu, sillä jotkut voivat ehkä saada aihetta epäillä, että käskykirje on väärennetty.» »Herra sotamarski», sanoin hymyillen, »mitä hyötyä on sitten Strelsaun kanuunoista, jollei niillä voi tukahduttaa pienoista epäluuloa?» Marski hymähti tuimasti ja otti paperin. »Eversti Saptin ja Fritz von Tarlenheimin otan mukaani», virkoin vielä. »Aiotteko etsiä herttuan käsiinne?» hän kysyi hillityllä äänellä. »Niin — herttuan ja vielä erään toisen, jota tarvitsen ja joka nyt oleskelee Zendan linnassa», vastasin. »Minä tahtoisin mielelläni lähteä mukaanne», huudahti sotavanhus ja veteli valkoisia viiksiään. »Tahtoisin kernaasti vielä kerran iskeä kelpo iskun teidän majesteettinne ja kruunun hyväksi.» »Minä jätän hoivaanne sen, mikä on henkeäni ja kruunuani kalliimpi», sanoin, »koska te olette se mies, johon luotan kaikkein enimmän koko Ruritaniassa.» »Teidän majesteettinne tapaa hänet jälleen tervennä ja pirteänä», hän lupasi; »ja jollette palaa, niin teen hänet kuningattareksi.» Me sanoimme toisillemme jäähyväiset, ja minä palasin palatsiin ja kerroin Saptille ja Fritzille, mitä olin tehnyt. Saptilla oli tietysti vastaväitteitä, mutta muutapa en ollut odottanutkaan; sillä hän näki mieluimmin, että häneltä kysyttiin ennakolta neuvoa, kuin että hänelle vasta perästäpäin ilmoitettiin tapahtuneesta tosiasiasta. Mutta ylimalkaan hän taipui minun tuumiini ja hänen mielialansa kohosi sitä mukaa yhä pirteämmäksi, mitä enemmän toiminnan hetki läheni. Fritz, oli myöskin valmis käymään toimeen, vaikka hänellä, poikaparalla, olikin suurempi panos pelissä, sillä hän oli rakastunut, ja hänen elämänsä onni riippui seuraavien päivien tuloksesta. Ja sittenkin niinä haikeasti kadehdin häntä! Sillä voitokas hyökkäyksemme, joka kaiuttaisi hänen onnensa ja yhdistäisi hänet iäksi rakastettuunsa — tuo uhkayritys, jonka puolesta me kävimme taistelemaan ja josta meidän täytyi toivoa selviytyvämme voittajina — se syöksisi minut varmempaan ja suurempaan suruun kuin mikä sen menettämisestä meille seuraisi. Kuninkaan pelastushan tiesi minulle ikuista eroa rakastetustani! Fritz aavisteli jotain tällaista; sillä yksin jäätyämme hän työnsi kätensä kainalooni ja sanoi: »Se on teille kova kohta. Älkää luulko, etten luottaisi teihin täydesti. Tiedänhän, että teillä on sielussanne pelkästään rehellisiä ajatuksia.» Mutta minä käännyin hänestä pois ja olin kiitollinen, ettei hän voinut silmätä sydämeeni, vaan oli ainoastaan niiden tekojen todistajana, joita käsilläni tulisin tekemään. Ja kuinkapa hän olisi voinut minua ymmärtääkään, sillä eihän hän ollut rohjennut kohottaa silmiänsä prinsessa Flaviaan, niinkuin minä olin tehnyt! Kaikki suunnitelmamme olivat nyt valmiiksi harkitut. Huomisaamuna meidän oli määrä lähteä metsästysretkelle. Olin ryhtynyt kaikkiin poissaoloni aiheuttamiin toimenpiteisiin — ainoastaan viimeinen ja kaikkein vaikein niistä oli vielä jälellä. Illan tultua ajoin avovaunuissa väkeä kuhisevia katuja pitkin Flavian asuntoon. Minut tunnettiin kaikkialla, ja minua tervehdittiin sydämellisesti. Näyttelin hyvin osaani — onnellisen sulhasmiehen osaa. Mutta vaikka sydämeni ei ollut syttä valkeampi, niin minua melkein huvitti se kylmä ja uhkamielinen sävy, jolla rakastettuni otti minut vastaan. Hänelle oli kerrottu, että kuningas lähti Strelsausta jollekin metsästysretkelle. »Minä valitan suuresti, ettemme ole kyenneet huvittamaan teidän majesteettianne tarpeeksi asti täällä Strelsaussa», hän sanoi ja polki keveästi kantapäitään permantoon. »Olisin kernaasti keksinyt jotain vaihtelua; mutta olin kyllin typerä uskoakseni...» »Mitä sitten?» kysyin ja kumarruin hänen puoleensa. »Että te voitte tuntea itsenne onnelliseksi ilman muuta huvittelua vain pari päivää sen jälkeen kuin... eilisillan jälkeen», hän korjasi sanansa. Ja kääntyen nyrpeästi poispäin hän lisäsi: »Minä toivon vain, että metsäsiat pystyvät paremmin huvittamaan teitä kuin me.» »Niin — minä lähdenkin ajamaan oikein isoa metsäkarjua», sanoin, enkä voinut olla leikkimättä hänen suortuvillaan; mutta hän käänsi päänsä nyreästi syrjään. »Oletko suuttunut minuun?» kysyin ja teeskentelin hämmästystä, sillä en malttanut olla kiusoittelematta häntä vähäisen. En ollut vielä koskaan nähnyt häntä vihaisena, ja minulle oli iloksi nähdä hänessä kaikkia mielenvaihteluja. »Mitä syytä minulla olisi suuttua sinuun? Sanoithan tosin itse vasta eilen illalla, että jok'ainut hetki, jonka olet poissa luotani, on sinulta hukkaan mennyt. Mutta iso metsäkarju — kas, se on jotain aivan toista!» »Ehkäpä metsäkarju rupeekin ajamaan minua», sanoin; »ehkäpä se saa minut kynsiinsä, Flavia!» Hän ei vastannut. »Eikö sinun sydäntäsi edes järkytä, kun ajattelet minun vaaraani?» Hän ei nytkään virkkanut mitään; mutta kun kävin hänen toiselle puolelleen ja kurkistin hänen kasvoihinsa, näin hänen silmänsä olevan kokonaan kyynelissä. »Itketkö sinä sen vuoksi, että saatan joutua vaaraan?» Silloin sanoi hän hyvin hillityllä äänellä: »Tuollainen sinä olit aina ennen; mutta sellaisena et yhtään muistuta sitä kuningasta, jota... jota minä olen oppinut rakastamaan.» Syvään huoahtaen puristin hänet sydäntäni vasten. »Oma armaani!» huudahdin ja unohdin sinä hetkenä kaiken muun. »Luuletko todella minun jättävän sinut joutavan metsästyshuvin vuoksi?» »Minkäs muun vuoksi sitten, Rudolf? Etkö sinä lähde...» »Niin kyllä, tavallani lähden metsästämään; minä aion ajaa Michaelin ulos hänen pesästään.» Rakastettuni kävi kovin kalpeaksi. »Joko näet, oma aarteeni, etten ole vallan niin vetelä sulhanen kuin miksi minua luulit? Enkä minä muuten siellä kauan viivykään.» »Tottahan kirjoitat minulle ahkerasti, Rudolf?» Minä tunsin itseni heikoksi; mutta sittenkään en kyennyt sanomaan sanaakaan, joka olisi voinut herättää hänen epäluuloaan. »Minä lähetän sinulle sydämeni ja ajatukseni jok'ikinen päivä», sanoin. »Ja ethän tahdo antautua mihinkään vaaraan?» »En, jollei tule pakkoa.» »Milloin sinä palaat? Ah — kuinka kauan se kestääkään?» »Milloinka palaan?» toistin, kun en kyennyt siihenkään vastaamaan. »Niin, niin — älä viivy kauan poissa minun luotani; minä en saa nukutuksi ollenkaan niin kauan kuin olet poissa.» »En tiedä, milloin pääsen palaamaan», minä vastasin, noudattaakseni edes totuuden varjoa. »Eikö se tapahdu pian, Rudolf?» »Sen tietää Jumala yksin, rakkaani; mutta jos en koskaan...» »Hys, älä puhu sellaista!» hän huudahti ja suuteli minua kuumasti. »Jollen koskaan palaa», kuiskasin hiljaa, »niin sinun tulee astua sijaani, koska olet ainoa elossa oleva hallitsijahuoneen jäsen; sinun tulee hallita kansaamme eikä itkeä minua.» Ensi hetkessä hän ojentautui suoraksi kuin kuningatar konsanaan. »Niin, sen tahdon tehdä», hän lupasi; »minä tahdon itse hallita! Minä tahdon tehdä velvollisuuteni; vaikka elämäni kävisikin autioksi ja sydämeni kuolisi, niin teen sen, mitä minulta vaaditaan.» Sitten hän vaikeni, likistäytyi kiinni minuun ja sanoi hellästi ja valittavasta: »Palaa pian — ah, tule pian takaisin!» Minä antauduin lumoukseen ja huudahdin korkealla äänellä: »Niin totta kuin Jumala elää, minä... niin — minä tahdon nähdä sinut vielä kerran, ennenkuin kuolen.» »Mitä sinä sillä tarkoitat?» hän huudahti ja katseli minua suurin, ihmettelevin silmin. Mutta minulla ei ollut mitään vastausta antaa, ja hän tuijotti yhä ihmetellen minuun. En rohjennut pyytää häntä unohtamaan minua, koska hän olisi käsittänyt sellaisen pyynnön loukkaukseksi; enkä voinut myöskään sanoa hänelle, kuka ja mitä minä olin. Hän itki haikeasti; enkä minä voinut mitään muuta kuin kuivata hänen kyyneleensä. »Eikö miehen ole pakko palata takaisin maailman ihanimman naisen luo?» sanoin viimein. »Tuhannetkaan Michaelit eivät pystyisi pidättämään minua poissa sinun luotasi!» Hiukan lohdutettuna hän likistäytyi jälleen povelleni. »Sinä et saa antaa Michaelin tehdä sinulle mitään pahaa.» »En, rakkaani.» »Etkä antaa hänen pidättää sinua poissa minun luotani.» »En, rakkaani.» »Eikä kenenkään muunkaan.» Ja minä vastasin jälleen: »En, rakkaani.» Ja kuitenkin oli yksi mies — ei Michael — joka, jos hän vielä oli elävien ilmoilla, tuli iäksi erottamaan minut rakastetustani; ja sen miehen henkeä pelastaakseni minä lähdin panemaan oman henkeni uhanalaiseksi. Ja tuon miehen hahmo — rivakka, notkea hahmo, sellaisena kuin sen olin tavannut Zendan metsässä — raukea, iljettävä möhkäle, jollaisen olin jättänyt metsästyslinnan kellariin — näytti näissä molemmissa muodoissaan nousevan meidän väliimme; — silloinkin, kun rakastettuni lepäsi rinnallani kalpeana ja raukeana ja katseli minua sellaista rakkautta kuvastavin silmin, jonka veroista en ennen tiennyt olevankaan, ja joka vieläkin täyttää koko olentoni ja tekee sen siihen hetkeen saakka, jolloin maa kätkee minut poveensa — ja kukaties vielä senkin jälkeen! KAHDESTOISTA LUKU. Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun. Jokseenkin mailin päässä Zendasta, linnan takapuolella, on laaja metsäalue. Maasto siellä on hyvin mäkistä, ja korkeimman kunnaan harjalla kohoaa sievä, uudenaikainen linna, jonka omisti eräs Fritzin kaukainen sukulainen, kreivi Stanislaus von Tarlenheim. Kreivi Stanislaus oli suuri kirjatoukka ja eleli hyvin yksikseen. Harvoin hän kävi linnassaan ja oli Fritzin kehoituksesta hyväntahtoisesti luovuttanut sen minun ja seurueeni käytettäväksi. Sinne siis kävi matkamme, ja paikka oli näköjään valittu villisian metsästystä silmälläpitäen, sillä metsät olivat hyvin rauhoitetut ja villisikoja, jotka ennen vanhaan olivat yleiset koko Ruritaniassa, löytyi siellä vielä runsaasti; mutta todellisena syynä oli, että sieltä käsin olimme hyvin lähellä Strelsaun herttuan mahdikasta linnaa, joka sijaitsi kaupungin toisella puolella. Suuri joukko palvelijoita lähti hevosten ja matkatavarain kera jo varhain aamulla. Me seurasimme perästä puolenpäivän aikaan, kulkien junassa kuutisen mailia ja nousten sitten hevosten selkään ratsastaaksemme lopun matkaa linnaan. Meitä oli koko komea seurue. Paitsi Saptia ja Fritziä seurasi minua kymmenkunta herraa, joista jok'ainoa oli valittu hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan silmälläpitäen. Kaikki he olivat hartaasti kiintyneet kuninkaan persoonaan. Heidän annettiin tietää osa asiastamme; heille kerrottiin muun muassa minua vastaan huvimajassa tehdystä murhayrityksestä, jotta heidän rakkautensa minuun lujittuisi ja heidän vihansa Michaelia kohtaan yhä kiihtyisi. Myöskin ilmoitettiin heille, että me epäilimme erästä kuninkaan läheistä ystävää pidettävän vangittuna Zendan linnassa. Hänen vapauttamisensa oli yhtenä retkemme päämääristä; mutta päätarkoituksena mainittiin olevan eräät kuninkaan rankaisutoimenpiteet petollista veljeään vastaan — kuitenkaan sen tarkemmin ilmoittamatta, minkälaisia nämä toimenpiteet olisivat; me rajoituimme vain sanomaan, että kuningas tärkeästi tarvitsi heidän apuaan ja luotti heidän uskollisuuteensa. Kaikki kymmenen olivat nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita, uljasmielisiä ja uskollisia, eivätkä he halunneetkaan tietää sen enempää; he olivat valmiit teossa osoittamaan kuuliaisuuttaan, ja heidän mielestään oli julkitaistelu paras ja miellyttävin keino katkaista sitkeä solmu. Täten vaihtui tapausten näyttämö Strelsausta Tarlenheimin ja Zendan linnoihin, joista viimeksimainittu kohosi laaksonnotkon toisella puolella. Minä pyrin myöskin minkä kykenin haihduttamaan raskauttavia ajatuksia mielestäni, unohtamaan rakkauteni ja kokoamaan kaikki voimani edessä olevaan tehtävään. Meidän oli koetettava saada kuningas hengissä ulos linnantyrmästä. Voimakeinot olivat tällöin hyödyttömät, viekkautta sen sijaan oli käytettävä, ja minulla oli jo eräänlainen aate, millä tapaa meidän oli meneteltävä. Mutta minulla oli hirveänä haittana se julkisuus, joka seurasi kaikkia liikkeitäni ja toimiani. Michaelilla oli luonnollisesti jo tietona minun tuloni, ja minä tunsin hänet kyllin hyvin arvatakseni, ettei hän antanut lumota silmiään meidän metsästyshankkeillamme. Hän ymmärsi aivan hyvin, minkälaista saalista me tavoitimme. Mutta uhkayritys oli meidän uskallettava; sillä Sapt tunsi yhtä hyvin kuin minäkin, että nykyinen asiaintila oli käynyt vallan sietämättömäksi. Ja yhden seikan sain ainakin laskea voittopuolelleni — sen nimittäin, ettei musta Mikko voinut uskoa, että minä olin kuninkaan ystävä ja tahdoin hänet pelastaa. Hän ei pystynyt arvioimaan — en tahdo sanoa: rehellistä miestä, sillä oman sydämeni salaisuudet olen jo tyyten paljastanut — mutta miestä, joka ainakin toimi rehellisesti. Hän piti silmäinsä edessä minun erinomaisen suotuisaa tilaisuuttani, sellaisena kuin itsekin olin kerran sen nähnyt ja sellaisena kuin Sapt sen oli nähnyt; hän tunsi prinsessan ja rakasti tätä omalla tavallaan, ja täytyypä minun sanoa, että minä tunsin jonkinlaista sääliäkin häntä kohtaan; hän saattoi kernaasti uskoa, että minä voin lahjuksilla ostaa Saptin ja Fritzin puolelleni, jos lahjukset vain olivat tarpeeksi suuret. Kun hän kerran näin ajatteli, niin oliko mahdollista, että hän tahtoi surmata kuninkaan, minun kilpailijani kruunusta ja morsiamesta — miehen, jota minä hänen katsantokantansa mukaan pidin itselleni ylen vaarallisena? Ah — sen Michael kyllä tekisi yhtä vähin arveluin kuin hän olisi tappanut loukkuun käyneen rotan. Mutta ensin hän tahtoi tappaa Rudolf Rassendyllin, mikäli se suinkin oli mahdollista; ja ainoastaan pelkkä tietoisuus siitä, että hän itse oli tyyten hukassa, jos kuningas vapautuisi hänen käsistään ja pääsisi jälleen valtaistuimelleen, voi taivuttaa hänet viskaamaan käsistään varalla olevan valttinsa, jolla hän olisi voinut pilata kokonaan häpeämättömän petturin Rudolf Rassendyllin taitavan pelin. Tätä kaikkea minä mietiskelin perusteellisesti matkalla ja sain näistä mietteistä uutta rohkeutta. Michael tiesi minun tulevan — se tuli piankin ilmi. Tuskin olin vielä ollut tuntiakaan Tarlenheimissä, kun häneltä tuli muhkea lähetystö minua tervehtimään. Siksi julkea hän ei ollut, että olisi lähettänyt sen kolmikon, joka oli yrittänyt murhata minut; mutta hän lähetti kuuluisan kuusikkonsa toisen puoliskon, ruritanialaiset herrat Lauengramin, Krafsteinin ja Rupert Hentzaun. Kaikki kolme olivat rivakoita ja voimakkaita miehiä ja ratsastivat verrattomilla juoksijoilla. Nuori Rupert, joka näytti oikein hirtehisen uskalikolta — mikä hän olikin täydessä määrin — eikä ollut paria-kolmeakolmatta vuotta vanhempi, oli lähetystön puheenjohtajana ja lausui meille mitä siroimman sepitelmän, jossa kaikkein uskollisin alamaiseni ja hartahin veljeni Michael pyyteli anteeksi, ettei hän päässyt persoonallisesti toivottamaan minua tervetulleeksi eikä vast’edeskään asettumaan minun käytettäväkseni. Aiheena tähän valitettavaan laiminlyömiseen oli, että hän ja monet hänen huonekunnastaan olivat sairastuneet pahanluontoiseen tulirokkoon, jonka tartunnalta he tahtoivat meitä varjella. Kaiken tämän selitti nuori Rupert meille niskojaan viskaten ja hävyttömän julkea hymy huulillaan — hän oli todellakin vietävän sievännäköinen nuori vintiö, jonka juorut tiesivät syösseen monta naista turmioon. »Jos veljelläni on tulirokko», sanoin, »niin muistuttaa hänen osansa minun osaani enemmän kuin mitä se tavallisesti tekee. Toivon, ettei tauti sentään ole vallan vaikeata laatua?» »Herttua voi toimittaa hyvin työnsä, teidän majesteettinne.» »Toivon myöskin, etteivät linnassa toki kaikki ole sairaina. Kuinka voivat hyvät ystäväni de Gautet, Bersonin ja Detchard? Kuulin, että näistä viimeksimainitsemani on lievästi loukannut itseään.» Lauengram ja Krafstein näyttivät synkiltä ja levottomilta kuin ukkospilvi, mutta nuoren Rupertin irvistys kävi vain leveämmäksi. »Ah, hän toivoo piankin saavansa sopivaa lääkitystä vammaansa, teidän majesteettinne», hän vastasi ylimielisesti. Minä purskahdin nauramaan; sillä tiesin hyvin, että kosto oli se lääkitys, jota Detchard kaikkein hartaimmin kaipasi. »Tahdotteko jäädä päivällisille luoksemme, hyvät herrat?» kysyin. Rupert Hentzau kiirehti pyytelemään anteeksi — heidän täytyi joutua toimiinsa linnaan. »No niin, sitten minun on sanottava teille: näkemiin asti, hyvät herrat», lausuin ja heilautin kättäni. »Minua ilahduttaa suuresti, jos pääsen pian tekemään lähempää tuttavuutta kanssanne.» »Me pyydämme nöyrimmin teidän majesteettianne toimittamaan, että se tilaisuus tulisi hyvin pian», vastasi Rupert veikeästi irvistäen ja lähti ulos, astuen Saptin ohi niin pirullisen uhitteleva ilme kasvoillaan, että näin vanhan soturin puristavan kätensä nyrkkiin ja katsovan kulmiaan rypistellen menijän perään. Omasta kohdastani olen sitä mieltä, että kun miehen välttämättömästi täytyy olla konna, niin aina on parempi, että hän on hyvännäköinen konna; ja siksipä minä pidinkin enemmän Rupert Hentzausta kuin hänen molemmista seuralaisistaan, joilla oli pitkät hevosennaamat ja ylen lähekkäin olevat silmät. Tällä tarkoitan, ettei synti suinkaan käy raskaammaksi sen kautta, että sitä tehdään älykkäällä ja hienolla tavalla. Nyt sattui käymään niin merkillisesti, että minä tänä ensimmäisenä iltana — sen sijaan että olisin käynyt pöytään nauttimaan linnankokin laittamasta erinomaisesta päivällisestä — olinkin pakotettu jättämään seurueeni yksin siitä iloitsemaan ja itse lähtemään Fritzin kera ratsastusretkelle Zendan pikkukaupunkiin ja nimenomaan erääseen pieneen ravintolaan, jonka tunsin vanhastaan. Retkeä ei voinut ajatella lainkaan vaaralliseksi, sillä illat olivat pitkät ja valoisat ja tiet tällä puolen Zendaa hyvin vilkasliikkeiset. Niinpä lähdimme matkaan, vain yksi ratsurenki perässämme. Minä käärin ison viitan ympärilleni. »Fritz», sanoin kaupunkiin tullessamme, »ravintolassa, johon menemme, sattuu olemaan mainion sievä tyttönen.» »Mistä sen tiedätte?» hän kysyi. »Olen käynyt siellä ennenkin», sanoin. »Senkö jälkeen kuin...» »Ei, sitä ennen.» »Mutta sittenhän teidät tunnetaan siellä!» »Niin, tietystikin. Mutta älkää nyt huoliko väitellä vastaan, ystäväiseni; kuulkaa ennemminkin, mitä minulla on sanottavana. Me molemmat kuulumme kuninkaan seurueeseen, ja toisella meistä on hammassärky. Toinen hankkii meille yksityisen huoneen ja päivällispalaa sekä pullollisen krouvin parasta viiniä sairasta varten. Ja jos kaiken tämän tilaaja on tarpeeksi vikkelä ja liukaskielinen, niin arvaan hänen saavan aikaan, että tuo sievä tyttönen tulee meitä palvelemaan.» »Mutta jollei hän tahdo tulla?» sanoi Fritz »Fritz hyvä», sanoin, »jollei hän tule teidän kauniiden kasvojenne takia, niin tulee hän ainakin minun sairaspoloisen vuoksi.» Me saavuimme tuohon pieneen ravintolaan. Kun kävin sisään, ei naamastani näkynyt muuta kuin silmät. Emäntä otti meidät vastaan, ja parin minuutin perästä tuli pikku ystävättärenikin näkyviin — pelkään pahoin, että hän aina piti varansa tähystäessään rattoisia vieraita. Päivällinen ja viini tilattiin. Minä asetuin yksityiseen huoneeseen, ja pian liittyi Fritz seuraani. »Tyttö tulee kuin tuleekin», tiesi hän kertoa. »Jollei hän tulisi, niin saattaisin ruveta epäilemään kreivitär Helgan hyvää makua», sanoin. Tyttö tuli. Annoin hänelle aikaa asettaa viinipullon pöydälle, sillä en tahtonut, että hän ällistyksessään pudottaisi sen lattiaan. Fritz kaasi pullosta lasiin ja ojensi sen minulle. »Onko herra hyvin kipeä?» kysyi tyttö säälivästi. »Ei, herra ei ole sen huonompi kuin viime kerralla tavatessamme», minä vastasin ja heitin viitan yltäni. Tyttö parkaisi hiljaa ja löi kätensä yhteen. Sitten hän huudahti: »Kuningashan se on! Minä sen sanoinkin äidille, heti kun näin hänen kuvansa sanomalehdessä. Suokaa anteeksi minulle!» »Ettehän te ollenkaan pahoittanut mieltäni», vastasin. »Ei, mutta kaikesta siitä, mitä me puhuimme.» »Kaiken sovittaa se, mitä te teitte minun mielikseni — muistattehan!» »Minun pitää mennä sisään ja kertoa äidille.» »Seis!» sanoin ja kohotin varoittavasti sormeani. »Tänäiltana emme ole tulleet tänne hulluttelemaan. Tuokaa päivällinen pöytään älkääkä hiiskahtako sanallakaan, että kuningas on täällä.» Tyttö palasi parin minuutin perästä ja näytti totiselta, mutta samalla hyvin uteliaalta. »Mitä Johannille kuuluu?» kysyin syömään ruvetessani. »Tuota, herra — tahdoin sanoa teidän majesteettinne...» »Jättäkäämme majesteetti tällä kertaa rauhaan.» »Me emme näe häntä tätänykyä juuri koskaan.» »Mikäs nyt on?» »Se vain, että minä olen sanonut hänelle, että hän käy täällä liian usein», vastasi pieni keimailija ja viskasi niskaansa. »Hän on siis happamella tuulella ja pysyttelee poissa?» »Niin.» »Mutta saisit sinä kai hyvinkin hänet jälleen tulemaan?» sanoin hymyillen. »Ehkäpä saisin», hän vastasi. »Kuulehan, minä tunnen hyvin sinun vetovoimasi», sanoin, ja tyttö punastui ilosta. »Muuten ei se asia yksistään häntä pidättele täältä. Hänellä on tähän aikaan hyvin paljon askaretta linnassa.» »Mutta eihän, nyt ole metsästysaika.» »Ei, mutta hän on siivoojana linnassa?» »Mitä hullua — onko Johannista tehty sisäpiika?» Nuorella tytöllä tuntui olevan palava halu lörpötellä kaikki tietonsa. »Niin, kun siellä ei ole ketään muuta», hän sanoi; »siellä ei ole naisväkeä ollenkaan — ei ainakaan palvelijattaria, tarkoitan. Ihmiset sanovat... mutta ei taida olla oikein, että minä...» »Annappa kuulua, mitä ihmiset sanovat.». »Ei, minä en uskalla.» »Minä katson kattoon sillä aikaa.» »Siellä sanotaan olevan erään hienon vallasnaisen, mutta ei ainuttakaan muuta naista. Ja Johann palvelee herroja.» »Poloinen Johann, hän taitaa tulla liiaksi rasitetuksi; mutta minä olen varma, että hänellä on aina aikaa puolituntinen käväistäkseen sinua katsomassa.» »Ajastako se sitten riippuu?» »Rakastatko sinä häntä?» kysyin. »En!» »Tahdotko palvella kuningasta?» »Tahdon!» »Pyydä sitten Johannia tapaamaan sinut toisen virstanpatsaan kohdalla Zendan ulkopuolella huomeniltana kello kymmeneltä. Sano, että odotat häntä siellä ja lähdet kotiin hänen seurassaan.» »Aiotteko te tehdä hänelle jotain pahaa?» »Emme suinkaan, jos hän vain tekee sen mitä käsken. Mutta nytpä luulen jo sanoneeni sinulle tarpeeksi, kaunokaiseni. Tee se, mitä pyysin sinulta, ja pidä varasi, ettei kukaan saa tietää kuninkaan käyneen täällä.» Puhuin hiukan ankarassa sävyssä, sillä ei liene vahingoksi lisätä vähän pelkoa naisen kiintymykseen; mutta sävyni vaikutusta lievensin antamalla tytölle sievän lahjan. Sitten haukkasimme päivällistä, ja pöydästä noustuamme kääriydyin jälleen isoon viittaani ja lähdin Fritz edelläni, hevostemme luo. Kello oli vasta puoli yhdeksän, eikä vielä juuri hämärtänytkään. Kaduilla eli niin paljon väkeä kuin noin pienessä kaupungissa yleensä voi olla, ja minä saatoin nähdä että ihmiset haastelivat ahkerasti keskenään. Zenda tunsi olevassa tätänykyä Ruritanian sydän, sillä kun oli kuningas toisella laidallaan ja herttua toisella. Me ratsastimme verkalleen kaupungin läpi, mutta maantielle niiniämme panimme rivakaksi raviksi. »Tahdotteko te saada tuon Johannin käsiinne?» kysyi Fritz. »Tahdon niinkin, ja luulen panneeni hyvän syötin koukkuun hänen varalleen. Krouvin pikku Delila taluttaa kyllä tuon Simsonin meidän käsiimme, siitä olen varma. Se ei aina riitä, Fritz veikkoseni, ettei pidä talossaan ollenkaan hameväkeä, vaikka Michael veljeni tuntuukin sen verran ymmärtävän; mutta jos tahtoo olla aivan varma asiastaan, on paras, ettei hameita ole edes kymmenen mailin kuuluvilla.» »Ei sen lähempänä kuin Strelsaussa esimerkiksi», sanoi poloinen Fritz ja päästi pahasti lemmensairaan huokauksen. Me lähestyimme linnaa ja olimme pian sen mäellä. Kun hevostemme kaviot kopsahtelivat sorakäytävällä, tuli Sapt miltei juosten vastaamme. »Jumalan kiitos, että olette turvassa!» hän huudahti. »Näittekö niitä lainkaan?» »Keitä sitten?» kysyin, laskeutuessani satulasta. Hän veti meidät syrjään, jotta ratsurenki ei kuulisi puhettamme. »Te ette saa ratsastella täällä ympäri, nuori mies», sanoi hän minulle hiljaa mutta painokkaasti, »jollei teillä ole joka kerran viisi tai kuusi miestä seurassanne. Tunnetteko erästä nuorta herraa seurueestanne, jonka nimi on Bernenstein?» Minä tunsin hänet; hän oli kaunis ja pirteä nuori mies, jokseenkin minun kokoiseni ja vaaleatukkainen. »Hän makaa nyt vuoteessa, pyssynluoti käsivarressaan.» »Hittoja kanss'!» »Näin se kävi! Päivällisen jälkeen hän lähti yksinään ulos ja maleksi hiukan metsässä. Siellä hän oli yhtäkkiä näkevinään kolme miestä väijyksissä puiden takana, joista yksi tähtäsi häneen pyssyllä. Hänellä ei ollut mitään asetta matkassa, jonka vuoksi hän lähti juoksemaan takaisin linnaan, mutta pyssymies ampui hänen jälkeensä ja osui häntä käsivarteen. Hänellä oli tuska ja työ laahautua ylös mäelle, ennenkuin meni pyörryksiin. Onneksi roistot pelkäsivät tulla kovin lähelle ihmisiä.» Hän vaikeni, mutta lisäsi hetkisen kuluttua: »Se luoti oli teille tarkoitettu, nuori ystäväiseni.» »Se on hyvin todennäköistä», vastasin. »Olisipa soma tietää, keitä nuo kolme tällä kertaa olivat», sanoi Fritz. »En ollutkaan tänä iltana ilman asiata ulkona», minä virkoin, »ja syyn saatte oitis tietää. Mutta muuan asia erityisesti painaa mieltäni.» »Mikä asia se on?» kysyi Sapt. »Kas tämä — minä arvelen kehnosti kiittäväni Ruritaniaa sen minulle osoittamasta kunniasta, jos lähden täältä tieheni ja jätän henkiin yhdenkään noista kuudesta. Ja sitä minä Jumalan avulla en aiokaan tehdä.» Sapt puristi minun kättäni. KOLMASTOISTA LUKU. Parannettu laitos Jaakopin tikapuista. Seuraavan päivän aamuna annoin kaikki tarpeelliset käskyt, ja sitten lepäsin tyytyväisemmin kuin moneen aikaan. Olin täydessä, kiihkeässä toiminnassa, ja vaikka ei kuumeisinkaan toiminta pysty parantamaan ihmistä rakkaudesta, vaikuttaa se ainakin siihen huumauslääkkeen tavoin. Sapt, jonka veri oli syttynyt, ihmetteli kovin, että minä kykenin paistattamaan päivää ulkona nojatuolissa viruen ja kuunnellen erästä ystävääni, joka pehmeällä äänellään lauloi Ruritanian kansanlauluja, jotka vaivuttivat minut viileän alakuloiseen tunnelmaan. Tällaisessa »askareessa» satuin parahiksi olemaan, kun nuori Rupert Hentzau — joka ei pelännyt ketään ihmistä eikä pakolaistakaan, vaan ratsasteli ympärillämme rauhallisesti kuin olisi hän ollut Strelsaun linnanpuistossa — tuli ratsastaen pihamaalle, missä minä makasin, tervehti ilkamoivan nöyrästi ja pyysi saada puhua minun kanssani kahdenkesken tuodakseen minulle salaisen sanoman Strelsaun herttualta. Minä annoin kaikkien seuralaisteni siirtyä syrjempään; sitten sanantuoja istahti vierelleni ja sanoi: »Näyttääpä siltä, että kuningas potee lemmensairautta?» »Ei sentään hengenvaarallisesti», vastasin hymyillen. »Se on hyvä!» hän sanoi. »Kuulkaapas nyt, Rassendyll, koska satumme olemaan kahdenkesken...» Minä nousin suoraksi istuimellani. »No, mikä nyt on?» hän kysyi. »Aion kutsua jonkun herroistani ja käskeä hänen toimittamaan hevosenne esiin. Jollette te tiedä, miten kuningasta on puhuteltava, niin veljeni saa lähettää tänne toisen sanantuojan.» »Maksaako vaivaa jatkaa tätä ilveilyä?» hän sanoi ja löi huolettomasti hansikkaallaan saappaansa varteen. »Se ei ole vielä lopussa; ja minä pystyn kai itse määräämään, mitä nimeä tahdon itsestäni käytettävän.» »No, no, no — olkoon menneeksi; mutta muuten minä puhuin vain pelkästä ystävyydestä, sillä te olette tosiaankin minun mieleiseni mies.» »Voinen olla», vastasin, »jollen niele tykkänään rehellisyyttäni.. Voinen olla teille mieleinen, jollen unohda, että minun tapanani on lunastaa miehille antamani sana ja pitää arvossa naisten kunniaa.» Hän mulkoili minuun vihaisesti. »Onko äitinne kuollut?» kysyin. »On — mitä te hänestä?» »Siitä hän saa kiittää Jumalaa», sanoin; ja tällöin kuulin hänen kiroavan hiljaa. »Mitä asiata teillä oli minulle?» Tiesin koskettaneeni hänen arimpaan kohtaansa, sillä kaikki tiesivät hänen särkeneen äitinsä sydämen ja kerskailleen rakastajattarillaan tämän talossa. Hänen huoleton sävynsä oli hetkiseksi kadonnut. »Herttua tekee teille paremman tarjouksen kuin minä olisin ikinä tehnyt», hän murahteli hampaittensa välistä. »Minä ehdotin hirttonuoraa, mutta hän tarjoo teille turvallisen pääsyn rajalle ja viisikymmentä tuhatta puntaa käteistä.» »Minusta teidän tarjouksenne on parempi, jos minun on pakko ottaa vastaan mitään tarjousta Zendasta päin.» »Vastaatteko siis kieltävästi?» »Tietysti!» »Sanoinhan minä sen jo Michaelille» — ja tuo hirtehinen, joka oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hymyili minulle valoisinta hymyään. »Meidän kesken puhuen», hän jatkoi, »musta Mikko ei pysty käsittämään aatelismiehen ajatustapaa.» Minua alkoi naurattaa. »Entäs te?» kysyin. »Minä sen tietysti käsitän», sanoi hän itsetyytyväisesti. »Vai niin — nuora on siis teille mieluisempi?» »Mieltäni pahoittaa, ettei teidän ole sallittu elää kyllin kauan nähdäksenne minut siinä killumassa», vastasin. »Osoittaako teidän majesteettinne minulle sen suuren kunnian, että etsitte riitaa minun kanssani?» »Sen tekisin, jos olisitte paria vuotta vanhempi. — Kuinka vankinne voi nykyään?» kysyin sitten. »Kuningas...» »Teidän vankinne, sanoin.» »Ah, unohdin äskeisen toivomuksenne, teidän majesteettinne. No niin — hän elää.» Hän nousi pystyyn; minä tein samoin. Sitten hän hymyili ja sanoi: »Entä se kaunis prinsessa — kuinka hän voi? Uskallanpa panna vetoa, että seuraavasta Elphbergistä tulee tarpeeksi punainen, vaikka mustaa Mikkoa sanottaisiinkin sen isäksi.» Minä hypähdin hänen eteensä ja puin nyrkkiä hänen nenänsä edessä. Hän ei hievahtanutkaan, vaan irvisteli hävyttömän julkeasti minulle. »Menkää tiehenne, niin kauan kuin pääsette täältä ehjin nahoin!» mutisin hammasteni välistä. Hän oli korkojen ja koronkorkojen kanssa maksanut minulle takaisin äskeisen viittaukseni hänen äidistään. Sitten tapahtui rohkein uhkayritys, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaikki ystäväni olivat noin viidenkolmatta askeleen päässä meistä. Rupert huusi erään ratsurengin puheilleen, käski tämän tuoda hänen hevosensa ja antoi miehen lähteä, työnnettyään hopeakolikon hänen käteensä. Hevonen talutettiin hänen luokseen, ja minä seisoin vieressä ääneti ja osaamatta aavistaa mitään pahaa. Rupert oli yrittävinään nousta satulaan, mutta käännähti sitten nopeasti minua kohti, pidellen vasenta kättään vyöllään ja ojentaen minulle oikean. »Ettekö tahdo puristaa kättäni?» hän sanoi. Minä kumarsin hiukan ja tein, niinkuin hän oli odottanutkin — panin molemmat käteni selän taa. Ajatusta nopeammin hänen vasen kätensä lennähti vyöltä minua kohti, ja pieni tikari viuhahti ilmassa. Se osui minua vasempaan olkaan. Jollen olisi vaistomaisesti hätkähtänyt taapäin, olisi se käynyt suoraan sydämeeni. Minä hoipuin takaperin ja päästin tukahtuneen huudon. Jalustimiin koskettamatta Rupert hypähti hevosensa selkään ja kiiti tiehensä nopeasti kuin nuoli; hänen peräänsä kajahteli huutoja ja revolverinlaukauksia — jälkimmäiset yhtä hyödyttömiä kuin edellisetkin — ja minä vaivuin nojatuoliin ja tunsin väkevätä verenvuotoa haavastani, samalla kuin näin tuon lemmon vintiön katoavan näkyvistä lehtokujannetta pitkin. Ystäväni kihertelivät ympärilläni, ja sitten minä menin tainnoksiin. Arvaan, että minut kannettiin sänkyyn ja että lienen maannut siinä kokonaan tai puoleksi tiedottomana tuntikausia; sillä kun viimein tulin tajuihini, oli aivan pimeä ja minä pikemminkin aavistin kuin näin Fritzin istuvan vierelläni. Olin hyvin heikko ja uupunut; mutta hän puheli minulle rohkaisevasti ja sanoi, että haavani piankin paranisi ja että kaikki oli käynyt niinkuin olin toivonutkin. Johann oli nielaissut hänen varalleen viritetyn syötin ja oli vartioituna linnassamme. »Ja mikä minusta varsinkin on merkillistä», jatkoi Fritz, »on se, ettei hän näytä olevan ollenkaan harmistunut kepposestamme. Hän tuntuu ajattelevan, että kun musta Mikko kerran saa viedyksi tuumansa perille, niin ei kenenkään ole hyvä olla niiden todistajana — tuota kuusikkoa tietysti lukuunottamatta.» Tämä ajatus aiheutti uskomaan vankimme ymmärryksestä hyvää, ja minä rupesin toivomaan, että hänestä kenties voi olla meille apua. Käskin tuomaan hänet heti puheilleni. Sapt toi hänet sisään ja istutti hänet tuolille sänkyni viereen. Johann näytti happamelta ja pelästyneeltä; mutta totta puhuen me olimme kaikkikin aika lailla peloissamme nuoren Rupertin viime urotyön jälkeen; eikä Johannin arkailua käynyt ihmetteleminenkään, sillä Saptin revolveri oli koko ajan ojossa hänen otsaansa kohti. Sitäpaitsi olivat hänen kätensä köytetyt selän taakse, mutta sitä minä en tahtonut kauemmin sallia. Minun ei tarvitse tässä luetella vangille antamiamme lupauksia turvallisuudesta ja rahapalkinnosta — ne lupaukset me sitten pidimmekin ja maksoimme hänelle niin runsaasti, että hän nyt elää hyvissä varoissa. Me voimmekin esiintyä anteliaina häntä kohtaan, koska oitis huomasimme, että hän oli pikemminkin heikko kuin ilkeäluontoinen mies, ja että hän oli alistunut suorittamaan osansa ilkityössä enemmänkin peläten herttuata ja omaa veljeänsä kuin mistään innostuksesta itse hankkeeseen. Mutta hän oli kuitenkin osoittautunut sille uskolliseksi; vaikka hänelle ei ollutkaan uskottu kaikkein salaisimpia aikeita, tunsi hän siksi hyvin linnan ja kaikki sen nykyiset varustelut, että voi ilmaista meille melkein kaiken, mitä meidän tarvitsikin tietää. Hänen kertomuksensa sisälsi pääasiallisesti seuraavaa: Maanpintaa alempana oli vanhan linnan pohjakerroksessa kaksi kallioon hakattua kellaria, joista kiviportaat veivät nostosillalle. Ulommassa kellarissa ei ollut lainkaan akkunaa, mutta siellä paloi lamppu yötä päivää; sisemmässä oli neliskulmainen akkunalokero, joka avautui vallihautaan. Edellisessä oleskeli alituisesti kolme herttuan kuusikosta, ja Michael oli antanut käskyn, että jos mikä vihollinen hyvänsä yritti hyökätä ulompaan suojaan, tuli noiden kolmen puolustaa sitä niin kauan kuin hengenvaaratta itselleen voivat sen tehdä. Mutta heti kuin oli syytä pelätä, että ovi murrettaisiin auki, piti Rupert Hentzaun tai Detchardin — sillä toinen näistä pahimmista hurjimuksista oli aina paikalla — jättää puolustaminen molempain toisten miesten asiaksi, luikahtaa sisempään kellariin, jossa kuningasta pidettiin vangittuna, ja surmata tämä muitta mutkitta. Kuningasta kohdeltiin hyvin, mutta aseet häneltä oli tietysti riistetty, ja hänen käsivartensa oli köytetty hienoilla teräsvitjoilla, niin että hän ei voinut kohottaa kyynärpäitään vyötäisiä korkeammalle. Jos siis ulko-ovi särjettäisiin, olisi kuningas heti hengiltä. Mutta entä hänen ruumiinsa? Siitähän tulisi hänen murhaajiaan vastaan yhtä vaarallinen todistaja kuin hänestä itsestään elävänä. »Herttua on siitäkin pitänyt huolta», kertoi Johann. »Sillä aikaa kuin nuo kaksi muuta puolustavat ulompaa kellaria, avaa se mies, joka on tappanut kuninkaan, kellarinakkunaa peittävän rautaristikon; se kääntyy näet saranoilla alas. Tuosta akkunasta ei tule sisään ollenkaan valoa, sillä aukon tyyten peittää muurattu tiilitorvi, joka on niin avara, että mies voi ryömiä sitä myöten, ja päättyy alhaalla vallihaudassa aivan vedenpinnan yläpuolelle. Sittenkun kuningas on surmattu, kiinnittää murhamies sukkelasti rautapainon ruumiiseen, raahaa tämän akkunan luo ja nostaa sen aukon tasalle vipulaitteen avulla, jonka Detchard on varoilta rustannut. Sitten hän työntää ruumiin jalat edellä torveen ja antaa sen luisua alas. Se putoo molskahtamatta veteen ja painuu suoraapäätä pohjaan, joka sillä kohtaa on kaksikymmentä jalkaa syvä. Kun kaikki on sitämyöten valmista, huutaa murhamies tovereilleen 'kaikki hyvin!' ja sukeltaa itsekin alas aukosta; ja jos toisetkin kerkiävät, eikä taistelu ole vallan kuuma, niin he syöksyvät sisempään kellariin, koettavat teljetä välioven perästään ja luiskahtavat torvea myöten veteen. Kuninkaan ruumis tietysti jää pohjaan, mutta he nousevat jälleen pintaan, missä muuan mies odottelee veneessä auttaakseen heidät ylös vedestä. Toisella rannalla on myöskin jokaiselle varalla hevoset. Jos asiat sittenkin alkavat käydä hullusti, yhtyy herttua heihin ja kaikki pyrkivät kiiruimman kautta pakoon; mutta jos kaikki sujuu hyvin, palaavat he linnaan, jossa heillä on vihollisensa satimessa. Sellainen on se suunnitelma, jonka hänen korkeutensa on laittanut päästäkseen hätäpäivän päällekäydessä kuninkaasta eroon. Mutta siihen turvaudutaan, kuten sanottu, ainoastaan ihan viime tingassa; sillä arvaattehan, ettei herttualla ole erityistä halua surmata kuningasta, jollei hän saa teidänkin henkeänne kaupanpäällisiksi. Nyt olen ilmaissut teille koko totuuden, niin totta kuin Jumala sieluani auttakoon, ja pyydän teitä suojelemaan minua herttua Michaelin hirmuiselta kostolta; sillä jos minä lankean hänen käsiinsä, sittenkun hän on saanut tämän tietää, niin voin rukoilla vain yhtä asiaa koko elämässäni, nimittäin nopeata kuolemaa, ja sellaista hän ei minulle suo!» Hän kertoi juttunsa hyvin katkonaisesti; mutta kyselemällä me täytimme kaikki aukkokohdat. Hänen kertomansa suunnitelma edellytti aseellista partiokahakkaa; mutta jos vihollinen tuli ylivoimaisella joukolla — jollaisen esim. minä, nimellinen kuningas, voin hankkia — niin luovuttiin kaikesta vastarinnasta, ja kuningas murhattaisiin kaikessa hiljaisuudessa ja ruumis syöstäisiin torvea myöten vallihautaan. Ja lopuksi vielä sukkela päähänpisto — tässä tapauksessa joku salaliittolaisista asettuisi kuninkaan tilalle kellariin, ja vihollisten hyökätessä sisään hän rupeisi pitämään kovaa melua ja huutamaan apua. Silloin ilmestyisi Michaelkin näkösälle ja myöntäisi olleensa ehkä liian kovakourainen vankiaan kohtaan; mutta tämä olikin muka ollut niin mielettömän julkea, että oli rohjennut ruveta liehakoimaan herttuan lemmittyä — Antoinette de Mauban oli näet linnassa — ja Zendan linnanherrana hän oli rangaissut uskalikkoa omankäden oikeudella. Mutta nyt hän tilaisuuden pakottamana päästäisi miehen vapaaksi ja tekisi samalla kertaa lopun kaikista juoruista »Zendan salaperäisestä vangista», jotka puheet olivat saaneet hänen odottamattomat vieraansa sekaantumaan asiaan. Silloin nämä tietenkin tulisivat hämilleen ja vetäytyisivät noloina tiehensä, ja Michael voisi tehdä kuninkaan ruumiin suhteen kuinka parhaaksi näki. Tämän julman ja kavalan juonen kuultuamme me, Sapt, Fritz ja minä, katsoimme kauhistuneina toisiimme. Tulinpa minä linnaan rauhan tai sodan asioissa, joko sotajoukon etunenässä tahi viekkaalla yllätyksellä, niin kummassakin tapauksessa kuningas olisi menettänyt henkensä, ennenkuin minä pääsisin häntä lähellekään. Jos Michael oli minua väkevämpi ja voitti minun väkeni, niin olisi koko juttu siihen loppunut; mutta jos minä saisin linnan käsiini, niin minulla ei olisi mitään keinoa rangaistakseni häntä, ei ainuttakaan keinoa todistaakseni hänen inhan työnsä tapahtuneeksi — muuta kuin paljastamalla oman petokseni. Toiselta puolen taasen minä jäisin edelleen kuninkaaksi — sydämeni tykytti hetkisen kuumeisesti tätä ajatellessani — ja lopullinen kamppailu herttuan ja minun välillä siirtyisi myöhemmäksi ajaksi. Hän tuntui todellakin tehneen voittonsa mahdolliseksi ja tappionsa mahdottomaksi. Jolleivät asiat käyneet hänelle hyvin, niin ne pysyisivät samalla kannalla kuin olivat aikaisemminkin olleet, ennenkuin minä tulin hänen tiellensä; — silloin oli hänen ja valtaistuimen välillä vain yksi mies, ja se mies oli petturi; jos taas kaikki sujui hänen suunnitelmansa mukaan, niin ei ollut olemassa ketään, joka pystyisi nousemaan häntä vastaan. Minä olin jo ruvennut ajattelemaan, että Michael oli vain mukava »mammanpoika», joka mieluimmin jätti kaiken taistelun ystäviensä toimeksi; mutta nyt tuli minun myöntää, että hänen aivonsa joka tapauksessa olivat luoneet tämän mestarisuunnitelman, vaikkapa hän itse ei sitä toteuttanutkaan ase kädessä. »Tietääkö kuningas itse tästä mitään?» kysyin. »Veljeni ja minä tuon torven muurasimme hänen akkunaansa herra von Hentzaun ohjeitten mukaan», vastasi Johann. »Tällä oli sinä päivänä vahtivuoro, ja kuningas kysyi häneltä, mitä torvella tehtäisiin. — 'Siitä tulee, saakeli soikoon, parannettu laitos Jaakopin tikaportaista’, vastasi se nuori herra ja nauroi iloista nauruaan. ’Tietäähän teidän majesteettinne raamatusta Jaakopin tikapuut, joita myöten mennään maasta taivaaseen. Meistä ei ollut sopivaa, että teidän majesteettinne kulkisi rahvaan tietä, kun teille tulee äkkipakko nousta Aaprahamin helmaan; sen vuoksi laitamme teille tähän sievät yksityisportaat, joilla ei roskajoukko pääse teidän menoanne edes näkemäänkään. Kas sitä varten tämä torvi tulee, kuninkaallinen majesteetti.' Ja hän nauroi taas ja pyysi saada täyttää kuninkaan lasin sen asian onneksi; kuningas istui näet silloin illallispöydässä. Ja vaikka kuningas onkin niin uljas ja peloton kuin kuka hyvänsä hänen suvustaan, vaihtui kuitenkin väri hänen poskillaan, kun hän katseli torvenlaittoa ja tuota reilua pilkkakirvestä, joka veisteli kompiaan hänelle.» — Johannia itseäänkin puistatti sitä muistellessaan; sitten hän jatkoi: »Ei muuten olekaan leikin asia nukkua öitänsä Zendan linnassa, sillä siellä on jokainen yhtä kärkäs katkaisemaan toisilta kurkun kuin lyömään korttia keskenään; ja herra Rupert von Hentzaulle se ajanviete on mieluisempi kuin mikään muu, vieläpä rakkaampi kuin naisten vietteleminen, vaikka sekin on hänen mielitekojaan.» Mies taukosi puhumasta, ja minä käskin Fritzin saattamaan hänet taitelle varmaan palkitaan. Sitä ennen sanoin kuitenkin hänelle: »Jos kuka hyvänsä kysyy teiltä, pidetäänkö Zendassa ketään vankina, niin vastatkaa myöntävästi; mutta jos tahtovat udella teiltä, kuka se vanki on, niin te ette saa tietää hänestä mitään; sillä kaikki minun lupauksenkaan eivät pysty pelastamaan teidän henkeänne, jos yksikään sielu saa tietää totuuden Zendan vangista. Minä itse tapan teidät kuin koiran, jos hiiskahdatte siitä hengähdyksenkään tässä talossa.» Hänen poistuttuaan katsahdin Saptiin. »Siitä tulee hyvin kova pala meidän hampaillemme», sanoin. »Niin tulee», vastasi vanha soturi ja pudisteli harmaantunutta päätänsä; »niin kova todellakin, että uskon teidän vielä ensi vuonna tähän aikaan hallitsevan Ruritaniaa.» Ja sitten hän alkoi purkaa sappeaan mustan Mikon luihun kavaluuden johdosta. Minä painauduin pitkäkseni vuoteeseen. »Minusta tuntuu», huomautin, »että kahdella tapaa voisi kuningas pelastua hengissä Zendasta. Toinen on se, että joku herttuan seuralaisista kavaltaa isäntänsä.» »Sen mahdollisuuden saatte huoleti jättää pois laskuistanne», hän sanoi. »Sitä en tahtoisi», vastasin; »sillä toinen keinoista on _ihme taivaasta!_» NELJÄSTOISTA LUKU. Yö Zendan linnan partailla. Ruritanian kelpo asukkaita olisi kai hyvin ihmetyttänyt kuulla siitä, mistä edellisessä luvussa oli puhetta; sillä virallisen tiedonannon mukaan minä sairastin satunnaista vammaa, jonka olin saanut harhaan viskatusta keihäästä metsäsianpyynnissä. Minä annoin laittaa jokapäiväiset ilmoitukset voinnistani hyvin vakavaan sävyyn ja ylläpidin niiden avulla yleisössä suurta jännitystä, josta oli kolmenkinlaiset seuraukset. Ensiksikin loukkasin pahoin Strelsaun lääkärikuntaa kieltäytymällä kutsumasta siitä ketään minua hoitamaan, lukuunottamatta erästä Fritzin tuttavaa, nuorta lääkäriä, johon voimme täysin luottaa. Toiseksi sain sotamarski Strakenczilta sanan, ettei minun määräyksilläni näyttänyt olevan enempää tehoa kuin hänenkään antamillaan; sillä prinsessa Flavia tahtoi, saatuaan kuulla haavoittumisestani, väenväkisin matkustaa Tarlenheimiin hänen suojeluksensa turvissa — ja siitä tiedosta minä sain iloa ja ylpeyttä, jota turhaan koetin itsessäni kukistaa. Ja kolmanneksi tuli vihdoin rakas veljeni, Strelsaun herttua — vaikka hän olikin liiaksi hyvin perillä tilastani uskoakseen puhetta sairauteni syystä — minun näköjään pysyessäni täysin toimetonna vakuutetuksi siitä, etten todellakaan pystynyt mihinkään toimiin häntä vastaan, jopa hän uskoi, että henkenikin oli vaarassa. Tämän sain kuulla Johannilta, johon minun täytyi pakostakin luottaa ja lähettää hänet takaisin Zendaan, missä hänet ensi työksi piestiin perinpohjaisesti Rupert Hentzaun määräyksestä, koska hän oli juljennut loukata Zendan korkeata moraalia viipymällä yökauden lemmenretkellään. Johann tietysti sydämistyi pahasti saamastaan selkäsaunasta; ja koska herttua oli vahvistanut hänen tuomionsa, niin se seikka sitoi miehen minun palvelukseeni paljon lujemmin kuin kaikki palkkiolupaukset. Flavian tuloa en voi käydä pitemmältä kuvailemaan. Hänen ilonsa tavatessaan minut terveenä ja reippaana, kuolemansairaan sänkypotilaan asemesta, elää vielä tälläkin hetkellä niin väkevänä sydämessäni, että se on lakata sykkimästä pelkästä hurmauksesta; ja hänen moitteensa sen johdosta, etten ollut uskoutunut edes hänellekään, saavat olla puolustuksena keinoille, joilla pyrin niitä pidättämään. Että sain hänet vielä kerran luokseni, se oli totta tosiaan minulle samaa kuin säde taivaan ihanuudesta kadotukseen tuomitulle sielulle — ja sitäkin enemmän, kun tiesin välttämättömän kirouksen ja kadotuksen seuraavan kohta perästä. Kun olin viettänyt kaksi kokonaista päivää hänen kanssaan, koettaen sillä aikaa unohtaa kaiken muun mieltäni raskauttavan, järjesti Strelsaun herttua suurenmoisen metsästyksen. Taistelu oli nyt aivan käsissä. Ahkerasti neuvoteltuamme olimme Sapt ja minä päättäneet rohjeta aloittaa sen, ja päätöstämme vahvisti Johannin tuoma tieto, että kuningas oli käynyt hyvin kalpeaksi, laihaksi ja heikoksi ja että kehno vankityrmä pahasti uhkasi hänen terveyttään. Olipa mies kuningas tai ei, niin parempi on hänen saada ritarillinen äkkikuolema luodista tai miekasta kuin menehtyä rotan tavoin tuuma tuumalta vankikomerossa. Tämä ajatus joudutti meidän toimiamme kuninkaan vapauttamiseksi, ja minunkin kannaltani kävi kiiruhtaminen pakostakin välttämättömäksi. Sillä ukko Strakencz hoputteli minua hoputtamistaan jouduttamaan naimisliittoani, koska valtakunnan etu sitä muka vaati; ja minun oma sydämeni kannatti hänen vakuuttelujaan niin hirvittävän väkevästi, että rupesin pelkäämään kadottavani kylmän järkeni rippeetkin. En tosin luule, että olisin voinut tehdä sen, mistä sydämeni unelmoi; mutta muussa tapauksessa minun olisi täytynyt välttää kiusausta pakenemalla tieheni, ja pakoni olisi kokonaan pilannut kuninkaan asian. Sitäpaitsi — hm, minä en olekaan mikään pyhimys, kysykää pikku kälyltäni, jollette usko! — olisi ehkä voinut sattua käymään vielä paljon hullumminkin! Kenties on kaikkein merkillisin näytelmä, mikä koskaan on sattunut minkään maan historiassa, että kuninkaan veli ynnä mies, joka näyttelee kuninkaan osaa, elävät näennäisessä sovussa ja rauhassa aivan lähekkäin pienen kauppalan kaltailla ja ystävyyden naamion suojassa käyvät keskenään epätoivoista kamppailua kuninkaan persoonasta ja hengestä. Mutta juuri tällainen kamppailu aloitettiin nyt Zendan ja Tarlenheimin linnoista käsin. Kun perästäpäin muistelen tätä aikaa, tuntuu minusta kuin olisin silloin ollut puolittain järjiltäni. Sapt on kertonut minulle, että minä en sietänyt kuulla lainkaan vastaväitteitä ja toisten esityksiä, ja jos Ruritaniassa kuningas on milloinkaan hallinnut hirmuvaltaisesti, niin totisesti niin tapahtui minun lyhyenä hallitusaikanani. Minä käsitin selvästi, minne pyrin, mutta elämässä en nähnyt ainuttakaan kaunista kukkaa puhkeavan minun varalleni, ja minä otin henkeni ja elämäni käteeni ja heilutin niitä huolettomasti kuin mitäkin vanhaa hansikasta. Alussa ystäväni yrittivät valvoa käytöstäni ja rukoilemalla rukoilivat, etten panisi itseäni turhanpäiten alttiiksi; mutta selvemmin nähdessään, miten minun laitani oikeastaan oli, he tahtoen tai tahtomattaan jättivät kaiken sallimuksen johdettavaksi ja antoivat minun käydä omalla tavallani leikkimään Michaelin kanssa. Seuraavana iltana nousin myöhään illalla päivällispöydästä, jossa Flavia oli istunut vierelläni, ja saatoin hänet hänen omalle puolelleen. Siellä suutelin hänen kättänsä ja toivotin hänelle suloisia unia ja iloista havahtumista onnen päiviin. Sitten muutin pukua ja hiivin ulos. Sapt ja Fritz odottelivat minua hevosten ja kuuden miehen kera. Saptilla oli iso nuorakäärö satulannupissaan, ja molemmat olivat vahvasti asestetut. Minulla oli lyhyt mutta tukeva puukalikka ja pitkä tikari. Me kiersimme kaukaa kaupungin ympäri, ja tunnin kuluttua ratsastimme verkalleen sitä pitkää harjannetta ylös, joka vie Zendan linnaan. Yö oli pimeä ja myrskyinen, me saimme vastaamme tuulta ja sadetta, ja isot puut huokailivat valittavasta. Tultuamme pieneen tiheikköön linnan lähellä käskimme kuuden seuralaisemme odottamaan siellä hevosten kanssa. Saptilla oli mukanaan vihellyspilli, jonka äänen kuultuaan heidän piti oitis joutua avuksemme, jos meitä mikä vaara uhkaisi. Tähän asti meitä ei liene huomattukaan. Minä toivoin, että Michael olisi välinpitämätön vartioinnissaan, koska hän uskoi minun olevan varmasti vuoteessani. Me pääsimme harjanteen korkeimmalle laelle ja tulimme syvän haudan partaalle, joka erottaa vanhan linnan maantiestä. Äkkijyrkänteen reunalla kasvoi mänty, johon Sapt ääneti sitoi köyden toisen pään. Minä riisuin saappaat jaloistani, join siemauksen konjakkia, katsoin että tikari lähti helposti huotrastaan ja otin kalikan hampailleni väliin. Sitten kättelin molempia ystäviäni, piittaamatta Fritzin viimeisestä rukoilevasta katseesta, ja tartuin köyteen. Tahdoin näet laskeutua alas katsastamaan 'Jaakopin tikapuita'. Hinauduin verkalleen köyttä myöten veteen. Yö oli levoton; mutta päivä oli ollut lämmin ja valoisa, niin että vesi ei ollut kylmää. Päästin irti köydestä ja aloin uida piikin vedoin jykevän muurin kylkeä pitkin, joka kohosi uhkaavana ylitseni. Kykenin näkemään vain kymmenen jalan päähän eteeni, joten voin hyvin toivoa pysyväni itsekin näkymättömänä liukuessani limaskaista ja sammaleen peittämää kivimuuria pitkin. Uudesta linnasta näkyi valoa, ja toisinaan kuului sieltä naurua ja hilpeitä huudahduksia. Olin tuntevinani nuoren Rupert Hentzaun äänen ja arvelin hänen olevan täynnänsä tulista viiniä. Sitten lepäsin kotvan ajan miettiäkseni perinpohjin tilannetta. Jos Johannin antama kuvaus oli oikea, täytyi minun nyt olla lähellä kellarinakkunaa. Liuvuin jälleen hitaasti eteenpäin; ja sitten näin yht'äkkiä edessäni suuren tumman varjon. Siinäpä tuo tiilitorvi olikin; se oli niin paksu, että kaksi miestä olisi hyvin voinut maata rinnakkain vedenpinnalla sen ääriviivojen alla. Yritin juuri lähetä sitä, kun näin jotakin, joka sai sydämeni taukoamaan sykkimästä. Torven toiselta puolen erotin veneen kokan, ja kuunnellessani lierillä korvin kuulin risahduksen, aivan kuin joku mies olisi istuessaan liikahtanut. Kuka se täällä vartioikaan Michaelin pirullista keksintöä? Oliko hän valveilla vai nukkuiko hän? Koettelin, oliko puukko höllästi tupessa, ja poljin varovaisesti vettä, ja silloin tunsi jalkani pohjan. Linnanmuurin perustus ulottui noin puolitoista jalkaa seinästä ulommaksi veteen ja muodosti jonkinlaisen reunustan; minä olin joutunut sille seisomaan ja nousin kainalokuoppia myöten ylös vedestä. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin pimeässä torven alle, missä oli vähän vapaata tilaa. Veneessä istui mies, ja hänellä oli vierellään pyssy; minä voin nähdä sen piipun himmeästi kimmeltävän. Hän istui aivan hiljaa. Minä kuuntelin tarkkaan. Hän hengitti raskaasti ja säännöllisesti. Jumalan kiitos, hänhän nukkui! Kyyristyin ja, lähenin häntä hiljaa torven alitse, kunnes pääni oli vain parin jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän oli iso mies — voin tuntea hänet Max Holfiksi, Johannin veljeksi. Kouraisin vyölleni ja vedin tikarin tupesta. Kaikista elämäni tekosista muistelen tätä kaikkein vastenmielisimmin; enkä yritä selvitellä edes itsellenikään, toiminko tällöin rehellisenä miehenä vai kurjana salamurhaajana. Muistan vain höpisseeni itsekseni: »Nyt pelataan aseilla, ja kuninkaan henki on tämän pelin panoksena!» Ja minä ojentausin jälleen suoraksi ja seisoin pystyssä veneen laidalla, joka oli nuorasta kiinnitetty muurissa istuvaan rautakoukkuun. Pidätin henkeäni ja kohotin kättäni. Mies liikahti; hän avasi silmänsä — avasi ne selki selälleen; hän katseli minua kauhistuneena ja tavoitteli pyssyään. Minä lävistin hänen rintansa, ja samassa tuokiossa kuulin linnasta vallihaudan toiselta puolen valittavaa lemmenlaulua. Jätin hänet veneeseen elottomana, liikkumattomana möhkäleenä ja käännyin Jaakopin portaita kohti. Aikani olikin täpärällä. Hänen vahtivuoronsa saattoi päättyä aivan kohta ja toinen mies tulla hänen tilalleen. Kumarruin tarkastamaan torvea ja seurasin sen kaartuvaa kulkua vedenreunasta yläpäähän saakka, missä se näytti kulkevan kivimuurin läpi. Siinä ei näkynyt ainoatakaan rakoa. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin torven alle; silloin täytyi minun vetää syvään henkeä, sillä alapuolelta, juuri siinä kohdassa, missä torni yhtyi kiviseinään, pilkoitti pieni valotuikku! Sen täytyi tulla kuninkaan vankityrmästä. Painoin olkani kovaan torvea vastaan, ja repeämä tuli hiukan isommaksi. Sitten lakkasin painamasta, sillä olin jo saanut selville, ettei torvi ollut kovinkaan vankasti seinässä kiinni. Sitten kuulin pääni päältä tuiman, särähtelevän äänen, joka sanoi: »Jos teidän majesteettinne on saanut tarpeeksi minun seurastani, niin jätän teidät kernaasti lepäämään; mutta suvaitkaa minun ensin panna käsiinne nämä pienet sievät rannerenkaat.» Se oli Detchardin ääni! Voin aivan hyvin sen tuntea englantilaisesta korostuksesta. »Haluaako teidän majesteettinne vielä mitään, ennen kuin lähden?» Sitten kuulin kuninkaan äänen; se kajahti paljon heikommalta ja ontommalta kuin metsässä ensi kerran sen kuullessani. »Pyytäkää veljeäni tappamaan minut», sanoi kuningas; »se on parempi kuin tämä pitkällinen hengiltä ottaminen.» »Herttua ei himoitse teidän majesteettinne henkeä», sanoi Detchard ilkkuen; »mutta jos hän tulisi sille päälle, niin on teille tie avoin taivaaseen tuota torvea myöten.» »Ah kernaasti minun puolestani», vastasi kuningas, »Jos saamanne määräykset sen myöntävät, niin pyydän jäädä yksin.» »Nähkää unta paratiisista!» toivotti se roisto lähtiessään. Valo katosi samalla. Kuulin teljet lyötävän oven taakse. Ja sitten kuulin kuninkaan hiljaa nyyhkyttävän. Hän luuli voivansa sen tehdä kenenkään kuulematta. Kuka uskaltaa häntä ivata sen takia? Minä en rohjennut puhutella häntä; se olisi ollut liian vaarallista; hämmästyksissään hän olisi saattanut huudahtaa kovaa. Tänä yönä en voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa päästä pujahtamaan ehjin nahoin tieheni ja viedä tappamani miehen ruumis pois näkyvistä; veneessä se olisi kohta antanut minut ilmi. Minä irroitin veneen ja kapusin ylös siihen. Kävi kova myrsky, joten ei ollut pelkoa, että airojen loiske olisi kuulunut kauemmaksi. Minä soudin ujakasti sitä paikkaa kohti, missä tiesin ystävieni odottelevan minua, ja olin jo aivan likellä sitä, kun kuulin takaani kovan vihellyksen. »Halloo, Max!» huudettiin sitten linnan puolelta. Minä huusin hillityllä äänellä Saptia, ja hän viskasi köyden alas. Minä kiedoin sen kuolleen ruumiin ympärille ja kiipesin itse ylös. »Viheltäkää tekin», kuiskasin Saptille, »jotta miehemme tulevat, ja hinatkaa sitten köysi ylös. Älkää puhuko heille vielä mitään.» Sapt ja Fritz kiskoivat ruumiin rantapenkereelle. Juuri kun he olivat saaneet sen tehdyksi, tuli kolme miestä ratsastaen ulos linnan valtaportista. Me näimme heidät aivan selvästi, mutta kun olimme jalkaisin, pysyimme itse näkymättöminä. Samassa kuulimme miestemme tulevan. »Piru vie, kun on pimeätä!» kuului joku huutavan. Se oli Rupert Hentzaun ääni. Seuraavassa tuokiossa pamahti laukaus. Meidän miehemme olivat iskeneet yhteen ratsastajani kanssa. Minä lähdin juoksemaan sinnepäin, Sapt ja Fritz kintereilläni. »Miekat esiin!» kuului Rupert jälleen huutavan ja heti perästä seuraava ähkynä kertoi, että hän oli jo täydessä toimessa. »Nyt minä olen poissa pelistä!» kuului joku kirkaisevan. »Niitä konnia on kaksi yhtä vastaan. Pelasta nahkasi, Rupert.» Minä juoksin minkä sääristä pääsin, heiluttaen kalikkaa kädessäni. Äkkiä tulla törmäsi hevonen vastaasi. Sen selässä istuva mies oli kääntynyt katsomaan taaksensa. »Joko sinustakin tuli kuitti, Krafstein?» hän huusi. Vastausta ei kuulunut. Minä ryntäsin hevosen suupieliin. Ratsastaja oli Rupert Hentzau. »Vihdoinkin!» karjaisin. Tosiaan näyttikin silta, että hän oli langennut meidän käsiimme. Hänellä oli vain miekka kädessä. Mieheni olivat aivan hänen kintereillään, ja Sept ja Fritz tulivat aika joukon perässäni. Minä olin ennättänyt ensiksi kiinni häneen; mutta kun toiset tulivat kylliksi lähelle ampuakseen, täytyi tuon nuoren konnan kuolla tai antautua. »Vihdoinkin!» huusin uudestaan. »Katsoppas vain — komeljanttihan se on!» hän naurahti ja iski säilällään nuijaani kohti. Se raksahti poikki hänen iskustaan, ja kun arvelin paremmaksi olla varovainen kuin saada kalloni halki, kyrmistin niskaani ja — häpeä sanoakseni — livistin pakoon. Mutta Rupert Hentzauhun näkyi lentäneen ilmetty paholainen; hän kannusti hevostaan, ja kun turvallisen matkan päähän tultuani käännyin katsomaan taakseni, näin hänen ratsastavan täyttä nelistä vallikaivannon reunalle ja syöksyvän siltä hevosineen päivineen alas veteen, vaikka miestemme luodit viuhuivat hänen ympärillään taajaan kuin haulipanokset. Jos olisi ollut edes vilahdukseltakaan kuutamoa, niin olisimme lävistäneet hänet seulaksi; mutta pimeän turvin hänen onnistui päästä erään linnansarven taa ja kadota näkyvistämme. »Paholainen periköön sen roiston luineen ja nahkoineen!» ärähti Sapt katkerasti. »Vahinko, että sellainen mies on ilmi konna», sanoin. »Keitä me olemme saaneet kynsiimme?» Lauengram ja Krafstein ne olivat; mutta kumpikin olivat jo hengettömät, ja kun oli liian myöhäistä peitellä jälkiämme, viskasimme heidän ja Maxin ruumiit vallihautaan. Sitten keräännyimme yhteen ja ratsastimme harjannetta pitkin, kolme omista urheista miehistämme kuolleina keskessämme. Raskain sydämin tappiomme johdosta palasimme kotia, hyvin levottomina kuninkaasta ja äkeissämme siitä, että nuori Rupert oli taaskin päässyt pujahtamaan käsistämme. Minua harmitti, etten ollut päässyt surmaamaan yhtään miestä julki taistelussa, vaan ainoastaan puukottanut yhden roikaleen hengiltä hänen nukkuessaan. Ja minun oli vaikea sulattaa sitä, että Rupert oli solvannut minua »komeljantiksi». VIIDESTOISTA LUKU. Minä puhelen kiusaajan kanssa. Ruritania ei ole mikään Englanti; muuten ei kamppailuni herttua Michaelin kanssa kaikkine siihen liittyvine merkillisine tapauksineen olisi välttänyt suurta julkista huomiota. Kaksintaistelut olivat siellä jokseenkin tavallisia yläluokkain keskuudessa, ja ylimysten keskinäiset riitaisuudet ulottuivat myöskin heidän ystäväinsä ja alustalaistensa välille. Viimeksi kertomani taistelun jälkeen kuitenkin alkoi sikiytyä niin paljon toinen toistaan merkillisempiä huhuja, että pidin parhaana olla varuillani. Kuolleita ei tietenkään käynyt salaaminen heidän omaisiltaan. Minä annoin ankaran manifestin, jossa mainittiin kaksintaisteluja tapahtuvan liiankin lukuisasti ja verisin seurauksin — kansleri laati tuon asiakirjan minun nimessäni, ja hän teki urakkansa oikein hyvin —, jonka vuoksi kielsin ne tykkänään, erinäisiä hyvin päteviä tapauksia lukuunottamatta. Lähetin myöskin julkisen anteeksipyynnön miesteni huimuudesta Michaelille, ja hän vastasi kohteliaassa ja kunnioittavassa sävyssä; meillä oli näet koko ajan sellainen yhtymäkohta, ettemme kumpikaan näyttäneet toisillemme korttejamme. Hän oli yhtä hyvä »komeljantti» kuin minä, ja vaikka me vihasimmekin toisiamme vereen ja henkeen saakka, niin siitä kuitenkin olimme yksimieliset, että yleistä mielipidettä piti vetää nenästä viimeiseen asti. Valitettavasti aiheutti täytymys toimia salaisesti myöskin täytymyksen viivytellä toimiamme; kuningas voi sillä välin kuolla vankeudessaan tahi tulla siirretyksi muuanne, ilman että minä kykenin panemaan rikkaa ristiin hänen hyväkseen. Kirvelevin sydämin oli minun pakko taipua lyhyeen aselepoon, ja ainoana lohdutuksenani oli, että Flavia oli hyvin iloinen minun kaksintaisteluja koskevasta määräyksestäni. Kun lausuin hänelle iloni siitä, että olin kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa, vaati hän minua kieltämään kaksintaistelut tykkänään ja joka tapauksessa, jos kerta panin arvoa hänen mielisuosiolleen. »Odota, kunnes olemme naimisissa», vastasin hymyillen. Muuan tärkeä seuraus aselevosta ja siihen liittyvästä salamyhkäisyydestä oli, että Zendan kaupunki oli päivän aikaan jonkinlainen puolueeton vyöhyke, jossa molemmat riitapuolet voivat haitatta kohdata toisensa. Kun eräänä päivänä ratsastin sinne Flavian ja Saptin seurassa, oli minulla kadulla kohtaus, joka tavallaan oli humoristinen, mutta samalla hämmensi pahasti tuumiani. Meitä vastaan ajoi näet kaksivaljaikolla mahtipontisen näköinen herra, joka minut äkättyään nousi vaunuista ja lähestyi hattu kädessä ja syvään kumarrellen. Se oli Strelsaun poliisipäällikkö. »Teidän majesteettinne armollinen määräys kaksintaisteluista on herättänyt meissä mitä hartainta mielenkiintoa», hän vakuutti minulle. Jos tämä harras mielenkiinto oli tuonut hänet Zendaan, niin päätin oitis kirvoittaa hänet siitä. »Sekö on aiheuttanut teidän tulonne tänne, herra poliisipäällikkö?» kysyin. »Ei, teidän majesteettinne. Saavuin tänne Englannin lähettilään pyynnöstä.» »Mitä Englannin lähettiläällä on täälläpäin asiata?» sanoin huolettoman näköisenä. »Eräs hänen maanmiehistään on joutunut kadoksiin, teidän majesteettinne — hyvin suuressa arvossa pidetty mies. Hänen omaisensa eivät ole kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen, ja heillä on syytä otaksua, että hänet on viimeksi nähty Zendassa.» Flavia näytti tuskin kuuntelevankaan meitä. Minä en uskaltanut vilkaista Saptiin. »Mitä syytä heillä on sellaiseen otaksumaan?» »Muuan hänen pariisilaisista ystävistään, eräs herra Featherley, on lähettänyt meille tietoja, joiden perusteella voi pitää todennäköisenä, että hän on todellakin tullut tänne; ja rautatievirkailijat muistelevat nähneensä hänen nimensä matka-arkuissa.» »Mikä hän on miehiään?» »Jokin herra Rassendyll, teidän majesteettinne», hän vastasi välinpitämättömästi. Ja vilkaistuaan Flaviaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Hänen luullaan seuranneen erään naisen jäljissä tänne asti. Onko teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä rouva de Maubanista?» »Olen kyllä», vastasin ja katsahdin tahtomattani linnaan päin. »Hän saapui Ruritaniaan jokseenkin samaan aikaan kuin tuo Rassendyll.» Minä kohtasin levollisesti poliisipäällikön katseen; hän tiirotti minuun kysyvästi. »Sapt», sanoin toverilleni, »minun on puhuttava pari sanaa poliisipäällikön kanssa. Tahdotteko ratsastaa edeltä prinsessa Flavian kanssa?» Sitten käännyin jälleen poliisipäällikön puoleen: »Mitä teillä on sitten minulle kerrottavana?» Hän tuli aivan kiinni minuun, ja minä kumarruin satulassa häntä kohti. »Voihan olla mahdollista, että hän oli rakastunut tuohon naiseen», kuiskutti tuo armoton mies kiihkeästi. »Ja hänestä ei ole kuultu sen jälkeen kuiskaustakaan kahteen kuukauteen!» Ja tällä kertaa poliisipäällikkö vilkaisi vaistomaisesti Zendan linnaa kohti. »Niin, se nainen on kyllä siellä», sanoin levollisesti; »mutta enpä luulisi, että herra... mikä hänen nimensä nyt olikaan?... että herra Rassendyllkin olisi siellä.» »Herttua ei kärsi kilpailijoita, teidän majesteettinne!» kuiskutti juttutoverini. »Ei, siinä olette oikeassa», vastasin aivan vilpittömästi. »Mutta minun täytyy sanoa, että tuo on jokseenkin vakava syytös.» Hän huiskautti kättään anteeksipyytelevästi. »Ja tämä on kokonaisuudessaan hyvin vakava juttu», kuiskutin hänelle takaisin. »Palatkaa te jälleen Strelsauhun.» »Mutta entäpä jos pääsen täällä jäljille, teidän majesteettinne?» »Palatkaa vain Strelsauhun», minä toistin. »Sanokaa lähettiläälle, että olette jäljillä, mutta että teidän tarvitsee saada olla rauhassa viikko tai pari. Sillä aikaa minä itse tunnustelen asiaa.» »Lähettiläs oli hyvin tiukka, teidän majesteettinne!» »Rauhoittakaa häntä, miten paraiten osaatte. Kuulkaahan nyt — jos teidän epäluulossanne tosiaankin on perää, niin huomaattehan, että tätä asiaa on ajettava niin varovaisesti kuin suinkin. Me emme millään ehdolla saa hankkia mitään häpeäjuttua niskaamme. Palatkaa takaisin vielä tänä iltana.» Hän lupasi totella minua, ja minä ratsastin seuralaisten! luo. Olikin totta tosiaan tuiki tarpeen keskeyttää parin viikon ajaksi tutkistelut minun mahdollisesta olinpaikastani, sillä tuo terävänokkainen virkaherra oli jo haistanut totuutta hyvin läheltä. Hänestä voi tarpeen tullen olla suurtakin apua; mutta jos hän nyt sai toimia, niin kuninkaan voisi käydä huonosti. Minä kirosin sydämessäni George Featherleytä, jonka herkeäkielisyys oli saanut tämän hämmingin aikaan. »Noo?» sanoi Flavia. »Saitko jo toimitettua asiasi poliisipäällikön kanssa?» »Sain toki» vastasin; »mutta palatkaamme nyt takaisin, sillä muuten joudumme jo veljeni kamaralle.» Me olimmekin jo tulleet kauppalan toiseen päähän, mistä linnaan vievä tie alkoi kiivetä harjua pitkin. Me seisautimme hevosemme ja ihailimme vanhojen muurien jykevää kauneutta. Sitten näimme jonkun saattueen tulevan linnasta päin mäkeä alas. »Ratsastakaamme kotia», kehoitti Sapt kiireisesti. »Minä viipyisin kernaasti tässä vähän aikaa», sanoi Flavia, ja minä jäin hänen vierelleen. Nyt voimme tarkemmin nähdä saattueen. Ensiksi tuli kaksi palvelijaa ratsain, mustissa hopeanauhaisissa livereissä. Sitten seurasi neljän hevosen vetämät vaunut, joissa oli mustalla paarivaatteella peitetty ruumisarkku, ja takana ratsasti mustapukuinen mies hattu kädessä. Flavia laski kätensä minun käsivarrelleni. »Tuossa kai tuodaan yhtä niistä herroista, jotka saivat surmansa siinä taistelussa?» hän kuiskasi. Minä viittasin ratsurengillemme. »Ratsastakaa vastaan kysymään, ketä siellä tuodaan.» Mies karautti mäkeä ylös, ja minä näin hänen käyvän puhuttelemaan takana ratsastavaa herraa. »Sehän on Rupert Hentzau», kuiskutti Sapt. Nuori Rupert se olikin, ja hän näkyi antavan toisille merkin pysähtyä ja ratsasti sitten minua kohti. Hän näytti hyvin murheelliselta ja kumarsi minulle syvään ja kunnioittavasti. Mutta äkkiä hän hymyili, ja minäkin vedin suuni hymyyn, sillä ukko Sapt oli työntänyt kätensä vasempaan povitaskuunsa, ja me kumpikin arvasimme, mitä kapinetta hän siellä piilotti. »Teidän majesteettinne haluaa tietää, ketä me tuolla saatamme», sanoi Rupert. »Se on rakas ja suuresti murehdittu ystäväni Albert Lauengram.» »Kukaan ei murehdi tuon onnettoman jutun tähden syvemmin kuin minä», sanoin; »siitä todistaa uusin määräyksenikin, jota tahdon toteltavan.» »Se miesparka», huokasi Flavia lempeästi, ja Rupert vilkui häneen palavin silmin. Tuo pisti vihakseni; en tahtonut, että Rupert Hentzau saisi edes katseellaankaan tahrata hänen puhtauttaan. Mutta sen tuo vintiö teki, ja uskalsipa tuijotella häneen julkean ihailevasti aivan minun nähteni. »Minä kiitän teidän majesteettianne armollisista sanoistanne», hän lausui. »Suren syvästi ystäväni äkkiloppua. Mutta toisetkin, teidän majesteettinne, saavat ehkä pian maata samalla tapaa kuin hän nyt makaa.» »Sitä on meidän kaikkien hyvä pitää mielessä», vastasin. »Niin — yksin kuninkaillekin se tekee hyvää, teidän majesteettinne», jatkoi tuo vintiö hurskaaseen sävyyn, ja minä kuulin vanhan Saptin kiroovan hiljaa. »Ah, se on totta —», sanoin; »kuinka veljeni nyt jaksaa?» »Hän on jo parempi, teidän majesteettinne.» »Se ilahduttaa minua.» »Hän toivoo olevansa pian siksi virkeä, että jaksaa lähteä Strelsauhun.» »Hän on siis vielä toipilastilassa?» »Niin; hänellä on vielä pari pikku harmia kärsittävänä», vastasi tuo häpeämätön nulikka mitä laupiaimmalla äänellä. »Sanokaa hänelle minulta terveiset», virkkoi Flavia, »että toivon hänen niistäkin pian selviytyvän.» »Teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomus käy aivan yhteen minun oman hartaan mielihaluni kanssa», sanoi Rupert ja katsoi häneen niin julkeasti, että Flavia punastui. Minä tervehdin kiireisesti jäähyväisiksi, ja Rupert kumarsi satulannuppiin asti ja ratsasti takaisin. Äkillinen päähänpisto sai minun karauttamaan hänen jälkeensä. Hän kuuli sen ja käänsi ratsunsa ympäri. Ilmeisesti hän pelkäsi, että minulla oli jokin koiranjuoni mielessä, vaikka hänen olisi tuskin tarvinnut mitään sellaista pelätä. Hän katseli minuun uhittelevasti hymyillen ja ratsasti sitten äkkiä vastaani. »Minä olen aseeton», hän sanoi, »ja ukko Sapt voi nyt huoleti ampua minut.» »Siitä ei pelkoa», vastasin. »Piru teidät kerrankin periköön!» hän lausui sydämellisesti. »Kuulkaahan, tuonaan toin teille erään tarjouksen herttualta.» »Minä en tahdo kuulla mistään tarjouksista mustan Mikon taholta», minä sanoin. »Kuulkaapa sitten minun tarjoukseni!» Hän kumartui korvaani ja kuiskasi: »Käykääpä täydellä todella linnan kimppuun ja antakaa Saptin ja Fritzin olla etunenässä.» »Noo — entä sitten?» »Sopikaa vain ajasta minun kanssani.» »Niin, teihinhän tosiaankin kannattaa luottaa!» »Minä puhun nyt todellisista toimista. Sapt ja Fritz saavat surmansa, musta Mikko — se hornan koira! — saa surmansa, vanki — joksi te häntä tyydytte nimittämään — lähtee taivaaseen Jaakopin portaita myöten — ha-haa, nehän te jo tunnettekin! Sitten jää ainoastaan kaksi miestä jälelle — minä, Rupert Hentzau, ja te, Ruritanian kuningas!» Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten kiihkeydestä värisevällä äänellä: »Eikös sellaisia kortteja kelpaa pitää käsissään? Kruunu ja prinsessa voitettavananne! No niin — ja voimmehan vielä lisätä, että minä saan vaatimattoman palkkion ja teidän majesteettinne ikuisen kiitollisuuden.» »Totta tosiaan — niin kauan kuin te olette maan päällä, voi sanoa helvetin olevan herraansa vailla.» »Ajatelkaa nyt toki tarkemmin asiaa», hän jatkoi. »Ja se minun täytyy sanoa teille, että minun on vietävän vaikea irroittaa silmiäni tuosta tytönnypykästä.» Hänen ilkeistä silmistään kävi jälleen mustia salamoita Flaviaa kohti. »Tiehenne siitä!» ärjäsin, mutta seuraavassa tuokiossa en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä hänen silmittömälle julkeudelleen. »Aiotteko te kavaltaa herranne ja mestarinne?» kysyin sitten. Hän kiroili ja mainitsi Michaelia nimellä, joka ei ollut lainkaan sopiva laillisen, vaikkapa vain morganaattisen avioliiton hedelmälle, ja sanoi sitten miltei tuttavalliseen ja näköjään ystävälliseen sävyyn: »Jos tahdotte tietää, niin hän on minun tielläni. Se elukka rohkenee olla mustasukkainen! Olin vähällä seivästää hänet eilen illalla miekkaani — hän sattui tulemaan väliin kerrassaan sopimattomaan aikaan.» Minä hillitsin itseäni hyvästi — vain sillä tapaa sain jotakin tietää. »Oliko siinä leikissä jokin nainen mukana?» kysyin välinpitämättömästi. »Olipa niinkin, ja vietävän korea naikkonen lisäksi», hän sanoi. »Te olette nähnytkin hänet.» »Ahaa — se taisi varmastikin olla eräässä teeseurassa, jolloin teidän ystävänne sattuivat joutumaan väärälle puolelle pöytää.» »Mitäpä muuta voi odottaakaan sellaisilta poropeukaloilta kuin Detchard ja de Gautet ovat? Olisinpa suonut itse olleeni silloin mukana!» »Noo — ja herttua sitten sekaantui teidän leikkiinne?» »Ei», vastasi Rupert miettiväisesti; »aivan niin ei juuri voisi sanoa. Minä se pikemminkin tahdoin sekaantua hänen leikkiinsä.» »Pitääkö tuo nainen sitten enemmän herttuasta?» »Sen se typerä narttu juuri tekeekin! No niin, mutta miettikääpä vain tarkemmin minun tarjoustani.» Hän kumarsi, kannusti hevostaan ja karautti ystävänsä ruumiin perään. Minä ratsastin takaisin Flavian ja Saptin luo, ja ajatukseni askartelivat tuossa merkillisessä miehessä. Olen tuntenut paljonkin kehnoja ihmisiä; mutta Rupert Hentzaulla oli niiden joukossa kerrassaan erikoinen asema. Jos tapaatte jonkun samanlaisen muualla, niin iskekää häntä heti kaulukseen ja hirttäkää se vietävä ensimmäiseen puuhun. Sen minä sanon, joka tunnen tuon tyypin! »Hän on aika kaunis, eikö totta?» sanoi Flavia. Hän ei tietystikään tuntenut Rupertia samoilta puolilta kuin minä; mutta sittenkin hölmistyin suuresti, sillä minusta olisi tuon junkkarin julkean katseen pitänyt pikemminkin harmittaa kuin miellyttää häntä. Mutta rakas Flaviani oli nainen, ja siksi hän ei suuttunut siitä. Päinvastoin hänestä nuori Rupert oli kaunis poika, ja sellainen se hornankekäle tosiaan olikin. »Hän näytti suuresti surevan ystävänsä kuolemaa», lisäsi Flavia. »Hän saa kohta enemmän syytä surra omaa kuolemaansa», virkkoi Sapt ja naurahti tuimasti. Minä pysyin happamena; se oli ehkä aivan järjetöntä, sillä eihän minulla ollut sen enempää oikeutta kuin Rupertillakaan katsella Flaviata lemmekkäin katsein. Ja minun happamuuteni jatkui aina Tarlenheimiin tuloon saakka, kunnes Flavia, Saptin jättäydyttyä meistä vähän jälelle, ratsasti aivan kiinni minuun ja sanoi hellästi ja katuvaisesti naurahtaen: »Rudolf, minä rupean itkemään, jollet jälleen hymyile minulle. Mistä sinä oikein olet pahalla päällä?» »Minua vain suututti se, mitä tuo nulikka minulle äsken sanoi», vastasin; mutta minä katsoin häntä suoraan kasvoihin ja hymyilin, kun tulimme portille ja laskeusimme alas satulasta. Siellä tuli palvelija vastaamme ja antoi minulle kirjeen, jonka kuoressa ei ollut lainkaan osoitetta. »Minulleko tämä on?» kysyin. »Niin, teidän majesteettinne, jokin renki toi sen tänne.» Kirje kuului seuraavasti: »Johann toimittaa tämän perille. Minä olen jo kerran ennen varoittanut Teitä. Niin totta kuin Jumala elää, ja niin totta kuin olette mies, niin pelastakaa minut tästä ryövärienluolasta!» A. de M.» Minä ojensin kirjeen Saptille; mutta tuo sitkeä, suorasukainen vanhus vastasi säälittävään avunpyyntöön vain seuraavasti: »Kenenkä syy, että narttu on sinne joutunut?» Kun en arvannut itsekään olevani vallan nuhteeton, arvelin voivani tuntea sääliä Antoinette de Mauban parkaa kohtaan. KUUDESTOISTA LUKU. Epätoivoinen suunnitelma. Koska olin jo näyttäytynyt ratsain Zendassa ja puhellut Rupert Hentzaun kanssa, en tietystikään enää voinut teeskennellä sairautta. »Parantumiseni» vaikutuksia voi kohta huomata Zendassa; linnan varusväkeä ei enää näkynyt kaupungilla, ja jotkut miehistäni, jotka olivat liikuskelleet linnan lähellä, kertoivat vartioinnin siellä olevan ankaran. Rouva de Maubanin surullinen tilanne liikutti syvästi mieltäni; mutta minusta tuntui olevan yhtä vaikea auttaa häntä kuin kuningastakin. Michael uhmaili minua julkisesti, ja vaikka hänkin oli jo liikkunut linnansa ulkopuolella, piti hän nyt vähemmän väliä sopivaisuudesta kuin siihen saakka eikä lähettänyt minulle enää anteeksipyytelyjä sen johdosta, ettei ollut käynyt kuningastaan tervehtimässä. Aika kului joutilaisuudessa, vaikka kaikki viivyttely oli turmioksi; sillä oma kohdakkoinen katoamiseni tuli sen kautta herättämään sitä suurempaa huomiota, ja Strelsaussa nousi iso nurku sen johdosta, että yhä vielä viivyttelin palaustani pääkaupunkiini. Nurkuminen olisi ollut vielä äänekkäämpikin, jollei olisi tiedetty Flavian olevan minun luonani; ja senvuoksi minä tyydyin hänen läsnäoloonsa, vaikken olisi mitenkään tahtonut hänen olevan niin lähellä vaaranpaikkaa ja vaikka jok'ainut päivä tätä ihanata yhdessäoloa pani minun kärsivällisyyteni yhä kovemmalle koetukselle. Lisäksi tuli vielä, että molemmat neuvonantajani, Strakencz ja kansleri, joka oli asian aikain tullut Strelsausta pehmittämään minua, eivät antaneet minulle siunaamankaan rauhaa hoputuksiltaan, että minun oli kiiruimmiten määrättävä kihlaukseni päivä — kihlausta pidetään täällä näet miltei yhtä sitovana kuin vihkimystä itseään. Minun oli pakko antaa myöten, ja määrätä tuo päivä kahden viikon päähän; silloin julkaistaisiin meidän kihlauksemme juhlallisesti Strelsaun tuomiokirkossa. Kun tämä tuli tunnetuksi, oli ilo suuri Ruritanian maassa. Olin varma, että vain kaksi miestä sen johdosta harmitteli, nimittäin musta Mikko ja minä itse, ja että ainoastaan yksi mies ei tietänyt siitä mitään — se mies, jonka nimeä minä kannoin, Ruritanian kuningas. Kuulin myöskin, minkä vaikutuksen tämä uutinen oli tehnyt Zendan linnassa; sillä kolmea päivää myöhemmin sai Johann, joka mielellään ahnehti rahoja, vaikka henkilön oli hänelle rakas, taas tilaisuuden käväistä luonani. Hän oli ollut herttuan luona, kun tuo tieto tuotiin tälle. Mustan herttuan kasvot olivat käyneet vielä mustemmiksi, ja hän oli päästänyt karkean kirouksen. Eikä hän käynyt iloisemmaksi siitäkään, että nuori Rupert vannoi jo kauan sitten tietäneensä minun vakavista aikeistani ja onnitteli ivallisesti rouva de Maubania sen johdosta, että tämä täten pääsi kilpailijattarestaan. Michael oli tavannut miekkansa kahvaa, kertoi Johann, mutta siitä Rupert ei ollut piitannut pikkuistakaan; hän oli vain hämännyt herttuata sillä, että tämä oli nostanut Ruritanian valtaistuimelle paremman kuninkaan kuin sillä oli istunut moniin aikoihin. »Ja annappa kun», oli tuo hirtettävä vintiö lisännyt vilkutellen merkitsevästi silmää suuttuneelle herralleen, »piru lähettää prinsessalle komeamman miehen kuin taivas milloinkaan olisi valinnut hänelle — ja se on totta, kautta autuuteni!» Silloin oli Michael tiuskaissut hänelle tuikeasti, että hänen oli tukittava siivosti suunsa ja laputettava joutuin tiehensä; mutta Rupert oli ensin lemmekkäästi suudellut rouvan kättä, herttuan vihaisesti mulkoillessa heitä. Tämä oli Johannin tiedoituksen valoisa puoli; mutta sitten seurasi vakavampi. Olihan selvää, että jos Tarlenheimissa piti kiiruhtaa toimimaan, niin oli Zendassa ainakin yhtä kiirettä. Sillä kuningas oli hyvin huonona; Johann oli nähnyt hänet — hän oli hyvin laihtunut ja kykeni tuskin enää liikkumaankaan. Nyt ei ollut enää puhettakaan, että jotain toista miestä voisi erehtyä luulemaan häneksi. Zendassa oltiin hänestä niin levottomia, että Strelsausta oli lähetetty noutamaan lääkäriä; ja kun lääkäri oli ollut kuninkaan luona, oli hän palannut kalpeana ja vapisten ja pyytänyt herttualta mitä hartaimmin, että hänet vapautettaisiin toimimasta koko asiassa; mutta siihen ei Michael ollut suostunut, vaan pidättänyt hänet vankina ja vannonut, että hänen henkensä oli turvassa, jos kuningas eli niin kauan kuin herttua sitä halusi — ja kuoli, milloin herttua sen tahtoi —, muuten ei. Sitten oli lääkäri taivuttanut heidän sallimaan rouva de Maubanin hoitaa kuningasta, niinkuin vain nainen voi tehdä. Mutta hänen henkensä riippui kuitenkin vain hiuskarvasta, sillä aikaa kuin minä olin terve ja vahva ja vapaa. Siksipä oli mieliala Zendassa hyvin synkeä, ja harvoin siellä enää puheltiinkaan, paitsi kun miehet riitelivät ja haukkuivat toisiansa, mihin he olivat hyvin taipuvaisia. Mutta mitä enemmän toiset masentuivat, sitä iloisempana kulki nuori Rupert ympärinsä, iloinen laulu ja pirullinen hymy aina huulillaan, ja hän nauroi niin että oli haljeta, sanoi Johann; niin että herttuan täytyi aina panna Detchard vahtimaan kuningasta, silloin kuin rouva de Mauban oli tämän luona — missä veljeni muuten tekikin viisaasti. Kaiken tämän Johann kertoi meille, ja hän sai rahansa; mutta hän rukoili saada jäädä meidän luoksemme Tarlenheimiin, jottei hänen tarvitsisi enää palata jalopeuranluolaan. Me emme kuitenkaan tarvinneet häntä kotona niin hyvin kuin Zendassa; ja vaikka en tahtonut pakottaakaan häntä sinne palaamaan, sain hänet kuitenkin taipumaan lisäämällä lahjuksia. Hän otti viedäkseen rouva de Maubanille sanan, että hän tilaisuuden tullen lausuisi lohduttavan sanan kuninkaalle. Jännitys on sairaille ihmisille kipeä asia, mutta epätoivo on sitäkin pahempi; ja voihan käydä niinkin, että kuningas kuolisi pelkästä toivottomuuden painostuksesta. Minun ei muuten onnistunutkaan saada koskaan tietää, mikä tauti häntä oikein vaivasi. »Millä tapaa kuningasta nyt vartioidaan?» kysyin, kun tulin ajatelleeksi, että kuusikosta kaksi sekä Max Holf olivat nyt kuolleet. »Detchard ja Bersonin vahtivat häntä yöllä, Rupert Hentzau ja de Gautet päivällä.» »Kaksiko niitä vain on kerrallaan?» »Niin; mutta molemmat toiset ovat aivan heidän kohdallaan yläkerrassa, niin että he kuulevat oitis, kun toiset huutavat tai viheltävät.» »Yläkerrassa aivan vankihuoneen kohdalla? Siitä en tiennytkään. Onko heidän huoneensa ja vahtihuoneen välillä mitään suoraa käytävää?» »Ei; sieltä pitää mennä portaita alas ja sitten nostosillan kohdalla olevasta ovesta sisään kellariin.» »Onko se ovi lukittu?» »On, ja vain noilla neljällä herralla on siihen avain.» Minä kävin lähemmäksi häntä. »Onko heillä myöskin avain kuninkaan komeron akkunaristikkoon?» kysyin kuiskaten. »Se on varmastikin vain Detchardilla ja nuorella Hentzaulla.» »Missä herttua sitten asuu?» »Hän asuu uuden linnan ensi kerroksessa. Hänen huoneistonsa on oikeaan käteen tultaessa nostosiltaa kohti.» »Entä rouva de Maubanin huoneisto?»... »Vastakkaisella eli vasemmalla puolella, mutta hänen ulko-ovensa aina lukitaan, kun hän on tullut sisään.» »Siksikö, että hän pysyisi sisällä?» »Niin, tietysti.» »Eikö mistään muusta syystä?» »Ehkäpä — mahdollisesti.» »Herttuallako se avain on?» »Niin, ja nostosilla vedetään aina ylös yöksi; ja siihenkin on herttualla yksin avain, niin ettei sitä voida laskea vallihaudan yli, ilman että on ensin käyty pyytämässä häneltä avain.» »Missä te makaatte?» »Eteishuoneessa, yhdessä viiden muun palvelijan kanssa.» »Ovatko ne asestettuja?» »Niillä on vain keihäät. Herttua ei tahdo uskoa meille ampuma-aseita.» Nyt tein viimein rivakan päätöksen. Kapuaminen Jaakopin portaita pitkin oli minulta surkeasti epäonnistunut; senvuoksi minun täytyi yrittää toista keinoa. »Minä olen luvannut teille sata puntaa», sanoin Johannille. »Mutta minä annan teille tuhannen, jos ylihuomista vastaisena yönä teette sen, mitä teiltä pyydän. Mutta sanokaahan ensiksi, tietävätkö toiset palvelijat lainkaan, kuka teidän vankinne on?» »Ei, ne luulevat, että se on jokin herttuan vihamies.» »Ne eivät siis yhtään epäile, että minä en olisi kuningas?» »Kuinka ne sellaista voisivat uskoa?» »Kuulkaahan nyt tarkoin! Ylihuomis-yönä kello kahdelta pitää teidän avata linnan valtaovi. Mutta sen täytyy tapahtua täsmälleen kello kaksi.» »Oletteko te silloin siellä?» »Älkää kyselkö mitään — tehkää vain, mitä teille sanon. Sanokaa, että tahdotte tuulettaa eteishuonetta, tai mitä vain keksitte.» »Pitääkö minun pujahtaa ulos ovesta, heti kun olen avannut sen?» »Pitää; juoskaa ulos niin sukkelaan kuin pääsette. Sitten vielä yksi asia! Viekää tämä kirje sille rouvalle — se on kirjoitettu ranskaksi, niin ettette voi lukea sitä — ja pyytäkää häntä tekemään tarkoin niin kuin kirjeessä sanotaan, jos hänen henkensä on hänelle rakas.» Mies vapisi, mutta täytyihän minun luottaa hänen rohkeuteensa ja rehellisyyteensä. En saanut enää yhtään viivytellä, sillä minä pelkäsin kuninkaan pian kuolevan. Miehen mentyä kutsutin Saptin ja Fritzin puheilleni ja ilmaisin heille tuumani. Sapt pudisteli epäilevästi päätään. »Miksi ette voi odottaa?» hän kysyi. »Entä jos kuningas kuolee heidän käsiinsä?» »Michaelin voi tulla pakko ruveta toimimaan ennen sitä.» »Sitten voi kuningas jäädä henkiin», sanoin. »No, mitä pahaa siinä olisi?» »Entä mitä tapahtuu kahden viikon perästä?» kysyin kuivasti. Sapt puraisi viiksiään. Äkkiä laski Fritz von Tarlenheim kätensä olalleni. »Yrittäkäämme sentään teidän keinoanne», hän sanoi. »Niin, teidän on oltava mukana.» »Minä lähden kyllä, mutta jääkää te kotiin vartioimaan prinsessaa.» Vanhan Saptin silmät välkkyivät. »Meidän täytyy päästä keinolla millä hyvänsä Michaelin kimppuun», hän sanoi; »mutta annappa kun teidät tapetaan yhdessä kuninkaan kanssa, niin mikä sitten perii meidät eloon jääneet?» »Silloin teidän on palveltava kuningatar Flaviaa», vastasin; »ja omasta puolestani toivoisin, että minäkin saisin tehdä samaa.» Lyhyt äänettömyys seurasi. Ukko Sapt sen katkaisi surumielisellä älähdyksellä, joka kuitenkin hänen tahtomattaan vaikutti niin koomillisesti, että Fritzin ja minun täytyi hymyillä. Hän sanoi: »Miksi kaiketi tuhattulimmaisen nimessä ei vanha Rudolf III nainut sitä teidän — isomummonneko se oli?» »Kuningasta yksin meidän nyt täytyy ajatella», sanoin. »Se on oikein», ehätti Fritz. »Sitäpaitsi», minä jatkoin, »vaikka olen ollutkin petturi toisen miehen hyväksi, en tahdo kuitenkaan olla petturi oman pussini hyväksi. Jollei kuningas ole hengissä ja kanna kruunua ennen kihlauspäivää, niin minä sanon totuuden koko maailmalle, tapahtukoon sitten mitä tapahtuu!» »Niin, niin — mikäpä tässä muukaan auttaa», huoahti Sapt. Olin miettinyt seuraavanlaisen suunnitelman. Vahva sotaväenosasto hiipisi Saptin johdolla linnan portille. Jos nämä sotilaat keksittäisiin liian aikaisin, tuli heidän surmata jok'ainoa vastaansattuva vihollinen, mutta vain miekkoja käyttäen, sillä en tahtonut ammuttavan. Jos kaikki kävisi hyvin, joutuisivat he valtaovelle parahiksi, kun Johann avaisi sen. Sitten he ryntäisivät sisään ja nujertaisivat linnan palvelijat, jollei jo heidän pelkkä ilmaantumisensa ja kuninkaan nimen käyttäminen riittäisi säikyttämään miehiä. Samassa silmänräpäyksessä — ja se oli tärkein kohta koko suunnitelmassani — piti kimakan naisen hätähuudon kajahtaa Antoinette de Maubanin huoneesta. Hän huutaisi taukoamatta: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» ja mainitsisi Rupert Hentzaun nimeä. Tämän kautta toivoimme Michaelin säntäävän raivostuneena ulos viereisistä huoneistaan ja lankeavan elävänä Saptin käsiin. Huutojen piti yhä jatkua; minun mieheni laskisivat nostosillan alas; ja olisipa kummaa jollei Rupert, kuullessaan nimeään huudeltavan, itse joutuisi alas makuuhuoneestaan ja yrittäisi juosta sillan yli uuden linnan puolelle; sattuman varaan jätettiin, seuraisiko myöskin de Gautet hänen perästään. Ja entä sitten, kun Rupert oli laskenut jalkansa nostosillalle? Silloin tulisi minun vuoroni. Sillä minua halutti uudistaa uintiretkeni vallihaudan yli, ja jotta en liiaksi väsyttäisi itseäni, aioin ottaa pienet tikapuut myötäni, joilla uimasilla ollessani lepuuttaisin käsivarsiani ja joita myöten kapuaisin vedestä ylös. Ajattelin jättää ne muuria vastaan aivan sillan viereen, ja kun silta oli laskettu alas, aioin kavuta portaitani rajaten ylös sille; ja jos Rupert tai de Gautet sitten pääsisivät tulemaan sillan yli, niin olisi se vain onneton sattuma eikä suinkaan minun vikani. Heidän saatua surmansa jäisi vain kaksi miestä jäljelle, ja niistä me toki selviäisimme. Meidän piti jollain tapaa käsittää sen oven avain, joka vei vankilasuojiin. Ehkäpä molemmat eloonjääneet vanginvartijat silloin ryntäisivät ulos. Mutta jos he tarkoin noudattivat saamaansa määräystä, niin riippui kuninkaan henki siitä, kuinka joutuin me kerkisimme särkemään ulomman oven; ja minä kiitin Jumalaa, että Detchardilla, eikä Rupert Hentzaulla, oli silloin vahtivuoro; sillä vaikka Detchard olikin kylmäverinen, armoton ja rohkea mies, ei hänellä kuitenkaan ollut Rupertin säkenöivää uljuutta ja hillittömyyttä. Sitäpaitsi hän se noista veijareista jos kuka todella piti mustasta Mikosta, joten voi olettaa hänen jättävän kuninkaan vahtimisen Bersoninin toimeksi ja ryntäävän sillalle päästäkseen herransa apuun. Tällainen se oli minun epätoivoinen suunnitelmani. Jotta vihollinen pettyisi huolettomaksi meistä, käskin valaisemaan linnamme kaikki suojat, jotta meidän luultaisiin viettävän yömme iloisissa kemuissa; soiton piti raikua läpi yön ja väkemme liikkua edestakaisin. Strakencz joutuisi ratkaisevaksi yöksi luoksemme, ja hänen piti salata meidän retkemme Flavialta. Jollen minä palaisi aamuksi, tuli marskin marssia suuren sotavoiman kera aivan julkisesti linnaan ja vaatia kuninkaan luovuttamista. Jollei mustaa Mikkoa enää ollut elossa — jota epäilin —, niin hänen tuli saattaa Flavia niin pian kuin mahdollista Strelsauhun ja julistaa siellä tieto Michaelin valtiokavalluksesta ja kuninkaan kuolemasta ja kutsua kaikki uskolliset ja rehelliset kansalaiset prinsessan lippujen alle. Viimeksimainitsemani vaihtoehto minusta tuntuikin todennäköisimmältä, sillä jokseenkin varmana pidin, ettei kuninkaalla eikä minulla eikä mustalla Mikolla ollut enää enempi kuin yksi päivä elettävänä. No niin, jos musta Michael sai surmansa ja jos minä, »komeljantti», surmasin Rupert Hentzaun omalla kädelläni ja sitten sain itsekin surmani, niin näyttipä kaitselmus menettelevän Ruritaniaa kohtaan niin leppeästi kuin näissä oloissa oli mahdollista, vaikkapa se oli vaatinutkin kuninkaan hengen; ja siitä että omakin loppuni samoin tuli olemaan mahdollisimman leppeä, en tällä erää kyennyt tinkimään pois mitään. Oli jo tullut myöhä, kun vihdoin pääsimme yksimielisyyteen suunnitelmastani, ja sitten minä lähdin prinsessan puolelle. Hän oli tänä iltana hyvin vakava ja mietteissään; mutta kun toivotin hänelle hyvää yötä, kietoi hän intohimoisesti käsivartensa kaulaani ja oli yhdellä haavaa ujo ja onnellinen ja ylpeä pannessaan sormuksensa minun sormeeni. Minulla oli kuninkaan sormus; mutta sen lisäksi oli pikkusormessani sileä kultasormus, johon sukumme tunnuslause oli kaiverrettu. Sen irroitin ja sovitin hänen sormeensa ja irroittauduin sitten hänen syleilystään. Hän peräytyi askeleen taapäin ja katseli minua suurin, kostein silmin. »Pidä se sormus sormessasi, vaikka kuningattarena kantaisit toistakin sormusta», sanoin. »Mitä muuta minä voisinkaan kantaa! Tämä on oleva sormessani siksi kunnes kuolen — ja vielä senkin jälkeen», hän sanoi ja suuteli sormusta. SEITSEMÄSTOISTA LUKU. Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan. Ilta oli kaunis ja kuulea. Olisin toivonut usvaista säätä, kuten oli ollut ensimmäisellä uimaretkelläni linnankaivannossa, mutta tällä kertaa kohtalo oli minulle vastainen. Toivoin kuitenkin voivani pysytellä muurin varjossa ja välttyä näkymästä niihin akkunoihin, jotka olivat vallihautaan päin. Jos viholliseni kävivät tarkkaamaan hautaa, meni suunnitelmani myttyyn; mutta sitä en osannut pelätä. He uskoivat, että Jaakopin tikapuut olivat turvatut kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Johann oli itse ollut muuraamassa niitä kiinni kellarinseinään niin lujasti, ettei niitä käynyt huojutteleminen puoleen eikä toiseen. Ne voi hävittää ainoastaan räjäytysaineilla tai kuokilla hakkaamalla, ja moiseen meluisaan ja aikaa vievään yritykseen ei tietenkään voitu antautua. Mitäpä vahinkoa siis yksi mies voisikaan vallihaudassa tehdä? Minä luotin siihen, että jos musta Mikko sattuisi tekemään itselleen tämän kysymyksen, niin hän varmastikin vastaisi turvallisesti: »Ei niin vähääkään»; ja vaikkapa Johannkin antaisi minut ilmi, niin hän ei kuitenkaan tiennyt minun tuumiani, vaan varmasti odottaisi näkevänsä minut ystävieni etunenässä hyökkäämässä linnan valtaovelta sisään. Siellä varsinainen vaaranpaikka olikin, vakuutin Saptille. »Ja siellä te tulette olemaan», lisäsin. »Ettekö ole siihen tyytyväinen?» Mutta tyytyväinen hän ei ollut lainkaan. Hän olisi halusta lähtenyt minun mukaani, mutta siihen minä en suostunut. Yksi mies voi läpäistä joutumatta ilmi; mutta jos meitä oli kaksi, oli vaaranuhka enemmänkin kuin kaksi vertaa suurempi. Kun hän jälleen rohkeni viittailla, että minun henkeni oli valtakunnalle kallis, pyysin häntä tukkimaan suunsa ja vakuutin vakavasti, että jollei kuningas päässyt hengissä sen yön seikkailusta, niin en minäkään tahtonut päästä. Kello kahdeltatoista lähti Saptin osasto Tarlenheimin linnasta ja poikkesi oikeaan käteen vähäliikkeisille teille, välttääkseen kulkemasta Zendan kaupungin läpi. Jos hyvin kävi, joutuivat he linnan edustalle jokseenkin neljännestä vaille kaksi. Heidän tuli jättää hevoset vähän matkan päähän puihin kiinni ja hiipiä itse linnan porttisolaan ja olla valmiit hyökkäämään sisään, kohta kuin portti avattiin. Jollei tätä tapahtunut kello kahden ajoissa, piti heidän lähettää Fritz Tarlenheim linnan toiselle puolelle. Siellä minä — jos vielä olin hengissä — kohtaisin hänet, ja yhdessä me punnitsisimme, kannattiko meidän yrittää vallata linnaa väkirynnäköllä. Mutta jollei minua siellä tavattaisi, niin heidän piti kaikella kiireellä palata takaisin Tarlenheimiin, hälyttää sotamarski hereille ja marssia uudelleen Zendaa vastaan. Sillä jollei minua tavattu, niin se merkitsi, että olin kuollut; ja minä tiesin, ettei kuningas eläisi viittä minuuttia kauempaa sen jälkeen kuin minä olin saanut surmani. Nyt minun on jätettävä Sapt ja hänen ystävänsä omiin hoteisiinsa ja kerrottava, mitä kaikkea itse toimitin tänä kohtalokkaana yönä. Minä ratsastin sillä oivalla hevosella, joka kruunauspäivän iltana oli lennättänyt minut metsästyslinnasta takaisin Strelsauhun. Minulla oli revolveri satulataskussa ja miekka vyölläni. Ylläni oli iso viitta ja sen alla lämmin villapaita ja hyvin paksut sukat ynnä keveät kangaskengät. Olin hieronut koko ruumiini öljyllä ja varannut mukaan ison konjakkipullon. Yö tosin oli hyvin lämmin. Mutta minä voin joutua oleksimaan vedessä ehkä kauankin, joten oli tarpeen varustautua hyvin kylmää vastaan; sillä kylmettyminen ei ainoastaan masenna miehen miehuutta, silloin kuin hänen pitää kuolla, vaan myöskin hänen tarmoaan, silloin kuin hänen pitää lähettää toisiakin kuolemaan; ja vihdoin se iskee häneen kukaties luuvalon, jos taivaan tahto on, että hän jää henkiin. Minä käärin uumilleni pitkän ja ohuen mutta vankan nuoran, enkä tietenkään unohtanut tikapuitani. Minä ratsastin suorempaa tietä kuin Sapt ja jouduin metsän ulkoreunaan noin puoli yhden tienoissa. Sidoin hevoseni kiinni tiheikköön, jätin revolverin satulataskuun — sillä mitäpä hyötyä minulla siitä enää oli — ja lähdin tikapuut kädessä astelemaan vallihaudan partaalle. Sinne tultuani irroitin köyden uumiltani, kiinnitin sen toisen pään lujasti reunalla kasvavaan puuhun ja hinauduin alas hautaan. Linnan kello ilmoitti silloin ajan olevan neljännestä vaille yksi, kun tunsin jalkaini vajoavan veteen ja heittäysin uimasille, pitäen tikapuita edessäni ja pysytellen muurin lähellä. Sillä tapaa tulin vanhan ystäväni Jaakopin portaiden luo ja tunsin muurinperustuksen reunan jalkaini alla. Ryömin ison torven pimentoon — koetin huojuttaa sitä, mutta se ei hievahtanutkaan — ja vartosin mitä tuleman piti. — Muistan tunteneeni tällöin — ei hätää kuninkaan kohtalosta eikä ikävää Flavian luo — vaan tavattoman tuimaa tupakan nälkää, mutta sitä halua minun ei tietysti silloin käynyt tyydyttäminen. Nostosilta oli vielä alhaalla. Minä voin nähdä kirkkaan taivaan kuumottavan sen kapeiden pohjalautojen raoista. Aivan sillan tasalla, noin kuuden jalan päässä siitä, näin verhottoman akkunan. Johannin kertomuksesta päättäen sen täytyi kuulua herttuan huoneistoon, ja vastakkaisella puolella sillan toisella puolella piti rouva de Maubanin akkunain sijaita. Naiset ovat huolettomia olentoja, jotka helposti unohtavat tärkeätkin asiat. Minä rukoilin taivasta, ettei hän mitenkään unohtaisi, että hänen piti kaikin mokomin joutua törkeän väkivallan uhriksi täsmälleen kello kaksi. Minua hymyilytti ajatellessani sitä osaa, jonka olin antanut tässä näytelmässä nuoren ystäväni Rupert Hentzaun esitettäväksi, mutta olinhan hänelle velkaa kiitoksen viimeisestä; sillä vielä nytkin täällä veden varassa kykkiessäni tunsin kipua olkapäässäni, johon hän oli pistänyt puukkonsa kaikkien ystäväini nähden. Äkkiä tuli valoa herttuan akkunaan. Koska verhot olivat syrjässä ja luukut vielä selällään, voin nähdä jonkin verran sisään nousemalla varovaisesti varpailleni. Akkunan toinen puolisko näkyi olevan auki, ja siitä katseli joku olento ulos. Minä tunsin Antoinette de Maubanin muhkean hahmon, ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin varjossa, voin nähdä hänen päänsä kauniit ääriviivat. Minun teki mieleni kuiskuttaa hänelle: »Muistakaakin, mitä teidän on tehtävä!» mutta en tietystikään uskaltanut — ja hyvä olikin, etten sitä tehnyt, sillä seuraavassa tuokiossa tuli akkunaan mieshahmokin ja asettui hänen viereensä. Tulija koetti kietoa kätensä naisen vyötäisille, mutta notkealla liikahduksella tämä väistyi syrjään ja nojautui akkunanpieleen, niin että näin hänen profiilinsa. Arvasin, että mies oli Rupert Hentzau, ja hänen hiljainen naurunsa osoittikin sen todeksi. Hän kumartui naista kohti ja kurotti uudestaan käsivartensa häntä tavoittaakseen. »Hiljempaa, hiljempaa, ystäväiseni!» mutisin hampaitteni välistä. »Satuitpa tulemaan hiukan liian aikaisin.» Molempien päät olivat melkein kiinni toisissaan. Arvasin Rupertin kuiskailevan naiselle; sillä minä näin tämän viittaavan kädellään kaivantoon ja kuulin hänen sanovan: »Ennen hyppään tuonne alas.» Rupert tuli aivan akkunaan ja kurkisti ulos. »Vesi näyttää siellä niin hirveän kylmältä», hän sanoi »Puhutteko te aivan vakavissanne, Antoinette?» Nainen ei vastannut, mikäli minä voin kuulla, ja silloin Rupert lyödä läimäytti kädellään akkunanpieleen ja nurisi mauruten kuin pilalle hemmoteltu lapsikakara: »Piru periköön koko mustan Mikon! Eikö prinsessa riitä hänelle? Pitääkö hänen saada kaikki itselleen? Mitä hittoa te olette oikein näkevinännekään tuossa mustilaisessa?» »Jospa minä kerron hänelle, mitä te hänestä sanotte...» aloitti nainen. »Kertokaa kaikin mokomin», tokaisi Rupert huolettomasti. Sitten hän yllätti saaliinsa, karkaamalla hänen kimppuunsa ja suutelemalla häntä väkisin suulle, ja hän nauroi täyttä kurkkua ja huusi: »Kas siinä vielä lisää syytä, josta voitte kannella hänelle!» Jos minulla olisi ollut revolveri matkassa, olisin ollut aika pahassa kiusauksessa; mutta nyt pelastuin pakostakin siitä ja merkitsin tämän vain uudeksi laskueräksi Rupertin lopputiliin. »Ja luuletteko te hänen siitä paljoakaan välittävän?» jatkoi Rupert naljailuaan. »Tiedättehän, että hän on ihan hullautunut prinsessaan. Hän ei enää osaa muusta puhuakaan kuin että siltä vietävän komeljantilta pitäisi kurkku katkaista.» Ahaa, vai sellainen mieliteko veli Michaelilla oli! »Ja jos minä teen sen hänen hyväkseen, niin minkä palkinnon arvaatte hänen minulle luvanneen? Hah, kaunokaiseni!» Naisparka peitti epätoivoisena kasvot käsiinsä. »Mutta minä en ole niitä miehiä, jotka malttavat odottaa herkkujaan», sanoi Rupert, ja minä näin hänen jälleen aikovan käydä käsiksi naiseen, kun sisäpuolella ovi kuului avautuvan ja tuima ääni ärähtävän: »Mitä teillä on täällä tekemistä, Hentzau?» Rupert käänsi selkänsä akkunaan, kumarsi syvään ja vastasi heleällä, iloisella äänellään: »Pyytelen anteeksi teidän viipymistänne. Enhän voinut hyvällä omallatunnolla jättää kaunista naista yksin.» Tulijan täytyi olla musta herttua. Siksi hänet kohta tunsinkin, kun hän lähestyi akkunaa. Hän tarttui Hentzaun käsivarteen. »Vallihautaan mahtuu muitakin kuin kuninkaita», sanoi hän synkeästi värähtelevällä äänellä. »Uhkaileeko teidän korkeutenne minua?» kysyi Rupert. »Uhkauksia minä harvoin tarjoan kellekään.» »Mutta Rudolf Rassendyll on saanut kuulla teidän uhkailujanne yhtäpäätä, ja kuitenkin hän on elävien ilmoilla», pisteli nuori Rupert. »Onko se minun vikani, että palvelijani ovat typeriä poropeukalolta?» ärähti Michael kiukkuisesta. »Teidän korkeutenne ei itse olekaan alistunut vaaraan ansaita poropeukalon nimeä», vastasi Rupert ivallisesti. Tuohan oli samaa kuin sanoa herttualle vasten naamaa, että hän itse arasteli nahkaansa, enkä minä ole koskaan kuullutkaan kenenkään sanovan totuutta toiselle niin päin silmiä kuin Rupert teki tällöin. Mutta musta Mikko hillitsi itsensä. Hänen täytyi tietysti näyttää hyvin tuimalta — minua harmitti, etten sen paremmin nähnyt heidän kasvojaan, mutta hänen äänensä oli levollinen, kun hän vastasi: »Jo riittää! Meillä ei ole aikaa riidellä, Rupert. Ovatko Detchard ja Bersonin paikallaan?» »Ovat kyllä.» »Sitten en enää tarvitse teitäkään.» »Minä en ole ollenkaan väsyksissä, teidän korkeutenne», intti Rupert. »Suvaitkaa jättää meidät kahdenkesken», sanoi Michael kärsimättömästi. »Kymmenen minuutin perästä vedetään nostosilta ylös, ja arvaan, ettei teitä haluta uida kaivannon yli sänkyynne.» Rupert katosi näkyvistäni, ja ovi kuului avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Minun suureksi surukseni sulki herttua akkunan. Hän seisoi vielä hetkisen sen ääressä ja puheli Antoinetten kanssa. Tämä pudisteli päätänsä, ja herttua kääntyi kärsimättömästi pois akkunasta. Ovi kuului jälleen käyvän, ja musta Mikko sulki sitten akkunaluukutkin. »De Gautet! Halloo, de Gautet!» kuului sillalta huudettavan. »Joutukaa yli, jollette halua kylmää kylpyä, ennenkuin käytte vuoteeseen!» Se oli Rupertin ääni. Seuraavassa tuokiossa hän ilmestyi de Gautet’n kera sillalle. Rupert tarttui toveriaan kainaloon, ja keskellä siltaa hän pysähdytti tämän ja kurkisti kaiteen yli alas. Minä painauduin Jaakopin portaiden taa. Sitten tahtoi nuori Rupert huvitella vielä vähän. Hän sieppasi de Gautet'n taskusta pullon ja vei sen suulleen. »Siinähän ei ole pisaraakaan, mokoma juopporatti!» hän huudahti tyytymättömästi ja paiskasi pullon vallihautaan. Molskahduksesta ja vesikareista päättäen se putosi aivan lähelle tiilitorven suuta. Rupert otti revolverinsa ja rupesi ammuskelemaan pulloa kohti. Ensimmäinen luoti ei ottanut pulloon vaan torveen, kolmas sen sijaan särki pullon. Minä toivoin tuon vintiön tyytyvän siihen, mutta hän tyhjensi koko makasiinin torvea kohti, ja minä tunsin yhden luodin suhahtavan tukkani lävitse, kun kyyristyin aivan vesirajaan torven toiselle puolelle. »Hei, te siellä sillalla!» huusi joku toisesta päästä minun suureksi huojennuksekseni. »Odottakaa silmänräpäys!» vastasi Rupert, ja hän ja de Gautet juoksivat sillan yli. Sitten se vedettiin ylös ja kaikki oli aivan hiljaista. Torninkello ilmoitti neljännestä yli yhden. Minä suoristauduin pystyyn, ojentelin käsivarsiani ja haukottelin. Arvelen kuluneen kymmenisen minuuttia, kun oikealta puoleltani kuulin jotakin ääntä. Kurkistin torven yli ja näin tumman hahmon seisovan sillä ovella, joka vei alas sillalle. Se oli miehen hahmo. Huolettomasta ryhdistä voin arvata hänet nuoreksi Rupertiksi, joka oli jälleen liikkeellä. Hänellä oli miekka kädessä, ja hän seisoi hievahtamatta paikallaan parin minuutin ajan. Mitähän tuo paholaisen sikiö nyt vehkeili? Hän kuului naurahtavan hiljaa, kääntyi sitten muuriin päin ja rupesi minun sanomattomaksi ällistyksekseni kapuamaan sen rintaa alas. Minä voin arvata, että siinä täytyi olla jonkinlaiset kiviportaat. Rupert oli jo joutunut alimmalle niistä. Sitten hän pani miekan hampaittensa väliin, käänsi selkänsä muuriin päin ja hivuttautui aivan äänettömästi alas veteen. Jos vain oma henkeni olisi nyt ollut kysymyksessä, niin totisesti olisin uinut häntä vastaan. Olisin niin halusta antautunut taistelemaan hänen kanssaan kahdenkesken näin ihanana yönä. Mutta minun täytyi ajatella kuningasta! Hillitsin haluani, mutta vedin syvään henkeä ja vaarinotin hänen puuhaansa mitä hartaimmalla mielenkiinnolla. Hän ui rauhallisesti kaivannon yli; myöskin toisella puolella oli muurissa portaat, joita myöten hän kiipesi ylös. Tultuaan ylösvedetyn nostosillan alapäässä olevaan porttiaukkoon hän tunnusteli taskuaan ja otti siitä jotakin esiin. Kuulin hänen sitten avaavan jonkin oven; mutta en kuullut sen sulkeutuvan hänen jälestään. Joka tapauksessa hän hävisi näkyvistäni. Minä pudotin tikapuuni veteen, sillä nyt enää en niitä tarvinnut, uin sillan juureen, ja nousin muurinrintaan hakattuja kiviportaita puolitiehen. Jäin siihen heilumaan paljas miekka kädessä ja tähystelin tarkoin ympärilleni. Herttuan huoneisto oli aivan pimeänä, mutta sillan toisella puolella olevasta akkunasta helotti valoa. Mutta risahdustakaan ei kuulunut mistään, ennenkuin linnan iso torninkello löi puoli kaksi. Olipa linnassa sinä yönä näemmä muitakin kuin minä valveilla ja juonia punomassa. KAHDEKSASTOISTA LUKU. Vankila avautuu. Ilmassa riippuen ei ollut oikein hyvä ajatella ja pohtia asioita; mutta minulla oli kuitenkin paljon mietittävää. Minä olin astunut hyvän askeleen eteenpäin, sanoin itselleni. Mitä asiata Rupert Hentzaulla nyt olikin kummitella linnassa — ja mitäpä semmoinen mies tähän aikaan päivästä hautoikaan muuta kuin koiran juonia —, niin olin joka tapauksessa astunut aimo askeleen eteenpäin. Hän oli vallihaudan toisella puolella, ja minun syykseni jäisi, jos hän enää koskaan saisi laskea jalkansa sille puolelle, missä kuningas oli. Sitten oli minulla vielä kolme muuta vastustajaa lukuunotettavana: Detchard ja Bersonin, jotka olivat vahtivuorossa, ja de Gautet, joka oli levolla. Olisipa minulla vain ollut vankilan avain! Minä olisin uskaltanut kaikkeni ja hyökännyt molempien edellisten kimppuun, ennenkuin heidän ystävänsä ennättivät apuun. Mutta minä olin voimaton. Minun täytyi odottaa, kunnes omat mieheni joutuivat ja saivat jonkun menemään sillan yli avaamaan valtaoven. Ja minä odottelin — kuten minusta tuntui runsaan puoli tuntia; mutta itse asiassa kesti vain ehkä viitisen minuuttia, ennenkuin tämän jännittävän murhenäytelmän seuraava näytös alkoi. Uuden linnan puolella oli aivan hiljaista. Herttuan huoneet pysyivät pimeinä, kun sen sijaan valoa yhä paistoi rouva de Maubanin puolelta. Sitten kuulin pienen kitisevän äänen; se tuli siltä portilta, joka vallihaudan toisella puolen vei nostosillalle. Olin kuullut sen hyvin epäselvästi, mutta sittenkään en voinut siitä erehtyä. Se lähti avaimesta, jota hitaasti ja varovasti käännettiin lukossa. Kuka siellä avainta liikutteli? Ja minne johti ovi, jota koetettiin avata? Ajatuksissani näin oven edessä nuoren Rupertin, avain toisessa kädessä ja paljas miekka toisessa ja ilkeä hymy huulillaan. Mutta minä en tiennyt, mikä ovi se oli, enkä myöskään, mitä huvia Rupertilla oli näin myöhäisenä yönhetkenä hankkeissa. Mutta pianpa se minulle selvisi, kun seuraavassa silmänräpäyksessä — ennenkuin mieheni olivat ennättäneet metsänreunasta ulkoportille, ja ennenkuin Johann oli kerinnyt käydä urakkaansa — äkkiä kuului jyryä siitä huoneesta, mistä valoa pilkoitti ulos. Kuului siltä kuin olisi joku paiskannut lampun lattiaan, ja akkuna kävi samassa pimeäksi. Ja siinä tuokiossa kuului hätääntynyttä kirkunaa: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» — ja sitten jälleen uusi hätähuuto. Jokainen hermo värisi ruumiissani. Seisoin ylimmällä muuriportaalla ja takerruin oikealla kädelläni kiinni ovikynnykseen, pidellen paljasta säilää vasemmassa kädessäni. Yht'äkkiä keksin, että porttiaukko oli siltaa leveämpi; sen toisessa päässä oli musta loukko, johon mies mahtui juuri seisomaan. Minä heilahdutin itseni sinne ja asetuin loukkoon. Nyt _minä_ vallitsin tietä; kukaan ei päässyt kulkemaan uuden ja vanhan linnan väliä vastoin minun tahtoani. Jälleen kuului kirkunaa. Sitten paiskattiin ovi auki niin tuimasti, että se jymähti seinää vastaan, ja minä kuulin kiivaasti kiskaistavan toisen oven rivasta. »Ovi auki! Mitä pirullista peliä siellä pidetään!» karjui joku — ja äänestä tunsin huutajan mustaksi herttuaksi! Hänen huutoonsa vastattiin juuri niillä sanoilla, jotka olin kirjeessä neuvonut: »Apuun, Michael — se on Hentzau!» Herttua kirosi karkeasti ja paiskautui koko ruumiillaan sisempää ovea vastaan. Samassa tuokiossa kuulin viskattavan pääni päällä olevan akkunan auki ja äänen huutavan siitä yöhön: »Mitä peijakasta nyt on merrassa?» Ja sitten kuulin kiireisiä askeleita. Minä puristin tuimasti miekkani kahvaa. Jos de Gautet tuli tätä tietä, niin väheni, alkuperäinen kuusikko jälleen yhdellä miehellä. Sitten kuulin miekkojen kalsketta ja jalkain töminää ja — ei, en kykene tässä kuvailemaan tapauksia niin sukkelaan kuin ne kävivät, sillä kaikki tuntui käyvän aivan yht'aikaisesti. Rouva de Maubanin huoneesta kuului vihainen karjahdus; se oli kuin pahasti haavoitetun miehen huuto; sitten paiskattiin akkuna auki, ja nuori Rupert ilmestyi siihen miekka kädessä. Hän käänsi selkänsä ulospäin, ja minä näin hänen kumartuvan eteenpäin aivan kuin uudestaan hyökätäkseen vastustajansa kimppuun. »Ähää, Johann, siinä sait! No, nyt on sinun vuorosi, Michael — hei!» Johann oli siis siellä. Hän oli tullut auttamaan herttuata! Kuinka hän silloin voi avata oven minulle? Minua peloitti, että Rupert oli jo surmannut hänet. »Apuun!» kuului herttuan ääni heikosti ja käheästi. Kuulin askeleita yläpuoleltani portailta ja liikettä alhaalta oikealle käsin kuninkaan vankityrmää kohti. Mutta ennenkuin mitään kerkisi tapahtua minun puolellani vallihautaa, näin puolisen tusinaa miehiä lähestyvän uhkaavasti sitä rouva de Maubanin huoneen akkunaa, jossa nuori Rupert Hentzau seisoi. Hän teki kolme neljä kertaa mainion käteviä ja uhkarohkeita hyökkäyksiä heitä vastaan, niin että heidän oli pakko väistyä takaperin ja jättää hänelle vapaata tilaa. Sitten hypähti hän hymyillen jälleen akkunalaudalle ja heilutti säiläänsä. Hän oli kuin juovuksissa vuodattamastaan verestä, ja sitten hän hurjasti nauraen syöksyi suinpäin alas vallihautaan. Miten hänen siellä kävi? En ennättänyt häntä tarkkaamaan, sillä samassa näin vierelläni porttiaukossa de Gautet'n laihan naaman, ja viipymättä edes sekuntiakaan iskin häntä kohti kaikella sillä voimalla, jonka Jumala on minulle antanut, niin että hän edes sanaakaan tai huokausta päästämättä kaatui hengetönnä kynnykselle. Minä polvistuin hänen vierelleen. Missä ne avaimet olivat? Luulin mutisseeni kärsimättömästi: »Avaimet tänne, senkin roisto.» aivan kuin hän olisi vielä ollut elossa; ja kun en niitä heti löytänyt, niin — Jumala sen antakoon minulle anteeksi! — luulen lyöneeni kuollutta miestä vasten kasvoja! Vihdoinkin löysin avaimet. Niitä oli vain kolme kappaletta. Valitsin niistä suurimman ja tunnustelin käsiini kellariin vievän oven jykevän lukon. Työnsin avaimen reikään — ja se kävi siihen. Kiersin sen ympäri, avasin oven ja suljin sen jälestäni niin hiljaa kuin taisin ja pistin avaimen taskuuni. Seisoin jyrkkien portaiden yläpäässä. Seinällä riippui heikosti tuikuttava öljylyhty. Otin sen käteeni, seisoin hiljaa ja kuuntelin. »Mitähän hittoa se oli?» kuulin äänen sanovan. Se tuntui tulevan portaiden alipäässä olevan oven takaa. Toinen ääni kysyi: »Joko me tapamme hänet?» Heristin korviani erottaakseni vastauksen, ja huoahdin helpotuksesta kuullessani Detchardin järeän äänen sanovan: »Odotetaan vähän, muuten voimme saada harmia, jos iskemme liian aikaisin.» Lyhyen hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuulin jotakin salpaa työnnettävän varovaisesti syrjään. Sammutin oitis kädessäni olevan lampun ja ripustin sen jälleen naulaan. »Täällähän on pimeätä kuin säkissä — lamppu on palanut sammuksiin. Onko sinulla kynttilätä?» kuului toinen mies sanovan. Se oli Bersoninin ääni. Kynttilä heillä varmaankin oli, mutta he eivät tulleet sitä koskaan sytyttäneeksi. Tilinteonhetki oli käsissä, ja minä syöksyin portaita alas ja sitten ovea vastaan. Bersonin oli työntänyt salvan syrjään, ja ovi antoi perään. Belgialainen seisoi keskellä huonetta miekka kädessä, ja Detchard istui seinäpenkillä. Bersonin ällistyi minun tulostani ja vetäytyi taapäin, mutta Detchard hyppäsi pystyyn ja sieppasi säilänsä. Minä karkasin kuin raivohullu belgialaisen kimppuun ja ahdistin hänet seinämuuria vastaan. Hän oli kehno miekkailija, mutta taisteli urhokkaasti. Tuokion perästä hän kuitenkin makasi verissään lattialla. Minä käännähdin ympäri — mutta Detchardia ei näkynyt missään. Hän oli totellut ennen saamaansa määräystä ja käymättä taisteluun minun kanssani juossut kuninkaan huoneeseen ja paiskannut oven kiinni perästään. Nyt hän oli täydessä työssä siellä sisällä. Hän olisi varmastikin tappanut sekä kuninkaan että minut, jollei huoneessa olisi ollut muuan uskollinen mies, joka uhrasi henkensä kuninkaan edestä. Sillä kun minä sain murretuksi oven auki, näin seuraavan näyn: Kuningas seisoi eräässä sopessa; hän ei voinut tehdä yhtään mitään, sillä hän oli sairautensa heikontama, hän liikutteli yhteenkahlittuja käsiään edestakaisin ja nauroi melkein kuin mielipuolen kamalaa naurua. Detchard ja lääkäri painiskelivat keskellä huonetta, sillä jälkimmäinen oli hypännyt murhamiehen tielle ja koetti pidättää tätä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Juuri kuin minä astuin sisään, tempautui Detchard irti heikon miehen käsistä ja lävisti poloisen miekallaan. Sitten hän kääntyi minua vastaan ja huusi: »No vihdoinkin!» Me seisoimme säilät paljaina vastakkain. Onneksi ei hänellä eikä Bersonilla ollut sattunut olemaan revolvereja vyössään; minä löysin ne myöhemmin ulommasta huoneesta uuninrinnalta. Uuni oli tosin lähellä väliovea, niin että heidän olisi ollut helppo tavoittaa ne; mutta tietämättäni olin asettunut kumpienkin eteen. Niin — siinä me nyt seisoimme, mies miestä vastaan, ja aloimme taistella vakavina ja äänettöminä. Minä muistan perin vähän kamppailumme kulusta; sen vain tiedän, että hän oli minun vertaiseni miekkailija, jollei parempikin, sillä hän taisi enemmän ovelia temppuja kuin minä ja työnsi minua tuuma tuumalta sitä rautaristikkoa kohti, joka peitti Jaakopin portaiden suun. Minä näin tuiman hymyn hänen kasvoillaan, kun hän haavoitti minua käsivarteen. En voi lainkaan kerskua siitä taistelusta. Luulen, että hän olisi kyennyt tappamaan minut ja sitten jatkamaan pyövelintointaan kuninkaaseen nähden, sillä hän oli paras miekkailija, minkä kanssa vielä koskaan olen joutunut tekemisiin; mutta hänen ahdistaessa minua yhä pahemmin kavahti nurkassa värjötellyt puoleksi heikkomielinen ja sairautensa näännyttämä kuningas pystyyn, viuhtoi hurjan iloisesti yhteenköytetyillä käsillään ja huusi: »Sehän on Rudolf serkku! Rudolf serkku! Minä autan sinua, Rudolf serkku!» ja hän tarttui jakkaraan — hän kykeni nostamaan sen vyötäistensä tasalle ja tuli meitä kohti. Siitä sain jälleen toivoa. »Tulkaa!» huusin, »joutukaa! — Iskekää häntä sääriin!» Detchard teki raivoisan karkauksen minua kohti. Olin jo miltei hänen armoissaan. »Mutta joutukaahan toki, ihminen, joutukaa herran nimessä!» karjaisin kuninkaalle. »Joutukaa mukaan leikkiin!» Kuningas nauroi iloisesti ja läheni meitä, pidellen jakkaraa jaloista edessään. Detchard hypähti synkeästi kiroten erilleen minusta, ja ennenkuin arvasinkaan mitä hän aikoi, oli hän kääntänyt miekkansa kuningasta vastaan. Tämä parkaisi surkeasti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Väkevä rosvo pyörähti jälleen minun kimppuuni. Mutta hän oli itse aiheuttanut turmionsa; sillä käännähtäessään ympäri hän astui verilätäkköön, joka oli vuotanut lattialle hänen tappamansa lääkärin rinnasta. Hän luiskahti ja kaatui selälleen. Kuin salamanleimaus minä olin kiinni hänen kurkussaan, ja ennenkuin hän ennätti tointua, lävistin hänet miekallani, ja tukahtuneesti kiroten hän painui uhrinsa rinnalle. Oliko kuningas kuollut? Se oli minun ensimmäinen ajatukseni. Juoksin hänen luokseen. Niin — kuolleelta hän aivan näytti, sillä hänellä oli paha haava otsassa, ja hän makasi aivan liikkumatonna kivipermannolla. Minä polvistuin hänen vierelleen ja laskin korvani hänen rinnalleen kuullakseni, hengittikö hän vielä. Mutta ennenkuin kerkisin mitään kuulla, kuului ulkoa rautavitjojen helmaa. Minä tunsin sen äänen — nostosiltaa laskettiin juuri alas. Seuraavassa tuokiossa se rämähti alas kivikynnykselle samalle puolella hautaa, missä minä olin. Nytpä jouduin elävänä satimeen, ja kuningas samoin minun kerallani, jos hän vielä oli hengissä. Sieppasin miekkani maasta ja lähdin ulompaan huoneeseen. Ketkä olivatkaan laskeneet nostosillan alas? Olivatko ne minun miehiäni? Jos niin oli, niin silloin kaikki oli hyvin. Vasta nyt sattuivat uuninrinnalla olevat revolverit silmiini; minä otin niistä toisen. Pysähdyin hetkiseksi kuuntelemaan ulomman huoneen ovelle. Kuuntelemaan — sanoinko niin? Niin — ja saadakseni jälleen ilmaa keuhkoihini; ja minä revin paitani rääsyiksi ja laitoin siteen vertavuotavaan olkalihakseeni. Sitten jälleen kuuntelin. Olisin maksanut mitä hyvänsä saadakseni kuulla Saptin äänen; sillä itse olin nyt niin heikko että horjahtelin. Ja tuo ihmistiikeri, Rupert Hentzau, kuljeskeli vielä vapaasti linnassa. Minä kykenin paremmin puolustamaan ahdasta porttiaukkoa sillan päässä kuin tätä puoleksi maanalaista porraskäytävää, ja sen vuoksi laahauduin kiviportaita ylös ja seisahduin jälleen kuuntelemaan. Mitä ääntä tuo oli? Jälleen sama merkillinen ääni — ja sellainen ääni tällaisena hetkenä ja tällaisessa paikassa! Ivallinen, hilpeä naurunhohotus. Voin tuskin uskoa, että täydessä järjessä oleva mies juuri nyt kykeni sillä tapaa nauramaan. Mutta tuo nauru samalla myöskin ilmaisi minulle, etteivät minun mieheni olleet tulleetkaan, sillä jos ne jo olisivat täällä, olisivat ne ampuneet tuon lemmon koiranleuan Rupertin. Kello löi puoli kolme! Hyvä Jumala! Isoa porttia ei vieläkään oltu avattu! Mieheni olivat vetäytyneet takaisin vallihaudan reunalle! Ne eivät olleet löytäneet minua! Ne olivat palanneet takaisin Tarlenheimiin ja vieneet tiedon minun ja kuninkaan kuolemasta. Ja siksipä asiat kävisivät, jo ennenkuin ne edes ennättivät Tarlenheimiinkaan saakka! Sillä Ruperthan se tuolla nauroi ja ilkkui! Lysähdin aivan voimatonna ovea vastaan. Sitten ojentauduin jälleen sukkelasti, sillä ulkoa kuului ilkkujan ivallinen huuto: »Siltahan on alhaalla! Juoskaa vain yli! Ja päästäkää kaikkien pirujen nimessä minut käsiksi mustaan Mikkoon! Takaisin, senkin sammakot! Michael, tule tappelemaan hentustasi!» Vaikka olin liian voimaton kyetäkseni yksin taistelemaan, niin voinhan toki aina toimittaa edes jotakin. Minä kiersin avaimen ympäri lukossa ja kurkistin ulos ovesta. YHDEKSÄSTOISTA LUKU. Silmästä silmään metsäpolulla. Ensiksi en voinut nähdä mitään, sillä sillan toisesta korvasta paistavain lyhtyjen ja soihtujen loimo sokaisi silmäni; mutta pian ne tottuivat valoon, jolloin hyvin hullunkurinen näytelmä levisi niiden eteen. Silta oli alhaalla; sen toisessa päässä seisoi ryhmä herttuan palvelijoita; parilla kolmella niistä oli käsissä soihdut ja neljällä tai viidellä keihäät. He seisoivat tiukasti toisiinsa likistyneinä, ja heidän kasvonsa paistoivat aivan valkoisina säikähdyksestä. Suoraan sanoen he olivat niin pelästyksissään, etten ole vielä mokomata nähnyt, ja tuijottivat silmät selällään yksinäiseen mieheen, joka seisoi keskellä siltaa hajasäärin ja heilutteli nauraa hohottaen miekkaansa. Se oli Rupert Hentzau, jolla oli vain paita ja housut päällään. Paidassa paistoi punaisia veripilkkuja; mutta hänen reipas ryhtinsä ilmaisi, että ne olivat joko vierasta verta tai että hän oli saanut vain mitättömiä naarmuja. Siinä hän rehenteli yksin ja puolusti siltaa kokonaista miesjoukkoa vastaan ja vaati niitä käymään hänen kimppuunsa tahi pikemminkin lähettämään mustan Mikon hänen kynittäväkseen; ja toiset, joilla ei ollut ampuma-aseita, väistyivät hänen tieltään uskaltamatta käydä häntä vastaan. He kuiskailivat toisilleen, ja takimmaisena näin Johann-ystäväni, joka nojautui porttia vastaan ja pyyhkieli nenäliinalla poskessaan olevasta haavasta vuotavaa verta. Merkillisen sattuman kautta minä olin odottamatta päässyt tilanteen herraksi. Nuo pelkurit rohkenivat yhtä vähän käydä minua vastustamaan kuin hyökätä Rupertinkaan kimppuun. Ja minun tarvitsi vain kohottaa revolverini toimittaakseni tuon hornankekäleen toiseen maailmaan; hänellä ei ollut aavistustakaan minun läsnäolostani. Sitä en kuitenkaan tehnyt — enkä tuskin nytkään tiedä, miksi minä häntä säästin. Olinhan tosin tänä samana yönä surmannut kavalasti yhden miehen ja tappanut toisen pikemminkin hyvän sattuman kuin oman taitoni avulla — ja siinäpä ehkä olikin syy. Ja toiselta puolen — miten suuri konna tuo mies olikin, niin ei minua kuitenkaan haluttanut liittyä niihin moniin, jotka häntä ahdistivat — ehkäpä siinä oli toinen syy. Mutta väkevämmin kuin mitkään muut tunteet minua pidätti paikallani pakottava uteliaisuus — minä tahdoin syrjästä vaarinottaa näytelmän kehitystä. »Michael, sinä äpärä koira — missä piileskelet? Michael, jos pysyt jaloillasi, niin käy tänne ja näytä olevasi mies!» karjui Rupert ja eteni askeleen, jolloin vastustajiin ryhmä peräytyi saman verran. »Hei, äpärä, etkö joudu?» Vastaukseksi tähän ilkkunaan kuului epätoivoinen naisenhuuto: »Hän on kuollut! Ah, Jumalani — hän on kuollut!» »Kuollutko!» huusi Rupert. »Sitten osuin häneen paremmin kuin liesinkään!» Ja hän nauroi jälleen hurjan riemuitsevasti. Sitten hän ärjäisi miesjoukolle: »Laskekaa aseenne, pelkurit jänikset! Nyt minä olen teidän herranne! Aseet maahan, kuoletteko!» Minä luulen, että miehet olisivat totelleet häntä, mutta vielä hänen puhuessaan tapahtui jotain uutta. Ensin kuului etäistä hälyä, aivan kuin olisi joku huutanut ja koputellut porttia. Sydämeni paukutti ilosta, sillä luulin miesteni palanneen takaisin etsimään minua. Jyskytys jatkui, mutta kukaan toinen ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota; kaikkien silmät seurasivat näytelmän uutta vaihetta. Sillan toisessa päässä oleva palvelijajoukko antoi tietä naiselle, joka horjuen tuli sillalle. Se oli Antoinette de Mauban; hänellä oli yllään liehuva valkoinen yöpuku, musta tukka oli hartioilla hajallaan; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja silmät leimusivat hurjina soihtujen valossa. Värisevässä kädessään hänellä oli revolveri, ja hoippuessaan eteenpäin hän ampui siitä laukauksen Rupertia kohti. Luoti ei kuitenkaan osunut; se kävi ovenkamanaan korkealle minun pääni päällä. »Hohoo!» nauroi Rupert; »jolleivät silmänne olisi olleet kuolettavammat kuin luotinne, niin minä en olisi tässä hornan papurokassa tänä yönä eikä Michael helvetissä!» Nainen ei piitannut lainkaan hänen pilkastaan; ihmeellisen väkevästi hän jaksoi koota voimansa ja seisoi aivan jäykkänä ja ääneti. Sitten hän rupesi hitaasti ja varmasti jälleen kohottamaan kättänsä saadakseen tarkan tähtäyksen. Hullua oli Hentzaun alistua siihen vaaraan. Hänen olisi pitänyt syöksyä vihollistaan vastaan lyödäkseen aseen tämän kädestä tahi sitten peräytyä minua kohti. Minäkin tähtäsin häneen revolverillani. Mutta Rupert ei tehnyt kumpaakaan. Ennenkuin nainen vielä oli saanut asetta hänen kasvojensa tasalle, hän kumarsi hänelle mitä siroimmin ja sanoi: »Minä en voi tappaa naista, jonka huulia olen suudellut!» Ja ennenkuin rouva de Mauban tai minä kerkisimme häntä pidättämään, hän heilahdutti itsensä siltakaiteen yli vallihautaan. Ja sitten minä kuulin monien askelien kopinaa ja sitten äänen, jonka hyvin tunsin — se oli Saptin ääni! — huutavan: »Herttua on kuollut!» Siitä tiesin, ettei kuningas enää tarvinnut minun apuani, ja heitin revolverin menemään ja juoksin sillalle. Kuului ihmettelevä huudahdus: »Katsokaa — sehän on kuningas!» Ja sitten hyppäsin Rupertin tavoin veteen miekka kädessä. Minä tahdoin päättää taisteluni hänen kanssaan tuolla alhaalla, missä näin hänen kiharaisen päänsä pistävän esiin vedestä. Hän ui keveästi kuin kala. Minä olin perin uupunut ja käsivarsivammani takia puoleksi raajarikko. En kyennyt tavoittamaan häntä. Vähään aikaan en sanonut mitään; mutta tultuamme vanhan tornin kohdalle, missä vallihauta tekee mutkan, huusin kaikin voimin; »Pysähtykää, Rupert, pysähtykää!» Hän katsahti taaksensa ja ui edelleen. Nyt hän oli ulommalla reunalla ja katseli paikkaa, josta voisi kavuta ylös. Minä tiesin, ettei siellä sellaista ollut — mutta tosiaan, olihan siellä minun köyteni, jota myöten olin tullut alas. Hän saattoi saavuttaa sen ennenkuin minä. Minä kokosin voimani kaikki tähteet joutuakseni hänen rinnalleen. Vihdoin tavoitinkin hänet, sillä hän ui hitaammin kuin minä etsiessään jotain kiipeemäkohtaa. Hän oli keksinyt köyden! Hän päästi riemuitsevan huudon. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi hinaamaan itseään ylös. Olin kyllin lähellä kuullakseni hänen mutisevan itsekseen: »Mistä hitosta tämä on tänne tullut?» Minäkin saavuin köyden kohdalle; hän riippui ilmassa korkealla pääni päällä ja näki minut; mutta minä en voinut enää tavoittaa häntä. »Hei — kuka siellä on?» hän huudahti säikähtyneenä. Luulenpa, että hän ensi hetkenä luuli minua kuninkaaksi, ja minä olinkin siksi kalpea, että tuollainen ajatus voi pistää hänen päähänsä; mutta sitten hän huusi: »Ahaa! Komeljanttihan se onkin! Mistä te tänne osuitte, hyvä mies?» Näin puhuessaan hän saavutti jyrkänteen reunan. Minä tartuin kiinni köyteen; mutta sitten en ruvennutkaan kapuamaan. Vastustajanihan seisoi jo ylhäällä kovalla kamaralla, paljas miekka kädessä — ja hän voi huoletta halkaista pääni tai katkaista kurkkuni, jos aloin kiivetä hänen perästään. Heitin irti köydestä. »Se on samantekevää», vastasin; »mutta kun kerran olen täällä, niin luulenpa, että pysynkin täällä.» Hän kumartui alaspäin ja hymyili minulle. »Nuo naiset ovat niitä helkkarin...» hän aloitti, mutta samassa rupesi linnan iso kello jymähtelemään, ja ylhäältä kuului kovaäänisiä huutoja. Rupert hymyili jälleen ja huiskautti kättään minua kohti. »Tahtoisin kernaasti mitellä vähän miekkaani teidän kanssanne, mutta sattuu olemaan liiaksi vari», hän naljaili; ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut näkyvistäni. En enää ajatellut vaaraa, vaan tartuin köyteen. Tuotapikaa minäkin olin jyrkänteen kaltaalla. Näin viholliseni puolisensadan askeleen päässä edessäni; hän juoksi aika vilakkata metsään päin. Rupert Hentzau oli kerrankin varovainen. Minä syöksyin hänen peräänsä ja vaadin häntä pysähtymään, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli täysissä voimissaan ja eteni joka askeleella yhä kauemmaksi minusta; mutta minä unhotin kaiken muun koko maailmassa kuin oman kostonhimoni ja kiidin minkä jaloistani pääsin hänen perässään, ja pian peitti metsä pimentoonsa sekä takaa-ajetun että vainoojan. Kello lienee tällöin ollut kolme, koska päivä rupesi valkenemaan. Juoksin suoraa ruohottunutta tietä pitkin, ja parinsadan askeleen päässä edelläni juoksi nuori Rupert, jonka pitkät suortuvat liehuivat raikkaassa tuulessa. Minä olin, väsyksissä ja läähätin; hän katsahti tavantakaa taakseen ja huiskutti minulle kättään. Hän teki pilaa minusta nähdessään, etten pystynyt saavuttamaan häntä. Minun oli pakko seisahtua ja vetää ilmaa huohottaviin keuhkoihini. Hetkisen perästä hän poikkesi oikeaan käteen ja katosi jälleen näkyvistäni. Luulin takaa-ajon jo turhaksi ja vaivuin harmissani ja uupuneena maahan. Mutta tuossa tuokiossa olin jälleen jaloillani, sillä metsästä kuului huuto — naisen huuto. Ponnistin viimeiset voimani ja aloin painaa sitä paikkaa kohti, minne hän oli kadonnut; ja kääntyessäni mutkasta näin hänet uudelleen. Mutta oli — minä en saanut häntä enää käsiini! Hän oli juuri nostamassa nuorta tyttöä hevosen selästä, jolla tämä oli ratsastanut; tyttö se varmaankin oli huutanut hädissään. Hän näytti olevan talonpoikaistyttö, ja hänellä oli kori käsivarrella. Arvatenkin hän oli menossa Zendan torille myymään jotain. Hänen hevosensa oli vankka ja hyvätekoinen eläin. Nuori Rupert nosti tytön alas, tämän kirkumisesta piittaamatta, kohteli häntä muuten hyvin, suuteli häntä huulille ja nauroi ja antoi hänelle rahaa. Sitten hän hyppäsi itse hevosen selkään naisten tapaan sivuttain, ja jäi odottelemaan minua. Ja minä odottelin häntä, jotta hän tulisi minua kohti. Hän ratsastikin oitis minun suunnalleni, mutta pysytteli jonkun matkan päässä minusta. »Mitä teillä oli linnassa tekemistä?» hän kysyi. »Tapoin kolme teidän ystävistänne», vastasin. »Mitä hullua! Löysittekö te tien vankityrmään?» »Tietenkin!» »Entä kuningas?» »Detchard haavoitti häntä, ennenkuin tapoin Detchardin; mutta toivon hänen jääneen henkiin.» »Te olette aika hupsu», sanoi Rupert ystävällisesti. »Teinpä vielä muutakin...» »Häh?» »Säästin teidän henkenne. Seisoin sillalla lakananne revolveri kädessä.» »Totta tosiaan? Olinpa silloin aika täpärällä!» »Hypätkää alas hevosen selästä ja tapelkaa miehen tavoin!» »Naisenko läsnäollessa?» hän nauroi ja viittasi maalaistyttöön. »En ikimaailmassa, teidän majesteettinne!» Silloin en raivoissani enää tiennyt, mitä oikein teinkään; mutta minä ryntäsin silmittömästi hänen kimppuunsa. Ensi hetkessä hän näytti olevan kahden vaiheella. Sitten hän pysähdytti hevosensa ja jäi odottamaan minua. Minä syöksyin miekka ojossa häntä vastaan, niin heikko kuin olinkin. Tartuin hevosen ohjaksiin ja tavoitin ratsastajaa miekallani; hän väisti iskuni ja iski takaisin. Peräydyin askeleen taapäin ja karkasin uudestaan hänen kimppuunsa, ja tällä kertaa satutinkin häneen, viiltäen hänen poskeensa verinaarmun, ja peräydyin jälleen, ennenkuin hän kerkisi koskettaa minuun! Hän näytti miltei säikähtyvän minun sokeata raivoani; muuten luulen, että hän olisi saanut helposti tapetuksi minut. Vaivuin läähättäen toiselle polvelleni ja jäin odottamaan, että hän ajaisi päälleni. Ja sen hän olisi tehnytkin — enkä epäilekään, että toinen meistä tai ehkä kumpikin olisi jäänyt kuolleena paikalle; mutta samassa kuului takaamme huuto, ja kun käänsin päätäni, näin miehen ratsastavan täyttä laukkaa meitä kohti revolveri kädessä. Se oli uskollinen ystäväni Fritz von Tarlenheim. Rupertkin tunsi hänet ja tajusi, että leikki oli tällä kertaa lopussa. Hän heitti toisen säärensä hevosen selän ylitse, niin että tuli istumaan kahareisin, mutta odotti vielä hetkisen. Sitten hän kumartui eteenpäin, pyyhkäisi tukan silmiltään ja hymyili minulle sanoen: »Näkemiin, Rudolf Rassendyll!» Veri virtasi hänen kasvoiltaan, mutta huulet hymyilivät, ja hän kumarsi minulle sirosti hovimiehen tapaan; ja hän kumarsi maalaistytöllekin, joka oli lähestynyt ymmällään ja vapisten, mutta ilmeisesti aivan hurmautuneena tuon veitikan vehkeistä; ja hän heilautti kättään Fritzille, joka oli päässyt luodinkantaman päähän ja ampui häntä kohti. Luoti oli vähällä käydäkin maaliinsa, sillä se iski hänen miekkansa terään, niin että hän kiroten pudotti sen kädestään, iski sitten kannuksettomat kantapäänsä hevosen kupeisiin ja nelisti tiehensä. Ja minä näin hänen ratsastavan huolettomasti pitkää, suoraa metsätietä pitkin, aivan kuin olisi hän ollut huviajelulla. Ja hän lauloi täyttä kurkkua, vaikka hänellä oli iso haava poskessaan. Hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen ja huiskutti kättään; sitten hän hävisi pimeyden syliin. Niin — sellaisena hän hävisi näkyvistäni, uhitellen ja hillittömänä ja älykkäänä, kauniina ja sirona, mutta aina yhtä häpeämättömänä ja matalamielisenä, ja kukistamattomana viimeiseen saakka. Ja minä paiskasin voimattomassa kiukussani hyödyttömän miekkani tantereeseen ja huusin Fritzille, että hän lähtisi tuon roiston perään. Mutta Fritz pysähdytti hevosensa, hyppäsi alas satulasta ja polvistui vierelleni ja kannatti minua käsivarrellaan. Ja totta jo olikin aika; sillä Detchardin antama haava oli jälleen päässyt siteestä auki, ja vereni hurmehti hiekkaan. »Antakaa sitten hevonen minulle!» huusin, koettaen nousta horjuen pystyyn ja reuhtoen irti hänestä. Ja vihani vimmoissa jaksoinkin hoiperrella hevosen luo asti, mutta siellä kaaduin maahan, ja Fritz polvistui jälleen viereeni. »Fritz», minä läähätin. »Mitä, rakas ystävä?» hän vastasi hellästi kuin rakastava nainen. »Elääkö — kuningas?» Hän otti nenäliinani ja kuivasi huuliani; sitten hän kumartui ja suuteli minua otsalle... »Kyllä — kuningas elää, ja siitä hän saa kiittää maailman uljainta miestä», hän sanoi hiljaa. Nuori maalaistyttö seisoi lähellämme ja katsella tiirotti meitä silmät selällään. Sillä hän oli nähnyt minut kauppalassa ja tiesi, että minä, joka makasin tässä niin kalpeana ja verisenä, sittenkin olin kuningas! Kuullessani, että kuningas oli hengissä, yritin hurrata; mutta olin niin heikko, etten saanut ääntä suustani; ja minä laskin pääni jälleen Fritzin käsivarrelle ja voihkasin, ja sitten avasin silmäni ja suljin ne jälleen; ja jotta Fritz ei vain saisi minusta väärää käsitystä, yritin uudelleen hurrata. Mutta en jaksanut. Olin hyvin väsyksissä, ja nyt minua alkoi vilustaakin, ja minä painauduin Fritziä vastaan, jotta hän ruumiillaan lämmittäisi minua; ja sitten silmäni taasen ummistuivat ja minä nukahdin. KAHDESKYMMENES LUKU. Vanki ja kuningas. Jotta voisitte täydellisesti ymmärtää, mitä Zendan linnassa sinä yönä tapahtui, tahdon täydentää kertomustani mainitsemalla, mitä perästäpäin sain kuulla Fritziltä ja rouva de Maubanilta. Viimemainitun esitys selvitti minulle, minkä vuoksi minun sotahuudoksi ehdottamani huuto oli niin hirvein seurauksin kuulunut ennen määräaikaa ja sen kautta näköjään tehnyt kokonaan tyhjäksi kaikki toiveemme, vaikka se todellisuudessa olikin ollut meille erinomaiseksi hyödyksi. Tuo onneton nainen, joka oli todella ollut kiintynyt Strelsaun herttuaan ja jonka silmiä kukaties oli myöskin häikäissyt sen vallan hohto, jonka hän luuli tämän kiintymyksen nojalla lopulta perivänsä, oli herttuan kehoituksesta seurannut hänen perästään Pariisista Ruritaniaan. Herttualla oli väkevät intohimot; mutta hänen tahdonvoimansa oli vielä väkevämpi, ja hänen aivonsa laskivat aina kylmästi. Hän otti kernaasti kaiken minkä sai, mutta ei antanut mitään vastaan. Perille tultuaan sai rouva de Mauban piankin havaita, että hänellä oli prinsessa Flavian persoonassa kilpailijatar herttuan mielisuosiosta. Epätoivoisena tästä keksinnöstä hän teki kaikkensa saavuttaakseen takaisin vanhan valtansa ja vaikutuksensa herttuaan. Kuten jo sanoin, otti herttua kaiken antamatta mitään vastaan. Antoinette tuli tahtomattaan osalliseksi hänen uhkarohkeisiin suunnitelmiinsa. Hän ei tahtonut pettää rakastamaansa miestä; itsekäs toivo ja sydämellinen sääli kiinnitti hänet tähän lujin sitein; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tieten tahtoen antautua herttuan narriksi ja houkutella tämän käskystä minua turmiolliseen ansaan. Sen vuoksi hän oli lähettänyt minulle varoittavat kirjeensä. En tiedä, olivatko hänen Flavialle lähettämänsä rivit olleet hyvien vai huonojen vaikuttimien, mustasukkaisuuden vai säälin aiheuttamat, mutta joka tapauksessa hän oli tehnyt meille suurta hyötyä. Herttuan lähtiessä Zendaan seurasi hän mukana, ja siellä hän vasta ensi kerran tuli kokemaan, mikä ihmispeto Michael todellisuudessa oli, ja onneton kuningaspoloinen sai jo ensi hetkestä osakseen hänen surkuttelevan säälinsä. Siitä lähtien hän asettui meidän puolellemme tässä epätasaisessa taistelussa; ja kuitenkin tiedän hänen oman kertomansa mukaan, että hän yhäti rakasti Michaelia ja luotti siihen, että kuningas palkitsisi häneltä saamansa avun lahjoittamalla hänelle herttuan hengen. Hän ei suinkaan toivonut Michaelin pääsevän voitolle, sillä hän inhosi tämän rikollisia aikeita ja vielä enemmän niiden päämäärää — avioliittoa prinsessa Flavian kanssa. Zendassa tuli sitten uusia voimia tuleen — nuoren Rupertin aistillisuus ja julkeus. Tätä lurjusta viehätti kai Antoinetten kauneus, mutta vielä enemmän ehkä hänen himoaan sytytti tietoisuus, että tämä kuului toiselle miehelle ja että hän vihasi ja inhosi häntä itseään. Monina päivinä oli sattunut kiukkuisia yhteentörmäyksiä herttuan ja Rupertin välillä tämän naisen takia; ja se kohtaus, jonka olin saanut nähdä herttuan akkunasta, oli vain yksi monista. Sinä yönä oli Rupert päättänyt viedä tahtonsa perille. Kun Antoinette oli vetäytynyt omalle puolelleen, oli hänkin pujahtanut sinne käyttämällä salaa teettämäänsä avainta. Naisen ruvetessa kirkumaan oli herttua tullut apuun, ja tulinen taistelu oli alkanut pilkkosen pimeässä. Annettuaan herralleen kuolettavan haavan oli Rupert pujahtanut huoneesta, kuten edellä olen kertonut. Hänen paitansa oli punaisena herttuan verestä; mutta hän ei ollut tiennyt, että herttua oli kuollut, ja hän oli tahtonut leikkiä leikin loppuun. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä kolmelle toverilleen; ehkäpä hän ei mitään sellaista ollut ajatellutkaan, sillä herttuankin tappo oli tapahtunut aivan sattumasta. Jäätyään yksin herttuan kanssa oli Antoinette koetellut hillitä tämän verenvuotoa ja askaroinut kauan hänen kanssaan, kunnes haavoitettu viimein oli heittänyt henkensä. Kuullessaan sitten Rupertin ilkkuvat huudot sillalta oli hän syöksynyt ulos kostaakseen tälle herttuan kuoleman. Minua hän ei ollut nähnyt, ennenkuin ryntäsin esiin lymypaikastani ja hyppäsin Rupertin jälkeen vallihautaan. Samassa tuokiossa olivat minun ystäväni ilmaantuneet näyttämölle. He olivat saapuneet linnaan aivan oikeaan aikaan ja odotelleet portilla; mutta Johann, joka oli toisten palvelijain kanssa juossut auttamaan herttuaa, ei ollut tullutkaan avaamaan. Sapt odotteli melkein puoli kolmeen asti ja lähetti sitten minun ohjeeni mukaisesti Fritzin etsiskelemään minua vallihaudan partaalta. Kun Fritz ei ollut minua sieltä löytänyt, oli hän kiiruhtanut takaisin Saptin luo ja kertonut tälle kaiken, ja Sapt oli silloin mielinyt edelleen seurata käskyäni ja palata joutuin Tarlenheimiin noutamaan sotamarskia. Mutta Fritz ei tahtonut jättää minua pulaan, vaikka olisin käskenyt mitä hyvänsä. He kiistelivät keskenään moniaan minuutin, kunnes Fritz sai Saptin lähettämään osan joukostaan Tarlenheimiin ja käymään lopuilla miehillään ryntäämään linnan valtaporttia vastaan. Portti kesti jonkun aikaa; mutta samassa tuokiossa kuin Antoinette de Mauban oli ampunut Rupertia, särkyi portinlukko hyökkääjäin aseista. Kahdeksan miestä syöksähti sisään, ja ensi työksi he keksivät kynnyksellä Michaelin verisen ja hengettömän ruumiin. Sapt oli silloin kohottanut sen kovan huudon, jonka minä olin kuullut, ja sitten he olivat käyneet palvelijain kimppuun, mutta nämä olivat viskanneet aseet käsistään ja Antoinette oli ääneensä itkien juossut Saptin jalkojen juureen. Hän se myöskin oli huutanut miehillemme, että minä olin seisonut sillalla ja hypännyt alas vallikaivantoon. »Entä mitä vangille on tehty?» oli Sapt kysynyt hiljaa; mutta hän oli vain pudistanut päätään. Silloin olivat Sapt ja Fritz lähteneet miestensä seuraamina varovaisesti ja verkalleen käymään sillan yli, ja vankilan ovelle tultua oli Fritz kompastunut de Gautet'n ruumiiseen. Tämäkin oli jo ollut hengetön. He pitivät keskenään neuvoa ja kuuntelivat ahkerasti; mutta kun alhaalta ei kuulunut vähintäkään ääntä, olivat he pelänneet, että kuninkaan vartijat olivat surmanneet hänet ja työntäneet hänen ruumiinsa tiilitorvesta veteen ja pelastuneet itsekin samaa tietä. Kuitenkin oli heillä vielä vähän toivoa, koska minut oli nähty kerran hengissä, ja he olivat palanneet Michaelin ruumiin luo ja löytäneet sen taskusta vankilan avaimen. Kun he lähtivät koettamaan sitä, oli porraskäytävä ollut pilkkosen pimeä, eivätkä he olleet uskaltaneet sytyttää soihtua peläten, että heitä alhaalta ammuttaisiin; mutta sitten oli etumaisena kulkeva Fritz huutanut: »Alaovi onkin raollaan! Katsokaas — siitä paistaa valoa!» Ulommassa huoneessa he olivat tavanneet belgialaisen Bersoninin kuolleena, ja he kiittivät silloin Jumalaa ja Sapt oli sanonut: »Hän näkyy tosiaankin olleen täällä!» Sitten he olivat rynnänneet kuninkaan huoneeseen, löytäneet Detchardin hengettömänä tappamansa lääkärin ruumiin päällä ja kuninkaan makaamassa aseenaan käyttämänsä jakkaran takana. Ja silloin oli Fritz parkaissut: »Hänkin on kuollut!» mutta Sapt oli ajanut kaikki muut paitsi Fritzin ulos huoneesta ja polvistunut tarkastamaan kuningasta. Kun hän vanhana soturina tunsi haavoja ja kuolemanmerkkejä paremmin kuin minä, oli hän piankin huomannut, että kuningas ei ollutkaan kuollut eikä hevillä kuolisikaan, jos vain saisi kunnollista hoitoa. He peittivät nenäliinalla kuninkaan kasvot ja kantoivat hänet Michaelin makuusuojaan; ja Antoinette oli noussut kyyrysiltään lattialta, missä hän oli itkenyt ja rukoillut herttuan ruumiin vieressä, ja käynyt hautomaan kuninkaan päätä ja sitomaan hänen haavaansa, kunnes lääkäri voitiin hankkia paikalle. Saatuaan Antoinettelta kuulla minun olleen siellä oli Sapt lähettänyt Fritzin haeskelemaan minua ensin linnanhaudasta ja sitten metsästä. Fritz löysi hevoseni yksinään ja pelkäsi pahinta. Mutta sitten hän oli kuullut minun huutavan — kamppailussani Rupertin kanssa — ja ratsastanut huutoa kohti ja löytänyt minutkin. Enkä luule, että kukaan on niin suuresti iloinnut löytäessään kuolleeksi luullun veljensä kuin Fritz iloitsi minut tavatessaan. Ilonsa innoissa hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi, kuinka tärkeä olisi ollut saada Rupert Hentzau otetuksi hengiltä. Mutta jos Fritz olisi tappanut hänet, niin luulen, että olisin siitä kovasti suuttunut, sillä minä pidin tuon veijarin surmaamista omana erikoisoikeutenani. Kun täten oli onnistuttu pelastamaan kuningas, oli Saptin lähimpänä huolena salata kaikilta syrjäisiltä se tosiasia, että kuningasta oli edes tarvinnutkaan käydä pelastamaan. Antoinette de Maubanin ja Johannin täytyi vannoa pyhä vala, etteivät koskaan ilmaisisi tätä salaisuutta, ja Fritz lähti etsiskelemään — ei kuningasta — vaan sitä kuninkaan tuntematonta ystävää, joka oli ollut vangittuna Zendan linnassa ja näyttäytynyt nostosillalla herttua Michaelin palvelijoille. Silmänkääntämistemppu oli helposti toimitettu — kuningas, joka oli rientänyt ystävänsä avuksi, oli voittanut tämän murhamieliset vartijat, mutta saanut itse pahan haavan ja makasi nyt hoidettavana mustan herttuan omassa huoneessa. Sinne hänet oli kannettu vankityrmästä kasvot peitettyinä; ja sieltä kävi myöskin käsky, että jos hänen ystävänsä löydettäisiin, oli hänet oitis salaisesti tuotava kuninkaan luo; ja väliajalla lähetettiin ratsastava sanansaattaja Tarlenheimiin pyytämään sotamarski Strakenczia vakuuttamaan prinsessalle, että kuningas oli pelastunut, jonka jälkeen marskin oli itsensä oitis tultava linnaan kuninkaan puheille. Prinsessa sai käskyn pysyä Tarlenheimissä, kunnes hänen serkkunsa saapuisi sinne tai antaisi muita ohjeita. Vanhan ystäväni viisaat toimenpiteet onnistuivat järkiään paitsi yhdessä ainoassa kohdassa, jollaisessa miesten kaikkein viisaimmatkin suunnitelmat usein käyvät karille — silloin näet kun naisen itsepäisyys asettuu niitä vastaan. Sillä prinsessa Flavian serkku ja kuningas voi antaa millaisia käskyjä hyvänsä, ja eversti Sapt ja marski Strakencz olla niiden jos kuinka luotettavia toimeenpanijoita; mutta prinsessalla itsellään ei ollut lainkaan halua istua Tarlenheimissa, tietäessään rakastettunsa makaavan haavoitettuna Zendassa. Ja kun marski pienen seurueen kera lähti Tarlenheimistä Zendaan, seurasivat prinsessan vaunut kohta perästä; ja peräkanaa he saapuivat kaupunkiin, missä oli jo levinnyt huhuja, että kuningas oli edellisenä iltana lähtenyt veljensä luo nuhtelemaan tätä ystävällisesti sen johdosta, että herttua oli vangituttanut erään hänen ystävänsä; ja että petollinen veli oli silloin käynyt kavalasti hänen kimppuunsa, josta oli seurannut epätoivoinen kamppailu, jolloin herttua useiden seuralaistensa kera oli saanut surmansa, ja kuningas, vaikka itsekin haavoitettuna, oli valloittanut Zendan linnan. Kaikki tämä herätti tietysti valtavaa hälinää, ja sähkösanomalangat saivat hyvin ahkerata askaretta. Prinsessa Flavia saapui siis Zendaan, ja hänen ajaessaan linnanmäkeä ylös ja sotamarskin ratsastaessa hänen vaunujensa rinnalla ja rukoillessa häntä kääntymään takaisin, tuli Fritz von Tarlenheim »Zendan vangin» kanssa parahiksi metsänreunasta maantielle. Minä olin toipunut sen verran, että kykenin hoipertelemaan nojautuen Fritzin käsivarteen; ja silloin äkkäsin yhtäkkiä prinsessan vastassani. Seuralaiseni kasvoista voin havaita, ettei meidän pitänyt tavata tulijaa, jonka vuoksi kyyristyin polvilleni tien vieressä kasvavan pensaan taa. Mutta me olimme unohtaneet erään henkilön, joka oli ylen ymmällään seurannut perästämme ja joka ei nyt mielellään tahtonut menettää hyvää tilaisuutta ansaita armollisen hymyn tahi kukaties kauniin kolikonkin. Meidän piilotellessa pensaan takana juoksi maalaistyttö, jolta Rupert oli hevosen ryöstänyt, ohitsemme prinsessaa vastaan, niiasi maahan asti ja huusi: »Teidän korkeutenne, kuningas on täällä — tuolla pensaan takana! Vienkö minä teidät kuninkaan luo?» »Älä lörpöttele joutavia, lapseni», sanoi vanha Strakencz. »Kuningashan makaa haavoitettuna linnassa.» »Niin, tiedän kyllä, että hän on haavoittunut; mutta tuolla hän vain on kreivi Fritzin kanssa eikä suinkaan linnassa», intti tyttö. »Onko hän sitten kahdessa paikassa yht'aikaa, vai onko olemassa kaksi kuningasta?» kysyi Flavia ymmällään. »Kuinka hän voisi olla täällä?» »Hän ajoi takaa erästä herraa, teidän korkeutenne, ja he tappelivat keskenään, siksi kunnes kreivi Fritz tuli kuninkaalle apuun. Se vieras herra otti minulta isäni hevosen ja ratsasti tiehensä; mutta kuningas on täällä kreivi Fritzin kanssa. Onko Ruritaniassa toista miestä, joka olisi ihan kuninkaan näköinen, teidän korkeutenne?» »Ei, lapseni», sanoi Flavia ystävällisesti, ja hän hymyili ja antoi tytölle rahaa. »Minäpä tahdon mennä katsomaan sitä herraa», hän sanoi ja yritti nousta vaunuista. Mutta samassa tuli Sapt ratsastaen linnalta päin; ja prinsessan nähdessään hän ei ollut tietävinäänkään mistään huolista, vaan huusi jo kaukaa, että kuningas oli hyvässä voinnissa, että häntä hoidettiin oivallisesti ja että hengenvaarasta ei siis voinut olla puhettakaan. »Onko hän linnassa?» kysyi Flavia. »Missä muualla hän voisikaan olla, teidän kuninkaallinen korkeutenne?» vastasi Sapt kumartaen. »Mutta tämä nuori tyttö sanoo, että hän on jossakin täällä lähellä kreivi Fritzin kanssa.» Sapt silmäsi tyttöön ja hymyili epäuskoisesti. »Sellaiset pikku tytöt ovat valmiit luulemaan jokaista kaunista nuorta herraa kuninkaaksi», hän sanoi. »Mutta hän on niin kuninkaan näköinen kuin vesipisara voi olla toisen pisaran näköinen!» huudahti tyttönen. Se pani Saptin hätkähtämään, ja vanhan sotamarskin katse näytti hyvin uteliaalta. Flavian kasvot olivat yhtä kaunopuheiset. Epäluulo syttyy ja viriää nopeasti. »Minä lähden itse katsomaan sitä miestä», sanoi Sapt. »Ei, minä menen», sanoi prinsessa. »Tulkaa sitten aivan yksin!» kuiskasi Sapt hänelle. Ja hän totteli Saptin merkillistä katsetta ja pyysi marskia ja toisia odottamaan; ja sitten he molemmat lähenivät sitä kohtaa, missä me piilottelimme, ja Sapt viittasi maalaistyttöä pysyttelemään kauempana. Nähdessäni heidän tulevan istahdin allapäin maaperään ja peitin kasvot käsiini. Fritz polvistui viereeni ja laski kätensä olalleni. »Puhukaa hiljaa!» kuulin Saptin kuiskaavan heidän lähetessään; ja sitten kuulin rakastettuni päästävän pienen tukahdetun huudon, josta kajahti yht'aikaa iloa ja pelkoa. »Hänhän se sittenkin on! Oletko haavoittunut?» hän kysyi. Hän viskautui polvilleen minun eteeni ja veti hellästi käteni pois silmiltäni; mutta minä istua jurotin ja katselin ääneti maahan. »Kuningashan tämä on!» hän sanoi. »Saanko kysyä, eversti Sapt, mitä nämä kaikki valheet merkitsevät?» Kukaan meistä ei siihen vastannut. Flavia ei piitannut vähääkään toisten läsnäolosta, vaan kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua suulle. Sitten sanoi Sapt käheästi kuiskaten: »Kuningas hän ei ole! Älkää suudelko häntä, hän ei ole kuningas!» Flavia säpsähti vähäsen, mutta ei irroittanut käsiään kaulaltani ja kysyi närkästyksestä punastuen: »Enkö minä muka tuntisi omaa rakastettuani? Rakas, rakas Rudolf!» »Kuningas hän ei ole!» intti ukko Sapt jälleen, ja helläsydäminen Fritz huokasi syvään. Tuo huokaus ilmaisi prinsessalle, ettei mistään ilveilystä suinkaan ollut kysymys. »Mutta onhan hän kuningas!» hän huudahti, »Kuninkaan kasvothan nämä ovat — kuninkaan sormus — _minun_ sormukseni! Minun rakastettunihan hän on!» »Teidän rakastettunne — niin kyllä, armollisin prinsessa», sanoi ukko Sapt, »mutta ei kuningas. Kuningas on linnassa. Tämä herra...» »Katso minuun, Rudolf, katso minuun!» huudahti armaani ja otti kasvoni käsiensä väliin. »Miksi annat heidän kiduttaa minua? Sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!» Silloin minä viimeinkin puhuin ja katsoin häntä suoraan silmiin. »Jumala antakoon minulle anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne», sanoin hiljaa, »minä en ole kuningas.» Tunsin hänen sormiensa puristautuvan kiinni poskiini, ja hän tuijotti minuun silmin, jollaisin tuskin koskaan lie ketään miestä tuijotettu; ja minä istuin aivan hievahtamatta ja näin hänen ilmeensä käyvän ihmetteleväksi, sitten epäileväksi ja viimein pelkääväksi. Ja hitaasti irtautuivat hänen kätensä kasvoistani, hän kääntyi katsomaan Saptiin ja Fritziin ja sitten jälleen minuun; sitten hän horjahti äkkiä eteenpäin ja kaatui minun syliini, ja tuskallisesti parahtaen minä painoin hänet povelleni ja suutelin häntä huulille. Sapt kosketti käsivarttani. Minä katsoin häntä tuimasti silmiin! Ja sitten laskin armaani hiljaa maahan ja nousin seisomaan, katselin pyörtynyttä impeä ja lasketin synkeän kirouksen taivaalle, koska minun ei ollut sallittu kaatua Rupert Hentzaun miekkaan, vaan olin pakotettu kärsimään vielä kovempaa kidutusta. YHDESKOLMATTA LUKU. Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa... Oli ilta, ja minä makasin samassa tyrmässä, jossa kuningasta oli pidetty Zendan vankina. Iso tiilitorvi, jota nuori Rupert oli piloillaan sanonut Jaakopin tikapuiksi, oli korjattu pois akkunasta, niin että voin nähdä valojen vilkkuvan uudesta linnasta vallihaudan takaa. Kaikki oli hiljaista; taistelun melu ja jyry oli tauonnut. Olin viettänyt lopun päivää piilossa metsässä, siitä lähtien kuin Fritz oli taluttanut minut pois Saptin ja prinsessan luota. Hämärissä minut oli salakähmää tuotu linnaan. Vaikka kolme miestä oli saanut surmansa tässä komerossa — niistä kaksi minun kädestäni — eivät aaveet käyneet minua kiusaamassa. Olin viskautunut pilkakseni makuulavitsalle akkunan viereen ja katselin ulos mustaan veteen. Johann, joka oli vielä kalpea saamastaan haavasta, oli tuonut minulle illallista. Hän jutteli, että kuningas voi hyvin, että hän oli nähnyt prinsessan, ja että kuningas ja prinsessa ynnä Sapt ja Fritz olivat lähteneet Strelsauhun; että musta Michael makasi arkussaan, ja että Antoinette de Mauban valvoi ruumiin luona. Hän kysyi, enkö ollut kuullut pappien laulavan herttualle kuolinmessua linnankappelissa. Linnan ulkopuolella kierteli merkillisiä huhuja. Jotkut tiesivät, että Zendan vanki oli kuollut, toiset jälleen, että hän oli kadonnut tietymättömiin; muutamien luulona oli, että hän oli kuninkaan hyvä ystävä, joka oli auttanut tätä jossain lemmenseikkailussa Englannissa, toiset taas uskoivat, että hän oli keksinyt herttuan salaiset juonet ja senvuoksi joutunut tämän vangiksi. Kaikkein viisaimmat pudistelivat päätään ja tyytyivät viittailemaan, että paljonkin tulisi ilmi, jos eversti Sapt avaisi suunsa ja kertoisi kaikki tietonsa. Tällaista tarinaa Johann piti, kunnes lähetin hänet pois ja jäin makaamaan yksin ja hautomaan omia aatoksiani. En ajatellut lainkaan tulevaisuutta, vaan tein, kuten tapana on kun on sattunut kokemaan hyvin merkillisiä elämyksiä — elin mielessäni uudestaan läpi kaikki viimeisten viikkojen tapahtumat ja ihmettelin, kuinka kummalla tuollaista oli oikein saattanut sattuakaan. Ylhäältä linnankatolta kuulin hiljaisessa yössä lippujen läpsähtelevän tanko jaan vastaan; mustan herttuan lippu riippui puolitangossa ja sen yläpuolella liehui Ruritanian kuningaslippu — ah, vielä tämän iltaa ja yötä se heilui minun pääni yllä. Tottumuksella on sellainen valta ihmiseen, että minun täytyi oikein ponnistella muistaakseni, ettei se kohta enää koskaan liehuisi minun kunniakseni. Fritz von Tarlenheim saapui huoneeseeni. Minä seisoin avoimessa akkunassa ja sormielin sementtiä, jota oli vielä muruina Jaakopin portaiden jäljeltä. Hän sanoi aivan lyhyesti, että kuningas tahtoi puhella kanssani; ja me menimme yhdessä nostosillan yli ja tulimme siihen huoneeseen, joka oli ollut mustan Michaelin makuuhuoneena. Kuningas makasi vuoteessa, hovilääkärimme Tarlenheimista hoiteli häntä ja kuiskasi minulle hiljaa, etten saisi kauan viipyä potilaan luona. Kuningas antoi minulle kättä, ja Fritz ja lääkäri vetäytyivät syrjään akkunankomeroon. Otin kuninkaan sormuksen kädestäni ja pistin sen hänen sormeensa. »Olen koettanut olla tuottamatta sille häpeätä, teidän majesteettinne», sanoin. »Minä en voi puhua paljon», virkkoi hän heikolla äänellä. »Vastikään oli minulla tuima riita Saptin ja sotamarskin kanssa. Olemme näet kertoneet marskille kaiken. Minä tahdoin ottaa teidät myötäni Strelsauhun ja pitää teidät luonani ja kertoa kaikille, mitä olette tehnyt minun hyväkseni. Teidän piti olla minun paras ja läheisin ystäväni, Rudolf serkku. Mutta he sanovat, ettei se voi käydä päinsä, että asia täytyy pitää niin salassa kuin suinkin.» »He ovatkin oikeassa, teidän majesteettinne. Sallikaa minun lähteä, sillä työni täällä on päättynyt.» »Niin, ja se on suoritettu tavalla semmoisella, johon ei kukaan toinen mies olisi pystynyt. Kun ihmiset saavat jälleen nähdä minut, olen antanut partani kasvaa ja minä olen, niin, olenhan tottakin sairaudestani paljon heikontunut. Kukaan ei tule ihmettelemään, että kuningas on muuttunut ulkonäöltään. Serkku hyvä, minä koetan tehdä parhaani, ettei kuninkaan huomata muuttuneen sisäisiltäkään ominaisuuksiltaan. Te olette näyttänyt minulle, minkälaisen kuninkaan tulee olla.» »Teidän majesteettinne», vastasin, »minä en voi ottaa vastaan teidän kiitostanne. Voin vain kiittää Jumalan armoa, ettei minusta tullut pahempi petturi kuin veljestänne.» Hän katsahti minuun kysyvästi; mutta sairas mies ei jaksa arvailla ongelmia, eikä hän kyennyt kyselemään minulta mitään. Hänen katseensa sattui Flavian sormukseen, joka vielä loisteli sormessani. Luulin hänen rupeavan kyselemään jotain sen johdosta, mutta tunnusteltuaan sitä hajamielisesti hän antoi päänsä jälleen painua pielukselle. »En tiedä, milloin saan taas nähdä teidät», hän sanoi heikosti, miltei kuulumattomasti. »Teidän majesteettinne näkee minut, milloin hyvänsä voin jälleen palvella teitä», vastasin. Hän ummisti silmänsä, ja sitten tulivat Fritz ja lääkäri luokseni. Minä suutelin kuninkaan kättä ja annoin Fritzin saattaa minut pois. Sen perästä en ole enää koskaan nähnyt Ruritanian kuningasta. Oven taakse tultuamme Fritz ei kuljettanut minua samaa tietä takaisin, vaan kääntyi vasempaan ja sanomatta sanaakaan vei minut yläkertaan hyvin kauniiseen käytävään. »Minnekä nyt?» minä kysyin. Fritz ei katsonut minuun vastatessaan: »Prinsessa lähetti noutamaan teitä puheilleen. Tulkaa takaisin sillalle, kun se on ohi. Minä odottelen teitä siellä.» »Mitä hän minusta tahtoo?» kysyin, ja sydämeni löi hurjasti. Fritz pudisti päätään. »Tietääkö hän kaiken?» »Hän tietää — kaiken!» Hän avasi erään oven, työnsi minut lempeästi sisään ja sulki oven perästäni. Seisoin muhkeasti sisustetussa huoneessa. Ensin luulin olevani yksin, sillä vaikka uuninrinnalla paloikin pari punaverhoista kynttilää, oli huoneessa hyvin hämärä. Mutta kohta erottivat silmäni naishahmon akkunapielessä. Minä arvasin, että se oli prinsessa, ja menin hänen luokseen, notkistin toisen polveni ja nostin hänen hervottoman kätensä huulilleni. Hän ei liikahtanut eikä puhunut. Nousin jälleen pystyyn, ja tirkistellessäni hämärän läpi kuumeisin silmin näin hänen kasvojensa kalpeuden ja hänen tukkansa kimmellyksen; ja ennenkuin kykenin hillitsemään itseni, sanoin kuiskaten: »Flavia!» Hän värähti ja kääntyi minua kohti. Sitten hän kumartui sukkelaan ja tarttui kiinni minuun. »Sinä et saa seisoa... sinä et saa seisoa olethan haavoitettu. Istu tähän — tähän näin!» Hän sai minut sohvaan ja laski kätensä otsalleni. »Kuinka kuuma sinun pääsi onkaan!» hän sanoi ja lankesi polvilleen viereeni. Sitten hän taivutti päänsä kiinni minun päähäni, ja minä kuulin hänen hiljaa kuiskailevan: »Oma rakastettuni, kuinka kuuma sinun pääsi onkaan!» Mistähän johtuukaan, että rakkaus avaa tylsimmänkin miehen silmät näkemään rakastettunsa sydämeen? Minä olin tullut nöyryyttämään itseni ja pyytämään anteeksi häpeämättömyyttäni; mutta sen sijaan sanoinkin: »Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni.» Sillä mikä se olikaan, joka pani hänet häpeämään ja teki hänet onnettomaksi? Ei suinkaan hänen rakkautensa minuun, vaan pelko siitä, että minä olisin vain julkeasti näytellyt rakastajan osaa, niinkuin olin näytellyt kuninkaankin osaa, ja ivallisesti hymyillen vastaanottanut hänen hellät suudelmansa. »Kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!» minä toistin, ja hän likistäytyi kiinni minuun. »Minä olen rakastanut sinua ensimmäisestä, silmänräpäyksestä asti, sittenkuin näin sinut tuomiokirkossa! Sinä olet ollut minulle ainoa nainen koko maailmassa — ei kukaan nainen astu koskaan sinun tilallesi! Mutta Jumala antakoon armossaan minulle anteeksi sen vääryyden, jonka olen sinulle tehnyt!» »Nehän pakottivat sinun tekemään sen», sanoi hän nopeasti. Hän nosti päänsä olaltani, katsoi syvään silmiini ja lisäsi: »Sinähän se olit aina, eikä koskaan kuningas!» Ja hän nousi seisomaan ja suuteli minua. »Minä tahdoin sanoa sen sinulle», lausuin. »Minä tahdoin sanoa sen sinulle tuona tanssiaisiltana Strelsaussa, kun Sapt tuli keskeyttämään minut. Mutta sitten en enää voinut — en voinut alistua siihen vaaraan, että olisin menettänyt sinut — ennenkuin minun oli pakko! Rakkaani, sinun tähtesi olin vähällä antaa kuninkaan kuolla.» »Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta mitä me nyt teemme, Rudolf?» Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja pitelin häntä pystyssä, kun vastasin: »Minä lähden pois vielä tänä iltana.» »Ei, ei!» hän huudahti. »Ei tänä iltana!» »Minun täytyy lähteä tänä iltana, koska on monta, jotka ovat nähneet minut. Miksi tahtoisit minun jäämään, oma armaani, jollei...» »Kunpa voisin lähteä sinun kanssasi!» hän kuiskasi. »Ah, Jumala!» sanoin hiukan jyrkästi; »älä puhu sellaista!» Ja minä työnsin hänet vähän kauemmaksi itsestäni. »Miksi en saisi? Minähän rakastan sinua. Olethan sinä yhtä hyvä kuin kuningas!» Silloin minä kävin uskottomaksi kaikelle, mitä minun olisi tullut pitää pyhänä. Minä tempasin hänet syliini ja rukoilin häntä sanoilla, joita en voi tässä toistaa, lähtemään minun kanssani. Minä tahdoin uhitella koko Ruritaniaa. Ja hän kuunteli minua hetkisen ihmettelevin, sumuisin silmin. Mutta kun hän sitten katsoi minua kasvoihin, rupesi minua syvästi hävettämään, ja ääneni heikkeni sopertelevaksi mutinaksi, ja vihdoin vaikenin tykkänään. Hän vetäytyi irti minusta ja nojautui seinään; ja minä istuin sohvan reunalla ja vapisin koko ruumiiltani, sillä nyt tiesin mitä olin tehnyt, ja nyt inhosin sitä ja itseäni, mutta olin liiaksi itsepäinen toivoakseni tehtyä tekemättömäksi. Siten me olimme ääneti pitkän aikaa. »Minä olen järjiltäni!» sanoin viimein synkeästi. »Minä rakastan sinun järjettömyyttäsi, oma ystäväni», hän sanoi. Hän käänsi päänsä poispäin; mutta minä näin kyyneleen kimaltelevan poskellaan. Tartuin kiinni sohvankaiteeseen ja pitelin itseäni pystyssä. »Onko rakkaus sitten kaikki kaikessa?» hän kysyi, ja hänen äänensä helisi hillityin, hellin soinnuin, jotka tuntuivat tuovan lepoa yksinpä minun verillelyötyyn sydänparkaanikin. »Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa, niin tahtoisin seurata sinua maailman ääriin, vaikka saisin käydä repaleissa; sillä onhan sydämeni kokonaan sinun! Mutta onko rakkaus kaikki kaikessa?» Minä en vastannut. Nyt minua hävettää, etten silloin tahtonut auttaa häntä. Hän tuli aivan viereeni ja laski kätensä olkapäälleni. Minä tartuin siihen. »Minä tiedän, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat, että niin on laita. Ehkäpä sallimus antaakin sen joillekin ihmisille olla kaikki kaikessa. Ah, kunpa minä kuuluisinkin niihin ihmisiin! Mutta jos rakkaus olisi ollut kaikki kaikessa, niin sinä olisit antanut kuninkaan kuolla tyrmässään!» Minä suutelin hänen kättään. »Myöskin naista sitoo kunnian laki, Rudolf. Minun kunniani vaatii, että pysyn uskollisena maalleni ja suvulleni. En tiedä, miksi Jumala on johdattanut minut rakastamaan sinua, mutta sen tiedän, että minun on jäätävä tänne.» Minä en siihenkään vastannut. Hetken perästä hän jatkoi: »Sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, sinun sydämesi minun sydämessäni, sinun huultesi kosketus minun huulillani. Mutta sinun täytyy lähteä pois, ja minun täytyy jäädä tänne. Ehkä minun täytyy alistua siihenkin, minkä tunnen tappavan minut, kun ajattelen, että se täytymys piankin on kohtaava minua.» Minä tiesin, mitä hän tarkoitti, ja minua värisytti. Mutta enhän voinut horjahtaa, kun hän pysyi niin uljaana. Minä nousin seisomaan ja tartuin jälleen hänen käteensä. »Tee, mitä tahdot tai mitä sinun täytyy», sanoin. »Minä luulen, että Jumala antaa ihmisten, sellaisten kuin sinä, nähdä, mitkä hänen aivoituksensa ovat. Minun osani on keveämpi, sillä sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, ja sinun sydämesi minun sydämessäni, ja koskaan eivät yhdenkään toisen naisen huulet tule koskettamaan minun huuliani. Jumala vahvistakoon ja lohduttakoon sinua, oma armaani!» Me kuulimme etäistä laulua. Papit ne kappelissa vielä veisasivat kuolinmessuja. Minusta tuntui, että he lauloivat »ikuista lepoa» meidän kuolleelle ilollemme, että he rukoilivat taivaan anteeksiantamusta meidän rakkaudellemme, joka ei tahtonut kuolla. Pehmeät, murheelliset sävelet nousivat ja laskivat, meidän seistessämme ääneti vastatusten. Ja yhäti pitelin kiinni hänen kädestään. »Oma kuningattareni ja oma autuuteni», minä sanoin. »Sydämeni ylkä ja uskollinen ritarini», hän kuiskasi. »Ehkä emme enää koskaan näe toisiamme! Suutele minua, rakkaani, ja lähde sitten!» Minä suutelin häntä; mutta hän likistäytyi minuun kiinni eikä päästänyt irti, vaan kuiskaili kuiskailemistaan... ei muuta kuin minun nimeäni yhä uudestaan ja uudestaan. Ja sitten minä jätin hänet. Astuin nopeasti sillalle, missä Sapt ja Fritz odottelivat minua. Vaihdoin nopeasti pukua ja peitin kasvoni, kuten olin saanut tehdä jo useammin kuin yhden kerran, ja lähdin heidän kanssaan linnanportille, missä kolme satuloitua hevosta odotti meitä; ja me ratsastimme läpi yön aamunkoittoon asti, jolloin päädyimme pienelle pysäkille Ruritanian rajan toisella puolella. Juna ei ollut vielä tullut, ja minä kävelin ystäväini kanssa sitä odotellessa pienen puron varrella olevalla niityllä. He lupasivat lähettää minulle tietoja kaikista vastaisista tapahtumista, ja he tuhlasivat tuhlaamalla minulle hyvyyttään; yksinpä vanha Saptkin sammalsi liikutuksesta, ja Fritz ei ollut enää lainkaan mies. Minä kuuntelin aivan kuin unenhorroksessa heidän puheitaan. »Rudolf, Rudolf, Rudolf!» kajahti yhä vielä korvissani — surun ja rakkauden jälkikertona. Vihdoin viimein he näkivät, etten kuullut sanaakaan heidän puheestaan; ja me astelimme edestakaisin aivan äänettöminä, kunnes Fritz kosketti käsivarttani, ja minä näin kaukaa veturin sinisen savun. Sitten puristin kummankin kättä. »Eihän meissä tänään ole miestä ollenkaan», sanoin hymyillen; »mutta on sitä meissä kerta ollut — vai mitä, Sapt, mitä Fritz, te vanhat ystäväni? Emme me sentään ole aina olleet aivan ämmälaureja!» »Me olemme kukistaneet kavaltajat ja nostaneet kuninkaan jälleen valtaistuimelle», kehaisi Sapt. Ennenkuin arvasin, mitä Fritzillä oli mielessä, ja ennenkuin pääsin häntä estämään, paljasti hän päänsä, kumarsi syvään ja sirosti, kuten hänen tapansa oli, ja suuteli kättäni; ja kun kiskaisin käteni irti, yritti hän hymyillä surkeaa hymyä ja sanoi: »Taivas ei aina aseta oikeita miehiä kuninkaiksi!» Vanhan Saptin suupielet värähtelivät, kun hän pusersi voimakkaasti kättäni. »Pirulla pitää olla sormensa kaikissa asioissa!» hän sanoi. Asemalle kerääntyneet ihmiset katselivat uteliaasti pitkää miehenhuiskaletta, joka peitteli sivullisilta kasvojaan, mutta me emme heistä piitanneet. Seisoin syrjässä molempien ystävieni kanssa ja odottelin, kunnes juna viimein saapui. Sitten puristimme vielä kerran toistemme käsiä; emme virkkaneet mitään, mutta tällä kertaa he kumpainenkin paljastivat päänsä — oikein kävi ihmeekseni nähdessäni ukko Saptinkin niin tekevän — ja paljain päin he jäivät seisomaan, kunnes juna oli vienyt minut heidän näkyvistään. Siksipä ihmiset arvelivatkin, että lähtijä oli ollut jokin ylhäinen herra, joka matkusteli huvikseen salanimen suojassa; mutta todellisuudessa tuntematon matkustaja olin vain minä, Rudolf Rassendyll, englantilainen herrasmies, tosin kelpo suvun nuorempi poika, mutta vailla rikkautta ja ylhäistä virka-asemaa ja korkeata säätyarvoa. Katselijat olisivat hyvin pettyneet, jos olisivat tienneet tämän. Mutta jos he olisivat tienneet kaiken, niin olisivat he kukaties olleet vielä uteliaampiakin. Sillä vaikkapa olinkin vain oma mitätön itseni, niin olinhan toki ollut kuninkaana neljännesvuoden ajan; ja vaikkapa ei edes siinäkään olisi ollut mitään ylpeiltävää, niin olihan se toki eletty elämys. Olisin kenties ajatellut enemmänkin sitä, jollen olisi kaiken aikaa kuullut Zendan etäisistä torneista kaikuvan ilmojen halki naisen lemmenkaihoisan valituksen: »Rudolf, Rudolf, Rudolf?» Hiljaa — minä kuulen sen vielä nytkin! KAHDESKOLMATTA LUKU. Nykyisyys, entisyys ja — tulevaisuus. Vähän huvittaisi lukijaa tietää; mitä kotimatkallani tapahtui. Minä lähdin suoraapäätä Tyroliin ja vietin siellä pari viikkoa rauhassa — enimmäkseen maaten, sillä kylmetyin heti alussa pahasti, ja lisäksi tuli vielä hermojeni liikajännityksen laukeaminen, joka teki minut heikoksi kuin vähäisen lapsen. Kohta kuin olin vähän toipunut, lähetin veljelleni näköjään välinpitämättömän kirjekortin, jossa ilmoitin voivani mainiosti ja palaavani kohtapuoleen kotia. Sillä tapaa toivoin säästyväni olinpaikkani joutavista etsiskelyistä, mitkä arvatenkin antoivat yhä vielä askaretta Strelsaun uutteralle poliisipäällikölle. Annoin viikseni ja leukapartani jälleen kasvaa entiselleen, ja kun ne minulla kasvavat rutosti, ei ulkomuodossani ollut mainittavaa muutosta, kun vihdoin saavuin Pariisiin ja etsin käsiini ystäväni George Featherleyn. Haasteluni hänen kanssaan oli merkillinen varsinkin sen huikean paksun, vaikka tuiki välttämättömän valhekakun puolesta, jonka olin pakotettu hänelle syöttämään; ja minä ilvehdin hänen kanssaan vallan armottomasti, kun hän kertoi päässeensä perille, että minä olin lähtenyt rouva de Maubanin jälestä Strelsauhun. Kuulin lisäksi, että tämä nainen oli palannut Pariisiin, mutta eleli hyvin yksinään — ja sen tosiasian voivat juorut hyvin helposti selittää. Koko maailmahan tunsi tositarinan herttua Michaelin kavalluksesta ja kuolemasta. Siitä huolimatta kehoitti George Bertram Bertrandia pysymään toivehikkaalla mielellä. »Sillä elävä runoilija on sittenkin aina parempi kuin kuollut herttua», hän pilaili. Sitten hän iski jälleen minun kimppuuni: »Mitä olet tehnyt viiksillesi, mieskurja?» »Ohoo», vastasin muka nokkelan näköisenä; »onhan miehellä aina syynsä muutella ulkonäköään; mutta minusta ne tuntuvat jälleen kasvaneen aika hyvin.» »Mitä hittoa? Sitten en sentään peräti erehtynyt! Jollei ihanalla Antoinettella, niin jollakin toisella naisella oli kyntensä mukana siinä leikissä, eikö totta?» »Joka paikassahan miehet saavat tuta naisten kynnet», vastasin. Mutta George ei tyytynyt, ennenkuin hän oli rajattomaksi ihastuksekseen saanut puserretuksi minulta aivan hassun ja järjettömän lempijutun, johon liittyi tarpeellinen määrä julkista skandaalia, ja joka siis oli ollut varsinaisena aiheena minun pitkään viipymiseeni Tyrolissa. Vastalahjaksi hän ilahdutti minua kertomalla koko joukon ainoastaan diplomaattien tuntemia tosiasioita Ruritanian tapahtumista ja siellä punotuista valtiollisista vehkeistä. Hänen ajatuksensa oli, sanoi hän merkitsevästi nyökäten, että mustasta Mikosta olisi voinut jutella koko joukon enemmän kuin ihmiset voivat arvatakaan, ja hän ilmaisi hyvin perustellun epäluulonsa, että Zendan salaperäinen vanki, josta oli pidetty niin paljon touhua, ei ollutkaan mikään mies minun oli tällöin vaikea pidättää hymyäni — vaan mieheksi pukeutunut nainen; ja että koko kuninkaan ja hänen veljensä välinen kiista oli aiheutunut ainoastaan tämän kaunottaren suosion saavuttamisesta. »Ehkäpä se olikin juuri rouva de Mauban?» sanoin ilkamoisesti irvistellen. »Ei», vastasi George jyrkästi, »Antoinette de Mauban oli mustasukkainen hänen tähtensä ja kavalsi siitä syystä herttuan kuninkaalle. Ja toiselta puolen tiedetään varsin hyvin, että prinsessa Flavia, joka aikaisemmin oli ollut hyvin suosiollinen kuninkaalle, on nyt hyvin kylmentynyt häntä kohtaan.» Minä vaihdoin sukkelasti puheenaihetta ja säästyin siten George Featherleyn jatkuvilta, nerokkailta päähänpistoilta. Mutta jolleivät diplomaatit ole koskaan sen paremmin perillä asioista kuin mitä tässä tapauksessa oli käynyt heidän vainuunsa, niin he ovat minun mielestäni varsin joutavia ylellisyyskaluja. Pariisissa viipyessäni kirjoitin Antoinette de Maubanille; hänen luonansa en näet rohjennut käydä. Sain häneltä hyvin rakastettavan vastauksen, jossa hän vakuutti, että kuninkaan jalomielisyys ja hyvyys ynnä minun vähäiset palvelukseni velvoittivat häntä pitämään koko asian visusti salassa. Hän sanoi tahtovansa asettua maaseudulle ja vetäytyä tykkänään erilleen seuraelämästä. Pysyikö hän lupauksessaan, sitä en ole koskaan saanut tietää; mutta voihan se olla hyvin mahdollista, sillä en ole sen jälkeen tavannut häntä koskaan enkä kuullut hänestä mitään. Ei voi epäilläkään, että hän oli ollut syvästi kiintynyt Strelsaun herttuaan, ja hänen käyttäytymisensä tämän kuolinhetkellä osoitti, ettei edes vainajan todellisen luonteen tarkka tuntemuskaan pystynyt horjuttamaan tätä kiintymystä. Minulla oli vielä muuan kamppailu loppuunkamppailtavana — kamppailu, jonka tiesin käyvän sitkeäksi ja ankaraksi, ja jonka täytyi päättyä minulle täydelliseen tappioon. Minähän palasin Tyrolista kotia ilman että olin pannut rikkaa ristiin tutkiakseni sen mielenkiintoisen maanäären asukkaita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja, luontoa, eläin- ja kasvimaailmaa ja muita senkaltaisia seikkoja! Olin aivan yksinkertaisesti kuluttanut aikani entiseen tyhjäntoimittajan tapaani! Siltä ainakin asia kuvastuisi ankaran pikku kälyni silmiin; enkä minä totisesti voinut tehdä yhtään mitään puolustautuakseni hänen tuomioltaan. Voi siis hyvin arvata, että ilmestyin Puistokadun varrella olevaan taloon, hyvin tyhmin ja häpeävin naamoin. Mutta kaiken kaikkiaan ei minua kuitenkaan kohdannut niin tukala vastaanotto kuin olin pelännyt; sillä tulihan selville, että minä olin tehnyt — en sitä, mitä Rose oli paraiten toivonut — vaan lähinnä parasta, nimittäin toteuttanut hänen ennustuksensa. — Hänhän oli näet julistanut, etten tekisi matkallani mitään muistiinpanoja enkä kokoisi vähintäkään aiheita vastaista valtiollista toimintaani varten, jotavastoin veljeni oli ollut kyllin kevytmielinen väittääkseen, että minä olin vihdoinkin tehnyt vakavan elämänmuutoksen. Kun palasin kotia tyhjin käsin, oli Rose niin täynnä riemua veljestäni saamastaan voitosta, että hän päästi minut jokseenkin ehjin nahoin käsistään ja tyytyi ainoastaan moittimaan minua sen johdosta, etten ollut ilmoittanut ystävilleni mitään olinpaikastani. »Me olemme kuluttaneet hirveästi aikaa ja vaivaa vainutessamme sinun jälkiäsi», hän sanoi. »Sen kyllä tiedän», vastasin. »Puolella meidän koko lähettiläskunnastamme on ollut kuumat päivät minun, mitättömän tutkimuksen takia. Sen sain kuulla George Featherleyltä. Mutta mikä teitä oikeastaan on niin peloittanut? Kykenenhän minä toki aina huolehtimaan itsestäni.» »Siitä ei olekaan kysymys», huudahti hän kärsimättömästi; »mutta minä tahdoin ilmoittaa sinulle viestin Sir James Borrodailelta. Hän on jo saanut lähettilästoimensa tahi saa sen ainakin kuukauden päästä, ja hän on kirjoittanut meille toivovansa, että sinä lähdet hänen mukaansa.» »Minne hän sitten lähtee?» kysyin epäluuloisesti. »Hänestä tulee lordi Tophamin seuraaja Strelsauhun», sanoi kälyni. »Sen parempaa paikkaa et voisi toivoakaan, jollei Pariisia oteta lukuun.» »Strelsauhun! Hm?» minä mutisin ja vilkaisin veljeeni. »Ah, _se_ ei merkitse niin yhtään mitään!» puuskahti Rose nyreän kärsimättömästi. »Tottahan sinä lähdet hänen kanssaan?» »Ei — enpä luule, että minulla todellakaan on halua lähteä sinne.» »Sinä vasta osaat olla oikein kiusallinen!» »Minusta ei tunnu ollenkaan sopivalta, että minä lähtisin Strelsauhun. Onko se sinusta sopivaa, Rose?» »Oh, kukapa enää muistaisi koko sitä inhottavaa ja väljähtynyttä juttua!» Minä otin taskustani esiin valokuvan Ruritanian kuninkaasta. Se oli otettu pari kuukautta ennen hänen kruunaustaan. Ja kälyni ei mitenkään voinut käsittää minua väärin, kun ojensin sen hänelle ja sanoin: »Jollet ennen ole nähnyt tai pannut merkille Rudolf V:n kuvaa, niin tuossa näet sellaisen. Etkö luule, että ihmiset voisivat ruveta jälleen muistelemaan tuota juttua, jos minä näyttäytyisin Ruritanian hovissa?» Kälyni katsoi ensin kuvaan ja sitten minuun. »Ah, hyvä Jumala!» hän huudahti ja viskasi kuvan pöydälle. »Mitäs sinä sanot, Robert?» kysyin veljeltäni. Burlesdon nousi pöydästä, meni ruokailuhuoneen nurkkaan ja alkoi kaivella sanomalehtipinkkoja. Pian hän palasi tuoden erään Lontoon kuvalehden vanhan numeron. Hän avasi sen keskiaukeaman ja näytti meille isoa kuvaa Rudolf V:n kruunaustilaisuudesta Strelsaun tuomiokirkossa. Hän asetti painokuvan ja valokuvan vierekkäin pöydälle. Minä katselin niitä katselemasta päästyäni ja kävin hyvin miettiväiseksi. Katseeni kulki omasta kuvastani kuninkaan valokuvaan, sitten Saptiin, Strakencziin, kardinaalin avaraan levättiin, mustan Mikon kasvoihin ja prinsessan uljaaseen hahmoon hänen vierellään. Minä katselin kauan ja innokkaasti noita tuttuja kasvoja ja havahduin vasta sitten säikähtyen unelmistani, kun veljeni laski kätensä olkapäälleni. Hän katseli minuun jokseenkin ymmällään. »Niin, eikö olekin hyvin merkillinen yhdennäköisyys?» sanoin. »Luulen todellakin olevan parasta, etten lähde Ruritaniaan.» Vaikka Rose olikin jo puoleksi voitettu, ei hänen ollut helppo tunnustaa sitä. »Ah, tuo on vain joutava tekosyy», sanoi hän moittivasti. »Sinä et vain tahtoisi lähteä etkä ryhtyä mihinkään toimeen. Sinustahan voisi siellä aikaa myöten tulla vaikka lähettiläs!» »En luule, että minua haluttaa tulla lähettilääksi», sanoin. »Mitään sen parempaa ei sinusta kuitenkaan koskaan tule», hän vastasi kerkeästi. »Hyvin mahdollista», arvelin itsekseni; »mutta eihän se ole enempää kuin mitä minä olen tähänkin saakka ollut. Lähettilään arvo minua tuskin huikaisee. Olenhan ollut kuningaskin!» Kaunis kälyni lähti harmistuneena tiehensä, ja Burlesdon sytytti savukkeen ja katseli yhä hyvin merkillisesti minuun. »Hm, kuva tuossa lehdessä...» hän sanoi. »Niin, mitä siitä? Sehän vain näyttää, että hänen majesteettinsa Ruritanian kuningas ja sinun nöyrä palvelijasi ovat keskenään toistensa näköiset kuin kaksi marjaa.» Veljeni pudisti päätään. »Niin kai», hän sanoi. »Mutta minä voin hyvin huomata jonkinlaisen erotuksen sinun ja tuon valokuvan välillä.» »Etkö huomannut sitten mitään erotusta minun ja painokuvan välillä?» »Voin nähdä vain noiden molempien kuvien välisen erotuksen. Painokuva on hyvin valokuvan näköinen; mutta...» »No — mitä sitten?» »Se on vielä enemmän sinun näköisesi», sanoi veljeni päättävästi. Veljeni on luotettava ja kelpo mies, jonka pitäisi saada tietää kaikki minun salaisuuteni, vaikka hän onkin naimisissa ja pitää hirveän paljon vaimostaan. Mutta tämä salaisuushan ei ollut minun omani, enkä minä voinut sitä ilmaista edes hänellekään. »En luule, että se on niinkään paljon minun näköiseni kuin valokuvan», väitin rohkeasti; »mutta kaikissa tapauksissa en tahdo lähteä Strelsauhun, Bob.» »Ei, sinne sinun ei pidäkään lähteä, Rudolf», hän sanoi. En tiedä, onko veljelläni mitään todellista epäluuloa — onko heikko välähdys totuudesta valjennut hänelle. Jos niin on, niin hän ei ainakaan puhu siitä mitään. Ja me annoimme Sir James Borrodailen etsiä itselleen toisen lähetystösihteerin. * * * * * Kaikkien niiden tapausten jälkeen, joista edellä olen kertonut, olen elänyt hyvin hiljakseen ja rauhallisesti pienessä talossani maalla. Minusta kaikki ne asiat, jotka yleensä viehättävät minun asemassani olevaa miestä, ovat ikäviä, enkä minä kaipaa niitä ollenkaan. Minua ei huvita meluisa seuraelämä eivätkä valtiolliset kiistat. Lady Burlesdon on kokonaan irroittanut minusta kaitsevan kätensä, ja naapurini pitävät minua vetelänä, uneksivana ja erakkomaisena tyhjäntoimittajana. Ja kuitenkin olen vielä nuori mies, ja minulla on toisinaan mielikuvitelma — taikauskoiset ihmiset sanoisivat sellaista aavistukseksi —, etten vielä ole näytellyt osaani tyyten loppuun elämässä, että tulen vielä jossakin tilaisuudessa jälleen ottamaan osaa tärkeiden tapausten kehitykseen, että kerran taas antaudun politiikan pyörteisiin, mittailen voimiani vihollisteni kanssa ja jännitän lihakseni taistellakseni hyvän taistelun ja iskeäkseni kelpo iskuja. Tällä tapaa ajattelen kierrellessäni pyssy tai ongenvapa kädessä metsissä tai virranpartaita pitkin. En voi sanoa, käyvätkö nämä mietteet milloinkaan toteen; vielä vähemmin, tuleeko siitä näyttämöstä todellinen, jolla annan raisun mielikuvitukseni terhennellä uneksituissa urotöissä. Sillä kaikkein mieluimmin haaveksin liikkuvani jälleen Strelsaun katujen vilinässä ja Zendan linnan mustain tornien juurella. Näissä mietteissä astellessani minä säännöllisesti aina lopuksi irtaudun ajattelemasta epämääräistä tulevaisuutta ja sukellan takaisin entisyyteen. Eteeni nousee pitkä sarja näkyjä — ensimmäinen hurja kemuilemiseni kuninkaan kanssa Zendan metsässä, hyökkäykseni salamurhaajain kimppuun tuo kelpo pikku pöytä aseena, yö linnankaivannossa, raivoisa takaa-ajo metsässä, kaikki ystäväni ja viholliseni, ne ihmiset, jotka oppivat rakastamaan ja kunnioittamaan minua, ne hurjimukset, jotka tekivät parastaan riistääkseen henkeni. Ja viimemainittujen joukosta nimenomaan muuan, heistä ainoa, joka vielä polkee maaemon pintaa, vaikka en tiedä missäpäin; enkä epäilekään, etteikö hän yhä vieläkin puno kavalia juonia, hurmaa naissydämiä hulluuden ja epätoivon partaalle ja täytä miesten mielet pelolla ja vihalla. Missä harhaileekaan nykyisin nuori Rupert Hentzau — tuo vietävän nulikka, joka oli vähällä viileskellä minulta nahan kuin teuraseläimeltä? Häntä ajatellessani käyvät käteni nyrkkiin ja veri kiertää joutuisammin suonissani, ja kohtalon viittaus — sanoisinko aavistus — tuntuu käyvän yhä vahvemmaksi ja määrätymmäksi ja kuiskailevan taukoamatta korvaani, että minulla on vielä leikki leikiteltävänä nuoren Rupertin kanssa; senvuoksi harjoittelen joka päivä aseidenkäyttöä ja koetan lykätä tuonnemmaksi aikaa, jolloin tunnen nuoruudenvoimain jättävän jäseneni. Muuan vaihe kohtaa kumminkin joka vuosi minua kuhnurielämässäni. Silloin lähden Dresdeniin, ja siellä tapaan rakkaan ystäväni ja toverini Fritz von Tarlenheimin. Viime kerralla hänellä oli mukanaan kaunis Helga rouvansa ja pieni pirteä parkusuu poikansa. Siellä Fritz ja minä viivymme yhdessä viikon päivät, ja minä saan kuulla kaikesta, mitä Strelsaussa on tapahtunut; ja iltaisin, kun käyskelemme puistossa ja tupruttelemme sikaria, tarinoimme Saptista ja kuninkaasta ja usein nuoresta Rupertistakin, ja yöhämärän laskeutuessa puhelemme viimein Flaviasta. Joka vuosi tuo Fritz Dresdeniin pienen rasian; siinä on yksi ainokainen punainen ruusu, ja sen varren ympäri on kierretty pieni paperikaistale, jolle on aina kirjoitettu samat sanat: »_Rudolf — Flavia — iäti_.» Ja minä lähetän saman tervehdyksen Fritzin myötä takaisin. Se viesti ynnä sormukset, joita molemmat yhä kannamme sormissamme, ovatkin ainoa yhdysside Ruritanian kuningattaren ja minun välillä. Minusta hän on vieläkin jalompi olento täytettyään velvollisuutensa maatansa ja sukuaan kohtaan, ja kuninkaan vaimona hän kiinnittää mieheensä sen rakkauden, jota alamaiset tuntevat häntä itseään kohtaan, ja uhrautumisellaan hän on hankkinut tuhansille ja taasen tuhansille levon ja rauhan ajat. On hetkiä, jolloin en uskalla ajatellakaan kaikkea tätä; mutta toisin ajoin siirryn hengessä sille seudulle, missä hän aina asuu. Silloin voin kiittää Jumalaa, että minun on sallittu rakastaa maailman jalointa naista, kauneinta ja suloisinta kaikista naisista, ja ettei rakkaudessani ollut mitään, mikä olisi saanut hänet horjahtamaan korkean velvollisuutensa tieltä. Saanko vielä nähdä hänen kasvonsa — nuo kalpeat kasvot ja ihanan tukkakruunun? En tiedä; siitä kohtalo ei anna yhtään aavistelevaa ounastusta. En voi tietää siitä mitään. Tässä maailmassa — ehkä; ei, todennäköisesti ei koskaan. Ja voiko olla mahdollista, että hän ja minä saamme kerran vast’edes olla yhdessä jossain toisessa paikassa ja tavalla, josta meillä ei nyt ole aavistusta — siten, että kukaan ei enää asetu väliimme eikä ketään ole kieltämässä meidän rakkautemme luvallisuutta? En tiedä sitä; ja viisaimmiltakin ihmisiltä, kuin minä se on salattu. Mutta jos ei koskaan niin tule käymään — jos minä en saa milloinkaan enää kuulla hänen suloista ääntään enkä nähdä hänen kasvojaan enkä tietää, että hän rakastaa minua, niin — niin, silloin minä tahdon elää haudan tällä puolen niinkuin tulee miehen, jolle on annettu rakkauden korkea onni; ja mitä haudan tuonpuoliseen elämään tulee — niin täytynee minun rukoilla itselleni iäistä unta!

3224.txt

Anthony Hopen 'Zenda vanki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3224. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

SVANTE HORN JA LINDBOM Kirj. C. Georg Starbäck Jyväskylässä, Jyväskylän Kirjapaino, 1892. SISÄLLYS: 1. Juonittelua. 2. Vihollinen tulee! 3. Sormuksen voima. 4. Åsenhögaan. 5. Sormuksen omistaja. 5. 1. Juonittelua. Näsin kappalaistilalla Källerydin pitäjäässä seisoi eräänä pyhäiltana Kesäkuun alkupuolella nuori tyttö ja odotti tuvan oven edustalla. Sisältä kuului keskustelua, johon otti osaa kaksi korkeaa ja käskevää ääntä, jollaikaa tuvan vasemmalla puolella olevasta kamarista, jonka ovi oli raollaan, miehuullinen ääni hyräili virttä. Siinä oli kaksi vastakohtaa, jonka ilmaukset nyt ikäänkuin kohtasivat toisensa juuri sillä paikalla, missä nuori tyttö seisoi. Tuvassa istui kappalaisen puoliso, rouva Sidonia, ja keskusteli edellisenä päivänä Jönköpingistä tulleen ystävänsä Elisabet Corelian kanssa. Ihan maallisista asioista he puhuivat, ja niin korkealla äänellä, että jokainoa sana kuului etehiseen. Tuvasta vasempaan olevassa kamarissa istui vanha, hurskas kappalainen, Gabriel Hagelman. Oven takana seisova tyttö oli kaunis, mutta hänen suuret silmänsä ja hienot kasvonsa olivat ikäänkuin verhotut surumielisyyden ja pelon hunnulla, ja vähä väliä tunkeusi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän kohotti kätensä avatakseen oven, mutta antoi sen laskeutua alas. Hän kulki pari askelta ovelle päin, joka vei ulos etehisestä, ikäänkuin olisi aikonut luopua koko aikeestaan, mutta sitten kääntyi hän uudelleen ja kohotti kätensä, vaikka vain antaakseen sen jälleen vaipua alas. Sillä välin taukosi virren veisuu, mutta tyttö ei sitä huomannut, ei myöskään että erinomaisen jalonnäköisen ukko-vanhuksen ihmeen ystävälliset silmät häntä taukoamatta katselivat, seuraten jokainoaa hänen pienintäkin liikettään. Vihdoin avautui tuvan ovi ja samassa katosi ukkovanhuksen pää näkyvistä. Tuvan kynnykselle ilmausi rouva Sidonia. Tämä oli kookas, tuikeamuotoinen nainen. Hänen silmänsä olivat tuiman ankarat, hänen poskipäänsä luisevat, ja myssyn alta pistivät esiin hänen sysimustat hivuksensa, joiden mustuutta yksi ja toinen harmaa hapsi vain ikäänkuin oli lisäämässä. Hän muistutti enemmän ulkomaalaista kuin pohjanmaan naista. Hän olikin puolalaista kotoperää, erään vangiksi joutuneen puolalaisen tytär. Miten hän oli tullut naimisiin hurskaan papin kanssa, ei kukaan käsittänyt. Mutta naituna hän oli hänelle, ja siivo Gabriel sen kyllä tiesi. Kun rouva näki pelkäävän tytön, joka kalpeni ruskeiden silmien tulen edessä, tarttui hän kiinni hänen käsivarteensa ja huudahti: "Sinä kuultelet, sinä ilkeä... melkeinpä arvasin että sekin avu oli sinun omiasi!" "En, äiti", huudahti tyttö, "en kuullellut; minä vain en tiennyt, uskaltaisinko keskeyttää teidän keskusteluanne." "Vai niin! Vai valetta vielä lisäksi... Jumala tiesi, mitä sinusta tulee! Mutta kyllä minä lopulta sinusta paholaisen ajan!" Ja hän työnsi hänet ulos ovesta niin rajusti ja sydämettömästi kuin olisi tyttö tehnyt jonkun rikoksen. Mutta samalla huomasi hän että pastorin kamariin vievä ovi oli ra'ollansa, ja ajatuksen nopeudella ryntäsi hän sen luo ja paiskasi sen kiinni semmoisella kiivaudella, että koko huone tärisi. "Gabriel raukka", sanoi hän sitten ja hänen huulensa vapisivat ankarasta mielenliikutuksesta, "Gabriel raukka! "Hän kyllä tarvitsee saada rauhaa Märtan alituisilta valituksilta; hänellä on yltäkyllin omista lapsistaan, niin ainakin minusta näyttää. No, sisar Elisabeth, jatkakaamme!" Näin puhuen lähti hän Elisabet Corelian kanssa ulos pihalle, vaikka siellä ei ollut paljon katsottavaa. Tämä kumminkaan ei ollut hänellä päätarkoituksena; rouva Sidonian sydämellä oli yhtä ja toista, joka ei ollut salakuulioita varten. Kun hän viimein ilmaisi sen, teki hän sen niin varovaisesti, kuin olisi hän pelännyt itse tuulta. Sisar Elisabetin oli vaikea kuulla hänen sanojaan. Sisar Elisabet oli pitkä, laiha, harmaasilmäinen ja liinatukkainen nainen. Hän kulki jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän ollut "jalosukuinen neiti." Se oli hänen oikeutensa, arveli hän, sillä — olihan onni sokea. Paljasta onneahan — eikä mitään muuta, tuli hänen heimolaisensa, Durellin suvun, kiittää siitä, että se oli kohounut mahtiin ja kunniaan. Elisabet Corelia oli lähetetty oikaisemaan ja korvaamaan, mitä onni sokeudessaan oli rikkonut; hän tunsi sen itsessään, ja hän oli tehtävänsä suorittava. Sentähden oli hän tullut lapsuutensa ystävän, Näsin rouvan Sidonian luo neuvottelemaan keinoista, jotka olivat soveliaimmat käyttää. Eihän ihminen itse ollut ikänsä määrääjä, eikä Elisabet Corelian kuoleman jälkeen kukaan enää ajattelisi sitä vääryyttä, jota Corelin suku oli saanut kärsiä, kun sen oli täytynyt elää kurjuudessa ja huomaamattomuudessa, Durellin suvun yhä vaan kohotessa loistossa ja mahtavuudessa. Mutta nyt oli tämä suku sammunut. Maunu Durell ynnä hänen puolisonsa ja heidän vävynsä, parooni Krister Horn rouvansa kanssa lepäsivät jo kullatuissa vaskiarkuissaan sukuhaudassansa Källerydin kirkossa. Maunu Durellin veljet ja heidän lapsensa olivat niinikään kuolleet ja odottivat ylösnousemistaan kalliissa arkuissaan Ludgosin kirkossa Södermaalannissa. Margareta Priita oli ainoa, joka vielä eli — häpeällä, oli Elisabet Corelian tapana sanoa, ja sillä viittasi hän erääseen tapaukseen Priitan elämässä, jonka Elisabet tiesi kertoa asianmukaisella värityksellä, vaikkakin Priitan tyttäret ja heidän miehensä, muka, koettivat puoltaa häntä ja pitää huolenaan, ettei tämä juttu pääsisi leviämään. Monta herran vuotta oli Elisabet miettinyt tämän maailman turhuutta ja onnen sokeutta, kunnes hän viimeinkin oli päättänyt tehdä ankaran ryntäyksen niitä vastaan, ja siitä syystä oli hän nyt matkustanut Källerydiin, jonka nykyinen omistaja parooni Svante Horn, vanha kaarlolainen, oli Maunu Durellin tyttären poika. Källerydissä oli Elisabetilla nuoruuden ystävä Näsin tilalla, ja tälle ystävälleen tahtoi hän uskoa sydämensä huolen, sekä turvautua hänen terävään älyynsä, Elisabetilla kun oli mielessä uhkarohkea tuuma, joka, jos se onnistuisi, saisi Svante Hornin käsistä koko Källerydin säterikartanon. Tästä asiasta olivat rouva Sidonia ja sisar Elisabet pitäneet neuvoa aina viimeksimainitun tulosta, tästä olivat he nähneet unta öisin ja keskustelleet päivin, ja tästä he nytkin puhuivat, kun kulkivat ympäri ja katselivat "sisar Sidonian pientä pesää", joka kävi vielä pienemmäksi ja vähäpätöisemmäksi, kuta korkeammalle Källeryd ja rikkaus kangasti heidän mielessään. Tämä kangastus edessänsä, kuiskasi rouva Sidonia sisar Elisabetin korvaan: "Sinä kyllä teet jotakin Emerentian hyväksi!" "Jumala siunatkoon sinua, Sidonia kulta; tiettyhän se, etten minä sinun herttaista Emerentiaasi unohda! Missä on se rakas jumalanlapsi?" Jumalanlapsi istui ja ajoi hottiinsa, mitä parasta oli rouva Sidonian ruokakammiossa, se on: mitä täti Elisabet oli tuonut mukanansa lahjaksi Jönköpingistä. Mutta äiti vastasi: "Rakas lapseni istuu ja lukee Jumalan sanaa! Jos ei minulla olisi Emerentiaani, niin en tiedä, miten jaksaisin elää." "Niin, niin, oma Sidoniani! Herra jakelee lahjojansa; sen hän tekee." "Ja mekin tahdomme jakaa hyvyyksistämme; eikö niin, Elisabet? Suloiselta tuntuu, kun voi tehdä hyvää! Ja sentähden olen ajatellut että koska sinä kaikissa tapauksissa olet ainoa jälellä oleva suvustasi, niin tekisit itsellesi suuren ilon..." Emerentia tuli samassa juosten. Hän tahtoi kätkeytyä koivupensaan taakse, kun näki äitinsä ja täti Elisabetin, mutta edellisen viittauksesta täytyi hänen astua esiin. Hän oli punatukkainen, kierosilmäinen tyttö, jonka käytökset osottivat, että hän oli saanut vallattomuudessa kasvaa. Huulillaan oli hänellä merkkejä siitä että hän oli tutkinut Jumalan lahjoja, eikä Jumalan sanaa. Elisabet Corelia sulki hänet syliinsä, ja puristi häntä rintaansa vastaan, samalla painaen suudelman hänen pisamaiselle otsalleen. Tämän nähdessään hymyili rouva Sidonia mielihyvästä. Mutta Emerentia, joka näkyi saaneen kyllikseen tuollaisista rakkauden osotteista, käytti tilaisuutta juostakseen tiehensä niin pian kuin pääsi. "Anna Emerentialle Källeryd", kuiskasi rouva Sidonia, ja kyyneleet kiiluivat hänen äidillisissä silmissään, kun hän nyt jatkoi keskeytettyä keskustelua. Elisabet Corelia hypähti hämmästyksestä, kun kuuli, minkä odottamattoman suuren alttiuden ystävänsä häneltä vaati. Mutta hän älysi myös paikalla ettei hänellä ollut muuta neuvona, jos hän tahtoi voittaa rouva Sidonian puolellensa. Ja sitä paitse oli hän jo mennyt niin pitkälle, ettei hänen enää käynyt palaaminen takaisin eikä vastaaminen kiellolla. Sentähden lausui hän: "Källeryd... sinä tarkoitat että minä testamenttaisin kartanon Emerentialle?" Rouva Sidonia nyykähytti päätään, ja Elisabet teki samoin, ja niin oli se asia päätetty. He jatkoivat sitten kulkuaan maantietä, joka vei Källerydiin. Mutta erään riippakoivun suojassa ei aivan kaukana kappalaispuustellista seisoi kukkulan harjulla, johon näkyi Källerydin kirkko ja Källerydin suuren säterikartanon huoneiden katot, Märtta nojautuneena nuoreen mieheen, joka piti hänen kättään kädessään. "Ole huoleti, tyttö", kuiskasi nuorukainen; "sinä tosin olet samassa tilassa kuin tytärpuoli sadussa, ja tosin kaipaat sinä sekä isää että äitiä, mutta pahuudella on oleva aikansa. Minäkin olen poikapuoli ja tiedän että emintimän antama leipä on kovaa, mutta minä toivon kumminkin. Minulla on isäni siunaus mukanani!... "Sinulle käy kaikki hyvin, Sven!" sanoi Märtta, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen. He seisoivat vähän aikaa ääneti. Sitten loi Sven tyttöön silmäyksen, jolla koetti herättää uskallusta ja toivoa. "Entäs sormus, Märtta!" sanoi hän äkkiä; "vanha rautasormus; sinähän kokonaan olet sen unhottanut." "En, sitä en ole unhottanut", vastasi Märtta; "mutta, onni, jonka se on antava, tulee myöhään." "Mutta tulee kumminkin", lohdutti Sven. "Kärsivällisyyttä vaan, impeni, se tulee kumminkin, jollei ennen, niin silloin kun minä parin vuoden kuluttua palaan! Meillä tosin ei nyt ole sotaa, jossa rehellinen nuorukainen, sydän oikealla paikallaan, pian voisi saavuttaa onneansa; mutta minun uskoni on, että kuitenkin voi tulla onnelliseksi vanhassa kotimaassa; ja kun olen saanut maatilkan, joka antaa minulle, mitä tarvitsen, niin palaan minä tänne ja tuon täältä — kyllä tiedän kenen. Sano, Märtta..." Tyttö punastui ja loi silmänsä maahan. "Mutta", jatkoi Sven, "voisit kumminkin kerran näyttää minulle tuon sormuksen, josta niin paljon olet puhunut ja joka on tuottava sinulle onnea." "Onnea?... Sitä en ole sanonut; mutta isäni viimeinen sana tahtoo, että aina tallennan sormuksen luonani." Sven uudisti pyyntönsä, jonka Märtta näkyi hyvin vastahakoisesti tahtovan täyttää. Kumminkin suostui hän viimein ja veti esiin povestaan pienen, mustan nauhan, johon sormus oli kiinnitetty. Se eli hyvin mitättömän näköinen rauta-kapine, pieni, tasainen levy yhdellä puolella. Sven tarttui siihen varovasti, ikäänkuin olisi hän jotakin pyhää kosketellut. Hän käänteli ja tarkasteli sitä sisältä ja ulkoa. "Märtta!" huudahti hän viimein ja puristi tytön kättä; "siinä seisoo Svante Hornin nimi sormuksessa!" "Svante Hornin... No niin, mitäpä siitä?" "Hän on tekevä sinut onnelliseksi!" "Hänkö?" kysyi Märtta ja hymyili nuoren miehen innostukselle. "Eikö mitä, Sven! Hän, tuima soturi, mitä välittäisi hän tyttöparan onnesta?" "Mutta mene hänen luokseen!" "Hänen luokseen!... Oletko ihan mieletön, Sven? Mennä hänen luokseen... Ei, minun hameeni ei ole vihastuttava kummallista ukkoa. Sitä paitse voi olla muitakin Svante Horn nimisiä." Sven pysyi vaatimuksessaan, mutta mitään sillä voittamatta. Märtta ei saanut päähänsä, että hän siltä taholta saavuttaisi onnea, olletikin kun kaikkialla tiedettiin, ettei vanha kaarlolainen Svante Horn kärsinyt edes nähdä naista Källerydin tilalla. Mutta aurinko laskeusi jo, ja nuorten täytyi erota. Silloin tuli hiljaan kulkien kummun alapuolella olevaa tietä vanha kappalainen. Hänen silmistään loisti lempeä; hänen harmaat hapsensa liehuivat sinne tänne iltatuulen käsissä. Hän katseli ylös kukkulalle, missä nuoret seisoivat, ja nyykähytti ystävällisesti päätään heille. Kun he näkivät hänen, kiiruhtivat he hänen luokseen, ja hän avasi sylinsä ja sulki heidät molemmat siihen. "Älä itke, lapsi", sanoi hän, kun huomasi että Märtan silmät olivat märät kyynelistä; "minä näen pitemmälle kuin sinä; sinä olet vielä tuleva onnelliseksi, vaikka lähdetkin köyhänä vanhan kappalaisen kodista. Mutta mitä minulla on, sen annan minä sinulle. Minä siunaan sinua, teitä molempia. Jumala olkoon teidän kanssanne!" Ja hyvä ukko oli itse liikutettu, mutta hänen liikutuksensa sulausi hymyyn, niin rauhalliseen ja lempeään kuin illan aurinko, joka loisteellaan ympäröi häntä ja nuoria. Hymy lepäsi vielä hänen huulillaan, kun hän kääntyi Sveniin, joka oli hänen poikansa edellisestä avioliitosta. "Emme näe enää toisiamme tässä elämässä, poikani", sanoi hän; "mutta jos sinä vaellat rehellisesti, Jumala mielessäsi, niin tapaamme toisemme kerran tuolla ylhäällä... Hyvästi, poikani, Jumala olkoon kanssasi!" Ja hän jatkoi kulkuansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa pois eronhetken vaikeudesta. Silmäys, kädenlyönti, ja sitten erosivat Märtta ja Sven. Mutta kukkulalla viidakon takana tuli nyt näkyviin kaksi henkilöä, jotka mustana varjona kuvautuivat valoisaa takalikkoa vastaan. Ne olivat rouva Sidoaia ja hänen ystävänsä Elisabet Cornelia. 2. Vihollinen tulee! Källerydin herraskartanolla astuskeli parooni Svante Horn, aavistamatta mitään vaaraa, kaikkein vähinnä siltä taholta, josta se todella oli tuleva. Hän oli vanha kaarlolainen oikeaa laatua, tyly ja tuima käytökseltään. Tavallisesti kulki hän puettuna vanhaan, siniseen nuttuun, jossa vielä kiilsivät samat messinkinapit, mitkä olivat olleet mukana hänen retkillänsä rakastetun kuninkaan kanssa. Tämän nimeä ei hän koskaan kuullut mainittavan oikomatta vahvaa ruumistaan ja kohottamatta päätään, ikäänkuin olisi kuningas itse seisonut hänen edessänsä ja huutanut: "huomio!" Hän oli nyt noin viidenkymmenen vanha ja palveli kapteenina Jönköpingin rykmentissä. Mutta hän oli alkanut ratsumiehenä Smoolannin ratsuväessä. Vuodesta 1702 Pultavan onnettomaan tappeluun saakka oli hän ollut mukana, ja hänen ruumiinsa oli ihan täynnä arpia, jotka osottivat, ettei hän ollut säästänyt itseään taistelussa. Frauenstadtin tappelussa sai hän päänsä niin pahasti haavoitetuksi, että siitä täytyi irroittaa koko neljätoista luusirua; mutta hän parani kumminkin ja hoiti palvelustaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Miekka teki jälkiä kuin ennenkin. Seuraavana vuonna joutui hän vielä pahempaan pulaan Schlaufan luona Litvassa. Siinä yllätti häntä ja hänen joukkoaan lukematon määrä kalmukkeja. Kaarlolaiset tappelivat tapansa mukaan urhoollisuudella, josta kertomukset paremmin näkyvät kuuluvan sadun kuin todellisuuden piiriin; mutta ylivoima oli liian suuri. Nuijan isku kohtasi Svante Hornin päätä; hän kaatui maahan. Kun tappelu oli loppunut, meni hänen palveliansa kentälle etsimään herransa ruumista ja löysi sen viimein, mutta melkein tuntemattomana. Rinta oli saanut keihään iskun, vatsa oli lävistetty ja koko ruumis täynnä haavoja, jotka uljas mies oli saanut, ennenkuin nuijanlyönti hänen maahan kaasi. Mutta eipä uskollinen palvelia ensi kertaa etsinyt herraansa tappelukentältä. Jo ennenkin oli hän luullut hänet kuolleeksi, mutta saanut hänet jälleen virkoamaan ja paranemaan. Sentähden kantoi hän ruumiin erääseen lähellä olevaan mökkiin. Eikä hän nytkään pettynyt. Henki ei ollut lähtenyt urhosta. Ja kun paikalle noudettu lääkäri oli sitonut julmat haavat, parani parooni vähitellen palvelian hellästä hoidosta. Mutta kuusi viikkoa makasi hän vuoteen omana kovissa tuskissa kuoleman ja elämän vaiheilla. Hänen suunsa oli umpeen ajettunut, jotta hän saattoi nauttia ainoastaan vähän viiniä ja maitoa, jota palvelia olkikorren läpi sai hänelle annetuksi. Sellainen rakkaus palvelian puolelta ansaitsi suurempaa palkintoa, kuin hänen herransa oli vallassa antaa, ja kumminkin leimusi palvelian silmä ilosta, kun herra viimeinkin saattoi laskea kätensä hänen olalleen ja sanoa: "kiitos." Pultavan tappelun jälkeen ja sitä seuraavan vankeuden aikana Solikamsk'issa, sai palvelia vielä parempaa tilaisuutta osottamaan kuntoansa. Taitavana satulamaakarina elätti hän työllään itseänsä ja herraansa. Hän neuloi ja parooni möi. Itse opetteli Svante Horn vasujen kutomista, mutta se tuotti niin vähän, ettei hän sillä olisi voinut elää. Kummako jos asiain näin ollen isännän ja palvelian välillä syntyi ystävyys, joka kesti heidän elämänsä loppuun. Tämä palvelian nimi oli Taneli Lindbom. Hän oli tullut paroonin palvelukseen Puolassa v. 1703. Kolmentoista vuoden vankeuden jälkeen ja oltuansa kaikkiansa kaksikymmentä vuotta poissa synnyinmaasta, pääsivät he viimein sinne takaisin palaamaan v. 1722. Parooni Svante oli koko ajan tullut itseensä, ollut jörö ja ärttyinen, vaikka hän kärsivällisyydellä oli kestänyt kohtaloaan. Monta sanaa ei hänen ja Lindbomin välillä vaihdettu koko tällä ajalla. Kun he saapuivat kotiin Källerydiin, kutsui paroonl ensi iltana Lindbomin luokseen ja sanoi: "Nyt olemme kotona!" "Niin olemme!" vastasi Lindbom. "Ja nyt en minä enää tarvitse sinua palveluksessani'" lisäsi parooni. Lindbom veti suunsa vihuun. Hän ei voinut uskoa tuollaista puhetta. Mutta parooni rypisti kulmiansa, jyskytti pitkää miekkaansa ja huusi: "En, kunniasanallani; sinä et enää ole palveluksessani." "Armollinen herra!" änkytti Lindbom. "Tule tänne likemmäksi, Lindbom!" Lindbom katsoi kahden vaiheilla herraansa. Tämä astui hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. "Tällainen on välimme oleva, Lindbom", sanoi Svante Horn, ja hän, tuima soturi, oli vähällä purskahtaa itkuun. "Lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää sinua hengestäni, monta kertaa... Enkö ole rehellinen mies?... Sinä olet paikannut minua ja tehnyt minut eheäksi, kun olin ryysy; olet pitänyt huolta minusta ja elättänyt minua... Ja sinäkö olisit minun palveliani? Ei, ystäväni, olet sinä oleva, ystäväni ja veljeni, niinkauan kuin Herra antaa meidän yhdessä elää." Tätä puhetta ymmärsi Lindbom vielä vähemmän kuin edellistä. Mutta hän tiesi että hänen herransa tarkoitti, mitä hän sanoi; ja kun hän ajatteli sitä kunniaa, jota hänelle nyt tapahtui, tuli hän niin liikutetuksi ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa sanotuksi. Kun hän sitten viimein levoittui, katsoi hän herraansa silmiin ja sanoi: "Sananne yksin palkitsee minua yltäkyllin ja tekee minut onnellisimmaksi maan päällä; mutta herra parooni..." "Parooni!" huudahti Svante Horn ja laski kätensä Lindbomin olkapäälle; "sano sinä, Lindbom, en hellitä vähemmällä!" "No niin, sinä sitten", mutisi Lindbom; "näin meidän Herramme edessä se käynee päinsä, mutta..." "Myöskin ihmisten edessä, Lindbom; sen sanoo Svante Horn... ja minä tahdon sanoa sen julkisesti kaikkialla!" "Ja kaikki korkeat kreivit ja herrat...?" "Ja kaikki korkeat herrat alongeperuukeissaan ja silkkipuvuissaan ovat tehneet niin paljon kuin ei mitään Svante Hornin hyväksi! Ei, Lindbom, jos kerta olemme ystävät ja vertaiset Herramme edessä, niin olemme myös ihmisten edessä. Minä en aio rukoilla keltään mitään. Olen Källerydin herra ja arvelen että kartano jaksaa elättää sinua ja minua yhtä hyvästi kuin sinun satulasi elätti minua ja sinua Solikamskissa." Lindbom parka sai kyyneliltään tuskin sanaa sanotuksi. Tosin oli hän joskus ajatellut että tuima parooni olisi saattanut jollakulla ystävällisellä sanalla palkita häntä hänen vaivannäöstään ja työstään, mutta tällaista palkintoa ei hän ollut voinut uneksiakaan. Hän seisoi siinä aivan masennettuna. Svante Hornin oli itse vaikea hillitä liikutustaan, joka ei hänen mielestään sopinut kuningas Kaarlen sankarille. "Kas nyt, Lindbom, on asiamme selvänä", sanoi hän ja taputti ystävän olkapäätä. Hyvän aikaa kesti, ennenkuin Lindbom sai selville tuon asian ja oppi käsittämään uutta asemaansa; mutta kävihän se lopulta kumminkin, ja parooni raivasi itse hiljaisuudessa pois tieltä niitä pikku mukulakivejä, jotka olisivat voineet estää Lindbomia unohtamasta, ettei hän nyt enää ollut palvelia. Mutta kun he kahdenkeskisissä ystävällisissä keskusteluissaan muistivat entisiä vaaroja, kuningas-vainajaa ja hänen sankareitaan, niitä, jotka olivat uhranneet henkensä Puolan ja Wenäjän sotatanterilla, sekä niitä, jotka vielä elivät ja olivat paenneet vankeudesta, niin unohti Svante tykkänään, että hän oli ollut herra, ja Lindbom unohti että hän oli ollut palvelia. Ja silloin kävi sinutteleminen hyvin päinsä, vaikka Lindbom, kun hän puhui jonkun toisen kanssa, ei koskaan käyttänyt muuta nimitystä kuin "armollinen herra" tahi "herra parooni." Parooni ei kumminkaan tullut toimeen, jos ei hänellä ollut Lindbom likisyydessään. He asuivat samassa huoneessa, söivät samassa pöydässä, ratsastivat tahi kävelivät yhdessä, ja kun vieraita tuli Källerydiin, piti Lindbomin istua Svante Hornin vieressä. Niin oli kolme vuotta kulunut. Eräänä iltana — se oli maanantaina jälkeen sitä päivää, jona Elisabet Corelia oli saapunut Näsin kappalaistaloon — istuivat Svante Horn ja Lindbom ja puhuivat menneistä ajoista. Svante tuli itse maininneeksi Aurora Königsmarkin nimen, ja siitäpä aihetta pakinaan, jossa, kuten aina, kun oli kysymys Kaarle kuninkaasta, tätä ylistysvirrellä muistettiin. "Olisin, totta mar, tehnyt samalla tavalla", sanoi parooni ja hymyili; "suurempaa onnettomuutta en tiedä, kuin että joku nainen saisi päähänsä pistäytyä tänne Källerydiin." Samassa avattiin ovi ja Sköld, vanha, harmaapäinen ratsuri, astui sisään. "Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", sanoi hän: "muuan, joka näyttää ulkoapäin kuormaston ratsumieheltä, haluaa päästä teidän puheillenne." "Käske hänet tänne. Mikä on miehen nimi?" "Elisabet Corelia", vastasi vanhus kuivasti ja lyhyesti. "E—Elisab... Mitä sanot, mies... Minä kysyn, mikä on kuormaratsurin nimi?" "Neiti Elisabet Corelia!" Parooni Svante loi silmänsä Lindbomiin katseella, joka ei olisi voinut olla toisellainen, jos paholainen itse olisi seisonut oven takana ja pyytänyt päästä sisälle. Svante ei ensialussa hämmästykseltään oikein käsittänyt, mitä kuuli, jonka tähden Lindbomin täytyi uudelleen mainita neidin nimi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka parooni viimein katkaisi kysymyksellä: "Olenko tehnyt mitään syntiä tänään, Lindbom?" Lindbom pudisti päätään. "Sano, Sköld, olenko loukannut pienintäkään toukkaa?" "Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", oli Sköldin kuiva vastaus. "No siinä tapauksessa lienee piru itse lähettänyt hänet tänne... Mikä olikaan ihmisen nimi?... Yhdentekevä se! Valjasta vaunut, Sköld, ja aja hänet hiiteen, Sköld, mutta älä tärvää hevosia." "Jumala varjelkoon överstiluutnanttia, mutta nainen on kuolemaisillaan." Svante mietti vähän aikaa, sitten sanoi hän kiireisesti: "Siinä tapauksessa ei sinun tarvitse sääliä hevosia. Aja hänet mihin tahansa, kuin vain matka käy pois Källerydistä." "Jumala varjelkoon överstiluutnanttia... Vaim'eläin on heikko astia, voisi mennä kappaleiksi ... Eikä hän liene mikään kalmukkikaan, vaikka kulkeekin ratsurin saappaissa ja nutussa." "Ratsurin saappaissa... onko ihminen viisas? Ratsurin saappaissa ja..." "Jalka on poikki", lisäsi Sköld. "Ratsurin saappaat ja jalat poikki! Tästä syntyy kaunis juttu... Lindbom, mitä teemme? Mitä olisi kuningas-vainaja tällaisessa tapauksessa tehnyt?" Lindbom ei tiennyt mitään neuvoa, "koska ihminen oli siinä tilassa, ettei sitä voitu kuljettaa pois." Mutta kun hän naisiin nähden ei ollut yhtä ennakkoluuloinen kuin parooni Svante, niin tuli hän ajatelleeksi että onneton neitiparka oli Jumalan luoma ja ihminen, ja sentähden sanoi hän: "Me olemme kumminkin kaikki yhdenarvoisia Herramme edessä." Parooni Svante otti askeleen takaperin, mutta Lindbom jatkoi puhettaan ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tässä oli kysymys velvollisuudesta eikä vanhoista ennakkoluuloista. Ja niin päätettiin että ihminen, joka oli ulkonäöltään ratsuri, vaikka hän olikin neiti Elisabet Corelia, saisi jäädä Källerydiin yöksi tahi siksi, kunnes lääkäri ehtisi apuun, ja Sköld sai käskyn viedä hänet erääseen sivurakennuksessa olevaan kamariin. Mutta Svante Horn murisi koko illan, ja hyvin vähän sai hän yöllä unta silmiinsä. Aikaisin aamulla ilmoitti Sköld että neiti oli kuolemaisillaan ja halusi tavata paroonia. Tämä huusi luoksensa Lindbomin, joka oli toisessa huoneessa, ja kysyi hänen neuvoaan. "Ihminen tuumaa kuolla", sanoi parooni, "ja tahtoo puhutella minua... Siitä ei tule mitään. Sköld, käske hänen säästää, mitä hänellä on minulle sanottavaa, kunnes kerta hänet tapaan kuningas-vainajani luona; ja jollen häntä siellä tapaa, niin jääköön hänen asiansa sanomatta." Sillä vastauksella sai Sköld mennä. Mutta tuskin oli hän lähtenyt, niin parooni tuli ajatelleeksi, että oli kumminkin armotonta kieltää henkitoreissaan olevan ihmisen viimeistä rukousta, ja Lindbomille, joka seisoi häntä katsellen, sanoi hän: "En todella tiedä ennen olleeni tällaisessa tuskassa. Mutta mikä ajaakin tämän ihmisen juuri tänne? Mitä hän täällä tekee?" Ja Svante löi nyrkillä otsaansa ja kulki edestakaisin huoneessa pitkillä askelilla. Sitten seisahtui hän äkkiä Lindbomin eteen ja huudahti: "Mene sinä, Lindbom, hänen luokseen; kentiesi ei olekaan hänen tilansa niin vaarallinen kuin hän itse luulee." Lindbom kiiruhti noudattamaan paroonin käskyä. Hän viipyi kauan poissa, ja sillä välin kävi Svante yhä levottomammaksi. Jo päätti hän itse mennä sairasta katsomaan, kun Lindbom viimeinkin tuli takaisin. "No Lindbom", huusi hän tälle, "miten on? Mitä sanoo hän?" Pudistaen päätään ja huolestuneen näköisenä katseli Lindbom paroonia. "Kummallista", sanoi hän. "Muistatko, että joku olisi sinulle tehnyt jonkun palveluksen, jota et paikalla voinut palkita ja jonka palkitsemisen sentähden jätit tulevaisuuteen?" "Tuo ihminen, näemmä, voi vääntää järkevältäkin mieheltä pään pyörälle", sanoi parooni; "aikooko hän kuolla? Sehän nyt kysymys." "Sillä ei liene niin kiirettä, arvaan; mutta hänellä on Svante Hornilta muisto, joka kyllä oikeuttaa häntä pääsemään Svante Hornin puheille." Nyt joutui Svante aivan haltioihinsa, ja ison aikaa viipyi, ennenkuin Lindbom pääsi kertomaan, mikä muisto neiti Elisabetilla oli: "pieni rautasormus, johon Svante Hornin nimi oli piirretty selvillä kirjaimilla." Kertomus sormuksesta teki parooniin silmäänpistävän vaikutuksen. Hän seisoi kauan ja katsoa tuijotti Lindbomiin, ikäänkuin olisi tämä puhunut arvoituksia, ei sentähden, että hänen olisi tarvinnut etsiä muististaan tuon sormuksen historiaa, vaan sentähden että sormus oli neiti Elisabet Corelian hoteessa. "Minun sormukseni omistaja on — neiti", huudahti hän vihdoin, — "ratsuriksi puettu neiti, joka tulee tänne kuolemaan." Sitten meni hän akkunan luo ja vaipui ajatuksiin, jotka varmaan olivat kiintyneet tuohon pieneen sormukseen. Hän seisoi kädet selän takana ja pää kumarassa. Ja kuta selvemmin kaukainen muisto astui esiin hänen mieleensä, sitä ankarammin taisteli hänen rinnassaan velvollisuus, jonka täyttämistä tämä muisto vaati, ja hänen inhoon saakka kohonnut vastenmielisyys naisia kohtaan. Voimakkaalla liikenteellä kääntyi hän viimein ja sanoi: "Ei, ei ole kukaan vielä sanonut, eikä tule kukaan koskaan sanomaan että Svante Horn on syönyt sanansa. Minä menen nyt tuon ihmisen luo." 3. Sormuksen voima. Mutta päätös ja tahto ovat yhtä, niiden toimeenpano toista. Siinä kysyttiin harmaan sotilaan puolelta mitä suurinta ponnistusta hänen koettaessaan voittaa sitä vastoinmielisyyttä, joka hänen nuoruudestaan asti oli hänessä vallinnut kaunista sukupuolta kohtaan ja joka sittemmin sodan aikana yhä oli kiihtynyt — kentiesi siitä korkeasta esimerkistä, jonka hänelle hänen jumaloitu kuninkaansa tähän nähden oli antanut. Mutta löytyipä kummallisessa miehessä myös toisiakin ominaisuuksia, jotka pitivät tasapainossa, ja, kuten nyt, johonkin määrin korvasivat niitä puutteita, jotka olivat tuloksia hänen luonteensa vastamainitusta pääpiirteistä; ominaisuuksia semmoisia kuin vilpitön jumalanpelko, annetun lupauksen pyhänä-pitäminen, itsensä alttiiksiantaminen kuninkaan ja isänmaan hyväksi, sanalla sanoen: hänessä tavattiin kaikkia noita vakavuuden, kunnian, käytöksen-rehellisyyden ja luonteen lujuuden ominaisuuksia, joista ruotsalainen sotilas saattoi kerskata aina Kustaa Aadolfin ja Akseli Oxenstjernan ajoilta saakka. Sentähden oli hänen kulkunsa niin vitkallinen, kun hän astui alas rappusia ja pihan poikki, mutta myös samalla niin vakava ja varma. Kulku oli vastenmielinen, sen näki, mutta hän ei olisi vetäynyt takaisin, jos jotakin vielä pahempaa olisi häntä odottanut. Kun hän viimein ehti ovelle, hengitti hän syvään, rohkaisi mieltänsä, tarttui avaimeen ja astui huoneeseen. Siellä makasi neiti Elisabet Corelia tuiman näköisenä, vaikka hänen harmaat silmänsä olivat hiukan raukeat. "Neiti Elisabet Corelia?" kysyi Svante Horn. Elisabet teki päällään myöntävän liikenteen. "Aiotteko kuolla?" jatkoi Svante Horn. Samallainen vastaus. "Tahdotte puhutella minua?" "Tahdon, tulkaa likemmäksi, minä tahdon puhua!" Hän osotti kädellään tuolia; mutta parooni ei näkynyt ymmärtävän viittausta. Hän jäi oven viereen seisomaan. "Vasten tahtoani olen tullut teitä vaivaamaan", lausui Elisabet; "minä kyllä olen tottunut hevosta ohjaamaan, mutta tällä kertaa en onnistunut... Luulin että tämä yö olisi minun viimeinen, mutta minä huomaan että Herra on armollinen ja suo minulle vielä aikaa..." Parooni, joka kaiketi oli odottanut jotakin aivan toista, sen käsityksen mukaan, mikä hänellä oli naisista, teki Elisabetin puheen alussa kädellään poistavan liikenteen, mutta astui nyt pari askelta häntä likemmäksi. Elisabet puhui suoraan ja rivakkaasti. Tämä oli jo jotakin, joka miellytti paroonia, mutta siihen lisäksi tuli ääni, joka osotti että puhuja epäilemättä oli ollut aiottu mieheksi, vaikka hän luonnon oikullisuudesta oli syntynyt naiseksi, ja sitten vielä sekin, että tämä nainen — oli sormuksen omistaja. Svante lähestyi sentähden, niinkuin jo mainittiin, pari askelta ja odotti puheen jatkoa, joka epäilemättä tulisi sisältämään sen ilonsanoman että Källeryd pian pääsisi vapaaksi odottamattomasta vieraastaan. Mutta Elisabet ei jatkanutkaan puhettaan aivan siihen suuntaan kuin parooni oli ajatellut. "Minä tiedän, että te inhootte minun sukupuoltani", sanoi Elisabet, "ja siinä olette oikeassa. Sentähden olen harmissani siitä että minun on täytynyt käyttää hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne; olisin mieluummin tahtonut vaatia teitä kaksintaisteluun, kuin..." "Kaksintaisteluun!" huudahti parooni, voimatta salata ihmetystään. "Onko se teistä niin kummaa?" jatkoi Elisabet mitä tyyneimmällä äänellä. "Antakaa minulle pistooli... se on tuolla hattuni vieressä; no, vähän nopeammin, jos saan pyytää." Svante Horn ei uskonut korviansa. Koneentapaisesti otti hän pistoolin ja antoi sen kummalliselle naiselle. Tämä tutki pistoolin latinkia ja sankkiruutia, ikäänkuin olisi hän koko ikänsä vain harjoittanut sotilaan toimia. "Tuossa on naula seinässä", sanoi hän, "katsokaa nyt, parooni, minä lennätän kuulan siihen." Hän viritti pistoolin, laukaisi ja oli tavannut naulan pään. Kuula putosi litistyneenä lattialle. Välinpitämättömästi heitti hän pois pistoolin ja paroonin seisoessa suu ammollaan, jatkoi hän: "kentiesi ammuin nyt pään pois epäluuloltanne, parooni Svante... Yhdentekevä, jalkani ei ole taittunut, tunnen voivani paremmin... Parin päivän kuluttua jätän minä Källerydin, jos Jumala tahtoo. Olen kumminkin iloinen siitä, että olen saanut nähdä miehen, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan." Tämä viittaus sai paroonin tointumaan. Hän oikaisi itseään ja sanoi: "Sormus?" "Vai niin, sormus", lausui neiti Elisabet; "arvasinhan sen... pahapa vain, että esine tuli näkyviin, sillä minä olen ylpeä, tietäkää se, parooni Svante, ainakin yhtä ylpeä kuin te; en olisi tahtonut pakoittaa teitä luopumaan tavoistanne, kun en itse voinut tehdä sitä... Yhdentekevä, se on armolahja... Ja koska niin tahdotte, niin olkoon menneeksi, että sormus on vetänyt minut luoksenne... Mitä siitä tahdotte?" "Nähdä sen", sanoi parooni äänellä, joka värisi liikutuksesta. Neiti Elisabet Corelia irroitti kaulastaan silkkinauhan, jossa sormus riippui, ja oijensi sen paroonille. Kun tämä vastaanotti pienen kapineen, oli hänen kasvoissansa jotakin hartaudellista. Hän meni akkunan luo ja tutki siellä sormusta. Kauan hän siinä viipyi, ja kun hän viimein kääntyi, olivat hänen silmänsä täynnä kirkkaita kyyneleitä. "Mistä olette saaneet tämän sormuksen?" "Veljeltäni. Hän antoi sen minulle kuolinvuoteellaan.. Hänen viimeinen sanansa oli: _Svante Horn_." "Mikä oli veljenne nimi?" "Erkki!" "Sanoiko hän, missä hän oli saanut tämän sormuksen? "Sanoi!" "Missä?" "Klissowin tappelussa!" "Eikö hän sanonut muuta?" "Ei!" "Kuinka olette te tulleet säilyttäneeksi tämän mitättömän kapineen?" "Olen pitänyt sitä muistona veljeltäni." Svante Horn seisoi kauan mitään sen enempää kysymättä. Elisabetin harmaat silmät seurasivat tarkkaavasti ja herkenemättä vähintäkin väräystä vanhan kaarlolaisen arpisissa kasvoissa. Hän aavisti että hänen kohtalonsa riippui enemmän sormuksen voimasta kuin niistä miehuullisista taitavuuksista, joiden oppimiseen hän oli uhrannut vuosikausia. Vielä kerran katseli Horn sormusta, punnitsi sitä kädellään ja loi sitten silmänsä ulos sinistä taivasta kohden, ikäänkuin olisi sieltä kauan sitten poismenneitä olentoja hänelle kangastanut. Sitten kääntyi hän ja sanoi: "Tähän sormukseen liittyy lupaus." "Vai niin", vastasi Elisabet jörömäisesti. Mutta juuri tämä jörömäisyys, jonka takana oli välinpitämättömyyttä ja nähtävästi myös oman hyödyn pyytämättömyyttä, teki päättävän vaikutuksen parooni Horniin. "Sormus puhuu minulle, ja minä teen, mitä se käskee", sanoi hän neiti Elisabetille. "Ja mitä käskee sormus?" kysyi neiti. "Se puhuu ja käskee teidän kauttanne, neiti", sanoi parooni vakavalla äänellä. "Minun kauttani?" "Niin teidän, sanokaa suoraan, mitä voin minä tehdä teidän hyväksenne?" "Ja te tekisitte, mitä minä tahdon...?" "Tekisin!" "Asiaa sietää ajatella, parooni Svante... minä saattaisin esim. tahtoa koko Källerydin." Hän nauroi, kun hän tämän sanoi, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut osottaa että hän laski pelkkää pilaa, mutta kun hän loi silmänsä parooniin, näki hän, ettei tämä sitä ensinkään pilana pitänyt, että parooni nähtävästi otti pahaksi ivan, jonka muodon neiti itse oli lauseelleen antanut. "Källerydin?" kertasi parooni pitkänveteisesti. "Niin, nyt näette, parooni, että mitä metsässä huutaa, se kaikuna takaisin ponnahtaa... mutta te ette tahdo ymmärtää pilaa. Voittehan toki älytä että..." "Lupaus on pyhä", keskeytti häntä parooni. "Hyvä; ei minunkaan kanssani ole juuri leikkiä laskeminen", sanoi neiti Elisabet jyrkästi, "ja koska tulin sanoneeksi sanan, niin pysyn minä siinä. Teillä ei ole perillisiä, sen kuin minä tiedän... ainoastaan äitinne puolelta, ja niitä minä olen yksi... Voitte sentähden määrätä testamentilla Källerydin minulle kuolemanne jälkeen... Nyt puhun minä täyttä totta, ja toivon että ymmärrätte minua." Parooni nyykähytti päätään. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. Svante Horn kulki edestakaisin huoneessa; neiti piti häntä silmällä, ollen kumminkin olevinansa aivan välinpitämätön. Mutta saipa hän pian muuta ajattelemista. Neljänneksen tuntia edestakaisin astuttuaan avasi parooni Svante oven ja meni ulos sanaa sanomatta. Mitään sellaista ei neiti Elisabet ollut osannut aavistaakaan. Hän makasi seuraavat tunnit oikein piinapenkillä. Hän oli niin likellä päämaaliansa, että hän jo oli melkein varma sen voittamisesta, ja nyt — juuri siinä, että koko omaisuus jonkun aavistamattoman tapauksen kautta saattaisi luiskahtaa hänen käsistään — siinä oli enemmänkin kuin syytä levottomuuteen ja tuskaan. Ja tähän tuli lisäksi se, että hänen täytyi salata tämä tuskansa, täytyi teeskennellä välinpitämättömyyttä ja käytöksessään osoittaa omanvoiton pyytämättömyyttä. Sköld, vanha korpraali, kulki ehtimiseen huoneessa ja katsoa karsasteli häntä, mutta ei virkannut niin ainoatakaan sanaa. Päivä kului, tuli yö, mutta ei mitään kuulunut. Tunnit alkoivat neiti Elisabetille käydä kärsimättömän tukaliksi. Ja vielä pään päätteeksi täytyi hänen kaiken mokomin estää lääkärin tuloa, tämä kun hyvin helposti saisi paljastetuksi hänen rohkean juonensa. "Kuulehan Sköld", sanoi hän sentähden aamulla korpraalille, kun tämä hänelle toi tarjottimella lasin maitoa ja muutamia voileipiä. "Kuulehan Sköld, mitä teki kuningas Kaarle?" Sköld seisahtui ja oli vähällä pudottaa tarjottimen, mutta saatuaan sen kumminkin varovasti asetetuksi lattialle, teki hän asento-askeleen ja nosti kätensä, ikäänkuin, olisi hän tahtonut ottaa lakin päästään. "Kuningas Kaarle?" kysyi hän, "mitäkö hän teki?" "Niin, mitä teki hän, kun hän taittoi jalkansa Puolassa ja kun hän sai kuulan jalkaansa Pultavan luona... oliko hän siitä millänsäkään?" "Kuningas-vainaja", vastasi Sköld jäykkänä ja kankeana, "hän oli raudasta, hän." "Hyvä", jatkoi Elisabet, "minä olen vähän samaa ainetta... Sinä näet että olen pannut saappaat jalkaani... olenko minä sen näköinen, joka tuskaa tuntee?" "Hm! Jumala varjelkoon armollista neitiluutnanttia, tai miksi saan nimittää", lausui Sköld. "Sano sentähden herrallesi, etten minä kaipaa lääkäriä, että olen oman itseni lääkäri. Satuloitse sen sijaan tulisin hevonen, mikä teillä on tallissa; minä tahdon koettaa, mitä varhainen aamuratsastus vaikuttaa, ennenkuin jätän vieraanvarattoman Källerydin." "Hm, kyllä!... Neitosia ei täällä suvaita", mumisi ukko; "mutta neiti, joka on raudasta ja joka tahtoo ratsastaa meidän tulisimmalla hevosella... no, en tiedä, mutta semmoinen kai on oikeutettu istumaan luutnantti-pöydässä Källerydissä." Elisabet teki viittauksen kädellään, ja ukko katosi nähtävästi ihmeissänsä ja ihastuneena tuollaisesta neidistä. 4. Åsenhögaan. Hurskas kappalainen veisasi seuraavana sunnuntaina aamuvirtensä kamarissaan auki olevan akkunan vieressä. Hänellä oli tapana tämä, kun Jumalan kaunis maailma ihastutti häntä ja hänen sisällinen ihmisensä ikäänkuin vaati ääntä tunteaksensa tyydytystä. Aamu olikin erinomaisen kaunis. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat ja kentän kukkien tuoksu leimusi sisään akkunasta vanhan miehen kamariin, samalla kun kaukaa Åsenhögan, Källerydin emäseurakunnan kirkonkellot alkoivat soida. Pohjoistuuli toi niiden äänen mukanansa, mutta soitto kuului niin ylhäältä, kuin olisi se tullut kirkosta, joka ei ollut tämän maailman. Vanhan kappalaisen kasvoille, jotka hymyilivät niin ihmeen rauhallisesti, levisi hohde ylönluonnollista tyydytystä, kun hän kuuli näitä kutsuvia ääniä: näytti siltä kuin olisi hän käsittänyt niitä niin, että ne kutsuivat vaellukseen maailmasta ylöspäin, korkealle korkeuteen, jossa ihmishenki lähestyy totuuden ja kauneuden ikuista kotia. Kasvojen lempeissä juonteissa oli jotakin pyhää hartautta ja kunnioitusta, nöyryyttä ja luottamusta. Veisattuansa virren loppuun nousi hän, pani ristiin kätensä ja rukoili. Sitten otti hän Käsikirjansa, pisti siihen saarnansa ja meni "suurtupaan"; mutta siellä ei ollut ketään, eikä keittiössäkään. Hän seisahtui porraskivelle etehisen edessä. Hän kuuli puhetta keittiön puoliselta kulmalta. Ei tullut hänen mieleensäkään asettautua kuuntelemaan, mutta ääni oli niin kova että sanat sittenkin sattuivat hänen korviinsa, ja hän ymmärsi ne paremmin kuin kukaan olisi voinut uskoakaan. "Sinä kurja, laiska lutka, vai sinä et tahdo auttaa sisartasi", ärjäistiin siinä, ja ärjäystä seurasi korvapuustille kuuluva läimäys. Surumielinen varjo himmensi hohteen, joka äsken oli kaunistanut vanhuksen jaloja kasvojenjuonteita, sillä vihaa ei hurskas kappalainen voinut tuntea; mutta ärjyvä ääni jatkoi yhtä vauhtia: "Tässä näet, rakas Elisabet, mitä ystäväsi saa kärsiä... Sinulle kumminkin käynee kaikki hyvin?" "Hyvin... Niin, mitä arvelet itse, Sidonia kulta? Tuolla näet paroonin lempihevosen, joka on tuonut minut tänne; olen itse omin silmin lukenut testamentin, ja tästä lähtein on sinun Emerentiasi Källerydin hallitsia." Samassa astuivat keskusteliat nurkan takaa näkyviin rouva Sidonia ylpeänä, punaposkisena, neiti Elisabet puettuna ratsurin nuttuun ja saappaisiin. Edellisen vieressä kulki Emerentia, jonka punainen tukka näytti hiukan kammatulta, mutta silmät olivat yhtä karsaat ja kierot, suupielet yhtä röyhkeät ja ilkkuiset kuin ennenkin. Kappalainen katseli esiintulevia silmillä, jommoisilla voimme ajatella autuaan hengen katselevan tämän maailman mammonasta taistelevia lapsia. Vienosuruinen hymy poistui hänen huuliltansa, mutta palasi sinne jälleen, kun hän näki Märtan, joka tulipunaisena kulki toisten takana. "Gabriel, älä vielä lähde", huudahti rouva Sidonia, kun näki miehensä; "odota vähän, niin saat kuulla, minkä sanomattoman ilon Jumala ylönpalttisesta armostansa on suonut meille... Emerentia, meidän rakas tyttäremme... "Vaimo, vaimo! Sinun ajatuksissasi, pelkään mä, hyörii ihan vain tämän maailman huolia", sanoi kappalainen lempeällä äänellä. "Gabriel kulta, säästä saarnasi, kunnes..." Hän katkaisi puheensa ja jatkoi teeskennellyn ystävällisellä äänellä: "Ystäväni, neiti Elisabet Corelia tahtoo tehdä lapsemme onnelliseksi... Ajattele ja muista sitä, kun seisot saarnastuolissa. Sinulla on syytä sisimmästä sydämestäsi kiittää Jumalaa." "Paras testamentti on se, jonka äiti ja isä kirjottaa lapsensa mieleen." "Mutta siihen tarvitaan sydäntä, ja sitä ei ainakaan sinulla ole... niin, sen sanon minä: sinun ijankaikkinen hymysi voi saada lampaankin raivoon." Ja sittenkin lepäsi hymy hurskaan miehen huulilla ja ystävällisyys loisti hänen silmästänsä. Hän oijensi kätensä Emerentialle, joka — ijankaikkinen hymy hänenkin huulillansa, vaikka toista laatua, — tarttui isintimänsä käteen, mutta vain heittääkseen sen kohta, kun vanhus toisella kädellään viittasi Märttaa luoksensa. "Me voimme kaikki kerran tavata toinen toisemme tuolla ylhäällä", sanoi ukko; "mutta tie sinne ei ole ruusuinen, eikä silta, joka sinne vie, ole kullasta tehty; ei lapset, ei! Oppikaa rukoilemaan ja tekemään työtä ja rakastamaan Jumalan rakkaudella, niin silloin tapaamme kentiesi toisemme..." "Puhua osaat, Gabriel kulta", katkaisi häntä Sidonia, joka oli harmissaan siitä ettei kappalainen lausunut ainoatakaan tyytyväisyyden sanaa tytärpuolensa onnen johdosta; "puhua osaat, Gabriel! Eihän kulku Åsenhögaan ole mikään Roomanmatka, tiedämmä..." "Vaimo", sanoi kappalainen ja hänen äänessään oli syvää, juhlallista vakavuutta; "minua kutsuu toiset kellot, toiseen Åsenhögaan, ja siellä olen minä tänään toimittava alttaripalveluksen Jumalan tahdon mukaan." Rouva Sidonia ja neiti Elisabet eivät ymmärtäneet sanaakaan vanhuksen puheesta; Emerentia oli valmis purskahtamaan nauruun. Märtta yksin aavisti että vanhuksen sanat tarkoittivat jotakin vakavampaa, ja hän puristi lempeästi hänen kättänsä ja katseli häntä levottomuudella. Hän muisti hänen sanoneen, että hän kuolisi matkallansa Åsenhögaan, ja hän kumartui ja suuteli vesissä silmin enonsa kättä. Kentiesi olisi jäinen kuori, joka ympäröi Sidonian sydäntä, vanhuksen puheesta sittenkin sulannut, jos ei hän tätä kaikkea olisi nähnyt. Mutta nyt suututti häntä Märtan liikutus, joka hänen mielestään oli paljasta teeskentelyä, ja hän töyttäsi kiivaudella syrjään tytön, "joka esti isäraukan lähtemästä Åsenhögaan." Ukko käänsi vitkallisesti kasvonsa vaimonsa puoleen, katseli häntä vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten rukoillen: "Vaimo, älä ole äitipuoli minun omaisilleni, minä en ole ollut isintimä sinun Emerentiallesi." Ja hän oijensi kätensä Sidonialle. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Ankara rouva kääntyi kiivaasti pois. Kappalainen huokasi ja lähti kulkemaan Åsenhögaan päin; kerran hän vielä katsoi taaksensa ja loi silmänsä vaimoonsa, mutta jatkoi sitten kulkuaan ja oli pian kadonnut näkyvistä. Märtta seisoi siinä kädet ristissä silmät maahan luotuina, kunnes rouva Sidonian ääni hänet herätti. "Siinä seisot kuin patsas, joka ei tiedä oikeaa eikä vasempaa. Aiotko mennä Jumalan huoneeseen, vai odotatko että Jumalan huone tulee sinun luoksesi?... Pue itsesi ja sisaresi ja lähde... Mene nyt, Emerentia kulta, minulla on vähän puhuttavaa parhaimman ystäväni kanssa. Tule, Elisabet, sinä olet tuonut siunatun sanoman; sydämeni haluaa avautua sinulle." Ja rouva Sidonia otti ratsuriksi puetun neidin käsivarren, ja hiljaan alkoivat ystävät kulkea alas mäkeä, joll'aikaa tytöt valmistivat itseään kirkkoon mennäkseen. Siinä kertoi neiti Elisabet seikkaperäisesti, mitä hänelle Källerydissä oli tapahtunut, ja sitä kuullessaan ihastui ystävä, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta. He saapuivat pian jalon hevosen luo, joka oli kantanut miehuullisen neitiluutnantin ja jonka karva loisti auringon paisteessa, vaahdon valuessa alas sen rintaa. "Ja nyt, Elisabet kulta", lausui vihdoin Sidonia ja taputteli eläintä, "nyt kai on aika, että toteutamme sopimuksen, jotta voin näyttää herralleni ja miehelleni, kun hän palaa, ettei ilmiantoni äsken ollut tuulesta temmattu." "Kyllä, kyllä, Sidonia armas", vastasi Elisabet, "mutta eihän sillä hengen hätää ole." Sidonian silmät salamoivat, ja hän löi kädellään hevosta, jotta tämä hypähti. "Eikö hengen hätää, Elisabet?" sanoi hän. "Tahdotko puhua arvoituksia? Minä saan sanoa sinulle, että sopimuksemme on tärkeämpi kuin ehkä tiedätkään. Minun ei tarvitse..." "No, no, Sidonia pieni, tule toki itseesi. Muste ei ole vielä ehtinyt kuivaa testamenttikirjaan, joka koskee minua... Tulevana pyhänä, niin, tulevana pyhänä toivon ma että olet tyydytetty." Levollinen ääni, jolla neiti Elisabet tämän sanoi, viihdytti rouva Sidoniaa. "Tulevana pyhänä siis!" Neiti Elisabet hyppäsi hevosen selkään ja oli pian kadonnut näkyvistä. Rouva Sidonia lähti tyttärensä ja Märtan kanssa kirkkoon. Siellä yllätti häntä Åsenhögasta lentolähetti, joka toi odottamattoman sanoman. Vanha kappalainen oli tavattu kuolleena tien reunalla istumassa. 5. Sormuksen omistaja. Näsin kappalaispuustellin suurtuvassa istui seuraavana sunnuntaina rouva Sidonia ja hänen ystävänsä, ratsurin pukuun puettu neiti Elisabet, sekä edellämainitun tytär. Keittiössä näemme Märtan, jonka poskia alas kuumat kyyneleet vierivät, kun hän ajatteli rakasta vainajaa, jonka ruumis tänään oli laskettu viimeiseen lepokammioonsa. Vähän väliä käskettiin Märtta parka sisään toimittamaan milloin yhtä milloin toista, sillä nöyryys ja palvelevaisuus kaunistaa nuorisoa, sanoi rouva Sidonia; mutta Märtalla oli ylpeä luonne, ja sentähden tarvitsi hän hyvissä ajoin ohjausta ja kuria; ja jos ei hän saisikaan sukulaisensa luona muuta oppia, niin ainakin hän harjaantuisi palvelian toimiin, se oli ihan varma. Emerentia tiesi myös oivallisesti tehdä katkeruuden vielä katkerammaksi, ja tämän taitonsa näytti hän etenkin juuri tänään. Siihen oli päteviä syitä, eikä niitä ensinkään salattu Märtalta. Neiti Elisabet teki testamenttinsa, jolla hän asetti Emerentian, rouva Sidonian tyttären hänen ensimäisestä avioliitostaan, Källerydin ja kaikkein sen alle kuuluvien tilojen, kiinteän omaisuuden ja irtaimiston yksinomaiseksi perilliseksi hänen, neiti Elisabet Corelian, kuoleman jälkeen. Emerentian tuli tottua rikkaan ja ylhäisen perillisen asemaan, ja sentähden tuli hänen oppia oikein käsittämään, kuka hän oli, kuka Märtta. Emerentia olikin hyvin oppivainen, ja Märtan, jolla ei ollut tukea ei turvaa maailmassa, täytyi mukautua uusiin olosuhteisiin, vaikka kuinkakin hänen sydäntään kirvelti — ei palveleminen, mutta vääryys, mielivalta ja oikullisuus. Eikä siinä kyllä että hän toimitti palvelian tehtäviä, häntä kohdeltiin pahemmin kuin orjaa; hän oli mitätön leikkikalu pilalle hellitellyn lapsen käsissä. Märtta seisoi yksin keittiössä ja kuurasi suurta pataa; toinen piika — Märttaa pidettiin ja kohdeltiin toisena — oli saanut luvan lähteä ulos. Mutta keskellä työtään lensivät hänenkin ajatuksensa kirkkomaalle, jossa nyt lepäsi ainoa, joka oli tahtonut ja voinut puoltaa häntä. Siinä astui Svenin kuva hänen eteensä. Kyllähän Svenkin tahtoi auttaa häntä, mutta erotus oli vain se, että hänen apunsa supistui — hyvään tahtoon. Hänen tätä ajatellessaan aukeni ovi ja Sven astui sisään, kädessänsä pieni paperipalanen, jota hän katseli. Hän oli tullut kotiin äkkiarvaamatta erään kirjeen johdosta, jonka isä oli hänelle kirjoittanut, aavistaessaan kuolemaansa. "Märtta", sanoi Sven ja loi silmänsä paperista tyttöön, "missä on sormuksesi, — sormus, johon Svante Hornin nimi on piirretty?" "Sormukseni?" kysyi Märtta ihmeissään; "kyllä se on hyvässä tallessa." "Näytä se minulle." Märtta veti esiin nuoran ja antoi sormuksen Svenille. "Tämä ei ole _sinun_ sormuksesi, Märtta; tässähän ei ole mitään nimeä." Märtta katseli likemmin sormusta ja näki että Sven oli oikeassa. Hämmästyneenä löi hän yhteen kätensä. Mutta sanaa sanomatta kiiruhti Sven tiehensä. Märtta ei ehtinyt häneltä mitään kysyä. Märtta tahtoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta lähestyessään ovea, näki hän hänen jo rientävän akkunan ohitse. Sven kulki pihan poikki, ja kun hän ehti veräjän luo, kääntyi hän tielle, joka vei Källerydiin. Märtan ihmetys kävi yhä suuremmaksi, mutta rouva Sidonia, joka samassa avasi suurtuvasta keittiöön vievän oven, sai hänet unohtamaan Svenin ja rientämään takan luo takaisin. Sinne oli hän tuskin ehtinyt, kun rouva Sidonia tarttui hänen tukkaansa ja pölyytti sitä aika lailla, ärjyen että Märtta laiskuudellaan ja huolimattomuudellaan saattoi suututtaa vaikka kiviä. Aikansa siinä toruttuaan tyttöparkaa meni ankara emäntä "taivaaseensa" takaisin, "sillä", sanoi hän, "on vain ohut ovi taivaan ja kadotuksen välillä." Ja Märtta oli taasen yksin surunsa ja ajatustensa kanssa. Sven kulki sill'aikaa Källerydiin. Pihalla tapasi hän Sköldin, korpraalin, ja kysyi: "Onko parooni kotona ja saisiko häntä puhutella?" Sköld pyyhki viiksiänsä ja katsoa tuijotti Sveniin. "Mistä on kysymys?" "Eräästä hyvin tärkeästä asiasta!" Sköld meni sisään Källerydin suureen rakennukseen. Sven jäi odottamaan rappusille. Jonkun ajan kuluttua tuli Sköld takaisin, mutta ei sanonut mitään; kulkihan vain alas pihalle. Sven katseli häntä ihmetellen, kun samalla käsi laskeusi hänen olkapäälleen ja ystävällinen ääni sanoi: "Jumalan rauhaa, nuorukainen, mitä sinä täältä etsit?" Sven kääntyi ja näki Lindbomin, jonka hän hyvin tunsi. "Minä tuon sanan isältäni", vastasi nuorukainen ja seurasi sotavanhusta erääseen muista erillään olevaan huoneeseen, jossa saivat keskustella kenenkään häiritsemättä. "Vai niin", sanoi Lindbom ja sulki oven; "sano nyt, mitä sinulla on sanottavaa, sillä minä näen että sinulla on sydämelläsi vielä jotakin muuta kuin surua isäsi kuoleman johdosta. Voinko minä tahi parooni sinua jollakin auttaa?" "En oikein tiedä", vastasi Sven, "mutta luulen asian pikemmin olevan päinvastoin; luulen että minä tahi oikeammin isävainajani voimme teille tarjota apua." "Apua! meille? Mitä tarkoitat sinä, rakas poika?" "Jollei isäni ole erehtynyt, jota en usko, niin on jalo parooni paraikaa joutumaisillaan hyvin viritettyyn ansaan; mutta minä toivon että raamatunlause, johon isäni viittaa, puhuu totta." "Kyllä kaiketi, poika... mitä sanoo raamatun lause?" "Ei väärä todistaja pidä pääsemän rankaisematta, ja joka rohkeasti valehtelee, ei hänen pidä selkeemän." "Kyllä se lause pitää paikkansa; mutta mitä sinä tarkoitat?" Sven kertoi nyt että hän oli saanut kirjeen isältään, joka oli aavistanut kuolemaansa. Kirjeessä oli hän viitannut Salomonin Sananlaskujen 19 luvun 5 värssyyn, ja Sven oli kotiintultuaan avannut isänsä vanhan raamatun ja lukenut vastamainitun lauseen. Mutta sen vieressä oli ollut paperi, johon isä vapisevalla kädellä oli piirtänyt: "Pyhänä Källerydiin. Petos on ilmisaatettava. Minä en voi muuta; Jumala armahtakoon minua syntistä! Sormus on Märtan eikä hänen." Lindbom seisoi siinä kuin olisi ukkosen salama häneen iskenyt. "Sentähden olen minä täällä", jatkoi Sven. "En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, enkä myöskään, onko sormus paroonin tahi jonkun muun huostassa, mutta Märtta, isävainajani sisaren tytär, on sormuksen oikea omistaja, ja mikä oikea on, se pysyy oikeana. Varmaan aikoi isäni Åsenhögasta lähteä tänne Källerydiin, kun kuolema tiellä yllätti häntä, jotta hän ei ehtinyt täyttää aikomustaan." Lindbom nyykäytti päätään ja oli vähän aikaa ääneti; sitten sanoi hän: "Mutta miten on sormus joutunut neiti Elisabetia käsiin?" "Petoksella", vastasi Sven varmasti. "Kuinka sitä voi toteen näyttää?" Siihen kysymykseen ei Sven voinut vastata, mutta hän oli kumminkin varma asiasta. Ääneti siinä seisottiin, kunnes Lindbom taasen loi silmänsä Sveniin ja sanoi: "Minä olen samaa mieltä kuin sinä, ja luulen myös että voimme löytää jonkun keinon totuuden ilmisaattamiseen. Mutta häntä tuolla yläällä — minä tarkoitan paroonia — tulee meidän säästää, jos suinkin on mahdollista. Hänen sydämensä on saanut niin kovan täräyksen siitä, mitä viime viikon kuluessa on tapahtunut, että tuskinpa siihen vertoja vetää kalmukin nuijaa isku, joka vähällä oli musertaa hänen päänsä Schlaufan tappelussa. Tule, tehkäämme seuraa... Odota minua pihalla, minä olen kohta luonasi." Lempeäluontoinen Lindbom kiiruhti herransa luo, jonka, hän tapasi raamattua lukemasta. Hän asettausi hänen viereensä seisomaan. Svante Horn loi Lindbomiin kysyvin silmäyksen. "Sananlaskukirjan yhdeksännentoista luvun viides värssy", sanoi Lindbom ja osotti sormellaan suurta raamattua. Sillaikaa kun parooni Svante alkoi selailla kirjaa, meni Lindbom hiljaan matkaansa. Pihalla tapasi hän Svenin, ja yhdessä lähdettiin sitte Källerydistä kirkon ohitse Näsiin päin kulkemaan. Tiellä keskustelivat he, miten parhaiten petos saataisiin paljastetuksi. Sven ei keinoa tietänyt, eikä Lindbomkaan; mutta molemmat olivat vakuutetut siitä, että Herra auttaisi heitä. Märtta seisoi kyökin ikkunassa, kun he avasivat veräjän ja astuivat pihalle. Nähdessään Svenin Lindhomin seurassa, punastui tyttö; mutta seuraavassa tuokiossa seisoi Sven kyökin kynnyksellä ja käski viittauksella hänet luokseen. "Pysy valmiina, kun huudan sinun nimesi", sanoi hän, ja lisäsi, kun näki Märtan hämmästyksen: "ole tyyni, Märtta, se tapahtuu sinun hyväksesi. Ken tietää, ehkä isäni sanat, jotka hän lausui, kun toissa pyhänä tapasi meidät, vielä toteutuvat." Sen sanottuaan katosi hän, ja Märtta kuuli Svenin ja Lindbomin avaavan suurtuvan oven ja astuvan sisään. Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli haleta hänen rinnassaan. Mitä tarkoitti tämä kaikki, ja mitä nyt tapahtuisi? Mutta hämmästys ei ollut vähempi suurtuvassa, kun kookas sotilasvanhus astui sisään ja kohta hänen jälessään Sven. Rouva Sidonia löi yhteen kätensä ja itse kierosilmä Emerentiakin kumartui eteenpäin ja katsoi ensikerran eläissään suoraan eteensä. Neiti Elisabet istui kädet puuskassa ja nosti nokkansa ylös ilmaan. "Mikäs on, Lindbom, eihän parooni toki ole kuolemaisillaan?" "Sallikaa minun nähdä tuo sormus, joka on luonut teidän onnenne", alkoi Lindbom, huolimatta vastata miehekkään naisen kysymykseen. "Sormus?" Neiti Elisabet säpsähti. "Mitä te siitä tahdotte? Minä saan teille kerta kaikista sanoa, Lindbom, etten ensinkään suvaitse näsäkkäitä palvelioita... Ymmärrättekö, ystäväni?... Kun minä saan Källerydin, tulee siellä tapahtumaan pieniä muutoksia yhdessä ja toisessa, muistakaa se." Ja neiti Elisabet heitti silmäyksen rouva Sidoniaan, joka päännyykkäyksellä ja olkaansa kohottamalla osotti että hän oli yhtä harmissaan Lindbomin hävittömästä pyynnöstä. Mutta — kummapa kyllä — ei Lindbom ollut tästä kaikesta millänsäkään. Hän vastasi tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi ensinkään kuullut neiti Elisabetin nuhdesanoja. Hänen rehellisissä silmissään vilahti kumminkin jotakin surullista, jota Sven kentiesi huomasi ja osasi selittää — surua kaikesta siitä pahasta, jota ihmissydämessä voi syntyä. "Teidän täytyy näyttää minulle sormus, neiti Elisabet; minä puhun tässä paroni Svante Hornin nimessä ja oikeudella." Lienee neiti Elisabetin miehuullinen sydän tuntenut jotakin pelon tapaista, joka kumminkaan ei ole uskottavaa, tahi tahtoi hän päinvastoin näyttää, kuinka vähän häntä johti tällainen pelon tunne — oli miten oli, hän otti esiin pienen sormuksen ja oijensi sen punoksesta Lindbomille, huolimatta luoda häneen silmäystäkään. Lindbom otti vastaan sormuksen ja katseli sitä tarkasti, sillä välin miettien itsessään, mitenkä hänen tulisi menetellä päästäksensä tarkoituksensa perille. "Tahdotteko että sanon, mitenkä olette saaneet tämän sormuksen?" kysyi hän, sitä yhä katsellen. "Miten olen saanut sormuksen? Ei, Lindbom, jopa nyt häpeä julkee oikein naamansakin näyttää." "Sormus on varastettu", jatkoi Lindbom järkähtämättömän tyynesti, vaikka suru yhä selvemmin pisti esiin hänen silmistään. Rouva Sidonia hypähti ylös ja löi yhteen kätensä, inho ja närkästys kuvattuna hänen ankarissa kasvoissaan. Neiti Elisabet nousi niin ikään ja asettui kädet yhä puuskassa vanhan miehen eteen. "Oletteko ihan mieletön, Lindbom..." huudahti hän, mutta pitemmälle ei hän ehtinyt, sillä Lindbomin katseessa oli jotakin, joka osotti että hän kyllä tiesi, mitä puhui. Lindbom loi silmänsä Elisabetiin ja sanoi: "Huudahdukset ovat tarpeettomia... Ainoa keino, jolla voitte pelastaa itsenne on... suora ja rehellinen tunnustus." "Tunnustus?... pelastaa itseni?... Mistä... mistä pelastaa itseni?" "Häpeästä!" vastasi Lindbom tyynesti. Neiti Elisabet säpsähti, mutta rouva Sidonia kohotti kätensä, ikäänkuin huutaakseen taivasta todistajaksi siihen loukkaukseen, johon toisen palvelia tekeytyi syypääksi hänen kodissaan. "Mistä häpeästä?" kysyi neiti Elisabet, kun oli ehtinyt tointua ensimäisestä hämmästyksestään. "Varkauden häpeästä?" kuului ykstoikkoinen vastaus; ja kun neiti Elisabet näytti aikovan ryhtyä oikein korkealle lentävään puolustuspuheeseen, lisäsi Lindbom yhteen ääneen: "Ei, ei... ette sillä voita mitään, ei mitään... minulla on todistukset taskussani... Täällä asuu vielä toinenkin tyttö... Missä hän on?" "Märtta?" huusi Sven kovalla äänellä, pitämättä lukua äitipuolestaan, joka koetti eellettää häntä. Ja rouva Sidonian suureksi mieliharmiksi avasi Märtta samassa oven ja astui sisään keittiöstä suurtupaan nopeammasti kuin hänellä muulloin oli tapana. "Neiti Märtta", sanoi Lindbom lempeästi hymyen, "tunnetteko tämän sormuksen?" Märtta astui Lindbomin luo, katseli sormusta ja sanoi sitten hiljaisella äänellä ja punastuen: "tunnen." "Vieläkö ajetaan asiaa pitemmälle?" kysyi Lindbom ja loi silmänsä neiti Elisabetiin. Elisabet puristi yhteen huulensa ja iski ääretöntä vihaa puhuvan silmäyksen kysyjään. Hän huomasi nyt selvään, että kaikki, mitä hän vuosikausia oli toivonut, että hänen pitkällisen työnsä hedelmä oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Hän kirosi itsessään sitä hetkeä, jona hän ensinnä oli kuullut puhuttavan sormuksen merkityksestä, joka oli saanut hänet poikkeamaan ennen tehdystä päätöksestään. Neiti Elisabet oli todella tahtonut voittaa omakseen Källerydin, mutta — rehellisellä tavalla: — miehekkäällä ja lujalla esiintymisellään. Vaikea on sanoa, olisiko hän ensinkään tullut turvautumaan sormukseen, jollei hänellä olisi ollut niin oivallinen neuvonantaja ja kiihottaja hurskaassa ja kaikkea hyvää harrastavassa ystävässään, rouva Sidoniassa, jonka kumminkin oli täytynyt käyttää koko neronsa, saadaksensa ystäväänsä ja myöskin itseään uskomaan, että petos ei ollut muuta kuin pieni viaton ja luvallinen kuje. Rouva Sidonia, joka nyt vihdoin sai suunvuoroa, koetti innollisesti antaa asialle tällaisen muodon. Mutta Lindbom rypisti silmäkulmiaan; hän ei ensinkään näyttänyt ymmärtävän tuollaisten kujeitten viattomuutta. "Källerydin parooni on liian hyvä tullaksensa petetyksi", sanoi hän. "Minä uudistan kysymykseni: jatketaanko asiaa vielä pitemmälle, vai tehdäänkö sovinto, neiti Elisabet?" Elisabetin kasvot saivat takaisin lujat piirteensä, kun hän huomasi ettei paremmalla hinnalla päässyt. Hän meni sentähden Lindbomin luo, taputti häntä olkapäälle ja sanoi päättävästi: "Sovinto, sovinto, vanha poika... sehän on päivän selvä asia! Meistä kyllä tulee hyviä ystäviä, kun minä kerran tulen Källerydiin, olkaa siitä varma." "Källerydiin ette enää tässä maailmassa tule!" sanoi Lindbom. Mutta nyt joutui neiti Elisabet raivoon. Kävihän se päinsä, niinkauan kuin hän luuli ettei kysymys koskenut Källerydiä, vain ainoastaan miten hän oli joutunut tuon kirotun sormuksen omistajaksi, jonka oikeasta merkityksestä hän ei luullut Lindbomin mitään edes aavistavan, vaikka hän juuri sormuksen avulla oli päässyt paroonin puheille. Elisabet oli kumminkin siksi miehekäs, ettei hänen hämmästyksensä purkautunut kyyneleihin ja valitushuutoihin; hän pani kädet ristiin rinnallensa ja istuutui, tahi paremmin, vaipui istumaan tuolille, josta hän vasta ikään oli noussut. Siinä sitten istui hän ison aikaa otsa rypistyneenä ja silmät suljettuina. Kun hän vihdoin oli hiukan rauhoittunut, sanoi Lindbom: "Hyvän isäntäni tähden soisin että koko tämä ikävä asia joutuisi unohdukseen ja ettei siitä enää virkattaisi sanaakaan. Parooni Svante surisi itsensä kuoliaaksi, jos hän tietäisi, kuinka pahasti häntä on petetty. Sentähden kirjoittakaa hänelle kirje ja tunnustakaa että... että olette tahtoneet vain koettaa häntä, nähdä onko hän todella semmoinen, jommoiseksi häntä maine sanoo: yhtä luja sanassansa, kuin naisten vihaaja... Jos sen kirjoitatte, niin lupaan minä olla virkkaamatta mitään siitä, mitä tiedän, eikä kukaan voi syyttää teitä mistään kunniatanne loukkaavasta. Muussa tapauksessa..." "Topp!" huudahti neiti Elisabet; "tänne kynä ja paperia." Sven kiiruhti hankkimaan, mitä neiti pyysi, ja Elisabet istuutui kirjoittamaan. "Lukekaa", sanoi hän sitten ja antoi paperin Lindbomille, lisäten, kun tämä oli ehtinyt allekirjoitukseen: "Onko se semmoinen kuin tahdotte?" Lindbom nyykähytti myöntävästi päätään, mutta neiti meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. "Te olette minun mieleisiä miehiä", sanoi hän. "Jumala armahtakoon niitä, jotka ovat saaneet tämän kaiken aikaan... Olin ajatellut asiaa aivan toiselta kannalta, mutta varma on" — lisäsi hän ja hänen harmaat silmänsä säkenöivät, kun hän ne iski rouva Sidoniaan — "että niitä löytyy, jotka Källerydiin nähden pettyvät suuremmassa määrässä kuin minä." Sen sanottuaan meni hän ulos ja heitti oven kiinni kolauksella. Toiset seurasivat häntä. Pihalla oli neiti Elisabet jo noussut hevosensa selkään; samassa ryntäsi hän eteenpäin, mutta pysähtyi veräjän luona, kun näki edessään itse parooni Svanten. Vanha kaarlolainen seisoi siinä veräjän toisella puolella jäykkänä ja kylmänä ja loi silmänsä milloin naisratsastajaan, milloin Lindbomiin, milloin toisiin, jotka esiintyivät tämän takana. Neiti Elisabet oijensi kätensä paroonille ja sanoi: "Hyvästi, parooni Svante, emme enää näe toisiamme... mutta minä lainaan hevosenne ensimäiseen kestikievariin!" Sen sanottuaan kannusti hän hevosta, antoi sen hypätä sujauttaa veräjän yli ja katosi kohta näkyvistä. Parooni seisoi siinä yhtä ällistyneenä kuin toiset, yhä edelleen kuitenkin mielessänsä raamatun lause, johon Lindbom oli viitannut. Hän alkoi jo puhua siitä, kun Lindbom lähestyi, mutta tämä sanoi: "Ei, ei!... neiti on vähemmän syyllinen kuin eräs toinen. Mutta hän, joka oli tulemaisillaan näiden kujeiden uhriksi, hän, joka on sormuksen oikea omistaja — hän seisoo tuossa", ja Lindbom osoitti sormellaan Märttaa, samalla kun hän paroonille antoi neiti Elisabetin kirjeen. Se sisälsi että häntä, neiti Elisabetia, oli petetty, ja että hän sentähden oli tullut pettäneeksi parooia; että Märtta oli sormuksen oikea omistaja. "Hm!" mumisi parooni; "hänessä on kumminkin hitusen rehellisyyttä." Parooni Svante näytti liikutetulta. Kauan seisoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin oijensi hän itseään ja käski, viittauksella Märtan tulemaan hänen luoksensa. Ja ujosti lähestyi Märtta häntä niin likelle, että saattoi kuulla häntä ja tulla kuulluksi, puhumatta liian äänekkäästi. Tiedusteltuaan oliko tyttö todella sormuksen omistaja ja tultuaan vakuutetuksi siitä, sanoi parooni: "Sinä tahdot siis Källerydin?" "En", vastasi Märtta. Sven meni hänen luokseen, auttaaksensa häntä. Parooni uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. "Etkö huoli Källerydistä, tyttö?" Ei, Märtta ei sanonut siitä huolivansa. "Ja mistä syystä et siitä huoli?" kysyi parooni. "Isäni, joka kuolinvuoteellansa antoi minulle sormuksen ja sanoi että onneni siitä riippui, liitti samalla siihen ehdon..." "Minkä?" "Etten koskaan ottaisi vastaan suurempaa lahjaa kuin työlläni voisin palkita." Vastaus miellytti paroonia; hän avasi veräjän, meni tytön luo ja puristi hänen kättään. Sitten teki hän kysymyksiä hänen isästään, ja kun hän hänessä selvään tunsi miehen, jolle hän oli sormuksen antanut, sanoi hän: "Tiedä, tyttö, että sormukseen liittyy muisto, jota ei vanha Svante Horn konsanaan unohda... Sormuksen kantoi muinen nuori neiti, joka kerran oli minulle kallis... Jos hän olisi elänyt, niin... mutta hyvä on, niinkuin on. Hän antoi minulle sormuksen, kun alhaisena sotamiehenä antausin ratsumieheksi Smoolannin rykmenttiin. Kun sitten sota alkoi autuaan kuningas Kaarle-vainajan aikana" — tässä paljasti parooni Svante päänsä ja Lindbom teki samoin — "kuoli hän ja minä tein lupauksen pysyä hänelle uskollisena. Klissowin tappelussa pelasti isäsi minun henkeni; en tuntenut häntä ja annoin hänelle sormuksen, kun minulla ei ollut muuta antaa, ynnä lupauksen että missä ikinä hän minua tapaisi ja näyttäisi minulle sormuksen, minä antaisin hänelle, mitä hän pyysi. Isäsi rinnassa, tyttö, tykytti sydän, johon ei vedä vertoja" — kenenkään —. aikoi hän sanoa, mutta hän sanoi: "muun, kuin ystäväni Lindbomin... Sinä sentähden et saa kieltää minua antamasta sinulle myötäjäislahjaa sinun hääpäivänäsi..." Tämän sanottuaan kääntyi parooni ja lähti kiireesti pois, ikäänkuin hämmästyneenä siitä että niin kauan oli puhunut "hameelaisen" kanssa. — Mutta syksyllä vietettiin Svenin ja Märtan häät Tukholmassa. Rouva Sidonia oli, näet, kohta ilmoittanut ettei niin ylhäisen neidin sopinut asua hänen matalan kattonsa alla. Märtan oli sentähden täytynyt muuttaa Näsin pappilasta, mutta Lindbomin välityksellä oli hän hänen sisarensa luona saanut tilapäisen kodin. Lindbom saapui itse häihin ja toi mukanaan parooni Svanten myötäjäislahjan, jommoisenkin rahasumman, jolla Sven pääsi alkamaan kauppaliikettä Ruotsin pääkaupungissa.

3225.txt

C. Georg Starbäckin 'Svante Horn ja Lindbom' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3225. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

PYYNIKIN RUOHO Runoelmia Kirj. AIN'ELISABET PENNANEN Vaasassa, Pohjalaisen kirjapaino, 1911. SISÄLLYS: PYYNIKIN RUOHO. MERELLÄ JA ETELÄSSÄ. Merellä Siena Fiesole Piazza Michelangelo Oriveto Lemmenvuoteella Puutarhassa Valmuja Sisar-veri Casentino Häätön Taatto Lapiolla Pohjalaiselle pojalle Kevät Juhannus Mustasukkainen Muistatko minua Kesä-ilta Poroporvari TAKAISIN PALANNUT LEMPI. Sota Ruusutarha Joulu-yössä Kuva Pieni äidin laulu Sydäntäsi mustempi Crysanthemum Takaisin palannut lempi Tammikuun aamu Musta tikka Kohta on yö Sinä Vieraan naisen Siellä kaukana San Marcon aallot Minua muistele Lupaus PYYNIKIN RUOHO. Ulen Pyynikin ruoho nuorin, kevätkukkanen kirkkahin. On silmäni kirkkain illoin, kun päivä on matalin. Kun Viikinsaari piirtyy tulijuovaan taivahan ja vetten usvat verhoo hämyhuntuina rantaman. Minä painan pääni piiloon, ohi kaupunki alhainen käy. Minä kukin ja tuoksun yksin, ei poimijaani näy — MERELLÄ JA ETELÄSSÄ. MERELLÄ. Hytin lamppu hiljaa sammuu. Kaksi vierasta taas vaikenee. Jäiden alla tuimat ammuu,[1] vanha sydän tuskin sykkäilee. Hyvin nukkuu kuumat kaihot — hieno iva huulta kaarruttaa. Varas sotki rikkaat laihot, uusi tuskin tyhjää kortta saa. Näen _käden_ ojentuvan mua kohti nurkasta. Kysy ei se, saako luvan? Tainnut on niin tottua. Luukusta ma katson kuuta, toinen käsi vieraan hallussa. Toisella mä tukin suuta, etten päästäs hornan naurua. Kuulen hyttiin huutoja: meri, meri vapaa! Riennän ylös kannelle, vettä katse tapaa. Meri selvä, sininen, ääretön on eessä. Värjyin juhlii rintani, seison silmät veessä. Syvyys alla auringon sinuun tuskat nukkuu. Konnat, pikkukaupungit sinun syliis hukkuu! Eessä taivaan rannalla läikkeet hopeaiset niinkuin iki-ihanat kylpis nuorukaiset. Taaksi jäiset ruusut jää, köyhäin vuodet nuivat. Papit salaperäisen edelläni uivat. Hämyssä meri aava niin syvänä vapisee. Ja vanha sydänhaava nyt umpeen paranee. Sun viskaan pohjaan meren, unelma kultainen! Olet imenyt sydänveren ja vienyt nuoruuden. Oi, suuret tuulet tuulkaa, jo kaikki puhdistuu. Sanani, aallot kuulkaa ja taivas, tähdet, kuu. Niin viekas mies voi olla kuin nainen konsanaan. Valheilla huumaa noilla tosilemmen sukkelaan. Nyt runot tekee nainen ja lapset elättää. Hyvä, jos miesi vainen ne pystyy siittämään. SIENA. Sienan valleilla yksin kuljen, päivä vihdoin hämärtyy. Romanzeron hiljaa suljen, kuolin-haavat syventyy. Hyvin pulppuu parhain haava! Armas tääll' on uinua, viini-pelto ruskee, aava avaa pehmeen helmansa. Petos, petos elämääni taaskin vaanii, saastuttaa. Turhaan sentään viekas ääni tällä kertaa houkuttaa. Viime hehku sydämeni, sammu hiljaa, tuskitta! Hukkaan elo nuori meni kauniimpi on kuolema. Illoin linnan ikkunalla sotamiesi soittelee. Sienan lapset palmuin alla kuuntelee ja vaikenee. Sini-auer tarumainen seudun verhoo vaippaansa. Lienee kaikki, unta vainen, runoutta hienointa. FIESOLE. Minä seisoin puutarhassa niin hiljaa värjyen. Valoa, ilmaa, ruusuja tuli ylleni tuoksuten. Minä seisoin aivan hiljaa, minun sieluni aavisti. Kuin Jumalan valkea sormi sen kieliä kosketti. Minä painoin käteni rintaan, minä tuskin hengitin. Näin pianko tuli autuus näin pian korkeinkin? Minä seisoin jälleen siellä, kun kukkia putoili. Ja pakana taivaaseen katsoi ja kätensä ristisi. Minä katsoin kauan ylös, minä uskoin Jumalaan. Se ihmeen korkee, kaunis mua lupasi rakastaa. PIAZZA MICHELANGELO. Lähdemme ulos yöhön niin hiljaisin askelin. Kirkkaaseen kultavyöhön on puettu taivaskin. Kirkkainta kuuta kohtaan puun oksat ojentuu kukat niinkuin helmet hohtaa ja hehkuu auki suu. Firenze laaksossa välkkyy timantit vaipallaan. Säveltulva kaukaa helkkyy, Arnolla soitetaan. On elämä ihmeellistä! Nyt täällä astelen! Ei enää piinat pistä, olen ovilla autuuden. Hän vieressäni astuu kuva kultaunelman. Jo silmäni solea kastuu,[2] — oi, Suuri! huudahdan. Käy rintaani riemu syvä ja ääretön pulppuamaan. — Olet, lapsi, liian hyvä, hän hellästi lausuu vaan. ORVIETO. Rauhaa sielussani kummeksuin olivien siimeksessä yksin kuljen. Unelmissa avoin onnin uinun,[3] tuhattuoksuin tulviessa silmät suljen. Kun ne jälleen hiljaa aukasen, todellisuus samaa on jo unta. Orvieto valkoutujen vöistä nousee tarun kuni valtakunta. Ilman aallot tänne kannattaa iltasoiton uomasta niin hartaan, vienon.[4] Kohta polku tummat varjot saa, kuun jo näen tuolla, kalvaan, hienon. Varjoin takaa silloin sukeltaa unelmani täynnä lihaa, verta. Kerran tuska täyden mitan saa lempii kaksi onnellista kerta. LEMMENVUOTEELLA. Säteet kuun jo niin lempeästi puiston ruusuja suuteli, kun ma tohdin hellimmästi kädet kietoa vyöllesi. Sisään aaltoili ihanasti kukkain hekkuma-leyhkiä, kun ma uinuin armaimmasti oma onneni sylissä. Liikahti tuuli sypressissä kuoleman puu kuin huoahti, kun jo armas väsyksissä unen helmoihin upposi. PUUTARHASSA. Oi ruusu, lilja, lemmikki, ja satakieli pieni, te ette koskaan käsitä kuin synkkä elontieni. Vain aina varmaan uskokaa sain heti armahani, kun ensikerran rakastin ja kärsin kaihostani. Sen löysin, jolle viimeisen rintani hehkun annoin, sen, jolle murskatun sydämen lääkittäväksi kannoin. Uskokaa, olin autuas, kun join hänen suutelonsa! Uskokaa, katos taivas, maa kuin uneksinkaan konsa. Päivämme suuren aurinko niin laski loistavasti, ja ihmeyömme juuret sai ain' iäisyyteen asti. VALMUJA. Jo tumma varjo puusta lankee, käyn yksin vuoripolkua. En ole ilonen, en ole ankee, on yksin käydä niin hiljaista. Niin ilma kirkas ympärillä, ui vihreä virta kullassa. Oliivi-tarhan vieremillä punaisna loistaa valmuja. En koske varisevaan kukkaan, se tietää lemmen-petosta. Sain niiltä, joita lemmin hukkaan muistoksi aina valmuja. SISAR-VERI. Minä aamupuolella yötä näin unta niin tuskaisaa, en rukoillut, tehnyt työtä, vaan nautin hekkumaa. Kun lintu kastanjassa ei vielä viserrä, on kasvot ikkunassa niin kalvaat äkkiä. Mua sairas rakas veli on tullut katsomaan. Kovin kärsien kotona eli, enin rakasti siskoaan. Hän katsoo mua niin kummaan kuin silmänsä särkyisi, Kuin murheittensa summaan yks'syy minun syntini. Hän ottanut orjan vaivan, kevytmielin kun nautin vaan. Pian nääntyy taakkaan aivan ja kaatuu kuolemaan. En unhoita tuota yötä, en unta tuskaista. Taas rukoilen, teen työtä, — sain rahtusen onnea! CASENTINO. Casentino loistaa kuutamossa, Casentinon koski hiljaa laulaa. Illan yö jo verkkoihinsa paulaa, kuiskii, nauraa ruusustossa. Puiston puissa, teillä, penkereillä tulikärpäs-parvi loistaa, liitää. Nekin jälkeen armaittensa kiitää, yksin joku harhateillä. Casentino taivoon asti piirtyy, tähdet hymyilevät avaruuteen. Kuuhut-ukko suhteeseen taas uuteen lempeen himoo, vitkaan siirtyy.[5] Jotain himoo munkin sydämeni, maa jo vankka altani mun vaipuu. Uhkaa mua öinen musta kaipuu, — rakkauteen usko meni! Niinkuin hullu raivota ja palaa tahdon! Kuolla tahdon syleilyysi, outo armas! Sinun eikö syysi, muuta etten enää halaa? HÄÄTÖN. Häitä en mä koskaan saanut, morsian en ollut milloinkaan. Tuskaa täynnä olen maannut lemmenvuoteellani ainiaan. Yöstä näin mä kerran unta, häitäni mun tutut tanssivat. Vaatteet mulla valkeat kuin lunta, päässä huntu, myrttikiehkurat. Niinkuin isä kuiski mulle sulho sanoja niin helliä. Lapsellensa piinatulle ikuisesta puhui lemmestä. — — — — — — Kera kalman herran kulen kohta tuonen lehtoon lempeään. Armas, armas silloin tulen häitäni mä sulta pyytämään. Tulethan sä silloin mukaan täytäthän sä viimein pyyntöni! Pahaa ei tee meille kukaan — sua piru vie, mua enkeli! TAATTO. Toisemme tunsimme, — unta näin, ja löimme käden käteen. Oli yötä, vain yötä takana, jo näimme kirkkaan säteen. Hän kertoi minulle itsestään niin surullisen sadun. Mut minä salasin viimeiseen; — mitä murhein muistan ja kadun. — Mitä voihkit niin, mitä oihkit niin, ei eroita meitä mikään? Tätä onnea tuskin tavataan tuhanteen ihmisikään. — Sitä voihkin niin, sitä oihkin niin on minulla viime koitos. Jos et mua käsitä, ymmärrä, niin lähden täältä loitos. — Sinut käsitän ja ymmärrän, olet unteni ihmelapsi. Puhu minulle niinkuin itselles, tule syliini, silkkihapsi. — Olen äiti ja mulla on lapsonen, Sen alkuna vieras miesi. Kuka, mikä ja mistä, miksi niin? sen yksin taivas tiesi. Pois käännän kurjat kasvoni rinnassa tuska ärjyy. Kun uskallan sua katsoa, niin huules hiljaa värjyy. — Tule tänne luokseni, rakkaani, tule kotiin turvaan taaton, Jo tarvitsette äiti ja laps' hyvän, oikean miehen saaton. LAPIOLLA. Kirkkomaalla mustat hongat murhevirttä huminoi. Taivaan harmaat pilvenlongat, kelle tulta tuomaroi? Yksin hautaa papin kanssa äiti lemmenlapsensa. Pappi lukee loihtujansa, — äiti tuhkan harmaana. — Joutuisammin pappi kurja, pitkine sun metkuillesi Luonnon suuri tuska hurja huutaa alla valheittes. — Suru suuri ongelmoinen viepi ajun aivoista. Keppikerjäläinen, loinen lienen elon vaakassa. — Et, et lapsi tautiin kuollut, Herra ei sua kutsunut. Joku vaan ei tähtes huollut, joku sua ei halunnut. — Joku vaan, — ah, antaa olla! Unohdetaan joku pois! Jonkun Herran tuomiolla unohtavat Herrat pois! — Syytä äitiäsi, lapsi, vedä mukaan äitisi! Kiedo kaunein kultahapsi äidin kaulaan nuoraksi! — Ollaan, kulta, syypäät yksin, unohdetaan kaikki pois. Nukkuissamme sylityksin äiti rauhan saada vois. Kirkkomaalla kuolleen hongat hätävirttä huutaa, soi. Myrskyn mustat pilvenlongat murhaajata tuomaroi. POHJALAISELLE POJALLE. En sua tahtois lempiä, en tuskin ketään nyt. Mut tutkimaton katseessas on minut vietellyt. Kuin kuultais sinun silmissäs meri teräsharmaja, niin syvä, kylmä, ankara, — myrskyssä ihana! Olet mulle vieras vihanen mä pyydän: ohi käy! Ei onnea sun salamas juur' ennustavan näy. Ja kuitenkin jos pääsisin tietäisin vaaratta, olisi hurjin riemuni tuo nähdä salama! Sun, nähdä suuren olentos raivosta kuohuvan, mua lempivän ja himoovan, mua — turhaan himoovan! KEVÄT. Kevät-illassa sävel helää niin hieno, kaihoisa. Kuvasi kumma elää poveni pohjassa. Yö Alppilan pian vaippaan jo verhoo tummimpaan. Jos tietäisit kuin kaipaan sun luokses, outo vaan. Kevät täyteen käy kohta kukkaan, ohi hennoin sulous. Taas menee sydän hukkaan sinun kaunein kaihoilus. Ja kuitenkin, jos, armas sua saisin lempiä, niin mulle lemmen parma vain antais myrkkynsä. Jos lemmit tai et lemmi on samat tuskasi. En voimaani viel' emmi, — ei tullut omani. JUHANNUS. Tänä iltana on juhannus ja kansan kokot palaa. Tänä iltana itken itseksein minun kohtalooni salaa. Nyt heillä on juhlainjuhlansa, punaruskonsa aurinko antaa. Vain mulle tuuli silmiini ilotulien sauhun kantaa. Tänä iltana on niin haikeaa tänä iltana tahdon sua. Tänä iltana tahtoisi syliisi joku kokonaan unhottua. En autuudesta hengittäis jos sanoisit: minäkin lemmin! Tänä iltana rakastan sinua, jos kuinka muuten emmin. Ja illalla tanssisit kanssani tulen ympärillä, tuolla. Tänä iltana vielä tahtoisit minun kanssani lemmestä kuolla MUSTASUKKAINEN. Istut toisen naisen luona, ehkä sylityksin; Minä kurja yksin. Rinnassani kuohuu kulta, kuona! Raivoon! Nostan nyrkin taivoon! Ja ma vannon ja ma lupaan, suljen itseni jo tummaan tupaan! Mull' on voimaa vielä! Kivenmukuloita mieluisemmin tuolla kylätiellä lemmin, kiihkeästi hemmin, kuin sua kulta, tunnoton, vanha, viekas, onneton! Sydän, ällös pakahdu hullu rauhoitu! Seinän takaa soitto soi, kannel uskovaisten. Tavat heidän laisten lohduttaa ei mua voi. Vielä heidän laulunsa pikku neeker pojasta mua harmittaa... MUISTATKO MINUA. Muistatko koskaan minua, kun istut yksinäsi? Muistatko, kuinka sinua hyväili pieni käsi. Muistatko, hyvä, minua, kun uunissa tuli palaa, kuinka ma hiivin portaita luoksesi illalla salaa. Linnulla on niin ikävä matkata maailmalla. Siipi saa tuskin levätä aavalla ulapalla. Turhalla on niin ikävä jonnekin pieneen kotiin. Helppo ei yksin elämä totu en miesten sotiin. Jos mua oisit sa lempinyt ja minä sinunlaista, etsiä ei ois täytynyt mun armasta kaukomaista. Lasta jo hiukan uuvuttaa nukkuisi ainiaaksi. Sano, armas, saako uinahtaa uupunut ovesi taaksi? KESÄ-ILTA. Kesä-ilta tumma, hiljainen. Yksin istun ikkunassa. Ammoin melu lakannut kaduilla on kauppalassa. Koski kiitää, musta, lauhtunut ohi kotipihan puiston, vanha luotettava, ystävä, hauta monen muiston. Hiipii mieleen viime tuskani: rakastitko koskaan mua? Miksen jäänyt luoksesi, — enkö rakastanut sua? Rakastitko koskaan minua vaikka pidit sylissäsi? Hellään sua aina hyväili pieni tuhma käsi. Mitä tunsit kohtaan minua, kun ma kanneltani soitin? Hengen siivin kohota vielä korkealle koitin. Kärsinetkö nyt sä hiukan ees, lähtenyt kun kauaks' olen. Kun en enää tahdo sinua, teitä toisten polen. Siitä viis, mä mitä tumienkaan! Sulle tahdon tuskan tuottaa! Ettet vois mua unhoittaa, myrkyn tahdon suoniis juottaa. Ilta on niin tumma, hiljainen, koski huokaa alla puiston. Mun kai luulet sinuun kätkevän murhaajan jo muiston! POROPORVARI. Ilta tummuu, synkkenee, kukka silmän sulkee, Yli kotirannan veen jäinen viima kulkee. Kipeänä vingahtaa pihakoira parka. Sisään vinnin akkunaan lentää kyyhky arka. Mieli minun pahenee, ilta, ilta tullut! Ovat haaveet haihtuneet vähitellen, hullut. Laskelmia täynnä on pieni kananpääni. käynyt kuuroks' entinen omantunnon ääni. Vielä voi mua inhoittaa, parhain kuolla oisi! Mutta — poroporvari, kuinka kuolla voisi! TAKAISIN PALANNUT LEMPI. SOTA. Näin unta, rimmit mulla, rytmit, säveleet ol' niinkuin parvi kiharpäiden lasten. Sua kukkassuitsin kiinni koittamaan ne ryntäsivät tahtoani vasten! Niin niiden kuului äänten kirkas kilahdus, kuin kultakellon laidasta ne helkkyi, ja nauru niinkuin aaltoin lekutus, ja silmissänsä tähtituli välkkyi. Ne saivat sinut kiinni, julma karkuri, ja pienin heti polvellesi kiipi, arvellen aina raukka seisahtui,[6] mut rohkein suoraan sylihisi hiipi. 01' yksi niinkuin liekki, hellä hervas yks, joku hullunhurja, toinen kuolonkalvas, ken käissään kultapiiskaa heilutti, ja kenen kielen lemmentuska halvas. Sua ahdisteli kerikonsa tosissaan ja kuumeisesti ympärilläs hyöri, se sotaa kävi pyhää mielestään kuin humalainen saaliinsa jo pyöri. Ja sotatanner pilaa kuuli, naurua, ja ilohuudot kaikui aivan huimat, pakanajumaloitten muinoisin niin pennut ulvoivat, ne turjat tuimat. He sitoivat sun ruusuisilla köysillään. Ja enää ettet turhiin lähtis sotiin, sait maassa maaten pyhään vannoa. Niin riemuiten luo emon sinut toivat kotiin! RUUSUTARHA. Suuttunut ystävä ikävissä mailla, saarnailet sinäkin pappien lailla. Tiedätkö, millä me leikimme vaan, lemmen ylpeimmät immet? Ruusuilla, ruusuilla, ruusuilla vaan. Metsät ja maat, rinteet ja rimmet ruusuja meidän kasvattaa. Antaa, tuhlata, lahjoittaa, repiä, sotkea, ryöstää pois aina meillä ruusuja ois! Omata ruusujen rannaton tarha siellä ei merkitse joka harha. Huumata kulkijan kurjankin mieltä. Sitenkin helkkää monta kieltä. Ruusujen yllä on tulta ja jäätä, milloin hyvää tai huonoa säätä, näkevät aamujen auringoita elävät iltoja aukioita Kuole ei ruusuni konsanaan, huolivat itse hoitoaan. Ruusuni, ruusuni sydänverikukkani. teitä en vaihtaisi kruunuihin pois! JOULU-YÖSSÄ. Missä mun on ystäväni, oli niin lähellä sydäntäni? Katson ulos matalasta kalamökin ikkunasta. Valtava on taivon kaari, jäässä vanki meren lahti, rantamalla hylky hahti, kaukana luminen saari. Missä kuljet, kysyn vainen? Minut sait niin suruisaksi, mua kutsuit rakkaimmaksi. Ikävöitsen aina luokses, aina itken sinun vuokses, itken ihala nainen. Tähdet kutoo rataa taajaa, lohdutoinna mulle tuikkaa. Lentotähti mennä suikkaa taivon kenttää, ylhän laajaa sinimaata huimaavaista, jonka yli ihmis-silta askelta ei johda maista. Kaukana on ystäväni, tulee niin pitkäksi ilta. Jätit minut yksinäni, jätit minut hädässäni sydän-yöhön, joulu-yöhön ystävättä. Olen sua odottanut, hivelevää suurta kättä. Sua öisin rakastanut paljon... KUVA. Ja on kuin vienoa surua olis kauniissa silmissäsi, kuin moittisivat ne minua, sun tunne en sydäntäsi. Ja on kuin olisi huulesi niin hienotunteisen hyvät, ja kätkis otsasi valkea vain aatteet jalot ja syvät. Kuin hiljaa mulle kuiskaisit — Voi, lapsi, rakastan sua! Tulen syli avoinna luoksesi, jos kerrankin kutsut mua. Ei, valokuva on valhetta! Olen rakastunut roskaan! Luonnossa tuota ilmettä en nähnyt hällä koskaan. PIENI ÄIDIN LAULU. Missä on äidin ainoa aate, äidin pieni kapalo-vaate? Äiti niin kysyy, vastaa yö, — tuuli vain ikkunoihin lyö. Missä on äidin lemmenkukka, Kaipaako äitiä koskaan rukka? Äiti niin kysyy, vastaa yö, murhe äidiltä sydämen syö. Missä on lapsen lemmetön taatto, äidin ja lapsensa seura ja saatto? Äiti niin kysyy, vastaa yö, — kuolema ikkunalautaan lyö. SYDÄNTÄSI MUSTEMPI. Oli taivaani musta ennenkin, ja pilvestä tuiskusi tulta. Mut purppura valkosiivessä se loisteli kuten kulta. Ja kun pilvestä iski salama, niin minä iskin vastaan. Ei aurinko, valonjumala se pulaan jättänyt lastaan. Nyt mustempi kuin milloinkaan, mustempi tuonelata Turjan, mustempi jumalan kuolemaa, sydäntäs mustempi, sun kurjan. CRYSANTHEMUM. On pöydälläni kuolonsairas crysanthemum... kun ruskoväri vaalee sai jo mätää[7] verisilmä taivoon kääntyy huutain hätää, kuin synnin syypään harras Gloria te Deum. Sai salaa kuningatarkukkaan turmelus, vain kieli kerrallansa perään antoi. Päät kiemurteli kuten tuskan kouristus, mut pitkä juuri terveen punaa kantoi. Se taisteli kuin sankaritar onnestaan, kun kuolinhaavoin ylivoimaan murtuu. Vie!' elon pirstojakin pitää rakkaanaan, pyhimmät tunteet taistossa vaan turtuu. Sen veripuna silmä loisti ilkkuen, kun venyi aika kovan kärsimyksen, mut hymyi aina, jos koski sitä hoivaten. Vaan armoton oi' käsi hävityksen. Nyt kaunis kuollut... Kielet riippuu kuivina täys tyhjyyttä ja olemattomuutta, mut siemenissään iankaikkisuutta kuin yksinkuolleen runoilijan aatteessa. TAKAISIN PALANNUT LEMPI. Sinä olet niin varma minusta kuin aurinko taivaastansa. Se julma tietää sen pysyvän alati paikallansa. Niin ylpeenä se viillettää sen puhtaan sinistä pintaa. Ei näytä lainkaan tietävän miten polttaa taivaan rintaa. Tulis kerran tuomio viimeinen ja taivaskin tulessa kiehuis, niin eiköhän korskea aurinko myös hulluna kerran riehuis. Olet liian varma uhristas on keinoa kurjalla kaksi. On sulhonsa toinen kalpea mies ja käy yhä rakkaammaksi. Sen tietää kaikki, kuka se on, ja toinen apu on runo. Mut hornan noituma ollut lien, kun niitä en enää puno. Tule takaisin laulu ja runous, tule hurjaan kuoleman hätään. Sinun tuoksuvan tuoreine tuulines, puhu lempeni haavaan mätään. Minä mykkänä seison edessäs mut salaa rintani riehuu. Näin sydän kurjan syntisen kai helvetin tulessa kiehuu. Sano, ymmärrätkö laisinkaan on suurin lempi vaiti? On lempivä kaunein peitteenään tuo kuoleman valkea raiti. Sinä hymyilet vain pilkkasuin, kun runoni pöydällä makaa. Ja hyvä on runo, syväkin, ihan jumalattoman vakaa. Sinä nyökkäät hieman auliimmin, jos kunnian vois niistä niittää, jos Otava ne kustantaa ja Leino hyviksi kiittää. Mut silloin saada myöskin voin tuhannen kirkasta markkaa! Mua huumaa mitä aikaan saa, en lukua pidä tarkkaa. Taas matkustan pikaa etelään, Cashinein pääsen puistoon. Mitä siellä nähdä kaikkea sain jäi kaihoavaiseen muistoon. Oi tulisi taaskin vastaani tuo Mexikon poika tumma! Oli Espanjan kuninkaan jälkeinen ja minulle katse kumma. Hänen kuulinkin mua kiittäneen ja tukkaani kauneimmaksi olen aina salaa toivonut vain päästä prinssessaksi. Mut mitähän silloin tuntisin, voi sinua kohtaan, Maxi? No, päästä voisit ainakin, sinä — teatterin johtajaksi. Voi aivan rajattomasti nyt kaipaan luoksesi. Ja rajattomasti kadun jos, rikoin, armaani. Minä lankeen polvilleni lyön maahan otsani. Minä rukoilen rukoukset, mitä ihminen rukoili. Jumala, jota en usko, ja Jesus Kristuskin, ja hyvä Pyhä Henki, ja Pyhä Neitsytkin! Ja kautta pyhimmän kaiken mink' ihminen vannoa saa, elämän, kuoleman kautta, hän takasin antakaa! * * * Nyt kärsin taas niin kovasti, minä olen kuin avoin haava. On kotini kuilu hiljainen tai erämaa autio, aava. Jos kuinka huhuun ja huutelen ei kukaan huuda vastaan. Se, jota isäksi nimitin, ei koskaan etsi lastaan. * * * Ah, vihdoinkin siis istun mun rakkaani polvella. Ja jos hän nyt vaan tahtoo hän saa mua suudella. Mua suudella mielin määrin ja viskoa, kiskoa. En sanaa, puolta hiiskuis nyt väkivallasta. Mut armas mua vain ilkkuu ei liiku, hievahda. Eh bien! Sill' aikaa vedän ma pari sauhua * * * Nyt olen sua niin lähellä kuin ilma huuliasi. Sä ethän enää työnnä pois sun arkaa armastasi. En enää, ystävä, häiritse en rakkaudesta riehu. En vihaa edes vaimoas, en muiden tähden kiehu. En sano, että tunnen sun, olet hyvä taikka paha, olen pehmeämpi edessäs kuin tulen päällä vaha. Nyt olen sua niin lähellä kuin ajatus aivojasi. Sä ethän enää sammuta sisintä aatostasi. Lien, rakas, sua niin lähellä kuin veri sydäntäsi. Minut ohjas sinne kuitenkin kuin tuntematon käsi. * * * Sinä tartut hiljaa käteeni otsaani suutelet. Ja katsot kauan, — hymyilet? Voi, vanha ilmeesi! Suudelma tyyni, pyhäkin, mut ilme vaiheinen! Oi, ilmeen pyhän tahtoisin tulisuukon entisen! * * * Ja saanko polvellesi taas käydä istumaan? Niin kuulen sydämesi sykkiikö ollenkaan? Minä painaudun kiinni sun jättirintaasi. Voi, laimistunut viini lie oma vereni. Sinä iskit liian syvään minä sinuun haavoja. Iskimme huonoon hyvään ihan yhtä armotta. Ei ole enää verta suonissa kummankaan. Mua lohdutat: — On kerta viel' yllin kyllin vaan! Se kerta, rakas kulta, ei tule milloinkaan. Kun syttyyn saa en tulta, tahdon vain nukkumaan. * * * Siis joko sua nyt pahottaa, kun käyn sun luoksesi? Viel' äsken mua kutsuithan, sano, miksi, rakkaani? Nyt sulla aina kiire on! Voi, aika suloinen, kun vankina voit istua lempemme poloisen. Mun silloin sykki sinulle vain puoli sydäntä. Nyt tiedät, että täysi lyö, oi, julma ystävä. Sun jalkojesi juuressa yhä makaan rukoillen. Jos vika oiskin minussa niin toivon — epäilen. Ja jos vain tunteen hartaimman nyt soisit ehdoksi, niin kuluttaisin mielellä vaikk' kivet altani. * * * Vaan taaskin tässä suotta lien riehunut, raivonnut. Rakas viimein vain nektareita oli Bachuksen maistellut. Tosin ikävä, että hän silloin tyly, epähieno on niin. Minä tilassa siinä kohoon huippuihin korkeimpiin. Niin haikeasti haastan kaikesta kauniista. Ja usein haastanut vallan olen kauniista ruusuista. Mä niissä hekkumoitsen kuin itse Strindbergi. Mut kaikkein kauneimmasti puhun ruusuista häissäni. Rakas sydän, sä yksin tunnet sen, seikan totuuden, — millaiset verihäämme, miten hurmeiset ruusut sen Ovat tuskani ylen suuret yö unta ei silmiin tuo. Ei kaivosta enää mistään sydän virvoitusta juo. Oli lempeni liian suuri, minut poltti se poroksi. Ei tuhkaan tuli tartu, — en jaksa, armaani. En jaksa työtä tehdä, en uskoa, rakastaa. Vain syliisi ehkä jaksan iäksi uinahtaa. TAMMIKUUN AAMU. Kosken yllä sumua vaan,[8] aamun taivaalla vaalea kajo. Pakkanen jäätää kyyneleen raukee öisten kiihkojen ajo. Kunne käännyn ja katselen, lunta ja jäätä silmäni kohtaa. Ikkunarivistä tehtaiden niinkuin jäätynyt valo hohtaa. Kuin ei elämää, onnea ois, mikään syntiä, rikosta täällä. Haipuu pois kuin unta ois — totta on: vaellus ikijäällä. Oi, sano kulta, etkö vois mua viedä kauas pois? Miss' aina ruusut kukkivat, sypressit seisoo varjoisat, oi, kaunis kultani, etkö vois mua viedä sinne pois? Ja sano, kulta, etkö vois, mua siellä lempiä? kun rypäleet hohtaa kultana, tulikärpäset leijaa illalla, oi, etkö, rakkaani, mulle sois syysonnea myöhäistä? Niin, jos mua rakastaisit vaan vois siirtyä vuoretkin! Kun on kuin auerta enkeli tekis taivaasta maahan sillaksi, jo helly, ainoa, rukoillaan, vois muuttua kumpikin. MUSTA TIKKA. Musta Tikka on tumma tytti, liekin synti jo silmään sytti. Varsi niinkuin liljan kukan, lunta povi, tyttö rukan. Musta Tikka on huono nainen, kulta kehnon myös kaikenlainen, maantierosvo, synkkä miesi, mistä tullut, herra tiesi. Hurja näiden on hurjain lempi, puukoin sulho jo neittä hempi. Veri punaa valkoselkää, Tikka vaan ei suotta pelkää. Muista syistä jo viedään miesi vankikoppiin. Jo Tikan liesi taitais näyttää hauskemmalta, Tikka itse armaimmalta. Kuulee vanki nyt ruudun takaa — viulun soivan! Ja Tikka vakaa siellä seisoo! Heittää kohti — makkaroita, jalo tohti! KOHTA ON YÖ. Kohta on yö ja viimeinen tähti pilveen peittyy mustimpaan. Maantie tyhjä. Viimeinen lähti ihminen majaansa nukkumaan. Maantie tyhjä. Minä yksin valvon odotuksesta jo uupuen. Kuinka ma rukoilen, pyydän ja palvon ei tule ystävä entinen. Kohta on yö ja aivoni sammuu väsyneiseen hämärään. Tuimaa, tuimaa mulle ammuu, oudot enteet yhtenään. Kohta mun piinatun ruumiini hennon viimeinen kauneus haihtunut on. Laudoilta löydätte linnun rennon noustessa aamunne auringon. Vielä on, vielä yhdestoista hetki, vaatien sydämeni sykkii vaan! Voimani kiihotan viimeisetki kauniina hetken hehkumaan. Yhdestoista hetki! Tule jo, tule, — toisen mies, oma uskoton! Sotke, revi, raasta, mutf syliisi sule sun, sun kaikki, kaikki on. Toisen mies, sun täytyy kerran tulla — poikaamme meidän katsomaan! Mun ole sitten, oikean vaimos! Mulla järkeä enää ei laisinkaan! SINÄ. Sinä olet sydänyöni arvoitus, veripunaisen päiväni palo. Sinun tähtesi eloni pilkkopimeni, tuli etäisten aamujen valo. Olet outo hyvä kultani, sydäntuskista, riemuista suurin, olet vastakohta valheen ja totuuden, ruman, kauniin ja perin juurin. Tulit silloin neitsyen taivaaseen, kuin hornan heittämä henki. Kuin jumalanpoika kiehdoit mua eessä pyhien henkienki. Oli lempemme soittoa ihanaa, se kaikui keväimen öissä, kun tuliset orhit kiitivät, oli taivaatkin päärlyvöissä. Oli lempemme myrskyä raivoisaa ja kuoleman veristä vihaa. Petolinnut aavojen aarnioin niin raastavat toistensa lihaa Sinun kauttasi silmäni tuijottaa, hämärhuomenen kaukaisuuksiin. Olen elämän heimolles antanut, itse uppoan avaruuksiin. Minä olen kuin mies ja nainen sa he lemmen vuoteella makaa, kun nainen laps jo nukkuu pois, niin mies yhä valvoo, vakaa. Minä miltei mielisin kysyä, onko sinulla sielu.[9] Kun seison korkeella vuorella, olet mulle pohjaton nielu Ja vaikka et rauhaa, onnea, et voi, et tahdokaan antaa, niin kaiho, kaipuu sun luoksesi ihan sanomaton kantaa. VIERAAN NAISEN. Makaan vieraan naisen vuoteessa vieraan naisen pitsit yllä. Kaikki vanhaa, hienoa, taidetta on täällä kyllä. Vieraan naisen ruusut tuoksuvat, vieraan naisen onni loistaa. Miehen rakkautta toistaa kullat, hopeat hohtoisat. Amor mahongilla härnäilee: miehen, miehen lempi antaa! Naisen käsillänsä kantaa! Mieli minun haikenee. Soisin, armas, täällä olisit, — en mä mitään pyytäis suita, (olen ehkä huono, kulta) syliini vain vaipuisit. SIELLÄ KAUKANA Siellä kaukana kukkivat ruusut jo, suvituulissa poppeli huiskuu, satakielinen laulaa illalla ja yöt niin kuumina kuiskuu. Siellä kaukana kauniit ihmiset ilo leikkiä lemmessä lyövät. Väkivoimaksi nektarit, ambrosit lailla jumalten juovat, syövät. Siellä suurta kuin oisi sielukkuus, sydämestä laulukin helkkyis, ja ihmiset toistansa ymmärtäis, nero, rakkaus silmistä välkkyis. Sinne enää en jaksa ma tahtoa, sinne lennä ei lintunen pieni. Sinun jalkojes juureen kuolen pois, minun päättyy kärsimystieni. Kun ma kiidän kohti unten kaukorantaa, kun vain kauneutta anoo avoin sieluni, kuinka pelkään, kuinka pelkään, kauas kantaa joka askel, kulta, pois sun luotasi. Katseen nostan ikitähtein sarjaan suureen, vaivun, nöyrä, jumaluuden jalkain juureen, kulta, kulta, kuinka murehdin, kun maisias et sä heitä pyyteitäsi, himojas. Kaikkeuden sähkö syttyy luona salaa sielu sekä ruumis luomisvoimin palaa silloin jäykkenen jo minä jääksi kauhusta: sinussa on paljon kylmää valhetta! Mitä nainen raukasta, oi rakas kulta! Sisintään hän etsii miehen sielusta, Ellei peili olis kirkkaampi kuin multa, nähdä sais ei nainen koskaan kuvaansa SAN MARCON AALLOT. Kuuletko, San Marcon aallot loiskuavat, patjoilla Lethen meidät tuudittavat. On yö, gondoli hiljallensa vie. Oi, kun ei päättyis tenhotie! Ah. mitä hourinkaan! Ei kulta seiso tuolla! Vain tumma gondolien keulan puolla, solakka välkkyveteen soutelee. Mua katsoo, kumma, vaikenee. Ah, mitä hourinkaan! On San Marcon laineet, tumma poika unta vain! Vedet saineet vieri, — ypö-yksin seison lumessa vanhan Tammerkosken rannalla. Ja kulta kulkee liki pohjois-napaa, Ja on niin äärimmäisen reipas, vapaa; mua pettää irjuvin ikenin kera Lapin naisten kiikkerin. MINUA MUISTELE. Jos sa joskus suvi-illoin kuljet kylän kisateitä, kuulet keinun luota säveleitä, kun on taivahalla punahattaroita, saunan sauhu vierii kultavainioita, viipyy kotilahden yllä auer hieno, ilman täyttää metsäruusun tuoksu vieno, valtimosi täysinäisnä lyö, odottaa sua armas tanssi-yö, — satut rientäissäsi silloin kukan päälle polkemaan, päälle kukan poljetun, kuulet kuten alta maan hiljaisen vain huokailun — minua muistele! Istut joskus elokuussa etelässä Campagnalla roomattaren kanssa tähtein alla, trattorian puisto eessäs hehkuu, huokuu, luostar'- muurin takaa sadat ruusut nuokkuu, pensas-aita tulvii viinirypäliä, penkereillä tanssii tulikärpäsiä, musta silmä palaa, lumoaa, marmor'pöydän viinit punottaa, uni-viini naisen suussa, — satut silloin kuulemaan vankilinnun sokean yhden sävelensä vaan ihanimman laulavan, — minua muistele! Harhaat talvipakkasessa Suomen tylyimmillä mailla, lienet kodin kontuakin vailla, korven korppilinnut ilkein entein rääkyy, metsän lempeimmätkin typerinä määkyy, pilven päässä tähtituli pirun-tulta, olet kerran armottoman yksin, kulta, sun on vilu, nälkä, itkettää, tuntematon routa-polun pää, eksyt valon paetessa, — satut silloin löytämään lapsen hankeen haudatun, kasvot vääntyi irviin tään äidin käsin surmatun, — minua muistele! LUPAUS. Sinä lupasit tulla. Minä odotan sua. On koetellulla kyky unhottua. Sill'aikaa pesen käteni, rukoilen sielun puhtaaksi. Vielä kerran nostan katseen taivoon, astun alas syvimpähän kaivoon. Menen meren poikki, vuoriteitä, erämaita, mahtavia kaupungeita. Etsin vielä kerran... Rakas, rakas, kuka kuolon kielissä jo makas, edes hädän lailla laukatkoon, vielä aikaa on sen verran, Herra minua auttakoon! Ah, en enää ole lapsi, viaton en kultahapsi. Pahempaa en tehnytkään vain maltiton olin lempimään Nyt olen rikkonut kuten muutkin, langennut kuten muut himosuutkin, — rypenyt liejuja likasia käyttänyt keinoja halvimpia, Rakas, rakas, niin tehnyt olen. Nyt seurauksen polkuja polen. Niin tehnyt olen, tiedätkö miksi? Minä luulen, luulen, että vain siksi, epätoivoni tähtes oli niin suuri, hätäni eessä ylipääsemätön muuri. Olin kuin synnissä sieluas lähempänä, pahan kautta toivoin päivänä päätyvänä vielä kerran päästä sun luokses. Rakas, niin kaihosin sun vuokses. En enää tahdo tehdä niin... Saan jälleen nousta aatemaihin kirkkaimpiin. Et mua hemme-haaveiluista soimaa, uskot jo, on hyvän kauniissani voimaa. Sen tiedän ei polkuni edessä yksi vuori, ei sisimmän verhona yksi kuori, ei ravinto maaemon yksi nisä, ei rikka liemessä lisä! Tuhannen tuhatta nimetöntä lie, ah, viittoilkaa tuo jumalien tie. Rakas, tiedätkö sinä elon määrän tään korkeimman ihmisen määrän pään? Jos maaliin — naisen maaliin — saavun saan ylle verinpoimitun jalokivikaavun, alkaisi kerran paluun voittoretki, on toivoni vain elää yksi hetki. Lie tuo pientä, lie tuo suurta, on siinä sanomattomani ikijuurta, oi suuri, rakas. Sinä selittämätön rakas, Sinä takasin kutsumaton tunne, Sinä minun: mistä, miksi ja kunne? Sano mulle silloin, mitä tehdä saan. Mikä on lempivän suurinta kuollessaan. * * * * * Teokseen käsin tehdyt muutokset ja lisäykset: Kannessa omistus: Herra Olaf Homénille aina kiitollisena kalleimmasta muistosta t. [1] MERELLÄ Jäiden alla turmat ammuu. [2] PIAZZA MICHELANGELO Jo silmäni xxx kastuu. (Epäselvä lisäys.) [3] ORVIETO Unelmissa aroin onnin uinun. [4] Iltasoiton Duomosta niin hartaan, vienon. [5] CASENTINO lampeen himoo, vitkaan siirtyy. [6] SOTA arvellen orhi raukka seisahtui, [7] CRYSANTHEMUM Kun ruskoväri vaalee sai jo mätää [8] TAMMIKUUN AAMU Kosken yllä sumua veen, [9] SINÄ onko sinulla sielu?

3226.txt

Ain'Elisabet Pennasen 'Pyynikin ruoho' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3226. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.

MAAHERRA ELI ÄLKÄÄ TUOMITKO, ETTEI TEITÄ TUOMITTAISI Kuvaelma Kirj. MARTTI WUORI Helsingissä, K. F. Poromiehen Kirjapaino Oy, 1931 HENKILÖT: _Maaherra_. _Hänen tyttärensä_. _Kivalteri Niskanen_. _Zimmermann_, nimismies. _Ratsumestari Bjelski_, Kuopion piirin santarmipäällikkö. _Snellman_, kunnallislautakunnan esimies. _Jauhiainen_, talollinen. Joukko muita läänin asukkaita lähetystössä. Tapaus Kuopion maaherran luona kiirastorstaina v. 1905. Maaherran työhuone hänen yksityisasunnossaan. Keskellä huonetta iso kirjoituspöytä tuolineen. Peräseinässä kaksi ikkunaa, joiden välissä pieni pöytä ja sen molemmilla puolin tuolit. Oikealla kahden oven välissä, jotka molemmat vievät saliin ja sisähuoneisiin, nahkasohva. Vasemmalla iso kirjakaappi ja ovi maaherran toiseen huoneeseen. On aamupäivä. Maaherra istuu pöytänsä ääressä tarkastaen postia. KIVALTERI (vanha harmaapäinen mies tulee oikealta etuovesta, pysähtyy ja ilmoittaa): Herra kuvernööri! Karttulan piirin nimismies pyytää päästä kuvernöörin puheille. MAAHERRA Niskanen pyytää sisään. NIMISMIES (tulee, kivalterin poistuessa, tämän suljettua oven jälkeensä). MAAHERRA (katsellen nimismiestä). Mikä asia tuo nimismiehen luokseni näin suurien pyhien suurena aattopäivänä? NIMISMIES En voinut olla tulematta, herra kuvernööri. MAAHERRA No? Mitä on tapahtunut? (Pyytää käden liikkeellä nimismiehen istumaan tuolille, joka on pöydän päässä). NIMISMIES Olen tullut kiireen kautta kenenkään tietämättä. Saanko puhua luottavasti herra kuvernöörille? MAAHERRA Varmasti. Täällä ei ole ketään kuuntelemassa. NIMISMIES No! Tänne on tänään tulossa joukko läänin asukkaita: lähetystöjä seitsemästätoista kunnasta. Heillä on monen sadan henkilön allekirjoittamia adresseja, kirjoituksia, joissa syytetään herra kuvernööriä muka laittomista teoista, jopa vaaditaan eroamaankin virasta. MAAHERRA Entä sitten? NIMISMIES Minä pelkään, että he panevat loimeen mielenosoituksen herra kuvernöörille. MAAHERRA (hetken mietittyään). Milloin he tulevat tänne? NIMISMIES Luultavasti hyvinkin pian. He ovat varmaan jo kaikki kaupungissa. MAAHERRA (jälleen mietittyään). Minä otan heidät vastaan. (Päättävämmin.) Niin, minä otan heidät vastaan. NIMISMIES Herra kuvernöörillä olisi kuitenkin vielä aikaa poistua kaupungista — vaikka minun hevosellani. MAAHERRA (hymähtäen). Minä en pelkää mitään. Omatuntoni on aivan rauhallinen. Minä en ole kellekään mitään pahaa tehnyt. NIMISMIES Minä tiedän sen. Mutta tämä on kaikki kiihoitustyötä — kutsunta-asian tähden. MAAHERRA Juuri sen tiedän minäkin ja siksi jään tänne. Olen toiminnallani tarkoittanut vain kansani parasta, niinkuin koko vanha suomalainen puolue. Jos kaikki nousevat vastarintaan, niin on koko maamme hukassa. Meitä pidetään kapinoitsijoina ja kaikki hävitetään yhdellä iskulla. NIMISMIES Kaikki on mahdollista, herra kuvernööri. MAAHERRA Jos sotapäällikkö taistelun' edellä, nähdessään voimansa liian vähäisiksi, on pakoitettu perääntymään hetkeksi, ei hän silti ole maan kavaltaja, petturi. NIMISMIES Sitä eivät kaikki ymmärrä. MAAHERRA Valitettavasti. Mutta minä en ole valtiollinen uhkapelaaja. Ja lisäksi pysyn vakaumuksestani uskollisuudenvalassani Suomen suuriruhtinaalle. Sen vaatii omatuntoni, sen vaatii arvovaltani. Mitä hallitsija tekee, siitä saa hän vastata Jumalalle. Vihdoin on asevelvollisuuslaki maan hallituksen, kotimaisen hallituksen julkaisema ja sitä olemme pahoitetut noudattamaan siksi kunnes se kumotaan, jonka minä toivon kohdakkoin tapahtuvan, jos vain maltamme mielemme. NIMISMIES (nousten). Minä saan siis poistua, herra kuvernööri. MAAHERRA (nousten myös). Minä olen jo sanottavani sanonut. Minä kiitän teitä joka tapauksessa käynnistänne. NIMISMIES Olen vain tehnyt velvollisuuteni, herra kuvernööri. MAAHERRA (kätellen). Kiitos, kiitos! NIMISMIES (poistuu). KIVALTERI (tulee samassa ja ilmoittaa): Santarmiratsumestari. MAAHERRA (vihaisesti). Pyytäkää! KIVALTERI (laskee sisään santarmiratsumestarin, jonka maaherra kättelemättä, käden viittauksella pyytää istumaan samalle paikalle, missä nimismies istui). MAAHERRA Mistä kysymys? RATSUMESTARI (röyhkeästi puhuen). Olen jo kauan huomannut, ettei minun toimintani täällä ole teidän mieleenne. MAAHERRA Luonnollista kyllä. RATSUMESTARI Selvänä todisteena siitä on äskettäin täkäläisessä lehdessä ollut kehoituksenne läänin asukkaille kääntymään valituksillaan suoraan teidän puoleenne. MAAHERRA (naurahtaen). Siihenhän heillä on täysi oikeus ilman minun kehoitustanikin. RATSUMESTARI Mutta siinä heillä on oikeus minunkin puoleeni kääntyä. MAAHERRA Hyvin surullista, että on läänin asukkaita, jotka niin tekevät, jos he sen todellakin tekevät ilman kehoitusta. RATSUMESTARI Tämä on nyt uusi todistus siitä, että syytätte meitä provokatsionista, kansan kiihoittamisesta. Saman ajatuksen sisältää jo kirjoituksenne, joka oli lehdessä. Vieläpä olette suoraan kenraalikuvernöörille lausunut, että harjoitamme provokatsionia. Olettepa lähettänyt santarmipäällystölle lausunnon antamista varten joukon kirjoituksia, jotka ovat juuri meidän lähettämiä teille lausuntoa ja selon ottamista varten, onko salaisien vehkeilijöiden toimissa perää. Tämä on kaikki syytöstä provokatsionista, eikö niin? MAAHERRA (hymähtää, mutta on vaiti). RATSUMESTARI Te unohdatte, että minä olen myöskin hallitsijan edustaja täällä. MAAHERRA Mutta täällä, tässä läänissä, on vain yksi maaherra. Jos te häiritsette minun toimintaani, niin on minun se estettävä. Vai ettekö luule minun tietävän, keitä ja missä teidän salaurkkijanne ovat. Tunnetteko esim. rautatiekirjanpitäjä Ilon, mainitakseni vain yhden? RATSUMESTARI (vihaisesti). En tunne. MAAHERRA Sen arvasin. Te ette tunne ketään, mutta monet, lääninhallituksesta alkaen, tuntevat teidät. Sillä teillä on kirjeenvaihtajanne monessa paikassa, kirjeenvaihtajanne ... RATSUMESTARI ... jotka ehkä saavat maksunkin ilmiannoistaan, niinkö? MAAHERRA Tepä sen itse sanoitte. RATSUMESTARI (nousten). Muuta en tahdokaan enää tietää. Olette kyllin selvästi itse minulle nyt lausunut syytöksenne provokatsionista. Nyt on minun asiani toimia. (Lyhyt kumarrus.) MAAHERRA (viittaa kädellään ovelle päin). Sitä kyllä odotin. (Viittaa vielä kerran.) Hyvästi! (Jäätyään yksin kävelee muutamia kertoja nopeasti edestakaisin huoneessa.) MAAHERRAN TYTÄR (tulee juosten sisään oikeasta takaovesta). Isä, isä! Miksi kokoontuu kansaa niin paljon torille? MAAHERRA Saadaan nähdä. Kuuluvat tulevan luokseni. Lähetystöjä ovat. Mene, lapseni, takaisin! Mene! (Poistuu itse vasemmalle.) KIVALTERI (tulee). Eikös kuvernööri olekaan täällä? TYTÄR On. Tuolla huoneessa. (Osoittaa vasemmalle.) Niskanen! Mitä ne ihmiset tänne tulevat? KIVALTERI Eivät, heittiöt, pyhänäkään anna kuvernöörille rauhaa. Lähetystöjä sanovat olevansa eri kunnista. Tahtovat päästä kuvernöörin puheille. TYTÄR (sisähuoneen ovelta). Isä, isä! Tule tänne, sinua tahdotaan tavata. MAAHERRA (palaa). Mene, lapseni, pois teidän puolellenne. Saat kuulla sitten. (Saattaa tyttärensä oikeasta takaovesta pois.) KIVALTERI (ilmoittaa). Ottaako herra kuvernööri vastaan? Täällä on useita henkilöitä eri kunnista ja tori on täynnä väkeä. MAAHERRA Antaa tulla. KIVALTERI (epäröiden). Mutta jos...? MAAHERRA Niskanen pyytää vain tulemaan! KIVALTERI (poistuu). SNELLMAN, JAUHIAINEN (sekä iso joukko muita henkilöitä tulee oikeasta peräovesta sisään toisten täyttäessä ovista näkyvän salin). MAAHERRA (jää seisomaan joukon eteen). SNELLMAN Olemme tulleet seitsemäntoista Kuopion läänin kunnan puolesta tuomaan nämä adressit, jotka ovat monen sadan kansalaisen allekirjoittamia. (Antaa paperivihkot maaherralle). MAAHERRA (ottaa paperit ja panee ne pöydälle). SNELLMAN Kuvernööri ei niitä edes luekaan? (Hämmästynyttä liikehtimistä joukossa.) MAAHERRA Tietysti tulen ne lukemaan, vaikka voisin kieltäytyäkin niitä vastaanottamasta. Tiedättehän hyvin, että kaikenlaiset anomukset ovat jätettävät lääninhallituksen kirjaajalle ja ettei minulla ole oikeutta ottaa vastaan mitään asiakirjoja. JAUHIAINEN Mutta nämä ovat syytöskirjoituksia juuri teitä vastaan mieskohtaisesti. MAAHERRA Siinä tapauksessa olisi ollut valitettava virallista tietä korkeampaan paikkaan — hallitsijalle, jonka edustaja olen — jos minua jostakin laittomuudesta syytätte. ÄÄNIÄ Siitä juuri syytämme ja vaadimme eroamaan. MAAHERRA Laittomista kutsunnoista syytätte siis minua etupäässä? ÄÄNIÄ Niin juuri. Juuri niistä. Ja sakoista kunnille ja kunnanviranomaisille. Ja paljosta muusta. MAAHERRA Vaikka näissä asioissa olen noudattanut vain hallituksen määräyksiä? ÄÄNIÄ Laittomia määräyksiä! Laittomia määräyksiä! MAAHERRA Joita minä en ole voinut estää? ÄÄNIÄ Sitten on parempi erota. Erotkaa! Erotkaa! MAAHERRA Hyvä! Minä ilmoitan käynnistänne luonani Helsinkiin. Jos minä olen syypää laittomuuksiin, niin... ÄÄNIÄ Olette! Ilmoittakaa! Sitä vain tahdommekin. (Osa kansanjoukosta alkaa vetäytyä pois.) MAAHERRA Lähetän heti tästä sähkösanoman ruhtinas Obolenskille. (Kumartaa jälelle jääneille, jotka vähitellen katoavat pois äänekkäästi puhellen keskenään. Sitten hän istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan.) (Ulkoa kuuluu kovia »alas»-huutoja.) MAAHERRAN TYTÄR (ilmestyy oikealle takaovelle). Isä! Mitä tämä kaikki merkitsee? MAAHERRA Ei mitään, lapseni. Se on vain läänin asukkaiden pääsiäistoivotus minulle. TYTÄR Kuinka raakoja ovat! KIVALTERI (tulee samassa oikeanpuolisesta etuovesta tuoden sähkösanoman). MAAHERRA (ojentaa kirjoittamansa sähkösanoman kivalterille). Niskanen on hyvä ja vie tämän sähkösanoman heti lennätinkonttoriin! KIVALTERI Hyvä on! (Poistuu.) MAAHERRA (aukaisee hänelle tuodun sähkösanoman ja naurahtaa pilkallisesti. Itsekseen.) Kas niin. Santarmin syytös minua vastaan on ehtinyt Helsinkiin jo ennen minun tiedoitustani läänin asukkaiden syytöksestä. Hah-hah-hah-haa! Ja ruhtinas lähettää siviilitoimituskunnan päällikön tutkimaan minun muka tekemiäni laittomuuksia. Ristiinnaulitkaa, ristiinnaulitkaa minut vain omien laittomuuksienne tähden! (Vaipuu pää käsien varassa kirjoituspöytänsä eteen.) MAAHERRAN TYTÄR (tulee sisään kantaen ruukussa kukkivaa ruusua). Isä! Tämä on sinulle kuopiolaisilta ystäviltäsi. (Asettaa ruukun pöydälle). On kuitenkin niitäkin, jotka ymmärtävät sinua oikein. MAAHERRA (nousee ja suutelee tytärtään otsalle). Kiitos, lapseni. Ja kiitos ystävillemme! Olen vakuutettu, että tulee aika, jolloin minua ymmärretään paremmin eikä syyttä tuomita. Minäkin voin sanoa korkeimmalle tuomarille: »Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät!» Väliverho.

3227.txt

Martti Wuoren 'Maaherra eli Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3227. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. MAAHERRA ELI ÄLKÄÄ TUOMITKO, ETTEI TEITÄ TUOMITTAISI

LAULULOI AUNUKSELAZIL Laulettavie da saneldavie heimokanzan laululoi da runoloi aunuksen kielel Kiändännyh da sobevutelluh IIVO HÄRKÖNEN Painattannuh Karjalan kansalaisliiton Itä-Karjalan komitea Wiiburis 1921. Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921. LUVETELMA: I. LAULETTAVIE. Aunukselazen laulu (Kansalaislaulu). J.H. Erkko. Karjalazien laulu (Karjalaisten laulu). P.J. Hannikainen. Kezäpäiväine Karjalan mäjel (Kesäpäivä Kangasalla). Z. Topelius. Hongazien keskes (Honkain keskellä). Yrjö Koskinen. Savolazen laulu (Savolaisen laulu). A. Oksanen. Hämehläzen laulu (Hämäläisen laulu). J.H. Erkko. Oma arvo (Suomalaisten arvo). Jaakko Juteini. Väinämözen lapset (Väinölän lapset). Arvi Jännes. Suomen laulu. E. von Qvanten. Synnyndämual (Maljan esitys isänmaalle). Paavo Cajander. Tuaton valda (Suomen valta). A. Oksanen. Suksimiehien laulu (Suksimiesten laulu). Suonio. Sodamaršši (Sotamarssi). A. Oksanen. Suomelazien maršši (Porilaisten marssi). J.L. Runeberg. Sodamiehen poiga (Sotilaspoika). J.L. Runeberg. Oma mua (Maamme). J.E. Runeberg. II. SANELDAVIE. Kibunat (Säkenet). A. Oksanen. Sygyzyduumie (Syksytoiveita). A. Oksanen. Runonkeriäjä (Runonkerääjä). A. Oksanen. Konza Pohjolan nähtä suan? (Milloin Pohjolan nähdä saan). Yrjö Koskinen. Kaibavo (Oma maa). Kallio. Karjala. Arvi Jännes. Poku. Arvi Jännes. Ilkka. Kaarlo Kramsu. Pyhän hauvan sodamies (Temppeliherra). Eino Leino. Pyhä Spuassa da Pedri (Legenda). Eino Leino. Tuaton kuldakeppi (Kultasauva). O. Manninen. Ondrei Gauriilovitš. Larin Kyösti. Käinkattšoja (Kädenkatsoja). Iivo Härkönen. Jo Karjalan kumbuzil puut kukitah (Jo Karjalan kunnailla lehtii puu). Valter Juva. Kirgahus (Kansallislaulu). Sandor Petöfi. I. LAULETTAVIE AUNUKSELAZEN LAULU. (J.H. Erkko: Kansalaislaulu.) Olet mua, oma armas, ah, Aunuksen mua, tšomin, kaunehin kaikis mais — joga n'iemykkäzeh, joga suarukkazeh kod'i kuldane tänne kui sais! Kod'ikuldazen ymbäril kuuldajat veit, kalarandazet, peldozet, muut — da kui kuuldas mis kummat Aunuksenmuan, eri zuakkunat siel sanos suut! Olis kuuldavat vielgi ne kummembat, kuin ne sielgi jo liikahti kai, kuin ne augei jo hauvat da haudaizis igihauvattu ilmoil jo sai. Kuin se kanzane pien'i da haudunuh nois igiaigazis itkuizis, kuin se nouzi da ratkoi jo rengahat pois igiruastajis raudaizis! Da kulleh se kuohkaa nyt nuoruuttah kuin se lepsaa da lennättelöö — igipäiväzen vuotetun innossah ilokyyn'eldä vierettelöö. Da sendäh nyt kai yläh, yhtennä nyt, oman onnen nyt valvondah! Yhen tyhjän työ igimerkkizet lyö omah muah, kogo muailmah! KARJALAZIEN LAULU. (R. J. Hannikainen: Karjalaisten laulu). Sugumail näil suomelaisten oisko muada toista mis, kuin on randa karjalaisten karjalaizis lauluizis? Laulunna sen lahtet läikkää, ailahinna ualdozet, rigiet ritškaa, rand'iet räikkää, igihongat huoguzet! Perindönnä laulun juuret meil jo loittuo juonnuttih, konza kai nua toimet suuret laulun voimal laiteldih, konza meijän korven rannoil miehet suuret meiskaroi, nuod'ivoloil, kuuzien kannoil ainavozie abrikoi. Da se vielgi vieröö maineh, kuuluu kumma halgi muan, kui se laulun, hengen aineh luonnon voiman voitti tuan, kui se seppä t'iedoin'iekka moizet tšuudomyllyt loi, iški indomiehen miekka, Lemmingäizet leigamoi! Ei meil suurie rikkahuksie eigä liigoi hyvyzie, vain on laulun rakkahuksie aivan meren syvyzie, eigä n'iidä panna hallat eigä vilut vihaizet, eigä vainomiehen vallat, eigä iske ragehet! Jo on kanza Karjalangi monet kovat koitelluh, vainon päivän vaigeimbangi iškut, tuskat tundennuh, sordunnuh jo sodah, voinah, itkuh igiaigazeh — noussuh, piässyh nois on toinah, parembaizeh päiväizeh! Eigä meil tua laulun mahti mene ragoh muan, ei puun, räikkää randa, laulaa lahti, ainos virdeh vedää suun, olgah surun suuren huol'i, olgah ilon remahtus, ainos läikkää laulun puol'i, kandelehen kajahtus! Muga: konza kod'ipuolta surut suuret ahistaa, sillos laulu helkkää huolda, hil'l'embäizeh himajaa. Vain kui päivä parembaine nouzoo Suomen n'iemen piäl, sillos kannel karjalaine helakambah helkkää tiäl! KEZÄPÄIVÄINE KARJALAN MÄJEL. (Z. Topelius: Kesäpäivä Kangasalla.) Puun oksaizel ylimbäizel mäjel Karjalan kaikerran mie, mih kiännyn, mih silmän'i siirdyy, vein selgie vain vienoizie; tuol Luadogan veit, tuol loittuo veit toizet ne vierähtelöö, tuol Siämjärven kuldazet rannat kera hiekkazien kiltšettelöö! Da kiänny hos kunne, sie kiänny — kuin taivahan silmäizet salojärvyöt ne suat tšomat läikkyy, Vieljärvet, oi, vilvakkazet; da suarie, da suarie, da n'iemie, da lahtiloi, pohjukkoi, en t'iijä, kuin kiittiä, kuin laittua, kuin laulua, kuin lauzuo, en voi! — — Mie vain olen lindune pien'i, en piäze mie taivoizih, ei siiben'i kanna, ei t'ien'i vie pilvyzih piälimäzih; jos veizi, jos voizi, ah, sinne luoks Luojani liidelizin, da siel, Hänen jalgazien juures, nenga laulazin, kaikerdazin: Oi taivahan pyhä Herra, sie kaiken, oi, luad'ija, sie, voi kuin sinä kauneheks luajit tämän muan, midä kierdelen mie! Voi, kuin sinun Aunus on armas, kuin Karjala korgie on, ah, pyhä Luoja, sie rakkahus anna tädä ainos, oi, armastamah! HONGAZIEN KESKES. (Yrjö Koskinen: Suomen salossa.) Hongazien keskel tual mökkine seizoo, Suomen da Karjalan kangahil tual, hongazien keskes nua lambizet läikkää, lambizet armahal Aunuksen mual. Hoi tu-ru-tu-ru-tua, hoi tu-ru-tu-ru-tua, laulaa miun lauhakka Aunuksen mua! Vain kägö kuldaine kulleh se kukkuu, kuldazen helevyttä helkyttää! Paimoimba soitto se vuarazil vastuav, kuin syväinpohjazeh tšylkyttää! Hoi tu-ru-tu-ru-tua j.n.e. Vain oma hengibä heis helävöittšöö, hongazien huoguzis, lauluzis, muus. Ah, itše iändä en kieldiä jo jaksa, ah, itšel torvi jo tuohine suusi Hoi tu-ru-tu-ru-tuu, hoi tu-ru-tu-ru-tuu, soittaa jo miun oma torvi da suu! SAVOLAZEN LAULU. (A. Oksanen: Savolaisen laulu.) Miul nouzoo mieleh angieh nyt tua armas Savon mua. Sen kanza äijäl kärzinnyt, vain ozah oigieh tyydynnyt, tua armas, kallis mua. Sen mäjet kuin on korgiezet, kuin vuarat lošnijat, kuin lagiepaikat lauhkiezet da lehon rannat leppiezet da vilun vilvakat! Da salot kuin on sin'izet, puut kulleh tuuhakat, da hongien vanhoin ladvaizet kuin ollah igihuoguizet, da tuulet lauhakat. Da mispä tähtet tuikkajat tual koval pakkazel da Lapin valgiet suihkajat mug' ollah tšomat, kirkkahat kuin Savon taivozel? Vain yhtä viel mie muistelen, sen suihke tšomembi, se silmä Savon tyttären, mih itše taivas tuikkehen sin'izen siirdeli! Ei, emmö liijaks leyhkä myö, sanommo kuitengi: muut elgiä liijaks nagrua työ, meil olloh hoikembaine vyö, jos näittö keyhäksi! Ah, moneh kerdah keldaine se peldo kazvoi teil, vain meijän huuhta hallaine jäi vihamiehen jalgoih se, da tuhkat jäi vain meil. Da moneh kerdah muudagi se soda sordi, löi, kui kuadoi naizet, lapsetki da sinne mendih miehetki, — muut rauhan leibiä söi! Da sendäh kui ois kiel'i heil da vastais vanhat puut, da nägö mual da silmä veil, da vuarat vanhat vastais meil da salot, salmen suut — n'i n'iistäbä tua mon'igi vois hyvin virkkua tuan: »Täs Savon kanza koitteli, da joga voinan voitteli eis tämän keyhän muan!» Da sendäh muud' en t'iijä mie, en tuada parembua, en korgiembazie kumbuzie muus kaikes, min loit Luoja sie, kuin armas Savonmua! HÄMEHLÄZEN LAULU. (J. H. Erkko: Hämäläisen laulu.) Mua kai miul Suomi kaunehin, vain Hämeh siitki kallehin! Sen t'iedänengö verdasta, muan hyvyös mon'inkerdasta, kuin Hämeh, armas mua! Kuin leppiet notkon lehtoizet da linnun laulupehkoizet! Da marjikkahie kangahie niid' en voi mieles suaha mie. Oi, Hämeh, kal'lis mua! Da pellot miittyöt vil'l'avat, da kosket päiväs paistajat! Da tuhandet sen tuomikot da nurmet, lodmat, louhikot. — mis niijen verdasta? Da taivas kulleh korgenoo, da ildatähti loisteloo! Da ruskot, illan tšiiruzet kuin ollah kullan viiruzet, da talvet lauhakat! Da neitgykäistä moista mis mie löyvän kassan kandajis, kuin kuldatukka Hämehen, tuan lagiezen da lembiezen, da sin'isilmä sen? Da kanzua kus, mis löydänen, mie tyynembiä kuin Hämehen, da tazasembua, lauhkiempua? Ei adraldah pois astu tua, ei polle arvuodah! Da sendäh, mies mis tarvitah, muan eis jo vaikka kuolemah, on urhozie, on ukkozie, on nuorembie, on vanhembie, on toimeh tarttujua! OMA ARVO. (Jaakko Juteini: Suomalaisten arvo.) Arvohai se meilgi lienöö omas muas täs armahas, vaikka halla vil'l'an vienöö, tyhjä liikkuu lippahas. Elo kazvaa kyndäjäizel, arvo toimen täyttäjäizel! Frallalalalalalallaa. Da kui poiga aunukslaine häingi lähtöö liikkehel, jo tua korbi kol'l'akkaine kuaduu suurel rutškehel. Häin on lauhkie, lauhakkaine, toven toimis roihakkaine! Frallala... Wain jo opin dorogoilgi Aunukses on astujie, kandelehil, laululoilgi laulajie da soittajie. Valgevus on vierähtännyh, hengi oigie helkähtännyh. Frallala... A tua meijän armahaine, neitšykäine Aunuksen, kuin on silmä kiirakkaine, kuin on rožat ruskiet sen! Hänel luondo laulajaine, syväin hellä, hiilavaine! Frallala... VÄINÄMÖZEN LAPSET. (Arvi Jännes: Väinölän lapset.) Katšo, Suomen tual suvirannoil da Luadogal tiäl rajupiät, da Suomen toizil kannoil mis virdoi, mis vuaroi niät; ne pilkotah Suomie suurda da ruastetah rahvahie sen, ne katkotah Sambozen juurda, sid' yhteh ei liitä n'i ken. Ah, kai lähizimbätki zvuatut eri t'iedä vain kulgietah, kuin kasket muah samah ruatut, min rand'iet vain korbevutah; vähäl vain Aunus jotta ei tunne, kus Vepsäine vierähtelöö, da t'iedäägö Karjala, kunne Viro laivazie viilettelöö! Vain vielhäi yksi on taivas da end'izet merkkizet sen, da vielhäi seukkuzien laivas on varppehet Väinämözen, ah, vielhäi vuarazien harjoil savut tuttavat tubrahteloo, yks maguhai muangi on marjoil, yhet ualdozet ailahteloo! Da vanhoin merkkilöin iänet midä huastetah, laulellah? »Sie jällel kaikkie jiänet, jos merkit vain huonostutah, jos et sie verry jo vel'l'iks, vezis piälittši sildoi jo viä, jos heity et heimoloiks hel'l'iks, igäh et sie huondesta niä!» SUOMEN LAULU. (E. von Qvanten.) Kuule, kulleh iänet vienot helkähtelläh, zruunat hienot — mi on laulu tua? Kuule, hongat humahtellah, järvet, kosket kuohahtellah — Suomen laulu tua! Kattšo, jiät kuin lähtöö, läikkää, päivän paistos kylmäs väikkää — mi on laulu tua? Da kuin ilmoil paukkujaizil tähtet lendää taivahaizil — Suomen laulu tua! Ah, kuin kukat kumarrellah, jovet juosta juovutellah — mi on laulu tuo? Jo nua metšän vuarazetki loimahtellah loittozetki — Suomen laulu tua! Kaikkiel, kaikkiel iänet soittaa, joga paikas mielet voittaa uuzi laulu tua! Da kui syväin sinulleski, kuule tuskas viimizeski Suomen laulu tua! SYNNYNDÄMUAL. (Paavo Cajander: Maljan esitys isänmaalle.) Yks voima se rinnas on sammumatoin, se auttaja tuskas da painos. Se tuttava ongo vain tundematoin? Vain mieldä se polttaa ainos. Ukoniškunna rinnan se suav palamah, se taivahas tulluh on, huastellah, da synnyndämua sen on n'imi! Se ainavo sana se synnyndämuan vei tuattozet kuoleman t'eilgi, vei keskeh tuskan da turmazen suan, da siit elo, valgevus meilgi! Da rauhan tois rakas, kal'l'is se on, mi kautta yön, kiven, kal'l'ivon vabahuoh lavun armahan näyttää! Da nenga olgah, oi, ainos täs muas, muga tuogah se uskuo uutta, da induo uutta, kui turmazet tuas uutt' uhkatah onnettomuutta! Da kuolla ni konza ei mua tämä sua! Eläkkäh, ylekkäh tämä ainavo mua! Eläkkäh oma armahin Suomi! TUATON VALDA. (A. Oksanen: Suomen valta.) Nouze, riendä, tuatoin kieli, korgiel, leviel lennätä! Tuatoin kieli, tuatoin mieli, n'iis vet meil on eländä! N'iidä vet kui meil ei oizi, mis ois, mis ois meijän mua? Nouze, riendä, tuatoin kieli, korgiel, leviel lendoh sua! Tuatoi vet täs adrah tarttui, tuatoi ruadoi tämän muan, hänen kylvös kagra karttui, mie vain hänen jälgie ruan. Kenbö sendäh muu täs voinoh tädä muada juohattua? Da tuas laulut, virret soinoh: Nouse, riendä tuatoin mua! Karjalaine, suomelaine täs on yksin kestännyh, häinbä, kaiken kandajaine, n'ällät, turmat estännyh. Häinbä sendäh yksin käygäh tädä hald'ivoittšemah, ižändäksi ennättäygäh omua randua ruadamah! Iän'isjärvi, Kuudamlahti, Luadokkaine, Suijun suu — silbö mual ken muu ois vahti, sil ken valdua kandas muu? Sil mual siun vain, siun on mahti, kun'i noussoh Luojan kuu! Iän'isjärvi, Kuudamlahti — soitelgah nyt syväin, suu! SUKSIMIEHIEN LAULU. (Suonio: Suksimiesten laulu.) Yläh, Suomen poijat nuoret, ullos sukset survakkua! Lumi peittää lagiet, vuoret, hyv' on meijän luikuttua! Jalga potkie, suksi notkie, hyvät meil on kumbaizet. Heräi tuuli tuttavaine, lehahtih jo lendämäh. Ullos, suksi sujakkaine, lähetähpäs kiistämäh! Koitellahpas, voitellahpas, eigö tuulda tavattas! Kod'i kondivoizen tuos on, sidä kohti pidämäh! Havuloin al, korbisuos on käynyh ukko lebiämäh. Kuules, urmie, liigoi surmie tuldih täs jo liikkumah! Kohahteloo kobrazilleh metšän mezikämmenyt. Ruvetahpas voittozilleh, täs on tovet täyvet nyt! Da mi rutške, hammaslutške kohahtellen korves käy! Jo on karhu kuadunuhki, keijäs sattui ryndähäh. Ukko rukka uubunuhki uneh pitkäh, sigeimbäh. Hal'oveikkua, kuberkeikkua ukko kod'ih suatetah! — Da kui verivainolaine meijän rannoil riennättää, sillos sual'is toizenlaine, veikot, meidä hiihättää! Kädeh sauvat, toizeh rauvat teräväizet temmakkua! Da jo kebieh kellahtannoh, ken tua meidä vastah sai! Pagozalgi painaldannoh, kai on meijän käzis, kai! Da jo varmas suojas armas kohta on kai kod'imua! SODAMARŠŠI. (A. Oksanen: Sotamarssi.) Syttynnyh on soda, voina, vihat kai on valloillah, ilmat ukon iskuloina, tulgua, tulgua kattšomah! Ravahtakkua, pohjolaizet, käygiä, nouskaa, karjalaizet, siegi Hämeh, Savo sie, vihamiestä kohti pie! Meijän iänet yös nyt räikkää, meijän valda tiäl nyt ois, meijän vuarat mätškää, mäikkää: vihoin viimein vieras pois! Laukku selgäh, jalga sukseli, tulikeppi olgapiäl, oman rannan raivavukseh kai, kel olloh hengi tiäl! Ravahtakkua, pohjolaizet... Meijän tiäl on nurmet, pellot, meijän lehtot, lahtien suut, meijän karjan kalkkaa kellot, meijän muada ei sua muut! Ravahtakkua... Da kui voina kulgoo, voittaa, flagut liijat liehkaa tiäl, terväh vuarat vastuav, soittaa: jo on voina voiton piäl! Ravahtakkua... Marrši piäl, lyö, rauval anna, vihoin viimein: iške, lyö! Riendä, riendä; takkua kanna: liijan pitkäks painui yö! Ravahtakkua, pohjolaizet, käygiä, nouskua, karjalaizet, siegi Hämeh, Savo sie, vihamiestä kohti pie! Meijän iänet yös nyt räikkää, meijän valda tiäl nyt ois, meijän vuarat mätškää, mäikkää: vihoin viimein vieras pois! SUOMELAZIEN MARŠŠI. (J. L. Runeberg: Porilaisten marssi.) Poijat kanzan urhakan, mi Pol'skoil, N'emskoil, Ingermanskoil, omal mualgi verda vuodi, viel on verda voittajan siun suon'ilois da vastustusta vierahan! Pois, pois d'ielot lauhakat! Jo tulda tuikkaa, vongeh käy da turman butkes tuiškaa luod'i! Ielleh, miehet urmakat! Ei tuatot ennen oldu meidä huonombat! Ah, n'imen myö vet parembaizen suammo! Iške da lyö, jo vihamiehen kuammo! Ielleh, ielleh, lendäkkiä! Ken tuatot muistaa, häin ei jällel joukos jiä! Voiton kui suammo, vaivat juammo, uudeh jo kižah kiihtää flagut liehkajat. Ielleh, työ revinnyöt da rakkahat! Teis liehkaa meijän mennyöt voitot suurembat! Suomi, Aunus, kod'imua, et veren vuodamatta en'iä jouvu vihamiehen ai sie, eigä en'iä tulle tua, kui vabahuon da hyvän elon hylgiäv mua! Kuolla voijah viimein myö, vain igiä kaikkie pajeta ei, kumarduo da itkie, palzie! Kuolla žuutkimatoin työ, vain sendäh sih, kui iguzeks sai itku da yö! Ah, sabelih da vastah vainon'iekkua! Korgiembazih käi häin, ken kandoi miekkua! Ielleh, ielleh, veikkozet, on atkalambat, kallehembat aigazet! Suojelemah jo omua hiekkua, harvettih ennengi ne joukot urmakat. Ielleh, nyt ielleh, liput liehkajat! Täs seizoo, Aunus, Suomi, henges vardoittšijat! SODAMIEHEN POIGA. (J. L. Runeberg: Sotilaspoika.) Ah, tuatto miun, häin sodamies da nuori, kaun'is häi, viijentoista vanhanna käi sodah, sinne jäi. mainehes da maineheh, ilol itkuh, tuskaizeh tuleh, vereh viimizeh ainos, armas, käi! Laps olin, kui häi lähti pois, kui loppui rauha muan, vain astundan sen armahan mie ainos muistan tuan, da hatun, sullat viuhkajat da rožat tuulen puahtamat da kulmakarvat korhakat — ne ainos mieleh suan! Da terväh, kui vain marššimah se sodajoukko sai, jo kuulin, kuin oi' urhie häi, sai kun'n'ivoizet kai. Jo briäškän sai, ah, armas häi, toizengi terväh jälgehpäi. Da minun mieles duumat käi: »Vot häi, ken sinne sai!» Da talvi lähti, suli jiät, sai kevätpäivät nua, jo kuulin: kun'n'ivoizih noih miun kuadui tuatto tua! Da mih mie painuin duumaizih, mih hyvih mielih, tuskaizih! Vain muamo sordui itkuizih, da hänen peri mua! — — Mie keyhä olen, tyhjä nyt, miul kod'ie, konduo ei, koin, konnun, kaiken kavotin, kui tuatoin Tuon'i vei. Vain itkemähkö ruvennen? Mie suurembakse kazvanen! Da poiga moizen tuattozen se hukkah jouvu ei! Kui viizitoista vuotta vain mie kerran täydeh suan, käyn samah sodah, kuolemah eis tämän keyhän muan! Da mis tua voina vaigein lie, sih käy en mielin haigein mie; mih kohtah ennen tuatto sie, sih miegi, poiga, suan! OMA MUA. (J. L. Runeberg: Maamme.) Oi mua, sie tuatoin, muamoin mua tiäl kylmäs pohjazes; ei notkelmua, ei nouzelmua, ei lahtie, randua lauhkiembua kuin kod'imuas täs kuldazes, muas tuaton kallehes! Kuin keyhä olet, tyhjä sie, ei kiillä tanderet, et viätä suurie vierahie; vain kallehimbaks kiitän mie; siun salot, suaret, manderet meis kulda-uardehet! Ah, igikosket kuohakat da virrat viuhkajat, da hongien vanhoin huojundat, da tähtiyöhyöt kirkkahat — nua läikkäjät da lauhakat meis kullan kuuldajat! Ah, täshäi adral, astalai mua tuatot telmettih, täs itkendäl da laulandal, yöl, päiväl, pimiel, valgiembal, täs tuskaizet nua tunnettih da kurjuot kärzittih! Da ken ne kurjuot kuvahtua voi tämän kanzaizen, kui voinan jallois vongui mua, da halla n'ällän kandoi tua; da kanzan veren kallehen ken mittais kaiken sen? Täs, täs on veri vuodannuh eis meijän kurjiengi, täs iluodah on laulannuh, täs huonovuttah huogualluh tua kanza, meidä vanhembi ken meidä souvatti! Da tiälhäi nyt on lauhagi da tiälhäi eliä voin, mi tuska, kurjus, tullohki, tiäl, tiäl on tuatto, muamon'i — da tuatotoin da muamotoin se eigö ozatoin? Da täs, vet täs on tämä mua, se eigö lähil täs? Myö emmögö voi ozuttua da sanuo: ongo vieras tua, da eigö kaikes eländäs se ole lähimbäs? Da vaikka kuldapilvilöih hot meidä viedäski, iguizih iloläikyndöih, mis aig' ei tuskih, itkendöih, n'i kod'izeh täh kurjangi ois halu kuitengi! Ah, toven, laulun kodhmua, mua tuhatjärvine, ei kylläl sinun kiittiä sua, kui kaiken sinul andaa tua, kui ilon, turvan andaa se mua kal'i'is, kuldaine! Da sendäh kerran korvestah se nouzoo, kal'l'is mua, kui syväin meilgi palamah suav vel'l'ien kera rinnakkah — kui meid' ei rajat ruasta, jua, kui yks on kal'l'is mua! II. SANELDAVIE. KIBUNAT. (A. Oksanen: Säkenet.) Sygyzyine syngie ilda kattaa kylän, linnaizen, kohahtellen kuusen huogu vastuav iäneh ualdoizen. Kuuzien ai siel seizoo suojus. Sebä kattotorvestah sukkelaizeh suoldeloobi kibunaizie kiilumah. Kibunat ne kirmahtellen tuulen kobris tanssitah, heloitellah hetken aiga, tuikahtetah, sammutah. Lämmitystä n'iis ei lähte, valgene ei vaigie yö. Vain ne kerrotah, kuin ainos al siel ahkeraine työ! Kajahtajal kalkutuksel seppä raudua kuonnuttaa, puhaldajal puuskatuksel tuasten tulda tubruttaa. Kibunoi tuas uuzi parvi lendää yöhyöh kol'l'akkah. Kylän lapset seisahtutah tuah kuin kummua kattšomah. Kibunal ei pitkä lendo ole ilmamatkallah. Tulen vain suav syttymäh se paikkah tulenottajah. Da sie laulun'igi, lendä, kibunanna kiijä muas, nuorie mielie nostattele, sytyttele, sammu tuas! Kembä t'iezi, laulun innon uuven saizit uhkumah, syväinpohjih suomelaisten, Aunuksehki atkalah! SYGYZYDUUMIE. (A. Oksanen: Syksytoiveita.) Poispäin, pois yhä painuu päivä da yö yhä yldyy, lehti jo kellastuu, härmä jo kattaa muan, talvieba t'iedää tua taviloingi da telkkien lähtö — onnekkahat, ai pois piästäh jo kylmän da yön! Embä mie yhtelläh suruh suureh da vaigeimbah langie, tyhjäh mennyh se ei tua kezäaigane työ: ah, kevot pellol ne seistah da puurnut on täyzinnä aitois, karjan'i kylläine tua liäväzes möngähtelöö; min pan'in peldozeh siemendä, sielbä se muas pyhäs kestää, sielbä se ei mene pois, vaikka nyt mullakse suav. Ah, suvi uuzi kui kirkasteloo elosmaida, se nouzoo uudenna vil'l'anna tuas tanderis taivahih päin! Ristittyhengi, ah, nengaba siungi on kohtas da luadus. Surra siun tarvitše ei, vaikka sie vanhakse suat! Vaikkaba valgie tua lumi parran da piängi jo peittää, verkembin suonet jo lyöv, jalga jo horjahteloo. Nuorembanna da vahvembanna sie ruavoit da reuhtoit, jälgibä kaun'is jäi, jäi itšel, tuattoski mual, jäi omal mualles tua jälgi da jiähäh nua armahat lapset, kel hyvät oppizet sie aigaizeh annoit jo kai. Ah, itše kuolet sie, käjet, jalgazet haudah jo pannah, hengibä kuolematoin kuole n'i konza se ei! Vain elo uuzi kui suabi da kirkasteloo elos maida, uudenna hengennä sie nouzet jo taivahih päin! RUNONKERIÄJÄ. (A. Oksanen: Runonkerääjä.) Mie lähtin loitos Karjalah luajindua laulun oppimah, da matkain äijän maida, soida, da äijän saingi laululoida. Vain mikse lähtin matkoih noih, ei abuo n'iis miun n'eroloih! Sain virttä laukut viijet, kuuvet, ei synny laulut omat, uuvet. No, seitšentoistavuod'ine miul tuli vastah n'eidoine, häin kulleh, armas, nagrahteli, da helakkaizeh punoitteli! Da vaikk' en paista malttanuh, ei häingi midäi virkkannuh. Häi minuh loi vain silmät tummat — sai mieleh ailahtukset kummat! Ne ailahtukset abiezet kuin armahat, kuin sybiezet, kuin syvimbie jo liikuteldih da jäidä, halloi sulateldih! En lähte en'iä Karlajah mie laulun'eruo oppimah! Jo laululoi mies tämä luad'ii, Yöt, päivät edo d'ielo vuad'ii! KONZA POHJOLAN NÄHTÄ SUAN? (Yrjö Koskinen: Milloin Pohjolan nähdä saan?) Luondo paukkaja Pohjan muan! Konza nähtä mie tuas siun suan? Suanengo kirkkahal tual kezäyöhyöl, vaigo kui lämbimäl läikeh-vyöhyöl kierdää päiväne taivozen tuan? Vaigo läikkehis Pohjolan vezien, kaikis kuuldozis kuldakezien, jott' unet armahat todeh suan? — Konza Pohjolan nähnen tuan? Onhain nytki siun kumbuizet yhtä jyhkiet da kaunehet! Vielähäi kosketki kuohahtelloo, virrat viuhkajat pauhahtelloo, halgonoo uurdehie halgi muan? Meretki eigö ne siel viel loiška, vastah kal'l'ivorandoi roiška? Engöhäi kuulle vain ärjehtä tuan? — Konza Pohjolan nähtä suan? Talvizen maailman mahtavus, lumizen muan igikaunehus, seizojat metšät da sangiet salot, Lapin valgein vaihtujat palot, eigö ne nuagi luonduo muan? Eigö ne kai ole liikkumatta, kanza pystys da kuadumatta kai tämän urmakan Pohjan muan? — Konza Pohjolan nähtä suan? Kanza yrmie, mi ennengi miehen mittazet täytteli, vuarat hiihteli, kyndi merdä, eigö yhtä viel kal'l'ista verdä, kai hyvin kohtat kanzan tuan? — Eigö vielägi vuaran t'eis se andane hengie muan oman eis se, eis oman, armahan tuaton muan? Konza Pohjolan nähtä suan? KAIBAVO. (Kallio: Oma maa.) Ah, ozakas, ylen onnekas häi, ken tuattoloin mualdah nuorenna joudunnuh ei, kui oza miun oma vei! Ei hänen kui minun nyt pidäs taivasta vastah n'urguo. Vain minä täyveldäh täytyn jo hengähtämäh. Ainos, kui muistan sen yön, kuna rakkahil randazil lähtin, kyyn'elet silmäizih kerdyy jo kuivaizih. Ei minun mieles, ei igäpäiväh ne muat, elot mennä, mis minä liigaizet kuulin ne lauluizet. Sielbö ne, siel oli miehet da sielbö ne vast' oli laulut, poigazet karhuizie kuadeli murmettajie. Kylmäzet talvizet siät, Lapin valgeida taivahat täyvet, kaunehet, kiirakkazet kuin zor'at kuldaizet. Voi työ pohjozet yöt, läbi yön kuin päiväne paistaa, kattšeloo kuldaizih järvyzih kiltšhettäjih. Teijän kui keskeh da luo Oza armas se viel minun suattas, tundizin salmen da muun, taivahan tähten da kuun! Sielbö miun kaibavo on, siel kai minun mennehet mielyöt, sinne miun t'ietton'i häi, kai omat ystävät jäi. Äijäl kiitelgäh elospaikkazie muut hyvin toizie, kaunehis kaunehin tua miul oma synnyndämua! KARJALA. (Arvi Jännes.) Kus uallot Luadogan vuorih lyöv, kus Imatran veit rajut raugei, kus Pieline vuaroin juurie syöv, siit muas miun silmän'i augei, siel kižain lapsenna järven rannoil, siel muatah tuatton'i kuuzikon kannoil, siel, sielbä rindanh syttyjä, ah, sai lembehki leimahtamah! Siel rahvas se sitkie, ah, sitkie on, kuin vuahterin ladva nuori, se kylläl vet suanuh jo itkie on, vain vahva vet on kuin vuori, se orjanna olluh on ounahan herran, se vaivua nähnyt on toizen verran kuin vel'l'et muut, — mut murdumatoin viel leikkižä on, surutoin! Se soittaa viel yhä kanneldah, midä lapsenna ainos kuulin, da tuattoloin vanhoin laulelujah viel viälläldelöö homeh-huulin; da ukkozet astutah kalmiston yölöis, da kerrotah mennehien kanzoin työlöis, da n'euvotah polvie nouzijua — opi, kuundele, Karjalan mua! — Da sielbä mie moistagi silmih sain, kuin tuskis on rajan rahvas, kuin kattšoo se vel'l'eh kui vierahah vain, käzi end'izen keijozen kahvas, kuin al se kauhakan vel'l'esvainon viel ielleh ois vallas sen vaigien painon, viel ielleh se itkis da kirskuo vois — mis loppu on itkulois? Vain oigevuttas da oppilois kui armahindas sie hoijat, ei hädiä mennehis muist'ilois, ei voittua voi sinuo noijät! Sie keväil kukkija vanha tuomi, sie uuvestah yläh nouzija Suomi, sie talvet kestäjä vanha kuuz, sie Karjala vanha da uuz! POKU. (Arvi Jännes.) Poku, kaun'is sie, orih oigie, oman tuatton'i ylbevys, muistanhan tuan, parahimbien juoksijoin poigie, paras poigagi juoksija Suomenmuan! Hyväs tuatos, kandajas suannuh, hyväs hoijos da ruokkozes kazvannuh, izäukko se ennen ei muannuh, kun'i ei hebo kagroi se rauskuttanuh! Da se maksoigi hoidajan huolet, puhassiäri kui lähti se poimettamah, jäi jälgeh juoksijois puolet, orihkunduo kui käi ukot koittelemah. Kui kanttoras istui se tuatto, oli kattšonuh kirjoih jo kyllikseh, pihal sai, hevon tal'l'is jo suatto da val'l'asti korjah kaidaizeh. Toki enzin häi mägivyödä, käzin koitteli muidagi val'l'ahie, jo lennätti leuhakan myödä mägilöi, kylän kylgilöi pal'l'ahie. Da Imbalahten randah, oman jiän kevätkylmäzil kieräizil karahutti, da korjan kandah lumet löi muga paukkujil pahkurazil. Da poigazeks muuttui jo tuatto, nägöpäil muga ruskiet laippazet sai, da mieleh on miehel se suatto, pahatmieletki sinne jo lendeli kai. Vain kiännyhäin korjas, jo toizie hebon'iekkoi jo jiäl hyväl lennättää, ubehie kyläs on monenmoizie, n'iil nuaburit kilbah jo ennättää. Vain tyhjiä, tyhjiä on koitos, hebo kaun'is vain kattšoo da hirnahtaa, ligimaingi ei piästä, da loitos kai jiähäh, kui juoksuh se kirmahtaa. Näin juoksi se tua, orih oigie, hebo kirmie da kuulokas Karjalanmuan, hebon'iekoiks sen kazvatti poigie, monen voittajaks kilvan talvizen suan. Da vierahil mailgi se kerran, N'evan jäilgi se ukkozen leuhkajan vei, da eis monen Moskovan herran hebokunduo se vanhua polgenuh ei. Vain siit joba hervahti hoiva, ukon iän'i ei kuulu, se käske jo ei; Poku kaun'is, se Karjalan oiva, alapäin ukon armahan haudah jo vei. Da mondaba muudagi meildä sidä silloin jo haudazeh kylmäh sai, ilo, tervehys muamozent'eildä, omat lapsajan ailahat kuldazet kai. ILKKA. (Kaarlo Kramsu.) Viel mainehinna main'itah da sanotahki suorah: vot, Ilkka, häin vet eliä t'ies, da — kuoli hirttonuorah. Häin oli taloinpoiga vain, ei suurda suguo olluh, vain yhtäkai häin ylimbiks on Suomen miehiks tulluh. Häin eli aijois atkalois, voi, itkun aijois, vihan, vain häinbä, Ilkka, luodugi ol' aigoih moizih ihan. Ne äijät kanzua painettih da kuritettih, lyödih, kui herrat vennot, vierahat ne Suomen randua syödih. Da mon'i itki, toivotti: jo oigie men'i haudah! Vain Ilkkah moine voivotus se razahti kuin raudah! Häin kuundeloo da kuundeloo, jo kanzal iänen andaa: »On hyvä sidä kurittua, ken kuritusta kandaa!» »Ken valitteloo vaivoi vain da vaivazih noih vaibuu, sen ainos päiv' on atkala, sen hyvä päivä haibuu!» »Ei muga, vel'l'et; nouze pois, jo toine virzi luaji! Ei oigevutta muas se sua, ken itše sid ei vuaji!» Näin huasteloo. — Da sanazet ne lähtetäh kuin lendoh, da satutah kuin vazamet ne Suomen kanzah vendoh. Da kanza nouzoo, kavahtaa, da soda syttyy sangie, da mones syväinpohjazes se pyzyy aiga angie. Da sorrutah jo sordajat da kurittajat lyyväh. — Vain joba Ilkan itšengi ne omat koirat syyväh. Häin petetäh, häin jätetäh, häin viijäh hirttonuorah; da vot, min surman Ilkka sai, sen sanommogi suorah! Da mon'i kuoloo surmah muuh da mon'i murduu muuhki, vain kel ei surmua parembua, se sorduu hirttopuuhki! PYHÄN HAUVAN SODAMIES. (Eino Leino: Temppeliherra.) Sodamies pyhän hauvan kuin huudeli häi: — Pyhä haudago meil olis mennyh pois? Kuuz miestähäi meidä viel tänne jäi! Käzi astalah vain, hädä meilgö täs ois? Da paganat tuldih. Vain urmakka tua mies huudeli: — Vielä on meidä kaks, viel käzis on meil pyhä Jumalan mua! — Käzi löi, kävi tanner ruskiembaks. Da häin iški da löi yöh, pimieh sai. Da paganat tullah da išketäh hyö. Da vaikka jo toizet kuadui kai, häin seizoo vain hauval, piäl kuuvain da yö! Jo paganat iškijät kummastutah: — Mi mies tämä on, kui kuavu ei pois? Häin kuolluh jo on, vain seizomah jäi hauval — kuin kuolluilta iškie vois? Da lähtetäh pagoh. Jo jouvetah: jo hauda on heijän da mua pyhä kai. — Vain kerran vuuves, kerrotah, mies ainos se hauval seizomah sai. Da Jumalan an'helit miehen piäl ne lauletah: — Kuollut ei, n'ukkuu vain häi! Ken kuoleman korgeimban kuoli tiäl, muan algi se nouzi da iškemäh käi! PYHÄ SPUASSA DA PEDRI. (Eino Leino: Legenda.) Kui ennen Pyhä Spuassa da Pedri tua muas-jalloin käydih — riähkähine mua kui pyhembätki nägi kulgijaizet — hyö Suomenmualgi tuldih, suurembaizet. Da illan tšiirus juurel koivupuun hyö istahtettih, edeh salmensuun, da siit hyö tuas kui ennen pienen sporan kerallah laittih. — Pedri algoi toran: — Voi, Spuassa, mil myö mual nyt jouvuttih, min kanzan keyhän, kurjan eloksih! Kui karu mua, kui kova, pellot pienet, ei muida herkkuloi kuin marjat, sienet! Sen kuuli Spuassa tua, da muhahti. — Voi olla karu mua, häi virkahti, vois vil'l'a teräh tulla terävämmin, vain kanzal täl on syväin hellä, lämmin! Da nenga sanottuo tuas muhahti. Da katšo, veit kuin hil'l'ah liikahti, kuin suot nua kuivi, korbi kuadui, augei, da hallat vilut peldoloil pois raugei. Da pyhät miehet mendih molembin. Vain sanotah, kui illoin lämbimin siit istut koivun al sen keskikezil, kuin itše Herran hengi liikkuis vezil! TUATON KULDAKEPPI. (O. Manninen: Kultasauva.) Päivän kullat kibunoijah kezänurmikkoizel. Tširi-tšsiri! tširkat soijah pienel Anderoizel. Pien'i, armas Anderoine kezänurmel n'ukkuu. Heiluu hein'ä vihandoine, kägöikulda kukkuu. Muamo lasta hoideloobi: n'uku, n'uppu Herran! N'uppu kazvaa, korgenoobi kuldakepiks kerran. Suannoh kerran suurembakse, kui on kylläl muannuh — jo on nurmeh n'ukkujakse tuatto, muammo suannuh. Kattaa hein'ä kallehinda heijän unda, työdä — vain mi unda armahinda, Anderon jäi myödä! Anderoine jatkeloobi, kuhai aiga andaa. Korzi nuori korgenoobi, kuldatähkät kandaa! ONDREI GAURIILOVITŠ. (Larin Kyösti.) Pois t'iel työ burlakat! Blitš da blitš, täs itše Ondrei Gauriilovitš t'elegöis omis ajaa, lendää hiekka, häi paras Karjalan bariššiekka, häi ruhtin rubl'an da kukkaron — hyvä, n'eyrä da viizas, ah, viizas on! Häin ostaa, vaihtaa da myöv, oh, myöv. da revon nahkois liikkuu da syöv, hehei, pod'igosudaa, väl'is ven'aks iändää, da silmiä išköö da muurn'in kiändää, hänel korgo kazvaa da kauppa käy — vain ylvästystä ei liigua näy! Häin on pejuun'i, biegloi kerrassah, itše d'iegari kaikis d'ieloissah, on kolme taluo jo okajannoil, da suadavie kaikil muailman rannoil, da tarkkako ois, kitšakehtaja, — ei! Häin liijat vain end'izih liigoih vei! Häin Ser makses bohatan mutšoin toi da Koštja jo post'elil piehtaroi, da tämä se perii koit, konnut, mannut — da parahat ongi jo bankkih pannut — da ukon poiga se poigane lie, da kuldakiesit ne händä vie! Da ukol Saimat jo kymmenet, da hyvin käyväh ne kauppazet, häi Piit'erih kalua, linduo kuskuav, da tyhjiä ei kanna häi ažeis tuskua, da yhtä hyvä on Piit'erin mies kuin omangi muan uroh kugat'ies! Vain paha kölli sai main'ittšemah: itše Gruunuo petti häin kaupoissah. No, häinbä herrat könäkse juotti, da kirikköh uuvet kellot tuotti, da obrazat, kai, da oo-hehehei, on end'istä parembi häin, Ondrei! Kai synnit häi papil kuit'ikse sai, da pyhät päivät häi muistaa kai, da kirikös kulgoo da tuohkusen ostaa... Da joga mies hänel hattuo nostaa, kui nenga t'elegäs, blitš da blitš, tua ajaa Ondrei Gauriilovitš! KÄIN KATTŠOJA. (Iivo Härkönen: Kädenkatsoja.) Oliba neido nuorikaine, kyliä suurda gul'aittši, tuli akka mustalaine, kättä kattšuo halaittši. — Annas katšon kämmenpäidä, annas kirjat selvitän, t'iijän, vanha, n'iidä näidä, lapsikanzua enembän! — Engä anna, engä ole, mene matkoih kirjoines, miuh ei tauvit suuret tule, engä arvan tarbehes! — Olet, olet, tyttörukka, annas, kaun'is, katšahtan, silie siul on otšatukka, hyvie siul mie ennustan! — Elägä hyvie, elägä pahoi, elägä suurie sulhaizie, elägä liigoi linnoin rahoi, miul n'i mid' ei n'iidä pie! — Ohoh, tyttö kirhakkaine, liijan suur on syväin siul, annas katšon, armahaine, igiä enembäine miul! Kattšoi kättä, kattšoi toista. — Voi voi, mit mie kummat niän, midä siulles sumina moista näyttää kirjat kämmenpiän! — Midä, heitä, houkkapäine, mene mettšäh, hori siel, mie olen n'eido neittipäine, kohta viijäh vihkit'iel! — Elä, elä, armahaine, ole liijan zrougoi sie, mie olen akka mustalaine, mie en virka valehie! En mie vanha varzin huasta, katšo itše kirjaizih, n'eitit heitä, kassat ruasta — kuolet kosken burhaizih! Meni matkah mustalaine, tyttö ielleh gul'aittši, kuului viesti vennombaine: sulhoi muida suvaittši! — — Tuliba neijon vihkipäivät, kosken yli kullettih — burhut vain nua vezih jäivät: tyttö koskeh ryöpsähtih! JO KARJALAN KUMBUZIL PUUT KUKITAH. (Valter Juva: Jo Karjalan kunnailla lehtii puu.) Jo Karjalan kumbuzil puut kukitah, jo Karjalan koivikot kaun'istutah, kägö kuldane kukkuu, on mua lumetoin — vie sinne miun kaihoni pohjatoin! Da tunnen mie vuarat da kai mäjet nua, da kaskinna kai nyt on Karjalan mua. Da synkis da sankois nois salomais ken salmiloin suis nyt souvella sais! Da moneh kerdah jo kierringi nois mie Karjalan huoguja-hongikkolois, da vuarazil seizoin pal'l'ahin päin, da kaiken tuan kaihon'i muan oman näin! Da vuarazien pert't'izih, Ukkoloin luo miun nosti jo Karjalan korbi da suo, da siel midä kuulin da tunzin da näin — ah, siit igipäiväzeh kaibavoh jäin! Jo Karjalan kumbuzil puut kukitah, jo Karjalan vuarazet kaun'istutah, kägö kuldane kukkuu, on mua lumetoin — voi, sinne on kaihon'i pohjatöin! KIRGAHUS. (Sandor Petöfi: Kansallislaulu.) Yläh, Aunus! Kuuluu iänet. Nyt jos duumit, jällel jiänet! Orjusko, vain vabahusko, val'l'ikkua, on huondesrusko! Omii igijumalil nyt vannokkua: Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua! Kirottunna meijän kanza kulgi ainos, kaglas anza. Vain kuin Luoja hengen andoi, igikahlehihko kandoi? Omii igijumalil nyt vannokkua: Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua! Kurja, ken ei ittšie tunne, kunnotoin, häin mengäh kunne! Hänel totta mieron randa paremb' on kuin heimon kanda! Omii igijumalil nyt vannokkua: Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua! Igiä kaikkie kahl'israuvois kulgie ei sua, muata hauvois! Orjat oldih, huonot, gor'at, paistakkah nyt huondes-zor'at! Omil igijumalil nyt vannokkua: Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua! Tuasten n'imi aunukslaizen suabi sluavan suurembaizen. Igihäbiet, huigiet suuret pestäh pois kuin riähkän juuret! Omii igijumalil nyt vannokkua: Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua! Da kuin kuuloo jälgikanza, katšahtaa: pois katkei anza, kiittää, itköö hauvoil meijän, kohendui kuin elos heijän! Omii igijumalil nyt vannokkua: Itšeh nähnyt ainos ruadaa tämä mua!

3228.txt

Iivo Härkösen 'Laululoi Aunukselazil' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3228. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.

AUNUKSEN HELMI Romaani Kirj. SIMO ERONEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919. I. Ali Martikainen oli ottanut ensimäisen uittourakkansa. Urakkasopimuksen mukaan hän sitoutui kulettamaan vesiteitse Ääniseen petroskoilaisen toiminimen Baroninin omistamat kuusikymmentätuhatta honkatukkia, jotka oli talvikelillä vedetty erään Soimijokeen laskevan sivujoen varsille. Jollei hän yhtenä kesänä ennättäisi saada kaikkia tukkeja Ääniseen, ei urakanantajan tarvitsisi suorittaa sopimuksessa määrätystä summasta, kuudestakymmenestätuhannesta ruplasta, ainutta kopeekkaakaan. Muona ja työkalut oli urakanantajan hankittava, ja niistä ei Ali Martikaisen tarvinnut suorittaa mitään korvausta, vaikk'ei hän urakkasopimusta kykenisikään täyttämään. Sellainen oli sopimus. Se oli kaikin puolin selvä ja täsmällinen sopimus, vain yksi kohta siinä oli epätäsmällinen. Siinä ei mainittu, minkä Soimijokeen laskevan sivujoen varsilla puut olivat. Mutta nyt on asianlaita niin, että Soimijokeen laskee useampia sivujokia, ja toiset niistä ovat hyviä uittojokia, toiset aivan kelvottomia. Ukko Baronin oli kyllä sopimusta tehtäessä vakuuttanut, että hänen puunsa olivat hyvän uittojoen varrella, parhaan mitä niillä mailla oli saatavissa. Nimeä hän ei valitettavasti sanonut muistavansa, mutta eihän nimi ollut pääasia. Vesi oli pääasia siinä joessa, niinkuin kaikissa joissa, ja sitä oli riittämään asti. Sen sai Ali Martikainen uskoa, kun hän vakuutti. Ja Ali Martikainen uskoi. Hän oli silloin ensikertalainen Aunuksessa eikä sattunut tietämään, että niissä sikäläisissä joissa voi vettä olla riittämään asti, vieläpä vähän liiaksikin, eivätkä muutamat niistä silti kelpaa uittojokina mihinkään. Siitä kyllä vanha ja varovainen Iikka Penttinen Ali Martikaiselle hienosittain huomautti, kun Ali Martikainen pyysi Iikkaa apulaisekseen uittotöiden valvomiseen. Ali Martikainen vastasi vain lyhyesti, että sopimus oli tehty ja hän aikoi sen myös täyttää. Se oli Ali Martikaisen tapaista, hän ei koskaan peräytynyt antamastaan sanasta, vaikk'ei sitä olisikaan paperille kirjotettu. Sitä vähemmän tuli peräytyminen kysymykseen, kun oli kirjallinen sopimus, oikein Petroskoin kaupungin notaarintoimistossa laadittu ja asianmukaisesti vahvistettu. Huhtikuun puolivälissä Ali Martikainen läksi työmaalleen. Hän otti Iikka Penttisen lisäksi Suomen puolelta työpäälliköikseen Mikko Sormusen ja Aatu Lappalaisen sekä kolmekymmentä uittomiestä. Loput piti ottaa perillä aunukselaisista ja ryssistä, kunhan Suomen puolen miehiä oli sen verran että suolaksi. Himolaan saapui Ali Martikainen joukkoineen viikkokauden taivalluksen jälkeen, josta alkupuoli suoritettiin hevosilla, loppupuoli suksilla suoraan salojen halki oikaisten. Hankikeli oli parhaimmillaan, ja niin sujui matka mainiosti, kun onnistuttiin oppaiden valinnassa. Himolassa oli odottamassa Petroskoin kaupungista saapunut kokki muonavarastoineen ja rottapoikineen. Uittohommissa tarvittavat työkalut oli jo talvella vetosavotan aikana sinne salolle hommattu ja jätetty vetomiehille rakennettuun tukkilaissaunaan kevättä vuottamaan. Himolassa ei tiedetty tarkalleen sanoa, missä paikoin se työmaa oli. Siellä sen piti olla jossakin Soimijoen ja Aunuksen maanselän välimailla. Se on avara alue, parisensataa virstaa joka suunnalle, ja sitä nimitetään tavallisesti »Egyptin korveksi». Sivumennen sanoen se vastaakin hyvin nimeänsä, tuskin parempaa nimeä pappikaan olisi sille osannut keksiä. Sen tiedon sai Ali Martikainen Himolassa, että perillä saattoi olla jo aivan tarpeeksi asti aunukselaisia ja ryssiä uittotöiden alkamista odottamassa. Niitä oli Himolan kautta kosolta painunut ja arvattavasti niitä oli mennyt toisiakin teitä. Ne kai asuskelivat siellä tukkisaunassa — eli täituvassa — niinkuin niitä saunoja nimitetään. Ja Himolassa uskottiin, että ne odottelijat olivat jo hyvin halukkaat töihin ryhtymään, sillä eipä niillä näyttänyt suuria eväsvaroja olleen mukanaan. Tämä tieto oli Iikka Penttisen mielestä suoraan sanoen ikävä. Täytyi pitää kiirettä, etteivät ne odotellessaan ennättäisi liian pahasti nälkiintyä. Ne olivat muutenkin hiton huonoa väkeä, ja sitten ne eivät tietysti viikkokausiin mihinkään kelpaisi, saisi vain niitä turhanpäiten syötellä ja kuonnutella. Kiirettä koetettiinkin pitää matkavarusteluissa, mutta puhaltamalla ne eivät sittenkään tulleet tehdyiksi. Täytyi laittaa erikoiset hankikelkat, joihin sijoitettiin koko summaton muonavarasta miesten vedettäväksi, sillä eihän tiettömille saloille ollut hevosia ottamista, eikä niitä Himolan laisesta kylästä olisi ollut edes riittävästi saatavissakaan. Oppaiksi halukkaita oli sen sijaan aivan tarpeeksi, ja kaikki ne suuriäänisesti kehuivat tuntevansa jok'ainoan pilkotuksen niillä taipalilla. Matkan pituutta eivät kyllä tarkalleen tienneet, arvelivat karttuvan ehkä kuutisenkymmentä virstaa linnuntietä mitaten. Tässäkin asiassa oli Iikka Penttinen varovainen ja lausui otaksuman, että ne kuutisenkymmentä virstaa saattoi yhtä hyvin laskea saduksikin. Ne Egyptin korven taipaleet olivat näet hukanhännällä mitatut, eikä siinä silloin oltu niin tarkkaa tehty. Iikka Penttisen arvelu toteutui harvinaisen täydellisesti. Mutta toinenkin opettava huomio saatiin matkalla tehdä, se nimittäin, ettei Himolan oppaiden kehumisia tarvinnut läheskään kirjansanan veroisina pitää. Saattoi kyllä olla, että he hyvin pilkotuksen tunsivat, mutta eivät tienneet tarkalleen, minkä pilkotuksen varressa se työmaa oli. Tästä oli seurauksena, että oppaita piti matkan varrella monta kertaa »vannottaa» muistin selvittämiseksi. Se vannottaminen suoritetaan tavallisesti sillä tavoin, että paremman puutteessa ripustetaan silmukka kuusen oksaan ja oppaan käsketään pistää päänsä silmukkaan. Sitten tarttuu vannottaja köyden toiseen päähän ja nykii vähitellen köyttä tiukemmalle, kehottaen samalla opasta omantunnonmukaisesti ja mahdollisimman tarkkaan ilmottamaan, niihin suuntaan matkaa on jatkettava. Monessa tapauksessa se keino auttaa. Mutta epätietoista on, auttoiko sekään tällä kertaa. Yhtä hyvin saattaa sanoa Ali Martikaisen karavaanin viiden vuorokauden harhailun perästä löytäneen sen täituvan hajunsa opastamana. Se tupa haisi nimittäin jo pitkän matkan päähän. Se oli ovella painaen täynnä niitä töitä odottelevia aunukselaisia ja ryssiä. Niitä oli ladottu kaikki lavitsarivit täyteen lattiasta katonrajaan saakka, niinkuin sillejä ladotaan tynnyriin suolaan. Ja kun ryssiä ja aunukselaisia sillä tavoin tupa täyteen ladotaan, niin sen tuvan on pakko ruveta haisemaan, siitä ei mihinkään pääse. Kova nousi melu ja polina täituvalla, kun Ali Martikaisen karavaani vahvasti kuormitettuna ja väsyneenä tulla rähmi näkyviin korven kuusikosta. Toiset ristivät silmiään ja siunailivat, toiset sadattelivat. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siinä, että heidän piti päästä töihin ja että heidän ennen kaikkea piti saada ruokaa, vahvasti ruokaa ja ilman mitään viivykkiä. He olivat jo monta monituista vuorokautta odottaneet eineenpalaa maistamatta, ja se oli heidän mielestä suorastaan hävytöntä. Vaikea oli siinä melussa saada ääntään kuuluviin, eikä Ali Martikainen ensi töikseen sitä yrittänytkään. Ensi töikseen hän vihjasi Iikka Penttiselle ja Aatu Lappalaiselle, että nämä kokoaisivat kuormaston yhteen rykelmään ja asettuisivat miesten kera sen ympärille kaiken varalta. Samalla Ali Martikainen syrjäsilmällä vilkaisi täituvan seinivierellä olevaa isoa varastohuonetta. Sen ovi näytti olevan vahvasti lukittu ja rikkomaton. — Siellä on luultavasti se talvella tuotu keksi- ja kirvesvarasto koskematta, ajatteli hän. — Ne eivät ole huomanneet aseistautua. Hyvä juttu! Hän nykäisi Mikko Sormusta ja paria muuta miestä sekä astahti niiden kera aivan kuin sattumalta varastohuoneen ovelle. Sitten hän alotti keskustelun. Hän ilmotti voivansa ottaa töihin enintään sataviisikymmentä miestä, mutta heitä oli hänen arvionsa mukaan vähintään kolmesataa, siis puolet liikaa. Hän ei ollut ketään kutsunut eikä siis ollut vastuussa siitä, että he olivat nälissään. Hän tahtoi kuitenkin katsoa, voisiko avustaa kaikkia hiukan eväsvaroilla, mutta ennen sitä hän työväkensä valikoisi. Nämä sanat nostivat kuvaamattoman metelin. Koko joukko ulvoi kuin, villiintynyt hukkalauma, ja rohkeimmat hyökkäsivät nyrkit pystyssä Ali Martikaista kohti kiljuen, että he hänet pehmittävät ja ottavat väkisin ruokaa niin paljon kuin tahtovat. Ali Martikainen seisoi heidän edessään tyynenä ja mitteli heitä silmillään halveksivasti. — Kuka puhuu väkisin-ottamisesta? kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti. Pari lähinnä seisovista yritti avata suutaan, mutta silloin teki Ali Martikainen salamannopean liikkeen, vain yhden ainoan liikkeen, ja molemmat lensivät keränä pitkän matkan päähän ja jäivät sitten liikkumattomina makaamaan. — Vieläkö on väkisin-ottajia? tiedusti Ali Martikainen astahtaen pari askelta eteenpäin. Ei ollut enää, kaikki pysyivät hiljaa ja vetäytyivät pelokkaina kauemmas Ali Martikaisen nyrkkien ulottuvilta. — Hyvä! Tiedätte siis nyt lakini! lausui Ali Martikainen. — Minulta ei oteta väkisin mitään, ei ole milloinkaan otettu eikä nytkään oteta. Hän käveli pitkin harppauksin joukon halki, joka aukesi hänen tieltään kuin säikähtynyt lammaskatras. Hän käveli täituvan ovelle, tempasi sen auki ja komensi koko joukon menemään sisälle. Itse hän jäi ovelle seisomaan. Miehet epäröivät ja katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Ali Martikaista, joka seisoi siinä ovella jättiläiskokoisena ja uhkaavana. He eivät näyttäneet oikein käsittävän, mitä Ali Martikainen tarkotti, kun käski heidän mennä sisälle, mutta nähtävästi hän ei mitään hyvää tarkottanut. Ehkä hän aikoi teljetä heidät kaikki sisälle ja polttaa heidät sinne kuin torakat. Ali Martikainen näki heidän säikähtyneistä katseistaan mitä he ajattelivat; hän naurahti halveksivasti. Elkää pelätkö, en minä teitä sinne korvenna. Astukaa vain sisälle, minä alotan sitten töihinoton. Enhän minä teitä kaikkia voi yht'aikaa tarkastaa, sen pitää tapahtua yksitellen. Ettekö sitä käsitä, tolvanat! Epäröiden ja toisiaan sysien alkoivat miehet työntyä sisälle. Jokainen koetti jäädä viimeiseksi, päästäkseen ovensuuhun ja siitä ensimäisenä tarkastukseen. Kun Ali Martikainen sen huomasi, uhkasi hän kutsua perältä ensimäiseksi, jolleivät he osaisi ihmisiksi asettua. Lopulta oli koko joukko saatu sisälle. Nyt kutsui Ali Martikainen avukseen Iikka Penttisen ja toiset alipäällikkönsä sekä alkoi laskea tuvassaolijoita yksitellen ulos. Jok'ainoa tarkastettiin ankarasti kuin arvannostossa, katsottiin olivatko jalat kestävää tekoa sekä mies muuten hyvärakenteinen ja terve. Iikka Penttinen oli ammattimies tässä toimituksessa. Monasti raakkasi hän jo ensi vilkaisulla hyvinkin kookkaan ja väkevältä näyttävän miehen, raakkasi päätään pudistellen ja armottomasti, vaikka toinen miten olisi vastaan pannut ja kehunut itseään. Hän selitti vaistosta tuntevansa, kuka kelpaa tukkimieheksi, kuka ei, turhaa oli yrittää häntä pettää. — Katsokaapas nyt esimerkiksi tätä, selitteli hän, pyöritellen olkapäästä suurikokoista ryssän purlakkaa, aivan kuin se olisi ollut kehno näytetavara, jota hänelle koetettiin ylettömästä hinnasta tyrkyttää. — Katsokaahan sen koipia ensiksi! — Hän potkaisi ryssän pohkeita halveksivasti. — Mitä luulette sen noilla lähtimillään toimittavan? Paksut ne ovat kuin pölkyt, mutta paljasta lihaa, ei ensinkään jänteitä. Pankaapas hänet tukkisumalla juoksemaan, kauanko kestää! Ei, veikkonen! tiuski hän äkeissään, sysien vastaan jutistelevaa ryssää. — Mene vain tuonne tuvan taakse, ei sinusta meidän miehiksi ole. Seitikuorman päällä lojumaan voit kelvata, et muuhun! Sillä tavoin kävi tarkastus. Pääasiassa otettiin aunukselaisia, puhtaita ryssiä vain poikkeustapauksissa, jos näyttivät ihan ensimäisen numeron tukkimiehiltä tai voivat todistaa olleensa useampina kesinä Suomen puolen urakoitsijoilla uittotöissä. Raakit ajettiin tuvan taakse, hyväksytyt saivat mennä Suomen puolen miesten luo ja ryhtyä avustamaan näitä nuotioiden laittamisessa ja kuormaston purkamisessa. Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, käski Ali Martikainen antaa hylätyille puolikkaan ryssänlimppua ja muutamia sillejä miehen matkaeväiksi sekä ajoi heidät sitten keksin varrella huiskauttaen hiiteen koko tuvan lähettyviltä. Mutta valitsemillensa hän piti puheen, jossa ilmotti, että häntä itseään ja noita — hän viittasi Iikka Penttiseen ja toisiin alipäälliköihinsä — on toteltava mukisematta, ja kaikkia noita — hän viittasi Suomen puolen miehiin — on myös toteltava. Muuten tulee matkapassi ja liukkaasti. Hän huitaisi kädellään korpeen päin, näyttääkseen miten se matkapassi tulee. Miehet näyttivät pahasti säikähtyneiltä. He ymmärsivät puheen ilman tulkitsemista, vaikka se pidettiin selvällä suomenkielellä. Puheen jälkeen pantiin miehet kuitenkin syömään, ja siinä unohtui säikähdys ja tulivat oikeat lahjat näkyviin. II. Seuraavana aamuna Ali Martikainen ja Iikka Penttinen läksivät työmaataan tarkastamaan. Pakkanen oli yöllä ollut siksi ankara, että hanki kantoi aivan hyvin ilman suksia, vaikka kulettava taival oli aluksi melkein läpipääsemättömän sakeata ryteikkökorpea, jollaisessa hanki tavallisesti jää hyvin heikoksi. Äänettöminä kävellen miehet noudattelivat talvellisten vetoteiden pohjia, toivoen siten joutuvansa pian joen rannalle. Vähitellen alkoikin metsä harventua, ja lopuksi aukeni heidän eteensä avara suo, jolla ei eteen- enemmän kuin sivuillepäin näyttänyt olevan mitään ääriä eikä rajaa. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että sen säteet panivat hangenpinnan suonselällä vahvasti kimmeltämään. Silmät tahtoi se kerrassaan huikaista, ja niinpä molemmat miehet pysähtyivät ja alkoivat kädellä silmiään varjostaen tarkastella eteensä auennutta lakeutta. Siinä oli se heidän työmaansa. Äänettöminä he sitä katselivat hyvän aikaa, kumpikin jokea silmillään hakien. Mitään jokea he eivät kuitenkaan huomanneet siinä juoksevan. Oli vain suota ja rämettä loppumattomiin, ja sen suon ja rämeen halki näytti kulkevan vähän vetisempi juotti. Sen huomasi siitä, että vesi oli sen kohdalla paikotellen noussut hangen päälle. — Tuossa se on olevinaan se niiden uittoväylä, se niiden joki! ajatteli Iikka Penttinen ja alkoi hiljakseen viheltää. Hän vilkaisi salaa Ali Martikaisen kasvoihin. Niillä ei näkynyt mitään hämmästyksen tai pettymyksen merkkiä. Katseli ja tarkasteli vain, aivan kuin edessä oleva näky olisi hänestä ollut maailman mielenkiintoisin. Ja mielenkiintoinen se itse asiassa olikin, sen huomasi pian Iikka Penttinenkin. Ei sillä hyvä, että joki oli sellainen kuin oli, vaan puut, ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa, olivat kylvetyt siitäkin jokipahaisesta välittämättä hajalleen suonselälle näköjään peninkulmien alalle. Näytti siltä, että kukin oli saanut pudottaa takkikuormansa ilman mitään järjestystä siihen, mihin hevoskaakki oli uupumaan sattunut. Ammattimiehen silmällä Iikka Penttinen huomasi pian, ettei ollut edes teloja eikä mitään puiden alla, ja luonnollisesti ne olivat painuneet maaperään asti, ehkäpä paikotellen syvälle sen allekin, Ja kun vesi sitten kevätpuolella oli kohonnut, olivat puut jäätyneet kiinni ylitykseen. Ne olivat siinä yhtä lujassa kuin sementtiperustaan upotettuina. Iikka Penttinen ajatteli, että hänen pitäisi nauraa kohti kurkkuaan koko yritykselle, niin suorastaan järjettömältä se hänestä näytti. Sanoja ei maksanut haaskata, järjetön naurunhohotus, pitkällinen ja kauas kaikuva olisi parhaiten koko nähtävyyden kuitannut. Ei hän kuitenkaan nauranut, sanoi vain pitkän vaitiolon jälkeen ikäänkuin koetteeksi: — Näyttääpä olleen ryssä se vetourakoitsija. — Niin näyttää, vastasi Ali Martikainen yks'kantaan. — Ei ole muistanut edes teloja puiden alle panettaa, jatkoi Iikka. — Eipä näytä muistaneen. Tähän katkesi keskustelu ja oltiin taas vaiti hyvän aikaa. Äkkiä kuitenkin Ali Martikainen näytti kuin heräävän. Hän oli saanut kylläkseen katselemisesta, hän vilkaisi Iikka Penttisen puoleen ja lausui epämääräisesti suolle viitaten: — Mitäs arvelet, Iikka, lumen lähdettyä tuo jää nähtävästi kokonaan veden alle? Iikka vilkastui ja selitti, että niin oli varmasti käyvä. Vettä tuli luultavasti enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hän naurahtaen lisäsi: — Ei se sinun urakanantajasi siinä kohden valehdellut. Eikös se sanonut, että vettä kyllä riittää? Ali Martikainen ei ollut kuulevinaan viimeistä kysymystä, jatkoi vain aprikoiden: — Ne kulkisivat silloin kyllä vesivarassa nuo puut, mutta minne ne kulkisivat? — Niin, siinäpä se! ehätti Iikka. — Korpiin ne rientäisivät, sinne mistä ne on vedettykin. Meiltä ne menisivät aivan käsien läpi joka kalikka. — Ne täytyisi ennen tulvan tuloa vierittää yksiin kasoihin, lausui Ah Martikainen. — Niin, se on ainoa keino, myönsi Iikka. — Mutta sekään keino ei riitä, arveli Ali Martikainen. — Pitäisi kai rakentaa vielä puomit etukäteen niiden kasojen ympärille, vai mitä arvelet, Iikka? — Piru vieköön, minä olen aivan samaa mieltä! vakuutti Iikka. — Puomit pitää olla ja hyvät, jos mieli ne koossa pitää. — Siihen menee hyvä joukko puomeja, vaikka ne ovatkin kasoissa, jatkoi Ali Martikainen arvelujaan järkähtämättömän tyynesti. — Menee varmasti. Ei riitä yhdet ja kymmenet sylet, ei edes sadat. Tarvitaan tuhansia! — Vaan mitenkäs arvelet tulvan kohottua meidän liikkumaan pääsevän? kysyi Ali Martikainen äkkiä. — Mitenkäkö arvelen? toisti Iikka verkalleen. — Siten minä arvelen, ettemme me ensinkään liikkumaan pääse, jollemme ajoissa rakenna sohoja itsellemme. Ilman sohoja ei meillä veden noustua ole taitavasta ulos asiaa. — Niin kai se on, myönsi Ali Martikainen. — Rakentaa pitänee nekin valmiiksi ja samoin kokkia ja muonavarastoja varten ponttuu, sillä emmehän me voi täitupaa mukanamme uittaa. Tähän päättyi keskustelu. Iikka Penttinen mieli vielä kysyä Ali Martikaiselta, uskoiko tämä tosiaan koskaan pääsevänsä eroon näistä kirotuista rämeistä. Mutta hän näki, ettei Ali Martikainen aikonut peräytyä, ja siksi hän jätti kysymättä. — Tottapahan uskoo, koska yrittää! ajatteli hän itsekseen naurahtaen. Jo samana päivänä alotettiin vierittäminen. Osan kätevimpiä miehiä Ali Martikainen erotti rakentamaan Iikka Penttisen johdolla puomeja, sohoja ja ponttuuta. Itse hän läksi Mikko Sormusen ja Aatu Lappalaisen kanssa vieritystä johtamaan. Ennen suolle lähtöään hän sivumennen lausui Iikalle: Näin äsken naamastasi, ettet usko meidän tässä yrityksessä onnistuvan. Minun mielestäni voit jättää sen ajatuksen, unohtaa sen kerrassaan. Jollemme me usko, niin mitenkäs sitten nuo? Hän viittasi työmiehiin päin. Iikka Penttinen katseli nolona kenkäinsä kärkiä. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi otettu pahanteosta kiinni, eikä hän osannut mitään virkkaa. Ali Martikainen hymähti nähdessään hänen hämminkinsä ja lausui vain poistuessaan: — On siis sovittu, ettei sitä ajatella! Vierittäminen oli pelottavan raskasta työtä. Tukit täytyi ensin lapioida esiin ja senjälkeen tuurien ja kirveiden avulla hakata irti ylityksestä. Sitten täytyi niitä siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa lumisohjussa kulettaa vierittämällä monasti virstamääriä. Alle aseteltiin työn helpottamiseksi kyllä teloja, mutta sellaisten honkajättiläisten painosta upposivat telat siinä paikassa pohjaan asti ja puut takertuivat sohjuun kiinni kuin sitkeään pikitervaan. Miesjoukolla sai nääntyäkseen kiskoa, ennenkuin taas sai ne eteenpäin hievahtamaan. Ja millaista oli työnteko siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa vedensekaisessa sohjussa: samanlaista tarpomista kuin olisi kevätjäihin pudonneena rypenyt hyhmä- ja jääkappaleiden seassa. Vielä pahempaa se oli, kengät tarttuivat monasti sohjuun niin lujasti, että pyrkivät jaloista luiskahtamaan, kun koetti niitä irralleen kiskoa. Ei muuta kuin tartu molemmin käsin varrensuuhun ja kiskaise sitten vasta jalkasi irti, juututtaaksesi sen taas seuraavalla askeleella uudelleen. Lumi on harvinaisen sitkeässä niillä Aunuksen rämeillä. Muualla maailmassa on jo aikoja sitten ollut kesä ja ihmiset kyntävät iloisesti vihellellen toukojaan, mutta siellä riittää yhä hukkua asti sitä sohjua. Vähitellen se muuttuu vain vetelämmäksi, siihen alkaa sinne tänne ilmestyä pohjattomia päivän ja maa-uhon hautomia silmäkkeitä, joihin saattaa korviaan myöten pudota humahtaa. Näännyttävää on siinä työnteko. Jo ensi päivinä alkoivat aunukselaiset heittelehtiä längilleen ja rupesivat mukisemaan, että mitä varten muka käydä niitä miesvoimilla vierittämään, kun vesikin sen työn tekisi lumen lähdettyä. Aatu Lappalainen, joka ensimäisenä kuuli mukinan, huomautti kuivasti miehille, ettei heidän asiansa ollut käydä neuvomaan, mikä työ oli jätettävä veden huoleksi ja mikä miesvoimilla suoritettava. Heidän asianaan oli totella ja tehdä mitä teetettiin. Mukina ei kuitenkaan tähän loppunut, ja sattui vihdoin Ali Martikainenkin sen ohimennen kuulemaan. Rutosti hän sen katkaisi karkottamalla pari pahinta vetelystä heti työmaalta, pistäen heille kummallekin ruplan kouraan. Itku pääsi miehiltä, sillä eipä ollut huvin asia lähteä siinä siivossa taivaltamaan viitistä peninkulmaa toisille työmaille, joilla sen lisäksi saattoi tavata täydet paikat tultuaan. Itkusta ei Ali Martikainen kuitenkaan välittänyt, hän huomautti lyhyesti, että hän oli kerran lakinsa kaikille lukenut ja aikoi sitä noudattaa. Ei maksanut vaivaa ruveta hänelle itkemään. Hän lähti kävelemään poispäin ja ajatteli mennessään, etteivät Aunuksen miehet vielä hänen lakiansa muistaneet. Se ei ollut vielä syöpynyt heidän veriinsä, mutta Ali Martikainen päätti sen istuttaa heihin alusta pitäen ja lähtemättömästi. Hän tiesi, että Aunuksen saloille oli moni urakoitsija ennen häntä kuun kuulumattomiin kadonnut; olivat kai saaneet hautansa jonkun kuusen juurella, jonne ei papin eikä lukkarin tie koskaan sattunut. Hän arveli näiden kohtaloon ja katoamiseen olleen syynä sen, etteivät he olleet osanneet tehdä lakiansa selväksi. Ehkä he olivat täälläkin koettaneet noudattaa niitä lakeja, joita muualla maailmassa noudatettiin. Siinä oli heidän kohtalokas erehdyksensä. Ali Martikaisen mielestä piti jokaisella maalipaikalla olla omat lakinsa. Lempeät ja hyvät lait saattoivat sopia monessa paikassa, mutta täällä jumalan unohtamissa maankolkissa ne eivät kelvanneet. Täällä oli parasta pitää jokaista vastaantulijaa vihollisenaan, ja viisaasti teki, jollei sitä kahden kesken satuttaessa liian lähelle selkäpuolelleen laskenut. Ja sen mukainen piti myös lain olla, oikea, mutta kova ja järkkymätön kuin kallio. Ali Martikainen ajatteli, että ehkä ne rupeavat häntä aluksi vihaamaan. Sen hän oli pian huomaavinaan niiden katseista, vaikka ne koettivat kätkeä vihansa visusti nahkaansa ja teeskennellä nöyryyttä, vieläpä ystävyyttäkin. Hän ei kuitenkaan ollut mitään huomaavinaan, hän päätti heidät nöyryyttää ja oli varma siitä, että viha oli lakkaava, kunhan hänen lakinsa oli tullut selväksi. Ehkäpä monista tulisi ajan oloon vielä kunnon työmiehiä. Täytyi niitä vain kasvattaa oikealla tavalla, ei keksinvarrella, niinkuin monet tekivät, vaan horjumatta noudattamalla lakia, minkä kerran oli niille lukenut. Ja niin hän liikkui ja komenteli kuin olisi omalla kotipellollaan kiviä väännättänyt. Joka paikkaan hän ennätti, missä vain lapiot, kirveet ja kanget alkoivat verkkaisammin heilahdella. Iskipä hän välistä itsekin kangenpäähän kiinni näyttääkseen oikein kädestä pitäen, kuinka Suomen puolella työtä tehdään. Jättiläisen voimat oli Ali Martikaisella; yksin hän viskasi koholle lumisohjuun juuttuneen hongantyven, viskasi kuin kevyen rekirangan tavallinen mies viskaa. Silmät renkaina Aunuksen miehet hänen voimannäytteitään ihmettelivät, ja heihin alkoi juurtua pelonsekainen kunnioitus ja ihailu Ali Martikaista kohtaan, aluksi hämäränä ja vaistomaisena, mutta vähitellen yhä selvempänä. Ali Martikaisen laki oli syöpymässä heidän veriinsä. Ja puut saatiin sillä tavoin kasoihin parin viikon hellittämättömän raatamisen perästä. Saatiinpa puomit ja sohotkin valmiiksi juuri siksi, kun kevät alkoi todenperästä tehdä tuloaan. III. Aunuksen korpien ja rannattomien rämeiden kevät on vallaton huimapää, se on kuin, metsän keijukaisimmyt. Ei koskaan ole sen tarvinnut tuntea hemmotellun sivistyselämän nyörityksiä uumillaan; se on saanut elää ja mekastaa vapaasti, paljasjaloin, melkein hameittakin, kampaamaton tukka kaikkiin ilmansuuntiin hulmuten. Kun kosija saapuu sen luokse kevätpäivän kultaisilla kärryillä ajaen, ei se aluksi ole tietääkseen. Päivä hautoo ja hautoo viikkomääriä rämeiden ja syvien kuusikkokorpien lumia, mutta ne eivät näytä yhtään vähenevän. Minkä päivä lämmittää ja sulattaa, sen yöpakkanen uudelleen jäädyttää helisevän kovaksi. Ei ilmesty korpikuusen juurelle pälveä, joka muualla niin pian päivänpuoleisella rinteellä näkyviin pilkahtaa, ei tunnu kevään tuoksua, joka muualla niin voimakkaana jokaisesta metsiköstä vastaan lemahtaa. Kevätimpi murjottaa vain murjottamistaan. Mutta niin on vain päältäpäin. Syvällä sisässä alkaa elämä lemmenkarkeloa kaipaavana sylkähdellä. Teeret tuntevat ensimäisinä sen elämän suonenlyönnit. Ne kuuluttavat sitä kaikuvissa kiimakisoissaan suonselällä helisevinä hankiaamuina. Oudosta nuo kisat tuntuvat erehdyttävältä ilveilyltä, mutta erehdystä ne eivät ole. Ne ennustavat häähetken lähestymistä. Alkaa näkyä muitakin enteitä. Halla jää pois parina yönä perätysten, ja mustanpuhuvaksi silloin hanki suonselällä muuttuu. Teeret muuttavat karkelonsa kuivemmille kangasmaille, ja ilmasta alkaa iltahetkinä kuulua outo havina: etelästä saapuvat Aunuksen vesien ja rämeiden lintuparvet, kiirehtivät kilvan hääpitoihin. Jo tulevat upeat morsiusneidotkin, valkeat joutsenet, saapuvat ja tulotervehdyksensä laulahtavat sulassa silmäkkeessä keskellä rannatonta suonselkää. Rutosti tulee Aunuksen korpien ja rämeiden kevät, kun se tulemaan kerran rupeaa. Näyttää siltä, kuin luoja muiden kiireittensä lomassa yhtäkkiä muistaisi senkin maankolkan vähän puhdistusta kaipaavan. Ja silloin hän pitemmittä mutkitta repäisee kaikki sulkunsa auki ja antaa tulla vettä, niin että riittää. Sitä tulee silloin joka suunnalta. Sitä tulvii takamaiden saloilta satoja ja tuhansia puroja myöten, jotka jokainen yht'äkkiä paisuvat kohiseviksi koskiksi. Sitä pulppuaa maan uumenista joka mättään juurelta, ja sulava lumisohju antaa siihen yltäkylläisyyteen oman runsaan osuutensa. Kun oireet näet, pidä varasi, tukkimies. Ei ole leikki silloin edessä, kun korven pimennoissa piileskellyt kevätkeijukainen lemmenhurmiosta mielettömänä liikkeelle lähtee. Elä nuku silloin, kun se kovalla kohulla esille ajaa ja hurjat hääpitonsa alottaa ilman minkäänlaisia esimenoja. Jos annat itsesi yllättää, voi viikkokausien raadanta mennä yhdellä pyyhkäisyllä hukkaan. Vanha kokenut Iikka Penttinen tunsi kyllä ne oireet. Joka ilta hän nuuski ilmaa epäluuloisesti aivastellen kuin vanha hallava uroskarhu, joka sammaliin peittämäänsä saalista lähetessään tuntee vierasten jälkien tuoksahdusta. Päivä päivältä muuttui Iikan muoto yhä huolestuneemmaksi. Oli ollut yöhalla alenemassa, ja sitä mukaa katosi valkea hangenpinta suonselältä. Se muuttui mustanpuhuvaksi, uhkaavaksi kuin pahaenteinen ukkospilvi. Lopulta tuntui eräänä iltana, kuin ei hallaa ensinkään tulisi, ja korvesta tuoksahteli outo lämmin lemu. Pohjavesikin oli sen päivän kuluessa silmissä kohonnut, heidän tiensä täituvalta työmaalle oli ilmestynyt täyteen syviä rapakoita. Sinä päivänä saatiin viimeiset tukkikasat puomiaitausten sisään, mutta sittenkin Iikka illalla työmaalta lähdettäessä puheli: — Vartijat minä panisin jo täksi yöksi, ei tiedä mitä on tulossa. — Eikö nuo pysyne vielä paikallaan, arveli Ali Martikainen. — Piru tiesi, murisi Iikka. — Tuohon — hän viittasi suolle — minä en luota enää yhtään, se on jo melkein pelkkänä vetenä koko lakeus. Nousee tuuli, ehkä tulee vielä sade, silloin... — Mistä hemmetistä nyt sade tulisi! ihmettelivät miehet Iikan ympärillä. — Ei tuulta eikä ainutta pilvenhattaraa koko taivaalla. Vielä täituvalle tultua taivasteli Iikka ulkona pitkän aikaa ja käski poikien koota hajallaan olevia tavaroita varastohuoneeseen. Naurua herätti tämä Iikan varovaisuus. Tuntui aivan hassulta ajatus, että tulva yhden ainoan yön kuluessa voisi kohota tuvalle asti. * * * * * Kokki kömpi aamuisin ensimäisenä ylös keittohommiinsa. Kun hän seuraavana aamuna pisti nokkansa tuvanovesta ulos, oli hän säikähdyksestä lentää istualleen. Koko pihamaa lainehti veden vallassa, korpi kohisi raskaista tuulenhenkäyksistä, ja taivaasta tulla ropisi vettä kuin seulasta. — Vedenpaisumus! vedenpaisumus! alkoi kokki hokea kovasti pölisten ja silmiänsä ristien minkä ennätti. Pian olivat kaikki jalkeilla ja hyökkäsivät ulos, Ali Martikainen ja Iikka ensimäisten joukossa. — Enkös sanonut illalla! huusi Iikka. — Siinä nyt näette, eikö tulva jaksa kohota tänne asti. Hyvä että kengänvarret vielä riittävät! Vettä olikin pihamaalla jo puolisääreen. Kokin tulisijat, jotka olivat vähän syrjemmässä katoksen alla, olivat jo osittain kastuneet, ja ympäri pihamaan uiskenteli vesivarassa halkoja ja muuta taloustavaraa. Miltä mahtoikaan suolla näyttää? Se kysymys jysähti pahaenteisenä jokaisen mieleen. — Missä ne sinun sohosi ovat, Iikka? huusi Ali Martikainen, hoputtaen tuvasta viimeisiä miehiä lähtöön. — Nyt ei ole aika ajatella suuhunpantavaa, ennenkuin on nähty mitä suolla on tapahtunut. — Piruja siellä on tapahtunut, pelkään minä! murisi Iikka. — Joutukaa, täälläpäin ovat sohot, tässä aivan lähellä! Hän juosta polski jo ensimäisten miesten etunenässä pitkin metsäpolkua, jossa sai katsoa, etteivät nahkavarat valliksi käyneet. Jouduttiin sohoille. Sivumennen sanoen, sohot ovat hyvin tärkeät kulkuneuvot Aunuksen rämeiden tukkilaiselämässä, ja niitä käytetään Suomenkin puolella vetisillä suomailla, soho tehdään siten, että nitaistaan pari kolme tukkia vahvoilla näresiteillä yhteen. Airona käytetään häthätää kuusesta veistettyä melaa tai sen puutteessa keksiä. Tulvan peittämillä suomailla liikuttaessa se on jonkun verran mukavampi kulkuvehje kuin yksinäinen tukkipuu, varsinkin karanneita tukkeja ajellessa, jossa välistä tulee suoranainen hinaus kysymykseen. Vähiin se sohoilla liikkuminen tavallisissa oloissa supistuu, mutta nyt sai Ali Martikainen miehineen sanoa kuivalle maalle kerrassaan jäähyväiset. He saivat unohtaa maankamaralla kävelemisen tykkänään ja muuttua vesieläjiksi. Soho tuli heidän veneekseen ja hinaajalaivakseen ja pian myös heidän ainoaksi asunnokseen. Siltä varalta olivatkin muutamat kätevimmät Iikan kehotuksesta varustaneet sohonsa oikein mukavuuksilla, olivat kyhänneet tuohista siihen hirsien päälle majantapaisen, johon ainakin päänsä voi pistää tuulensuojaan pitkäkseen asettuessaan. Niinikään olivat he veistelleet ja naulanneet lyhkäisiä laudanpätkiä liikunta-alustakseen. Harvinaisen vikkelästi liikkuivat miehet tällä kertaa sohojen luo miten kuten jouduttuaan. Suota ei vielä kuusien lomista näkynyt, mutta sieltä kuului epäilyttävä kohina, joka ei ennustanut hyvää. Saatte nähdä, pojat, siellä on yhtä ja toista katseltavaa! hoki Iikka sysien hartiavoimin sohoansa puiden lomista suolle päin. Toiset koettivat pinnistää perästä parhaansa mukaan, ja pian seilasi koko joukko kuin taistovalmis eskimojen sotalaivasto korven pimennoista suonselälle. Siellä kohtasi heidän silmiänsä ihana näky. Koko lakeus oli kuin loihdittuna muuttunut yhdeksi ainoaksi rannattomaksi, kovasti aaltoilevaksi järveksi. Vain siellä täällä joku korkeampi suonsaareke tai yksinäinen puu vesierämaan keskellä muistutti kadonneesta maaperästä. Ja siellä uida lullivat ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa pitkin vesilakeutta tuulen mukana. Runsas kolmannes niistä näytti jo karanneen puomiaitausten sisältä. Niin laajalle kuin silmä kantoi, näkyi joka suunnalla valtoiminaan uiskentelevia karkulaistukkeja, ja kaikki ne tietysti kilvan kiiruhtivat kotipaikoilleen korven pimentoja kohti. Aivan mahdotonta oli edes suunnilleen sanoa, missä joen paikka oli, mutta siitä heidän ei vähään aikaan tarvinnutkaan huolehtia, heillä kun oli muuta, tärkeämpää ajattelemista. Kyseessä oli, saadaanko puomiaitaukset pelastetuksi kokonaan hajoamasta ja edes osa karkulaisista takaisin haalituksi. Pitkin sysäyksin meloi Ali Martikainen yli sohon lyövässä aallokossa. Synkkä ryppy oli hänen kulmiensa välissä, huulet olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja sieraimet vavahtelivat. Hän ajatteli urakkasopimustaan, niitä vaikeuksia, jotka vasta nyt todella näyttivät hänen eteensä kohoavan. Ukko Baronin oli nähtävästi tarkalleen tiennyt, millaiset uittomahdollisuudet näillä rämeillä olivat, ja nyt se tietysti naureskeli tuuheaan partaansa siellä Petroskoin kaupungissa. — Taas tuli ilmaista työtä! — niin se iloitsi. — Tuli tuhma Suomen priha, otti urakan, rähmii ja rämpii sen kimpussa kesänsä, mutta ei saa puita perille — sinne jäävät ehkä lähelle Soimijokea. Ei tarvitse maksaa penniäkään, ja toisena kesänä puut tulevat perille miltei ilmaiseksi. Yhä synkemmäksi muuttui Ali Martikaisen muoto, kun hän tätä ajatteli, yhä tuimemmin hän sysi melallaan. Soho lensi vinhaa vauhtia, aallot löivät kohisten sen ylitse, toiset olivat jääneet jo kauas jälkeen, mutta hän ei sitä huomannut. — Hyvä! ajatteli hän. — Et tunne ryssä vielä Ali Martikaista, iloitset liian aikaisin. Sinä petit, mutta minä tuon sittenkin puut perille ja nolaan sinut, tuon vaikka ne pitäisi joka kalikka vetämällä tallettaa oikeille uittopaikoille! Minä en peräydy enkä anna nolata itseäni ensimäisessä urakassani. Ali Martikainen oli pojasta pitäen ollut häikäilemätön toiminnan mies. Hän ei koskaan katsellut taakseen eikä sivuilleen, vain eteenpäin. Hänen ainoa uskontunnustuksensa oli: pidä keksi lujasti kourassasi eläkä horjahtele, niin menestyt! Tähän uskontunnustukseensa hän luotti sokeasti ja järkähtämättä, se oli hänen korkeampi maailman järjestyksensä, jonka yläpuolella hän ei mitään muuta kaivannut. Hän oli elämässään ehtinyt palvella jo monta urakoitsijaa; toiset niistä olivat onnistuneet, toiset ja useammat epäonnistuneet sekä puille paljaille joutuneet. Kun Ali Martikainen tarkasteli syitä heidän epäonnistumiseensa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että he olivat ansainneet kohtalonsa. Heillä ei ollut selvillä päämääränsä eikä mitään varmuutta toimissaan, he haparoivat, tuskittelivat ja epäilivät. Sortukoot, he olivat vain toisten, oikeiden miesten jaloissa! Ali Martikainen tapasi ensimäisen lautan reunan. Nopealla silmäyksellä hän huomasi, ettei puomi onneksi ollut mistään kohden katkennut. Syynä puiden karkaamiseen oli pakkautuminen. Lautta oli tuulen mukana ajelehtiessaan tarttunut kiinni johonkin vedenalaiseen esteeseen, ja senvuoksi ajautuivat puut tuulen alla liian tiukkaan puomia vasten sekä alkoivat suoltua sen alitse. Hän iski mukanaan olevalla hakakytkyellä sohonsa kiinni puomiin, hyppäsi lautalle ja alkoi notkeana kuin ilves juosta sitä myöten puulta puulle hyppien tuulen alapuolelle. Sinne päästyään hän rupesi keksillään tarmonsa takaa sysimään pakkautuman kohdalta puita hajalleen ja hetkisen raadettuaan hän sai lautan tasotetuksi niin paljon, että suoltuminen lakkasi. Toiset joutuivat myös vähitellen perille hengästyneinä ja likomärkinä. Nopeasti jakeli Ali Martikainen määräyksensä. Osa sai jäädä lauttoja kiinni laittelemaan ja tuulen alapuolelta puomeja vahvistamaan, toisen osan piti lähteä karkulaisia kiinni ajelemaan. Kauemmas ennättäneet piti kerätä isompiin joukkoihin, jommoisina niitä puomien avulla oli mukavampi tuoda takaisin. Sohojen lisäksi oli heillä tähän hinaustyöhön pari kolme venettäkin käytettävänä, enempää ei kiireessä oltu ehditty rakentaa. Raskas ja näännyttävä alkoi nyt työ ja melominen. Lautat kyllä saatiin päivän raadannan jälkeen miten kuten ankkuroiduiksi, vieläpä suurimmaksi osaksi tilapäisten kelojen avulla hinatuiksi pois pahimmasta tuulen kulkusta lähemmä metsän reunaa, jossa ne olivat kutakuinkin suojassa tuulelta ja aallokolta. Mutta toista oli karkulaisten ajeleminen. Kaikkein vähimmän arvion mukaan nousi niiden lukumäärä useampiin tuhansiin, ja suuri osa niistä oli ennättänyt jo pitkien matkojen päähän. Lisäksi vaikeutti tuuli sanomattomasti työtä. Se rupesi päivemmällä yhä kiihtymään, nostattaen aallokon niin korkeaksi, että sohojen päällä pysytteleminen jo vaati kovia ponnistuksia. Aallot löivät valtoinaan sohon ylitse ja olivat monasti pyyhkäistä miehenkin sen päältä mennessään. Siinä alituisessa huuhtelussa kävi näet ahdas liikunta-alusta niljakaksi kuin öljytty, ja kun se alusta lisäksi vaappui ja keikkui matalassa vedessä teräviksi ja lyhyiksi muodostuvien aaltojen viskelemänä, niin kysyttiin perusteellista taitoa, jos mieli säilyttää tasapainonsa. Ja sanomatonta kiusaa tuotti sade. Se ei ollut enää lämmintä kevätsadetta, joka pitkän talven kylmien perästä tyynellä ilmalla tuntuu miltei hyväilevältä. Tiukan vihurituulen mukana se rännänsekaisena pieksi kasvoja kuin ruoskalla, kasteli vaatteet likomäriksi, tunkeutui luihin asti ja turrutti vähitellen koko ruumiin läpikohmettuneeksi, miltei tunnottomaksi. Lämmintä saadakseen olisi välistä tehnyt mieli lähteä edes juoksemaan, hyppelemään ja käsillään huitomaan, mutta ne nautinnot sai heittää mielestään kokonaan. Jollet saa lämmintäsi iänikuisesta nielemisestä ja sysimisestä, niin kohmetu ja köntisty siihen paikkaan, kunnes lopulta vierähdät soholtasi avuttomana tuulen ja aaltojen ajeltavaksi. No kestäähän se oikea tukkilainen vielä sellaistakin työtä päiväkauden nurisematta. Mutta karkulaisten ajeleminen ei ollut päivässä suoritettu, se vei ummelleen kolme vuorokautta, vaikka yöt pantiin päivien jatkoksi. Ei auttanut näet kesken työn ajatella lepoa, jokainen hetki, jokainen viivytys vei karkulaiset yhä kauemmas suonselälle ja korpia kohti. Jos tahtoi edes osan niistä kiinni saada, täytyi ajatus levosta kokonaan unohtaa. Sellainen leikki ottaa luonnon keitä hyvänsä. Ali Martikaisen aunukselaisilta se otti sen monelta niin tarkoin, että miesparat alkoivat tipahdella sohoiltansa veteen, ja sinne kerran jouduttuaan he vallan köntistyivät ja kohmettuivat ja alkoivat ruikuttaa, että piti päästä kokin ponttuulle lämmittelemään ja sulatteleimaan. Kokin ponttuu oli suojaisessa paikassa metsän reunassa. Sinne oli muutettu täituvalta koko ruokakomento, ja siksi siellä paloi ainainen valkea. Siellä hääri kokki apulaisineen ison tuohimajan edessä patojensa ääressä. Siellä sai miehistö ankaran työnsä lomassa käydä vuorotellen lämpimän keittonsa nielaisemassa ja samalla sai siellä hyväilevän valkean ääressä hiukan sulatella ja verrytellä turtuneita jäseniään. Siksi se paikka tuntui aavalla suonselällä kiikkerän sohon päällä keikkumisen jälkeen ihan paratiisilta, ja pian oli Ali Martikainen huomaavinaan, että muutamat hänen aunukselaisensa ilmestyivät sinne epäilyttävän useasti. Aina ne olivat pudonneet, aina täytyi tulla kuivaileutumaan ja vettä kastuneista jalkineistaan vääntämään. Ei puhunut Ali Martikainen ensimäisenä eikä vielä toisenakaan päivänä mitään huomiostaan, mutta kolmantena hän katsoi olevan syytä tarttua asiaan. Hän arveli, että lakinsa muuten taas kerrassaan unohtuisi. Hän ilmotti siis lyhyesti, että hänen nähdäkseen kokin ponttuulla alkoi olla tilanpuute, eivät enää kunnolla päässeet lämmittelemään ne, jotka tulivat vuoronsa mukaan aterialle. Niiden kuitenkin piti päästä, ja siksi hän muilta kielsi tulon. Ken ateriain väliaikana veteen putosi, sai pitää hyvänänsä, asiaa ei voinut auttaa. Ponttuulle sai tulla vain ruokaa hakemaan. Se oli kova määräys, mutta se auttoi. Putoamiset kävivät paljon harvemmiksi, aunukselaisista tuli kuin ihmeen kautta parempia tukkimiehiä kuin olisi uskonutkaan. Ajelutyössä oli Aatu Lappalainen paras mestari, ja hänen johtamansa miesjoukko teki suoranaisia ihmeitä. Aivan kuin vaistosta osasi Aatu Lappalainen jo pitkien matkojen päästä suonselältä näyttää, millä kohtaa metsän reunassa oli suurempi määrä karkulaisia, vaikk'ei niitä kuusikon seasta ensinkään näkynyt. Aatu selitti kuivasti tarkan havaintokykynsä johtuvan siitä, että hän oli joutunut runsaanpuoleisesti sitä työtä tekemään. Mutta tarkat oli silmätkin sillä miehellä. Kerran hän pitkän matkan päästä osotti miehille suonselällä kasvavaa yksinäistä männyn käkkyrää ja ilmotti varmana, että männyssä istui tulvaa paossa joku elukka, jolla nähtävästi ei ollut siipiä kulkuneuvoinaan. Toiset koettivat tähystellä, mutta mahdoton heidän oli mitään erikoista männystä niin kaukaa huomata. Aatu väitti kivenkovaan, että siellä oli ja isonlainen elukka olikin, ja niin melottiin miehissä katsomaan. Ja olihan siellä elukka. Kuukauden tai parin vanha karhunpenikka siellä vilusta ja nälästä tutisten latvakerkän tuuheiden oksien lomassa istua kyhjötti. Ei ollut Nalle-paralla sattunut olemaan sohoa eikä muuta venettä, kun tulva yllätti, ja niin ajoi puuhun. Siellä se silmät pyöreinä ihmetteli, että mikähän tästä lopuksi eteen tulee. Miehet pelastivat Nalle-pojan pintehestä ja veivät sen kokin ponttuulle, jossa se pantiin patojen viereen lämmittelemään ja annettiin sille iso vadillinen liharokkaa eteen. Ahnaasti kävi Nalle ruokaan käsiksi, vaikka outo seura näkyi aluksi sitä jonkun verran hölmistyttäneen. Pian se kuitenkin rupesi kotiutumaan uuteen oloonsa, joka kieltämättä olikin suuri parannus entiseen verraten. Ali Martikainen ilmotti ottavansa Nallen yhteisen ruokakunnan jäseneksi ja lupasi kasvattaa siitä vettä pelkäämättömän tukkilaisen, joka vielä kerran maailmassa niittäisi mainetta ja kunniaa sekä itselleen että kasvattajalleen. Tämä päätös herätti yleistä riemastusta, ainoastaan kokki säikähti pahanpäiväisesti, kun sai kuulla, että Nalle jäisi hänen ponttuulleen vakinaiseksi eläjäksi. Hän oli varma siitä, että Nalle suuremmaksi vartuttuaan söisi makeina paloina suuhunsa sekä hänet itsensä että hänen apulaisensa, sillä metsällisellä kun näkyi jo nyt olevan kovin hyvä ruokahalu. Sitäpaitsi semmoinen otus ei kokin mielestä muutenkaan sopinut oikeauskoisten ristittyjen seuraan; voisi vielä tuoda vaikka minkä turmion tullessaan. Kokkia lohdutettiin sillä, että jos Nalle ottaisikin tavakseen syödä silloin tällöin jonkun heistä, niin varmasti se säästäisi kokkinsa ja keittäjänsä viimeiseksi. Tiedettiin monta esimerkkiä siitä, että karhut olivat justiin sillä tavoin tehneet. Sai siis kokki erojaisiin asti olla aivan huoletonna. Tämä lohdutus ei näyttänyt kokkia lainkaan tyydyttävän; happamen ja loukkautuneen näköisenä hän katseli, kun Nalle tyytyväisenä ojenteli lyhyviä tallukoitaan valkean unettavassa paahteessa. Voimallinen ateria näkyi sitä kovasti raukaisevan; hiljakseen se vain myrisi puolinukuksissa, kun rottapojat sen korvantauksia kutkuttelivat. Kun karkulaisten ajeleminen oli saatu loppuun suoritetuksi, pidettiin päivän levähdys, jonka kestäessä muutettiin täituvalta viimeiset tavarat kokin ponttuulle ja erikoisesti sitä varten rakennetuille varalautoille. Ikävältä tuntui nyt siitäkin täituvasta eroaminen, kun jouduttiin ajattelemaan vastaista elämää, ainaista sohojen päällä keikkumista, joka saattoi kestää monta viikkoa, ennenkuin kuivaa mannerta edes sen verran tavattaisiin, että voisi yhden yöhetken nukahtaa nuotion ääressä tarvitsematta veteen mulskahtamista pelätä. * * * * * Mutta ankarana astui nyt Ali Martikaisen eteen kysymys, miten päästä eteenpäin. Vettä oli ylenpalttisesti, mutta virtaa ei ollut; vesi virtasi sinnepäin, minne tuuli milloinkin sitä kuletti. Jos se vedenpaljous olisi ollut edes oikeata luojan luomaa järveä, niin mikäs siinä olisi ollut eteenpäin mennessä. Lautoilla siinä olisi ajaa voinut, ankkuripelien ja vorokkien vetämänä, jokipahaisesta ja mistään muustakaan välittämättä. Mutta siinä sitä oltiin, järvi oli olevinaan avara ja rannaton, mutta sittenkään se ei oikea järvi ollut. Se oli vain petollinen mukaelma, aivan kuin alottelijan töhertämä jäljennös mestarin suuresta ja mainehikkaasta taulusta. Ja se jäljennös oli täynnä virheitä, niinkuin sellaiset tekeleet tavallisesti ovat. Siinä oli sekä näkyväisiä että näkymättömiä ansoja ja salakareja, siinä oli kantoja, mättäitä ja juurikkaita, siinä oli juuri parahiksi veden peittämää ryteikköä ja lopuksi siinä oli kasvavia puita, välistä yksinäisiä mäntyjä, välistä oikeata korpikuusikkoa. Ei sellaisen järven selällä voinut edes ajatella lautalla kulkemista; heti ensi yrityksellä se olisi paikasta tai toisesta kiinni tarrautunut. Oli siis kuin olikin keksin varrella mittaillen etsittävä käsiin joen paikka. Kun se oli löydetty, rakennettiin sen kahden puolen vahvat uittopuomit, kiinnitettiin ne vaajoilla pohjaan ja sullottiin sitten tukit puomien väliseen väylään. Ja kun virta ei ensinkään vetänyt, täytyi puut kiskoa miesvoimilla eteenpäin, niinkuin karjanajajat kulettavat vastaan jurraavia härkämullikoita. Ei tarvitse olla paljoa tukkilainen ymmärtääkseen, mitä merkitsee kulettaa sillä tavoin kuuttakymmentätuhatta honkatukkia monien peninkulmien taipaleet. Joskus väylä kyllä hiukan levisi, ja siinä pantiin tukit pieniin lauttoihin sekä hinattiin sellaisina eteenpäin. Mutta välistä kapeni väylä niin ahtaaksi, että sai aivan yksin kappalein lykkiä. Hitaasti se sujui, kuolettavan hitaasti, vaikka raadettiin yötä päivää. Koko miehistö oli aivan näännyksissä viikkokausien valvomisesta. Jo pettivät monasti Suomen puolen tukkimiestenkin koetellut hermot, siellä täällä näki niiden torkahtavan keksinsä varteen nojaten, jos joutuivat seisomaan vahtipaikalla auringonpaisteessa tai tuulelta suojatussa metsikössä. Ja aunukselaiset näyttivät lopulta kulkevan koko ajan nukuksissa. Kuin aaveet ne hoippuivat pitkin puomeja, keksit tipahtelivat niiden käsistä, ja monasti ne itsekin vierähtelivät unenpöpperössä puomilta ja sohojen päältä veteen, johon jouduttuaan vasta heräsivät ja päästivät pahan porun sekä uikuttivat sitten pitkän aikaa kuin uitettu koiranpenikka mihinkään pystymättä. Eivät kestäneet vielä Aunuksen miehet oikeata tukkilaisen kurssia, kun se kovimman mukaan otettiin. Joka yö niiden olisi pitänyt saada enemmän tai vähemmän nukkua, sitten ehkä olisivat kestäneet. Jokaöinen nukkuminen piti kuitenkin unohtaa. Ali Martikainen oli jo matkan alussa ilmottanut, että hänen oli sitä mahdoton sallia, hänellä oli tulinen kiire. Soimijoelle oli matkaa viisi-kuusi peninkulmaa, ja se oli koko taival samanlaista, uittojoeksi suorastaan kelvotonta. Mutta se taival hänen oli nopeasti kulettava. Tulva ei kestänyt kauan, se kesti muutamia viikkoja, enintään kuukauden, ja sen aikana hänen oli perille päästävä. Tulvan mentyä ei kulusta enää voisi olla puhettakaan; hän jäisi puineen tänne rämeille haukottelemaan kuin kankaalle viskattu kala. Eikä vain tulvasta ollut kysymys, oli kysymys vielä muustakin, vaikk'ei Ali Martikainen sitä miehistölleen suorastaan puhunut. Kaikki kuitenkin sen tiesivät. He tiesivät, että Soimijoelle pyrkimässä oli muitakin kuin Ali Martikainen, oli toisia urakoitsijoita, joiden puut olivat ylempänä, niinikään Soimijokeen laskevien sivujokien varsilla. Siellä oli ensiksikin pietarilaisen Pomeranze-yhtiön urakoitsija sadantuhannen puunsa kera. Sitten oli siellä Belajevin urakoitsija, silläkin satakuntatuhatta puuta mukanaan. Ja molemmat tietysti pyrkivät kilvan Soimijokeen päästäkseen ensimäisenä uittoväylän herraksi. Urakoitsijain kesken ei nimittäin tunnettu yhteistoimintaa, se aate oli siihen aikaan vielä kokonaan vieras Soimijoella ja samoin muillakin Aunuksen joilla. Jokainen urakoitsija hallitsi itsevaltiaana uittoväylää, kun kerran oli siihen puunsa ensimäisenä saanut. Ne, jotka myöhästyivät, saivat odottaa sivuilla, kunnes ensin ennättänyt oli laskenut alas. Toisen puiden sekaan ei sivulta tulija missään tapauksessa saanut puitansa laskea, se oli ankarasti kielletty. Ja Ali Martikainen tiesi itse ja hänen miehensä myös tiesivät, että niillä ylempänä olevilla oli paremmat uittoväylät kuin heillä. Niillä oli oikeat uittoväylät, ja siksi heillä oli hyvin vähän toiveita päästä Soimijokeen, ennenkuin toiset ennättäisivät heidän kohdalleen tukkeamaan heiltä väylän. Ne toiveet näyttivät suoraan sanoen melkein olemattomilta. He saivat totutella siihen ajatukseen, että kilpailijat joutuisivat keskeytymättömänä jonona heidän eteensä ja heidän olisi pakko jäädä toimettomina makaamaan pariksi kolmeksi viikoksi rämeillensä. Sillä aikaa tulva varmasti menisi tiehensä, eivätkä he sitten enää ensinkään pääsisi liikkeelle, vaikka Soimijoki silloin olisi jo miltei nokan edessä. Ali Martikainen ei ollut tätä kaikkea miehistölleen selittänyt, mutta miehet tiesivät sen. He tiesivät juuri sen asian olevan syynä Ali Martikaisen kiirehtimiseen. He tiesivät Ali Martikaisen sitä ajatelleen, kun hän matkalle lähdettäessä selitti, että hän voi suoda nukkumisaikaa enintään joka toinen vuorokausi, silloinkin vain tunnin kaksi kerrallaan. No, miehet olivat alistuneet kaikki siihen lakiin, yötöistä tulevat ylimääräiset ansiot siihen heitä houkuttelivat. Mutta matkan varrella he saivat huomata, että se otti paljon kovemmalle kuin he olivat osanneet etukäteen kuvitella. He olivat kyllä jo silloin tienneet, että heidän pitäisi koko aika hoippua vaappuvien puomien ja sohojen päällä, etteivät he koskaan saisi tuntea kuivaa maata jalkojensa alla. Mutta he eivät silloin osanneet edes uneksia, että tuo vaappuminen alkaisi tuntua suoranaiselta painajaiselta. Nyt he sen alkoivat tuntea varsinkin silloin, kun kaukaa saivat silmäillä matkan varrella toisinaan näkyviä suonsaarekkeita. Nuo suon saarekkeet näyttivät niin houkuttelevilta. Jospa olisi saanut mennä sinne edes hetkiseksi teutaroimaan veteen horjahtamista ajattelematta, jospa olisi sinne saanut laittaa nuotion ja nukahtaa sen ääressä edes yhden hetkisen. Mutta näkyviin tulevat suonsaarekkeet olivat aina liian kaukana, ne olivat vain kiduttavia kangastuksia; viikkokausiin ei sellaisia lähelle sattunut. Täytyi vain elellä puomeillaan, meloa ja lykkiä sohoillaan ja niiden päällä täytyi unensakin vetää, jos milloin sai hetkisen nukahtaa. Se näännytti lopulta vahvimmatkin hermot. Vanha, karaistunut Iikka Penttinenkin, joka oli elämänsä varrella kokenut yhtä ja toista, valitteli tuntevansa jo täydellistä puutumista. Aivan täytyi hänen välistä tahallaan hakea riitaa ja toraa, että sai edes hiukan vilkkaammin veret suonissaan kiertämään. Mutta Ali Martikainen itse kesti. Tuskin viikkokausiin lie hän silmiänsä ummistanut. Uittokunta oli vähitellen venynyt lähes peninkulman pituiseksi, ja sen matkan taivalsi Ali Martikainen puolikymmentä kertaa edestakaisin vuorokaudessa. Joka paikkaan hän ennätti innostamaan, neuvomaan ja uupuneita mieliä terästämään. Juuri silloin, kun miehet alkoivat arveluttavasti torkahdella, kun siellä täällä keksi heltisi nukkuneen miehen kädestä ja koko työ näytti itsestään seisahtuvan, juuri silloin joutui paikalle Ali Martikainen. Hänen luja ja varma äänensä iski kuin sähkövirta miesjoukon läpi, keksit alkoivat taas vihaisesti heilua, ja tukit mennä huhkivat hyvää kyytiä eteenpäin. Hänen poskensa laihtuivat arveluttavasti yhtämittaisesta valvomisesta, hänen suupieliinsä ilmestyn kova piirre, jota niissä ei ennen ollut näkynyt. Mutta hyvän tuulensa hän säilytti aina. Hän naureskeli, laski leikkiä ja maalaili miehistölle taivaallisia ihanuuksia siitä menosta, joka avautuisi heidän eteensä, kunhan he kerran joutuisivat selville vesille, Soimijokeen. Niin, Ali Martikainen nauroi, vaikka pelasi korkeata peliä. Hän tiesi hyvin, että häntä uhkasi perikato leikissä. Urakanantajan ei tarvinnut maksaa penniäkään, jollei hän sinä kesänä vienyt puita koreasti Ääniseen. Sellainen oli sopimus. Se olisi tietenkin ollut aivan oikea ja kohtuullinen sopimus, jos uittoväylä olisi ollut kunnollinen, niinkuin ukko Baronin oli vakuuttanut. Mutta kun uittoväylää ei ollut ensinkään, oli se suorastaan pirullinen sopimus. Ali Martikainen oli monasti näkevillään, miten ukko Baronin nauroi ilkkuvasti kaukana konttorissaan Petroskoin kaupungissa, nauroi ja hykerteli lihavia käsiään. Parrakkaat kasvot ihan punottivat naurusta, ja pienistä tihrusilmistä pusertui esiin vesikarpaloita, niin pakahduttavan hauska hänellä oli. Ali Martikaista pyrki raivostuttamaan, kun tuo kuva tuli hänen sielunsa silmien eteen. Mutta hän hillitsi raivonsa, hän pakotti itsensä hyvätuuliseksi, nauroi ja laski leikkiä miestensä kanssa, aivankuin asiansa olisivat olleet suorastaan loistavalla tolalla. Iikka Penttinen ja toisetkin hänen alipäällikkönsä tiesivät tarkalleen, millä tolalla ne asiat olivat, ja ihmettelivät. Heistä tuntui suorastaan käsittämättömältä, miten Ali Martikainen viikkokauden toisensa jälkeen voi mokomaa kidutusta kestää. Usein he keskenään siitä Ali Martikaisen huomaamatta puhelivat ja tulivat joka kerta siihen yksimieliseen päätökseen, että he jo aikoja sitten olisivat tulleet hulluiksi, jos heidät olisi Ali Martikaisen housuihin pantu. Jos Ali Martikainen olisi ollut pohjattoman äveriäs mies, niin sitten sen vielä olisi voinut ymmärtää. Olisihan mies silloin sulassa ylpeydessään voinut pulittaa taskustaan muutamia kymmeniä tuhansia ruplia ja sitten kerskata, ettei peräytynyt tuuman vertaa. Mutta nyt oli pelissä kaikki se, minkä Ali Martikainen pitkien vuosien varrella oli saanut raskaalla työllä kokoon haalituksi, jos sekään enää oikein riitti. Puille paljaille oli mies joutumassa; hänen koko tulevaisuutensa ja maineensa oli hiuskarvan varassa. Se oli heidän mielestään sentään jo liikaa. Kerran Iikka Penttinen jouduttuaan kahden kesken Ali Martikaisen kanssa koetti kautta rantain ottaa asian puheeksi. He seisoivat katselemassa miesten työtä, kun nämä asettelivat uusia uittopuomeja jokiväylän varrelle. Se oli siinä paikassa tavallista vaikeampi tehtävä. Aukean suon sijasta oli näet verrattain sakeata korpikuusikkoa, joka teki uittoväylän miltei suorastaan sokeaksi. Mutta rannat olivat siitä huolimatta kokonaan veden alla, joten siinä ryteikössä oli aivan sietämättömän vaikea työskennellä. Ali Martikainen katseli pitkin jokiväylän vartta alaspäin. Iikka Penttinen oli silloin huomaavinaan hänen silmissään oudon välähdyksen, hän arveli hetken sopivaksi ja lausui: — Meidän näyttää olevan vaikeanpuoleista ennättää ensimäisinä Soimijoelle. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa. Ali Martikainen käänsi häneen läpitunkevan katseensa ja sanoi: — Tiedäthän, Iikka, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta. Meidän täytyy joutua ensimäisinä, enkä minä toivoisi, että sinä, vanhin mies joukostamme, rupeaisit sitä epäilemään. Se voi tarttua ja viedä koko miehistön lamaan. Iikka Penttinen hämmentyi kokonaan ja mutisi jotakin, josta oli mahdotonta sanoa mitä se oli. Mutta Ali Martikainen jatkoi hetken vaiti oltuaan: — Saattaa tuntua kerskailulta, mutta sanon sen sinulle. Minä olen kaksitoistavuotiaasta elänyt tukkijoella enkä kertaakaan ole pudonnut, mutta en myös ole milloinkaan epäröinyt. Kerron sinulle, Iikka, erään tapauksen, se sattui Pankakoskella. Sinä tiedät mikä Pankakoski on? Iikka Penttinen nyökkäsi. — No niin, jatkoi Ali Martikainen, laskimme siitä tukkeja alas. Lopuksi laskettiin kaikki sohotkin menemään, kukin sysäsi alas oman sohonsa. Ne särkyivät kaikki järjestään. Huudahti silloin päällikkömme, vanha Pietu Huurinainen, miten lie sattunut huudahtamaan: »Eikö ole koko joukossa ainutta oikeata tukkimiestä, joka itse veisi sohonsa alas ja veisi sen särkymättä?» Ei ollut ketään. Silloin minä hyppäsin laskurännin puomilta soholleni, sysäsin sen keksilläni keskelle ränniä ja huusin: »Minä vien!» Kaikki säikähtivät, Pietu Huurinainen kaikkein enimmän. Kymmenet keksit koettivat minua pidättää juuri siinä rännin suulla. Minä löin ne nopealla liikkeellä irti ja sysäsin samalla keksilläni puomista saadakseni hyvän alkuvauhdin. Pian lensin kuohujen keskellä, aallot löivät ylitseni. Minä en niistä välittänyt, katseeni oli tähdätty siihen kohtaan kuohujen alapäässä, jossa tavallisesti kaikki sohot menivät pirstaleiksi. Lähenin sitä huimaavaa vauhtia, yksi tyhjä soho kiiti rinnallani. Minä sysäsin siitä keksilläni niin lujasti kuin voin. Samassa peityin kuohuihin, iskin keksini kiinni eteeni, etteivät aallot viskaisi minua koskeen. Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsin esiin kuohujen alta. Majan olivat kosken vihaiset ryöpyt pyyhkäisseet pois soholtani, mutta muuten se oli eheä. Se lensi sen pahimman surmankallion ohitse; alkuvauhti ja sysäys rinnallani kulkeneesta sohosta pelastivat minut. Siitä lähtien, Iikka, en ole epäröinyt enkä pelännyt. On olemassa tukkilaisten jumala ja se on minun puolellani, minä tiedän sen. Niillä lurjuksilla siellä ylhäällä on kaikki muut mahdollisuudet puolellaan, mutta minulla on yksi ja se riittää — Ali Martikainen painosti jokaista sanaansa — _minä en koskaan epäonnistu!_ Olen varma, että ne tekevät jonkun virheen, minkä tehnevät, mutta ne tekevät, ja me joudumme ensimäisinä alas. Iikka Penttinen katseli ihmetellen Ali Martikaista. Tämä puhui niin horjumattomalla varmuudella kuin olisi ollut tietäjä.- Iikka oli jo näkevinään heidän tulonsa ensimäisinä Soimijokeen ja toisten kilpailijain ällistyksen ja raivon. Hän näki sen niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut siinä heidän edessään. Hän tunsi itsensä aivan kuin lumotuksi. — Piru tietäköön, ajatteli hän itsekseen. — Ihan velholta tuo mies tuntuu ja loitsijalta. Niin luottaa siihen jumalaansa kuin kallioon, jos hällä lie sitä sitten ensinkään. Joka tapauksessa hän luottaa, ja se luottamus saa hänet tekemään ihmeitä. Ja Ali Martikainen tekikin ihmeitä. Vaikka miehet olivat suorastaan nääntymässä valvomisesta, niin hänen uhmansa, hänen rautainen lujuutensa näytti rupeavan niihin vähitellen vaikuttamaan. Vaikka yövuoroja yhä vain lisättiin, niin keksit eivät enää niin usein putoilleet hervonneista käsistä, miehet eivät enää puomeilla torkkuneet. Oli kuin Ali Martikainen olisi heidät kaikki lumonnut. He eivät enää itse ajatelleet ja tahtoneet, vaan Ali Martikainen ajatteli ja tahtoi heidän kaikkien puolesta. Yksi ja toinen aunukselaisistakin alkoi jo kyetä kilpailemaan Suomen puolen miesten kanssa, vieläpä muutamat heistä suoraan tunnustivat, että oli mahdotonta vetelehtiä, kun oli sellainen päällikkö. Se väkisin muutti miehen toiseksi, aivan kuin valoi tulta ja terästä suoniin ja jänteriin silloinkin, kun ne olivat kerrassaan puutuneet. Mutta voiton toiveita se ei paljoa lisännyt. Yhä oli heillä vielä paljon yli peninkulman matkaa Soimijoelle, ja se loppumatka oli kaikkein pahinta. Jokiuoman rannat kävivät yhä metsäisemmiksi, mutta pysyivät silti samanlaisena veden peittämällä rämeenä. Siinä oli laskupuomien laittaminen paljon hitaampaa kuin avonaisella suonselällä, ja uittoväylä jäi aina ahtaammaksi, joten puita ei enää voinut ensinkään kulettaa muuten kuin yksitellen. Lisäksi tulivat kevätahavien jälkeen äkkiä hyvin lämpimät ilmat, ja ryteikkökorvessa, johon vilvottava tuulenhenki ei päässyt, muuttui olo suorastaan tukahuttavaksi. Hautovan lämmin ilma synnytti suunnattomat parvet hyttysiä ja sääskiä, jotka alkoivat kiduttaa jo ennestäänkin nääntyneitä miehiä. Heidän ahavoituneet ja kevätviimojen haavoille puremat kasvonsa ja kätensä ajettuivat muutamissa päivissä noiden kiusanhenkien pistoksista pelottavan näköisiksi. He muistuttivat kapitaudin tai spitaalin runtelemaa, hylättyä ihmisjoukkiota, joka kaikkien muiden kammoamana ja pakenemana jatkoi korpien pimennossa yksinäistä, kolkkoa elämäntaivaltaan. Mutta tämäkään viimeinen vitsaus ei voinut masentaa Ali Martikaista. Juonteet hänen suunsa ympärillä vain kovettuivat, ryppy hänen kulmakarvojensa välillä vain syventyi, ja yhä teki hän viisi-kuusi taivallustaan edestakaisin työmaan päästä päähän joka vuorokausi. Yhä jaksoi hänen teräkseltä välkähtävä katseensa ja hänen luja äänensä lietsoa uutta työtarmoa sammuviin mieliin ja hervonneihin jäseniin. Yhä luotti Ali Martikainen jumalaansa ja pakotti muutkin siihen luottamaan. Yhä tunkeuduttiin eteenpäin askel askeleelta sanomattomien vastuksien läpi. IV. Iikka Penttinen kulki kuin tulisilla hiilillä. Hän oli kiukkuinen kuin pilalle ärsytetty pihakoira. Ilman mitään näkyvää syytä hän voi yht'äkkiä ruveta rähisemään miehille, vaikka nämä panivat parastaan jokiuoman puhdistustyössä, mikä suoritettiin Iikan valvonnan alaisena. Välistä hän taas unohti kiukuttelun ja jäi pitkäksi aikaa katselemaan jokiväylän suuntaa alaspäin, aivankuin siellä olisi ollut hyvin ihmeellinen nähtävyys. Silloin hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, seisoi vain puomilla keksinsä varteen nojaten ja tuijotteli sinne salaperäiseltä näyttävän kuusikkokorven uumeniin. Miehet arvasivat, mikä Iikka Penttistä vaivasi, he tiesivät polttavan uteliaisuuden häntä kiduttavan. Oli vähitellen tultu niin lähelle Soimijokea, että arviolta oli sinne matkaa jälellä enää viisi-kuusi virstaa. Se se Iikan teki rauhattomaksi, hän halusi tietää, millä kannalla asiat siellä perillä olivat. Vähitellen tarttui Iikka Penttisen tiedonjano kaikkiin muihinkin. Se alkoi kiusata Aatu Lappalaista ja Mikko Sormusta, jotka olivat ylempänä uittotyötä johtamassa, ja lopulta se kiusasi koko miehistöä. Jo ryssäläinen kokkikin menetti mielensä tasapainon, äyski ponttuulla rottapojilleen ja kolhaisi välistä kapustalla Nallea, kun tämä meni uteliaana nuuskimaan, mitä padassa kiehua porisi päivälliseksi. Ali Martikainen yksin pysyi ennallaan. Hän liikkui ja komenteli jokivarrella, aivan kuin ei olisi edes muistanut Soimijoen olemassaoloa. Niin kallionluja oli hänen varmuutensa, että se suorastaan harmitti Iikka Penttistä. Hän kyllä koetti johdatella mieleensä taannoista keskusteluaan Ali Martikaisen kanssa, sitä hetkeä, jolloin hänkin Ali Martikaisen varmuuden lumoamana oli ollut näkevinhän heidän joutuvan ensimäisinä Soimijoelle. Tuo näky alkoi kuitenkin tuntua Iikasta yhä epätodenmukaisemmalta, suorastaan harhakuvitelmalta, ja hän kyseli monasti itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin lapsellinen, että edes silmänräpäyksen oli sitä uskonut. Mahdotontahan se oli, päinvastoin tuli hän yhä lujemmin vakuutetuksi, että Soimijoki heidän kohdallaan oli jo vallattu ja he tekivät aivan turhaa työtä rähmiessään yötä päivää muka sinne ennättääkseen. Näin ajatteli Iikka, mutta yhtäkaikki olisi ollut hyvä nähdä asianlaita omilla silmillään ja päästä kerrassaan vapaaksi kiduttavasta epätietoisuudesta, joka alkoi tuntua suorastaan painajaiselta. Monta kertaa oli Iikka jo aikonut pyytää Ali Martikaisen suostumusta tiedusteluretken varustamiseen. Tekosyyksi hän oli miettinyt jokiväylän puhdistamisen lopputaipaleelta. Sen työn kiireellisyydestä voitiin kyllä olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa se oli pätevä tekosyy, ja Iikka uskotteli itselleen voivansa sitä aivan kumoamattomilla perusteilla puolustaa. Mutta ehdotuksensa tekoon ei hänellä ollut rohkeutta. Kun hän siinä tarkotuksessa ohjasi askeleensa Ali Martikaisen lähettyville ja aikoi ottaa asian puheeksi, niin ei puhumisesta tullut mitään. Sanat kuoleutuivat hänen huulilleen, Ali Martikaisen välinpitämätön varmuus teki hänet araksi kuin pahanteosta kiinni saadun rippikoulupojan. Lopulta Iikka alkoi jo halveksia itseään ja ajatteli, että olisi viisainta ripustautua kuusen oksaan roikkumaan tai pukea hameet ylleen, kun ei miehessä kerran ollut sisua sen vertaa, että olisi toisen miehen silmänluonnin kestänyt ja kyennyt tälle puhumaan suunsa puhtaaksi. Jonkun verran huojennusta tuotti Iikalle se, että hän alkoi huomata miestensä väylän puhdistustyössä aivan kuin varastautumalla rupeavan eteenpäin rientämään. Ali Martikaisen määräys oli, että väylää piti raivata ja uittopuomeja laittaa vain sikäli kuin etujoukko välttämättä tarvitsi, ei askeltakaan enempää. Miehet kuitenkin raatoivat ihan vihanväellä, ja seurauksena siitä oli, että puomittajakunta lopulta kokonaan irtautui muusta joukosta ja painui korven sisään kuulumattomiin. Kun Ali Martikainen sen huomasi, virkahti hän kerran ohimennessään Iikalle puolittain hyväntahtoisesti, puolittain ivallisesti naurahdellen: — Sinullapa näyttää olevan tulinen kiire. Taisit tulla jo uteliaaksi ja haluat nähdä, vieläkö Soimijoki on paikallaan vai joko kutsumaton pitkäkynsi on sen tyyten mukanaan vienyt. Iikka puolustautui sillä, ettei hän ollut miehiään yhtään hoputtanut, oma halu niitä näkyi alaspäin vetävän. Samalla hän kuitenkin lisäsi, ihan kuin asia nyt olisi ensi kerran hänen mieleensä juolahtanut, ettei olisi haitaksi, vaikkapa osa miehistöstä lähetettäisiinkin etukäteen lopputaivalta puhdistamaan. — Mitä varten se etukäteen pitäisi puhdistaa? tiedusteli Ali Martikainen kuivasti. — Eihän siinä ole mitään järkeä, jollemme kykene puitamme yhtä nopeasti eteenpäin kulottamaan. Jos viemme puomit Soimijoelle asti, niin luuletko sen antavan meille oikeutta väylän valtaamiseen? Siinä sitä oltiin! Iikka Penttisen täytyi nolona myöntää, että Ali Martikainen oli aivan oikeassa. Eihän väylän valtaaminen sillä tavoin ollut laillinen. Hänen teki kuitenkin mieli lisätä, että väylä luultavasti olikin jo aikoja vallattu, jos siitä kerran oli kysymys. Ei hän sentään sitä lisännyt, pyörähti vain kantapäillään ja läksi kiukusta kiehuen kävellä viuhtomaan puomeja pitkin alaspäin. Saman päivän iltana Iikka huomasi ihmeekseen Ali Martikaisen tulevan uudelleen puomeja pitkin kävellen luoksensa. Tämän tästä hän kävelyssään pysähtyi ja tarkasteli jokivarsia näköjään hyvin uteliaana. Iikka muisti Ali Martikaisen kerran hankikelillä pikimmältään käväisseen täällä alhaalla asti, ja nyt iski hänelle mieleen, että Ali Martikainen varmasti lueskeli rannan puista joitakin silloin jättämiään merkkejä, jotka saattoivat olla hyvin tähdellisiä, vaikk'ei Iikka itse rannoissa mitään erikoista voinut huomata. Lopulta näytti Ali Martikainen löytäneen haettavansa; hän lopetti tarkastelun ja viittasi Iikka Penttisen luokseen. Sydän läpättäen ja kummat odotukset mielessä risteillen läksi Iikka rientämään minkä jaloista lähti. Ali Martikainen odotti häntä keksinsä varteen nojaten näköjään ihan välinpitämättömänä. — Iltahuudon jälkeen voit lähteä, lausui hän kuin olisi eilispäivän ilmasta puhunut. — Voit varustaa kaksi venekuntaa mukaasi. Mikäli keväällä hankikelillä käydessäni huomasin, on siellä lähempänä Soimijokea pari sahia, joista pahimmat kivet pitäisi pois raivata. Ottakaa sauvoimia ja muita työkaluja siltä varalta. Oli kuin kymmenleiviskäinen kivi olisi pudonnut Iikan sydämeltä. Hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sisällään kajahti hurja riemuhuuto: — Siis lopultakin! Suuren vaikutuksen teki tieto Ali Martikaisen määräyksestä muuallakin jokivarrella. Se yllätti kaikki riemastuttavana kuin läheinen valonvälähdys öisessä lumipyryssä harhailevat matkamiehet. Nopeasti se tieto levisi kauas jälkipäähän saakka, kiihtyneinä sitä mies miehestä toistettiin, aivan kuin Soimijoki olisi ollut jo heidän käsissään. Ties minkä lumouksen voimalla palasi taas nääntyneihin mieliin yhdellä iskulla horjumaton luottamus Ali Martikaisen onnentähteen. Se mies oli viikon toisensa perästä kulettanut heitä sellaisten vastuksien läpi, jommoisia ei vielä kenenkään toisen urakoitsijan tielle ollut sattunut, oli kulottanut horjumatta, koskaan epäröimättä, koskaan itse levähtämättä ja oli yliluonnollisella tarmollaan pakottanut heidätkin kestämään. Ja nyt se mies antoi määräyksen loppuväylän puhdistamisesta, antoi voitonvarmana. Oli selvää, että hän myös voittaisi, ei kannattanut sitä yhtään epäröidä. Tähän tapaan miehet innostuneina keskenään juttelivat, ja hämmästyttävällä vauhdilla alkoivat isot honkatukit tehdä taivalta ahtaassa, sokkeloisessa uittoväylässä. Miesten keksit iskivät kuin pilvistä syöksyvän kotkan kynnet niiden kyrmyisiin niskoihin, raastoivat niitä säälimättömin tempauksin eteenpäin. Jopa oikein lauluksi pistettiin työnteon jouduttamiseksi. Ei ollutkaan tätä ennen laulu työmaalla kajahdellut, vaikka joukossa oli oikein »lukkarin» nimeä kantava esilaulaja, vanha Matti Nevalainen. Kymmeniä vuosia oli hän sekä Suomen että Aunuksen puolella savotoissa kulkenut, ja jokaiselle työmaalle hän oli tervetullut laulumestariksi ja puoskariksi. Sitä varten oli Ali Martikainenkin hänet mukaansa pestannut, mutta ei ollut Mattia tähän päivään asti laulattanut. Oli vain vastannut miesten houkutuksiin, että paikkansa se laululla piti olla; piti olla oikea luojan luoma tukkijoki, jos mieli laulun luistaa. Tämä joki ei ollut luojan luoma, saattoi olla itsensä vihtahousun tekoa koko lätäkkö, eikä ainakaan hän aikonut sen rantoja laulullansa ilahuttaa. Niin oli Matti Nevalainen vihotellut, mutta nyt hän unohti kaunansa ja alotti laulun. Pian yhtyi siihen koko jälkipää, ja iltahuudon joutuessa vedettiin laulua pitkin jokivartta, vedettiin niin että korpi kajahteli. Iltahuudon jälkeen Iikka Penttinen läksi venekuntineen. Kadehtien jälellejääneet heidän peräänsä katselivat, kun heidän veneensä katosivat korven sisään painuvaa jokiuomaa pitkin. Aluksi eivät Iikan huomiot mitään lohdullisia olleet; jokiuoma jatkui puolisen virstaa entisen laisena, mutkikkaana ja sokeana kuin hylyksi jätetty veden peittämä mutahauta. Vain hyvin työläästi siinä voi veneillä kulkea; veteen kallistuneiden lenkokuusten oksat tarttuivat airoihin, ja aina vähän päästä vene takertui vedenalaisiin murtoihin, niin että sai sitä hyvän aikaa heilutella ja nykiä, ennenkuin taas liikkeelle päästiin. Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos. Uoma alkoi mennä suoraan länteen, missä päin Soimijoen piti olla, rannat vetäytyivät kauemmaksi toisistaan, ja mikä parasta, virta alkoi aivan huomattavasti vetää. Ihastuneina tervehtivät miehet joen parantumista, ja samalla alettiin ihmetellä Ali Martikaisen verratonta muistia ja tarkkaa silmää. Hankikelillä hän oli hätäisen tarkastusmatkansa tänne asti tehnyt, mutta olipas mies jo silloin haistanut, millä kohdalla voi oikean rehellisen tukinlaskun alottaa. Kun taivalta oli tehty arviolta pari virstaa, tuli ensimäinen sahi. Tarkastettiin se häthätää ja huomattiin sen näin korkean veden aikana vaativan verrattain vähän puhdistamista. Iikka jätti toisen venekunnan sahille työhön ja jatkoi toisen kera matkaansa eteenpäin. Virta parantui yhtenään, ja rannat kohosivat oikeiksi kuivapintaisiksi pengermiksi, joille korpi kuusten sekaan sinne tänne alkoi ilmestyä oikein lakkalatvoja honkia. Ei tarvinnut enää kuin vähän airoilla autella, virta kiidätti venettä hyvää kyytiä eteenpäin. Huolettomina airojansa lepuutellen miehet laulelivat, mutta Iikka Penttinen alkoi jo oudostella, missä se toinen Ali Martikaisen keväällä merkitsemä sahi oli. Hänen arvelunsa mukaan sen olisi pitänyt jo joutua, vai olisiko käynyt niin, että Ali Martikainen olisi paksun lumen peittämää jokiuomaa tarkastellessaan erehtynyt... Mutta ei ollut Ali Martikainen erehtynyt, siinä tuli jo sahi vastaan. Se oli vielä vähäpätöisempi kuin edellinen, vain muutamia kiviä siinä oli syvällä veden alla, ja ne saivat virran käymään heikoissa häränsilmissä. Oli suoranainen ihme, miten sen talvella oli voinut huomata. Ei malttanut Iikka Penttinen jäädä sahille työhön, hän tahtoi ensin saada varman vastauksen siihen kysymykseen, joka jo viikkomääriä oli kaikkien mielenpohjalla kytenyt. Hän tahtoi nähdä, millä kannalla asiat olivat Soimijoella. Sahin alapuolella levisi joki huomattavasti. Samalla loppui virta melkein kokonaan, joki muuttui tyyneksi suvannoksi. Sen toisella rannalla kasvoi kaislikkoa, jossa sorsaparvi kurnutti yksitoikkoista iltasäveltään. Venettä säikähtäen linnut läksivät lentoon alaspäin. Virran loppuminen ja muut merkit viittasivat siihen, että oltiin lähellä joensuuta. Tavaton jännitys valtasi kaikki veneessä-olijat. Iikka hoputti miehiä soutamaan kovemmin, mutta samalla airoillaan kolistelematta, ja alkoi kiihtyneenä kuulostella, eikö edestäpäin rupeaisi erottamaan ihmisääniä. Hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä, eikä hän siinä jännityksessään ensinkään huomannut, kun äkkiä rantojen kuusikko päättyi ja hänen eteensä aukesi leveä, juhlallinen vesiväylä. Soimijoki! Miehet olivat kuin puusta pudonneet, he eivät olleet uskoa silmiään. Joella vallitsi erämaan öinen rauha. Usva liukui verkkaan yötuulen ajelemana pitkin vedenpintaa, ja usvan läpi häämötti vastapäiseltä rannalta parvi joutsenia, jotka siellä rannan tuuhean kuusikon alla hiljakseen uiskentelivat. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, ei ainutta tukkia näkynyt. Miten se voi olla mahdollista? Niin, se oli Iikan mielestä suorastaan käsittämätöntä, satua. Äkkiä iski hänen päähänsä ajatus, että jospa ovat jo menneet ohi. Hätäisesti ryhtyi hän tarkastelemaan rantoja, näkyikö puissa tukinlaskun merkkejä, kytkimien jälkiä ja hakattujen närevitsojen kantoja. Niitä olikin runsaasti, mutta vanhempia, ei senkesäisiä. — Neitsykäinen on tämä puro vielä tämän kesän lukuuni vahvisti tarkastuksen tuloksen Aapeli Miettinen, vanha kokenut tukkilainen, joka oli noussut veneestä rannalle ja nuuski siellä pitkän aikaa metsikköä. — Eikö näy edes minkäänlaisia oksanmurtumia tai muuta semmoista? tiedusteli Iikka veneensä perästä. — Ei vähintäkään, ihmisjalka ei ole näitä rantoja tänä kesänä tallannut. Uskoa se siis piti, niin mahdottomalta kuin se likasta tuntuikin. He olivat tosiaan pääsemässä ensimäisinä Soimijoelle. Jospa ne toiset eivät vain viime tingassa joutuisi alas, sitä vielä puuttuisi! Iikka käski miestensä soutaa kiireesti takaisin heidän omaan puroonsa. Sinne tultuaan he ryhtyivät ensi töikseen puhdistamaan sahia uittokuntoon. Mutta mahdotonta oli Iikan hetkistäkään rauhallisesti työskennellä. Vähän väliä hän säikähti omien miestensä sauvointen kolinaa ja oli kuulevinaan alhaalta Soimijoelta milloin ihmisääniä, milloin kirveen iskuja. Hätäisesti käski hän silloin keskeyttää työn ja alkoi joka hermo jännittyneenä kuulostella, mutta aina osottautuivat vieraat äänet mielikuvituksen luomiksi. Lopulta hän ei enää jaksanut itseänsä pidättää, vaan lähetti yhden nuoremmista miehistä soutamaan takaisin sananvientiin, että Soimijoella oli paikat tyhjät ja että vain koettaisivat kiireimmän kautta alaspäin pyrkiä. Tosin ei Ali Martikainen ollut sanantuonnista mitään puhunut, mutta Iikka lähetti siitä huolimatta. — Naurakoon, jos nauraa! murisi hän puolittain itsekseen. Hitto sen miehen metkuihin osasi tottua. — Se mies näkyy luottavan onneensa, lausui Aapeli Miettinen painolla. — Niin luottaa eikä turhaan! säestivät toiset miehet kuorossa. — Sillä on onni puolellaan, on ihan kokonaan. — Se sanoo sitä jumalakseen, tukkilaisten jumalaksi, lausui Iikka. — Saattaa ollakin se, myönnyttelivät toiset, käyden vakaviksi, melkein hartaiksi. Auringon noustessa tekivät miehet rannalle nuotion, haukkasivat sen ääressä eväitään ja kävivät sitten hetkiseksi nukahtamaan. Pitkää aikaa he eivät ennättäneet unia vetää, kun sananviejä palasi kertoen ihmeitä: Heidän puronsa varrella tehtiin työtä aivan kuin maailmanloppu olisi ovella, niin ilmotti hän hengästyneenä. Heti heidän lähdettyään oli Ali Martikainen pitänyt miehistölle puheen, ilmottaen ensi sanoikseen, että nyt vihdoin oltiin oikean uittoväyläksi kelpaavan paikan niskalla. Pitäisi vain vielä levähtämättä ponnistaa yksi vuorokausi tai hiukan toista, silloin oltaisiin perillä, silloin olisi voitto käsissä. Ja Ali Martikainen oli luvannut miehistölle kaksinkertaisen palkan, jos yritettäisiin täyden päältä. Lisäksi oli hän luvannut, että Soimijoelle päästyä saataisiin työhön koskematta levätä kolme vuorokautta ja täysi palkka juoksisi koko ajan. Ja sitten oli hurja työ alkanut. Toiset puhdistivat jokea alaspäin, toiset vetivät ylhäältä jälkipäätä kokoon ja kasasivat tukkeja virtapaikan niskaan alaslaskua varten. Ali Martikainen itse oli yht'aikaa joka paikassa, ja ilo oli sen miehen muotoa nyt katsella. Niin lopetti sananviejä kertomuksensa. Miehen puhe osottautui todeksi; pian alkoi kuulua huutoa, hoilausta ja hakkaamista sahille asti. Ja siinäpä jo tulla rymistikin ensimäinen etujoukko alas sohojen ja otvapuiden kera. Nopeasti ne iskettiin kiinni rannan puihin närekytkimillä ja samalla raivattiin veteen pistävät oksat ja murrot. Perässä tuli toisia, jotka laittoivat pitkin rantaa kopukoita sellaisiin paikkoihin, missä rannalla oli vaikea liikkua. Laulaen miehet työtä tekivät, yleinen uupumus oli kuin pois puhallettu, pitkien viikkokausien raskaat koettelemukset unohdetut. Ilo loisti kaikkien katseista, ja miehet kertoivat kilpaa, että Ali Martikainen oli suorastaan sytyttänyt tuleen koko joukon, niin repäisevästi oli hän sanansa sovittanut, niin varma oli hän voitostaan ollut. Kyllä nyt huomisaamuun mennessä sysättäisiin Soimijokeen semmoinen panos tukkeja, ettei toisten puita mahtuisi enää väliin ainutta kalikkaa! Vasta iltapäivällä saapui Ali Martikainen alas. Hän oli loistavalla tuulella, vihelteli hattu takaraivolla kuin talkootanssiaisissa, ja poikamainen iloisuus vilkkui hänen silmistään. Kova piirre suun ympäriltä oli melkein tyyten kadonnut, ja toinen oli nyt sointu hänen kuuluvassa äänessään, kun hän tullessaan jakeli miehistölle viimeisiä määräyksiään. Jo kaukaa huusi hän Iikka Penttiselle: — Hei, Iikka, jokos alat uskoa onnen olevan meidän kelkassa? Iikka myönsi, että hänen oli ollut sitä vaikea uskoa. Vielä viime yönä oli hän aivan kuollakseen pelännyt toisten joutuvan viime tingassa pilaamaan koko hyvän pelin. — Mitä vielä! nauroi Ali Martikainen ylimielisesti kädellään huitaisten. — Kun eivät ennen ehtineet, niin kyllä ne vielä muutaman yön siellä torkkuvat. Ei pidä epäröidä eikä pelätä, siinä koko juttu! Ali Martikainen ilmotti laskun alkavan kello kuusi illalla, siihen mennessä pitäisi nyörien alhaalla olla selvät. Selvät olivatkin Iikka Penttisellä nyörit. Soimijoessa olivat puomit valmiina puiden kokoamista varten jokilauttoihin. Ensin aiottiin ne kaikki kasata sumaan laskupaikan alapuolella olevaan laajaan suvantoon, jossa joki muodosti järventapaisen poukaman. Siitä sitten lähdettäisiin lautoilla alas huristamaan. Ali Martikainen tarkasti häthätää kaikki varusteet ja kertoi sitä tehdessään jättäneensä laskutyön valvomisen Aatu Lappalaisen ja Mikko Sormusen huoleksi. Ne pojat olivatkin jo kasanneet sen verran puita, että ensi yönä Soimijoki voitaisiin rehellisesti vallata. Kun Ali Martikainen ja Iikka palasivat tarkastusmatkaltaan, huomasivat he ihmeekseen laskupaikan yläpuolella miesten suurella touhulla asettelevan puomia Soimijoen poikki. — Hei, pojat, mitä hittoa te siellä rakennatte? huusi Ali Martikainen närkästyneenä. — Sulkua me täällä vain panemme! vastasi Aapeli Miettinen touhussaan. — Pistämme tästä portin kiinni merkiksi, ettei syrjäisillä ole näille markkinoille asiaa. — Ei helkkarissa vielä! huusi Ali Martikainen. — Millä oikeudella sen teette, kun meillä ei ole vielä puita joessa ensinkään? Laki on täytettävä rehellisesti eikä anastamalla. Nolona ja vastahakoisesti Aapeli Miettinen avasi jo yhteen nitomansa puomit keskeltä jokea irralleen ja antoi niiden painua virran mukana pitkin rantoja. — Ihmeellinen mies! murisi hän puomeja irrottaessaan. — Mitähän se sanoisi, jos toisten puita alkaisi nyt juuri sieltä alas suoltua. — Mutta niin se on kuin Ali Martikainen sanoo, väitti eräs nuoremmista miehistä. — Laki se pitää olla tukkijoellakin, ei sitä saa kiertää eikä ennakolta yhteistä luojan luomaa kulkutietä kahmaista. — Eikä ne nyt tähän tule, lisäsi toinen miehistä. — On se semmoinen se Ali Martikaisen onnentähti. — Niin se on! vahvistivat toiset hiljaisella äänellä, pälyen taikauskoisella kunnioituksella Ali Martikaiseen päin. Minuutilleen kello kuusi alkoi ylhäältä kuulua huuto: — Väylä auki! Tulee! Se kuului ensin heikosti, mutta vähitellen vahtipaikalta vahtipaikalle siirtyen yhä voimakkaammin, kunnes lopulta koko jokivarsi ulvoi sitä yhtenä ainoana kuorona. Ja kaiku Soimijoen toiselta rannalta vastasi: — Tu-lee! Hyvän aikaa saatiin sentään tupakoida, ennenkuin ensimäiset puut tulivat alas. Ensin niitä tuli yksitellen, sitten pienemmissä joukoissa soluen, mutta lopulta alkoi tulla joen täydeltä. Pian alkoi laulukin jokivarrelta kajahdella. Laskumiehet sen siellä ylhäällä ensin alottivat, ja vähitellen kaikki siihen yhtyivät. Eikä se sitten enää vaiennutkaan koko yönä. Kun alhaalla vielä vedettiin päättyvän laulun loppusäveltä, niin ylhäällä alkoi jo toinen. Ja Soimijoki täyttyi nopeasti. Alhaalla joen poukamassa oli jo valtava suma tukkeja, kun aurinko alkoi tehdä nousuaan, sunnuntai-aamun aurinko. Silloin oli nimittäin sunnuntai-aamu. Silloin, juuri auringon noustessa, vedettiin Ali Martikaisen määräyksestä kaksinkertainen puomi Soimijoen poikki laskupaikan yläpuolelle. Viistoon se vedettiin myötävirtaan molemmista rannoista, niin että puomien päät yhtyivät keskellä jokea. Soimijoki oli sitä myöten sulettu. Samana aamuna hiukan myöhemmin saapuivat kuokkavieraat. Ali Martikaisen laskukunta oli juuri lopettanut juhla-ateriansa ja kelli Soimijoen korkealla rantaäyräällä hongikon pylvässalissa voimallista rokkaruokaansa sulatellen. Useat miehistä olivat jo unen helmoihin uupuneet, toiset torkkuivat puolinukuksissa. » Silloin ajelehti virran mukana Soimijokea alas muutamia yksinäisiä tukkeja. Laiskasti silmiänsä raotellen katselivat kanervikossa kellivät miehet niitä. Lukkari Matti Nevalainen huomautti ykskantaan: — Terveisiä näkyvät ylhäältä lähettävän, keitä lienevätkin! Eräs miehistä nousi ja juoksi puomia pitkin tarkastamaan sitä vasten ajautuneiden tukkien leimamerkkejä. — Pomeranssin lähettämiä näkyvät olevan! ilmotti hän. —Vai Pomeranssi muisti ensimäisenä, virkahtivat miehet haukotellen ja käänsivät laiskasti kylkeään. Samassa alkoi kuitenkin ylhäältäpäin kuulua kovaa laulua ja loilotusta, ja pian sieltä tuli virran mukana näkyviin kaksi venekuntaa miehiä sauvoimilla ja kekseillä varustettuina. Kanervikossa lojuvat miehet kohottivat päitään, ja Matti Nevalainen totesi: 7° 71 — Niitäpä kuulostavat olevan Pomeranssin poikia. Ne ovat aina ja joka paikassa semmoista isoäänistä väkeä. Äkisti laulu veneissä katkesi, ja kolmella kielellä alkoi tulla sadatuksia, kun tulijat näkivät puomin joen poikki edessään ja joen sen alapuolella täynnä tukkeja. Matti Nevalainen ei ollut kuulevinaan miesten manauksia, alkoi vain ladella heille kohteliaisuuksiaan ja sanoi pahottelevansa sekä omasta puolestaan että koko sakin puolesta, kun eivät hetkistä aikaisemmin joutuneet. — Syötiin tässä näet juhlarokka ja siltä myöhästyitte! selitteli hän oikein seisaalleen nousten. — Odotettiin hyvän aikaa ja ihmeteltiin, että outo on viivykki varmasti niille sattunut. Aina ne ovat tähän asti ajallansa paikalla olleet. Uusi ryöppy karkeita manauksia oli vastauksena Matti Nevalaisen kohteliaisuuksiin. Mutta nyt alkoi toisiakin rannalla kellivistä miehistä valpastua, ja tulokkaiden kera alotettiin vilkas sananvaihto. Kehotettiin heitä nousemaan rannalle, kun kerran oli yhteen satuttu. Oli kerrassaan hauska saada tietää kuulumiset sieltä ylhäältä, hyvinkö siellä jaksettiin ja aikoiko olla jo ikävä Petroskoin kaupunkiin! Veneissä-olijat vastasivat kiroten, että he viis välittivät kuulumisista, he tahtoivat paljon kernaammin tietää, millä tuhannen sarvipään voimalla Ali Martikaisen joukko oli rämeistään irti päässyt. He eivät koskaan olleet sitä edes ajatelleet. Matti Nevalainen lohdutti heitä sillä, että nyt voisivat mennä takaisin ylös ja ajatella tätä asiaa sitä ahkerammin. Heillä oli siihen hyvää aikaa, ei huolinut yhtään työtä kiirehtiä. — Ja kuinka kauan te sitten aiotte tuon kirotun puominne tuossa meidän nokkamme edessä pitää? kivahti eräs veneiden miehistöstä, nähtävästi niiden päällikkö. Rannalta ilmotettiin, että sitä oli vaikea tarkalleen sanoa näin etukäteen. Matti Nevalainen arveli kuitenkin vetävän kolmisen viikkoa, ennenkuin häntäpää ennätettäisiin alas saada. Se oli näet vielä siellä lähtöpaikoilla talviteloillaan, ja piti ensin levätä ja virvotella itseään tarpeeksi, ennenkuin lähdettäisiin sitä hakemaan. Matti Nevalainen vakuutti kuitenkin pyhästi, että Soimijoki jätettäisiin rehellisesti ja asetuksien mukaan paikalleen, kunhan jouduttaisiin alaspäin lähtemään. Ja vielä senkin lupauksen antoi hän koko sakin puolesta, että alasmennessä vietäisiin heidän terveisensä Petroskoin kaupunkiin ja lohdutettaisiin siellä heidän ikävöiviä omaisiaan. Veneissä-olijat eivät jääneet enempää kuuntelemaan; he läksivät vihaisesti soutaa julistamaan takaisin samaa tietä kuin olivat tulleet. Ali Martikainen ei kuullut eikä nähnyt tästä vierailusta mitään. Hän nukkui hongan juurella havulyhde päänsä alla, nukkui ensi kerran viikkokausien valvomisen perästä. Komea rinta kohoili syvästä, tasaisesta hengityksestä, hattu oli vierähtänyt maahan ja tuuhea tukka valahtanut ahavoituneelle otsalle. V. Ali Martikaisen matka Soimijoelta Ääniseen on pian kerrottu. Tämä matka on kyllä kohtalaisen pitkä, hyvän joukon kolmattasataa virstaa, mutta se on koko taival enimmäkseen hyvää uittoväylää, jossa tukit voi suurissa jokilautoissa alas laskea. On alkutaipaleella järvimatkaakin parisen peninkulmaa. Soimijoki päättyy nimittäin Himolan järviin. Ne ovat autioita erämaan järviä, ja tukkilaiset kiiruhtavat päästäkseen niistä niin pian kuin mahdollista Sunujokeen, joka näistä järvistä alkaa. Sunujoki muodostaakin matkan pääosan. Se on ylhäältä asti hyvin vesirikas joki, ja alkutaipaleesta voi sitä, laskea satakunnan virstaa jokilauttoja ainutta kertaa hajottamatta. Vasta matkan loppupuoliskolla, kun Sunujoki lähtee murtautumaan vaaraisten maiden poikki päästäkseen Äänisjärven alankoon, alkavat vaikeudet. Tällä koskitaipaleella on Sunujoessa monta koskea ja putousta, kolme niistä kuuluisaa kautta Aunuksen, vieläpä kaukana sen rajojen ulkopuolellakin. Nämä kosket ovat Hirvas, Porokoski ja Kivatsu. Viimeinen niistä on Sunujärven ja Äänisen välisellä kannaksella vain muutaman peninkulman matkan päässä Kontupohjan lahdesta, johon Sunujoki päättyy. Koskitaipaleen alettua täytyy suuret jokilautat hajottaa ja solutella puut vähitellen koskista alas. Mutta nopeasti se työ sujuu, kun laskumiehet vain ovat tottuneita tukkilaisia. Vedestä ei koskissa voi sanoa puutetta olevan, tanssien niissä suuret honkatukit lentävät vain harvoin pohjakiviin kolahdellen. Kaiken kaikkiaan on Sunujoki komea joki, komein Aunuksessa, ja vaikeata lie Suomestakaan sen veroista löytää. Aunuksen kansa rakastaa suuresti Sunujokeansa, vaikk'ei tämä kansa vielä täydelleen tajua, miksi rikkauden lähteeksi heidän unohdetulle maankolkalleen Sunujoki voi kerran koitua. Myös tukkilaiset tätä jokea rakastavat. Kun Egyptin korvesta päästään Himolan järviin ja Sunujoen alkupäähän, tuntuu siltä, kuin olisi irtautunut pahan painajaisen kourista. Iloisesti lähtee matkanteko luistamaan, ei muuta kuin laulele vain lautallasi ja anna huristaa myötävirtaa. Ja vaikka tämä huoleton matkanteko keskeytyy koskitaipaleelle jouduttua, niin viis siitä. Kosket tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen lautoilla laskemiseen, ja mimmoista vaihtelua! Kyllä siinä karisee jäsenistä ja mielistä viimeiset Egyptin korvesta mukana kulkeutuneet puutumisen jätteet. Aivan tuntee itsensä uudestisyntyneeksi ja hilpein mielin viimeisestä, kuulusta Kivatsun ryöpystä, alas päästyään laskee matkansa määrään Kontupohjan lahteen, jossa avara Ääninen äidillisen sylinsä avaa, jossa höyryvoimalla vetävät hinaajat ovat jo malttamattomina alastulijoita odottamassa. Nopeasti Ali Martikaisen laskukunta taivalta katkaisi, kun se kerran oli selville vesille päässyt. Korpien koettelemukset olivat karaisseet Ali Martikaisen miehistön, ja hänen lakinsa oli myös tehonsa tehnyt. Se oli ennättänyt syöpyä aunukselaistenkin veriin. Hyviä niistä oli tullut tukkimiehiä; kuin leikillä ne tekivät työtänsä mukavassa jokilaskussa. Perässä tulevain kilpailijain miehistö oli uneliaita vetelyksiä, jotka torkkuivat lautoillaan ja antoivat puittensa ruuhkautua monasti selvällä luojan luomalla kulkuväylällä. Siksi nämä perässä tulijat jäivät pian kauas jälkeen. Kun Ali Martikaisen laskukunta koskitaipaleelle joutui, olivat ne kuun kuulumattomiin häipyneet. Niin kävi, vaikk'ei Ali Martikainen enää miehiänsä työntekoon hoputtanut niinkuin Soimijoelle pyrittäessä. Ali Martikainen oli siinä kohden merkillinen mies, ettei selvällä ja suoralla jokitaipaleella työnteko häntä sanottavammin huvittanut. Hän oli taistelujen mies, hän viihtyi vain korpien ja rämeiden vaikeuksien keskellä. Ne saivat hänen verensä vilkkaana suonissa kiertämään, ne terästivät hänen tarmonsa ja karkottivat viikkomääriksi unen hänen silmistään. Mutta heti kun vaikeudet loppuivat, tuntui hänestä, kuin pohja hänen jalkojensa alta olisi pudonnut. Häntä rupesi haukotuttamaan, ja niinpä hän hylkäsi työnvalvonnan Iikka Penttisen ja toisten alipäällikköjensä huoleksi, itse kuluttaen päivänsä lueskellen mukana kulettamiaan kirjoja tai kasvattaen Nallesta tukkilaista, niinkuin oli luvannut. Nopeasti Nalle edistyikin Ali Martikaisen koulussa. Se oli viisas elukka, ja pian se tottui opetusmestarinsa perässä ketterästi ravaamaan pitkin sumaa puulta puulle hyppien. Mutta Ali Martikainen ei tähän tyytynyt, hän opetti Nallen myös pitelemään keksiä kourassaan ja tanssimaan kahdella jalalla pitkin yksinäistä kiikkerää puuta. Ja lopuksi hän opetti Nallen myös tekemään tukkilaisen valan. Tämä viimeksimainittu temppu vaati monen päivän ankarat harjotukset, joiden kestäessä Nalle välistä pahoin suutahti, alkoi äristä ja raapia kynsillään tai yritti kerrassaan karkuun harjotuspaikalta, kun sitä kerta toisensa perästä pakotettiin toistamaan epäonnistuneita yrityksiään. Joku toinen olisi ehkä jo koko homman heittänyt, mutta Ali Martikainen ei ollut niitä miehiä. Ja oppi Nalle lopulta tekemään tukkilaisen valan ja tekikin sen sitten kerrassaan loistavasti koko miehistön läsnäollessa. Suorana kuin tikku se kiersi takatassuillaan liikkuen yksinäiselle puulle pystyyn isketyn keksin ympäri, nokka kohden taivasta ja etutassuillaan keksin varteen kajoamatta. Kun näin pitkälle oli edistytty, otti Ali Martikainen Nallen pysyväiseksi seuralaisekseen. Uskollisena kuin koira tallusteli se siitä lähtien isäntänsä perässä, herättäen niissä harvoissa kylissä, joiden ohi matkan varrella kulettiin, suoranaista pelkoa ja taikauskoista ihmettelyä. Itsensä metsähisen arveltiin tuon miehen olevan, jolla oli mokoma koira, puolikasvuinen karhun votkale alati kantapäillään. Melkein samaa mieltä asiasta oli Ali Martikaisen kokkikin, Petroskoin kaupungista kotoisin oleva ryssä. Ei hän voinut Nallen seuraan koskaan tottua, vaikka kohtalo oli heidät samalla ponttuulla taivalta tekemään määrännyt. Alusta pitäen kasvoi kokin ja Nallen välille suoranainen kauna, joka ei koskaan sulamaan päässyt. Tämä karma sai alkunsa siitä, että kokki Nallen ollessa vielä pieni ja pelkuri kolhi sitä myötäänsä kapustallaan, kun Nalle ruoan hajun viekottelemana pyrki liian lähelle hänen patojaan tungettelemaan. Nallea tietysti tämä kiukutti, ja se pisti asian hampaansa koloon; se tunsi kärsivänsä vääryyttä ja päätti maksaa samalla mitalla tilaisuuden jouduttua. Pianpa se tilaisuus joutuikin. Nalle kasvoi voimakkaan ruoan ääressä niin sukkelaan, että se jo kuukauden päivät lautalla oltuaan huomasi olevansa kokin veroinen voimassa ja muissakin avuissa. Silloin se alkoi hellittämättä tehdä kiusaa kokki-paralle. Se ärähteli kiukkuisesti, jos kokki vain tuli sitä lähelle muissa hommissa kuin ruoan tarjoamisessa. Vieläpä se välistä hiipi takaapäin ja läimäytti kokkia kämmenellään istuinkannikoille, juuri kun mies oli parhaillaan syventyneenä patansa hämmentämiseen. Kokki, joka oli hyvin pelkuri mies, säikähti tällaista temppua tietysti pahanpäiväisesti, ja se huvitti Nallea sanomattomasti. Se ihan irvisteli mielihyvästä ja alkoi vaania tilaisuutta kepposensa uusimiseen. Kokilla oli tapana ristiä silmiään jokaisessa sopivassa ja sopimattomassakin tilaisuudessa. Pian huomasi Nalle tämänkin ja alkoi hullunkurisesti sitä jäljitellä tai asettui kiusottavan uteliaana tirkistelemään kokin hartaudenharjotuksia. Tämä saattoi kokin kerrassaan pois suunniltaan. Taikauskoisuudessaan hän oli vallan varma siitä, että Nalle oli metsähisen lähettämä hänen pään menokseen. Hän ruokki sitä ja ravitsi, ja palkkioksi se kuvatus vaani häntä jokaisella askeleella ja herjasi julkeasti, kun hän uskalsi olla oikeauskoinen jumalattomien keskellä. Tätä viimeistä lausettaan hän painosti erikoisesti ja vilkaisi sen sanottuaan salaista pelkoa ilmaisevalla katseella Ali Martikaiseen päin. Kokin kammoa ei suinkaan lieventänyt Matti Nevalaisen salaperäinen tiedonanto. Pelokkaan näköisenä Ali Martikaiseen pälyen Matti Nevalainen supatti kokin korvaan, että tosiaan sillä Nallella taisi isäntänsä kanssa olla joitakin salaisia velhousjuonia. Hän oli muka kerran yön hiljaisuudessa kuullut kummallista menoa hongikosta jokivarrelta, ja kun hän vahtipaikaltaan hiipi sinne lähelle katsomaan, niin mitä hän näki: Ali Martikaisen hän siellä hämärässä hongikossa näki hyvin intoutuneena salaperäisiä loitsulukuja laskettelevan, ja Nalle tanssi hänen edessään pahasti irvistellen. Kokki risti kauhistuneena silmiään tämän tiedonannon kuultuaan. Hän uskoi sen täydellisesti ja siitä lähtien hän rupesi Nallea kammoamaan kuin ruttoa. Oli selvää, että näiden kahden yhdessäolo samalla lautalla ei voinut enää jatkua. Onneksi jouduttiinkin silloin koskitaipaleelle, jossa sekä kokin että Nallen täytyi jättää lauttansa ja maakynteen siirtyä. Näin saivat he molemmat toisistaan riippumattoman liikunta-alan, ja Nalle liittyi pysyväisesti etujoukon mukana kulkemaan, jollei milloin isäntänsä kantapäillä ollut. Koskilaskun alkaminen nostatti Ali Martikaisen nuivan mielen. Hän tunsi elämän kesyttömien voimien karkelokutsun korvissaan kajahtavan ja totteli tuota kutsua voimakkaan verensä vetämänä, riemastuneena. Hänen silmiinsä syttyi entinen loiste, hän hengitti keuhkonsa täyteen koskien pauhusta vavahtelevaa, vihmapisarojen kyllästämää ilmaa, ja tuo ilma vaikutti häneen kuin juovuttava neste. Hän tahtoi painia veden villien voimien kanssa ja lyödä ne alleen, niinkuin oli keväällä ne siellä Soimijoen rämeillä lyönyt. Varmalla kädellä hän tarttui laskutyön johtoon, ja kaksinkertaisella vauhdilla alkoi siitä päivästä pitäen sujua työnteko. Unohdettiin jälleen öiden uni melkein tykkänään ja painettiin vuorokaudet läpeensä levähtämättä, hengähtämättä. Miehet kuiskailivat keskenään: — Ali Martikainen on herännyt. Koskien kohusta se kuulee Äänisen kutsun, siksi tässä nyt taas yritetään! Koskien raivaamista ei voinut ajatella sellaisissa ryöpyissä kuin Sunujoen kovimmat kosket ovat. Niissä saa tukkilainen tyytyä siihen, että laittaa kosken niskalle laskurännin ja kosken varsille, pahimpina pyydyksinä olevien kivien ja kallioiden sivulle, myötäsukaan vetäviä kossapuita. Laskuränni täytyy rakentaa luja ja sen suu siksi suppea, että sen voi silmänräpäyksessä sulkea, jos laskeminen jostakin syystä pitäisi nopeasti keskeyttää. Kosken varsille laitettavat kossapuut on samoin iskettävä lujasti kiinni rannan puihin moninkertaisilla närekytkimillä tai teräspitimillä. Sen lisäksi on ne koetettava asetella kallion halkeamiin ja kivien väliin suuremman tukevuuden saavuttamiseksi. Leikkivehkeet eivät kestä, kun jättiläistukit hurjassa vauhdissa lentäen niihin kolhaisemaan sattuvat. Vielä täytyy kossapuille asetettujen vahtimiesten olla kaikkein varmimpia tukkilaisia. He eivät saa mitään pelätä, ja heidän pitää vaaran hetkellä osata toimia salamannopeasti ja hätäilemättä. Jollei heillä ole kaikkia näitä ominaisuuksia, voivat he joutua tuhon omiksi tai syntyy tuossa tuokiossa ruuhkan alku. Ja jos sellaisilla paikoilla kerran ruuhkan alku pääsee syntymään, on hengenvaarallinen ja pitkäaikainen työ edessä. Kun Ali Martikainen kiireimmän kaupalla oli tarkastanut Sunujärveen päättyvän ylemmän koskitaipaleen, järjesti hän työnjaon sillä tavoin, että Iikka Penttinen ja Mikko Sormunen saivat ottaa osalleen Hirvaksen laskun, hän itse Aatu Lappalaisen ja etupään kera jatkoi matkaa ja otti sitten Porokosken. Tukkilaiset pitävät Porokoskea kaikkein pahimpana Sunujoen koskista, ja siksi juuri Ali Martikainen sen itselleen valitsi. Porokoski on jyrkkä ja vetävä kuin hornan tie. Kun sen niskalle laitetulta laskurännin puomilta alaspäin katselee, näyttää sen pyörryttävä kurimus myös hyvin pitkältä, aivan iankaikkisuuteen asti vetävältä. Sinne se painuu vähitellen, kerroksittain, jylhien rantojensa väliseen repeämään, aivan kuin maan alle menisi; sen loppupäästä ei ole minkäänlaista tietoa. Alkupäästä menee vesi lyhyen matkaa pitkinä sileäpintaisina aaltoina. Näyttää siltä, kuin jättiläisimuri vetäisi ja venyttäisi niitä aaltoja yhä tiukemmalle. Yht'äkkiä ne katkeavatkin kerrassaan ja päärmäytyvät jyrkästi takaisinpäin lyöviksi vaahtoharjoiksi. Ne vaahtoharjat kohoavat yhä korkeammiksi, pian syntyy pystysuoraan kohoavia vaahtopylväitä. Mutta sitten vesi putoaa yht'äkkiä hurjalla jyminällä ensimäisestä jyrkästä kalliokönkäästä alas. Osa päällimäisistä vaahtoryöpyistä näyttää siinä suorastaan lentoon lähtevän, kohoten sakeana utuna ilmaan. Tästä lähtien ei enää erota mitään muuta kuin kokonaisen hurjasti tanssivan valkoisen pylväsmetsän. Lopulta pylväät hajoavat kokonaan, vaahto näyttää kuin tuulessa hulmuava huntu keikkuvan ja soutavan ilmassa. Eikä se enää ole mitään vaahtoa, siinä on kuin maanrepeämästä raivokkaina ylös lyöviä tulenkielekkeitä. Siinä on yhä enemmän kaikenvärisiä kielekkeitä, ne ajavat toisiaan takaa, ne lyövät vastakkain, ne hajoavat ja syytävät tulisuihkuja joka haaralle ympärilleen, rynnätäkseen taas seuraavassa tuokiossa villisti yhteen kimppuun ja eteenpäin. Ja sen tulimeren yläpuolelle kohoaa hienoa savua, joka hiukan ylemmä kohottuaan muuttuu auringonvalossa kauniina vivahtelevaksi sateenkaareksi. Sellainen on, Porokoski, kun sitä niskalla olevalta laskurämiin puomilta katselee. Sivulta katsellessa siinä tukkilainen huomaa paljon sellaisia nähtävyyksiä, joita hänen mielestään ei ensinkään tarvitsisi koskessa olla. Siinä on runsaasti pahoja vedenalaisia kallionkielekkeitä juuri parhaalla kulkuväylällä ja siinä on ilkeitä pyörteitä, välistä oikeita kirnuja, joihin vesi imeytyy kuin hurjasti pyörivän myllynkiven silmään. Toisin paikoin sellaiset pyörteet ja kirnut nuoleskelevat aivan arveluttavan läheltä rantoja ja niistä ulos pistäviä rosoisia kallioita, ja ne kohdat ovat kaikkein pahimpia. Niissä voivat alasmenevät tukit aivan odottamatta tehdä sen yllättävän tempun, että lennähtävät suorastaan rannan kuivalle kaiholle kuin näkymättömän käden viskaamina. Tai voivat ne — ja tämä on vielä ikävämpi juttu — pistää ohimennessään nokkansa jonkun lähellä rantaa olevan vedenalaisen kallion koloon ja ruveta näin syntyneeseen ansaan pyydystämään toisia tukkeja, joita soluu ylhäältä kuin turkin hihasta. Ja kaukana on silloin leikki, vaikka koski näyttää niin leveältä ja mahtavalta, että suorastaan mahdottomaksi ruuhkan syntymisen siinä luulisi. Kun Ali Martikainen oli tyystin tarkastanut Porokosken rannat, tuli hän siihen johtopäätökseen, että varsinkin yksi kohta lähellä sen alapäätä oli hyvin vaarallinen. Siinä kiersi syvä ja laaja pyörre, oikea hiiden kurimus, josta vesi ei ensinkään näyttänyt pois selviävän, kun se kerran oli siihen joutunut. Ja hiukan tämän kurimuksen alapuolella puski vesi mahtavana vyörynä suoraan rantaa kohti, jonka kalliot sillä kohtaa olivat tavallista rosoisemmat ja veden syövyttämät. Sen lisäksi oli siihen aikojen kuluessa syntynyt poukaman tapainen, aivan kuin keräämään tukkeja ruuhkan perustukseksi. Kossapuiden laittaminen tällä kohtaa suoritettiin hyvin perusteellisesti. Niistä rakennettiin oikea moninkertainen puomi, jolla koetettiin poukamaa hiukan oikaista. Vaikea oli kyllä edeltäpäin mennä takuuseen, kestäisikö puomi siinä paikallaan tukkien sitä vasten puskiessa. Sitä koetettiin lujittaa vierittelemällä kiviä kossapuiden tukeeksi, ja puut iskettiin yhteen vahvoilla teräskytkimillä, joilla ne myös kiinnitettiin rantakallioihin. Tämän vahtipaikan silmälläpidon otti Ali Martikainen omaksi erikoistehtäväkseen, ja miehistöksi siihen valittiin kaikkein luotettavimpia Suomen puolen miehiä. Vanha Aapeli Miettinen ja hurjanrohkeat veljekset Jyrki ja Lassi Palviainen olivat näistä tunnetuimmat. He olivat kaikki kolme oikeita taitureja koskilaskussa, ja jos he millä paikalla eivät kutiansa pitäneet, niin sen paikan sai sitten kerrassa jättää ilman vahteja. Ne eivät hyödyttäneet silloin mitään. Muut vahtipaikat kosken varrella olivat vähemmin vaativia, niihin riitti pari miestä kuhunkin, eikä niissä näyttänyt sen pahemmin tarvitsevan ruuhkan syntymistä pelätä. Laskurännin hoitelemisen sai Aatu Lappalainen huolekseen, ja niin alotettiin eräänä pouta-aamuna tukkien lasku Porokoskesta. Sitä leikkiä kelpaisi kyllä hetkisen katsella kenen hyvänsä, ja uteliaina laskurännillä työskentelevät miehet ensimäisten tukkien alasmenoa seurasivat. Ne menivät aluksi rännin suusta lähdettyään tiukasti yhteen pakkautuneina. Sitten ne alkoivat levitä, pyöriä ja hypellä kuin kevyet höyhenet. Siellä täällä sukelsi jokunen niistä jo kuohujen sisään, kimmoten seuraavassa silmänräpäyksessä suorastaan pystyyn ja heittäen härkäpyllyn kesken kiireintä menoaan. Toisia alkoivat pyörteet viskoa poikkiteloin ylhäältä tulevien eteen. Ne iskivät jysähtäen kiinni toisiinsa, menivät ristiin ja kohosivat siellä täällä vavahdellen puoliksi ylös vedestä. Näytti tuossa tuokiossa olevan ruuhka syntymässä juuri keskelle pahinta kattilaa. Mutta liian väkivaltainen oli kuohujen voima; näkyi vain yksi nytkähdys, ja samassa hajosi koko sotkeutuma. Nähtävästi oli mennyt poikki pahimmin eteen asettunut jättiläinen, jonka tyvipää oli sattunut lähtemättömästi tunkeutumaan vedenalaisen kallion koloon. Kun este oli murtunut, syöksyi taas koko villisti heittelehtivä ja hyppelevä rykelmä eteenpäin. Siellä täällä lensi jokunen rantakiviä vasten, jossa vahdissa olevat miehet iskivät siihen kekseillään vihaisesti kiinni ja sysäsivät sen tuota pikaa takaisin koskeen jatkamaan hurjaa kulkuaan. Aluksi Aatu Lappalainen laski varovasti, ei läheskään rännin täydeltä. Mutta sitten tuli Ali Martikaiselta määräys, että sai tulla puita toista vertaa rutommin. — Ali Martikaisen veret alkavat lämmetä! huusi Aatu Lappalainen miehilleen. — Lisätäänpäs hieman löylyä! Miehet rupesivat raatamaan minkä kynsistä läksi, ja pian solui tukkeja keskeymättömänä, leveänä vyönä rännin täydeltä. Koski näytti pitkin pituuttaan hurjasti kiehuvalta puurolta, voimalliselta puurolta, jota keitettiin jättiläiskokoisista honkatukeista.- Ja puuro solui alaspäin huimaa vauhtia, niinkuin näkymätön hirviö olisi sitä ahnaasti imenyt sisäänsä kesken keittämisen. Mutta alhaalla vahtipaikallaan työskenteli Ali Martikainen miestensä kanssa. Heillä oli välistä työtä aivan riittämään asti. Se heidän yläpuolellaan kiehuva pyörre oli siitä ihmeellinen, että se alituiseen muutteli toimintatapaansa. Ei voinut milloinkaan olla varma, miten se menettelisi seuraavassa silmänräpäyksessä. Pyörteen alkuna oli melkein keskellä koskea oleva valtava kallioköngäs, jonka yli vesi syöksyi hirvittävällä jyminällä suoraan toista kalliota vasten. Se heitti mahtavat hyökylaineet suuressa kaaressa vahtipaikan vastakkaiselle rannalle. Siellä ne tekivät joukean käännöksen ja puskivat joen poikki yhä jyrkemmin kaartuen, kunnes keskelle jokea päästyä osa vesi paljouksista alkoi levitä ylöspäin ja imeytyi valtavina häränsilminä suoraan syvyyksiin. Toinen osa jatkoi edelleen matkaa, muodostaen pyörteen ulkoreunan, mikä myös alkoi kiertää vastavirtaan. Pyörteeseen imeytyneet vedet kumpusivat takaisin pinnalle paljon alempana, juuri vahtipaikan kohdalla, mahtavina vyöryinä. Mutta välistä ne tekivät sen tempun, että kohosivat ylös melkein samalta kohdalta, missä pyörre oli ne imenyt. Silloin syntyi siinä oikea kiehuva kattila, vesi kohosi yhtäkkiä korkeaksi vuoreksi, joka sitten suurella kohinalla levisi joka suunnalle. Suurimman osan vesiään se kuitenkin heitti suoraan vahtipaikan luona olevaa poukamaa kohti. Jos tuo hyökylaine olisi säännöllisesti toistunut, olisivat vahtipaikalla työskentelevät miehet osanneet olla varuillaan. Mutta säännöllistä ei toistuminen ollut; välistä kului pitkiä aikoja, ettei pyörre ensinkään tuota temppua tehnyt, vaan imi vetensä syvyyksiin, toi ne pohjavirtaa myöten säännölliselle paikalleen alas ja pursutti ne siellä pinnalle. Toisin ajoin taas sotkeutui tahti kerrassaan. Pyörre imi ja oksensi vettään takaisin samassa paikassa monta kertaa perätysten. Näytti kuin siinä olisi ollut mahtava jättiläinen, jonka hengityselimet eivät olleet oikein kunnossa. Joskus ne toimivat kuin hyvätkin palkeet pitkin, syvin vedoin ja puhalluksin, mutta välistä rupesi taatto suorastaan tukehtumaan ja puuskutti epätasaisesti henkeänsä haukkoen. Ja tuskin ainoakaan tukki pääsi pyörteen ohi siihen sortumatta. Siinä ne suurissa joukoissa kieppuivat ja kiersivät, kunnes katosivat sisään imeytyvän veden mukana kuin jyväset myllynkiven silmään. Toiset sukelsivat suoraan pohjaan, tekivät taipaleensa ja kohosivat sieltä kaukaa alapuolelta ylös, mutta toiset jäivät pitkäksi aikaa pyörteeseen. Niitä ui ja kieppui veden sisässä hyvin laajalla alalla; joka paikassa vilahteli sukeltaneiden jättiläisten latvoja, kadotukseen taas seuraavassa tuokiossa kuin syvyydessä harovan jättiläiskäden tempaamina. Ja kun sitten pyörteen tahti sotkeutui ja se oksensi, silloin syöksyi veden mukana ilmoille kymmeniä tukkeja, toiset suoraan pystyssä kuin pelottavan paineen potkaisema ruiskun mäntä. Muutamat tulivat ylös pahasti sälöilleinä, kuin ahnas peto olisi niitä kurimuksessa ruhjonut. Ylhäältä syöksyi suurina rykelminä toisia tukkeja; ne iskivät yhteen siinä kumpuilevan vesivuoren kuohuissa, hyökylaineet syytivät niitä joukottain joka haaralle. Toiset lensivät suoraan rannan kallioihin sälöillen ja silpoutuen, toiset iskivät raskaalla jysähdyksellä poukamassa olevaa puomia vasten, pannen sen ankarasti vavahtelemaan. Puomilla työskentelevien miesten oli pidettävä tarkka vaari, etteivät sitä vasten viskautuvat puut lyöneet heidän jaloilleen. Yhdellä pyyhkäisyllä olisi silloin voinut saada molemmat koipensa murskaksi ja kadota ohikiitävän tukin mukana kuohuihin. Lisäksi oli puomi niin liukas, että sen päällä työskenteleminen vaati suurta tottumusta ja varmuutta. Pyörteen yläpuolella kiljuvasta könkäästä kohosi ilmaan sakea vesiryöppy kuin höyryruiskun pusertamana, levisi joka haaralle ja satoi alas alituisena vihmasateena. Se kasteli miehet muutamassa hetkessä. He työskentelivät sadetakit yllään, vaikka oli helakka päiväpaiste ja tukahuttava helle. Kuumuudesta ei ryöpyn alla kuitenkaan haittaa ollut; siinä kävi voimakas ilmapyörre kuin jättiläispalkeiden lähettyvillä, ja se teki ilman viileäksi. Rannan kalliot vavahtelivat, ei mitään ääntä siinä pauhinassa voinut kunnolleen erottaa. He tajusivat toistensa sanat sekä Ali Martikaisen antamat määräykset vain huulten liikkeistä ja viittauksista. Nalle istui uskollisena rannalla ja katseli kiiluvin silmin edessään riehuvaa villien voimien myllerrystä. Sen tuuhea turkki oli aivan märkä vihmasateesta. Joskus se ravisteli sitä hermostuneena, väliin se taas karkasi neljälle jalalle ja alkoi äristä kiukustuneena, kun joku tukki sen mielestä liian ankaralla jysähdyksellä lennähti rannan kallioita tai kossapuita vasten. Nallea kiihdytti silminnähtävästi tämä näytelmä. Mutta kiihdytti se miehiäkin. Hurjistuneina he kekseillään iskivät kossapuita vasten lennähtäviin tukkeihin ja survaisivat ne silmänräpäyksessä takaisin kuohuihin. Joskus, kun tukkeja tuli suurina rykelminä, näytti siltä, että he kiihkossaan survovat toisensa koskeen, mutta niin ei käynyt. He työskentelivät varmasti, koskaan keksillään harhaan iskemättä, koskaan tasapainoaan kadottamatta. Ali Martikainen oli itse ensimäisenä heidän joukossaan. Hänelle tämä työskentely tuotti pohjatonta riemua. Hän ei ollut tällä hetkellä voittoa tavoitteleva tukkiurakoitsija, hän oli vain synnynnäinen tukkilainen, jonka elämän sävelen olivat kaksitoistavuotiaasta lähtien koskien kohut soitelleet. Veret jyskyttivät hänen ohimoissaan, hänen jokainen jäntereensä toimi kuin teräsponnin, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hänen teki mielensä huutaa ihastuksesta, huutaa, niin että se olisi kosken pauhinan voittanut. Kas tällaista oli se oikea elämäntaistelu, jossa kannatti voimiaan koetella! Eikä ruuhkan alkua päässyt syntymään. Välistä kyllä näytti siltä, kuin puut rupeaisivat kossapuiden vieressä kerrassaan sotkeutumaan, mutta silloin sivallettiin pitkät kanget esille, ja siinä tuokiossa hajosi taas koko rykelmä, hyökylaineet sen mukanaan pyyhkäisivät. Tuli toisin ajoin levähdyshetkiäkin. Jättiläinen hengitti säännöllisesti, tukit kulkivat siivosti syvyyden kautta sukeltaen poukaman ohi. Silloin miehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja katselivat pyörteen toimintaa. — Ihmeellinen laitos, huusi Jyrki Palviainen käheäksi painuneella äänellään. — Olisi hauska tietää, mikä sen tahdin välistä niin pahasti sotkee. — Mikäkö sotkee, naurahti Aapeli Miettinen itsetietoisesti. — Näkeehän sen, että se nielaisee silloin liian paljon puita kerralla. Ne täyttävät siellä syvyydessä henkireiät tykkänään, eikä auta äijä raiskan muu kuin oksenna takaisin enimpiä. — Olisikohan niin! ihmettelivät toiset silmät suurina. — No varmasti on niin, vakuutti Aapeli Miettinen. — Lopettakaapas tukinlasku, eikö muutu sen hengitys paljon säännöllisemmäksi. Aapeli Miettinen sipaisi hihallaan märkää otsaansa ja jatkoi hetken kuluttua: — Arvelevat siellä syvyydessä olevan jo sievoisen varaston eri puulaakien puita ihan sekaisin. Siellä on pahoja ansoja, niinkuin näette noista sälöytymistä, joita monet tukit siellä saavat. Kuka sen tietää montako sinne on jo jäänyt ikitielleen, meneppä sinne tarkastamaan! — Tekemättä taisi jäädä tarkastus! nauroivat toiset. — Tekemättä jääpi, mutta niin on asia kuin sanoin, jatkoi Aapeli Miettinen. — Minä tunnen tämän pyörteen; pikku poikana ollessani kun laskettiin tästä, oli se paljon siivompi. Siitä lähtien on se saanut sisuksiinsa niin paljon törkyä, että alkaa köhiä ja yökötellä. Vanhenee taatto nähkääs ajan mukana! Toisen laskupäivän iltana saapui koskelle joukko pietarilaisia huvimatkailijoita. Tavallisesti ne käyvät vain Kivatsulla, jonne on pääsy Petroskoin kaupungista mukavampi. Ne, jotka Porokoskelle asti tulevat, ovat Kivatsun jo monta kertaa nähneet ja tahtovat nähdä vielä uudemman ihmeen. Ja sen he näkevät Porokoskella, on se koski semmoinen. Ensin huvimatkue hyvän aikaa mekasti ylhäällä laskurännin puomilla ja sieltä tukkien alasmenoa katseli. Komea olikin se katseltava laskevan auringon valossa. Koski näytti silloin punaisissa liekeissä leimuavalta kadotukselta, johon ajettiin polttoaineeksi puutavaraa; ja ahnaasti sen hurjina hyppelevät liekit nielivät tuota ehtymätöntä saalistaan. Laskumiehet tekivät työtään suurella tottumuksella ja varmuudella. Joku heistä toisinaan hyppäsi jo laskurännin suuta lähelle soluvia, liikkeessä olevia tukkeja myöten toiselta puomilta toiselle. Katselijat silloin säikähtyneinä kirkaisivat, luullen uhkarohkean hyppääjän auttamattomasti alas hurahtavan. Mutta alas ei se koskaan hurahtanut, miehet vain naureskelivat katselijain säikähdykselle. Vähitellen siirtyi matkue kosken vartta alaspäin ja joutui lopuksi sen vahtipaikan kohdalle, jossa Ali Martikainen miehineen työskenteli. Pyörre sattui silloin hengittämään tasaisesti. Ali Martikainen seisoi rantakalliolla kankeensa nojaten. Nalle hankasi kosteata turkkiaan hänen sääreensä ja murahteli mielihyvästä, kun Ali Martikainen kumartui sen niskavilloja kyhnyttelemään. Silmät lensivät suuriksi tulijoilta, kun näkivät puolikasvuisen karhunvotkaleen leikittelevän tuon jättiläiskokoisen miehen kanssa. Pelokkaina he vetäytyivät etemmäksi ja katselivat sieltä Ali Martikaista, pulma polittaen keskenään ja viittoen käsillään. Oli joukossa sentään yksi rohkea. Se oli kookas, solakka, häikäisevän kaunis nainen, käytökseltään reipas ja arkailematon, eroten jyrkästi koko muusta seurueesta. Hän lähestyi Ali Martikaista ja, koettaen saada ääntänsä kuuluviin, kysyi puhtaalla, soinnukkaalla aunuksenkielellä, tohtisiko vieraskin silitellä hänen »koiraansa». Ali Martikaista miellytti kaunotar ensi silmäyksellä. Hän ei muistanut konsanaan nähneensä niin viehättävää, suorastaan viettelevän kaunista naista. Naisella oli yllään tiukka urheilupuku, päässä soma pieni lakki, jonka reunat olivat painaneet uhkean tumman tukan korvallisilla hiukan alas. Helakan puhdas hipiä oli runsaasta ulkoilmassa oleskelemisesta saanut terveen värin, ja koko piirteet uhkuivat rohkeutta, melkein ylimielisyyttä. Mutta ihmeellisimmät olivat silmät, suuret ja nauravat silmät. Syvällä niiden pohjalla oli Ali Martikainen kuitenkin näkevinään muuta kuin naurua; hänen mieleensä vilahti öinen meri, pelottavan salaperäinen ja houkutteleva, kun hän kohtasi niiden katseen. Kuin lumottuna tuijottaen tuohon ilmestykseen oli Ali Martikainen tyyten unohtaa hänelle tehdyn kysymyksen. Mutta kun nainen, vielä lähemmäksi tullen, toisti sen, selitti hän nauraen Nallen mielihyvällä silittämisen sallivan, varsinkin kun silittäjällä oli niin kauniit kätöset. Ali Martikaisen komennosta Nalle otti vieraan vastaan kahdelle jalalle nousten ja etukäpälillään tervehtien. Nainen alkoi silitellä ja taputella Nallen kosteata turkkia. Nalle irvisteli ihastuksesta ja raapi hellävaroen isoilla kynsillään hänen hameitaan. Koko ajan pälyivät naisen silmät Ali Martikaiseen. Hän näytti mittelevän häntä kiireestä kantapäähän asti, ja peittelemätön ihastus kuvastui hänen katseessaan. ‒ Teillä on harvinainen koira, sanoi hän rohkeasti hymyillen. — Mahdatte itse olla yhtä harvinainen. — Miten niin? kysyi Ali Martikainen myhäillen. Häntä miellytti naisen suorasukaisuus; hän tunnusteli siinä kuin kaukaista sukulaisuutta. — Minä vain arvelin, hymyili nainen, vilauttaen huikaisevan valkeita hampaitaan. — Vai oletteko te kotoisin sellaisesta maasta, jossa tällaiset koirat ovat tavallisia? Hän nousi seisomaan ja tuli aivan lähelle Ali Martikaista, katsellen häntä koko ajan hellittämättä, lumoavasti. Ali Martikainen tunsi tuon katseen alkavan polttaa. Hän vastasi vältellen: — Satuimme löytämään sen siellä rämeillä. Oli joutunut tulvaa pakoon yksinäiseen suopetäjään, orpo raukka. Siitä otin ja kasvatin, ja mukiin se menee, kun ei muuta koiraa ole. Naisen muu seurue oli tällä välin laskeutunut rannalle ja katseli haltioissaan pyörrettä sekä tukkien leikkiä siinä. He huutelivat ja viittoivat myös Ali Martikaisen puhekumppania sinne alas. Nainen ei pitänyt kiirettä. Hän alkoi tiedustella, mistä asti Ali Martikainen oli tullut puinensa. Kun Ali Martikainen selitti tulevansa Soimijoen rämeiltä, nyökkäsi nainen, aivan kuin paikka olisi ollut hänelle vanhastaan tuttu. Sitten nainen kysyi äkkiä, omituisesti ääntään korostaen: — Viettekö puunne Petroskoin kaupunkiin asti? — Kontupohjan lahteen minun urakkani oikeastaan päättyy, mutta ehkä käyn Petroskoissa asti. Siellä on urakanantaja. — Kuka? kysyi nainen nopeasti. — Tehtailija Baronin, vastasi Ali Martikainen, alkaen jo vähän ihmetellä naisen tiedonhalua. Mutta nainen ei enää kysynytkään mitään, nyökkäsi vain toistamiseen ja luoden häneen viimeisen pitkän, hyväilevän katseen hyppäsi notkeasti rantakiville. Ali Martikainen katseli ihastuneena hänen kauniin, voimakkaan vartalonsa liikkeitä, jotka ruumiinmukainen puku toi niin hyvin näkyviin. Samassa kuitenkin juoksi ylhäältä laskuränniltä joku mies Aatu Lappalaisen lähettämänä. Ali Martikainen kiintyi keskustelemaan tulijan kanssa ja unohti hetkeksi rannalla-olijat. Nämä katselivat miesten työskentelyä puomilla. Pyörteestä sattui juuri silloin lennähtämään muutamia tukkeja puomia vasten. Miehet sysäsivät ne kekseillään virran vietäväksi. Tämän jälkeen Lassi Palviainen käveli huolettomasti puomia pitkin, tarkasteli liitoksen kohdalta teräspidintä ja nakutteli keksillään sitä tiukemmalle. Seuralaistensa kauhistukseksi hyppäsi Ali Martikaisen kanssa puhellut nainen notkeasti puomille ja alkoi sen liukkaita tukkeja pitkin keikkua Lassi Palviaista kohti, kerjäten käsiänsä ojennellen hänen keksiänsä itselleen. Lassi Palviainen hymyili neuvottomana ja koetti selitellä, ettei vieraiden oikeastaan olisi lupa astua puomille. Siinä oli hengenvaaralliset paikat, kuten itse voi hyvin nähdä. Nainen ei ollut hänen estelyjään kuulevinaan eikä hellittänyt, ennenkuin oli saanut pyytämänsä keksin. Sitä käsissään hullunkurisesti heilutellen alkoi hän liukua edestakaisin puomia pitkin tukkilaista jäljitellen. Lassi Palviainen oli hypännyt maalle ja seurasi sieltä toveriensa kera naureskellen naisen liikkeitä. He unohtivat pyörteen silmälläpidon kokonaan. Äkkiä kuului ankara jysähdys, puomi hyppäsi koholle saamastaan iskusta, ja kuohut löivät sen ylitse. Nainen päästi hätääntyneen parkaisun ja horjahti kuohuihin. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksähtivät kaikin miehet puomille. Ali Martikainen oli nopein. Kuin ilves hän viskautui suoraan rantakalliolta vaaranpaikalle ja tempasi puomin vierellä ryöpsähtelevistä kuohuista pudonneen ylös juuri samassa silmänräpäyksessä, kun kuohut läksivät pakenemaan takaisin viskatakseen uhrinsa koskeen. Samassa pyyhkäisi puomin sivua jytisten liukuva tukki ohitse ja repäisi osan naisen hameita mennessään. Jollei Ali Martikainen olisi ollut niin salamannopea, olisi nainen mennyt hameittensa mukana. Tukki olisi viskannut hänet suoraan kurimuksen kitaan. Koko muu seurue oli aivan tyrmistynyt. Useat naiset olivat pyörtyneet rannalle, ja miehetkin olivat säikähdyksestä aivan lamautuneet. Ali Martikainen kapusi taakkoineen rantakalliolle ja läksi juoksujalkaa taivaltamaan metsän sisältä pilkottavaa huvimajaa kohti. Pari miehistä seurasi häntä koneellisesti, toiset jäivät rannalle selvittelemään tupertuneita naikkosiaan. Nainen lepäsi hervotonna Ali Martikaisen sylissä. Oli nähtävästi ennättänyt saada hiukan vettä keuhkoihinsa aallokossa. Ehkä ohipyyhkäisevä tukki oli ennättänyt myös kolhaista hänen jalkojaan, kenties murskata ne kokonaan. Näin ajatteli Ali Martikainen aluksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kuitenkin muistavinaan nähneensä kauniin vaalean sukan peittämän jalan luiskahtavan tukinrungon yli. Hän tarkasti hätäisesti velttoina riippuvia jalkoja, ja ne näyttivät ainakin päältäpäin olevan vahingoittumattomat. Ali Martikainen joutui huvimajalle, sen ovi oli auki, hän työntyi siitä sisään ja laski taakkansa ensimäiselle eteen sattuvalle rahille. Hätäisesti käsin kopeloiden hän vielä tutki tajuttomana makaavan nilkat ja jalkoterät, varmistuen lopullisesti siitä, että ne olivat terveet. Selvää siis oli, että oli suoranainen hukkumisvaara kyseessä. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi naulakolla päällysvaatteita ja matkapeitteitä. Hän tempasi niistä mitä käsiin sattui ja alkoi nopein, päättävin ottein riisua tainnoksissa makaavalta enimpiä märkiä vaatteita, käärien niiden tilalle lämpöisiä peitteitä. Tätä tehdessään hän kuuli ovelta hätääntyneitä ääniä; hän vilkaisi sinne, ja harmistunut naurahdus vilahti hänen kasvoillaan. Siellä kurkotteli useampia naamoja ovesta, hätääntyneitä ja noloja naamoja, mutta ei ainutkaan niiden omistajista rohjennut astua kynnyksen yli. He pelkäsivät Nallea, joka oli seurannut Ali Martikaisen kintereillä ja istui lattialla, katsellen uteliaana ja ihmetellen isäntänsä puuhia. Ali Martikainen sysäsi Nallen syrjään ja kysyi sisään töytääviltä kovalla äänellä, oliko joukossa ketään lääkäriä. Aluksi ei kukaan vastannut, kaikki alkoivat vain siunaillen ja voivotellen tungeksia Ali Martikaisen ympärillä puhuen kaikki yht’aikaa. Ali Martikainen toisti silloin kysymyksensä melkein raivostuneena. Kaikki säikähtivät ja peräytyivät. Mutta lääkäri löytyi ja tointui lopulta sen verran, että huomasi mistä oli kysymys. Hän ryhtyi avustamaan Ali Martikaista taintuneen virvottelussa, saaden yht'äkkiä aivan tavattoman tarmonpuuskan. Hieronnan avulla koetettiin saada taintunutta henkiin. Lääkäri työskenteli tottuneesti, vaikka kätensä vapisivat ankarasta mielenliikutuksesta. Samalla hän komensi ympärillä tungettelijoita laputtamaan tiehensä, kun olivat vain haitaksi ja häiriöksi. Hyvän aikaa kesti, ennenkuin tajuttomana makaavaan saatiin ensimäiset elonmerkit. Lopulta kuitenkin saatiin, suusta pulahti limansekaista vettä, ja rinta alkoi kohoilla sen verran, että juuri parahiksi huomasi. — Hurraa, jo elää! huusi lääkäri riemastuneena ja alkoi onnitella ja ylistellä Ali Martikaista. — Se oli miehen teko, jota en ikimaailmassa unohda! intoili hän. — Se kävi nopeasti kuin taivaan vasama ja ennätti, jumalan kiitos! Muutkin rupesivat kuorossa säestämään lääkärin ylistyksiä. Ali Martikaista harmitti tuo ylitsevuotavainen puhetulva. Nähtyään naisen silmäluomien jo alkavan liikahdella hän arveli lääkärin selviytyvän lopusta yksinäänkin. Hän ilmotti työnvalvonnan vaativan läsnäoloaan, puristi lääkärin kättä, vihelsi Nallen mukaansa ja poistui huoneesta taakseen katsomatta. — Omituinen sattuma, ajatteli hän rantaan kävellessään. — Oli vähällä viedä ihmishengen aivan käsien välistä. Ali Martikainen oli monasti pelastanut ihmisiä hukkumasta, mutta koskaan eivät nämä tapahtumat olleet häneen sanottavammin vaikuttaneet. Nyt täytyi hänen itselleen myöntää olevansa suorastaan onnellinen, kun oli ajoissa ennättänyt. Nainen veti häntä puoleensa käsittämättömällä tavalla. Hän oli nähnyt hänet vasta hetkinen sitten, puhellut hänen kanssaan vain muutaman sanan, ei tiennyt edes mistä hän oli kotoisin tai mikä hänen nimensä oli, ja siitä huolimatta tuo ventovieras nainen — nähtävästi vielä hieno nainen — tuntui jollakin tavoin olevan hänelle läheinen. Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, mutta nyt hän huomasi olevansa joutumassa pois tasapainosta. Pelastamansa nainen oli valtaamaisillaan kokonaan hänen ajatusmaailmansa. Jos he vielä tapaisivat toisensa, ties miten kävisi — hurja riemuntunne kuohahti hänen sisässään, hän melkein säpsähti sitä. Naisten kohtaaminen ei tähän asti ollut häneen tehnyt moista vaikutusta, tämä oli kokonaan uutta ja outoa. Mutta hän päätti riistäytyä irti, hänen täytyi se tehdä. Heidän tiensä kulkivat siksi kaukana toisistaan; oli parasta, etteivät he enää tapaisi toisiaan. Se tuntui tuskalliselta, mutta hän päätti pysyä lujana. Hän joutui rannalle, jossa miehet työnsä lomassa innokkaasti keskustelivat työpaikallaan sattuneesta onnettomuudesta, syytellen sekä itseään että toisiaan, kun oli jäänyt jyrkästi estämättä naisen meneminen hengenvaaralliselle puomille. — Virkosiko henkiin? huudettiin Ali Martikaiselle jo kaukaa. — Hengissä on! vastasi Ali Martikainen lyhyesti, melkein tylysti. Miehet vähän ihmettelivät hänen äänensävyään, mutta kun pyörre samassa rupesi syytämään puita rannalle, unohtui heiltä ankarassa työssä siksi kertaa tapahtuma mielestä. Auringonnousun ajoissa saapui tapaturmasta pelastunut nainen jokivarrelle aivan yksinään. Hän näytti vielä hyvin kalpealta, mutta muuten hän oli täydellisesti tointunut. Miehet irrottelivat juuri viimeisiä kossapuita. Laskeminen oli päättynyt. Nainen haki silmillään pitkin jokivartta, sitten hän kääntyi miesten puoleen ja koettaen saada ääntänsä kuuluviin tiedusteli pelastajaansa. Miehet viittasivat pitkin jokivartta alaspäin, ilmnottaen Ali Martikaisen jo parisen tuntia sitten lähteneen sinne. Saattoi olla jo pitkän matkan päässä, arvelivat he. Pettyneen ja alakuloisen näköisenä kääntyi nainen takaisin huvimajalle. Miehet katselivat hänen jälkeensä. Vihdoin Aapeli Miettinen lausui: — Näittekö, pojat, siihen koski kovasti, kun ei tavannut Ali Martikaista. Toiset nyökkäsivät äänettöminä. Heidän mieleensä tuli Ali Martikaisen kiireellinen lähtö. Se tuntui melkein paolta, ja he aavistivat, mitä Ali Martikainen oli ajatellut. VI. Ali Martikainen saapui Sunujoen yläjuoksun urakoitsijoista ensimäisenä Petroskoin kaupunkiin. Pahasti ällistyi tehtailija Baronin, kun Ali Martikainen eräänä elokuun päivänä ilmestyi hänen konttoriinsa ja ilmotti tukkien olevan Kontupohjan lahdessa valmiina Petroskoin sahoille hinattaviksi. Ukko Baronin oli ollut varma, ettei Ali Martikainen kykenisi urakkasopimustaan täyttämään, vaan jättäisi puut sinne johonkin Soimijoen lähettyville, josta hänen seuraavana kesänä olisi helppo ne vähillä kustannuksilla kulettaa perille. Ei Baronin luonnostaan mikään ilkeä mies ollut, mutta hän puijasi kaupoissa mielellään tyhmempäänsä. Niin luuli hän Ali Martikaistakin puijanneensa ja naureskeli partaansa, kun oli saanut kokemattomalle Suomen prihalle opettaa, millaista on uittourakoitsijana oleminen. Mutta nyt seisoi Suomen priha hänen edessään komeana kuin ilmestys ja kertoi välinpitämättömällä äänellä, niinkuin eilispäivän ilmasta olisi puhunut, että puut ovat Kontupohjan lahdessa. Laskikohan se leikkiä vai mitä? Baronin tirkisteli pienillä silmillään Ali Martikaista hyvin tutkivasti ja sanoi sitten ikään kuin koetteeksi: — Muut eivät ole tainneet vielä sieltäpäin joutua? — Tulossa lienevät, vastasi Ali Martikainen kuivasti. — Ja te tulitte ensimäisenä? kysyi Baronin epäillen; — Niin, minä tulin ensimäisenä. Baronin haroi ja nyki rehevää partaansa ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, etteihän vain uneksinut. Hymyili sitten väkinäisesti, vilkutti silmiään ja tarkasti uudestaan Ali Martikaisen kiireestä kantapäähän asti. Ali Martikainen ajatteli: — Tirkistele vain, kyllä kestetään! — Mutta ääneen hän lausui: — Minulla on kiire, hommatkaa hinaaja ja vastaanottaja mukaan. Nyt on ilmat tasaiset niitä järvitaipaleen yli tuoda. Sitäpaitsi joutuvat ne pian toisten tielle siellä Kontupohjan lahdessa. Ukko Baronin hätkähti Ali Martikaisen tiukkaa katsetta ja hänen jyrkänlaisia sanojaan. Ne saivat hänet lopullisesti käsittämään, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hän alkoi hätiköiden selitellä: — Tuossa paikassa järjestetään, aivan tuossa paikassa, odottakaahan. Hän kapusi ketterästi alas korkealta tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen vievälle ovelle. — Hei, Mihail Martinovitsh! huusi hän. — Tulkaahan tänne, Mishka, täällä on meidän urakoitsijamme Soimijoelta, Ali — — Pavlovitsh Martikainen — niinhän teidän nimenne oli? kysyi hän kääntyen anteeksipyytelevän näköisenä Ali Martikaiseen päin. Ah Martikainen nyökkäsi. Mihail Martinovitsh törmäsi silmät harillaan ovelle. Samassa Baronin muisti, ettei ollut vielä edes kunnolleen tervehtinyt urakoitsijaansa. Hän jätti Mishkan siihen paikkaan ja töytäsi avosylin Ali Martikaista kohti, pudisteli hänen käsiään, koettipa varpailleen kurkottautuen paiskata suudelman hänen poskelleen. Ali Martikainen oli kuitenkin lähes kahdesti hänen pituisensa, ja niin täytyi hänen luopua suutelemisyrityksestä. Sen sijaan hän leperteli liukkaasti: — Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tuhannesti tervetullut, pulska Suomen priha! Istukaahan kaikin mokomin, istukaa, kas tähän näin. Hän painoi puoliväkisin Ah Martikaisen nahkasohvalle, syöksyi samassa kuin ampiainen isolle seinäkaapille ja kiskoi sieltä asiapaperien ja kirjapinkkojen lomasta esille tarjottimen, jolla oli kookas, koristeltu viinakarahvi ja monenlaista ryypyn kyytimiestä. Ne olivat siellä aina valmiina liiketuttavien varalta. Hän kaasi isoihin ryyppylaseihin ja pakisi: — Vielä kerran terve tultuanne, Ali Pavlovitsh! Sallikaa minun kilistää ja onnitella teitä! Kas niin, puraiskaa päälle. Tässä on kaviaaria, se on mainiota tämän paahdetun palan kera. Ja toiselle jalalle myös, ettei ontumaan panisi. Ukko Baronin näytti kerrassaan unohtaneen ovella töllistelevän Mihail Martinovitshin. Mishka alkoi rykiä muistuttaakseen olemassaolostaan, ja silloin Baronin muisti asian, komensi Mishkan hankkimaan puhelimitse sahalta hinaajan ja vastaanottajan valmiiksi Kontupohjan lahteen lähtöä varten sekä varmuutti vielä, että on sukkelaan toimittava. Hän oli lämmennyt ja kokonaan tointunut hämmennyksestään. Hän katseli puolittain ihastuneena, puolittain ihmetellen Ali Martikaisen rotevia jäseniä ja miehekkäitä, ahavoituneita piirteitä, itsekseen ajatellen: — On se peijakkaan poika tuo Suomen priha. Toi kuin toikin perille puut, pirunko konstilla lie tuonut! — Hän taputti Ali Martikaista olalle ja puheli: — Hyvin tehty, Suomen priha, peevelin sukkelasti. Te annoitte kaikkia niitä toisia nenälle, näpsäytitte niin että tuntui. Samassa vilahti hänelle mieleen, että Ali Martikainen oli häntä itseään kaikkein tuntuvimmin nenälle näpsäyttänyt ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot. Mutta minkäs mahtoi, sopimus oli selvä ja tinkimätön, ei kuin maksa rahat, kuusikymmentätuhatta ruplaa. Hän huokasi, mutta ilostui samassa, kun muisti Pietarissa ja ulkomailla kysynnän olevan kovaa ja hintojen ihan huipussaan. Mene tiedä, miten seuraavana kesänä olisikaan. Ali Martikainen katseli levollisesti ukko Baroninin touhua. Hän aikoi juuri huomauttaa, että tarvitsi rahoja lopputiliä varten, mutta samassa Baronin otti sen asian itsestään puheeksi. -- Oikein, puheli hän, kun jouduitte niin sukkelaan. Kas sellaisesta minä pidän, aina rivakasti ja täsmälleen, ei mitään kuhnailua. Mutta tietysti te tarvitsette rahoja lopputilin maksuun, paljonko suvaitsette? Ali Martikainen arveli tarvitsevansa parikymmentätuhatta. — Senkö verran vain! ihmetteli Baronin. Hänestä alkoi tuntua, että uusi urakoitsija hyötyi aivan suhdattomasti. Mutta hän nielaisi urheasti kohoamaan pyrkivän huokauksen ja alkoi vapisevin käsin kirjottaa shekkiä, puhellen sitä tehdessään: — Olisi tässä mennyt enemmän samalla kertaa, mutta kuten suvaitsette. Loput saatte sitten, kun tulette puiden kera. Tietysti tulette tänne vähän lepäilemään? — Pitäneehän sitä tulla, arveli Ali Martikainen. — Tietysti pitää tulla, kaikki tulevat. Keksit ne on syksyllä rasvattava, ei siitä mihinkään pääse! pakisi Baronin silmää iskien, ja iloinen virnistys levisi hänen naamalleen. Hän ojensi valmiin shekin Ali Martikaiselle. Samassa ilmestyi Mihail Martinovitsh ovelle toisen kerran ja julisti hinaajan ja vastaanottajan olevan lähtövalmiina. Ali Martikainen nousi, mutta Baronin pakotti hänet kaatamaan vielä sisäänsä parisen ryyppyä. Saatteli sitten hänet ovelle, syleili jäähyväisiksi ja toivotti tervetulleeksi puiden kera. Mutta jäätyään yksin konttoriinsa hän huokasi ja ajatteli: — Kiskaisi peijakas kirkkaat rahat! Taisin puolet liikaa siitä urakasta maksaa! Ja kun minä höperö koko kesän kehuskelin, että siitä tuli ilmainen työmies. Lopuksi hän kuitenkin lohduttautui: — Mutta potra on poika, saakoon! Halpa olikin niiden puiden kantoraha ja vetopalkka sitä halvempi. Vielä voitan minäkin! Ukko Baronin ei ollut niitä miehiä, jotka kärsimäänsä nolausta kauan muistelivat. Rehellisesti tunnusti hän voittajansa ansiot ja julisti jo samana iltana kauppaseuran klubilla, että oli löytänyt uuden urakoitsijan, joka pian lyö laudalta kaikki toiset Aunuksen mailla. Hänen puunsa olivat olleet sellaisilla paikoilla, etteivät muut tahtoneet niiden uittamisesta kuulla edes puhuttavan. Mutta nyt tuli hänen ensikertalainen urakoitsijansa niiden puiden kera koko siltä perukalta ensimäisenä Kontupohjan lahteen. Tuli niinkuin muut tulevat virkistävältä huvimatkalta ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot kaupanpäällisiksi. Kas sitä voi sanoa miehen teoksi, vaikk'ei hän kuolemakseen sanonut käsittävänsä, millä ilveellä se oli päässyt irti niistä rämeistä. Mutta harvinaisen hän vakuutti olevan miehellä silmäniskun — saattoi jo sillä yksistään suuret honkatukit liikkeelle panna! Ukko Baroninia pidettiin erehtymättömänä ihmistuntijana, ja kun hän veisasi uudesta urakoitsijastaan tällaisen ylistysvirren, niin se merkitsi paljon. Ali Martikaisen urotyöstä alettiin puhua kaikkialla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä. Samalla alkoi siitä toisiakin teitä viestejä vierähdellä. Tuli alas miehiä, jotka itse olivat Ali Martikaisen mukana olleet, ja nämä vahvistivat kaikin puolin tosiksi ukko Baroninin kehumiset, tiesivätpä vielä paljon enemmänkin. He kertoivat, että kuukauden yhtämittainen valvominen oli leikin asia suomalaiselle urakoitsijalle, ja niin lumosi muutkin, että ihan kokonaan unohtivat unen mieliteon. Sitten miehet kuvailivat yksityiskohdittain ja sinne tänne hiukan väriä lisäillen kaikki ne tarumaiset vaikeudet, joita heidän tiellään siellä pohjattomilla rämeillä oli ollut, ja miten he aivan kuin leikillä olivat niistä selvinneet sekä solahuttaneet puunsa aivan toisten nokan edessä Soimijokeen ja niiltä lurjuksilta tien tukenneet. Eivät tainneet ne hevillä sitä nolausta unohtaa. Edelleen kertoivat he koskilaskusta samanlaisia tarinoita ja lisäsivät, että Porokosken ja Kivatsun kuohutkin olivat vähän niinkuin siivommalla sen aikaa, kun he niistä alas kulkivat. Taisi olla sillä suomalaisella oma jumalansa, ja siksi se mies ei koskaan pelännyt epäonnistumista eikä myöskään epäonnistunut. Semmoinen oli sen onnentähti! Kuin kulovalkea levisivät nämä tarinat ensin tukkilaispiireihin ja sitten muuanne kaupungille. Ja kuta laajemmalle ne levisivät, sitä runsaammin niihin karttui lisäväriä. Siinä suhteessa, siinä lisävärin panemisessa nimittäin, olivat Petroskoin kaupungin asukkaat harvinaisen lahjakkaita; heissä oli suorastaan taiteilijoita sillä alalla. Eivät he kaikki ammattimiehiä tukinuitossa olleet, monet sitä toimitusta tuskin ikinä olivat edes nähneet. Mutta he korvasivat puuttuvat ammattitietonsa mielikuvituksen liitelevällä lennokkuudella ja sepittivät suomalaisesta urakoitsijasta tarinoita, joiden rinnalla itse mukana olleiden parhaatkin kertomukset olivat vain viheliäisiä luonnoksia, töhertelijän ensi yrityksiä. Sanalla sanoen, kuuluisa oli Ali Martikaisen nimi, kun hän muutamien päivien kuluttua saapui Petroskoin kaupunkiin valtavan suurine tukkilauttoineen. Hänen maineensa tähti oli lentänyt hänen edellään niinkuin haarapyrstöinen taivaan ilmestys. Ja hänen saapumisensa vasta siivet pani taruille ja kertomuksille. Nyt jo täytenä totena juteltiin, että suomalainen urakoitsija oli velho, pelätyimpiä koko Suomessa. Hän oli muitta mutkitta loitsinut halki soiden ja rämeiden kulkemaan semmoisen joen, ettei mokomaa oltu missään nähty. Ei miesten muuta tarvinnut kuin äärestä ihmetellä, kun tukit siinä joessa näkymättömän voiman vetäminä alas mennä huhkivat. Oli ollut siinä joessa koskiakin, suuria ja kiveriä putouksia, joissa tukit löivät härkäpyllyä mennessään. Ja sitten kun puut olivat alas lasketut, niin tapahtui se ihme, että joki hävisi tuossa paikassa, kosket ja kaikki sitä mukaa kuin häntäpää ehti kulkea. Näytti aivan siltä, kuin olisi kerälle kierinyt ja sitten ilmaan savuna haihtunut, ja suo ja räme oli taas sijalla, iätiviepä ja lietteinen, eikä vesi siinä virrannut mihinkään. Toiset tiesivät vielä lisätä, että suomalainen oli muilta urakoitsijoilta kääntänyt silmät sillä tavoin, että nämä olivat viikkomääriä vastavirtaan puitansa hinanneet. Sillä keinoin oli Soimijoki suomalaisen itsensä kulkea säilynyt. Tiedettiinpä, että eräs urakoitsija oli uponnut suohonkin, kun oli vastaloitsuilla koettanut suomalaisen lumoista pelastautua. Niin oli kuin maahisen koivista vetämänä yht'äkkiä eteensä auenneeseen suonsilmään juuttunut. Hädintuskin olivat toiset pelastuneet, jotka olivat koettaneet häntä kainaloista ylös kiskoa. Ja sitten se Ali Martikaisen Nalle, siitä vasta juttua piisasi. Sen kerrottiin ilmestyneen suomalaisen urakoitsijan matkaan siellä salolla kerrassaan ihmeellisellä tavalla. Oli näet vain laukannut synkän kuusikkokorven uumenista esille ja viheltänyt, säikähtynyttä miesjoukkoa lähelle tultuaan, kahdelle jalalle nousten pitkän, villin vihellyksen, niin että selkäpiitä karmi. Oli silloin suomalainen urakoitsija vastannut siihen vihellykseen yhtä pitkällä vihellyksellä. Karhu tämän kuultuaan oli matalaksi ja nöyräksi lyyhistynyt, suomalaisen urakoitsijan jalkoihin ryöminyt ja niitä nuoleskella alkanut, niinkuin koira isäntänsä jalkoja nuoleskelee. Se oli näet itsensä metsällisen lähettämä suomalaisen urakoitsijan liittolaiseksi. Siitä lähtien oli se sitten suomalaisen urakoitsijan kintereillä kulkenut, ja siitä lähtien oli myös suomalaisella entisen mahtinsa lisäksi ollut metsällisen suuri mahti ja loihtutaito. Näin Nallesta kerrottiin, ja tämän kertomuksen vahvisti kaikin puolin todeksi Ah Martikaisen matkassa ollut petroskoilainen kokki, joka oli harras oikeauskoinen ja muutenkin erittäin luotettava kansalainen. Tiesipä kokki vielä monta muuta tarinaa suomalaisen urakoitsijan- ja Nallen yhteisistä velhoustempuista sekä siitä, miten Nalle oli häntä itseään vainonnut, kun hän uskalsi silmiään ristiä ja hartautta harjottaa. Ihan hiukset pystyyn nämä kokin kertomukset kuulijoilta nostivat. Tosin Nalle oli Petroskoin kaupunkiin saavuttua siirtynyt siellä sattumalta majailevaan sirkukseen, jossa se näyttikin menestyvän erinomaisesti tukkilaistemppuja ja muita konsteja näytellen. Yleensä tiedettiin kuitenkin varmasti, että se yhä edelleen oli liitossa suomalaisen urakoitsijan kanssa. Saipahan nähdä, eikö se jonakuna päivänä karannut sirkuksesta ja lyöttäytynyt entisen isäntänsä matkaan, milloin tämä taas sattui metsällisen apua tarvitsemaan. Ali Martikainen sai pian itsekin kuulla, mitä ihmeellisiä tarinoita Petroskoin kaupungissa hänestä kerrottiin, ja vaikk'ei hän olisi sitä kuullutkaan, sai hän kaupungilla liikkuessaan nähdä olevansa kerrassaan merkillinen ilmestys. Joka paikassa häntä kurkisteltiin ja tirkisteltiin puoliksi pelokas ilme silmissä. Varsinkin naismaailmassa hän herätti suunnatonta mielenkiintoa. Tiedettiin hänen olevan komean varreltaan ja uljasryhtisen kuin itsensä tsaarin pojan, ja niinpä jokainen tahtoi edes vilahdukselta nähdä hänet. Se velhon maine kyllä ankarasti pelotti, kurkisteltiin aluksi ikkunoista ja nurkkien takaa. Lopulta sentään rohkeimmat uskaltautuivat kadulle ja menivät häntä vastaan, tähystellen ohimennessään salavihkaa, eikö näkyisi pukinsorkkaa tai edes puikkelehtivaa hännän typykkää hänen vaatteensa liepeen alla. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt, päinvastoin näytti mies kerrassaan miellyttävältä. Komea oli varreltaan, kasvot ruskettuneet, päivänpaahtamat ja silmissä sellainen ihmeellinen katse, että ihan ensi kerralla kävi sydänjuuriin asti. Tällaisen huomion naiset tekivät Ali Martikaisesta, ja ennen pitkää se koitui hyväksi vastapainoksi hänen noitamaineelleen, alkoipa suorastaan sitä hälventää. Jotkut naiset asettuivat aivan julkisesti häntä puolustamaan yhteisillä teeillatsuilla. Niin teki Valerija Rybinskaja, itsensä poliisipäällikön puoliso. Hän oli oman kertomansa mukaan ihan sattumalta tullut suomalaista urakoitsijaa vastaan hyvin kapealla jalkakäytävällä ja ollut siinä ohimennessään luiskahtaa sateen liottamalta laudotukselta lokaan. Silloin oli suomalainen kohteliaasti hymyillen tarttunut hänen käsivarteensa ja auttanut hänet eteenpäin, itse kunnioittavasti sivulle väistyen. — Siinä on synnynnäistä ritarillisuutta tuossa miehessä eikä mitään muuta! intoili Rybinskaja. — Puhe velttoudesta on pelkkää pötyä ja panettelua, jonka kadehtijat ovat keksineet. Mutta minua ei saada sellaisia loruja uskomaan, tunnen minä miehiä sen verran! Hän nakkasi ylpeästi niskojaan ja loi hämmästyneisiin ystävättäriinsä säälinsekaista ylemmyyttä uhkuvan silmäyksen. No, Valerija Rybinskajan tiedettiin kyllä olevan sellaisen seikkailuhaluisen, vaikka hän oli jo' hiukan elähtänyt hempukka. Aina hän Petroskoin kaupunkiin eksyneiden matkailijain perässä juoksi ja koetti solmia niiden kanssa suhteita ja tuttavuuksia, joista sitten puheli kerskuen ystävättärilleen. Tietysti hän oli samassa tarkotuksessa myös suomalaista vastaan satuttautunut kaupungin ahtaimmalla jalkakäytävällä. Joka tapauksessa hänen sanansa tekivät suuren vaikutuksen. Yksi ja toinen alkoi salassa kadehtia hänen nokkeluuttaan ja koetti hissukseen samansuuntaista temppua. Eikä kapeista jalkakäytävistä puutetta ollut, niitä on Petroskoin kaupungissa syksyiseen aikaan, jumalan kiitos, aivan tarpeeksi asti. Näiden ansiosta rupesi Ali Martikaisen naistuttavien piiri nopeasti laajenemaan. Lyhyitähän ne tuttavuudet enimmäkseen olivat, mutta alulle oli joka tapauksessa päästy, ja naisilta alkoi nopeasti unohtua, että Ali Pavlovitsh — niin ruvettiin Ali Martikaista tästä puoleen yleisesti nimittämään — oli pelätty velho ja lumooja. Lumooja hän kyllä saattoi olla, mutta lumosi muulla, ei velhoudella. Niin päätteli itsekseen yksi ja toinen Petroskoin kaupungin seikkailuhaluisista naikkosista. Totuuden nimessä on tässä kohden sanottava, ettei Ali Martikainen millään tavoin paennut naisia, jos nämä suorastaan tungettelivat hänen tielleen. Jollei erikoisemmin hakenut heidän seuraansa, niin ei myöskään paennut, varsinkaan jos nämä sattuivat olemaan viehättäviä ja kauniita. Ja olihan niitä semmoisiakin Petroskoin kaupungin naisissa, sitä ei sovi kieltää. Petroskoin kaupunki oli tähän aikaan väärentämätön tukkilaisten kaupunki. Sen mahtavimmat liikemaailman edustajat olivat sahanomistajat ja pietarilaisten sekä ulkolaisten tukkiyhtiöiden asiamiehet. Nämä niin sanoaksemme antoivat värin koko kaupungin varakkaamman säädyn elämälle. Läänin virka-aateli kyllä parhaansa mukaan koetti pitää puoliaan ja kukkoilla missä suinkin oli tilaisuutta, mutta monasti sen oli vastoin tahtoaankin mukauduttava tanssimaan äveriästen rahapohattojen soitteleman pillin tahdissa. Puhettakaan ei keskisäädystä ja pikkuporvareista, näistä oli suuri osa suorastaan tukkiyhtiöiden leivissä tai eleli muuten niiden liepeillä, ylenpalttisesta runsaudesta sinne tänne karisseita jyviä ja jätteitä noukiskellen, niinkuin taivaan linnut noukiskelevat hevosten syöttöpaikoilla. Aivan erikoinen arvoasema oli urakoitsijoilla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä. He olivat koko avaran Aunuksen tukkilaiselämän suolana. He suorittivat talvella miltei poikkeuksetta kaikki hakkuu- ja vetotyöt Aunuksen pohjattomina saloilla, ja sen uittojoilla he kesäiseen aikaan olivat yksinomaisina valtiaina. Urakanantaja tyytyi hankkimaan urakoitsijalleen vain työkalut ja muonan, sen laajemmalle ulottuvaa omaa toimintaa hän ei yrittänyt. Olot tässä suhteessa ovat sittemmin nopeasti muuttuneet. Urakoitsijat ovat saaneet yhä enemmän väistyä, ovatpa yhtiöt lisäksi alkaneet harjottaa laajalle ulottuvaa yhteistoimintaa uittotöissä. Pitkillä uittoväylillä tällainen yhteistoiminta on tietysti suuri parannus entiseen, urakoitsijani keskinäiseen kilpailuun verraten. Mutta se yhteistoiminta on vienyt pois entisen leiman Aunuksen tukkilaiselämältä. Se elämä on aivan kuin jättänyt taakseen nuoruusvuosien raisun ja huimapäisen mekastelun, se on vakaantunut ja tullut ukkomaiseksi nahjustelijaksi. Se ei ole mitään elämää entiseen verraten. Siihen aikaan, josta tässä on puhe, oli urakkajärjestelmä vielä parhaassa kukoistuksessaan, ja Petroskoin kaupungin monet huomatuimmat pohatat olivat itse entisiä urakoitsijoita. Päättäväinen ja ripeä toiminnan mies saattoi muutamissa vuosissa urakoitsijana koota sievoisen omaisuuden. Se Petroskoin kaupungissa tiedettiin, ja siksi siellä kohdeltiin kuuluisimpia urakoitsijoita aivan erikoisella arvonannolla niinkuin ainakin miehiä, joilla tiedettiin tulevaisuuden olevan käsissään, jotka minä päivänä hyvänsä saattoivat sieltä saloiltaan ilmestyä ja asettua Petroskoin kaupunkiin vakinaisiksi eläjiksi siellä ennestään olevien mahtajien rinnalle. Urakoitsijain kesken, sellaistenkin, jotka olivat muilta paikkakunnilta kotoisin, oli yleisenä tapana kokoontua syksyisin muutamiksi viikoiksi Petroskoin kaupunkiin. Kun he Aunuksen eri kolkilta olivat saapuneet lauttoineen Ääniseen, kuului asiaan »keksien rasvaileminen talviteloilleen», ja tämän rasvailemisen saattoi mukavimmin toimittaa juuri Petroskoin kaupungissa. Se oli sellainen keskipiste, ja siinä oli sitäkin rasvanpuolta riittämään asti. Nämä rasvailijat valtasivat silloin kaikki kaupungin parhaat hotellit ja isännöivät niissä suurine voittorahoineen kuin ruhtinaat. Ja koko kaupunki säätyyn ja arvoluokkaan katsomatta juoksi heidän kemuissaan ja joi heidän menestyksekseen, tietysti heidän kustannuksellaan. Yritteliäät sahojen ja konttorien virkailijat sekä monet muut koettivat myös pelipöydän ääressä verottaa noita rahakkaita urakoitsijoita, joskus siinä onnistuen, mutta monasti myös pahasti häviten. Kaupungin naismaailmassa oli niinikään paljon niitä, jotka ihan pyydystämällä pyydystivät noita puolivillejä, joskus kokonaankin villejä rahapohatoita, koettaen heistä kyniä niin paljon kuin irti saivat. Tämän naisluokan rajoja oli vaikeanpuoleinen tarkalleen määritellä; joskus siihen viehättyi sellaisiakin, jotka olivat lukeutuvinansa Petroskoin kaupungin puhdasrotuisimpaan hienostoon. Vetikö heitä rahanhimo vai paljas seikkailuhalu, sitä oli monasti vaikea mennä tarkalleen sanomaan. Nähtävästi veti jälkimäinenkin, sillä naisethan yleensä suosivat seikkailijoita, ja monet näistä urakoitsijoista olivat sellaisia; vieläpä ihan harvinaisinta lajia. Heidän sankariteoistaan sepitettiin ja kerrottiin monta ihmeellistä tarinaa, jotka vielä pitkät ajat jälkeenpäin kulkivat suusta suuhun, luoden asianomaisen nimen ympärille sankariloistetta ja katoamatonta, useasti kadehdittua kuuluisuutta. Ali Martikaisen saapuessa ei sensyksyinen rasvailukausi ollut vielä päässyt kunnolleen alkamaan. Yksi ja toinen urakoitsija oleili kyllä jo kaupungissa, mutta kaikki vanhat kuuluisuudet olivat vielä poissa viipyen työmaillaan. Heitä jo kiihkeästi odotettiin, niinkuin pitkän poudan jälkeen odotetaan ropisemalla taivaasta tulevaa, virkistävää saderyöppyä. Maaperä ihan kumisi kuivuudesta, ja sen kaunis, vihanta kasvikunta näivettyi. Näissä oloissa oli mitä parhaat edellytykset ensikertalaisen Ali Martikaisen maineentähden kohoamiselle. Petroskoin kaupunki tarrasi ahnaasti kiinni jokaiseen tulijaan, joka vain tukkiurakoitsijain sukuun kuului. Niin se Ali Martikaiseenkin tarrasi, pyöritteli, vatvoi ja tarkasteli hänet takitilaan joka puolelta. Ensi vilkaisulla huomattiin hänessä vain velho, mutta sitten alettiin huomata hänessä paljon muita puolia, ja Petroskoin kaupunki sulki hänet avaraan, lämpimään syleilyynsä. AH Martikainen tuli suosituksi vieraaksi tukkilaispiireihin kuuluvien herrasmiesten yhteisiin illanistujaisiin kauppaseuran klubille. Ukko Baroninin ylistyspuhe avasi hänelle tämän klubin ovet, ja Ali Martikainen osottautui sisäänlaskemisen arvoiseksi. Hän oli reima ja miellyttävä seuramies, se näytti kuuluvan hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa. Samoin kuului näihin ominaisuuksiin kitsastelematon rahojen käsittely, ja tämä avu oli ehkä kaikkein arvokkain hänen uusien petroskoilaisten ystäviensä silmissä. He ihailivat miestä, joka maksoi, niinkuin Ali Martikainen, pelitappionsa silmää räväyttämättä ja hyväntuulisesti leikkiä laskien. Ja yhtä paljon he ihailivat sitäkin, että hän voittaessaan, mikä kyllä tapahtui sangen usein, pani voittorahansa yhteiseen kestitykseen, suorittaen aina tuon kestityksen suurella perinpohjaisuudella, jommoiseen Petroskoin kaupungin illanistujaisissa oli jo vanhastaan totuttu. Mutta pian alkoi Ali Martikaiselle aivan satelemalla sadella myös perhekutsuja. Naiset ne tällä tavoin tahtoivat jakaa suosiotaan uudelle tulokkaalle ja samalla tätä tulokasta lähemmin tunnustella. Ali Martikainen pysytteli tällaisille kutsuille jotenkin kylmänä. Hän tunsi liikkuvansa niissä oudolla alalla. Hän oli kasvanut karussa ja kovassa maaperässä. Niin pitkälle kuin hän lapsuuttaan muisti, oli hänen aikansa kulunut ankarassa elämäntaistelussa, jossa hän näki vain leipäpalasta kamppailevia miehiä ympärillään, enimmäkseen ahnaita ja säälimättömiä miehiä, jotka tallasivat häikäilemättä kilpailijansa ja ryöstivät hänen palansa itselleen, hiventäkään omantunnon vaivoja tuntematta. Hän oli tukkijokien lapsi ja hän tiesi, että siellä oli hänen kasvatukseensa jäänyt ammottavia aukkoja. Hän tunsi vain yhden puolen elämästä, sen leppymättömän taistelun, jossa heikkojen ja kykenemättömien kohtalona oli sortuminen ja tilan antaminen voimakkaille. Myöhemmin hän oli liikkunut muuallakin kuin tukkijoella ja tullut tuntemaan miehiä, jotka olivat tavallisen tukkilaisen tasoa paljon korkeammalla. Mutta nekin olivat enimmäkseen taistelujen miehiä, vaikka taistelivat toisenlaisilla aseilla kuin millä siellä korpien ja rämeiden keskellä taisteltiin. Siellä luojan unohtamilla saloilla olivat aseet järeitä, ja niillä iskettiin siekailematta. Ne miehet, joita hän myöhemmin tapasi, käyttivät monasti hyvin siloteltuja aseita, joita outo tuskin ensinkään aseiksi tunsi, ja iskivät niillä hyvin ovelasti. Hän tunsi jo hyvän joukon sellaisiakin taistelutapoja, siksi hän ei pelännyt miehiä. Hän piti itseänsä heidän veroisenaan, vieläpä hyvin monia voimakkaampana, ja siksi hän viihtyi hyvin heidän seurassaan. Naisia hän tunsi jo paljon puutteellisemmin kuin miehiä. Hänellä oli ollut aikaa tutustua heihin vain ohimennen niinä lyhyinä joutohetkinä, jotka kova elämäntaistelu oli hänelle silloin tällöin suonut. Häntä miellyttivät kyllä naiset, niinkuin jokaista tervettä ja voimakasta miestä naiset miellyttävät. Ja huomasipa hänkin miellyttävänsä naisia, poikkeuksetta kaikkia, jotka hänen tielleen olivat sattuneet. Hän ei tiennyt sovinnaisista seurustelusäännöistä tuon taivaallista, hän menetteli naisten seurassa kokonaan umpimähkään, omien synnynnäisten vaistojensa opastamana, mutta hän näki sen menevän mukiin. Mieluummin hän sentään käsitteli naisia yksitellen. Jos oli useampia yhdellä kertaa, silloin tuntui hänestä siltä, kuin ne olisivat jollakin tavoin liukuneet pois hänen käsistään ja piiloutuneet näkymättömien kaihtimien taa. Hän tunsi sen selvästi, jos joutui tekemisiin useiden paremman kasvatuksen saaneiden naisten kanssa yhtaikaa. Hän arveli tämän johtuvan siitä, että oma kasvatuksensa oli ollut niin puutteellinen, ja teki sen johtopäätöksen, että suletun perheen piirissä tämä vaikeus tuottaisi hänelle vielä suurempia hankaluuksia. Hän oli ollut joskus mukana ja huomannut, että monet muutkin miehet tällaisissa tilanteissa olivat enemmän tai vähemmän ikävissään. Hän puolestaan useimmiten tunsi, suoranaista vastenmielisyyttä. Hän päätteli itsekseen, että perhe on kuin toisen valtaama ja puomillaan sulkema joki; hänellä syrjästä tulleena tungettelijana ei ole siellä mitään tekemistä, ja hänen täytyy siellä olonsa oudoksi tuntea. Saattoi olla, että tämä hänen johtopäätöksensä ei ollut aivan oikea, mutta niissä harvoissa tapauksissa, joissa hän oli sulettuun perhepiiriin joutunut, oli se hänestä tuntunut yleensä paikkansa pitävältä. Tästä syystä hän ei perhekutsuja rakastanut. Petroskoin kaupungissa tuli lisäksi vielä se syy, että useimmissa perheissä puhuttiin hänelle vierasta kieltä, jota hän kyllä osasi, mutta puutteellisesti. Hän päätti kuitenkin voittaa vastenmielisyytensä ja mennä vierailulle Baroninin kotiin. Hän arveli tämän vierailun suoranaiseksi velvollisuudekseen ja siksi hän meni saatuaan parikin kutsua. Baroninin koti oli hyvin tilava, kuten kaikki varakkaammat kodit Petroskoin kaupungissa. Mikäli Ali Martikainen voi arvostella, vallitsi kaikessa myös aistikas järjestys. Baroninin perhettä oli kaikkiaan neljä henkeä, nimittäin isännän itsensä lisäksi vaimo ja kaksi täysikasvuista tytärtä. Baroninin vaimo oli vähäpuheinen nainen; hän näytti luovuttaneen sanavuoronsa kokonaan miehelleen, joka puhuikin sitä enemmän. Marfa Petrovna — niin nimitettiin rouva Barouinia — myhäili vain hyväntahtoisesti ja tarjoili koko ajan teetä, hedelmiä ja makeata marjalikööriä. Hän oli tummahko, näytti nuorempana olleen hyvin kaunis, ja Ali Martikainen arveli talossa vallitsevan viihtyisän kodikkuuden olevan hänen kättensä jälkiä. Tyttäristä oli vanhempi nimeltään Maria. Hän näytti tulleen enemmän äitiinsä, oli myös tummahko ja käytti tummaa pukua. Hänellä oli syvät, miettiväiset silmät, ja välistä hän oli pitkän aikaa vaiti, katsellen eteensä hymähdellen. Kun hän puhui, saneli hän ajatuksensa hitaasti ja harkitusti, kääntäen silloin suuret silmänsä suoraan puhekumppaniinsa. Nuorempi sisar Sofia oli iloinen västäräkki. Hän oli hiukan pienempikokoinen kuin sisarensa, kasvot pyöreähköt ja harvinaisen verevät, silmät vallattomat ja koko ihminenkin vallaton. Hän koetti illan kuluessa monta monituista kertaa anastaa isältään suunvuoroa, puhua pälpättäen sekaan ja yritellen kääntää vieraan huomiota omiin asioihinsa. Mutta kun ukko Baronin ei hellittänyt, nyrpisti hän lopulta nenäänsä ja asettui istumaan hiljaa kuin hiiri, katsellen silmät sirrillään vuoroin isäänsä, vuoroin Ali Martikaista. Kun hän tällöin sattui kohtaamaan Ali Martikaisen katseen, hymyili hän veitikkamaisesti ja rohkeasti, mutta käänsi sitten äkkiä hiukan punastuen silmänsä toisaanne. Ukko Baronin oli myötäänsä äänessä. Hän oli paljon maailmaa kokenut mies, tunsi tarkalleen Venäjän olot, olipa tehnyt muutaman ulkomaanmatkankin. Niinikään hän tunsi perinpohjin Aunuksen ja laajat alat Itä-Suomea. Hän oli Aunuksessa syntynyt, puhui vaivattomasti suomea ja piti itseään aunukselaisena, vaikka vanhemmat olivatkin olleet venäläisiä. Baronin oli alottanut uransa tukkijoella, ja hänellä oli tältä alalta, samoin kuin monilta muiltakin liike-elämän aloilta, tyhjentymätön varasto kokemuksia. Sen lisäksi hän osasi eloisasti kokemuksistaan kertoa, vilkutti myötäänsä silmiään ja lasketteli lomaan nokkelasti keksittyjä vertauksia ja sukkeluuksia. Joskus hän innoissaan eksyi taivaltamaan parikin kertaa samoja jälkiä, mutta aina löytyi juttuun uusia piirteitä ja vivahduksia, niin ettei se ikävystyttäväksi käynyt. Ali Martikainen tunsi viihtyvänsä hyvin ukko Baroninin seurassa. Hän sai Baroninilta aivan ilmaiseksi monta kallisarvoista ja läpeensä käytännöllistä elämänopetusta, joiden hankkiminen omakohtaisesti olisi kysynyt paljon aikaa ja vaivoja. Baroninin pakina oli kauttaaltaan valaisevaa esitelmää kovan työn ja taistelujen taipaleilta. Ei olisi voinut uskoakaan, että tuossa päältäpäin vähäpätöisessä, pienessä, lihavahkossa ja hiukan viekkaan näköisessä miehen pallukassa piili niin tavattoman paljon sitkeyttä ja päämääräänsä hellittämättä pinnistelevää tahdonlujuutta. Ali Martikainen päätti ajatuksissaan kokonaan unohtaa, että ukko Baronin oli yrittänyt häntä urakan antamisessa puijata. Hän näki selvästi Baroninin tehneen sen vain tottumuksesta, sen pahempaa tarkottamatta. Baroninia itseään oli elämässä koetettu niin monasti puijata, hän oli koko ikänsä saanut olla herkeämättä taistelussa tunnottomia keinottelijoita vastaan, ja siinä leikissä oli häneltä lopulta tykkänään unohtunut, että rehellinen ihminen voisi Aunuksen saloille eksyä. Ukko Baronin muisti Ali Martikaiselle tekemänsä kepposen ja illan kuluessa hän otti sen odottamatta puheeksi. Hän tokaisi yht'äkkiä aivan ilman valmistuksia muun juttunsa lomassa: — Te, Ali Pavlovitsh, ette kenties usko sanaakaan siitä mitä puhun. Pidätte minua läpeensä epärehellisenä miehenä, ja teillä on siihen täysi oikeus. Minä petin teitä viime kevännä siinä uittourakassa. Hän katsoi anteeksipyytävän näköisenä Ali Martikaiseen ja hymyili väkinäisesti, parta hiukan vavahdellen. Ali Martikainen tuli hämilleen eikä oikein tiennyt mitä sanoa. Baronin huomasi hänen neuvottomuutensa ja alkoi puhua nopeasti, melkein hätiköiden: — Se oli typerä juttu ja nolo opetus minulle. Olen luullut osaavani ensi silmäyksellä ihmisiä arvostella, nyt sain siitä. Te näytitte minulle, Ali Pavlovitsh, minkälainen olen pöllöpää, väläytitte sen ihan selkiselväksi silmieni eteen. Nähkääs, näin minä silloin keväällä ajattelin: Tuo mies on kutsumaton tungettelija tukkijoella. Esiintyy niin varmana, vaikk'ei ole hajuakaan siitä, mitä urakoitsijana oleminen merkitsee. Parasta, että annetaan hänen se ajoissa huomata, niin älyää laputtaa muille markkinoille!... No niin, jatkoi hän huoaten. — Minä erehdyin pahasti, en tiennyt mimmoinen mies te olitte. Nyt tiedän ja pyydän anteeksi. Hän ojensi nöyrästi Ali Martikaiselle kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan ääneti ja voimakkaasti. Lopulta hän sai sanotuksi: — Ei maksa sitä muistella. Minusta ovat muutkin joskus erehtyneet. Minulla on paha vika; esiinnyn aina liian varmana ikääni nähden. — Elkää sanoko sitä viaksi! ehätti ukko Baronin. — Se on teidän menestyksenne salaisuus. Te olette suora ja väkevä mies, teille sopii varma esiintyminen. Te masennatte jo sillä puolet vastuksista, te selvisitte siitäkin urakasta loistavasti. Se oli kehno urakka, minä tiedän sen, mutta te selvisitte! Hän purskahti yht'äkkiä nauruun. — Hahhah muistattekos! huudahti hän. — Muistattekos, miten löitte minut hämmästyksellä, kun ilmestyitte ensi kerran konttoriin ja ilmotitte puiden olevan Kontupohjan lahdessa. En sitä unohda ikinäni! Baronin nousi, taputti Ali Martikaista olalle ja hoki lämmenneenä: — Teillä on Herkuleen hartiat ja te olette koko mies Herkules ruumiiltanne ja sielultanne. Aunus käy kerran vielä teille liian ahtaaksi, te kuulutte muuanne, suuremmille markkinoille! Ukko Baronin kohotti maljan niille suuremmille markkinoille. Marfa Petrovna yhtyi maljaan lämpimästi myhäillen, samoin Maria. Sofia yhtyi siihen suurella melulla. Baronin oli nyt saanut puhua tarpeekseen, hän hiukan hengähti. Nokkelasti Sofia käytti tilaisuutta, sieppasi Ali Martikaisen mukaansa ja alkoi näytellä hänelle isänsä ulkomailta ja Pietarista keräämiä harvinaisuuksia, joihin ukko Baroninilla oli erikoinen vetovoima. Pian tuli Mariakin perästä ja vilkastui huomattavasti, kun piti selitellä, mistä mikin esine oli peräisin ja miten ukko oli sen käsiinsä saanut. Maria muisti kaikki tarkalleen, Sofia sitävastoin usein sotkeutui selityksissään ja lasketteli puuta heinää, niinkuin Maria säyseästi naurahtaen huomautti. Kun kaikki harvinaisuudet oli näytetty, istua riepsahti Sofia pianon ääreen ja komensi sisarensa laulamaan. Hän itse ilmotti säestävänsä ja alkoi muitta mutkitta selailla nuottivihkoa. Maria hiukan esteli, mutta taipui lopulta. Marian ääni ei ollut varsin voimakas, mutta pehmeä ja kaunis. Hän lauloi aluksi aunukselaisia kansanlauluja, joiden surunvoittoiseen sävyyn hänen äänensä oli kuin vartavasten luotu. Ali Martikainen rakasti intohimoisesti musiikkia ja hän kuunteli henkeään pidättäen. Kaikki Marian esittämät laulut olivat hänelle vanhastaan tuttuja, niitä lauletaan myös Suomen puolella rajaa. Mutta Ali Martikainen ei muistanut juuri milloinkaan kuulleensa niitä niin hyvin laulettavan. Sofia vilkaisi välistä Ali Martikaiseen ja hymyili, mutta sitten hän äkkiä taas muuttui vakavaksi ja alkoi panna parastaan, kun huomasi millä hartaudella Ali Martikainen kuunteli heidän esitystään. Vähitellen alkoi tulla venäläisiäkin lauluja aunukselaisten lomassa. Tytöt lämpenivät lämpenemistään. Myös ukko Baronin pysyi aivan hiljaa, näytti kuin olisi hän kulkenut toisissa maailmoissa, joiden tanhuvilla ei ollut mitään tietoa Aunuksen mailla ja vesillä vilisevistä huijareista ja paatuneista keinottelijoista. Oli jo myöhänlainen, kun Ali Martikainen alkoi tehdä lähtöä. Silloin ukko Baronin muisti äkkiä hyvin tähdellisen asian, niinkuin hän vakuutti. — Minulla on teille terveiset, Ali Pavlovitsh, ilmotti hän. — Teidän pitää kaikin mokomin käydä vierailulla valtioneuvos Loginovin luona, he odottavat hartaasti. Ali Martikainen hämmästyi. Hän ei ollut kuullut edes puhuttavan sennimellisestä perheestä. Hän oli saanut joukottain kutsuja, mutta mitään Loginovia hän ei niiden joukossa muistanut olevan. Baronin ehätti selittämään: — Katsokaas, se on läänin metsäherra, ja siksi kuuluu oikeastaan asiaan, että urakoitsijat käyvät heillä noin kohteliaisuuden vuoksi. Vanhemmat urakoitsijat eivät sitä koskaan laiminlyö, ja juoksevat siellä nuoremmatkin. Sattuu näet siellä saloilla kaikenlaisiin selkkauksiin niiden pikku herrojen kera, silloin on hyvä vedota itsensä valtioneuvos Loginovin tuttavuuteen ja suosioon. — Tai Olga Nikolajevnan tuttavuuteen ja suosioon, pisti Sofia ilkamoiden väliin. — Oletkos siinä sotkematta! torui ukko Baronin. — Saatat toisen ihan ymmälle. — Mitäs sotkemista se on? intti Sofia loukkaantuneen näköisenä. — Tietäväthän kaikki, ettei se ukko Loginov ole mitään. Olga Nikolajevnastahan kaikki riippuu, niin tuttavuus ja suosio kuin muukin. — Niin no, myönsi ukko Baronin, onhan se oikeastaan niin. Totta on, että Olga Nikolajevna hoitelee niin sanoaksemme sen edustavan puolen virasta. Hän on semmoinen piireissä liikkuva nainen, kaunis, yritteliäs ja ennättää joka paikkaan. Mies on hyvänahkainen, mutta vähän kykenemätön aisoissa olemaan. Siksi se Olga Nikolajevna touhuaa ja siksi ne vierailutkin ovat paikallaan. Nainen, nähkääs, on semmoinen. — Ovat kuulleet kai teistä puhuttavan ja tahtovat tehdä tuttavuutta, sanoi Sofia vallattomasti. Ali Martikainen naurahti väkinäisesti ja arveli: — Pitänee sitten mennä, vaikka oudolta minusta tuntuu. — Ei siinä mitään outoa ole! huudahti Baronin innostuneena. — Tapa on meillä semmoinen, ja mihinkäs siitä pääset. Mene mukana vain! Tytöt yhtyivät isänsä kehotteluihin, neuvoen jo huomenna menemään, muuten Olga Nikolajevna voisi panna pahakseen. Sofia katseli tätä sanoessaan Ali Martikaiseen omituinen veitikka silmännurkassa. Hän näytti tahtovan sanoa: — Varo vain, ettet juokse siellä vielä kehottamatta! Ali Martikainen ajatteli mennessään: — Hiton Loginovit, pilasivat koko illan tunnelman! Mutta sitten hän muisti Sofian ilkamoivan katseen ja tuli uteliaaksi. Hän päätti mennä. VII. Metsäherra Loginov asui omassa talossaan kaupungin laidassa. Sinne johtavat kadut olivat likaisia, ja niiden varsilla oli vain harvakseen mitättömiä rakennuksia, pieniä kaatumaisillaan olevia hökkeleitä paikattuine ja likaisine ikkunoineen. Vähitellen loppuivat talot melkein kokonaan, tuli laajoja niityntapaisia aukioita niiden väliin. Näillä aukioilla oli nurmikko huonosti hoidettua, ja sen kaunistuksena komeili tuhkatiheässä isoja törkykasoja. Vain siellä täällä oli hoidettuja sarkoja, joissa kasvoi kaalia, lanttuja ja perunoita. Nurmikon ja kadun välinen laudoista kyhätty aita oli paikotellen kaatuillut, toisin paikoin oli siihen revitty suuria aukkoja. Kukin näytti kulkevan sen läpi mistä milloinkin sattui miellyttämään. Ihmisasumusten harvetessa muuttui katu kuivemmaksi, maantien tapaiseksi. Siinä oli vain keskellä kapea ajotie ja kahden puolen aitovierillä sileiksi tallatut jalkakäytävät, joita myöten käveli ihan mielikseen. Ali Martikainen harppaili pitkin askelin ja tuumaili itsekseen, oliko mahdollisesti eksynyt. Alkoi näet edestäpäin näkyä jo metsän reuna, oltiin joutumassa pois kaupungista. Mutta siinäpä metsän reunassa vilahtikin tien vasemmalta puolelta tuuhean puiston keskeltä jyrkkäkattoisen huvilatyylisen talon pääty. Ali Martikainen arvasi sen olevan Loginovin talon. Sen ulkomuoto ja muu vastasi täydellisesti hotellin ovenvartijan antamaa kuvausta. Tultuaan lähemmä huomasi Ali Martikainen talon olevan oman aidatun puistonsa sisässä. Kadunpuoleinen aita oli hyvin korkea, huolellisesti tehty ja huolellisesti maalattu vihreällä värillä. Aidassa oli iso raskas portti, ja sen yläpuolella oleva kirjotus ilmotti talossa asuvan läänin metsäherran, valtioneuvos Pavel Aleksandrovitsh Loginovin. Portti oli sisäpuolelta salvattu, mutta sen vieressä oli pikkuinen käymäportti vieraanvaraisesti avoinna. Astuttuaan siitä sisään katseli Ali Martikainen uteliaana ympärilleen ja näki puiston olevan erittäin huolellisesti hoidetun. Nurmikko suurien puiden juurilla ja samoin niiden välimailla kasvavat pensaat olivat puhdistetut, ja ympäriinsä kiertelevät hiekotetut käytävät näyttivät vast'ikään lakaistuilta. Portilta lähti kaksi tietä: toinen, leveä ajotie, kaarsi rakennuksen ympäri pihaan, toinen, kapeampi ja viivasuora jalkakäytävä, johti suoraan rakennuksen sivuseinällä olevan, venäläistyyliin leikkauksilla koristetun kuistikon eteen. Rakennuksen ympäriltä olivat suurimmat puut saaneet väistyä ja antaa tilaa kukkasistutuksille, joissa asterit, georgiinit ja muut loppukesän kukat olivat vielä täydessä loistossaan. Kaiken kaikkiaan teki talo ulkoapäin sen vaikutuksen, että siinä asui sivistynyttä ja järjestystä rakastavaa väkeä. Tuliko ansio siitä itselleen Loginoville vaiko hänen vaimolleen Olga Nikolajevnalle, sitä ei Ali Martikainen vielä tiennyt. Joka tapauksessa talo tuotti kunniaa metsäherran virka-asemalle. Ei puistossa enemmän kuin kuistikon lähettyvilläkään näkynyt ristinsielua. Ali Martikainen jo ajatteli, että ehkä talossa ei oltu ensinkään kotona. Varmuuden vuoksi hän nykäisi kuistikolle johtavaa ovea; se aukesi, ja hän nousi portaita ylös. Samassa avautui hänen edessään olevan ison kaksipuolisen pääoven toinen puolikas selkiselälleen ja kynnykselle ilmestyi viisissäkymmenissä oleva pitkänhuiskea ja laiha mies, jonka kasvoilla oli anteeksipyytelevä, melkein nöyrä ilme. Miehen vartalo taipui eteenpäin luokin tapaan, aivan kuin se olisi vääntynyt sellaiseksi alituisista alamaisuuden osotuksista ja kumarteluista. Ali Martikainen luuli miestä ensin palvelijaksi, mutta tämä astui avosylin ja etukumarassa huojuen häntä vastaan huudahdellen: — Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tunsin teidät paikalla, ihan ensi vilauksella. Katsahdin sattumalta ikkunasta ja näin teidän työntyvän portista sisälle. Silloin iski mieleeni: tuossa se on juuri se odotettu, kaivattu, lopultakin suvaitsi meitä muistaa. Ali Martikainen hämmästyi ylen sydämellisestä vastaanotosta, mutta Loginov ei antanut hänelle siunaaman aikaa hämmästelemisiin. Veti hänet käsipuolesta eteiseen, riisui itse kumarrellen ja kohteliaisuuksia lasketellen hänen päällystakkinsa ja ohjasi hänet sitten vasemmalle vievästä ovesta huoneeseen, jonka seinät samoin kuin siinä oleva suuri pöytä olivat täynnä karttoja ja metsätieteellistä ammattikirjallisuutta. Tähän huoneeseen ei kuitenkaan pysähdytty eikä vielä toiseenkaan, joka oli melkein edellisen kaltainen, vain vähän paremmin kalustettu, nähtävästi Loginovin varsinainen työhuone. Seuraava huone oli tilava vierashuone. Sen lattiata peitti paksu matto, johon jalka upposi melkein nilkkaa myöten. Huoneen keskellä oli iso pöytä, peräseinustalla puutarhaan päin antavain ikkunain välissä pienempi avattava pelipöytä, molemmat hienoa tekoa. Eräässä nurkassa oli suurien leveälehtisten kasvien keskellä avattu piano, toisissa nurkissa samoin kasvien ympäröiminä kipsisiä veistokuvia. Seinillä riippui tauluja, suuren koristellun uunin reunustalla ja kirjahyllyn päällä oli komeita taottuja maljakkoja. Tuolit ja sohvat olivat päällystetyt kellahtavalla kankaalla, ja kaikkialla vallitsi silmäänpistävä puhtaus. Ei tomuhiukkastakaan näkynyt missään. Loginov istutti vieraansa pelipöydän ääreen, tarjoili hänelle tupakkaa ja puheli koko ajan, aivan kuin Ali Martikainen olisi ollut perheen ikivanha tuttava, joka on ollut matkoilla ja jonka kotiutumista on jo kauan ikävällä vuotettu. — Kas niin, saimmepas teidät lopulta, hoki hän. — Ette usko miten iloisiksi meidät teitte tulollanne! Olimme joutumaisillamme jo aivan epätoivoon. Lähetimme terveiset terveisten perästä tehtailija Baroninin kautta, ja miestä ei vain ala kuulua. Ali Martikainen selitti ihmeissään saaneensa heidän terveisensä ensi kerran eilisiltana, joten hän ennemmin ei ollut mitenkään voinut tulla. — Niinkö? Sepä vasta kummaa, ihmetteli Loginov. — Mitenkäs se Baronin sillä tavoin, ettei ilmottanutkaan meidän terveisiämme ja hartaita toivomisiamme. — Ei siinä tehtailija Baroninin syytä ole, selitti Ali Martikainen. — Syy on minun puolellani, en ennen sattunut häntä tapaamaan. Vasta eilisiltana kävin siellä. — No se muuttaa asian, muuten emme ikinä olisi antaneet hänelle anteeksi. Mutta suvaitkaahan panna palamaan. Vaimoni tulee tuossa paikassa. Hänessä on ollut tänään hieman päänkipua, ja niin ei ollut ihan valmis teitä vastaanottamaan. — Tulin ehkä vallan sopimattomaan aikaan, sanoi Ali Martikainen kumartaen. — Ette millään muotoa, ehätti Loginov. — Päinvastoin odotimme teitä juuri tänään. Tänä aamuna vaimoni sanoi: jollei tänään tule Ali Pavlovitsh, niin sinä Pavel saat mennä hänet suorastaan hakemaan. Siitä näette, ettei aika ole mitenkään sopimaton. Samassa oviverhot liikahtivat. Loginovin kasvoille levisi ihastunut hymy, ja hän huudahti: — Näettekös, siinä hän jo tulee! Ali Martikainen, joka sattui istumaan selin sivuseinässä olevaan oveen, käännähti nopeasti. Hänen edessään seisoi häikäisevän kauniina, väljässä, avokaulaisessa puvussa sama nainen, jonka hän oli pelastanut Porokosken kuohuista. Ali Martikainen oli kuin ukkosen iskemä, hän ei ollut uskoa silmiään. Olga Nikolajevna, sillä hän se juuri oli, katseli vierastaan hetkisen riemastunut, hurmaava hymy huulillaan, jotka olivat sen verran raollaan, että kauniit hampaat hiukan näkyivät. Sitten hän ojensi molemmat kätensä Ali Martikaiselle ja lausui: — Sainpas teidät lopulta kiinni, vaikka silloin siellä Porokoskella ihan tahallanne karkasitte. Hänen äänessään helähti lempeää nuhdetta, ja samaa puhuivat myös hänen silmänsä, jotka koko ajan hyväilivät Ali Martikaista, aivan kuin hän olisi tahtonut tyystin tarkastaa, oliko jokainen piirre samanlainen kuin hänen muistoonsa oli jäänyt ensi kerralta. Loginov, joka myös oli kimmonnut seisoalleen, taputti haltioituneena käsiään AH Martikaisen hämmästykselle ja huudahteli: — Yllätys, kerrassaan yllätys! Vaimoni vakuutti vakuuttamasta päästyään, että hän opettaa sen karkulaisen, yllättää kerrassaan, ja niin teki. Eikö totta, parahin Ali Pavlovitsh? Ali Martikainen myönsi tosiaan olevansa yllätetty. Hän oli luullut sen naisen olleen pietarilaisen, eikä hänelle ollut ensinkään juolahtanut mieleen, että voisi hänet Petroskoin kaupungissa tavata. — Satuittepas erehtymään! riemuitsi Olga. — Mutta istukaahan nyt, että saamme sen teidän karkumatkanne perinpohjin selvittää. Ali Martikainen yritti istuutua tuolille, mutta Olga pakotti hänet lempeällä väkivallalla istumaan sohvalle ja istahti itse hänen viereensä, levittäen olennostaan voimakasta japanilaisen hajuveden tuoksua, joka hiveli hyväillen Ali Martikaisen aisteja. Mutta Olga puhui, yhä katsellen häntä suoraan silmiin: — Luulitteko tosiaan, että minä olisin sieltä Porokoskelta niin lähtenyt, jollen olisi tiennyt tapaavani teitä täällä? Perästä olisin ajanut teitä pitkin jokivartta, vaikka olisi pitänyt ajaa Kontupohjan lahteen asti. Mutta vaikka tiesin tapaavani, niin paha oli mieleni, kun en silloin tavannut. Tunsin itseni aivan onnettomaksi. Ja jälkeenpäin on aina asunut ankea ajatus mielessäni, että kyllä te varmaan pidätte minua kevytmielisenä, kun sen verran välitin henkeni pelastajasta. Nyt soinnahti aivan todellinen surumielinen moite Olgan äänestä, ja vaikka hän yhä edelleen hymyili, huomasi Ali Martikainen hänen kauniiden silmiensä alkavan sumentua ja kyyneltyä. Ali Martikaisen valtasi voimakas, melkein vapisuttava liikutus. Hän sai ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen tyynenä. — En mitenkään tahtonut pahottaa mieltänne, Olga Nikolajevna! huudahti hän. — Jos olisin tiennyt teidän niin ajattelevan, en olisi lähtenyt, saatte uskoa. Näen nyt selvästi niiden liiotelleen teille koko tapahtuman. Pelkkä sattumahan se oli, että minä sain teidät ensimäisenä kiinni. — Se ei ollut sattuma, minä tiedän sen! keskeytti hänet Olga lujalla, värisevällä äänellä, käännähtäen nopeasti kokonaan Ali Martikaiseen päin ja tarttuen molemmin käsin hänen käsiinsä. — Minä tiedän kaikki, mitä siellä tapahtui. Te pelastitte henkeni. Teidän käsistänne olen uudestaan saanut elämäni, ja siitä tahdon teitä kiittää, ikuisesti! Hänen äänensä helähti kuin katkeava viulunkieli, hän puristi rajusti Ali Martikaisen käsiä ja painoi äkisti kasvonsa niitä vasten, peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä. Ali Martikainen tunsi kuin maan alle vajoavansa. Veret kohosivat rajusti hänen ohimoilleen, kuvaamaton hätä ja hämminki kouristi hänen sydäntään, pyrkien hänet tukahuttamaan. Ja siihen sekottui suloisena, huumaavana tuoksu hänen polviaan vasten painautuneesta naisesta. Hän sai äkkiä mielettömän halun temmata Olgan syliinsä, pusertaa hänet rintaansa vasten, suudella kuiviin hänen kyyneleensä. Onneksi tuli pelastus. Ali Martikainen kuuli kuin unessa sysättävän tuolia, ja kun hän vilkaisi sivulle, seisoi siinä Loginov silmät kyynelissä, liikutuksesta vavisten ja hokien: — Minäkin kiitän teitä, rakas Ali Pavlovitsh, kiitän sydämestäni ja sielustani. Teitte jalon ja unohtumattoman työn! Hän ryntäsi syleilemään ja suutelemaan Ali Martikaista, sysäten siinä touhussa pöytää, niin että se oli vähällä keikahtaa kumoon. Tämä yllättävä väliintulo sai Ali Martikaisen tointumaan. Hellävaroen, mutta voimakkaalla otteella hän nosti Olgan istumaan ja alkoi puhua liikutuksesta vapisevalla äänellä: — Tyyntykäähän taivaan nimessä, Olga Nikolajevna! Järkytätte ihan mieleni ja tuotatte minulle tuskaa. Vannon tunteneeni itseni onnelliseksi, kun sain teidät pelastetuksi. Mutta minä olen karussa maaperässä ja vaarojen keskellä kasvanut mies. Siellä menee usein ihmishenkiä. Joskus niitä pelastetaankin, mutta kenenkään mieleen ei juolahda niitä tapahtumia jälkeenpäin muistella. Senvuoksi antakaa minulle anteeksi, jos olen mieltänne pakottanut. Olga alkoi tyyntyä, hän hymyili kyyneltensä lävitse ja lausui: — Minä annan teille anteeksi, kaikki, kaikki! Enkä minä hetkeäkään ole ajatellut teistä pahaa, en uskonut, että olisitte tyly ja ihmishengestä välinpitämätön. Te ette ole sellainen! — En! sanoi Ali Martikainen hiljaa. — En ollut ainakaan sillä kertaa välinpitämätön, sen vakuutan. — Tiesin sen. Näin teistä ensi kerralla, että olette hyvä ja jalo mies. Olga kuivasi kyyneleensä, ja tuossa tuokiossa oli hän kuin kirkas päivänpaiste. Hän nojasi pehmeän, kauniin käsivartensa sohvan selustaa vasten, niin että hänen sormenpäänsä koskettelivat Ali Martikaisen olkapäätä. Hilpeästi hän alkoi kertoa, miten ne toiset olivat olleet ihan sekaisin säikähdyksestä vielä hänen toinnuttuaankin ja miten se lääkäri kaikkien toisten säestämänä oli pitänyt lennokkaita ylistyspuheita hänen pelastajastaan, heti kun hän jaksoi niitä kuunnella. — Sepä se! huudahti AH Martikainen. — Ne pitivät niitä jo ennen kuin te olitte edes tointunut, ja ne puheet ne minut juuri karkottivat. En voi sietää sellaista tyhjänpäiväistä pajatusta. Olga purskahti helisevään nauruun. Tähän nauruun yhtyi myös Loginov, joka syvästä tottumuksesta näytti jäljittelevän kaikkea, mitä hänen ihastuttava vaimonsa teki. Loginovin ilonpurkauksen keskeytti palvelija, joka tuli ilmottamaan, että ulkona oli kaksi miestä puheillepääsyä odottamassa. — Pitää lähteä, sanoi Loginov anteeksipyytelevän näköisenä. — Ovat kai tulleet pitkän matkan päästä. Tämä virka on sellainen, että aina tulee niitä sieltä saloilta. Hän kumarsi Ali Martikaiselle. Kun hän oli jo ovella, ilmotti vaimonsa hänelle lyhyesti: — Me menemme vähän puistoon, se virkistää päätäni. — Sehän sopii mainiosti! huudahti Loginov ihastuneena. — Tulen sitten teitä huutaa huikkaamaan, kun päivällinen on valmis. Heti Loginovin mentyä muutti Olga puheensa suomeksi. Hän puhui soinnukasta Aunuksen suomea sujuvasti kuin äidinkieltään. Tämä muutos hiveli miellyttävästi Ali Martikaisen sydäntä; se toi Olgan aivan kuin pitkän harppauksen häntä lähemmäksi. Hänen teki mielensä kysyä, missä Olga oli niin hyvin suomea oppinut, mutta hän jätti sen vielä tekemättä. Ulkona oli lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Siksi Olga ei ottanut ensinkään hattua, kääräisi vain ohuen huivin hartioilleen. Kukkalavojen luo tultua hän pysähtyi, valikoi kauniin vaaleanpunaisen asterin ja kiinnitti sen hymyillen Ali Martikaisen rintaan. Sitten hän ilman muuta pujotti käsivartensa Ali Martikaisen kainaloon ja sanoi vallattomasti: — Saatte suoda anteeksi, mutta minä olen hiukan väsynyt. Oli koko aamupäivän päänsärky. — Ikävä, että satuttausin minäkin juuri silloin, kun teillä oli päänsärky. Kidutan lisää teitä. — Ette te kiduta, te paransitte minut! Tunnen itseni jo täysin terveeksi, kaipaan vain vähän raitista ilmaa. Hän alkoi hyräillä ja nojasi raukeana saattajansa käsivarteen. Ali Martikainen tunsi hänen ruumiinsa lämmön vienona, hyväilevänä virtana valuvan jäseniinsä, ja hänen vaatteistaan ja tukastaan aaltoileva tuoksu kiihotti hänen hermojaan. Hän puristi huomaamattaan lujemmin Olgan käsivartta. Hyvän aikaa he kävelivät ääneti. Olga näytti jotakin harkitsevan, ja Ali Martikainen puolestaan oli vielä aivan huumautunut Olgan yllättävästä jälleennäkemisestä ja järkyttävistä kiitollisuudenpurkauksista. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, hän oli jyrkkä toiminnan mies. Siitä huolimatta oli Porokosken tapahtuma alkuaikoina usein palannut hänen mieleensä. Hän oli koettanut olla sitä ajattelematta, mutta pelastamansa naisen kuva oli ihan varastautumalla liihotellut hänen mielikuvitukseensa aina hymyilevänä ja kiehtovana, sellaisena kuin nainen oli seisonut hänen edessään siinä rannan kalliolla. Mielessä oli silloin ailahtanut polttava kaipaus: nähdä jälleen tuo nainen, puhella hänen kanssaan, kantaa häntä taasen sylissään. Oli vilahtanut toivo: ehkäpä tapaa hänet Petroskoin kaupungissa. Olihan nainen ohimennen tiedustellut, menikö hän sinne, ja olihan nainen sen lisäksi puhunut aunuksenkieltä. Mutta sitten tuli taas epäily: mitä se nainen Petroskoissa tekisi, pietarilainenhan se oli, ehkä syntynyt Petroskoissa tai muualla Aunuksessa ja siksi kysäisi häneltä Petroskoissa-käynnistä sen enempää ajattelematta. Petroskoihin tultua näyttäytyikin viimeinen otaksuma oikeaksi. Siellä vilisi muita naisia yhtenään hänen tiellään, mutta sitä yhtä ei näkynyt. Naisen kuva alkoi jo unohtua hänen mielikuvituksestaan, se näyttäytyi yhä harvemmin. Ja nyt — nyt käveli sama nainen hänen rinnallaan — hän puristi vaistomaisesti käsivartta lujemmin — se oli siinä, se valoi juovuttavaa onnenhurmaa hänen jäseniinsä, se hyväili ja huumasi hänen aistejaan ja sai hänen sydämensä lyömään kiihkeästi kuin voimainponnistuksessa. Olga oli lakannut hyräilemästä ja katseli salavihkaa ihaillen Ali Martikaista, hänen voimakasta, vapaasti kehittynyttä kaulaansa ja hänen kasvonpiirteitään, joilta päivetys oli jo haihtunut sen verran, että terveyttä uhkuva hipiä kuulsi sen alta. Nuo piirteet olivat Olgan mielestä niin varmat ja sopusuhtaiset, että tuntui kuin ne olisi muovattu yhdellä ainoalla iskevällä, uhmaavalla luomissanalla: tulkoon! Ei piirtoakaan ollut tarvinnut korjata. Olga vertasi seuralaistaan Pietarin salonkijalopeuroihin, ja hänen tuli hyvä olla. Hän alkoi vaistomaisesti aavistaa, että tässä oli jalopeura, joka ei tuntenut leikkiä, joka piti saaliinsa, kun oli kerran ottanut, piti sen kokonaan, sillä hänen olennossaan asui suuri, jumalainen alkuvoima. Se voima näytti vielä uinuvan, mutta se oli heräävä. Olga tunsi vapisuttavaa odotusta. Hän kysyi hiljaa: — Mitä te ajattelette? Ali Martikainen säpsähti ja tuli hämilleen. Mutta sitten hän katsoi suoraan Olgan silmiin ja tunnusti: — Ajattelin sitä meidän ensimäistä kohtaustamme Porokoskella. Olga vilkastui. — Te kannoitte silloin minua sylissänne, sanoi hän tyttömäisesti hymyillen. — Niin, minä kannoin teidät sinne huvimajalle asti. — Se oli aika pitkä matka, sanoi Olga harkiten. — Enkö ollut raskas teidän mielestänne? Minähän olen tämmöinen, painava! — Ette ollut yhtään raskas, minähän olen vahva mies. — Minä tiedän sen, te olette vahva, vahvin mies minkä tunnen! huudahti Olga hienon punan kohotessa hänen poskilleen. — Nyt te sentään liiottelette, hymyili Ali Martikainen. — On niitä paljon vahvempia miehiä kuin minä. — Ei ole, en ainakaan minä tunne! sanoi Olga päättävästi, puristaen samalla voimakkaasti, aivan kuin tunnustellakseen Ali Martikaisen käsivartta. Kun toinen ei enää väittänyt vastaan, sanoi Olga hetken kuluttua: — Ikävä vain, etten muista siitä mitään, kun te kannoitte minua, en mitään! Hän huoahti ja katseli silmät puoliummessa eteensä. Ali Martikainen sai villin poikamaisen halun temmata hänet syliinsä ja näyttää, miten hän silloin oli kantanut. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi: — Ette te tosiaan tiennyt siitä mitään. Te olitte aivan hervoton, kasvonne olivat valkeat kuin palttina ja tukkanne oli märkä. Se oli irrallaan ja valui kasvoillenne ja minun käsivarrelleni. Pelkäsin sen ihan sotkeutuvan siinä kiireessä. — Kaikkea te ehditte ajattelemaan, hymyili Olga. — Pelkäsin minä jalkojannekin. Se ohikiitävä tukki repäisi hameenne, ja arvelin sen silloin kolhaisseen jalkojanne, ehkäpä kokonaan murskanneen ne. Koetin niitä tunnustella siinä kantaessani ja rauhotuin vähän. Olga katseli häntä henkeä pidättäen, lämmin, kiitollinen ilme silmissään. — Te kerrotte paljon uutta minulle, sanoi hän. — Ne toiset eivät tienneet tästä mitään, eivät osanneet mitään kertoa, vaikka puhuivat siitä monta päivää. Sen ne vain tiesivät, että olitte minut jo riisunut ja käärinyt peitteisiin, kun he joutuivat. — No riisumiseksi sitä ei voi oikein sanoa, nauroi Ali Martikainen. — Taisin repiä vaatteenne kokonaan. Jos olisitte ollut tajussanne, olisitte varmaan antanut kyydin mokomalle riisujalle. — En olisi antanut teille kyytiä, vaikka olisin ollut miten tajussani, hymyili Olga. — Olisin ojentanut teille vielä jalkanikin, että olisitte saanut kiskoa niistä pois ne märät sukat ja tunnustella ihan tarkalleen, olivatko ne eheät ja vahingoittumattomat. Äkkiä vilahti veitikka hänen silmissään. Hän kysyi: — Muistatteko, millaiset sukat minulla silloin oli jalassa? Olivatko ne tällaiset? Hän kohotti hiukan hamettaan ja ojensi vallattomasti jalkansa eteenpäin, niin että kaunis nilkka ja hieman pohetta tuli näkyviin. Ali Martikainen katseli ihastellen, melkein hartaana viettelevän kaunista pientä jalkaa, jossa oli soma valkoinen kenkä ja vaaleanpunerva silkkisukka. Sitten hän sanoi epäröiden: — Eivät ne sukat tällaiset olleet, ne taisivat olla vielä hiukan vaaleammat; ne näyttivät silloin märkinä melkein valkeilta. — Hyvin te muistatte kaikki, hymyili Olga. — Teillä on aina silmät ja muut aistit vireessä. — Meillä täytyy olla, ammatti on sellainen. — Ei kaikilla muilla ole siinäkään ammatissa, mutta teillä on. Te osaatte toimia nopeasti ja varmasti, ette koskaan epäröi ja hätäänny, te olette päättäväinen ja voimakas. Sellaista miestä minä ihailen! Hän katseli ihastunein, leimuavin silmin Ali Martikaista. Hänen huivinsa oli solunut olkapäiltä. Ali Martikainen kohensi sitä ja tunsi vavistuksen käyvän läpi olentonsa koskettaessaan hänen hartioitaan. Olga huomasi hänen kiihtymyksensä ja suuntasi häneen, silmäripsiensä lävitse kiehtovan katseen. Helakka puna värjäsi hänen kasvonsa silmäluomiin asti, ja hän painautui vielä tiukemmin kiinni seuralaiseensa. Ali Martikaisen mieleen vilahti Porokosken pyörre, johon uppoamasta hän rinnallaan kävelevän naisen oli pelastanut. Hän tunsi nyt itse olevansa menossa samanlaiseen pyörteeseen, häntä kieputti ja veti, hän luuli jo humahtavansa syvyyteen. Mutta hän ponnistihe viimeisessä tuokiossa ja tapasi kovan perustan jalkojensa alle. Saadakseen katkenneen keskustelun vireille hän vielä kiihtymyksestä hiukan värähtävällä äänellä sanoi: — Te ette liiku paljoa kaupungilla, Olga Nikolajevna. En kertaakaan ole nähnyt teitä siellä. — Mitä tekemistä minulla siellä olisi! huudahti Olga hermostuneesti. — Juoruta siellä vain osataan eikä mitään muuta. Johan ne juorusivat teistäkin, ennenkuin olitte kunnolleen jalallanne astunut tähän viheliäiseen pesään. — Minä tiedän sen, hymähti Ali Martikainen. — Niinpä siis tiedätte myös, miksi minä liikun siellä niin vähän. Käyn silloin tällöin Baroninilla ja muutamassa toisessa talossa enkä muualla missään. Kopeana ne minua pitävät ja ties minä muuna vielä, mutta pitäkööt, en välitä heistä. — Teillä onkin täällä hyvä elää. Mukava koti, komea puisto ja päällepäätteeksi oikea metsä tuossa vieressä. Aivan kuin maalla ja samalla myös kaupungissa. — Elkää kehuko liikoja, ikävä täällä on. Olga huokasi, ja hänen äänestään soinnahti tosiaan pohjaton ikävä. Hän katseli vakavasti Ali Martikaiseen ja jatkoi hiljaisella, aivan kuin painajaisen ahdistamalla äänellä: — Jollen osaisi ratsastaa, lasketella hurjaa kyytiä tuolla pitkin metsiä, niin menehtyisin kerrassaan. Näettehän itse millaista täällä on, mitä varten siis suotta ruveta kehumaan. Viimeisiä sanojaan hän painosti jokaista erikseen. Ali Martikaisen mieleen tuli elävänä luokin tapaan vääntynyt Loginov, iänikuinen, nöyrä ja anteeksipyytelevä hymy naamallaan ja koko mies pelkkää nöyryyttä eikä mitään muuta. Hän vertasi tätä kuvaa Olgaan, joka jo iältään olisi sopinut Loginovin tyttäreksi. Loginov oli viisissäkymmenissä, Olga enintään puolet siitä. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että Olga puhui totta; ei voinut hänellä olla muu kuin ikävä, kuolettava ikävä. Hän näki Olgan tulleen surumieliseksi. Hän ei sentään vielä hellittänyt, yritti taas: — Mutta käyhän teillä paljon vieraita, esimerkiksi urakoitsijat käyvät kaikki täällä, niin kertoi Baronin. Hakevat täältä tuttavuutta ja suosiota. Olga pysähtyi ja suuntasi katseensa suoraan Ali Martikaisen silmiin, melkein tuimasti. — Elkää puhuko niistä urakoitsijoista. Ne ovat vastenmielistä joukkoa, useimmat raakoja ja hävyttömiä, suorastaan petoja. Melkein niitä inhoan, kun ne täällä juoksevat! — Arvostelette ankarasti meitä, sanoi Ali Martikainen hymyillen, hieman punehtuen. — Ammatti tekee meidät sellaisiksi, pedoiksi, niinkuin sanoitte. — Eipäs tee kaikkia! huudahti Olga. — Tiedättehän — hänen äänensä värähti anteeksipyytävästi — mitä minä teistä ajattelen. Elkää itseänne sotkeko niihin toisiin, ette tunne vielä niitä pääpukareja. Jos tuntisitte, ette toivoisi minulle niiden vierailuja. — Tunnen minä niitä muutamia, myönsi Ali Martikainen. — Mutta Baroninhan minulle uskotteli teidän ihan odottamalla odottavan urakoitsijain käyntejä ja panevan pahaksenne, jollei tulla. Olga leppyi ja hymyili vilauttaen hampaitaan. — Taisi puhua niin Baronin teitä houkutellakseen, pitihän teidät jollakin tavoin saada tulemaan. Mutta ne toiset kiduttavat minua joka syksy, niin että pitää talven tultua lähteä viikoksi pariksi Pietariin tuulettautumaan. Ali Martikainen ilostui Olgan viimeisistä sanoista, hän luuli niistä löytäneensä pelastavan oljenkorren. Hän näki, että keskustelu kotioloista teki Olgan kärsimättömäksi. Siinä ei ollut ihmettelemistä, kun kotiolot olivat sellaiset. Olga oli nuori, terve ja kaunis, häikäisevän kaunis, ja hänessä asui polttava, intohimoinen elämänjano. Sen tunsi Ali Martikainen Olgan läheisyydessä liiankin selvästi. Ei voinut Olga elää tuota janoansa tyydyttämättä, oli aivan luonnollista, että hän etsi muualta sitä viihdytystä, mitä kiduttavat kotiolot eivät voineet tarjota. Näin päätteli Ali Martikainen, ja Olgan omat sanat viittasivat hänen mielestään siihen, että Olga oli löytänyt Pietarista sen elämänpiirin, joka hänet hengissä piti, jota hän rakasti intohimonsa koko voimalla ja jossa hän viihtyi. Siihen oli myös Baronin viittaillut puhuessaan Olgan pietarilaisista tuttavuuksista ja piireissä liikkumisesta. Ali Martikaisessa heräsi kumma halu saada edes vilahdukselta katsahtaa siihen, mikä antoi Olgan elämälle sisällyksen, ja hän arveli Olgan itsensäkin lämpenevän ja puhuvan mielellään siitä. Se puhelu toisi hänen mieleensä valoisia muistoja, veisi hänet maailmaan, jossa hän tuntisi vapautuvansa kotiolojen ahdistavasta painajaisesta. Ali Martikainen alotti varovasti: — Te, Olga Nikolajevna, tunnette varmaan hyvin Pietarin, olette kai käynyt kouluakin siellä? — No en voi sanoa niin hyvin tuntevani. Se on suuri kaupunki, siellä on niin paljon tuntemista. -—Minä tiedän sen, olen käynyt siellä muutamia kertoja asioilla, sanoi Ali Martikainen. — No mitäs pidätte? Sanokaa suoraan, miellyttääkö? — Vieraalta vähän tuntuu, selitti Ali Martikainen. — Ei ole minulla siellä monta tuttavaa opastamassa, ja yksin käy hankalaksi. — Olette kai kuitenkin käynyt museoissa; niissähän kaikki käyvät, ja ehkä myös teattereissa? jatkoi Olga kuulusteluaan. — Museoissa olen käynyt monasti, niissä on paljon näkemistä. Olen myös ollut parissa oopperassa. — Rakastatteko musiikkia? kysyi Olga lämpimästi. — Mielelläni kuuntelen sitä, vaikk'en kaikkea ymmärrä — tai ymmärrän omalla tavallani. Käyn aina konserteissa ja sentapaisissa, milloin vain joudun kaupunkeihin. — No ne siellä Pietarissa ovatkin parasta: oopperat ja konsertit, sanoi Olga päättävästi. — On siellä kai paljon muutakin sellaiselle, jolla on laaja tuttava- ja ystäväpiiri niinkuin teillä, sanoi Ali Martikainen. Olga katsahti häneen epäluuloisesti. — On tainnut se Baronin lörpötellä teille aika lailla minun pietarilaisista tuttavuuksistani? tutkaisi hän hymyillen, — Tunnustakaa pois kiertelemättä! — Kiinni jouduin taas! ajatteli Ali Martikainen harmistuneena. Mutta sitten hän hieman punehtuen tunnusti rehellisesti: — Jutteli hän sen verran, että liikutte piireissä ja että teillä on paljon ylhäisiä tuttavuuksia. — Arvasinhan minä, että liiotteli! sanoi Olga väkinäisesti naurahtaen. — Kaikki liiottelevat sitä minun piireissä liikkumistani. Olen oikeastaan vain niiden piirien matkaopas, näittehän itse siellä Porokoskella. Ei ole tehty täältä Aunuksesta kirjoja siltä alalta, ja niin käyvät minun kimppuuni, kun tulevat tänne. Eikä auta muu kuin lähteä mukaan, melkein viran puolesta. Kutsuvat sitten talvella käymään Pietarissa tehdäkseen velat kuitiksi. Siinä kaikki se minun piireissä liikkumiseni. Hän katseli tuokion hajamielisenä eteensä, ja hänen äänessään oli katkera sointu, kun hän jatkoi: — Jotakinhan sitä pitää hommata, että hengissä pysyisi, mutta siitä minua kadehditaan ja vihataan täällä. Luulevat tuottavan oikein onnen ja autuuden sen piireissä liikkumisen, mutta minusta se onni ja autuus on vähän niin ja näin. Juoruta osataan sielläkin aivan tarpeeksi, ja ne loppumattomat kutsut ja vierailut ihan tappavat: joka askeleella imartelua ja liehittelyä, armon ja suosion perästä juoksemista, ja itsesi pitää mukana juosta, ei auta. — Mutta onhan siellä sentään väljempää kuin täällä, puolusteli Ali Martikainen, — ei käy niin henkeä ahdistamaan. Ja entäs ne oopperat ja konsertit? Niitähän kehuitte juuri itse. — No niiden turvin siellä menee muutamia viikkoja, mutta lopulta niihinkin kyllästyy ja pakoon pitää silloin lähteä. Hemmoteltuna ja oikullisena ne minua pitävät ja semmoisena puolivillinä, joka ei viihdy missään. Mutta verissä se on minulla, kaipaan aina jotakin saavuttamatonta. Hän katseli hajamielisenä eteensä, sitten hän vilkaisi melkein arasti Ali Martikaiseen ja jatkoi epäröiden, hiljaisella äänellä: — Ehkä nauratte tekin minulle, jos kerron. Mutta semmoinen on minulla kumma perintö, vai miksi häntä sanoisi, se kulkee mukana kaikkialla. Olen syntynyt ja lapsuusaikani elänyt Aunuksen saloilla, siellä lähellä koskia. Siellä juoksin vapaana metsissä, siellä kuuntelin koskien kohua, ja siitä jäi se ikipäiviksi soittelemaan korvissani. Ei se ole koti-ikävä, se on muuta. Kuulen sen kumman soiton monasti selvään siellä Pietarin salongeissakin, se tulee aivan yllättämällä. Ja itkuun silloin tekisi mieli purskahtaa. Hänen viimeisissä sanoissaan värähti pohjaton yksinäisyyden tunne ja osanoton kaipaus. Hän kohotti katseensa Ali Martikaiseen, hänen silmissään oli pyytävä, melkein avuton ilme, ja Ali Martikainen huomasi niiden sumentuvan, kyyneltyvän. Hänet valtasi voimakas liikutus ja myötätunto. Hän näki Olgan olevan syvästi onnettoman, hän tajusi, ettei Olga ollut löytänyt Pietaristakaan sitä, mikä hänen elämälleen olisi antanut sisällyksen. Ja samalla selvisi hänelle, ettei ollut oikea se kuva, jonka Olgasta sai ensi vilkaisulla. Vain pettävä naamari oli se vallaton, melkein uhmaileva ulkokuori, jonka taakse Olga kätkeytyi. Sen naamarin takana oli toinen, kärsivä nainen. Olga kaipasi, janosi polttavasti elämää, mutta nähtävästi hän oli löytänyt vain pettymyksiä. Ei Ali Martikainen vielä tiennyt kaikkia syitä Olgan kärsimyksiin ja pettymyksiin, mutta hän aavisti niitä. Hän puhui, silloin tällöin katsahtaen Olgan pyytävänä odottaviin kosteihin silmiin: — Minä tiedän tuon soiton, josta puhutte, luulen sen kuulevani joskus itsekin. En tiedä vielä varmaan mitä se on, olen vähän elämää kokenut, vähemmän kuin te. Mutta minä luulen, että se soitto on juuri elämä. Te kaipaatte elämää, oikeata, väärentämätöntä ja rehellistä elämää, tinkimätöntä. Sitä soittoa ei voi pettää puolinaisilla askelilla, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa. — Ei, sitä ei voi pettää, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa! kertasi Olga ahdistuneella, soinnuttomalla äänellä. — Olen koettanut, mutta en ole onnistunut. Nyt alan väsyä tähän ilveilyyn, en usko enää niitä, jotka neuvovat lääkkeiksi huvituksia ja sen semmoista. Ne voivat auttaa vähäksi aikaa, mutta jälestäpäin on kahta vaikeampi. Hän katseli hetkisen eteensä masentuneena, mutta sitten hän kohotti uudestaan kosteat silmänsä Ali Martikaiseen ja jatkoi pehmeällä, hyväilevällä äänellä: — Olen ajatellut teitä usein viime aikoina. Ette usko, miten vaikeata on, kun ei ole ketään, joka edes tahtoisi ymmärtää, jolle voisi puhua. Teistä näin heti ensi kerralla, että olitte toista maata kuin kaikki muut, ja tekonne vahvisti mielipiteeni järkkymättömäksi. Tiesin, että te ymmärtäisitte minua, näin sen teidän suorasta, rehellisestä katseestanne, olennostanne, kaikesta. Siitä lähtien olen teitä kaivannut, halunnut nähdä teidät uudelleen, puristaa kiitollisena kättänne, puhua kanssanne edes yhden hetkisen. Ali Martikainen käänsi katseensa toisaanne ja sanoi hitaasti, tuskin kuuluvalla äänellä: — Olen minäkin teitä ajatellut. Koetin olla ajattelematta, koetin unohtaa ja paeta, mutta se ei onnistunut. — Elkäämme paetko enää toisiamme tästä lähtien! sanoi Olga hiljaa. — Olkaamme ystäviä, eikö niin? Hän tarttui Ali Martikaisen käteen, ja lämmin, hyväilevä loiste sädehti hänen kysyvistä silmistään. Ali Martikainen vastasi äänettömällä, voimakkaalla kädenpuristuksella. Hän tunsi sielussaan niin ankaran kuohunnan, että pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi. He olivat pysähtyneet ja seisoivat puiston kaukaisimmassa sopukassa suurten haapojen varjostamalla käytävällä. Hiljainen tuuli pani haavanlehdet vipajamaan, ja niiden välitse vilahtelevat auringonsäteet leikkivät Olgan tuuheassa, komeina aaltoina lainehtivassa tukassa. Ali Martikainen katseli tuota päivänsäteiden leikkiä. Olga seisoi aivan hänen edessään, hän olisi voinut kumartua ja suudella hänen tukkaansa kilpaa päivänsäteiden kanssa. Hän katsahti Olgan kasvoihin. Niitä väritti hieno, karehtiva puna, niiden hymykuopat hiukan elehtivät, ja päivänsäde vilahti silloin tällöin niiden ylitse. Noiden säteiden leikkiessä Olga näytti niin nuorekkaalta, tuoreelta ja niin selittämättömän läheiseltä. Hän tunsi Olgan olennosta tulvehtivan vastaansa voimakkaana sen veren sukulaisuuden, jota hän oli hämärästi aavistanut jo heidän ensi kohtauksessaan Porokosken rannalla. Kaikki erotus heidän väliltään katosi, suli olemattomiin. Hän unohti puiston ja kaiken ympäriltään, hän näki vain Olgan, hänen tukkansa, jossa päivänsäteet leikkivät, hänen kasvonsa, hänen puoliavoimet huulensa ja hänen silmänsä. Hän tunsi vain Olgan läsnäolon, ja hänen sisällään värisivät Olgan hyväilevät sanat: elkäämme enää paetko toisiamme, olkaamme ystäviä! — Hän tunsi, ettei enää voisikaan paeta Olgaa, hän ei tahtonut paeta. Hän piteli vielä Olgan kättä kädessään ja puristi sitä huomaamattaan. Olga liikahti hiukan, katsellen koko ajan huulet puoliavoimina häneen. — Te olette kaunis! kuiskasi Ali Martikainen kiihtymyksestä vavahtavalla äänellä. — Olenko minä teidän mielestänne kaunis? kysyi Olga painaen silmänsä alas, mutta luoden sitten nopeasti ripsiensä läpi Ali Martikaiseen tuon kuuman katseen, joka vietteli ja kiehtoi. — Olette, olette hyvin kaunis! Elämä on tehnyt teille suuren vääryyden. Te olisitte ansainnut siltä paljon enemmän kuin saitte. — Niinkö arvelette? — Olga katseli häntä hellittämättä. Ali Martikainen tunsi tuon katseen uppoavan sielunsa syvimpiin ja sytyttävän siellä kaikki pohjavirrat tuleen. — Niin! huudahti hän. — Elämä kuuluu kauneille! — Ja voimakkaille! kuiskasi Olga. Kaukaa polulta alkoi kuulua huutelua. Sieltä juoksi Loginov nöyränä, kumarassa, puolelle ja toiselle huojahdellen. Hän oli aivan hengästynyt heidän luoksensa jouduttuaan, mutta mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy loisti hänen naamallaan siitä huolimatta. Päivällisen aikana ei Ali Martikainen voinut olla vielä vertailematta Olgaa ja hänen miestään toisiinsa, ja se vertailu oli masentava hänen mielelleen. Loginovin kiusottava, iänikuinen hymy suorastaan vaivasi häntä, vaikka hän oli katsellut koko miestä vasta muutaman tunnin ajan. Miten Olga voi kestää sitä vuodet pitkät, se tuntui hänestä suorastaan yliluonnolliselta. Mutta Olga näytti tottuneen kestämään. Hän kohteli miestään huomaavaisesti, vieläpä toisinaan hymyili hänelle. Ja silloin Loginovin naama ihan säteili riemusta. Päivällisen jälkeen siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia ja likööriä. Olga istui taasen sohvalle Ali Martikaisen viereen ja asetti vasemman kätensä sohvan selustalle, kosketellen sormiensa päillä silloin tällöin Ali Martikaisen olkapäätä. Vapaalla kädellään hän hoiti tarjoilua. Hänen puseronsa hihat olivat väljät, paljastaen hänen kauniisti kehittyneen käsivartensa kyynärpäätä myöten. Ali Martikainen katseli tuota käsivartta, ja samalla hän yhä enemmän antautui Olgan olennosta virtailevan hekuman valtoihin. Se ympäröi hänet joka puolelta ja kääri hänet pehmeästi hyväillen tikeillä seiteillään. Hän tunsi suloista, uuvuttavaa herpoutumista jäsenissään. Ne tuntuivat vähitellen menettävän liikuntokykynsä, mutta hän ei hennonut repiä seittiä ja riistäytyä irti. Likööriä juotiin vähän, mutta Ali Martikainen tunsi veren kohoavan poskilleen ja sydämensä lyövän rajusti. Olga katseli häntä myötäänsä ripsiensä lävitse, ja nuo katseet pyörryttivät häntä. Olga puheli koko ajan vilkkaasti, ja hänen naurunsa helisi kuin hopeatiuku. Ali Martikainen enimmäkseen vain kuunteli, ja kun nauru helähti, silloin hän salavihkaa tarkkasi Olgan kauniiden huulien välistä vilahtavaa valkoista hammasriviä ja hänen poskillaan herkeämättä elehtiviä hymykuoppia. Silloin tällöin hän joutui katselemisestaan kiinni, ja silloin Olga rankaisi häntä koskettamalla hänen olkapäätään sormillaan. Se kosketus sävähti kuin sähköisku läpi Ali Martikaisen ruumiin. Kun hän iltamyöhällä alkoi tehdä lähtöä, tiedusti Olga odottamatta, mihin se hänen »koiransa», Nalle oli joutunut. Hän sanoi välttämättä tahtovansa tavata sitä. Ali Martikainen ilmotti Nallen olevan sirkuksessa elatustaan ansaitsemassa. — En itse voinut sitä täällä pitää, kaikki pelkäsivät, lisäsi hän naurahtaen. — Minä menen huomenna sitä katsomaan ja teidän pitää tulla mukaan, sanoi Olga päättävästi. — Tulettehan? Ali Martikaisen sydän hypähti riemastuneena tästä odottamattomasta onnenpotkaisusta. Loginovkin innostui asiasta tavattomasti ja alkoi vaimonsa puolesta pyydellä hartaasti, että Ali Martikainen tekisi tälle seuraa sirkuksessa käydessä. Sovittiin asiasta niin, että Olga tulee hevosella Ali Martikaisen majapaikkaan ja sieltä mennään sitten jalkaisin sirkukseen. Kotimatkallaan koetti Ali Martikainen selvitellä ajatuksiaan, mutta huomasi sen pian turhaksi yritykseksi. Kaikki tuntui menneen ylösalaisin. Hänen varma itseluottamuksensa ja kylmä, nopea harkintakykynsä olivat kuin piiloon pujahtaneet, ja niiden tilalla temmelsi kuvaamaton sekasorto. Se sekasorto muistutti Ali Martikaisen mielestä myrskyn hajalle lyömää tukkilauttaa: puomit olivat pirstaleina ja tukit heittelehtivät villisti kuohujen kisassa hajoten joka suunnalle. Ja sekasorron keskellä Ali Martikainen näki kuin ilmestyksenä Olgan viettelevän olennon hymyilevänä, kutsuvana, kiehtovana. Ja hänen korvissaan kaikui lakkaamatta riemukas huuto: huomenna! * * * * * Puolipäivän tienoissa seuraavana päivänä töytäsi ovenvartija tukka suorana ja muistamatta edes ovelle koputtaa Ali Martikaisen huoneeseen ilmottamaan Olgan saapumisesta. — Heidän jalosukuinen ylhäisyytensä Olga Nikolajevna suvaitsevat odottaa alhaalla! julisti hän hengästyneenä. Ali Martikainen koppasi hattunsa ja avasi oven, mutta siinä oli jo häntä vastassa Olga raikkaana ja verevänä urheilupuvussa, soma lakki keikailevasti kallellaan ja uhkea tukka reunojen alta näkyvissä. Hän ojensi hansikoidun kätensä tervehdykseksi ja pyysi vallaton, mielistelevä hymy huulillaan saada hieman lepuuttaa jalkojaan Ali Martikaisen huoneessa. Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän pujahti samassa hänen kainalonsa alitse sisään, täyttäen koko huoneen olennostaan leviävällä raikkaalla tuoksulla. — Onpas teillä aika sievä huone näin täkäläisiksi! huudahti hän luoden nopean silmäyksen ympärilleen. — Ei kannata kehua, naurahti Ali Martikainen tarjoten hänelle istumatilaa sohvalle. Mutta Olga astahti työpöydän ääreen, joka oli täynnä levällään olevia karttoja ja kirjoja. Istuutuen tuolille hän alkoi tarkastella niitä uteliaana puhua pajattaen koko ajan ja heläytellen kirkasta hopeaista nauruaan. Ali Martikainen seisoi vieressä ja vastaili hänen kysymyksiinsä myhäillen ja katsellen samalla ihastuneena Olgan pyöreitä olkapäitä ja notkeaa voimakasta vartaloa. — Te näytte olevan ahkera mies, hymyili Olga avaten sattumalta käsiinsä saamansa kirjan, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja pitkiä kaavoja. — Huh, kun tämä onkin oppineen näköinen tekele! Tarvitsetteko te näitä kaikkia ammatissanne? Ali Martikainen selitti, ettei niitä kaikkia tarvittu. Muuten hän vain niitä lueskeli, koettaen sillä tavoin haravoida päähänsä yhtä ja toista tietoa, kun oli jäänyt koulunkäynnistä osattomaksi. Olga kävi yht'äkkiä vakavaksi ja katseli häntä silmissään ihmettelyä ja ihastusta. — Muut teidän ammatissanne eivät tämmöisestä välitä, sai hän sanotuksi. — Siksipä tällä alalla onkin niin paljon epäkelpoja ja heittiöitä, petoja, niinkuin te niitä eilen nimititte, naurahti Ali Martikainen. — Minun mielestäni se on suoranainen synti ja häpeä, minä tahtoisin kohota hieman korkeammalle, vaikka vaikeaksi se käy ihan yksinään ponnistellessa. Tämä matematiikka vielä menisi, siihen minulla on taipumusta, mutta vieraat kielet tekevät pahasti tenää. — Mutta puhuttehan te venäjääkin aivan hyvin! huudahti Olga. — No siitä vähitellen selviän, mutta minä tahtoisin oppia englantia ja se käy vaikeaksi, kun ei voi opettajaa mukana raahata. — Mitäs te englannilla? ihmetteli Olga. — No se on tällä alalla ammattikieli, ja sitäpaitsi aion joskus matkustaa sinne näkemään ja oppimaan semmoista, mitä ei täällä voi nähdä ja oppia. Olga katseli häntä henkeään pidättäen. — Teillä on suuria suunnitelmia! sai hän sanotuksi. — Te aiotte vielä pitkälle. Mutta äkkiä hän kävi alakuloiseksi ja huoahti: — En minäkään osaa kunnolla englantia, muuten olisin ruvennut teille opettajaksi. Ranskaa osaisin miten kuten ja saksaa myös, mutta niitä te ette tarvitse. — Ettehän te muutenkaan voisi tulla minun opettajakseni, nauroi Ali Martikainen. — Lähden pian pois koko kaupungista. Olga kalpeni. — Joko te milloin lähdette? kysyi hän äänellä, josta kuulosti kuin häntä olisi vaivannut hengenahdistus. — Pitäisi lähteä aivan näinä päivinä, kotoa ahdistavat, selitti Ali Martikainen. — On näet minulla maatila, ja siellä on nykyisin parhaat syyskiireet. Pitäisi olla töitä järjestämässä. -— Mutta ettehän — ettehän te ole naimisissa? pääsi Olgalta. — Minä luulin — — En minä naimisissa ole! nauroi Ali Martikainen. — Eräs sukulainen siellä sitä tilaa hoitelee. Itse käyn vain syksyisin siellä lepäilemässä. Minä rakastan maata ja siksi tulin sen ostaneeksi. Olgalta pääsi helpotuksen huokaus, mutta hänen mieltänsä jäi yhä painamaan se tieto, että Ali Martikainen pian matkustaa pois. Hän koetti lohduttautua sillä, että viivyttäisi Ali Martikaisen matkaa niin kauan kuin mahdollista. Aina hän luuli siihen keinoja keksivänsä. Alhaalla olivat itse isäntä ja hovimestari ovella, seuranaan pitkä rivi alempaa palveluskuntaa. He kaikki kumarsivat syvään ja kunnioittavasti Olgan ja Ali Martikaisen poistuessa. Näki hyvin, että tiedettiin Olgan olevan piirien tuttavan. Sirkuksessa ei ollut aamupäivällä näytäntöjä. Ainoastaan eläinnäyttely oli avoinna, ja sitä katsomassa oli vain muutamia ihmisiä. Ei siinä paljon katseltavaa ollutkaan: muutamia takkuisia ja laihoja metsänelukoita häkeissään ja pari kohmettunutta käärmeen votkaletta. Nalle esiintyi myös aamupäivät eläinnäyttelyssä, liikkuen siellä vapaana ja tehden temppujaan ihmisjoukossa sekä saaden palkkioksi runsaasti makeita paloja, joita se mielihyvällä pisti poskeensa lihoen ja pulskistuen päivä päivältä. Nalle ihastui ikihyväksi, kun näki entisen isäntänsä ilmestyvän telttaan. Siinä paikassa se jätti temppunsa kesken ja hyökkäsi Ali Martikaista vastaan, alkoi hyppiä ja keikkua hänen edessään, nuoleskeli hänen käsiään ja murahteli mielihyvästä. Olga sai myös osansa Nallen suosiosta, kun oli avannut mukanaan tuomansa pussin, jossa oli herkkupaloja Nallelle tuomisiksi. Nalle tepasteli sievästi kahdella jalalla Olgan edessä, istui ja ojenteli hänelle etukäpäliään tervehdykseksi, nuuski hänen hameitaan ja raaviskeli niitä varovasti kynsillään, myristen hiljaa pehmeimmällä äänellään, kun Olga kutkutteli sen kovantauksia. Sirkustirehtööri tuli itse omassa korkeassa persoonassaan tervehtimään Ali Martikaista ja hänen kaunista seuralaistaan. Ali Martikainen tiedusteli, kuinka Nalle kehittyi uudella alallaan. Tirehtöörin naama säteili, ja syvään kumarrellen hän kehui Nallea viisaimmaksi ja nokkelimmaksi karhuksi, mikä hänen käsiinsä konsanaan oli sattunut. — Se johtuu siitä, että Nallella oli pienenä niin hyvä opettaja, pisti Olga. — Tietysti se johtuu siitä, mistäs muusta! huudahti tirehtööri syvällä vakaumuksella. — Herra olisi ensiluokkainen, kerrassaan ensiluokkainen eläinten kesyttäjä. — Osaan minä ihmisiäkin kesyttää, nauroi Ali Martikainen. Olga vilkaisi hänen silmiinsä vilauttaen hampaitaan. Ali Martikainen hieman punehtui. Kun he olivat poislähdössä, ilmestyivät telttaan Baroninin tyttäret rientäen suoraa päätä Olgaa ja Ali Martikaista tervehtimään. Sofia puristi Ali Martikaisen kättä vallaton hymy huulillaan ja vahingoniloisesti silmää iskien. Hän näytti tahtovan sanoa: enkös arvannut oikein; jo menet Olgan luo käskemättä ja kehottamatta! Molempia kutsuivat tytöt kiihkeästi vierailulle aivan ensi tilassa. — Te, Olga Nikolajevna, olette meidät jo tykkänään unohtanut, nuhteli Sofia. — Kyllä minä teidät muistissa pidän, ensi sijalla olette siellä, nauroi Olga hyvästellessään. Teltan ulkopuolelle tultua hän sanoi Ali Martikaiselle: — Herttaisia tyttöjä, parhaat koko kaupungissa. Ja vanhemmat ovat yhtä hyviä. Tietysti olette käynyt heillä? — Yhden kerran olin, ilmotti Ali Martikainen. Eivät olleet he vielä pitkälle ehtineet, kun taas tuli tuttava. Käytävää pitkin purjehti heitä vastaan Rybinskaja, poliisipäällikön puoliso, pelottavan suuri ja kirjavin hetalein koristeltu hattu päässä ja koko otus pyntättynä viimeisen pietarilaisen muodin mukaan. Kuoppaisilta poskilta loisti vahva kerros ihomaalia, ja vaatteista levisi äitelä hajuveden tuoksu. Olga nyökkäsi Rybinskajalle juuri sen verran, että parahiksi huomasi. Ali Martikainen kohotti hattuaan. Rybinskaja tervehti melkein ivallisen kohteliaasti, luoden ohimennessään Ali Martikaiseen pitkän, merkitsevän katseen. — Tunnetteko hänet? kysyi Olga, kun Rybinskaja oli jo hyvän matkan päässä. — Sen verran, että hattua pitää nostaa. — Ovatko kutsuneet käymään? — Ovat kyllä, mutta mitä tekemistä minulla siellä on, sanoi Ali Martikainen halveksivasti. — Parasta olisi mennä, lausui. Olga painokkaasti. Mitä varten? ihmetteli Ali Martikainen. No se on semmoinen juorukello, paras koko kaupungissa. Pitäisi nyhtäistä siltä ajoissa hampaat, ettei pääsisi puremaan. Ali Martikainen nauroi Olgan sukkeluudelle ja sanoi, ettei hän välitä vähääkään Rybinskajan hampaista. — Arvostelette liian kevyesti sitä naista, sanoi Olga vakavasti hymähtäen. — Se voi tehdä teille pahat tepposet, se ei valitse keinoja. No jos te kehotatte, niin voinhan mennä, lupasi Ali Martikainen saaden Olgalta kiitollisen, lämpimän katseen palkakseen. Olgan hevonen oli pitkästä seisomisesta ikävystynyt. Se teiskasi lähtöä tehtäessä niin vallattomasti, että hotellin pieni tallipoika ei ensinkään saanut sitä paikallaan pysymään. Kärryt olivat korkeat, keveät kaksipyöräiset, ja ne keikkuivat niin pahasti, että niihin nouseminen näytti suorastaan vaaranalaiselta. Tahallaankin Olga teeskenteli pelkoa, ja niin otti Ali Martikainen hänet lopulta syliinsä ja nosti kevyesti kärryihin. Olga nauroi helakkaa hopeanauruaan ja piteli toisella kädellään Ali Martikaisen kaulasta. Hän hellitti vasta sitten, kun Ali Martikainen oli asettanut hänet mukavasti istuimelle ja kiinnittänyt nahkaset hänen polviensa suojaksi. Hyvästellessään Olga piteli kauan hänen kättään kädessään ja viivytteli tahallaan lähtöä. — Minulla on teille suuri uutinen kerrottavana, ja se koskee päällepäätteeksi suorastaan teitä. Hän katseli Ali Martikaista salaperäisen näköisenä, silmät rakosellaan. — Minuako? ihmetteli Ali Martikainen. — Niin, juuri teitä! — No kertokaapas, pyyteli Ali Martikainen. — En kerro nyt, sanoi Olga. — Huomenna iltapäivällä, jos tulette meille, sitten kerron. Ali Martikaisen sydän sykähti riemusta. Hän oli huudahtamaisillaan: miksi ei jo tänään! mutta malttoi mielensä ja lupasi tulla huomenna. — Hyvän uutisen kuulettekin, ihan kiitätte minua, ilveili Olga. — En osaa aavistaa, mikä uutinen se voi olla. — Koettakaapas arvata, kiusoitteli Olga. — Huono minä olen arvaamaan, parasta jättää huomiseen. — No sitten saatte kuulla, näkemiin! Hän otti ohjakset Ali Martikaisen kädestä. Hevonen porhalsi juoksuun, Olga heitti vielä viimeisen pitkän, kutsuvan silmäyksen taakseen ja katosi portista. Huumautuneena jäi Ali Martikainen ihmettelemään, mikä uutinen Olgalla saattoi olla hänelle. Lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että koko uutinen oli Olgan keksimää pilaa! Olga kaipasi häntä, odotti häntä! Se täytti kuohuvalla riemulla Ali Martikaisen mielen. Hän saisi taas istua Olgan rinnalla, katsella hänen silmiinsä, kuunnella hänen helisevää nauruaan ja juopua hänen olentonsa hekumasta. Hänen verensä kuohuivat vielä Olgan sytyttävästä kosketuksesta, hän tunsi vielä vaatteissaan Olgan jättämän tuoksun. Huoneessaankin hän tunsi sen vielä Olgan käynnin jäleltä. Hän veti sitä ahnaasti sieraimiinsa ja heittäytyi sohvalle, alkaen siinä silmät ummessa haaveilla Olgasta. Hän muisti hänen kasvojensa jokaisen eleen, hänen silmiensä tuhannet tunnevivahdukset. Hän saattoi muistutella niitä miten kauan hyvänsä, ja aina löytyi uutta ja uutta, loppumattomiin. Ei haluttanut häntä tänään työnteko, tuntui suorastaan synniltä sen ajatteleminenkin. Hänellä oli parempaa ajattelemista. Välistä kyllä häilähti mielessä ajatus: hän takertuu tällä tavoin auttamattomasti Olgan seitteihin, ja ehkä Olga halajaa vain hetkisen leikitellä hänen kanssaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo karkotti nuo järkeilyt mielestään, Olgan kuva auttoi häntä siinä. Se näyttäytyi epäröinnin vilahtaessa kahta kutsuvampana, kahta viettelevämpänä. Se kuiski hänelle: etkö kuule Porokosken kohua korvissasi! Se kutsuu elämään, rajattomaan, salaperäiseen, suureen! Kuuntele kutsua ja tule, minä odotan! Niin, hän kuuli tuon kutsun ja hän totteli sitä. Silmät ummessa hän tahtoi mennä, tulkoon mitä hyvänsä! Hän oli vahva — hän oikoi käsivarsiaan. Niillä hän uskalsi käydä taisteluun, jos taistelu tulisi. Ei hän pelännyt mitään, varokoot asettamasta esteitä sille tielle, joka veti Olgan luo! Koko iltapäivän hän loikoili hievahtamatta. Hän melkein suutahti, kun vahtimestari tuli häntä hämärissä häiritsemään, ilmottaen syvään kumartaen päivällisen jo aikoja odottaneen. Hänen teki mieli sanoa, että sai odottaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti. Nousi hän sentään lopuksi ja käveli hajamielisenä ruokasaliin. Hyvään aikaan ei hän ensinkään huomannut, miten koko palveluskunnan käytös häntä kohtaan oli muuttunut. Tähän asti ne olivat häntä arastelleet ja kartelleet, nähtävästi uskoen lujasti, että hän oli vaarallinen velho. No, saivat uskoa hänen puolestaan, ei hän aikonut heitä käännyttämään ruveta. Mutta näyttävätpä nyt tulleen toiseen uskoon. Hänelle kumarreltiin syvään ja kunnioittaen joka taholta. Ja kun hän istui syömään, seisoi vahtimestari koko ajan hänen takanaan nöyrässä asennossa, jalat vireessä allaan, valmiina syöksähtämään esille pienimmän vihjauksen saatuaan. Päivällisen lopulla tuli itse hovimestari puhelemaan: kumarsi kynnyksellä ensi kerran ja jatkoi kumartelua keskustelun aikana, niin että Ali Martikaista alkoi myhäilyttää ja hän huomasi, mistä päin tuuli puhalsi. Hän ajatteli: -— Onpas minullakin uutinen Olgalle kerrottavaksi ja hyvä uutinen. Pidetään jo melkein piireihin kuuluvana! VIII. Olga odotti puistossa kukkaslavojen luona. Hän rakasti intohimoisesti kukkiaan, hän vaali ja helli niitä aina itse, sallimatta kenenkään toisen kajota niihin. Oli lämmin syysilta, ja kukista levisi voimakas tuoksu. Olga kyyristyi niiden ääreen, nyhti hellävaroen pois varsista kellastuneita alalehtiä, hyväili kukkasia ja veti niiden lemua sieraimiinsa. Hän tunsi olonsa kuvaamattoman onnekkaaksi, hänen povessaan läikehti kuohuva odotuksen, riemu. Hänestä tuntui, ettei nyt mitenkään voinut olla syksy ja kukkien lähenevä kuolinaika. Hän kuuli selvästi lähenevän suuren kevään kohinan, se sytytti hänen suoniinsa palon, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. — Se on elämä! kuiski hän kukkasilleen. — Kuuletteko! Se tekee tuloaan. Minäkin saan kerran elää, olen odottanut niin kauan, kärsinyt ja palavasti kaivannut. Luulin jo kuihtuvani ja kuolevani, mutta kohtalo oli minulle hyvä. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Niihin kyyneliin sekottui muistoja pitkien raskaiden vuosien kärsimyksistä, mutta enemmän niihin sekottui vapisuttavaa onnea ja aavistusta. Hän säpsähti ja hänen sydämensä alkoi rajusti lyödä. Hänen herkkä korvansa kuuli kaukaa maantieltä läheneviä askelia, pitkiä, tasaisia, voimakkaita askelia. Hän hypähti seisoalleen ja aikoi lähteä juoksemaan tulijaa vastaan. Mutta sitten hän hillitsi itsensä ja jäi odottamaan siihen kukkiensa luo. Hän oli kiihtynyt, hän tunsi vapisevansa, ja hänen poskensa olivat aivan kalpeat. Hän koetti rauhottua. Ali Martikaisen komea vartalo ilmestyi portista. Hänellä oli yllään hieno englantilainen urheilupuku ja tiukat nahkasäärystimet. Hän läheni nopeasti notkeana ja voimakkaana. Jo hyvän matkan päästä hän huomasi Olgan ja kohotti hattuansa tervehdykseksi. — Annoitte odottaa itseänne, minun pitäisi teitä oikein nuhdella, sanoi Olga lempeästi puristaessaan hänen kättänsä. — Ukko Baronin viivytti, puolustausi Ali Martikainen. — Satuin menemään sinne konttoriin enkä millään tahtonut päästä eroon. Lopulta suorastaan karkasin ja riensin sitten juoksujalkaa. Näettehän, että olen ihan hengästynyt. Olga kuuli tosiaan hänen hiukan huohottavan ja puna oli kohonnut hänen poskilleen kiireisestä kävelemisestä. Pitänee sitten jättää nuhtelematta, hymyili hän. — Jos muuten olisitte viivytellyt, olisin pitänyt teille hyvän saarnan. Jo valmistelin sitä hiukan siltä varalta. Sen saarnan olisin kuullut mielelläni, nauroi Ali Martikainen. — Te osaatte hyvin saarnata ja teillä on niin kaunis äänenlahja. He joutuivat eteiseen. Siellä oli jo hieman hämärä, eikä kuulunut ainutta risahdusta koko talosta. Ali Martikainen alkoi jo oudoksua, missä itse Loginov viipyi. Hän oli odottanut ensimäisenä hänen kiusallista hymyään ja valmistautunut koko tulomatkan, että voisi menestyksellä suoriutua Loginovin läsnäolosta, jonka hän tunsi Olgan seurassa käyvän itselleen sietämättömän piinalliseksi. Olga huomasi Ali Martikaisen oudoksuvan katseen. Koettaen teeskennellä äänensä aivan huolettomaksi hän lausui: — Saatte suoda anteeksi, jos otan teidät yksin vastaan. Mieheni ei ole kotona, matkusti tänä aamuna Pietariin virallisesta kutsusta. Olgan sanat sattuivat Ali Martikaiseen kuin huumaava vasaman isku. Hän tunsi rajun riemunhulvahduksen lyövän olentonsa läpi, hän oli vähällä huudahtaa, ja hänen kätensä alkoivat vapista, niin että hän vaivoin sai käsivarrellaan kantamansa päällystakin naulakolle. Olga oli salavihkaa tarkannut sanojensa vaikutusta. Hän oli askartelevinaan ulko-oven sulkemisessa ja puheli sitä tehdessään: — Tiedättekös, ne teidän urakoitsijanne alkavat vähitellen kotiutua. Täällä oli jo tänään aamupäivällä yksi, Shirnikov nimeltään. Tunnetteko? Hän vilkaisi taakseen Ali Martikaiseen ja hymyili iloisesti. Ali Martikainen sai vaivoin sanotuksi, ettei hän tuntenut sennimistä miestä. — Ettekö! huudahti Olga, jättäen oven lopulta rauhaan. — Suuri vahinko, hän on niitä kaikkein kuuluisimpia. Hän alkoi vallattomasti kuvailla Shirnikovin ulkomuotoa: — Niska kuin härällä, hyvin syötetyllä viisivuotiaalla vihaisella sonnilla, ja kourat kuin karhulla, ei niinkuin Nallella — Nalle on sivistynyt häneen verraten — vaan niinkuin semmoisella ikänsä salolla eläneellä vanhalla uroskontiolla. Arvatkaas mitä minä sille tein? Ali Martikainen alkoi päästä tasapainoon. Olgan vallaton lörpöttely tarttui häneen, hän jo naurahti ja sanoi: — Varmaan otitte hänet vastaan niinkuin minutkin. Olga näytti hampaitaan ja heristi sormellaan. Enpäs ottanut, pellolle minä sen ajoin. Lähetin Petrin, meidän vahvan isäntärengin sanomaan, ettei Loginov ollut kotona ja että minä makasin vuoteessa heikkona sairaana, melkein hourailevana. — No uskoikos? nauroi Ali Martikainen. — Pakko sen oli uskoa. Petri seisoi koko ajan näinikään tässä ovella — Olga asettui uhkaavaan asentoon — valmiina tarraamaan sen pukarin kaulukseen. Ei siinä auttanut muu kuin peräytyminen. Itse tirkistelin ikkunaverhojen takaa, kun se meni ja puhisi mennessään. Olga näytti, miten Shirnikov oli puhissut, saaden Ali Martikaisen niin hilpeälle tuulelle, että hän oli vähällä temmata Olgaa vyötäisistä ja ruveta tanssimaan hänen kanssaan. — Mutta käydäänhän lopulta sisälle! huudahti Olga lopettaen ilveilynsä. Ali Martikainen yritti samasta ovesta kuin eilenkin, mutta Olga selitti, ettei hän viihtynyt niissä huoneissa yksin ollessaan. Niissä tuntui liian väljältä ja autiolta. — Saatte tällä kertaa tyytyä kokonaan, aivan kokonaan ja tinkimättä minun oloihini! pakisi hän mielistellen ja avasi vastapäisen oven. He joutuivat puolihämärään huoneeseen, josta lemahti vastaan voimakas kukkasien tuoksu, sekottuen avoimista ikkunoista virtaavaan raikkaaseen ulkoilmaan. Ali Martikainen tunsi taas veren kohoavan poskilleen, mutta Olga oli koko ajan äänessä. — Huh, kun täällä on jo pimeä! puheli hän. — Ihan kompastutte ja satutatte jalkanne johonkin näistä pyydyksistä. Hän livahti Ali Martikaisen ohitse ja alkoi kurkotella katosta riippuvan lampun lasia, pyytäen Ali Martikaista avukseen. Ali Martikainen tointui sen verran, että sai raapaistuksi tulen, sytytti sillä sydämen palamaan sekä otti sitten Olgan kädestä lasin ja asetti sen varovasti paikalleen. Hänen kätensä vapisivat, niin että Olga sen aivan hyvin huomasi. Pää kallellaan ja iloisesti myhäillen tarkkasi Olga lampun syttymistä seisoen aivan kiinni hänessä. — Minä teen aina nämä askareet itse, selitti hän. — Tuntuu niin hauskalta tulla hämärään huoneeseen, jota ei kukaan ole kosketellut ja sotkenut. Hän ryhtyi sulkemaan ikkunoita ja vetämään kaihtimia niiden eteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, käännähti hän Ali Martikaiseen ja kysyi äänessään riemukas sointu: — No miltä näyttää? — Kaunista täällä on! sanoi Ali Martikainen ihastuksesta värähtävällä äänellä, melkein hartaasti. Huone olikin ihastuttavan kaunis: vallitseva väri pehmeätä punavivahteista, huonekalut, seinäverhot ja kaikki tyyni sekä katosta riippuvassa lampussa varjostin, joka teki sen valon suurimmassa osassa huonetta vielä pehmeämmäksi, silmiä hyväileväksi, jättäen vain keskilattian kirkkaasti valaistuksi. Olga lähestyi hymyillen Ali Martikaista ja selitti, että tämä oli hänen vierashuoneensa, johon ei kuitenkaan kaikilla ollut pääsyä. — Paremmille tämä on, muut saavat tyytyä niihin yhteisiin, ja sinne saamme mekin mennä sitten teetä juomaan. Hän istutti Ali Martikaisen sohvalle ja tarjosi hänelle veikistellen savukkeita, mutta Ali Martikainen kieltäytyi polttamasta, siirtäen myhäillen savukelaatikon syrjään. — Minusta on synti ruveta täällä sauhuttamaan, sanoi hän. — Se turmelee koko huoneen ja autuus on tipotiessään. — Mikä autuus? kysyi Olga katsellen häntä hyväillen, huulet raollaan. — Se autuus, joka asuu teidän olentonne lähettyvillä, selitti Ali Martikainen katsoen häntä suoraan silmiin. — Tunnen olevani täällä teidän luonanne kuin pyhätössä, jonka aarteisiin melkein pelkään käsin koskea. Olga päästi helakan naurun ja istahti vallattomasti hänen viereensä alkaen tiedustella, millä tavoin Ali Martikainen eilisestä lähtien oli aikansa kuluttanut. — Eilen laiskottelin koko päivän, tunnusti Ali Martikainen. — Loikoilin sohvalla ja muistelin teitä, ei maittanut työnteko. — Jo nyt taidatte panna liikoja, hymyili Olga, katsellen ihastuksella sivultapäin hänen kaulaansa ja voimakasta, säännöllisesti kaartuvaa leukaansa. — En pane liikoja. En olisi tullut menneeksi päivällisellekään, jollei olisi niin kohteliaasti pyydetty. Ali Martikainen kertoi naureskellen, miten hotellin väki Olgan käynnin jälkeen oli tullut hänelle kohteliaaksi. — Alkavat huomata minun lähentelevän piirejä. Kohta käyvät kerjäämään minulta armon- ja suosionosotuksia! Olga nauroi, niin että vedet silmistä kihosivat. Mutta Ali Martikainen muistutti häntä siitä eilisestä lupauksesta. Hän alkoi vähitellen tuntea kotiutuvansa Olgan seuraan. — Taisi olla koko uutinen narripeliä, epäili hän. — Puijasitte minua, niinkuin kaikki muutkin täällä teidän kaupungissa pyrkivät puijaamaan. — Kadutteko tuloanne, jos olisin teitä puijannut? kysyi Olga katsellen hänen silmiinsä viettelevästi. — En kadu, saatte puijata useamminkin samalla tavoin, kunhan ei vain Petri tule vastaanottamaan. Olga nauroi ja huitaisi häntä vallattomasti kädellään. Sitten hän nousi ja meni peilikaapilleen, kaivoi sieltä esiin lakatun kirjeen ja läheni se kädessään ylen tärkeän näköisenä. — Te epäilette puijausta, mutta tästä saatte nähdä, puijasinko minä. Eikös näytä juhlalliselta jo päällepäin. — Hän näytteli lakkasinettejä, pidellen kirjettä härnäten aivan Ali Martikaisen nenän edessä. — Mitä ihmettä siinä kirjeessä voisi minulle olla? epäili Ali Martikainen. — Näyttäkääs! Hän tarttui Olgan ranteeseen. Olga alkoi tempoa kättään irti, ja niin he jamasivat pitkän aikaa, kunnes Ali Martikainen sai hyvän otteen ja painoi Olgan viereensä sohvalle, pidellen häntä toisella kädellään vyötäisiltä ja toisella siitä kädestä, jossa kirje oli. Olga oli aivan hengästynyt; hieno puna oli lehahtanut kasvoille ja muutamia kiharoita valahtanut poskelle. Ali Martikainen tunsi hänen notkean ruumiinsa jokaisen liikahduksen valavan sytyttävää tulta suoniinsa. Hänen verensä alkoi kuohua, ja hän hengitti huumautuneena Olgan olennosta virtaavaa hekumaa. — Päästäkäähän, ihan tukehdun! pyyteli Olga, luoden kuitenkin häneen samalla katseen, joka ilmaisi hänen mielellään alistuvan kohtaloonsa. Ali Martikainen hellitti hiukan kättään Olgan vyötäisiltä ja päästi irti sen käden, jossa kirje oli. Olgan ranne punotti vahvasti hänen puristuksensa jäleltä. Hän alkoi hämillään pyydellä anteeksi, että oli liian kovasti puristanut. — No parantakaa se! komensi Olga ojentaen viettelevästä hymyillen hänelle ranteensa. Ali Martikainen painoi siihen pitkän suudelman. Olga puheli katsellen häntä hyväilevästi: — Ette te kovasti puserra, ei se koske. Te pitelette pehmeästi — lujasti, mutta pehmeästi. Teillä on ihmeelliset kädet, niin voimakkaat ja niin pehmeät. Hän otti Ali Martikaisen käden ja tarkasteli sitä hyväillen, tuntijan ilme kasvoillaan. Käsi oli hieman päivettynyt, mutta muuten hienorakenteinen ja kaunis, sormet pitkät, hoikat ja voimakkaat. — Teillä on ylimyksen kädet! puheli Olga ihastusta äänessään ja silmissään. — Ja teidän koko olennossanne on paljon ylimystä, synnynnäistä ja selittämätöntä. En tiedä, mutta monasti tuntuu, kuin pitäisi teidän edessänne aivan laskeutua polvilleen, osottaa kunnioitusta ja alistumista. — Ylimys minä olenkin, nauroi Ali Martikainen. — Semmoinen tukkilaisylimys. Minua kunnioitetaan tukkijoella. Ensin ehkä muutamat vihaavat, mutta lopuksi kaikki kunnioittavat, tiedän sen. Minun lakiani totellaan, vaikka se on ankara. — Minkälainen se laki on? kysyi Olga uteliaana. — Se laki on lyhyt, selitti Ali Martikainen, äänessä vakava sointu. — Se on: työtä, paljon työtä, ei koskaan epäröimistä eikä peräytymistä! — Se on kaunis ja suuri laki! sanoi Olga lämmöllä, melkein kuiskaten. — Ja te noudatatte sitä itse, siksi sitä toisetkin noudattavat ja siksi teitä kunnioitetaan. Kaikki oikeat, synnynnäiset ylimykset tekevät niin, mutta sellaisia on maailmassa vähän, hyvin vähän. Hän katseli mietiskellen eteensä, sitten hänen kasvoilleen tuli masentunut ilme. Hän sanoi alakuloisesti: — Minä en milloinkaan ole tehnyt työtä, en mitään työtä. Aina vain samaa kuolettavaa tyhjänpäiväisyyttä. Se masentaa lopulta. Hän huokasi raskaasti, ja Ali Martikainen huomasi hänen silmiensä pyrkivän kyyneltymään. Kääntääkseen Olgan ajatukset toisaanne hän muistutti taasen kirjeestä, jota Olga yhä piteli hajamielisenä kädessään. Olga vilkastui paikalla ja nojaten viehkeästi Ali Martikaisen käsivarteen alkoi aukoa salaperäisen näköisenä ja hätäilemättä kuoresta esille vetämäänsä paperia, silloin tällöin häneen ripsiensä lomitse vilkaisten. — Luenko minä tämän oikein alkukielellä vai uskotteko kertomalla? kysyi hän ilvehtien. — Uskon minä rehellistä kertojaa, hymyili Ali Martikainen. — Tämä on siltä lääkäriltä, joka teidän apunanne muokkasi minut henkiin siellä Porokoskella, selitti Olga. — Lähettää terveisiä teille. — Kas vain, vai oikein terveiset. — On tässä vielä muutakin ja tärkeämpää, jatkoi Olga. — Kehuu hommanneensa teille palkinnon, saatte pian sen vastaanottaa. — Minkä palkinnon ja mistä? kysyi Ali Martikainen ihmetellen. — Joko taas olette unohtanut mistä? — Olga uhkasi häntä sormellaan. — Tietysti ihmishengen pelastamisesta! Saatte siinä osottamastanne sankaruudesta keisarillisen pelastusseuran mitalin. Ali Martikainen oli vähällä päästää vihellyksen, mutta sitten kohosi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän ei hyvään aikaan virkkanut mitään. Olga katseli häntä tarkkaavaisesti, kysyi sitten: — No mitä sanotte? Ette edes ihastu. — Ihastua mokomasta, sanoi Ali Martikainen väkinäisesti naurahtaen. — Palkkio — mitali teidän hengestänne. Puuttui vain, että olisivat suorastaan ruplia lähettäneet. — Minä tiesin edeltäpäin teidän ajattelevan näin, lausui Olga hiljaa. — Aioin jo harmissani lähettää sille hassuttelijalle kirjeen, mutta päätin sitten kysyä ensin teidän mieltänne. — Saatte lähettää ja sanoa, että varokoon sitä mitaliaan lähettämästä. Ripustakoon sen omaan kaulaansa, siellä piireissähän semmoisia tarvitaan ja tavotellaan. Hän katsahti hieman hämillään Olgaan ja lisäsi: — Suokaa anteeksi, jos sanoin näin suoraan. En tahtonut teitä loukata, mutta väkisin pääsi kieleltäni. — Joutavia anteeksipyytelette, sanoi Olga. — Kyllä tunnen ne piirit, mitalien ja tähtien perästä ne vain juoksemaan lähtevät. Ja kovasti silloin juoksevatkin, tallaavat ja sysivät toisiaan tieltä, juonittelevat ja panettelevat, niinkuin henki kyseessä olisi. Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten väkinäisesti naurahtaen: — Ja minä olen juossut samassa joukossa, olen hommannut kaksi tähteä miehelleni. Tahdotteko nähdä? Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän nousi ja kaiveli taasen kaappinsa laatikkoja sekä veti sieltä esiin kaksi ritarimerkkiä nauhoineen. Hän näytteli niitä käsissään Ali Martikaiselle. — Loginovin teki näitä mieli, piti hommata. Tämä toinen onkin harvinainen, korkea Vladimirin tähti. Se oli aika lujassa, maksoi monta kumarrusta. Ihan selkää alkoi lopulta pakottaa! Ali Martikainen naurahti: — Olettepas tekin puuhassa ollut! — Olen ollut, nauroi Olga. Hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta, kun hän jatkoi: — Tässä onkin minun elämäntyöni, ei ole siitä muuta näkyvää jälkeä. Enkä edes näitä ole saanut itselleni, mutta sittenkin minua kadehditaan ja pidetään onnen suosikkina. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet, hän viskasi korut takaisin laatikkoon ja paiskasi sen kiinni. Mutta äkkiä hän vaihtoi väriä, veri kohosi hänen poskilleen, hänen silmänsä välähtivät omituisen rajusti, ja hän puhui kiihtyneellä äänellä: — Olen minä sentään saanut jotain itsellenikin ja saatte nekin nähdä! Hän penkoi kiihtyneenä kaapin päällä olevaa maljakkoa ja otti siitä esille komean helminauhan sekä tukun säkenöiviä jalokivikoristeita. Hän pujotti helmet kaulaansa ja molempiin kalvosiinsa hän kiinnitti rannerenkaat, jotka aivan välkkyivät timantteja. — Näettekös! huudahti hän ja helakka puna levisi hänen kasvoilleen. — Tulkaapas oikein läheltä katsomaan, miltä minä näytän. Ali Martikainen nousi. Olga näytteli hänelle käsiään, pidellen niitä vasten tulta hänen edessään. — Ja vielä lisääkin minulla on! huudahti hän rajusti ja tempasi maljakosta kaksi upeata tukkakoristetta, kiinnittäen ne vapisevin käsin paikalleen. — Arvostelkaapa nyt! Nämä ovat kaikki parasta lajia, puhtaita ja väärentämättömiä, ei mitään jäljittelyjä! Hänen rintansa huohotti kiihkeästi ja hänen silmänsä liekehtivät. Ali Martikainen katseli häntä ymmällä, mutta samalla ihaillen hänen häikäisevää kauneuttaan, jota loistavat koristeet vielä lisäsivät. Jossakin hänen sielunsa sopukassa liikahti ajatus: viettelijä! — Eivätkö ne ole kauniit vai mitä sanotte? läähätti Olga katkonaisella äänellä. — Kauniit ne ovat — teidän kantaminanne. Teille ne sopivat, sillä te olette itse kaunis! Olga katseli häntä läpitunkevasti. — Puhutteko totta? Sanotteko mitä ajattelette? Ei, te ajattelette toista! Sanokaa suoraan, miltä minä näytän! — Te näytätte häikäisevän kauniilta! sanoi Ali Martikainen lämpimästi, yhä enemmän ihmetellen Olgan kiihtymystä. — Kenelle hyvänsä eivät tuommoiset koristeet sovi, mutta teille ne sopivat. Te olette kuin luotu niitä kantamaan. — Niinkö arvelette? sanoi Olga käheällä äänellä, melkein kuiskaten. — Niin arvelin minäkin alussa, luulin olevani luotu näitä kantamaan. Ihailin näitä intohimoisesti, mielettömästi. Kerskailin näistä ja nautin, kun näin kilpailijattarieni kalpenevan kateudesta, nautin sanomattomasti. Mutta nyt ajattelen toista, olen ajatellut jo hyvän aikaa. Nämä ovat puhdasta, väärentämätöntä tavaraa, mutta sittenkin näissä on yksi vika! Tiedättekö, mikä se on, tiedättekö? Hän näytti olevan tukehtumaisillaan. Ali Martikainen alkoi aavistaa, mutta tekeytyi hämmästyneeksi ja pudisti päätään. — Jos nämä olisivat rakastamani miehen lahjottamia, läähätti Olga, niin kantaisin näitä ylpeänä. Mutta sellaista miestä ei minulla ole, ei ole ollut. Nämä ovat ihailijoilta, julkisilta ja salaisilta. Ovat koettaneet ostaa näillä suosiotani, julkeimmat ehkä muutakin. Siksi näitä häpeän näyttää ylläni; tuntuu kuin joku yhtenään osottaisi minua sormellaan ja ivailisi. Se tunne on kiduttava ja sitä täytyy kestää aina, joka hetki siellä kadehdituissa piireissä liikkuessaan. Tekisi monasti mieli riistää nämä yltään ja viskata ne niiden jalkoihin, jotka ovat ne lahjottaneet. Mutta se on mahdotonta, silloin olisin julkisesti häväisty, potkittu pois tyhjyyteen, jossa minulla ei ole miltään, ei ketään. Viimeiset sanat hän huusi melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen rintansa kohoili rajusta mielenliikutuksesta, hän ojensi vavisten käsiään Ali Martikaista kohti ja rukoili: — Päästäkää, päästäkää ne pois, ne polttavat! Ali Martikainen tunsi syvää sääliä ja osanottoa. Hän katseli hellästi Olgan silmiin, hänen teki mieli puhua, lohduttaa, viihdyttää, mutta hän ei sanoja löytänyt. Hän otti Olgan vasemman käden ja ryhtyi siitä hyväillen, hellävaroen irrottamaan rannerengasta. Olga rauhottui vähitellen. Hänen rintansa kyllä edelleen aaltoili kiivaasti ja veri karkeloi hänen poskillaan, mutta hänen silmistään hävisi hätääntynyt, rukoileva katse. Ne näyttivät aivan kuin vetäytyvän häilähtävän verhon taakse, ja sieltä ne katselivat salaperäisinä, kutsuvina, pyörryttävinä. Ja Ali Martikainen tunsi hänen kätensä vapisevan. Kun hän veti pois irrottamansa rannerenkaan Olgan kädestä, jäi sen paikalle kalvoseen punertava juova. Hän kumartui äkisti ja suuteli sitä pitkään, tulisesti. Olga hyväili hänen tukkaansa toisella kädellään. Hän kohotti päänsä. Olgan silmissä oli yhä edelleen tuo salaperäinen, pyörryttävä katse. Silmäripset olivat vain painuneet vielä alemma, ja hänen huulensa vavahtelivat. — Päästäkää toinenkin! kuiskasi Olga. Ali Martikainen totteli, mutta teki työnsä tällä kertaa vielä hitaammin, katsellen koko ajan hellittämättä Olgan silmiin. Hän ei enää niiden viettelevää katsetta pelännyt, hän etsi ja janosi sitä, hän antoi sen upota sielunsa pohjaan asti, sytyttää ja polttaa. Äkkiä hän kysyi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä, sanoja tapaillen: — Olga, miten te — miten sinä olet joutunut naimisiin hänen — Loginovin kanssa? Olga vavahti kuin olisi saanut ruoskan iskun. Hän painoi päänsä alas. — Tahdotko sen tietää? kuiskasi hän käheällä tukahtuneella äänellä. — Tahdon, minä tahdon, jollei sen kertominen ole sinulle liian tuskallista. — Jos lieneekin, minä kerron sen sinulle, puhui Olga tuskin kuuluvasti, ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella nyyhkytyksistä. — Se oli järjetöntä, niinkuin kaikki muukin on. Olin silloin melkein lapsi, en ymmärtänyt mitään, en edes vastaan panna. Olimme köyhiä, isäni oli pikkuinen metsävirkamies siellä lähellä koskia, ja meitä lapsia oli paljon. Tuli sitten päälliköksi hän, hyväsydäminen mies, niinkuin näet. Sääli meitä, auttoi, koulutti minut ja kaikki toiset sisarukset. Sitten alkoivat vanhemmat minua houkutella, puhuivat hyvästä asemasta, ylhäisistä tuttavuuksista. Itkin, mutta en muuta osannut. Lopuksi työnsivät minut väkisin, antoivat hänelle palkkioksi hyvyydestään. Viimeiset sanat hän lausui melkein parahtaen ja jäi seisomaan pää painuksissa, hartiat hillittömistä nyyhkytyksistä vavahdellen. Hän seisoi siinä kuin uhrilammas, jonka jalat ovat sidotut, niin ettei se voi muuta kuin alistua. Ali Martikaisen valtasi sanomaton sääli, ja tuska repi hänen sydäntään. Hän näki yhdellä kertaa kuin ilmestyksenä edessään seisovan naisen elämäntaivalluksen: hymy huulilla, parvenaan ihastuneita liehittelijöitä ympärillä, kadehtijoita ja panettelijoita takana, ja jaloissa raskaat kahleet, jotka syöpyvät, syöpyvät yhä syvemmälle lihaan, mutta joita ei kukaan huomaa, tai jos huomaa ken, ei ole niitä näkevinään. Hän tunsi povessaan uinuvien voimien nousevan jyrkästi moista vääryyttä ja ilveilyä vastaan. Hän oli kerran riistänyt edessään olevan naisen kuoleman käsistä, tuskattoman ja nopean kuoleman käsistä. Hän oli valmis riistämään hänet toisen kerran elinikäisen kidutuksen käsistä ja katkomaan hänen kahleensa. Kohtalo näytti tahallaan lähettäneen tämän naisen hänen tielleen, häneltä turvaa saamaan. Hyvä! Hän oli valmis taistelemaan hänen puolestaan, hänen omistamisestaan, vaikka kaikki maailman vallat vastaan nousisivat. Hän tunsi Olgan tästä hetkestä lähtien kuuluvan hänelle ja hän aikoi hänet ottaa, hän ei hetkeäkään epäröinyt. Hän silitti hellästi Olgan tukkaa ja laski sitten kätensä hänen kaulalleen ja puhui lämpimällä, tuskasta vavahtelevalla äänellä: — Anna anteeksi, Olga. Loukkasin sinua, haavoitin sydäntäsi ja tuotin sinulle tuskaa. En olisi pyytänyt kertomaan, jos olisin tiennyt sen niin katkeraksi. — Elä pyydä mitään anteeksi, sanoi Olga yhä hillittömästi nyyhkyttäen. — Et sinä sydäntäni haavoittanut, se on jo ennestään haavoitettu, ja sinä saat nähdä ja tietää sen. Ja sinä saat tietää kaiken muunkin. Sinä olet suora ja rehellinen, niin tahdon myös minä olla. En tahdo salata sinulta mitään, en mitään, en näyttää paremmalta kuin olen. — Sinä olet hyvä! kuiskasi Ali Martikainen hellästi, intohimoisesti. — En tahdo enää mitään tietää. Et sinä ole itse syypää mihinkään, sinut on uhrattu. — Olen minä syypää! nyyhki Olga. — Jos lienen itse kärsinyt, olen tuottanut myös kärsimyksiä toisille, olen haavottanut, ollut monasti kovasydäminen, säälimätön. — Elä ajattele niitä sillä tavoin, puhui Ali Martikainen viihdyttävästi, mutta varmalla äänellä. — Sinut on vedetty virran mukana, suorastaan pakotettu. Onko kukaan säälinyt sinua, välittänyt kahleistasi ja tuskastasi? He ovat ne kyllä nähneet, mutta eivät ole olleet niistä tietääkseen. He ovat jaloissasi ryömineet ja kosketelleet kahleitasi, mutta kukaan ei ole niitä irrottaa tahtonut. Lempeäsi, hetkellistä hyväilyä he vain ovat sinulta kerjänneet, likaisen intohimonsa tyydytystä eikä mitään muuta. Jos olet silloin heitä säälimättä polkenut ja haavottanut, oma syynsä. Miksi tahtoivat sinua vielä enemmän kiduttaa kuin jo kärsit, miksi tunkeutuivat saastaisine himoineen tuskiesi tielle, mutta eivät kärsimystesi kalkkia jakaa tahtoneet. Vain elämäsi mehun he olisivat tahtoneet imeä kuiviin ja sitten jättää sinut tyhjään yksinäisyyteesi menehtymään ja nääntymään kahleittesi painosta. Olga oli lakannut nyyhkimästä ja katseli häntä ihmetellen kyyneltyneillä silmillään. — Sinä puhut ihmeellisesti, Ali! kuiskasi hän. — Sinä annat minulle anteeksi, sinä et pidä minua huonona, kevytmielisenä, kovasydämisenä naisena? Etkö? Hänen silmänsä paloivat, hän näytti tahtovan, lukea Ali Martikaisen sielun syvimmän, salatuimman ajatuksen. — En, Olga, minä en pidä sinua sellaisena. Sinä olet kaunein ja paras nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Sinä olet minun sukuani! Ali Martikainen kiersi toisen kätensä hänen hartiainsa ympäri, toisella hän otti Olgan kaulasta helminauhan ja irrotti hänen tukkakoristeensa. Tätä tehdessään hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta leimuavin silmin: — Sinä et tarvitse näitä koruja, Olga! Sinä olet minusta kauniimpi ilman niitä! Ne muistuttavat sinulle vain tuskia ja kärsimyksiä, ja ne tahdomme unohtaa. Hän heitti korut maljakkoon toisten joukkoon. Olgan silmistä säteili ääretön riemu. Hän kietoi intohimoisesti käsivartensa Ali Martikaisen kaulaan, puristautui hurjasti hänen rintaansa vasten ja kuiski palavasti, rukoilevasti. — Suutele minua, Ali! Suutele! Ali Martikainen kohotti hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, painoi huulensa hänen polttaville huulilleen ja kantoi hänet sohvalle. Hän tunsi uppoavansa Porokosken pyörteeseen, mutta hän ei mennyt yksin. Olga oli hänen sylissään, he puristautuivat yhä rajummin toisiansa vasten. He sukelsivat syvälle, syvälle. Ja äkkiä musta syvyys katosi heidän altaan. Kuin leveten aukesi ihmeellinen taivas: miljoonia säkenöiviä tähtiä, palavia, kutsuvia, hekumaan houkuttavia onnentulia. Ja kaukaa ylhäältä heidän päittensä päältä kantautui heidän korviinsa Porokosken kohina. Se soitteli ikuista, mahtavaa elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä. IX. Aunuksen helmeksi nimitettiin tukkiurakoitsijain kesken Olgaa. On löydetty monta muuta kallista helmeä Aunuksen kaukaisista salopuroista.. Ovat niistä monet joutuneet ruhtinaitten linnoihin, ja miespolvia niistä kummat tarinat helmenetsijäin nuotioilla kulkevat. Kuuluisin kaikista oli kuitenkin Olga, suuren Sunujoen koskilla syntynyt, siellä lapsuusaikansa ylennyt helmi. Oli vielä joukossa joku vanhempi urakoitsija, joka muisti Olgan lapsuusajan, ylvästeli sillä, että oli häntä pienenä paitaressuna sylissään kanniskellut, hänelle Sunujoen kohisevien koskien haltiataruja kertonut. Näiden mielestä oli Olga kuin tukkilaisen unelma, könkään kumisevan autereesta väikkyvä onnenkaari, joka iäti kutsun ja iäti houkuttaa. Eipä kumma siis, jos urakoitsijat syksyllä Petroskoin kaupunkiin saavuttuaan ensimäiseksi työkseen tekivät toivioretken Olgan korkeaan kotiin. Kirkot ja monasterit tulivat toisessa sijassa, ennen niitä oli Aunuksen helmi. Liittyi näihin toivioretkiin myös käytännöllisiä vaikuttimia, niitä ei Aunuksen tukkiurakoitsija konsanaan unohda. Olga oli naimisissa Aunuksen läänin metsäherran kanssa, siksi kumarrusmatka Olgan kotiin oli aina paikallaan. Ja kun Olgan lisäksi tiedettiin Pietarin piireissä liikkuvan, oli kumarrusmatka kaksin kerroin paikallaan. Piirejä kohtaan asui urakoitsijoissa pelonsekainen kunnioitus; parasta oli koettaa pysytellä niiden mielisuosiossa. Alkuaikoina olivat Olgaa urakoitsijani syksyiset vieraskäynnit suuresti viehättäneet. Vanhat lapsuusajan tuttavat hän otti aina lämpimästi vastaan. He toivat tullessaan tuulahduksen hänen omilta synnyinsijoiltaan, he tiesivät aina tuoreimmat terveiset koskilta kertoa. Mutta vanhojen tuttujen mukana alkoi tulla uusia, ja useimmat näistä olivat häikäilemättömiä tungettelijoita. He olivat kuulleet puhuttavan Olgan viettelevästä kauneudesta ja elämänhalua uhkuvasta luonteesta ja käsittivät nämä kertomukset omalla tavallaan. He eivät osanneet omaa luontoansa paljastamatta Aunuksen helmeä palvoa. He arvelivat Aunuksen helmen olevan urakoitsijain yhteisen aarteen, johon heillä jokaisella oli oma osuutensa. Tämä tympäisi Olgaa, ja vaikk'ei hän vanhojen tuttaviensa vuoksi vieraskäyntejä kokonaan lopettanut, pani hän niille jyrkät rajat. Otti vastaan tulijat melkein kuin viran puolesta, hymähti heille yhden hymyn ja hävisi sitten omiin huoneisiinsa, jättäen toivioretkeläisen Loginovin kera kahden. Tästä huolimatta eli Aunuksen helmen maine himmenemättömänä urakoitsijain keskuudessa. Jo uskottiin kyllä, että hän oli saavuttamaton, mutta juuri saavuttamaton unelma se kaikkein kauneimpana kangastaa. Vieraskäyntinsä Olgan kodissa urakoitsijat ulottivat vasta sen jälkeen kuin vanhimmat heistä olivat Petroskoihin saapuneet. Tänä syksynä joutui näistä ensimäisenä Shirnikov. Hän ei kyllä Olgan lapsuusajan tuttavia ollut, mutta hänen maineensa oli muuten suuri urakoitsijain kesken. Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen hän lähti Loginoveja tervehtimään. Tiedämme, miten tämä toivioretki päättyi. Shirnikovin huono onni ällistytti kaikkia. Oli kuulumatonta, että sellainen mainehikas mies käännytettiin ovelta takaisin, vaikkapa Loginov itse olisi kahdesti matkalla ollut. Olgan sairautta ei kukaan uskonut. Shirnikovin käynnin jälkeen Olga sai muutamia päiviä olla rauhassa, kunnes itse urakoitsijain vanhin Makari joutui kaupunkiin. Hän läksi, ja hänet Olga otti lämpimästi vastaan, sillä Makari oli vanhin hänen urakoitsijatuttavistaan. Mutta murheelliset toi Makari terveiset tullessaan: Olga oli ihan liikutettuna kädestä puristaen pyytänyt häntä toisille ilmottamaan, etteivät nämä vaivautuisi Loginovin poissaollessa. Hän tunsi itsensä rasittuneeksi ja tahtoi nauttia aivan täydellistä rauhaa sen ajan, minkä hänen miehensä Pietarissa viipyi. Se saattoi kestää viikon päivät enintään, sitten taas kaikki olisivat tervetulleita. Omasta puolestaan Makari neuvoi alistumaan Olgan toivomukseen. Kun häneltä kysyttiin, oliko Olga tosiaan näyttänyt rasittuneelta, ei hän mitään varmaa vastausta antanut. Arveli vain: — Hittoko niiden suuren maailman naisten kaikki sairaudet selville otti! Tottapa lie sairas, kun kerran vakuutti olevansa. Itse asiassa Olga oli Makarin mielestä näyttänyt terveemmältä kuin konsanaan. Oli hän kuitenkin siksi hienotunteinen, että piti huomionsa omana tietonaan. Mutta pian alkoi urakoitsijain kesken levitä kummallisia huhuja. Ne tuntuivat alussa uskomattomilta, niille kohautettiin vain olkapäitä ja naureskeltiin, mutta ne kävivät päivä päivältä yhä itsepintaisemmiksi. Kohta kuiskailtiin ihan julkisena salaisuutena, että Olgalla taisi olla lääkäri, jonka hoidossa hän merkillisen hyvin viihtyi. Ja päällepäätteeksi tiedettiin tämän ihmelääkärin olevan urakoitsijan, tähän asti aivan tuntemattoman nousukkaan, syntyjään suomalaisen ja aivan ensikertalaisen Petroskoin kaupungissa. Nimenkin muutamat tiesivät mainita sekä sen, että oli tämä urakoitsija jo hyvän aikaa kaupungissa oleskellut sekä heti tultuaan herättänyt suurta huomiota. Enempää ei tarvittu. Urakoitsijain mahtava ammattikunta joutui kuohuksiin, ja kuohunta alkoi sieltä levitä muihin piireihin kaupungilla. Tällä kohtaa on tarpeellista sanoa, että Ali Martikainen unohti Olgan hyvän neuvon, jätti nyhtäisemättä Rybinskajan hampaat. Ne hampaat alkoivat tehdä työtään, ne nakersivat hellittämättä ja jättivät hyvää jälkeä. Rybinskaja kuiski ystävättärilleen, miten hän aivan yllättämällä oli tavannut Olgan suomalaisen urakoitsijan seurassa ja heti ensi vilkaisulla huomannut heidän välillään olevan hellän suhteen. Jatkettiin sitten asian pohtimista ja saatiin lisää kumoamattomia todisteita: Olga oli käynyt suomalaisen urakoitsijan hotellissa häntä tapaamassa ja mennyt oikein hänen yksityishuoneeseensa! Tosin palveluskunta, jolta asiaa urkittiin, vakuutti hänen siellä vain pistäytyneen, mutta ties niitä uskoa. Olivat tietysti lahjottuja kaikki tyyni ja pelkäsivät vielä päällepäätteeksi sekä Olgaa että sitä suomalaista, kun sen velhoudesta alussa niin kummia tarinoita kerrottiin. Ja vaikka olisi vain pistäytynyt, niin entäs sitten. Skandaali oli jo sekin, ilmeinen skandaali piireissä liikkuvan naisen teoksi! Rybinskaja oli tarmokas ja kekseliäs nainen. Kun hän kerran oli saanut tuulta purjeisiinsa, päätti hän ottaa täyden selon Olgan ja suomalaisen urakoitsijan suhteesta. Asia näytti olevankin helppo paljastaa: Loginovien koti oli kaupungin ulkopuolella. Sinne pääsi kaupungista vain yhtä tietä myöten, ja siinä, missä kaupungin kadut päättyivät ja tämä tie alkoi, sattui aivan lähellä asumaan Rybinskajan paras ystävätär Harpunova, notaarin vaimo. Tämän luo Rybinskaja nyt säntäsi selittämään, että olisi syytä ryhtyä pitämään silmällä Loginovien kotiin vievää tietä. Saattoi nähdä sillä tiellä mitä hyvänsä, lisäsi hän salaperäisenä. Harpunova ja hänen tyttärensä Natalia — sivumennen sanoen he olivat sekä äiti että tytär alusta pitäen katselleet himokkain silmin Ali Martikaista ilmottivat Rybinskajalle sen hämmästyttävän uutisen, että he olivat jo aikoja sitten järjestäneet tielle oikean vahdinpidon, vaikkeivät olleet siitä muille mitään huudelleet. He tekivät työtä hiljaisuudessa, eivät suuta soittaneet, ennenkuin asia oli täysin selvä. Tämä oli paha pistos Rybinskajalle, mutta hän nieli sen urhollisesti ja uteli sydän läpättäen vahdinpidon tuloksia. Voitonriemuisina selittivät äiti ja tytär, että ainakin kerran he olivat huomanneet suomalaisen urakoitsijan taivaltavan Loginovien kotiin. — Oliko Loginov silloin jo matkustanut Pietariin? iski heti Rybinskaja. — Oli matkustanut, oli ollut siellä jo pari päivää! julisti Harpunova. Rybinskaja oli lyöty, toisilla oli käsissä todisteita, joihin hän vasta nyt oli muistanut turvautua. Harpunova ja Natalia nauttivat voitostaan ja lorvailivat ihan yksityiskohdittain, miten suomalainen silloin oli aivan keskellä päivää kävellyt Loginovien kotiin päin eikä vielä illan pimetessä ollut palannut. Ihan hengen pyrki salpaamaan Rybinskajalta tämä kertomus, niin oli se yllättävä. Mutta yhteistä riemua jäähdytti jonkun verran se, ettei tämän kerran jälkeen, vaikka siitä oli jo monta päivää kulunut, suomalaisen käynti ollut toistunut. — Jospa on mennyt hämärän tultua? ehätti Rybinskaja. — Ei ole mennyt, on pidetty huoli siitäkin, selitti Harpunova hiukan alakuloisena ja kertoi, että hän oli lähettänyt oman kuskipoikansa joka ilta hämärän tultua tielle oikein lyhdyn kera vahtia pitämään, mutta tuloksetta. Tämä oli suorastaan käsittämätöntä; siitä alkoi haista se velhous, jota suomalaisen huhuiltiin harjottavan. Selvää oli, että hän kävi edelleen Olgan luona, kun oli kerran yhdesti siellä käynyt Loginovin Pietariin mentyä ja kun Olga ei kerran ketään muita vastaanottanut eikä kaupungille hievahtanut. Mutta millä tavoin suomalainen sinne meni? Siinä oli salaperäinen kysymys. — Kun ei asuisi kokonaan siellä? paukautti Rybinskaja, silmissään rietas välähdys. — Ei asu, ilmotti Harpunova. — On siitäkin selvä otettu. Hotellissaan viettää joka yön. — Entäs päivät? — Päivillä on harvoin kotona, tiesi Natalia, joka oli muuta asiaa tehden käynyt sitä hotellin ovenvartijalta urkkimassa. Päätettiin kolmisin vielä lähteä hotellin ovenvartijan kimppuun, jotta saataisiin mahdollisimman tarkat tiedot suomalaisen elämäntavoista. Hotelliin jouduttuaan tiedusti Rybinskaja ilman muita mutkia, oliko suomalainen urakoitsija kotona. Hänellä olisi muka ollut tähdellistä asiaa urakoitsijalle. — Jos on kotona, ajatteli hän, keksin vaikka mitä. Ovenvartija kumarteli imelä hymy naamallaan ja ilmotti, etteivät Ali Pavlovitsh suvainneet olla kotona. — Mihin aikaan hän tulee? tiedusteli Rybinskaja korviansa heristäen. Ei osannut sitä ovenvartija tarkalleen sanoa. — Taitaa viipyä kaiket päivät kotoa poissa? tiedusteli edelleen Rybinskaja. Ovenvartija myönsi, että niin tosiaan suvaitsivat Ali Pavlovitsh tehdä. Naikkosten sydämet läpättivät. Rybinskaja jatkoi vielä urkkimistaan: — Ehkä tuleekin hyvin myöhään kotiin, tuskin voi illalla ensinkään häntä tavata? Ovenvartija meni vähän hämilleen, mutta selitti sitten imelä hymy naamallaan, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat iltaisin tulla kotiin ihan tavalliseen aikaan. — Mihin tavalliseen aikaan? tiukkasi Rybinskaja. — Ka siihen tavalliseen aikaan kuin muutkin oikeauskoiset tulevat. Joskus aikaisemmin, joskus vähän myöhemmin. Naisissa heräsi epäluulo, mutta ovenvartijalta oli mahdoton saada sen tarkempaa selkoa. Hän selitteli vain imelästi hymyillen ja varsin lennokkain sanoin, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat olla erittäin säntillinen mies, kaikin puolin parhaita, mitä heillä konsanaan oli suvainnut asua. Naiset poistuivat kiukustuneina, mutta heidän mentyään ovenvartija vilkutti silmiään ja irvisti pahasti. Itse asiassa hän tiesi paljon enemmän kuin oli kertonut. Hän muisti varsin hyvin, ettei suomalainen enää viikon päiviin ollut tavalliseen aikaan kotiin tullut. Oli aina tullut myöhään yöllä, kaikkein viimeisenä. Ja tiesi hän mielestään vielä muutakin. Hänellä oli tarkka nenä, hän tunsi vieraansa hajusta, erehtymättä. Ja Ali Martikaisen vaatteiden lemu puhui hänelle joka yö omaa merkitsevää kieltään; se erosi kaikista muista jyrkästi. Hän oli haistanut tuota lemua vain kerran ennen, mutta hän muisti sen. Se oli kotoisin piireistä, siitä hän olisi voinut päänsä pantiksi panna. Mutta juuri siksi hän vaikeni kuin muuri. Hänellä oli syvä kunnioitus piirejä kohtaan. Vaikenemiseen olivat myös syynä ne uljaat juomarahat, jotka ovenvartija joka yö sai Ali Martikaiselta. Ei tämä kyllä ollut hänen vaitioloaan pyytänyt, mutta ymmärsi hän asioita sen verran, että tiesi pitää suunsa tukossa pyytämättä. * * * * * Rybinskaja järjesti suuret kutsut. Sinne saapuivat kaikki tunnetuimmat urakoitsijat, ja saapui sinne myös sahojen herroja. Niinikään Baroninin tyttäret tulivat, mutta ei tullut Ali Martikainen eikä Olgakaan, vaikka molempia oli kutsuttu. Tämä herätti heti alussa huomiota, ja naisvierasten kesken alettiin aivan julkisesti pohtia Olgan ja Ali Martikaisen suhdetta. Rybinskaja säälitteli haikeasti, että Olga Nikolajevna pani hyvän maineensa alttiiksi moisen seikkailijan kanssa seurustellessaan. Oli suomalaisen nähty ihan selvällä päivällä juoksevan Loginovien kotona, vaikka Loginov itse oli poissa eikä muita vanhempiakaan urakoitsijoita siellä suvaittu vastaanottaa. Oltiin rasittuneita muka! Se meni jo liian pitkälle. Harpunovit säestivät Rybinskajaa, muut naiset siunailivat. Baroninin nuorempi tytär Sofia rupesi urhokkaasti puolustamaan Ali Martikaista, väittäen posket hehkuen, ettei tämä ollut mikään seikkailija, vaan parhaita ja jaloimpia miehiä mitä tukkijoelle konsanaan on eksynyt. — Olet tainnut itsekin jo siihen pikeytyä! pisti Rybinskaja ilkeästi. Toiset alkoivat nauraa hihittää. Sofia lensi punaiseksi harmista, mutta ei antanut perään. Hän ei sanonut moisista pistoksista välittävänsä ja väitti edelleen tuulesta temmatuiksi kaikki juorut, joita Olgasta ja suomalaisesta leviteltiin. Mutta silloin hän sai Rybinskajalta ja Harpunovalta oikein äidilliset nuhteet ja neuvon, että kunniallisen nuoren tytön piti tällaisista asioista puhua varovammin. Sofia suuttui siitä niin, että kyyneleet kihosivat hänelle silmiin. Hän alkoi tehdä lähtöä kenellekään hyvästiä sanomatta. Hänen sisarensa Maria teki hänelle seuraa. Muutamat sahojen herroista sattuivat myös kinastelun kuulemaan. He ottivat Sofian asian omakseen, sanoivat paikalla lyhyet hyvästit ja läksivät Baroninin tyttärien matkaan. Seurasi yleinen nolostuminen. Poistuneet olivat kaikki merkkihenkilöitä petroskoilaisessa yhteiskunnassa, ja heidän päättävä esiintymisensä vaikutti kuin kylmä vesiryöppy. Se oli aivan kuin julkinen, allekirjoituksilla varustettu vastalause Olgaan ja suomalaiseen urakoitsijaan kohdistettua panettelua vastaan. Rybinskaja kyllä koetti lyödä asian yleiseksi nauruksi, mutta se ei onnistunut. Kaikki vieraat alkoivat tuntea olonsa tukalaksi ja rupesivat tekosyitä keksien toinen toisensa perästä sanomaan jäähyväisiä. Kutsut päättyivät julkiseen skandaaliin. Rybinskaja oli raivoissaan ja vannoi veristä kostoa Olgalle ja Ali Martikaiselle. Seuraavana iltana ottivat sahojen herrat klubillaan tapahtuman puheeksi. Ihmettelyä heissäkin herätti Ali Martikaisen kertakaikkinen katoaminen heidän illanistujaisistaan. Aamupäivillä hän säännöllisesti kävi sahoilla pakisemassa yhtä ja toista, mutta iltaisin hän hävisi kuin maan alle. He kaipasivat hänen seuraansa, mutta hän oli ja pysyi poissa. Oli joku herroista ohimennen tiedustellut siihen syytä Ali Martikaiselta, mutta tämä oli vain olkapäitään kohauttaen selittänyt, että hänellä sattui olemaan muita kiireellisiä tehtäviä, ei joutanut mitenkään tulemaan. Selitys oli liian epämääräinen. Näytti olevan suoranainen pakko uskoa akkaväen juoruja, mutta sitä eivät Ali Martikaisen uudet ystävät aikoneet lähteä kaupungille toitottamaan. He totesivat sen vain omassa keskuudessaan ja sopivat, että asiasta ollaan vaiti. Eivät he myöskään kadehtineet suomalaisen ystävänsä menestystä, vaikka yksi ja toinen heistä oli polttanut omat kyntensä yrittäessään lähennellä Olgaa. Ali Martikainen oli heidän mielestään mies, jolle saattoi toivoa kaikkea hyvää, ja olihan hän sitäpaitsi, mikäli joku tiesi kertoa, pelastanut Olgan hengen Porokoskella. Olga maksoi hänelle siitä nähtävästi lämpimän palkkion, ja siihen ei muilla ollut mitään sanomista. Ainoa harmillinen puoli koko jutussa oli se, että he näyttivät kokonaan menettäneen uuden verrattoman seura- ja pelitoverinsa. — Tulisi edes se ukko Loginov lopulta kotiin, huokasivat he. — Silloin Ali Martikainen ehkä jolloinkulloin irtautuisi hetkiseksi Olgan viettelevästä otteesta. Mutta ukko Loginov juuttui lujasti kiinni Pietariin. Siellä oli yleinen metsäherrojen kokous, johon hän oli kutsun saanut. Muutaman päivän perästä hän kyllä kirjotti vaimolleen, että palaisi kotiin viikon kuluttua. Mutta kun viikko oli kulunut loppuun, ei hän palannutkaan. Sen sijaan tuli toinen ja hyvin yllättävä kirje, jossa Loginov ilmotti tulleensa valituksi erääseen komiteaan, jonka pitäisi jäädä vielä Pietariin valmistelemaan hallitukselle ylen tähdellistä ehdotusta. Loginov oli aivan ymmällä moisesta kunniasta, ei hän ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan. Niin hän vaimolleen kirjotti. Olga näytti miehensä kirjettä hymyillen Ali Martikaiselle. Tämä hämmästyi ja ilostui, mutta sitten hän katsoi Olgaan pitkään ja ymmärsi, mistä yllätys oli lähtöisin. Hän yritti siitä nauraen huomauttaa Olgalle, mutta Olga pani hyväillen kätensä hänen suulleen ja sanoi: — Ei puhuta tästä sen enempää. Pitäähän Loginov raukankin osalle kerran jonkun huomaavaisuuden sattua. Ali Martikainen teki matkansa Olgan luo veneellä. Olga oli heti alussa tämän tien hänelle neuvonut, ja siitäpä luonnollisesti johtui, että Harpunovien vaanimiset jäivät niin laihoiksi. Venematka alkoi Baroninin lautatarhasta. Sinne samoin kuin sahoillekin oli Ali Martikaisella esteetön pääsy, vaikka ne olivat muulta yleisöltä suletut. Joka aamu hän kävi näön vuoksi sahoilla pakisemassa päivän kuulumiset sekä pujahti sitten pitkin rantaa leviävään lautatarhaan. Siellä oli työssä muutamia hänen entisiä tukkilaisiaan. Näiden avulla hän oli hankkinut itselleen veneen, jota hän säilytti lautatapulien välissä aivan huomaamattomassa paikassa. Miehet ihailivat entistä päällikköään ja pitivät visusti omana tietonaan hänen salaisuutensa. Venematka kävi ensin lautatarhan sivua pitkin. Sitten tuli autiota rannikkoa, jolla harvoin liikkui ketään ihmisiä. Rannikko päättyi metsäiseen niemeen, jonka ympäri kierrettyä jouduttiin yksinäiseen, hiljaiseen lahdenpoukamaan. Tässä poukamassa oli Loginovien uimahuone ja venevalkama, ja siitä vei tasotettu metsäpolku heidän kotiinsa. Olga odotti joka päivä rannassa Ali Martikaisen saapumista. Aluksi hän odotti uimahuoneen rappusilla. Hänen katseensa oli jännittyneenä suunnattu niemen kärkeen, ja kun Ali Martikaisen veneen kokka pisti näkyviin sen takaa, sykähti hänen sydämensä riemukkaasti ja hän alkoi heiluttaa tulijalle nenäliinaansa tervehdykseksi. Mutta eräänä päivänä hänelle pisti päähän kepponen. Hän tahtoi nähdä odotetun veneen jo ennen niemen kärkeen saapumista, ja siksi hän kiersi rantahietikkoa myöten niemeen ja istahti sinne tuuheiden puiden varjostamille rantakiville. Täältä oli vapaa näköala lautatarhalle asti, ja hänen odottava silmänsä huomasi heti, kun Ali Martikaisen vene irtautui lautatapulien varjosta ja alkoi nopeasti lähestyä nientä. Ali Martikainen istui keskituhdolla ja souti tasaisin, voimakkain vedoin. Vene kiiti eteenpäin aivan suorassa viivassa, ja joka vetäisyllä kohahti vesi korkealle sen kokan edessä. Kun tuo kohahdus näkyi, sykähti Olgan sydän rajusti. Pian joutui vene aivan lähelle. Silloin Olga painautui oksien alle kokonaan piiloon. Vain hänen silmänsä seurasivat sieltä veneen liikkeitä. Nyt joutui vene niemen kärjen kohdalle ja oli käännähtämäisillään lahteen. Olga päästi heikon huudahduksen. Ali Martikainen heristi korviansa ja lakkasi soutamasta. Hän suuntasi tutkivan katseen rannalle, mutta kun sieltä ei mitään näkynyt, käänsi hän päänsä ja vilkaisi uimahuoneen rappusille. Tämä vilkaisu toi hänelle varmuuden, hän pyöräytti veneensä rannalle ja huudahti iloisesti: — Kas vain, täällä taitaa olla eksynyt karitsa piilossa, etsitäänpäs! Hän nousi rannalle ja keksi pian Olgan päähineen ja silmät, jotka tirkistelivät kuin gasellin silmät oksien alta. Ali Martikainen veti hänet riemastuneena piilopaikastaan ja kantoi sylissään veneeseen istuttaen hänet rinnalleen. Loppumatkan he soutivat kahden, ja vene ennätti Olgan ilvehtiessä tehdä monta mutkaa ja koukeroa, ennenkuin jouduttiin matkan päähän. Tästä lähtien toistui sama etsiminen joka päivä. Aina keksi Olga uusia piilopaikkoja niemen metsiköstä, ja aina oli riemu yhtä rajaton, kun Ali Martikainen hänet vihdoin löysi. Välistä he unohtuivat pitkäksi aikaa istumaan kivelle sylityksin, ennenkuin loppumatkan jatkamisesta tuli mitään. Rannalta he taivalsivat käsi kädessä ja kiirehtimättä polkua pitkin. Jos oli yöllä ollut sadeilma, oli polulla vetisiä paikkoja, joiden yli Ali Martikainen kantoi Olgan sylissään. Jos oli kaunis poutailma, poikkesivat he polulta metsään ja tekivät siellä pitkiä kävelymatkoja. Joskus he myös istuivat uimahuoneen rappusille ja katselivat etelään ja kaakkoon päin avautuvia Äänisen rannattomia ulapoita, joilta seesteisellä syysilmalla voi erottaa kaukana kangastavia metsäsaaria. Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin mykevästi viettävää vesilakeutta vasten ilmassa riippuvilta puistikkotylvöiltä. — Mitä sinun mieleesi tuollainen kangastus tuo? kysyi kerran Olga värähtävällä äänellä. Ali Martikainen kietaisi kätensä Olgan uumille ja selitti: — Se kehottaa minua ponnistamaan eteenpäin. Elämä on rajaton niinkuin tuo vesilakeus, ja onni on siellä, se näkyy. Pitää vain pysyä rohkeana ja epäröimättä, tavottaa se, ennenkuin se pääsee liukumaan tuonne kaukaisuuteen, näkymättömiin. — Niin, ennenkuin se pääsee liukumaan, kertasi Olga. — Minusta on monasti tuntunut, kun olen katsellut noita saaria, että ne ovat jo häviämäisillään, aivan kuin olisivat painuneet kauemmaksi. Pelko ja epätoivo silloin mieleeni tuli ja pois piti paeta täältä. Mutta aina palasin uudestaan ja silloin näin ne taas selvästi. Uusi toivo syttyi silloin, sisässäni puhui ääni: se tulee kerran vielä, tulee, ole rohkea! — Se ääni ei pettänyt, sanoi Ali Martikainen. — Se ei petä milloinkaan, kun pysyy rohkeana. Sinä pysyit rohkeana, Olga, et masentunut, ja sinä tavotit elämän. — En itse sitä tavottanut, puhui Olga. — Sinä toit sen minulle. Sinä, Ali, olet minulle kahdesti elämän antanut, ensi kerran siellä Porokoskella ja toisen kerran nyt. Sinua saan kaikesta kiittää. Kävelymatkoillaan he puhelivat paljon tulevaisuudestaan, suunnittelivat sitä. Ali Martikainen sen suunnitelman laati, ja yhdessä se sitten kohta kohdaltaan tarkastettiin moneen kertaan. Ensimäinen tehtävä oli Ali Martikaisen matkustaminen Suomeen. Siellä hän järjestäisi kodin, johon Olga tilapäisesti voisi asettua asumaan. Kun se olisi kunnossa, kutsuisi hän Olgan kirjeellä, ja Olga silloin ilman muuta jättäisi Loginovin kodin. Sitten koetettaisiin Loginov taivuttaa avioeroon, jollei hyvällä niin pahalla. Olga arveli Loginovin taipuvan siihen mielisuosiolla. Ei heillä Loginovin kanssa enää pitkiin aikoihin ollut mitään yhteistä ollut, tuskin oli koskaan ollut. Olga eli omissa huoneissaan, Loginov omissaan. Vain yhteisten vierasten aikana ja ruokapöydässä he toisensa tapasivat. Ja Loginov oli pohjaltaan hyväsydäminen mies, ei hän koskaan pyrkinyt millään tavoin Olgan vapautta rajottamaan. Luulipa Olga Loginovin suorastaan säälivän häntä ja olevan hyvin valmiin avioeroon, jos hän vain sitä pyytäisi. Jos vastoin kaikkia odotuksia Loginov vastaan panisi, voisi Olga pelotella häntä niillä piirituttavuuksillaan. Niitä Loginov pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken, ja jos Olga niihin uhkaisi vedota, olisi häneltä luonto poissa. Avioero siis nähtävästi hyvin pian järjestyisi, ja lopusta kyllä selvittäisiin. Heti avioeron saatua he lähtisivät ulkomaille ja siellä hankkisivat liitolleen muodollisen vahvistuksen. Ali Martikainen oli aikonut lähteä ulkomaille vasta muutaman vuoden päästä, mutta voitaisiin sille matkalle aivan hyvin lähteä aikaisemminkin, kun asiat vaativat. Tällainen oli Ali Martikaisen suunnitelma, ja Olga hyväksyi sen täydellisesti. Mutta sen toimeenpano vaati aluksi heidän eroamistaan, ja siitä ei Olga tahtonut mitään tietää, ennenkuin Loginov palaisi Pietarista. Siihen asti pitäisi Ali Martikaisen viipyä hänen luonaan. Heidän onnensa oli vasta niin nuori, hän menehtyisi, jos hänen nyt heti pitäisi yksin jäädä. Hän ei voinut ajatella seuraavaa päivää Ali Martikaisen poistuttua. Hänen piti saada aikaa totutellakseen siihen ajatukseen. Ali Martikainen itse tunsi eron hyvin vaikeaksi ja hän jäi. Kotoa kyllä oli kiirehditty hänen paluutaan. Siellä oli tekeillä laajoja uudisviljelyksiä, joiden jatkamiseen olisi pitänyt palkata joukottain työväkeä. Mutta sitä varten olisi tarvittu itsensä isännän lopullinen, ratkaiseva sana. Häntä pyydettiin edes pikimmältään käymään kotona, jollei hän pitemmäksi aikaa voisi jäädä. Jollei hän heti tulisi, olisi syystöiden aika mennyttä ja suunnitelmat, joihin jo oli paljon rahoja pantu, jäisivät keskeneräisiksi. Ali Martikainen ei kutsua noudattanut. Onneksi hänellä sattui olemaan matkassaan tilustensa kartta. Hän istahti sen ääreen ja laati se ohjeenaan ulkomuistilta tarkan työsuunnitelman sekä lähetti sen postissa selittäen, että hänen itsensä oli tällä kertaa aivan mahdotonta päästä irti. Se asia selvisi sillä, mutta tuli toisia, jotka antoivat hänelle välistä kiusallista ajattelemisen aihetta. Kuta useammin Ali Martikainen mietti Olgan ja oman kohtalonsa lähintä ratkaisua, sitä vähemmän se häntä tyydytti. Alussa oli laatimansa suunnitelma tuntunut hänestä mukiinmenevältä, mutta vähitellen hän huomasi sen kokonaan sotivan vastoin periaatteitaan. Se ei sopinut yhteen hänen lakinsa kanssa. Hän tiesi itse rikkoneensa lakia, jota oli tähän saakka tukkijoella loukkaamatonna kunnioittanut. Hän oli tunkeutunut toisen kotiin, toisen sulkeman puomiaitauksen sisälle. Hän puolusti itseään sillä, että oli sen tehnyt elämän oikeudella, jonka hän katsoi korkeammaksi kaikkia muita lakeja. Sellaista oikeutta ei Loginovilla Olgaan ollut, Loginov oli ottanut Olgan kauppatavarana, korvauksena hyvyydestään. Siksi Ali Martikainen vähintäkään sääliä tuntematta ryösti häneltä Olgan. Mutta häntä loukkasi syvästi se, että Olgan pitäisi jäädä edelleen Loginovin katon alle, se tuntui hänestä suorastaan raukkamaiselta. Hänen lakinsa vaati menettelemään suoraan Loginovia kohtaan. Ja suora menettely oli se, että hän tekisi tilit kerralla selväksi ja hankkisi Olgalle muualta turvapaikan. Tämä ajatus kiusasi häntä yhtenään, mutta hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta asian tyydyttävään ratkaisuun. Hän tiesi Suomessa verrattain nopeasti voivansa järjestää Olgalle siedettävät olot. Hänellä oli hyviä ystäviä sekä kotipuolessaan että myös Etelä-Karjalan kaupungeissa. Heidän avullaan hän voisi hankkia Olgalle viihtyisän kodin, jossa tämän ei tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä, mutta jossa hän samalla saisi olla rauhassa uteliaiden ihmisten tungettelulta, kunnes avioero olisi selvitetty. Mutta välttämätön oli sitä ennen hänen oma matkansa Suomeen. Kirjeellisesti ei asiaa voinut selvittää, se oli liian arkaluontoinen. Masentuneena ja tyytymättömänä itseensä hän eräänä päivänä otti Olgan kanssa asian puheeksi ja ehdotti, että Olga menisi Pietariin sikäläisten tuttaviensa luo siksi aikaa, kun hän Suomessa olisi saanut Olgan kodin kuntoon. Olga katseli häntä hämmästyneenä, sitten alkoivat kyyneleet vieriä hänen poskilleen. Hän heittäytyi Ali Martikaisen kaulaan ja puhui: — Sinäkö, Ali, sinäkö tahdot, että minun vielä pitäisi sinne mennä? En voi sitä tehdä, se on mahdotonta. Tuntisin kulkevani siellä joka askeleella kuin liassa, tahrautuvani, ja minä en tahdo tahrautua. Minä kuulun sinulle ja sinulle minä tahdon pysyä puhtaana. — Mutta voithan sinä, rakas Olga, pysyä siellä syrjässä jonkun hyvän ystäväsi luona, huomaamatta. — Ei siellä voi, ne vetäisivät esille väkisin. Pitäisi taas lähteä teeskentelemään, kuuntelemaan niiden imarteluja ja itse imartelemaan. Ei, ei! Kauhistuttaa, kun vain ajattelenkin sitä. En osaa enää niitä imarrella, en tahdo sitä tehdä. Enkä voi kuunnella niiden imartelua, sillä se loukkaa minua vielä syvemmin. Minä en kuulu sinne, en ole koskaan kuulunut. Väkisin olen koettanut sinne totuttaa itseäni ja sitä tehdessäni olen jokaisella askeleella repinyt ja polkenut lokaan pala palalta parhaan osan oikeasta, pyhimmästä olemuksestani. Hän kietoutui yhä lujemmin Ali Martikaisen kaulaan, peitti hänen huulensa polttavilla suudelmilla ja jatkoi: — Sinähän tahdoit itse, että unohtaisimme sen, että minä tulisin hyväksi, sinun arvoiseksesi. Minä tahdon siksi tulla, mutta jos menisin sinne, särkyisi kaikki, menisi pirstaleiksi. Ali Martikainen heltyi. — Sinä olet hyvä, Olga, sinä olet minun arvoiseni, puhui hän. — En pyydä enää koskaan sinua sinne lähtemään. Jää tänne, vaikka se tuntuukin minusta hyvin vaikealta. — Vaikealta se minustakin tuntuu, alentavalta ja hyvin raskaalta. Mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin siellä. Täällä saan olla rauhassa omiin huoneisiini sulkeutuneena, minun ei tarvitse näyttäytyä Loginoville milloinkaan, jollen tahdo. Saan ajatella ainoastaan sinua, muistella niitä hetkiä, jotka olemme yhdessä eläneet, ja odottaa tulevaisuutta, meidän yhteistä tulevaisuuttamme. Myöhemmin samana iltana, jolloin tämä keskustelu tapahtui, Olga näytti Ali Martikaiselle sitä maljakkoa, jossa hänen kalleutensa olivat olleet. Se oli tyhjä. Ali Martikainen katseli häntä kysyvästi. Olga hymyili ja selitti: — En voisikaan enää sinne mennä, tuskin otettaisiin siellä missään minua vastaan. Olen lähettänyt kaikki korut niille, joille ne kuuluvat, ja pyytänyt heitä unohtamaan, että ovat milloinkaan tavanneet minua elämäntaipaleellaan. Olen ilmottanut heille löytäneeni oikean elämän, jota ikäni olen janonnut, mutta jota ei siellä ollut. Ali Martikainen katseli häntä ihastuneena ja sulki hänet syliinsä tulisesti, intohimoisesti. — Sinä olet rohkea ja päättäväinen, Olga! Sinä toimit niinkuin minäkin olen elämässäni toimia koettanut. — Niin, minä tahdon oppia sinun lakisi, puhui Olga. — Se laki kuuluu tästä lähtien myös minulle, ja minä tahdon sitä noudattaa kaikessa. Minä tahdon ruveta myös työtä tekemään yhdessä sinun kanssasi, sinun rinnallasi. Kun menemme ulkomaille, siellä luulen voivani auttaa sinua, etten ole vain taakaksi. — Et sinä taakaksi milloinkaan minulle ole, rakas Olga. Sinut saatuani tunnen voimani kymmenkertaisiksi. Tähän asti olen kulkenut elämäni yksin, aivan yksin. En ole pyytänyt keltään apua enkä ymmärtämystä. En tiedä, olisinko enää kauan voinut sitä kestää, monasti tunsin jo palavasti kaipaavani toista rinnalleni. Nyt olet sinä minulla, en pelkää enää väsymystä. Kolmatta viikkoa viipyi Loginov Pietarissa. Tämä aika oli Olgan ja Ali Martikaisen elämässä kuin yhtenäinen, katkeamaton onnenunelma, tuhatsäikeinen, rajattoman rikas. He elivät kokonaan toisilleen, he unohtivat ympärillään olevan maailman. Se tuntui heistä vain kaukaiselta muistolta, hämärältä, joka joskus liikahti jossakin syvällä mielenpohjalla, voimatta kuitenkaan häiritä heidän rikasta elämäänsä. Ei koko aikana Olga jalallaan astunut kaupunkiin. Kun Ali Martikainen sai kortin Rybinskajan järjestämiin suuriin kutsuihin, tiedusteli hän leikillään Olgalta, tahtoiko tämä vielä, että hän menisi sinne nykäisemään pois ne Rybinskajan hampaat. — Pitäköön hampaansa! nauroi Olga. — Sinä et saa sinne mennä, en minäkään mene. Se olisi kevytmielistä kalliiden hetkien tuhlausta. Yksi ilta on meille vuosien veroinen, ja senkö heittäisimme sillä tavoin menemään. Olga oli kuusikolmattavuotias, Ali Martikainen kaksi vuotta vanhempi. Kymmenen vuotta oli Olga ollut naimisissa Loginovin kanssa, kymmenen pitkää vuotta oli hän kahleitaan kantanut, tuntenut niiden painon jokaisella askeleella, koskaan osanottoa ja sääliä löytämättä. Hän oli tuntenut polttavaa elämänjanoa sielussaan, se oli lakkaamatta soittanut hänen korvissaan, mutta elämä, oikea elämä oli aina paennut hänen edestään, kun hän epätoivoissaan oli sitä tavottanut. Hän oli ollut menehtymäisillään, kun kesät tulivat ja menivät suurta elämää uhkuen, mutta välittämättä hänen kahlitusta kohtalostaan. Niiden yltäkylläisten mahlojen vuotaessa hän oli vain kahta polttavampina sydämensä intohimot tuntenut. Ja joka syksyn kellastuneet lehdet olivat tuntuneet hänestä käärinliinoilta, jotka kerros kerrokselta peittivät ja hautasivat hänet täyttymättömien toiveittensa aavealhoon. Nyt oli kaikki muuttunut kuin lumouksesta, suuri elämä oli hänelle auennut. Se kuohui hänen ylitseen, se huuhtoi hurjin riemunhulvahduksin hänen sydämensä polttavia haavoja, se paransi ja lääkitsi ne. Se virtasi sytyttävänä hänen suoniinsa, se kutsui, houkutteli ja herätti hänen sielunsa salatuimmat, ennen aavistamattomat lähteet. Ne sulivat ja kumpusivat yli äyräittensä, hän ei voinut eikä tahtonut niitä pidättää. Hän tahtoi saada täyden korvauksen hukkaanmenneistä vuosista. Hän tahtoi saada elämää ja antaa oman elämänsä kokonaan, tinkimättä. Hän antautui silmät ummessa elämän ihanaan syleilyyn. Ei Ali Martikainenkaan voinut puolinaisesti elää. Tähän asti hänen elämänsä oli ollut työtä, loppumatonta työtä. Mutta viime aikoina oli hänen sisässään alkanut yhä kuuluvammin puhua ääni: ei työ yksinään ole elämä, elämässä on vielä korkeampi laki kuin työn laki. Hän tajusi täydelleen, mitä tuo kaipaava ääni merkitsi. Hän tunsi elämänsä väkevien pohjavirtojen alkavan maltittomina liikahdella ja hän oli myös selvillä, että kun ne virrat kuohumaan kohoaisivat, täytyisi hänen totella niitä. Tähän asti tuo kuohuminen oli estynyt, hänen tielleen ei ollut osunut naista, joka olisi kyllin voimakkaasti vaikuttanut hänen tunteisiinsa. Hän oli leikitellyt naisten kanssa, mutta ne eivät häntä tyydyttäneet. Hän kaipasi enemmän, hän kaipasi naista, jolla oli suuri sydän ja syvä, sytyttävä intohimo. Hän tahtoi antaa paljon rakastamalleen naiselle, mutta hän vaati häneltä myös paljon. Hän odotti, ja se nainen tuli hänen tielleen. Olgan silmät olivat löytäneet tiensä sinne, mikä muille hänen olennossaan pysyi iäti salattuna ja sulettuna. Niiden silmien polttava katse oli sulattanut ja särkenyt kaikki kuoret, joiden alla hänen elämänsä pohjavirrat uinuivat. Ne kuohuivat kätköistään esille keväisen kosken, purkautuvan tulivuoren voimalla. Ne vihkiytyivät yhteen Olgan olennosta vastaansa tulvehtivan elämän kanssa ja hukuttivat hänet onnen hekumaan. Hän tunsi jokaisessa suonensylkähdyksessä Olgan olennon läsnäolon. Yksi ainoa Olgan katse korvasi hänelle karun lapsuuden ja ilottoman nuoruuden kaikki kieltäymykset. Yksi ainoa Olgan hyväily oli hänestä enemmän kuin kaikki ne tanhu-ilot, joiden ohitse hänen elämässään oli kulkea täytynyt. Hän ei katunut kieltäymyksiään, hän kiitti kohtaloaan, että se oli säästänyt hänen elämänsä mahlan puhtaana ja kuohuvana tänne asti. Sen voima oli vetänyt hänen syliinsä Olgan, ja Olga antoi hänelle kaikki, mitä hän kaipasi, mitä hän janosi. He elivät suurta ja ihanaa elämää, eikä ympäristö heitä millään tavoin häirinnyt. Ei häirinnyt heitä Loginovien palveluskunta, joka jumaloi emäntäänsä ja ummisti kaikelle silmänsä. Eivät myös kaupungilla liikkuvat juorut heitä häirinneet, ei kaukaisinkaan kaiku niistä ylettänyt heidän korviinsa. He eivät niistä välittäneet, he elivät omassa suletussa valtakunnassaan, jossa vain heidän rakkaudelleen oli tilaa ja jonka erotti muusta maailmasta Loginovien puistoa ympäröivä korkea raja-aita. He tekivät päivillä kävelymatkoja joskus hyvinkin kauas metsään ja palasivat sieltä vasta illan hämärtyessä virkeinä ja onnellisina. Illat he viettivät Olgan huoneissa, kertaakaan jalallaan astumatta yhteisiin suojiin. He tahtoivat kokonaan unohtaa niiden olemassaolon ja he unohtivat sen. Olgalla oli huoneissaan oma pianonsa ja hän soitti sitä joka ilta pitkät ajat. Hän soitti hyvin, ja Ali Martikainen kuunteli lumottuna. Soitto tuntui nyt koskettavan hänen sydämensä kieliin aivan toisella tavoin kuin tähän asti. Ennen oli moni kohta jäänyt hänelle hämäräksi, nyt hän ymmärsi täydellisesti sävelistä kumpuavan elämän. Hänen sielunsa oli avartunut ja suurentunut, sille aukeni yhtenään uusia, ennen aavistamattomia näköaloja, joille Olga hänet sävelten siivin ohjasi milloin hyväilevästi viihdyttäen, milloin hurjaan intohimojen kuohuntaan kohoten, milloin polttavan kaipauksen kieliä kosketellen. Ali Martikainen sanoi kerran soiton tauottua Olgalle: — Sinä lupasit, Olga, ruveta tekemään työtä minun rinnallani, kun menemme ulkomaille, lupasit auttaa minua. Mutta tiedätkö, miten paljon sinä jo nyt autat minua. Minun sieluni oli aivan hiomaton, näköpiirini ahdas ja yksipuolinen. Mutta sinun lumoavien käsiesi kosketuksesta tunnen silmieni aukenevan, niin että näen selvinä monta elämän ongelmaa, joista minulla ennen oli vain hämärä aavistus. Sinä muokkaat ja kasvatat minusta aivan uuden ihmisen, viet minut hellällä, mutta varmalla kädellä tukkijoelta suureen, ihanaan maailmaan. Saan olla kiitollinen hyvälle kohtalolle, että se lähetti sinut tielleni. — Enemmästä minä saan sitä kohtaloa kiittää, lausui Olga painautuen hänen syliinsä. — Olin jo niin väsynyt, ettei edes soitto jaksanut minua elämän mataluudesta nostaa. Se toi mieleeni vain kahta polttavampana toivottoman ikävän ja jäätävän tuskan. Ihan pelkäsin monasti pianoni kieliä kosketella. Nyt soitan mielelläni, soitan sinulle ja itselleni rakkautemme ikuista ylistystä. Hän hyväili Ali Martikaisen tukkaa ja jatkoi: — Pidätkö minua kevytmielisenä, Ali, jos teen sinulle yhden tunnustuksen? — Mikä se tunnustus on? — Se on se, että minä rakastuin sinuun ensi näkemältä, siellä Porokoskella, rakastuin auttamattomasti, minä suuren maailman nainen olevinani! En saanut sinusta pois ajatuksiani millään. Aina asui mielessäni semmoinen aavistava odotus. Tuntui kuin olisit aina seisonut jossakin aivan lähellä, näkymättömissä, mutta lähellä elämäni kynnystä ja puhunut: odota vähän, minä tulen! Polttavasti silloin kaipasin sinua, mutta kuitenkin minun oli hyvä olla. Vuodatin monasti onnen kyyneliä ja soitin ihan haltioissani iltakaudet. Ja sävelet tuntuivat riemukkaasti laulavan: hän tulee, hän tulee kohta! Ja sinä tulit, sinä avasit oven ja seisoit kynnyksellä. Sinä valtasit ja täytit heti sieluni jokaisen salatuimmankin sopukan, ei jäänyt enää sinne millekään muulle tilaa. En voi ajatella elämää ilman sinua, en mitään voi ilman sinua ajatella. Jos sinä poistuisit ja painaisit oven kiinni perässäsi, jäisi vain kolkko tyhjyys jälelle, olemattomuus. — Minä en poistu! sanoi Ali Martikainen kietoen kätensä hänen vyötäisilleen. — Minä jään ja pidän sinut kokonaan. — Minä tiedän, että sinä pidät kokonaan, puhui Olga. — Tiesin sen jo edeltäpäin. Sinussa asuu semmoinen vastustamaton voima, se vetää puoleensa. Sinä olet vaarallinen mies naisten lähettyvillä. Ali Martikainen katseli häntä nauravin silmin. — Niinkö luulet, Olga, että minä olen vaarallinen mies? Minä pelkään sinun olevan melkein yhtä vaarallisen naisen, ja silloinhan sovimme erinomaisesti toisillemme, pysymme tasapainossa! Kun he seuraavana iltana — se oli perjantai — palasivat hämärissä kävelymatkaltaan, oli Olgan pöydällä kirje Loginovilta. Hän avasi sen huolettomasti ja alkoi lukea, mutta kalpeni äkkiä. Kirje putosi hänen kädestään, ja hänen katseessaan kuvastui toivoton säikähdys. Ali Martikainen arvasi sen syyn. Hänenkin sydäntään vihlaisi oudosti; hän kysyi hillityllä äänellä: — Loginov tulee kotiin, niinkö? — Niin, hän tulee huomenna, kuiskasi Olga tuskin kuuluvasti. Ali Martikainen näki Olgan joutuneen kokonaan pois suunniltaan. Hän sai vaivoin hillityksi oman mielenliikutuksensa, veti Olgan hellästi syliinsä ja koetti häntä rohkaista. — Kerranhan sen kuitenkin piti tapahtua, puheli hän. — Koeta nyt olla rohkea, rakas Olga. Olethan luvannut eronaikamme uljaasti kestää. Ei se tule pitkälliseksi, minä lupaan. — Minä koetan kestää! kuiskasi Olga. Mutta hänen äänestään kuuli, että rohkeus oli kaukana. Hän alkoi nyyhkiä ja painoi päänsä Ali Martikaisen olkapäätä vasten. Ali Martikaiselle oli viime päivien kuluessa jo parisen kertaa vilahtanut mieleen viimeinen ilta, minkä he saisivat kahden kesken viettää. Hän oli itse tuntenut, että se tulisi vaikeaksi heille molemmille, mutta näin vaikeaksi hän ei sitä ollut osannut kuvitella. Olga oli aivan epätoivon rajalla, hän nyyhki ja vapisi kuin pahasti vilustunut karitsa, joka on eksynyt emostaan ja avuttomana painautuu löytäjänsä syliin. Ali Martikainen hyväili häntä hellästi, koetti kuivata hänen kyyneliään ja katsella häntä rohkaisevasti silmiin, pidellen hänen päätään molemmin käsin. Lopuksi hän alkoi puhua suunnitelmastaan, saadakseen Olgan mielen käännetyksi toisille aloille. Hän kuvaili vielä kerran yksityiskohdittain, millaisen kodin hän hänelle valmistaa ja miten kaikki järjestää siihen kuntoon, että Olga voi sinne muuttaa. Aluksi Olga ei näyttänyt ensinkään kuulevan hänen puhettaan, mutta vähitellen hän rauhottui ja alkoi antaa katkonaisia vastauksia, kun Ali Martikainen hellävaroen tiedusteli hänen mielipidettään lukuisista pikku seikoista, joista vain naiset voivat täysin perillä olla. Tahallaan hän tekeytyi tietämättömäksi monesta kohdasta ja sai niin Olgan lämpenemään, jopa hymyilemään kyyneltensä läpi. Lopulta he keskustelivat vilkkaasti, laskivat päiviä, — mikä menisi Ali Martikaisen matkaan, mikä huoneiden vuokraamiseen, mikä niiden kalustamiseen ja Olgan tulevien lähimpien ystävien valmistamiseen. Hän kertoili Olgalle näiden tulevien ystäviensä luonteesta, heidän harrastuksistaan ja heidän perheoloistaan. Hän oli jo monasti ennen sen tehnyt, mutta hän teki sen vielä kerran ja sai Olgan mielen viihdytetyksi. Tavan takaa hän kyllä tunsi omaa sydäntään ilkeästi kouraisevan; tuntui kuin hänen sisässään olisi puhunut ääni: Elä petä itseäsi! Suunnitelmasi on huono, sinä jätät Olgan pitkäksi aikaa sen miehen hoivaan, jolta aiot hänet ryöstää, alennat itsesi hänen silmissään, et menettele suoraan ja lakisi mukaan! Ja Olga nääntyy suruun ja masentavaan häpeään odottaessaan sinun kutsuasi. Niin, hän tiesi tuon äänen puhuvan aivan oikein. Hän menetteli miehuuttomasti, alensi itseään ja tuotti nöyryyttäviä kärsimyksiä Olgalle, mutta mahdotonta oli toisin menetellä. Olgaa ei voinut edeltäpäin kaikkea valmistamatta viedä vieraaseen maahan, uppo-outojen ihmisten pariin. Olgalle piti uudessa ympäristössään osottaa hellyyttä, hänen lähelleen piti saada edes muutamia ihmisiä, jotka häntä ymmärtäisivät, osaisivat häntä rohkaista ja samalla pitää hänet loitolla sellaisista kosketuksista, jotka voisivat häntä haavottaa ja tuottaa hänelle mielipahaa. Sen lisäksi piti Olgan lähdön tapahtua kiusallista huomiota herättämättä. Hienotunteisuus Olgaa itseään ja hänen entistä kotiaan kohtaan vaati niin menettelemään. Muu ei voinut tulla kysymykseen, kaiken piti tapahtua aivan kuin hän, Ali Martikainen, ei olisi tiennyt mitään koko hankkeesta. Entäs Loginov! ilkkui ääni hänen sisällään. Mitä hän sanoo sitten jälkeenpäin, kun näkee miten kavalasti menettelit? Ja mitäs muut sanovat? Säästyykö Olgan oma ja kodin maine sillä tavoin sen paremmin kiusalliselta huomiolta? Näin riehui hänen sisällään taistelu, masentava ja nöyryyttävä, mutta hän koetti painaa sen alas ja hän onnistui siinä. Hän nauroi ja laski leikkiä sekä johdatti lopuksi keskustelun niihin käytännöllisiin seikkoihin, jotka Olgan pitäisi kotoaan lähtiessään ottaa huomioon. Tätä asiaa oli aiemmin vain ohimennen kosketeltu, ja siksi Olga vilkkaalla mielenkiinnolla siihen tarttui. Sovittiin, että Olga jättäisi Loginovin kodin sellaiseksi kuin se oli ja ottaisi mukaansa ainoastaan välttämättömimmät omat tavaransa. Olisi kyllä ollut lukuisia rakkaiksi käyneitä pikku esineitä mutta Olga lupasi päättävästi ne uhrata. Ne vain olisivat uusissa oloissa muistuttamassa ikävästä menneisyydestä. Todellista kaipausta sanoi Olga tuntevansa ainoastaan kukkas-istutuksistaan erotessaan. Niiden hoitelemiseen oli hän uhrannut kaiken sen hellyyden, jota muut eivät kaivanneet, ja ne olivat saaneet hänet unohtamaan monta raskasta hetkeä. Oli myös muutamia vanhoja palvelijoita, joiden tulevaisuus tuotti Olgalle ajattelemisen aihetta, mutta sovittiin lopuksi, että avioeron yhteydessä koetettaisiin Loginov taivuttaa heistä huolehtimaan. Olga arveli Loginovin siihen suostuvan, sillä hyvin hän aina oli palvelusväkeään kohdellut. Uudesta ja entisestä kodista puhuttaessa kului ilta hyvän matkaa aivan huomaamatta. Mutta lopuksi alkoi tämä keskustelun aihe tyhjentyä, ja apealta alkoi silloin olo tuntua. Oli aivan kuin painajainen olisi hiipinyt huoneeseen, täyttänyt sen kokonaan näkymättömillä yökönsiivillään ja alkanut lähennellä heitä hitaasti, mutta varmasti. He kumpikin tunsivat tuon painajaisen läsnäolon, se ahdisti heidän henkeään, se kuoletti sanat heidän huulilleen. Silloin Olga rupesi laulamaan. Ali Martikainen oli jo monasti ennen pyytänyt häntä, sillä hän tiesi Olgalla olevan hyvän äänen. Olga oli estellyt ja valitellut, ettei hänen äänensä ollut oikein kunnossa. Hän oli sanonut tahtovansa laulaa vasta sitten, kun hän voisi laulaa hyvin, siihen asti saataisiin tyytyä hänen soittoonsa. Nuotteja valikoidessaan Olga selitti: — Tahdoin säästää laulun täksi illaksi. Tiesin edeltäpäin, että tämä meille kaikkein vaikeimmaksi tulisi. Olgan laulu oli Ali Martikaisen mielestä ihmeellistä. Ei hän luullut milloinkaan kuulleensa niin kuulaan kirkasta ja soinnukasta sekä samalla niin pehmeästi hyväilevää ääntä. Ja Olga vuodatti kaiken sielunsa säveliin. Niistä soivat muistot menneiden pitkien vuosien kärsimyksistä, niistä kumpusi suuren rakkauden riemu ja vaikeroi erohetken tuska. Ali Martikainen unohti ympäristönsä, unohti kaiken. Hän tunsi kokoavansa valoisiin, avartuviin ilmapiireihin, jossa silmä voi mittaamattomien matkojen päästä nähdä alle häipyvien salojen siinnon, kangastelevat kaupungit ja niissä elävien ihmisten onnenkaaret. Ja hän kuuli kummia ääniä: lintujen liverrystä, koskien kohua, kaukaisen meren mahtavaa pauhinaa ja ihmisääniä, onneaan ylistäviä, taistoon terästäviä ja polvilleen painuneiden raskaita, korkeuteen kohoavia huokauksia. Mutta ylitse kaiken, koko avaruuden täyttävänä, sen ilmapiirit sävelin syleillen ja tuhansina kaikuina kiiriskellen helisi ihmeellinen laulu, Olgan laulu. Olga lauloi kauan. Vuoroin hän lauloi vaikeita, voimia kysyviä kappaleita, jotka kiihdyttivät hänen verensä, saivat sen karkeloimaan hänen poskillaan, vuoroin taas keveitä, leikkiviä kansanlauluja, jotka soluivat kuin hieno, heläjävä hopeavirta hänen huuliltaan. Viimeiseksi Olga lauloi aunukselaisen kansanlaulun, jossa tyttö valittaa suruun menehtyvänsä, kun mielitietty matkoilla kaukana kulkee. Tämän laulun viimeisessä säkeistössä värähti Olgan äänestä hiljaa hiipivä, ahdistava tuska. Ja kun viimeinen sävel hiljaa helähtäen katkesi, tuntui Ali Martikaisesta kuin olisi valo sammunut. Hänen sieluunsa tuli kumma kuva: Hän oli melovinansa sohollaan tulvan peittämässä kuusikkokorvessa. Hän ajeli sinne paenneita karkulaistukkeja. Päivänvalo vain hiukan pilkahteli kuusten latvojen lomista. Lopulta se hävisi kokonaan, tuli aivan hämärä, kummallinen hämärä ja outo hiljaisuus. Kuusten rungot kohosivat vedestä kuin aaveet, hänestä tuntui, kuin hän olisi kulkenut loputtomassa kalmistossa, ja ilma oli painostavaa. Hän tunsi kylmänväreitä olennossaan, hän oli tukehtumaisillaan. Hän havahtui siihen, että Olga hiipi hänen syliinsä. Hän katsahti Olgan silmiin. Niistä vieri suuria kyyneleitä ja niistä puhui äänetön, nöyrä rukous. Silloin viilsi raju, tärisyttävä tuska hänen sydäntään. Hän puristi Olgan mielettömästi rintaansa vasten. Tällä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka vaikea hänen oli erota Olgasta. X. Aamupäivällä sunnuntaina Ali Martikainen lopetteli matkalaukkujensa täyttämistä. Hän oli huonolla tuulella, masentunut ja itseensä tyytymätön. Edessä oleva ero Olgasta ja nöyryyttävä ajatus Olgan jäämisestä Loginovin katon alle ties miten pitkäksi aikaa kiduttivat häntä yhtenään. Ne olivat kiduttaneet häntä koko eilispäivän, jonka hän oli viettänyt hievahtamatta huoneestansa mihinkään. Se päivä oli tuntunut hänestä iankaikkisuudelta. Hän ei ollut tavannut Olgaa, sittenkuin oli eronnut hänestä myöhään perjantai-iltana — tai oikeammin sanoen lauantaina aamun hämärtäessä. Siitä tuntui kuluneen vuosia, mittaamattoman pitkiä ja toivottoman ikäviä vuosia. Hänen sydäntään viilsi ajatus: — Miltä tuntuisi viikkokauden tai kahden erossaolo? Olga oli sanonut, ettei voinut ajatella seuraavaa päivää hänen poistuttuaan. No paljon paremmin ei ollut hänen itsensä laita, se hänen täytyi itselleen myöntää. Ei hänkään kyennyt ajattelemaan eteenpäin, hän tunsi suorastaan masentavaa tylsyyttä. — Jos Olga olisi muualla, ei Loginovilla, niin sitten kyllä! liikahti hänen mielessään, ja taas alkoi sama kiduttava ajatusten kiertokulku. Hän sai matkalaukut lähtökuntoon ja istahti sohvalle kolkoksi ja autioksi käyneessä huoneessaan. Hän sai yht'äkkiä mielijohteen, että hän oli hautajaisiin lähdössä. Hämärää oli vielä, ketä tai mitä haudattaisiin, mutta apea, tympäisevä hautajaistunnelma painoi häntä. Jossakin hänen sydämensä pohjalla vilahti ajatus: — Ehkäpä, ehkäpä meidän suuri onnemme on hautaan menossa. Hänelle tulivat mieleen Olgan sanat: Meidän onnemme on vielä niin nuori; jos me nyt heti eroaisimme, särkyäsi kaikki, menisi pirstaleiksi. Olga oli puhunut totta, tosiaan hän tunsi aavistavaa pelkoa kaiken särkymisestä. Hän oli näkevillään itsensä seisomassa vasta täytetyn haudan reunalla, ja hänen rinnallaan seisoi Olga vilusta väristen ja itki hiljaa, sillä siihen hautaan oli peitetty heidän suuri ja ihana onnensa, heidän elämänsä. He olivat enää vain varjoja. Hän tunsi vilunväreitä, oli kuin kylmä henkäys olisi tullut jostakin ja hipaissut hänen ohitseen häntä koskettaen. Säpsähtäen hän silmäsi ympärilleen ja koetti väkisin irtautua masentuneesta mielialastaan. Hän koetti kääntää ajatuksensa taaksepäin ja onnistui siinä hetkiseksi. Hänelle tuli mieleen onnellisia muistoja, tuli tulvimalla yhdessä elettyjen päivien ja viikkojen varrelta. Hän ummisti silmänsä ja muistutteli jokaista kohtausta rannassa, jokaista kävelymatkaa, jokaista iltaa Olgan huoneissa, Olgan soittoa, Olgan hyväilyjä. Hän tunsi niiden hyväilyjen sytyttämän palon suonissaan läikehtivän, hän näki Olgan silmät, tunsi hänen pehmeän tukkansa kosketuksen, hänen suudelmiansa polton. Ne muistot täyttivät koko hänen elämänsä. Niiden edellinen aika, koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä. Kuinka hän oli voinut niin kauan ilman Olgaa elää, yksinään, ypöyksinään? Eihän siinä ollut mitään järkeä. Mutta sitten tuli hänelle mieleen perjantai-ilta, heidän viimeinen iltansa, Olgan laulu ja hänen sieluunsa tullut kumma kuva sen loputtua. Hän näki taas tuon saman kuvan, saman hämärän kuusikkokorven yhtä aavemaisena. Ja hän näki myös uudelleen Olgan silmien katseen, sen katseen, joka niissä oli, kun Olga hiipi hänen syliinsä. Mitähän Olga silloin ajatteli? viilsi tuskallinen kysymys hänen mieltään. Se katse oli niin nöyrä, rukoileva, siinä oli äänetön pyyntö, jota Olgan huulet eivät rohjenneet kuiskata. Mikä se pyyntö oli, mikä? Hän havahtui ja muisti, että hänen piti lähteä Olgan luo jäähyväisille. Kiduttavaa se oli Loginovin läsnäollessa. Hän oli ensin aikonut sanoa Olgalle, ettei voinut tulla, että hänestä oli liian nöyryyttävää nähdä Loginovia, katsella hänen hymyään ja kuunnella hänen vastenmielisiä kohteliaisuuksiaan. Hän oli ollut ehdottamaisillaan, että Olga tulisi häntä laivalle saattamaan, mutta samassa oli hänelle jylähtänyt mieleen: — Olgan täytyy jäädä Loginovin seuraan kenties kokonaiseksi kuukaudeksi ja sinä tahdot paeta häntä näkemättä! Silloin hän oli syvästi hävennyt ja luvannut tulla. — Ehkäpä, ehkäpä saamme edes hetkisen olla kahden kesken! kuiski hänen mielessään toivo, ja hän alkoi kiireellä hankkiutua lähtöön. Silloin kuului koputusta ja ovenvartija toi kirjelipun, ojentaen sen hänelle syvään kumartaen. Hän oli huomaavinaan ovenvartijan kasvoilla merkitsevän hymynvilahduksen. Hän tunsi tuoksusta ja hienosta, rohkeasta käsialasta kirjeen Olgan lähettämäksi. Vapisevin käsin hän repäisi kuoren auki heti kun tuoja oli hävinnyt ovesta. Kirje oli lyhyt, se kuului: »Rakas Ali! Jätä lähtösi huomiseen. Minun pitää tänä iltana mennä urakoitsijani juhlaan kauppaseuran klubille, itse Makari kävi eilen pyytämässä. Nousisi myrsky, jos jäisin pois, ja ehkä myös Loginov alkaisi jotakin aavistaa. Hartaasti pyydän, tule minun tähteni sinäkin sinne. En yksin enää voi niiden katseita kestää, en ole entiseni. Loginov on onnellinen Pietarissa saamastaan huomiosta, ei voi tehdä muuta kuin hokee siitä, antamatta hetken rauhaa. Minun on vaikea olla, hyvän vaikea ja ikävä, en ole vielä tottunut. Eilispäivä melkein näännytti, yöllä valvoin ja muistelin sinua. Tulethan, Ali! Siellä sitten sovimme huomisesta. Olgasi.» Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä pitkään ja hartaasti. Hän tunsi sen tuoksusta henkivän vastaansa Olgan rakkauden hyväilevänä ja lämpimänä. Tuntui aivan siltä, kuin Olga itse olisi huomaamatta hiipinyt hänen huoneeseensa ja täyttänyt sen olennollaan. Hänen tuli hyvä olla. Hän syventyi uudestaan sana sanalta läpikäymään kirjettä hitaasti ja suurella hartaudella. Se oli lyhyt, ja kuitenkin se sisälsi hänen mielestään niin paljon. Olga valitti, että hänen oli hyvän vaikea ja ikävä olla, ettei hän ollut vielä tottunut. No sen hän uskoi. Tuskin Olga ensinkään tottuisi, hänestä itsestäänkin se tuntui mahdottomalta, vaikk'ei häntä kiduttamassa ollut Loginov niinkuin Olgaa. Se hassu luuli tuottavansa iloa Olgalle yhtenään jaarittelemalla Pietarissa saamastaan suosiosta! Ja siihen tulivat ne urakoitsijat vielä juhlineen. Oli hänkin niihin jo eilen kutsun saanut, mutta unohti koko asian, ei välittänyt. Mutta Olgan piti sinne mennä välttääkseen kiusallista huomiota, ja Olga pelkäsi mennä yksinään, hän ei ollut entisensä. Se oli totta, Olga oli paljon muuttunut siitä, kun hän tapasi hänet ensi kerran Porokoskella. Silloin oli Olgan käytös ollut vallatonta, se oli melkein vivahtanut ylimieliseen uhmailuun. Nyt oli ylimielisyys hävinnyt, Olga oli tullut hiljaisemmaksi. Reipas hän kyllä oli, mutta ei teeskennellyt enää, ei tahtonut teeskennellä. Olga oli luopunut entisistä aseistaan. Olgan katse välistä aivan kuin aneli suojaa ja pakeni hänen turviinsa. Hänen sydämensä valtasi rajaton hellyys: hän kyllä suojelee Olgaa, suojelee ikuisesti! Hän tunsi verensä kuumenevan, kun tulivat mieleen urakoitsijani juhlat. Aikoivatko ne siellä ehkä Olgaa loukata, kun Olga pelkäsi yksin mennä? — Hyvä, minä tulen sinne, tulen, Olga! puheli hän itsekseen. — Koettakootpas vain loukata ainoallakaan sanalla, ainoalla katseellakaan, silloin joutuvat tekemisiin minun kanssani! En olisi välittänyt heidän juhlistaan, mutta nyt tulen, matka jääköön. Ovelle koputettiin taas, ja ovenvartija tiedusti syvään kumartaen, saisiko hän jo lähettää viemään matkatavaroita laivalle. — Ei vielä tänään, matka jää huomiseen, ilmotti hän lyhyesti. Ovenvartija katsahti kummissaan, mutta sitten vilahti jälleen hänen naamallaan merkitsevä hymy. Hän peitti sen nopealla kumarruksella ja peräytyi luokkina ovesta. Mennessä loisti koko hänen naamansa; hän mutisi: — Olga Nikolajevna suvaitsivat pidättää. Tunsin hajusta kirjeen, vaikka tuoja oli outo. Ali Martikainen alkoi hätäilemättä aukoa yhtä sulkemistaan matkalaukuista. Sieltä hän veti esiin hännystakin ja muut siihen kuuluvat pukineet. Hän oli tilannut sen parhaan petroskoilaisen muotiliikkeen välityksellä Pietarista, mutta ei kertaakaan ollut sitä käyttänyt. Nyt hän päätti sen pukea ylleen. Hän naurahti uhkamielisesti: — Mennään sitten heidän juhliinsa oikein herroiksi eikä nurkkia nuohoen! Hän alkoi tuntea hyväntuulista uteliaisuutta, kun tiesi näkevänsä siellä kaikki ne urakoitsijapukarit, Shirnikovit ja muut, joista oli kuullut Olgalta ja joista hän paria itse keväällä oli nöyryyttänyt Soimijoella. Taisi olla niillä vielä vähän hampaankolossa hänen varalleen, mutta sai olla. — Ei paeta, kun kerran niiksi tuli! hymyili hän. — Katsellaan nyt ihan silmästä silmään, että toistekin tunnetaan. * * * * * Urakoitsijain juhlat olivat vanhastaan kuuluisat Petroskoin kaupungissa. Joka syksy he sellaiset viettivät, ja sillä kertaa ei kauppaseuran komealla klubilla ollut muilla kuolevaisilla sananvaltaa. He maksoivat tinkimättä, ja niinpä heidän ja heidän vieraittensa piti myös saada elää tinkimättä, syödä tinkimättä ja ennen kaikkea juoda tinkimättä. Välistä saattoivat nämä juhlat venyä kokonaisen viikkokauden kestäviksi juomingeiksi. Tällä kertaa oli vielä aivan erikoinen syy juhlimiseen. Kesä oli ollut runsasvetinen, ja sellaisina kesinä tukkiurakoitsijat ansaitsivat hyvin. Silloin muuttuivat huonotkin uittoväylät hyviksi, ja runsas toinen puoli urakkasummasta voi jäädä urakoitsijan taskuihin. Tämä kaikki oli asianmukaisella pontevuudella selvitetty tehtävänsä tasalla olevalle klubin hoitajalle, ja hän oli ottanut sen huomioon juhlavarusteluissa. Klubin ison juhlasalin pitopöytä aivan notkui yltäkylläisyydestä, ja keittiössä valmisti Pietarista tilaisuutta varten hankittu ylikokki herkkuja sellaisia, joiden vertaa ei joka päivä tarjota Aunuksen mailla. Erikoisesti pisti silmään juomatavarojen runsaus. Niitä varten oli ruokasalin seinustalle varustettu oma pitkä pöytänsä. Sillä pöydällä oli ämpärittäin viinaa, kaikenlajista ja kaikenväristä, alkaen lauhkeista ja huokeasti alas soluvista pöytäviinoista ja päättyen voimallisesti maustettuihin ryytiviinoihin, joilla nirsot herkuttelijat koettavat ruokahaluansa ärsyttää. Viinan lisäksi oli runsaasti ulkolaisia viinejä ja samppanjaa palanpainikkeeksi. Niinikään oli konjakkia ja liköörejä ladattu valmiiksi suuriin jäähdytysastioihin niiden varalta, jotka joskus sinne saakka ennättäisivät. Kutsuvieraina saapui juhliin sahojen herroja ja kaupungin liikemaailman parhaimmistoa. Oli siellä ukko Baronin perheineen, olivat kaikki Ali Martikaisen klubituttavat ja paljon muita. Oli myös kaupungin virka-aateli edustettu. Mahtavimpana miehenä siinä joukossa komeili poliisipäällikkö Rybinskij uudenuutukaisessa everstin univormussa ja kaksi tähteä rinnassa. Hänen rinnallaan näyttivät aivan arkalaisilta notaari Harpunov ja piirioikeuden sekä kuvernementin kanslian virkailijat, vaikka monella niistäkin oli tähdentapainen rinnassaan. Kirjavia olivat juhlavierasten pukimet, sekaisin univormuja, hännystakkeja ja aitovenäläisiä kauhtanoita, joihin rasva näytti ihan päälle kihonneen. Mutta vasta naisten pukimissa tämä kirjavuus korkeimmilleen kohosi. Rybinskaja ja muutamat muut upeilivat pietarilaisissa salonkivarusteissa yllään jalokiviä, enimmäkseen kai väärennettyjä. Siitä sitten alkoi asteikko, lennokkaan mielikuvituksen luoma, päättyen kirjaviin, helakanvärisiin kansallispukuihin, joissa yksinkertaisemman kauppiasluokan naisedustajat vaatimattomina esiintyivät. Hajuvesien tuoksu naisvierasten parvessa oli niin sekava ja voimallinen, että ankarat ryypyt aistien katkaisemiseksi olivat tosiaan paikallaan. Itse pitojen isännistä oli runsaampi osa venäläisiä tai puolivenäläisiä. Kaikki he olivat päivettyneitä, enimmäkseen paksuniskaisia ja takkupartaisia, silmät kiiluen ahnaina ja himokkaina. Rohkeina ja häikäilemättöminä he rasvaisissa kauhtanoissaan vieraittensa keskellä liikkuivat, täysin tuntien oman asemansa ja merkityksensä illan rajattomina valtiaina. Hyvin kunnianarvoisen vaikutuksen teki urakoitsijain vanhin Makari, tanakka, reheväpartainen, kuusissakymmenissä oleva mies. Hänen piirteistään loisti hyväntahtoisuus ja rehellisyys, hänen silmänsä vilkkuivat melkein lapsekkaan avomielisinä ja hilpeinä. Hänen jyrkkä vastakohtansa oli toinen kuuluisuus, Shirnikov, kookas ja pelottavan paksu julmuri. Hänen punaiselle naamalleen näytti ihan olennoituneen urakoitsijain perustyyppi: häikäilemätön ja ahnas peto, joka ei valikoi keinoja saalista tavottaessaan. Melkein hänen veroisiaan olivat Ali Martikaisen keväälliset kilpailijat Timoshkin ja Mauronen. Edellinen oli pitkä kuin hongankolistaja, naama rokonarpinen, pienet silmät kiiluen syvällä kuopissaan kuin villikissalla. Mauronen oli syntyjään Repolan puolesta, mutta enimmäkseen elänyt Äänisen itäpuolisilla alueilla ja tekeytyi venäläiseksi, raapustaen nimensä komeasti Mauronoviksi. Hän oli keskikokoinen, luisuotsainen ja luihusilmäinen, tehden sen vaikutuksen, ettei juuri mielikseen olisi jättänyt häntä selkänsä taakse yksinäiselle metsätielle kahden kesken satuttaessa. Oli joukossa myös suomalaisia urakoitsijoita, osaksi Suomen puolelta, osaksi Repolasta ja Aunuksen länsialueilta. Suurinta arvonantoa nautti heidän keskuudessaan vanha rehti Repolan mies Konsta Kyöttinen. Hän oli tyypillinen vanhan laulajasuvun jälkeläinen: tukka harmahtava, samoin pitkä parta, silmissä syvämietteinen, välistä poikamaisen leikillisenä vilkkuva ilme. Sellainen oli päältäpäin vilkaisten juhlaseura, joka vähitellen täytti kauppaseuran klubin avarat suojat. Ruokasalin ovet olivat vielä suletut, ja vieraat olivat koolla parhaasta päästä isossa juhlasalissa. Siellä puhua poristiin sekaisin suomen- ja venäjänkielillä sekä nakeltiin noin ohimennen välistä hyvin sattuvia arvostelmia uusista naistulokkaista ja heidän juhlavaatetuksestaan. Olga saapui miehensä kera viimeisten vierasten joukossa. Loginovilla oli molemmat Olgan hankkimat tähdet rinnassaan, ja hänen naamaltaan ihan säteili mielistelevä, iankaikkinen hymy. Pietarissa saavuttamansa suosio näytti kohonneen hänelle päähän. Olgalla ei ollut yllään niin upeaa juhlapukua kuin muilla säätyläissisarillaan. Hänen suora, sileä hameensa oli hopeanharmaa, hartioilla tummempi, sinivivahteinen harsovaippa. Hänen tervehipiäiset kasvonsa olivat huomattavan kalvakat, silmien ilme hieman väsynyt, kärsivän näköinen. Ei yhtään hohtokiveä eikä muuta korua näkynyt hänen yllään, mutta se teki hänen häikäisevän kauneutensa vain sitä puhtaammaksi, silmäänpistävämmäksi, erotti hänet jyrkästi kaikista muista, kohotti saavuttamattomiin. Muutenkin hän näytti saavuttamattomalta, miettivältä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat askarrelleet kaukana, kiintymättä ympärillä kuhisevaan juhlahumuun. Olgan saapuminen herätti summatonta huomiota. Puheenporina lakkasi paikalla, ja kaikki silmät alkoivat salavihkaa pälyä häntä kiihkeän uteliaina. Kuului vain siellä täällä hiljaisia supatuksia. Yllätettyjä olivat kaikki, Olga oli kerrassaan toisennäköinen kuin ennen. Monen mieleen vilahti ajatus: — Hän näyttää tosiaan rasittuneelta, mutta kaunis hän on, vielä kauniimpi kuin ennen. Mutta lausuttiin myös toisenlaisia arvosteluja. Rybinskaja supatti Harpunovan korvaan: — Katsokaas miten hän tekeytyy. On olevinaan sairas ja pukeutuu kuin pyhimys, ei helmiä edes kaulassaan, jonka kauneudella hän aina ylpeilee. — Ettekö ymmärrä, miksi hän on jalokivensä pois jättänyt? kuiskutti Harpunova silmissä häijy vilahdus. — Eihän niitä sovi näyttää uudelle ihailijalle. Tulisi mustasukkaiseksi. — Niin, siinä se on! kuiskasi Rybinskaja ihastuneena ystävättärensä terävästä keksinnöstä. Makari vastaanotti Olgan ja Loginovin syvään ja kunnioittavasti kumartaen. Olga ojensi hänelle hymyillen kätensä suudeltavaksi. Toiset Makarin takana piirissä seisovat pitojen isännät saivat tyytyä tuskin huomattavaan nyökkäykseen ja hymähdykseen. Loginov tervehti kaikkia iloisesti huudahdellen ja suuta paiskellen. Sitten hän saattoi Olgan Baroninien seuraan, jonne Olga jäi puhelemaan Marfan ja hänen tyttäriensä kanssa, välittämättä enää hitoistakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vain kerran hän vilkaisi oveen päin katseessaan oudoksuva odotus. Ali Martikainen ei ollut vielä saapunut. Mutta hän saapui, tuli kaikkein viimeisenä. Hän oli tahallaan viivytellyt. Hän tahtoi alusta alkaen vetää huomion puoleensa, kerätä aivan kuin ukkosen johdatin kaikki ne tungettelevat ja loukkaavat katseet, jotka muuten ehkä suuntautuisivat Olgaan. Ja hän onnistui täydellisesti. Kun hänen kaikkia muita päätään pitempi vartalonsa ilmestyä juhlasaliin, kuului siellä oudoksuttava kohahdus ja sitten seurasi haudanhiljaisuus. Kaikki silmäparit tähystivät kuin naulitut häneen, ja häntä kannatti katsella. Muodinmukainen hännystakki sopi kuin valettu hänen voimakkaalle, sopusuhtaiselle varrelleen, tuoden sen notkean joustavuuden joka liikahduksella näkyviin. Pois häviävä päivettymä antoi kasvojen alaosalle vielä kupariin vivahtavan, mutta samalla terveyttä ja elinvoimaa uhkuvan heijastuksen. Komea otsa oli jo aivan puhdas ja teki ylpeästi liki toisiaan kaartuvine kulmakarvoineen hänen rohkeat, päättäväiset piirteensä ylimysmäisiksi. Kasvojen ilme oli huoleton, melkein hyväntuulinen, mutta samalla asui niillä taistohaaste, jyrkkä ja uhmaileva. Ali Martikainen ei ollut näkevinään venäläisten ammattiveljiensä seivästeleviä katseita. Hän tervehti ovelle sattunutta Konsta Kyöttistä ja paria muuta maanmiestään ja käveli sitten varmoin askelin, tungoksen hänen edestään auetessa, salin perälle, jossa Baronin ja hänen klubituttavansa ottivat hänet riemukkaasti vastaan. Ohimennen hän kumarsi Rybinskajalle ja parille muulle naiselle sekä käännähti sitten tervehtimään Loginovia, joka hyökkäsi häntä kohti kädet levällään, puskien suoraa päätä häntä syleilemään. Naisia tervehtiessään satutti Ali Martikainen tahallaan niin, että joutui ensin puristamaan Baroninin vaimon ja tämän tyttärien käsiä. Vasta sitten hän tervehti Olgaa, vilkaisten häntä samalla nopeasti, rohkaisevasti silmiin. Hänen sydäntään viilsi Olgan kärsivä, kalvakka ulkonäkö, ja hän oli huomaavinaan Olgan silmissä saman rukoilevan katseen, joka oli jäänyt hänen sieluunsa lähtemättömäksi perjantai-iltana. Myös tunsi hän Olgan käden vapisevan, vaikka Olga uljaasti taisteli mielenliikutustaan vastaan ja pysyi näköjään rauhallisena. Loginov kumarteli ja puhua pajatti koko ajan vieressä, valitellen haikeasti ja anteeksipyydellen, että vaimonsa oli hänen poissa ollessaan sattunut sairastumaan, joten kaikki vieraat olivat saaneet heidän kotinsa tykkänään unohtaa. Sitä tervetulleemmaksi hän nyt toivotti Ali Martikaista jo huomispäivästä lähtien. Loginov puhui kovalla äänellä, ja hänen sanansa aiheuttivat ympärillä merkitseviä silmäniskuja ja hymähdyksiä. Ali Martikainen tunsi ne vaistomaisesti, mutta ei ainoakaan värähdys hänen ajatuksiaan ilmaissut. Hän vain kohteliaasti selitti jo huomispäivänä lähtevänsä pois kaupungista, joten hän tuskin enää voi heidän rakastettavaa kutsuaan noudattaa. Tätä sanoessaan hän vilkaisi syrjäsilmällä Olgaan ja sai vastaan hyväksyvän katseen. — Niinkö, sepä vahinko! päivitteli Loginov tullen alakuloiseksi. — Olisimme niin mielellämme nähneet teidät kattomme alla. Ihan tulemme teitä haikeasti kaipaamaan. Ties miten kauan Loginov vielä olisi kieppunut Ali Martikaisen kimpussa, jollei olisi tullut aivan odottamaton pelastus. Saliin purjehti omassa korkeassa persoonassaan kaupungin pääseurakunnan esipappi parin alemman virkaveljensä seuraamana. He tulivat vartavasten kutsuttuina pitämään lyhyen kiitoshartauden suitsutuksineen. Sellainen seremonia on Petroskoin kaupungissa tapana paljon vähäpätöisemmissäkin juhlissa, saati sitten urakoitsijani syyskemuissa. Kun seremonia oli ohi, suutelivat kaikki venäläiset urakoitsijat prelaatin ojentamaa ristiä, sujauttaen samalla hänen kouraansa sataruplasen kiitollisuuden osotukseksi kirkolle ja sen suojeluspyhille kesällä saavutetusta menestyksestä. Sievoisen apajan veti sillä tavoin esipappi, ja hänen naamansa säteili ilmeisestä tyytyväisyydestä. Samassa kiskaisi jossakin piileskelevä soittokunta fanfaarin, ja Makari julisti, ruokasalin ovet selkoselälleen leväyttäen, että vieraat mahtoivat käydä sisälle maistelemaan vaatimattoman pöydän antimia. Kahta kehotusta ei tarvittu. Koko kirjava seura tulvi toisiaan sysien ruokasaliin, niinkuin kosken niskalle patoutunut tukkisuma sulkupuomin auettua tulvii sekavana, mylleröivänä joukkueena vetävän kosken kurimukseen. Viinapöydällä oli kolmenlaisia laseja: kohtalaisen isoja, isompia ja täysikasvuisia elikkä moukareja. Makari tyytyi vain ääneti kohottamaan lasinsa vierasten tervehdykseksi, mutta Shirnikovin mielestä tämä ei mitenkään riittänyt. Hän tempasi moukarin turpeaan kouraansa ja piti jyrisevällä äänellä seuraa van puheen: — Hyvät herrasväet, jalosukuisuudet ja muu kauppiassääty! Suvaitkaa ottaa huomioonne, mitä meidän urakoitsijain asema ja sääty niin sanoakseni meiltä oikeauskoisilta vaatii ja velvottaa. Me olemme kansanmiehiä, ja maku meillä on myös niin sanoakseni kansasta peräisin. Me otamme ryypyn, niin sanoakseni naukkaamme silloin kun kellot soivat aamuhartauteen. — Tässä kohden hän huomasi erehtyneensä pitämään torvien räminää kellojen soittona ja lopetti rutosti: — Joka ei jaksa heiluttaa moukaria, lyököön vasaralla! Hurraa! Moukarit heilahtivat rivakasti, ja jyrisevä hurraahuuto palkitsi pontevan puheen. Mutta kerran vauhtiin päästyä huiskautettiin vielä toinen kerta moukareja, ja vasta tämän jälkeen hyökättiin hetkiseksi ruokapöydän ääreen valikoimaan sieltä sopivaa särvinpalaa. Aluksi vallitsi pöydän ympärillä ankara tungos ja sekasorto, mutta vähitellen saatiin naisvieraat sijotetuiksi seinustalle asetettujen pienempien pöytien ääreen, jonne vahtimestarit heille lennättivät ruoka- ja juomapöydän antimia. Olga oli asettunut aivan nurkkaan, ja seuranaan oli hänellä aluksi ainoastaan Baroninin naisväki. Hän tunsi suurta helpotusta iloisen Sofian yhtenään lörpötellessä; hän vain myhähteli ja vastaili silloin tällöin. Rybinskajan ja Harpunovin naisten pöytä oli hyvin näkyvällä paikalla, ja siinä istui valikoitu seura heidän parhaita ystävättäriään. Tässä pöydässä pohdittiin vilkkaasti puolikovalla äänellä Loginovien ja Ali Martikaisen välistä kohtausta. Kovasti säälitettiin Loginov-raukkaa. Hän näytti olevan koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ei tietänyt millä kannalla asiat oikeastaan olivat. — Kutsui oikein hartaasti vielä käymään! virnaili Rybinskaja. — Onko hassumpaa kuultu! — Ja valitti haikeasti, ettei Olga Nikolajevna hänen poissaollessaan sairauden vuoksi ole voinut ketään vastaanottaa! säesti Harpunova. — Eipä tietenkään ole voinut vastaanottaa. Kun oli sairas, niin oli sairas! hihitti koko pöytäseura, vilkuillen Olgan pöytään päin. Mutta keskustelussa tapahtui äkkiä yllättävä hyppäys. Harpunovan tytär Natalia, haaveileva immyt, oli toisia kuulematta hyvän aikaa salavihkaa ihaillut Ali Martikaista, joka sattui seisomaan siinä lähellä, syöden ja jutellen muutamien herrasmiesten kera. Katseltuaan tarpeekseen huudahti Natalia: — Sanokaa mitä sanotte, mutta komea se on ja miellyttävä mies tuo suomalainen, ihan kuin ilmeinen ylimys. Jos pantaisiin pari tähteä sen rintaan, niin luulisi vaikka miksi! Toiset olivat hämmästyvinään Natalian lennokasta päähänpistoa, mutta yhtäkaikki kääntyivät kaikki silmät Ali Martikaiseen, ja sydämensä syvyydessä he eivät voineet olla myöntämättä, että Natalia oli iskenyt ihan kuin naulanpäähän. Vilkkaan mielikuvituksen silmillä he jo näkivät Ali Martikaisen tähtirivi rinnassaan häikäisevän komeana ja pyörryttävänä. Näkivät ja huokasivat, ja kaksinkertaisella voimalla alkoi kateus kalvaa heidän sydänpohjiaan, kun eivät he itse olleet Olgan sijassa. Keskustelu ei enää oikein ottanut sujuakseen, tuntui suorastaan tukalalta olo. Naisten haaveet keskeytti äkkiä kova melu, joka syntyi viinapöydän ääressä. Siellä oli laiha Harpunov kuikelo, mielestään kaunopuhuja ja suuri näyttelijä, yrittänyt pitää puhetta illan sankareille, mutta sotkeutui ensi sanoissaan, ja silloin ärjäisi jo vahvasti viinoissaan oleva Shirnikov hänelle: — Mitäs siinä rupeat haukottelemaan, kaada viinaa kurkkuusi ja anna olla! — Oikein! Nasevasti sanottu! ulvottiin ja hohotettiin kuorossa hänen ympärillään. Harpunov koetti vetäytyä nolona syrjään, mutta Shirnikov kerran vauhtiin päästyään hyökkäsi hänen eteensä ja ärjyi nyrkkejään heristäen: — Vai puhumaan tässä mokoma! Me urakoitsijat tarjoamme tänä iltana, ymmärrätkös, senkin supliikkimaakari. Me tarjoamme ja meillä on rahaa maksaa, ymmärrätkös. Syö ja juo niin paljon kuin maittaa, mutta suusi pidä kiinni, ymmärrätkös. Läheltä piti, ettei hän alkanut takoa vapisevaa Harpunovia molemmilla nyrkeillään saadakseen tämän ymmärtämään. Toiset kuitenkin kävivät häneen takaapäin kiinni, ja Harpunov käytti vikkelästi tilaisuutta luikertaen kuin ankerias väkijoukkoon. Harpunova ja Natalia olivat valahtaneet ihan kalpeiksi perheensä päätä kohdanneen loukkauksen vuoksi. Rybinskaja, joka myös tunsi ylemmyytensä heidän rinnallaan, riemuitsi sydämensä syvyydessä, vaikka näön vuoksi oli soimaavinaan Shirnikovin moukkamaisuutta. Tuotiin samppanjaa. Makari ja muutamat muut herrat tulivat kilistelemään naisten pöytiin. Ali Martikainen, joka sattui olemaan lähinnä Rybinskajan seurueen pöytää, alotti siitä sen enempää ajattelematta. Kilistäessään iski Rybinskaja julkeasti häneen silmänsä ja kysyi: — Tanssitteko te, Ali Pavlovitsh? — Kyllä, vastasi Ali Martikainen. Samassa hänelle vilahti mieleen se Rybinskajan hampaiden nyhtäminen. Hän ajatteli: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! ja pyysi, saisiko viedä rouvan ensimäiseen tanssiin, kun soitto alkaa. Rybinskajan silmissä välähti autuaallisesti. Ali Martikainen katui jo seuraavassa silmänräpäyksessä tarjoustaan, mutta myöhä oli enää peräytyä. Hän kumarsi ääneti ja jatkoi matkaansa toisiin pöytiin. Rybinskajan pöytätoverit olivat kateudesta pakahtua. Harpunova loi ivallisen silmäyksen Ali Martikaisen jälkeen ja sanoi: — On se olevinaan. Näittekös miten hän pyysi, aivan kuin armosta! Rybinskajan silmäterät supistuivat ja hänen suupielensä vavahtivat. Hän loi Harpunovaan katseen, joka oli jäätävän kylmä, pistävä, aivan kuin olisi isketty jäätyneillä teräspuikoilla. Ei puhuttu sanaakaan, mutta kumpikin tajusi, että siitä hetkestä he olivat toistensa veriviholliset. Ali Martikainen päätyi lopuksi Olgan pöytään, johon myös Loginov ja Baronin olivat istahtaneet. Hänet vedettiin mukaan ja sullottiin istumaan Olgan ja Marfa-rouvan väliin. Baronin piti loistavalla tavalla keskustelusta huolta, mutta vaikeaksi tunsi Ali Martikainen sittenkin olonsa Loginovin seurassa. Loginovin mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy alkoi hänestä tuntua suorastaan ivalliselta, pirulliselta ja kaiveli hänen sisuksiaan kuin poltinraudalla. Sen lisäksi hänelle tuotti tuskallisia ajatuksia Olgan nääntynyt ulkonäkö. Olga näytti aivan kuin puoliunessa koettavan pysytellä mukana keskustelussa, hymyili ja vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta hänen ajatuksensa olivat nähtävästi kaukana. Ali Martikainen tunsi sivullaan Olgan käsivarren ja olkapään kosketuksen, ja hänestä tuntui, kuin ankarat vilunväreet olisivat tavantakaa puistattaneet Olgaa. — Ei nukkunut viime yönä, huomenna makaa varmaan jo sairaana! ajatteli hän kauhistuneena. Hän kirosi mielessään urakoitsijat, kun satuttivat mässäyksensä juuri parahiksi rääkätäkseen Olgan loppuun, silloin kun tämä jo muutenkin tarpeeksi kärsi. Viinapöydän luona kasvoi melu kasvamistaan. Siellä syleiltiin ja suudeltiin, vaimettiin kyynelsilmin ikuista ystävyyttä ja seuraavassa tuokiossa riideltiin tappelun rajoilla. Muutamat vetelivät jo lyhkäisiä, haikeita laulunpätkiä vedet silmistä valuen, toiset säestivät huokauksin ja mukana hoilaten. Juotiin samppanjaa ja likööriä, mutta pääasiallisesti juotiin viinaa. Alussa niin houkuttelevan näköinen, mahtava pitopöytä oli nyt kurjassa kunnossa. Näytti kuin sitä pitkin olisi moneen kertaan ajettu raskaalla piikkiäkeellä. Vahtimestarit koettivat hikipäin parsia hävityksen jälkiä, mutta työ ei kantanut siunauksellisia hedelmiä. Heillä oli vastassaan liian suuri ylivoima. Ilma ruokasalissa alkoi tulla sakeaksi ja tukahuttavaksi. Raskaat kattoon keräytyneet savupilvet painuivat vähitellen yhä alemmaksi, peittivät ja käärivät kaikki kitkerään vaippaansa. Vain hämärästi voi huoneen perältä enää erottaa viinapöydän ja sen ympärillä teutaroivat olennot, jotka näyttivät keskenään torailevilta ja rähiseviltä aaveilta. Pelastuksen toi hetkiseksi tanssisoiton alkaminen. Tanssittiin isossa juhlasalissa, jonka ovia vahtimestarit siihen saakka olivat koettaneet pitää sulettuina. Ali Martikainen tanssi hyvin, eivätkä hänen polvensa notkahdelleet, kuten monien muiden jo tekivät. Hän oli kyllä tyhjentänyt ehkä yhtä monta lasia kuin useimmat muut, mutta hänen ruumiinrakenteensa oli teräksinen. Viina ei tehnyt siihen vähintäkään vaikutusta; hän voi juoda kokonaisen yökauden yhteen menoon, tuntematta muuta kuin hieman vilkkaampaa veren kuohahtelua suonissaan. Niinpä hän sen puolesta tunsi olevansa nyt parhaassa tanssivauhdissa ja tanssitti kerran alkuun päästyään kaikkia naisia järjestään, tanssitti perinpohjaisesti, lennättäen heitä vuoron perään keveästi kuin höyhentä käsivarrellaan. Hän ajatteli, että voi yksin tein nyhtää kaikkien niiden juoruhampaat, saapihan sitten Olga ehkä muutaman päivän olla rauhassa. Hän teki työtään kuin urakkalainen ja tunsi nopeasti pääsevänsä aseman herraksi. Lukuisat ryypyt ja huumaava, jalat vievä samppanja alkoivat naisissakin tehdä tehoansa. Useimmat heistä olivat jo puolijuovuksissa ja antautuivat intohimoisesti, kiihkosta läähättäen voimakkaan tanssitoverinsa valtaan. Häntä se rupesi pian tympäisemään, mutta hän karkaisi luontonsa ja kesti. Lupauksensa mukaan hän tanssitti ensimäisenä Rybinskajaa. Tämä painautui kiihkeästi hänen käsivarttaan vasten, ja irstas himo leimahteli hänen katseestaan. Hän kuiskaili huumautuneena: — Ah, te olette väkevä, Ali Pavlovitsh! Viette ihan kerrassaan ja pyörrytätte. Ja kun Ali Martikainen aikoi jo lopettaa, imeytyi Rybinskaja aivan kuin iilimato häneen kiinni ja läähätti: — Vielä yksi kierros, rakas Ali Pavlovitsh, vain yksi ainoa vielä! Rybinskajan jälkeen hän otti Natalian. Tämä tanssi kuin unessa, ummisti silmänsä ja antautui kokonaan, raukeana, hervottomana tanssitoverinsa valtaan. Vain joskus hän raotti hiukan silmiään ja suuntasi autuaallisen katseen Ali Martikaiseen. Hänen huulensa vavahtelivat ja rintansa kohoili kiihkeästi. Hän ei puhunut sanaakaan ja näytti sitten vasta heräävän hurmiostaan, kun Ali Martikainen laski hänet varovasti tuolille istumaan. Olga tanssi ensimäisen tanssinsa Makarin kanssa. Urakoitsijain juhlissa oli vanha tapa, että Aunuksen helmen ensimäinen tanssi kuului urakoitsijain vanhimmalle. Ensin aikoikin Olga lopettaa tanssinsa siihen. Hän tunsi olonsa niin raskaaksi ja tympäiseväksi, että hänen teki mielensä paeta pois koko juhlasta, sanoa salavihkaa Ali Martikaiselle hyvästit ja sopia hänen kanssaan huomisesta kohtauksesta sekä lähteä kotiinsa. Mutta sitten hänelle tuli mieleen edessä oleva uneton yö ja hän kauhistui. Jollei hän saisi virkistävää unta, tunsi hän huomenna olevansa lopussa, ja silloin hän tekisi erohetken Alille kaksin verroin tuskalliseksi. Hän tahtoi Alille uskotella, että kestäisi hyvin, vaikka tunsi yksin jäätyään menehtyvänsä. — Huomiseen vain, tulkoon sitten mitä hyvänsä! kuiski hänen sydämessään. Mutta sitä varten hänen piti saada unta. Hän muisti joskus ennen löytäneensä tanssista unhotuksen. Kun oli tanssinut itsensä aivan näännyksiin, oli huomaava, raukea väsymys vallannut mielen; se oli aivan kuin uinahtanut pehmeälle vuoteelle, hyväilevälle unhotuksen vuoteelle, jossa tuska lientyi eikä tarrannut ajatella mitään. Ja silloin hän oli nukahtanut virkistävään uneen. Hän päätti yrittää taasen samaa lääkettä. Hän rupesi tanssimaan kiihkeästi, eikä häneltä viejiä puuttunut. Hän oli aina menossa, hän näytti kilpailevan Ali Martikaisen kanssa. Ja hän pääsi jonkinlaiseen huumaustilaan, hänen verensä kiersi kiivaasti ja jyskytti ohimoissa. Ja raskas paino sydämeltä tuntui aivan kuin keventyvän; sitä ei enää niin tukahuttavasti kouristanut. Lopulta hän sai polttavan halun tanssia Ali Martikaisen kanssa. He eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet yhdessä. Hän näki kyllä, miten Ali vei muita naisia, mutta se ei ollut samaa kuin kokea itse. Hän heitti ohikiitäessään Ali Martikaiselle silmäyksen ja jäi sitten kiertonsa lopetettuaan odottamaan. Ali Martikainen tuli, ja he läksivät. He olivat kumpikin hengästyneet. Olga kuiskasi: — Sinä olet paljon tanssinut, Ali, vieläkö jaksat? Ali Martikainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä nauroivat, ja Olga tunsi hänen käsivartensa kiertyvän hiukan tiukemmalle. Se kiertyi hyväilevästi, mutta voimakkaasti, se otti hänet kokonaan valtoihinsa. Hänen ei enää tarvinnut itse ajatella mitään, hän tunsi tulevansa keveäksi kuin höyhen eikä hän enää mitään väsymystä tuntenut. Hän unohti muut, tanssijat ympäriltään, he hävisivät olemattomiin, he erosivat niistä, liitelivät kaukana, korkealla. Soittokin kuulosti tulevan hyvin kaukaa, se kuului vain heikkona huminana hänen korviinsa. Hän tunsi vain käsivarren, joka häntä piteli, näki vain silmät, jotka nauroivat, kuuli vain sydämen, joka joskus löi hänen sydäntään vasten. Sen sydämen jokaisesta sylkähdyksestä virtasi uutta tulta hänen suoniinsa; riemukas onnentunne värähteli läpi hänen olentonsa. Hän kohensi kättään Alin olkapäälle ja sanoi: — Tällä tavoin, Ali, tahtoisin tanssia kauan, hyvin kauan. Sinä viet hyvin! Taaskaan ei Ali Martikainen mitään vastannut. Hänen nauravat silmänsä vastasivat, ja hänen käsivartensa kiertyi vielä tiukemmalle. He tanssivat tosiaan kauan. Aluksi tanssi paljon muita pareja heidän ympärillään, mutta vähitellen ne harvenivat ja lopulta he tanssivat kahden. Kaikki muut katselivat heidän tanssiaan. Kuului ihastuneita kuiskutuksia: — Käykää kehälle, sivussa seiskaa! Aunuksen helmi ja Suomen pulska petra karkelevat! He lopettivat tanssinsa vasta soiton vaiettua. Olga oli unohtanut sydäntänsä painavan tuskan, oli unohtanut huomisen erohetken. Hän muisti sen vasta poistuessaan Ali Martikaisen käsipuolessa tanssisalista hiukan vilvottelemaan. Silloin hän kuiskasi: — Ali, minä tulen huomenna sinua laivalle saattamaan. Ali Martikaisen sydän vavahti riemusta, hän puristi voimakkaasti Olgan kättä ja sanoi: — Kiitos, Olga, minä odotan sinua ajoissa. — Minä tulen hyvissä ajoin. Meillä on vielä paljon puhumista, ja kotona on niin vaikeata. Elä suostu tulemaan, vaikka Loginov vielä pyytäisi. — En suostu, sinä kärsit siitä liiaksi, Olga, ja minuakin se kiduttaa. Olga nyökkäsi, Loginov tuli heitä vastaan, ja he erosivat. Tanssin loma-ajoilla jatkettiin samppanjan juomista, ja naiset päihtyivät yhä enemmän. Toiset alkoivat itkeä juopuneen onnesta, heittäytyivät tanssin keskellä miestoveriensa kaulaan ja kuiskailivat julkeita lemmentarjouksia. Toiset tulivat avuttoman raukeiksi, kompastelivat ja olivat viedä tanssitoverinsa kumoon. Lisäksi alkoi ruokasalista ilmestyä tanssivien keskelle juopuneita urakoitsijoita, jotka ryhtyivät täysinäiset lasit kourassa tanssimaan venäläistä kansallistanssia. He kiljuivat soittokunnalle, että sen piti soittaa heille, ja sitten he tanssivat kyykkysillään, näyttäen taitoaan sillä, että säilyttivät koko ajan täysinäiset lasinsa läikkymättä kädessään. Välistä he hyppäsivät korkealle ilmaan, löivät näppiä, hihkuivat villisti ja syöksähtelivät ohimennessään halailemaan ketä sattui. Jo ryntäsi itse Shirnikov saliin, puhisten kuin villihärkä, tukka likomärkänä. Hän oli humalaansa haihdutellakseen uittanut päätään jäävedessä ja tahtoi sen päälle tanssia. Hän tarttui ensimäisen eteensä sattuvan naisen vyötäröihin ja alkoi pyöriä hänen kanssaan lattialla tahdista välittämättä. Nainen, joka myös oli juovuksissa, tarttui häneen molemmin käsin kiinni, ja niin he tanssivat rivosti jalkojaan heitellen ja nauraa hohottaen, toisten osottaessa meluisasti suosiotaan. Ilmestyivät lopuksi saliin myös Ali Martikaisen vanhat kilpailijat Mauronen ja Timoshkin. Kun Timoshkin äkkäsi Ali Martikaisen, hyppäsi hän hänen eteensä ja täysinäisellä lasillaan heristellen ärjyi: — Tule tanssimaan, Suomen ylimys! Näytä pystytkö kyykkysillä rehellisen venäläisen rinnalle. Ali Martikainen naurahti halveksivasti, mutta huusi sitten: — Soittakaa! Soittokunta puhalsi venäläisen kansallistanssin. Ali Martikainen sivalsi yltään hännystakkinsa ja viskasi sen lähinnä seisovalle, kehottaen kilpailijaansa tekemään samoin. Timoshkin nauroi ylimielisesti: — Elä opasta vanhempaasi! Tanssin vaikka turkki päällä sinun rinnallasi! He alottivat, Timoshkin vähän horjahdellen, mutta rivakasti jalkojansa viskellen, Ali Martikainen varmana kuin teräsjousilla notkuen. Tanssivien ympärille muodostui siinä tuokiossa tyhjä piiri ja kaksi puoluetta, jotka kumpikin huutelivat kehotuksiaan suosikilleen. Ali Martikaisen puolella tepasteli kaikkein innostuneimpana ukko Baronin huudahdellen: — Hei, Ali Pavlovitsh, näyttäkää sille pitkätukkaiselle, ettei ne ole meidänkään miehillä niinestä jäntereet. Hypittäkää sitä tarpeekseen! Konsta Kyöttinen hoki myös tuohtuneena: — Ei perään, Ali, ei saakeli vieköön! Tässä on koko Karjalan ja lisäksi vielä Repolan ja Aunuksen kunnia kyseessä! Venäläiset urakoitsijat piirittivät rähisevänä joukkona Timoshkinin ja kirkuivat minkä kurkusta läksi hyviä neuvoja ja kehotuksia: — Elä reuhdo, Matvei Petrovitsh! — Elä heitä liian paljon sorkkiasi, lennät pakaroillesi! — Pidä lasisi läikkymättä, elä hellitä! Hetkisen näytti tanssi ratkaisemattomalta, mutta vain hetkisen. Ennen pitkää alkoi liiaksi viinoissaan oleva Timoshkin väsyä ja horjahdella. Kehotukset eivät auttaneet, hänen viinalasinsa läikähteli ja lopuksi hän viskasi sen tykkänään kädestään. Mutta soitto kiihtyi kiihtymistään, ja hänen liikkeensä tulivat yhä epävarmemmiksi. Hän huitoi käsillään pitääkseen tasapainoa yllä, hän läähätti pahasti, ja hiki virtaili noroina hänen kasvoiltaan, hänen pitkä tukkansa leiskui ja hyppi vimmatusti. Lopuksi hän sivalsi nopealla liikkeellä kauhtanan yltään ja heitti sen suosijainsa jalkoihin, jatkaen tämän tempun jälkeen hetkisen tanssiaan notkeammin ja pyyhiskellen kirjavan paitansa hihoilla yhtenään likomärkiä kasvojaan. Mutta Ali Martikainen jatkoi tanssiaan kuin leikillä. Ei ainoakaan horjahdus tai käsien huitova liike ilmaissut väsymystä. Äkkiä hän ärjäisi: — Nopeampi tahti! Kaikki hätkähtivät, soittajat alkoivat puhaltaa kuin vimmatut. Oli enää vaikea kunnolleen erottaa tanssivien jalkojen liikkeitä. Pian sotkeutui Timoshkin kerrassaan, hyppi ja huitoi kuin mieletön, vain silloin tällöin tahtia tavotellen. — Ei sillä tavalla! huudettiin hänelle kuorossa Ali Martikaisen puolelta. — Jo häviää, jo häviää se vintiö! hihkui ukko Baronin. Venäläiset näkivät myös miehensä olevan lopussa. Vielä koettivat he epätoivon vimmalla kiihottaa häntä, sadatellen ja uhkaillen, että hän pani koko heidän maineensa menemään, jos kesken kellistyisi. Mutta uhkaukset eivät auttaneet. Yht'äkkiä Timoshkin viskasi molemmat kätensä ylös, horjahti pahasti ilmaa haukkoen ja kaatua retkahti sitten lattialle pitkin pituuttaan, jääden siihen liikkumattomaksi, joka jäsen vapisten kuin horkassa. Toisten täytyi raahata hänet pois, ja vasta pitkällisen virvottelun perästä saatiin häneen, uudelleen elonmerkkejä. Kilpailijansa sorruttua tanssi AH Martikainen vuoronsa loppuun ja päätti sitten tanssinsa kauniilla loppuhyppäyksellä suosionosotusten jyristessä. Venäläiset olivat raivoissaan, ja läheltä piti, ettei tullut täydellinen käsikähmä eri puolueiden kesken. Tanssin jatkamisesta ei ollut enää puhettakaan. Naiset alkoivat vähitellen poistua, ken vielä siihen kykeni. Olga hommautui lähtöön Loginovin kanssa; lähtiessään hän kuiskasi Ali Martikaiselle: — Niillä on sinulle kaunaa, olisi parasta poistua, jos voit. — Minä en voi, luulisivat minun paenneen! sanoi Ali Martikainen silmät leimahtaen. Hän puristi rohkaisevasti Olgan kättä ja poistui nopeasti ruokasaliin. Siellä rähistiin ja vaadittiin kiihkeästi rehellisen venäläisen juomakilpailun alottamista. Kun Shirnikov näki Ali Martikaisen tulevan, huusi hän: — Siinä tulee se, jota etsin. Tanssissa voititte, koetetaankos juomisessa! Ali Martikainen suostui empimättä. Täytettiin pitkä rivi laseja. Shirnikov, joka oli jo melkein täydelleen humalastaan selvinnyt, kysyi: — Koko- vai puoliarssinoittainko? — Niin paljon kuin uppoaa! He alkoivat heittäen yht'aikaa ryypyt kurkkuunsa ja haukaten välistä jotakin palaa päälle. Toiset seurasivat toimitusta juhlallisen hiljaisuuden vallitessa. Makari täytteli uusia laseja, kun entiset alkoivat harventua, täytteli huolellisesti, toinen silmä melkein kiinni tarkaten, että kaikkiin tuli tipalleen saman verran. Juotuaan he heittivät tyhjät lasit menemään; se kuului kilpailun sääntöihin. Vahtimestarit saivat sitä mukaa lakaista niiden sirpaleita lattialta. Hetkisen jatkui kilpailu sanaa vaihtamatta. Shirnikov oli paksu kuin tynnyri, ja voitonvarmana hän nakkeli moukareja kurkkuunsa, leveästi irvistellen, kuten näytti, paljaasta mielihyvästä. Ali Martikainen joi silmää räväyttämättä; ei ainoakaan lihas hänen kasvoillaan liikahtanut. Oli juotu jo pitkä rivi laseja hengähtämättä. Shirnikovin punainen naama alkoi muuttua, tummanpuhuvaksi, hänen nokkansa rupesi tohisemaan kuin palje. Hän vilkaisi Ali Martikaiseen ja huomasi häviävänsä. Häijy ilme vilahti hänen pienistä tihrusilmistään, hän sanoi: — Teillä on sisua, Ali Pavlovitsh. On tainnut kaunis nainen teitä taikoa! Hän virnisti merkitsevästi; ympäriltä kuului pidätettyä naurua. Ali Martikainen kalpeni. — Mitä tarkotatte? kysyi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat. — Mitäkö tarkotan? kertasi Shirnikov venyttäen ja päästi leveän ivallisen naurunremahduksen. — Sitä minä vain tarkotan, että on tainnut juottaa teitä Olga Nikolajevna omalla — — — Enempää hän ei ennättänyt, hän sai Ali Martikaiselta iskun suoraan vasten kasvojaan. Hän oli ollut varuillaan, ja siksi isku ei tavannut täydellä voimalla. Hän vain hiukan horjahti ja sylkäisi verta suustaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän päästi villin karjunnan ja hyökkäsi Ali Martikaisen kimppuun. Muut peräytyivät. Kuului yhteeniskevien jäsenten rasahduksia, Ali Martikaisen notkea vartalo teki pari nopeaa liikettä. Sitten keikahti Shirnikovin jättiläisruho ilmaan, hänen paksut koipensa tekivät suuren kaaren, ja hän lensi pää edellä suoraan ikkunasta kadulle, vieden puitteet mennessään. Ali Martikainen käännähti salamoivin silmin venäläisten urakoitsijain puoleen ja kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä: — Vieläkö on ketä, joka uskaltaa häväistä sen naisen nimeä? Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Kaikki seisoivat kalvenneina ja liikkumattomina. Särkyneen ikkunan verhot lepattivat, sakea, höyryävä ilmavirta imeytyi sen kautta ahnaasti ulos. Silloin astui venäläisten puolelta esiin Makari, tuli kättään ojentaen Ali Martikaista kohti ja puhui liikutuksesta vapisevalla äänellä: — Kiitän teitä, Ali Pavlovitsh, teitte oikein! Sen naisen nimi on meille pyhä, sitä ei saa loukata! Hän syleili heltyneenä, kyyneltynein silmin Ali Martikaista. Jännitys laukesi, suomalaiset urakoitsijat ja sahojen herrat alkoivat tungeskella AH Martikaisen ympärille puristaen kilvan hänen kättään ja kehuen yhteen ääneen hänen verratonta voimannäytettään. Mutta Makari huusi maanmiehilleen: — Kiittäkää tekin Ali Pavlovitshia, hän on paras, jaloin meistä kaikista! Ja minä sanon, pojat, että itse omilla käsilläni heitän samasta reiästä kadulle sen, joka uskaltaa vielä sanalla tai katseellakaan häntä loukata. Puhe teki vaikutuksensa, kaikki hyökkäsivät yhteen rykelmään Ali Martikaisen ympärille. Hänen käsiään puristettiin, häntä syleiltiin ja lopuksi kohotettiin hänet raikuvin riemuhuudoin ilmaan. Hänestä tuli juhlan sankari, ruvettiin juomaan samppanjaa hänen kunniakseen. Juotiin myös monet maljat Aunuksen helmen kunniaksi ja lyötiin joka kerta lasit palasiksi, kun ne oli tyhjennetty. Ei ole näet kauniin naisen maljaa lasimestari mieron kuluksi tehnyt. XI. Olga hommaili puistossa kukkiensa luona. Hän valikoi niiden viimeisistä, lakastumiselta säilyneistä syyskuista kukkavihkoa Ali Martikaiselle. Hän oli kyllä varannut ruusuja, mutta niiden lisäksi hän tahtoi vielä antaa kymmenen vuotta rakkaudella vaalimansa kukkamaan viimeiset tuotteet. Se kukkamaa oli häneltä nyt jäävä ainaiseksi, Ali sai sen viimeisen rakkaan muiston heidän uuteen kotimaahansa viedä. Olga ajatteli niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran yksinään odotti Alia näiden kukkalavojen luona. Se aika ei ollut pitkä, ja kuitenkin kätkeytyi siihen niin mittaamattoman paljon onnea; se sisälsi koko hänen tähänastisen elämänsä. Toisen kerran hän kiitti hyvää kohtaloa, että se oli antanut hänelle elämän, suuren, ihanan elämän, jonka mahlojen kuohunnan hän joka kevät oli niin polttavana suonissaan tuntenut. Raskaalta tuntui kyllä olo edessä olevaa eronhetkeä ajatellessa, mutta samalla tulvi mieleen niin paljon onnellisia muistoja, että eronhetken tuska lientyi; sen silmiin tuomat kyyneleet olivat yhtä paljon onnen kyyneliä. Olga sai vihkonsa valmiiksi ja tarkasteli sitä huolellisesti. Alakuloiseksi tuli silloin hänen mielensä; kukat näyttivät niin lakastuneilta, niissä oli syksyn leima. — Ei näitä voi Alille antaa, ajatteli hän. — Vain masentavan syystunnelman ne hänelle mieleen toisivat. Hän antoi vihkon pudota maahan ja katseli apein mielin istutuksiaan, vasta nyt huomaten, miten tyyten kesän vehreys oli niistä hävinnyt, miten alastomiksi ja kellastuneiksi lehvät olivat käyneet. Mutta äkkiä hän tunsi mielensä melkein keveäksi, että näin oli käynyt, että ne näin pian olivat lakastuneet ja kuolleet. Helpolta tuntui niistä nyt ero, vaikka hän alussa oli ajatellut niitä ikävöivänsä. Saivat jäädä niinkuin kaikki muukin, jo seuraavana päivänä hän ne unohtaisi. Hän ajatteli: — Eivät nämä kukkalavat kuitenkaan ole Alia varten, eikä Ali milloinkaan enää täällä käy näitä näkemässä. Siellä uudessa kotimaassa, siellä kasvatan uudet kukat Alille, niitä hellyydellä hoidan ja vaalin. Niitä Ali rakastaa, sillä ne ovat hänen ja minun, meidän yhteiset. Hänelle tulvahti lämmin tunne mieleen, kun hän ajatteli uutta kotiansa siellä kaukana. Hän näki sen jo niin selvänä mielessään joka kohdan, huoneet, puiston, kukkasistutukset, kaikki tyyni. He olivat siitä niin useasti Alin kanssa puhuneet, hänellä oli kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten sieluunsa syöpyneenä, ja hän tunsi rajatonta hellyyttä ja rakkautta kaikkeen, mitä siellä oli. Hän rakasti myös Alin kotimaata, vaikk'ei milloinkaan ollut siellä käynyt. Sen maan kielen hän jo lapsuudesta tunsi, sen oli hän äidiltään oppinut, ja siksi se maa tuntui hänestä jo niin läheiseltä, vaikka se oli siellä kaukana. Mutta vielä enemmän hän sitä maata rakasti sen vuoksi, että se oli Alin kotimaa. Ali puhui siitä aina suurella hellyydellä, aivan kuin äidistään; Ali osasi niin elävästi kertoa kaikesta, mitä siellä oli. Hän tunsi sieltä jo paljon ihmisiäkin Alin kuvausten mukaan, Alin hyviä ystäviä ja lapsuudentovereja, jotka kaikki tulisivat myös hänen ystävikseen siellä. Hänelle kohosivat onnen kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, että se maa tästä lähtien tulisi myös hänen kotimaakseen. Siellä olisi hyvä elää, siellä tuntisi itsensä onnelliseksi, kun tietäisi mitä rakastaa ja minkä vuoksi elää. Täällä oli kaikki vierasta, tarkotuksetonta, oli alusta pitäen ollut. Mutta sitten hänelle jysähti mieleen, että hänen täytyi vielä jäädä tänne, tähän kylmään ja vierovaan ympäristöön, ties kuinka pitkäksi aikaa. Alin kotimaa kutsui ja houkutteli, hän halasi palavasti päästä sinne, mutta hän ei saanut vielä lähteä, ei voinut vielä lähteä, hänen täytyi odottaa. Kolkko yksinäisyyden tunne hiipi hänen mieleensä. Hän tunsi arastelevansa, melkein pelkäävänsä Loginovia. Tämä tunne oli asunut hänessä siitä lähtien, kun Loginov oli palannut Pietarista. Nyt hän sen tajusi selvänä, voimakkaana. Eikä vain Loginovia, hän arasteli myös tätä taloa, jota tähän saakka oli kodikseen kuvitellut, arasteli palvelijoita, arasteli kaikkea. Ei ollut tämä hänen kotinsa, hän oli täällä kuin autiossa erämaassa, jossa ei ole mitään, jossa vain ääretön tyhjyys tuijottaa vastaan aavemaisilla silmillään, jossa painajaistunnelma väkisin valtaa mielen. Raskain, väsynein askelin hän läksi sisään. Silloin tuli Loginov häntä vastaan rappusissa. Hän oli koko aamun kartellut Loginovin tapaamista, oli ilmottanut olevansa sairas ja sillä tekosyyllä jäänyt pois aamiaiselta. Siksi Loginovin kohtaaminen hänet kerrassaan yllätti; hän tunsi sydämensä melkein seisahtuvan, eikä hän uskaltanut silmiään nostaa kohdatakseen Loginovin katsetta. Loginov tiedusteli huolestuneena hänen vointiaan. Hän sopersi jotakin vastaukseksi ja sai sitten äärimmäisillä voimainponnistuksilla sen verran itsensä hillityksi, että ilmotti: — Minun pitää tänään iltapäivällä lähteä kaupunkiin; käyn lääkärillä ja vähän muuallakin. Loginov ilostui ja alkoi puhella lämpimästi: — Tietysti sinä menet, rakas Olga, ja minä toimitan, että hevonen tulee ajoissa valjastetuksi. Pitää sinun kaikin mokomin myös käydä laivalla sanomassa Ali Pavlovitshille jäähyväiset meidän molempien puolesta. Ei mitenkään voi häntä ilman laskea, se olisi suorastaan kiittämätöntä. Olgasta tuntui, kuin Loginov olisi lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin. Hän luuli tukehtuvansa siihen paikkaan. Onneksi Loginov kiiruhti pois, vielä mennessään iloisena huudahdellen, ettei Olgan ensinkään tarvitse vilustumista pelätä, hän kyllä panee lämpimät peitteet kärryihin. Aivan menehtymäisillään Olga horjui huoneeseensa ja vaipui sohvalle jääden siihen tuijottamaan eteensä tylsin, elottomin silmin. Hänen sisässään huusi raju ääni: — Pois täältä, pois Loginovin silmistä viipymättä! Täällä on mahdoton enää päivääkään elää, ennemmin vaikka Pietariin! Mutta silloin hän muisti, että itse oli tukkinut itseltään tien Pietariin; häntä ei siellä missään oteta vastaan, kaikki ovet siellä ovat häneltä suletut. Maailma musteni hänen silmissään, hänen sydäntään kouristi kuin jättiläispihdeillä. Hän heittäytyi sohvan tyynyille, painoi päänsä niihin ja pusersi niitä molemmin käsin kasvojaan vasten. Hän olisi tahtonut itkeä, itkeä hillittömästi, mutta hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, hänen epätoivonsa oli liian suuri. Hän rukoili palavasti: — Hyvä jumala, anna minulle voimia, anna edes sen verran, että tämän päivän kestän. Ali ei saa tietää, miten kauhea minun oloni on, miten vaikea minun on tänne yksin jäädä, aivan yksin. Ei, se toisi hänelle tuskaa ja hän ehkä pitäisi minua vielä heikkona, arvottomana rinnalleen. Hän ehkä hylkäisi minut, ja silloin kaikki olisi lopussa. Hän rukoili kauan, ja palavat rukoukset viihdyttivät hiukan hänen mieltään. Henkeä ei enää tuntunut salpaavan; hän tunsi epätoivonsa turtuvan kolkoksi, apeaksi mielialaksi. Mutta hän päätti taistella loppuun asti ja kestää. Hän nousi ja suihkutti hiukan virkistävää hajuvettä kasvoilleen, kuivasi ne ja tarkasteli niitä sitten peilistä puhellen itsekseen: — Ali ei saa nähdä jälkiä kärsimyksistäni, ei koskaan. Ali tahtoo, että minun pitää olla eronhetkellä rohkea. Minä koetan olla, koetan hymyillä hänelle, tulkoon huomenna mitä hyvänsä! Hän päätti ihan väkisin päästä tasapainoon ja ajatteli ruveta soittamaan. Hänelle tuli mieleen useita Alin lempikappaleita; niiden sävelistä hän uskoi saavansa voimia. Hän istahti pianon ääreen ja alkoi valikoida nuotteja, mutta silloin täytti äkkiä arkuus hänen mielensä. Oli kuin joku olisi hänen korvaansa kuiskannut: — Loginov voisi kuulla soittosi, voisi arvata, kenelle soitat! Hän säikähti, ja hänelle selvisi, ettei hän enää milloinkaan näissä huoneissa voi soittaa. Hänen soittonsa kaikuisi täällä vieraana, häiritsevänä, se kimpoaisi pelästyneenä näistä seinistä hänen sydämeensä ja repisi sen kappaleiksi. Masentuneena, kädet veltoiksi valahtaen jäi hän istumaan, nuottipinkka solahti hänen kädestään ja putosi pianon koskettimille. Soittokone päästi valittavan äänen, aivan kuin tuskallisen voihkaisun. Hän pelästyi sitä ääntä, kokosi nuotit kiireesti ja sulki varovasti pianon, väänsi sen lukkoon ja pani avaimen sille varattuun säilöön ajatellen: — Siitä sitten löytävät, ettei lukkoa särkeä tarvitse. Hän käveli hitaasti ikkunan luo ja katseli puistoon. Aurinko oli peittynyt alhaalla raskaina ajelehtiviin pilviin. Tuulen mukana lensi ilmassa sakeanaan varisevia haavanlehtiä. Ne muistuttivat hänestä keveinä häilyviä käärinliinoja; ne laskeutuivat, laskeutuivat vähitellen, kerroksittain. Tuntui niin kolkolta. * * * * * Hän saapui kaupunkiin paria tuntia ennen laivan lähtöä. Hän ajoi suoraan Ali Martikaisen hotelliin, jätti hevosen tallipojalle ja meni sisään. Siellä hän ilmotti ovenvartijalle lyhyesti, ketä tahtoi tavata, ja läksi sitten vastausta odottamatta Ali Martikaisen huoneeseen. Hän ei enää välittänyt siitä, mitä hänen käynnistään ajateltiin, hän tahtoi mennä Alin luo, olla siellä viimeiset hetket kenenkään häiritsemättä. Hän oli koko tulomatkan ajatellut, että pysyisi tyynenä, kyyneltymättä ja hymyilisi rohkeasti Alille. Mutta kun Ali Martikainen avasi hänelle oven ja veti hänet, onnesta väräjävällä äänellä tervehtien, sisään, pettivät siinä paikassa kaikki ennakkolaskelmat. Hänen toivottoman sydäntuskansa sulut murtuivat Alin ensimäisestä hyväilevästä kosketuksesta; hän vaipui hervottomana Alin syliin, kietoi kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puhkesi rajuun, hillittömään nyyhkytykseen. Ali Martikainen kiersi oven lukkoon, riisui, koko ajan häntä tukien, hänen päällysvaatteensa ja hattunsa sekä kantoi hänet sitten kuin pienen avuttoman lapsen sohvalle. Kauan hän itki, mutta Ali hyväili häntä koko ajan hellittämättä, puristi häntä rintaansa vasten, piteli hänen päätään käsiensä välissä, kuivasi välillä hänen kyyneliään, suuteli häntä pitkään ja polttavasti ja puhui hänelle helliä, rohkaisevia sanoja. Hän kuiski, ettei heillä ollut monta hetkeä jälellä. Ne lyhyet hetket heidän piti tehdä unohtumattomiksi, ikuisiksi, niistä piti tulla heidän elämänsä kaunein satu, jota he vielä vanhoina, harmaapäinä voisivat onnellisina muistella. Kauan Olga itki, mutta vähitellen hänen sydänalaansa ahdistava tuska lientyi ja suli, hänen hervonneet jäsenensä lämpenivät, niihin virtasi uusi elämä Alin hyväilyistä, ja hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta. Hän alkoi hymyillä ja vastata Alin hyväilyihin, ensin raukeasti, sitten yhä tulisemmin. Hän kietoi kätensä lujemmin Alin kaulaan, painoi päänsä hänen kasvojaan vasten. Kammat irtautuivat hänen tukastaan, se hulvahti Alin käsivarrelle, se valui pehmeänä, tiheänä huntuna heidän päittensä yli, kääri ne yhteen, vihki heidät siunaavasti toisilleen. He elivät kauniin, onnellisen sadun. Huoneessa oli jo vahvasti hämärä, kun he läksivät. Olga kiinnitti ennen lähtöä yhden tuomistaan ruusuista Ali Martikaisen rintaan, toiset hän otti käteensä ja lupasi antaa ne vasta laivarannassa. He kävelivät rinnatusten hämärää käytävää pitkin, he tuskin huomasivat ovelle hyvästelemään kokoontunutta hotelliväkeä. Ali Martikainen oli jo aikaisemmin jakanut niille juomarahat, runsaat juomarahat, ja kaikki hänen tavaransa olivat jo laivassa. Kadulla oli myös jo hämärä. Tuuli oli tyyntynyt, oli raskas, pilvinen syysilma. Parhaillaan sytytettiin katulyhtyjä, mutta ne valaisivat heikosti. Ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän. He pysyttelivät laudotuksilla, uskaltautuen vain siellä täällä katulyhdyn valaisemassa piirissä harppaamaan kuraisen keskikadun yli. Laudotuksetkin olivat liukkaat kosteudesta. Ali Martikainen otti Olgan käden kainaloonsa ja kuletti häntä varovasti jyrkästi rantaan viettävien katujen laudotuksia pitkin. He kulkivat koko matkan ääneti. Heidän olennoissaan värähteli vielä äsken eletyn onnen tunnelma; sanat sitä tunnelmaa olisivat vain häirinneet. Laivarannassa ei näkynyt ketään muita matkustajia, ne olivat jo aikoja tulleet ja painuneet alas laivan lämpimiin suojiin. Laivaväki hääräili kannella, sytytteli valoja ja valmisteli lähtöä. Viimeisiä rahtitavaroita nosteltiin juuri kannelle, höyrypannu pihisi jo aivan lähtövalmiina. Aikaa oli enää muutamia minuutteja, mutta laiva seisoi ne rauhallisesti. Saattoihan tapahtua, että aivan viime tingassa tulisi vielä joku uusi matkustaja, ei sopinut sitä ylenkatsoa. Komealta näytti lähdössä oleva suuri Syvärin laiva, kun kaikki valot sen kannella oli saatu palamaan. Se oli kuin kirkkaasti valaistu, aalloilla uiva satulinna, joka valmistausi viemään sen mukaan päässeitä onnellisia uusille, luvatuille maille. Ali Martikainen ja Olga seisoivat laskuportaiden vieressä laiturilla. He puhelivat hiljaisella äänellä ja katselivat koko ajan toisiaan silmiin saadakseen rohkeutta viimeisen hetken varalta. Silloin laiva päästi sihisten liikaa höyryä pannustaan. Olga säpsähti ja vilkaisi hätääntyneenä laivaa; hänen sydämensä tuntui pysähtyvän. Hän koetti peittää säikähdyksensä, mutta Ali Martikainen näki sen vilahtavan hänen silmissään, ja samalla hän oli huomaavinaan niissä vilahtavan myös sen saman nöyrän, rukoilevan katseen, joka oli ennestään tuttu Ali Martikaiselle, joka oli lähtemättömästi hänen sieluunsa syöpynyt. Hän tarttui Olgan käteen ja kysyi: — Mitä ajattelit, Olga? Sinulla on joku pyyntö, näen sen, se asuu silmissäsi. Sano se minulle, rakas Olga, sano! Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Olga hämmentyi, painoi katseensa maahan ja puhui hätääntyneellä, katkonaisella äänellä: — Ei se ole mitään, rakas Ali, ei mitään! En minä mitään ajatellut eikä minulla mitään pyytämistä ole. Kaikkihan on hyvin, sinä kirjotat usein, niin olet luvannut. Ne kirjeet ovat minun elämäni, ne tuovat kaiken, mitä yksinäisyydessä kaipaan. Olgan äänestä kuuli, että hän taisteli epätoivoista taistelua. Ali Martikainen tunsi tuskallisen vihlaisun sydämessään. Hänen mielensä teki puhua, rohkaista Olgaa, mutta hän tajusi, etteivät sanat auttaisi. Ei hänellä ollut millä rohkaista, hän itse ei hyväksynyt omaa menettelyhän, ei jaksanut sitä enää edes ajatella, se oli hänestä niin nöyryyttävä, pelkurimainen. Hän tunsi olevansa kokonaan syypää Olgan kärsimyksiin, mutta hän ei kyennyt niitä lievittämään. Laiva vihelsi, ja kannelta kiirehdittiin Ali Martikaista. — Hyvästi, Olga, koeta pysyä rohkeana! sanoi hän ja puristi Olgan kättä voimakkaasti, melkein rajusti. Olga ojensi hänelle kukat ja kuiskasi tukahtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä: — Kyllä minä kestän, elä pelkää, rakas Ali! Ali Martikainen hyppäsi kannelle. Laivamies oli jo vetämäisillään laskuportaat ylös. Tuli kuitenkin vielä joku viivykki, häntä kutsuttiin muuanne ja hän jätti portaat paikalleen. Ali Martikainen jäi portaiden yläpäähän ja kumartui kaiteen yli. Hetkisen vielä Olga taisteli, mutta sitten hänen päänsä painui alas ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella. Ali Martikaiselle tuli mieleen se hetki, jolloin Olga oli hänelle elämänsä suuren tunnustuksen tehnyt, elämänsä näännyttävän tuskantaakan paljastanut ja jolloin hän oli vannonut pelastavana Olgan. Samalla tavoin seisoi nyt Olga, samat syvälle lihaan syöpyneet kahleet jaloissaan. Ali Martikaisen sisällä särkyi kaikki, hän kuuli kuin tuomiosoiton korvissaan kumajavan: — Petät valasi! Vannoit pelastavasi Olgan, hänen kahleensa katkoa lupasit, mutta jätät hänet niihin menehtymään. Hän ei kestä, ei kestä! Ja mille uhraat Olgan? Mikä on suunnitelmasi: kurja ajatushoure, muualta lainattu, ei omasi! Sille Olgan uhriksi heität, Olgan onnen ja oman onnesi tuhoat! — Ja kuin salaman leimahtavassa valossa selvisi hänelle myös Olgan katse, se nöyrä, rukoileva pyyntö, joka asui Olgan silmissä, jota Olgan huulet eivät rohjenneet, eivät voineet kuiskata. Se puhui samaa. Hän ei enää epäröinyt, hän ojensi kätensä ja sanoi pyytävällä, vavahtelevalla äänellä: — Olga, rakas Olga, tule! Olga kuuli hänen äänensä kuin unessa. Hän kohotti päänsä, ja raju toivonvälähdys näkyi hänen katseestaan, mutta se sammui heti. Sijalle tuli pelokas epäily, säikähdys ja pohjaton tuska. Olga epäili aistejaan. Laivamies tarttui portaisiin. Ali Martikainen sysäsi hänet syrjään, pani jalkansa portaiden eteen ja toisti hellästi kutsuvalla, mutta varmalla äänellä: — Laiva lähtee, tule, Olga! Yhdessä me järjestämme uuden kotisi, meidän yhteisen kotimme! Silloin löi ihmeellinen, häikäisevä valo Olgan silmiin. Kaikki, koko maailma katosi hänen ympäriltään, hajosi tyhjyyteen. Hän näki yläpuolellaan vain valaistun laivankannen ja siellä kaiteen yli kumartuneena rakastamansa miehen voimakkaana ja kauniina, ja sen käsi oli ojennettu, sen ääni ja silmät kutsuivat. Hän tarttui molemmin käsin, kiihkeästi, ojennettuun käteen. Ali Martikainen auttoi hänet kannelle. Seuraavassa tuokiossa vedettiin laskuportaat ylös, laiva irtautui laiturista, kääntyi hitaasti ja läksi sitten, voimakkaan potkurin iskuista vapisten, painumaan pimenevälle Äänisen ulapalle. Raunalla olevan tavarasuojan varjossa oli seissyt kolme tukkilaista. He astuivat valaistulle laiturille ja katselivat poistuvan laivan jälkeen. Hetken vaitiolon perästä yksi heistä virkkoi: — Sinne meni Aunuksen helmi, ryösti pois sen meiltä Suomen pulska petra! Toiset nyökkäsivät äänettöminä. Mutta valaistulla laivankannella seisoivat rinnatusten Ali Martikainen ja Olga. Niin seisoi Ali Martikainen kuin Karjalan kaukaisten salojen komea lakkahonka, jossa ei ainuttakaan virhettä ole. Hänen käsivarteensa nojaten seisoi Olga ja kuuli korvissaan Aunuksen koskien kohinan. Mutta riemukkaasti se kohina soi, se soitteli ikuista elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä. Olga painautui tiukemmin Ali Martikaisen kainaloon. — Kaipaatko sinä tuota, rakas Olga? kysyi Ali Martikainen viitaten yöhön häviäviin valoihin. — En, Ali, minä en kaipaa mitään! Olgan äänessä värähti suuri onni.

3229.txt

Simo Erosen 'Aunuksen helmi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3229. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

KERJÄLÄISTEINIT Kirj. Kálmán Mikszáth Suomentanut Matti Kivekäs Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1913. SISÄLLYS: Lukijalle. I. Dobos täti ja hänen teininsä. II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä. III. Taistelu suuressa metsässä. IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa. V. Kelle jää puoti. VI. Valkea ja musta koira. VII. Hallitsijan iltapäivä. VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta. IX. Aarre. X. Agnes Nesselroth. XI. Kadonnut onni. XII. Vanki. XIII. Kehen ei kuula osu. XIV. Mestauslava. Selityksiä. Lukijalle. Kálmán Mikszáthissa ilmenee selväpiirteisenä ja alati mielenkiintoisena unkarilaisen kansan sielu. Paremmin kuin kenenkään muun unkarilaisen kirjailijan kautta me opimme Mikszáthin avulla tuntemaan niitä aitounkarilaisia ominaisuuksia, jotka mielenkiintonsa ohella tavattomasti huvittavat. Mikszáth kuvaa mielijohteita ja päähänpistoja. Unkarilaiset itse rakastavat kaskuja ja Mikszáth on kaskuilija ennen kaikkea. Kaskun vuoksi hän unohtaa pääasian ja kaskun tähden hän tekee varsin aiheettomia sivuloikkauksia. Mutta hän kertoo kaskunsa niin hauskan pyöreänä, että lukija seuraa välittömästi mukana. Niinpian kuin kirjailija huomaa itse kertomuksen aiheen venyvän pitkäveteiseksi ja ikävystyttävän lukijaa, on hänellä aina pelastuskeino varalla: kasku, ja jokainen myöntää, että hän käyttää niitä niin mestarillisesti, että vaikka olisi väsynyt ja alakuloinen, ei häntä monta hetkeä välinpitämättömästi voi lukea. On luonnollista, että Mikszáthilta näinollen pikkukertomukset parhaiten luonnistuvat ja että hänen laajemmissa yhtäjaksoisissa romaaneissaan yksityiskohdat ja kaskut ovat kermaisimpia, Kuvattavansakin pohjaksi Mikszáth useimmiten valitsee kaskun, joka kasvaa hänen mielikuvituksessaan, monasti aivan uskomattomiin asti. Mutta hänen henkilönsä vaikuttavat kaikista liiotteluistaan huolimatta suorastaan elämästä otetuilta. Hänen kertomuksissaan vaihtelevat todellisuus ja satu; hänen ihmisensä ovat useimmiten n.s. pikkueläjiä, ja niinkuin kansassa ainakin yksinäisillä ja jylhillä vuoriseuduilla, on heissä paljon taikauskoa. Sellainen maaperä on sadulle hedelmällisin, sillä Mooseksen ja Kristuksenkin jälkeen tapahtuu siellä yhä uusia ihmeitä. Tämä omituinen taikauskoisuus, joka pilkistää esiin melkein kaikista Mikszáthin pikkukertomuksista, tekisi hänet aivan kansansatusepoksi, jos hän uskoisi ihmeisiin. Mutta hän ei usko. Hän paljastaa aina lopuksi ihmeen ponsivoiman, niinkuin pilkallisesti hymyilevä loihtija, joka itse poistaa synnyttämiensä harhanäkyjen alkusyyt. Mikszáth tahtoo ainoastaan kuvata pikkueläjiensä elämänvalaistusta, mutta minkä hän sille mahtaa, että hän välistä tuntee olevansa samaa juurta kuin hekin. Nyt suomeksi ilmestyvä kertomus »Kerjäläisteinit» (A két koldusdiák) on Unkarin kirjallisuuden parhaita nuorisokirjoja. Sen historiallinen tausta jo itsessään on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta varsinaisen mielenkiintonsa se luonnollisesti meissä herättää teiniensä kautta, jotka tahdonlujuudellaan ja rohkeudellaan monien ihmeellisten seikkailujen jälkeen saavuttavat pyrkimyksensä määrän. Toivomme, että tämä kirja kuluu jokaisen reilun ja rohkean pojan käsissä suomenkielisessä asussaan, niinkuin se Unkarissakin on vasta repaleiseksi luettuna löytänyt sijansa kaikkien poikien kirjahyllyllä. _Suomentaja_. I. Dobos täti ja hänen teininsä. Noin kolmesataa vuotta sitten oli elämä Debreczenin[1] tornikkaisessa kollegiumissa yhtä meluavaa kuin nytkin. Eiväthän teinit ole aikojen kuluessa muuttuneet, eikä myöskään heidän elämänsä. Oikeinpahan sanoikin sobosloilainen kuormuri, joka viidentoista vuoden kuluttua palasi toistamiseen käymäsiltään äitinensä Debreczeniin'. »Katsohan kummaa, äitimuori, eihän nämä teinit ole vähääkään kasvaneet siitämisin kun täällä viimeksi kävimme.» Niinpä niinkin, aina he ovat samanlaisia, vaikka toisiakin ovat. Herrat professoritkin olivat melkein samoja, sillä erotuksella vaan, että heillä nyt oli kolmikulmaiset hatut ja vaatteet toista kuosia. Täysihoitoloiden isännät ja emännätkin olivat silloin yhtä pyyleviä ja hyvätuulisia kuin nytkin. Sillä erotuksella vaan, että heidän nimensä nyt on János Nagy ja rouva István Kispeter, kun sitävastoin siihen aikaan mainittiin parhaita hoitoloita János Bujdosón ja Dobos emännän nimellä. Dobos emäntä asui Csapókadulla matalassa yksikerroksisessa talossa, lähellä kuuluisaa koulua. Kadulle aukeni puoti, ja puodin otsikossa oli kylttinä sian kuva, jonka sisäosat punaisina loistivat kauas (muuan entinen teini oli maalannut sen, hänestä tuli myöhemmin kuuluisa taiteilija jossain ulkomailla), pihan puolella oli Dobos tädin asunto ja etempänä teinien huoneet. Huoneissa oli vuode vuoteen vieressä ja kaksi »nebulusta»[2] sai aina jakaa yhden vuoteen. Pöllöteinejä luettiin kaksi yhteen »philosofukseen» tai »poetaan». Sillä alkaen »rhetorista» antoi Dobos täti oman sängyn ja professorit »Domine» arvonimen. »Dobos tädin mies», sillä (kuten myöhemmin huomaamme, aivan oikeutetusti) häntä kutsuttiin vaimonsa nimellä, oli yhteiskunnalliselta asemaltaan lihakauppias. Hän ei tosin ollut erikoisen taitava ammatissaan, mutta koska hän oli isältään, joka myöskin oli pitänyt täysihoitolaa, perinyt maalatun sikakyltin, täytyi hänen jäädä lihakauppiaaksi kyltin tähden, vaikka Debreczenissä jo siihen aikaan oli yhtämonta lihakauppaa kuin Wienissä meidän päivinämme on tohtoreita. Sitäpaitsi oli se senkinvuoksi hyvä, että lihottaminen oli Dobos tädin mielityötä. Saipa hän käsiinsä minkä tahansa, porsaan tai teinin, piti sen kaikin mokomin hänen kättensä holhoomana saada väriä ja lihota. Hänellä oli lihotettavanaan neljä- viisikymmentä sikaa, kymmenen maksavaa täysihoitolaista ja sitäpaitsi vielä kaksi, joita hän itse kasvatti ilmaseksi. Maksavat teinit suorittivat kahdeksan florinia kuukaudessa ja sillä he saivat kaiken minkä tarvitsivat, äidilliset neuvot ja selkäsaunatkin. Se oli kaupungin kuuluisimpia paikkoja ja hyvin usein saattoi kuulla sanottavan: »Dobosin rouva on hullu, Dobosin rouva maksaa itse teineistään!» Välistä sanottiin se hänelle itselleenkin, varsinkaan ei naapuri, pahanilkinen István Perecz sitä salannut. — Ai, ai, naapurin emäntä, ei ole sellainen tapa hyvä, ei ole! Antakaa teineille vähemmän lihaa ja enemmän selkään! Saattepa nähdä, että suoriudutte heistä sillätavoin paremmin. Mutta onneksi ei Pereczillä ollut sanottavasti vaikutusvaltaa Dobos tätiin ja niin saivat teinit edelleenkin mielin määrin lihota ja saada väriä poskilleen. Mutta vaikka hänellä olikin kultainen sydän, lävisti hänen kielensä joka ainoan sielun, joka hänen tielleen osui. Hänestä olisi voinut luulla, että hän oli sietämätön lohikäärme, ellei häntä oikein tuntenut. Jo aikaisin aamulla alkoi talossa hirvittävä tappelu. Ensimäiseksi haukkui hän pataluhaksi Dobos sedän, jota hän kohteli armottomasti. Usein tarttui hän setää kauluksesta ja lennätti hänet ovesta pihalle, ja kerran kompastui ukko-paha kynnykseenkin, mutta hän kärsi kaiken, nousi pystyyn rauhallisesti, pudisti pölyn vaatteistaan ja tallusteli muristen puotiinsa. — No älähän nyt, eukkoseni... sillä olenhan minä kuitenkin sinun miehesi; käsissäni olet, odotahan. Onni oli, että jäit sisälle! Dobos setä teki niinkuin Scipio, joka purjehti meren yli Afrikaan ja astuessaan rannalle kompastui maahan, mutta kuitenkin huusi uljaasti: »Afrikan maa, minä pidän sinua lujasti käsissäni.» Kun Dobos täti oli suoriutunut miehestään, rupesi hän meluamaan palvelijoiden kanssa ja pieksi heidät perinpohjin tai ainakin saattoi heidät itkemään. Sitten potkasi hän äkäsesti teinihuoneiden ovet auki ja karjasi: »Pystyyn koipeliinit!» Hänellä oli hyvä sydän, mutta tyylinsä hän piti. Nykyiset Debreczeniläiset täysihoitoloiden emännät sanovat: »Tehkää hyvin, tulkaa aamiaiselle.» (Hyvä sana on siitämisin halventunut, mutta liha kallistunut). Mutta joskin kelpo emäntä käytti puolen päivää katkeroittaakseen kaikkien mielet, tuhlasi hän toisen puolen hyvittääkseen ne jälleen. Niin oli hänelle riittävästi työtä koko päiväksi, eikä hänelle koskaan käynyt aika pitkäksi. Herkkupaloilla hän pysähdytti palvelijoiden kyyneleet, silitteli teinien päitä, palkitsi niitä, jotka sinä päivänä olivat kunnostautuneet, kuulusteli läksyt heikommilta, sillä hän osasi oppiaineet yhtä hyvin kuin itse korkeasti kunnioitettavat herrat professorit ja hän osasi lohduttaa sitäkin, jolla oli oppimiseen armottoman kova pää: »Älä pelkää, poikaseni», sanoi hän lempeästi, »olihan veljesikin täällä täysihoidossa ja hänkin oli suuri aasi, mutta sittenkin tuli hänestä kuninkaallinen tuomari Erdélyssä.»[3] Mutta miksipä luettelisin tässä kaikkia teinejä, sillä varsinkin maksavista herraspojista on varsin vähän mainittavaa. Mitäpä historiaa heillä olisikaan! Useimmat heistä olivat rikkaiden ja vaikutusvaltaisten herrojen poikia (sillä vaikeampaa oli siihen aikaan päästä Dobos tädin hoidokkaaksi, kuin nykyään puhtaaksikirjottajaksi ministeristöön), heistä siis tuli säännöllisesti myöskin rikkaita ja vaikutusvaltaisia herroja, mutta koska heille sittenkään ei tapahtunut mitään eriskummallisia asioita, lähdemme seuraamaan kahden ilmaisen teinin kohtaloa. II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä? Mutta ettehän te vielä tiedä edes keitä he olivatkaan — ja se minun täytyy kertoa heti ensiksi. Tädillä oli itsellään ollut joskus kaksi poikaa, Pista oli toinen ja László oli toisen nimi. Mutta Herramme rakasti heitä ja kutsui heidät toisen toisensa jälkeen luokseen. Vaikka rakastihan heitä paljon Dobos tätikin, ja kun toinenkin arkku vietiin pihalta, sairastui kelpo emäntäkin ja ellei siellä olisi ollut saapuvilla oppinut ja taidokas välskäri Gábor Sopronius, olisi hän totisesti seurannut poikaparkojaan sinne, mistä ei palata. Mutta vielä toivuttuaankin koski hänen sydämeensä hirvittävästi poikia ajatellessa; ja kun hän katseli vieraita teiniparvia, valuivat kyyneleet runsaina hänen tuhkanharmaista silmistään: »Jumalani, Jumalani, yksikään heistä ei ole minun omani.» Niinpaljon heitä oli ja kuitenkin tuntui piha tyhjältä, ja vaikka hän lisäsikin hoidokkaittensa lukua seitsemästä kymmeneen, oli piha sittenkin kuollut. Hänen sydäntään kouristi hiljaisuus ja kaikkialla puuttuivat hänen omat poikansa. Hei, miten olikaan silloin kun »Pista» ja »László» nimet raikuivat pihalla!... Kerran sai täti hyvän ajatuksen. Entäpä jos hän löytäisi jostain pari niin köyhää teiniä, ettei heidän vanhempansa voisi maksaa heidän edestään ja hän uskoisi heistä, hiukan ottaen mielikuvitustaan avuksi, että ne ovat hänen omia poikiaan, sillä »katsohan, ukkoseni — sanoi hän Dobos sedälle — maksu pilaa koko asian.» Ainakin se pilasi hänen mielikuvansa. Tähän aikaan asui Nyirissä Krucsay niminen rikas ja mahtava herra, jolla oli oikeus vahvistaa kuolemantuomioita ja joka tuli siitä kuuluisaksi, että hän mestautti oman puolisonsa, sillä hän oli sydämetön ja julma mies. Dobos täti osti tavallisesti tavaransa Krucsaylta. Hänellä oli suuria metsiä Ungissa ja Beregissä ja tuhansittain siellä lahdattiin sikoja. Kerran, juuri kun Dobos täti oli käymässä siellä, pieksi hän muonamiehensä niin armottomasti, että mies seuraavana päivänä kuoli vaivoihinsa. Ei tämä ollut niihin aikoihin mitään tavatonta! Piirikunta ei edes terottanut silmiään sinne päin, eikä koskaan olisi uskaltanutkaan, ja sanomalehdet eivät hänen hirmutyötään toitottaneet maailmalle, sillä niitä ei siihen aikaan ollutkaan. Turha olisikin sellaisesta hälinää nostaa, sillä kasvaahan talonpoikia jumalan kiitos ilmaiseksi Magyarien maassa niinkuin pähkinäpuitakin. — Aivan on, niinkuin pitääkin, kun toinen hävittää toisensa: talonpoika kaataa pähkinäpuun ja pähkinäpuukeppi kaataa talonpojan. Tämäkin on mainitsemisen arvoinen ainoastaan senvuoksi, että János Veresillä, kuoliaaksi piestyllä muonamiehellä, oli kaksi pojannaperoa, jotka katkerasti murehtivat vainajaa ja tulivat hautajaisten jälkeisenä päivänä linnaan. Dobos täti hieroi siellä siankauppoja Krucsayn kanssa, kun husaari tuli ilmottamaan, että pari kahden- kolmentoista vuotiasta talonpoikaisvekaraa tahtoi väkipakolla päästä herran puheille. — Sellaiset penikatko? Ei nyt ole joulu, eikä minulla oli aikaa kuulla heidän virsiään. No, olkoon menneeksi, päästä sisään. Kaksi pellavanvaaleaa poikaa astui huoneeseen, toisella, vanhemmalla, olivat silmät punaiset itkusta, toisen silmät olivat kirkkaat ja rauhallisen siniset. — Ketä olette, pikkumiehet? — kysyi Krucsay. — Me olemme Veresin poikia — vastasi vanhempi. — Sen voin nähdä tukastanne. No, mitä tahdotte? Silloin astui nuorempi poika aivan hirvittävän ja julman näköisen Krucsayn eteen ja sanoi: — Me tulimme sinun luoksesi, mahtava herra, senvuoksi, että pieksit kuoliaaksi isämme. — Entä sitten? — sanoi Krucsay nauraen olkansa yli. — Tahdotteko minua herättämään hänet henkiin? Nyt sanoi vanhempi poika: — Me tahdoimme sanoa sinulle vaan, että varo itseäsi! — Varo itseäsi! Poika kohotti sormensa ja uhkasi »Nyirsegin kuningasta.» Lapsen ääni soi niinkuin kulkuset hautajaisissa ja hänen uhkaavien sormiensa varjo oli seinällä niinkuin miekan terä. Armoton Krucsay, joka ei pelännyt yksin olla sormikoukkusilla koko piirikuntaa vastaan, ja joka monasti oli katsellut kuolemaa silmästä silmään (hän tunsi sen hyvin, niin hän usein itsekin uskoi) ja joka hallitsijalleenkin oli antanut sanan sanasta vaikka kuinka monasti, sama mahtava Krucsay hätkähti nähdessään lapsen uhkaavan sormen. — Hirtehisen kakarat, kirotut karhunpenikat, — huusi hän ja hänen jäsenensä vapisivat, — vielä te uskallatte uhkeillakin. Siinä näette, Dobos rouva, minkälaisia ovat talonpoikaistenkin taimet! Hei — Mátyás, Mátyás, — huusi hän husaarille — aja pellolle nämä penikat täältä. Pois kylästä, alueiltani, koko tienoolta, hävitköön sellaiset sukupuuttoon täältä. Ja nyt sanokaa, rouva, viimeinen hintanne, minkä voitte sioista maksaa, sillä minä olen hyvin kiihtynyt.» Dobos tätikin oli hyvin kiihtynyt, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja senvuoksi ei hän kauan tinkinyt, vaan suoritti sovitun hinnan ja lähti vielä samana päivänä paluumatkalle debreczeniläisen kuormurin, Dániel Bujdosón kanssa, joka tiesi kaikkien Nyíregyházán tälläpuolella olevien linnojen omistajien nimet, tiesi minkälaisia olivat niiden herrat ja herrojen puolisot. Senkin hän tiesi montako lasta kullakin oli ja miten suuret olivat lasten perintöosuudet. Mutta vaikka hän mitenkä koetti pakista matkan varrella, ei emännän mielestä unohtunut talonpoikaislasten kohtalo. Mikä heidät perii? Heidät ajettiin kolkkoon maailmaan. Nyt he kuljeskelevat itkien pitkin maantietä. Kuka heille valmistaa vuoteen yöksi? Missä hän vaan ajoi kylien läpi, kohosi savu ihmisten asunnoista. Ihmiset paistavat ja keittävät tuvissaan. Mutta keittävätköhän missään niille orporaukoille? Ja hän kuvitteli, mitenkä he upo uupuneina, päät alakuloisesti painuksissa kuljeskelivat pitkin valtatietä. Silloin juuri kääntyivät raskaat vankkurit Hadházista maantielle ja siellä näki hän heidät istumassa tunkion aitavierulla. Vanhempi veli piteli sylissään nuoremman vaaleata päätä ja silitteli sitä hellästi: — Älä nyt viisastele. Nousehan nyt ja mennään vielä vähän matkaa. Muistatko, miten osasitkaan juosta siellä kotona! Hopsis, hyppää pystyyn, pikku veikkoni. Leikitään hevosta! Minä olen humma ja sinä ole ajaja! Mutta pikku poika painoi väsyneesti päänsä alas. — Täällä ojapientareella emme voi levähtää. Mutta nousehan pystyyn, kuljemme vielä kappaleen matkaa, kaitpa meitä hyvä Jumala vielä auttaa. — Minulla on nälkä, en minä jaksa — nyyhkytti hän. — Anna minulle syötävää! Pikku poika avasi suuriksi harmaat silmänsä. — Kaukanako asuu Jumala täältä? — Jumala asuu kaikkialla. — Minne me sitten menemme hänen luokseen? Miksi hän ei anna meille heti ruokaa? — Oi, sinä pikku hupakko... ei sillätavalla! Samassa ratisivat vankkurien pyörät heidän takanaan. Dobos täti kurottautui kuomun alta ja tunsi Veresin lapset. — Hei, pysähtykää, kuormuri! Katsokaa, tuolla ovat muonamiehen lapset! Aivanko ne tosiaankin ovat ajaneet teidät maantielle? Sehän on huutavaa vääryyttä! En tiedä, onkohan Jumala sitä huomannut, kun hänellä on niin paljosta pidettävä huolta, mutta minä kyllä otan teidät varjelukseeni. No, pojat, kiivetkää sukkelaan vankkureille! Hän istutti vierellensä orporaukat, jakoi heille eväitään (siinä oli kylmää lampaanpaistia ja pannukakkua), ja lapset söivät vatsansa täyteen ja siihen he nukahtivat rämiseville rattaille, kädet kierrettynä toistensa kaulaan. Mutta kunnon eukko, jonka sydän oli kokonaan sulanut, kuvitteli mielessään heidän kohtaloaan ja kun vankkurit hiljaksellen vierivät Debreczennin tuttujen talojen lomitse, oli hän päättänyt ottaa heidät omiksi kasvateikseen. Jumala oli ottanut häneltä hänen omat poikansa ja antanut nämä sijaan. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa! Vanha tornikello kajahutti ikäänkuin kauniin aamenensa» siihen ja vankkurit kääntyivät Dobos tädin kotipihaan. — Kotona ollaan, — sanoi täti ja pudisti pojat hereille. Mikä on sinun nimesi, poikaseni? kysyi hän nuoremmalta. — Pali. — Tästä lähtien on nimesi László, älä unohda sitä. Entä sinun? — Minä olen Feri — vastasi vanhempi. — Tästä lähtien olet sinä István. Hei, Dobos! Missä sinä olet Dobos? Mitä se merkitsee, ettet sinä tule minua vastaanottamaan? Dobos setä tassutteli vankkureille, laiskasti niinkuin karhu. — No, mitä sinä töllistelet? Etkö näe, että olen tuonut lapsia mukanani? — Mitä lapsia? — änkytti hän pelokkaasti. — Ilmasia teinejäkö? — Vielä parempia. Heillä ei ole isää, eikä äitiä. Lászlóksi kutsumme toista ja Pistaksi toista. — Jopa nyt jotakin! — huudahti Dobos setä virallisen iloisesti. Hän tuli heidän luokseen ja antoi kummasteleville pojille luunapin päähän. Kovat on kallot, viisaita miehiä heistä tulee! Sillätavoin joutuivat kerjäläisteinit Dobos tädin luo ja niin kaikuivat jälleen entiset rakkaat nimet pihalla: »Hei László ja Pista, missä olette? László ja Pista, tulkaa tänne!» Kunnon eukko vaatetti molemmat pojat, suki heidän päänsä sunnuntaisin ja kun eivät maksavat teinit nähneet, antoi hän heille salassa parhaimmat palat, ja kaiken tämän hän teki vaan senvuoksi, että päivän askareiden lomassa leikkivien poikien melu ja Pistan ja Lászlón nimet vaan paremmin raikuisivat pihalla. III. Taistelu suuressa metsässä. Molemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan. He oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän kasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä sitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli surullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan, puhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin. Koulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista ainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän ei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli viimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja silloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa. Debreczenin kollegiumissa oli siihen aikaan gerundium[4] eniten muodissa. Enemmän annettiin arvoa sille, joka osasi kelpo tavalla tapella, kuin sille, joka osasi koko Ovidiuksen ulkoa. Tappelupukari-teinit olivat arvoasteikossa civistenkin[5] edellä. Osasivatpa korkeasti kunnioitetut professori herratkin antaa arvoa voimakaslihaksiselle nyrkille. Sillä turkkilainen ei niinkään lähtenyt tiehensä sieltä niihin aikoihin, vaikka sille miten kauniisti hyvänsä olisi lausuttu Horatiuksen Odeja, mutta kun sitä pahkakepillä oikein antoi selkään, korjasi se kylläkin luunsa. Vieläpä itse korkeasti oppinut ja kuuluisa matematikán professori Márton Piskárkási-Szilágyi, jolla oli tapana sanoa: »muut tieteet kestävät vain hautaan asti, domini, mutta matematiikka pysyy voimassa vielä sen takanakin, sillä jos on elämää kuoleman jälkeen, on sielläkin kaksi kertaa kaksi neljä», niin, juuri Szilágyi herrakin antoi nuorten tytärtensä, Magdan tai Esterin neuloa palkintoja kaikkein urhoollisimmalle teinille, joka suuressa metsässä toisena helluntaipäivänä taistelusta suoriutuisi voittajana. Tämä ei ole mikään leikinasia! Siellä ovat silloin Debreczenin pienet ja suuret. Itse ylituomarikaan, herra Gergely Domokos, ei jää tulematta kaupungin kuuluisalla nelivaljakolla, joiden harmaatäpläisten hevosten päitsissä liehuivat mustan-, vihreän- ja valkosenkirjavat liput. (Ne ovat kollegiumin värit.) Senaattoreille rakennetaan jo edellisenä päivänä erikoinen parveke, vasemmalla puolella prameilevat korkeasti kunnioitettavat herrat ja heidän vieressään, uljaan piirin keskellä, ovat kaupungin hienoston rouvien ja neitosten istumapaikat. Teineistä jäävät tietysti ainoastaan ne tulematta, jotka ovat kuolemansairaita. Sillä suuri häpeä on täällä »absentia.»[6] Mutta todella komean näyn tarjoavatkin nämä nebulus-vekarat samannäköisissä puvuissaan. Ne ovat nimittäin siinä suhteessa samannäköisiä, että vuodesta 1624 muodostaa sen kauhtanantapainen musta husaaritakki, jota vyötäröltä kannattaa hopeasolkinen leveä vyö. Vihreästä verasta valmistettu viitta ja matala, nahkapäärmeinen lakki tekee sen vielä eriskummallisemmaksi. Mutta siinä määrin ne kuitenkin eroavat toisistaan, että puvun muodostavat varsinaisesti verka ja »pukki». Sillä toisella tavoin sen saa istumaan kuuluisa Gáspár Kartos kuin János Kozsehuba, joka vaivaisesti harsii sen kokoon. Nämä kaksi räätäli-»pukkia» pitivät siihen aikaan vaatteissa koko Debreczenin kaupungin, joka ilmeisesti todistaa sitä, että kangaskin oli kestävämpää vanhaan hyvään aikaan. Pienellä pöydällä korkeasti kunnioitettavien herrojen edessä on palkinto, Esterin tai Magdan käsityötä. Useimmiten on se jokin vähäpätöinen neulomus, pienillä teräsrenkailla koristettu, silkistä kudottu kukkaro, tai kirjanmerkki, ommeltu värillisistä helmistä kultalangalla, mutta suuren arvonsa se saa senkautta, että antaja on kuuluisan professorin tytär. Pojat eivät rohkeimmissa unelmissaankaan tavotelleet mitään tämän kunniakkaampaa. Eikä suurempaa kunniaa teini voinutkaan saada osakseen. Suurta kenttää vilkastutti äänekäs puheenporina ja liikehtiminen. Ruokarouvatkin tulevat silloin sinne ja keittävät kivistä rakennetulla tulisijalla taistelun jälkeiset pitoruuat. Tulisijojen ympärillä on melu aina kaikkein pauhaavin. Tuuli levittää sauhun sinertäväksi humuksi ja haihduttaa sen tuuheiden lehtikatosten lomitse avaruuteen, levittäen samalla ympäristöön myöskin ruuanhajun, joka sekaantuu metsäkukkien tuoksuun, tietysti sillätavoin saattaen hämilleen kaikki lähitienoilla mettä kokoilevat mehiläiset. Ruokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa viiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren metsän taistelua seuraa aina reima tanssi. Itse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee koko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on »magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja verrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He heittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee turkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen heitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle tai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin miehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit halutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät »mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin kuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies välistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen. Kun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain antoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti merkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä melulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit ojossa toistensa kimppuun. Kaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen mies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan, tai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia kuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa hohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten seurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain olivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme aikana. Ylituomari sanoi ympärilleen kokoontuneille voittajille: — Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta näyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin! Jos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän rivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi joukosta. Tänä vuonna oli Miklós Beke fortissimus ja hän astui esiin. Hän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi, paisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan kohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli niinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin vankka. — Mistä kotoisin, amice?[8] — kysyi hänen armonsa, herra ylituomari. — Kabasta. (Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin lie se kabalainen rouva hänen äitinsä.) Tämä sana oli tähdätty Miklós Beken punaiseen nenään. Sitten jatkoi ylhäinen herra ääneen: — Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa noin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä kummempiakin sitten viimevuoden? — Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten leirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani? Seurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat toisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum paratus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan. — Eikö kukaan? — kysyi ylituomari kehottavasti. Tanakkavartinen poika erosi rivistä, pyörähtäen esille niinkuin siili. — Minä yritän. Kuului hämmästyksen sähinä, jota seurasi pilkallinen pihinä. Domine Beke ummisti halveksivasti toisen silmänsä ja suunsa. — Hm,... minä syön sinut, linnunpoika! — Dobosién teini! Dobosién! kuuluttivat lähinnä olevat kauempana seisoville, jotka eivät voineet nähdä tätä suurenmoista kohtausta. — Kerjäläisteini!... Vanhempi! toistivat toiset ja lisäsivät: No, tämähän on kuulumatonta! — Katsohan naperoa, miten on voimistunut hyvästä ruuasta, — huusi András Garas, nyörinpunoja, joka oli János Bujdosón armoton vihollinen. IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa! Bujdosón perheen jäsenet röhkäsivät kukin taholtaan ja rupesivat meluamaan ja häväisemään: — Hävytön sirkka! Tunkiolle pitäisi työntää. Tuoko aikoo voittaa meidän teinimme? Itse herra Márton Piskároski-Szilágyikin sanoi: — Katsohan todellakin »rana rupta»[10] Phaedruksen saduista! Siihen aikaan kutsuivat teinit vielä tavallisesti »ranaksi» sammakkoa ja jokainen tiesi, mikä se oli. Nyt nimitetään eläimiä äidinkielellä, mutta tunnustaa täytyy, ettei kukaan tiedä mikä mikin on. Sillä kuka voisi tietää, että »rapakkokylpijä» on villihanhi, »niskanhuiputtaja» = kirahvi, »vuortenjuoksija» = hirvi ja että sammakko on »kömpijä». Taistelija oli tosiaankin Dobosién ilmainen teini, Pista Veres, joka ylettyi suunnattomalle Bekelle ainoastaan niskaan asti. Miten käykään kun varpunen hyökkää haukan kimppuun? »Cantus praeses»,[11] jolle erikoisemmin oli siunautunut äänivaroja, mutta joka niitä nyt halveksi, ottaa sensijaan esille pillin ja puhalsi siihen... Tämä oli taistelun alkamisen merkki. Aivan samalla tavoin kuin menneinä aikoina Budan torneissa, silloin kun täällä vielä hallitsivat unkarilaiset kuninkaat. Beke nojasi toisen kätensä lanteelleen, aivan kuin se olisi ollut turha, ja tarttui toisella kädellä Pista Veresiä olkapäästä, puristaakseen häntä noin vaan hiukan ilmassa ja paiskatakseen hänet muitta mutkitta taitavasti maahan. Pyörärasvaksi litistyisi siinä tempauksessa poika parka, niin hän retkahtaisi pientareeseen. Totisesti: lusikalla saisi Dobos täti hänet siitä koota! Mutta Pista poikakaan ei ollut hidas... hop, hän hyppäsi Beken kimppuun ja kietoutui lujasti hänen pitkän vartensa ympärille niinkuin käärme, punoi jalkansa hänen jalkansa ympärille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa, kunnes Beke iski häntä nyrkillä rintaan. Siitä tupertui hän hiukan, maailma rupesi pimenemään ja silmien siniset kehrät kääntyivät nurin. Mutta sittenkään hän ei hellittänyt, ainoastaan hänen kätensä herpaantuivat silmänräpäykseksi vastustajan kaulalta. Beke käytti tätä hetkeä hyväkseen ja vapautui uudella iskulla vastustajastaan, joka olisi lentänyt selälleen, ellei hänen takanaan olisi ollut puuta, joka ei sallinut hänen kaatua. Kovasti kolahti hänen päänsä runkoa vastaan, mutta niinkuin pallo ponnahti hän takasin ja jaguarin notkeudella hän tarrautui jälleen Bekeen. Yhteen kietoutuneina alkoivat he painia. Se oli kuninkaallinen näky debreczeniläisille. Aivan kuin olisi siinä ollut yksi ainoa ruumis ja neljä kättä, jotka järjettömästi kierivät ja vääntyivät niinkuin pirunkela. Katsojat pidättivät hengitystään. — Tuhat tulimmaista! — huudahti ylituomari, katkaisten kiusallisesti jännittyneen juhlallisen hiljaisuuden, ja hikipisarat valuivat pelkästä kiihtymyksestä pitkin hänen ohimoltaan. — Iske, iske paremmin! Milloin kampesi toinen, milloin toinen; mutta viekkaat otteet, jotka kuuluvat painitaidon alaan, olivat kaikki turhia, sillä kumpikin osasi torjua ne yhtä taitavasti. Kerjäläisteinin käsivarretkin puristivat niinkuin rautavanne. — Purista, purista Pista poikani! — jyrähti ääni korkeudesta niinkuin ukkonen. Kaikki loivat sinne katseensa, siellä istui Dobos setä puunlatvassa, nojaten itseään ulkonevaan oksaan. Beke hätkähti, ääni hämmensi hänet, hän luuli sen tulevan taivaasta... ja itsetiedottomasti hän katsahti ylös ja heitti otteensa. Se oli vaarallista. Pista solahti hänen käsivarsistaan ja antoi vastustajalleen aimo polvipuskun takaapäin, niin että pitkä mies retkahtaen kaatui selälleen hiekkaan. — Vivat! Vivat![12] — kajahti sadoista kurkuista. Eläköön kerjäläisteini! Pista ponnahti Beken rinnalle, painoi polvensa lujasti sitä vastaan ja likisti häntä vielä käsillään maata vastaan, niin ettei hän pääsisi nousemaan pystyyn. Katsojajoukko murtautui aitauksen sisäpuolelta ja hyökkäsi riemuissaan ulvoen taistelukentälle. Dobos setä hyppäsi onnellisena alas puusta, mutta putosikin niin onnettomasti, että oli vähällä taittaa kylkiluunsa. Mutta kesken tuskanvoihkeitaankin huusi hän Pistalle: — Pidä kiinni, poikani, älä päästä. Anna sen hiukan haukata hiekkaa. Ei se ole kuitenkaan paljoa huonompaa kuin Bujdosóién ruoka! — Heitä irti — korisi Beke. — Hulluko sinun kanssasi ottelee kauemmin! — Satis![13] Riittää! — sanoi sinne tullut ylituomari. — Viimevuoden fortissimus saa mennä hiuksia halkomaan. Jälleen kajahti eläköönhuuto. Kuuluisa koulun lukkari kajahutti »Gerimdiumlaulun», jonka laulukerto kuului: Mainiompi mies on David kuin Goliath, Vivat, vivat, vivat! Ylituomari puristi juhlallisesti voittajan kättä, Dobos täti itki onnesta ja juoksi vuoroin pojan luo, vuoroin taasen padoissaan porisevaa gulyáskeittoa[14] hämmentämään. Mutta paras tuli vasta tämän jälkeen. Esille astui kaunokainen neitonen; juhlapukuun puettuna ja silmät maahan luotuina toi hän voittajalle palkinnon. Tänävuonna se oli miekankannatin, hienoa käsityötä ja siihen oli kultalangalla neulottu helmistä jalopeuroja. Magda neidin kasvot muuttuivat sellaisiksi kuin vereen kastettu lilja, kun hän hämillään lausui sanat, jotka varmaankin hänen isänsä oli hänelle opettanut, sillä ne kuuluivat hyvin professorimaisilfa. — Annettakoon kunnia ruumiin voimalle, sillä voimakas sielukin etsii voimakkaan ruumiin asuinsijakseen. Kunnialla riippukoon teidän miekkanne aina tässä kannikkeessa. Älköön se milloinkaan aiheettomasti lentäkö huotrastaan, älköönkä myöskään kunniattomasti palatko siihen. Poika seisoi siinä kasvot kirkastuneina ja siltä tuntui hänestä tytön ääni, kuin olisi hän kuullut avaruuksien yhteissoinnun: hänestä tuntui kansajoukon pauhu sulavan tytön äänen kanssa miellyttävästi yhteen ja täyttävän hänen sielunsa äärettömällä onnella. Taivas, — vaikka siellä kiisikin pari korkealla lentävää pilvenlonkaa, — tuntui koko loistossaan hymyilevän hänelle ja kaikki puiden lehvät vilkkuivat hänelle ystävällisesti. Kunniastakin on ensimäinen pisara kaikkein makein. Kerjäläisteinin sydän paisui ääriään myöten tästä ensi pisarasta. Dobos setä oli niin iloinen, että hän heitti lakkinsa korkealle ilmaan, heittäytyi tuttujensa kaulaan ja vaikk'ei kukaan evännyt, vakuutteli hän vakuuttelemistaan: — Sanokoon kuka mitä hyvänsä, mutta pääasia on ruumiinravinto! Ravinto aikaansaa suurimmat ihmeet. Mihinkäpä ei hyvä ruoka kykenisi! Hei, no minne ne Bujdosót yhtäkkiä joutuivat? Ne olivat tosiaankin luikkineet tiehensä sieltä. Mutta kaikki korkeasti kunnioitettavat herrat sitävastoin tulivat Pista Veresin luo (miten miellyttävä poika olikaan hänestä puolen tunnin aikana tullut) ja puristivat hänen kättänsä. Hänen toinen kätensä vapisi vielä pitäessään kauniisti kirjailtua miekankannatinta. Kaikki herrat katselivat vuoroonsa kaunista palkintoa ja kiittelivät Márton Szilágyi herraa, jolla oli niin käsistään taitava tytär. — Sehän on todella ihmeellisen hienoa työtä. Vielä vanhoilla päivillännekin te katselette sitä ilolla, domine. — Vahinko vaan — huomautti korkeasti kunnioitettu Josef Boglányi herra (vahinko todellakin että hän sanoi sen), todellakin vahinko, ettei hän sitä koskaan saa kantaa. — Eikö hän saa? — kysyi ylituomari kummastellen. Miksi ei hän saisi kantaa sitä? — Senvuoksi, että aateliton ei voi vyöttää miekkaa vyölleen. Hän ei siis tarvitse kannatintakaan. Pista poika kalpeni. Aivan kuin olisi kylmä pohjoistuuli samassa puhaltanut pois hänen satulinnansa, jonka hänen sielunsa juuri oli rakentanut. Hänen onnensa ensimäiseen pisaraan sekaantui heti toinen, joka oli katkera. Mutta rinnanhan ne aina seuraavat toisiaan. Hänestä tuntui samassa siltä, kuin olisivat kaikki katselleet häntä katein silmin tai pilkallisesti. Eihän hän ollut aatelisen poika, hän oli vaan kerjäläisteini! Kaunis Magda Szilágyikin katseli häntä niin lempeän osaaottavaisesti, kuin olisivat korkeasti kunnioitetun professori Boglányi herran sanat osuneet hänenkin tummiin silmiinsä: »Voi miten ikävää, ettei hän koskaan saisi kantaa miekankanniketta.» Soitto kajahti (kuuluisa Csomornyon mustalaisjoukko soitti sydämensä pohjasta), kinailijat jättivät suuren kentän ja tanssijat täyttivät sen ja siellä pyörivät hurjaa csárdásta pojat ja tytöt, ja vähitellen yhtyivät heihin lyödyn leirikunnan nuorukaisetkin. Jokainen iloitsi ja riemuitsi, voittaja yksin oli murheissaan. Oka oli pistänyt häntä syvälle... Hän vetäytyi alakuloisena metsän liepeeseen, mistä kukaan ei nähnyt häntä, sinne, missä luonto oli yksin ja linnut hyppivät oksalta oksalle, laulaen mielensä halusta. Siellä oli kaikenlaisia lintuja, harakoita, rastaita, haukkoja ja peipposia. Kaikilla niillä oli toinen toistaan koreammat sulat, — mutta siltä ei voinut sanoa, että yksikään olisi pitänyt itseään toistaan parempana. »Minä en ole aatelismies» — huokasi hän murtuneena. »Mutta miksi minä en ole?» kysyi hän aprikoiden. Ruohonkorret ja puut katselivat häntä totisina — mutta ne eivät selittäneet sitä hänelle. V. Kelle jää puoti? Pistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran tulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja viimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli sillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta korkeammalta olennolta. Jokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat haaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän tahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut ovat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea virtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta kuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa kokin toimi. Mutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan rikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä ajatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan kuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat siinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena kuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä. Vanhempi veli tartutti nuorempaansakin oman mittaamattoman suuruuden janonsa. — Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut aatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan vaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he ovat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että minulle paljon tukevammat nyrkit. Voittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen yläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle näitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään pyörälle. Kummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni. Toiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle se on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä lohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus, mutta meille vaan leipäkysymys. Kelpo Dobos sedän täytyi heittää kesken tähänastiset iltasatunsa. Pojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin patakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat eri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei tänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja iso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen». Dobos setä osasi kertoa nämä juttunsa verrattomassa äänilajissa ja hän taisi vielä »teinit loppuvat» — historian, jolle kuollutkin olisi voinut katketakseen nauraa, mutta eivät vaan nämä unissakävijät pojat. He kuuntelivat aivan kuin olisi veri vuotanut heidän nenästään. Mutta toisin säteilivät poikien silmät, kun hän kertoi miten myllärin pojasta Palkó Kinizsistä tuli sotapäällikkö tai miten Gyurka ystävämme kohosi uuninlämmittäjästä kuninkaanpojan aseenkantajaksi. Eikä Dobos setä ainoaankaan juttuunsa pannut kovin paljon omiaan. László, joka oli vilkasverinen poika, unohti mielellään kunnianhimonsa, ellei veli vaan ollut lähettyvillä. Välistä hän antautui rentonaan leikkimään ja ilottelemaan, ja hän osasi olla onnellinenkin. Tosin oli hänen sydämensä pehmeä niinkuin vaha, ja välistä se puristautui tuskallisesti, nähdessään veljen kuljeskelevan mieli apeana, mutta jos veli kannusti omaa mielikuvitustaan, taisi hänkin kiihdyttää vauhtiaan kilparaviin niinkuin laiskempi hevonen virkun ratsun rinnalla. Vuodet vierivät ja jo alkoi orpopoikien ylähuuleen ilmestyä viiksenhaivenia. — Pian pääsevät pojat jo ihmisten kirjoihin, — huokaili Dobos täti, joka oli poikiinsa ratki ihastunut. Ja kunnon eukko alkoi aprikoida heidän kohtaloaan, erittäinkin Pistan. Vuoden kuluttua olisivat he jo täynnä sitä viisautta, joka Debreczenissä voitiin heidän päähänsä kaataa. Heidän päällänsä täytyi siis jo voida tehdäkin jotain. Pista oli viisas ja oppinut poika, jota professorit kilvan kiittelivät, ja hänellä oli niin kaunis käsiala, että kaikki ihailivat hänen siroja, pyöreitä kirjaimiaan. Hän sai kirjottaa puhtaaksi onnittelukirjeen Palatinuksen[15] nimipäiväksi, jonka kollegiumi oli lähettänyt. Pitkien ja perusteellisten aprikoimisten jälkeen tuli eukko lopulta siihen päätökseen, että Pista olisi kaikkein soveliain johonkin hyvään kanttorin paikkaan. Ensinnäkin senvuoksi, että voisi opettaa kauniit kirjaimensa kylän lapsille ja toisekseen senvuoksi, että hänen äänensäkin oli miellyttävä, eikä korottaisi ainoastaan urkujen soinnun kauneutta, vaan hakisi vertaistaan hautajaislaulujakin laulettaessa vainajille. Suorastaan ihanaa olisi kuolla hänen kylässään. Mutta László sitävastoin ei kelvannut oppineiden toimiin; jos hän läpäsee koulun, niin ruvetkoon hän lihakauppiaaksi. Onhan silloin ainakin joku hoitamassa puotia. László ei pitänyt väliä, mutta Pista pudisti apeasti päätään. Ehken hän juuri ajatteli kuuluisaa Brunsvik sankaria, joka hirvittävällä miekallaan lähti maailmalle etsimään itselleen uutta aateliskilpeä: ennen oli siinä ollut vaakalintu, nyt hän tahtoi leijonan. Hän ymmärsi verrattomasti Brunsvik sankarin. — Älä pudista päätäsi — suostutteli Dobos setä — kultainen on kanttorin elämä. Cantores amant humores.[16] Kanttorit rakastavat viiniä. Ja kanttoreita rakastavat ihmiset. Ajattelehan Mátyás kuningasta, miten hyvänä ystävänään hän piti czinkotain mestaria! Mutta czinkotain mestari ei vähääkään kutittanut Pistan kunnianhimoa. Hän pelästytti Dobosit pahanpäiväisesti sanomalla, että hän mieluummin hukuttaa itsensä tai syöksyy päistikkaa tornista maahan. — Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos täti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta sydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille. Pista punastui ja hänen silmänsä välähtivät. — Ensiksi tahdon tulla aatelismieheksi ja sitten sanon loput. Täti löi pelästyneenä kätensä yhteen: — Voi poikani, siksi voi sinut tehdä ainoastaan kuningas! — No sitten minä menen kuninkaan luo. — Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman suuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia? Menetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet mielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa polkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä ilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en lainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt häntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen nimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa. Mutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt häntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan hänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille. Helvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman kuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja tunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä muureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa. Jokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein nähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan hänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut. Aina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan hänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he kuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki siellä. Pista pudisti nyrkkejään silloin. Kunpa hän kerran totisesti saisi miehenä miestä vastaan vaatia murhaajan tilille! Mitä varten hän kulkikaan siellä, mitä hän tahtoi ja miksi hän saattoi kunnon ihmiset murheellisiksi? Kauan ei hänen tarvinnut siitä olla epätietoisena. Dobosit olivat hänelle velkaa. Jo pitkät ajat oli täti ostanut sianlihaa velaksi. Ja velka oli vähitellen kasvanut niin suureksi, etteivät he enää jaksaneet sitä maksaa. Eräänä surullisena päivänä paukkui vasara pihalla eikä Dobosien enää tarvinnut päätään vaivata sillä kenelle lihapuoti jäisi. Nyt he huolehtivat enää vaan sitä, kelle teinit jäisivät. Kaikki oli kadotettu, talo, puoti, kaikki talon huonekalut ja kolmekymmentä kapanalaa maata ja niin he jäivät köyhiksi kuin kirkon hiiret. Eivätkä he vielä sittenkään ajatelleet itseään, vaan kerjäläisteinejä, joista nyt ei tulisi mitään. Tädillä oli Szegedissä[17] Marta niminen sisar, joka oli naimisissa János Vönekin kanssa. Lankomiehellä oli useita laivoja ja proomuja Tisza joella, joilla hän kuletti puita kaupittaviksi; hän lupasi ottaa Dobos sedän palvelukseensa ja täti kyllä saisi Martan apulaisena armoleipänsä. Tosin on sen maku katkera, — mutta jos Jumala sen kerran on niin tahtonut, niin tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa! Kyyneleet valuivat virtanaan, kun eron hetki tuli. — Mukanani veisin — nyyhki Dobos täti puristaen suonenvedontapaisesti molempia poikia rintaansa vastaan — mutta itsekin minä menen vieraitten luo. En tiedä minäkään, millaiseksi kohtaloni muodostuu! Vankkurit seisoivat jo portin edustalla. Dobos setä kantoi niihin kevyen nyyttinsä ja pisti sen penkin alle. Helposti se mahtuikin sinne, vaikka siellä oli paljon muuta jo ennestään. Sitten palasi hänkin vielä kerran ja syleili poikia vuoronsa jälkeen. Hänen partansakin oli aivan märkä kyynelistä. — Hyvä on Jumala, hyvää antaa — sanoi hän heltyneenä. Vielä hän sallii meidän tavatakin joskus. Olkaa hyviä ja rehellisiä. Olin puhumassa rehtorille ja hän lupasi teille ruuan köyhien keittiöstä ja asunnon kollegiumista. — Ja minulle hän lupasi lähettävänsä Pistan kesällä toimiinsa, niin että Pista voisi ansaita rahaa. No, tulkaa tänne, niin saan suudella teitä vielä kerran. Ja vielä sittenkin yhden kerran. Hän silitti heidän hiuksiaan, ja kuivasi esiliinaansa virtanaan valuvat kyyneleensä: — Voi, miten hyvä oli Jumala — huudahti hän tuskallisesti — kun hän otti minulta minun omat lapseni. Pojat eivät murheissaan voineet sanaakaan sanoa. Mykkinä ja masentuneina antoivat he tehdä itselleen kaikkea ja milloin setä, milloin täti pusersi heitä rintaansa vastaan ja puhui heille vuoroin surullisia, vuoroin lohduttavia sanoja. Eivät he kuulleet siitä kaikesta mitään. Koko maailma pyöri järjettömänä sekamelskana heidän silmissään. VI. Valkea ja musta koira. Vanha, rokonarpinen pää kurottautui ovesta huoneeseen: — Lähdetään jo, rouvaseni, meillä on pitkä matka edessämme. — Heti Pizsera, aivan heti. Tämä oli kuuluisa »Köyhien kyyditsijä», Pizsera appi, joka jonkun lupauksen tähden armeliaisuudesta kyyditsi ilmaseksi ihmisiä — silloin kun hänellä oli halua. Hänellä oli vankkureittensa edessä kaksi vaivaista konia Betta ja Pääsky. Runoilua harrastavat teinit tekivät näillä koneilla tavallisesti ensimäisen retkensä Helikoniin siten nim. että jo vanhoista ajoista asti oli ollut tapana runonteossa kahdella vaivaisella kaakilla alkaa sanaratsastus. Pari sellaista värsyä on meidänkin päiviimme asti säilynyt: Pizsera setä, Uljas Betty Ja verraton Pääsky, Kolmisenkymmentä Kauran jyvää Söivät suuhunsa Yhtenä iltana. Pizsera appi suuttui silmittömästi jos jotain tällaista laulua laulettiin hänen talojensa edustalla »kolmessatoista kaupungissa». »Syököön susi teidät — huusi hän »clamantesien» jälkeen — ja purkoon sen yhdeksän penikkaa teiltä kurkkunne poikki.» Pizsera appi kuletti Dobosit Szegediín ja oli uskottelevinaan heille, että hevoset jo olivat rauhattomia ulkona. Vaikka niille kaakki paroille ei olisi juolahtanut mieleenkään käydä rauhattomiksi, sillä eivätpä ne tienneet mitään sellaisesta tunteesta; iloitsivat raukat, kun saivat olla rauhassa. Mutta Pizsera appi näki rakastavilla silmillään kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia koneissaan, joista hän oli varsin ylpeä ja kerskailikin usein, että ne olivat jo ehtineet tehdä enemmän hyvää kuin joku piispa. Pizseran hoputtamana irtaantui Dobos täti vihdoin pojistaan. — Älkää unohtako. Ajatelkaa minua — sanoi hän nyyhkien ja juoksi pihan poikki vankkureille. Pojat juoksivat hänen kintereillään. — Oi äiti! — huusi Pista sydäntä särkevällä äänellä. Älä jätä meitä! — No, no, no — rauhotti heitä Dobos setä teeskennellyn hilpeästi. — Helkkarissa, muistakaapa, että meistä huomenna jo tulee täysiä miehiä... kaikista kolmesta. (Itsensäkin luki setä raukka lasten kirjoihin — vaikka hänestä tuskin enää koskaan tuli miestä.) Vankkurien luo oli kokoontunut Dobosién kelpo palvelijatkin, jotka tahtoivat sanoa heille vielä viimeiset hyvästinsä. Pereczek naapurit, Majorosit ja Birli rouva läheiseltä kadulta, suuri joukko teinejä, jotka joskus olivat aterioineet heillä, vieläpä vihollisetkin: Bujdosót tulivat ja itse Bujdosón emäntä tunnusti nyyhkyttäen jäähyväisiksi: »Te olitte meidän kuningattaremme, te hallitsitte meitä kaikkia puurokauhallanne.» Mitäpä olisikaan Dobos täti aikasemmin antanut tästä ylistyksestä, — mutta nyt hän ei voinut vastata muuta kuin kyynelillä. — Jumalan huomaan, täti! Jumalan huomaan naapurin emäntä, — tervehdittiin joka taholta. Eläkää onnellisena. Pizsera appikin heltyi kokonaan ja vetäen lakin silmilleen kaivoi hän piiskansa esille ja hoputti uljasta Bettyä ja verratonta Pääskyä, saaden vaivaiset kaakkinsa tuskalla ja vaivalla liikkeelle. Dobos täti heitti vielä silmäyksen ympärillä oleviin ja taloon, joka oli ollut hänen omansa. Mulperipuun lehdet värisivät surullisesti pihalla ja lihapuodin otsikkoon maalattu punasisuksinen sika näytti vuodattavan kyyneleitä puoleksi umpeen painuneista silmistään. Ikkunoille vedetyt uutimet ja valkoinen savupiippu katolla vilahtivat vielä hänen silmiensä editse ja kun kaikki vihdoin kokonaan katosi, lankesi hän suureen itkuun purskahtaen Dobos sedän kaulaan. Vasta sitten, kun he olivat jättäneet taakseen kaupungin ja kun raikas arotuuli puhalsi heidän kasvoilleen, heitti hän vielä viimeisen katseen syntymäkaupungilleen. Ja samassa näki hän, että tiellä juoksi heidän jäljestään.» molemmat pojat. — Pysäyttäkää, Pizsera, pysäyttäkää. Tuota, mitä minä puhunkaan... Voi, järkenihän minä menetän. Mennään, mennään, nopeammin vaan, sillä jos lapseni minut saavuttavat, särkyy sydämeni. — Älkää säälikö ruoskaanne, jos Jumalan tunnette — rukoili Dobos täti. — Ruoskaa? näillekö? — murahti ajaja loukkaantuneena. Ei kait kukaan ole niin hullu, että iskisi kannuksensa lohikäärmeen kylkiin. Mutta hän iski kuitenkin vaakalintujaan, niin että ne todella lähtivät laukkaamaan ja tieltä kohoava pöly peitti näkyvistä pian taakse jäävät teinit ja teineiltäkin yhä kauemmas loittonevat vankkurit. — Palaammeko? Miksi? Mennään mieluummin sinne, minne meidät silmämme vie. Jokin salaperäinen tunto sanoo minulle, että me löydämme onnemme. — Sitäkö tarkotat, että me kerran vielä oikeina aatelismiehinä palaamme Debreczeniin? — Ei tänne, ensiksi täytyy meidän mennä Szegediin — huokasi Pista. — Jos minusta tulisi jotain, etsisin ensiksi tädin, helpottaakseni hänen kohtalonsa kovuutta, sitten haastaisin Krucsayn tilille teoistaan ja vasta sitten palaisin tänne. Muistellessaan tätiä, kuvastui hänen kasvoillaan surumielinen hellyys, joka muuttui Krucsayta mainitessa silmistä säihkyväksi koston tunteeksi ja kun hän lopulta ajatteli Debreczeniin paluuta, hehkuivat hänen kasvonsa punaisina. Kultainen miekankannatin oli hänellä nytkin sievästi kokoon käärittynä muassaan viittansa taskussa ja tulevaisuudessa hän sen vyöttäisi vyölleen, niin että saisi antaja nähdä, että siinä sittenkin riippui kunniakas miekka... — Olkoon menneeksi — vastasi nuorempi veli — lähdetään vaan onnea etsimään. He lähtivät umpimähkään vaeltamaan, ensimäisenä matkan määränä ensimäinen torninhuippu. Kauan he kulkivat rinnatusten äänettöminä, kunnes Pista puhkesi puhumaan: — Suuri on yrityksemme, veljeni, ollakseen sulaa hullutusta. Kaksi kerjäläistä lähtee taivaltamaan turvattomina ja kuitenkin toivehikkaina. Tuskallista! sillä ainoastaan toiveita on eväsreppumme täynnä. — Mutta sekin voi tyhjetä. — Minun reppuni ei, mutta minä olen huolissani sinun tähtesi. Pelkään, ettei sinulla ole kylliksi kestävyyttä. Ja kuitenkin voi sattua, että sinä saavutat määränpään ennen minua. Lupaa minulle siinä tapauksessa, että autat kasvatusvanhempiamme ja kostat isämme surman. — Lupaan, vastasi nuorempi teini juhlalllisesti. — Kuulkoon avoin taivas yllämme sinun lupauksesi! Hämärä laskeutui juuri kasteiselle ruoholle ja taivaankannelle syttyi kaksi pientä tähteä. Veljekset katsoivat taivasta ja pienet tähdet tuikkivat heille ystävällisesti, aivan kuin olisivat sanoneet: »Kuulimme kyllä, kuinka emme olisi kuulleet?» Puoliyön aikaan tulivat he kylään ja vain yhdessä ikkunassa näkivät he valon tuikkivan. Väsyneinä he koputtivat ikkunaruutuun. Pieni ikkuna aukesi ja kirjavat verhot vedettiin syrjään. — Kuka siellä? — kysyi karski ääni sisältä. — Me olemme nälkäisiä teiniparkoja. Pyytäisimme hyviltä ihmisiltä makuusuojaa yöksi ja leivänkannikkaista. Näimme täältä valon ikkunasta ja siksi rohkenimme kysyä. — Ei tämä ole kulkijoille hyvä paikka, tänne odotetaan kuolemaa vieraaksi — vastasi äskeinen ääni. — Niinkö? Kuolevako on talossa? Suokaa anteeksi, mutta emme me ole kuolema. — No silloin luikkikaa matkoihinne. Hän paiskasi vihastuneena ikkunan kiinni, mutta tuskin olivat he ehtineet kymmentä askelta edemmäksi, kun se jälleen ponnahutettiin auki. — Hei, teinit, teinit! Tulkaa takasin, osaatteko te kirjottaa? — Siksi kait me olemme teiniä, että osaamme — vastasi László. — No tulkaa sitten sisään. Satuittepa aivan parahiksi. Hetken kuluttua avattiin ovihaka ja teinit päästettiin ahtaan käytävän kautta huoneeseen, jossa kirjavalla vuoteella makasi kuoleva eukkovanhus. Harmaat olivat hänen hiuksensa ja kulmakarvansa. Hänen rintansa kohoili tuskallisesti ja rinnalla ristissä olevissa käsissään piti hän vihittyä palmunlehvää. Sukulaiset seisoivat liikkumattomina hänen ympärillään. Anoppimuori — sanoi pitkä, solakkavartinen mies, oikaisten kuolinliinan, joka oli päänalusella — täällä on pari teiniä, jotka osaavat kirjottaa testamentin: sanokaa heille, mitä heidän on kirjotettava. Vanhus yskähti tuskallisesti ja hänen ohimonsa muuttuivat sinertäviksi. — Voi, voi, oletteko te taikuriteiniä? — Emme ole taikuriteiniä. Me olemme Debreczenin kollegiumista. — Hyvä, hyvä — nyökäytti sairas ja hänen mustat, ulkonevat hampaansa löivät loukkua — näyttäkää kantapäätänne, että saan nähdä. Agnes, tuo kynttilää lähemmäksi. No, yhden tekevää, kirjottakaa mitä sanon. Minä vaan luulin, että teillä oli hevosen kavio ja tahdoitte viedä minut helvettiin. Vanha mies, joka saattoi olla kuolevan veli, toi jonkinlaiset kirjotusneuvot ja kokoonkäärityn paperin, jonka toinen puoli oli täyteen kirjotettu. Pista tarttui kynään ja ryhtyi kirjottamaan vanhuksen sanelun mukaan: — Sieluni annan minä taivaan Jumalalle. Pitkä mies nyökäytti hyväksyvästi päätään. — Kirjota edelleen, teini. Ruumiini annan minä maaemolle. Tämänkin vastaanottivat läsnäolijat rauhallisesti. — Maani annan minä János Kertésille, poikani pojalle. Nyt katsoivat kaikki vihasina nuorta miestä, joka jalat ristissä istui pöydällä, vuoleskellen jotain puukollaan. — Jalallisen omaisuuteni määrään minä veljeni pojalle Istók Ráczille. Pitkä mies yksin vilkutti silmiään. — Kirjota, teini, kirjota — voihki kuoleva, ponnistaen kaikki voimansa. — Talo ja kaikki mikä siinä on olkoon poikani tyttären Agnesin omaisuutta. Sillävälin kun teini kirjotti tätä paperille, tulistuivat Agnes ja Istók Rácz peränurkassa kiistelemään. Istók väitti, että kaikki, millä vaan oli jalat, kuului nyt hänelle, pöydät, tuolit, pata ja penkit, sanalla sanoen, kaikki millä vaan on jalat. Mutta Agnes väitti että »jalalliseen omaisuuteen» kuuluvat ainoastaan kotieläimet: »En minä, Istók setä, anna täältä viedä edes ainoatakaan rikkinäistä kolmijalkaista pannua.» Sairasta ei tämä kinailu sanottavasti häirinnyt, tuskin hän sitä kuulikaan ja hän jatkoi määräyksiään edelleen. — Kaiken rahani, tuhannen taalaria, annan minä nuorimmalle lapsenlapselleni Ferencz Mohoraille, mutta hän saakoon sen vasta neljänkolmatta vuotiaana. Samassa hypähti pankolta alas mainittu Ferencz Mohorai, kolmentoista vuotias poika. — Missä ne ovat ne tuhannen taalaria, isoäiti? Anna tänne ne pian ja kuole sukkelaan. — Hiljaa, sinä kotisirkka! Miten uskallat sinä puhua sellaisia isoäidillesi, sinä kiittämätön? Kuolevan keltaisille kasvoille ilmestyi heikko hymy merkiksi siitä, että rakkaus ei anna itseään voittaa ja hän tarttui hellästi pojan käteen. — Ai, sinun kätesi on niin kylmä, isoäiti. Päästä irti! — Hyvä, hyvä, mene sinä vaan nukkumaan. Mutta käänny vielä kerran tänne valoon päin, että näkisin minkälainen sinä olet. — Odota hiukan, minä harjaan tukkani ensin. Sairaan mummon kasvot kirkastuivat kujeillessaan rakkaan lapsenlapsensa kanssa. Tällä välin oli Agnes tuonut kannullisen piimää Laszlolle ja suuren leipäpalasen. Pista sanoi kärsimättömänä sairaalle: — Vieläkö on jotain kirjotettavaa? — Odotahan hiukan... maa, raha, talo ja huonekalut, jalallinen omaisuus... ei ole muuta! Mutta on, on sentään... molemmat rakkaat koirani. No, kelle minä annan koirani? Aprikoiden ummisti hän silmänsä hetkeksi, sitten sanoi hän vaikeroivalla äänellä: — Koirat? Niin tosiaankin koirat? Hei teinit, — huudahti hän melkein hilpeästi... koirat minä annan teille, teinit. Hän oli kammottavan näköinen kun hän tätä sanoessaan irvisti hampaitaan. Valvovat sukulaiset hymyilivät, mutta Pista sanoi kohteliaasti: — Kiitämme nöyrimmästi teitä hyväntahtoisuudestanne, mutta mitä voimme tehdä koirilla kun ei meillä itsellämmekään ole suuhun pantavaa. — Mitä kerjäläismunkkia te sitten olette? Mistä te tulitte tänne ja minne olette matkalla? — Me olemme orpoja, eikä meillä ole mitään matkanmäärää eikä ketään, joka meitä auttaisi, me vaan olemme onneamme etsimässä. — Onnea? — sähisi hän ja alkoi kiihtyneenä väännellä käsiään kirjavavaaruisten tyynyjen lomassa. Entä jos minä olen teidän onnenne? Kuolevan vanhan akankin hahmossa se voi näyttäytyä. Mitä te siitä tiedätte, naperot! No, no, viekää vaan matkassanne koirani; vielä te niistä kostutte, poikani. Kuka tietää, mihin ne vielä kelpaavat? Vai ette tiedä millä niitä elättäisitte? Hei, hei! Bodri! Drava! Kaksi tavallista pientä paimenkoiraa kömpi esille vuoteen alta: pitkäkarvaisia, tuuheahäntäisiä ne olivat molemmat; toinen oli puhtaan valkoinen ja toinen sysimusta. — No, eikö totta, kauniita ovat minun koirani? Tule tänne sinä musta, sinä Bodri, niin, niin, nuole sinä minun laihaa kättäni, miten hyvä, lämmin kieli sinulla onkaan... minä jätän sinulle kolme kovaa taalaria, äläkä sano, että sinulla oli huono emäntä, ja sinulle, Drava, riittää hyvin yksi taalari, minä tunnen sinut ja senvuoksi jätän sinulle vaan yhden taalarin. Hän pisti kätensä pieluksen alle, veti sieltä pienen kukkaron ja laski edessään olevalle pöydälle kolme taalaria toiseen nurkkaan ja toiseen yhden. — No, teinit, valitkaa nyt koiranne, hi, hi, hi. Sinä valitse ensiksi, joka kirjotit testamentin. — Minä annan veljeni valita, — sanoi Pista vastaukseksi. — Minä valitsen sen koiran, jolle on yksi taalari luvassa, tuon valkoisen! — vastasi László empimättä. Vanha akka irvisti niinkuin paholainen. — Kelpo poikia te olette, kelpo poikia!... Te löydätte varmasti onnenne. No katsohan, katsohan tuota, kun kumpikin antaisi toiselleen rahakkaamman koiran. Sairas pudisti päätään kummastellen ja siihen päänpudistukseensa hän nukahti. »Ei se kuolekaan» — kuiskasivat sukulaiset — »se vaan tekee pilaa meistä ja senvuoksi kutsutti luokseen.» Mutta aamulla hän oli jo kuollut, kun teinit, jotka olivat nukkuneet yönsä heinäladossa, lähtivät koirinensa matkaan. Aivankuin tietäen kuka kummankin oli isäntä, juoksenteli valkoinen koira Lászlón rinnalla ja musta Pistan vieressä. Tiettömiä teitä he samosivat iltaan asti, eikä loppumaton Alföldin[18] lakeus eivätkä kummatkaan koirat heistä jääneet taakse. Ei ollutkaan Alföld siihen aikaan sellainen kultainen tähkämeri kuin nykyään, sillä inhottavat, lietteiset suot levittivät siellä löyhkäänsä; siellä saattoi äärettömällä tasangolla kohdata ylipääsemättömiä kaislikkoa kasvavia hetteitä ja sai usein palata puolen peninkulmaa, löytääkseen kiertotien. Eikä siellä vilahdellut teiden varsilla valkeita paimenmajoja, eivätkä hullun näköiset tuulimyllyt vilkutelleet siivillään kulkijalle: »tänne, tänne.» Vihdoin myöhään illalla ehtivät he suuren metsän laitaan. Valkea koira lähti ajamaan ja toi hetken kuluttua suuren jäniksen hampaittensa välissä. — No sepä on kelpo koira — sanoi Pista — nyt me emme kuole nälkään. Paistamme vaan jäniksen ja syömme sen. He asettuivat puun alle, tekivät tulen, veistivät paistinvartaan ja iloisesti paistua-ratisi punainen liha tulen liepeellä. Heidän silmänsä seurasivat himokkaan odottavina paistumista ja heidän kätensä olivat vartaan ympärillä ristissä, ikäänkuin olisivat he rukoilleet: »Tulonen paista jänöpolonen!» — kun heitä takaapäin tuleva voimakas miehen ääni tervehti: — Hyvää päivää, poikaset! Teinit katsoivat taakseen; hurstiin puettu komean näköinen mies seisoi heidän edessään. — Jumal' antakoon, — vastasi Pista suopeasti. — Mitä te täältä etsitte, pojat? — Paistamme vaan illallista. — Aha, jäniksen paistia! Mistä te sen saitte? — Koira otti kiinni. — Toivon vaan, ettette sitä aio yksin syödä kokonaan. László naurahti: — Kyllä sellainen oli meillä aikomus, sillä emme ole syöneet mitään koko päivänä. — Silloin olette yhden päivän jäljessä, sillä minä en ole kahteen kokonaiseen päivään saanut mitään suuhuni. — Herran tähden, silloin on kolmas osa teidän. — Ei sillätavoin, poikani, ei sillätavoin! Kuinka paljon teillä on yhteisesti ikää? — Veljeni on minua puoltatoista vuotta vanhempi ja minä käyn yhdeksättätoista. — Lapsia te olette vielä! Minä olen täsmälleen kahtavertaa vanhempi ja minun täytyy siis saada kahtavertaa enemmän lihaa kuin teidän. — Niin kyllä, mutta täällä ovat koirat ja niidenkin täytyy saada jotain vatsaansa. — Koiralle kelpaa luukin, jos totuuden sanomme. — Jos totuuden sanomme — huomautti Pista — on koko jänis koiran oma, sillä se on sen kiinnikin ottanut. — No silloin emme jaa sitä oikeudenmukaisesti — sanoi hän ärsytellen, — vaan sopikaamme kaikessa ystävyydessä. Minä en pyydäkkään jäniksestä omaa osaani, vaan tyydyn siihen, että kumpikin teistä antaa puolet osuudestaan minulle. Pojat suostuivat. Vieras istahti heidän kanssaan tulen lähelle ja he jakoivat maukkaan jäniksen veljellisesti keskenään. Aterioidessa kyseli vieras poikien matkan määrää. — Onnea me olemme etsimässä. — No sitähän jokainen etsii, mutta harva löytää. Onni on aina jokapaikassa, mutta pysyväisesti ei missään. Se on suuri lurjus, poikaseni, ei sen jäljissä kannata juosta, sillä se voi tulla luokse itsestäänkin, jos haluaa, ja vaikka ajaisitte sitä takaa, ette sitä löydä, ellei se tahdo. Mutta minä huomaan, että te olette hyväsydämisiä, senvuoksi sallikaa minun matkata teidän kanssanne. Minun nimeni on János Rozsomák. Pian saatte nähdä, että voin teitä paljossakin auttaa. — Entä minne teillä on matka? — Wieniin. — Kumpa vaan ei kuninkaan luokse? — sanoi Pista. — Hm! Saattaapa olla niinkin. — No silloin me tulemme teidän matkassanne aivan ilolla. Sillä mekin olemme aikoneet Jumalan avulla pyrkiä kuninkaan läheisyyteen. — Karttakaa kuninkaita, pojat, — ja hän rypisti kulmiaan. — Mitä te tahdotte kuninkaalta? Kuninkaat ottavat ihmisiltä enemmän kuin antavat heille. — Me tahdomme tulla aatelismiehiksi ja olemme kuulleet, että siksi voi vaan kuningas tehdä. János Rozsomák naurahti: — Niinkö te vaan luulette, että aateluutta niin vaan jaellaan kuin Debreczenissä makkaroita. Suuria tekoja täytyy siitä hyvästä tehdä. — Mutta me tahdomme tehdäkin — huudahti Pista innostuneena. Mies nauraa hohotti niin että hänen täytyi vatsaansa pidellä. — Hullu sinä olet, poikaseni. Kaikki kävisikin niinkuin tanssia vaan jos köyhä mies päästettäisiin sinne, missä suuria tekoja tehdään. Näin haastellen oikasivat he itsensä pitkäkseen puun juurelle ja nukkuivat aamuun asti. Hämärissä lähtivät he jälleen kolmisin jatkamaan matkaansa. Matkan varrella sanoi János Rozsomák: — Annan teille hyvän neuvon. Jakakaa maailma keskenänne. — Mitä sillä tarkotatte? — Te erkanette ensi tienhaarassa kumpikin omalle tahollenne: toinen menee oikealle, toinen vasemmalle. Kahdelta sänkipellolta voi noukkia enemmän tähkäpäitä kuin yhdeltä. Nyt te saatte jakaa keskenänne tähkäpäät, mutta kun kumpikin kulkee omia teitään, löytää hän myös oman tähkäpäänsä. He ajattelivat tätä ja huomasivat sen oikeaksi. Viisas mies oli tämä Rozsomák, häntä kyllä kannatti kuunnella. Kun he tulivat ensimäiselle ristihaaralle, syleilivät ja suutelivat veljekset toisiaan ja heittivät arpaa, kumpi taivaltaisi yksin Erdélyä kohden. Jos ilmaan heitetyssä taalarin rahassa Marian kuva jäisi maahan pudotessa yläpuolelle, saisi László valita, ja jos se jäisi alle, saisi Pista tehdä päätöksensä ensin. Hyvä oli Mariaan turvautua, Maria jäi päälle. László ajatteli hiukan, että parempi olisi kulkea hauskan Rozsomákin kanssa kuin yksin, mutta hänen koiransa, hänen valkea koiransa juoksi edellä Erdélyyn vievälle tielle, ja kun se jo oli kaukana, nousi se takajaloilleen istumaan ja ikäänkuin viittoili kohotetuilla etukäpälillään isäntäänsä seuraamaan sitä tietä. — No, olkoon niin. Minä lähden koirani jäljissä. Jumala kanssasi, rakas veljeni. — Seuratkoon sinua hänen siunauksensa. — Ja jota Jumala ensiksi auttaa, lähteköön toista etsimään. — Ja muut päätöksemme pysyvät ikuisesti voimassa. Kyynelsilmin he ottivat toisiltaan hellät jäähyväiset. Rozsomákin kävi heitä sääliksi ja hän itsekin kuivasi kyyneleen silmästään. — Älkää nyt viisastelko ja käykö hellämielisiksi. Lähdetään kernaammin samoja teitä kaikki kolme. Entäpä jos voisin antaa teille kummallekin kelpo tehtäviä. — Ei, ei — päätti Pista. — Te olitte aivan oikeassa. Eri tahoilla täytyy meidän saavuttaa onnemme. — Hyvä on, poikani — sanoi Rozsomák pudistaen lämpimästi Pistän kättä — sinulla on kelpo sydän oikealla paikallaan: sinä jaoit minun kanssani jäniksen ja sanoit tahtovasi tehdä suuria tekoja. Hyvin teit, poikani, jäädessäsi tänne, sillä jos Jumalakin tahtoo, vien minä sinut sellaiseen paikkaan, missä suuria tekoja tehdään. Mikä se sellainen paikka oli, sen saamme pian nähdä. VII. Hallitsijan iltapäivä. Erdélyn valtaistuimella istui hänen korkeutensa Mihály Apaffy, joka oli oikein kelpo hallitsija, mutta joka myöskin teki paljon pahaa, varsinkin _iltapäivisin_. Näitten »iltapäivien» laadun ymmärsivät Erdélyn virkamiehetkin ja senvuoksi he kypsyneen harkinnan jäljestä hankkivat sellaisen lakimääräyksen, että minkä hänen korkeutensa iltapäivällä määrää tai allekirjottaa, on pidettävä arvottomana. Tästä luonnollisesti johduttiin uusiin vaikeuksiin, sillä hänen korkeutensa pitkitti iltapäivänsä niin myöhäisiksi (yötä hän tietysti jatkoi lisäksi), että hän aamupäivät säännöllisesti nukkui. Milloinka hän siis hallitsisi, kun iltapäivisin ei saanut eikä aamupäivisin voinut? Mutta turhaan ei sittenkään valtikka joutunut herrattomana vetelehtimään nurkassa, sillä usein otti sen käteensä sellainen, jolla ei ollut valtaa siihen, niinkuin esim. Mihály Teleky herra, tai hänen korkeutensa, sotilaallinen Anna Bronemisza, Niin, voimmehan suorastaan tunnustaa, että välistä vaatimaton Nalaczi herrakin leikki hallitsijana olemista. Itse hallitsija kulutti aikansa valtaherrojen nilpeässä ja kevytmielisessä seurassa. Vakavia neuvosherroja hän inhosi niinkuin piru pyhää suitsutusta. Kaikista hovin huomatuimmista virkamiehistä oli ylimmäisellä juomanlaskijalla eniten työtä. Tosiaankin, ylimmäinen maljamestari oli kyvykäs ja innostunut toimeensa, sillä hänen korkeutensa viinikellari Gyulafehérvárissa oli täynnä parhaita unkarilaisia ja ulkomaalaisia viinejä. Oikein oli ihastuttavaa katsella niitä. Apaffy tähän aikaan tavallisen sotaväen tarkastuksen sijasta piti usein viinikellarissaan tynnyritarkastuksia ja korkeimman omakätisesti hän koristi eri tynnyrit nimillä ja nerokkailla lauselmilla. Siellä oli kaksitoista yhtäsuuria tynnyriä, täynnä jaloa punaviiniä, jotka saivat kahdentoista apostolin nimet »Judas Iskariotes de Eger», Simeon Zelotes de Nesmely» j.n.e. Kaksi lekkeriä hienointa Tokaji ausbruchia prameili Filip Makedonialaisen ja Julius Caesarin nimillä. Niin osasi hänen korkeutensa yhdistää hyödyllisen opin huvittavaan ajanvietteeseen. Eräänä iltapäivänä, siihen aikaan, jolloin iltapäiväpäätöksiä mitättömäksi tekevää lakia ei vielä ollut, olivat herrat mitä loistavimman mielialan vallitessa juuri ennen päivällisen päättymistä Kristóf Apor István Boerin kanssa joutuneet ankaraan väittelyyn siitä minkälainen on elämä kuoleman jälkeen. Se oli siihen aikaan erikoisen muodikas keskusteluaihe. Aina kun siihen iskettiin, ei väittelystä tahtonut loppua tullakaan. Tavallista kiivaampi väittely johtui tälläkertaa siitä, että hallitsijattaren henkilääkäri, Márton Salitius, huomautti hänen korkeudelleen, ettei hänen pitäisi enempää koskea maljaansa, sillä juoma vahingoitti hänen terveyttään. Viini, sanoi hän, vie monta ihmistä toiseen maailmaan. — Ken on herra, hän on toisessakin maailmassa herra — väitti Dénes Bánffy. — Saattaa olla niinkin, — vastasi Salitius, — kuitenkin sillä erotuksella että toisessa maailmassa ei ole toista Erdélyä. — En usko, tohtori, — sanoi leikkisä Moses Thoroczkay, — että viinin juominen edistäisi kuolevaisuutta. — Teidän korkeaoppineisuutenne sanoi aivan hiljattain, että kuolevaisuus on suurin päivän vanhoista neljän vuoden ikäisten lasten keskuudessa, toisin sanoen niiden, jotka eivät nauti viiniä. Tälle naurettiin makeasti ja kilistettiin uudestaan laseja, mutta kuten sanoin, Apor ja Boer herrat innostuivat väittelemään, kiistellen tulisesti toisen maailman salaisuuksista. Kumpikin heistä luuli tietävänsä tulevaisuuden paremmin kuin toinen. Toinen kielsi helvetin tuliset padat ja että ihmissieluja niissä keitellään, hyväksyen sensijaan muutamia kohtia Muhametin paratiisista, erittäinkin tuberuusupuiden miellyttävät varjot. Mutta oikeastaan ei ankarassa melussa voinut päästä selvyyteen siitä, mitä kukin väitti. Väittely muuttui pian yleiseksi, sillä useat puuttuivat siihen, ottipa itse hallitsijakin keskusteluun osaa, tähyilIen pelokkaasti ympärilleen, näkyisikö siellä jossain Mihály Teleky herraa, joka tavallisesti joko hyväksyen tai eväten seurasi kulmiaan rypistäen hänen puhettaan aina kun hän vaan suunsa avasi, mikä lopulta oli sangen kiusallista. Mutta onneksi ei Mihály Teleky herra ollut saapuvilla, niin että hänen korkeutensa aivan rohkeasti uskalsi yksinkertaisen ihmisen järjellä lausua ajatuksensa, sillä biblianhistoriallisissa ja teologisissa asioissa ei hän suinkaan ollut varma. Mutta kahta raivostunutta härkää on helpompi pysäyttää, kuin kahta intohimoista väittelijää. Apaffylla ei ollut siihen edes riittäviä äänivarojakaan ja että hänen sanansa oli hallitsijan sana, sitä ei tällaisissa tilaisuuksissa otettu huomioon. — Hiljemmin herrat — sanoi hallitsija ja paukautti kämmenensä pöytään. — Me tahdomme tutkia, kumpi herroista on oikeassa. Juuri tänään on minun luokseni saapunut Imre Tökölyn hahmossa kuuluisa oppinut Eperjesistä. Hänen nimensä on István Schmidt ja hän on opiskellut ulkomaiden yliopistoissa ja on kirjeenvaihdossa maailman suurinten oppineitten kanssa. Ellette, herrani, tahdo kuulla minua, voimme sittenkin heti päästä selvyyteen, kumpi on suurempi teologi, Boer vaiko Apor? Lähde, poikani, Pál Korniss, kutsumaan tänne Imre Tököly lähettiläs. Maljoja täyttävistä pojista lähti vilkas, miellyttävän näköinen nuorukainen, jolla oli yllään hopeasoljella kiinnitetty sininen husaaritakki, juoksujalassa täyttämään käskyä ja palasi hetken kuluttua ilmottamaan: — Schmidt herra saapuu heti teidän korkeutenne puheille. — No nyt me vihdoin saamme kuulla, minkälaista on elämä toisessa maailmassa. Sillävälin ottakaamme selko siitä, mitä väittää Apor ja mitä Boer. Sille, joka teistä on oikeassa, lahjotan minä kauneimman miekkani, sen joka on opaaleilla koristettu. Pinotkaa siis viisautenne yhteen paikkaan, herrani. Samassa astui saliin István Schmidt, pitkä tuuheapartainen herra, yksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun puettuna, Hänen rauhallisilla, kalpeilla kasvoillaan kuvastui selvästi loukkaantunut ilme: miksi tahtoi hallitsija sekaantua valtion asioihin noin epämääräisessä tilassa? Sillä kaikkien kasvot kukkivat viinistä punaisina ja silmissä oli kostea kiilto. — Me olemme kutsuneet teidät, herrani, — alkoi hallitsija suopeasti päätään nyökäyttäen, — ratkaisemaan väittelyä, joka on kahden uskottumme, Boer ja Apor herrojen välillä syntynyt toisesta maailmasta. Olemme kuulleet teidän harvinaisesta kirkonopin tuntemuksestanne ja me annamme arvoa teidän viisaille sanoillenne. Veljemme Imren kirjeestä olemme lukeneet paljon arvokasta teistä, herrani. Szepessiläinen kumarsi: — Olen teidän korkeutenne palveluksessa. — Teidän on määrä siis ratkaista, kumpi näistä väittelijöistä on oikeassa. Lausukaa, herrani, mielipiteenne, mutta — lisäsi Apaffy nauraen — perätysten, ei yhtä aikaa. Mutta tämä huomautus ei auttanut, sillä molemmat herrat toinen toisensa sanoihin kiivaasti takertuen huutavalla, kärsimättömällä äänellä esittivät kumpikin mielipiteensä. Vaikeata on sanoa, oliko heidän kiivauteensa syynä opaaleilla koristettu miekka, vaiko heidän palava uskonsa. — No, mitä sanotte tähän, herrani? — kysyi hallitsija Schmidtiltä, kuunneltuaan tarkkaavaisesti kiistelijöitä. — Kummalle puolelle painuu totuuden vaaka? — Tosiaankin, kuulkaamme vihdoin, minkälainen on toinen maailma, — huudahtivat valtaherrat. Ainoastaan György Béldi hihkasi hilpeästi. — Mitäpä hyötyä siitä olisi? Emmehän me kuitenkaan koskaan kuole! Täyttäkää maljat viinillä, pojat! — Hiljaa! Puhukaa, herrani — viittasi Apaffy kädellään. — Poikani, tuohan tänne asehuoneesta palkinto, opaaleilla koristettu miekka. — Korkea herrani! — alkoi Schmidt ja salissa syntyi juhlallinen hiljaisuus. — Olen kuunnellut tarkkaavaisesti väittelevien valtaherrojen mielipidettä toisesta maailmasta. Kumpikin heistä on ilmaissut ajatuksensa kauniisti oman uskonsa mukaan. Minä sanon tähän ainoastaan... — Kuulkaamme, kuulkaamme! — kaikui joka taholta. — Sanon, että Jumala on salannut meiltä ihmisiltä paljon ijankaikkisuuden asioita. — Totta, totta! — Muut luojan luomat tietävät paljoa vähemmän kuin me, ja senvuoksi voimme olla tyytyväisiä, mutta kun Jumala antoi meille yhteiseksi tiedoksemme ijankaikkisuuden asiat, ei hän kuitenkaan antanut meille kaikkia; muutamia hän pidätti itselleen. — Asiaan, oppinut herrani, asiaan — keskeytti hänet Bánffy kärsimättömästi. — Asiassa olemmekin, herrani. Sillä se, mistä molemmat valtaherrat väittelevät, kuuluu juuri niihin ijankaikkisuuden salaisuuksiin, jotka Jumala on pitänyt ominaan. Olen puhunut. Viisas oli Schmidt herran vastaus, mutta herrat olivat kaikki tyytymättömiä. Ainoastaan yksi ääni kuului jostakin salin etäisestä sopesta: »Niin on». He katsovat hämmästyneinä sinne. Siellä oli hovinarri. Itse hallitsija sanoi harmistuneena pojille, mutta siten, että jokainen kuuli hänen sanansa: — Ellei oppinut voinut asiata ratkaista, niin juoskaa linnan edustalle ja tuokaa tänne ensimäinen ohikulkija. Mitä ei oppinut ratkaissut, sen ratkaiskoon ensimäinen oppimaton. Pojat lähtivät heti täyttämään käskyä tuodakseen kadulta oppimattoman ihmisen. No se ei totisesti ole vaikeata! Sillä sellaisia ei ole ainoastaan Gyulafehérvárin kaduilla, vaan hallitsijan neuvostossakin. Hiukan odotettuaan kuulivat he ankaraa kiistelyä esiaulasta. — Lähdehän katsomaan, Mihály Baló, mikä siellä on hätänä! Hoviherra meni ja palasi pian: — Nuorta maankiertäjää kiskovat siellä sisälle, mutta hän ei millään pelillä tahdo tulla ilman koiraansa, vaan potkii, kynsii ja kiskoo vastahankaa. — No tulkoon sitten koirinensa. Mihály Baló palasi tekemään lopun taistelusta. Hovipojat saattoivat tuokion kuluttua risaisen nuoren miehen saliin. Hänellä oli yllään repaleinen teiniviitta ja hänen pölyisistä kengistään pilkisti siellä täällä esille paljas jalka. No tietysti, sillä eiväthän suutarit osaa ikuisesti kestävää tehdä. — Mistä saitte miehen käsiinne? kysyi Gábor Lázár herra, punaisena niinkuin rapu, sillä hän oli eniten humalassa. — Hän kulki juuri portin ohi kadulle tullessamme ja käskyhän oli, että »ensimäinen ohikulkija tuotakoon.» Apaffy nyökäytti myöntävästi yhä raskaammaksi muuttuvaa päätään ja vilkutteli uneliaasti silmiään. — Mikä on sinun nimesi? — László Veres. — Mikä sinä olet? — Minä olen vaeltaja. — Laiha ammatti — ivaili Béldi. — Mitä tahdotte minusta, herrat? En ole tehnyt mitään pahaa. Minä haastan herrat oikeuteen. Päästäkää minut pois. Ja hän kohotti nyrkkinsä, iskien hurjistuneena hovipoikia, jotka olivat pakottaneet hänet tulemaan sinne. — Onneton — kuiskasi hänelle yksi hovipojista, pikku Pál Kornizs. — Etkö tiedä kenen edessä seisot? — Entä sitten, mitä minä siitä, vaikka seisoisin Pontius Pilatuksenkin edessä. — Jospa seisoisitkin vaan siellä, mutta tuossa on hänen korkeutensa Mihály Apaffy, Erdélyn hallitsija. Kerjäläisteini kalpeni ja hänen polvensa vavahtivat. Hallitsijan edessä! Hän katseli ympärilleen suurta kaarikattoista salia, hänen silmänsä liitivät yli samettipukuisten hovipoikien, pysähtyen seinälle, minne oli maalattu pöydän ääressä istuvan laihakasvoisen miehen kuva... samanlaiset olivat kasvot, kuvassa oli hänellä vaan vihreä viitta yllään ja kädessä jalokivinen valtikka. Kerjäläisteini vaipui polvilleen. — Nouse pystyyn, poikani — sanoi hallitsija. — Älä pelkää, ei ainoakaan hiussuortuvasi ole vaarassa. Antakaa hänelle tilkka viiniä toipuakseen. Ystävälliset sanat ja viini palauttivat hänen rohkeutensa. — Ei sinua syytetä täällä mistään — sanoi sitten Salitius tohtori. — Päinvastoin, hallitsija on haettanut sinut tänne tuomariksi, poikani. Sinun on määrä ratkaista, kumpiko näistä kahdesta herrasta on oikeassa. — Minäkö? — änkytti hän hämmentyneenä. — Miten rohkenisin? — Hallitsijan käskyä täytyy totella. László Veres taivutti päänsä. Valkoinen koira makasi hänen jalkojensa edessä rauhallisena ja vilkutti hänelle rohkaisevasti kellertäviä, viisaita silmiään. — Esittäkää hänelle, herrat, väittelyn sisällys, — sanoi Apaffy. Nyt selitti Salitius seikkaperäisesti molempien valtaherrojen kiistan. Välillä kuiskasi Béldi herra pilkallisesti vieressään istuvalle Inczédille: — Totisesti, paljoa viisaamminkin voisimme kuluttaa aikamme, kuin mokomilla hullutuksilla. — Lyön vetoa sadasta floriinista, — vastasi Inczédi hymyillen, — että me emme suinkaan ole korkeammalla tasolla; sillä jos täällä aterioisi meidän kanssamme ulkovaltojen lähettiläät, nauraisivat he meille vasten silmiä. — Saatatte olla oikeassakin, — vastasi oppinut Bethlen, — mutta minusta ei juttu ole lainkaan naurettava. Hänen korkeutensa osottaa pikemminkin hienoa älyä, kysyessään viisaan oppineen jäljestä oppimattoman mielipidettä. Uskokaa minua, herrani, tässä on filosofiaa ja viehätystä. Béldi veti suutaan pilkallisesti hymyyn: — Ei niinpaljon filosofiaa, kuin hulluttelua, lankoni. — Mutta minä pysyn kuitenkin yhä väitteessäni. Tunnettehan oikeamielisen Harun al Raschidin historian ja seikkailut, niiden joukossa on useita tämän tapaisia ja kuitenkin oli hän suuri hallitsija. — Ne ajat ovat jo ammoin menneet, lankoni, — huomautti Béldi, — jos ne ovat edes tosiakaan. — Hiljaa, herrani, — kuului nyt Apaffyn ääni, — kuulkaamme siis nuoren miehen sanoja: minkälaista on toisessa maailmassa. VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta. Teini seisoi hämmentyneenä suuren ja loistavan hovin edessä. — Ehken et ole oikein ymmärtänyt? — kysyi häneltä Apaffy. — Kyllä olen ymmärtänyt, teidän korkeutenne. — No, käy sitten rohkeasti käsiksi asiaan. Kornizs, anna hänelle vielä tilkka rohkasuksi. Samettipukuinen pieni hovipoika täytti repaleisen kerjäläisen maljan. Ainoastaan hetken hän oli hämmentyneenä, mutta toisena hetkenä hän jo muisti, että olihan Dobos setä joskus satuillut hänelle toisesta maailmasta. Satu, satu, anna leipää, entäpä jos se satu vielä muuttuisikin leiväksi. — Teidän majesteettinne, — sanoi hän rohkaistuen ja hänen koiransa huiskutti iloisesti hänelle häntäänsä, — eli kerran kahdessa unkarilaisessa naapurikylässä kaksi pappia. Toinen heistä oli katolilainen ja toinen protestantti, mutta siitä huolimatta he olivat kelpo ystäviä, sillä he olivat innostuneita metsästäjiä kumpikin ja jos heidät erotti toisistaan erilaiset opinkäsitykset, — toi heidät kuitenkin aina yhteen yhteinen metsästysalue. Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan lopulta ollut muuta kuin alinomaista väittelyä ja heidän mieliaiheitaan oli juuri sama, josta herrat täällä ovat väitelleet. Ijänikuisesti he lakkaamatta kiistelivät siitä, minkälainen on toinen maailma. Kalvinilainen pappi väitti yhtä, katolinen toista. Kummallakin oli suuri mielikuvitus ja oman makunsa mukaan he molemmat kalustivat taivaan avarat asunnot. Kalvinilainen pappi väitti melkein samaa kuin vanhempi herroista (Boer herra oli vanhempi), plebaani taasen ajatteli toisen maailman asiat suunnilleen sillätavoin kuin nuorempi valtaherra. Joskus he aivan hurjistuivat ja molemmat pyhät miehet moukaroivat nyrkeillään pöytää, vakuuttaakseen ystäväänsä uskonsa totuudesta. Viisitoista vuotta kului näin tulisissa ja kiivaissa sielullisten voimien mittelyssä, mutta luonnollisesti ilman tulosta. Kerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli kalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin toisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta pisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti kyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut: — Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan nähdä, kun itsekin joudun sinne. — Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet ennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa. — Jos sinäkin lupaat, Miska. — Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen uskoni. — Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon totuuden. Vieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon herrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän maailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme. He nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä he erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi suksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa. Kalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä veitikkamaisesti: — Pysytkö vielä lupauksessasi? — Pysyn. Kun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän huoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle. Tuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti vuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa. Kylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut siihen, että hänet öisin herätettiin. Ovenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi itsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen vierähtivät ikkunan viereen. — Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen tohveleitaan. — Minä se olen, Miska — vastasi ulkoa tuttu ääni. Plebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi seisoi ulkona. — Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla äänellä — ja tulin sanomaan sinulle, _että toisessa maailmassa ei ole sellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin miksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!_ Plebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä, Miska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi narskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka kuu paistoi sinne kirkkaana. Kukot kiekuivat puolenyön hetkeä. Plebaani kömpi patjojensa väliin, hänen hampaansa löivät loukkua ja aamulla makasi hän kuumeen kourissa. Mutta vielä enemmän kohosi kuume, kun hänen taloudenhoitajattarensa ilmotti: — Kirkkoherra, suuri onnettomuus on tapahtunut. — Mitä on tapahtunut? — Kalvinilaisen kirkkoherran sukset pääsivät alamäessä väärälle suunnalle ja hän suistui rotkoon jonne kuoli. * * * * * — Minä vaan senvuoksi ajattelin, teidän majesteettinne, — päätti kerjäläisteini satunsa — että jos on tosi se sanoma, jonka viestintuoja saattoi toisesta maailmasta, ei kumpikaan näistä valtaherroista ole oikeassa. — Oikeassa olet — huudahti Apaffy. — Kertomuksesi on hyvin kaunis ja opettavainen. Minä olen siihen tyytyväinen. Valtaherrojakin se miellytti. — Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä antaudun. — Sanalla sanoen ei kumpikaan herroista saa miekkaa. — Tosiaankin, kuka nyt saa miekan, hallitsijamme lahjan? — Totisesti, kukapa muu kuin tämä poika — sanoi hallitsija. — Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi Béldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä mairitteli. — Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa Inczédi herra. — Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin oppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan täydestä. Sellainen on maailma! — Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille, joka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa; sellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan, sillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka. — Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä ryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti. Apaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän viittasi heti puvuston hoitajalle. — Vie hänet puettavaksi siistiin vaatteisiin. Tuskin saattoi häntä tuntea, kun hän palasi jälleen; hänellä oli yllään siro harmaa husaaritakki, vihreät housut, jalassa safianiset saappaat ja kädessään kaksikielinen harmaa karitsannahkainen hattu. Linnapäällikkö oli valinnut nämä vaatteet entisten ja nykyisten esiratsastajien univormuista. Tosiaankin pukivat ne häntä verrattomasti. — No nyt voit jo kelvata miekalle — sanoi Komizs hovipoika. — En vieläkään voi vyöttää sitä vyölleni, teidän majesteettiinne. — Miksi et? — kysyi Apaffy melkein loukkaantuneena. — Siksi, teidän majesteettinne, että miekkaa saa ainoastaan aatelismies kantaa, mutta minä en ole aatelinen. Syntyi yleinen naurunrähäkkä ja itse hallitsija nauroi niin makeasti, että kyyneleet valuivat hänen silmistään. — Jumalani, noin sukkelan pojan kanssa en vielä eläissäni ole ollut tekemisissä. Armeenialainen kait sinä olet, he, he, he? Äläkä sanokkaan, ettet ole armeenialainen vaikka olisitkin, sillä siinä uskossa tahdon kuolla. No tämäpä osaa asettaa sanansa, herrat. Missä on Naläczi herra? Menkää kansliaan ja, olkoon menneeksi, kirjottakaa hänelle aateliskirja. Maalari on linnan toisessa siipirakennuksessa maalaamassa hallitsijattarelle jotain lipasta. Kutsukaa hänet tänne, niin saa hän maalata aateliskilven. Maalari tulikin heti. Hänen nimensä oli Gábor Gacsa, hän oli pitkä ja hintelä nuori mies, niin salakavalan näköinen, että hänestä varmasti olisi tullut setelinväärentäjä, jos siihen aikaan olisi ollut seteleitä. — Teidän armonne on suvainnut kutsua minua. — Mitä sinulla on tekeillä? — Maalaan amaranthuskukkia hänen armottarelleen. — Jätä se työsi nyt... — En rohkene, teidän armonne, sillä hänen armottarensa... — Mitä naisista... Valtion asiat ovat tärkeämpiä. Maalaa nopeasti aateliskilpi. — Mitä maalaisin siihen? — Hyvin väsyneen vaeltajan, pojan vihreätä taustaa vasten. — Teidän armonne, ei väsymystä voi maalata. — Eikö voi? Hm! Tietysti ei voi. Tietysti, tietysti — sanoi hän surullisesti — ihmisen voi, mutta väsymystä ei, sehän on mahdotonta... No silloin luovutaan siitä predikaatista. Mikä olikaan sinun nimesi, poika? — László Veres. — Olkoon siis László Fáradi[20] Veres hänen aatelisnimensä ja maalaa sensijaan valkoinen koira vihreälle taustalle. Runsaan tunnin kuluttua tuotiin saliin valmis aateliskirja ja vaakuna. Hallitsija raaputti nimensä toiseen ja pysähtyi katselemaan toista. — Tämä koira on totisesti sen näköinen kuin olisi se kili. Tekisi aivan mieli lypsää sitä. Minkälaisen koiran sinä maalasitkaan tänne, hullu mies?... mutta yhdentekevää, kilikin on hyvä eläin. Antakaa se sille veijarille ja ajakaa hänet linnasta, sillä muuten pyytää hän vielä minun omaakin päätäni. — Ei kait hän sentään ole hullu — puhkesi György Béldi itsetiedottomasti. — Mitä sillä tarkotatte? — kysyi kuuluisa kavaltaja János Kendeffy taakseen kääntyen. — Sitä vaan, että tuollaiselle taitamattomalle maankiertäjälle olisi vaikeata kulettaa sitä mukanaan — vastasi Béldi rohkeasti. Sitten lisäsi hän Inczédin puoleen kumartuen: — Miksi ei, kun se koko Erdélyn maallekin on liikanaisena rasituksena. IX. Aarre. Nyt olisi László Veres jo ollut uljas herra ja hänen kauniita vaatteitaan ja — kallisarvoista miekkaansa ihastelivat tytöt Gyulafehérvárin kaduilla, mutta mitä hän hyötyi niistä, kun hänellä ei ollut kolikkoakaan taskussaan. Koiran ruokiin oli häneltä jo mennyt viimeinenkin denaari. Eipä hänen siis auttanut muu kuin luopua herruudestaan ja kerjätä leipää hyviltä ihmisiltä. Ja näissä vaatteissahan se oli satakertaa vaikeampaa kuin ennen! Ja lopultakin oli niin, että aatelismies ennen kuolee nälkään kuin kerjää. Hän pysähtyi tavan takaa kadulle ja pyhki ohimoitaan; hän mietti, eikö sittenkin olisi viisainta palata takasin linnaan, heittäytyä siellä Apaffyn eteen polvilleen ja pyytää häntä ottamaan hänet hovin palvelukseen. Olivathan ne olleet niin ystävällisiä häntä kohtaan. Hän palasikin linnan portille, mutta vartijat eivät päästäneet häntä sisään. — Mitä tahdotte? — Tahdon päästä hallitsijan puheille. — Oletteko hullu? Miten on sellainen juolahtanut mieleenne? — Siellähän minä olin puoli tuntia sitten. Viekkaan näköinen vartija sanoi pilkallisesti: — Kun vaan ette pyytäisi meitä kutsumaan hänen korkeuttaan tänne portille puhuttelemaan teitä. Hiljaa vastamäessä, mahtava herrani. Hallitsija ei olekaan Wienin keisari, jonka linnan kautta kuljetaan toiselta kadulta toiselle. Tietäkää kenestä puhutte. Nuori vintiö, joka istui portin pielessä olevalla pyöreällä kivellä, kääntyi uteliaana puhujaan: — Oletteko te tosiaankin ollut Wienissä, Istók setä? — Olenpa tietysti, kun olenkin. — Kun ne sanovat, että rakennukset siellä ovat paljoa suuremmat kuin täällä. — Rakennukset ovat kyllä suuremmat, mutta puutarhat ovat pienemmät Ja muutenkin on kaikki muu siellä pienempää. — Ovatko ihmisetkin? — Ovat nekin. — Mutta ei kait varpunen liene pienempi? — On sekin. — Entä mehiläiset, Istók setä? Vanha sotamies (vanhat sotamiehet osasivat jo kaksisataa vuotta sitten valehdella) tiuskasi hänelle suuttuneena: — Pienempiä ovat, niinhän sanoin. Sitäpaitsi pidetään niitä lankaan sidottuina. Puutarhat ovat niin pieniä kuin linnunhäkki ja etteivät mehiläiset pääsisi naapurin puutarhaan, ovat ne rihmalla solmitut portinpieleen. — Jopa nyt, — ihmetteli poika, ajatellen miten järjetön oli maailma toisella puolella Gyulafehérvária. László Veres seisoi yhä vielä portin luona. — Mitä te vielä odotatte? — Odotan, että te muututte hiukan suopeammaksi. Nyt muuttui Istók setä sulaksi hyvänsuopeudeksi. — Mikä on toivomuksenne, rakas poikani? — Se, että ainakin sanoisitte, millätavoin voi päästä hallitsijan puheille. — Ainoastaan yhdellä tavalla. Täytyy pyytää audiensia lähettämällä anomuskirjelmä Mihály Teleky herralle. — Missä Teleky herra asuu? — Hänkin asuu täällä linnassa. — No päästäkää minut sitten Teleky herran puheille. — Se on mahdotonta, sillä Teleky herran puheille on suorastaan aivan mahdotonta päästä. Alakuloisena kääntyi hän pois ja yhtä toivehikkaana ja rohkeana kuin hän tuntia aikaisemmin oli astellut sinne, yhtä painunein päin tallusteli hän nyt tiehensä. Aurinko oli jo laskenut ja maailma oli verhoutunut harmaaseen hamoseensa, pukeakseen pian yllensä mustan. Se toi vaeltajan mieleen surullisen ajatuksen: »Missä nukut sinä yösi?» Torilla alkoivat kaupukset koota telttojansa ja myymättä jääneitä tordalaisia paisteja ja poimivat hedelmät suuriin koreihin. Niiden tuoksu kutitti houkuttelevasti uuden aatelismiehen nenää, hänen teki mielensä kopata sieltä paistinkappale ja juosta tiehensä. Mutta miten voisi hän tehdä sen tämä miekka vyöllään. Hän rohkaisi mielensä ja vaelsi eteenpäin. Teiden varsilta vilkuttivat hänelle mielistelevästi tuulessa huojuvat katajapensaat. Pari mustalaispoikaa juoksi hänen luokseen napautellen viulunsa kieliä. — Suvaitkaa käskeä meitä soittamaan jotain kaunista laulua, jalosukuinen, sankarillinen herra ritari. — Korjatkaa luunne täältä, vekarat, sillä jos vedän miekkani huotrasta, kierivät teidän päänne palloina pitkin tietä. Riennättäen kulki hän eteenpäin pitkin kapeata käytävää, kääntyen kaupungin alaosaan, missä tulipalo varmaankin oli hiljattain raivonnut, sillä rakennusten seinämät törröttivät raunioina. Se oli musta kenttä, jolla hiiltyneet hirret retkottivat sikin sokin, ja siellä täällä oli suurempi ruhka, jota sade oli virutellut, sekottaen hävityksen kauhistukseksi riepuja, lasipalasia, tuhkaa, maata, kattotiiliä ja sulanutta rautaa. Tuuli otti kevyen tuhkan syliinsä ja kantoi sitä kaupunkia kohden... Laszlon vieressä juoksentelevan valkean koiran häntä muuttui mustaksi, aivankuin se olisi ollut maalattu. Välistä se hankasi kylkensä mustankirjavaksi maassa viruviin hirsiin. Varmastikin se tahtoi muuttua kilin näköiseksi, muistuttaakseen paremmin vaakunakilvessä olevaa kuvaansa. Ei mikään ole surullisempaa kuin tuollainen hävitetty katu. Sadat merkit osottavat, että täällä vähän aikaa sitten oli miellyttäviä koteja. Tuolla on pirstoutunut ovenpuolikas, tällä murskautunut kehto. Pienessä puutarhassa, jonka ruoho on kärventynyt, on suurten, tuuhealatvaisten puitten siimeessä pehmeä ruohopenkki. Miten herttainen pieni lehtimaja siinä oli ollutkaan! Mustan tuhkan lähelle oli luumupuu vielä jäänyt pystyyn. Hedelmiäkin riippui oksilla, vaikka ne olivat kuumuudesta kutistuneet. László huomasi luumupuun. Sehän on todellinen aarre, ajatteli hän ja ryhtyi pureskelemaan luumuja. Tosin ne eivät maistuneet kovin hyviltä, sillä missäpä vielä siihen aikaan vuodesta oli kypsiä luumuja, mutta nälkäinen vatsa ei viisastele. Tällävälin juoksenteli koira sinne tänne ja nuuski ja raaputteli maata, aivankuin olisi luita etsinyt. Yht'äkkiä se hypähti pystyyn ja alkoi vingahdella, juosten isäntänsä luo ja jälleen takasin samalle paikalle. — Kutsutko minua, kelpo koirani? Sinnekö kutsut? Mitä löysit? Luunko? No heti minä tulen, annahan kun vielä syön hiukan. Tulen, tulen, no älä nyt nyiskele minua. Kyllä me sitten yhdessä etsimme itsellemme yösijaa! Hän meni sinne, mutta untako hän näki, vai harhakuvanko, sillä siellä istui koira takajaloillaan niinkuin kyyröttävä ihminen ja piteli maasta etujaloillaan kaivamaansa kattilaa kiinni, aivankuin olisi mustasukkaisena vartioinut sitä. Tuhannenyhden yön kaikki tarinat ovat varmasti tosia, jos oli totta se mitä hän silmillään näki, vaikka hän pyyhkäsikin niitä kerran, kahdesti. Pata oli täpötäynnä kultarahoja ja kalleuksia; solet, sormukset, korvarenkaat, timantit, helmet ja smaragdit välkkyivät siellä sokaisevassa loistossaan. Ei koskaan ole nähty niin paljon aarteita yhdessä kasassa. Hän huudahti riemusta, sitten katseli hän vavisten ympärilleen, näkisikö häntä joku. Ei ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä kaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken samanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla heijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla taivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä kuin olisi se ollut Aladinin lamppu. László kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei voinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut hänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken. Kun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen otsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon. Hän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi? Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei hän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi. Hän solahutti toiset puolet aarteita pataan, mutta otti takaisin kahmalollisen ja vielä toisen ja kolmannenkin. Ei, ei hän voisi jättää tänne tuota suurta kultaista rintasolkea, eikä tätä topaasiakaan. Jälleen hän huomasi, että kattila oli tyhjentynyt. Hänen täytyi uudestaan kaataa sinne liiat. Mutta vaikeata oli niistä erota. Muutamassa tuokiossa oli hänestä tullut nabob[21] ja sittenkin oli hän saita. Rahan mukana saa ihminen rahanhimon. Miten helposti olikaan hän matkanvarrella usein jakanut kerjäläisten kanssa kellerinsä ja miten vaikeata oli hänen nyt luopua suunnattoman omaisuuden toisesta puolesta! Mutta hänen täytyi sittenkin totella järkeään, sillä lakissaan hän ei olisi voinut kantaa aarteita, jotka eivät edes olleet hänen, sillä olihan hän vaan yksinkertaisesti löytänyt ne. Saattoihan hyvin olla niinkin, että se, joka ne oli kaivanut sinne, oli aikoja sitten kadonnut elävien ilmoilta, mutta vastakohtakin saattoi olla mahdollinen. László tarkasteli kultarahoja kuunpaisteessa. Ne olivat kaikki Leopoldin aikana lyötyjä, eivätkä siis voineet olla kauan maassa maanneita! Senvuoksi hän jätti kattilaan toiset puolet aarteita, asetti sen takasin paikalleen niinkuin se oli ollutkin peitti sen mullalla ja tasotti maan, sirottaen jäljilleen tuhkaa. Mutta viereen survasi hän seipään, löytääkseen paikan palatessaan. Kiihtyneenä lähti hän pois uskoen, että hänen kuumeinen rauhattomuutensa katoaa niinpian kuin hän jättäisi taakseen rauniot. Mutta rauhattomuus seurasi häntä niiden ulkopuolellekin. Se ratsasti hänen kultakolikoillaan. Kiihtymys uuvutti häntä niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi liikkua paikoiltaan. Hän istahti kivelle matalan talon edustalle ja nojasi hervahtaneen päänsä koiransa selkää vastaan. — Oma koirani, sinä teit minusta herran! Sinä olet minun hyvä kohtaloni! Hän silitteli ja hyväili koiraansa, joka katseli häntä viisailla ja surullisilla silmillä, aivan kuin olisi säälinyt. — Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! — kajahti samalla hetkellä huuto hiljaiselta kadulta ja juoksevien jalkojen töminä kuului lähenevän. Lászlón sydän oli pysähtyä, hän ponnahti pelästyneenä pystyyn ja ajatteli, että häntä ajettiin takaa, ja niin lähti hän suin päin juoksemaan kaupunkia kohden. Mutta yht'äkkiä pysäytti hänet kaikkein mahtavin este: häntä vastaan tuntui voimakas paistin tuoksu. Hän oli joutunut kapakan edustalle, jonka avatusta ovesta hänen sieramiinsa levisi keittiön ihanat tuoksut. László ryntäsi sinne henkitoreissaan. Pelästyksissään ei hän edes huomannut, että kadulla hilpeä melu ja kaikuvat huudot etenivät toiseen suuntaan. Eivät kutkaan aikoneetkaan vangita ketään, ajoivat vaan muuten takaa hallitsijan ilkiteonhaluisia hovipoikia. »Kultaisessa karhussa», Gyulafehérvárin kuuluisassa kapakassa herätti suurta huomiota uusi vieras, joka syöksyi sisään aivankuin takaa-ajettuna. Vieraat, muutamat aatelismiehet, jotka hilpeään keskusteluun syventyneenä nauttivat illastaan, jättivät puhelunsa kesken ja kapakoitsija Gergely Nagy painoi nopeasti päähänsä karitsannahkaisen lakkinsa, joka hänelle merikitsi samaa, kuin että hänkin nyt tahtoi käydä herrasta. — No mikä nyt? — sanoi hän murahtaen. — Tahdon syödä — läähätti vieras. — Minä luulin, että aiotte lyödä päänne seinään. Ja sitäpaitsi, herraseni, on kelpo ihmisillä huoneeseen tullessaan tapana hiukan heilauttaa lakkiaan. Pöytäseurueesta sanoi joku välinpitämättömästi: — Teidän taskunne on repeytynyt, arvon herra, sieltä näkyy putoilevan jotain rihkamaa. László kumartui pelästyneenä katsomaan ja näki, miten timantit ja smaragdit tippuivat pitkin lattiaa. Ilmeisesti hänen taskunsa paljosta kuormituksesta pullistuneena oli repeytynyt juostessa. Rohkeasti hän saattoi poimia ne muuten, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan häneen, ei edes Gergely Nagykaan, jolta hän neljästi sai aristellen kysyä, olisiko ruokaa saatavissa. — On senverran kuin toitte mukananne — vastasi isäntä härnäävän hidastelevasti. — Jos olisin tuonut, en pyytäisi, — Mutta tälläkertaa en minä voi antaa mitään. László veti taskustaan kultarahan ja pyöritteli sitä sormissaan. — Turhaan te houkuttelette tuolla keltaisella kolikolla — murahti Gergely isäntä. Ruokaa ei tänään saisi Herkopaterkaan, sillä me olemme keittäneet ainoastaan herroille metsämiehille heidän omista saaliistaan. Kuka te muuten olette? — Minä olen aatelismies László Fáradi Veres. — Aha! huudahti Gergely, te olette sama isänpoika, jonka hallitsija tänään teki kerjäläisestä aateliseksi, Näenpä, että hänen korkeutensa on kultakolikoltakin antanut. Tietysti hänellä on niitä runsaasti, lisäsi hän katkeran ivallisesti, — ja jos loppuu, antaa valtakunta lisää. Herrat metsästäjätkin olivat jo kuulleet, mitä linnassa oli tänään tapahtunut; kaikenlaiset juorut kulkevat juoksujalkaa, ennen kaikkea tietysti myöskin hovijuorut! Äkkiä olivat he tehneet tuttavuutta ja paiskanneet kättä tulijalle. — Miksi et heti sanonut, kuomaseni, että aatelisverta on sinunkin suonissasi? Sillä ei se mitään tee, että koirannahkasi on vielä hyvinkin tuore. — Ja viinille tuoksuva — pisti lomaan toinen herroista. — Se osottaa vaan sitä, että sinä olet sankari, mutta me vaan jälkeläisiä. Senvuoksi, jos suvaitset, niin istu pöytään, kunnon toverimme, ja syö ja juo meidän kanssamme. Hänet istutettiin pöydän päähän ja hänen eteensä työnsivät kaikki kilvan ruokia ja juomia, niinkuin on tapana silloin kun jotakin vierasta erikoisesti tahdotaan kunnioittaa. — Minun nimeni on Farkas Naláczy, — esitteli ruskea, kähäräviiksinen nuori mies, — tämä on István Veér, tuo on Gábor Petky ja tuo taasen Miklós Kovasóczy. Nyt sinä jo tunnet meidät. Kaikki me olemme iloisia veitikoita. Olimme hiukan metsästelemässä ja annoimme Gergely isännän paistaa riistamme. Ruoka on siis ilmainen, mutta viinin maksaa se, jolla on vähiten rahaa, sillä sellainen on meidän tapamme ollut. Toivon, ettei sinulla ole mitään tätä vastaan. László pudisti hymyillen päätään ilmaisten sillä, ettei hänellä suinkaan ollut mitään sellaista ehdotusta vastaan. — Hävytön vekkuli — sanoi Petky hiljaa Kovasóczylle — sillä ellei hän olisi sitä, ei hän olisi ehtoa hyväksynyt. Sillävälin kun hän söi ja joi vatsansa täyteen, jatkoivat nuoret herrat keskeytynyttä pakinoimistaan; metsästysseikkailuja he kertoivat toisilleen, tehden kärpäsestä härkäsen ja valehdellen vimmatusti. Onneksi parooni Münkhausenille, ettei häntä vielä siihen aikaan ollut olemassa, sillä hän olisi saanut hävetä heidän rinnallaan. István Veérille oli kerran sattunut, että suunnaton haukka oli istahtanut hänen pyssynsä piipulle ja hänen oli täytynyt ensiksi hätyyttää se pois siitä, jotta olisi mukavasti voinut ampua sen. Vielä ihmeellisempi oli Miklós Kovasóczyn elämys, sillä hänen eteensä oli koira ajanut jäniksen, joka, sensijaan että olisi juossut pakoon, istahtikin uhkarohkeasti takajaloilleen juuri kun hän ojensi pyssynsä tähdätäkseen. Se oli oikaissut solakan vartensa niinkuin apina ja uhannut häntä oikealla etukäpälällään. Kovasóczy oli silloin heti pelästyneenä heittänyt luotaan murha-aseen. Laszlo nauroi makeasti uhkailevan jäniksen jutulle. — Minä en salli kenenkään nauraa itselleni pilkallisesti, — huudahti Kovasóczy vihastuen ja paiskasi voimalla edessään olevan kannun seinään, niin että porsliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. — Minä vaadin hyvitystä. Toverukset hypähtivät kaikki pystyyn hiljentämään hänen kuohuntaansa. — Älä nyt, rauhotu jo! sinun niskasihan on ihan paisunut ja sinä olet aivan punainen. Eihän toki kukaan ole loukannut sinua. — Vai ei! Näen selvästi herra Veresin kasvoista ja silmistä ettei hän usko mitä kerroin. Mutta joka ei sanojani usko, hänet vaadin mittelemään miekkoja kanssani. László änkytti hämmästyneenä: — Minustako on kysymys? — Niin, juuri sinusta — vastasi Naláczy — nyt sinun täytyy sanoa kautta aateliskunniasi, uskotko jänisjuttuun vai etkö, sillä siitä puristaa kenkä. Hän huomasi, että häntä aiottiin hypitellä ja tehdä naurunalaiseksi ja sentähden hän vastasi vältellen: — Jos te uskotte, miksi en minäkin silloin uskoisi? — Se on pelkurikin — kuiskasi Kovasóczy Petkylle, joka ainoastaan senvuoksi oli kurillaan nostanut jupakan, että saisi uudelta kannalta oppia tuntemaan uuden aatelismiehen. — Nähtävästi myöskin tyhmä, — huomautti Gábor Petky — Minäpä koettelen häntä siltä kannalta. Sitten sanoi hän ääneensä: — No sittenhän on rauha solmittu, sillä László Veres myöntää uskovansa jänisjuttuun. Ojentakaa siis kättä toisillenne. Mutta kerro sinä nyt joku metsästysjuttu, uusi toverimme. — En minä ole koskaan metsästänyt. — Mitä se tekee sellaiselle miehelle kuin sinä olet. Ethän sinä ole toisessakaan maailmassa käynyt ja kuitenkin tiesit kertoa hallitsijalle, mitä siellä on ja mitä ei. — Ja sitäpaitsi, ellei sinulle ole sattunut metsästysseikkailua, niin ainakin jotain muuta. Ainahan ihmiselle jotain tapahtuu elämän varrella. — No olkoon menneeksi — sanoi László Veres — minäpä kerron siitä, miten kerran tapasin karhun. — Kuulkaamme, kuulkaamme, mutta ryypätään hiukan välillä! He kilistelivät maljojaan ja László alkoi kaikkien seuratessa tarkkaavaisina: Tullessani Kiralyhagyon yli Erdélyin, oleskelin siellä melkein kokonaisen vuoden miilunpolttajien parissa suurissa metsissä. Kerran kuljeskellessani siellä, kuulin kovaa ryskettä ja puiden tiheiden lehvien lomasta näin säihkyvän silmäparin tuijottavan itseäni. Pelästyin armottomasti, sillä siellä oli karhu. Minut valtasi kuoleman kauhistus, sillä, puhumattakaan pyssystä, ei minulla ollut mukanani edes linkkuveistäkään. Seisoin ahon keskellä, ja sensijaan että se olisi painunut kauemmaksi viteikköön, tulikin se suoraan minua kohden. Ensimältään olin niin pökerryksissä, ettei mikään juolahtanutkaan mieleeni, vaan lähdin suin päin juoksemaan pakoon. Onneksi oli siellä vähän matkan päässä leveä rotko ja joskus oli myrsky kaatanut suuren puun, jota myöten saattoi päästä syvän kuilun yli. — Minä olen pelastettu! — huudahdin. Minunhan ei tarvinnut muuta kuin kiivetä puuta pitkin toiselle partaalle ja syöstä puu rotkoon, silloinhan ei karhu voisikaan saavuttaa minua. Niin kävikin, otus syöksyi jälkeeni, mutta neuvottomana sen täytyi pysähtyä kuilun partaalle irvistämään hampaitaan. Kun olin päässyt rotkon yli uskoin jo pelastuneeni, mutta samassa näinkin kauhukseni, että siellä oli minua vastassa toinen karhu. Ajatelkaa, herrani, minkälaisessa asemassa olin. — No ja mitä sitten tapahtui? — kysyivät he ja kuuntelivat henkeään pidättäen. — Minä uskoin sieluni Jumalan huomaan... — Mutta mitä karhut tekivät? — Mitäpä ne olisivat tehneet? Tarttuivat minuun kiinni kynsin, hampain ja söivät suuhunsa! Ah? Oh! sellaista vastausta he eivät olleet odottaneet. Gábor Petky hypähti ensimäisenä tuoliltaan. — Totisesti — huudahti hän heittäytyen Lászlón kaulaan — sinähän olet verraton poika, joka mainiosti osasit vetää meitä nenästä. Siitä me saimme kun pilkkasimme sinua! Sinä voitit meidät, veikko, me tunnustamme sen. Kovasóczy aikoi koetella rohkeuttasi ja minä älyäsi. No nyt sinä olet yhdellä lyönnillä iskenyt kaksi kärpästä. Sinulla oli rohkeutta tehdä meidät naurettaviksi ja annoit älysikin loistaa samalla kertaa. He paiskasivat vuorotellen kättä Laszlolle ja tämän jälkeen sai seurustelu aivan toisen äänilajin. László tunsi herättäneensä kunnioitusta ja että tästä suuresta ystävyydestä oli vain toinenpuoli enää pilantekoa. He jatkoivat ilotteluaan sivu puoliyön, kunnes István Veér vihdoin sanoi: — Onpa jo aika vähitellen lähteä; maksetaan pois ja juodaan vielä Pyhän-Jánoksen uhrimalja. Kovasóczy kuiskasi juuri Petkylle, että eiköhän olisi viisainta jättää Veres parka jo rauhaan ja antaa hänen maksaa juomat, kun itse Veres ehdotti: — Tosiaankin, minäkin olen jo hyvin uninen ja tuskin jaksan odottaa maatapanon hetkeä. Saammepahan kuitenkin ensin nähdä kuka maksaa, sitten erkanemme. Saammepa nähdä kuka maksaa?... Se sana pisti Kovasóczya. Hän ei siis ollut varma siitä, kenen oli maksettava? No, saadaanpahan nähdä! — Isäntä hoi, maksetaan! Hei, pojat, paljonko teillä on rahaa? Kellä on vähiten? Hän veti itse taskustaan kukkaron ja helisteli sitä käsissään: — Tässä on satakaksikymmentä kultakolikkoa. — Minullakin on ainakin sata — sanoi Petky ja levitteli pöydälle taskunsa sisällyksen. László Veres huomautti hymyillen: — No silloin minä jo huomaan, etten minä ainakaan joudu maksamaan. — Miten niin? huudahtivat toiset kummastellen. Mistä sinä sen huomaat? — Mistäkö? Siitä tietysti, että minulla on paljoa enemmän rahaa! Ja hän tyhjensi takkinsa yhdestä taskusta kultarahat ja kalleudet, niin että ne häikäisivät toisten tuijottavat silmät. — Siinähän on äärettömästi rahaa — kummasteli István Veér. Veikot muuttuivat aivan suolapatsaaksi, kun Farkas Naláczy lopulta sanoi: — Tunnusta pois, että sinä vedit nenästä tänään hallitsijaa. — Millä niin? — Sillä repaleisella puvullasi. Kun he menivät ulos kapakanovesta, sanoi hän tovereilleen: — Kuka teistä antaa minulle yösijan? Kaikki olivat halukkaita, ja László vastaanotti Petkyn tarjouksen. — Mihin aikaan nouset? — kysyi Petky. — Aikasin, sillä minä lähden täältä eteenpäin. — Minne menet? — Lähden etsimään veljeäni. — Missä on sinun veljesi? — En tiedä, mutta minun täytyy löytää hänet. Aamulla heräsivät gyulafehérvárilaíset kummallisiin satuihin, joista toiset puolet olivat tosia. Se puoli nimittäin, että ne, jotka nousivat aikasin, löysivät useita kultarahoja tieltä, jota pitkin László Veres oli juossut tasku repeytyneenä. Lapset löysivät pieniä kiiluvia kiviä, joista yht'äkkiä levisi huhu, että ne olivat idän helmiä ja kalliita kiviä. Hallitsijattarenkin korviin ehti tämä sanoma ja hän lähetti uteliaana hakemaan muutamia sellaisia kadulta löydettyjä kiviä: ne olivat kauneimpia smaragdeja ja helmiä. Kultarahojakin tiedusteli hallitsijatar, mutta niistä ei löytynyt enää muuta kuin huhu, sillä ken oli löytänyt, hän oli ne visusti kätkenyt. Gyulafehérvárin kultaseppä, Albert Szana, juoksi kadulta kadulle niinkuin hullu ja kyseli kaupungin kaikilta lapsilta: mistä löysitte ne aarteet? Hovissa ja Mihály Teleky herran kotona ei koko päivänä puhuttu muusta, kuin eilisestä ihmetapahtumasta, johon ei kukaan voinut antaa selvitystä, ennenkuin puolelta päivin, kun »Kultaisessa karhussa» laastiin kapakkatuvan lattia ja sieltä löydettiin useita oikeita helmiä. Kapakan emäntä vei ne juoksujalkaa linnaan, saadakseen tietää senkin, kenen taskusta ne olivat pudonneet. — Muuan nuori mies huvitteli meillä viime yönä muutamien muitten herrojen kanssa, — kertoi hän. — Hänellä oli mukanaan valkoinen koira ja hänen taskunsa oli repeytynyt ja siitä putoili tämmöisiä. Mutta eipä se näkynyt niistä paljoa piittaavan, kokoili niitä noin vaan kahmalokaupalla. No nyt jo oltiin jäljillä, mutta vielä oli saatava selville, kuka se nuori mies oli. Niin pienessä kaupungissa kuin Gyulafehérvárissa ei se kauan voinut jäädä salaisuudeksi. Metsästysveikot kertoivat koko kaupungille eilisestä tapahtumasta ja siitä miten outo mies oli nukkunut Petkyn luona, jolta aikasin aamulla oli ostanut ratsun ja sillä kiidättänyt Kolozsvária kohden. Hänellä oli äärettömiä aarteita. Hänen taskussaankin oli noin vaan irtonaisena _nyrkinkokoisia_ timantteja. Tämä tietysti ei ollut kukaan muu, kuin László Veres, vaeltava, likainen teini, jonka hallitsija eilen teki aatelismieheksi. Tästä ei suinkaan ollut vaikeata arvata loppua. Ei hän voinut olla vaelteleva teini. Se oli sula mahdottomuus! Mistä voisi teinillä olla niin paljon kalleuksia? Oliko hän ehken varastanut ne jostain? Mutta keltapa hän olisi ne varastanut? Keltä siis puuttuivat kalleudet sitten eilispäivän? Ja sitäpaitsi, olikohan kellään täällä niin paljon aarteita! Puolesta taskullisestaan olisi hän voinut ostaa seudun kaikkein rikkaimman miehen! Sanoma kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta oltiin täysin selvillä siitä, että se ei mitenkään saattanut olla kukaan muu kuin valepukuun puettu kuninkaanpoika. Mutta mitä hän silloin täältä etsi? Hei, mitäpä tavallisesti valepukuiset kuninkaanpojat etsiskelevät? Puolisoa. Ja jos hän siis etsi puolisoa, niin ketäpä muuta hän olisikaan voinut tähyillä, kuin Mihály Teleky herran kaunista naimaikäistä tytärtä? Telekyt panivat toimeen oikein perinpohjaisen tiedustelun, ja saivat selville, että hänen korkeutensa kuninkaanpoika oli juuri eilispäivänä pyrkinyt heille, mutta vartijat eivät olleei päästäneet. Pahasti kävi Istók sedän, hänet lyötiin rautoihin ja kaikille suunnille lähetettiin vakoojia ottamaan selkoa kuninkaanpojasta. X Agnes Nesselroth. László suuntasi kulkunsa Wieniä kohden, ajatellen, että hän sieltä löytäisi Pistan jostain hovin läheisyydestä. Sillä koska häntä oli onni seurannut, piti hän aivan ilmeisenä, että Pistakin oli päässyt tahtonsa perille. Helppoa oli hänen matkustaa, sillä olihan hänellä paljon rahaa ja niin sai hän muitta mutkitta aina uudet hevoset vaihdetuksi vaunujensa eteen. Kaikkialla luultiin häntä mahtavaksi valtaherraksi. Päästyään Kolozsváriin, sai hän kuulla, että keisari Leopold ennen pitkää tulisi Budapestiin. Hän olikin jo lähtenyt matkaan Wienistä. No sellainenhan oli kovin harvinaista Unkarissa. Siitämisin kun kuolema teki tilan Ludvig II:lle Csele purossa, oli Budan linna ollut tyhjänä ja molemmissa kaupungeissa kahden puolen Tonavaa oli vallinnut melkein liikkumaton hiljaisuus. Kansakin oli tuntenut itsensä orvoksi. Huonosti olikin sen käynyt: Wienissä oli aina sen isäpuoli. Senvuoksi suuntasi László kulkunsa suoraan Pestiä kohden. Juuri silloin odotettiin keisarillisen hovin tuloa ja monenlaisilla juhlallisuuksilla valmistauduttiin keisaria vastaanottamaan. Kunniaportteja oli pystytetty pitkin tietä ja talot ja luostarit olivat lipuilla koristetut. Siihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki, ollut sanottavia nähtävyyksiä. Leopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen kaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset, eikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset rakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten pienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat poroporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman kaikkein kaunein rakennus. Unkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki valmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut kukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla millä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen kaikkea hyötyäkseen menestyksestä. Hän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat, ja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä yllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa maksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari: — Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen armonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka alitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me voittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi varmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä se kalliiksikaan kävisi. Kaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui ja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi porvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä valtaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen hermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin toimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat vastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen vertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta heruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi maailmassa elääkään. Varmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt Nesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin tyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin jo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin hartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden suurimmaksi vastenmielisyydeksi. Onko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli kohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän ojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi koristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista koristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon onnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se aivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi hän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri suosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta sillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli halukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui samalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön hänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia. Mutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin tapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi tekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on arvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset. Agnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan Pestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä silmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni miellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut kymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan, ellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa kulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta luhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle kadulle. Agneksen olisi käynyt aivan samalla tavoin, ellei häntä sattumalta olisi saanut kiinni muuan kaunis aatelinen herrasmies, joka koppasi säikähtäneen tytön syliinsä juuri hänen pudotessaan. Agnes ehti kuulla lautojen rysähdyksen ja näki koko korokkeen sortuvan kokoon, hän kirkasi samassa ja kadotti tajuntansa. Senjälkeen ei hän tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Hän jäi hervotonna ritarin käsivarsille, eikä avannut kauniita silmiään, vaikka kansajoukko pauhaten huusi: »jo tulee! jo tulee!» Siellä missä keisari kulki, kajahti maata järisyttävä »vivat». Neljänsadan rakuunahevosen jalkojen töminä kopisi pitkin kivikatuja, mutta tytön silmät pysyivät yhä suljettuina. Ritari levitti maahan viittansa, laskeakseen kauniin taakkansa sille. Mutta ankarassa tungoksessa olisivat ihmiset polkeneet tytön kuoliaaksi, niin että hänen jälleen täytyi nostaa hänet käsivarsilleen ja viedä naapuritaloon, jossa asui köyhä räätäli neljän tyttärensä kanssa. János Babó oli tunnettu suurena kansanpuhujana ja hän vihasi intohimoisesti kaikkea valtaa. Senpä vuoksi soveltuikin hänen mielenlaatunsa verrattomasti jaloon räätälinammattiin. Onneksi sepitteli hän runoja kotonaan sensijaan, että olisi mennyt katselemaan keisarin kaupunkiin tuloa. Oli hän mielestään nähnyt merkillisempiäkin ihmisiä. Ei edes tyttäriään hän päästänyt kadulle. Hyvä olikin, ottivathan ainakin heti hoidettavakseen Agneksen. He virvottelivat hänen ohimoitaan, pakottivat hänet vähitellen palaamaan tajuihinsa ja niin avasi hän vihdoin kauniit, puhuvat silmänsä. — Missä minä olen? — kysyi hän väsyneesti. — Täällä olette hyvien ihmisten parissa, — vastasi nuorukainen, joka väsyneenä ja kiihtyneenä odotti hänen tuntoihin palaamistaan; — älkää pelästykö, ei teille ole tapahtunut mitään pahaa. — Miten olen minä joutunut tänne? — sammalsi hän hämmentyneenä, antaen katseensa kiitää yli oudon huoneen. — Teidän istuimenne sortui, neiti, ja minä olin sattumalta juuri siinä ja tartuin teihin kiinni. Siinä kaikki. — Voi Jumalani, minun tätini! Voi, nyt minä jo muistan. Miten on tätini käynyt? — En tiedä — vastasi ritari hyväntahtoisesti — minä vaan ajattelen, että ellei hän nyt aivan kylkiluutaan murskannut, niin loukkasi hän ainakin nenänsä, sillä te istuitte hyvin korkealla. Tyttönen (sillä hän oli todellakin vielä aivan aukenematon ruusunnuppu) purskahti itkuun ja vaikeroi katkerasti: »Voi rakas kiltti Franczka täti kulta!» — Iloitkaa toki ainakin neiti — sanoi yksi räätälin tyttäristä, joka oli Agnesta vaalimassa, — että itse pelastuitte. Silloin Agnes, aivankuin Franczka täti olisi muistuttanut hänelle laiminlyödystä velvollisuudesta, yht'äkkiä rohkasi mielensä ja ojensi viehättävästi kätensä pelastajalleen. — Antakaa anteeksi, että minä niiden huolien tähden jotka tätini epävarma kohtalo aiheuttaa, unohdan teidät. Minä kiitän teitä siitä, mitä hyväkseni teitte, enkä itse koskaan unohda sitä, yhtävähän kuin isänikään, joka tämän kautta jää teille kiitollisuudenvelkaan. Oi kunpa olisitte pelastanut tätinikin samalla! — Minä näin ainoastaan teidät, neitini! — Ja kuitenkin istui hän aivan vierelläni — vastasi Agnes lapsellisesti. — Olihan teitä siellä montakin istumassa, mutta minun täytyy tunnustaa kulkeneeni siellä niinkuin vaeltaja kedolla, joka tulpanin nähdessään unohtaa miljoonat muut yrtit ja tavottelee ainoastaan tulpania. Vasta nyt katsoi Agnes ensi kerran puhujaa ja hän punastui korviaan myöten, painaen silmänsä kainosti umpeen. Se oli epäämätön merkki siitä, että hänestä tuntui nuorukainen aivan liian hienolta, puhuakseen jotain sellaista. Vanhempi herrasmies saattaa sellaista sanoa ritarillisena kohteliaisuutena, mutta jos nuori ja hieno aatelismies sen sanoo, on se vallatonta hakkailua. Agnes Nesselrothille ei sellaisia uskaliaisuuksia saa sanoa — noin yht'äkkiä! Hän heitti ritariimme kylmän silmäyksen. — Voitteko huonommin? — kysyi hän huolestuneena. — Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin ajatella kotiinlähtöä. — Minä saatan teitä, neiti. — Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi, mutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle, herrani. Hän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä ystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa yhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle. — Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. — Mutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole lainkaan rahaa, herrani! — No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis velkakirja siitä. Teemmekö niin? — Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole tällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen... Odottakaahan hiukan!... Hymyillen hän juoksi takasin räätälin huoneeseen. — Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla saadakseen sanoa jäähyväiset. — Minä olen Agnes Nesselroth, pormestarin tytär; minä kirjotin nimeni tälle valkealle paperille. Jos tahdotte, niin merkitkää sekin, paljonko olen teille velkaa ja lähettäkää se meille, jotta voisin lunastaa sen. Minä pidän sitä velkakirjanani! — Hyvä on, neitini. Minä vastaanotan tämän paperin muistoksi teistä. Vaikka minä ilman sitäkin muistan tämän puolituntisen elämänikäni. — Ei, ei, teidän täytyy lähettää se takasin. Mutta mikä on teidän nimenne, että minäkin voisin painaa sen mieleeni? — kysyi hän sitten hiukan kainosti. — Laszlo Färadi Veres. Portilla he erosivat, Agnes meni vasemmalle, sillä Nesselrothit asuivat siellä jossain Turkin keisarin tyttären palatsin vieressä, mutta László sekaantui lainehtivan ihmisvirran keskelle. Olihan siellä liikkeellä koko valtakunta, ehken saisi hän tietää jotain veljestään tai ehkäpä hän löytäisikin hänet. Oi, miten hänen mielikuvituksensa olikaan värittänyt loistavaksi tämän tapaamisen. Se oli ollut hänen ainoa unelmansa Gyulafehérvárista tänne asti sekä yöllä että päivällä. Joka yö oli hän unissaan kohdannut veljensä mitä kirjavimpien olosuhteitten vallitessa. Kerran oli hän löytänyt hänet tiepuolesta kerjäläisenä lyseon aitauksen alta, toisen kerran oli hän tullut vastaan kallisarvoisessa puvussa, istuen loistavissa vaunuissa, ja ajanut huomaamatta veljensä ohi, kunnes László oli huutanut »Pista», Pista!» — ja siihen herännyt. Hän näki hänet joskus taistelutantereella haavoitettuna makaavan henkitoreissa; eräänä yönä oli hän käyskennellyt hautuumaalla ja näki suurelle marmorilohkareelle kirjotetut sanat: »Tässä lepää Pista Veres», toisella kerralla taasen oli hän istunut professorin kateederissa Debreczenissä selittäen Ciceroa. Sanalla sanoen: hän ajatteli veljeään niin lakkaamattomasti päivällä, että yön haltijattaret säännöllisesti toivat hänet hänen luokseen joko surullisessa tahi iloisessa asemassa, aina sen mukaan, kuin hänen oma kohtalonsa vaihteli. Mutta päivien haltijattaret ovat hidasta väkeä. Ne kulkevat raskaissa kengissä! Ne eivät tuoneet Pistaa hänen näkyvilleen, eivätkä edes kuiskanneet hänen olinpaikkaansa. Ja kuitenkin, miten olikaan hän veljeään ikävöinyt: miten onnellinen hän olisi saadessaan sanoa hänelle: Minä olen aatelismies ja omaisuutta on minulla niin paljon, että voin sinutkin tehdä rikkaaksi. Meillä on rahaa runsaasti, Jumalan kiitos, ja ellei ole riittävästi, käyn minä hakemassa aarteeni toisen puolen. — Me ostamme itsellemme linnan ja suuren maatilan, jossa on metsää, peltomaata ja rikkaita niittyjä. Me ostamme Debreczenin markkinoilta neljä korskuvaa hevosta, valjastamme ne komeitten vaunujen eteen ja niin me ajamme Szegediin ja tuomme linnaamme Dobos tädin ja hänen miehensä nopeilla vaunuillamme. Se on meidän ensimäinen matkamme. Oi, miten pamppaileekaan sydän ilosta, kun vanhukset astuskelevat siellä pitkin marmorisia auloja ja sanovat toisilleen: »Totisesti, verrattomia poikia ovat nämä meidän teinimme!» Mutta ei ole toinenkaan retkemme ikävämpi. Arvaatko, Pista, minne me sitten ajamme vaunuillamme? No onpa sinulla kova pää! Minnekä me muualle menisimme, senkin vintiö, kuin sievästi ja siivosti Debreczeniin, professori Szilágyi herran pihalle... jos sieltä vielä löytyy sinun kallis aarteesi, joka sinulle kerran antoi miekankannattimen. Mutta entä sitten, entä sitten? — kysyy Pista. No sitten on meillä vielä kolmaskin matka edessämme, mutta sitä et voi arvata, sillä sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä, minne sen teemme. Ja hän katseli ikävöiden poistuvaa Agnesta. Jopa olikin hän kadonnut rahvasjoukkoon, ei edes hänen hameensa lievettäkään näkynyt. Hitaasti hän sekaantui väkijoukkoon, sillä hänen täytyi alinomaa pitää silmällä koiraansa, ettei se jäisi jälkeen, samalla kun hän mielessään rakenteli tuulentupia ja kuvitteli tulevaisuutensa ruusunpunaista satua. Sillä sellainenkin tuottaa ihmiselle suurta huvitusta. Ehken olisi sittenkin parempi, jos Dobos tätiä ja hänen miestään olisi emäntänä linnan pihalla vastaanottamassa kaunis Magdalena Szilágyi. Tietysti, eihän keittiötä saa unohtaa, sillä kauniin rouvan keitokset olisivat jo valmiina odottamassa heitä rikkaasti katetulla pöydällä. Niin pitäisi ollakin! ja senvuoksi haettaisiin Magda kaikkein ensiksi. Kylmä on talo, vaikka se olisi linnakin, jos sieltä puuttuu emännän hymyily. Se antaa loistoa. Mutta jospa Agneskin olisi siellä. Kaunis Agnes Nesselroth! Jos hän sanoisi raikkaalla ystävällisellä äänellään »tervetuloa, Dobos täti» ja syleilisi ja suutelisi kunnon vanhuksia, joilla kyyneleet valuisivat pitkin ryppyisiä kasvoja. Niinpä niinkin, Agneksen me haemme kaikkein ensiksi! Hän ajatteli Agnesta niin paljon, että vähitellen hän ei ainoastaan tullut ensimäiseksi linnaan, vaan melkein syrjäytti toiset sieltä kokonaan... ... Hovin kulkue oli silloin jo lopussa. Ihmiset lainehtivat edestakasin enää vaan kerran vielä laverrellakseen näkemistään, loistosta, keisarin ulkomuodosta, Nádasdyn vaahtosuisesta ratsusta, Eszterhäzyn viitasta[22] ja monista huvittavista kohtauksista kulkueen ohi ajaessa. Välistä tuli vielä joku hovin pikalähetti tahi rikkaasti puettu valtaherra, ja sekin kelpasi nähtäväksi paremman puutteessa. László toivoi suuressa rahvasjoukossa tapaavansa jonkun debreczeniläisen tuttavansa, jolta ehken saisi kuulla jotain Pistasta, mutta suunnattomassa ihmisvilinässä ei hän nähnyt ainoitakaan tuttuja kasvoja. Lopuksi hän jo kokonaan luopui toivostaan, kun hän laivasillalla yhtäkkiä huudahti ilosta. Hän näki János Rozsomákin keskustelevan parin komeapukuisen herran kanssa. Itse oli hän puettu yksinkertaiseen mustaan arkipukuun. Hänen sydämensä löi kovasti, hän tunki joukon läpi, puukkasi syrjään pari naista ja astui muutamien ihmisten liikavarpaille. — Rozsomák herra, Rozsomák herra! — huudahti hän päästyään perille ja löi tuttavallisesti kelpo miestä olkapäälle. Puhuteltu kääntyi ärähtäen taakseen ja katseli tulijaa kiireestä kantapäähän: — Mitä se sellainen käytös merkitsee? Mitä tahdotte? — Ettekö tunne minua, Rozsomák herra? — Olettako kadottanut järkenne? — murahti toinen vihasesti. — En minä ole Rozsomák! — Ettekö ole Rozsomák? — sanoi László epäilevästi kummastellen. — Mutta kuka te siis olette? — Minä olen kreivi Miklós Bercsényi.[23] Ei hänen nimensä vielä silloin ollut kuuluisa ja sydämiä sytyttävä. Päinvastoin tuntui se Lászlósta siltä, kuin olisi hän saanut ryöpyn kylmää vettä niskaansa. Surullisena poistui hän sieltä ja harhaili ilman päämäärää kaiken iltaa pitkin katuja. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä. Valveillaan hän virui pehmeillä patjoillaan Budan puoleisessa »Griff»-nimisessä majatalossa, jonne hän oli asettunut. Hän uneksi Agnesista ja eli kymmenesti yhä uudelleen ja uudelleen seikkailunsa hänen kanssaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten: sen, miten hän oli sylissään kantanut pyörtyneen tytön räätälin luo ja sen, miten miellyttävästi hänen korvissaan soi kaikki, mitä hän oli sanonut. Kädessään hän piteli valkeata paperiakin, jonka neito oli antanut. Miten hienolla tavalla olikaan hän tahtonut palkita hänet. Hän oli ajatellut itsekseen: »jos hän on köyhä, merkitköön tuohon nimeni yläpuolelle muutaman kultarahan, mutta jos lie rikas, säilyttäköön muistonaan.» Mutta László ei tehnyt kumpaakaan. Tuskin malttoi hän odottaa aamua ja kärsimättömästi pyysi hän majatalon isännältä mustetta, täyttääkseen valkean paperin. Näin hän kirjotti »Agnes Nesselroth» nimen yläpuolelle: »Minä allekirjottanut lupaan kuolemaani asti uskollisesti rakastaa Laszlo Verestä.» Hän sulki sen kuoreen, painoi punaisen sinetin sen päälle ja lähetti majatalon palvelijan viemään kirjettä Nesselrothille. Kiihtyneenä odotti hän vastausta. Hänen päätänsä poltti, sydän löi pelonalaisesti ja hänen keuhkonsa kaipasivat raitista ilmaa. Hän lähti kävelemään linnaan päin ja jäi katselemaan kiirehtivää ja puuhailevaa hoviväkeä. Kun hän siellä kummeksien katseli tätä kaikkea ristikkoaidan takaa, näki hän pihalla kreivi Bercsényin, jonka kasvot eivät enää olleet yhtä äkäsen ja kylmän näköiset kuin eilen. Hän tuli Lászlóta kohden ja kysyi hyvänsuopeasti: — Ettekö näe O-Budan puolelta ratsumiestä tulevan? Minun silmäni ovat hiukan heikot. — En näe ketään. Ei ole tomupilven hattaraakaan tiellä, herra kreivi. — Miksi sanotte minua kreiviksi? — Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi Bercsényi? — kysyi László loukkaantuneena. — Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen hovin ylivalvoja, János Rozsomák. — No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin teidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua? — En herrani. Kuka te olette? — Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten metsästä... Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen. — En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta äänessä vilpitön suoruus. — Veljeni Pistan te veitte mukananne Wieniin, — jatkoi László kuohuen. — En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin olen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, — lisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä kreiviä. — Se, joka vei minun veljeni mukanaan, oli tarkka jäljennös teistä ja sanoi nimekseen János Rozsomákin. — Tuhat tulimmaista, ellei vaan lempo ole ottanut minun ruumistani ja nimeäni omikseen. Tai sitten olette te kadottanut järkenne, nuori mies! Mutta katsokaapa, joko ratsuri on näkyvissä? Ratsuria ei vieläkään ollut silmän kantamalla ja mies katosi muristen linnaan, jättäen siihen Lászlón, jonka päätä huimasivat ristiriitaiset ajatukset. — Mutta kuka oli siis se Rozsomák? Kaksi ihmistä vaiko yksi? Jos se on tämä, miksi hän siis kielsi tavanneensa veljeni, jos taas se toinen, miksi hän silloin väitti, ettei hän ollut Rozsomák? Tämä tuntui hänestä aivan käsittämättömältä arvoitukselta, johon hän ei voinut löytää selitystä. Ratsuri, jota Rozsomák oli odottanut, karahutti juuri samassa linnan pihalle, niin että vaahtoisen hevosen kavioista sinkoilivat säkeneet. Hovipalvelijat piirittivät hänet heti, tarttuen hevosta suitsista kiinni: — Laskeutukaa nopeasti ratsailta, älkääkä vaihtako pukuanne. Hänen majesteettinsa odottaa jo kärsimättömästi. * * * * * Puolen tunnin kuluttua ruvettiin hovissa säälimään tavaroita matkaa varten ja iltapäivällä levisi jo huhu, että vangittu Ferencz Rákóczy II oli paennut vankilastaan Wienistä ja pelastunut Puolan maalle. Joka päivä oli lähetti tullut Wienistä keisarin jäljestä. Vanha keisari, aivan kuin aavistaen vaaraa, odotti joka hetki kiihtyneenä ja kärsimättömästi lähettejä. Tänään saapunut toi huonon sanoman. Viimeinen Rákóczy on vapaudessa. Kalpeina tulivat ja menivät ministerit ja hovin virkamiehet. Ajajat ruoskivat säälimättömästi hevosiaan ja lakeijat sälyttelivät matkalaukkuja vankkureille. Porvariston keskuuteen levisi paljon merkitsevä sanoma, kaikenlaisista arveluista ja otaksumisista alinomaa kasvaen. Ja tästä päivästä lähtien kokoontuivat ihmiset suurin joukoin Tonavan rannoille tähystelemään, eikö taivas punertaisi Puolan maan puolelta... Jokainen uskoi lujasti, että se punertaisi. Mutta Lászlóta ei sanoman lumousvoima saanut pyörteeseensä, sillä kun hän saapui majataloon, oli palvelija jo tuonut Agnes Nesselrothin vastauksen. Hän oli kirjottanut ainoastaan neljä sanaa, mutta ne merkitsivät paljon. Hän lähetti takasin velkakirjan samanlaisena ja hän oli kirjottanut hienoilla kirjaimilla: »_Olen nähnyt. — Pidän lupaukseni_.» Hän huudahti riemusta. Mitäpä hän siitä välitti, että Rákóczy oli vapaana, koko hänen sydämensä täyttyi armaalla tunteella siitä, että hän itse oli vanki. XI. Kadonnut onni. Niin kauan katselivat ihmiset punertavaa taivasta Puolan maan puolelta, että se tosiaankin vihdoin punersi. Aluksi vain vaaksanvertaisena raitana, mutta pian loimotti jo koko taivaankansi. Aivan kuin olisivat ankarat urhot, uljaat kuruczit[25] kasvaneet itsestään maasta. Silloin ei tarvinnut edes lähettää viestiä kiertämään, ainoastaan liput, joiden mykän kutsun kaikki kautta koko laajan valtakunnan ymmärsivät. Kun Rákóczy saapui Puolasta, oli hänellä sotajoukko valmiina, ja se oli kasvanut niinkuin laviini. Mutta vanha kurucz-laulu kertoo sen paremmin kuin minä: Rákóczy huusi Työmiesten vallihautaan. Häneen luottakoot Välkkyvin miekoin; Ja näin toitottakoot Vaskiset torvet: »Rumpali, rumpali, Hovirumpalini, Nyt sanon sinulle, Niin älä iske kuin tähän asti: 'Jumala tiesi, miten käynee!' Vaan näin iske: hakkaa Päälle, päälle, päälle! Niin iske, että maa järisee, Jo taivaskin kumahtaa vastaan; Niin että eläväiset kuulevat Ja nekin, jotka kuolleina Makaavat, huutaisivat: Päälle, päälle, päälle!» Vallankumouksen innostus valtasi kaikkien kansankerrosten mielet ja Rákóczyn liput etenivät voitokkaina kaikkialle. Turhaan merkitsi löcseläisen kalenterin viisas tekijä päivien viereen yhtä monta S. S—t, kuin C. V. kirjaintakin (kuruczit olivat siinä hurskaassa uskossa, että kahdella S:llä merkityt päivät olivat keisarillisten aseille suosiollisia »_Superat Soldat_»,[26] jotavastoin kuruczit voittavat C. V. päivän merkissä, joka merkitsee, että »_Curutz Vincit_»[27]), sillä kuruczit voittivat useimmin ja pian oli Rákóczy koko Ylä-Unkarin herrana. Siellä olivat ennen pitkää kaikki uljaat nuorukaiset, joko Rákóczyn lipun alla, tai keisarillisten riveissä; ainoastaan meidän sankarimme Laszlo Veres sieltä puuttui. Sillä satakertaa miellyttävämpää kuin sotaleirissä olo, on kuulla armaan tytön sormeilevan vienosti helisevän luutun kieliä. Ja miten olisikaan László Veres tenhoutunut Rákóczyn vaskitorven toitotuksesta, joka kaikille ilmansuunnille törähytteli »hakkaa päälle, päälle, päälle» -huutoansa, kun kaunis Agnes Nesselroth lakkaamatta lauloi luuttuansa sormeillen: »Älä lähde, armas, tänne jää.» Olisipa se muutenkin ollut vaikeata, sillä koska hän hinnalla millä tahansa tahtoi voittaa Agneksen käden omakseen, ei hän tahtonut tehdä mitään sellaista, joka olisi saattanut hänet poikkiteloiseksi Nesselrothin tielle. Ja Nesselroth herra oli viekas mies, joka ei kuolemakseenkaan olisi ilmaissut, kummallako puolella hän on; oikeammin sanoen ei hän olisi voinutkaan sanoa, sillä eipä hän ollut kummankaan puolella, — kukapa tietää mille puolelle onni kääntyy, ajatteli hän itsekseen, ja selkeääpä joskus sekin päivä, jolloin hänen todellinen varma vakaumuksensa tunnetaan! Ja ettei hänen tarvitsisi käytöksellään eikä sanoillaan paljastaa, lukeutuiko hän keisarillisiin vaiko Rákóczyn puolelle, tekeytyi hän kuuroksi ja uskoi asioiden johdon neuvotteluissa vanhimmalle senaattorille. Itse hän vaan mutisi ja hieroskeli käsiään, kun häneltä kysyttiin jotain. Mutta kysyipä sittenkin kerran László Veres, kun hänen omatuntonsa jo alkoi kovin häntä syyttää siitä, että hän tyhjin toimin joutelehti tänä suurena työaikana: »annatteko tyttärenne vai ettekö?» Vanhus keksi verukkeita siksi kunnes hänkin kysyi: »miten kävisi, ellen antaisi?» — Kävisi niin, — vastasi László Veres — että veisin väen väkisin. — Siinä tapauksessa annan kernaammin suosiolla — sanoi hän pilkallisesti, — mutta hankkikaa itsellenne ensiksi tyttäreni vertainen arvo tai vastaava omaisuus. Minulle on yhdentekevää, kunhan vaan on jompikumpi. — Toinen minulla jo on: omaisuus. Otan siis sanasta miestä. — Omaisuus! Mitä te, nuori veljeni, sillä ymmärrätte? Sillä sata florinia on köyhälle suuri omaisuus. Enkä minä ole senvuoksi koonnut ainoalle tyttärelleni, että sitä kuka tahansa voisi hävittää. Sopikaamme siis siitä, mikä on omaisuus! — Pian saatte nähdä — sanoi László ylimielisellä äänellä, ja koska hänen kalleutensa jo olivat paljon huvenneet (hän ei osannut käsitellä rahoja), päätti hän palata Gyulafehérváriin, tuodakseen sieltä toiset puolet aarteistaan. Sokaiskoot ne vanhan Nesselrothin. Vaikka Nesselrothille olisi jo yllin kyllin riittänyt nekin, jotka Lászlólla oli jäljellä. Lászlóssa herätti uhmanhengen pormestarin puhetapa ja hän tahtoi iskeä takasin, niin että tuntuisi. Saakoonpa vaan tuo ahne poroporvari nähdä, mitä László Veres kutsuu omaisuudeksi ja revähtäköön hänellä silloin silmät ja suu auki kummastuksesta. Hän lähti viipymättä matkalle Gyulafehérváriin, ottaen mukaansa uskollisen Drava koiransa, josta hän ei koskaan hetkeksikään luopunut. Hän nukkui sen kanssa alati samassa huoneessa, ja kun kaunis Agnes kerran jostain syystä potkasi kelpo elukkaa, pani hän sen niin pahakseen, että hän useana päivänä jäi tulematta armaansa luo. Paitsi koiraansa, otti hän mukaansa ainoastaan palvelijansa Márton Bonczin, jonka hän oli pestannut Pestissä. Márton oli aika veitikka miehekseen, täynnä kaikenlaisia kujeita ja hassutuksia ja loppumattoman puheenhaluinen. Samalla oli hän kuitenkin tyhmän näköinen niinkuin lammas. Saapuessaan eräänä päivänä aamupuolella Gyulafehérváriin, malttoi László tuskin odottaa hämärän tuloa, jolloin ihmiset vetäytyisivät huoneisiinsa. Hän lähetti renkinsä »Kultaiseen karhuun» ja itse asteli hän koirinensa sykkivin sydämin kohden palanutta kaupunginosaa. Sepä olisi koreata, ajatteli hän itsekseen ja kylmät väreet karmivat pitkin hänen selkäpiitään, jos sinne jo olisi ruvettu rakentamaan uusia asuntoja raunioiden tilalle. Sitä ei sentään oltu tehty: ei ollut aika otollinen talojen rakentamiselle, kun eivät ihmiset muuta tehneet, kuin alinomaa vaan hävittelivät rakennuksia. Keisarilliset sytyttivät niitä palamaan kuruczien tieltä ja kuruczit keisarillisten tieltä. Samanlainen oli musta aukea nyt kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin. Varmaankin on siellä vielä pystyssä merkkikin, jonka hän oli survaissut padan viereen. Äärimmilleen jännitettynä katseli hän ympärilleen. Merkkiä ei näkynyt. No, löytäisipä hän sen muutenkin. Mutta hänet valtasi sittenkin epävarmuus ja aivankuin pyytääkseen neuvoa, katsahti hän välittömästi Drava koiraansa. Uskollinen hurtta murahti hiukan, mutta ei liikahtanut Vaikka olihan se edellisellä kerralla juoksennellut siellä ja kaivanut kattilan esille. Mutta miksi vatkailen asiaa, kun lyhyestikin voin sanoi, että László ei löytänyt aarteen kätköpaikkaa. Vaikka olihan siellä kuivettunut luumupuukin ja siitä kymmenen, viidentoista askeleen päässä olisi aarteen pitänyt olla. Mutta jos se olikin tuo toinen luumupuu tuolla? Sanalla sanoen, hän kadotti sekä suuntansa että päänsä. Hän kaivoi vähän yhdestä paikasta ja hyökkäsi heti toisaalle niinkuin hullu, mutta kattilasta hän ei löytänyt pienintäkään jälkeä, eikä koirakaan häntä auttanut, katselipa vaan hänen touhuamistaan, siitä sen enempää välittämättä. No huomenna minä kyllä löydän, mutisi hän vihdoin jo upo uupuneena, ja niin lähti hän nukkumaan »Kultaiseen karhuun». — Vieläkö tunnette minut? — kysyi hän juomatuvassa piippuaan polttelevalta Gergely Nagylta, joka oli syventynyt hartaaseen keskusteluun Mártonin kanssa. Töykeä kapakoitsija tunsi äänen ja vastoin totuttuja tapojaan otti hän lakin päästään: — Oi teidän korkeutenne, tietysti tunnen. No sitä ei hämmästynyt ainoastaan László Veres, vaan Mártonkin rävähytti silmänsä selkosen selälleen: (Mitä helkkaria, kenen renki minä olenkaan?) — Taisittepa olla leikillisellä tuulella — keskeytti hänet László happamasti hymyillen, sillä hän ei ollut leikkiin taipuisa tällä kertaa — kun noin korotatte köyhän miehen. Huolimatta syvästä alamaisuudentunteestaan, joka kuvastui hänen kasvoiltaan, alkoi isäntä vilkutella silmiään. — Tiedämme minkä tiedämme, pyydän nöyrimmästi. — Saako täällä yöksi sijaa, Gergely isäntä; minä olen aivan pakanallisen väsynyt. — Vaikka ei koko Erdélyn maassa olisi muuta kuin yksi sänky täällä, niin senkin minä säälisin teille! Kun he seuraavana päivänä nousivat pystyyn, lähti László tuorein voimin palopaikalle aarretta etsimään. Häntä vastaan tuli ritari täplikkäällä ratsulla. László hätkähti, kun ritari huusi hänelle. — Sinäkö siellä olet, vanha veikko? — sanoi hän hiljentäen hevosensa kulkua. László katsoi ylös, kasvot tuntuivat tutuilta, mutta hän ei päässyt perille siitä, missä hän oli ne ennen nähnyt. — Etkö tunne? Minä olen Petky. Muistat kait meidän hilpeätä ilotteluamme »Kultaisessa karhussa»? Ja sitten aamulla sinä ostit minulta ratsun. — Muistan. — Vieläkö sinulla on Muczi hevonen? — Missäpä se olisi siitämisin! Mistä tulet? — kysyi László. — Kaukaa. Bercsényi herralta tuon kirjettä hallitsijalle. Ai tosiaankin, löysitkö sinä veljesi silloin? — En löytänyt, — vastasi László häveten ja hän tunsi sydämessään piston siitä, ettei ollut edes sanottavasti hakenutkaan. — No eipä paljon puuttune, etten ole häntä nähnyt, jos vaan hänen nimensä on Pista. — Missä hän on? — huudahti László himokkaasti. Pista on hänen nimensä. — Heti minä ajattelin sitä, sillä hän on hyvin sinun näköisesi. — Missä hän on? — kiirehti hän ääni vapisevana. — Sárospatakissa, — vastasi Petky hiukan hidastellen — Mitä hän siellä tekee? — Eipä hän totisesti paljoa tee: istuu. — Istuu? Mitä sillä tarkotat? — Lukkojen takana. — Vankilassa? Pyhä Jumalani! — Sielläpä niinkin. — Mitä hän on tehnyt? — Sitä minä en tiedä. Mutta se on varma, etten toivoisi pääni istuvan niin heikosti kaulassani kuin hänen. Näkemiin veikkoni, täytyy riennättää kiireellisiä kirjeitä hallitsijalle. Hän kannusti hevostaan ja jätti sinne Lászlón keskelle tietä, pää kumarana ja ajatukset raatelevina. Mitä minä teen? Lähden heti liikkeelle. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hän astui muutaman askeleen taaksepäin. Drava koira juoksi iloisesti haukahdellen hänen edellään kapakkaa kohden. — Minun täytyy vapauttaa hänet. Täytyy pelastaa hänet, vaikka henkeni menisi. Minä lankean hallitsijan jalkojen juureen ja ellei hän suostu, vien hänet vankilasta väkisin. Minä kokoan apujoukon ja jos niin vaaditaan, piiritän minä Sárospatakin vankilat. Mutta jospa löytyisi aarrekin, sillä kulta-avaimella saa helpoimmin vankilankin ovat avatuiksi. Oi, rakas veljeni, löysinpä minä sinut vihdoin sittenkin! Vaikka istuisit raudoissakin, ei se tee mitään. Sinun veljesi on kylliksi voimakas ja kylliksi rikas... Varsinkin jos vielä saan matkaani loputkin aarteet. Hei, eipä puoli päivää ole koko maailman asia! Kääntykäämme takasin! Drava! Hei Drava! László kääntyi takasin, mutta hurtta ei huolinut hänestä. Hän meni sen luokse ja tahtoi palauttaa sen väkisin, tarttuen kiinni kaulanauhasta, mutta koira ärähti ja puri häntä saappaanvarteen. Silloin Laszlo suuttui ja potkasi koiraansa. Drava alkoi surkeasti vinkua, riistäytyen irti, ja syöksyi kapakkaa kohden. — Hitto sinut nielköön — karjahti sankarimme vihastuneena ja lähti yksin palopaikalle. Hyödyttömiä olivat kaikki hänen ponnistuksensa. Aarteen kätköä hän ei voinut enää löytää ja mitä kiihottuneemmaksi hän kävi, sitä vähemmän hän saattoi etsiä. Loppu tuli! Ei auttaisi muu, kuin kaivaa koko alue. Mutta kaivaa ei voinut salassa ja julkisesti sitä eivät alueen omistajat olisi sallineet, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa sallisivatkin, vaatisivat he osansa aarteesta. Luultavinta kuitenkin olisi, että he kaivaisivat itse koko rakennusmaan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa maa ikuiseksi omaisuudekseen ja sitten kaivattaa se. Niin juuri, sen teen. Annan heti ostamisen Gergely isännän toimeksi. Hän palasi kapakkaan, jonka oven edustalla Márton iloisesti pureskeli silavaa leipänsä särpimenä. — Minne olette jättänyt Dravan, herrani? — kysyi hän välinpitämättömästi. — Eikö se ole täällä? — sanoi László pelästyneenä. — Tännehän se juoksi takasin. —- Ei se ole tullut takasin, herrani. László kalpeni. — Sepä olisi onnetonta — änkytti hän. — Jumalan tähden! Ennen hakkaisin poikki oikean käteni, kuin kadottaisin sen koiran. — No kyllä vaan. Löytyyhän niitä kummempiakin koiria vaikka satamäärin, ei tarvitse muuta kuin viheltää. — Ole vaiti! Tätä sinä et ymmärrä. Lähde etsimään. He etsivät kaikkialta, puutarhasta ja pihalta, hakivat tallin takaa, vaunuliiteristä ja olkikupojen keskeltä, olisiko Drava koira vetäytynyt sinne piiloon, pahastuneena siitä, että isäntä oli sitä potkassut. László kiihtyi kiihtymistään, hänen silmänsä saivat lasimaisen loisteen, hänen otsalleen kihoili kylmä hiki ja hänen äänensä muuttui vapisevaksi. Hän asettui »Kultaisen karhun» edessä olevalle kivelle ja alkoi huutaa epätoivoisella äänellä: — Drava! Drava! Tule tänne, oma koirani! Älä suutu minulle! Anna anteeksi, että loukkasin sinua, en osannut hallita suuttumustani. Drava se! Drava se! Mutta Drava ei vaan tahtonut tulla esille. — Nyt sinä jätät minut yksin kun sinua eniten tarvitsisin. Pahasti teet siinä Drava! Tule takasin, oma koirani. Hän lähetti »Kultaisen karhun» kaikki palvelijat etsimään. Neljä kultarahaa hän määräsi palkinnoksi sille, joka toisi koiran takasin. Ja vaikka vielä kapakan isäntäkin lähti liikkeelle, palasivat kaikki tyhjin toimin kotia iltasoiton aikana. Ei kukaan ollut nähnyt edes vilaukseltakaan Drava koiraa. Omituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä. Heinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät hyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko maailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin yksinäiseksi kuin nyt. — Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin kuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen takasin. Tunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi, että koska...» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa. Rehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten kaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava. Se oli ikipäiviksi kadonnut. Sillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja sanoi hänelle: — Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki tonttimaat palaneessa kaupunginosassa? — Rahalla voi mitä tahansa, pyydän nöyrimmästi. — Kenen ne tontit ovat? — Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat sielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain. — No ostakaa minulle siinä tapauksessa ne tontit. — Mutta mihin teidän kork... teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää niitä? — Aion rakentaa sinne linnan ja puutarhan. Gergely isäntä hymähti viekkaasti: — Sittenkin oli totta, hm... Ja hän kieräsi vankkoja viiksiään. — Mikä? — Verraton tyttö se on, se on varmaa. Se on niin kuin joku satujen prinsessa, korkea, solakkavartinen suurisilmäinen, varmasti hän ansaitsee sen, että teidän korkeutenne rakentaa hänelle uljaan linnan. — Heittäkää jo herjanne ja hulluttelunne minun korkeudestani. Mistä tytöstä te oikeastaan puhutte? — Tietysti Teleky neidistä. Kyllä me jo tiedämme sen. Sen ovat jo Gyulafehérvárin varpusetkin viserrelleet. Ettäkö ette suvaitsisi tietää siitä mitään? Hyvä, hyvä. Olkoon salaisuutena, jos se kerran on salaisuus. Jo tänä iltana ovat kaikki tontit hallussamme. Mutta sen sanon jo edeltäpäin, että ilman käteistä eivät ne lurjukset myö. — Minä maksan selvässä kullassa. — No se jo kelpaa! Kulta on rahojen joukossa niinkuin oppinut, joka puhuu kaikkia kieliä ja osaa jokaisen sydämeen. Vaski on niinkuin papukaija, joka nalkuttaa sitä ainoata sanaa, joka sille opetetaan. Minkä Gergely isäntä lupasi, sen hän myös täytti. Hän osti kaikki tonttimaat vielä sinä päivänä László Veresin nimiin hänen ikuiseksi omaisuudekseen täydellä omistusoikeudella sekä siihen mikä maan pinnalla on, että siihenkin mikä sen alta mahdollisesti löytyy. Mitäpä armenialaiset niillä olisivat tehneet. Kaupunkiin levisi nyt ehdottoman varmana huhu, että sinne oli tullut kuninkaanpoika, joka ottaa vaimokseen Mihály Telekyn tyttären ja rakentaa hänelle Gyulafehérváriin linnan, joka loistossa ja suuruudessa voittaa hallitsijankin asunnot. Muutamat aivan pelästyivät: Mitä, aikooko hän asua täällä? Saammeko siis Erdélyin kaksi kuningasta? Siitä ei koidu mitään hyvää, kunnon kansalaiset! Mihály Apaffy herraa me olemme jotenkuten voineet sietää — mutta jos saamme vielä toisenkin hallitsevan ruhtinaan tänne, täytyy meidän totisesti lähteä täältä pois! Toisena ja kolmantena päivänä ryhdyttiin kaivamaan, mutta työ sujui hitaasti. László antoi kaivaa koko alueen, juoksi yhden luota toisen luokse ja tuskallista oli nähdä miten hänen otsansa muuttui yhä synkemmäksi ja katseensa sekavammaksi. Ihmiset kuiskasivat toisilleen: hän on tullut hulluksi. — Kaivakaa, kaivakaa vaan — kiihotti hän heitä — minä maksan kyllä teidän työnne; ja hän kilisteli kultakolikoltaan. Yölläkin he kaivoivat, mutta se ei ollut mitään perustuksen kaivamista eikä puutarhan muokkausta, he myllistivät vaan pinnalta kovaa ja itsepintaista maata. Ilmeisesti oli kuninkaanpoika parka kadottanut järkensä. He ajattelivat jo ilmottaa surullisesta asiain tilasta Gernyeszegiin, jossa mahtava neuvosherra vietti tämän osan vuodenaikaa perheineen. Viikon kesti työtä; kuokan alta löytyi paljon ruostunutta rautaa ja vanhaa romua, mutta kattilasta ei näkynyt merkkiäkään. Hän olisi luullut, että kattila kummitteli vaan unikuvana hänen mielessään, ellei kaikki olisi siitä muistuttanut: suuri sormus hänen sormessaan ja vaakunakaiverteiset vihreät kivet, kultarahat hänen taskussaan ja pienessä rautalippaassa, jota Márton vartioi niinkuin silmäteräänsä. Mutta eipä kultia enää ollut niin paljon jäljellä, etteivät ne joskus hupenisi. Rakennustontit nielivät suunnattomasti. Dravaa oli vielä nytkin etsimässä monta miestä ympäri koko tienoon, joka päivä ilmaantui aina jokin jälki, milloin oli siellä, milloin täällä nähty valkea koira -— mutta monta on maailmassa valkeata koiraa. Työmiehet olivat armottoman kalliita ja Gergely isäntä oli oikea iilimato, joka osasi imeä. Ellei aarretta löydetä, menee jäljellä oleva erä siihen, jota ei löydetä. Ja siinä on silloin Laszlo Veres, missä hän oli ensikerran tänne tullessaankin. Hän voisi jatkaa huoleta jälleen entistä toimintaansa. Etsiminen muuttui hänelle intohimoksi; hänen silmänsä kiilsivät aivan kuin kortinpelurin. Hän laskeutui vuoteelleen aina siinä uskossa, että »huomenna löytyy» — kunnes eräänä päivänä hänen taskunsa ja rautalippaansa olivat tyhjentyneet. Viimeinenkin kultaraha oli vierähtänyt, eikä koirasta eikä aarteesta ollut merkkiäkään. — Voi, kun vaan en olisi silloin potkassut sitä koiraa! — huokasi hän purskahtaen itkuun »Kultaisen karhun» pöydän ääressä. — Jospa olisinkin lähtenyt viipymättä matkaan Sárospatakié kohden. Nyt olisi minulla vielä koira ja rahaa ja ehken olisin voinut vapauttaa veljenikin. — Kuulkaahan Gergely isäntä. —. Mitä suvaitsitte? — Menkää armenialaisten kauppiasten luo ja myykää heille rakennustontit sillä hinnalla, jonka he tahtovat maksaa. — Mutta ettekö enää aiokkaan rakennuttaa? — En aio. Gergely isäntä ei pannut pahakseen sitäkään, hän möi tontit polkuhinnasta ja seuraavana päivänä lähti Laszlo matkaan rahoineen, murheellisena ja alakuloisena. — Minne menemme, herrani? — kysyi Márton Boncz. — En minä ole enää sinun herrasi, mutta jos suostut, rupean toveriksesi. — Miten niin? — sanoi toinen silmät selällään. — Ettekö te olekaan kuninkaanpoika? — En ole kuin rutiköyhä hulivili. — Minä kun luulin, että rikas hullu. — Hjaa, taisinpa olla. Mutta rahani ovat menneet Joskus toisten kerron sinulle siitä. Márton huudahti hilpeästi: — Sitä parempi, jos niin on. — Tuletko matkassani, Márton? — Vaikka maailman loppuun. — Menemme Sárospatakíin. — No ihan mielelläni. — Veljeni on siellä vankilassa, tahdon pelastaa hänet. — Tuhat tulimmaista, jospa olisin sen tiennyt. Mutta ei kait hän ole kuruezien vankina? — Sanovat että juuri niiden. — No sepä on hullua — murahti hän päätään pudistaen. — Voi, voi! Mutta minkävuoksi hän on ruvennut vikuroimaan kuruczeja vastaan? — Sitäpä juuri en tiedä. Mutta pian saamme nähdä. Niin lähti László Veres matkaan köyhänä ja raskain sydämin.. Suuresta aarteesta ei hänellä enää ollut jäljellä kuin tonttien vaivainen hinta, vaakunallinen sinettisormus sormessaan ja muisto loistavasta unelmasta. Eikä hän tietänyt mikä häntä enemmän painoi: raha, Agnes vaiko Drava? XII. Vanki. László huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa, hallitsija ei siis ollut siellä. — Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko siitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain tointa. Suurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa todella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti heille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui. — Mitä hän on tehnyt? Vartijat kohauttivat olkapäitään: — Lempo tiesi, eivät ne meille sellaisista paljoakaan anna vainua. — Ettekö ole kuulleet, minkälaisen tuomion hän saa osakseen? — Hirsipuun! — vastasi vanginvartija lyhyesti. Lászlón silmistä herahtivat kyyneleet. — Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku sukulainen? — Hän on veljeni. — Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri musta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa. — Kyllä hänellä pitäisi olla koira. Tuntisin sen, jos se olisi täällä. Vartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän varustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen hampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva noita-akka oli testamentannut heille. — Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä. Vaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi. — Uskollisempi on kuin meidän koiramme — huomautti Márton. — Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se mahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään. László kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia puhutella. — Ei käy laatuun. Ja turhaapa olisi vaivautua linnanherran puheille. — Kuka on linnanherra? — Krucsay. László hätkähti nimen kuullessaan ja sanoi uhmaavasti: — Mistä minä saisin tietää, mitä veliparkani on rikkonut? — Sen voi hänen ylhäisyytensä kreivi Bercsényi sanoa, sillä hänen miehensä toivat hänet raudoissa Sátoralja-Ujhelystä. Bercsényi oleskeli juuri Sárospatakissa, mutta Laszlo pyöräytettiin ovelta takasin, hän ei päässyt puheille Sanottiin, että kreivi poti leiniä, eikä päästänyt luokseen muita kuin povariakkoja ja poppamiehiä. Niillä hän itseään parannutteli ja niitä hän rakasti, sillä jos ennustukset olivat hyviä, levisivät ne kansan keskuuteen ja kohottivat mielialaa. — Mutta mitä me nyt teemme? — vaikeroi László käsiään vääntäen. — Minä tiedän keinon. — Mikähän se olisi? — Täytyy mennä hänen luokseen joko poppamiehenä tai povariakkana, mutta viimeksi mainittu lienee hiukan vaikeata... — Se on totta, minä ilmottaudun poppamiehenä. — Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita minulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János Rozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi. — Niinkö arvelet? — Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa, että hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen ja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä. — Taitaapa olla niin. — Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle sellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa. Márton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä oli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli ajanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle jouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä oli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia toisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli. Parina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen raamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja Wienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä ja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja uskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton keisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen paatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka puolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi huvittavaa ajanvietettä. Viikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti, »profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein luokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan puolesta. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän kysyi itse: — No, mistä olet nähnyt unta, Habakuk? — Teidän ylhäisyytenne, näin unta eräästä vangista. — Ja mitä uneksit hänestä, kunnon Habakuk? — Minulle ilmestyi unessa valkoinen kyyhkyläinen, joka kuiskasi korvaani: »Raskaissa raudoissa istuu täällä Sárospatakra linnassa nuori mies, jolla oli Veres niinenään ja joka vapaaksi päästessään saa seitsemän tappotanteretta huppelehtimaan vihollisen verestä. — Tosin täällä on sen niminen vanki, mutta hänen puolestaan saavat keisarilliset huoleta olla rauhassa. Ei hän tuota surmaa edes vaivaiselle hiirellekään. — Onko hän jo kuollut? — Ei vielä, mutta pian hän kuolee. Juuri tänä aamuna lähetti hallitsijamme ruhtinas allekirjotettuna hänen kuolemantuomionsa. — Niinkö? — kysyi Márton kauhistuneena. — Mitä se onneton on rikkonut? — Hän on varastanut, pettänyt ja kavaltanut hallitsijan. Älä edes mainitse hänen nimeään, Habakuk, sillä sinä herätät siten vaan pahaa verta. Puolen vuoden aikana olemme koettaneet pakottaa häntä tunnustamaan ja kiduttaneet häntä, mutta hän on sellainen konna, joka ei tunnusta. Kait hän vihdoin hirsipuun alla tulee tajuihinsa. Ja kuitenkin olen luottanut häneen niinkuin omaan poikaani. Surullisena lähti Márton tämän kuultuaan tapaamaan Lászlóta, joka joutui aivan epätoivoon kuullessaan asiasta. — Voiko olla mahdollista, että hän olisi varastanut? — huudahti hän sydäntä särkevällä äänellä. — Minun veljeni! Ei, minä en voi uskoa. Minä luulin, että hänet oli keisarillisilta otettu sotavangiksi, mutta varas hän ei ole. Ja mitä hän on varastanut? Keltä hän on varastanut? Kauheata! Sanoitko, että hänen kuolemantuomionsa on jo allekirjotettu. Jumalani, Jumalani, mitä me nyt teemme? Márton Boncz kohautti olkapäitään: — Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin aamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan. — Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa juureen ja pyytäisin armoa? — Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin lähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos sinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani. — Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä mitä teen, mutta jotain minä teen. — No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut poppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana. László jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä kohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi heti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin menisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin ihminen! Aamulla hän tosiaankin ilmottautui linnaherralle. Nuori luutnantti istui huoneessa hänen tullessaan. — Mitä tahdotte? — kysyi hän. — Haluaisin puhutella arvoisaa linnaherraa, — vastasi László pelokkaasti. — Mikä on asianne? — Tulin puhumaan tuomitun István Veresin asiasta. — Ei käy laatuun — vastasi luutnantti tiukasti. — Krucsay herra ei ehdi nyt. László risti rukoillen kätensä, mutta kun luutnantti katsoi häntä, kumarsi hän kunnioittavasti. — Suokaa anteeksi. Minä luulin, että vaan _pyydätte_, en tiennyt, että voitte _käskeäkin_. Hän riensi nopeasti sisähuoneisiin päin ja ohimennessään sanoi kynnykseltä: — Heti on linnaherra palvelukseenne valmis. Laszlo luuli uneksivansa. Mikä oli sille miehelle tullut, kun hän niin yht'äkkiä muutti käytöksensä? Hetken kuluttua tuli raskaasti läähättäen huoneeseen isovatsainen Krucsay, punaisena ja paksuposkisena, päässään kanarianvärinen tekotukka, jota kampa piti takaa ristinmuotoisesti koossa. László kalpeni. Senjälkeen näki hän usein nuo kasvot edessään juuri sellaisina! Näki ilkeät rypyt otsalla ja viekkaan ja armottoman katseen silmissä, hänen isänsä murhaajan. Vanha Krucsay kumarsi nuorelle miehelle. — Mitä käskee hallitsija? — kysyi hän juhlallisesti. — Hallitsija? — änkytti László, mutta pian hän toipui jälleen — en ymmärrä teitä, hera linnapäällikkö. Minä... — Minä näen »secretum sigillumin»,[28] herrani. Olen valmis tottelemaan. — Ah! — huudahti László hämmästyneenä ja voimakas hämmennys kuvastui hänen kasvoillaan. — Minä tunnen hänen korkeutensa hallitsijamme mandatin. Se on minulla täällä povitaskussani. Tai miten? Niin tosiaankin, jättäkää meidät kahdenkesken, Gencsy herrani. Nuori luutnantti poistui ja nyt tajusi László, että tässä oli tapahtunut jokin kummallinen sekaannus, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen. — No nyt olemme yksin, nyt voitte luottavasti ilmaista minulle hallitsijamme käskyn. — Olen tullut erään István Veresin asiassa. Krucsay kumarsi. — Mitä hänelle on tehtävä? — Hänet on päästettävä vapauteen, — korahti László ja hänen kaikki kasvolihaksensa värähtivät tämän uhkarohkean sanan vaikutuksesta. Mutta Krucsay ei jäänyt vähääkään aprikoimaan, hän vaan yksinkertaisesti avasi oven ja sanoi husaarille: — Lähettäkää tänne vanginvartija, — sitten kääntyi hän Lászlón puoleen ja sanoi kasvot välinpitämättömän näköisenä: Juuri tänään sain poismatkustaneelta kreivi Bercsényiltä käsiini kuolemantuomion, jonka huomenna olisin antanut panna täytäntöön. Olipa hyvä, että jouduitte ajoissa. Lászlón sydän pamppaili vimmatusti, eikä hän olisi voinut sanoa sanaakaan. — Onneksi tuli vanginvartija samassa. — Päästäkää vapauteen István Veres, — määräsi Krucsay ja kääntyi sitten jälleen nuorukaisen puoleen: Onko teillä hänen suhteensa vielä jotain erikoisia määräyksiä? — Minä vien hänet muassani. — Kuten suvaitsette, — sanoi linnaherra kohteliaasti. — Vanginvartija, antakaa vanki tälle aatelisherralle. László riensi ulos, nopeasti seuraten vanginvartijaa, mutta Krucsay pidätti hänet. — Oi, suuri herrani, ei sillä tavoin. Kylläpä te olisitte jättäneet minut kauniisti kiikkiin. Jos te viette vangin, niin jättäkää tänne sormus. Helkkari soikoon, jospa minäkin olisin yhtä hajamielinen. Vasta nyt katsahti László sormeaan ja vasta nyt hän käsitti mikä ihmeellinen taikakalu oli hänen sormessaan oleva vihreäkivinen, vaakunallinen sormus. Hän irrotti sen sormestaan ja teeskennellysti hymyillen ojensi sen Krucsaylle, joka painoi sille suojelevan suudelman. — No nyt ovat asiat selvillä, — sanoi László, syöksyen keventynein sydämin portaita alas siinä uskossa ja ihmetyksessä, että tämä kaikki oli vaan unta. Hallitsijan salainen sormus hänen kädessään! Mitenkä saattoi sellainen olla mahdollista? Ajatus välähti hänen aivoissaan: Entä jos ne olivat hallitsijan aarteita, jotka hän Gyulafehérvárissa oli löytänyt! Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä. Hän harppasi kolmekin porrasta yhtä haavaa saavuttaakseen vanginvartijan, joka kulki hänen edellään, kädessään kalahtelevat, ruostuneet avaimet. Vihdoin tulivat he rautasilaiselle raskaalle ovelle. Avain särähti kerran lukossa ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsivät molemmat niin kauan erossa olleet veljekset toistensa käsivarsissa. Musta koira hyppeli haukahdellen heidän rinnallaan. * * * * * — Rientäkäämme pois täältä, — joudutti László, ennenkuin he vielä ehtivät sanaakaan vaihtaa — rientäkäämme, rientäkäämme! — Mutta miten olet sinä vapauttanut minut? — Kyllä kerron sitten kun ensiksi olemme kyllin kaukana täältä. Menkäämme vaan. — Mutta minne menemme? — Minne hyvänsä, kunhan vaan emme jää tänne. He lähtivät jälleen niinkuin kerran ennenkin, ilman päämäärää yli tiettömien arojen, ja vasta sitten kun he olivat jättäneet kauas taaksensa Sárospatakin, alkoivat he haastella. — No anna minun nyt jo kuulla, miten sinä olet vapauttanut minut? — Kerro sinä kuitenkin ensiksi, miten sinä jouduit vankilaan. — Minun kertomukseni on hyvin lyhyt — alkoi hän — ja samalla hyvin surullinen. Rozsomák, jonka seurassa lähdin Wieniä kohden, ei ollut kukaan muu kuin kreivi Bercsényi. — Sitä minä jo arvelin. — Hän vei minut tosiaankin Wieniin ja mieltyi minuun pian. Hän antoi tehtäväkseni suurinta luottamusta vaativia toimia. Hän valmisti vallankumousta ja tärkein näistä toimista oli tuoda Rákóczyn aarteet Wienistä Unkariin johonkin kätköiseen paikkaan, niin että jos hätä tulisi, säilyisivät ainakin ne koskemattomina. Pitkät ajat salasi hän asian minulta, kunnes vihdoin ilmaisi sen ja yhdessä me valepuvussa veimme aarteet mukanamme. Me kaivoimme ne maahan suureen kattilaan kätkettyinä. Ainoastaan minä ja hän tunsimme kätköpaikan. Kellään muulla kuolevaisella ei siitä ollut aavistustakaan. Ja ajattele, mikä sittenkin tapahtui! — Mikä? — kysyi László kaiuttomasti. — Kun sota alkoi ja kalleuksia tarvittiin, löysi Bercsényi ainoastaan _toiset puolet_ niistä. Loput oli varastettu. — Ah! -— Hän raivostui hirvittävästi. Minut vangittiin heti, vaikka Jumala on todistajani, että olen yhtä viaton kuin tänään syntynyt lapsi. Oi veljeni, miten paljon olenkaan saanut kärsiä vankilassa! En nälän, enkä rääkkäyksen, vaan häpeän tähden. Minua kiusattiin ja koetettiin pakottaa tunnustamaan, kelle olin ilmaissut aarteen kätkön. Sanoin aina, että olin viaton, mutta minua ei uskottu. Enkä minä itsekään voi käsittää, miten kaikki tämä on tapahtunut. — Entä minne te kaivoitte ne kalleudet? — kyseli László, ääni vapisevana. — Hallitsijalla oli asumaton, vaatimaton talo Gyulaifehérvärissa, jonka hänen isänsä oli aikoinaan rakentanut vanhalle tilanhoitajalleen. Sinne me kaivoimme sen suureen vaskikattilaan. — Pyhä Jumalani! — huudahti László; hänen polvensa vavahtivat ja ennenkuin hän selvisi huumauksesta, mutisi hän käsittämättömiä sanoja. — Aioitko ehken sanoa jotain, rakas veljeni? László katseli kummastellen lasittuneilla silmillään, hän epäröi hetken aivankuin olisi joku näkymätön henki kuiskannut hänelle: »Tunnusta kaikki» — mutta musta koira, joka pyörähteli heidän jaloissaan, keskeytti hänet ja hämmensi hänen hyvän aikomuksensa. »Hui, hai, mitäpä hyötyä siitä lähtisi, vaikka sanoisinkin kaiken? Muutenkin olisimme juuri yhtä pitkällä kuin nytkin, minä vaan saisin siitä ikuisen häpeän osakseni.» Sitten sanoi hän ääneen: — Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy rientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa, ennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin. — Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin vapauteen. — Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella minä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin olemme molemmat hukassa. — Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään sellaista. — Älä utele. Vielä tulee aika, jolloin voin kertoa sen sinulle. — Sepä on hullua — sanoi Pista käyden surulliseksi. — Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä Krucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle. — Mutta mitä me nyt teemme? — Astumme molemmat keisarillisten riveihin. — Siihen minä en suostu. Minä lähden ansaitsemaan kunniaani takaisin. — Se taitaa käydä kovin vaikeaksi. — Saanpahan kuitenkin koettaa. Vielä en oikein ole selvillä siitä, miten alotan. Illaksi saapuivat he O-Liszkáriin, jossa Pista ensi töikseen ajoi vankilassa kasvaneen takkuisen ja kähärän partansa. — Nyt sinä olet aivan kuin toinen mies! — huudahti László, katsellen kaunista, solakkakasvuista nuorta miestä. — Oletpa sinä muuttunut paljon kahdessa vuodessa! Sinua ei enää tunne kukaan. — Sitä minäkin juuri tahdon, — sanoi Pista puoliääneen — ettei kukaan minua tuntisi. XIII. Keneen ei kuula osu. Niitä seikkailijapäälliköitä, jotka, Rákóczyn kuljettua Puolan rajan yli, heti Beszkednissä yhtyivät häneen, johti suurimmaksi osaksi prikaatinpäällikkö László Ocskay, joka oli taisteluissa saavuttanut kuuluisimpien sankarien maineen. Paljon keisarillista verta valui hänen tiellään. Hänen sankariteoistaan kerrottiin legendoja kautta valtakunnan, aivankuin myöhemmin puhuttiin Bottyán Vakista tai Imre Berzeredistä, johon ei miekanterä pystynyt, sillä hänellä oli omassaan taikakalu; se oli litteä, pyöreähköteräinen ja molemmille lappeille oli kirjotettu taikavoimainen lauselma: »Sator Arepo tenet Opera Rotas.»[29] Mutta kansanomaisin kaikista näistä kurucz-päälliköistä oli István Magday: sotamiesten suosikki, kansanlaulujen sisällys ja Bottyánin sotajoukon silmäinlume. István Magdaysta uskottiin, ettei hänen ruumiiseensa kuula voi osua, eikä kukaan äidin synnyttämä voinut häntä vahingoittaa, sillä hänet oli voideltu pyhän Yrjänän yönä täsmälleen puolen yön aikana löydetyn sisiliskon rasvalla. Mistä hän oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kukaan tiennyt. Itse Bottyánkaan ei voi kertoa hänestä sen enempää, kuin että hän Ersekujvárin piirityksen aikana korotti hänet sotamiehestä luutnantiksi ja myöhemmin, sillä hän otteli taisteluissa niinkuin jalopeura, uskoi hän hänelle sotajoukon johdettavaksi. »Hän on ihmeellinen sotilas» — kirjotti Bottyán v. 1705 Bercsényille, jonka mieltä Magday oli ruvennut kiinnittämään — »aivan hiljankin lävisti kuula taistelussa hänen jalkansa, mutta hän ei sallinut vetää pois saapasta, joka oli täynnä hyytynyttä verta. 'Miten voisin sallia' — sanoi hän — 'sen uskon kadota, että kuula ei voi tehdä minulle verinaarmua; kernaammin kärsin vielä hiukan aikaa', ja niin hän tekikin, astui eteenpäin jalka haavoittuneena ja sanoi toisille ontuvansa sentähden, että hänen uudet saappaansa ahdistavat.» (Niin joutuvat suutariparat huonoon huutoon.) Ne olivat totisesti verrattomia päiviä, kun he yhdessä Bottyánin kanssa ajoivat pakoon kaksi sotapäällikköä. Pálffy haani riensi juuri Szombathelyä kohden, yhtyäkseen St. Gotthardin tienoilla leiriytyneeseen Heister Hannibaliin. Bottyán, joka saapui ennen, majotti joukkonsa Szombathelyn ympärille. — Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne herra kenraali, mitä ajattelen? — puhutteli häntä Magday. — Mitä? — Heister luulee vakoilijoittensa tiedonantojen perusteella, että me paistamme särkeä Szombathelyn kanssa ja poimimme kukkia, mikä on tietysti aivan totta. Minä kuvittelen, että hän tuntee olonsa yhtä turvalliseksi, kuin nukkuisi hän äitinsä sylissä. Ei olisi hullumpaa huvin vuoksi hyökätä yhdellä joukko-osastollamme hänen kimppuunsa. — Eipä ajatus ole aivan huono! — myönsi päällikkö. — Pannaan toimeksi! Tuumasta toimeen, kuusi rykmenttiä rakuunoita nousi ratsaille ja jalkaväki istutettiin rattaille (siitämisin ei jalkasotureilla ole olutkaan niin herraskaisia tapoja) ja hurjaa nelistä ajettiin St. Gotthardin alle, missä mitään aavistamaton Heister täydellisesti yllätettiin, ja niin iskivät sotajoukot yhteen sumuisena talvipäivänä ja ne, jotka jäivät eloon, ajettiin rajalle asti ja vielä senkin toiselle puolelle, kappaleen matkaa Styriaan. Magday lähti itse takaa-ajamaan Heisteriä, seuraten häntä pienellä ruskealla ratsullaan kaikkialle. — Pysähdy! Pysähdy! Kun Magday tasasella kentällä ratsasti kaukana miestensä edellä, kääntyi Heister taakseen. — No, mitelkäämme miekkojamme. Huomaan, että teillä on kumma halu käydä kimppuuni! — Minun tapparani etsii suuria puita. He vetivät molemmat miekkansa huotrastaan, mutta Heisterin kävi onnettomasti, hänen hevosensa pelästyi ja heittäytyi hiukan sivulle, saaden ratsurinsa horjahtamaan, ja juuri onnettomimmalla hetkellä putosi miekka hänen kädestään. — Sacrebleu![30] — kirosi sotapäällikkö, vaistomaisesti peruuttaen suurta harmaata ratsuaan, ettei ainakaan ensimäinen isku osuisi. Mutta Magday kumartui samassa ja nosti maasta miekan taitavasti, niinkuin sirkustaiteilija, ja ojensi sen Heisterille. — Miten? Te annatte minulle takasin miekkani sensijaan, että pistäisitte minut kuoliaaksi. Senhän te olisitte voinut tehdä! — Sen olisin tehnytkin, jos olisi kysymys suoranaisesta takaa-ajosta. Mutta älkää unohtako, herra kenraali, että itse käännyitte takasin. Tämä on senvuoksi kaksintaistelu, enkä siis voi ahdistaa aseetonta. — Olette oikeassa, herrani. Te olette todellinen aatelismies. Tahtoisin puristaa kättänne, jos vaan meillä olisi aikaa sellaiseen. Mutta jo tulevat! Joutukaamme! Tosiaankin, jo saattoi kuulla kurucz-husaarien kavioiden töminän, sillä paksun sumun tähden ei voinut selvästi nähdä mitään. He iskivät vimmatusti yhteen; molemmat miekat säkenöivät ja kalahtelivat niin että metsä kaikui. Magday suuntasi Heisteriin ankaran iskun, mutta onneksi hän ehti ponnahtaa syrjään; no he alkoivat ottelunsa uudestaan, mutta nyt häiritsivät heitä kuruczit, jotka lähelle tullen näkivät István Magdayn hikoilevan ankarassa työssä, ja joku husaari tahtoi rientää avuksi, iski piikkinsä Heisteriin, mutta osuikin Magdayn hevoseen, joka samassa hervahti pitkäkseen. — Jääkää hyvästi! — huusi poisratsastava Heister. — Jos teiltäkin kerran sattuisi miekka putoamaan, luottakaa silloin minuun, minä kyllä nostan sen teille. Magday nousi salamannopeudella uudelle hevoselle ja ahdisti jälleen vihollista; missä hän saavutti, kaatoi hän niinkuin nauriinnaattia. Muutaman hän varrasti, pari panssaroitua saksalaista hän vangitsikin. Hän antoi heidän paljastetuin miekoin kulkea vankeuteen edellään ja itse hän takana seuraten pisti oman miekkansa huotraan. Kun he palasivat Szombathelyin, oli Pálffy haani jo itsestään paennut Németujhelyin päin, löytäessään leiritulet sammuneina. Koko Tonavan länsipuoli puhdistui vihollisista. Silloin otti Magday tuhannen ratsumiestä mukaansa ja karahutti niiden kanssa aina Wienin etukaupunkeihin asti aikaansaaden suurta levottomuutta valtakunnan pääkaupungissa. Kaikki nämä sankariteot, mutta varsinkin hänen Simontoronyn luona osottamansa urhoollisuus saapui hallitsijankin tietoon, joka Heisterin kanssa kestetyn kaksintaistelun jälkeen lähetti hänelle kaatuneen hevosen sijasta uuden omasta munkácsilaisesta tallistaan. Rákóczyn lahjaa ennen tuli jo sanoma siitä perille; hallitsija, joka oli talveksi asettunut Miszkolcziin, kertoi seurueelleen uudesta kurucz sankarista, Magdaysta, miten hän retkeillessään oli seitsemän miehen kanssa tuhonnut kolmekymmenmiehisen keisarillisen partio-osaston, niin ettei yksikään päässyt pakoon. — Toisen kerran puhui hän siitä, miten Magday tovereineen oli ratsastanut erään laakson pohjukassa. Vuorelta oli silloin hyökännyt kokonainen prikaati keisarillisia heidän kimppuunsa. Kaikki toverit olivat kaatuneet kuulatuiskussa, mutta Magday itse pelastui ilman pienintäkään naarmua. Sellainen harvinainen mies ansaitsee saada valita kauneimman ratsun hallitsijan tallista. Mutta paljoa arvokkaampaa on vielä, jos hallitsija itse valitsee sen hänelle. Kristóf Palotásy, joka toi kirjeitä Bottyánille, kertoi, että István Magday herra istutetaan pian sellaisen ratsun selkään, jonkalaisella ei edes hänen isoisänsäkään vielä ollut istunut; kultaiset olisivat sen päitset ja satulapeite olisi päärmätty kilisevillä hopealevyillä. Kunhan vaan siitäkin tulisi tosi. Hallitsijakin on kaukana Munkácsista ja Munkács on kaukana Szombathelystä; kaakiksi muuttuu vielä uljas orhi, ennenkuin se on sen matkan taivaltanut. Ja toisekseen on kaikki vaan ilmassa meillä. Itse korkea hallitsijakin sanoi hiljattain eräälle lähetystölle, joka tyhjin toimin sai palata: »Rakkaat ystävät, en voi luvata teille mitään, sillä voi olla mahdollista, ettei edes tämä ylläni oleva viitta ole minun omani.» (Hänellä oli yllään silloin kulunut damastiviitta.) Koko sotajoukko iloitsi sanomasta, vaikka muulloin osattiin kadehtiakin. Mutta Magdayta jokainen suosi, sillä hän oli aina vaatimaton ja valmis uhrauksiin; ystäviensä hyväksi hän teki kaikkensa, mutta itse hän ei pyytänyt koskaan mitään. Itseään alempia kohtaan ei hän ollut ylpeä, mutta ylempiäänkään kohtaan ei hän osottanut matelevaisuutta. Jos hän teki jonkun sankarityön, vaikeni hän itse siitä, mutta jos joku toinen oli osottanut urhoollisuutta, oli hän innokkain antamaan sille tunnustuksensa. Senvuoksi lauloikin haltioituneena sen ajan kurucz luuttu, joka (meidän kesken sanoen) ei soinut paljoa paremmin kuin »libertas»-lantit:[31] Ontuvalla ratsullansa ajaa Magday István, Mainehikas nimi siitä tulee taivaan listaan. Missä hän vaan kulkee, siellä seuraa häntä maine, Kuolemalle korjaa István, niinkuin hyökylaine. Tästä ilmenee selvästi, että runon syntyessä kantoi Magdayta vielä hänen pieni ruskea hevosensa, eikä hallitsijan orhi. Kunpa ei olisi koskaan kantanutkaan. Kun hän eräänä päivänä palasi lyhyeltä partioretkeltä (Bottyánin hylkäämällä konilla), vastaanotti koko sotajoukko hänet raikuvalla eläköönhuudolla. — Mitä on tapahtunut? — kysyi hän puoleksi leikillään, puoleksi ihmetellen. — Minulleko huudatte eläköötä vai hevoselleniko? — Molemmille, — vastasi János Bonis, — hallitsijan lahja on tullut: jalo papurikko orhi. Bottyán on jo etsinyt teitä, hän odottaa teltassa. Magdayn kasvoilla kuvastui ilo, hän laskeutui samassa satulasta ja antaen ohjakset lähellä olevalle sotamiehelle, riensi hän nopeasti päällikön telttaan. Keskellä meluavaa sotajoukkoa, teltan eteisen kentän keskellä palavan leiritulen liepeellä, porisevien patojen ääressä istui László Fekete niminen sotamies, jota kohtaan Magday aina osotti suurta hellyyttä, usein istuen hänen kanssaan syrjään vetäytyneenä ja innokkaaseen kuiskailuun syventyneenä. Hän juoksi hänen jälkeensä ja viittoili hänelle kädellään, ettei hän menisi telttaan. Mutta sotamies ei voinut saavuttaa häntä, eikä Magdaykaan ilon kiihdyttämänä huomannut László Feketen omituista viittausta, vaan astui telttaan. Bottyán Vak riensi iloisena häntä vastaan ja kääntyen sitten taakseen sanoi siellä seisovalle miehelle: — Kas täällä tulee István Magday, teidän ylhäisyytenne, jota hänen korkeutensa hallitsijan armo... Taustalla seisonut mies astui lähemmäksi ja ojensi kätensä, puristaakseen Magdayn kättä, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että kreivi Bercsényi seisoi hänen edessään ja hän kalpeni. Bercsényi veti kätensä takasin; tumma pilvi varjosti hänen luisevia, miehekkäitä kasvojaan. — Ah! — huudahti hän vaistomaisesti. — Sinäkö se olet? Uskomatonta! Magday vapisi koko ruumiiltaan. — Tosiaankin, joko tunnettekin Magday urhon, teidän ylhäisyytenne? — kysyi Bottyán hämmästyen. — Tunnen hyvinkin, — vastasi Bercsényi pilkallisesti. — Totisesti paremmin kuin te. Antakaa tänne miekkanne — lisäsi hän ankarasti. Magday irrotti miekkansa vyötäröltään, murtuneena ja kuolemankalpeana. Bottyán Vak änkytti kuohahtaen: — Mutta mitä teettekään, herra ylikenraali? — Sen selitän teille aivan kohta. — Hän kääntyi Magdayn puoleen ja sanoi: »Poistu täältä siksi ajaksi!» Tottelevaisesti, silmät maahan luotuina hän poistui teltasta. Teltan edustalla seisoi kaksi juhlapukuista husaaria, olan yli heitetyssä viitassa, päässä kähärävillaiset karvalakit, odottaen, kunnes hallitsijan uskottu olisi lopettanut juhlallisuudet, sillävälin pitäen kiinni marhaminnasta korskuvaa ja kuopivaa lahjaoritta, jolla oli kultasilaiset suitset, hopealla koristettu satula ja kukilla kirjailtu samettipeite, kunnes sen isäntä, juhlittu sankari astuisi teltasta. Vihdoin hän tulikin esille ja ilmoille puhkesi innostunut, taivasta tavottava eläköön-huuto sankkoina parvina tungehtivien kurucz urhojen huulilta. Ei kukaan huomannut, ettei miekka riippunut hänen kupeellaan, he näkivät ainoastaan, että hän oli hyvin kalpea, mutta voihan ihminen kunniastakin kalveta. Magdayn aivoissa välähti ajatus. Kun husaarit taluttivat hänen eteensä rikkaasti koristetun ratsun, ponnahti hän rohkeasti sen selkään, oikasi hiukan asentoaan, aivankuin koetellakseen satulaa, ja sitten hei hän iski kannukset sen kupeisiin, jätti leirin ja nelisti tiehensä, sumu edessään, sumu takanaan. Kuruczit katselivat häntä kummeksien, mitä hulluttelua sellainen oli, että hän näin juhlallisena hetkenä kujeili, jättäen heidät sinne noloina, kun juhlallisuuksien vasta piti varsin alkaakin. Niinhän oli Bottyán ilmottanut, että kreivi Bercsényi lukee julki sotajoukon kuullen hallitsijan Magdayta ylistävän kirjelmän ja sitten seuraa härän paistaminen. Suuret viinitynnöritkin olivat odottamassa. — Kyllä se pian palaa, koetteleehan vaan hiukan hevostaan! — sanoivat muutamat. — Näyttää tekevän mieli; mutta eipä se ole ihmeellistä kun on sellainen jalorotuinen eläin! Kaikki uskoivat, että hän palaa pian, vaikka hän näkyi enää vaan mustana pisteenä taivaanrannalla. Ainoastaan yksi koko joukosta tiesi, ettei hän sen koommin enää palaisi ja satuloikin heti, sanoen tovereilleen: — No, lyödäänkö vetoa, että minä saavutan hänet. Sille toiset nauroivat täyttä kurkkua: — Sinäkö saavuttaisit hallitsijan orhiin tuolla kaakilla? Abrakadabra, muutu hiiden herhiläiseksi! Mutta hän ei paljoa välittänyt pilkasta, nousi satulaan ja ajoi pattijalkaisella valkealla hevosellaan jäljestä, toisten hohottaessa hänelle. Se oli sama mies, joka juuri oli viitannut Magdaylle, ettei hän menisi telttaan. Mutta siellä sisällä pudisti Bercsényi Bottyánin olkapäätä kiihtyneenä: — Tiedättekö, päällikkö, kuka tuo nuori mies on? — Kuka hän on? — kysyi puolisilmä päällikkö kärsimättömänä ja kuohuksissaan, samalla kun hän ummisti näkevänkin silmänsä, ajatellen, että Bercsényi oli ryhtynyt raakaan tekoonsa ainoastaan vastenmielisyydestä. Hänelle oli sellaista usein tapahtunut. — Se mies on István Veres niminen varas, joka on paennut vankeudesta. — Se ei voi olla mahdollista! — sähähti Bottyán ja rävähytti nopeasti silmänsä auki, nähdäkseen laskiko kreivi mahdollisesti ilkeätä pilaa. — Minä olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa poikaani. — Hän pakeni kuolemantuomiota Sárospatakista aivan kuvailemattomalla viekkaudella ja sai hirteisen veljensä avulla hallitsijalta varastetulla sormuksella vanhan Krucsay paran vapauttamaan itsensä. — Mutta se on pitkä juttu. Ja sitten hän kertoi alusta alkaen kaiken. Bottyánilta jäi suu auki, eikä hän pitkään aikaan saanut sanotuksi ainoatakaan sanaa. — Niin, niin, herra kenraali, se velikulta on aivan tavallinen pahantekijä. Olipa tämä aikamoinen yllätys minulle, joka itse päätin hallitsijan lähetin sijasta tuoda hänelle lahjan. No kylläpä kummeksii hallitsija saadessaan tiedon tästä. Vielä tänään minä kirjotan hänelle. — Minun urhoollisin sotilaani, — huokasi Bottyán. — Mikä hänet perii? — Se riippuu hallitsijasta. — Minä tahdon pyytää hänelle armoa. Täällä hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti ja jalosti. Hänen koiransakin on arvokkaampi kuin joku keisarillinen. Hänellä on nimittäin suuri musta koira, joka seuraa sotajoukkoa ja partioretkillä se hyökkää vihollisen kimppuun ja puree ja raatelee, niinkuin raivostunut tiikeripenikka. Tosiaankin, herra ylikenraali, pehmittäkää sydämenne. Niinkauan pyyteli Bottyán, että äkkipikainen kreivi vihdoin myöntyi. — Olkoon menneeksi, laatikaa siis armonpyyntökirjelmä lähetettäväksi hänen »majesteetilleen». (Tämän arvonimen sai Rákóczy Erdélyssä.) Minä en tahdo asettua sitä vastaan — jos hän tunnustaa aarteiden olinpaikan. Kutsukaa hänet tänne, saadaksemme puhella hänen kanssaan. Mutta teltan vieressä seisova kunniavahti sanoi, että hän oli ratsastanut pois. — Millä hevosella? — Hallitsijan papurikolla. — Ei hän silloin enää senkoommin palaa, — sanoi Bottyán Vak surullisesti. * * * * * Se olikin totta. Magday tai István Veres, sillä hän se oli, ja László Fekete, eli oikealla nimellään László Veres, ratsastivat ratsastamistaan, eivätkä pysähtyneet ennen kuin Heisterin leirin luona. »Ellen minä täällä kelpaa», — ajatteli hän itsekseen, — »kelpaan minä kyllä tuolla toisella puolen.» Hänen sydämensä oli täynnä katkeruutta. Hän tunsi viattomuutensa, hän tahtoi näännyttää pahan kohtalonsa nälkään ja koetti kaikin keinoin vapautua siitä, mutta kohtalo löysi hänet jälleen ja suuntasi uuden iskun häntä vastaan. Mitäpä olisi hän voinut muuta tehdä, kuin paeta, minne vaan saattoi. Olihan Heister sanonut hänelle: »Jos teidän miekkanne kerran putoaa, tulkaa silloin minun luokseni, niin minä vuorostani nostan sen.» Hän pysyi sanassaan ja vastaanotti nuoret kuruczit avosylin, uskoen heti partioivan joukko-osaston Istvánille, jotavastoin hän sioitti Lászlón toiseen sotaväen osastoon, sillä niin paljon ei hän kuitenkaan vielä luottanut veljeksiin, että olisi jättänyt heidät yhdessä taistelemaan. Mutta luottamuskin kasvoi vähin erin. István Veresistä tuli vähitellen parhaita keisarillisia johtajia ja Wieniin lähetetyissä bulletineissa hänet mainittiin usein ja kiittävästi. Kun Bercsényi kírjotti Rákóczylle Magdaysta, miten hän oli sankarin naamarin alta löytänyt varkaan ja miten mies oli nopeasti hypännyt lahjaorhiin selkään, polki hallitsija kiivastuneena jalkaansa: — Varas ei voi olla sankari. Ja Magday on todellinen sankari. Hän antoi heti määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänelle annettava tieto hallitsijan armosta. Mutta kun sitten kuukausien kuluttua tuli tieto, että hän palvelee keisarillisia joukkoja ja on kuruczeille vaarallinen, jyrähti hallitsija raivostuneena: — Kunniallinen ihminen ei koskaan voi olla kavaltaja. Sitten antoi hän määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänet surmattava. XIV. Mestauslava. Tämän jälkeen tuotti Magday niin paljon tuhoa Räkóczyn joukoille, että hänestä luvattiin neljäsataa kultarahaa sille, joka tuo hänet elävänä tai kuolleena. Noin puoli vuotta kului sillätavoin. Ibloin kentällä iskivät kerran eräänä heinäkuun iltapäivänä ankarasti yhteen muuan Heisterin sissiosasto ja kuruczjoukko. Kuruczeja oli tuskin kahdeksankymmentä, vanha »Jóska appi» johti heitä, vanhin korpraali vallankumouksellisten joukoissa, joka puhdehetkinä kaskuili sotamiehille iloisesti räiskyvän leiritulen liepeellä ja joka taistelun tullen ratkoi vanhalla sapelillaan saksalaisia, niinkuin räätäli palttinaa. Keisarillisia saattoi Ibloin kentällä silloin olla satakunnan miestä. — Antakaa olla! — huusi Jóska appi niille, jotka huolestuneina rupesivat arvioimaan voimasuhteita. — Älkää laskeko niitä nyt! Helpompihan on lukea heitä sitten, kun ne eivät enää hievahda paikoiltaan. Kuruczit rohkasivat mielensä ja tunnin kuluttua oli käynyt niinkuin Jóska appi oli ennustanut. Muutamat kaatuivat, toiset haavottuivat, jotkut joutuivat vangiksi ja loput lähtivät käpälämäkeen. Itse otti hän osalleen johtavan upseerin ja vaikka se taistelikin sankarillisesti, vangitsi hän sen ja vei muiden vankien joukkoon. Kolmisenkymmentä oli vankeja yhteensä. Keisarillinen upseeri katseli Jóska appea tarkastellen aivankuin olisi tuntenut hänet, mutta sanaakaan sanomatta hän painoi surullisesti päänsä alas. Korpraali-vanhuksestakin tuntui upseeri tutun näköiseltä, mutta hän tyytyi siihen, ettei siinä ollut mitään kummallista, vaikka mies muistuttikin tutusti jotakuta, sillä olihan hän jo ehtinyt nähdä niin monta keisarillista. Varsinkin upseerin miekankannike pisti hänen silmäänsä. — Kumma paikka, olenpa minä nähnyt tuon miekankannikkeen jossakin. (Vanhus pyhki otsaansa.) Missä minä sen näinkään? Kumma paikka! (Vihdoin hypähti hän seisomaan.) No nyt minä jo tiedän! (Hän pudisti vangittua upseeria olkapäästä.) Mistä on herra ostanut tuon vyön? — Mitä se teihin kuuluu? — vastasi keisarillinen upseeri uhmaavasti. Samassa tuli sinne János Hajdu, joka aikasemmin oli palvellut Bottyänin joukossa, ja huudahti vilkkaasti: — Tuhat tulimmaista, sehän on István Magday. Vanki hätkähti ja punastui korviaan myöten. Mutta Jóska appi kysyi uteliaana: — Kuka István Magday? — Se, jonka kiinniottamisesta Rákóczy hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa. — Sekö? — epäili appi. — Ei se voi olla mahdollista! — Mikä ei voi olla mahdollista? — Joko se ei ole mahdollista, että hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa István Magdaysta, tai sitten se, että tämä on Magday. Ei minulla, poikani, ole sellaista onnea. — Kyllä se vaan niin on, Dobos ukkoseni, — innostui János Hajdu. — Jos minulla olisi satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa, antaisin minä ne teille heti sillä vielä sittenkin voittaisin yhden kolikon, mutta kun minulla ei ole enempää, kuin kolme libertasia. — Tarpeen on minullekin kaksisataa kultarahaa — sanoi Jóska appi suutaan maiskuttaen, — vienpähän kotia eukolleni. Sitten kumartui hän vangin puoleen ja kuiskasi tuttavallisesti: — Oletteko te tosiaankin se Magday? Toinen kuiskasi silloin takasin: — Minä olen Pista teini, teidän vanha teininne. Dobos setä hätkähti ja ponnahti pystyyn, aivankuin olisi käärme purassut häntä. — Se on mahdotonta! — änkytti hän, mutta katsellessaan tarkemmin pitkätukkaista, vaaleata nuorukaista, huudahti hän: — Sehän sinä olet! Tuhat tulimmaista, mutta miten sinä olet sekaantunut tämmöiseen? (Hän pudisti päätään.) Ai, ai! Senkövuoksi minä olen ruokkinut sinua? Vanhus katsoi katsomistaan, kunnes kyynel herahti hänen silmästään: — Poika parka! näinkö meidän täytyy tavata toisemme? Missä on veljesi nyt? — Hänkin on Heisterin palveluksessa. — Sekin? No, suuren ilonpa minä teistä sainkin. Kirottu penikka, kaksisataa kultarahaa sinä veit minun taskustani, koska se oletkin sinä, eikä se joksi me sinua luulimme. Onko tämä nyt laitaa? — Älkää surko, Dobos setä, sillä minä juuri olen István Magday, — sanoi vanki katkerasti. — Sinäkö se olet? Mitenkä se voi olla mahdollista? — Sen nimen olen ottanut omakseni. — Mitä? Sellainenko sankari on sinusta tullut, että päästäsi niin suuria summia maksetaan? Poika parkani, poika parkani! Hän kumartui lähemmäksi, silitti hellästi hänen päätään ja hänen silmistään valuivat kyyneleet rankkanaan. Keisarillinen upseerikin purskahti itkuun. — Minun sydämeni pakahtuu, — nyyhki hän, — Voi, mitä sanookaan tätinne kuullessaan, että sinä sait surmasi minun kauttani? Sillä elä uskokaan, rakas poikani, että minä päästäisin sinut vapaaksi. Minä olen rehellinen mies ja kun kerran olen vanginnut sinut, vien minä sinut myöskin perille, sillä hallitsijaa minä en petä. Minä tarjoan oman pääni hänelle sinun sijastasi, mutta sinun omaasi en minä päästä luiskahtamaan käsistäni. Ja ettei hän joutuisi jollaintavoin kiusaukseen, meni hän etsimään János Hajdua, joka puuhaili vankkurien parissa. — Kuulkaahan, sanoitte äsken, että antaisitte satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa vangistani. — Jos olisi, niin antaisin, sillä vanki on silkkaa rahaa. — No siinä tapauksessa annan hänet teille ilmaiseksi. — Oletteko tullut hulluksi? — Saattaa olla niinkin, että olen tullut hulluksi, mutta älkää te siitä välittäkö. Minä en huoli vangista, sillä pelkään päästäväni hänet vapaaksi, enkä huoli rahoistakaan, sillä pelkään niiden syyttävän minua. Teidän omanne on vanki, te olette hänet vanginnut, minä en tiedä koko jutusta mitään. — No silloin kiitän nöyrimmästi, Dobos setä. Kyllä vien hänet Sárospatakiin varovasti, niinkuin olisi munaa varjeltava. — Mutta minäkin tulen mukaan — ajatteli Dobos setä itsekseen. * * * * * Hallitsija piti juuri valtiopäiviä Sárospatakissa. Asiat sujuivat huonosti, hänen tähtensä alkoi jo laskea. Itse oli hän ärtyväinen ja synkänvakava. Ilman mitään epäröimistä allekirjotti hän István Veresin kuolemantuomion. Olkoon varottavana esimerkkinä. Pyöveli katkaiskoon häneltä kaulan. Mestaus oli määrätty tapahtuvaksi keskiviikkona. Tiistai-iltana tuli pyöveli Kassasta. Seurasi kaamea ukkosyö; aamun koittaessa nousi sellainen myrsky, että se paiskasi talojen kattotiilet maahan ja repi puut irti juurineen. Hallitsijan linnan Bornissa sytytti salama tuleen ja ikivanha rakennus hohti kammottavaa valoaan yli koko Sárospatakin. Hallitsija nousi aikasin mestauspäivän aamuna, hän oli viettänyt koko yön unettomana ja nähnyt horroksissaan maaten lapsensa katkaistuin päin. Se ei ollutkaan mitään mahdotonta, sillä olivathan ne Wienissä ja siis tavallaan vankeudessa. Krucsay linnaherra tuli tavallisesti ensimäisenä hallitsijan puheille. Hän kertoi hänen majesteetilleen aamusin aina yön tapahtumista (jos nim. oli jotain tapahtunut), hän teki selkoa anojista, jotka odottivat puheille pääsyä etuhuoneessa, ja selitti heidän asiansa, niin että hallitsija voisi jo edeltäpäin ajatella vastauksensa. Krucsay herralla oli sitäpaitsi vielä kerrottavana kaikenlaisia hovijuoruja, jotka hän tarjosi hallitsijalle aamiaisen keralla. — Mitä uutisia, Krucsay herrani? — Pestin ja Debreczenin kaupunkien lähettiläät ovat täällä. — Mitä he tahtovat? — Sepä juuri on hullua, että he eivät tahdo, teidän majesteettinne. — Mitä he eivät tahdo? — Maksaa veroa. — Ovatpa ne epäisänmaallisia — jyrähti hallitsija. — Kyllä minä pian pesen heidän päänsä. Mutta odottakoot. Ketä on vielä? — Muuan vanha kurucz sotamies. — Mikä on hänen nimensä? — »Jóska appi.» » — Mikähän mahtaa ukkoa vaivata? — kysyi hallitsija vilkkaasti. Olen kuullut kerrottavan hänestä. Hän on kelpo sankari. — En tiedä mitä hän tahtoo. Mutta kaikkein kärsimättömin on eräs viittaan puettu nuori mies, joka väen väkisin tahtoo päästä sisälle ja kohtelee aivan hillittömästi vartioita, jotka sulkevat häneltä tien. — Päästäkää ensimäisenä kurucz sotamies. Dobos setä astui sisään. — No, mikä teillä on hätänä, veljeni? — kysyi hallitsija suopeasti. — Minulla olisi suuri pyyntö, teidän majesteettinne. — Se on kohtuullista, ukkoseni. Ken on jo niin paljon tehnyt meidän hyväksemme kuin te, se ei enää pyydä, hän voi jo toivoa. Mikä on siis toivomuksenne? Dobos setä laski toisen polvensa maahan. — Armoa, armoa, teidän majesteettinne. — Kenelle? — kysyi Rákóczy hämmästyneenä. — Sille nuorelle István Veresille, jonka minä vangitsin. — Mitenkä? Minä kait annoin ne kaksisataa kultarahaa jollekin toiselle! — Voi, kieleni pääsi liiaksi valloilleen, pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta kun kerran sanoin toisen puolen, täytyy minun ilmaista koko totuus, sillä tiedän, että tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole lupa valehdella. — Minä vangitsin Veresin, mutta annoin hänet János Hajdulle, sillä pelkäsin päästäväni hänet muuten vapaaksi, kun hän on minun ottopoikani, jonka itse olen kasvattanut. Minä ajattelin, että pysyköön vankina, kun on kerran vangiksi joutunut. Parempi on, että itse menen pyytämään armoa hänen majesteetiltaan, vaikka onhan se kehnoa, ja kamala rikos on taistella saksalaisten rinnalla omia veriheimolaisiaan vastaan — mutta Jumala tiesi, miksi hän sen on tehnyt. Entä jos hän vielä korjaantuu kunnialliseksi mieheksi. — Ettekö tiedä hänen muita rikoksiaan? — En tiedä, teidän majesteettinne, — sanoi Dobos setä heltyneenä ja hänen kasvonsa kostuivat kyynelistä. — Ettekö tiedä, että hän on varastanut ja että hän minun omalla sormuksellani sai linnaherran vapauttamaan itsensä? — Varastanut? — mutisi vanhus, kuivaten kyyneleet silmistään. Oi teidän majesteettinne! — huudahti hän tuskallisesti. — _Silloin en minä ole puhunut yhtään mitään_. Hän kääntyi sotilaan tavalla ja poistui huoneesta. Nyt seurasivat lähetystöt. Nesselroth johti pestiläistä ja professori Szilágyi debreczeniläistä. Laajassa esityksessä, pitkin ja monimutkaisin kääntein he ilmottivat, ettei heillä ollut rahaa, jonkavuoksi he pyysivät lykkäystä, kunnes Rákóczy keskeytti heidät ärtyisenä: — Kysykää, herrat, sotamiesten vatsoilta, myöntävätkö ne lykkäystä? Tätä huomautusta lukuunottamatta kuunteli hän mahdollisimman välinpitämättömästi monisanaista esitystä, kunnes yht'äkkiä kohosi ilmoille äänekäs melu kadulta, ja kun hän seisoi ikkunan ääressä, kumartui hän vaistomaisesti katsomaan, mitä siellä oli tekeillä. István Verestä vietiin telotuspaikalle. Suuri joukko oli häntä saattamassa, naisia, lapsia ja muuta kansaa. Hänen vieressään kulki tulipunaisessa puvussa mestaaja. Samassa astui linnanpäällikkö jälleen sisään: — Teidän majesteettinne, armonpyytäjät anovat tuomitulle vapautusta. — Ei ole armoa, — vastasi hallitsija ankarasti, nojautuen hetkeksi taaksepäin. Alhaalla huomasi tuomittu Veres hallitsijan kasvot ikkunassa ja kahleitaan kalistaen hän huusi hallitsijalle: — Armoa, armoa! Kulkue pysähtyi akkunan alla, odottaen hallitsijan merkkiä. — Jos teidän majesteettinne armahtaa minut, näytän ennen pitkää, mihin nämä käsivarret pystyvät. Rákóczy viittasi päättäväisesti kädellään, että he voivat rohkeasti jatkaa kulkuaan ja sulki ikkunan. Mutta samassa lennähtivät ovenpielissä seisojat sivulle ja väkipakolla hyökkäsi sisälle mies, saksalaisen sotilaan puvussa. Viitta, joka oli peittänyt hänen vaatteensa, oli valahtanut hartioilta. Rákóczy astui varovaisesti taaksepäin siinä uskossa, että murhaaja oli uhkarohkeasti tunkeutunut sisälle. — Teidän majesteettinne! — huudahti mies sydäntäsärkevällä äänellä, polvistuen hallitsijan eteen — minun veljeni viedään mestauslavalle. Minä olen syypää siihen, minä olen rikollinen. — Mitä järjettömyyksiä sinä puhut? Hän on kavaltaja. Hän on varas, — sanoi hallitsija kiihtyneenä. — Varkauden minä voisin vielä antaa hänelle anteeksi, mutta en kavallusta, siihen täytyy olla päteviä todisteita. Poistu! Vartijat! — Ette kadu, teidän majesteettinne, jos kuulette minua, sillä, kautta elävän Jumalan, te muuten vuodatatte viatonta verta. — Puhu, — sanoi hallitsija. Mitä on sinulla sanottavaa väitteesi tueksi? — Sitä, teidän majesteettinne, ettei hän ole varas. — Kuka on siis vienyt minun aarteeni? — Minä, — vastasi hän. — Kuuntelen sinua — sanoi Rákóczy istuutuen nojatuoliin. László Veres kertoi henkeään pidättäen kaikkein tärkeimmät kohdat tapausten menosta, jotka kuultuaan hallitsija huudahti innokkaasti: — Rientäkää nopeasti viemään valkoista lippua! Mutta pian, ettette myöhästy! Nopeasti sidottiin valkea liina tangon nenään ja sitä läksi kiidättämään huovi, joka yötä päivää oli valmiina hallitsijan ikkunan alla tarpeen vaatiessa viemään perille käskyjä. Totisesti laukkasi hevonen nopeasti, sillä se tunsi kannukset kyljissään. Hallitsija avasi ikkunan ja huusi huoville: — Kymmenen kultarahaa palkinnoksi, jos onnistut! Ja hän oli niin kiihtynyt, ettei hän edes päästänyt luotaan lähetystöjä, vaan salli heidän pitää seuraa itselleen siksi kunnes hän saisi tietää tuloksen. Mutta vaikka huovi ajoi täyttä lentoa, oli László Veres perillä vieläkin aikasemmin, nelistäen oikotietä yli kaikkien esteitten, läähättäen, kieli riippuen ja sydän hurjasti pamppaillen, kohti telotuspaikkaa. Vasta silloin hän hiljensi hiukan juoksuaan, kun hän jo kaukaa kuuli raikuvan eläköön-huudon. Ole siunattu taivaan Jumala! Se merkitsi varmasti sitä, että valkea lippu jo oli huomattu ja huomattu hyvissä ajoin. Mutta vasta nyt huomasi László, joka hiukan oli toipunut jännityksestään, ettei hän ollutkaan yksin: milloin hänen vierellään, milloin edessään juoksi kilpaa hänen kanssaan valkea koira. Katsohan vaan, sehän oli hänen oma koiransa. Hän huudahti riemuissaan: Drava, Drava! Sinäkö se olet? Oikeinko todella sinä olet siinä! Tulit takaisin. Oi, sinä oma koirani, tulitpa lopulta kuitenkin. Miten minä hainkaan sinua, sinä veitikka! Käykö laatuun sillä tavoin jättää isäntäänsä, joka on sinusta niin paljon pitänyt? Olenko minä ansainnut tällaista? Hän vavahti ja taikauskoinen ajatus valtasi hänet. — Olenko ansainnut? Entä jos sittenkin olen ansainnut ja kohtalo rankaisi minua sentähden, etten täyttänyt velvollisuuttani, ja vihdoin nyt, kun olen kaiken sovittanut, antoi se minulle koiranikin takasin. Entä jos sittenkin se vanha eukko oli oikeassa sanoessaan kuolinvuoteellaan: »Mistä te sen tiedätte, osaanko minä antaa onnea»; veli paralleni hän antoi mustan koiran ja onnettomuuden ja minulle joutui valkea koira ja onni, — jota en osannut pitää arvossa... * * * * * Valkea lippu tuli hyvissä ajoin näkyville. Pyöveli oli juuri silloin vetämässä mestauskaapua István Veres sankarin ylle. Turhaa on minun tietysti mainita, että seurasi suuri ilo, joka vielä kohosi siitä, että molemmat veljekset onnellisina lankesivat toistensa kaulaan. Sotamiehet, jotka olivat kuulleet kerrottavan Istvánin sankariteoista, seurasivat voitonriemuisina ja iloisin huudoin veljeksiä kaupunkiin. Matkalla tuli heitä vastaan lähetti, joka kutsui heitä hänen majesteettinsa puheille. Kaikesta huomasi, että hallitsija oli rauhaton. Rákóczy oli vielä Pestin ja Debreczenin herrojen seurassa, kun veljekset astuivat sisään. István Veres astui hänen luokseen ja sanoi polvistuen: — Minä kiitän teitä, majesteetti, pian saatte nähdä, että voin teoissa osottaa kiitollisuuteni. — Älä kiitä minua, vaan veljeäsi. — Miten, teidän majesteettinne? — Hän ilmaisi minulle, ettet sinä tiedä aarteista mitään senvuoksi, että hän kaivoi ne esille. — Mutta se ei ole totta, teidän majesteettinne — sanoi István kuohahtaen. — Totta joka kirjain, veljeni, mutta minä olin niin kehno, etten puhunut siitä sinulle. István katsoi veljeään kummastellen, tietämättä, mitä hän oikein uskoisi todeksi. Hallitsija keskeytti hänet: — Asia ei todellakaan ole vielä minullekaan kyllin selvä, sillä minulla ei ollut aikaa kuunnella seikkaperäisemmin. Mutta nyt ehdimme. Kertokaa siis minulle elämäntarinanne. László oli vilkkaampi ja parempi kertoja, hän kertoi koko heidän kohtalonsa vaiheet alkaen Krucsaysta ja siitä, miten Dobos täti otti heidät huostaansa, miten Pista voitti miekankannikkeensa ja rakastui Magda Szilágyion (Älähän! — puhkesi väliin läsnäoleva Szilágyi herra) ja hän kertoi senkin, miten siitä pienestä kipinästä syntyi vastustamaton halu tulla kerran aatelismieheksi; miten he lähtivät maailmalle ja saivat mustan ja valkean koiran, joista toinen toi onnettomuutta ja toinen onnea, ja miten he senjälkeen olivat tavanneet Rozsomákin ja eronneet kumpikin taholleen. Sitten kertoi kumpikin erikseen omat elämyksensä, joista Lászlón muodostuivat niin kirjaviksi senvuoksi, että hän taskut täynnä suuria rahoja lahti veljeään etsimään, mutta jäikin kiinni Pestiin senvuoksi, että hän rakastui Nesselroth herran tyttäreen. (Älähän! — puhkesi Nesselrothkin.) Hallitsija kuunteli mielenkiinnolla kertomusta ja sanoi sitten: — Te olette kärsineet paljon, miehekkäästi olette torjuneet päältänne loan, sinä tosin olet hiukan horjunut (sanoi hän Lászlón kääntyen), mutta tänään olet sinä sovittanut sen ja olet samalla todistanut, että sinulla on sydän oikealla paikallaan, ja se on pääasia. Tosiaankin hyvin opettavainen kertomus. Mutta yhden neuvon annan teille kuitenkin, vaikka en olekaan taikauskoinen. Ampukaa kuula sen mustan koiran otsaan ja lähettäkää se valkoinen lahjaksi Bercsényille, jotta se seuraisi sotajoukkoa ja tuottaisi sille onnea. Tämä leikillinen huomautus oli sanottu ennustuksiin ja taikavoimiin uskovaa Bercsényitá tarkottaen. — Koirastani en minä enää luovu, teidän majesteettinne, — sanoi László — mutta jos sallitte, lähden mielelläni sen mukana leiriin. — Enkä minä puolestani voi tappaa omaani, — vastasi István — sillä viime yönä sen päivät päättyivät. En nukkunut koko yönä, sillä minun täytyi alati kuulla vankikoppini edessä sen surkeata ulinaa, ja kun minut aamunkoittaessa vietiin ulos, näin, että hurttaparkani oli kuollut. — Se oli vaarallinen lahja! — sanoi Rákóczy. — Mutta teistä, Krucsay, en olisi uskonut sellaista julmuutta. Kuulitteko, mitä pojat kertoivat? — Kuulin, teidän majesteettinne? — Onko se totta? — Totta on — sanoi hän surullisesti painaen päänsä alas — kerran olin minäkin murtumaton mies, kunnes Jumala kuritti minua raskailla onnettomuuksilla. Hän riisti minulta kaikki kolme poikaani. Nyt olen jäänyt aivan yksikseni, ja uskokaa, majesteetti, että minä usein öisin kuulen sen kuoliaaksi piestyn vuokramiehen valituksen. Olenkin luvannut itselleni, että jos joskus kohtaan hänen karkotetut lapsensa, luovutan kaiken omaisuuteni heille. — Kas täällä he ovat — sanoi hallitsija innokkaasti. — Minä olen myös täällä. Minkä sanoin, sen sanoin. — Krucsay on mahtava mies — huudahti Rákóczy hilpeästi — nyt voimme siis auttaa tapauksien menoa vielä askeleen eteenpäin. Niin sanoen kääntyi hänen majesteettinsa yhä läsnäolevan lähetystön puoleen: — No, herrat Nesselroth ja Szilágyi, nyt voin myöntää teille lykkäystä, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. — Odotamme nöyrimmästi teidän majesteettinne käskyä. — Sillä, että annatte naimattomat tyttärenne näille minun sotureilleni, sillä nyt on minulla särvintä joksikin aikaa Krucsayn maatiloista. — Teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky, kumarsi Nesselroth. — Minulla ei ole suinkaan mitään sitä vastaan! ilmotti Szilágyi. Nuorten urhojen kasvot kirkastuivat onnesta. — Oi Jumalani! Emme koskaan voi palkita teidän majesteettinne hyvyyttä. — No, no — päätti hallitsija — ei kannata vielä liiaksi iloita edeltäpäin, sillä sitä ennen täytyy vallottaa Krucsayn maatilat keisarillisilta. Sitten hän armollisella kädenliikkeellä päästi kaikki läsnäolevat poistumaan. Selityksiä. Unkarin kielessä lausutaan merkilliset vokaalit pitkiksi, esim.: Mikszáth, lue Miksaath; László, lue: Laasloo; laajuusmerkitön lyhyt e on useimmiten ä, esim.: Debreczen, lue Däbrätsän; c, cz = ts, esim. Naláczy, lue: Nalaatsi; cs = tsh, esim.: Krucsay, lue: Krutschai; gy, ly, ny = dj, Ij, nj. esim.: Gyulafehérvár, lue: Djulafäheervaar, magyar, lue: madjar; s = sh, esim.: István, lue: Ishtvaan; sz = s, esim.: Szilágyi, lue: Silaadji; zs = s, esim.: Kolozsvár, lue: Kolosvaar; y = i, esim.: Magday, lue: Magdai. Korko on aina ensimäisellä tavulla, kuten suomenkin kielessä. [1] Debreczen on kaupunki Unkarin äärettömällä arolla. Se on aina ollut maan vapauspyrintöjen keskuspaikkoja. Myöhemmin v. 1849 julistettiin sen tuomiokirkossa Habsburgin hallitsijasuku Unkarin kruunun menettäneeksi. Nebulus = pilvi, oli latinakoulussa alaluokkalaisten nimitys. »Pöllöteinit», »philosofukset» ja »poetat» olivat keskiluokkalaisia, rhetor = puhuja, oli jo varttuneempi yläluokkalainen, jota jo sanottiin herraksi, dominus (mon. domini). Floriini = 2:40 Smk. [3] Erdély = Transsilvania l. Siebenbürgen. [4] Gerundium: tappelupukarien puolue kollegiumissa. [5] civis = kansalainen; tarkottaa yläluokkalaisia, konventio jäseniä. [6] absentia = poissaolo. [7] fortissimus = urhoollisin. [8] amice = ystäväni. [9] non sum paratus = en ole valmis. [10] rana rupta = sammakko. [11] cantus praeses = laulunjohtaja. [12] vivat = eläköön. [13] satis — riittää. [14]. gulyáskeitto on unkarilainen kansallisruoka. Se valmistetaan pienistä kuutioihin leikatuista lihapaloista ja liemeen sekotetaan vahvasti punaista pippuria, paprikaa. [15] palatínus = palatsikreivi. [16] Cantores amant humores = kanttorit rakastavat leikkiä. [17] Szeged, Tisza- (Theiss-) joen varrella oleva kaupunki. [18] Alföld, Unkarin tasankomaa. [19] canis mater = koiran äiti. [20] Fáradi, väsymyksestä kotoisin oleva; i tai y pääte unkarissa vastaa saksalaista von ja ruotsalaista af. [21] nabob = intialainen ruhtinas. [22] Eszterhäzyn viitta. Tarkottaa erästä kreivi Esterházya, joka oli Pietarissa Unkarin lähettiläänä. Hänellä oli helmillä ja jalokivillä tarumaisen ylellisesti koristettu viitta. Hänen tanssiessaan hovissa sinkoilivat hänen viittansa helmet ympäri lattiaa. Kun vallasnaiset kumartuivat poimimaan niitä, sanoi E. ylpeästi: »Antakaa palvelijoiden siivota ne!» Sanotaan hänen sukunsa köyhtyneen siihen määrään hänen tuhlaavaisuutensa tähden, että nykyään pysähtyy pikajuna ainoastaan kolmasti hänen tiluksillaan! [23] Kreivi Miklós Bercsényi, ks. seur. [24] _Ferenci Rákóczi_ II (1676—1735) on Unkarin historian loistavimpia henkilöitä. Hänessä yhtyivät sopusointuisesti harvinaiset hengen lahjat ja murtumattomat ruumiin voimat. Alaikäisenä ollessaan oli hänen holhoojanaan uskonkiihkoinen kardinaali Kollonitsch, joka, juurruttamalla kasvattiinsa oman jesuitamaisen maailmankatsomuksensa, koetti hänestä saada aseen unkarilaisia vastaan. Kardinaali luulikin onnistuneensa ja R. julistettiin jo 17 vuotiaana täysi-ikäiseksi; mutta pian huomattiin, että entinen holhokki olikin jesuitojen oppeja käyttänyt unkarilaisen kansansa hyväksi, taitavasti salaamalla omat pyrkimyksensä. Espanjan vallanpenmyssodan aikana uskoi R. ajan tulleen, jolloin hän voisi vapauttaa kansansa vieraasta ikeestä ja hankkia sille uskonvapauden. Hänet vangittiin kuitenkin ja vietiin Wieniin v. 1701. Tällöin riensi kreivi _Miklós Bercsényi_, joka oli R:n uskollinen ystävä, neuvonantaja ja oikea käsi, Puolaan, tullen R:n päästyä pakenemaan puolalaisen sotajoukon johtajana hänen avukseen. Tästälähtien oli Bercsényi vapaustaisteluiden varsinainen johtaja. Koko Unkarin aatelisto riensi Rákóczyn lippujen alle ja jo v. 1704 alussa olivat hänen joukkonsa Wienin edustalla. Erdélyn valtiopäivät valitsivat hänet heinäkuussa samana vuonna Gyulafehérvárissa ruhtinaaksi, Szécsényssa nimitettiin hänet hallitsevaksi ruhtinaaksi ja Bercsényi valittiin hänen sijaisekseen. Sotaa käytiin vaihtelevalla onnella vuoteen 1711 asti. Kun Unkarin säädyt silloin Szatmórissa suostuivat rauhantekoon itävaltalaisten kanssa, ei Rákóczy, yhtävähän kuin Bercsényikaan, yhtynyt siihen, eikä välittänyt armahduksesta, jonka mukaan kansallisen armeijan päälliköt olisivat säästyneet kuolemantuomiosta ja kansa olisi saanut uskonvapauden ja omat perustuslakinsa, sillä he eivät luottaneet itävaltalaisten lupauksiin. Rákóczy lähti nyt vapaaehtoiseen maanpakoon ja oleskeli kuolemaansa asti Turkin sulttaanin vieraana, jonne myöskin Bercsényi oli tullut epäonnistuneitten vallotusretkien jälkeen Unkariin. Unkarilaiset ovat säilyttäneet Rákóczy II:n muiston historiansa arvokkaimpien joukossa. Hänen ajoiltaan asti on säilynyt Unkarin vanhimmat kansanlaulut, joiden toisin surumieliset, toisin taasen sotaisesti sytyttävät säveleet yhä vieläkin herättävät voimakasta vastakaikua. [25] kuruczit (krux — risti) olivat tämän ajan kuuluisia ja pelätyitä vapaudensankaria. [26] Superat sóldat — keisarilliset (palkkasoturit) voittavat. [27] curutz vincit — kurucz voittaa. [28] secretum sigillum z= salainen sinetti. [29] Sátor Arepo tenet Opera Rotas. Jos Arepo käsitetään erisnimeksi, merkitsisi tämä lause ehkä: Arepo luoja pitelee voimakkaasti pyöriä. [30] sacrebleu — tuhat tulimmaista. [31] libertás lantit olivat liikkeeseen lasketulta seteleitä, joita valtio ei kuitenkaan kyennyt suurten sotamenojen vuoksi lunastamaan takasin.

3230.txt

Kálmán Mikszáthin 'Kerjäläisteinit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3230 E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

MAALAISIA NEUVOMASSA Kolminäytöksinen komedia Kirj. VÄINÖ KATAJA Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908. HENKILÖT: JURVA, | RANTATUOMAS, | talokkaita. LUIKESUO, | TÖRMÄ, lautamies. HILJA, Jurvan tytär. JUSTIINA, Jurvan emäntä. MAILMAN-HEIKKI, Jurvan kesämies. ILOLA, | agronoomeja. SÖDERQVIST, | NYRKKISEN EMÄNTÄ, rikkaan talokkaan leski. ISO-LIVARI, | MUSTA-PEKKA, | Rantatuomaan niittomiehiä. VESLA, | ÖKMAN, karjanhoidonneuvoja. MUKKALAN VILLE, kylän lehmäkeksi, vanha nuorimies. Muuta kansaa. Ensimäinen näytös. Kookas pirtti Jurvan talossa. Oikealla penkkejä. Vasemmalla pöytä vesikarahvineen ja laseineen, sen takana ja sivuilla tuolia. Penkkien päässä on sänky, jonka kohdalla nauloissaan riippuu miehen vaatteita. On kesä. Esitelmää apulannotusaineista on aije pitää. Sunnuntaiehtoo. Esiripun noustessa asettaa Mailman Heikki viimeistä penkkiä paikalleen. MAILMAN HEIKKI. Mahtuu heitä nyt. Ja onkin sellaisia istuimia, että kestävät. (Jurva ja Ilola tulevat perältä vasemmanpuoleisesta ovesta). JURVA. Kas niin Heikki! Oletpa toimittanut penkkejä oikein kivasti. Hyvä on! Eikö jo ala väkeä karttua? MAILMAN HEIKKI. Näkyi siellä pihalla Rantatuomas haukottelevan. JURVA. Haukottelevanko? No käske tulla sisälle. MAILMAN HEIKKI. Joutaapa tuo siellä tuultumaan. Ei suinkaan sitä yhtä miestä varten kuitenkaan esitelmää ruveta pitämään. JURVA (Ilolalle). Niin. Se on tavallista täällä, etteivät saavu mihinkään kokoukseen tai esitelmään ilmotettuun aikaan. Sinun pitää Heikki käydä kylällä ilmottamassa, että agronoomi vartoo. Elähän ja'a ilveitäisi eläkä viisastele, mutta koeta kerrankin olla niinkuin muutkin ihmiset. MAILMAN HEIKKI. Niinkuin muutkin ihmiset! Joo'o. Jokohan nämä nyt riittävät seurakunnalle, vai pitääkö vielä tuoda lisää penkkejä? JURVA. Jo riittävät, jo riittävät. MAILMAN HEIKKI. Olla niitä pitää istuimia, ettei taas pehnata minun sänkyäni niinkuin viime esitelmän aikanakin. JURVA. Ole nyt! Ja sano jos ihmisiä pihalle tulee, että tulevat pirttiin. MAILMAN HEIKKI (Menee oikeanpuolisesta ovesta ulos. Laulaa mennessään): Ja Hilla se antoi Kallellelee Muiskua kaksi huulillelee. JURVA. Mene nyt lojuamasta! ILOLA. Tuo on sama hulivili, joka teillä oli viime kesänäkin kesämiehenä! JURVA. Sama mies. Suustaan se on niin paha, ettei sitä tahdo jaksaa kuunnella. Mutta on erinomainen heinäntekijä, vireä ja virkku ja aina katsoo talon parasta. Täytyy sietää. ILOLA. Hänellä oli joku omituinen nimikin, muistaakseni? JURVA. Kutsutaan Mailman Heikiksi. ILOLA. Aivan niin. Vanha tukkilainen? JURVA. Tietenkin. Mutta keskikesällä hän kuitenkin tekee maamiehen työtäkin. Vaimoväki häntä ei tahdo sietää, mutta minun täytyy olla Heikin puolesta. Eihän hän tahdo sopia toistenkaan palvelijoiden kanssa. (Menee akkunan luo ja katselee ulos). Ei vaan näy isäntiä liikkeellä, vaikka varmaan lupasivat tulla. ILOLA. Ehkä sentään tulevat. Varromme vielä. Tämmöistä odottamista se tahtoo olla joka paikassa. JURVA (Katselee yhä ulos). Luulen tuolla sentään Kierimäen laidassa olevan tulossa... ILOLA. Minulla nyt ei juuri ole kiirettä, mutta toverillani, agronoomi Söderqvistillä tuntuu olevan hirveä hätä. Hän onkin muuten ensikertaa esitelmämatkalla... JURVA. Kyllä minustakin näyttää liian herrasmaiselta ollakseen oppimattoman kansan opettajana. Ei hän juuri ota puhuakseen mistään asiasta. ILOLA. Kyllä niin on. Tuolla naapuripitäjässä ihan suuttuivat ukot. Mutta kyllä hän siitä tasaantuu ja oppii jahka jonkun vuoden elää ja toimii kansan parissa. Kyllä kansa taivuttaa. JURVA. Luultavasti. Niin on käynyt muillekin. Oppiapa on täytynyt tämän meidän forstmestarinkin. Kun tänne tuli niin komenteli talonpoikia kuin rakkikoiria, jalkaansa polki ja ajoi ulos huoneestaan, kun asialle meni. Mutta neuvottu on mies. Ja siivosti on nyt. ILOLA. Niinpä se tahtoo käydä. (Katselee ulos eri akkunasta kuin Jurva). Tuossakin ihan vieressä on sellaisia ketoja, joissa ensiksi sopii niittokonetta koettaa. Ja sellaiset leveät ja tasaset luonnonniityt, joita tälläkin talolla on! Voitte olla varma, että jo tänä kesänä maksaa niittokone hintansa. JURVA. Minä hyvin uskon, sillä olenhan nyt viime kesänä omin silmin ollut näkemässä kuinka nopeaan ja sievää ja sileää jälkeä niittokone tekee. ILOLA. Parin viikon päästä on kone täällä. Ja silloin saavat kyläläiset nähdä miten heinää tehdään. JURVA. Kyllähän ne vielä ovat hyvin epäuskosia. Kun vaan tulee puhe niittokoneesta, niin ei yksikään usko sitä semmoiseksi kuin se on. Tämä lähin naapurini Rantatuomas väitti ettei niittokoneella ehdi enempää niittää kuin kolme kelpo niittomiestä. ILOLA. Ohoh! Kahdeksasta kaikkein tottuneimmasta niittomiehestä voi niittokoneella niittää. Minä muistan kuinka minunkin isäukkoni tenäsi vastaan silloin kun niittokonetta oli aije ostaa. Mutta nyt! Nyt hän vakuuttaa, ettei heinänteosta ilman koneita enää tulisi mitään. JURVA. Vai niin isä uhkasi! Joko on hänellä monta vuotta niittokone ollut? ILOLA. Ainakin vuosikymmenen. Olin silloin vielä lyseossa. Silloin isäkin alkoi tuumailla, että alkaa tutkia maanviljelystä. Ja paatinkin ylioppilaaksi tultuani mennä Mustialaan. JURVA. On suuri asia ja merkitys minun mielestäni siinä, että kansan omista lapsista tulee virkamiehiä. He tuntevat kansansa paremmin ja tietävät paremmin sen tarpeet kuin herrasperheistä lähteneet. Ja heti sen näkeekin erotuksen. Niinkuin tuonkin toverisi. Aivan sopimaton mies kansaa neuvomaan... Niin, mutta kesken asian taas! Luuletko ehtiväsi takasin siksi kun heinään alan, jotta olisit opastamassa, kun niittokoneella alamme niittää. ILOLA (Katsellen taskualmanakkaansa). VartokaapaS nyt! Joo, aivan hyvästi ehdin siksi... aivan hyvästi. Parin viikon kuluttua saapi täälläkin ketoja alkaa niittää, silloin ne kukkivat parhaallaan. JURVA. Eiköhän ole liian aikasta! ILOLA, Siinä on juuri eräs seikka, josta aijoin teitäkin huomauttaa. Yleensä on täälläkin se paha vika eli paha tapa, että heinä tehdään liian myöhään — useinkin vasta sitten kun heinä on kukkinut. Heinät kadottavat siten suuren osan arvostaan. JURVA. Kyllä niinkin. Mutta kovin ne kuivuvat vähäksi ja kokoon kun ylön varhain niitetään... ILOLA. Niin, niin. Se on teilläkin samaa uskoa kuin kaikilla muillakin. Mutta vähitellen mennään oikeaan. Olenpa varma, että jonkun vuoden kuluttua olette tekin eri mieltä kuin nyt. JURVA. Voipi niin käydä. (Katselee ulos). Tuolla näkyy tulevan aika liuta miehiä. (Menee ulos oikeanpuolisesta ovesta). ILOLA (Yksin). Kunnon ukko hän on. Teräväjärkinen ja ottaa huomioonsa kaikki seikat. On oikein ilo puhella tuonlaisten maanviljelijäin kanssa. Saisi nähdä mikä tästä esitelmän pitämisestä tulee? Näyttää kuin ei tulisi kuulijoita lainkaan. Harmittaa vähä tuo Söderqvist. Tylyllä käytöksellään pilaa hän monta hyvää alkua. "Tietämättömiä raakalaisia", "haisevia sikoja". Kumma mies kun ei hän saa päähänsä, että kansalla on yhtä terve ymmärrys kuin hänellä itselläänkin. (Katselee ulos akkunasta oikealle). Kuinka tämä kuitenkin on kaunista tämä Perä-Pohjola! Kas kuinka kauniilta hohtavat vaarat tuolta joen toiselta puolelta kun illan rusko kultaa vuorien kylkiä. Ei ikinä tämä ole köyhä eikä hallan arka maa! Kun viljelykset laajenevat, kun vaarojen rinteet kasvavat terästä viljaa ja heinävät joenrannat työntävät maaheinää kuin taikinaa niin... hätäkö on tällä kansalla elääkseen. Hyvällä ollaan jo alulla. Vuosikymmenen perästä... HILJA (Tulee nauraen vasemmanpuolisesta ovesta. On sievä ja siro. Ainopuvussa). Mutta et usko Akseli! Minä ihan tahdon katketa naurusta. ILOLA (Mennen Hiljan viereen ja ottaen häntä molemmista käsistä kiinni). No mikäs sinua niin huvittaa? (Hellästi ja rakastamalla). Mikä pulmaani naurattaa? HILJA. Kun tuo Mailman Heikki on nyt ottanut agronoomi Söderqvistin huiputtaakseen. Aivan hullutuksia se mies on täynnä... ILOLA. Kun antaa itseään huiputtaa, niin hommatkoon Heikki. Mitä se sitten tuumaa? HILJA. Se on niin hassua, etten tiedä viitsinkö kertoakaan... ILOLA. Kerro pois vaan! Tuo Heikkinne näyttääkin todella olevan... Onko hän oikein täysijärkinen? HILJA. Liiaksikin on järkeä. Tiedätkö mitä täällä tarkotetaan sillä kun sanotaan että mennään taloon kaivon paikkaa katsomaan eli hakemaan? ILOLA, Kaivonpaikkaa katsomaan! Tietysti että koetetaan missä vesi lähinnä olisi... HILJA. Sillä on täällä toinenkin merkitys. ILOLA. Mikä niin? HILJA. Kun kosija käy talossa sanotaan: hän on käynyt kaivon paikkaa katsomassa. ILOLA. En ole sitä kuullut. No mitä siitä? (Istuvat ensimäiselle penkille). HILJA. Ja muistathan Nyrkkisen emännän, sen rikkaan lesken, joka sinuakin viime kesänä hännitti! ILOLA. Hyvin muistan tuon kiiluvasilmäsen kerskailevan emännän. — HILJA. No niin. Hänestä nyt kyllä puhutaan, että hän on hirveästi naimahaluinen ja tahtoisi välttämättömästi nuoren ja pulskan miehen. Eikös ollutkin Mailman Heikki miettinyt mokoman jutun. Kun herra Söderqvist aivan äsken istui tuolla vieraskamarissa sanomalehteä lukien, meni Heikki hänen puheilleen, sanoi terveisiä Nyrkkisen emännältä — ja pyysi että Söderqvist tulisi Nyrkkiseen "kaivon paikkaa katsomaan". Lopun osaat kuvitella... (Nauravat molemmin). ILOLA. No lupasiko Söderqvist käydä "kaivon paikkaa katsomassa"? HILJA. Lupasi jo tänä iltana tai huomenna kuitenkin. Jos hän nyt menee Nyrkkiseen ja sanoo emännälle, että hän on tullut "kaivon paikkaa katsomaan", niin on varmaa että emäntä uskoo hänen tulleen kosimaan... ILOLA (Nauraa). Hauska juttu, hauska juttu. Antaa mennä niinkuin on menemässä. Antaa Heikin hommata! Hullumpaa miestä en ole koskaan nähnyt. Hauskaa nähdä mikä tuosta tulee! (Sytyttää paperossin ja nousee kävelemään). HILJA. Ethän vielä tänä iltana lähde matkalle! ILOLA. En tiedä varmaan. Yön aikana olisi kyllä viileämpää matkustaa. Ja minulla on kiire takasin. Saavun tänne siksi kun niittokone tulee... ja silloin... HILJA. Silloin puhut isälleni asiastamme? ILOLA. Niin. Kuitenkin olen varma, että hän tietää suhteemme. Sen olen huomannut. Ja sitten julkasemme kihlauksemme. (Istuu Hiljan viereen, kietoen kätensä Hiljan vartalon ympäri). Eikö niin lemmittyni? HILJA. Niin. (Justiina tulee vasemmanpuolisesta ovesta. On tukeva, lempeän näkönen emäntä. Hilja hyppää seisomaan). JUSTIINA. Hilja paras! Tule vähä minua auttamaan tänne keittiöön. Piiat ovat jok'ikinen menneet raitille. HILJA. Minä tulen, äiti! (Menee äitinsä jälessä). ILOLA (Yksin. Kävellen lattialla). En koskaan olisi uskonut, että häneen niin voisin kiintyä. Tosin hän minua jo silloin miellytti kun olin opettajana kansanopistossa ja hän oppilaana, mutta en minä silloin ajatellut näin pitkälle... Kerrassaan kelpo tyttö ja lahjakas! Parempaa kumppania en mistään saisi jos hakisinkin. Ensi jouluna siis häämme! Mutta minun täytyy lähteä veli Söderqvistiäkin katsomaan... mahtanee hänen esitelmänsä apulannoitusaineista valmistua... (Menee samasta ovesta kuin Hiljakin). (Oikeanpuolisesta ovesta tulevat, Rantatuomas, Luikesuo ja Törmä. Asettuvat istumaan etumaiselle penkille, ottamatta lakkia päästään. Rantatuomas on lyhyt ja paksu). LUIKESUO. Eipä täällä vielä ole ketään. (Kaivaa tupakkakojeensa käsille). RANTATUOMAS. Eipä näy olevan. (Kaksi muuta miestä tulee samasta ovesta. Äänettömyyttä jonkun aikaa). RANTATUOMAS. Sitä minä en saa päähäni sitä apulanta-asiaa! Kun kuuluu säkillinen höystävän enemmän kuin viisikymmentä kuormaa hyvää sontaa. (Tupakoivat. Väkeä karttuu lisää, naisia joukossa. Yksikään mies ei ota lakkia päästään. Miehet tupakoivat). LUIKESUO. Kummalta se kuuluu. Vaan kukapa ne herrain konstit tietää. TÖRMÄ. Mutta niin sanovat oppineet, että se, joka apulantaa käyttää niin sen miehen maa se vasta kasvaa. Kuuluu olevan erinomainen höystö vanhoille kedoillekin... RANTATUOMAS. Vaan kun on pellot jo ennestään liian lihavat isoissa karjataloissa niinkuin meilläkin, niin pitääkö siihen vielä lisää ostaa. Minä kysyn vaan. LUIKESUO. On niitä teidänkin talossa vielä laihoja paikkojakin. Ylirannan kedot esimerkiksi. RANTATUOMAS. Mitäpä sinä huolit, olivatpa minun maani lihavia tai laihoja. LUIKESUO. Saman vaan minulle tekee. Sanonpahan vaan, että laihoja nurmia niitä on joka talossa. TÖRMÄ. Sen olen kuullut agronoomien selittävän, että juuri vanhoille nurmille on apulanta erinomaista höystöä. RANTATUOMAS. Vaan minä sanon, että pian tulee ulos kujasta lähtö sille isännälle, joka sontaa rupeaa ostamaan. Saapi lyödä kintaansa pöytään että läiskähtää. LUIKESUO. Eivät ole joutuneet puulle paljaalle ne, jotka apulantaa ovat käyttäneet. Sen olen kuullut niiltä, jotka tietävät. RANTATUOMAS; Vaan kyllä minusta on talossa muitakin rahanreikiä kun sonnan ostaminen. Kun verotkin pitää ulosoton kautta periä niin... TÖRMÄ. Sehän on aivan eri asia. Ja sitä varten kai sitä koetetaan edistyä ja kehittyä maanviljelyksessä, että varallisuus enenisi... RANTATUOMAS. Silläkö luulet rikastuvasi, että sontaa alat ostaa! Minusta teidänkin talossa tarvittaisiin ensiksi vähä muutakin kun sontaa. TÖRMÄ. En minä ole sanonut, että minä kykenen ostamaan. Mutta puhun vaan, kun olen kuullut että ne eivät ole kauppojaan katuneet jotka apulantaa ovat käyttäneet. Oppihan on aina oppia. RANTATUOMAS. Joo, mutta sen minä sanon, että semmosessa karjatalossa kuin meillä... Ei ole pojat sonnan puutetta... olisi kylläkin antaa... TÖRMÄ. Välipä semmosesta karjasta... RANTATUOMAS. Minkälaisesta karjasta? Sanopa! (Kiivastuu, huitoen piipullaan sinne tänne). TÖRMÄ. Konttaavanhan kuuluvat joka kevät... RANTATUOMAS. Meillä on mistä eletään eikä oteta meiltä kruununveroja pakkohuutokaupan kautta... TÖRMÄ (Kiivastuu hänkin). Eikä meillä tehdä luokolla heinää... RANTATUOMAS (Nousten kävelemään). Sanotko minua heinän varkaaksi? Häh? TÖRMÄ. Arvaa! (Nousee ja menee ulos). RANTATUOMAS. Vastaatko puheesi? TÖRMÄ (Ei vastaa. Menee). RANTATUOMAS. Vielä se tuokin velkateiri puhuu apulannan ostosta! LUIKESUO. Saa siitä puhua yks' niinkuin toinenkin. Eikä tässä saa yksi enempää huutaa kuin toinenkaan. RANTATUOMAS. Et sinä ole minun neuvonantajani. LUIKESUO. Kyllä sinä tarvitset neuvoa niinkuin muutkin. Et suinkaan sinäkään koko maailmaa olallesi pane, vaikka olisit puolta paksumpi. (Nyrkkisen emäntä ja eräs toinen vaimo tulevat. Vähän jälempänä miehiä. Nyrkkisen emäntä kävelee ylpeästi penkkien sivu ja istuu sänkyyn, johon toinenkin vaimo seuraa. Tupakansavua karttuu kovasti). RANTATUOMAS. Tuossapa muistan nyt kun näen tuon emännän. No joko on niittokone tuotu? NYRKKISEN EMÄNTÄ. Ei ole vielä renki Matti palannut kaupungista. Huomenna pitäisi saapua. LUIKESUO. Teeringinkö tilasitte? NYRKKISEN EMÄNTÄ. Teeringin. Sitä ne ovat kehuneet keveäksi ja hyväntapaseksi. RANTATUOMAS. Se on nyt ensimäinen niittokone tässä kylässä — ensimäinen ja viimeinen luulen. LUIKESUO. Ensi kesänä tilaan minäkin. RANTATUOMAS. Mitä sinäkin teet niittokoneella. Ketoja ei ole kuin nimeksi ja saariniityt luhikoita. Eikä sillä niitä kun korkeintaan kolmesta miehestä. NYRKKISEN EMÄNTÄ (Puhuu kovalla äänellä, tehden miesmäisiä liikkeitä). Se vain on pitkä vale. Viime kesänä näin, kun Alakylässä ajettiin Teeringillä. Oli sataa syltä pitkä sarka ja kuutta leveä ja niin vankka heinä, että lakoon oli lyönyt, niin puolessa tunnissa oli kumossa. Ja niin siistiä jälkeä teki, että nauratti. RANTATUOMAS. Ja sittenhän ne särkyvät ne koneet aina vähä väliä. Vetoa minä sen päälle lyön, ettei niitä kun kolmesta miehestä. LUIKESUO. Sinä se tiedät kaikki niin hyvin, vaikket ole koskaan koneella niittänytkään. NYRKKISEN EMÄNTÄ. Tilattu se on ja huomenna se nähdään. Elää tuon takaa, vaikka väylään veisi. LUIKESUO. Sen minäkin sanon. Mitä se teidänkin varoissanne tuntuu — yhtä kuin nappi lähtisi takista. RANTATUOMAS. Tuskinpa tuota tarvitseisi kylään lähteä rahaa hakemaan jos tuon ostaisikin. Eiköhän sitä sen verran löytyisi hyvin likeltä isäntää. (Lyö povelleen). NYRKKISEN EMÄNTÄ. Jolla on, se ostaa. Enkäpä minä ole "förmyntärin" hoidettavana. Jopa tuo kuuluu tämänkin talon isäntä tilanneen niittokoneen. LUIKESUO. Niin kuuluu. Kyllä nyt kohta nähdään kuinka alkaa luonnistua. RANTATUOMAS (Nousee seisomaan, pyyhkii hikeä kasvoiltaan). Ohoh. Kuumapa tässä tulee. Jopa tässä nyt alkaa kuulijoitakin olla. (Aikoo lähteä ulos. Töksähtävät vastakkain Mailman Heikin kanssa, joka tulee vauhdissa ulkoa). MAILMAN HEIKKI. Elä päälle tule! Pois liljalta, sanoi Mörtperi. RANTATUOMAS. Tuo rakki se On aina jaloissa. (Kuuluu naurua. Rantatuomas menee ulos.) MAILMAN HEIKKI. Siinä se on komea isäntä. Jopa täällä nyt on Suomen kansaa yhdellä koolla. Sitä jaloa Suomen kansaa. Mutta kuka perkele on uskaltanut mennä minun sänkyyni! (Rientää sängyn luo ja vetää Nyrkkisen emännän ja hänen vieressään istuvan vaimon pois sängystä). Pois harakat herneistä! Minun vuoteeni ei ole "arvoisaa yleisöä" varten. Pönteriä ja perkeleitä! NYRKKISEN EMÄNTÄ. Tuommosta miestä tuo Jurva viitsi nähdä! (Menevät vaimon kanssa aivan pöydän luo istumaan. Joku nauraa takapenkillä. Mailman-Heikki järjestelee vuodetta). MAILMAN HEIKKI Vanhoja akkoja minä en vuoteellani salli. Se on vissi se, sanoi Utterströmi. Laitan tähän ensi esitelmän ajaksi pommin, niin eiköhän tästä ala emännät pienetä. NYRKKISEN EMÄNTÄ. Tuommosta hunsvottia minä en talossani sallisi tuntiakaan. MAILMAN HEIKKI. Tietääkö emäntä mitä tarkotetaan isäntä- ja emäntäkoululla? (Ilola, Jurva ja Söderqvist tulevat vasemmanpuoleisesta ovesta. Söderqvist, hieno herra, kaulus kaulassa, rillit nenällä, paperikäärö kädessä.) JURVA. Onpa tänne jo karttunut väkeä. ILOLA (Tervehtii). Hyvää iltaa! SÖDERQVIST (Tehden ylpeän liikkeen päällään. Ensimäisellä rivillä istuvat yrittävät ottamaan lakkeja päästään, jokunen ottaakin, jokunen vaan koettelee, kohottaa hiukan ja panee takaisin. Samoin tekevät takarivin miehetkin). SÖDERQVIST (Tuimalla, moittivalla äänellä). Pitäsipä nyt tarjeta lakittomin päinkin. Se on hävitöntä, ettei huoneelle anneta sen vertaa kunniaa... (Mailman-Heikki paiskaa lakkinsa sänkyyn.) MAILMAN HEIKKI. Tuoss' on minun... ensimmäinen pääkappale... (Kuuluu naurua. Useimmat ovat ottaneet lakin päästänsä. Rantatuomas tulee ulkoa, istuu penkille, antaen lakin olla päässään.) MAILMAN HEIKKI. Pois pormestariltakin ensimmäinen pääkappale. (Raiskaa Rantatuomaalta lakin lattiaan.) RANTATUOMAS. Huuti poika siinä! (Ottaa lakin laattialta ja panee päähänsä.) (Naurua. Söderqvist on vihasen ja totisen näkönen. Lähestyy pöytää, menee sen taka). SÖDERQVIST (Moittivalla äänellä.) Onko tässä ihmisten oltava! Savua pirtti täynnä, että keppi pystyssä pysyisi! Tämä on sikamaista! Lakki päässä tupakoidaan kuin missäkin hollituvassa. Ja tämä haju... ush... Mikä tämä on? MAILMAN HEIKKI. Se on "kansallishenki", joka haisee, herra agronoomi. (Jurva ja Ilola nauravat henkimenossa. Söderqvist ei ole Mailman Heikkiä kuulevinaankaan.) SÖDERQVIST. Mitä tästä kaikesta saattaa uskoa ja ajatella, kun... MAILMAN HEIKKI. Tämä kaikki on "kansamme hyvinvointia", herra agronoomi. SÖDERQVIST. Aukaskaa edes akkuna siellä. (Viittoo käsillään akkunoihin päin). MAILMAN HEIKKI. Niin, reijät auki, röörit puhtaaksi! SÖDERQVIST (Vihasella äänellä.) Aukaskaa akkunat siellä... siat! ÄÄNI AKKUNAN LUOTA. Ei näissä ole saranoita. SÖDERQVIST. Sen minä arvasin. MAILMAN HEIKKI. Reikä täälläkin On! (Pukkaa oven auki, jolloin oven takaa kuuluu valittava ja kiljuva koiran vinkuminen.) SÖDERQVIST. Tämäpä vasta elämää on! Mikä siellä nyt oli? Koirako? MAILMAN HEIKKI. Ei täällä mitään ole. Se oli ensimmäinen soitto, että kohta alkaa. SÖDERQVIST (Itsekseen, äreällä äänellä.) Sablars följe! Sakramenskadt pack! MAILMAN HEIKKI. No, nyt tulee verestä ilmaa. Mutta pankaapa piippu-kärsänne taskuunne. (Jääpi ovelle seisomaan.) SÖDERQVIST. Toivon, että kansalaiset tämän lyhyen esitelmäajan voivat olla tupakoimatta ja istuvat lakittomin päin. (Rantatuomaskin ottaa lakin päästään ja asettaa sen polvensa nokkaan). SÖDERQVIST (Asettuu pöydän taakse, selaillen tuomaansa paperikääröä. Jurva, Ilola, Nyrkkisen emäntä ja toinen nainen asettuvat lähelle pöytää tuoleille istumaan). RANTATUOMAS. Minä pyytäsin kysyä, että tuleeko tässä puhetta apulannotuksesta? SÖDERQVIST (Ei vastaa. Silmää tuimasti Rantatuomaaseen.) MAILMAN HEIKKI (Kuiskaamalla Rantatuomaalle.) Tällä agronoomilla on kuulossa vähä vikaa. Kysykää lujemmasti, kysykää uudestaan, isäntä. RANTATUOMAS (Katsellen vuoroon Heikkiin, vuoroon agronoomiin.) MAILMAN HEIKKI. Tiedänhän minä, että vähäkuulonen se on. RANTATUOMAS (Kovanlaisella äänellä.) Minä pyytäsin kysyä, että tuleeko tässä puhetta apulannotuksesta? SÖDERQVIST. No, no, malttakaa nyt siellä! Mikä härkä te olette, kun ette malta odottaa. RANTATUOMAS (Kiivaana.) Härkäkö? Mitä tämmönen puhe merkitsee! Härkä! Olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä. (Panee lakin päähänsä ja lähtee kiivaasti ulos. Kynnyksellä kompastuu hän Mailman Heikin jalkaan ja rojahtaa pitkäkseen porstuan lattialle). SÖDERQVIST (Alottaen esitelmän.) Niinkuin on edeltäpäin ilmotettu, tulen nyt lyhykäisyydessä puhumaan niistä apulannotusaineista, joita... (Oven suusta kuuluu järeä kiroaminen ja kova poru.) Väliverho. Esitelmän ajan voi esirippu olla laskettuna joko pitemmän tai lyhemmän aikaa. Kun esirippu nousee, poistuu Söderqvist ylpeänä pöydän takaa ja kävelee vasemmanpuolisosta ovesta pois. Osa kuuntelijoistakin poistuu. MAILMAN HEIKKI. Sissoo! Nyt kylvämään kainiittia ja luujauhoja. JURVA. Heikki siellä! Olepa hiljaa nyt! MAILMAN HEIKKI. Isäntä käskee kunkin mennä kotia. (Jurva ja Ilola puhelevat hiljaa keskenään.) LUIKESUO (Yrittää panna piippuunsa, mutta Törmä huomauttaa häntä siitä, jolloin hän pistää palavan piipun taskuunsa.) MAILMAN HEIKKI (On mennyt pihalle, josta kuuluu hänen laulunsa): Mataringin mamsellia teki sen junnan mieli juu; Hei, juu ja illalla, teki sen junnan mieli juu. JURVA (Rientää ulos, josta kuuluu hänen puheensa Mailman Heikille. Enin osa yleisöä on poistunut.) ILOLA. Niin. Minun pitää vielä ilmottaa, että syyskuun lopussa pidetään tässä kylässä karjanäyttely. Siitä tullaan tietysti aikanaan sanomalehdissä ilmottamaan, samoin kuin tarkemmin päivästä, jona se pidetään sekä niinikään paikasta. Tahdoin vaan siitä tässä lyhyesti nyt jo mainita, niin että asia tulee pitäjäläisten tietoon. Palkintoja jaetaan useita kymmeniä. On siis kunkin karjanomistajan harrastettava karjanäyttelyyn parhaat lehmänsä. (Jurva tulee ulkoa. Hänen jälessään Rantatuomaskin, hirmusen kiukkusen näkösenä). LUIKESUO. Oli tarkotus kysyä saapiko siihen näyttelyyn tuoda sonnia? ILOLA. Tietysti. Mullikat ja sonnit ovat juuri tervetulleita. NYRKKISEN EMÄNTÄ. n Vissimmästi, koska Alakylän näytelmässäkin olivat puolet sonneja. RANTATUOMAS (Silmäillen ympäri pirttiä.) Eipä sitä kaitanaamasta agronoomia nyt näykään. Kyllä minä hänet opetan härittelemään... tässä... ILOLA. Niinikään oli tarkotukseni puhua hiukan lehmäroduista, mutta aika näkyy nyt jo kuluneen niin myöhäksi, ettei... ja sitä paitse on jo yleisöä poistunutkin... RANTATUOMAS. Eivät ne olleet kun mökkiläisiä ja itsellisiä... ILOLA (Jatkaen puhettaan). Mutta mainitsen kuitenkin lyhykäisyydessä, että tulevassa karjanäyttelyssä tuskin tullaan palkitsemaan muita kuin kotimaisrotusia lehmiä eli n.s. maatiaislehmiä. Tämän puolen karja on ylipäänsä sekarotusta, mutta onhan melkein joka talossa kuitenkin maatiaisrotusiakin. (Mailman Heikki tulee ulkoa.) RANTATUOMAS. Hyvistä maitolehmistä palkinnot annetaan eikä huonoista, arvaan ma. ILOLA. Tietysti, mutta... (Luikesuon taskusta nousee paksu sauhu. Kuuluu huuto: Luikesuon isännällä on tuli plakkarissa.) MAILMAN HEIKKI. Tulinen peeveli! Ammoniakkihöyryä! Vettä, vettä! (Juoksee kahakäteen, hakien vettä. Sieppaa vesikarahvin pöydältä, josta aikoo kaataa Luikesuon taskuun. Luikesuo menee ulos, takoen taskuansa ja hokien: Sepä nyt oli, sepä nyt oli!) ILOLA. Tuliko oli taskussa? TÖRMÄ. Taisi äsken panna palavan piipun taskuunsa. ILOLA. Se piippu, se piippu! Se on tehnyt monta kommerrusta ihmisille. — Niin. Esitelmä on siis lopussa. Toivotan hauskaa kesää ja uskon, että tapaamme toisemme syksyllä karjanäyttelyssä! (Kumartelee.) NYRKKISEN EMÄNTÄ. Agronoomi taitaa itsekin silloin tulla? ILOLA. Jos eletään niin tullaan. (Kaikki muut menevät, paitse Jurva ja Ilola. Nyrkkisen emäntä kättelee Ilolaa hyvästellessä.) JURVA. Olipa se! ILOLA. Mitä tarkotatte? JURVA. Oli vähä pahasti, kun tuo Söderqvist sillä tavalla puhutteli Rantatuomasta, joka on koko pitäjän ylpeimpiä isäntiä. Se on vimmastunut nyt niin että... ILOLA. Olihan se vähä tyhmästi. JURVA. Sinä et tunne oikein tämän puolen kansaa. Ne ovat hyvin ylpeitä. ILOLA. Mutta minusta näytti juuri tämä Rantatuomas, suoraan sanoen, leuhkalta. JURVA. Sen vuoksipa häntä ei ole hyvä härnäillä. ILOLA. Eihän tuo nyt kuitenkaan niin kovin suuri loukkaus ollut. (Avonaisesta ovesta näkyy Nyrkkisen emäntä ja Söderqvist, jotka puhelevat keskenään. Nyrkkisen emäntä niiailee ja nauraa. Söderqvist tulee sisälle.) SÖDERQVIST. Sinä et taida malttaa tänä iltana lähteä. Täytyy haaveksia kultansa kera, ha, ha, ha. ILOLA. Ajattelin, että lähtisimme vasta huomen aamulla, ani varhain. SÖDERQVIST. Minä olen päättänyt nyt jo lähteä — minulla on sitäpaitsi pieni toimituskin täällä kylässä — tapaamme seuraavassa kestikievarissa, johon jään yöksi. JURVA. Olisi ollut tässäkin talossa yösijaa. SÖDERQVIST. Kiitos vaan! Mutta niin olen päättänyt. ILOLA. Mikä toimitus sinulla näin sunnuntai-iltana on? SÖDERQVIST. Täällä on eräs Nyrkkisen emäntä, joka on pyytänyt minun tulla kaivonpaikkaa katsomaan. Voin sen hyvästi vielä tänä iltana toimittaa. Muuten on hän hevosella liikkeellä — odottaa tuolla pihalla. Lupasi myöskin kyyditä ensi majataloon, joten... Mitä sinä naureskelet...? Niin, että minulla ei siis ole muuta kun... (Hyvästelee ja kiittelee isäntää ja poistuu vasemmasta ovesta.) ILOLA (Ratkeaa nauramaan.) No, hullumpaa juttua en ole kuullut! Mikä siitä tulleneekaan! JURVA. Sanoiko hän menevänsä kaivon paikkaa Nyrkkiseen katsomaan? Sehän on... Nyrkkisessähän on kaivoja... Meinaako hän tuota leskeä, vai... ILOLA. Hullu juttu. Mailman Heikin keksimä! Söderqvist ei osaa aavistaakaan että Nyrkkisen emäntä luulee hänen tulevan kosimaan... JURVA. No sitä Heikkiä! Se mies on taas kaiken iltaa jakanut piruuttansa. ILOLA. Antaapas Heikin hommailla. Hauskaa on nähdä millä mielellä Söderqvist palaa "kaivon paikkaa katsomasta". JURVA. Jo se on täynnä konnuutta tuo Heikki. (Törmä tulee vauhdilla sisälle.) TÖRMÄ. Onko agronoomi Söderqvist täällä? ILOLA. Hän on juuri pois lähdössä. Mitä olisi isännällä asiaa? TÖRMÄ. Olisipa vähä. ILOLA. Ehditte vielä häntä puhutella. (Menee vasemman puoIen oven luo ja huutaa Söderqvistiä.) JURVA (Itselleen.) Minä aavistin ja pelkäsin tätä. Rantatuomas haastaa agronoomi Söderqvistin käräjiin. Tämä vielä lisäksi. Olisi se Rantatuomaskin voinut antaa anteeksi. SÖDERQVIST (Tulee palttoo yllään, pienonen kapsäkki kädessä.) Mitä täällä nyt vielä oli? ILOLA, Tällä isännällä oli jotakin kysymistä. TÖRMÄ (Rykien ja ottaen juhlallisen asennon.) Ei ole kysymistä. Mutta talokas Aapo Rantatuomas haastaa teitä käräjiin "sopimattomasta kohtelusta"... SÖDERQVIST (Vimmastuen ja poikasten jalkaa). Mitä helvettiä minä kuulen! TÖRMÄ. Käräjät alkavat tässä Heinärannan kylässä ensi tulevan syyskuun 28 päivä, Ylitörmän talossa. SÖDERQVIST. "Sopimattomasta kohtelusta!" Tulinen helvetti! Jos oikein olisin tehnyt, olisin ajanut teidät pellolle jok'ikisen. Semmosia hunsvottia... ILOLA. Tämä nyt vielä! TÖRMÄ. Minä olen tehnyt tehtäväni! SÖDERQVIST (Vimmassa.) Jävla tuppar! Satans barbarer! Sanokaa Rantatuomaalle... ei... minä tiedän... antaa olla... Kyllä minä käräjissä näytän... ILOLA. Bli inte häftig... bäste bror. SÖDERQVIST (Mennen kiivaasti ulos. Mennessään.) Du ä, just en skön kamrat! Tuppen sticker fram! TÖRMÄ. Jopa koski veriin. ILOLA. Hävitöntä on Rantatuomaan tuollaisesta ruveta haastattamaan. Pikasuudessa tulee sanotuksi. TÖRMÄ. Mutta hän kutsui Rantatuomasta häräksi, kaiken kansan kuullen. Ja eikö se teillekin mongertanut jotakin mennessään... ILOLA. Rantatuomas käyttäytyi myöskin tyhmästi, kun kysyy ja kysyy mistä esitelmä pidetään, vaikka on viikkoja ennen siitä kirkossa kuulutettu. TÖRMÄ. Vaan ei sitä sen vuoksi saa toista häritellä ja nimitellä. JURVA. Paras tuommonen asia olisi sopia eikä lähteä vaivaamaan oikeutta jonnin joutavan jutun takia. TÖRMÄ. Parasta tietenkin olisi sopia. Minä jo kieltelin Rantatuomasta, ettei haastaa ollenkaan. Vaan siihenkö se tyytyy, joka on semmonen härkäpää. ILOLA. No nyt tekin nimittelette samaa miestä härkäpääksi... Niin käy... TÖRMÄ (Kovasti hämmästyen.) Minä en... minä tietenkin tarkotin, että Rantatuomas on ylpeä... ILOLA. Niinpä niin. Sitä tulee sanotuksi minkä mitäkin. Härkäpääksi tekin sanoitte. TÖRMÄ (Hämillään). Ei tässä osaa enään puhuakaan. (Ulkoa kuuluu rattaiden kolua ja hevosen hirnuntaa.) ILOLA. Nyt he menevät. (Hilja tulee ja rientää ikkunaan.) HILJA. Tuossa menevät. Nyrkkisen emäntä ohjaa orittaan kuin taitavin hevosmies. ILOLA. Todellakin. Onkin komea hevonen ja siistit kiesit. (Törmä ja Jurvakin menevät akkunasta katsomaan.) ILOLA Kas noin vaan! Tuohan näyttää komealta! (Hilja purskahtaa nauruun, nykäsee Ilolaa takin hiasta ja kuiskaa jotakin korvaan. Kiirehtii pois.) TÖRMÄ. Se onkin polkijansa puolelta juoksijasukua tuo Nyrkkisen liinikko ja emäkin oli niin hyväntapanen hevonen, että sitä ei uskos. ILOLA Siltä näyttää. Pian loittonevat. (Hyräilee, sytyttää paperossin ja vilahtaa menemään vasemmalle.) TÖRMÄ. Sakkoon se joutuu agronoomi. JURVA. Mikäpä sen tietää. Ottaa asianajajan tuo agronoomi niin menee mistiin koko juttu. Saapi parhaassa tapauksessa Rantatuomas maksaa kulut, että paukkuu. Ketä tulee todistajiksi? TÖRMÄ. Kymmenen todistajaa on haastettava. JURVA. Semrnosia jupakoita sillä on Rantatuomaalla ollut ennenkin. Muistat kai sitäkin asiaa vallesmannin kanssa. Kun kulutti monta tuhatta markkaa käräjänkäynnillä eikä saanut sittenkään syyhyn vallesmannia. Entäs forstmestarin kanssa? TÖRMÄ. Miks'en muistaisi. Istuinhan jo silloin lautamiesten penkissä. Joo, niinhän se kyllä on, että parempi laiha sovinto kuin lihava riita. Eikä hän tästäkään jutusta tule hyötymään se on viljanen vissi. Jos vaan vanha tuomari itse tulee käräjille, niin pian alkaa komentaa hän Rantatuomaan ulos ovesta. On se äijä sen tehnyt ennenkin Rantatuomaalle ja muillekin. JURVA. Kehota sinä nyt Rantatuomasta heittämään pois. Häpäsee koko kylän tuommosella jutulla. TÖRMÄ. Ei sitä miestä auta kehottaminen. Hän tekee oman kallonsa mukaan, vaikka puukkoja satasi. (Mailman Heikki tulee, sanomalehtikäärö kainalossa.) MAILMAN HEIKKI. Rantalan Ville oli käynyt postissa ja toi meidänkin lehdet. (Menee pöydän luo ja laskee kääreen pöydälle. Hakee lehtien välistä kirjeitä. Jurva seisoo vieressä katsellen.) JURVA. Näkyykö siellä minulle mitään? MAILMAN HEIKKI. Tuoss' on yks'. Tässä Hiljalle kirje ja postikortti. (Ottaa ne ja lähtee vasemmalle.) JURVA (Katsellen kirjettä. Lukee.) Tuominen & Ranta, Rautakauppa. Tämä näkyy olevan sieltä niittokoneen kaupasta. TÖRMÄ. Jokohan ilmottavat koneesta? JURVA. Saapa nähdä. (Avaa veitsenkärjellä kirjekuoren, ottaa silmälasit povitaskustaan ja aikaa lukea.) Sieltäpähän näkyy olevan. (Lukee ääneensä.) Saamme ilmottaa että olemmekin tilaisuudessa nyt jo tänään lähettämään agronoomi Akseli Ilolan Teille tilaaman Dering-niittokoneen. Kone on tänään lähetetty rautateitse... TÖRMÄ. Se on siis asemalla jo! JURVA. Niin on. No sitä parempi. Heikki saapi lähteä huomenna noutamaan. (Rantatuomas ja Luikesuo tulevat ulkoa.) RANTATUOMAS. Oletko saanut haasteeni toimeen? TÖRMÄ. Vastikään olen haastanut. RANTATUOMAS. Olipa hyvä että ehdit haastamaan ennenkun kerkisi lähteä. Siitä tulee herralle kallis asia, kun minä toimitan todistajiksi pitemmän matkan takana asuvia. Opetetaan puhuttelemaan ihmisiä tässä. Mitä minä olen velkaa haastepalkasta? TÖRMÄ. Maksaakohan vaivaa ruveta käräjöimään niin joutavan asian takia? RANTATUOMAS. Joutavan asian! Siinä on asiaa liiaksikin. Minä näytän, ett'ei minua saa puhutella niinkuin kukin tahtoo. Semmonen hoikkasäärinen herranhuiskale. Olen minä herroja opettanut ennenkin. TÖRMÄ. Tee tahtosi. Minä olen sanonut ajatukseni. RANTATUOMAS. Itse minä vastaan huutoni. Sano paljonko haastepalkka tekee? JURVA (Joka on lueskellut kirjettään.) Eiköhän olisi parasta sopia tuommonen asia. RANTATUOMAS. Miks'ei, kun maksaa sovinnolla viisisataa markkaa. JURVA ja TÖRMÄ. Viisisataa markkaa! RANTATUOMAS. Vähempään en sovi! Mutta jos sen maksaa niin en lähde käräjiin. JURVA. Oletpa vallan suunniltasi mies! RANTATUOMAS. Siihen sovin. TÖRMÄ. Sanon minä sen verran että semmoseen sovintoon ei kukaan suostu. RANTATUOMAS. Mitäpä siitä. Paljonko olen velkaa? (Ottaa lompakkonsa, josta näkyy seteleitä.) TÖRMÄ. Ehdithän sen maksaa sitten kun olen todistajatkin haastanut. RANTATUOMAS. No saman tekevä. Mutta ketä oli läsnä, kun haastoit? TÖRMÄ. Kaksi todistajaa. Tämä talokas Jurva ja agronoomi Akseli Ilola. RANTATUOMAS. Ettei tämä Ilola vaan ole sukulainen vastaajalle? JURVA. Ei sukua, ei syntyä. Ilola on kotosin Oulun läänistä, Söderqvist Uudenmaan läänistä. RANTATUOMAS. Asia on siis hyvällä alulla. (Istuu ja panee piippuunsa.) JURVA. Jahah. Huomen aamulla saapi Heikki lähteä asemalta konetta noutamaan. (Nousten kävelemään ja pannen kirjeen taskuunsa.) RANTATUOMAS. Mitä? Joko niittokone on tullut? JURVA. Asemalla on. LUIKESUO. No sitten alkavat kukat katketa. TÖRMÄ. Jo rupes' luokoa tulemaan. Eikä tarvitse passata kalliita niittomiehiä. JURVA. Tosi. Ja mistä niitä tänä aikana enään niittomiehiä saapikaan. Parhaat miehet ovat tukkitöissä ja ne, joita suurella rukoilemisella saapi työhön, vaativat niin korkeaa palkkaa, ettei sitä tavallisen talollisen kannata maksaa. Niittomiehet varsinkin. LUIKESUO. Monelta jäi viime kesänäkin heinänteko syksyyn, kun heinäntekijöitä ei saanut millään hinnalla. TÖRMÄ. Sama se tulee tänäkin kesänä. Jos ensi kesään elän, niin viimeisen pennini panen, että niittokoneen saan. LUIKESUO. Samaa ajattelen minäkin. TÖRMÄ. Ja nytpä tuon näkee oikein kuinka sillä alkaa hurista, kun kotikylään kone tulee. LUIKESUO. Niin saavat heinämiehet kuin pyhää pitää, kun kone niittää. RANTATUOMAS. Se on samanlaista sen koneenkin laita kuin apulannan: tuuleen nakeltuja rahoja. Eikähän sillä saa valmista enempää kuin kolme kelpo niittäjää niittää. JURVA. Sinä se aina panet vastaan jos mitä uutta yritetään. Jahkasit sen meijerin hommassa viimeseen asti. RANTATUOMAS. Olenhan minä nähnyt minkä verran niittokone... Ja sitä paitse pitää olla niin vauras hevonen, että tuskinpa tällä perällä onkaan. Ja rikki sitten aina vähän päästä. Ja koneöljyä kuluu ja terää pitää vähä väliä terottaa... Eri lähtö tulee kun kolme oikein taitavaa viikatemiestä pääsee voimainsa takaa heilumaan. JURVA. Erehdyt veikkonen! RANTATUOMAS. Veikkaa minä panen, että kolme miestä riittää... LUIKESUO. Kun oikein roima hevonen on konetta vetämässä? RANTATUOMAS. Niin. TÖRMÄ. Kun vaan Luikesuon isorusko valjastetaan koneen eteen, niin sanon minä sen verran, että jo alkaa valmista tulla. LUIKESUO. Kyllä sillä hevosella kuorma pakenee, vaikka itse olen sanomassa. RANTATUOMAS. Pankaa vaikka kaksi ruskoa valjaisiin... JURVA (äkäsenä). Sinä olet kumma mies, kun aina panet vastaan! RANTATUOMAS. No veikkaa minä panen... JURVA. No pannaan sitten! Mitä pannaan? RANTATUOMAS (Nousten seisomaan ja innostuen.) Emme pane rahaa, vaan pannaan niin, että joka vedon menettää, hänen täytyy laittaa hyvä niittymies voittajalle ja maksaa palkka miehelle. Eikö sovi? JURVA. Saman tekevää. Tuoss' on käsi! RANTATUOMAS. Tässä minun! TÖRMÄ. Puhukaa ehdot tarkoin ennenkun panette veikkaa, ettei jälestäpäin tule tiukkoja. RANTATUOMAS. Niin vain. Se on oikein. Pannaan niin, että yhdenlaiset kedot molemmille, yhtä isot ja yhtä heinävät. Ja yht'aikaa aletaan niittää. Minä saan valita kolme parasta niittomiestä mistä tahansa. Jurva puolestaan saapi hankkia pitäjän vankimman hevosen ja ajaa itse jos tahtoo. Eikö sovi niin? TÖRMÄ. Ja se, joka ensiksi ketonsa on saanut niitetyksi, se on voittaja? RANTATUOMAS. Niinpä tietenkin. Jolla ensiksi on sarka kunnossa, se on voittaja. LUIKESUO. On tässä talossa vaan sieviä ja sileitä sarkoja tuossa vieressä, kasvaen timoteitä kuin seinää. Siinä sopii koettaa. RANTATUOMAS. Asia on siis selvä. JURVA. Selvä on. RANTATUOMAS. Kuka kädet erottaa? Törmä erota sinä! (Törmä erottaa.) TÖRMÄ. On kumma nähdä kuinka tuossa käypi, kumpiko pääsee voitolle? LUIKESUO. On se kumma nähdä! RANTATUOMAS. Kyllä minä puoleni vastaan. Mutta koska koetetaan? JURVA. Heti kun heinään aletaan. Ja vaikkapa vaan koetetaankin tuossa rannempana, noilla timoteikedoilla. Ne ovat yhtä isoja sarkoja kaikki. RANTATUOMAS. Se sopii. Mutta sen minä sanon, että jos sinä tappaat — niinkuin tietenkin tappaat, — niin minä en huoli Mailman Heikistä, vaan sinun pitää toimittaa joku muu mies minulle koko kesäksi heinäntekoon. JURVA. Mies kun mies. Ja Heikki on hyvä heinäntekijä. Mutta Heikki ei toki teille lähtisikään. RANTATUOMAS. Enkä minä hänestä huolisikaan. Tyhjää toimittaa ja rallattelee. Vaan kenen aijot laittaa? JURVA. No ethän sinä nyt vielä ole voittanut! RANTATUOMAS. Niin, niin, mutta olisi jo hauska tietää. JURVA. Hauska tietää! Ethän sinäkään ole ilmottanut kenen sinä minulle toimitat! RANTATUOMAS. Kyllä minä miehen hankin, vaikka Jerikosta asti. JURVA. Tännenpänäkin niitä on. (Justiina tuopi kahvivehkeet ja asettaa pöydälle.) JURVA. Kas sepä hyvä. Juodaanpa nyt kahvit tämän veikan päälle. Miehet olkaa hyvät! (Justiina laskee kannusta kahvia kuppeihin.) Esirippu alas. Toinen näytös. Jurvan talon pihamaa. Vasemmalla navettarakennus, jonka päästä lähtee kujalle maantiehen. Oikealla asuinrakennus. Perällä ulkohuonerivi, jonka päitse vie tie rantaan. Pihalla kaivo, jonka kannelle yönaikana on pantu kaloja. Ulkohuonerivin takana timoteiketoja. — On aamu varhainen. Mailman Heikki tulee navettarakennuksesta päin. On paitahiasillaan, tullen nukkumasta. MAILMAN HEIKKI. Jopa sieltä nousee savua keittiöstä, kello käykin jo viidettä. Taitaakin tulla pouta, niinpä se on selvänä tuokin lännen taivas. (Haukottelee ja oikoo käsiään, silmäillen taivaalle.) Ja heinänteko alkaa. No, niittää sitä nyt ei enään paljoa tarvitse, kun pistetään kone pärisemään. Vietävä kun onkin sentään hyvä kapine! Enpä olisi uskonut! Kun eilen isännän kera koettelimme, niin vihasesti katkesi heinä ja hyvää jälkeä teki... Kyllä taitaa Rantatuomaan maatiaisrotunen tapata! Olenpa kuullut että on hän niittomiehikseen ottanut Ison-Iivarin, Mustan Pekan ja Veslan. Kaikki hyviä niittomiehiä eipä sillä, mutta eri "Jaari" se on tuo meidän koneemme. No tänäänpä tuo nyt nähdään! (Haukottelee.) Piru kun ei enään tässä mailmassa Saanut aamuryyppyä! (Huomaa kalat ja uistimet kaivonkannella). Kas kyyttiä, sanoi Kaski! Nuori pari on käynyt uistimassa, näemmä. Eikä olla tyhjänä tultukaan, näemmä. Ainakin neljän kilon painonen taimen ja hauin luikkia ja onpas siinä leveä ahvenkin. (Päästeiee kalat uistimista ja vie uistinreivit navetan seinälle kuivamaan.) Soma mies tämä vävypoika, mutta se kirottu raittius, joka nyt on niin mallissa! Ei ryyppyä kihlauspäivänäkään! Hiljakin se on niin vihanen viinamiehille kuin piru. (Musta-Pekka, lyhyt ja paksu mies tulee vasemmalta kujasta hirveän pitkä viikate olalla.) MAILMAN HEIKKI. Onpas siinä komea poika! MUSTA-PEKKA. Rantatuomas on käskenyt tänne varhain tänäaamuna — siihen kilpaniittoon. MAILMAN HEIKKI. Iltahan nyt on. MUSTA-PEKKA. Iltako? (Nauraa niinkuin löylynlyömät nauravat.) MAILMAN HEIKKI. Mutta jopa on sinulla liian raju viikate. Ketä muita tulee? MUSTA-PEKKA. Iso-Iivari ja Vesla. Isolla-Iivarilla on vielä julmempi viikate. Mistä sinä noin paljon kaloja olet saanut? Viikon vihollinen kun on iso... iso... Mikä tämä kala onkaan? MAILMAN HEIKKI Valaskala. (Musta-Pekka nauraa niin että kartano kaikuu.) MAILMAN HEIKKI. Minä sanon sinulle yhden asian Pekka, mutta et saa sanoa kenellekään. Ja jos teet niinkuin minä neuvon, niin minä ensi jouluna laitan kannun viinaa. MUSTA-PEKKA. Kannun viinaa! Ha, ha, ha. Olisi vielä sitä Norjan viiniä, jota oli ennen ja sitten kartuusi tupakkaa. MAILMAN HEIKKI. Minä toimitan Norjan viiniä ja kartuusitupakkaa. Tästä saat jo pikanellia suuhusi. Nämä ovat niitä hyviä, niitä puolen markan rullia. Otapas siitä aika mälli aamu tuimaan. MUSTA-PEKKA (Ottaa, purasee pitkän palasen ja tukkii poskeensa). Onpa kyllä, on tuorettakin kuin fläski. MAILMAN HEIKKI (Syrjään). Mielinpä laittaa tässä oikein hauskaa Rantatuomaalle ja vähä muillekin. (Justiina ja piika alkavat liikuskella pihasalla). JUSTIINA. Heikki, tulepa aamukahville. MAILMAN HEIKKI Pekka, mene sinä ryyppäämään aamukahvit! Minulla on tässä nämä kalatkin vielä... Menehän vaan... Jätä viikatteesi siihen kaivoa vasten... Juuri niin. MUSTA-PEKKA (Menee oikealle). MAILMAN HEIKKI (Rientää sukkelaan navetan puolelle, palaa sieltä kädessä viila, jolla alkaa viilata Pekan viikatetta poikkivikaan juuren puolesta). Hyvä tulee. Nyt kun se pari kertaa sillä lyödä suhahuttaa, niin silloin se katkeaa kuin korte. Nyt on parhaiksi. (Panee sukkelaan viikatteen entiselle paikalle ja ottaa kalat kaivon kannelta). MUSTA-PEKKA (Tulee). Hyvää oli kahvi. Mikä se oli se sinun asiasi äsken, josta Norjan viiniä lupasit? MAILMAN HEIKKI. Ei muutakuin että kun alatte, niittää niin jos sattuu että sinua vastustaa, jos käy viikate kiveen tai muuten viottuu, niin nakkaa viikate heinikkoon ja huuda: siinä on maatiaisrotunen! Se on taika. MUSTA-PEKKA. Vaan muistankos minä... MAILMAN HEIKKI. Sano nyt minun perässäni: siinä on maatiaisrotunen. MUSTA-PEKKA. Siinä on maatiaisrotunen! MAILMAN HEIKKI. Sano vielä kerta! MUSTA-PEKKA. Siinä on maatiaisrotunen! Onkos oikein? MAILMAN HEIKKI. Oikein on. Muista nyt tehdä niinkuin olen sanonut, niin saat nähdä, että tulee Norjan viiniä ja kartuusi tupakkaa. MUSTA-PEKKA. Kyllä minä nyt! Maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... MAILMAN HEIKKI (Vie kalat navetan puoleen. Mennessään.) Oikein Pekka! Mutta elä sano että muut kuulevat. MUSTA-PEKKA. Norjan viiniä ja kartuusia. Ha, ha, ha. (Rantatuomas, Iso-Iivari ja Vesla tulevat vasemmalta kujasta. Isolla-Iivarilla ja Veslalla viikatteet olalla.) RANTATUOMAS. Pekka on jo täällä, näenmä. VESLA. Täällä näkyy pyörivän. RANTATUOMAS. Ja nyt pojat! Muistakaakin, että lyötte miehen lailla! Pekka, tule tänne sinäkin! (Pekka menee viikatteineen joukkoon). RANTATUOMAS. Viikatteet on Alakylän seppä terottanut ja pajottanut. Ne pitäisivät olla maailman parhaita. Ja sen minä sanon vielä kerran pojat, että jos voitamme, niin ei viinoja jouluna puutu. Onhan viikatteenne kunnossa ja muutenkin sopivat? NIITTOMIEHET. Hyvät nämä ovat. RANTATUOMAS (Pannen kiinni takkiaan, jonka alta pullottaa pullon mallista). Eilen olemme sarat mitanneet todistajain läsnäollessa. Tuossa ne ovat alangossa saunan vieressä. Timoteitä pystää kuin seinää ja sileät kedot muutenkin. Lähdemme katsomaan. (Menevät rantaan päin, Rantatuomas edellä, miehillä viikatteet olalla). VESLA. Annapas tulla koneen rämpyttämään... ISO-IIVARI. No kaatuu sitä meilläkin. (Katoavat rantatielle). JURVA (Tulee paitahihasillaan ja menee juoksujalassa navetan puoleen). Nyt se jo on täällä miehineen. LUIKESUO ja TÖRMÄ (Tulevat vasemmalta kujasta). LUIKESUO. Tuonnepa taisi Rantatuomas miehineen mennä saralle. TÖRMÄ. Sinne menivät. LUIKESUO. Tämä kilpaniitto luulen tekee tuon miehen vielä villimmäksi. Jos nyt voittaa noilla kolmella miehellä koneen, niin sen voipi arvata, että jo saapi vettä myllyynsä. TÖRMÄ. Toivomme, ettei voita. En ymmärrä mitä Jurvakin ajatteli, kun meni tuon hölmön kanssa vetoa lyömään. Joutavana sitä tuntui pitävän agronoomikin, Ilola. LUIKESUO. Minusta oli aivan oikein, että Jurva löi vetoa. Siitä se olisi jahkassut lakkaamatta jos ei kukaan olisi uskaltanut vetoa lyödä. TÖRMÄ. Onhan se niinkin. Oletko muuten kuullut mistä hän nyt vimmastuu? Kuuluu emännälleenkin eräänä iltana ärjyneen kuin metsällinen. LUIKESUO. Kyllä minä tässä eräänä päivänä kuulin, kun meidän renkipojat puhelivat Rantatuomaasta ja kutsuivat maatiaisrotuseksi... Sitäkö sinä...? TÖRMÄ. Se on alkujaan tapahtunut kuulema niin, että kun oli kirkolla tullut puhe, että minkä näkösiä ne maatiaisrotuset lehmät oikeastaan ovat joita näyttelyynkin vaadittiin, niin oli lukkari, joka on semmonen konna, selittänyt sen Rantatuomaalle. LUIKESUO. Miten oli selittänyt? TÖRMÄ. Oli sanonut, että ne maatiaisrotuset lehmät ovat semmosia matalajalkasia ja leveitä löpsiä... ja katsonut Tuomaaseen ja väliin naureskellut... Sen olivat siinä likellä seisovat pojanhuijarit kuulleet... Ja kun Rantatuomas oli suuttunut ja käskenyt kanttorin helvettiin, niin... Nyt kuuluvat kutsuvan aivan maatiaisrotuseksi... Siitä kuuluu vimmastuvan kun tulinen hiisi. Mutta kyllä minä uskon, että Mailman Heikilläkin on osaa siinä jutussa... LUIKESUO. Sen minäkin uskon. Heikki ei saata unhottaa sitä, että häntä huutolaisena huonosti kohdeltiin Rantatuomaalla. TÖRMÄ. Voipi hyvinkin niitä aikoja muistella. Karvas mieli sillä näkyy olevan Rantatuomaalle, — sen kaikesta näkee. JURVA (Tulee aika vauhtia navetan puolesta). Kas, jopa ovat miehet paikalla! Terve! (Kättelevät). (Mailman Heikki tulee navetasta). JURVA. Kuules Heikki! Kun olet kauroja vienyt tuonne niitylle, Luikesuon Ruskolle, niin hommaa niittokone sinne sarkain päähän... Naapurit olkaa hyvä... Lähdemme tästä aamukahville. Rantatuomas niittomiehineen meni sarkoja tarkastelemaan. (Lähtevät verkalleen menemään oikealle). LUIKESUO. Kuinka tuntui kone hyvältä? Kuulin että olitte eilen koettaneet. JURVA. No sillä katkeaa heinä kuin partaveitsellä. Ja meidän Laukkikin, vaikka on semmonen pienonen hevonen, veti aika kyytiä konetta. Tavallinen hevonen sen näkyy vetävän. LUIKESUO. Kyllä se sitten on paljoa keveämpi kuin se Aspoorini-kone, joka tässä takavuonna oli Antinjuntilla. Sitähän ei vetänyt kenenkään hevonen. JURVA. Aivan erimallinen tämä on. Tuota noin... itse kai sinä ajat? LUIKESUO. En missään nimessä. Enhän ymmärrä koko koneesta mitään... JURVA. Ei sinun tarvitsekaan muuta kuin ajat vaan hevostasi ja annat mennä minkä jaksaa. Tämä agronoomi Okmanni on luvannut nostaa ja laskea terän. LUIKESUO. No ajaa minä kyllä osaan ja otin minä ruoskan varaksi jos Rusko alkaisi vintturoida. JURVA. No hyvä tulee sitten. TÖRMÄ. Saisi nähdä kuinka tuossa käypi? Oikein tässä innostuu, vaikkei asia kuulukaan minuun. JURVA. Oletpa todistajana kuitenkin. (Justiinan ääni kuuluu). JUSTIINAN ÄÄNI. Tulkaapa nyt sieltä aamukahville. JURVA. Miehet, lähdemme nyt. (Menevät). MAILMAN HEIKKI (Ottaa viikatteen ja lähtee rantaan). JUSTIINA (Tulee). Heikki! Mene sinä ja käske Rantatuomaan isännänkin tulla kahville. Ja tule itsekin! (Menee takaisin). MAILMAN HEIKKI (Menee viheltäen rantaan). ÖKMAN (Tulee oikealta, haukottelee ja katselee taivaalle). Taitaapa tulla pouta monesta aikaa. Sopiihan pitää esitelmä pihalla. (Rantatatuomas tulee rannasta, johon hänen niittomiehensä ovat jääneet. Tervehtii Ökmania, kohottamatta lakkiaan). ÖKMAN. Hyvää huomenta! Ellen väärin muista on se talokas Rantatuomas tästä kylästä? RANTATUOMAS. Niin olen. ÖKMAN (Käy kättelemään). Ja teillä on tänään kilpaniitto! Kaikki siis näkee ennenkuin kuolee. Mitä vaan ajattelitte ruvetessanne kilpaa niittämään koneen kanssa! (Nauraa). RANTATUOMAS. Niitetyt ne ovat niityt täälläkin vaikka ei ole yhtään konetta ollut. ÖKMAN. Onpa tietenkin. Mutta toista on kuitenkin koneen niitto. Tappaatte vedon! RANTATUOMAS. Sittenhän tuon uskoo kun näkee. ÖKMAN. Se on sitä ennakkoluuloa! Sitä sitkeätä, itsepäistä suomalaisuutta, härkäpäisyyttä ja... RANTATUOMAS. Mitä te sanotte? ÖKMAN. Sanonpahan vaan että kaikenlaisia teille täällä johtuu mieleenkin! En ole muualla kuullut moisesta kilpaniitosta puhuttavan. RANTATUOMAS (Ylpeästi). Tämä on meidän asia eikä siihen pitäsi olla puhumista teillä enempää kuin muillakaan... JUSTIINA (Tulee). Rantatuomaan isäntä! Tulkaa käymään täällä sisällä! (Rantatuomas menee). ÖKMAN (Yksin). Siinä on yksi jästipää! Eiköhän hän vähä taltu jahka tässä aletaan niittää. Jahaa! Herttanen aamu nyt vaan on! Veli Ilola taitaa vielä olla unettaren helmassa. Illalla läksi hän uistille morsiamensa kanssa. Liekö tullut uistituksi! Taisi mennä yö kurttiseeraamisessa. Sievän tytön hän löysi. Eipä täälläpäin ole toista semmostakaan. No onneksipa olkoon hänelle. Hyvä mies on Ilolakin, kunnon vaimon kannattaakin. MAILMAN HEIKKI (Tulee rannasta). ÖKMAN. No moron Heikki! Mitä Heikille kuuluu? MAILMAN HEIKKI. Eipä muuta kun paljasta hyvää. ÖKMAN. Vai paljasta hyvää! Eikös Heikkiä vähä naurata kun niittokone tuli taloon. MAILMAN HEIKKI. Vähemmästäkin sitä tavallinen ihminen on byvillään. ÖKMAN. Heikkikö se on ollut puhemiehenä Nyrkkisen emännälle! MAILMAN HEIKKI. "Minä ja muut", sanoi Päivärinta. ÖKMAN. Heikki taitaakin olla hyvä puhemies. Niinpä on kuulunut, että Nyrkkisen emäntä ottaa miehen niinkuin... niinkuin... MAILMAN HEIKKI. Niinkuin apulantaa säkistä... ÖKMAN (Nauraa). No vaikkapa niinkin. Se on rahakas leski. Kerrotaan hänellä olevan ainakin viisikymmentätuhatta pankeissakin. MAILMAN HEIKKI. Ja siihen kaksi taloa... ja tämmönen emäntä... ÖKMAN. So, so. No, no! (Iso-Iivari, Musta-Pekka tulevat pihaan. Viikatteet ovat he jättäneet niitylle, ovat hienosti nousuviinassa. Ökman menee kujan taakse vasemmalle). ISO-IIVARI. Jo me konetta katselimme. Onpa pirussa sentään se terä kirkas ja pitkä ja semmoset hampaat kuin... niinkuin... MAILMAN HEIKKI. Niinkuin lohikäärmeellä. ISO-IIVARI. Niinpä tietenkin. Olla pitääkin. VESLA. Niin ilmankin, että heinä katkeaa. MUSTA-PEKKA. Niin vain, jo vain! Hohoo sentään! ISO-IIVARI. Ja siinä on niitä koukkuja, käyriä, rattaita ja ruutinkeja niinkuin... niinkuin... MAILMAN HEIKKI. Niinkuin masiinissa. ISO-IIVARI. Niinpä tietenkin. Olla siinä pitääkin. VESLA. Niin ilmankin. Kuinkapa muutoin! MUSTA-PEKKA. Jo vain, niin vain. Hih! ISO-IIVARI. Ja koko rustinki on niinkuin... on niin juuri kuin... MAILMAN HEIKKI. Niinkuin mikä juuri... ISO-IIVARI. Niinpä tietenkin. VESLA. Niin ilmankin. MUSTA-PEKKA. Niin Vain, jo vain. (Pyörähtää Leveästi ympäri, lyö näppiä ja laulaa): Ja Harsin Pekka se Jarhoisessa, hän se paljon hommaa: Sahaa käyttää ja viinaa myypi. Kenen ne lienevät omaa? VESLA. Lähe panemaan hevonen valjaisiin ja rupeamme koettamaan! ISO-IIVARI. Helvettiinkö se nyt meni? Tässä haihtuu paras humala ja mikä siitä niitosta sitten tulee. MUSTA-PEKKA. Onpa lasissa vielä tuolla saunan alla. Hei pojat! Hei pojat noita pitkiä pieksunvarsia ja tuota luhtaa kuin taikinaa! ISO-IIVARI. Niinpä tietenkin. MAILMAN HEIKKI. Niinpä tietenkin, niin ilmankin, niin vain, jo vain. Pekka on näenmä, laiskimmillaan. RANTATUOMAS (Tulee sisältä, höyryävä sikaari suussa). Nyt pojat lähdemme jo valmiiksi työpaikkaan! (Musta-Pekka pyörähtelee kantapäällä ympäri ja lyö näppiä). MUSTA-PEKKA. Noin vaan! RANTATUOMAS. Mies! olethan jo humalassa. MUSTA-PEKKA. Haista nyt! (Lyö näppiä ja rallittaa). RANTATUOMAS (Syrjään). Kahdesta ryypystäkö tuo nyt tuli hutikkaan! (Houkutteievalla äänellä). Miehet, lähdemme nyt! Pekka tule pois! (Hän menee itse edellä, toiset perässä, Pekka jälkimmäisenä näppiä lyöden ja rallattaen). MAILMAN HEIKKI (Katsellen heidän jälkeensä). Siinä menee yhteiskunnan miehiä! Oikein pulska sakki. Antaisi nyt vaan sitä viinaansa noille pöllöille pari ryyppyä mieheen vielä, niin kyllä tulee niittomiehistä nahkapoikia. ÖKMAN (Tulee sisältä, johon äsken meni). Kävivätkö nuo miehet tässä pihalla? MAILMAN HEIKKI. Kävivät. Sanoivat katselleensa meidän niittomiestämme. ÖKMAN. Tosi tästä taitaa tulla ainakin. Ovatko ne hyviäkin niittomiehiä nuo Rantatuomaan miehet? MAILMAN HEIKKI. Parhaimpia ne täällä päin ovat, varsinkin Iso-Iivari ja Musta-Pekka. Veslä nyt ei ole juuri miesten parhaita, vaan on niittomieheksi hänkin melkonen. ÖKMAN. Tosi tästä tulee. Tässä pitää alkaa hommata. Sekö se on se vankka rusko, jota Luikesuo äsken etehen talutti? MAILMAN HEIKKI. Se se on. ÖKMAN. Jahaa, jahaa. Missähän isäntä on? MAILMAN HEIKKI. Eikö liene pirtissä. ÖKMAN. Mutta Ilola? Hänenhän piti myöskin olla läsnä. Onko häntä näkynyt liikkeellä tänä aamuna? MAILMAN HEIKKI. Nukkumassa varmaan. Koko yön ovat olleet uistelemassa. ÖKMAN. Ovatko saaneet kaloja? MAILMAN HEIKKI. Saapihan pyytäjä aina. Siitä tuli Ilolasta vävy taloon. Niinkauvan hän kulki täällä neuvomassa, että otti tyttären palkakseen. ÖKMAN. Saikin hyvän palkan. Saisin minäkin semmosen ylimääräisen palkkion! MAILMAN HEIKKI. Katselkaa kaivon paikkaa tekin. Osasipahan oikeaan Söderqvistkin... ÖKMAN (Nauraa). Jaa, jaa, se se oli, se se oli! Kun en ole muistanut miten sitä sanotaan kun kosimaan mennään, vaikka Ilola minulle sitä jutteli. "Kaivon paikkaa katsomaan", ha, ha, ha. Vaan tuskin niitä enään olisikaan kaivon paikkoja katseltavanakaan. MAILMAN HEIKKI. On niitä vielä. ÖKMAN. Taitaa olla! MAILMAN'HEIKKI. On niitä. Tässä naapurissakin, Luikesuolla on saakelin leveä tyttö ja komea... (Jurva, Törmä ja Luikesuo tulevat sisältä). JURVA. Jaa. Agronoomi on jo hommassa. Tulivat niin varhain nuo Rantatuomaan miehet että... Kuinka olette hyvin nukkunut? ÖKMAN. On nukuttu. Hyvin olen nukkunut. Kilpaniitto tulee siis ainakin? JURVA. Tosi tässä on. Ei se usko tuo Rantatuomas muuten enkä minäkään anna tällä kerralla myöten. Kävipä sitten kuinka kävi! ÖKMAN. Oikein! Semmoselle härkäpäälle pitää näyttää. Ei muuta kuin menkää valjastamaan hevonen! Minä hiukan vaihdan pukuani! (Menee oikealle). MAILMAN HEIKKI. Tästä tulee lystiä kohta. JURVA. Onko se noille hupsuille antanut viinaa? MAILMAN HEIKKI. Kuinkas muuten! Luonto pitää olla kovana. Kyllä ne nyt niittävät kuudesta miehestä. JURVA. Ei se viina kauvaa auta. LUIKESUO. Viinat sillä on aina niityllä mukanaan. (Iso-Iivari, Vesla ja Musta-Pekka tulevat pihaan paitahihasillaan ja viikatteet olalla. Rantatuomas vähä jälempänä). ISO-IIVARI. Valmiina ollaan. Nyt niityn laitaan pian eli me lähdemme alottamaan. VESLA. Niinpä tietenki. Tulkaa panemaan mäsiini käymään! JURVA. Juuri heti. Malttakaa yks' viis' minuuttia. ISO-IIVARI. Saakeli kun tästä päästään... (Tekee niittoliikkeitä viikatteellaan). MUSTA-PEKKA (Veisaavalla äänellä: Ja pois makia mailma jää. Ökman tulee pieksujalassa ja paitahihasillaan). RANTATUOMAS (Saapuen miesten luo). Onko teillä tahkot tallella? VESLA. Tallella on tarvitessa. (Ottaa pieksun varresta tahkon). MUSTA-PEKKA. Norjan viiniä ja kartuusi tupakkaa... Ojan äijä raukka ja pappilan Samppi... hih ja haa! (Pyörähteiee kantapäällään). ÖKMAN. Nyt lähdemme. Onko koneöljyä riittävästi? JURVA. On. (Mailman Heikki kuiskaa Pekalle korvaan ja tarjoaa pikanellia). ISO-IIVARI. Poutapäivä ja hyvä ruoka! Nyt kukka katkeaa! (Tekee rohkeita liikkeitä). VESLA. Jo nyt masiinikin pikiä lykkää... MUSTA-PEKKA. Maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... Iivari! katsopa tuota lännen taivasta... (Lähtevät kaikin rantaan). MAILMAN HEIKKI. Lyökää pojat että maailma laulaa! Näyttäkää kuinka oikeat niittomiehet niittävät! Että tuo agronoomikin saapi viedä kotipuoleensa terveisiä täältä, kuinka täällä kolme komeaa miestä niittää enemmän kuin kaiken maailman Teeringit ja Ospuurnit. Lykkyä pojat! ISO-IIVARI (Kääntyen taakseen katsomaan). Nyt varekset heräävät ja kaakkurit kirkuvat, kun... VESLA. Ja Luikesuon Ruskolta patit pienenevät! MAILMAN HEIKKI. Nyt urheilijat menevät... Hellerei! JURVA (Kävellen kahakäteen). Sais nähdä, sais nähdä! MAILMAN HEIKKI. Hyvä tulee, hyvä tulee, sanoi Vuopion Alpetti. Katsokaas vaan kuinka ne hutikoissaan pyörähtelevät... JURVA. Kyllä minä muuten uskon hyvin käyvän, mutta jos osuisi kone menemään rikki... MAILMAN HEIKKI. Kyllä niillä niittomiehilläkin siksi joku paikka neuvoissa särkyy... JURVA. Ei sitä tiedä. Saisi nähdä... saisi nähdä. LUIKESUO (Huutaen pihalle). Jurva hoi! Tulkaa pois jo aletaan! JURVA (Huutaen Luikesuolle). Kyllä minä näen täältäkin! Antakaa mennä vaan! MAILMAN HEIKKI (Huutaen). Painuu vee! Lekoo! Huiluvee! (Koneen ääni alkaa kuulua. Hetken kuluttua kuuluu Rantatuomaan julma huuto): Sinä helvetin mustilainen, kun katkasit viikatteen! MUSTA-REKKA (Juoksee pihaan, katkennut viikate olalla). Vai pärepuuta kun päälle tulee... (Pihaan tullessa). Norjan viiniä ja kartuusi tupakkaa... Piru kun meni viikate poikki. Maatiaisrotunen... maatiaisrotunen. (Hän juoksee pihan poikki ja katoaa kujasta vasemmalle). JURVA Mitä tämä nyt on! MAILMAN HEIKKI. Nämä ovat Olympialaiset kilpailut. Tämä oli suomalainen juoksija joka jo vihkasi sivu... kyllä siellä vielä tulee muitakin... iirlantilaisiakin... (Nauraa ja menee katsomaan kujalle, johon Pekka katosi). Tuolla Pekka mennä vihmoo niinkuin piru olisi perässä. JURVA. Oliko se katkassut viikatteensa? MAILMAN HEIKKI. Vissimmästi, koska poikki näkyi olevan. JURVA. No eihän siitä sitten... No sepä nyt oli... MAILMAN HEIKKI. Te olette voittanut vedon. (Rantatuomas tulee täyttä vauhtia, läähättäen ja paitahihasillaan). RANTATUOMAS. Tuo mustilainen kun katkasi viikatteen... Eihän tästä... En minä... Uusi yritys... Menikö se tästä pihan lapi lurjus... Saisin hänet kämmeniini... Hohoo... MAILMAN HEIKKI. Turha vaiva juosta enään Pekan perässä. Hän meni kuin lentävä lintu, viikate pyrstönä perässä, pelkäsi tietysti selkäsaunaa ja tukan jauhatusta, jonka hän hyvin on ansainnut. Katkasee ensin viikatteen ja sitten lähtee lujaa vielä pakoon juoksemaan. Olisi saanut minulta viikatteen lainaksi... RANTATUOMAS. Ja niin hyvä viikate! Mitä tuolle kelvottomalle nyt teen? Ja miten minä nyt? Ei, pois minä heitän... MAILMAN HEIKKI. Te tappaatte vedon, — ei muuta. Menetätte niinkuin Hermansonni kortilla... RANTATUOMAS. Minäkö? (Hätäilee ja hoppuaa. Yrittää juoksemaan Pekan jälkeen, mutta palaa samaa vauhtia takasin. Huomaa Mailman-Heikin nauravan). RANTATUOMAS. Mitä perkelettä sinä naurat poika! Häh? Minä opetan sinut... (Hätäilee yhä enemmän. Niittymiesten joukosta kuuluu naurua). RANTATUOMAS (Viittailee niitylle ja huutaa.) Iso-Iivari ja Vesla! Heittäkää pois! Heittäkää pois! En minä ole vielä millekään. ÄÄNI NIITYLTÄ. Kone on niittänyt kohta puoli sarkaa. RANTATUOMAS. Niittäköön vaikka neljä. Haukkui vielä riivattu... JURVA. Mitäs otit lyhytjärkistä miestä niittomieheksi! Siinä se nyt oli. RANTATUOMAS. Siinä se nyt oli. Mutta en minä ole vetoa menettänyt! Vasa? JURVA. En tiedä, sillä sarka ei ole vielä kumossa. RANTATUOMAS. Tulinen helvetti kuitenkin... (Lähtee juoksemaan niitylle päin). JURVA (Menee kujalle). Jopa tuli ukolle hätä. Mielinpä häntä vähä kiusotella! Katsos vaan Heikki! Nyt on kohta sarka niitetty. Onpa lemmon vankka hevonen tuo Luikesuon Rusko. MAILMAN HEIKKI (Mennen Jurvan viereen). Ja tuo Ökmanni näkyy olevan hyvä hevosen ohjaaja ja koneenhoitaja. Niinhän tuo käy, että viheltää. JURVA. Minä en ymmärrä miten Pekka viikatteensa katkasi! Noilla saroilla ei pitäisi olla yhtään kiveäkään. MAILMAN HEIKKI. Se oli sallimus. Ottakaa ukko lujalle vaan! Tuolta se nyt juoksee vihasta vauhtia viikate-kappale kädessä. (Rantatuomas edellä Iso-Iivari ja Vesla perässä saapuvat pihaan. Törmäkin joukossa. Mailman Heikki menee sisälle, taakseen silmäten). RANTATUOMAS (Näyttäen Jurvalle katkennutta viikatetta). Katsokaas... katsokaas... Tämä on selvästi viilattu poikki vikaan. Katsokaa hyvät ihmiset: poikki vikaan on viilattu. Kummako sitten on, että katkeaa? JURVA. Ei vähääkään kumma. RANTATUOMAS. Siinäpä se onkin pykälä... TÖRMÄ. Mitäs panit poikki vikaan viilatun viikatteen? RANTATUOMAS. Viikate terve ja sileä kuin timantti-puikko, kun minä varteen köytin... Mutta kenen on työtä tämä viilaus? TÖRMÄ (Menee Jurvan viereen). Mahdoton minun on tietää. Mutta luultavasti on Pekka itse sen tehnyt. (Kuiskaamalla Jurvalle). Anna hänen olla alallaan. Jos pääsee suuttumaan, niin hän ei anna Aitamännikköä karjanäyttelyä varten. Elä ärsytä häntä! JURVA. Aivan oikein. En ollut sitä muistaakaan. RANTATUOMAS. Tämä on harmillista... Ja sen Pekan mänttään ruomaksi loukkoon... ISO-IIVARI. Tahallaan löi viikatteen poikki... VESLA. Mitä sitä hullua ottikaan niitylle! RANTATUOMAS. Pääasia on, ettei kumpikaan ole voittanut. Eikö niin Jurva? JURVA. Sanokoon tuo Törmä, joka tuntee lakia! TÖRMÄ. Kyllä se tavallaan on niinkin, mutta miks'eivät nämät toiset niittäneet? RANTATUOMAS (Kääntyen kiivaasti Ison-Iivarin ja Veslan puoleen). Niin, miks'ette niittäneet? Sanokaapa! ISO-IIVARI. Huusitte itse, että heittää pois! VESLA (Kuiskaa Rantatuomaan korvaan). RANTATUOMAS. Ei puhettakaan enään! Viinat minä vielä teille kelvottomille... VESLA. Kyllä muistamme tämän asian! RANTATUOMAS. Niin tehkää! Mitä Törmä arvelee? TÖRMÄ. Arvelenpa, että on parasta että et toista kertaa enää lähde niittokoneen kanssa kilpaa niittämään. Katsopa tuonne. Nyt on yksi sarka jo niitettynä... RANTATUOMAS (Katsellen äänetönnä niitylle päin). ÖKMAN (tulee.) Yks' sarka on niitetty! Ja hyvästi lähtee. On kerrassaan vankka ja hyvä konehevonen tuo Luikesuon Rusko. Vaan nyt pitää antaa vähä levähtää ennenkuin alotamme toista sarkaa. (Kääntyen Rantatuomaaseen päin). Mutta mihinkä isäntä karkasi miehineen. Mitä minä näen? Täällähän niittomiehet seisovat, aseet olalla kuin sodasta palaavat soturit. Jätitte taistelutantereen... MAILMAN HEIKKI (Joka on tullut sisältä. Puhuu juhlallisella äänellä kuin runoa lausuen). Ei niin. Heitä päällikkönsä kutsui pois rintamasta ankarasta. Sillä kolmas mies nousi pilviin... ja palaa sieltä valkosena herran enkelinä. ÖKMAN (Nauraa). Vai jo nousi taivaaseen! Entäs nämä toiset miehet? MAILMAN HEIKKI. Niistä tehdään apulantaa... superfosfaattia... kainiittia ynnä muuta... RANTATUOMAS (Vihasena Heikille). Sinä suukko lurjus siinä! (Heikki vilahtaa väkijoukon läpi navettaan päin. Iso-Iivari ja Vesla tarjoavat viikatteita Rantatuomaalle ja jättävät ne lopulta kaivoa vasten nojalleen). ISO-IIVARI. Siinä olkoon, koska ei isännälle kelpaa. VESLA. Olkoon siinä ikänsä ja viisi päivää. ÖKMAN. Jaa, jaa Rantatuomaan pappa! Vieläkö tekee mieli lähteä minun kanssani kilpaa niittämään? Menetitte vedon, että paukahti. RANTATUOMAS. Minäkö? (Iso-livari ja Vesla poistuvat vasemmalle). MAILMAN HEIKKI (Huutaen, että kuuluu kovemmalta kuin muiden poru). Menettänyt on Rantatuomas vedon, sehän on selvää. Laittakoon tähän taloon nyt kesämiehen, että minä pääsen maailmalle. ILOLA (Tulee unisena oikealta). Mikä kansankokous täällä on? Ja mikä tämä huuto ja poru? MAILMAN HEIKKI. Tässä on vähä yhteistoimintaa. (Ökman nauraa ja selittää ruotsiksi Ilolalle miten Rantatuomaalle on käynyt ja selittäessään viittoo käsillään). ILOLA (Nauraa ja menee joukkoon). JURVA. No me annamme asian olla. Ei ole voittanut eikä ole tapannut kumpikaan. RANTATUOMAS. Juuri niin. TÖRMÄ. Mutta koska yritätte toisen kerran kilpasille paremmalla onnella? ILOLA. Ei semmosia hullutuksia enään, Rantatuomas tilaa koneen hänkin, niin ei tarvitse yhtään Isoa-Iivaria eikä Veslaa... MAILMAN HEIKKI. Eikä Mustaa Pekkaa... ILOLA. Niin, eikä Mustaa Pekkaa. Vaan mitä arvelette Rantatuomas? RANTATUOMAS. No saanpa miettiä. LUIKESUO (Huutaen niityltä). Agronoomi hoi! Tulkaa niittämään! Rusko on jo kylliksi levähtänyt. ÖKMAN (Huutaen takaisin). Pankaahan piippuunne ja vartokaa vähäsen. JURVA (Katsellen taivaalle ja lännelle päin). Niinpä se vetää nuoskeaksi nuo pilvet ja länsikin lientelee. Kun nyt ei vaan tulisi sade. Heikki! alapa hommata liiterin ullakosta rihmoja, että saamme heinämme haasioihin, jos tässä näyttäisi pouta käyvän epävarmaksi. (Ilolalle). Tulitko katsoneeksi paromeetteriä? ILOLA. En ole tänä aamuna katsonut! (Ökman ja Jurva kuiskailevat keskenään. Ilola menee sisälle). ÖKMAN (Menee ja lyö tuttavallisesti Rantatuomasta olkapäälle). No, miten se on isäntä...? Annatteko Aitamännikköä karjanäyttely-kentäksi? Teille kai on Jurva siitä puhunut! Se olisi erittäin sopiva paikka: kuiva, sileä kangas ja kylliksi puita, joihin lehmiä voi sitoa kiinni. MAILMAN HEIKKI. No antaapa tietenkin... (Menee perälle ulkohuoneisiin). RANTATUOMAS. Onhan siitä Jurva puhunut. — No miks'en. — Onpa siinä sijaa... on sijaa vaikka koko kylän karjalle. ÖKMAN. Minä kiitän kaikkien osanottajien puolesta! Ensi syyskuussa siis... noin loppupuolella kuuta, ehkä viides- tai kuudeskolmatta päivä on näyttely päätetty pitää. Onko muuten jo tietona yleensä että karjanäyttely on päätetty pitää? TÖRMÄ. On kyllä kuulunut. RANTATUOMAS. Ja paljon siitä on puhuttu ja tingattukin. Ja lienee noita jo "näytelmään" aijotuita lehmiä kukin karjastaan katsellutkin, että minkä veisi... Vaan niitähän on niin vähä Mikkeliksi poikivia lehmiä... ÖKMAN. Eivät ne tarvitse olla Mikkeliksi poikivia lehmiä... RANTATUOMAS. Ei kai niitä ummessa olevia lehmiä palkita? ÖKMAN. Kaikki hyvämerkkiset lehmät palkitaan, osaksi rahalla, osaksi diploomeilla. RANTATUOMAS. Vaikka ummessakin ovat? ÖKMAN. Vaikka olisivatkin ummessa. (Luikesuo kävelee niityltä piippuaan poltellen). RANTATUOMAS. Sepä minusta kummaa on. Mistä sen sitten tietää minkä verran on maitoa, kun ne ovat ummessa... ÖKMAN. Tietää sen. LUIKESUO. No jopa se minulta herra karkasikin. Tuli ikäväksi yksin olla, kun muut kaikki täällä tuumailevat. ÖKMAN. Kyllä me niitetyksi saamme, kyllä luokoa tulee tuolla koneella ja tuommosella hevosella. — Levähdämme! (Hilja juoksee poikki pihan navettaan ja hetken kuluttua Justiinakin, vati kädessä). LUIKESUO. On peto sentään semmonen niittomies, tuo kone, että olisi siinä kummasti käynyt Rantatuomaan niittomiehille, vaikkei Pekalla olisi viikate katkennutkaan... RANTATUOMAS. Mistäpä tiedät sen summia sanoa! LUIKESUO. Hyvinkin tiedän. Jos elän vielä tulevaan kesään, niin koneen ostan. ÖKMAN. Ostakaa nyt jo täksi kesäksi. Vastahan heinänteko alkaa! LUIKESUO. Ensi kesäksi ostan. JURVA. Tuskin minä enään niitänkään ennenkun pannaan entiset niitokset haasioille. TÖRMÄ. Tosi. Tuolla kyllä pian poikki saapi kunhan vaan ehtisi saada haasioille. JURVA. Ei ole varmaa poudastakaan... LUIKESUO. Joo, ja liian hyvää heinikkoa tuo on sateen pilattavaksi. JURVA. Lientelee tuo länsi... TÖRMÄ. Ja itään kääntyi tuuli. (Ilola tulee sisältä pyöreä paromeetteri kädessä). JURVA. Kas sitä! Sepä oli hyvä, että toit. Onko se laskenut tai noussut sitten eilen illan? ILOLA. On hiukan nossut. Jos vähä nyt sataakin niin ei ainakaan sada pitkälti, sillä tämä näyttää kaunista ilmaa. (Kaikki kokoontuvat paromeetteria katsomaan). RANTATUOMAS. Herrain hullutuksia tuokin. TÖRMÄ. Tuo näkyykin olevan isompi ja vähän erilaisempi muutenkin kuin pappilan ilmantietäjä, jonka olen nähnyt. ILOLA. Tämä onkin ihan uudenaikainen. RANTATUOMAS. Seinäänpä se löi Piippulin patruunikin ilmantietäjänsä viime kesänä. Ha, ha, ha. Poutaa oli luvannut monta päivää ja patruuni niitättää, että monen lehmän heinät parhaita ketoja... niin alkaakin sataa ja sataa melkein viikon... Silloin oli patruuni kiivastunut ja vienyt "tietäjän" räystään alle... että eikö ala sadetta tietää, kun vesi päälle valoaa. Vaan ei ollut riivattu totellut sitäkään. Mutta jo totteli kun patruuni läiskäytti kivijalkaan, että vieterit ja renkaat pirskailivat kuin pakkastähdet taivaalla... ha, ha... ILOLA (Erikseen). No tuo mies on tolvana loppuun asti. ÖKMAN (Nauraen). Onpa kiivasta miestä se Piippuliinin patruuni. Kyllä tekin vissiin löisitte seinään!' RANTATUOMAS. Epäilemättä, mutta minulla ovatkin omat sateenmerkit, jotka eivät petä. ILOLA (Menee oikealle paromeeteri kädessään. Mailman Heikki käy silloin tällöin näyttämöllä ja hommailee. Tuo ison köysikimpun olallaan ja menee niitylle päin. Hilja ja Justiina kulkevat myös pihan läpi). ÖKMAN. Minkälaisia sateen merkkejä isännällä on? RANTATUOMAS. Niitä on monenlaisia. Mutta nyt minä taidan lähteä. Heinäntekoon tästä pitää minunkin alkaman. Vaan eipä se taida tulla pouta vielä tänä päivänä...(Kääntyen jurvaan päin). Asiat ovat siis niinkuin ennenkin? JURVA. Niin ovat. TÖRMÄ ja LUIKESUO. Niin ne ovat, ettei maksa vaivaa ruveta koneen kanssa kilpailemaan. RANTATUOMAS. Ei sitä vielä niin varmaan tiedä. ÖKMAN (Lyö Rantuomasta olalle). Pois vanhat ennakkoluulot pappa! Ja ostakaa kone tekin! RANTATUOMAS. Saanen miettiä. ÖKMAN. Ja terve tulemaan karjanäyttelyyn! RANTATUOMAS. On se tuuma tulla. Ehtineeköhän siksi poikia meidän "KulIankukka?" ÖKMAN. Tuokaa pois vaan "Kullankukka", poiki eli ei. RANTATUOMAS. On se "Reesanttikin" lehmien lehmä. ÖKMAN. Reesantti tuokaa myös. (Rantatuomas hyvästelee Ökmania ja on aikeessa lähteä). TÖRMÄ. Unehutathan takkisi! RANTATUOMAS. Ka niin, ka niin. (Mailman Heikki tulee, Rantatuomaan takki kainalossa). MAILMAN HEIKKI. Tunsin takin leveydestä, että tämä on Rantatuomaan papan... Tuoss' on leiviskäsi, jos et usko niin punnitse. Niin leveää takkia ei ole monella talon Jussilla. RANTATUOMAS (Hyvästelee ja menee). MAILMAN HEIKKI. Nolonpana oli härkä lähtiessään kuin tullessaan. (Menee perälle). ÖKMAN (Nauraa). Härkä! Härkä! Nyt muistan. Hänhän se juuri on haastattanut Söderqvistin siitä kesällisestä... "härittelemisestä". TÖRMÄ. Sama mies. Mutta kuuluu nyt sanoneen, ettei hän viitsi kuitenkaan alkaa käräjöidä. JURVA. Niin on kuulunut. Mutta kummasti hän nolostui ja meni vähäpuheiseksi. Näin nolona en muista häntä koskaan nähneeni. TÖRMÄ. Häpeissään hän näytti olevan. Tietenkin olisi hän menettänyt vedon, vaikkei Pekan viikate olisi katkennutkaan. LUIKESUO. Epäilemättä. Eihän siinä kolme miestä riitä, olkoot kuinka hyviä niittäjiä tahansa. ÖKMAN. Myönnätte sen! LUIKESUO. En minäkään sitä noin mukavaksi uskonut ennenkun itse näin. Mutta lähdemmekö niittämään toista sarkaa? JURVA. Annamme olla nyt. Pane sinäkin hevosesi sinne kedolle syömään. Tässä tulee heti aamiaisen aikakin. ÖKMAN. Pian sillä niitetään vaikka koko talon kedot LUIKESUO. Kyllä sillä vaan kukka katkeaa. (Menee niitylle). TÖRMÄ. Oli minulla aije kysyä tuleeko sitä tänä iltana pidetyksi esitelmä karjaroduista? ÖKMAN. Sitä varten kyllä olen nyt matkalla. Alakylässä pidin tullessani joka kylässä esitelmän. Jos väkeä karttuisi puhuisin mielelläni. TÖRMÄ. Luulisi ainakin jonkun verran karttuvan. ÖKMAN. No saamme nähdä. Minun tarkotukseni tällä matkalla on vaan yleensä käydä neuvomassa niin maanviljelyksessä kuin karjanhoidossakin. TÖRMÄ. Niin on kuulunutkin. JURVA Pitääpä minunkin nyt lähteä tästä katselemaan minkälaista jälkeä siellä niittokone on tehnyt. (Lähtee niitylle Törmän kanssa). ÖKMAN. Jaa, jaa. On tämä hommaa neuvoa maalaisia! Mutta on se peijakkaan hauskaakin välisti. Tuommonen ukkokin kuin tuo Rantatuomas... ne semmoset ne vissiin ovat niitä tosi suomalaisia. (Kävelee ja pistää paperossin palamaan). Mutta on se hullua jos se Söderqvist... Naida nyt talonpojan leski! Ei, kyllä se on Maailman Heikin valetta... Merkillinen hunsvotti hän näkyykin olevan... Johan hän lupasi minullekin toimittaa eukon... Joudumme tässä naimisiin joka sorkka. (Ilola tulee). ILOLA. Jopa täältä ovat ukot menneet. ÖKMAN. Meni isäntäkin tuonne saralle. ILOLA. Tästä kilpaniitosta kannattaisi panna juuri uutisen sanomalehteen. ÖKMAN. Vähäpätösempiä asioita kertovat sanomalehdet. Mutta kyllä minä luulen, että tämä juttu kuuluu muutenkin. Tuota noin... Oletko kuullut missä veli Söderqvist nyt majailee? ILOLA. Olen kuullut, että hän toissa päivänä olisi tullut Nyrkkiseen. ÖKMAN. Kaivon paikkaako vielä katselee? ILOLA Kuuluu jo katselleen? ÖKMAN. Mutta eiköhän se lopultakin ole juorupuhetta, että Söderqvist? ILOLA. Huhuna minäkin pidin, mutta tosi taitaa olla. Ei sitä olisi uskonut Söderqvististä, joka yleensä ei ole voinut sietää maalaisia... ja muutenkin semmonen hieno mies... ÖKMAN. Niin, mutta viisikymmentätuhatta! ILOLA. Sehän siinä taitaa painaa. Eikähän Nyrkkisen leski ole mikään epämiellyttävä ihminen. Liiaksi ylpeä, mutta muuten tavallinen maalainen. Ei hullumpi ollenkaan. Semmonen rahasto ja kolme taloa. ÖKMAN. Söderqvist saa kiittää onneaan. Itse on hän köyhä rotta eikä muutenkaan mikään "nero". Eläähän hän tästä puolin maaten ja mässäten... ILOLA. Nyrkkisen emäntä on kiivas ja toimelias ihminen. En minä usko että hän sallii herransa seljällään makailla ja kattoon syljeskeliä. Kiivas eukko. ÖKMAN. Ei haittaa jos välisti kohentelee tuulluttelemaan. Vai on asia jo varma? ILOLA. Niin olen kuullut. Lähde sinäkin uimaan! Aijon juuri lähteä ennen aamiaista. ÖKMAN. Enpä minä ole niitä uimamiehiä. ILOLA. Et usko kuinka äärettömän hauskaa on vedessä... tämän talon rannassa varsinkin, jossa on kova hiekkapohja eikä yhtään kiveä! Tule pois vaan! (Aikoo mennä rantaan). HILJA (Rientää Ilolan jälkeen). Ota veikkonen pyheliina! Onko sinulla saippuaa? ILOLA. Kiitos! On minulla saippua taskussa. HILJA. Eikö agronoomi Ökmankin mene uimaan? ÖKMAN. Ehkä keskipäivällä käyn. (Hilja menee sisälle, Ilola rantaan. Mailman Heikki tulee niityltä päin). MAILMAN HEIKKI. Tosi kuuluu olevan, että tulee siitä agronoomi Söderqvististä Nyrkkisen isäntä. ÖKMAN. Sinä vaan toimitit ne mieheksi ja vaimoksi, että paukahti. Se se nyt jotakin on. Mainio sinä puhemies kuulut olevan. MAILMAN HEIKKI. Viheliäinen heidät olisi yhteen toimittanut jos tiesin, että siitä tosi tulee. Vaan kyllä minä hyvin ymmärrän kuinka on kosiminen käynyt eli miten kaivonpaikkaa on katsottu. Emäntä on kehuskellut tavaroitaan ja sanonut paljonko on pötyä pankissa... Akka siinä on kosinut, se on selvää. ÖKMAN. Vai on peevelillä niin paljon rahaa pankissa, että viisikymmentätuhatta! Se on jo iso läjä ja maalaisoloihin verraton summa... MAILMAN HEIKKI. Niin sanotaan. Mutta sen minä kyllä tiedän, että aisoissa siinä miehen pitää olla, kun emäntä silmäparillaan kilistelee... Mutta mikä kärryn päry sieltä nyt kuuluu? (Menee kujalle katsomaan). Piru vie onkin Nyrkkisen ori... ja Nyrkkisen emäntä ja agronoomi... tänne tulevat... Nuori pari tulee... ÖKMAN (Rientäen hänkin kujalle). Ne ne ovat! He nousevat rattailta tiehaarassa. MAILMAN HEIKKI. Minä taidan ottaa ja lähteä niitylle tästä. ÖKMAN. Elä mene! Ota ja huuda hurraata nuorelle parille. MAILMAN HEIKKI. Ei sovi sortille, että pannaan leipää kortille. (Lähtee niitylle). Minua ne saisivat kiittää! Hyvät ryypyt saisi tuo agronoomi pestouvata puhemiehelleen. ÖKMAN. Hyvänkin humalan ja uuden paidankin. (Agronoomi Söderqvist ja Nyrkkisen emäntä tulevat kujasta. Emäntä venyy agronoomin käsivarressa. Juhlapuvussa kumpikin). ÖKMAN. Mitä minä näen! Veli Söderqvist... SÖDERQVIST. Sama mies. Ja tässä morsiameni... tunnetteko toisianne... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Tämähän pitäsi olla se Ökmanni. (Ökman kättelee ja toivottaa onnea). SÖDERQVIST. Näin saattaa käydä maailmassa... ÖKMAN (Katselee Nyrkkisen emäntää, joka kumartuu kengännauhojaan solmiamaan). Niin saattaa käydä. Kun katselee teitä niin... Tehän sovittekin erinomasen hyvin pariksi... Pulska pari onkin... SÖDERQVIST. Mitäpä siitä on nuoruudesta ja kauneudesta... se katoaa ja kuihtuu... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Joo. Eikä sitä ole köyhän kanssakaan niin hauska olla. Kun alkavat rahat käydä lantiksi, niin hätä ja tora tulee. ÖKMAN (Syrjään). Kylläpä taitaa olla aika akka! Silmätkin kiiluvat kuin pirulla... SÖDERQVIST. Talonväki ja nuori pari on tietysti kotosalla? ÖKMAN. Ovat. Ilola meni uimaan. Tässä on ollut koko aamun semmosta hommaa sen kilpaniiton kanssa... SÖDERQVIST. Aivan oikein. No kuinka luonnistui niitto? ÖKMAN. Ei siitä mitään tullut. SÖDERQVIST. Ei tullut mitäänkö? (Emäntä silmii pukuaan). ÖKMAN. Niin. Eräs Rantatuomaan miehistä katkasi viikatteensa heti alussa, joten niittäminen keskeytettiin. (Emäntä tirkistelen niitylle ja oikealle. Hilja ja Justiina tulevat sisältä). HILJA. No mutta Nyrkkisen emäntä! Saako toivottaa onnea? Ja herra Söderqvist! Terve tulemaan! NYRKKISEN EMÄNTÄ. Saapi toivottaa. (Hilja kättelee ja toivottaa onnea). HILJA. Käykää sisälle! Käykää sisälle! NYRKKISEN EMÄNTÄ. Me tulemme. Teillä on, näemmä, heinäntekoon ruvettu. Huomenna aletaan meilläkin. HILJA. Vasta tänään on niitetty. Me kuulimmekin jo eilen kihlauksestanne! NYRKKISEN EMÄNTÄ. Me palasimme eilen kaupungista kihloja ostamasta. Agronoomille minä ostin kultakellon... (Menee ja ottaa Söderqvistin liivintaskusta kellon). Tulesta Hilja katsomaan oikein pulskaa miehen kultakelloa! (Söderqvist koettaa estää, mutta emäntä vetää väkisten kellon taskusta). NYRKKISEN EMÄNTÄ. Kyllä tätä kelloa viitsii näyttää, tämmöstä ei ole koko seurakunnassa. Tulkaapa katsomaan... Justiina tule sinäkin. Se kello näkyy ja tuntuu myöskin miehen taskussa, mutta kyllä sillä on hintaakin... ÖKMAN. Joko kuinkakin kallis on? NYRKKISEN EMÄNTÄ. On niin kallis, ettei semmosta vaan mökin miehet osta. (Kaikki kokoontuvat katsomaan. Söderqvist näyttää olevan kovin hämillään). ÖKMAN. Kelpaa olla sulhasmiehenä, kun morsian tuollaisia lahjoja ostelee. Semmosia morsiamia ei monta ole... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Mainio kultaseppäkin. Ja olen minä vähän muutakin... SÖDERQVIST (KärsimättÖmästi ja kävellen loitommaksi). Niistä nyt ei vielä kannata puhua! HILJA. Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisälle! JUSTIINA. Niin olkaa hyvä. NYRKKISEN EMÄNTÄ. Läksimme vaan katsomaan teidän kilpaniittoanne, mutta emme ehtineetkään. (Söderqvist ja Nyrkkisen emäntä menevät Hiljan perässä oikealle). ÖKMAN (Nauraa). No jo siinä on vakka kantensa valinnut. JUSTIINA. Kuka olisi uskonut! Herroista se on emäntä puhunutkin siitä saakka kun leskeksi jäi... ÖKMAN. No nyt sai herran. Saapa kuulua onko emäntä alamainen miehellensä niinkuin Saara ennen... JUSTIINA. Jos entisellään vielä on niin tuskin kutsuu herrakseen. (Mailman Heikki tulee). Siinäpä Heikki kuin kutsuttu. Mene nyt Heikki tuonne saunan luo ja käske miesten tulla aamiaiselle. MAILMAN HEIKKI. Käsken kaikki? JUSTIINA. Isännän, Luikesuon ja Törmän. MAILMAN HEIKKI. Elkää vaan ravitko Nyrkkisen emäntää! (Menee). JUSTIINA. Agronoomi on hyvä ja käy aamiaiselle. ÖKMAN. Minä kiitän. Menee emännän perässä. Samalta päin tulevat Luikesuo ynnä muut. Esirippu alas. Kolmas näytös. Rantatuomaan talon takana oleva männikkö. Kirkas syyskuun päivä. Oikealla Rantatuomaan kartano. (Rakennuksia ei kuitenkaan näy). Vasemmalta lähtee polkuja maantiehen. Kellojen kalketta ja ammumista kuuluu männiköstä. Väkeäkin näkyy liikkuvan taaenpana. (Rantatuomas, Luikesuo ja Törmä). RANTATUOMAS. Jaahah! Lehmiä alkaa karttua. Voipi tulla tästä isompi näytelmä kuin Alakylässä. LUIKESUO. Jos vaan kaikki tuovat, jotka ovat aikoneet, niin kyllä karttuu lehmiä. TÖRMÄ. Osui näin hyvä ilmakin... RANTATUOMAS. Kullankukka ja Reesantti meiltä tuodaan ja jos eivät ne saa palkinnoita niin sitten ei yksikään. Olen katsellut noita lehmiä, jotka jo ovat tänne tuodut! Lamassa kaikki ja pieniä kuin muurahaisia! Mutta meidän kullankukka! Peto kun on takaakin leveä kuin varsova tamma ja lihava, että on pehmeäkin kuin polsteri. Siinä on kokoa ja siinä on näköä! LUIKESUO. Kuulut koko kesän lihottaneen... paljasta apetta ja kylvöheiniä syöttänyt... TÖRMÄ. Ja navetassa pitänyt. Kummako on että on lihava. RANTATUOMAS. Se ei tule täällä kysymykseen millä se on lihotettu ja missä sitä on pidetty. Pääasia on, että se on komea ja korkeamaitonen. LUIKESUO. Mutta jos se ei olisikaan pääasia. Sen mukaan kuin Ökmanni minulle selitti niin... lihavuutta ei pidetä välttämättömänä, vaikka kiitoksen sekin tietysti ansatsee. RANTATUOMAS. Se on sama mitä Ökmanni sanoo. Ei hänen äänensä yksin kuulu. Niin sanoi tämä toinen — Söderqvist — kun meillä kävi, että eipä hän ole nähnyt noin kaunista lehmää muualla kuin eräässä rusthollissa etelä-Suomessa. LUIKESUO. Vai niin sanoi Söderqvist? TÖRMÄ. No jo te olette heittäneet sen käräjäasianne sikseen? Vai kuinka? RANTATUOMAS. Jo minäkin lepyin, kun tulivat yhdessä Nyrkkisen emännän kanssa sovintoa hieromaan... ja lupasi käydä ilmaseksi neuvomassa luujauhon kylvöäkin... TÖRMÄ. Se nyt oli oikein, että sovitte. Parempi se on laiha sovinto kuin lihava riita. LUIKESUO. Paljoakin parempi. RANTATUOMAS. Joo. Ja ajattelin sitäkin, että kun tulee palkintotuomariksi, niin voipi sortaa kun ollaan vihoin. Vaan nyt sen on pakostakin pitää minun puoltani: minun maani päällä on tämä näytelmä ja voin minä käräjäasian ottaa vielä kysymykseen... TÖRMÄ. Tuskin vaan tulee persoonallisista syistä sinun lehmillesi palkintoa panemaan! RANTATUOMAS. Pakosta se nyt on. TÖRMÄ. Ole joutavia! RANTATUOMAS. Ole sinä! (Menee vasemmalle). TÖRMÄ. Uskonpa että pappa pahoin pettyy luuloissaan. LUIKESUO. Epäilemättä. Agronoomi Okman sanoi varmaan ettei palkita muita kuin maatiaisrotusia lehmiä. TÖRMÄ. Siinäpä se on. Ja Rantatuomaan lehmistä ei kumpikaan, jotka tänne tuodaan, ole maatiaisrotusia. Sen verran minäkin pääsin käsitykseen minkälaiset ne maatiaisrotuset lehmät ovat. LUIKESUO (Nauraen). Lyhytjalkasia ja suoraselkäsiä... kallipää töpsiä... TÖRMÄ. Juuri niin. (Nyrkkisen emäntä tulee juoksujalassa hengästyneenä vasemmalta). NYRKKISEN EMÄNTÄ. Hyvä isä mieskullat! Tulkaa apuun pian! Hoi, hoi! Meiltä pääsi irti... Mutta tulkaa! Joutukaa! TÖRMÄ. Mikä on hätänä? Mikä pääsi irti? NYRKKISEN EMÄNTÄ. No kun Mailman Heikki lähti meidän "Mattia" tänne taluttamaan, niin ryöstäytyi irti juuri tuossa kun polkua tänne käännytään... Tulkaa hyvät miehet, että saataisiin kiinni! LUIKESUO. Karkasiko se metsään? NYRKKISEN EMÄNTÄ. Metsään pani, että risut poukkivat. TÖRMÄ. Pelästykö se? NYRKKISEN EMÄNTÄ. Omia aikojaan se lähti hyppyyn. LUIKESUO. Eikö Mailman Heikki lähtenyt takaa-ajamaan? NYRKKISEN EMÄNTÄ. Juoksimme me Heikin kanssa perässä minkä sielu sieti... Mutta mihin lie joutunut Heikkikin. TÖRMÄ. Eiköhän tuolla ole nuorempia miehiä vasikkaa hakemaan. Emme me, vanhat miehet kuitenkaan saa laukkaavaa sonnivasikkaa kiinni. LUIKESUO. Siinä on tekemistä nuoremmallakin, jos metsään kerkiää. Minusta äsken Veslakin tuolla pyörähteli. Tahtokaa häntä, hän on hyvä juoksija! NYRKKISEN EMÄNTÄ (Lähtee perälle huutaen): Vesla hoi! Onko Veslaa täällä näkynyt? TÖRMÄ. Luulenpa, että on Mailman Heikki taas konstaillut... LUIKESUO. No sen nyt arvaa, että Heikki sen tahallaan päästi irti. Kestää sitä hulliaisen härkävasikan perässä juosta. Sattuu niin meni ikupäiväksi... (Nyrkkisen emäntä katoaa männikköön). TÖRMÄ. Heikkihän se kuului kesälläkin Mustan-Pekan viikatteen viilanneen poikkivikaan, silloin kilpaniiton aikana. LUIKESUO. En ole kuullutkaan. (Söderqvist tulee oikealta. Tervehtii katellen Luikesuota ja Törmää). SÖDERQVIST. Luikesuon isäntä on hyvä ja tulee tänne taloon. Teidät on valittu palkintotuomariksi ja meillä on yhteinen keskustelu ennen näyttelyn alkua. Teidänkin läsnäolonne on tarpeellinen. LUIKESUO. En minä juuri ole mikään lehmäin tuntija ja... SÖDERQVIST. Niin ovat kuitenkin paikkakuntalaiset sanoneet ja sen nojalla on teidät valittu. — Näyttääpä tänne karjaa karttuvan. — No tuopiko Törmä yhtään lehmää? TÖRMÄ. Kyllähän se eukko on nimikkonsa aikonut tuoda, vaikka tuskin kannattaisi: on pienenlainen ja laihakin. SÖDERQVIST. Ei se mitään. Jaa, mutta me lähdemme Luikesuo! Toiset vartovat meitä! (Nyrkkisen emäntä tulee vauhdissa vasemmalta, huivi valuneena hartioille). SÖDERQVIST. Matilda mitä sinä juoksentelet? NYRKKISEN EMÄNTÄ. No hyvä ihminen kun Matti pääsi irti ja juoksi metsään enkä saa ketään hakemaan. Vesla vihollinenkin nauroi vaan... SÖDERQVIST. Antaa mullikan mennä! Kuka sitä sitten talutti, kun se irti pääsi? NYRKKISEN EMÄNTÄ. No Mailman Heikki! Tuli tiellä vastaan niin... SÖDERQVIST. Sitten se lurjus on sen tahallaan päästänyt irti! Olisipa sinun pitänyt tuntea Mailman Heikin! NYRKKISEN EMÄNTÄ. Niin sinä sanot, mutta luuletko olevan helppoa talutella nuorta sonnia, joka hyppii ja teutaroipi... ja toisia lehmiä minun täytyi ajaa Marin perässä... SÖDERQVIST. Minkäpä sille nyt tekee! Tottapa se sieltä kotiintuu... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Mutta nythän se juuri pitäsi olla... näyttelyssä... Lähe sinä nyt hyvä Hyyky juoksemaan... Tuonne päin se karkasi... SÖDERQVIST (Suuresti kummeksuen). Minäkö? NYRKKISEN EMÄNTÄ. Niin juuri. Enhän saa ketään kumppanikseni.. SÖDERQVIST. Minä en missään tapauksessa jouda ja muutenkin... TÖRMÄ. Niin ja muutenkin... Eihän emäntä nyt raaskisikaan nuorta, tulevaa aviomiestään panna juoksemaan vasikan perässä! NYRKKISEN EMÄNTÄ. Olkoon sitten siellä. (Lähtee perälle. Söderqvist ja Luikesuo oikealle). TÖRMÄ. Mitähän lie ajatellut agronoomi? (Jurva ja Justiina sekä Ilola käden mutkassa taluttaen Hiljaa tulevat vasemmalta). JURVA. Onhan täällä jo karjaa mitä hyvänsä. Ja toisia näkyi tuolla tiellä olevan tulossa. ILOLA. Toden totta! Tästähän tuleekin oikein mahtava näyttely. Enpä olisi uskonut. TÖRMÄ. Ellen väärin muista on Jurvan emäntäkin valittu palkintotuomariksi. Saatte joutua nyt toisten joukkoon, he pitävät neuvottelua Rantatuomaalla. JUSTIINA. Joko lienee Luikesuon isäntä mennyt? TÖRMÄ. Vasta meni. Söderqvist kävi jo hoputtamassa. JURVA. Parasta että lähdet sitten heti. JUSTIINA. Niin taitaa olla. (Menee oikealle). ILOLA. En minä vaan nähnyt yhtään maatiaislehmää vielä äsken. JURVA (Osottaen perälle). Siellä oli ison männyn tyvellä pieni valkonen lehmä. Luulen että se on Kariojan Jaakon Hillonhukka. Lähdetäänpäs katsomaan! ILOLA. Lähdemme vaan! TÖRMÄ. Joutaapa tästä. (Mailman Heikki tulee juosten vasemmalta). MAILMAN HEIKKI. Tuusan jääveli kun Nyrkkisen Matti karkasi metsään ja emäntä kiroaa ja itkee tuolla tienvieressä... Tuusan jääveli... Emäntä lupasi antaa sen kultakellon, jolla on kihlannut agronoomin sille, joka saapi Matin kiinni ja tuopi tänne näyttelyyn... Minä parastani panin, mutta vikkelämpi oli minua nuori sonni. Meni metsään, että risut paukkuivat... Tuota Tuomasvaaraa kohden se pani... Eikö lie tuolla vaaran laella jo? JURVA. Mitä sinä nyt taas horiset poika? 'ILOLA. Pääsikö todellakin sonni irti? MAILMAN HEIKKI. Pääsi tietenkin, kun laho köydenpätkä on josta taluttaa, niin eihän se semmonen kestä... Emäntä itkee ja kiroaa tuolla tienvieressä... Armahtakaa hyvät ihmiset... Matilda... Matilda... niin se huutaa agronoomikin... Mutta tuollahan näen Mustan Pekan! Pekka kyllä on pikajuoksija. Pekka hoi! Vänta lite! Ormenkurmon... se on että kärme rattaassa. (Juoksee perälle Pekan jälkeen). JURVA. Mitähän tämä nyt on taas! HILJA. Tuo Heikki häpäsee lopulta meidätkin niin kauvan isä sitä työssään pitää. ILOLA. Emme häntä nyt Heikki parkaa kovin kovasti tuomitse. TÖRMÄ. Totta siinä kuitenkin se on, että Nyrkkisen emännältä sonni on irti päässyt. Vasta kävi emäntä tässä ja pyyteli Söderqvistiä hakemaan sonnia. ILOLA (Nauraa). No mitä Söderqvist vastasi? TÖRMÄ. Ei sanonut olevan hänellä aikaa, arveli, että antaapa sonnin juosta vihmoa. ILOLA. No ei hullunpaa! TÖRMÄ. Luulenpa, että saapi Söderqvist vielä, tultuaan isännäksi Nyrkkiseen, useamman kerran lähteä sinne, johon emäntä käskee. ILOLA. Sitäpä minä en usko. TÖRMÄ. Vanhemmasta miehestä se on hopun saanut kuin Söderqvist on. Olli-vainaja kuoli aivan rääkkäykseen... ILOLA. Sepä kamalalta kuuluu. TÖRMÄ. Niin se on ja sillapa se onkin miehen saanti nyt toisen kerran ollut lujassa. Vaan lämpenee sen emännän kanssa vielä Söderqvistkin. ILOLA. Sehän on aivan hassua! Noin pieni vaimoihminen? Eihän se voi olla mahdollista! Olli-vainaja oli nahjus mieheksi. JURVA. Ei ollut kovinkaan nahjus. TÖRMÄ. Miesten vankinpia. Mutta mikäs auttaa kun emäntä komentaa että sisoo... (Musta-Pekka ja Mailman Heikki tulevat juoksujalassa perältä). MAILMAN HEIKKI. Tännepäin Pekka! Tuolta tienvierestä se oikasr metsään, että koivet vilkkuivat. Tänne näin! MUSTA-PEKKA. Kultanen plakkarikello... Norjan viiniä ja kartuusi tupakkaa... Maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... Jäävelin saksa, se on Mänty-Heikki... (Juoksevet polkua vasemmalle. Kaikki nauravat). ILOLA. Nyt sai Heikki Pekan sonnia hakemaan. HILJA. Saadaan nähdä vaan, että Heikki vielä tänäpäivänä tekee jonkun verrattoman hävittömyyden. Niinkauvan isä onkin... ILOLA. Eihän tuossa nyt mitään erinomaista ollut. Ilman aikojaan ilvehtii Pekan kanssa. JURVA. Minkäpä sille tekee. Se on täynnä konsteja ja piruutta. Ollut semmonen lapsesta asti. Olisi Heikkiäkin huutolaisena paremmin kohdeltu niin Myrkkisessä kuin Rantatuomaallakin, niin tuskin hän letkauksiansa noin jakelisi. Eipähän ole minulle mitään yrittänytkään, vaikka nyt on jo viisi kesää ollut kesämiehenä... TÖRMÄ. Ei vaan ole minullekaan mitään yrittänyt. ILOLA (Nauraen). Tässä kesällä kerran, kun tiesi, että lähtisimme Hiljan kanssa uistille, teki hän meille aika kepposen... TÖRMÄ. Minkä teki? HILJA. Viitsit vielä kertoa! ILOLA, Minusta se oli aika sukkela teko. Minä kävin juuri rannassa, vein airot ja panin tapin paikoilleen ja läksin kartanosta noutamaan uistimia ja kiirehtimään Hiljaa, niin sillä välin tämä konna ehti vilahdukselta käydä venevalkamassa ja näppäsi tapin paikaltaan... TÖRMÄ. Kuules vihollista! HILJA. Rakas Akseli! Elä viitsi kertoa. ILOLA. Mahtoi Heikki nauraa partaansa, kun näki meidän työntävän veneen vesille... Emmekä siinä puhellessamme ensinkään huomanneet, että tappi on auki... Olimme jo hyvän matkaa joella ennenkun Hilja alkoi huu... HILJA. Enhän minä huutanut. Sinä! Sinä! ILOLA. Huusitpahan ja meillä tuli tulinen kiire rantaan. Vene oli jo silloin puolillaan vettä... TÖRMÄ. Ha, ha, ha. JURVA. Et ole minulle siitä kertonutkaan. ILOLA. Ei ole tullut kerrotuksi. HILJA. Ja kun minä sitten Heikkiä siitä nuhtelin, naureskeli hän vaan ja arveli että hän tahtoi "herättää meidät todellisuuteen". ILOLA (Nauraen). Aivan niin. "Herättää todellisuuteen". TÖRMÄ. Kas tuolla nyt taluttavat Rantatuomaan majesteettilehmiä: Kullankukkaa ja Reesanttia. (Mailman Heikin laulu kuuluu vasemmalta ja erottaa sanat:) Kurnaalista ja meijeristä se on tehty laulu, josta on tullut maailmalle suurenlainen nauru (rallatuksia) ja suurenlainen nauru. ILOLA. Heikkipä siellä laulelee... JURVA. Lähdetäänpä tässä miehissä katsomaan tuota Kullankukkaa ja Reesanttia ja Kariojan Jaakon Hillonkukkaa. TÖRMÄ. Joutaapa tästä. (Miehiä ja naisia kulkee kaha käteen. Joukossa näkyvät Iso-Iivari ja Veslakin). HILJA. Tuollapa näkyvät olevan Viialan tyttäret Heinärannalta. Minä lähden heitä puhuttelemaan. Parhaita tuttaviani. Tunnetko heidät Akseli? ILOLA. Muistelen nähneeni Heinärannalla. HILJA. Totta kai muistat Olgan kuitenkin. Hän oli samaan aikaan kansanopistossa kuin minäkin. ILOLA. Aivan niin. Nyt muistan. Semmonen rengassilmänen, pallinaamanen tyttö. HILJA. Hyi sinua miten puhut. Minä menen. (Menee perälle). JURVA. Eräs asia minua on ruvennut mietityttämään nyt juuri. TÖRMÄ. Mikä niin? JURVA. Tulin ajatelleeksi, kun äsken kuulin, ettei palkita muita kuin maatiaisrotusia lehmiä, että taitaa myrsky nousta, jolleivät Rantatuomaan lehmät saa palkintoa... TÖRMÄ. Samaa olen ajatellut minäkin. Pitäsi antaa kuitenkin tiplomi... JURVA. Luuletko Rantatuomaan tyytyvän tiplomiin!... Huihai! ILOLA. Siitä oli minulla ja Ökmanilla puhe tänä aamuna. Mutta Ökman on omantakeinen mies, joka tekee niinkuin oikeaksi näkee. Niin että kyllä minunkin uskoni on, etteivät Rantatuomaan lehmät tule saamaan palkintoa. Mutta lähdemme tästä kävelemään ja katselemaan. JURVA. Kello näkyy jo olevan kymmenen. Ei kai ole enään pitkää aikaa ennenkun palkintotuomaritkin tulevat. (Lähtevät kävelemään perälle päin, ja poistuvat näyttämöltä. Palkintotuomarit: Ökman, Söderqvist, Luikesuo, Justiina ja Mukkalan Ville tulevat oikealta. Viimeksi mainittu on puettu mustaan siipitakkiin ja näyttää peräti koomilliselta). ÖKMAN. Jaa, nyt alkaa tarkastuksemme. Kuten olen neuvonut, on jokaisen numeron kohdalle annettava arvolause... niinkuin olen sanonut... LUIKESUO. Me ymmärrämme. (Ottavat esille muistikirjansa. Mukkalan Ville kumartelee). ÖKMAN. Ja muuten on noudatettava kaikkia niitä sääntöjä ja määräyksiä, joista puhuin ja määräsin. Tämä on nimittäin suoraa peliä eikä persoonallinen tuttavuus saa tulla kysymykseen. Muistakaa se!... SÖDERQVIST. Eikä ole otettava huomioon mitä omistajat tahi hoitajat lörpöttelevät. LUIKESUO. Ei ilmankaan. (Mukkalan Ville kumartelee). RANTATUOMAS (Tulee vauhdissa oikealta). Mitä helvettiä tämä on, että tuommonen knapsu otetaan palkintotuomariksi! (Osottaa Mukkalan Villeä). Minä en kärsi maani päällä tuommosta lentävää varesta... ÖKMAN. Isäntä on hyvä ja tyyntyy! Ei hänen sanansa tule palkinnoita pilaamaan. Ville on taitavana lehmän tuntijana palkintotuomariksi valittu. (Ville kumartelee). RANTATUOMAS. Olkoon sitten joukossa, mutta mitä se tuolla kirjalla tekee. ÖKMAN. Komeutena se on voirasia niityllä. (Ville kumartelee). RANTATUOMAS. Siipitakissa ja patineissa se vielä kummittelee... ÖKMAN. Siivethän variksellakin toki ovat. RANTATUOMAS. Kyllä minä tunnen tämän hännänheiluttajan. Se on kiukkunen minulle, kun en antanut hänelle torpan paikkaa... ÖKMAN. No mitäs isäntä nyt joutavia jaarittelee. Katsokaa te vaan, että kaikki käy laillisesti. RANTATUOMAS. Laillisesti se pitää käydäkin... ÖKMAN. Kyllä me tunnemme lain. SÖDERQVIST. Ja asetukset. RANTATUOMAS. Minä tunnen myöskin ne molemmat ja saan vielä muistuttaa, että koko hoito on minun maani päällä... ÖKMAN. Senkin me tiedämme. Ja nyt lähdemme! (Lähtee edellä kävelemään vasemmalle, toiset perässä. Mukkalan Ville jälkimmäisenä). RANTATUOMAS (Ottaen Villeä takinliepeestä kiinni). Muista sinä vaan Ville, että panet hyvät merkit meidän Kullankukalle ja Reesantille. MUKKALAN VILLE (Puhuu akkamaisella äänellä, tehden vaimoväen tapaan liikkeitä). Hyvä isä kulta kun repii mun ponksuurini. Laske irti heti! RANTATUOMAS. Minä halkasen sinun takkisi niskaan asti, joll'et pane hyviä merkkejä... MUKKALAN VILLE. Hyvä isä... Löysää irtil Jumalaton mies! RANTATUOMAS. Mene sitten vietävän hankisääski! (Ville rientää toisten perään ja katoaa näyttämöltä). RANTATUOMAS. Pakosta niitten nyt on antaa ensimmäinen palkinto meidän lehmille! On se hauskaa sitten nähdä sanomalehdessä, että talokas Aapo Rantatuomaan lehmät Kullankukka ja Reesantti ovat saaneet ensimmäisen palkinnon. Mahtanee se kaivella näitä hyviä naapureita. Pakosta on antaa. Söderqvist pelkää vielä käräjäasiaa, jonka voin nostaa vielä pystyyn ja muistakoot, että minun maani päällä on koko homma. (Sytyttää sikaarin). Sinne kuuluu Kariojan Jaakkokin tuoneen lehmänsä... laiha kuin krapa ja pieni. Eivätkä ne näyttäneet minusta Nyrkkisen lehmätkään paljon paremmilta. Entä Törmän? Ikäloppu lehmä! Liekö lypsänyt koskaan. (Kävelee edestakasin). Heidän maatiaisrotusensa! En viitsi kuunnella. Kariojan Jaakolla kuuluu mukamas olevan maatiaisrotunen lehmä... Ja Törmällä toinen... Kantänka! Vaan kysyn heti, että myydäänkö Törmän talosta voita enempi kuin meiltä! Siinä taitaa tulla umpi eteen herroilla... (Mailman Heikki tulee vasemmalta). MAILMAN HEIKKI. Eikös isäntä olekaan palkintotuomarina? RANTATUOMAS. Minä olen jäävi, minulla on kaksi lehmää näytelmässä. Joko siellä lehmiä tunnusteltiin? MAILMAN HEIKKI. Siinä näkyivät pyörivän Kariojan Jaakon lehmän ympärillä. RANTATUOMAS. Eipä siinä ollut minusta tunnustelemista eikä katselemista. Laiha ja pikkanen kuin saivar. MAILMAN HEIKKI. Kummalta minustakin näytti, kun paljon komeampia oli vieressä... RANTATUOMAS. Jaa, niinpä minäkin luulen. Näitkö meidän lehmiä...? MAILMAN HEIKKI. Kaukaa ne jo teidän lehmät erotti. Nyrkkisen lehmätkin olivat kuin hiehoja vieressä. Vaan pahoin minä pelkään, että tekevät vääryyttä, kun Nyrkkisen uusi isäntäkin on palkintotuomarina... RANTATUOMAS. Vaan tiedätkö Heikki, että tämä männikkö on minun ja käräjäasia agronoomin kanssa on vielä keskissä...? MAILMAN HEIKKI. Kyllä teillä on hyvä puoli päällä! Ottakaa kovasti maanvuokraa jos eivät palkitse Kullankukkaa ja Reesanttia. RANTATUOMAS. Pois minä ajan maani päältä Mukkalan Villen, sen harakan, olivat palkintotuomariksi valinneet. Mutta minä olen semmonen poika, joka en hätäile... MAILMAN HEIKKI. Teidän on tämä Aitamännikkö... Ajakaa kaikki pois! (Nyrkkisen emäntä tulee oikealta). NYRKKISEN EMÄNTÄ. Missä palkintotuomarit ovat. Minulla olisi asiaa Hyykylle... No täällähän tuo Heikki onkin. Menikö Musta-Pekka Mattia hakemaan? MAILMAN HEIKKI. Matin perään lähti, metsikköön katosi... jäljille pääsi. Kyllä Pekka Matin näyttelyyn tuopi. NYRKKISEN EMÄNTÄ. Minun pitää tavata Hyykyä... minä vaadin että Matti tarkastetaan sitten jälestäpäin. RANTATUOMAS. Ketäs Hyykyä emäntä meinaa? NYRKKISEN EMÄNTÄ. Agronoomia tietenkin... MAILMAN HEIKKI. Tuolla Hyyky on lehmäin keskellä... Huudanko minä tänne? NYRKKISEN EMÄNTÄ. Elä sinä... Kyllä minä itsekin... (Menee vasemmalle ja huutaa). Hyyky hoi! Hyyky hoi!... RANTATUOMAS. Antakaa palkintotuomarien olla rauhassa! (Hetken kuluttua tulee Söderqvist). NYRKKISEN EMÄNTÄ. Minulla on vähän kahdenkeskistä asiaa... tule tänne syrjään! SÖDERQVIST (Kärsimättömänä). Mitä sinä täällä lojuat! Etkö osaa sanoa Hugo... Ei minulla nyt ole aikaa... (Menee takasin). NYRKKISEN EMÄNTÄ (Syrjään). Hän kiukkuilee ja on olevinaan, kun on minun kelloni ja minun rahaani taskussaan... Mutta kyllä minä vielä... MAILMAN HEIKKI. Näyttää siltä kuin herra agronoomi ei sallisi itseään häirittävän... NYRKKISEN EMÄNTÄ (Suulaasti). Mitä tämä asia sinuun kuuluu! (Menee Söderqvistin perässä). RANTATUOMAS. Taisipa muori suuttua. (Iso-Iivari ja Vesla tulevat oikealta). ISO-IIVARI. Läksimme pyytämään palkkaamme siitä kesällisestä kilpaniitosta. VESLA. Meni koko päivä siinä hommassa. RANTATUOMAS. Mistä hyvästä teille palkka pitäsi tulla? Siitäkö, että häpäsitte itsenne ja minut, kun luulin teitä niittomiehiksi. Sitäpaitse saitte litran viinaa ja aamiaisen, kun taloon tultiin. Siinä on palkkaa semmosille niittomiehille juuri kyllä. Vasa? VESLA. Palkkani minä vaadin. Ja jos en muuten saa niin vaadin käräjille. Se on vissi se. ISO-IIVARI. Niin minäkin. RANTATUOMAS. Tehkää niin hyvät herrat. (Kiivaana). Mutta kävelkää pois minun maani päältä! Ja sukkelaan! MAILMAN HEIKKI (Iskien silmää). Mitä tässä töllistelette? RANTATUOMAS. Niin. Mitä töllistelette tässä! ISO-IIVARI. Katselemme näitä maatiaisrotusia lehmiä... VESLA. Niin, ja isäntiä... RANTATUOMAS. Parasta olikin, että menitte hyvän sään aikana. (Vasemmalta kuuluu Mustan-Pekan ähkiminen ja kiroileminen). MAILMAN HEIKKI. Pekka on varmaan saanut Nyrkkisen Matin kiinni... MUSTA-PEKAN ääni. Kyllä pysyt! Koeta parhaasi! Vai jakelet sinä yhä piruuttasi. Näin vaan minä sonnia komentelen. Koreasti poika! MAILMAN HEIKKI. Se on saanut Matin kiinni... Köyttää sitä puuhun... (Menevät vasempaan. Rantatuomas perälle). Väliverho. Esiripun noustua tulevat palkintotuomarit näyttämölle, taskukirja käsissään. Mukkalan Ville pyörähtelee, kirja kädessä hänelläkin. ÖKMAN. Olemme siis kaikki jo tarkastaneet. Kuinka monta numeroa on Mukkalan Viljellä? MUKKALAN VILLE. Sata neljä numeroa lehmiä, kahdeksan numeroa sonneja, herra agronoomi. ÖKMAN. Aivan oikein. Onko muillakin niin? MUUT. Saman verran on. ÖKMAN. Lähdemme siis taloon, vertailemme, jotta saadaan palkinnot selville. (Nyrkkisen emäntä tulee perältä). NYRKKISEN EMÄNTÄ. Näytäpäs Hyyky saapiko Matti palkintoa? SÖDERQVIST. Kyllä kuulet sen kohta. (Mailman Heikki ja Musta-Pekka tulevat vasemmalta). MUSTA-PEKKA. Ja nyt on plakkarikello minun. MAILMAN HEIKKI. Elä sinä hätäile vielä. ÖKMAN. Ilmottakaa sinne yleisölle, että palkinnot jaetaan aivan heti ja että sen jälestä puhutaan maatiaisrotusten lehmäin tuntomerkeistä. (Rantatuomas tulee perältä, keppi kädessään). RANTATUOMAS. Minä tahdon tietää saavatko Kullankukka ja Reesantti palkintoa. ÖKMAN. Kohta saatte tietää. (Palkintotuomarit menevät oikealle). RANTATUOMAS. Tästä tulee helvetin hoppu kaikille, ellei meidän lehmiä ole palkittu. MUSTA-PEKKA (Menee Nyrkkisen emännän viereen. Naurussa suin). Ja nyt se on plakkarikello minun. NYRKKISEN EMÄNTÄ. Mikä plakkarikello? MUSTA-PEKKA. No se, joka on agronoomilla, se kihlakello... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Mitä sinä nyt hulluttelet... MAILMAN HEIKKI. Pekka sanoi teidän luvanneen plakkarikellon jos hän saa Matin kiinni... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Mitä Pekka horisee. MUSTA-PEKKA. Kello tänne! NYRKKISEN EMÄNTÄ. Tiedä huutia! MUSTA-PEKKA. Kyllä minä... (Mailman Heikki vie Pekkaa syrjään. Jurva, Törmä, Isola ja Hilja tulevat). JURVA. Kummaa on minusta kun ei agronoomi Ökman sanonut olevan kuin yhden maatiaisrotusen lehmän koko näyttelyssä... ILOLA. Jaa. Kyllä niin on. RANTATUOMAS. Ja kenen on se lehmä? JURVA. Kariojan Jaakon Hillonkukka... RANTATUOMAS. Semmonen... pieni kuin jaara... JURVA. Se on maatiaisrotunen kuitenkin... MUSTA-PEKKA (Kävelee edestakasin ja hokee): Maatiaisrotunen... maatiaisrotunen. RANTATUOMAS. Olkoon mikä hyvänsä, mutta semmosta lehmää ei vaan sovi palkita. Eihän se kuulu lypsävän kuin sen verran että kissalle kuppiseen... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Ei se ollut minusta lehmän näköinenkään... TÖRMÄ. Väärin se taas on. Koettelin minäkin sitä Kariojan Jaakon Hillonkukkaa ja kyllä sillä minusta hyvät maitolehmän merkit ovat... JURVA. Niin minustakin... RANTATUOMAS. Vaan jos semmonen palkitaan, niin minä kysyn: Sitä vartenko tätä näytelmää pidetään, että palkitaan kaikki lamassa olevat ja huonosti hoidetut ja nälällä piinatut lehmät? Ja lihavat, parhaat maitolehmät jätetään palkitsematta? JURVA. Ei se niin ole käsitettävä... ILOLA. Ei ole tietysti kysymys lehmän lihavuudesta, vaan muutoin sen hyvistä ominaisuuksista. RANTATUOMAS. Teistä ei saa selvää: yksi puhuu yhtä, toinen toista. Yksi kieltää, toinen neuvoo niin tekemään. MAILMAN HEIKKI. Niin, ei ole kysymys lihavuudesta eikä leveydestä, vaan maatiaisrotusista... MUSTA-PEKKA. Maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... RANTATUOMAS. Sinulla ei ole tässä näytelmässä mitään tekemistä. Voisit mennä matkoihis. NYRKKISEN EMÄNTÄ. Sen minä vaan sanon, että jos Kariojan Jaakon lehmä palkitaan ja Törmän vasikat, niin en tuo ikäpäivänä lehmiäni näyttelyyn... RANTATUOMAS. Enkä minä. (Söderqvist tulee yksin oikealta, pinkka papereita kainalossa. Hänellä on takki auki joten komeat kellon vitjat sopivat välkkymään liivin päältä). NYRKKISEN EMÄNTÄ. Saapiko meidän Matti palkintoa? Entä Kirjo ja Leijona? Saavatko nekin. SÖDERQVIST. Ei saa yksikään... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Mitä se merkitsee? Hulluko sinä olet kun et omia lehmiäsi palkitse... SÖDERQVIST. Niin se on. Mitäs toitkaan niitä tänne. Minähän kielsin... NYRKKISEN EMÄNTÄ (Ylpeänä). Toitko? Omiani saan tuoda ja viedä mihin tahdon... MUSTA-PEKKA (Syrjään). Tuosta minä pian nappaan tuon kellon ja juoksen tieheni. SÖDERQVIST. Jaa se ei kuulu minuun. Niin ovat palkintotuomarit numerot panneet NYRKKISEN EMÄNTÄ (Mennen aivan Söderqvistin nokan alle. Vihassa ja ylpeänä). Muistatko sinä mitä lupasit! Vai sillä lailla, ettei yhtään palkintoa. Mikä häpeä! Mikä häpeä! Koko kylä nyt minulle nauraa, kun ei yhtään palkittu ja minä kolme toin... SÖDERQVIST. Niin, minkäs minä sille voin! Ökman on konsulentti... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Mikset olisi voinut! Mokomakin nahjus! SÖDERQVIST. Punnitse sanasi ihminen! Ettäs viitsit väkijoukon keskellä... NYRKKISEN EMÄNTÄ. Minä se juuri viitsinkin! Jopa tämä oli päivä! Herrajesta! SÖDERQVIST. Ole vaiti siinä! Eläkä siunaile! NYRKKISEN EMÄNTÄ. Elä komeile siinä! Muista, että minun on kelloni. SÖDERQVIST (Vimmastuen. Heittää kellon perineen syrjään, josta Musta-Pekka juoksee sen ottamaan ja katoaa vasemmalle). Siinä on kellosi sinä äimäsilmänen tolvana... Luuletko minua komentavasi niinkuin kuuluit komentaneen miesvainajaasi... Anna pois minun sormukseni!... NYRKKISEN EMÄNTÄ (Viskaa sormuksen Söderqvistin silmille, pui nyrkkiään ja juoksee rääkkyen vasemmalle). SÖDERQVIST. Tuommonen tolvana... Pippuripussi. MAILMAN HEIKKI. Meni viisikymmentä tuhatta... RANTATUOMAS. Tämäpä vasta elämää on... (Ilola ja Hilja poistuvat, keskenään puhellen, oikealle.) MAILMAN HEIKKI. Jo tuli ero perheestä ja riita tavarasta... SÖDERQVIST. Siinä olkoon! Minä annan palttua koko hommalle! (Lähtee oikealle. Palkintotuomarit tulevat, Mukkalan Ville kävellen Ökmanin vieressä. Ökmanilla on papereita kädessä. Väkeä tulee perältä ja vasemmalta). ÖKMAN. Nyt ensiksi ilmoitetaan kenenkä lehmät ovat palkitut, sitten tahdon lyhyesti selittää maatiaisrotusten lehmäin tuntomerkeistä... MAILMAN HEIKKI. Niinpä tietenkin. ÖKMAN. Muuten pyydän näyttelyyn osaaottaneita tyynesti kuuntelemaan... tarkotan, ettei tietysti ole voitu palkintoja jakaa kaikille... ja etupäässä ovat palkintotuomarit huomioon ottaneet puhtaat maatiaisrotuset lehmät... Tietysti ei ole jätetty huomioon ottamatta hyvin hoidetuita sekarotulehmiäkään, mutta palkintoa ei niille nyt, sääntöjen mukaan voida antaa... MAILMAN HEIKKI. Eipä tietenkään. (Rantatuomas käy levottomaksi. Silmii tuimasti Mukkalan Villeä ja Ökmania.) ÖKMAN. Niin. Rahapalkinnot saapi sitten tänä iltana käydä perimässä Jurvalla, jossa minä ne näyttelyn johtomiehenä maamiesseuran puolesta maksan. Olisiko joku hyvä ja ilmottasi tuonne etemmäksikin, että palkinnot nyt ilmotetaan. RANTATUOMAS. Minä tahdon tietää onko meidän lehmiä palkittu tai ei? MUKKALAN VILLE. Elkää häiritkö agronoomia... (Mailman Heikki huutaa vasemmalle, että palkinnot jaetaan). RANTATUOMAS. Pidä sinä suus' kiinni vares... Tietääkseni minä olen isäntä talossani... ÖKMAN. Olkaa hiljempää siellä! MUKKALAN VILLE. Tulisit päälle, kun tietäsit, ettei lehmiäsi ole palkittu... RANTATUOMAS (Lyö kepillään Mukkalan Villeä). Tuosta saat... Mene pois minun maani päältä... (Ville pakenee Ökmanin selän taa). TÖRMÄ (Yksin). Kyllä tämä taitaa mennä potuiksi koko näyttely! ÖKMAN. Elkää nyt hitossa siellä ruvetko tappelemaan! JURVA (Koettaa tyynnyttää Rantatuomasta). Maltahan mielesi nyt! ÖKMAN. Merkillistä kyllä ei tässä näyttelyssä ollut kun yksi ainoa puhdas maatiaisrotunen lehmä, joka muutenkin merkeistään on kerrassaan hyvä. Kun näiden näyttelyjen tarkotus juuri on palkita yksinomaan maatiaisrotusia lehmiä, niin... Sillä siihen on jokaisen karjanomistajan pyrittävä, että hän koko karjansa saapi puhtaaksi kotimaiseksi roduksi... RANTATUOMAS. Vaan mihinkäs entiset lehmät joutuvat... Vasa? ÖKMAN. ... Sillä siitä ollaan nykyjään oppineitten kesken yksimielisiä, että juuri tämä rotu... (Mailman Heikki tulee Mustan-Pekan kanssa aivan Ökmanin viereen). ÖKMAN. ... niin tämä kotimainen rotu, jonka etevämmyydestä jälempänä tulen puhumaan, on sopivin rotu meidän oloihimme ja ilmanalaamme. Tämä n.k. maatiaisrotu... MUSTA-PEKKA. Maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... (Kuuluu naurua). ÖKMAN. Oleppas nyt Pekka hiljaa siinä... RANTATUOMAS. Minä saan huomauttaa, että tämä on minun maani päällä tämä näytelmä ja minun on valta ajaa jokaikisen katajikkoon... niin herrat kuin narritkin... MUKKALAN VILLE (Ökmanin selän takana). Kas vaan kun löisi kepillään, mutta ei uskalla!... ÖKMAN (Kiivaasti). Hiljaa! sanon minä. Kuten äsken sanoin ei tässä näyttelyssä ollut kuin yksi maatiaisrotunen lehmä ja ensimäinen palkinto annetaan siis sen omistajalle torppari Jaakko Kariojalle... RANTATUOMAS. Jopa meni joutavaksi koko näytelmä... (Kiivaasti ja huitoen kepillään). Helvettiin joka sorkka minun maani päältä! Viekää hiiteen lehmänne ja härkänne... (Osa ihmisiä pakenee vasemmalle ja perälle). MAILMAN HEIKKI (Huutaen). Se on oikein isäntä! Noin se maahenki on mahtava... (Juoksee vasemmalle. Musta Pekka perässä, kello kädessä hokien: plakkarikelio... Norjan viiniä... kartuusi tupakkaa... maatiaisrotunen... maatiaisrotunen... Rantatuomas hyökkää Pekan jälkeen ja ehtii iskeä kepillä selkään. Ökman, Jurva, Luikesuo ja Törmä lähtevät keskenään puhellen vasemmalle. Mukkalan Ville pakenee oikealle, mutta palaa toisten perään vasemmalle. Rantatuomas ehtii häntäkin kepillä hätyytellä.) MUKKALAN VILLE (Juostessaan oikealle). Herrajesta tuota härkää, kun tappaa... RANTATUOMAS. Kintut poikki ja päät mäsäksi... Eikä käy minun talossani enää kukaan agronoomi neuvomassa... (Söderqvist menee näyttämön poikki vasemmalle). Vai täällä sinäkin vielä olet... Ei olekaan asiamme vielä sovittu... Käräjille vaadin... SÖDERQVIST. Perkele teitä tuli neuvomaan enään koskaan... Näin hullua pitäjästä ei ole missään koko Suomessa... RANTATUOMAS (Puistaa keppiään Söderqvistin nokan alla). Tietäkää joka ikinen hunsvotti, että minä vaadin käräjiin kaikki... ja näytän teille mitä se maksaa, että... (Perältä kuuluu kellojen kalketta ja äänekästä puhelua. Mailman Heikki laulaa.) Esirippu alas.

3231.txt

Väinö Katajan 'Maalaisia neuvomassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3231. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

NÄLKÄ Kirj. Knut Hamsun Suomentanut Viki Kärkkäinen Tampereella, Kustannus Oy Kirja, 1919. ENSIMMÄINEN OSA Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä siitä... Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani lyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella portaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu vanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli — sen saatoin aivan selvästi nähdä — majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla leipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus vastaleivotusta leivästä. Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella, olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan tukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen joutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi, pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani ankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita joltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta. Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä olevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät kirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle". Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän kahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin. Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran ja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot, missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan ikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa väriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se houkutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka askelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan aamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin mitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului ihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun "Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia. Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain aamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin ikkunan luo. Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo monet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat eväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset, jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin lopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään, sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta. Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli puolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme näyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi tarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja kyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen vain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi. Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa ja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, — hän oli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt niin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon ihmisenä. Miten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko ajan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla ollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani kuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai linnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin, palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä, oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut yhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain epäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä onnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain jotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän työstä. Nousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan vedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni ne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia ja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita alas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari päivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla ollut, millä olisin maksanut. Kello oli yhdeksän. Rattaiden räminä ja ihmisäänet halkoivat ilmaa, mahtava aamukuoro, johon sekaantuivat jalankulkijain askelet ja ajurien piiskanläimäykset. Tämä kaikkialle ulottuva häly virkisti minua heti, ja aloin tuntea itseni yhä tyytyväisemmäksi. Mikään ei ollut kauempana ajatuksistani kuin pelkkä aamukävely raikkaassa ilmassa. Mitä ilmalla on minun keuhkojeni kanssa tekemistä? Olin väkevä kuin jättiläinen ja saatoin pysäyttää vaunun hartioillani. Hieno, harvinainen tunnelma, kirkas, keveä iloisuus oli vallannut minut. Ryhdyin tarkastelemaan ihmisiä, jotka tulivat vastaani ja kulkivat ohi, luin julistuksia seiniltä, vastaanotin vaikutelman katseesta, joka heitettiin minuun ohikiitävästä raitiovaunusta, annoin jokaisen pikkuseikan vaikuttaa itseeni, kaikkien pikku sattumain, jotka joutuivat tielleni ja katosivat. Saisipa vain hiukan ruokaa tällaisena kirkkaana päivänä! Iloisen aamun tunnelma valtasi minut, tulin hillittömän tyytyväiseksi ja aloin hyvillä mielin, suotta aikojani hyräillä. Erään teurastajan myymälän luona seisoi muuan eukko kori käsivarrella, tuumimassa makkarainostoa päivälliseksi; kulkiessani hänen ohitsensa hän katsahti minuun. Hänellä oli vain yksi etuhammas. Kun viime päivinä olin tullut ylen herkäksi ja vaikutteille alttiiksi, tekivät eukon kasvot minuun heti vastenmielisen vaikutuksen; tuo pitkä keltainen hammas oli kuin pieni sormi, joka töksötti alaleuasta ylös, ja hänen katseensa oli vielä täynnä makkaraa, kun hän suuntasi sen minuun. Menetin heti ruokahaluni ja tunsin kuvotusta. Tultuani myymäläin luo menin suihkukaivon ääreen ja join hiukan vettä, katsahdin ylös — Vapahtajamme kirkon tornin kello oli kymmenen. Astelin edelleen katuja, kuljeskelin huolehtimatta mistään, pysähdyin aiheetta kulmauksissa, pujahdin asiatta sivukadulle, annoin kaiken mennä menoaan, harhailin tässä iloisessa aamussa, liikuin huolettomana edestakaisin toisten onnellisten ihmisten joukossa: ilma oli kuulakka ja kirkas, eikä mielessäni ollut varjon häivääkään. Kymmenisen minuuttia oli edessäni kulkenut vanha ontuva mies. Hänellä oli käärö kainalossaan ja hän asteli koko ruumiillaan, uurasteli kaikin voimin lisätäkseen vauhtia. Kuulin, miten hän läähätti ponnistuksesta, ja mieleeni juolahti, että minä voisin kantaa hänen kääröään; en kuitenkaan yrittänyt tavoittaa häntä. Kaupungin rajalla tapasin Hans Paulin, joka tervehti ja kiiruhti ohi. Miksikähän hänellä oli sellainen kiire? En ollut lainkaan aikonut pyytää häneltä yhtä kruunua, halusin samoin ensi tilassa palauttaa hänelle peiton, jonka olin lainannut häneltä muutamia viikkoja sitten. Heti kun olisin päässyt hiukan varoihini, en haluaisi olla kenellekään peiton velassa; ehkäpä alkaisin jo tänään kirjoittaa artikkelia tulevaisuuden rikoksista tai tahdon vapaudesta, mistä tahansa, kunhan se vain olisi luettavaksi kelpaavaa, josta saisin vähintään kymmenen kruunua... Ja ajatellessani tätä artikkelia tunsin itseni äkkiä halukkaaksi aloittamaan heti ja tyhjentämään täysinäisiä aivojani; hakisin sopivan paikan linnanpuistosta enkä lepäisi ennen kuin olisin saanut sen valmiiksi. Mutta tuo ukonkänttyrä pingersi yhä edelläni kadulla. Lopulta alkoi minua kiusata se, että tuo raihnainen mies aina oli edessäni. Hänen matkansa ei näyttänyt loppuvan koskaan, ehkäpä hän oli päättänyt mennä juuri samaan paikkaan kuin minäkin, joten hän siis olisi koko matkan silmieni edessä. Kiihdyksissäni kun olin minusta tuntui kuin hän olisi jokaisella poikkikadulla hiljentänyt hiukan kulkuaan ja ikään kuin odottanut, minkä suunnan minä valitsisin, minkä jälkeen hän jälleen kohautti kääröään ja asteli kaikin voimin pysyäkseen edellä. Kävelen ja katselen tuota ponnistelevaa olentoa ja kiukustun häneen yhä enemmän, tunnen, että hän vähitellen hävitti valoisaa tunnelmaani vetäen samalla tämän puhtaan, kauniin aamun mukanaan rumuuteen. Hän näytti suurelta, ontuvalta hyönteiseltä, joka väkivalloin halusi asettua johonkin paikkaan maailmassa ja pidättää etuoikeuden yksistään itselleen. Tultuamme mäen päälle halusin tehdä lopun tästä, käännyin päin erästä kaupan ikkunaa ja pysähdyin antaakseni hänen mennä menoaan. Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen läksin kulkemaan, oli mies taas edessäni, hänkin oli seisonut hiljaa. Astuin sen enempää ajattelematta, kiiruhtaen kolme neljä askelta eteenpäin, tavoitin hänet ja löin miestä olalle. Hän pysähtyi äkkiä. Jouduimme molemmat tuijottamaan toisiimme. "Pieni lantti maidon ostoon!" sanoi hän vihdoin kallistaen päätään. Kas niin, nytpä olinkin pulassa! Tunnustelin taskujani ja sanoin: "Maitoon, niin. Hm. Rahat ovat vähissä näinä aikoina, enkä tiedä, miten suuressa puutteessa olette." "En ole syönyt kuin eilen Drammenissa", sanoi mies; "minulla ei ole niin äyriä, enkä ole vielä saanut työtä." "Oletteko käsityöläinen?" "Kyllä, olen saumaaja." "Mikä?" "Saumaaja. Osaan muuten tehdä kenkiäkin." "Se muuttaa asian", sanoin. "Odottakaa täällä muutama minuutti, niin menen hakemaan teille hiukan rahaa, muutamia äyrejä." Kiiruhdin alas Pilestraedelle, missä tiesin erään panttilainaajan olevan kolmannessa kerroksessa; en ollut muuten koskaan ennen käynyt hänen luonaan. Päästyäni porttikäytävään riisuin nopeasti liivit yltäni, käärin ne kokoon ja pistin kainalooni; nousin sitten portaita ylös ja koputin liikkeen ovelle. Kumarsin ja heitin liivit tiskille. "Puolitoista kruunua", sanoi mies. "No, sama se, kiitos", vastasin. "Jolleivät ne olisi alkaneet käydä hiukan liian pieniksi minulle, en olisi tietystikään niistä luopunut." Sain rahat ja panttilipun ja läksin takaisin. Itse asiassa tämä liivijuttu oli erinomainen keksintö; rahaa riittäisi runsasta aamiaistakin varten, ja ennen iltaa olisi tulevaisuuden rikoksia käsittelevä artikkelini valmis. Aloin heti katsella elämää suopeammin ja kiiruhdin takaisin miehen luo päästäkseni hänestä vapaaksi. "Olkaa hyvä!" sanoin. "Minua ilahuttaa, että käännyitte ensimmäiseksi minun puoleeni." Mies otti rahat ja alkoi silmäillä minua. Mitä hän siinä katsoa töllötteli? Sain sen vaikutelman, että hän tarkasteli varsinkin housujeni polvia, ja minua harmitti hänen hävyttömyytensä. Luuliko tuo lurjus, että minä todella olin niin köyhä kuin miltä näytin? Enkö ollut ryhtymäisilläni kirjoittamaan kymmenen kruunun artikkelia? En ylipäänsä pelännyt tulevaisuutta, minulla oli monta rautaa tulessa. Mitä se liikutti tuiki vierasta miestä, jos minä annoin juomarahaa tällaisena kirkkaana päivänä. Miehen katse ärsytti minua ja päätin läksyttää häntä ennen eroamistamme. Kohautin olkapäitäni ja sanoin: "Hyvä mies, teillä on paha tapa katsoa töllöttää miehen polviin, kun hän antaa teille kruunun verran rahaa." Hän keikautti päänsä taaksepäin seinää vasten ja katseli suu auki. Aivot askartelivat jotain tuon kerjäläisotsan takana, aivan varmaan hän ajatteli, että tarkoitukseni oli narrata häntä, ja hän ojensi minulle rahat takaisin. Jalkaa polkien ja kiroten sanoin, että hänen oli ne pidettävä. Kuvitteliko hän, että minä turhan takia näin tällaista vaivaa? Ehkäpä lopultakin olin velkaa hänelle tuon kruunun, se oli minulla vanhaa velkaa varten; hän oli nyt oikeudenmukaisen ihmisen edessä, joka oli rehellinen sormenpäitään myöten. Lyhyesti, rahat olivat hänen... Ooh, ei mitään kiittämistä, se oli tuottanut minulle iloa. Hyvästi. Läksin. Olin kuitenkin päässyt tuosta leininruntelemasta kiusanhengestä ja saatoin olla rauhassa. Astelin jälleen Pilestraedeä ja pysähdyin talouskaupan edustalle. Siellä oli ikkuna täynnä ruokaa, ja päätin mennä sisälle saadakseni hiukan evästä matkaan. "Pala juustoa ja ranskanleipää!" sanoin ja heitin puolen kruunua tiskille. "Juustoa ja leipää koko rahalla?" kysyi eukko ivallisesti katsomatta minuun. "Koko viidelläkymmenellä äyrillä, niin", vastasin rauhallisesti. Sain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle vanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös puistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan. Se teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja vähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista ihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti; mielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin yksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä paitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta; tunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset, ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa mielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia Kantin sofismeista... Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin huomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen panttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa. Herrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä! Kirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin käytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren huvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten ei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja astelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti menivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä syntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut kymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin Pilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin aikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan riippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien ihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi olemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen en tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen, minun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani kysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota vanhaa pitäjän pappia... Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin monta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä katse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko päivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei ollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti puistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta. Tullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin. Kulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa, katsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot. Äkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi, ehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta omasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen hihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän puristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli? Pysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut sillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin merkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun vuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään vatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi merkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista, seurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan hänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja katson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison siinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en koskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku: Ylajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon tungettelevasta: "Pudotatte kirjanne, neiti." Saatoin kuulla, miten sydämeni jyskytti kuuluvasti tätä sanoessani. "Kirjani?" kysyy hän seuralaiseltaan. Ja hän astelee edelleen. Ilkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä täysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään, kiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä päähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka olisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin naamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja rykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa. Astelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä, tunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin häpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi kummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla oli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en ollutkaan minä. Muutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä olen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee ohitseni, astun esiin ja toistan: "Pudotatte kirjanne, neiti." "Minkä kirjan?" sanoo hän hädissään. "Voitko käsittää, mistä kirjasta hän puhuu?" Ja hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa huvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen ajatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani, hänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään kirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua takanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen selville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa väri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan kuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan minuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä. "Älä välitä hänestä", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä käsivarresta, "hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!" Niin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti merkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan mikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi yli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin kapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin kolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat ylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki asiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas valo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla oli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen silkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat sisaruksia. He läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona jutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat takaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat minut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St. Olavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä kuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi pelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa kielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat kiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni alas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta kiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät sisälle jonnekin ja jäisivät sinne. Numero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät vielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon luona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa, ne häipyivät kolmanteen kerrokseen. — Astun esille lyhdyn luota ja katson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet siellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää pistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua kohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä hän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai lähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina katsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia sinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän kääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen olkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa poistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin nyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla tunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua alas. En uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut ikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi kaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä tavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja astelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui epävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni rauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti käsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn, mutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät niskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin eräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan lyijykynääni. Sen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle liivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari lainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä miestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän, samalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen. Astuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin unohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä aloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän käteeni ja pidin sitä korkealla. Minun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan minkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli asianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä lyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta sen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä... Enempää en sanonut. Mies tuli aivan tiskin luo. "Vai niin?" virkkoi hän ja katseli minua uteliaasti. Tällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut kolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut kuullut siitä puhuttavan? Ja miehestä tuntui siltä kuin hän olisi kuullut nimen. Niin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei pitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän pätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein kuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen hyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä pysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen. Hyvästi. Menin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle korkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi minulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran ympäri ja sanoin hyvästi. Portaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi pelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin vaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en löytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa. Hetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle, siellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen kilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat. Aurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki alkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja hymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin kyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta muutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen yliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös ja vaivuin ajatuksiini. Miten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan vaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet tanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa kenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista vaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden ihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin jo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota ajatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys. Minkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen ankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli mitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa penkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman, että kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia, kiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja hajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi ohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi panna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan aikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua? Mutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä Etelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta tuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu Jumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä juoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen olivat olemassa. Astelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin mitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän antoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni penkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani ja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä lähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi havaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian voimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin, parvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut ontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut kokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla. Koko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa, minulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä tavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän olon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin ylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni kuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät sikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin puhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle puolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille. Jumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli hyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa, ja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos päästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään kuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani, ja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian avoinna katsellessani jotakin. Istuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä katkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua. Jos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä minut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen toisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle vakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja sanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni. Lapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä raamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa itsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan murhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin viheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin! Eikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten taivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä palvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja sopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen. Ja Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli jäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa, joka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon, ja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli koskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä koskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua. Mutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa tuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi Jumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen... Tuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello oli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa jotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen ja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin vaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen aikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti paremmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin liput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni. Mutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää syntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua määrätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun saattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia vaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni häiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä kovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin, tekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat jalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne löytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä jotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat järkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä tiehensä. Nuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä, panin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin pari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat ajatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada artikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin penkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella mitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja silmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään liikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää. Kohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen haaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut tuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni, kuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani silmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän tuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne värähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja kenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen, suhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin käteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden naurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti; juttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti kiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni koskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä liikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä huomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille ilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta olemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa itsestäni... Istuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen tunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni; istahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui: Jaa-haa! Niin pian kuin kuulin hänen äänensä, tuntui kuin tuuli olisi puhaltanut läpi pääni, annoin kengän pysyä kenkänä ja sain sellaisen ajatuksen, että se sekava mieliala, missä juuri olin elänyt, olikin kaukaiselta menneeltä ajalta, ehkäpä vuoden tai parin takaa, ja oli juuri häipymäisillään. Rupesin katselemaan vanhusta. Mitä hän minua liikutti, tuo pieni mies? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Vain, että hän piti sanomalehteä kädessään, vanhaa numeroa, ilmoitussivu ulospäin, jokin esine näytti olevan siihen kääritty. Tulin uteliaaksi enkä voinut saada katsettani pois tuosta lehdestä; minussa heräsi hullu ajatus, että se saattoi olla aivan merkillinen sanomalehti, ainoa laatuaan; uteliaisuuteni kasvoi ja aloin liikahdella penkillä. Siinähän saattoi olla asiakirjoja, vaarallisia papereita, jostakin arkistosta varastettuja. Ja mielessäni välähti ajatus jostakin salaperäisestä sopimuksesta, salaliitosta. Mies istui hiljaa ja mietiskeli. Miksi hän ei pitänyt lehteään kuten kaikki muut ihmiset, nimi ulospäin? Mitä kavaluutta sekin oli? Näytti siltä, ettei hän halunnut luovuttaa pakettia kädestään, ei mistään hinnasta, ehkäpä hän ei uskaltanut pistää sitä omaan taskuunsakaan. Kautta henkeni, tuossa paketissa piili jotakin salaista. Loin katseeni taivaalle. Juuri se, että oli niin mahdotonta tunkeutua tuon salaperäisen asian perille, teki minut hermostuneen uteliaaksi. Haeskelin taskuistani antaakseni jotakin miehelle, päästäkseni keskusteluun hänen kanssaan, ja löysin parturikirjani, mutta kätkin sen jälleen. Äkkiä sain halun olla hyvin julkea, taputin tyhjää rintataskuani ja sanoin: "Rohkenenko tarjota teille savukkeen?" Kiitos, mies ei polttanut, hänen oli täytynyt lakata säästääkseen silmiään, hän oli melkein sokea. Kiitoksia muuten paljon! Oliko siitä jo kauankin kun hänen silmänsä olivat vioittuneet? Ehkä hän ei siis voisi lukeakaan? Ei edes sanomalehtiä? Ei edes sanomalehtiä, ikävä kyllä! Mies katsoi minuun. Kummassakin sairaassa silmässä oli kalvo, joka antoi niille lasimaisen ulkonäön, hänen katseensa oli valkoinen ja teki vastenmielisen vaikutuksen. "Olette muukalainen täällä?" sanoi hän. Niin. — Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä oli kädessään? Tuskin. — Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun äänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi vain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki nukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä huoneesta... Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte? Minulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani, ilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin: "St. Olavin torin varrella numero 2:ssa." Todellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli suihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki... Missä numerossa te asuttekaan? Tahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun äärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi mitä maksoi. "Kun ette voi lukea tuota lehteä, niin miksi..." "Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?" jatkoi mies huomaamatta levottomuuttani. "Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä on teidän isäntänne nimi?" Keksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, tukkiakseni suun kiusanhengeltäni. "Happolati", sanoin. "Happolati, niin", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan tavua tuosta vaikeasta nimestä. Katsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen kasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän mieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja näytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti pakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän hermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa. "Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?" kysyi mies, eikä hänen äänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. "Luulen muistavani, että hän oli merimies?" "Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A. Happolati, asioitsija." Luulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen; jos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi herättänyt hänessä epäilystä. "Hän on, tietääkseni, toimekas mies?" sanoi hän lähennellen. "Ooh, hyvin neuvokas mies", vastasin minä, "kelpo liikemies, välittää kaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä höyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta..." "He-he, peijakas vieköön!" keskeytti ukko hyvin riemuissaan. Tämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen, valhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin sanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin tuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut tyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet suurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi. Oliko hän kuullut sähkökirjoituksesta, jonka Happolati oli keksinyt? Mitä, sähkö... Sähkökirjaimilla varustetusta, jotka saattoivat loistaa pimeässä! Aivan suurenmoinen yritys, miljoonia kruunuja liikkeessä, valimona ja kirjapainoja työssä, suuret joukot vakinaisella palkalla olevia konetyöläisiä toiminnassa, olin kuullut puhuttavan seitsemästä sadasta miehestä. "Niin, eikös olekin, kuten sanoin!" lausui mies hiljaa. Enempää hän ei virkkanut; hän uskoi kaikki mitä kerroin, eikä kuitenkaan hämmästynyt. Tämä kummastutti minua hiukan, olin odottanut hänen hölmistyvän päähänpistoistani. Keksin vielä pari hurjaa valhetta, kehitin ne uhkayritykseen saakka, mainitsin, että Happolati oli ollut yhdeksän vuotta ministerinä Persiassa. Teillä ei kai ole aavistusta, mitä merkitsee ministerinäolo Persiassa? kysyin. Se oli enemmän kuin kuningas täällä tai melkein kuin sulttaani, jos hän tiesi, mikä se oli. Mutta Happolati oli selviytynyt kaikesta eikä koskaan joutunut kiikkiin. Ja niinä kerroin Ylajalista, hänen tyttärestään, hengettärestä, prinsessasta, joka omisti kolme sataa orjatarta ja lepäsi keltaisista ruusuista valmistetulla vuoteella; hän oli kaunein olento, minkä olin nähnyt, kautta Jumalan, minä en ollut koskaan nähnyt moista näkyä elämässäni! "Vai oli hän niin kaunis?" virkkoi vanhus hajamielisen näköisenä ja katseli alas maahan. Kaunisko? Hän oli ihana, hän oli hekumallisen suloinen? Silmät kuin silkkiä, käsivarret kuin merenkultaa! Yksistään hänen katseensa oli viettelevä kuin suudelma, ja kun hän kutsui minua, virtasi hänen äänensä kuin viinisuihku minun sieluni fosforiin. Miksipä hän ei olisi sitten niin ihana? Pitikö ukko häntä laskuttajana tai jonakin palolaitoksen toimihenkilönä? Hän oli yksinkertaisesti taivaallinen ihanuus, sanoin ukolle, kokonainen satu. "Niin, niin!" sanoi mies hiukan ällistyneenä. Hänen rauhallisuutensa ärsytti minua; oma ääneni oli kiihdyttänyt minua ja minä puhuin täysin vakavasti. Varastetut arkistopaperit, sopimus jonkun vieraan vallan kanssa eivät enää juolahtaneet mieleeni! Tuo pieni, ohut paketti oli penkillä välillämme, eikä minulla ollut enää vähintäkään halua tutkia sitä ja katsoa, mitä se sisälsi. Olin kokonaan omien juttujeni vallassa, jotka toivat kummallisia näkyjä silmieni eteen, veri nousi päähäni, ja minä valehtelin täyttä kurkkua. Tällä hetkellä mies näytti olevan halukas lähtemään. Hän kohentausi ja kysyi, jotta ei poistuisi liian äkkiä: "Hänellä mahtaa olla suuret omaisuudet, tuolla Happolatilla?" Kuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota keksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja nähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan nielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli asettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi, sisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei saattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi. "Sitä en tiedä", sanoin senvuoksi suoraan; "en ollenkaan tiedä sitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että päättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt Happolati." "Johan Arendt Happolati", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni johdosta. Sitten hän vaikeni. "Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa", virkoin raivoissani; "paksumpaa ihmistä... Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?" Kyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin lihavahko vaimo. Ukko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin olisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan. "Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita täyteen?" huudahdin hillittömästi: "Ettekö ehkä uskokaan, että on olemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista uhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette? Olette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen hyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman savukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole tottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän enkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!" Mies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen, kunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti pakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää pitkin pienin vanhuksen askelin. Jäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä kauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä sen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan nähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että olin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani... Päivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä olevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka istuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan kotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka vallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni, tulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää, minkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa. Mitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä, suljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin juuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä olkapäälleni ja sanoi: "Te ette saa istua täällä nukkumassa." "Ei", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani jälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin, keksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä, suositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian tuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti, sitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan alakuloiseksi. No — joka tapauksessa oli vuokrani langennut maksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten kaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi. Aivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia käteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848 kaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi minut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli todellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin vaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan. Istun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848, kirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi mieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni, iltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja alakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon horrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen muistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan elämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka taistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut olennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä heinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä pitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat ympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi on saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen, korret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet kahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on syksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat saaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun veripunaiseen väriinsä. Tunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen kynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä merkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia askelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni nyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen, otin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia kirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri maksettava. Verkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin hetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari sivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa, matkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi näkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin. Sitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin käsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä voinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat ajatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni suoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja lopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin tämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin tullut ontoksi ylhäältä alas saakka. "Herra minun Jumalani ja isäni!" huudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa perätysten, sanomatta sen enempää. Tuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin vielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten kokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä minulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja pistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin. Jospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa oli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt alla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En voinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät, ilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se ajan pitkään voisi jatkua tällä tavalla. Tultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka raivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti oli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota hän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua; vanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta, pitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän vaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän ei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin sarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään. Ja minä jatkoin matkaani. Tapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan sanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia, ja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan Grönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka ilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen mukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni rukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin kukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä neljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan. Kun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän pyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin pian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain tarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen. Kirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31, panin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten menin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään, illan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla. Aamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin silmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani olevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta en saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä levätessäni tuhansia asioita. Äkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi, hienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut keksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan niiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia, herään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja paperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi pulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa jälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita, kohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani, ja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja täytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset syntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että menetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti voi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä kumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä kirjoitan, tulee itsestään esille. Kestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki taukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua polvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa tosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin! Hypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin jo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven suussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa. Ja niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani. Ihmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani, riemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon itsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun hyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen mahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi viisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä kruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos otettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä niin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia romaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua. Huoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja saatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet neiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin hyvä aika siitä kun kello löi seitsemän. Nousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein perin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli jokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään huone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät uutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan seinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka nurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa katketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se oli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä, päästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei ollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut pitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin liian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa. Toivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni vallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin heti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille nyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta kaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut leipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni jäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden vuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut unohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei ollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä seinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään, poistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni, kumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin käärinliinoille ja avasin oven. Samalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa muutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä kunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti niistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan. Varmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui minuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi kruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää hänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena. Kirjelipun jätin pöydälle. Vielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva tunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut kiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin sängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta hyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä tiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja purkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus eiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa! huudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni johdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko joku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja pääsin huomaamattomasti portille. Kadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi kosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta näkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani mukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla oli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen kymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä keinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt, että minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat olivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä lähtien noustiin ylöspäin. Vihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi sellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän minusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli sellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi. Silloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä se käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen kantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin asiani eräälle apulaiselle. Hän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän hiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään ottaessaan vastaan paketin. "Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!" huudahdin minä. "Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä Smyrnaan." Se auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään liikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän tärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä avusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia kapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa mennessäni. Läksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin mieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä ruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat verenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan, kiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä kysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin mahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten tahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen tasapainoon. Kello tuli kymmenen, ja minä menin lehden toimitukseen. Saksimies nuuskii muutamia vanhoja lehtiä, päätoimittaja ei ole vielä saapunut. Pyynnöstä jätän suuren käsikirjoitukseni, annan miehen aavistaa, että se on tavallista tärkeämpi ja muistutan häntä pontevasti, että hän antaisi sen päätoimittajan omaan käteen, kun tämä saapuisi. Halusin itse käydä tiedustamassa myöhemmin päivällä. "Hyvä!" sanoi saksimies ja alkoi jälleen tutkia lehtiään. Mielestäni hän otti asian hiukan liian rauhallisesti, mutta en sanonut mitään, nyökkäsin vain hiukan välinpitämättömästi hänelle ja läksin. Nyt minulla oli aikaa itseäni varten. Kunpa vain sää kirkastuisi! Oli kerrassaan kurja ilma, vailla tuulta ja virkeyttä, naiset käyttivät varmuuden vuoksi sateenvarjoa, ja herrojen huopahatut näyttivät noloilta ja surkeilta. Kuljin jälleen torin kautta ja katselin vihanneksia ja ruusuja. Silloin tunnen käden laskeutuvan olalleni ja käännähdän. "Mamsseli" sanoo hyvää huomenta. "Huomenta?" vastaan hiukan kysyvästi, saadakseni heti tietää, mitä hänellä oli asiaa. En juuri pitänyt "Mamsselista". Mies silmäilee uteliaasti suurta uudenuutukaista pakettia kainalossani ja kysyy: "Mitä teillä tuossa on?" "Olen ollut Sembillä ja ostanut pukukankaan", vastaan välinpitämättömällä äänellä, "en halunnut enää kulkea niin kehnoissa pukimissa, ihminen voi olla liian kitsas ruumistaankin kohtaan." Hän katselee minua hämmästyneesti. "Mitä muuten kuuluu?" kysyy hän verkalleen. "No, yli odotusten." "Oletteko sitten saanut työtä?" "Työtä?" vastaan hyvin kummastuneena, "minähän olen kirjanpitäjänä Christien tukkuliikkeessä." "Vai niin!" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. "Jumala teitä varjelkoon, miten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä rahoja, joita ansaitsette. Näkemiin." Hetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa kepillään pakettiini ja sanoo: "Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen ette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin." Tämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa minun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin? Kiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua, muistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka hän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että olin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin. Kun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin päästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni mennäkseni matkoihini. Missähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut mennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka luokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti suuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja kaupunginrajan välisellä tiellä, luin "Aftenpostenia", joka äsken oli ilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten ympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin rauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä. Istuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa, mietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään varmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen mestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä täällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei hyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen, ehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo joutunut paperikoriin?... Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin pystyyn ja riensin pois hautausmaalta. Alhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin, että kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä epätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon yli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa päätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä aavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta minusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin nopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin tahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko aamun. Luonnollisesti!... Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä ylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille, merkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen ja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä. Täällä pysähdyin ja päätin kääntyä takaisin. Olin kävellyt itseni lämpimäksi ja paluumatkalla astelin hiljaa ja hyvin alakuloisena. Kohtasin kaksi heinäkuormaa, ajajat loikoivat heinien päällä ja lauloivat, molemmat paljain päin, molemmat pyörein, huolettomin kasvoin. Ajattelin kulkiessani, että he halusivat puhutella minua, sinkauttaa minulle jonkin huomautuksen tai tehdä kepposen, ja kun olin tullut kylliksi lähelle heitä, huusi toinen minulle ja kysyi, mikä minulla oli kainalossa. "Sängynpeitto", vastasin. "Paljonko kello on?" kysyi hän. "Enpä oikein tiedä, noin kolme luullakseni." Silloin nauroivat molemmat ja ajoivat ohi. Samalla sipaisi köydenpätkä korvallistani, hattuni putosi, nuorukaiset eivät antaneet minun päästä ohi tekemättä minulle pientä kepposta. Kynsäisin hiukan nolona päätäni, nostin hattuni ojan reunalta ja jatkoin matkaani. Alhaalla St. Hanshaugella tapasin miehen, joka kertoi, että kello oli yli neljän. Yli neljän! Kello oli jo yli neljän! Riensin melkein juoksujalkaa kaupunkiin ja poikkesin lehden toimitukseen. Päätoimittaja oli ehkä jo aikoja sitten ollut siellä ja lähtenyt! Astelin ja juoksin vuorotellen, kompastuin, töytäsin vaunuja vasten, jätin kaikki jalankulkijat taakseni, olin esteenä hevosten kululle, riehuin kuin hullu ehtiäkseni ajoissa. Pujahdin portista sisälle, harppasin portaat muutamalla askelella ja koputin ovelle. Ei kukaan vastaa. Hän on lähtenyt! Hän on lähtenyt! ajattelen. Koetan ovea, se on auki, koputan vielä kerran ja astun sisään. Päätoimittaja istuu pöytänsä ääressä, kasvot ikkunaan päin, kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan. Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni hän kääntyy puolittain, katsoo hiukan minuun, pudistaa päätään ja virkkaa: "Niin, minulla ei ole ollut vielä aikaa lukea teidän kirjoitustanne." Olen iloissani, ettei hän sitä kuitenkaan vielä ollut hylännyt, ja vastaan: "Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin päivän kuluttua ehkä, tai..." "Niin, saa nähdä. Minullahan on muuten teidän osoitteenne." Ja minä unohdin mainita, ettei minulla ollut enää mitään osoitetta. Tapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden. Toivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty, päinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja aivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka juuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun omaisuuden alakertatarinalla... Kunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi! Mietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys askarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle katua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta keskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä. Sanomalehtipoika ojentaa minulle "Vikingeniä": Se on niin hauska, että! Nostan katseeni ja hätkähdän — olen jälleen Sembin edustalla. Käännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän alas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli nähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni meren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan uudelleen mietiskellä. Mistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista soppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun saakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni, päähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti mokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni ylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille. Mielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen, jossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä täynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi, houkuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi leipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja tarjosi minulle teetä... Näkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin ruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja monia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan. En kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun erikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani. Ehkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä. Eihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä jonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni, eikä ilmassa ollut pakkasasteita. Ja meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja kömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista pintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat eteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja koneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut auringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät, penkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin, väsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen kuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin niiden painua... Kun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni ja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin yhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni käsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja saavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta tuntia. Minnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi olla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen, saattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin vahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta juttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon ja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves, jonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku hermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä ja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain kauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään käin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin katukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä kiiruhdin tieheni. Viluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin Karl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi enkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon luona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä mielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin pelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran myöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin kadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C. Zacharias, ja koputan. Hän tuli itse ulos, hän tuoksui oluelle ja tupakalle niin että pahaa teki. "Iltaa!" sanoin. "Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään tulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt siihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta. Teidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään." "Anna minun nähdä se kuitenkin", sanoin, en muuten muistanut, mitä kuvaa hän tarkoitti. "Aivan mahdotonta!" vastasi hän. "Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja sitten vielä" — hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten — "minulla on pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi." "No, niin ollen ei siitä voi olla puhettakaan." Vetäydyin takaisin, sanoin hyvää yötä ja läksin. Ei siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään. Kunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja tunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun pitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla yösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt koko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä vetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan yliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin astelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin hiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä ruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen takana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin siinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla ei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin kulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin edelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään. Täällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin etsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia ja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli jokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille. Olin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni. Kääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan asennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen, enkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin ne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin. Ja pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista, kaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu, ilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan vaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että pääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen sinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan... "Mitä vielä!" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, "nehän ovat huuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!" Ja minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät jalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen, kamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille saakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen. Oli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne, että päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin peiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa ei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat puutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet päivänvaloa. Kello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt ja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin höyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi olkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi minulle; sieltä tulin rautatietorille. Tunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä aikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein minun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui muutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin esirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa ja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi, miten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin seisomaan ja tervehdin. Mikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin? Johtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä? Vai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista? Oikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä, kautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä vuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti mieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä sängynpeittoineni "sedän" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä kruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin valveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin tepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä, ravistin päätäni ja käännyin ympäri. Sitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että olin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että olin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut ihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka keskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen omaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio, tahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen musta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien kasvojensa edessä ja hävetä itseään — ei koskaan! Ei koskaan. Vakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan ollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista ajatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa, varsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi väsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta. Aivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo Grönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti päivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko soittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta takaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja saanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla oli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin merkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille. Viimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut hiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä sanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä pälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun etukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä vallan erinomaisia päähänpistoja. Pujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani syljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään laatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin tuohon pieneen kauppaan. Siellä seisoo mies liimaamassa pusseja vanhoista sanomalehdistä. "Haluaisin mielelläni tavata herra Christietä", sanoin. "Minä olen", vastasi mies. No! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle paikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt. Hän toisti nimeni pari kertaa ja alkoi hymyillä. "Nyt saatte nähdä!" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan. "Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette päivännyt kirjeenne vuonna 1848." Ja mies nauroi täyttä kurkkua. Niin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli ajattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen. "Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä luvuissa", virkkoi hän. "Valitan; teidän kirjoituksenne on niin selvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta..." Odotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen sana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan. Niin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta eihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut tehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä? "Ei, sitä minä en sano", vastasi hän, "mutta kuitenkin se vaikutti minuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen." "Paikka on siis täytetty?" kysyin. "Niin." "No, herrajumala, sittenhän sen suhteen ei ole mitään tehtävissä!" "Ei. Valitan; mutta..." "Hyvästi!" sanoin. Nyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin hampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin pyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua käyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän sanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä ja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en voinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen mieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi, hiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden saavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä, että ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti epäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu vuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että suoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa ollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi. Ja sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä tyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin. Valehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran, kamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten sängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman pahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia sieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui Jumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen, että sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, tasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa kulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti niin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman synnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut alas. Joudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin kiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään. En pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen ulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku seikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani juostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen ovikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja miksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli kauimpana portaista? Nuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan; hän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja sanoi: "Ei, meillä ei ole mitään tänään." Ja hän näytti aikovan sulkea oven. Minkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua epäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja rauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti ja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin kohteliaasti: "Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut kelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut ottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?" Hän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti tulevan epätietoiseksi minusta. "Ei", sanoi hän lopulta, "ei täällä ole ketään sairasta herraa." "Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä äyriä tunnilta?" "Ei." "Sitten pyydän jälleen anteeksi", sanoin, "hän on kenties ensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä, jonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on Wedel-Jarlsberg." Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin. Nuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut liikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin portaita alas. Rauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat, ettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin kylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi ajatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee kerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta! Möllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin sieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli jo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin ajoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja etsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että kaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista paikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni, tietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin basaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä, astelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin kauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan katseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa kuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä olin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin kadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu. Niinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin istumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin kyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa tunnetta rinnan alla. Muuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä ja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän muistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä pankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin kahvilassa. Jospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa, kertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä varoissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa hänelle parturikirjani... Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja melkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista aarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn, etsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten puhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta. Lasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en niitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten viitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla, valkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi, voisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän — kahdeksan tienoissa. Istuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli heilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota kuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä oli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia ja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin kaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan, mutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen, joka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin valkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten läksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle. Raatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä, kuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti silmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin sen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja suuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku lintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä tervehtimättä. "Puoli kruunua, vanha ystävä!" sanoin rohkeasti, "tässä — kai tässä on korvaukseksi", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä. "Ei ole!" sanoi hän, "ei kautta Jumalan, minulla ei ole!" ja hän avasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. "Olin ulkona eilen illalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole." "Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!" vastasin ja uskoin hänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä asiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä olleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään. Vetäydyin takaisin. "Anteeksi sitten!" sanoin, "olin vain pikku pulassa." Olin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että olin unohtanut paketin. "Pitäkää se, pitäkää se!" vastasin, "sen te kyllä ansaitsette! Siinä on vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä — melkein kaikki, mitä omistan." Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne kuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä ratkesin itkuun... Tuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja ilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien koko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja toistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka jälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata. Herrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin! Kului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa Torikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku kulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin kauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä, lopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja basaarien väliltä. Ei, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa, minulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin antaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi kovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin puuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin. Häly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia kuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät... Avasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka loistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli konstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä. "Hyvää iltaa!" sanoi hän. "Hyvää iltaa!" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän seisoi hetkisen liikkumattomana. "Missä te asutte?" kysyi hän. Mainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan osoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt. Hän seisoi jälleen hetkisen. "Olenko tehnyt jotakin hullua?" kysyin peloissani. "Eipä suinkaan!" vastasi hän. "Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin, on kylmä levätä täällä." "Niin, se on totta, tuntuu hiukan kylmältä." Ja minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa asuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä päästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan porrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla. Riisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista kaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä ja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni, nostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun tapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni. Kaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet ikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä häämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut käynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni tuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje. Kirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli mahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman nimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen, jos haluaisin yrittää takaisin! Ja verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan kenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa. Kiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen onnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen ulko-oven luona. Panen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen kiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan mitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni. Sitten nousen ja lähden. Kadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon alle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken tämän teen hyvin verkalleen. Tuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen päästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli päätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri mennyt latomoon! "Muutamia pieniä muistutuksia... korjannut pari oikeinkirjoitusvirhettä... kyvykkäästi tehty... painetaan huomenna, kymmenen kruunua." Minä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin, pysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti tyhjänpäiväisille. Ja aika kului. Koko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä ilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron tuote. Ja kymmenen kruunua. TOINEN OSA Pari viikkoa myöhemmin olin eräänä iltana ulkona. Olin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä varten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja portin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni; ne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen ajan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun olin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi kynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja avainkimppu, mutta ei äyrin äyriä. Kun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan kotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli pimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin olin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen, harhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka, rautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin. Sillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta, unohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani satamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan halusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri olin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta, mitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan silmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin väsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri lepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli äänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli kävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja koko satama lepää hiljaa. Lasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei äyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille. Haen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja — jumala ties, mistä sain sen ajatuksen — laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti, niin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas katukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se pysähtyi lepäämään. Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi jotakin. Koetin arvailla summan suuruutta — jos arvaisin oikein, olisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin rahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin — kokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin ja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan. Sitten kuulen konstaapelin yskäisevän — ja miksikä minun päähäni pälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja toistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti hän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä riemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja päästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän nenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja kidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys oli päihdyttänyt minut. Parin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen rautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän aikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä — ei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee sitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä pieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?... Ja hän ottaa sen ylös. Hm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen, hatun koriste... Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja tirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni, nauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani, nauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku... Sitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli astelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin henkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan liikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani itsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi viskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin koko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran — khöhöm! Ryhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului myöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha valtasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut. Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren helmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät mustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset pystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli sen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko ympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan minua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä tavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei ollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta, eikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta niin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät avoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa kaukaisuudessa. Edelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt koko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan — ainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani. Ja nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö saapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta vieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä minut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua odottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi loistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista valmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun astuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin ja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua odottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina öinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja kun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia... Ja kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta pitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta valoisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja hymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia. Päivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat musiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään omassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa, kiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä, tule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki on rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin tunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä, kuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän... enemmän... Näen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu valojen hirmumyrskyyn... Olin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli. Siinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen. Ensi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani ulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi; olin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut sillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin jäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin saatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni. "Soh", sanoi hän, "nouskaahan nyt ylös!" Nousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin totellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin melkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää. "Odottakaas!" huusi konstaapeli jälkeeni. "Tehän jätätte hattunne, hassu! Sooh, menkää nyt!" "Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin — aivan kuin olisin unohtanut", sammalsin hajamielisenä. "Kiitos. Hyvää yötä." Ja minä läksin tallustelemaan poispäin. Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä, jota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri sellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman hyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja kaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan tullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani kiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua nimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille, mitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri ja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta. Alempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä, nousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin väsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli sitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän ollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! — Totisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän anteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni: hän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri. Jumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin hullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi minua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin sylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin se olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen aikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti riutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi viisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin kauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi nälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään ja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa hetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin etukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä vuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut yhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri Hennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja kahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan hakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni jokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja ja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja työskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin saituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon, leipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään? Asuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä kerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän työpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena, kun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut lainkaan käsittää koko juttua! Kaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut hiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta. Erään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin lukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian pimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja kiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä nuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin astelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani, menin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä: "Kello on kymmenen." "Ei, se on kaksi", vastasi hän kummastuneena. "Ei, se on kymmenen", sanoin minä, "kello on kymmenen." Ja vihasta puhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja virkoin. "Kuulkaa, tietäkää se — kello on kymmenen!" Hän seisoi mietiskellen hetkisen, tarkasteli minua, tuijotti hämmästellen. Vihdoin hän lausui aivan hiljaa: "Joka tapauksessa teidän on jo aika mennä kotiin. Haluatteko, että saatan teitä?" Tämä ystävällisyys riisti minulta aseet; tunsin kyynelien nousevan silmiini, ja kiiruhdin vastaamaan: "Kiitos, ei! — Olen vain ollut hiukan myöhään ulkona... ravintolassa... Kiitän teitä hyvin paljon." Hän nosti kätensä kypärälle, kun läksin. Hänen ystävällisyytensä oli kokonaan masentanut minut, ja minä itkin, kun minulla ei ollut antaa hänelle viisikruunusta. Pysähdyin katselemaan häntä, kun hän verkalleen asteli tietänsä, iskin nyrkillä otsaani ja itkin yhä hurjemmin sitä mukaa kuin hän eteni. Haukuin itseäni köyhyyteni takia, annoin itselleni pilkkanimiä, keksin sydäntyneitä nimityksiä, mainioita, raakoja haukkumanimiä, joilla pommitin itseäni. Näin jatkoin, kunnes olin melkein asuntoni luona. Tultuani portille huomasin, että olin kadottanut avaimeni. Niin, tietysti! sanoin katkerasti itsekseni, miksipä en olisi kadottanut avaimiani? Asun täällä rakennuksessa, missä on talli alapuolella ja läkkisepän työpaja yläpuolella; portti on lukossa yöllä, eikä kukaan, ei kukaan voi sitä avata — miksipä en siis kadottaisi avaimiani? Olen märkä kuin uitettu koira, hiukan nälissäni, aivan hiukan vain nälissäni, ja hiukan naurettavan väsynyt polvista — miksipä en siis kadottaisi niitä? Miksi oikeastaan ei koko talo ollut siirtynyt Akeriin, kun tulin yrittämään sisälle?... Ja minä nauroin itsekseni, karaistuneena nälästä ja riutumuksesta. Kuulin hevosten jyskivän tallissa ja saatoin nähdä yläpuolella olevan ikkunani; mutta porttia en voinut avata enkä päästä sisälle. Väsyneenä ja katkeroituneena päätin senvuoksi palata takaisin sillalle etsimään avaimiani! Oli jälleen ruvennut satamaan, ja tunsin jo veden tunkeutuvan läpi pukuni hartioille. Raatihuoneen luona sain äkkiä loistavan ajatuksen: aioin kehottaa poliisia avaamaan portin. Käännyin heti erään konstaapelin puoleen ja pyysin hartaasti häntä seuraamaan mukana ja päästämään sisälle, jos hän voisi. Hjaa, jospa hän voisi, niin! Mutta hän ei voinut, hänellä ei ollut avaimia. Poliisin avaimet eivät olleet täällä, ne olivat etsivässä osastossa. Mitä minun sitten oli tehtävä? Hjaa, mentävä hotelliin nukkumaan. Mutta minä en todellakaan voinut mennä hotelliin nukkumaan; minulla ei ollut yhtään rahaa. Olin ollut ulkona... ravintolassa... hänhän käsitti kyllä... Seisoimme siinä hetkisen raatihuoneen portailla. Hän harkitsi ja mietti ja tarkasteli olemustani. Sade virtasi ulkopuolellamme. "No sitten saatte mennä sisälle päivystäjän luo ja ilmoittautua asunnottomaksi", sanoi hän. Asunnottomaksi? Sitä en ollut ajatellut. Niin, kuolema ja kirous, se oli hyvä ajatus! Ja minä kiitin heti konstaapelia tästä mainiosta keksinnöstä. Voisinko siis yksinkertaisesti mennä vain sisälle ja sanoa, että olin vailla asuntoa? Yksinkertaisesti!... "Nimi?" kysyi päivystäjä. "Tangen — Andreas Tangen." En tiedä, miksi valehtelin. Ajatukseni liihotteli ja antoi minulle päähänpistoja enemmän kuin jaksoin hallita; keksin tämän oudon nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, vähääkään harkitsematta. Valehtelin ilman, että se oli välttämätöntä. "Toimi?" Mutta tämäpä olikin kysymys. Hm. Toimi! Mikä _oli_ minun toimeni? Ajattelin ensin tekeytyä läkkisepäksi, mutta en uskaltanut; olin antanut itselleni nimen, jota ei jokaisella läkkisepällä ole, sitä paitsi minulla oli silmälasit nenällä. Silloin johtui mieleeni olla tyhmänrohkea, astuin askelta lähemmäksi ja sanoin lujasti ja päättävästi: "Sanomalehtimies." Päivystäjä hätkähti, ennen kuin rupesi kirjoittamaan, ja minä seisoin mahtavana kuin valtioneuvos aitauksen edessä. Se ei herättänyt epäilyksiä, päivystäjä saattoi kylläkin käsittää, miksi olin viivyttänyt vastaustani. Sanomalehtimies raatihuoneella, asunnottomana! "Missä lehdessä — herra Tangen?" "Morgenbladetissa", sanoin minä. "Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona..." "Niin, no siitä emme puhu!" keskeytti hän ja lisäsi hymyillen: "kun nuoriso on ulkona... me kyllä käsitämme..." Kääntyen konstaapelin puoleen hän sanoi, samalla nousten seisomaan ja kumartaen kohteliaasti minulle: "Saattakaa tämä herra varattuun osastoon. Hyvää yötä!" Tunsin kylmiä väreitä selässäni oman rohkeuteni johdosta, ja puristin käteni nyrkkiin terästääkseni itseäni. Kunpa en olisi sekoittanut "Morgenbladetia" asiaan. Tiesin Frielen voivan purra hampaitaan, ja kun avain narahti lukossa, muistutti ääni siitä. "Kaasu palaa kymmenen minuuttia", sanoi konstaapeli vielä ovella. "Ja sitten se sammuu?" "Sitten se sammuu." Istahdin sängyn laidalle ja kuulin, miten avainta kierrettiin lukossa. Valoisa koppi näytti ystävälliseltä, tunsin viihtyväni talossa ja kuuntelin mielihyvää tuntien sateen ropinaa. En haluaisi mitään sen parempaa kuin tämä mukava koppi oli. Tyytyväisyyteni kasvoi; istuen sängyn laidalla hattu kädessä ja katse suunnattuna seinällä olevaan kaasuliekkiin ryhdyin ajattelemaan ensimmäistä tuttavuuttani poliisilaitoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen, ja miten olinkaan niitä narrannut. Journalisti Tangen, mitä vielä? Ja sitten "Morgenbladet"! Miten olinkaan satuttanut miestä sydämeen "Morgenbladetilla"! Siitä emme puhu, mitä? Istunut pääministerin palatsissa juhlapuvussa kello kahteen, unohtanut portin avaimen ja muutamia tuhansia kruunuja sisältävän lompakon kotiin! Saattakaa tämä herra varattuun osastoon... Sitten sammuu äkkiä kaasuliekki, niin ihmeellisen äkkiä, pienenemättä, kutistumatta; istun pilkkopimeässä, en voi nähdä kättäni, en valkoisia seiniä ympärilläni, en mitään. Ei ollut muuta tehtävänä kuin mennä makuulle. Ja minä riisuuduin. Mutta en ollut uninen enkä voinut nukkua. Jäin loikomaan joksikin aikaa katsellen pimeään, tuohon pilkkoisen pimeään, jolla ei ollut mitään pohjaa ja jota en voinut ymmärtää. Ajatukseni ei jaksanut sitä käsittää. Pimeys oli minusta tavallista synkempi, ja minä tunsin sen painostavan itseäni. Suljin silmäni, aloin hyräillä ja heittelehdin lavitsalla rauhoittuakseni, mutta tuloksetta. Pimeys oli vallannut ajatukseni eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Entä jos minä itse olisin hajonnut pimeyteen, sulautunut sen kanssa yhteen? Nousen istumaan vuoteellani ja oikaisen käsivarteni. Hermostus oli saanut minut valtaansa, eikä auttanut, vaikka kuinka olisin koettanut sitä vastaan taistella. Siinä minä istuin, mitä merkillisimpien mielikuvien uhrina, komennellen itseäni olemaan hiljaa, hyräillen kehtolauluja, hikisenä yrittäessäni hankkia itselleni lepoa. Tuijotin pimeään, enkä ollut koskaan elämässäni nähnyt sellaista pimeyttä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että olin aivan erikoislaatuisen pimeyden edessä, raivokkaan elementin, jota ei kukaan aikaisemmin ollut pannut merkille. Mitä naurettavimmat ajatukset askarruttivat minua, ja kaikki asiat pelästyttivät. Pieni kolo seinässä sänkyni vieressä antaa minulle paljon ajattelun aihetta, muurissa oleva naulan jälki. Tunnustelen sitä, puhallan siihen ja koetan arvailla sen syvyyttä. Se ei ollutkaan turhanpäiväinen kolo, ei ollenkaan, se oli oikein kavala ja salaperäinen kolo, jota minun täytyi varoa! Ja tuon kolo-ajatuksen vallassa, kokonaan suunniltani uteliaisuudesta ja pelosta minun täytyi lopulta nousta sängystä ja etsiä käsiini kynäveitseni puolikas mitatakseni sen syvyyden ja vakuuttautuakseni, ettei se ulottunut aivan viereiseen koppiin saakka. Laskeuduin takaisin vuoteelle yrittääkseni jälleen nukkumista, mutta itse asiassa kamppaillakseni taaskin pimeän kanssa. Sade oli tauonnut ulkona, enkä kuullut ääntäkään. Jonkin aikaa kuuntelin, kuuluisiko askelia kadulta, enkä suonut itselleni rauhaa, ennen kuin olin kuullut jonkun astelevan ohi, äänestä päättäen se oli konstaapeli. Äkkiä napsautan sormiani useita kertoja ja hymyilen. Sepä vasta peijakkaanmoista! Haa! — Minä kuvittelin keksineeni uuden sanan. Nousen istualleni sängyssä ja sanon: sitä ei ole kielessä, minä olen sen keksinyt, _kuboaa_. Siinä on kirjaimia kuin sanassa, suloisin jumala, mies, sinä olet keksinyt sanan... _Kuboaa_... jolla on suuri kieliopillinen merkitys. Istuin silmät auki, hämmästyneenä keksinnöstäni ja hymyillen ilosta. Sitten alan kuiskailla; minua voidaan vakoilla; ja minä aioin pitää keksintöni salassa. Olin päässyt nälän iloiseen hulluuteen; olin tyhjä ja tuskista vapaa, ja ajatukseni kulkivat ohjattomina. Mietiskelen hiljaisuudessa itsekseni. Mitä merkillisimmillä ajatushyppäyksillä koetan tutkia uuden sanani merkitystä. Sen ei tarvinnut merkitä Jumalaa eikä Tivolia, ja kuka oli sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Puin kiivaasti nyrkkiäni ja toistan vielä: kuka on sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Kun oikein ajattelin, eihän ollut ensinkään välttämätöntä, että se merkitsisi munalukkoa tai auringonnousua. Tällaiselle sanalle ei ollut vaikeaa löytää merkitystä. Jäisin odottelemaan. Sillä välin voisin kuitenkin nukkua. Lepään lavitsalla ja hymyilen, mutta en sano mitään, en yhtään mitään. Kuluu muutama minuutti, ja minä hermostun, tuo uusi sana kiusaa minua lakkaamatta, palaa aina takaisin, valtaa koko ajatukseni ja tekee minut vakavaksi. Olin päässyt selvyyteen siitä, mitä se ei merkinnyt, mutta en siitä, mitä se merkitsisi. Sehän on sivuasiat sanoin ääneen itsekseni, puristan käsivarttani ja toistan, että se oli sivuasia. Sana oli, jumalankiitos, löydetty, ja sehän oli pääasia. Mutta ajatus kiusaa minua lakkaamatta ja estää minua vaipumasta uneen; mikään ei ollut minusta tarpeeksi hyvä tuolle tavattoman harvinaiselle sanalle. Vihdoin nousen jälleen vuoteellani istumaan, tartun molemmin käsin päähäni ja sanon: Ei, onhan aivan mahdotonta antaa sen merkitä siirtolaisuutta tai tupakkatehdasta! Jos se olisi merkinnyt jotain sellaista, olisin jo aikoja sitten hyväksynyt sen ja vetänyt johtopäätöksiä. Ei, oikeastaan oli sana omiaan merkitsemään jotain _sielullista_, tunnetta, sieluntilaa — enkö sitä saattanut käsittää? Ja minä haeskelen muististani, löytääkseni jotakin sielullista. Silloin minusta tuntuu, kuin joku puhuisi, sekaantuisi jaaritteluuni, ja minä vastaan vihaisesti! Mitä vielä? Ei, sinunlaistasi idioottia ei ole toista! Ompelulankaa? Ooh, mene helvettiin! Nyt minun täytyy ihan nauraa! Ja minun täytyi kysyä: Miksi minä olisin velvollinen antamaan sen merkitä ompelulankaa, kun erikoisesti olin sitä merkitystä vastustavalla kannalla? Olin itse keksinyt sanan, ja minulla oli täysi oikeus antaa sen merkitä mitä tahansa, sen puolesta. Mikäli tiesin, en ollut vielä lausunut mielipidettäni... Mutta ajatukseni joutuivat yhä enemmän epäjärjestykseen. Vihdoin hyppäsin pois sängystä etsimään vesijohtoa. En ollut janoissani, mutta pääni oli kuuma, ja tunsin vaistomaista vedenkaipuuta. Juotuani menin jälleen vuoteelle ja päätin väkisinkin koettaa nukkua. Suljin silmäni ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Sillä tavoin lepäsin muutaman minuutin vähääkään liikahtamatta, hiostuin ja tunsin veren kiivaasti virtaavan suonissani. Hei, olipa se kovin huvittavaa, että hän saattoi hakea rahoja siitä paperitötteröstä. Hän yskäisikin vain kerran. Kulkeekohan hän siellä vielä? Istuu minun penkilläni?... Se sininen helmiäinen... laivat... Avasin silmäni. Kuinka saatoinkaan pitää niitä suljettuina, kun en voinut nukkua? Ja ympärilläni lepäsi sama pimeys, sama selvittämätön musta iankaikkisuus, jota ajatukseni ei voinut käsittää. Mihin saattaisinkaan sitä verrata? Tein mitä epätoivoisimpia ponnistuksia löytääkseni sanan, joka olisi kylliksi musta merkitsemään tätä pimeyttä, sanan, joka olisi niin hirvittävän musta, että se mustaisi suuni, kun mainitsisin sen. Herrajumala, miten pimeä täällä oli! Ja jälleen tulen ajatelleeksi satamaa, laivoja, niitä mustia hirviöitä, jotka siellä odottelivat minua. Ne imisivät minut luokseen ja pitäisivät minut kiinni ja purjehtisivat kanssani yli maiden ja merien, kautta pimeiden valtakuntien, joita kukaan ei ole nähnyt. Tunnen olevani laivalla, joutuvani merelle, leijailevani pilvissä, laskeutuvani, laskeutuvani... Minulta pääsee käheä tuskanhuuto ja tarraudun kiinni sänkyyn; olin ollut vaarallisella retkellä, pudonnut alas kuin kivi läpi ilman. Miten tunsinkaan itseni vapautuneeksi, kun iskin käteni kovaa lavitsaa vasten! Sellaista on kuolema, lausuin itsekseni, nyt sinä kuolet! Ja minä lepäsin hetkisen ajatellen, että nyt minä kuolisin. Sitten hypähdin istumaan vuoteellani ja kysyin ankarasti: kuka sanoi, että minun pitäisi kuolla? Jos olen itse keksinyt sanan, niin olen täysin oikeutettu itse määräämään, mitä sen tulee merkitä... Kuulin itse, että kuvittelin, kuulin sen vielä puhuessani. Hulluuteni oli heikkouden ja väsymyksen deliriumia, mutta tajuton en ollut. Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että olin tullut hulluksi. Kauhun vallassa nousen sängystä. Hapuilen ovelle, jota yritän avata, heittäydyn pari kertaa sitä vasten särkeäkseni sen, nojaan pääni seinää vasten, vaikeroin ääneen, puren sormiani, itken ja kiroilen... Kaikkialla oli rauhallista; ainoastaan oma ääneni kajahti takaisin seinistä. Olin kaatunut lattialle, jaksamatta enää mekastaa kopissa. Silloin näen seinässä himmottavan harmaan neliön, vivahduksen vaaleasta, aavistuksen — se oli valoa. Tunsin sen olevan valoa, tunsin ruumiini joka solulla. Ooh, miten ihanasti hengähdin! Heittäydyin pitkin pituuttani lattialle ja itkin ilosta tuon siunatun valohäivän johdosta, nyyhkytin kiitollisuudesta, suutelin ikkunaa kohti ja käyttäydyin kuin hullu. Ja tälläkin hetkellä minä olin täysin tietoinen siitä, mitä tein. Kaikki murhe oli yhtäkkiä poistunut, kaikki epätoivo ja tuska laannut, eikä minulla ollut yhtään täyttymätöntä toivoa, niin etäälle kuin ajatukseni saattoi entää. Rupesin istumaan lattialle, panin käteni ristiin ja odotin kärsivällisesti päivän nousua. Millainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut kuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa osastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton valtioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla tuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin itseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von Tangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät olleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain en olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin jättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra valtioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin tempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle. Oli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin suuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä rauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että se esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja kohta tunsin silmieni painuvan umpeen. Minut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös ja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät. "Ilmoittautukaa alhaalla päivystäjälle", sanoi konstaapeli. Oliko siis jälleen muodollisuuksia kestettävänä! ajattelin peloissani. Jouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä ihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi toisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada ruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille: "Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne näyttävät olevan aterian tarpeessa." Ja minä seisoin katsellen noita lippuja ja toivoin myös saavani sellaisen. "Andreas Tangen, sanomalehtimies!" Astuin esiin ja kumarsin. "No kuinka te olette tänne joutunut?" Selitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen illallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin rehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä... ravintolassa... hävittänyt portin avaimen... "Niin", sanoi hän hymyillen, "sellaista se on! Oletteko nukkunut hyvin?" "Kuin valtioneuvos!" vastasin. "Kuin valtioneuvos!" "Se ilahuttaa minua!" sanoi hän ja nousi seisomaan. "Hyvästi!" Ja minä läksin. Lippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön. Leipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä uskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä. Alettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan olin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. — Pää pystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun ulos raatihuoneelta. Aurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä Youngin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin? Koetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi yksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen kaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä välin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen, kaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö minulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin kääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi kymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli runsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin hieno meri kunnaiden yllä... Tietämättäni jouduin matkalle asuntoani kohti. Nälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se auttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä! Portti oli auki, tallimies sanoi tavalliseen tapaan hyvää huomenta. "Kaunis ilma!" sanoi hän. "Niin", vastasin minä. Siinä kaikki mitä keksin sanoa. Voisinkohan pyytää häneltä lainaksi yhtä kruunua? Hän antaisi kyllä mielellään, jos voisi. Olin sitä paitsi kerran auttanut häntä kirjeen kirjoittamisessa. Hän seisoi harkiten jotain, minkä halusi ilmaista. "Kaunis ilma, niin. Hm. Minun olisi maksettava emännälle tänään, etteköhän voisi olla niin hyvä ja lainata minulle viisi kruunua, mitä? Vain muutamaksi päiväksi. Olette tehnyt mulle palveluksen ennenkin." "En, Jens Olaj, en tosiaankaan voi", vastasin. "En nyt. Kenties myöhemmin, ehkä iltapäivällä." Ja minä astelin portaita ylös huoneeseeni. Heittäysin sänkyyn ja nauroin. Miten mainiota, että hän ehti ennen minua! Kunniani oli pelastettu. Viisi kruunua — Jumala sinua varjelkoon, mies! Olisit yhtä hyvin voinut kysyä minulta viittä höyrykeittiön osaketta tai jotain Akerin herraskartanoa. Ja kun ajattelin noita viittä kruunua, rupesi minua naurattamaan yhä enemmän. Enkös ollutkin koko mahtava mies, mitä? Viisi kruunua! Kyllä tässä oli sellainen mies! Hilpeyteni kasvoi ja minä antauduin sen valtaan: hyi hittoa, mikä ruoan katku täällä on! Oikein tuore pihvipaistin haju, päivällisen jälkeen, hyi! Ja minä avaan ikkunan, tuulettaakseni pois tuon inhottavan hajun. Tarjoilija, puoli pihviä! Kääntyen pöytään päin, tuohon kehnoon pöytään, jota minun täytyi kirjoittaessani tukea polvillani, minä kumarsin syvään ja kysyin: saanko luvan kysyä, haluatteko juoda lasillisen viiniä? Eikö? Olen Tangen, valtioneuvos Tangen. Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona... Portin avain... Ja ohjattomina liihottelivat ajatukseni jälleen hurjia ratojaan. Olin yhä tietoinen siitä, että puhuin puuta heinää, enkä lausunut sanaakaan kuulematta ja käsittämättä sitä. Sanoin itselleni: nyt puhelet taas hölynpölyä! Enkä kuitenkaan mahtanut sille mitään. Se oli kuin hereillä lepäämistä ja unissa puhumista. Pääni oli keveä, tuskaton ja painostusta vailla, ja mieleni pilvetön. Lähdin vastaan hangoittelematta purjehtimaan. Tule sisään! Niin, tule vain sisään! Kuten näet, kaikki on rubiinista. Ylajali, Ylajali! Punainen, hohtava silkkidivaani! Miten kiivaasti hän hengittää! Suutele rakkaani, vielä, vielä! Käsivartesi ovat valkoiset kuin valaanrasva, huulesi hehkuvat... Tarjoilija, pyysin pihviä... Aurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen syödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani, innostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni tunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta vaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle siitä. Ja minä vedin sen esille. Se oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan. Ryhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten masentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja läkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei edes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety "sedän" kellariin ja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä kaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli lainannut minulle muutamia kuukausia sitten... Hans Pauli! Napsautan sormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa mieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin! Hän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen puoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni, pistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas. "Kuulehan Jens Olaj", huusin talliin, "uskon aivan varmasti voivani auttaa sinua iltapäivällä!" Tultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista, ja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella pyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin ne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni jyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään. Saksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei mitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä. Uudistan kysymykseni ja astun lähemmäksi. Toimittaja ei ollut saapunut, ilmoitti vihdoin saksija, nostamatta katsettaan. Ja milloin hän saapuisi? Ei voinut sanoa, ei ollenkaan voinut sanoa. Kauanko toimitus oli avoinna? Tähän en saanut mitään vastausta, ja minun täytyi lähteä. Saksija ei ollut vilkaissutkaan minuun koko aikana, hän oli kuullut ääneni ja tuntenut siitä minut. Niin huonossa huudossa olet täällä, ajattelin, ei viitsitä edes vastata sinulle. Onkohan se toimittajan määräys. Olin tosin, aina siitä saakka kun kiitetty kymmenen kruunun alakertani oli otettu lehteen, pommittanut häntä tuotteillani, rynnännyt hänen luokseen tuoden käyttökelvottomia töitä, jotka hänen oli täytynyt lukea läpi ja palauttaa minulle. Hän ehkä tahtoi tehdä tästä lopun, ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin... Läksin astelemaan Homandsbytä kohti. Hans Pauli Petersen oli talonpoikaisylioppilas ja asui viisikerroksisen talon ullakkokamarissa, Hans Pauli Petersen oli siis köyhä mies. Mutta jos hänellä olisi yksikin kruunu, ei hän välittäisi sitä säästää. Saisin sen yhtä varmasti kuin se jo olisi kädessäni. Ja minä astelin iloiten tästä kruunusta koko matkan ja tunsin olevani varma sen saamisesta. Kun tulin ulko-ovelle, oli se suljettu, ja minun täytyi soittaa. "Haluan puhutella ylioppilas Peterseniä", sanoin ja aioin mennä sisälle, "tiedän hänen huoneensa." "Ylioppilas Peterseniä?" toistaa palvelijatar. Häntäkö, joka asui ullakolla? Hän oli muuttanut. Niin, palvelijatar ei tosin tietänyt minne, mutta hän oli pyytänyt lähettämään kirjeensä Hennansenille Toldbokadun varrella ja palvelijatar mainitsi numeron. Täynnä uskoa ja toivoa lähden Toldbokadulle tiedustamaan Hans Paulin osoitetta. Tämä oli minun viimeinen keinoni ja minun täytyi käyttää sitä. Matkalla kuljin vasta rakennetun talon ohi, missä pari puuseppää oli ulkopuolella höyläämässä. Otin kasasta pari puhdasta lastua, pistin toisen suuhuni ja kätkin toisen taskuuni myöhemmäksi. Ja jatkoin matkaani. Läähätin nälästä. Erään leipuriliikkeen ikkunassa olin nähnyt tavattoman suuren kymmenen äyrin leivän, suurimman leivän, mitä sillä hinnalla voi saada... "Tulen tiedustamaan ylioppilas Petersenin osoitetta." "Bernt Ankerin katu, numero 10, ullakko." — Olinko sinne menossa? No, sitten olisin ehkä hyvä ja ottaisin mukaani pari kirjettä, jotka olivat saapuneet? Menen jälleen kaupunkiin, samaa tietä kuin olin tullutkin, kuljen taas puuseppien ohi, jotka nyt istuivat läkkikannu polvien välissä syöden hyvää, lämmintä höyrykeittiön päivällistä, astelen ohi leipuriliikkeen, missä leipä on yhä paikallaan, ja saavun vihdoin Bernt Ankerin kadulle, puolikuolleena väsymyksestä. Ovi oli auki ja minä nousen vaivalloisia portaita ylös ullakolle. Otan kirjeet taskustani saattaakseni Hans Paulin yhdellä iskulla hyvälle tuulelle, kun astuisin sisään. Hän ei varmaankaan kieltäisi minulta tätä apua, kun selittäisin hänelle olosuhteet, ei tosiaankaan. Hans Paulilla oi suuri sydän, sen olin aina sanonut hänestä... Ovella näin hänen nimikorttinsa: "H. P. Petersen, jumaluusopin yliopp. — matkustanut kotiin." Lysähdin istumaan, istumaan paljaalle lattialle, lopen väsyneenä, yllätyksen masentamana. Toistan koneellisesti pari kertaa: Matkustanut kotiin! Matkustanut kotiin! Sitten mykistyn äänettömäksi. Silmissäni ei ollut niin kyyneltä, en ajatellut mitään, en tuntenut mitään. Kului kymmenen minuuttia, ehkä kaksikymmentä tai enemmän, istuin yhä samalla paikalla enkä liikauttanut sormeanikaan. Tämä raskas horros oli melkein kuin uinahdus. Kuulen sitten jonkun tulevan portaissa, nousen seisomaan ja sanon: "Haluaisin tavata ylioppilas Peterseniä — minulla on pari kirjettä hänelle." "Hän on matkustanut kotiin", vastaa vaimo. "Mutta hän tulee takaisin loman jälkeen. Kirjeet voin kyllä ottaa, jos haluatte." "Kyllä kiitos, sepä oli oikein hyvä", sanoin, "sittenpähän hän ne saa, kun tulee. Niissä saattaa olla tärkeitä asioita. Hyvästi!" Ulos päästyäni pysähdyin keskellä katua ja lausuin ääneen nyrkkiä puiden: Minä sanon sinulle, rakas herra Jumala: sinä olet ynseä! Ja minä nyökkään raivoissani, hammasta purren pilviä kohti: hitto vieköön, sinä olet ynseä! Kuljin muutaman askelen ja pysähdyin jälleen. Äkkiä muuttaen sävyä hypistelen käsiäni, panen pääni vinoon ja kysyn suloisella, hurskaalla äänellä: oletko kääntynyt hänenkin puoleensa, lapseni? Se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta. Isolla H:lla, sanon, isolla kuin tuomiokirkko! Uudelleen siis: oletko huutanut Häntä avuksesi, lapseni? ja minä taivutan pääni alas, teen ääneni surkeaksi ja vastaan: En! Sekään ei kuulostanut oikein vakuuttavalta. Ethän voi teeskennellä, senkin narri! Kyllä, on sinun sanottava, kyllä, minä olen huutanut Isää Jumalaa avukseni! ja sinun tulee saada ääneesi surkein sävy, mitä milloinkaan olet kuullut. No, uudelleen siis! Se kuulosti paremmalta. Mutta sinun täytyy huoata, huoata kuin kouristustautinen hevonen. Noin! Siinä minä astelen opettaen itselleni teeskentelyä, poljen kärsimättömänä jalkaani, kun en onnistu, ja haukun itseäni pölkkypääksi, kun hämmästyneet ohikulkijat kääntyvät minua katsomaan. Pureskelin lakkaamatta lastuani ja hoippuilin niin nopeasti kuin voin katuja pitkin. Saavuin kohta rautatietorille. Vapahtajamme kirkon tornikello osoitti puolta kahta. Seisoin hetkisen aprikoiden. Väsymyksen hiki nousi kasvoilleni ja valui silmiini. Saatapa minua sillalle! sanoin itselleni. Tarkoitan, jos sinulla on aikaa. Ja minä kumarsin itselleni ja menin rautatiesillalle. Laivoja satamassa, meri aaltoilevana auringonpaisteessa. Kaikkialla vilkasta liikettä, höyrypillien vihellyksiä, kantajia taakka hartioilla, reippaita nostolauluja, jotka kajahtelevat aluksista. Pullamuija istuu lähettyvilläni nuokottaen ruskeaa nenäänsä tavarainsa yli, pieni pöytä hänen edessään on viekoittelevan täynnä herkkuja, ja vastenmielisyyttä tuntien käännyn toisaanne päin. Hän täyttää koko sataman ruoanhajullaan, hyi sentään, ikkunat auki! Käännyn erään herran puoleen, joka istuu vierelläni ja esitän hänelle vakuuttavasti, millainen epäkohta on, että pullamuijia on siellä täällä... Eikö? Niin, mutta täytyisihän hänen kuitenkin myöntää, että... Mutta tuo kelpo mies aavisti pahaa eikä antanut minun edes puhua loppuun, kun hän jo nousi ja läksi. Minä nousin myös ja seurasin häntä lujasti päättäen vakuuttaa miehelle, että hän oli väärässä. "Ottamalla sentään huomioon terveydelliset olosuhteet", sanoin minä ja taputin häntä olalle... "Anteeksi, olen täällä muukalainen enkä tunne terveydellisiä olosuhteita", sanoi hän tuijottaen minuun peloissaan. No, se muutti asian, kun hän oli muukalainen... Enkö voisi tehdä hänelle jotain palvelusta? Opastaa kaupungilla? Eikö? Sillä se tuottaisi minulle huvia, eikä se maksaisi hänelle mitään... Mutta mies tahtoi ehdottomasti päästä minusta ja harppasi kiiruusti kadun yli toiselle käytävälle. Menin takaisin istumaan penkilleni. Olin hyvin levoton, ja suuri liirasoitin, jota oli alettu soittaa vähän kauempana, vaikutti minuun vielä pahemmin. Lujaa, metallista soittoa, pätkä Weberiä, minkä ohella pieni tyttö laulaa surullista laulua. Liiran huilumainen, intohimoinen sävel tunkeutuu vereeni saakka, hermoni alkavat väristä ikään kuin samassa äänilajissa ja hetkisen kuluttua alan penkilläni hyräillä mukana. Mitä kaikkea päähän juolahtaakaan, kun on nälkäinen! Tunnen joutuvani noiden sävelien valtaan, haihtuvani säveleksi, minä lähden virtaamaan, ja tunnen aivan selvästi, miten minä virtaan, leijailen korkealla vuorten yllä, tanssien valoisiin avaruuksiin... "Yksi äyri!" sanoo pikku liiratyttö ja ojentaa läkkilautastaan, "vain yksi äyri!" "Kyllä", vastaan vaistomaisesti, ja hyökkään pystyyn tutkien taskujani. Mutta lapsi uskoo, että minä tahdon vain pilailla hänen kanssaan, ja poistuu heti, sanaakaan virkkamatta. Tämä äänetön kärsivällisyys oli minusta liian suuri; jos hän olisi haukkunut minua, olisi se sopinut paremmin, tuska repi minua ja minä huusin hänet takaisin. Minulla ei ole äyriäkään, sanoin, mutta olen muistava sinua myöhemmin, kenties huomenna... Mikä sinun nimesi? Niin, se oli sievä nimi, en tulisi sitä unohtamaan. Siis huomenna... Käsitin hyvin, ettei hän uskonut minua, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ja minä itkin epätoivoissani, että tuo pikku katutyttö ei tahtonut uskoa minua. Vielä kerran huusin hänet takaisin, avasin nopeasti nuttuni ja tahdoin antaa hänelle liivini. Annan sinulle palkkion, sanoin, odotahan vain hetkinen... Eikä minulla ollutkaan liivejä. Kuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä kun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö ei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa hänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi tunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä. "Ei mitään", vastaan minä, "ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa tuolle pikku tytölle liivini... hänen isälleen... sille teidän ei tarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!" "Ei mitään katurähinää!" sanoo konstaapeli. "Kas niin, mars!" Ja hän tuuppaa minua lähtemään. "Ovatko nämä teidän papereitanne?" huutaa hän jälkeeni. Kyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää kirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton... Saan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on järjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni vilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt neljä. Toimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas, ja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin? Nojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni edessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös. Mitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin? Se ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin niitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin uudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti kynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin myydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas, rupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin heti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä juttelin hiljaa itsekseni näin: Niin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula... Kuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka kuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon teille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi... Ei, ei, kun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä vähintään... Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat? Voitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa... Niin, niin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te olette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään... No päivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian myöhään ulkona... Sitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen todellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni. Hän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä kiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa. "Ei ole saapuvilla." "Te valehtelette!" sanoin minä. Ja julkeudella, joka ihmetytti itseänikin, jatkoin: "Minun täytyy puhutella häntä, on tärkeä asia — tietoja pääministerin palatsista." "No, ettekö voi sanoa sitä sitten minulle?" "Teille?" sanoin minä ja mittailin saksijaa katseellani. Se auttoi. Hän seurasi heti mukana ja avasi oven. Nyt oli minulla sydän kurkussa. Purin hampaita lujasti vastakkain, rohkaistakseni itseäni, koputin, ja astuin toimittajan yksityishuoneeseen. "Päivää! Tekö se olette?" sanoi hän ystävällisesti. "Istukaa." Jos hän olisi näyttänyt minulle ovea, olisi se ollut tervetulleempaa, tunsin itkun kuristavan kurkkuani ja sanoin: "Pyydän teiltä anteeksi..." "Istukaa", toisti hän. Ja minä istuin ja selitin, että minulla jälleen oli artikkeli, jota halusin hänen lehteensä. Olin paljon ahertanut sen kimpussa, sen valmistaminen oli kysynyt paljon voimia. "Minä luen sen", sanoi hän ja otti sen. "Vaivaa kysyy teiltä tosin kaikki, mitä kirjoitatte, mutta te olette liian kiihkeä. Kun vain voisitte olla hiukan järkevämpi! Olette kovin kuumeinen. Kuitenkin minä luen sen läpi." Ja hän kääntyi jälleen pöytäänsä päin. Siinä minä istuin. Uskaltaisinkohan pyytää yhtä kruunua? Selittää hänelle, miksi olin niin kuumeinen? Silloin hän aivan varmasti auttaisi minua, eihän se ollut ensimmäistä kertaa. Nousin seisomaan. Hm. Mutta viimeksi kun olin ollut hänen luonaan, oli hän valittanut rahanniukkuutta, kuitenkin hän oli lähettänyt laskujen karhuajan keräämään minulle. Ehkäpä nyt tulisi sama juttu. Ei, se ei saisi tapahtua. Enkö nähnyt, että hän oli uppoutunut töihinsä? "Oliko mitään muuta asiaa?" kysyi hän. "Ei!" sanoin tehden ääneni lujaksi. "Koskahan saisin jälleen tiedustaa?" "Oo, milloin vain satutte ohi kulkemaan", vastasi hän, "parin päivän kuluttua tai niin pois päin." En voinut saada pyyntöäni huuliltani. Tuon miehen ystävällisyys näytti rajattomalta, ja minä kyllä osaisin ottaa sen huomioon. Mieluummin nälkiintyä kuoliaaksi. Ja minä läksin. En sittenkään kun seisoin ulkona, kadulla ja tunsin jälleen nälän kalvavan, katunut sitä, että olin lähtenyt toimituksesta pyytämättä tuota kruunua. Otin toisen lastun taskustani ja pistin sen suuhuni. Se auttoi jälleen. Miksi en ollut tehnyt sitä ennemmin? Häpeä toki! sanoin ääneen, kuinka voi pälkähtääkään päähäsi pyytää tuolta mieheltä kruunua ja jättää hänet jälleen pulaan? Ja minä tulin oikein röyhkeäksi itseäni kohtaan sen julkeuden johdosta, joka oli juolahtanut mieleeni. Se on, kautta Jumalan, typerintä mitä vielä koskaan olen kuullut! sanoin, hyökätä miehen kimppuun ja melkein kiskoa silmät päästä häneltä, vain sen vuoksi, että tarvitset yhden kruunun, senkin kurja koira! No, mars matkaan! Nopeammin! Nopeammin, senkin pölkkypää! Kyllä minä sinulle opetan! Aloin juosta, rangaistakseni itseäni, juosta hölkkäsin kadun toisensa jälkeen, ajoin itseäni eteenpäin nieleskellen huudahduksia ja sadattelin hiljaa ja raivokkaasti itselleni, kun halusin pysähtyä. Tällä välin olin joutunut ylhäälle Pilestraedelle. Kun vihdoinkin pysähdyin, melkein itkemäisilläni vihasta, etten voinut juosta kauemmaksi, vapisi koko ruumiini ja minä heittäydyin eräälle porraskivelle istumaan. Ei, seis! sanoin. Ja oikein kiduttaakseni itseäni nousin jälleen ylös ja pakottauduin seisomaan, ja minä nauroin itselleni ja nautin omasta hölmistyksestäni. Vihdoin monen minuutin kuluttua annoin nyökkäyksellä itselleni luvan istuutua, kuitenkin valitsin epämukavimman paikan portaalla. Herrajumala, oli ihanaa levätä! Kuivasin hien kasvoiltani ja vedin syvään raikasta ilmaa keuhkoihini. Miten olinkaan juossut! Mutta en sitä katunut, olin sen hyvin ansainnut. Miksi olinkaan halunnut pyytää sitä kruunua? Nyt näin seuraukset. Ja minä aloin jutella lempeästi itselleni, antaa neuvoja kuin äiti. Jouduin yhä enemmän liikutuksen valtaan, ja väsyneenä ja voimattomana aloin itkeä. Hiljaista ja sydämellistä itkua, sisäistä, kyyneletöntä nyyhkytystä. Neljännestunnin tai enemmänkin istuin samalla paikalla. Ihmisiä tuli ja meni, eikä kukaan minua loukannut. Pikku lapsia leikki siellä täällä ympärillä, pieni lintu lauloi puussa kadun toisella puolen. Poliisikonstaapeli astelee minua kohti. "Minkä vuoksi siinä istutte?" sanoi hän. "Minkäkö vuoksi istun tässä?" kysyin minä. "Huvikseni." "Olen tarkannut teitä puolisen tuntia", sanoi hän. "Olette istunut tässä puoli tuntia?" "No, jokseenkin", vastasin. "Oliko vielä muutakin asiaa?" Nousin kiukkuisena ja läksin. Torille tultuani pysähdyin ja katselin alas kadulle päin. Huvikseni! Oliko sekin vastaus? Väsymyksestä! olisit sanonut ja muuttanut äänesi surkeaksi — olet nauta, sinä et koskaan opi teeskentelemään! Uupumuksesta! ja olisit huoannut kuin hevonen. Tultuani palolaitoksen luo pysähdyin jälleen, uuden päähänpiston johdosta. Napsautin sormiani, päästin röhönaurun, joka hämmästytti ohikulkijoita, ja sanoin: Ei, nyt sinun täytyy tosiaankin mennä pappi Levionin luo. Se sinun täytyy, hitto soikoon, tehdä. Niin, ainoastaan yrittääksesi. Miksipä et sitä keinoa käyttäisi? Onhan niin kaunis ilmakin. Menin Paschan kirjakauppaan, löysin osoitekalenterista pastori Levionin asunnon ja läksin astelemaan sinne päin. Nyt on tosi kysymyksessä! sanoin, älä nyt epäröi! Omatunto, sanot. Älä lörpöttele, olet liian köyhä omataksesi omaatuntoa. Olet nälkäinen, sitä sinä olet, tullut tärkeälle asialle. Mutta sinun on pantava pää kallelleen ja saatava sointua sanoihisi. Sitä et tahdo, mitä? Silloin en mene askeltakaan etemmäksi, ettäs sen tiedät. Siis: olet sangen tukalassa asemassa, kamppailet pimeyden valtojen ja suurten, äänettömien kummitusten kanssa öisin, niin että vallan hirvittää, näet nälkää ja janoat viiniä ja maitoa etkä sitä saa. Niin pitkälle olet joutunut. Nyt olet täällä etkä omista kerrassaan mitään. Mutta sinä uskot armoon, et ole siis sentään uskoasi kadottanut! Ja silloin on sinun lyötävä kätesi yhteen ja oltava sen näköinen kuin olisit itse saatana uskomaan armoon. Mitä mammonaan tulee, niin vihaat mammonaa kaikissa muodoissa, toinen on asia virsikirjan suhteen, parin kruunun arvoisen muiston... Papin ovella pysähdyin ja luin: "Konttoriaika kello 12-4." Edelleen, ei turhaa lörpötystä, nyt tehdään totta asioista! Siis, pää kallelleen, vielä hiukan... ja minä soitin ovikelloa. "Haen pastoria", sanoin palvelustytölle, mutta minun oli mahdoton saada Jumalan nimeä mainituksi. "Hän on mennyt ulos", vastasi palvelustyttö. Mennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi täydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla oli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin. "Oliko jotakin erikoista?" kysyi palvelustyttö. "Ei lainkaan!" vastasin, "ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma, sitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään." Siinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani antaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni, pyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta se raukka ei ymmärtänyt mitään. Kaunis Jumalan ilma, niin. Eikö rouvakaan ollut kotona? Kyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä liikkumaan... Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä? Ei, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin, sain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. — Läksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä paitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin luhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut tuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt! Suurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala, miten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi väsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä mitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi eniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi ollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet hyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin olemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin löytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut minulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani. Mitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä yhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin. Eikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön päivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja, käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä ajatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta, kuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi kirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten. Minä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi, pääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille, puhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä voisin... Vihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi päähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan kävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan toistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto! Astelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen hetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa. Pysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn luo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä, jollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka syntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta häpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani, minä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään pyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella... Ja minä otin peiton kainalooni ja läksin Stenerkadulle, n:o 5:een. Koputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa, kello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään viereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin taakse. "Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!" sanoin minä, "minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti." "Mitä? Ehei, niissähän on terässangat?" "Niin." "Ei, en voi." "No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla on mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti päähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä." "Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita", vastasi hän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain silmäyksen siihen ja huudahti: "Ei, anteeksi, sitä en tarvitse!" "Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen", sanoin, "se on paljon parempi toiselta puolelta." "Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa siitä kymmentä äyriä missään paikassa." "No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen", sanoin, "mutta ajattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella huutokaupassa." "Niin, ei, se ei auta." "Viisikolmatta äyriä?" lausuin. "Ei, minä en halua sitä ollenkaan, en huoli sitä." Niinpä otin peiton kainalooni ja menin kotiin. Olin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton jälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin poistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä olisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin päätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä mahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin heikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut tuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun suuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata silmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut tilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut kunniani viime hetkeeni saakka. Läksin jälleen kaupungille. Istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona, hervahdin nuhjottamaan, pää rinnalla, kiihtymyksestä väsyneenä, sairaana ja nälän raukaisemana. Ja aika kului. Sain istua tämän hetken rauhassa, ulkona oli hiukan valoisampaa kuin sisällä, minusta tuntui sitä paitsi kuin ei rintavaiva olisi ollut niin ankaraa ulkoilmassa, voisinhan vielä ajoissa ehtiä kotiin. Ja minä nuhjotin ja ajattelin ja kärsin kovasti. Olin löytänyt pienen kiven, jonka puhdistin takkini hihalla ja pistin suuhuni saadakseni jotain mukellettavaa, muuten en liikahtanut enkä edes katsettani siirtänyt. Ihmisiä tuli ja meni, rattaiden räminä, kavioiden kopina ja ihmisten juttelut täyttivät ilman. Mutta voisinhan yrittää tarjota nappeja? Siitä ei tietysti olisi mitään hyötyä, ja sitä paitsi olin jokseenkin sairas. Mutta kun oikein ajattelin, niin eiköhän minun olisi kuljettava sieltä "sedän" liikkeen kautta — varsinaisen "setäni" — kun menisin kotiin? Vihdoin nousin penkiltä ja läksin laahustamaan katuja pitkin. Silmäkulmiani alkoi polttaa, kuume oli nousemassa ja minä kiiruhdin minkä voin. Jälleen kuljin ohi leipuriliikkeen, missä oli se leipä. No, nyt pysähdymme tässä! sanoin teeskennellyn päättävästi. Mutta jospa nyt menisin sisälle ja pyytäisin palasen leipää? Se oli harha-ajatus, päähänpälkähdys, se todellakin johtui mieleeni. Hyi! kuiskasin ja pudistin päätäni. Ja astelin edelleen. Rebslager-kujalla oli pari rakastavaista kuiskailemassa eräässä porttikäytävässä, vähän kauempana pisti tyttö päänsä ulos ikkunasta. Astelin niin hiljaa ja mietteissäni, kuin olisin pohtinut kaikkea mahdollista — ja tyttö tuli ulos kadulle. "Mikä sinun on, vanha tuttu? Mitä, oletko sairas? Ai, jumala paratkoon, mitkä kasvot!" Ja tyttö kiepsahti kiireesti takaisin. Pysähdyin samassa. Mikä minun kasvojani vaivasi? Olinko jo tosiaankin alkanut kuolla? Tunnustelin käsilläni poskiani: laiha, tietysti olin laiha, posket olivat kuin kaksi maljaa, pohja sisäänpäin, mutta herrajumala... ja läksin jälleen laahustamaan eteenpäin. Mutta pysähdyin taaskin. Mahdoin olla aivan hirvittävän laiha. Ja silmät olivat vajoamaisillaan pään sisään. Minkähän näköinen minä oikeastaan olin? Olipa sekin pirullista, että täytyi rumentua yksistään nälästä! Tunsin raivon vielä kerran riehahtavan, sen viimeisen leimahduksen, jänteeni kouristuvan. Minkälaiset kasvot, mitä? Tässä astelin omaten pään, jonkalaista ei ollut koko maassa, pari nyrkkiä, jotka voisivat jauhaa kaupunginpalvelijan sihtijauhoiksi, ja nälkiinnyin rumaksi keskellä Kristianian kaupunkia! Mitä järkeä ja järjestystä siinä oli. Minä olin Saelissä ahertanut yöt päivät kuin hevonen, joka raahaa pappia, olin lukenut melkein silmät päästäni opinhalusta ja nähnyt nälkää niin että järki oli tahtonut aivoista lähteä — mitä hittoa minä sitä jälleen hankin itselleni? Yksin katutytötkin kaikkosivat minut nähtyään. Mutta nyt siitä olisi tehtävä loppu — ymmärrätkö! — _loppu_, piruvieköön, siitä olisi tuleva!... Yhä yltyvällä raivolla, hampaita purren ja väsymystä tuntien, itkien ja kiroillen, minä riehakoin ohikulkijoista välittämättä. Aloin taas kiduttaa itseäni, juoksin ehdoin tahdoin otsani vasten lyhtytolppia, iskin kynteni syvälle kämmeniini, purin mielettömästi kieltäni, kun se ei puhunut selvästi, ja nauroin raivokkaasti joka kerta kun se koski ankarasti. Niin, mutta mitä minun olisi tehtävä? kysyin lopulta itseltäni. Ja minä poljen jalkaani katuun monta kertaa ja toistan: mitä minun on tehtävä? — Muuan herra kulkee juuri ohi ja huomauttaa hymyillen: "Teidän täytyy mennä pyytämään, että teidät pidätettäisiin." Katsoin häneen. Hän oli yksi tunnettuja naistenlääkäreitämme, "Herttuaksi" nimitetty. Ei edes hänkään käsittänyt tilaani, mies, jonka tunsin ja jonka kättä olin puristanut. Jäin seisomaan. Pidätettäisiin? Niin, minä olin hullu, hän oli oikeassa. Tunsin hulluutta veressäni, tunsin sen riehuvan aivoissani. Niin minun siis kävisi? Niin, niin! Ja minä aloitin jälleen verkkaisen, surullisen kulkuni. Siihen minä siis joutuisin. Yhtäkkiä pysähdyn taaskin. Mutta ei pidätetyksi! sanon, ei sitä! Ja minä olin melkein käheä tuskaisesta pelosta. Rukoilin itsekseni, päästelin pyyntöjä, ettei minua pidätettäisi. Silloin joutuisin jälleen raatihuoneelle, minut suljettaisiin pimeään koppiin, missä ei ollut niin valon kipinää. Ei sellaista! Oli vielä muitakin keinoja käytettävissä, joita en ollut koettanut. Ja minä tahdoin koettaa niitä, tahdoin olla hyvin ahkera, ottaa sitä varten hyvää aikaa ja kulkea masentumatta talosta taloon. Olihan esimerkiksi musiikkikauppias Cisler, jonka luona en lainkaan ollut käynyt. Kyllähän keinoja keksittäisiin... Sillä tavoin astelin ja juttelin, kunnes sain itseni melkein itkemään mielenliikutuksesta. Ei vain joutua pidätetyksi! Cisler? Olikohan se ehkä kohtalon johdatusta? Hänen nimensä oli johtunut mieleeni aiheettomasti, ja hän asui kovin kaukana, mutta minä menisin kuitenkin hänen luokseen, kulkisin hiljaa ja lepäisin välillä. Tunsin paikan, olin ollut siellä usein, ostanut paljon nuotteja niinä entisinä hyvinä aikoina. Pyytäisinkö puoli kruunua? Se ehkä oudoksuttaisi häntä, minä pyytäisin kokonaisen. Menin kauppaan ja kysyin johtajaa; minut ohjattiin hänen konttoriinsa. Siellä istui mies, kauniina, kuosikkaasti pukeutuneena, tarkastelemassa laskuja. Sammalsin anteeksipyynnön ja esitin asiani. Pakotettuna kääntymään hänen puoleensa... ei kestäisi kauan kun maksaisin sen takaisin... kun saisin palkkion sanomalehtiartikkelistani... Hän tekisi minulle suuren hyväntyön... Vielä minun puhuessani hän kääntyi pöytäänsä päin ja jatkoi työtään. Kun olin lopettanut, vilkaisi hän minuun, pudisti kaunista päätään ja sanoi: "Ei!" Ainoastaan: ei. Ei mitään selityksiä. Ei sanaakaan muuta. Polveni tutisivat ankarasti, ja minä nojasin pientä kiilloitettua aidaketta vasten. Päätin yrittää vielä kerran. Miksi piti juuri hänen nimensä juolahtaa mieleeni, kun olin kaukana Vaterlandissa [kaupunginosa Kristianiassa. Suom. huomautus]. Tunsin muutamia pistoksia vasemmassa kupeessani ja aloin hiestyä. Hm! Olin tosiaankin hyvin huonossa tilassa, sanoin, jokseenkin sairas, ikävä kyllä; varmasti ei kuluisi kuin pari päivää kun jo maksaisin sen takaisin. Jos hän tahtoisi olla niin suopea? "Hyvä mies, miksi te tulette minun luokseni?" sanoi hän. "Olette minulle aivan tuntematon, kadulta tullut. Menkää lehteen, missä teidät tunnetaan." "Mutta vain täksi illaksi!" sanoin minä. "Toimitus on jo suljettu, ja minä olen nyt hyvin nälissäni." Hän pudisti yhä päätään ja jatkoi sen pudistamista vielä sittenkin, kun olin jo tarttunut ovenripaan. "Hyvästi!" sanoin. Se ei ollutkaan kohtalon johdatusta, ajattelin ja hymyilin katkerasti; niin korkealta voisin minäkin viitata, jos niikseen tuli. Laahustin eteenpäin kautta korttelin toisensa jälkeen, välistä lepäsin jollakin portaalla. Kunpa vain en joutuisi pidätetyksi! Koppikauhu vaivasi minua koko ajan, ei jättänyt minua lainkaan rauhaan! Joka kerta, kun näin konstaapelin matkallani, pujahdin sivukadulle, välttääkseni tulemasta häntä vastaan. Nyt laskemme sata askelta, sanoin, ja koetamme jälleen onneamme! Kerrankin neuvo keksitään... Oli pienenlainen lankakauppa, paikka missä en koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Mies tiskin takana, sisempänä konttori posliinisine ovikyltteineen, pakkoja täynnä olevia hyllyjä ja pöytiä pitkä rivi. Odotin, kunnes viimeinen ostaja oli lähtenyt kaupasta, nuori nainen hymykuoppineen. Miten onnelliselta hän näytti! En hennonut yrittää kiinnittää hänen huomiotaan nutussani olevaan nuppineulaan; käännyin poispäin, ja rintani nyyhkytti. "Haluatteko jotakin?" kysyi apulainen. "Onko johtaja tavattavissa?" sanoin. "Hän on tunturimatkalla Jotunheimissä", vastasi hän. "Olisiko jotakin erikoista asiaa, mitä?" "Olisin pyytänyt muutamia äyrejä ruokaa varten", sanoin ja koetin hymyillä; "olen nälissäni eikä minulla ole yhtään äyriä." "Olette siis yhtä rikas kuin minäkin", sanoi hän ja ryhtyi järjestelemään lankapakkojaan. "Oi, älkää ajako minua pois — ei nyt!" sanoin tuntien samalla kylmiä väristyksiä koko ruumiissani. "Olen todellakin melkein kuollut nälästä, on kulunut jo monta päivää siitä kun nautin jotakin." Äärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään taskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen sanojaan, mitä? "Vain viisi äyriä?" sanoin. "Niin, saatte kymmenen takaisin parin päivän kuluttua." "Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?" kysyi hän kärsimättömästi. "Niin", sanoin, "ottakaa viisi äyriä laatikosta." "Sitä en tee", virkkoi hän, ja lisäsi: "Ja sallikaa minun sanoa teille samalla, että nyt tämä voi jo riittää." Läksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt koiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä. Ei, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian pitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut suorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään kerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni, täyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään surkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden edessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman suuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni. Niin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin kotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen raatihuoneella... Tämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis kumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan pistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna katukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja kiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän Vapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen kuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani! Sitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken voitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko päivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä uskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se oli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut harmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se oli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki toivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa kourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus — minä tiesin, että talli oli suljettu. Otin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa, ilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa, mistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä yksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes tulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan sanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt enää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin. Mutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota. Silloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin olisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan varmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja torstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä, se luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne taskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta, en nähnyt katua jolla astelin. Miten hyvin tunsinkaan sen suuren kellarin, paikan, minne olin pujahtanut pimeinä iltoina, verenimijä-ystäväni luo. Toinen toisensa jälkeen olivat kapistukseni hävinneet sinne, pikku esineet, viimeinen kirjani. Huutokauppapäivänä menin mielelläni sinne katsomaan, ja minä riemuitsin joka kerta, kun huomasin kirjani joutuvan hyviin käsiin. Näyttelijä Magelsenilla oli kelloni, ja siitä minä olin melkein ylpeä; erään vuosikalenterin, missä olivat ensimmäiset pienet runokokeeni, oli muuan tuttava ostanut, ja palttooni oli joutunut eräälle valokuvaajalle lainattavaksi ateljeessa. Joten mistään ei ollut pahaa sanottavaa. Pidin napit valmiina kädessäni ja astuin sisään. "Setä" istuu pöytänsä ääressä kirjoittamassa. "Minulla ei ole mitään kiirettä", sanon, peläten häiritseväni häntä ja saattavani hänet kärsimättömäksi esittämällä asiani. Ääneni kuulosti kummallisen oudolta, tuskin tunsin sitä enää omakseni, ja sydämeni paukutti kuin vasara. Hän tuli hymyillen vastaani, tapansa mukaan, pani molemmat kätensä tiskille ja katsoi minua silmiin, sanaakaan virkkamatta. Niin, minulla oli jotakin mukana, josta halusin kysyä, voisiko hän sitä tarvita... jotakin, joka oli vain tiellä kotona, vakuutan teille, aivan vaivana... muutamia nappeja. No, mitä, minkälaisia nappeja? Ja hän suuntaa katseensa käteeni. Eikö hän voisi antaa minulle niistä muutamia äyrejä?... Niin monta kuin hän itse katsoisi sopivaksi... Aivan hänen oman mielensä mukaan... Noista napeista? Ja "setä" tuijottaa ihmeissään minuun. _Noista_ napeista? Vain yhtä sikaria varten, tai mitä hän itse haluaisi. Satuin kulkemaan ohi ja tahdoin kuulostaa. Silloin nauroi tuo vanha panttilainaaja ja kääntyi takaisin pöytänsä ääreen, sanaakaan sanomatta. En oikeastaan ollut toivonut niin paljon, ja kuitenkin olin ajatellut mahdollisuutta, että tulisin autetuksi. Tuo nauru oli kuolintuomioni. Ei kai hyödyttäisi nytkään tarjota silmälaseja? Minä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä, sanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän tahtoisi, viisi äyriä? "Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan", sanoi "setä"; "olen sanonut sen teille jo ennen." "Mutta minä tarvitsen postimerkin", lausuin; en voinut edes saada lähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. "Kymmenen tai viiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte." "Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!" vastasi hän ja viittasi kädellään minua poistumaan. Niin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin silmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin hyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin, mitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin vielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat kuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää! Seisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän ohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme kumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä. "Hei, sinäkö se oletkin?" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän tuli ylös, ja minä tunsin hänet. "Herra siunatkoon, minkä näköinen sinä olet!" sanoi hän. "Mitä sinä täällä olet tehnyt?" "Ooh — ollut asioilla. Aiot sinne alas, näen mä?" "Niin. Mitä sinä olet sinne tarjonnut?" Polveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa olivat napit. "Mitä hittoa?" huudahti hän. "Ei, nyt se menee liian pitkälle!" "Hyvää yötä!" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos rinnastani. "Ei, odotas hetkinen!" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän oli itse matkalla "sedän" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt nälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. "Kyllä", vastasin, "jos palaat pian..." "Tietysti", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, "mutta minä sanon sinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat mukana." Käsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa ja vastasin: "En voi! Olen luvannut olla Bernt Ankerin kadulla puoli kahdeksan, ja..." "Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä minä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään, sinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle." Ja hän tuuppasi minut sisälle. KOLMAS OSA Viikon verran elelin ilossa ja ihanuudessa. Olin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka päivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa jälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia, jotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen ajatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin kuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa ja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja jo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni, loukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin yrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia tulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin pyrkiä laivoihin; "Nunna" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä voisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen tarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla tahoilla. Viimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani alkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin aamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä kirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten sietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski tallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki kylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa kunnossa. Päivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan hotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin oli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja kirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin uusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen, korjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne värikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä suurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani valmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin "komendöörin" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla ei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä. "Komendööri" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti... ja hän jatkoi kirjoittamistaan. Tarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia, sanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan niellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi nähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina oli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä — uusia murskattuja toiveita. "Monesko päivä nyt on?" kysyy "komendööri" äkkiä pöytänsä ääreltä. "28:s", vastaan iloisena voidessani olla hänelle avuksi. "28:s." Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä kuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän kädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun. Nähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan, puoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia. Käännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan liivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani. "Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta", sanon, "mutta se ei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että..." Hän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän kääntää minuun päin. Tuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin kuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta vuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja kauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana sivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin näyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat aina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet. Omituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä, olen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti astahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti pidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja pyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen, jonka asiat ennestäänkin olivat huonosti... Hän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon, siinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa minulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin ja sanon: "Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?" Ja minä hymyilen, jotta näyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti. "Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista", vastaa hän; "tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä sitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa ymmärtää paremmin?" Hänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on hylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa. Jotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan: "Kyllä, sen kyllä voin tehdä." Menen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen aikaansa... Minä kumarran ja tartun ovenripaan. "Jos haluatte", sanoo hän, "voitte kernaasti saada hiukan ennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä." Nythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa nöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin: "Ei, kiitos, minä kyllä selviydyn asioistani jonkin aikaa. Kiitoksia muuten hyvin paljon. Hyvästi!" "Hyvästi!" vastaa "komendööri" ja kääntyy samassa kirjoituspöytäänsä päin. Hän oli sittenkin kohdellut minua ansaitsemattoman hyväntahtoisesti, ja minä olin hänelle siitä kiitollinen; tietäisin myöskin sen korvata. En aikonut mennä hänen luokseen ennen kuin minulla olisi mukanani työ, johon olisin aivan tyytyväinen, joka voisi hämmästyttää "komendööriä" hiukan ja saada hänet heti empimättä määräämään minulle kymmenen kruunua. Ja minä menin jälleen kotiin ja ryhdyin uudelleen kirjoitustyöhöni. Seuraavina iltoina, kun kello tuli noin kahdeksan korville ja kaasu oli jo sytytetty, tapahtui minulle säännöllisesti seuraavaa: Tullessani ulos asunnostani lähteäkseni päivän vaivojen ja vastuksien jälkeen kävelemään kaduille, seisoo mustapukuinen nainen kaasulyhdyn luona aivan portin ulkopuolella ja kääntää kasvonsa minuun päin, seuraa minua silmillään, kun kuljen hänen ohitsensa. Panen merkille, että hänellä on aina sama puku yllään, sama tiheä harso, joka peittää hänen kasvonsa ja laskeutuu hänen rinnalleen, ja kädessä pieni päivänvarjo, jonka kädensijana on norsunluinen rengas. Oli jo kolmas ilta kun olin nähnyt hänet siinä, aina samalla paikalla; heti kun olin päässyt hänen ohitsensa, hän kääntyy verkalleen ja lähtee astelemaan katua alas, minusta poispäin. Hermostuneet aivoni kasvattivat tuntosarvia, ja sain mielettömän ajatuksen, että hänen käyntinsä tarkoitti minua. Olin lopulta melkein valmis puhuttelemaan häntä — kysymään häneltä, hakiko hän jotakuta, tarvitsisiko hän minun apuani johonkin, saisinko saattaa häntä kotiin, vaikka olinkin niin huonossa kunnossa, suojella häntä pimeillä kaduilla — mutta mieleni pohjalla kyti epämääräinen pelko, että se ehkä saattaisi maksaa jotakin, lasin viiniä tai ajelumatkan, eikä minulla ollut enää lainkaan rahoja; lohduttoman tyhjät taskuni vaikuttivat liiankin masentavasti minuun, eikä minulla ollut edes rohkeutta katsoa hiukan terävästi häneen, mennessäni hänen ohitsensa. Nälkä oli jälleen alkanut vaivata minua, ruokaa en ollut saanut kuin eilen illalla, — se ei ollut mikään pitkä aika, olin monesti saattanut kestää useita päiviä — mutta minä olin alkanut arveluttavasti kuihtua, en voinut sietää nälkää yhtä hyvin kuin ennen, yksi ainoa päivä saattoi nyt tehdä minut melkein sekapäiseksi, ja minä oksentelin aina juotuani vettä. Lisäksi minua värisytti yöllä, makasin täysissä pukimissa, jotka olivat päivälläkin ylläni, ja värisin kylmästä, tunsin puistatuksia iltaisin ja jäykistyin yöksi. Vanha peitto ei voinut estää vetoa, ja minä heräsin aamulla siihen, että ulkoa tuleva raaka viima oli saattanut nenäni tukkoon. Astelin katuja mietiskellen, mitä tekisin pysyäkseni pystyssä, kunnes saisin seuraavan artikkelini valmiiksi. Ollapa minulla kynttilä, niin voisin jatkaa yöllä; veisi pari tuntia, ennen kuin pääsisin oikein kirjoitustuulelle; huomenna saattaisin sitten kääntyä "komendöörin" puoleen. Menen suoraa päätä Oplandin kahvilaan ja haeskelen nuorta pankkituttavaani hankkiakseni itselleni kymmenen äyriä kynttilän ostoon. Minun sallittiin vapaasti kulkea läpi kaikkien huoneiden; sivuutin toistakymmentä pöytää, missä loruilevat vieraat istuivat syömässä ja juomassa, tunkeuduin aivan kahvilan sisimpään, Punaiseen huoneeseen, tapaamatta etsimääni miestä. Nolona ja harmissani palasin jälleen kadulle ja läksin astelemaan linnalle päin. Eikö ollutkin hitonmoisen pirullista, että vastoinkäymiseni eivät lainkaan ottaneet loppuakseen! Pitkin, raivokkain askelin, nutunkaulus röyhkeästi nostettuna ylös niskaan ja kädet nyrkissä housuntaskuissa minä astelin ja haukuin kohtalontähteäni koko matkan. Ei kunnon huoletonta hetkeä seitsemään, kahdeksaan kuukauteen, ei välttämättömintä ruokaa lyhyeksi viikoksi ennen kuin hätä jälleen iski kimppuuni. Kaiken lisäksi minä olin kulkenut ja ollut rehellinen keskellä kurjuutta, he-he, rehellinen pohjia myöten! Jumala varjelkoon miten narrimainen olinkaan ollut! Ja minä aloin kertoilla itselleni, miten minulla sittenkin oli ollut paha omatunto, koska kerran olin vienyt Hans Paulin peiton panttilainaajalle. Nauroin pilkallisesti herkälle oikeudentunnolleni, sylkäisin halveksivasti katuun enkä löytänyt kylliksi voimakkaita sanoja ivatakseni tyhmyyttäni. Olipa se nyt sattunut! Jos olisin tällä hetkellä löytänyt koulutytön säästörahat kadulta, köyhän lesken ainoan äyrin, olisin poiminut sen heti ja pistänyt taskuuni, varastanut sen tietäen, tahtoen, ja nukkunut rauhallisesti kuin tukki seuraavana yönä. En sentään ollut turhanpäiten kärsinyt niin sanomattoman paljon, kärsivällisyyteni oli lopussa, olin valmis mihin tahansa. Kiersin linnan kolme, neljä kertaa, päätin sitten mennä kotiin, pistäydyin vielä puistossa ja läksin vihdoin takaisin Karl Johaninkadulle. Kello oli yhdentoista korvilla. Katu oli melkein pimeä, ja ihmisiä liikuskeli kaikkialla, hiljaisia pareja ja häliseviä joukkoja samassa mylläkässä. Suuri hetki oli saapunut, paritteluaika, jolloin salainen kuljeskelu tapahtuu ja iloinen seikkailu alkaa. Kahisevia tyttöjen hameita, joitakin lyhyitä, aistillisia naurahduksia, aaltoilevia rintoja, kiivaita, huohottavia hengityksiä; alhaalla Grandin luona ääni, joka huudahtaa: "Emma!" Koko katu oli liejukko, josta nousi kuumia höyryjä. Vaistomaisesti haeskelen taskuistani paria kruunua. Himo, joka väräjää jokaisen ohikulkijan liikkeessä, yksinpä kaasulyhtyjen himmeä valo, tämä hiljainen, siittävä yö, kaikkityynni oli alkanut hyökätä kimppuuni, tämä ilma, joka on täynnä kuiskauksia, syleilyjä, väriseviä tunnustuksia, puoliksi lausuttuja sanoja, pientä suhinaa; pari kissaa armastelee kimakasti ja valittavasti naukuen Blomqvistin porttikäytävässä. Eikä minulla ollut kahta kruunua. Oli kirotun kurjaa tällainen köyhyys! Mikä nöyryytys, mikä häpeä! Ja jälleen tulin ajatelleeksi köyhän lesken viimeistä ropoa, jonka olin tahtonut varastaa, koulupojan lakkia tai nenäliinaa, kerjäläisen ruokapussia, jotka empimättä olisin vienyt lumppukauppiaalle. Niistä saadut rahat olisin käyttänyt hummailuun. Lohduttaakseni itseäni ja pysyäkseni ulkopuolisena aloin keksiä kaikkia mahdollisia vikoja noissa iloisissa ihmisissä, jotka riensivät ohitseni, kohauttelin äkäisesti olkapäitäni ja katselin heitä halveksivasti, sitä mukaa kuin he kulkivat, pari parilta. Nuo tyytyväiset sokerileivoksia syövät ylioppilaat, jotka arvelivat esiintyvänsä eurooppalaisesti, kun saivat taputtaa ompelijatarta vatsalle. Nuo nuoret herrat, pankkimiehet, tukkukauppiaat, bulevardileijonat, jotka eivät edes ajautuneet karille merimiesten vaimojen kanssa, paksujen karjatorin kanojen, jotka olutseidelin vuoksi saattoivat langeta ensimmäisessä sopivassa porttikäytävässä! Mokomia merenneitoja! Paikka heidän vierellään oli vielä lämpimänä viimeöisen palosotilaan tai tallimiehen jälkeen; valtaistuin oli aina yhtä vapaa, yhtä avoin, ole hyvä, astu siihen!... Sylkäisin kauas katukäytävälle, välittämättä sattuiko se johonkin, olin äkeissäni, täynnä inhoa noita ihmisiä kohtaan, jotka kihnasivat toisiaan vastatusten ja parittelivat silmieni edessä. Nostin päätäni ja tunsin itseni siunatuksi voidessani pitää tieni puhtaana. Suurkäräjätorin varrella kohtasin tytön, joka tuijotti hyvin terävästi minuun tullessani hänen kohdalleen. "Iltaa!" sanoin. "Iltaa!" Hän pysähtyi. Hm. Oliko hän ulkona näin myöhään kävelyllä? Eiköhän nuoren naisen ollut hiukan vaarallista kulkea tähän aikaan vuorokaudesta Karl Johanilla? Eikö? Niin, mutta eikö häntä koskaan puhuteltu, loukattu, tarkoitan, suoraan sanoen, eikö häntä pyydetty mukaan kotiin? Hän tuijotti ihmeissään minuun, tarkasteli kasvojani, päästäkseen selville, mitä minä tällä oikein tarkoitin. Sitten hän äkkiä pisti kätensä kyynärkoukkuuni ja virkkoi: "No, mennään sitten!" Minä seurasin mukana. Kuljettuamme muutamia askelia ohi ajurien minä pysähdyin, tempasin käsivarteni vapaaksi ja sanoin: "Kuulkaas, ystäväni, minulla ei ole äyriäkään." Ja minä laittausin lähtemään matkaani. Aluksi hän ei ollut uskoa minua, mutta kun hän oli saanut tunnustella kaikki taskuni eikä löytänyt mitään, hän suuttui, keikautti päätään ja sanoi minua kapakalaksi. "Hyvää yötä!" sanoin. "Odottakaas hiukan!" huudahti hän, "kultasankaiset silmälasitko teillä on?" "Ei." "No, menkää hiiteen sitten!" Ja minä läksin. Hetkisen kuluttua hän juoksi jäljestäni ja huusi minulle uudelleen. "Voitte olla kanssani siitä huolimatta", sanoi hän. Tällainen poloisen katutytön tarjous loukkasi minua, ja minä kieltäydyin. Oli sitä paitsi myöhäinen yönhetki ja minun piti mennä erääseen paikkaan; eihän hänellä ollut varaakaan sellaisiin uhrauksiin. "Niin, mutta minä _tahdon_ teidät mukaani." "Mutta minä en lähde mukaan sillä tavalla." "Te menette tietysti toisen luo", sanoi hän. "En", vastasin. Mutta minä tunsin olevani tukalassa asemassa tyttöliehakon edessä ja päätin pelastaa nahkani. "Mikä teidän nimenne on?" kysyin. "Maiju? No! Kuulkaas nyt, Maiju!" Ja minä ryhdyin selittämään käytöstäni. Tyttö kävi yhä enemmän kummastuneeksi. Oliko hän siis luullut, että minäkin olisin yksi niitä, jotka kulkivat iltaisin kaduilla kaappailemassa pikku tyttöjä? Oliko hän tosiaankin uskonut niin pahaa minusta? Olinko minä ehkä alusta saakka sanonut hänelle jotakin epäkohteliasta? Käyttäydyttiinkö sillä tavoin, kun oli jotain pahaa mielessä? Lyhyesti sanottuna, minä olin puhutellut häntä ja saattanut pari askelta nähdäkseni, miten pitkälle hän haluaisi asian johtaa. Muuten oli nimeni se ja se, pastori se ja se. Hyvää yötä! Menkää matkoihinne, älkääkä tehkö syntiä enää! Sen sanottuani minä läksin. Hykertelin käsiäni ihastuksissani keksintöni johdosta ja puhelin ääneen itsekseni. Miten riemukasta olikaan kulkea ympäri tekemässä hyviä töitä. Ehkäpä olin antanut tuolle langenneelle olennolle sysäyksen parannukseen koko elämän ajaksi! Vapahtanut hänet kerta kaikkiaan kadotuksesta! Ja hän tunnustaisi sen tultuaan sen käsittämään, vieläpä sydän täynnä kiitollisuutta tunnustaisi sen kuolinhetkelläänkin. Ooh, kannatti sittenkin olla kunniallinen, kunniallinen ja oikeudenmukainen! Olin aivan loistavalla tuulella, tunsin itseni terveeksi ja rohkeaksi tekemään mitä tahansa. Kunpa minulla vain olisi ollut kynttilä, niin ehkä olisin saanut artikkelini valmiiksi! Astelin heilutellen uutta portinavainta kädessäni, hyräilin ja mietiskelin keinoa, millä voisin saada kynttilän itselleni. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin ottaa kirjoitusvehkeet ulos kadulle, kaasulyhdyn alle. Ja minä avasin portin ja menin hakemaan papereitani. Palattuani lukitsin portin ulkoapäin ja asetuin lyhdyn valoon. Oli hiljaista kaikkialla, kuulin vain konstaapelin raskaat, kilahtelevat askelet alempana olevalta poikkikadulta ja koiran haukuntaa St. Hanshaugenista päin. Mikään ei minua häirinnyt, nutunkauluksen vedin korviin ja ryhdyin ajattelemaan kaikin voimin. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisin saada tämän pienen artikkelin loppuun. Olin juuri melko tukalassa kohdassa, tulisi aivan huomaamaton siirtyminen johonkin uuteen, sitten vaimennettu, liukuva loppuosa, pitkä murina, joka vihdoin päättyisi ponteen, niin jyrkkään, niin liikuttavaan kuin laukaus tai kuin vuoren repeämä. Piste. Mutta sanat eivät tahtoneet tulla mieleeni. Luin koko kirjoituksen läpi alusta saakka, luin ääneen joka lauseen, enkä voinut ollenkaan koota ajatuksiani tuohon paukahtavaan loppuponteen. Seisoessani siinä mietiskellen tätä saapui kaiken lisäksi konstaapeli ja pysähtyi keskelle katua vähän matkan päähän minusta ja pyyhkäisi pois koko tunnelmani. Mitä se häntä liikutti, jos minä tällä hetkellä seisoin kirjoittamassa erinomaista loppuosaa artikkeliin, joka oli tarkoitettu annettavaksi "komendöörille"? Herrajumala, miten kerrassaan mahdotonta minun oli pysytellä veden pinnalla, mitä hyvänsä yritinkään! Seisoin siinä tunnin ajan, konstaapeli meni matkoihinsa, alkoi tuntua liian kylmältä seisoa siinä tunnin ajan hiljaa. Masentuneena uudesta turhasta yrityksestäni avasin vihdoin portin ja menin huoneeseeni. Siellä ylhäällä oli kylmä, ja tuskin erotin ikkunaani synkässä pimeydessä. Hapuilin sänkyni luo, riisuin kengät jaloistani ja istahdin lämmittelemään jalkojani käsieni välissä. Sitten heittäysin vuoteelle, samoin kuin olin tehnyt pitkät ajat, täysissä pukimissa. * * * * * Seuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut valoisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä asennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen, parikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan. Nousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin lattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin ulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta kiveyksellä ja kaivolla. Hääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin, raaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten, aivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää hommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin että kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä jatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia, terästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani mukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja istahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan. Pari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä köyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni kuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut enempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin tuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon epätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin, väräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin pienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko jutusta, en ajatellut yhtään mitään. Aika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden kapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille. Olin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en tehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa. Alkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin jälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani edestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja, joita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt siitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan liikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen heristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui kaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini, yskin niin ankarasti kuin rintani salli, — ja retkahdin jälleen vuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin silmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni suuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani, ajatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän, jos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin hampaani yhteen. Hypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan verta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut suuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni ja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan ympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä, minä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin surulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut. Ilta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa loppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli jälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti, enkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin pahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan päivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin talouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin tunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa, olin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään, etten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa pitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa irtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista pimeässä, sitten hapuilin alas portaita. Kadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin olisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja jäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni. Ikävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut sietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja aistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi koskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno "komendöörin" luo, ennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä päätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan. Tiskin ääressä seisoo nainen ostoksia tekemässä, hänen vieressään on useita erilaisiin papereihin käärittyjä paketteja. Myyjä, joka tuntee minut ja tietää, mitä minä tavallisesti ostan, jättää naisen ja panee pakettiin ilman muuta leivän sekä ojentaa sen minulle. "Ei — oikeastaan tarvitsisin tänä iltana kynttilää." Sanon sen hyvin hiljaa ja nöyrästi, jotta en suututtaisi häntä ja kadottaisi toivoani saada kynttilän. Vastaukseni oudoksuttaa häntä, hän tulee happamen näköiseksi kuultuaan odottamattomat sanani; ensi kertaa olin pyytänyt häneltä jotakin muuta kuin leipää. "No, siinä tapauksessa saatte odottaa hiukan", sanoo hän vihdoin ja ryhtyy jälleen kauppoihin naisen kanssa. Nainen saa ostoksensa, maksaa, antaa viisi kruunua, josta saa takaisin, ja poistuu. Nyt olemme myyjän kanssa kahden. Hän sanoo: "Jaha, kynttilä siis." Ja hän avaa erään kynttiläpaketin ja ottaa sieltä yhden minulle. Hän katsoo minuun, ja minä häneen, enkä minä voi saada pyyntöä huuliltani. "Niin, sehän on totta, tehän maksoitte jo", sanoo hän äkkiä. Hän sanoo tosiaankin, että minä olin maksanut; kuulin joka sanan. Ja hän alkaa laskea hopearahoja laatikosta, kruunun toisensa jälkeen, kirkkaita, lihavia rahoja, — hän antaa jälleen takaisin viidestä kruunusta. "Olkaa hyvä", sanoo hän. Seison siinä ja katselen noita rahoja sekunnin ajan. Käsitän, että jotakin on hullusti, en kuitenkaan harkitse enkä ajattele yhtään mitään, olen vain hölmistynyt kaikesta tästä rikkaudesta, joka loistaa siinä silmieni edessä. Ja koneellisesti kerään rahat käteeni. Seison siinä tiskin ulkopuolella, tyhmänä kummastuksesta, lyötynä, masentuneena, astun askelen ovea kohti ja pysähdyn jälleen. Suuntaan katseeni määrättyyn kohtaan seinällä; siellä riippuu pieni kulkunen nahkaisessa kaulanauhassa, ja sen alapuolella nuoranippu. Seison tuijottaen noihin esineisiin. Myyjä, joka arvelee minun haluavan jutella, koska siinä niin aikailen, sanoo järjestellessään käärepapereita tiskillä: "Näyttää siltä kuin saisimme nyt talven." "Hm, Niin", vastaan, "näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää siltä." Ja hetkisen kuluttua lisään: "No, eipähän se ole liian aikaisin." Kuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt toisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti, itse sitä tajuamatta. "Niinkö tosiaankin arvelette?" sanoo myyjä. Pistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin sanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen. Olin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin auki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta vähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin antamaan ne takaisin. "Olkaa hyvä, olette unohtanut kynttilänne", sanoo myyjä. "Oi, kiitosi" vastaan rauhallisesti. "Kiitos! Kiitos!" Ja minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää kädessäni. Ensimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja laskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä olin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti, kerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja minä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin. Erään ravintolan luona Suurkadun varrella pysähdyin ja harkitsin kylmästi ja rauhallisesti, uskaltaisinko mennä nauttimaan pienen illallisen ja heti. Kuulin sisältä lautasten ja veitsien kilinää ja lihan hakkaamista, tämä oli liian suuri viettelys ja minä astuin sisään. "Pihvi!" sanon. "Pihvi!" huutaa neiti eräästä luukusta. Istahdin pienen pöydän ääreen yksikseni aivan oven viereen ja kävin odottamaan. Oli hiukan hämärää siinä missä istuin, tunsin olevani tarpeeksi varjossa ja ryhdyin mietiskelemään. Välistä loi neiti hiukan uteliaan silmäyksen minuun. Ensimmäinen varsinainen epärehellinen tekoni oli suoritettu, ensimmäinen varkauteni, jonka rinnalla kaikki aikaisemmat kepposeni eivät olleet mitään, ensimmäinen suuri lankeemukseni... No hyvä! Eipähän; siinä ollut mitään tehtävää. Olihan minulla muuten vapaus, voisinhan järjestää asian myyjän kanssa sitten myöhemmin, kun saisin siihen paremman tilaisuuden. Eihän sen tarvinnut sen enempää vaikuttaa, sitä paitsi en ollut ottanut elääkseni rehellisemmin kuin muutkaan ihmiset, en ollut tehnyt sopimuksia... "Luuletteko, että pihvi tulee pian?" "Kyllä, aivan heti!" Neiti avaa luukun ja katsoo keittiöön. Mutta jos asia tulisi ilmi jonakin päivänä? Jos myyjä joutuisi epäilemään, alkaisi ajatella leipäjuttua, niitä viittä kruunua, joista nainen sai takaisin? Ei ollut mahdotonta, että hän palaisi asiaan jonakin päivänä, ehkäpä seuraavalla kerralla, kun menisin sinne. No jaa, herrajumala!... Kohautin olkapäitäni. "Olkaa hyvä!" sanoo neiti ystävällisesti ja panee pihvin pöydälle. "Mutta ettekö mieluummin halua tulla toiseen huoneeseen?" "Ei, kiitos, antakaa minun vain olla täällä", vastaan Hänen ystävällisyytensä suorastaan liikuttaa minua, minä maksan pihvin heti, annan hänelle umpimähkään, mitä saan käsiini taskustani ja suljen ne hänen käteensä Hän hymyilee, ja minä sanon leikillä kyynelet silmissä "Jäljellä olevilla saatte ostaa itsellenne talon... Ooh, pitäkää hyvänänne!"... Aloin syödä, tulin yhä ahneemmaksi, nielin purematta suuria paloja, nautin eläimellisesti joka suupalasta. Raastoin lihaa kuin ihmissyöjä. Neiti tuli jälleen luokseni. "Ettekö halua jotakin juotavaa?" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan minua vasten. Katsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti ja loi silmänsä alas. "Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta... ruoan jälkeen... jos tahdotte..." "Ei, paljon kiitoksia!" vastasin. "Ei nyt. Minä tulen toisen kerran." Hän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen päänsä. Miten merkillinen ihminen! Syötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo ahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin näyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut kurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja läksin. Ruoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää kauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon, jonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua jälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin raivoissani takaisin mikä pyrki ylös, — turhaani Juoksin viimein erääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä, joka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen. Tulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia voimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua, kirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden takia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!... Menin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan ikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään olisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä oli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä. "Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty maito", vastaa mies hyvin ihmeissään. "Kenen puolesta te muuten kysytte?" "Kiitos! Kiitos!" sanon. "Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää, keitetty maito..." Ja minä menen. Ensimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin keitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se oli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin kotimatkalle. Nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn nojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, — se on jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin aikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle paikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana. Pidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani; tällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen hyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen tapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja olen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan päähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen naisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin: "Iltaa, neiti!" "Iltaa!" vastaa hän. Anteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin; voisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin suuresti anteeksi. Niin, ei hän tietänyt oikein... Tämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta ja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone... Hän oli varmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä. Silloin hän kääntää kasvonsa poispäin ja sanoo: "En hae ketään, seison vain tässä, juolahti mieleeni..." Hän vaikeni. Vai niin, hän vain seisoi siinä, seisoi näin ilta toisensa jälkeen, vain siksi, että se oli juolahtanut mieleen. Se oli hiukan merkillistä; mietiskelin sitä ja jouduin yhä enemmän ymmälle naisen suhteen. Sitten päätin olla rohkea. Kilistelin hiukan rahoja taskussani ja pyysin häntä ilman muuta mukaani juomaan lasin viiniä jossakin... ottaen huomioon, että talvi oli tullut, he-he... Ei kauaksi aikaa... Mutta sitä hän ei kai halunnut? Oi, ei, kiitos, se ei käynyt laatuun. Ei, sitä hän ei voinut tehdä. Mutta jos tahtoisin olla kiltti ja saattaa häntä hiukan, niin... Oli pimeääkin kotimatkalla, ja häntä hävetti kulkea yksin Karl Johania, kun oli tullut jo näin myöhäkin. Läksimme kulkemaan, hän asteli oikealla puolellani. Omituinen, kaunis tunnelma valtasi minut, tietoisuus siitä, että sain olla nuoren tytön läheisyydessä. Kulkiessamme katselin häntä koko matkan. Hänen tukkansa hieno haju, lämpö, joka säteili hänen ruumiistaan, tuo naisen tuoksu, joka häntä seurasi, suloinen henkäys joka kerta, kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, — kaikki tyynni virtasi minuun, tunkeutui itsepintaisesti kaikkiin aistimiini. Välistä saatoin nähdä täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot harson takaa, ja korkean poven, joka kaartui viitan alla. Ajatus kaikesta tuosta salatusta ihanuudesta, jonka aavistin olevan viitan alla ja harson takana, hämmensi ajatuksiani, teki minut idioottimaisen onnelliseksi, ilman mitään varsinaista syytä; en kestänyt sitä enää kauemmin, kosketin häntä kädelläni, hyväilin hänen olkapäätään ja hymyilin autuaasti. Kuulin sydämeni jyskytyksen. "Miten ihmeellinen te olette!" sanoin. Kuinka niin, oikeastaan? Niin, ensiksikin hänellä oli melkein tapana seisoa hiljaa talliportin ulkopuolella useina iltoina, ilman mitään tarkoitusta, ainoastaan, että se oli juolahtanut mieleen... No, hänellähän saattoi olla syynsä siihen; hän oli sitä paitsi mielellään myöhään jalkeilla, hän oli aina pitänyt siitä. Haluttiko minua mennä nukkumaan ennen kello kahtatoista? Minua? Jos minä jotakin maailmassa vihasin, niin juuri nukkumaan menoa ennen kahtatoista yöllä. Niin, siinäpä sen näitte! Senpä vuoksi hänkin teki tämän kävelymatkan iltaisin, kun hän ei mitään laiminlyönyt sen takia; hän asui P. Olavin torin varrella... "Ylajali!" huudahdin. "Mitä sanoitte?" "Sanoin vain: Ylajali... No niin, jatkakaa!" Hän asui P. Olavin torin varrella, melkein yksin, äitinsä kanssa, jonka kanssa ei voinut keskustella, sillä hän oli kuuro. Oliko siinä sitten niin ihmeellistä, että hän mielellään oli hiukan ulkona? Ei, ei ollenkaan! vastasin. No niin, entä sitten? Kuulin hänen äänestään, että hän hymyili. Eikö hänellä ollut sisarkin? Kyllä, vanhempi sisar — mistä minä muuten sen tiesin? — Mutta hän oli matkustanut Hampuriin. Äskettäin? Niin, viisi viikkoa sitten. Mistä tiesin, että hänellä oli sisar? En sitä ollenkaan tiennyt, kysyin vain. Vaikenimme. Ohitsemme kulkee mies kantaen kenkäparia kainalossaan, muuten on katu tyhjä niin kauan kuin näemme. Tivolissa loistaa pitkä rivi värillisiä lamppuja. Lunta ei enää satanut, taivas oli kirkas. "Herrajumala, eikö teitä palele ilman palttoota?" sanoi nainen äkkiä ja katsoo minuun. Kertoisinko hänelle, minkä vuoksi minulla ei ollut palttoota? Ilmaisten asemani heti ja säikäyttäen hänet pois yhtä hyvin nyt aikaisemmin kuin sitten myöhemminkin? Oli kuitenkin ihanaa kävellä tässä hänen rinnallaan ja pitää hänet vielä hetkisen tietämättömyydessä; valehtelin ja vastasin: "Ei, ei ollenkaan." Ja siirtyäkseni johonkin toiseen asiaan kysyin: "Oletteko nähnyt Tivolin eläinnäyttelyä?" "En", vastasi hän. "Onko siellä jotakin nähtävää?" Jos häntä nyt sattuisi haluttamaan mennä sinne? Kaikkeen siihen valoon, niin monien ihmisten joukkooni Hän tulisi silloin kovin noloksi, minä karkottaisin hänet huonolla puvullani, laihoilla kasvoillani, joita en edes ollut pessyt pariin päivään, ehkäpä hän vielä huomaisi, ettei minulla ollut liivejä... "Ooh, ei", vastasin siis, "eihän siellä ole mitään nähtävää." Ja mieleeni juolahti muutamia onnellisia asioita, joita heti ryhdyin käyttämään, pari mitätöntä sanaa, jätteitä tyhjentyneistä aivoistani: mitäpä sellaiselta pieneltä eläinnäyttelyitä saattoi odottaakaan? Muuten minusta ei ollut mielenkiintoista katsella häkkiin teljettyjä eläimiä. Nuo eläimet tietävät, että niitä katsellaan, ne tuntevat nuo sadat uteliaat silmät ja joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi. Ei, jospa saisin erästää eläimiä, jotka eivät tietäisi, että niitä katsellaan, arkoja olentoja, jotka puuhailevat piilopaikoissaan, lepäilevät uinuvin, vihrein silmin, nuoleskelevat kynsiään ja ajattelevat. Mitä? Niin, siinä olin tosiaankin oikeassa. Ainoastaan eläimellä, joka eleli kaikessa merkillisessä hirvittävyydessään, oli jotakin arvoa. Äänettömät, hiipivät askelet yön hiljaisuudessa ja pimeässä, metsän salaperäiset kauhut, ohi lentävän linnun huudot, tuuli, veren haju, jyrinä ylhäällä avaruudessa, lyhyesti sanottuna villieläinmaailman henki villieläimen yllä... tietämättömyyden runsaus... Mutta minä pelkäsin tämän väsyttävän häntä, ja tietoisuus suuresta kurjuudestani valtasi minut jälleen ja masensi minut. Jos minä olisin ollut noin kutakuinkin hyvässä kunnossa, olisin ilahduttanut häntä tuolla Tivolissa-käynnillä! En käsittänyt tuota ihmistä, joka saattoi löytää hupia siinä, että häntä saattoi Karl Johanilla puolialaston kerjäläinen. Mitä herrannimessä hän ajatteli? Ja miksi minä astelin tässä ja tekeydyin joksikin ja hymyilin idioottimaisesti tyhjänpäiväiselle? Oliko minulla oikeastaan mitään syytä antaa tuon hienon silkkilinnun kiusata itseäni tuolle pitkälle kävelymatkalle? Eikö siitä ollut minulle vaivaa? Enkö tuntenut kuoleman kylmyyttä aivan sydämeeni saakka pienimmästäkin tuulenpuuskasta, joka puhalsi vastaamme? Ja eikö jo hulluus mekastanut aivoissani, yksistään kuukausien nälän takia? Hän esti minua kuitenkin menemästä kotiin ja saamasta hiukan maitoa kielelleni, lusikallisen maitoa, joka ehkä pysyisi sisälläni. Miksi hän ei kääntänyt minulle selkäänsä ja antanut minun mennä hiiteen?... Jouduin epätoivon valtaan; toivottomuuteni saattoi minut äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneeksi, ja minä sanoin: "Teidän ei oikeastaan pitäisi kulkea kanssani, neiti: minä häpäisen teidät kaikkien silmissä yksistään puvullani. Niin, se on tosiaankin totta, tarkoitan, mitä sanon." Hän säpsähtää. Katsahtaa pikaisesti minuun ja on vaiti. Sitten hän virkkaa: "Herrajumala sentään!" Enempää hän ei sano. "Mitä sillä tarkoitatte?" kysyn. "Uh, ei, te teette minut häveliääksi... Nyt meillä ei olekaan enää pitkä matka." Ja hän läksi astelemaan hiukan nopeammin. Poikkesimme Universitet-kadulle ja näimme jo P. Olavin torin lyhtyjä. Silloin hän jälleen rupesi astelemaan hitaammin. "En tahdo olla tunkeileva", sanon, "mutta ettekö halua ilmaista nimeänne, ennen kuin eroamme? Ja ettekö tahtoisi vain hetkiseksi ottaa pois harson, jotta saisin nähdä teidät? Olisin niin kiitollinen." Äänettömyys. Minä kävelin ja odottelin. "Olette nähnyt minut ennen", vastaa hän. "Ylajali!" sanon jälleen. "Mitä sanoitte? Olette seurannut minua puoli päivää aivan kotiin saakka. Olitteko pöhnässä silloin?" Kuulin taas hänen hymyilevän. "Kyllä", sanoin, "kyllä, sen pahempi, minä olin pöhnässä silloin." "Siinä teitte pahasti!" Ja minä myönsin masentuneena, että olin tehnyt siinä pahasti. Olimme saapuneet suihkukaivon luo, pysähdyimme siinä ja katselimme numero 2:n monia valaistuja ikkunoita. "Nyt teidän ei enää tarvitse minua saattaa", sanoo hän; "kiitos tästä illasta!" Minä kumarsin, en uskaltanut sanoa mitään. Otin hatun päästäni ja seisoin paljain päin. Mahtaisikohan hän ojentaa minulle kätensä? "Miksi ette pyydä minua lähtemään mukana pikkuisen matkaa?" sanoo hän hiljaa ja katsoo kengänkärkeeni. "Herrajumala", vastaan ylenmäärin riemastuneena, "herrajumala, tahdotteko todellakin!" "Kyllä, mutta vain pikkuisen matkaa." Ja me käännyimme ympäri. Olin hölmistynyt, en tietänyt lainkaan, miten kävellä tai seisoa! Tuo ihminen käänsi koko ajatuksenjuoksuni täydellisesti ylösalaisin. Olin hurmaantunut, suunnattoman iloinen; minusta tuntui kuin olisi onni vienyt minut ihanasti perikatoon. Hän oli selvästi pyytänyt päästä saattamaan, se ei ollut minun keksintöäni, se oli hänen oma toivomuksensa. Kävelen häntä katsellen ja tulen yhä rohkeammaksi, hän reipastuttaa minua, vetää puoleensa joka sanalla. Unohdan hetkiseksi kurjuuteni, vähäpätöisyyteni, koko valitettavan tilani, tunnen veren virtaavan lämpimästi läpi ruumiini, kuten entisaikoina, ennen sortumistani, ja minä päätin tunnustella tilannetta pienellä kepposella. "Muuten en tarkoittanut teitä seuratessani silloin kerran teitä", sanoin; "tarkoitin sisartanne." "Sisartaniko?" sanoo hän ylenmäärin hämmästyneenä. Hän pysähtyy, katsoo minuun, odottaa tosiaankin vastausta. Hän kysyi aivan tosissaan. "Niin", vastasin. "Hm. Siis nuorempaa niistä kahdesta naisesta, jotka kulkivat edelläni." "Nuorempaako? Niinkö? Ahaa!" Hän purskahti nauruun, äänekkääseen, sydämelliseen kuin lapsi. "Mutta olettepa te viekas! Sanoitte sen vain saadaksenne minut ottamaan pois harson. Eikö niin? Kyllä minä käsitin. Mutta siitä saatte rangaistuksen." Aloimme nauraa ja lörpötellä, juttelimme lakkaamatta koko ajan, en tiennyt oikein mitä sanoin, olin niin iloinen. Hän kertoi nähneensä minut kerran ennen, kauan sitten, teatterissa. Minulla oli ollut kolme toveria mukana, ja minä olin käyttäytynyt kuin hullu; olin varmaankin ollut pöhnässä silloinkin, ikävä kyllä! Mistä hän niin päätteli? Niin, minä olin nauranut niin kovin. Vai niin. No niin, minä nauroin paljon niihin aikoihin. Mutta ette enää? Ooh, kyllä nytkin. Elämä on ihanaa! Lähestyimme Karl Johania. Hän virkkoi: "Tämän kauemmaksi emme enää mene!" Ja me läksimme kulkemaan jälleen Universitet-katua. Tultuamme suihkukaivon kohdalle hiljensin hiukan kulkuani, tiesin, etten saisi enää saattaa kauemmaksi. "Niin, nyt teidän siis täytyy kääntyä takaisin", sanoi hän ja pysähtyi. "Niin kai täytyy", vastasin. Mutta hetkisen kuluttua hän arveli, että minä kyllä voisin tulla mukaan ulko-ovelle saakka. Herrajumala, eihän se ollut hullua. Vai mitä? "Ei", sanoin minä. Mutta seisoessani ulko-ovella ryntäsi koko kurjuuteni jälleen kimppuuni. Kuinka saatoinkaan pysyä tarmokkaana, kun olin niin perin juurin sortunut? Tässä minä seisoin nuoren naisen edessä, likaisena, raihnaisena, nälän runtelemana, pesemättömänä, vain puoliksi pukeutuneena, — siitä voi ihan vajota maahan. Tekeydyin pieneksi, kumarsin vaistomaisesti ja virkoin: "Mahtanenko enää tavata teitä?" Tuskin toivoinkaan tapaavani häntä enää, toivoin melkein jyrkkää kieltoa, joka teristäisi minua ja tekisi minut välinpitämättömäksi. "Kyllä", sanoi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti. "Milloin?" "En tiedä." Äänettömyys. "Ettekö tahdo olla niin kiltti ja ottaa harsoa pois vain silmänräpäykseksi", sanoin, "jotta voisin nähdä, kenen kanssa olen puhunut. Vain silmänräpäykseksi. Jotta saisin nähdä kenen kanssa olen puhunut." Äänettömyys. "Voitte tavata minut täällä ulkopuolella tiistai-iltana"! sanoo hän. "Haluatteko?" "Kyllä, rakas, saanko luvan!" "Kello kahdeksan." "Hyvä." Sivelin kädelläni hänen viittaansa, puistelin lumen siitä, vain saadakseni tekosyyn koskettaa häntä; minulle oli nautintoa olla hänen läheisyydessään. "Sitten ette saa uskoa kovin hulluja minusta", sanoi hän. Hän hymyili jälleen. "En..." Äkkiä hän teki päättävän liikkeen ja nosti harson otsalle; seisoimme siinä katsellen toisiamme sekunnin ajan. Ylajali! sanoin. Hän kurottausi, kietaisi kätensä kaulaani ja suuteli minua keskelle suuta. Yhden ainoan kerran, nopeasti, päihdyttävän nopeasti, keskelle suuta. Tunsin, miten hänen rintansa aaltoili, hän läähätti ankarasti. Ja silmänräpäyksessä tempautui hän käsistäni, huusi hyvää yötä, hätääntyneesti, kuiskaten, kääntyi ja läksi juoksemaan portaita ylös, sanomatta sen enempää... Ulko-ovi läiskähti kiinni. Seuraavana päivänä satoi vielä enemmän lunta, raskasta, vedensekaista lunta, suuria märkiä höytäleitä, jotka putosivat alas ja muuttuivat sohjuksi. Ilma oli raaka ja jäätävä. Olin herännyt jokseenkin myöhään, pää merkillisen pökertyneenä illan mielenliikutusten jälkeen, sydän päihtyneenä kauniista kohtauksesta. Hurmauksessani olin lepäillyt hetkisen valveilla ja ajatellut Ylajalia rinnallani; levittänyt käsivarteni, syleillyt itseäni ja saanut uudelleen kupillisen maitoa sekä heti sen jälkeen pihvin, enkä enää ollut nälissäni; hermoni vain olivat jälleen kovin kiihtyneet. Läksin pukumyymälöihin. Pälkähti päähäni, että ehkäpä saisin käytetyt liivit halvalla hinnalla, jotkin, jotka voisin pitää nutun alla, yhdentekevää minkälaiset. Nousin portaita ylös myymälään ja sain käsiini liivit, joita aloin tarkastella. Siinä hommaillessani kulki muuan tuttava ohi, hän nyökkäsi ja huusi minulle, minä jätin liivit ja menin alas hänen luokseen. Hän oli teknikko ja oli menossa konttoriin. "Tulkaas mukaan ottamaan lasi olutta", sanoi hän. "Mutta tulkaa pian, minulla ei ole paljon aikaa... Mikä se nainen oli, jonka kanssa kävelitte eilen illalla?" "Kuulkaahan", mustasukkaisena yksistään hänen ajatukselleen, "jospa se olikin rakastettuni?" "Peijakas sentään!" sanoi hän. "Niin, se päätettiin eilen illalla." Olinpa nolannut hänet, hän uskoi minua empimättä. Ajoin hänet valheita täyteen, päästäkseni hänestä jälleen vapaaksi, me saimme oluemme, joimme ja läksimme. "Huomenta sitten!" "Kuulkaas", sanoi hän äkkiä, "olen teille velkaa muutamia kruunuja, ja ikävää etten ole maksanut niitä takaisin aikoja sitten. Mutta nyt saatte ne ensi tilassa." "Kiitos vain", vastasin. Mutta minä tiesin, ettei hän koskaan maksaisi minulle takaisin niitä kruunuja. Olut nousi, ikävä kyllä, heti päähäni, tulin hyvin kuumaksi. Muisto illan seikkailuista otti minut valtoihinsa, saattoi minut melkein hämmennyksiin. Entäpä, jos hän ei tulisikaan tiistaina! Jospa hän alkaisi mietiskellä asiaa tarkemmin, ryhtyisi epäilemään!... Epäilemään mitä?... Ajatukseni vilkastuivat ja alkoivat askarrella siinä rahajutussa. Pelästyin, ankara kauhu itseäni kohtaan valtasi minut. Varkaus palautui mieleeni kaikkine! yksityiskohtineen, näin pikku puodin, tiskin, laihan käteni rahoja ottaessani, ja minä kuvittelin, miten poliisi menettelisi tullessaan minua vangitsemaan. Raudat käsiin ja jalkoihin, ei, ainoastaan käsiin, ehkäpä vain yhteen käteen, aitaus, päivystäjän pöytäkirja, hänen kynänsä rapina, ehkäpä hän otti uuden kynän tämän asian johdosta, hänen katseensa, hänen vaarallinen katseensa: No, herra Tangen? Koppi, ikuinen pimeys... Hm. Puin ankarasti nyrkkiäni rohkaistakseni itseäni, astelin yhä nopeammin ja tulin Suurtorille. Siellä istahdin. Ei mitään lapsellisuuksia! Kuinka herrannimessä voitaisiin todistaa, että olin varastanut? Sitä paitsi ei puotipoika uskaltaisi nostaa melua, vaikkapa hän jonakin päivänä sattuisi muistamaan, miten kaikki oli tapahtunut, olihan hänelle paikkansa kyllin rakas. Ei mitään melua, ei mitään kohtauksia, jos saisi luvan pyytää! Mutta nuo rahat painoivat kuitenkin synnillisesti taskussani eivätkä suoneet minulle rauhaa. Ryhdyin tutkistelemaan itseäni ja pääsin selville, että olin ollut onnellisempi ennen, silloin kun kuljin ja kärsin aivan rehellisenä. Ja Ylajali! Enkö ollut painanut häntäkin alas synnillisillä käsilläni! Herrajumala! Herra, minun Jumalani! Ylajali! Tunsin olevani aika pöhnässä, hypähdin äkkiä pystyyn ja menin suoraa päätä elefanttiapteekin luona olevan pullamuijan luo. Voisin vielä kohoutua huonosta maineesta, se ei olisi lainkaan myöhäistä, minä näyttäisin maailmalle, että kykenisin sellaiseen! Matkalla sain rahat valmiiksi, pidin jokaista äyriä kädessäni, kumarruin muijan pöydän yli ikään kuin haluaisin ostaa jotakin ja iskin ilman muuta rahat hänen käteensä. En sanonut sanaakaan, poistuin heti. Miten ihanalta tuntuikaan olla kunniallinen ihminen jälleen! Tyhjät taskuni eivät enää rasittaneet, minusta oli nautinto olla jälleen rahattomana. Kun oikein ajattelin, olivat nuo rahat itse asiassa tuottaneet minulle paljon salaista huolta, olin tosiaankin vavistuksella ajatellut niitä kerran toisensa jälkeen, en ollut mikään kivettynyt sielu, rehellinen luontoni oli noussut kapinaan tuota alhaista tekoa vastaan. Jumalan kiitos, minä olin noussut omassa tietoisuudessani. Tehkääpä kuten minä sanoin katsellessani vilisevää toria. Tehkääpä vain kuten minä! Minä olin ilahduttanut vanhaa, köyhää pullamuijaa, niin että kelpasi, hän oli aivan tyrmistynyt. Tänä iltana hänen lapsensa eivät menisi nälkäisinä sänkyyn... Minä reipastutin itseäni noilla ajatuksillani ja olin sitä mieltä, että olin menetellyt erinomaisesti. Jumalan kiitos, rahat olivat nyt poissa käsistäni. Päihtyneenä ja hermostuneena astelin katua ja pöyhistelin. Ilo siitä, että voisin mennä puhtaana ja kunniallisena Ylajalia vastaan, sai minut kokonaan valtoihinsa, minulla ei ollut enää mitään tuskia, pääni oli kirkas ja selkeä, tuntui kuin se olisi ollut pelkkää valoa täynnä, tuo pää, joka lepäsi hartioillani. Sain halun tehdä koirankujeita, suorittaa hämmästyttäviä asioita, panna kaupungin ylösalaisin ja mekastaa. Koko Graendse-kadulla esiinnyin kuin hullu mies, korvissani hiukan suhisi, ja aivoissani oli humala täydessä vauhdissa. Rohkeuteni innostamana sain päähäni mennä ilmoittamaan ikäni eräälle kaupunginpalvelijalle, joka muuten ei ollut lausunut sanaakaan, ottaa häntä kädestä, katsoa tutkivasti häntä silmiin ja jättää hänet jälleen, ilman mitään selityksiä. Panin merkille vivahdukset ohikulkevien äänessä ja naurussa, katselin muutamia pikkulintuja, jotka hyppelivät edessäni kadulla, rupesin tarkastelemaan katukivien ilmeitä ja keksin kaikenlaisia merkkejä ja kummallisia kuvioita niissä. Tällä välin olin tullut Suurkäräjätorille. Äkkiä pysähdyn tuijottamaan ajureihin. Ne astelevat jutellen siinä vaunujensa ympärillä, hevoset nuokkuvat päin ilkeätä säätä. Tulkaa! sanoin ja tuuppasin itseäni kyynärpäälläni. Menin nopeasti ensimmäisen ajurin luo ja nousin vaunuihin. Ullevoldin tie 37! huudahdin. Ja me läksimme ajamaan. Matkalla alkoi ajuri vilkuilla taaksensa, kumartua ja tirkistää vaunuun, missä istuin kuomun alla. Oliko hän alkanut epäillä? Kaiketi minun kehno pukuni oli herättänyt hänen huomiotaan. "Minun on tavattava eräs mies!" huudahdin hänelle ehtiäkseni ennen häntä, ja selitin hänelle vakuuttavasti, että minun ehdottomasti piti tavata tuo mies. Pysähdymme n:o 37:n edustalla, minä hyppään alas vaunuista, juoksen portaita ylös, aivan kolmanteen kerrokseen, tartun kellonnauhaan ja tempaisen, kello kilahti kuusi, seitsemän kertaa sisäpuolella. Palvelustyttö tulee avaamaan, panen merkille, että hänellä on kultaiset korvarenkaat ja mustat lastinkinapit harmaassa hameenvyötärössä. Hän katsoo kauhuissaan minuun. Kysyn Kierulfia, Joakim Kierulfia, jos niin täytyi sanoa, viljakauppiasta... Palvelustyttö pudistaa päätään. "Ei täällä asu ketään Kierulfia", sanoo hän. Hän tuijottaa minuun, tarttuu oveen, valmiina vetämään sen kiinni. Hän ei yrittänytkään hakea miestä, hän näytti tosiaankin tuntevan henkilön, jota kysyin, kun hän vain haluaisi ajatella uudelleen, tuo laiska otus. Minä suutuin, käänsin hänelle selkäni ja juoksin alas portaita jälleen. "Hän ei ollut siellä!" huusin ajurille. "Eikö hän ollut siellä?" "Ei. Ajakaa Tomte-kadulle numeroon 11." Olin ankaran suuttumuksen vallassa ja ilmaisin sitä hiukan ajurillekin, hän uskoi aivan varmasti, että elämä oli kysymyksessä, ja hän läksi empimättä ajamaan. Hän iski lujasti hevosta selkään. "Mikä miehen nimi on?" kysyi hän kääntyen pukillaan. "Kierulf, viljakauppias Kierulf." Ajuristakin tuntui, että sellainen mies oli olemassa. Eikö hänellä ollut tapana kulkea vaaleassa takissa? "Mitä?" huudahdin, "vaaleassa takissa? Oletteko hullu? Luuletteko minun hakevan teekuppia?" Tuo vaalea takki tuli kuuluviin hyvin sopimattomasti, turmeli koko miehen ajatuksissani, minkälaiseksi olin hänet ajatellut. "Minkä sanoittekaan hänen nimekseen? Kierulf?" "Tietysti", vastasin, "onko siinä jotakin merkillistä! Nimi ei miestä pilaa." "Eikös hän ole punatukkainen?" No saattoihan olla, että hänellä oli punainen tukka, ja kun ajuri mainitsi sen, olin äkkiä päässyt varmuuteen, että hän oli oikeassa. Tunsin kiitollisuutta tuota ajuriparkaa kohtaan ja sanoin hänelle, että hän oli arvannut miehen aivan oikein, asianlaita oli tosiaankin niin kuin hän sanoi, olisi suorastaan harvinaista, sanoin, nähdä sellaista miestä ilman punaista tukkaa. "Mahtaa olla sama, jota olen kyydinnyt pari kertaa", sanoi ajuri. "Hänellä oli pahkakeppi?" Tämä teki miehen ilmieläväksi minulle ja minä virkoin: "He-hee, eipä vielä kukaan liene nähnyt sitä miestä ilman pahkakeppiä, joten siis voitte olla varma, aivan varma." Niin, oli selvää, että se oli sama mies, jota hän oli kyydinnyt. Hän muisti hänet jälleen... Ja me ajoimme niin että hevosenkengät säkenöivät. Tässä kiihtyneessä tilassani en ollut hetkeksikään kadottanut mielenmalttiani. Ajamme ohi erään poliisin, ja minä panen merkille, että hänellä on numero 69. Tuo numero iskee tajuntaani hirvittävän selvänä, 69, tarkalleen 69, en sitä unohda! Nojauduin taaksepäin vaunuissa, mitä hulluimpien päähänpistojen vallassa, vetäydyin piiloon kuomun alle, jotta kukaan ei näkisi minun liikuttelevan huuliani, ja ryhdyin idioottimaisesti juttelemaan itsekseni. Hulluus riehuu aivoissani, ja minä annan sen riehua, olen täysin tietoinen, että olen vaikutelmien vallassa, joita en voi hallita. Aloin nauraa, hiljaa, intohimoisesti, syyttä suotta, vielä hilpeänä ja päihtyneenä niistä parista olutlasillisesta, jotka olin juonut. Vähitellen raukenee kiihtymykseni, rauhallisuuteni rupeaa palautumaan. Tunsin kylmyyttä haavoittuneessa sormessani, ja minä pistin sen paidankauluksen alle, lämmittääkseni sitä hiukan. Ja niin tulimme Tomte-kadulle. Ajuri pysäyttää. Astun alas vaunuista, kiiruhtamatta, ajattelematta, veltosti, pää raskaana. Menen sisään portista, tulen takapihalle, jonka poikki kuljen, näen oven, josta menen sisälle ja saavun käytävään, jonkinlaiseen etuhuoneeseen, jossa on kaksi ikkunaa. Siellä on kaksi matka-arkkua päälletysten eräässä nurkassa ja pitkällä seinällä vanha maalaamaton sohvapenkki, jolla on peitto. Oikealta seuraavasta huoneesta kuulen ääniä ja lasten kirkunaa ja yläpuolelta, toisesta kerroksesta, rautalevyn takomista. Kaiken tämän huomaan heti sisälle tultuani. Menen kiiruhtamaan läpi huoneen vastapäiselle ovelle kiiruhtamatta, ajattelematta pakoa, avaan senkin ja tuleni Vognmand-kadulle. Luon silmäyksen taloon, jonka kautta olen kulkenut: Täysihoitoa ja huoneita matkustajille. Päähäni pälkähtää yrittää mennä matkoihini, varastautua pois ajurin luota, joka minua odottaa, kuljen! hyvin järkevästi Vognmand-katua, pelkäämättä ja tietämättä menetteleväni millään tavoin hullusti. Kierulf, tuo villakauppias, joka niin kauan oli kummitellut aivoissani, tuo ihminen, jonka luulin olevan olemassa ja jota minun väittämättä piti tavata, oli joutunut pois ajatuksistani, syrjäytynyt muiden hullujen mielijohteiden ohella, jotka tulivat ja menivät vuoronsa jälkeen, en muistanut häntä enää kuin aavistuksena, muistona vain. Pääni alkoi selvitä selviämistään sitä mukaa kuin astelin eteenpäin, tunsin oloni raskaaksi ja väsyneeksi ja laahasin jalkojani. Lunta satoi yhä suurin, raskain höytälein. Vihdoin saavuin Grönlandin kaupunginosaan aivan kirkon luo, missä istahdin penkille levähtämään. Kaikki ohikulkijat katsoivat minua hyvin ihmeissään. Vaivuin mietteisiini. Hyvä Jumala, miten huonosti nyt oli laitani! Olin niin perinpohjin kyllästynyt ja väsynyt koko kurjaan elämääni, etten katsonut enää maksavan vaivaa kamppailla sen ylläpitämiseksi. Vastoinkäyminen oli ottanut ylivallan, se oli ollut liian ankara, olin niin merkillisen sortunut, aivan kuin varjo siitä, mitä kerran olin ollut. Hartiani olivat lysähtäneet alas, aivan toiselle puolelle, ja minulle oli tullut tavaksi kulkea hyvin kumarassa, säästääkseni vointini mukaan rintaani. Olin tarkastellut ruumistani pari päivää sitten, keskellä päivää huoneessani, ja olin seisonut ja itkenyt koko ajan. Olin kulkenut samassa paidassa monta viikkoa, se oli aivan jäykkänä vanhasta hiestä ja hieronut napani rikki, haavasta tuli hiukan veristä visvaa, mutta se ei tehnyt kovin kipeää, oli vain surullista pitää tuota haavaa keskellä vatsaa. En mahtanut sille mitään, eikä se tahtonut parantua itsestään, puhdistin sitä, kuivasin sen huolellisesti ja vedin saman paidan jälleen ylleni. Eihän sille voinut mitään... Istun siinä penkillä ajatellen kaikkea tätä ja olen jokseenkin alakuloinen. Olin kyllästynyt itseeni, jopa kätenikin tuntuivat minusta vastenmielisiltä. Tuo veltto, paatunut ilme käden selässä kiusaa minua, tuottaa minulle harmia, nähdessäni laihat sormeni tunnen kiukkua, minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani ja minua kauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa. Herrajumala, kunpa vain tästä tulisi loppui Halusin kuolla. Kerrassaan masentuneena, tahrattuna ja alennettuna omassa tietoisuudessani nousin koneellisesti ylös ja aloin astella kotiin päin. Matkalla kuljin ohi erään porttikäytävän, missä oli luettavana: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle." — Vanhoja muistoja! lausuin, ja muistin entisen Hammersborgin-huoneeni, pienen keinutuolin, sanomalehtitapetin alhaalla oven pielessä, majakanjohtajan ilmoituksen ja leipuri Fabian Olsenin vastaleivotun leivän. Niinpä niin, minulla oli paremmat olot silloin kuin nyt, eräänä yönä olin kirjoittanut kymmenen kruunun alakertajutun, nyt en voinut enää kirjoittaa mitään, en ollenkaan kyennyt kirjoittamaan mitään, pääni tuli tyhjäksi heti kun yritin. Niin, aioin tehdä tästä nyt lopun! Ja minä astelin astelemistani. Kuta lähemmäksi talouskauppaa tulin, sitä selvemmäksi muuttui puoliksi vaistomainen tunteeni, että lähestyin vaaraa, mutta minä pysyin aikeessani, minä tahdoin ilmiantaa itseni. Menen rauhallisesti portaita ylös, ovella kohtaan pienen tytön, joka kantaa kuppia kädessään, ja minä pääsen hänen ohitsensa ja suljen oven. Puotipoika ja minä seisomme toistamiseen vastatusten, kahden kesken. "No", sanoo hän, "nyt on hirvittävä ilma." Mitä varten tämä kiertotie? Miksi hän ei pidättänyt minua heti? Minä vihastuin ja sanoin: "Minä en nyt ollenkaan tullut lörpöttelemään ilmasta." Tämä kiivauteni hämmästyttää häntä, hänen pienet kamasaksanaivonsa tyrmistyvät, hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että olin pettänyt häntä viidellä kruunulla. "Ettekö siis tiedä, että olen kähveltänyt teiltä?" lausun kärsimättömänä ja läähätän ankarasti, vapisen, olen valmis käyttämään väkivaltaa, jollei hän heti käy asiaan. Mutta miesparka ei aavista mitään. Taivas sentään, minkälaisten tyhmien ihmisten parissa täytyy elää! Minä haukun häntä, selitän hänelle perinjuurisesti, miten kaikki oli tapahtunut, näytän hänellä missä seisoin ja missä hän seisoi tapahtuman aikana, missä rahat olivat olleet, miten olin koonnut ne käteeni ja puristanut käteni kiinni — ja hän käsittää kaiken! mutta ei kuitenkaan tee minulle mitään. Hän kääntelehtii sinne tänne, kuuntelee askelia sivuhuoneesta, pyytää minua puhumaan matalammalla äänellä ja sanoa lopuksi: "Kylläpä menettelittekin hullusti!" "Älkäähän!" huudahdin halusta sanoa vastaan, ärsyttää häntä, se ei ollutkaan niin alhainen ja halpamainen teko kuin hän kehnoissa myyjänaivoissaan kuvitteli. Minä en tietystikään pitänyt rahoja, se ei olisi koskaan juolahtanut päähänikään, minä puolestani en tahtonut niillä hyötyä, nousihan perin rehellinen luontoni sellaista vastaan... "Minnekä te sitten ne panitte?" Minä annoin ne vanhalle, köyhälle mummolle, sellainen mies minä olin, minä en unohtanut kokonaan köyhiäkään... Hän seisoo mietiskellen hetkisen tätä, joutuu nähtävästi ymmälle, olinko rehellinen mies vai en. Vihdoin hän virkkaa: "Eikö teidän ennemmin olisi pitänyt luovuttaa rahat takaisin?" "Ei, kuulkaapas", vastaan, "minä en tahtonut saattaa teitä pulaan, tahdoin säästää teitä. Mutta siinä on kiitos, kun ollaan jalomielisiä. Nyt olen täällä selittämässä teille koko juttua, ettekä vähääkään häpeä, ette tee mitään lopettaaksenne riidan kanssani. Siksipä pesenkin käteni. Muuten annan teille palttua. Hyvästi!" Läksin ja iskin oven lujasti kiinni jälkeeni. Mutta palattuani kotiin, huoneeseeni, tuohon surulliseen luolaan, likomärkänä kosteasta lumesta, polvet vapisten päivän vaelluksista, menetin heti paikalla kopeuteni ja masennuin uudelleen. Kaduin hyökkäystäni myyjäparan kimppuun, itkin, tartuin kurkkuuni, rangaistakseni itseäni kehnosta työstäni, ja teuhasin kamalasti. Hän oli tietysti ollut hirvittävässä pelossa paikkansa menettämisestä, ei ollut uskaltanut nostaa mitään melua noista viidestä kruunusta, jotka liike oli menettänyt. Ja minä olin käyttänyt hänen pelkoaan hyväkseni, olin kiusannut häntä äänekkäällä puheellani, iskenyt häntä joka sanallani. Ja kaupanhoitaja itse oli kai istunut viereisessä huoneessa valmiina lähtemään katsomaan, mitä meidän kesken tapahtui. Ei, halpamaisille töilleni ei ollut enää mitään rajaa! No, mutta miksi minua ei sitten pidätetty? Asia oli siis saatettu loppuun. Olin melkein ojentanut käteni rautoja vastaanottamaan. Mitään vastarintaa en olisi tehnyt, olisin päinvastoin ollut mukana auttamassa. Taivaan ja maan herra, antaisin päivän elämästäni saadakseni yhden onnellisen sekunnin! Koko elämäni yhdestä hernerokasta! Kuule minua vain tämän kerran!... Laskeuduin vuoteelle märissä pukimissani, minulla oli epäselvä ajatus, että ehkäpä kuolisin yöllä, ja käytin viimeiset voimani järjestääkseni hiukan vuodettani, jotta aamulla näyttäisi siistimmältä ympärilläni. Panin käteni ristiin ja valitsin asentoni. Sitten äkkiä muistan Ylajalin. Että olinkin unohtanut hänet koko iltana. Ja sieluuni tunkeutuu jälleen aivan heikosti valoa, pieni auringon säde, joka lämmittää minua suloisesti. Tuleepa enemmänkin aurinkoa, lempeää, hienoa silkkivaloa, joka hivelee minua niin huumaavan ihanasti. Ja aurinko tulee yhä voimakkaammaksi, polttaa ohimoitani, kuumentaa raskaasti ja hohtavasti lopen laihtuneita aivojani. Ja vihdoin leimahtaa silmieni edessä hullu säderovio, kuin olisi tulessa taivas ja maa, tulta kaikki ihmiset ja eläimet, tulta vuoret, tulta perkeleet, helvetti, erämaa, koko maailma tulessa, suitsuava viimeinen päivä käsissä. Sitten en nähnyt enkä kuullut enää mitään... * * * * * Heräsin seuraavana päivänä kauttaaltaan hiessä, koko ruumis kosteana, hyvin kosteana. Alussa minulla ei ollut selvää tietoisuutta, mitä minulle oli tapahtunut, katselin! kummastellen ympärilleni, keksin olentoni kokonaan muuttuneeksi, tuskin tunsin enää itseäni. Tunnustelin! käsivarsiani ja jalkojani, hämmästelin, että ikkuna oli sillä seinällä eikä vastakkaisella, ja hevosten askelet! pihalta kuuluivat kuin minun yläpuoleltani. Oloni tuntui jokseenkin painostavalta. Tukkani hapsotti kosteana ja kylmänä otsallani, kohottausin kyynärpäilleni ja katsahdin tyynylle: kosteita hiuksia oli siinäkin, pieninä tupsuina. Jalkani olivat puutuneet kengissä yöllä, mutta niihin ei koskenut, en vain voinut varpaita kovin paljon liikuttaa, ne olivat niin jäykistyneet. Päivän kallistuessa iltaan ja hiukan alettua hämärtää nousin sängystä ja rupesin puuhailemaan huoneessani. Yrittelin eteenpäin pienin, varovin askelin, koetin pysyä tasapainossa ja säästin niin paljon kuin suinkin jalkojani. En tuntenut suuresti kärsimystä, enkä itkenyt, ylipäänsä en ollut surullinen, päinvastoin olin hyvin tyytyväinen, mieleeni ei edes juolahtanut, että asiat saattaisivat olla toisinkin. Sitten läksin ulos. Ainoa, mikä minua hiukan vaivasi, oli kuitenkin nälkä, vaikka ruoka tuottikin minulle tuskaa. Aloin tuntea hitonmoista ruokahalua, sisäisesti kalvavaa ruoan himoa, joka tuli yhä pahemmaksi. Se kalvoi säälimättä rintaani, se suoritti siellä hiljaista, kummallista työtä. Siellä oli kuin parikymmentä pienenpientä, hienoa eläintä, jotka panivat päänsä kallelleen ja nakersivat hiukan, olivat hetkisen aivan hiljaa, alkoivat taas, kaivautuivat sisään ääntä pitämättä ja kiiruhtamatta ja jättivät jälkeensä tyhjiä kanavia kaikkialla missä liikkuivat... En ollut sairas mutta voimaton ja aloin hikoilla. Aikomukseni oli mennä Suurtorille hiukan levähtämään, mutta matka oli pitkä ja rasittava, vihdoin viimein olin sentään melkein perillä, seisoin torin ja Tornikadun kulmassa. Hiki valui silmiini, kostutti silmälasini ja sokaisi näköni, ja olin juuri pysähtynyt kuivatakseni itseäni hiukan. En huomannut, missä seisoin, en sitä ajatellut, melu ympärilläni oli hirvittävä. Äkkiä kajahtaa huuto, kylmä, terävä varoitus. Kuulen tämän huudon, kuulen sen vallan hyvin ja heittäydyn hermostuneesti syrjään, astun askelen niin nopeasti kuin huonoilta jaloiltani saatoin. Hirvittävän suuret leipävankkurit kulkevat ohitseni ja pyörä sipaisee nuttuani; jos olisin ollut hiukan pikaisempi, olisin päässyt vahingoittumatta. Olisinhan ehkä voinut olla hiukan pikaisempi, vain hiukkasen nopeampi, jos olisin ponnistautunut; sille ei mitään voinut, toiseen jalkaani koski, pari varvastani oli murskaantunut, tuntui kuin ne olisivat kiertyneet yhteen kengässä. Leivänajaja pidättää hevosia kaikin voimin, käännähtää vankkureilla ja kysyy kauhuissaan, miten kävi. Niin, olisi voinut käydä paljon hullummin... ehkä se ei ollut niin vaarallista... en luule minkään murskaantuneen... Oo, ei mitään... Laahustin penkille niin nopeasti kuin voin, nuo monet ihmiset, jotka pysähtyivät katsoa töllöttämään minuun, olivat tehneet minut noloksi. Oikeastaan se ei ollut mikään kuolinisku, se oli käynyt verrattain onnellisesti, kun nyt kerran onnettomuuden piti tapahtua. Pahinta oli, että kenkäni oli painautunut rikki, pohja oli irtautunut naulauksesta. Nostin jalkaani ja huomasin verta repeämässä. No, tahallaan ei sitä ollut tehty kummallakaan puolella, miehen tarkoituksena ei ollut pahentaa asiaani, hän näytti hyvin murheelliselta. Ehkäpä, jos olisin pyytänyt häneltä pienen leivän kuormasta, sen olisin myös saanut. Hän olisi varmaankin ilolla antanut sen minulle. Jumala ilahuttakoon häntä vastalahjalla siellä, missä on!... Minulla oli kova nälkä, enkä tiennyt, miten olisin tyydyttänyt hirvittävää ruokahaluani. Vääntelehdin sinne tänne penkillä ja painoin rintani aivan polviani vasten, olin melkein poissa suunniltani. Pimeän tultua laahustin raatihuoneen luo — Jumala tietää, miten sinne pääsin — ja kävin istumaan pilariaidan reunalle. Revin taskun irti nutustani ja ryhdyin sitä pureksimaan, muuten ilman mitään tarkoitusta, synkkänä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin, kuitenkaan näkemättä mitään. Kuulin muutamien pikkulasten leikkivän ympärilläni ja tajusin vaistomaisesti, kun joku kävelijä kulki ohi, muuta en huomannut. Sitten yhtäkkiä pälkähtää päähäni lähteä johonkin alapuolella olevaan myymälään saamaan palasen raakaa lihaa. Nousen ja menen aidan yli, myymäläkaton toiseen päähän ja astun alas. Kun olin tullut melkein lihamyymälään, huusin ylöspäin porrasaukkoa kohti ja kieltelin tulemasta ikään kuin olisin puhunut koiralle, ja käännyin rohkeasti ensimmäisen teurastajan puoleeni minkä tapasin. "Ah, olkaa niin hyvä ja antakaa yksi luu koiralleni!" lausuin. "Vain yksi luu, siinä ei tarvitse olla mitään lihaa, se vain tarvitsee suuhunsa jotain kannettavaa." Sain luun, mainion pikku luun, missä oli vielä hiukan lihaakin ja pistin sen nuttuni sisälle. Kiitin miestä niin sydämellisesti, että hän katsahti hämmästyneesti minuun. "Kylläpä vaan", mumisin, "teitte sangen kiltisti." Ja minä menin ulos. Sydämeni jyskytti ankarasti. Pujahdin Smedgangelle, niin pitkälle kuin pääsin ja pysähdyin erään ränstyneen takapihaportin eteen. Ei näkynyt valoa miltään suunnalta, oli siunatun pimeää ympärilläni, ryhdyin jyrsimään luuta. Se ei maistunut miltään, tuore veren haju lähti luusta, ja minun täytyi aivan heti ryhtyä oksentamaan. Yritin uudelleen; jos vain voisin pitää sen sisälläni, tekisi se kyllä vaikutuksensa, oli vain saatava pysymään se sisällä. Mutta oksensin jälleen. Minä suutuin, iskin hampaani kiivaasti lihaan, kiskoin irti pienen palan ja nielin sen väkisin. Sekään ei auttanut, heti kun pienet lihapalat olivat lämminneet vatsassa, ne tulivat ylös. Puin hurjistuneena nyrkkiäni, purskahdin avuttomaan itkuun ja jyrsin kuin hullu, itkin niin että luu kastui kyynelistä, itkin kuin sydän pakahtuisi ja oksensin taas. Ja minä kirosin kovalla äänellä kaikki maailman vallat helvettiin. Hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä lähellä, ei valoa, ei melua. Olen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, läähätän raskaasti ja äänekkäästi ja itken hammasta kiristäen aina kun minun täytyy oksentaa ulos nuo lihapalat, jotka ehkä saattaisivat tyynnyttää hiukan nälkääni. Kun se ei auta lainkaan, yritänpä kuinka monta kertaa hyvänsä, sinkoan viimein luun vasten porttia, mitä hurjimman vihan vallassa, raivostuksen yllyttämänä, huudan ja uhkailen ankarasti taivasta kohti, ärjyn Jumalan nimeä käheästi ja kouristan sormeni kuin kynsiksi... Sanon sinulle, sinä taivaan pyhä Baali, ettet ole olemassa, mutta jos olisit, kiroaisin sinua niin, että taivaasi vapisisi helvetin tulesta. Sanon sinulle, minä olen tarjonnut sinulle palvelustani ja sinä olet sen evännyt, sanon sinulle, olet työntänyt minut pois, ja minä käännän sinulle ainiaaksi selkäni, koska et tuntenut etsikkoaikaasi. Sanon sinulle, tiedän kuolevani, ja sittenkin sinua pilkkaan, sinä taivaan Jumala ja Apis, aivan kuoleman kynnyksellä. Sinä olet käyttänyt väkivaltaa minua vastaan etkä tiedä, että minä en koskaan taivu vastoinkäymisessä. Eikö sinun olisi pitänyt tietää sitä? Eikö sydämeni ole paljastunut sinulle unessa? Sanon sinulle, koko elämäni, jokainen veripisarani riemuitsee saadessaan pilkata sinun armoasi. Tästä hetkestä lähtien minä luovun kaikista sinun töistäsi ja koko sinun olemuksestasi, minä kiroan ajatustanikin, jos se jälleen sinua ajattelee, ja raastan huuleni irti, jos ne jälleen nimesi mainitsevat. Minä sanon sinulle, jos olet olemassa, viimeisen sanani elämässä ja kuolemassa, sanon sinulle hyvästi iäksi ja ainiaaksi ja vaikenen ja käännän sinulle selkäni ja menen matkoihini... Hiljaista. Vapisen kiihtymyksestä ja väsymyksestä, seison siinä samalla paikalla, vielä kuiskaillen kirouksia ja haukkumasanoja, nyyhkytellen ankaran itkun perästä, kokoon lyyhistyneenä ja velttona mielettömän vihanpurkauksen jälkeen. Seison siinä ehkä tunnin verran nyyhkien ja kuiskaillen ja pitäen kiinni portista. Kuulen sitten ääniä, parin miehen keskustelua, jotka astelevat Smedgangea pitkin. Poistun portilta, kuljeskelen seinävieriä ja saavun jälleen valaistuille kaduille. Hoippuessani Youngsbakkea alas alkavat aivoni äkkiä toimia merkilliseen suuntaan. Pälkähtää päähäni, että kurjat hökkelit torin alareunassa, rihkamamyymälät ja vanhojen vaatteiden myyntikojut oikeastaan olivat koko tienoon häväistyksenä. Ne turmelivat koko torin ulkonäön ja tahrasivat kaupunkia, hyi sentään, alas rottelot! Ja siinä kulkiessani johduin ajattelemaan, mitä maanmittauslaitokseni talon siirtäminen tänne tulisi maksamaan, tuon kauniin rakennuksen, joka aina oli miellyttänyt minua niin paljon joka kerta kun olin sen ohi kulkenut. Sellaista siirtämistä ei ehkä voitaisi ryhtyä suorittamaan alle 70 000—72 000 kruunun — sievä summa, täytyy sanoa, kauniit taskurahat, he-he, aluksi, mitä? Ja minä nyökkäsin tyhjällä päälläni ja myönsin, että se oli kaunis taskuraha, jolla voisi alkaa. Koko ruumiini hytkähteli vielä ja silloin tällöin tuli vielä syvä nyyhkytys itkun jälkeen. Minulla oli sellainen tunne, että ruumiissani ei ollut enää paljon eloa jäljellä, että minä oikeastaan lauloin viimeistä virttäni. Se olikin minusta jokseenkin samantekevää, se ei liikuttanut minua vähääkään, päinvastoin pyrin alemmas kaupungille, alas silloille, yhä kauemmaksi asunnostani. Olisinpa kyllä hyvinkin voinut laskeutua suorastaan kadulle kuolemaan. Kärsimykset tekivät minut yhä tunteettomammaksi, murskaantuneessa jalassani jyskytti veri ankarasti, minusta tuntui kuin olisi kipu kohonnut koko sääreen, eikä sekään tehnyt erikoisen kipeää. Olin kestänyt pahempiakin tuskia. Tulin sitten rautatiesillalle. Siellä ei ollut liikettä eikä hälinää, vain siellä täällä joku ihminen, joku hamppari tai merimies, joka käveli kädet housuntaskuissa. Huomioni kiintyi erääseen ontuvaan mieheen, joka katsoa murjotti minuun, kun sivuutimme toisemme. Pysäytin hänet vaistomaisesti, nostin hiukan lakkiani ja kysyin, tiesikö hän, oliko "Nunna" jo matkustanut. Ja sitten en voinut olla napsauttamatta yhden ainoan kerran sormiani aivan miehen nenän edessä ja sanomatta: hittovieköön, Nunna, niin! Nunna, jonka olin jo aivan unohtanut! Ajatus siitä oli kuitenkin uinunut tiedottomasti mielessäni, olin sitä kantanut, itse siitä mitään tietämättä. Niin, peijakas, Nunna oli matkustanut. Eikö hän voinut sanoa, minne se oli lähtenyt? Mies mietiskelee hiukan, seisoo pitemmällä jalallaan ja pitää lyhyttä ilmassa, lyhyt vavahtelee hiukan. "En", sanoo hän. "Tiedättekö, mitä se oli täällä lastaamassa?" "En", vastasin minä. Mutta nyt olin jo unohtanut Nunnan, ja kysyin mieheltä, miten pitkältä mahtoi olla Holmestrandiin, laskettuna vanhoissa maantieteellisissä peninkulmissa. "Holmestrandiin? Luulenpa..." "Tai Vaeblungnaesiin?" "Kuinka minä nyt sanoisinkaan: luulen, että Holmestrandiin..." "Ooh, kuulkaas, tulipa mieleeni", keskeytin hänet jälleen, "etteköhän olisi niin hyvä ja antaisi minulle hiukan tupakkaa, vain pikkuruisen palasen!" Minä sain tupakkaa, kiitin miestä hyvin lämpimästi ja läksin menemään. Tupakkaa en ryhtynyt lainkaan käyttämään, pistin sen heti taskuuni. Mies katseli edelleen minuun, ehkäpä olin herättänyt hänessä jonkinlaisia epäluuloja, siinä kulkiessani tuo epäilevä katse seurasi minua ja minusta tuntui kuin olisi tuo ihminen ajanut minua takaa. Käännyn ympäri ja menen jälleen hänen luokseen, katson häneen ja sanon: "Saumaaja." Ainoastaan tuon sanan: saumaaja. En enempää. Katson hyvin tuimasti häneen, sanoessani sitä, minusta tuntui, että tuijotin vallan hirmuisesti häneen, kuin olisin katsonut häntä koko ruumiillani enkä vain silmilläni. Ja minä seison siinä hetkisen, lausuttuani tuon sanan. Sitten hoippuilen rautatietorille jälleen. Mies ei päästänyt ainoatakaan ääntä, hän vain seurasi minua silmillään. Saumaaja? Pysähdyin äkkiä. Niin, enkö minä tajunnutkin sitä jo heti: olin tavannut ontujan ennenkin. Ylhäällä Graendse-kadulla, eräänä kirkkaana aamuna, olin pantannut liivini. Minusta tuntui kuin olisi iäisyys siitä kulunut. Seisoessani sitä mietiskelemässä — minä seison nojaten erääseen talon seinään torin ja Havne-kadun kulmassa — hätkähdän äkkiä ja koetan laahustaa tieheni. Kun se ei onnistu, tuijotan teristyneenä suoraan eteenpäin ja puren pään kaikelta hävyltä, mikään ei siinä auttanut, — minä seison "komendöörin" kanssa vastakkain. Tulen huolimattoman julkeaksi, otanpa askelen syrjäänkin seinän viereltä, kiinnittääkseni hänen huomiotaan. Enkä minä tee sitä herättääkseni hänen sääliään vaan pilkatakseni itseäni, asettuakseni häpeäpaaluun, olisin voinut heittäytyä kadulle pitkäkseni ja pyytää "komendööriä" kulkemaan ylitseni, astumaan kasvoilleni. En sano edes hyvää iltaa. "Komendööri" aavisti kenties, että minun laitani oli jotenkin hullusti, hän hiljensi hiukan kulkuaan, minä sanon, pysäyttääkseni hänet: "Minun olisi pitänyt tuoda teille jotakin, mutta siitä ei ole kuitenkaan tullut mitään." "Niinkö?" vastaa hän. "Teillä ei ole se valmiina?" "Ei, en ole saanut sitä valmiiksi." Mutta nyt saa "komendöörin" ystävällisyys vedet silmiini, ja minä koetan yskiä vimmatusti, teristääkseni itseäni. "Komendööri" sipaisee kerran nenäänsä, hän seisoo ja katselee minua. "Eikö teillä sitten ole, millä elää?" "Ei", vastasin minä, "eihän minulla sitäkään ole. En ole tänäänkään syönyt, mutta..." "Jumala varjelkoon, eihän se käy laatuun, että te saatte kuolla nälkään, mies!" sanoo hän. Ja samassa hän pistää käden taskuunsa. Nyt herää häpeäntunne minussa, minä vetäydyn jälleen seinän viereen ja tartun siihen, minä seison siinä ja näen "komendöörin" kaivelevan kukkaroaan, mutta minä en virka mitään. Ja hän ojentaa minulle kymmenen kruunua. Hän ei siekaile sen enempää, hän antaa minulle yksinkertaisesti kymmenen kruunua. Samalla hän toistaa, ettei käynyt laatuun, että minä saisin kuolla nälkään. Sammaltelin enkä ottanut seteliä heti: tämä oli häpeällistä minun puoleltani... se oli myös liian paljon... "Kiiruhtakaa nyt!" sanoo hän ja vilkaisee kelloonsa. "Olen odottanut junaa, mutta tuollahan se tuleekin." Otin rahat, olin aivan lamautunut ilosta enkä saanut enää sanaakaan suustani, en edes kiittänyt. "Eihän siitä kannata olla hämillään", sanoo "komendööri" vihdoin, "tiedänhän, että voitte kirjoittaa sen edestä." Sitten hän läksi. Kun hän oli kulkenut muutaman askelen, muistankin äkkiä, että en ollut kiittänyt "komendööriä" tästä avusta. Koetin saavuttaa hänet, mutta en voinut päästä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, jalkani tekivät tenän, ja olin yhtä mittaa kompastua nenälleni. Hän eteni yhä kauemmaksi. Luovuin yrityksestä, ajattelin huutaa häntä, mutta en uskaltanut, ja kun vihdoin kuitenkin rohkaisin itseni ja huusin, kerran, kahdesti, oli hän jo kaukana, ääneni oli tullut liian heikoksi. Jäin seisomaan siihen käytävälle ja katselemaan hänen jälkeensä, minä itkin aivan hiljaa. Enpä ole koskaan moista nähnyt! sanoin itsekseni, hän antoi minulle kymmenen kruunua. Menin takaisin ja asetuin siihen, missä hän oli seisonut, ja toistin kaikki hänen liikkeensä. Ja minä pidin seteliä kyyneleisten silmieni edessä, katselin sitä molemmilta puolilta ja aloin sadatella — sadatella tyhjään ilmaan, että se, mitä pidin kädessäni, oli täysin oikea raha, se oli kymmenen kruunun seteli. Hetkistä myöhemmin — ehkäpä hyvinkin pitkän ajan kuluttua, sillä oli jo aivan hiljaista kaikkialla — minä merkillistä kyllä seisoin Tomte-kadun 11:n ulkopuolella. Kun olin siinä seisonut ja koonnut hetkisen ajatuksiani ja kummastellut sitä, menin sisään portista toisen kerran, suoraa päätä sinne, missä oli Täysihoitoa ja Huoneita Matkustajille. Siellä pyysin yösijaa ja sain heti vuoteen. * * * * * Tiistai. Päivänpaiste ja tyyni, ihmeellisen kirkas päivä. Lumi oli poissa, kaikkialla elämää ja iloa, hilpeitä kasvoja, hymyä ja naurua. Suihkukaivoista nousivat vesisuihkut auringon kultaamina, siintävän taivaan sinertäminä... Puolenpäivän aikaan läksin asunnostani Tomte-kadun varrella, missä edelleen asuin ja missä minulla oli hyvä olla, ja menin kaupungille. Olin sangen iloisella mielellä ja kuljeskelin koko iltapäivän vilkasliikkeisimpiä katuja ja katselin ihmisiä. Jo ennen kello seitsemää iltasella poikkesin P. Olavin torille ja tarkastelin salaa numero 2:n ikkunoita. Tunnin kuluttua näkisin hänet! Astelin tuntien kevyttä, ihanaa pelkoa koko ajan. Mitähän tulisi tapahtumaan? Mitä minä osaisin sanoa, kun hän saapuisi portaita alas? Hyvää iltaa, neiti? Tai ainoastaan hymyilisin? Päätin lykätä hymyni myöhemmäksi. Tietysti kumartaisin hänelle syvään. Kiiruhdin pois, hiukan häpeissäni, että olin niin aikaisin odottamassa, kävelin Karl Johania jonkin aikaa pidin silmällä yliopiston kelloa. Kun kello tuli kahdeksan, läksin jälleen Universitet-katua ylös. Matkalla juolahti mieleeni, että saapuisin ehkä pari minuuttia liian myöhään, ja minä pinnistin kulkuani minkä jaksoin. Jalkani oli hyvin kipeä, muuten minulta ei puuttunut mitään. Ja minä pysähdyin suihkukaivon luo ja huoahdin, seisoin siinä hyvin kauan ja katselin numero 2:n ikkunoihin, mutta hän ei tullut. No, minä odottaisin kyllä, minulla ei ollut mitään kiirettä, hänellä oli ehkä esteitä. Ja odotin jälleen. Enköhän vain ollut uneksinutkin koko juttua? Oliko se ensimmäinen kohtaus tapahtunut kuvitteluissani sinä yönä, jolloin olin kuumeessa? Neuvottomana aloin mietiskellä asiaa enkä tuntenut olevani lainkaan varma asiastani. "Hm!" sanottiin takanani. Kuulin tuon yskäisyn, kuulin myös keveitä askelia läheltäni, mutta en kääntynyt, tuijotin vain edessäni olevaan suureen ulko-oveen. "Hyvää iltaa!" sanottiin sitten. Unohdan hymyillä, en edes tartu hattuuni, kummastun niin kovin nähdessäni hänen tulevan siltä suunnalta. "Oletteko odottanut kauan?" sanoo hän, ja hän hengittää nopeasti kävelyn jälkeen. "En suinkaan, tulin juuri hetki sitten", vastasin. "Ja sitä paitsi, mitäpä siitä, vaikka olisin odottanut kauankin? Ajattelin muuten teidän tulevan toiselta suunnalta?" "Olin saattamassa äitiä erään perheen luo, äiti on poissa kotoa tänä iltana." "Vai niin!" sanoin. Nyt olimme vaistomaisesti alkaneet kävellä. Muuan poliisi seisoo kadun kulmauksessa ja katselee meitä. "Mutta minnekä me oikeastaan menemme?" sanoo hän ja pysähtyy. "Sinne, minne tahdotte, vain sinne, minne tahdotte." "Uh, niin, mutta on niin ikävä määrätä sitä itse." Äänettömyys. Lausun sitten, vain sanoakseni jotakin: "Huomaan, että teidän ikkunanne ovat pimeät." "Niin, kyllä!" vastaa hän vilkkaasti. "Palvelustyttö on saanut vapaaillan. Joten olen siis aivan yksin kotona." Seisomme siinä molemmat katsellen numero 2:n ikkunoihin, ikään kuin kumpikaan meistä ei olisi nähnyt niitä ennen. "Emmekö sitten voi mennä teille?" sanon. "Minä istun aivan oven luona koko ajan, jos vain tahdotte..." Mutta nyt minä värisin liikutuksesta ja kaduin, että olin ollut liian julkea. Entä jos hän suuttuisi ja menisi pois luotani? Entä jos en koskaan enää saisi häntä nähdä? Oh, miten kehnosti olin ajatellut! Odotin epätoivoisena vastausta. "Ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona", sanoo hän. Hän puhelee melkein hellästi ja sanoo juuri nuo sanat: ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona. Läksimme ylös. Käytävässä, missä oli pimeää, hän otti minua kädestä ja johti eteenpäin. Minun ei ollenkaan tarvinnut olla niin hiljaa, sanoi hän, voisin aivan hyvin puhua. Ja me tulimme sisälle. Kynttilää sytyttäessään — hän ei sytyttänyt lamppua, vaan kynttilän — sytyttäessään tätä kynttilää hän lausui hiukan naurahtaen: "Mutta nyt ette saa katsoa minuun. Uh, minua niin hävettää! Mutta minä en koskaan tee sitä enää." "Mitä ette tee enää koskaan?" "Minä en koskaan... uh, ei, Jumala minua varjelkoon... minä en enää koskaan suutele teitä." "Ettekö tosiaan?" sanoin minä ja me nauroimme molemmat. Ojensin käteni häntä kohden ja hän livahti syrjään, pujahti pois, pöydän toiselle puolelle. Seisoimme katsellen toisiamme hetkisen, kynttilä oli välillämme. "Koettakaas saada minut kiinni!" sanoi hän. Ja kovasti nauraen koetin saada hänet kiinni. Juostessaan ympäri hän irrotti harson ja otti hatun päästään, hänen veitikkamaiset silmänsä olivat edelleen minuun suunnattuina ja vartioivat kaikkia liikkeitäni. Tein uuden hyökkäyksen, kompastuin mattoon ja kaaduin, kipeä jalkani ei tahtonut enää pitää minua pystyssä. Nousin jaloilleni hyvin nolona. "Jumalani, miten punaiseksi te tulitte!" sanoi hän! "Niin, te olittekin hirvittävän kömpelö." "Niin olinkin!" vastasin. Ja me aloimme uudelleen juosta ympäri. "Näyttää kuin te ontuisitte?" "Niin, minä onnun ehkä hiukan, vain hiukkasen muuten." "Viime kerralla teillä oli kipeä sormi, nyt teillä on kipeä jalka, kauheaa, miten paljon kipuja teillä on." "Niinpä niin. — Jouduin yliajetuksi jokin päivä sitten." "Yliajetuksi? Pöhnässä jälleen? Mutta Jumala varjelkoon, miten te elättekään, nuori mies!" Hän uhkasi etusormellaan ja tekeytyi vakavaksi. "No istutaan sitten!" sanoi hän. "Ei, ei sinne oven luo, te olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas niin!... Uh, miten ikävää onkaan seurustella kainojen ihmisten kanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua. Nyt voisitte esimerkiksi kyllä pitää kätenne tuolini selkämyksellä, te voisitte kyllä keksiä itsekin paljon. Sillä jos minä sanon jotakin sellaista, niin olette tyrmistyneen näköinen, aivan kuin ette oikein uskoisi, mitä sanottiin. Niin, se on tosiaankin totta, olen nähnyt sen monta kertaa, samoin teette nytkin. Mutta älkää suinkaan uskotelko minulle, että aina olette niin kaino. Olittepa rohkea sinäkin päivänä, kun olitte pöhnässä ja seurasitte minua kotiin saakka ja kiusasitte minua henkevyyksillänne... pudotatte kirjanne, neiti, aivan varmasti pudotatte kirjanne, neiti! Ha-ha-haa! Hyi, te menettelitte tosiaankin huonosti!" Istuin masentuneena ja katselin häntä. Sydämeni jyskytti ankarasti, veri syöksähteli lämpimänä suonissani. Mikä ihmeellinen nautinto! "Miksi ette sano mitään?" "Mutta olettepa te suloinen!" sanoin minä. "Minä istun vain tässä ja ihastun teihin sydämestäni... sille en voi mitään... olette merkillisin ihminen, mitä... Välistä säteilevät silmänne niin, etten koskaan ole moista nähnyt, ne ovat kuin kukkaset... Mitä? Ei, ei, ehkäpä ei sentään kuin kukkaset, vaan... Minä olen aivan rakastunut teihin, ja se on niin turhaa... Herrajumala, tietysti siitä ei ole minulle mitään hyötyä... Mikä teidän nimenne on? Nyt teidän täytyy tosiaankin sanoa minulle, mikä teidän nimenne... "Entäs, mikä teidän nimenne? Jumalani, nyt olin sen jälleen vähällä unohtaa! Ajattelin koko eilisen päivän, että kysyisin teiltä. Niin oikeastaan ei koko eilistä päivää, mutta..." "Tiedättekö, miksi olen teitä nimittänyt? Olen nimittänyt teitä Ylajaliksi. Mitä pidätte siitä? Sellainen sointuva ääni..." "Ylajali?" "Niin." "Onko se vierasta kieltä?" "Hm. Ei, ei se sitäkään ole." "Niin, eihän se hullumpi ole..." Pitkien neuvottelujen jälkeen sanoimme toisillemme nimemme. Hän istahti aivan viereeni sohvalle ja työnsi tuolin pois jalallaan. Ja aloimme jutella jälleen. "Olette ajanut partannekin tänä iltana", sanoi hän. "Kokonaisuudessanne olette hiukan siistimmän näköinen kuin viime kerralla, mutta vain hiukkasen, älkää nyt vain luulko... Ei, viime kerralla te olitte tosiaankin huolimattoman näköinen. Sormessanne oli sitä paitsi ruma riepu. Ja sellaisena te tahdoitte välttämättä lähteä jonnekin juomaan viiniä kanssani: ei, kiitoksia!" "Te siis kurjan ulkonäköni takia ette halunnut lähteä mukaani silloin?" sanoin minä. "Ei", vastasi hän ja loi silmänsä alas. "Ei, Jumalan tähden, sitä se ei ollut! En sitä silloin edes ajatellutkaan." "Kuulkaas", sanoin minä, "te olette kai siinä luulossa, että minä voin pukeutua ja elää aivan kuinka tahdon, mitä? Mutta sitäpä juuri en voi, minä olen hyvin, hyvin köyhä." Hän katsoi minuun. "Oletteko todellakin?" sanoi hän. "Olenpa niinkin, ikävä kyllä." Äänettömyys. "Niin, herrajumala, sitä minäkin olen", sanoi hän keikauttaen reippaasti päätään. Hänen jokainen sanansa huumasi minua, sattui sydämeeni kuin viinipisarat. Hän hurmasi minua tavalla asettaa päänsä hiukan kallelleen kuunnellessaan, kun sanoin jotakin. Ja minä tunsin hänen hengityksensä aivan kasvoillani. "Tiedättekös", sanoin minä, "että... mutta te ette saa nyt suuttua minuun... kun menin vuoteelle eilen illalla, oikaisin minä tämän käsivarteni teitä varten... kas näin... aivan kuin lepäisitte sen päällä... ja siihen minä nukuin..." "Vai niin? Se oli kaunista!" Äänettömyys. "Mutta sellaista te voittekin vain välimatkan päässä; sillä muutoin..." "Ettekö luule minun sitä muuten voivan tehdä?" "En, sitä minä en usko." "Kyllä, minulta voitte odottaa mitä hyvänsä", sanoin minä. Ja minä panin käsivarteni hänen vyötäisilleen. "Voinkos minä sitten?" sanoi hän ainoastaan. Minua kiukutti, melkein loukkasi se, että hän piti minua niin kovin siivona; minä pöyhistäydyin, röyhistin rintaani ja tartuin hänen käteensä. Mutta hän veti sen aivan nokkelasti takaisin ja siirtyi hiukan kauemmas minusta. Tämä taas lannisti minua, häpesin ja katsoin ikkunaan. Olin sittenkin niin kovin kurja olento siinä, missä istuin, minä en vain suinkaan saisi luulotella mitään. Asianlaita olisi ollut toinen, jos olisin tavannut hänet silloin kun vielä näytin ihmiseltä, mahtipäivinäni, jolloin minulla oli hiukan, millä voin somistautua. Ja minä tunsin itseni hyvin masentuneeksi. "Siinä sen näette!" sanoi hän, "nyt sen kyllä näette: teidät voi säikäyttää vain pienellä otsarypyllä, nolostuttaa ainoastaan siirtymällä vain hiukan kauemmaksi teistä..." Hän nauraa helisti, veitikkamaisesti, silmät ummessa, kuin ei hänkään olisi sietänyt katsomista. "Mutta herrannimessä!" sanoa paukautin, "saattepas nähdä!" Ja minä kiedoin käsivarteni kiivaasti hänen hartiainsa ympäri. Olin melkein loukkautunut. Oliko tyttö järjiltään! Pitikö hän minua aivan kokemattomana! Hehee, kylläpä minä... Kukaan ei saisi sanoa, että olin takapajulla siinä suhteessa. Olipa hän koko saatana ihmisekseen! Jos vain olisi kyseessä käynti suoraan asiaan, niin... Hän istui aivan rauhallisena, ja hänen silmänsä olivat edelleen ummessa; kumpikaan meistä ei virkkanut mitään. Puristin häntä lujasti itseäni vasten, painoin kyyneltyvästi hänen ruumistaan rintaani vasten, eikä hän sanonut sanaakaan. Kuulin sydämemme lyönnit, sekä hänen että minun, ne kuuluivat kuin maanalaiset kavionkopseet. Minä suutelin häntä. En ollut enää oma herrani, sanoin jotain hölynpölyä, jolle hän nauroi, kuiskasin hyväilynimiä hänen suuhunsa, taputin häntä poskelle, suutelin häntä monta kertaa. Avasin parisen nappia hänen liivistään ja sisäpuolelta häämöttivät hänen rintansa, valkoiset, pyöreät rinnat, jotka kurkistivat paidan alta kuin kaksi suloista ihmettä. "Saanko nähdä!" sanon minä ja koetan avata useampia nappeja, tehdä aukon suuremmaksi, mutta liikkeeni ovat liian rajuja, alimpia nappeja en saa ollenkaan auki, siellä kun liivi on kireämmällä. "Saanko nähdä vain vähäsen... hiukkasen..." Hän kietoo käsivartensa kaulaani, aivan verkalleen, hellästi; hänen hengityksensä leyhyy punaisista, väräjävistä sieraimista suoraan kasvoillani, toisella kädellä hän alkaa itse avata nappeja, yhden toisensa jälkeen. Hän hymyilee ujostellen ja katsahtaa monta kertaa minuun, huomaanko minä, että hän on peloissaan. Hän aukaisee nauhat, avaa korsettinsa, on hurmaantunut ja samalla levoton. Ja minä käsittelen karkeilla käsilläni kaikkia noita nappeja ja nauhoja... Johtaakseen huomioni pois siitä, mitä hän tekee, hän sivelee vasemmalla kädellään olkapäätäni ja sanoo: "Miten paljon irtohiuksia tuossa on!" "Niin", vastaan minä ja tahdon lähentää suuni hänen rintaansa kohti. Hän on tällä hetkellä aivan vaatteet auki. Äkkiä näyttää siltä kuin hän tulisi järkiinsä, kuin hän olisi mielestään mennyt liian pitkälle; hän kietaisee pukunsa kiinnemmäksi ja suoristautuu hiukan. Ja peittääkseen hämillään oloaan avonaisen pukunsa johdosta hän jälleen ryhtyy puhumaan lukuisista irtohiuksista, jotka olivat olkapäälläni. "Mistä se johtuu, että tukkanne varisee niin kovin?" "En tiedä!" "Ooh, te juotte tietysti liian paljon, ja ehkäpä... Hyi, minä en sanokaan sitä! Hävetkää toki! Ei, sitä en olisi teistä uskonut! Että teillä, joka olette nuori, lähtee jo tukka!... Nytpä saattekin, olkaapa hyvä, kertoa minulle, miten te oikeastaan vietätte elämäänne. Varmasti se on aivan hirvittävää! Mutta vain totuuksia, ymmärrättekös, ei mitään kiertelyjä! Minä muuten kyllä huomaan teistä, jos tahdotte salata jotakin. No, kertokaas nyt!" "Niin, mutta antakaa minun ensin suudella rintojanne." "Oletteko hullu? No, kertokaa nyt!" "Ei, rakkaani, antakaa minulle ensin lupa siihen!" "Hm. Ei, ei sitä ennen... Sitten ehkä... Tahdon kuulla, minkälainen ihminen te olette... Ooh, varmasti se on aivan hirvittävää!" Minua kiusasi sekin, että hän saattoi uskoa pahinta minusta, pelkäsin työntäväni hänet kokonaan pois, enkä minä kestänyt sitä epäluuloa, mikä hänellä oli minun elämästäni. Tahdoin puhdistautua hänen silmissään, tekeytyä arvoa ansaitsevaksi, osoittaa hänelle, että hän istui melkein enkelimäisen henkilön rinnalla. Herrajumala, minähän saatoin sormillani laskea lankeemukseni tähän päivään saakka. Minä kerroin, kerroin kaikki tyynni, ja kerroin yksinomaan tosiasioita. En tehnyt mitään pahemmaksi kuin se oli, tarkoitukseni ei ollut herättää sääliä hänessä: sanoin myöskin, että olin varastanut viisi kruunua eräänä iltana. Hän istui kuunnellen suu auki, kalpeana, pelokkaana, kirkkaat silmät aivan levottomina. Tahdoin hyvittää asiat jälleen, karkottaa surullisen vaikutuksen, minkä olin tehnyt ja teristäysin: "Sehän on ohi nyt!" sanoin; "mistään sellaisesta ei enää voi olla puhetta, nyt olen pelastettu..." Mutta hän oli hyvin pidättyvä. "Jumala minua varjelkoon!" sanoi hän ainoastaan ja vaikeni. Hän toisti sen uudelleen lyhyiden väliaikojen kuluttua ja vaikeni joka kerta jälleen. "Jumala minua varjelkoon!" Aloin leikitellä, kutittelin häntä kupeesta, nostin hänet syliini. Hän oli napittanut hameensa jälleen kiinni: tämä kiukutti minua niukan, suorastaan loukkasi! Minkä vuoksi hänen piti napittaa hameensa? Olinko hänen silmissään arvottomampi nyt kuin jos itse olisin aiheuttanut tukkani lähtemisen? Olisiko hän pitänyt enemmän minusta, jos olisin tekeytynyt hummailijaksi?... Ei mitään lörpötyksiä. Oli vain kysymyksessä käydä suoraan asiaan! Ja jos vain tulisi käydä suoraan asiaan, niin kautta... Laskin hänet alas, laskin hänet yksinkertaisesti alas sohvalle. Hän taisteli vastaan, aivan vähäsen muuten, ja katseli hämmästyneesti: "Ei... mutta mitä te tahdotte?" sanoi hän. "Mitäkö tahdon!?" Hehee, hän kysyi, mitä minä tahdoin! Suoraan asiaan, tahdoin minä, heti suoraan asiaan! Enpä suinkaan yksistään välimatkan päästä halunnut ryhtyä siihen hommaan; sellainen ei kuulunut minunlaiseni ihmisen tapoihin. Tahdoin olla miestä puolestani enkä antaa pelkän otsarypyn nolostuttaa itseäni. Ei, ei, hitto vieköön, minä en vielä koskaan ollut tällaisesta hommasta lähtenyt suorittamatta työtäni loppuun saakka... Ja minä kävin asiaan. "Ei... ei, mutta...?" Kyllä, sanoin, se oli tarkoitus! "Ei, kuuletteko!" huudahti hän. Ja hän lisäsi nuo loukkaavat sanat: "Enhän voi olla varma, että ette olisi mielenvikainen." Vaistomaisesti keskeytin hiukan hommaani, ja sanoin: "Sitä te ette tarkoita!" "Kyllä, Jumalan tähden, te näytätte niin kummalliselta! Ja sinä iltapäivänä, jolloin seurasitte minua — te siis ette ollutkaan humalassa?" "En. Mutta silloin en ollut myöskään nälissäni, olin juuri syönyt..." "Niin, no sitä pahempi." "Olisitteko mieluummin tahtonut, että olisin ollut humalassa?" "Kyllä... Huu, minä pelkään teitä! Herrajumala, ettekö nyt jo päästä minua!" Harkitsin hiukan. Ei, minä en voinut päästää. Ei mitään lörpötyksiä sohvalla tällaisena iltana! Auki flanelli! Hee, minkälaisia mutkailuja voitiin esittääkään tällaisella hetkellä! Ikään kuin en olisi tiennyt, että se oli pelkkää häveliäisyyttä kaikki tyynni! Olisinpa silloin tosiaankin kokematon. No, hiljaa nyt! Ei mitään estelyjä! Eläköön kuningas ja isänmaa!... Hän taisteli merkillisen voimakkaasti vastaan, liian voimakkaasti taistellakseen pelkästä häveliäisyydestä. Jouduin ikään kuin vahingossa kaatamaan kynttiläni niin että se sammui, hän teki epätoivoista vastarintaa, päästipä pienen huudonkin. "Ei, ei sitä, ei sitä! Jos tahdotte, niin saatte mieluummin suudella minua rinnalle. Rakas, kiltti..." Pysäytin hommani heti. Hänen sanansa kuuluivat niin kiukkuisilta, avuttomilta, että herpaannuin. Hän aikoi tarjota minulle korvausta antamalla luvan suudella: rintaansa! Miten kaunista se olikaan, kaunista ja yksinkertaista! Olisin saattanut langeta polvilleni hänen eteensä. "Mutta, rakkaani!" sanoin aivan sekavana ajatuksiltani, "minä en ymmärrä... minä en tosiaankaan käsitä, mitä peliä tämä on..." Hän nousi pystyyn ja sytytti jälleen kynttilän vapisevin käsin; minä jäin istumaan sohvalle enkä tehnyt mitään. Mitähän nyt tapahtuisi? Olin itse asiassa hyvin huonolla tuulella. Hän vilkaisi seinälle, kelloon, ja hätkähti. "Uh, palvelustyttö tulee nyt kohta!" sanoi hän. Nämä olivat ensimmäiset sanat, mitä hän lausui. Ymmärsin tämän viittauksen ja nousin seisomaan. Hän tarttui vaippaansa, ikään kuin ottaakseen sen ylleen, mutta mietti asiaa, jätti sen ja meni kamiinan luo. Hän oli kalpea ja tuli yhä levottomammaksi. Jotta ei näyttäisi siltä kuin osoittaisi hän minulle ovea, sanoin minä: "Sotilassäätyäkö teidän isänne oli?" ja samalla valmistauduin lähtemään. Niin, hän oli sotilas. Mistä minä sen tiesin? Minä en sitä tiennyt, se vain juolahti mieleeni. Se oli merkillistä! Niinpä niin. Muutamissa paikoin minä sain sellaisia aavistuksia. Hehe, se kuului tietysti mielenvikaisuuteen... Hän vilkaisi nopeasti minuun, mutta ei vastannut. Tunsin läsnäoloni kiusaavan häntä ja tahdoin tehdä lyhyen lopun asiasta. Menin ovelle. Eikö hän tahtoisi suudella minua enää? Eikö edes kättänsä ojentaa? Seisoin ja odottelin. "Joko te nyt menette?" sanoi hän ja seisoi kuitenkin hiljaa kamiinan luona. En vastannut. Olin nöyryytetty ja tietämätön mitä tehdä ja katsoin häneen virkkamatta mitään. Miksi hän ei sitten jättänyt minua rauhaan, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään? Mitä hänen mielessään liikkui tällä hetkellä? Häntä ei näyttänyt liikuttavan se, että olin valmis poistumaan; olin äkkiä menettänyt hänet kokonaan ja minä arvelin sanoa hänelle jotakin jäähyväisiksi, raskaat, syvät sanat, jotka sattuisivat häneen ja tekisivät kenties voimakkaan vaikutuksen. Ja vasten lujaa päätöstäni minä loukattuna, sen sijaan että olisin ollut ylpeä ja kylmä, aloin levottomasti jutella melkein mitättömyyksiä; sattuvaa sanaa ei tullut, menettelin hyvin ajattelemattomasti. Miksi ei hän voinut yhtä hyvin sanoa selvästi ja kirkkaasti, että minun oli laputettava tieheni? kysyin häneltä. Niin juuri, miksi ei? Ei ollut syytä kainostella. Sen sijaan, että muistutti palvelustytön paluusta, hän olisi yksinkertaisesti voinut sanoa tähän tapaan: Nyt teidän täytyy poistua, sillä nyt minä menen hakemaan äitiäni, enkä minä halua teitä saattajaksi kadulla. Niin, eikö hän ollut ajatellutkin sitä? Kyllä, sitä hän sittenkin oli ajatellut, sen minä käsitin heti. Niin vähän tarvittiin, jotta minä pääsisin jäljille; vain se tapa, millä hän oli tarttunut vaippaansa ja jälleen jättänyt sen, oli saattanut minut vakuuttuneeksi. Kuten sanottu, minulla oli sellaisia aavistuksia. Ja ehkäpä ei siinä itse asiassa ollutkaan niin paljon mielenvikaisuutta... "Mutta, herrajumala, antakaa minulle nyt anteeksi se sana! Se livahti huuliltani!" huudahti hän. Mutta hän seisoi edelleen hiljaa eikä tullut luokseni. Minä olin taipumaton ja jatkoin. Seisoin siinä ja jaarittelin tuntien kiusallisen hyvin, että ikävystytin häntä, että yksikään sanani ei sattunut, enkä sittenkään lopettanut Oikeastaan saattoi ihminen olla hyvin herkkä luonne, vaikka ei olisikaan hullu, arvelin minä; oli luonteita, jotka ravitsivat itseään pikku asioilla ja kuolivat yksistään kovasta sanasta. Ja minä annoin hänen ymmärtää, että minulla oli sellainen luonne. Seikka oli sellainen, että köyhyyteni oli siinä määrin herkistänyt muutamia kykyjä minussa, että se tuotti minulle suorastaan ikävyyksiä, niin, minä vakuutan teille, suorastaan ikävyyksiä, ikävä kyllä. Mutta sillä oli hyviäkin puolia, se auttoi minua muutamissa tilanteissa. Henkevä köyhä oli paljon hienompi havaintojen tekijä kuin henkevä rikas. Köyhä katselee ympärilleen joka askelella, hän kuuntelee epäilevästi jokaista sanaa, minkä hän kuulee tapaamiltaan ihmisiltä, jokainen askel, minkä hän astuu, asettaa siis hänen ajatuksilleen ja tunteilleen tehtävän, työn. Hän on herkkäkuuloinen ja tunteellinen, hän on kokenut mies, hänen sielussaan on palohaavoja... Ja minä puhuin hyvin kauan noista palohaavoista, jotka olivat sielussani. Mutta kuta kauemmin puhuin, sitä levottomammaksi hän tuli; vihdoin hän sanoi epätoivoisesti "herrajumala!" pari kertaa ja väänteli käsiään. Näin kyllä, että kiusasin häntä, enkä tahtonut häntä kiusata, mutta tein sen kuitenkin. Vihdoin luulin sanoneeni hänelle suurin piirtein tärkeimmän, mitä minulla oli sanottavaa, minua liikutti hänen epätoivoinen katseensa ja siksipä huudahdin: "Nyt minä lähden! Nyt minä lähden! Ettekö näe, että minulla on käsi rivalla? Hyvästi! Hyvästi, sanon minä! Voisitte sentään vastata minulle, kun sanon kaksi kertaa hyvästi ja olen ihan valmiina lähtemään. En edes pyydä saada tavata teitä jälleen, sillä se kiusaisi teitä; mutta sanokaa minulle: miksi ette jättänyt minua rauhaan? Mitä olen teille tehnyt? Enhän minä tullut teidän tiellenne; mitä? Miksi käännytte äkkiä pois minusta kuin ette tuntisi minua lainkaan? Nyt te olette riipinyt minut sisäisesti ihan tyhjäksi, tehnyt minut vielä kurjemmaksi kuin koskaan olen ollut. Herrajumala, mutta enhän minä ole hullu, sen te tiedätte vallan hyvin, kun oikein ajattelette. Tulkaa siis ja ojentakaa minulle kätenne! Tai sallikaa minun tulla luoksenne! Haluatteko? Minä en tee teille mitään pahaa, haluan vain polvistua eteenne hetkiseksi, polvistua lattialle tuohon eteenne, vain silmänräpäykseksi, saanko minä? Ei, ei, siis minä en sitä tee, näen teidän hätääntyvän, minä en sitä tee, en _tule_ sitä tekemään, kuuletteko. Herrajumala sentään, miksi te niin kauhistutte? Minähän seison hiljaa, en liikahdakaan. Olisin tahtonut polvistua matolle hetkiseksi, tuohon, missä tuo punainen väri on juuri jalkainne juuressa. Mutta te hätäännyitte, voin sen heti nähdä silmistänne, että te hätäännyitte, siksipä seisoin hiljaa. Enhän ottanut askeltakaan, kun teiltä sitä pyysin, mitä!? Seisoin yhtä liikkumattomana kuin nytkin, kun näytän teille tuota paikkaa, missä olisin halunnut eteenne polvistua, tuohon matossa olevan punaisen ruusun päälle. En edes osoita sormellani, en ollenkaan osoita, jätän sen tekemättä, jotta en säikäyttäisi teitä, nyökkään vain ja katson tuonne, kas näin! Ja te käsitätte vallan hyvin, mitä ruusua minä tarkoitan, mutta te ette salli minun polvistua siihen. Te pelkäätte minua ettekä uskalla lähestyä minua. En käsitä, että sydämenne sallii teidän sanoa minua hulluksi. Eikö niin, te ette usko sitä itsekään enää? Kerran viime kesänä, jo aikoja sitten, minä olin hullu; työskentelin liian ankarasti ja unohdin mennä päivälliselle oikeaan aikaan, kun minulla oli paljon ajateltavaa. Se tapahtui monena päivänä perätysten; minun olisi pitänyt se muistaa, mutta minä unohdin sen aina. Kautta Jumalan, se on totta. Älköön Jumala päästäkö elävänä tältä paikalta, jos minä valehtelen! Siinä sen näette, te teette minulle vääryyttä. Rahanpuutteesta en sitä tehnyt; minulla on luottoa, suuri luotto Ingebret ja Gravesenilla; kuljin silloin useasti rahakkaana, enkä kuitenkaan ostanut ruokaa, koska sen unohdin. Kuuletteko! Te ette sano mitään, ette vastaa, ette poistu lainkaan kamiinan luota, seisotte vain odotellen, että minä poistuisin..." Hän syöksähti minua kohti ja ojensi kätensä. Katsoin epäilevästi häneen. Tekikö hän senkin keveällä sydämellä? Vai tekikö hän sen vain päästäkseen minusta? Hän kietoi kätensä kaulaani, hänellä oli kyyneliä silmissä. Seisoin vain katsellen häntä. Hän ojensi suunsa lähemmäksi; minä en voinut uskoa häntä, varmasti se oli uhraus hänen puoleltaan, keino tehdä loppu koko jutusta. Hän sanoi jotakin, minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: "Rakastan teitä sittenkin!" Hän sanoi sen hyvin hiljaa ja epäselvästi, ehkäpä en kuullutkaan hänen sanovan juuri noita sanoja, mutta hän heittäytyi rajusti kaulaani, piti molemmat käsivartensa kaulani ympärillä hetkisen, kurottuipa vielä varpailleenkin, yltääkseen hyvin ja seisoi sillä tavoin kenties kokonaisen minuutin. Pelkäsin hänen pakottautuvan osoittamaan tällaista hellyyttä, sanoin ainoastaan: "Miten ihana te nyt olettekaan!" Enempää en sanonut. Syleilin häntä tulisesti, päästin hänet irti, tuuppasin ovea ja poistuin takaperin. Ja hän jäi seisomaan sinne sisälle. NELJÄS OSA Talvi on tullut, raaka ja kostea talvi, melkein lumeton, sumuinen ja pimeä, pitkällinen yö, ilman ainoatakaan raikasta tuulahdusta viikkomääriin. Kaasuvalo paloi kaduilla melkein kaiken päivää, ja ihmiset törmäsivät sittenkin yhteen sumussa. Kaikki äänet, kirkonkellojen kumahtelu, ajurihevosten kulkuset, ihmisten puhelut, kavioiden kopse, kaikki kuuluivat niin särkyneinä ja kilahtelevina tässä paksussa ilmassa, joka laskeutui kaikkialle ja vaimensi kaikkea. Viikot kuluivat toisensa jälkeen ja ilma pysyi yhä samanlaisena. Ja minä asustelin edelleen Vaterlandin kaupunginosassa. Jouduin yhä lujemmin kiinni tuohon täysihoitolaan, tuohon matkailijakotiin, missä olin saanut asua, kehnosta asemastani huolimatta. Rahani olivat jo aikoja sitten loppuneet, kuitenkin minä yhäti tulin tuohon paikkaan, kuin olisi minulla ollut siihen oikeus ja ikään kuin olisin siellä kotonani. Emäntä ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minua harmitti kuitenkin, etten voinut hänelle maksaa. Näin kului kolme viikkoa. Olin jo useita päiviä sitten ryhtynyt jälleen kirjoitustöihini, mutta minun ei onnistunut enää saada kokoon mitään sellaista, johon olisin ollut tyytyväinen; minua ei onnistanut enää lainkaan, vaikka olin hyvin ahkera ja yritin sekä myöhään että varhain; yritinpä mitä tahansa, kaikki oli hyödytöntä, onni oli poissa, ja minä ponnistelin aina turhaan. Näitä yrityksiäni minä tein eräässä toisen kerroksen huoneessa, parhaimmassa vierashuoneessa. Olin saanut olla häiriintymättä siellä ensi illasta saakka, jolloin minulla oli rahoja ja voin selvittää asiani. Minulla oli myös koko ajan toivo, että vihdoin saisin kokoon artikkelin jostakin aiheesta, jotta saisin huoneeni maksetuksi ja mitä muuten olin velkaa; senvuoksi juuri työskentelin niin uutterasti. Minulla oli alulla eräs juttu, josta odotin jotakin, vertauskuva kirjakaupassa sattuvasta tulipalosta, syvämietteinen aihe, jonka minä erittäin huolellisesti valmistelisin ja veisin "komendöörille" maksuksi. "Komendööri" tulisi huomaamaan, että hän sillä kertaa tosiaankin oli avustanut kykyä; uskoin varmasti hänen huomaavan sen, oli vain odotettava, kunnes henki tulisi päälleni. Ja miksikäs ei henki tulisi päälleni? Miksi se ei voisi tulla päälleni aivan ensi tilassa? Mikään ei ollut enää esteenä, minä sain emännältäni ruokaa hiukan joka päivä, muutamia voileipiä aamuin ja illoin, ja hermostuneisuuteni oli melkein hävinnyt. Kirjoittaessani en enää käyttänyt riepuja käsieni ympärillä, ja minä saatoin tuijottaa kadulle toisen kerroksen ikkunoistani tuntematta huimausta. Oloni oli käynyt kaikin tavoin paljon paremmaksi, ja minua alkoi suorastaan ihmetyttää, etten ollut jo saanut vertauskuvaani valmiiksi. En käsittänyt, mistä se johtui. Eräänä päivänä minä vihdoinkin sain aavistuksen, miten heikoksi oikeastaan olin tullut, miten tylsästi ja kelvottomasti aivoni työskentelivät. Sinä päivänä toi näet emäntäni minulle laskun, jota hän pyysi minun katsomaan; siinä laskussa mahtoi olla jokin virhe, sanoi hän, se ei käynyt yhteen hänen oman kirjansa kanssa; mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut löytää virhettä. Ryhdyin laskemaan, emäntäni istui vastapäätä ja katsoi minuun. Laskin nuo parikymmentä rahaerää, ensin ylhäältä alas ja havaitsin summan oikeaksi, sitten alhaalta ylös ja sain uudelleen saman tuloksen. Katsoin vaimoon, hän istui aivan vastapäätä ja odotti vastaustani; samalla panin merkille, että hän oli raskaana, se ei jäänyt minulta huomaamatta, vaikka en mitenkään tutkivasti häntä silmäillyt. "Summa on oikea", sanoin. "Ei, mutta katsokaas nyt jokaista lukua erikseen", vastasi hän; "se ei voi olla niin paljon, olen varma siitä." Ja minä aloin tarkastaa jokaista erää: 2 leipää à 25, 1 lampunlasi 18, saippua 20, voita 32... Mitään erikoisen terävää päätä ei tarvittaisi noiden lukujen läpikäymiseen, tuon pienen laskupahasen, jossa ei ollut mitään mutkallisuuksia, ja minä koetin perusteellisesti etsiä virhettä, josta muija puhui, mutta en sitä löytänyt. Puuhailtuani noiden lukujen kanssa pari minuuttia huomasin ikäväkseni, että kaikki alkoi pyöriä ympäri päässäni; en enää voinut erottaa Debetiä ja Kreditiä, sekoitin kaikki yhteen. Vihdoin jouduin aivan ymmälle seuraavan erän kohdalla: 3 5/16 naulaa juustoa à 16. Aivoni töksähtivät täydellisesti, tuijotin tyhmänä juustoon enkä päässyt minnekään. "Onpa tosiaan kirottua, miten mutkikkaasti tämä on kirjoitettu!" sanoin epätoivoissani. "Täällä on, Jumala paratkoon, viisi kuudettatoista osaa juustoa. He-hee, onko mokomaa kuultu! Niin, siitä voitte itsekin nähdä!" "Niin", vastasi matami, "tavallisesti kirjoitetaan niin. Se on pallojuustoa. Kyllä se on oikein! Viisi kuudettatoista osaa on siis viisi luotia..." "Niin, no sen minä käsitän!" keskeytin hänet, vaikka todellisuudessa en käsittänyt enää mitään. Yritin uudelleen selvittää tuota pientä laskutehtävää, jonka muutamia kuukausia takaperin olisin laskenut yhdessä minuutissa; hikoilin ankarasti ja ajattelin noita arvoituksellisia lukuja kaikin voimin, ja minä räpäyttelin harkitsevasti silmiäni, kuin olisin tutkistellut hyvinkin tarkkaan tätä asiaa; mutta minun täytyi luopua siitä. Nuo viisi luotia juustoa sortivat minut kokonaan, tuntui kuin jokin olisi revennyt aivokopassani. Ollakseni edelleen puuhailevinani laskemistyössä minä liikuttelin huuliani ja mainitsin silloin tällöin jonkin luvun ääneen, sitä mukaa kuin pääsin alemmas laskussa, ikään kuin olisin aina mennyt eteenpäin ja lähestynyt loppua. Matami istui ja odotti. Vihdoin sanoin: "Niin, nyt minä olen käynyt sen läpi alusta loppuun saakka, eikä siinä minun nähdäkseni ole mitään virhettä." "Eikö tosiaankaan?" vastasi muija, "vai niin, eikö tosiaan?" Mutta minä näin selvästi, ettei hän uskonut minua. Ja äkkiä hän näytti saavan puheeseensa jonkinlaista väheksyvää, hiukan välinpitämätöntä sävyä, jota en aikaisemmin ollut häneltä kuullut. Hän sanoi, että en ehkä ollut tottunut laskemaan kuudestoista-osia; hän sanoi myöskin, että hänen täytyisi kääntyä jonkun puoleen, joka ymmärtäisi sellaista, saadakseen laskun kunnollisesti tarkastetuksi. Kaikkea tätä hän ei sanonut mitenkään loukkaavasti, nolatakseen minua, vaan ajattelevasti ja vakavasti. Mentyään ovelle ja ollessaan poistumaisillaan hän sanoi minuun katsahtamatta: "Anteeksi, että olen vaivannut teitä!" Hän meni. Hetkisen kuluttua avautui ovi uudelleen, ja emäntäni astui jälleen sisään; hän oli tuskin mennyt käytävää pitemmälle, ennen kuin oli kääntynyt takaisin. "Se on totta!" sanoi hän. "Älkää ottako pahaksenne, mutta minullahan on vielä teiltä hiukan saatavaa. Ettekös te saapunut kolme viikkoa takaperin? Niin luulisin. On kovin tukala tulla toimeen niin suuren perheen kanssa, joten en voi antaa kenenkään asua luotolla, ikävä kyllä..." Keskeytin hänet. "Minä valmistelen erästä artikkelia, josta olen teille ennenkin puhunut", sanoin, "ja heti kun se on valmis, saatte rahanne. Voitte olla aivan rauhassa!" "Niin, mutta saattekohan te sitä artikkelia koskaan valmiiksi?" "Niinkö luulette? Henki tulee päälleni ehkä huomenna, tai kenties jo ensi yönä; ei ole ollenkaan mahdotonta, että se tulee jo yöllä, ja silloin tulee artikkelini valmiiksi enintään neljännestunnissa. Nähkääs, minun työni ei ole sellaista kuin muiden ihmisten; minä en voi istua työskentelemään ja saada valmiiksi määrättyä määrää päivässä, minun täytyy vain odottaa hetkeä. Eikä kukaan voi sanoa päivälleen ja tunnilleen milloin henki tulee päälle; sen täytyy mennä omaa menoaan." Emäntäni poistui. Mutta hänen luottamuksensa minuun oli varmaankin hyvin vahvasti järkkynyt. Hypähdin pystyyn ja raavin päätäni epätoivosta, heti kun olin jäänyt yksin. Ei, minulle ei tullut sittenkään mitään pelastusta, ei mitään, ei kerrassaan mitään pelastusta! Aivoni olivat tehneet vararikon! Olinko siis tullut aivan idiootiksi, koska en enää osannut laskea, miten paljon pieni pala pallojuustoa maksaa? Mutta enkö ollut myöskin menettänyt järkeäni, kun tein itselleni tuollaisia kysymyksiä? Enkö muuten ponnistellessani laskun kimpussa ollut tehnyt sitä päivänselvää havaintoa, että emäntäni oli raskaana? Minulla ei ollut mitään syytä tietää sitä, kukaan ei ollut siitä minulle mitään kertonut, se ei myöskään välillisesti juolahtanut mieleeni, minä näin sen omin silmin ja minä tajusin sen heti, vieläpä sillä epätoivoisella hetkellä, jolloin istuin laskemassa kuudestoistaosia. Kuinka se oli selitettävä? Menin ikkunaan ja katsoin ulos; ikkunani oli Vognmand-kadulle. Alhaalla näkyi muutamia lapsia leikkimässä, köyhästi puettuja lapsia keskellä köyhää katua; he viskelivät tyhjää pulloa toisilleen ja mekastivat äänekkäästi. Muuttokuorma kulki verkalleen heidän ohitsensa, mahtoi olla jokin häädetty perhe, joka vaihtoi asuntoa, vaikka ei ollut muuttoaikakaan. Tämä ajatus tuli heti mieleeni. Rattailla oli sänkyvaatteita ja huonekaluja, toukan syömiä sänkyjä ja pesutelineitä, punaisiksi maalattuja kolmijalkaisia tuoleja, mattoja, rautaromua, läkkiastioita. Pieni tyttö, lapsi vielä, aivan hirvittävän näköinen, punanenäinen kakara, istui ylhäällä kuorman päällä ja piteli kiinni poloisilla sinertyneillä käsillään, jotta ei putoaisi alas. Hän istui kostean patjan päällä, jonka päällä lapset olivat nukkuneet, ja katseli pienokaisia, jotka heittelivät tyhjää pulloa toisilleen... Kaikkea tätä minä katselin, eikä minun tarvinnut vaivata päätäni käsittääkseni, mitä tapahtui. Seisoessani siinä ikkunan ääressä ja silmäillessäni tätä kuulin myöskin emäntäni palvelustytön laulavan keittiössä, joka oli seinän takana; tunsin laulun, jota hän lauloi, kuuntelin senvuoksi, laulaisiko hän väärin. Ja minä sanoin itselleni, että kaikkea tätä ei idiootti olisi tehnyt; minä olin, jumalankiitos, yhtä järkevä kuin kuka ihminen tahansa. Äkkiä näin, että kaksi noista lapsista tuolla alhaalla kadulla alkoi haukkua toisiaan, pari pikku poikaa; tunsin toisen, se oli emäntäni poika. Avaan ikkunan kuullakseni, mitä he sanovat toisilleen, ja heti kerääntyy joukko lapsia ikkunani alapuolelle katselemaan odottavasti. Mitä he odottivat? Että heille viskattaisiin jotakin? Kuivaneita kukkia, luunpalasia, sikarinpätkiä, joita he voisivat pistää suuhunsa tai joilla voisivat huvitella? Kylmästä sinertynein kasvoin, tavattoman odottavin silmin he katsoivat ikkunaani. Sillä välin jatkavat nuo kaksi pientä vihamiestä toistensa haukkumista. Sanoja kuin suuria, kömpelöitä hirviöitä purkautuu kuuluville! noista lasten suista, hirvittäviä haukkumanimiä, porttojen kieltä, matruusien kirouksia, joita he kenties olivat oppineet alhaalla satamassa. Molemmat ovat niin taistelun vimmassa, etteivät lainkaan huomaa emäntääni, joka juoksee heidän luokseen kuullakseen, mitä on tekeillä. "Niin", selittää hänen poikansa, "hän otti minua kurkusta; en voinut pitkään aikaan hengittää!" Ja kääntyen pikku ilkimykseen päin, joka seisoo irvistellen vahingoniloisesti hänelle, hän aivan raivostuu ja huutaa: "Mene helvettiin, senkin kaldealainen körri! Mokomakin täitukka tarttuu ihmisiä kurkkuuni Kyllä minä piru soikoon..." Ja äiti, tuo raskauden tilassa oleva muija, joka vatsoineen on hallitsevana ilmiönä koko tuolla alhaalla olevalla kadulla, vastaa tuolle kymmenvuotiaalle lapselle, tarttuessaan hänen käsivarteensa ja yrittäessään viedä häntä mukaansa: "Sh! Kitas kiinni! Kylläpä sinä kiroiletkin! Käytät suutasi kuin olisit ollut vuosikausia hampparien parissa! Nyt sinä tulet sisään!" "Enpäs tule!" "Mutta sinä tulet!" "Enpäs tulekaan!" Seison ikkunassa ja näen, miten äidin kiukku kasvaa; tuo inhottava kohtaus kiihdyttää minua ankarasti, en voi sitä enää kestää, minä huudan pojalle, että hänen täytyy tulla luokseni hetkiseksi. Huudan pari kertaa, vain häiritäkseni heitä, saadakseni tuon kohtauksen hajaantumaan; viimeisen kerran huudan hyvin kovalla äänellä ja äiti kääntyy ällistyneenä ympäri ja katsoo minuun. Ja heti paikalla hän saa malttinsa takaisin, katsoo julkeasti minuun, katsoo oikein ylimielisesti ja vetäytyy sitten takaisin antaen soimaavan huomautuksen pojalleen. Hän puhuu kovalla äänellä, niin että voin sen kuulla, ja sanoo hänelle: "Hyi sinuas, ettet häpeä antaessasi ihmisten nähdä, miten kehno sinä olet!" Kaikesta tästä, jota näin tarkastelin, ei mikään, ei edes yksikään pieni sivuseikka jäänyt minulta huomaamatta. Huomiokykyni oli ylen tarkka, minä otin vaarin jokaisen pikku seikan ja muodostelin ajatuksia noista pikku seikoista sitä mukaa kuin ne tapahtuivat. Joten siis oli mahdotonta, että minun järjessäni olisi voinut olla jotakin vikaa. Mitäpä vikaa siinä olisi nyt voinut ollakaan. Kuulepas, tiedätkös mitä, sanoin äkkiä; nyt sinä olet tarpeeksi kauan huolehtinut järjestäsi ja ollut huolissasi sen suhteen; nyt saa se narripeli loppua! Todistaako se hulluutta, että voi huomata ja tajuta kaikki asiat niin perusteellisesti kuin sinä nyt? Saat minut melkein nauramaan sinulle, sen vakuutan, eikä siitä puutu huumoria, mikäli minä käsitän. Lyhyesti sanottuna, kaikille ihmisillehän sattuu sellaista, että takerrutaan kerran kiinni ja juuri yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Se ei merkitse mitään, se on vain tilapäistä. Kuten sanottu, olen ihan vähällä ruveta nauramaan sinulle. Mitä siihen laskupahaseen tulee, noihin viiteen kuudettatoista osaan kurjaliston juustoa, kuten sitä voin nimittää — he-hee, juustoa, jossa on neilikkaa ja pippuria, mitä tuohon naurettavaan juustoon tulee, niin olisi parhaimmallekin voinut sattua sellaista, että olisi tyhmistynyt sen edessä; jopa sen juuston hajukin saattoi lannistaa miehen... Ja minä tein mitä pahinta pilkkaa kaikista pallojuustoista... Ei, tuo minulle pöytään jotakin syötäväksi kelpaavaa! sanoin minä, tuo minulle, jos haluat, viisi kuudettatoista osaa hyvää meijerivoita. Se on jo toista. Purskahtelin nauramaan omille päähänpistoilleni ja havaitsin ne varsin huvittaviksi. Tosiaankaan minussa ei ollut mitään vikaa, olin hyvin säilynyt. Olinpa niin sanoakseni erittäin hyvin säilynyt! Minulla oli selvä pää, siinä ei ollut mitään vikaa, jumalankiitos! Hilpeyteni yltyi sitä mukaa kuin astelin lattialla keskustellen itseni kanssa; minä nauroin ääneen ja tunsin itseni railakkaan iloiseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin tarvitsisin vain tämän pienen iloisen hetken, tämän oikean valoisan riemastuksen hetken saadakseni pääni työkuntoon. Istahdin pöydän ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan vertauskuvallista esitystäni. Ja se sujui sangen hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin, nopeasti se ei sujunut, mutta mielestäni se vähä, minkä sain kokoon, oli aivan erinomaista. Työskentelinkin tunnin ajan tuntematta väsymystä. Käsillä on juuri hyvin tärkeä kohta tässä vertauskuvallisessa esityksessäni: tulipalo kirjakaupassa; se tuntui niin tärkeältä, että kaikki muu, minkä olin kirjoittanut, ei ollut minkään arvoista tämän kohdan rinnalla. Halusin juuri muodostaa oikein syvämietteiseksi ajatuksen, että siinä eivät palaneet suinkaan kirjat, vaan aivot, ihmisaivot, ja minä tahdoin valmistaa oikean Pärttylinyön noista palavista aivoista, kun äkkiä avataan oveni hyvin rajusti ja emäntäni purjehtii sisään. Hän tuli suoraan keskelle huonetta, hän ei edes pysähtynyt kynnyksellä. Päästin pienen käheän huudahduksen, tuntui tosiaankin kuin olisin saanut iskun. "Mitä?" sanoi hän. "Luulin kuulleeni teidän sanoneen jotakin? Me olemme saaneet erään matkustajan, ja meidän täytyy antaa tämä huone hänelle; te saatte nukkua alhaalla meidän luona ensi yön; niin, te saatte oman sängyn sinnekin." Ja ennen kuin oli kuullut vastaukseni hän alkoi muitta mutkitta kerätä papereitani pöydällä kokoon ja saattaa ne kaikki epäjärjestykseen. Iloinen tunnelmani oli pois puhallettu, olin vihainen ja epätoivoinen ja nousin heti. Annoin hänen raastaa pöydälläni enkä sanonut mitään, en virkkanut sanaakaan. Ja hän antoi kaikki paperit käteeni. Muuta ei ollut tehtävissä, minun täytyi poistua huoneesta. Nyt oli tämäkin kallis hetki menetetty! Kohtasin uuden matkustavaisen jo portaissa, nuoren miehen, jolla oli suuret siniset ankkuripiirrokset kädenselkämyksissä; hänen jäljessään tuli hamppari kantaen laiva-arkkua hartioillaan. Vieras oli varmasti merimies, siis vain tilapäinen matkustaja; hän ei kylläkään pitäisi huonettani hallussaan kauan aikaa. Ehkäpä onni suosisi minua huomennakin, kun mies oli lähtenyt, ja saisin jälleen suotuisan hetken; minulta puuttui vain viisi minuuttia kestävä innoitus ja sitten olisi esitykseni tulipalosta valmis. Sain siis mukautua kohtalooni... Perheen asunnossa en ollut aikaisemmin käynyt, tuossa yhdessä ainoassa huoneessa, missä kaikki oleskelivat yöt päivät, mies, vaimo, vaimon isä ja neljä lasta. Palvelustyttö asui keittiössä, missä myös nukkui yöllä. Lähestyin sangen vastenmielisesti ovea ja koputin; kukaan ei vastannut, kuitenkin kuulin ääniä sisältä. Mies ei virkkanut sanaakaan, kun astuin sisään, ei edes vastannut tervehdykseeni, hän vilkaisi vain välinpitämättömästi minuun, kuin en olisi vähääkään häntä liikuttanut. Hän muuten istui pelaamassa korttia henkilön kanssa, jonka olin nähnyt satamassa, erään kantajan, jota kutsuttiin "Lasiruuduksi". Pikku lapsi lepäsi leperrellen itsekseen sängyssä ja vanha mies, emännän isä istui kokoon kyyristyneenä lavitsalla pää käsien varassa, kuin olisi hänellä ollut rinta- tai vatsakipuja. Hänellä oli melkein valkoinen tukka ja hän näytti kyyryasennossaan jonkinlaiselta matelijalta, joka istui höristäen korviaan jotakin kuullakseen. "Tulen, ikävä kyllä, pyytämään täältä yösijaa ensi yöksi", sanoin miehelle. "Onko vaimoni sanonut sellaista?" kysyi hän. "On. Sinne tuli uusi mies minun huoneeseeni." Tähän ei mies vastannut mitään, hän syventyi jälleen korttipeliin. Noin istui tuo mies päivät pääksytysten pelaten korttia kenen kanssa tahansa, joka vain tuli hänen luokseen, pelasi pelatakseen, vain aikaa tappaakseen ja pidelläkseen jotakin käsissään. Muuta hän ei tehnyt mitään, tuskin liikkui niin paljon kuin hänen laiskat jäsenensä sallivat, vaimon sillä välin häärätessä portaita ylös ja alas, ollessa joka taholla ja huolehtiessa vieraiden hankkimisesta taloon. Vaimo oli myös tehnyt sopimuksia satamahampparien ja kantajien kanssa, joille hän maksoi määrätyn palkkion jokaisesta uudesta vieraasta, jonka he toivat hänelle, ja hän antoi usein yösijaa noille hamppareille. Nyt oli "Lasiruudun" vuoro, joka juuri oli tuonut uuden matkustajan mukanaan. Pari lapsista tuli sisään, kaksi pikku tyttöä, joilla oli laihat, kesakkoiset kasvot; heillä oli hyvin viheliäiset pukimet. Hetkisen kuluttua tuli myös emäntä. Kysyin häneltä, minne hän sijoittaisi minut yöksi, ja hän vastasi lyhyesti, että minä saisin nukkua täällä sisällä toisten: kanssa tai eteisessä sohvapenkillä, aivan niinkuin itse hyväksi näkisin. Tätä vastausta antaessaan hän hääräili! ja puuhaili huoneessa järjestellen monia kapineita eikä edes katsonut minuun. Lysähdin kokoon vastauksen kuultuani ja tekeydyin vähäiseksi, olin kuitenkin olevinani tyytyväinen huoneen vaihtoon yhdeksi yöksi; näytin tarkoituksellisesti ystävällistä naamaa, jotta en ärsyttäisi häntä ja kenties joutuisi ulosajetuksi koko talosta. Sanoin: "No niin, kylläpähän siitä selvitään!" ja vaikenin. Hän hääräsi edelleen huoneessa. "Muuten tahdon sanoa teille, että minulla ei ole lainkaan varoja pitää ihmisiä täysihoidossa velaksi", sanoi hän. "Ja sen olen sanonut teille jo ennenkin." "Niin, mutta hyvä emäntä, onhan kysymys vain parista päivästä, kunnes artikkelini valmistuu", vastasin minä, "ja silloin minä mielelläni annan teille viisi kruunua etukäteen, ainakin sen." Mutta nähtävästi hän ei lainkaan uskonut artikkelini valmistumiseen, sen saatoin huomata. Enkä minä voinut ruveta ylpeäksi ja lähteä talosta, vain pienen loukkauksen takia; tiesin, mikä minua odotti, jos menisin tieheni. * * * * * Kului pari päivää. Oleilin edelleen perheen luona, kun eteinen, jossa ei ollut uunia, oli liian kylmä; yöllä nukuin huoneen lattialla. Vieras merimies asui yhä huoneessani eikä näyttänyt haluavan muuttaa niinkään pian. Päivällisaikaan tuli myös emäntä sisään ja kertoi, että vieras oli maksanut hänelle kokonaisen kuukauden etukäteen; hän muuten aikoi ennen lähtöään suorittaa perämiehen tutkinnon, juuri senvuoksi hän viipyikin kaupungissa. Seisoin ja kuuntelin tätä ja käsitin, että olin menettänyt huoneeni ainiaaksi. Menin eteiseen istumaan; jos minä onnistuisin saamaan kokoonkyhätyksi jotakin, niin voisi se sittenkin tapahtua täällä, hiljaisuudessa. Vertauskuvallinen esitykseni ei enää aivojani askarruttanut, olin saanut uuden aiheen, aivan erinomaisen suunnitelman: halusin kirjoittaa yksinäytöksisen näytelmän "Ristin merkki", aihe keskiajalta. Erikoisesti olin ajatellut valmiiksi päähenkilön, kiihkomielisen porton, joka oli tehnyt syntiä temppelissä, ei heikkoudesta eikä himosta, vaan vihasta taivasta vastaan, tehnyt syntiä aivan alttarin juurella, alttariliina päänsä alla, yksistään ihanasta vihasta taivasta vastaan. Tuo olento otti ajatukseni valtoihinsa yhä enemmän, sitä mukaa kuin hetket kuluivat. Lopulta hän oli ilmi elävänä silmieni edessä ja juuri sellaisena kuin tahdoin hänet esittää. Hänen ruumiinsa olisi viallinen ja vastenmielinen, kookas, hyvin laiha ja hiukan tumma, ja kulkiessa hänen pitkät jalkansa näkyisivät hänen hameensa läpi joka askelella. Hänellä olisi myöskin suuret, ulkonevat korvat. Lyhyesti sanottuna, hän ei olisi mitään silmän ruokaa, tuskinpa olisi hän siedettävä nähdä. Mutta minua kiinnosti ennen kaikkea tuo hänen ihmeellinen julkeutensa, tuo suorittamansa harkitun synnin sydäntynyt kukkuramittaisuus. Hän askarrutti ajatuksiani tosiaankin paljon, aivoni olivat melkein tyhjentyneet tuon erikoisen ihmisen muodostamisessa. Ja minä kirjoitin näytelmääni pari tuntia yhtä mittaa. Saatuani kokoon kymmenisen, ehkäpä kaksitoista sivua, usein suurella vaivalla, välistä pitkien väliaikojen kuluttua, jolloin kirjoitin turhaan ja revin paperiarkkini palasiksi, olin väsynyt, aivan kohmettunut kylmästä ja väsymyksestä, ja minä nousin ja läksin ulos kadulle. Viimeisen puolen tunnin aikana olivat minua myös häirinneet lasten huudot perheen asunnosta, niin että minä joka tapauksessa en olisi silloin voinut enempää kirjoittaa. Kävelin senvuoksi pitkät matkat Drammenin tietä ja olin poissa aivan iltaan saakka, kulkiessani alati mietiskellen, miten edelleen jatkaisin näytelmääni. Ennen kuin tulin kotiin sinä iltana, oli minulle tapahtunut seuraavaa: Seisoin erään kenkäkaupan edessä Karl Johanilla, lähellä rautatietoria. Jumala tietää miksi olin pysähtynyt juuri tämän kenkäkaupan eteen! Katsoin siinä seisoessani ikkunasta sisään, mutta en muuten lainkaan ajatellut, että olin juuri kenkien puutteessa; ajatukseni liiteli kaukana muualla. Joukko juttelevia ihmisiä kulki taitseni, enkä ollenkaan kuullut, mitä he sanoivat. Silloin tervehti muuan ääni kuuluvasti: "Hyvää iltaa!" Se oli "Mamsseli", joka tervehti minua. "Iltaa!" vastasin hajamielisenä. Katsoin myös "Mamsseliin" hetkisen, ennen kuin tunsin hänet. "No, mitäpäs kuuluu?" kysyi hän. "Ka, vain hyvää... kuten tavallisesti!" "Kuulkaas, te olette siis vielä Christien palveluksessa?" sanoi hän. "Christien?" "Luulen teidän sanoneen, että olette kirjanpitäjänä tukkukauppias Christiellä?" "Ahaa! Niin, se on ollutta ja mennyttä. Oli mahdotonta työskennellä yhdessä sen miehen kanssa; siitä tuli loppu jokseenkin pian." "Kuinka niin?" "No, satuin tekemään kirjoitusvirheen eräänä päivänä, ja silloin..." "Kavalluksen?" "Kavalluksenko?" Siinä seisoi "Mamsseli" ja kysyi minulta suoraan, olinko tehnyt kavalluksen. Hän kysyi nopeasti ja hyvin suurella mielenkiinnolla. Katsoin häneen, tunsin itseni syvästi loukkautuneeksi enkä vastannut. "Niin, niin, herrajumala, voihan sitä sattua parhaimmallekin!" sanoi hän lohduttaakseen minua. Hän uskoi edelleen, että olin tehnyt kavalluksen. "Mikä se on, joka, niin, niin herrajumala, voi sattua parhaimmalle?" kysyin. "Kavallusko? Kuulkaas, mies, luuletteko tosiaankin, että minä olisin voinut ryhtyä niin halpamaiseen tekoon? Minä?" "Mutta, hyvä mies, minä luulin teidän selvästi sanoneen..." "Ei, minä sanoin, että olin kerran tehnyt kirjoitusvirheen, kirjoittanut vuosiluvun väärin, pikkuasia, jos sen tahdotte tietää, väärän päiväyksen erääseen kirjeeseen, yhden kynänvedon hullusti — siinä koko rikokseni. Ei, jumalankiitos, onhan olemassa ero oikean ja väärän välillä! Mitenkä mahtaisi minun laitani sitten ollakaan, jos minä kulkisin kunniaani tahraamassa? Yksistään kunniantuntoni minut nykyisin pystyssä pitääkin. Mutta se onkin toivoakseni tarpeeksi vahva; se on joka tapauksessa säilyttänyt minut tähän päivään saakka." Keikautin päätäni, käännyin syrjin "Mamsseliin" ja katselin katua pitkin. Katseeni osui punaiseen hameeseen, joka läheni meitä, naiseen miehen rinnalla. Jos minulla ei olisi ollut juuri tätä keskustelua "Mamsselin" kanssa, jollen olisi loukkautunut hänen törkeästä epäilyksestään ja jollen olisi juuri sillä tavoin keikauttanut päätäni sekä hiukan nyrpistyneenä kääntynyt poispäin, niin ehkäpä tuo punainen hame olisi kulkenut ohi huomaamattani. Ja mitä se minua oikeastaan liikutti? Mitä se minua liikutti, vaikka se olisi ollut hovineiti Nagelin hame? "Mamsseli" seisoi ja jutteli ja koetti parantaa erehdystään; minä en kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, minä tuijotin koko ajan tuohon punaiseen hameeseen, joka lähestyi minua katua pitkin. Ja väristys kulki läpi rintani, hieno pistos; kuiskasin ajatuksissani, kuiskasin huuliani liikuttamatta: "Ylajali!" Nyt kääntyi "Mamsselikin" sinne päin, huomasi nuo molemmat, naisen ja herran, tervehti heitä ja seurasi heitä silmillään. Minä en tervehtinyt, tai ehkä tervehdin tietämättäni. Punainen hame liukui eteenpäin pitkin Karl Johania ja katosi. "Kukahan oli häntä saattamassa?" kysyi "Mamsseli". "Herttua, ettekö sitä nähnyt? 'Herttuaksi' kutsuttu. Tunsitteko naisen?" "Kyllä, sikäli mikäli. Ettekö te häntä tuntenut?" "En", vastasin minä. "Nähdäkseni te tervehditte syvään?" "Tervehdinkö minä?" "Hee, ettekö sitten tervehtinyt?" sanoi "Mamsseli". "Sepä merkillistä! Teihinhän hän katsoikin koko ajan." "Mistä te hänet tunnette?" kysyin. Hän ei oikeastaan naista tuntenutkaan. Hän oli tavannut tämän ohimennen eräänä syysiltana. Oli myöhä, heitä oli ollut kolme iloista sielua yhdessä, olivat juuri tulleet Grandista, tavanneet tuon ihmisen kävelemässä yksinään Cammermeyrin luona ja olivat puhutelleet häntä. Hän oli ensin ollut vierova; mutta yksi niistä iloisista sieluista, muuan mies, joka ei kammonut tulta eikä vettä, oli pyytänyt aivan hänen edessään tuota sivistyksen nautintoa: saattaa hänet kotiin. Hän ei, kautta Jumalan, koskisi hiuskarvaakaan hänen päässään, kuten kirjoitettu on, ainoastaan saattaisi hänet ulko-ovelle, tullakseen vakuuttuneeksi, että hän varmasti pääsi kotiini muuten hän ei saisi rauhaa koko yönä. Hän puhui lakkaamatta heidän kulkiessaan, nimitti itseään Valdemari Atterdagiksi ja ilmoitti itsensä valokuvaajaksi. Lopulta naisen oli täytynyt nauraa tuolle iloiselle sielulle, jota hänen kylmyytensä ei ollut saattanut ymmälle, ja asia päättyi niin, että mies pääsi häntä saattamaan. "No niin, entä sitten?" kysyin minä jääden henkeäni pidättäen odottamaan vastausta. "Sittenkö? Ooh, älkää kysykö! Hänhän on nainen." Vaikenimme hetkisen kumpikin, sekä "Mamsseli" että minä. "Mutta, hitto soikoon, oliko se 'Herttua'! Onko hän sen näköinen!" sanoi hän sitten miettiväisesti: "Mutta, kun nainen on sen miehen parissa, niin en voi vastata naisen puolesta." Olin yhä vaiti. Niin, tietysti tahtoi "Herttua" vetää hänet alas! Hyvä! Mitä se minuun kuului? Minä annoin palttua neitoselle ja kaikille hänen suloilleen, palttua minä annoin hänelle! Ja minä koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla mitä kehnoimpia asioita hänestä, koetinpa suorastaan tuottaa itselleni iloa raastamalla hänet ihan likaisimpaan lokaan. Minua vain harmitti, että olin tuolle parille nostanut lakkiani, jos todella olin sen tehnyt. Minä en välittänyt hänestä enää, en ollenkaan; hän ei ollut enää kaunis vähimmässäkään määrässä, hän oli menettänyt kauneutensa, hyi sentään, miten hän oli kuihtunut! Mahdollista kyllä, että hän oli katsellut vain minua, se ei minua kummastuttanut, ehkäpä katumus alkoi häntä kalvaa. Mutta senvuoksi minun ei tarvinnut kumartua maahan ja tervehtiä kuin narri, varsinkaan kun hän oli niin arveluttavasti kuihtunut viime aikoina. "Herttua" sai kyllä kernaasti pitää hänet, onneksi olkoon! Saattoi tulla vielä päivä, jolloin pistäisi päähäni kulkea ylpeästi hänen ohitsensa katsahtamatta edes sille suunnalle, missä hän olisi. Saattoi tapahtua, että tekisin tämän, vaikka hän katsoisi terävästi minuun ja lisäksi kulkisi veripunaisessa hameessa. Se saattoi kylläkin tapahtua! Hehee, siitä tulisi riemuvoitto! Jos tunsin itseni oikein, voisin näytelmäni valmistaa yön kuluessa, ja viikon sisällä olisin silloin masentanut neidin. Kaikkine hänen suloineen, he-hee, kaikkine hänen suloineen... "Hyvästi!" sanoin lyhyesti. Mutta "Mamsseli" pidätti minua. Hän kysyi: "Mitä te nykyisin oikeastaan hommailette?" "Hommailenko? Kirjoittelen, tietysti. Mitäpä muuta minä hommailisin? Sillähän minä elän. Paraikaa valmistelen suurta näytelmää 'Ristin merkki', aihe keskiajalta." "Älkää hemmetissä!" sanoi "Mamsseli" suorasukaisesti. "Niin, jos sen saatte valmiiksi, niin..." "Mitään suurta huolta minulla ei sen suhteen ole!" vastasin. "Viikon kuluttua, luullakseni, saatte kuulla minusta jotakin." Sen sanottuani läksin. Kotiin tultuani käännyin heti emäntäni puoleen pyytäen lamppua. Minulle oli hyvin tärkeää saada tuo lamppu; en kävisi nukkumaan tänä yönä, näytelmä riehui päässäni, ja uskoin varmasti voivani kirjoittaa aamuun mennessä koko paljon. Esitin pyyntöni hyvin nöyrästi matamille, huomattuani, että hän irvisti tyytymättömästi minun jälleen ilmestyessä huoneeseen. Minulla oli melkein valmiina merkillinen näytelmä, sanoin minä; puuttui vain pari kohtausta, ja minä löin vetoa, että se esitettäisiin jossakin teatterissa, ennen kuin minulla itselläni olisi aavistustakaan asiasta. Jos hän nyt tahtoisi tehdä minulle tuon suuren palveluksen, niin... Mutta matamilla ei ollut lamppua. Hän tuumiskeli, mutta ei muistanut olevan lamppua missään. Jos tahtoisin odottaa, niin ehkä saisin keittiön lampun kello kahdentoista jälkeen. Miksi en voinut ostaa itselleni kynttilää? En vastannut. Minulla ei ollut kymmentä äyriä kynttilää varten, ja sen hän kyllä tiesi. Tietenkin aikeeni menisivät nytkin myttyyn! Nyt istui palvelustyttö luonamme, hän istui samassa huoneessa eikä ollut lainkaan keittiössä; lamppu ei siellä ollut siis sytytettykään. Ja minä mietiskelin tätä, mutta en virkkanut enää mitään. Äkkiä lausuu palvelustyttö minulle: "Minusta näytti kuin olisitte vähän aikaa sitten tullut linnasta? Oletteko ollut päivällisillä?" Ja hän nauroi ääneen tuolle lorulleen. Kävin istumaan, otin paperini esille ja yritin tehdä jotakin sillä aikaa siinä missä istuin. Pidin papereita polvillani ja tuijotin lakkaamatta lattiaan, jotta mikään ei olisi häirinnyt minua; mutta se ei hyödyttänyt, kaikki oli turhaa, en päässyt sen pitemmälle. Emännän kaksi pikku tyttöä tuli sisään ja mekasti kissan kanssa, kummallisen, sairaan kissan kanssa, jolla oli karvoja tuskin lainkaan; kun he puhalsivat sen silmiin, vuoti niistä vettä, joka valui alas pitkin nenää. Isäntä ja pari muuta miestä istui pöydän ääressä pelaamassa sataa ja yhtä. Eukko yksistään oli ahkera, kuten aina ja istui ompelemassa jotakin. Hän näki kyllä, etten voinut kirjoittaa mitään tällaisessa melussa, mutta hän ei välittänyt minusta enää: hän oli sentään hymyillyt, kun palvelustyttö kysyi, olinko ollut päivällisillä. Koko talo oli muuttunut vihamieliseksi minua kohtaan; tuntui kuin olisin minä vain tarvinnut tuon pilkanteon, että minun täytyi jättää huoneeni toiselle tullakseni kohdelluksi kuin joku syrjäinen, asiaankuulumaton. Vieläpä tuo palvelustyttö, pieni, ruskeasilmäinen katutyttö, jolla oli otsatukka ja aivan lattea rinta, pilkkasi minua iltasella, kun sain voileipäni. Hän kyseli ehtimiseen, missä minun oli tapana syödä päivällistä, koska hän ei koskaan nähnyt minun kävelevän hampaitani kaivellen Grandin ulkopuolella. Oli selvää, että hän oli tietoinen kurjasta tilastani ja että hän hauskuutti itseään osoittamalla minulle sitä. Joudun äkkiä ajattelemaan kaikkea tätä, enkä kykene saamaan ainoatakaan vuoropuhelua näytelmääni. Yritän kerran toisensa jälkeen, aina turhaan; päässäni alkaa kummallisesti suhista, ja lopulta heittäydyn kohtalon huomaan. Pistän paperit taskuuni ja katsahdan ylös. Palvelustyttö istuu aivan vastapäätä minua, ja minä katselen häntä, katselen tuota kapeaa selkää, pieniä hartioita, jotka eivät vielä olleet oikein kehittyneetkään. Mitä hän nyt mahtaisi sinkauttaa suustaan? Entä jos olisin tullutkin linnasta, mitä sitten? Mitä vahinkoa siitä hänelle olisi? Hän oli viime päivinä nauranut julkeasti minulle, kun vahingossa kompastuin portaissa tai tartuin naulaan, niin että sain nuttuuni repeämän. Olipa hän eilen kerännyt kokoon konseptini, jotka olin heittänyt pois eteiseen, varastanut nuo hylätyt näytelmäkatkelmani ja lukenut niitä sisällä huoneessa, ilakoinut niillä kaikkien kuullen, vain pitääkseen hauskaa minun kustannuksellani. En ollut koskaan solvannut häntä, enkä saattanut muistaa, olinko milloinkaan pyytänyt häneltä palvelusta. Päinvastoin minä itse laitoin vuoteeni kuntoon iltasella huoneen lattialle, jotta en tuottaisi hänelle mitään vaivaa. Hän pilkkasi minua myös sen johdosta, että tukkani lähti. Pesuveteen jäi aamusella hiuksia uiskentelemaan ja sille hän ilkkui. Kenkäni olivat tulleet jokseenkin huonoiksi, varsinkin toinen, jonka yli leipävankkurin pyörä oli kulkenut, ja hän naureskeli niillekin. Jumala siunatkoon teitä ja teidän kenkiänne! sanoi hän; katsokaas nyt, nehän ovat isot kuin koirankopit! Ja hän oli oikeassa siinä, että kenkäni olivat kehnot; mutta minä en nähkääs voinut tällä hetkellä hankkia toisia. Minun tuumiskellessani kaikkea tätä ja kummastellessani tuota palvelustytön päivänselvää ilkeyttä olivat pikkutytöt alkaneet kiusata vanhusta lavitsalla; ne hyppivät kumpikin hänen ympärillään ja olivat kovin innostuneita tässä työssään. Ne olivat kumpikin löytäneet oljenkorren, jolla pistelivät vanhusta korviin. Katselin tätä hetkisen enkä sekaantunut asiaan. Vanhus ei liikauttanut sormeaankaan puolustautuakseen; hän loi vain kiusanhenkiinsä raivokkaan silmäyksen joka kerta kun ne pistivät häntä, ja pudisti päätään vapautuakseen, kun oljet jo olivat hänen korvissaan. Tätä katsellessani minä kiihdyin yhä enemmän ja enemmän enkä voinut saada silmiäni pois siitä. Isä katsahti ylös korteistaan ja nauroi pienokaisille; hän huomautti pelitovereilleenkin, mitä siellä tapahtui. Miksi tuo vanhus ei liikahtanut? Miksi hän ei huitaissut lapsia pois kädellään? Astuin askelen lähemmäksi lavitsaa. "Antakaa niiden olla! Antakaa niiden olla! Hän on halvaantunut", huudahti isäntä. Ja pelosta joutua ajetuksi ulos yöksi, yksinkertaisesti peläten herättäväni miehessä suuttumusta sekaantumalla tuohon kohtaukseen minä vetäydyin äänettömänä takaisin entiselle paikalleni ja pysyttelin levollisena. Miksikä asettaisin vaaranalaiseksi menettää yösijani ja voileipäni pistämällä nenäni perheen asioihin? Ei mitään temppuiluja puolikuolleen äijäparan takia! Ja minä tunsin itseni kovaksi kuin piikivi. Nuo pienet tytönvintiöt eivät lakanneet kiusanteoistaan. Heitä yllytti vielä se, että vanhus ei tahtonut pitää päätänsä hiljaa, ja he pistelivät häntä myös silmiin ja sieraimiin. Hän tuijotti heihin kaukaisin katsein, ei sanonut mitään eikä voinut liikuttaa käsiään. Äkkiä hän nosti yläruumistaan ja sylkäisi toista pikku tyttöä kasvoihin; sitten hän kohottausi uudelleen ja sylkäisi myöskin toista kohti, mutta ei osunut häneen. Näin, miten isäntä viskasi kortit eteensä pöydälle ja juoksi lavitsan luo. Hän oli aivan punaisena kiukusta ja huusi: "Syljetkö sinä ihmisiä kasvoihin, senkin vanha rahjus!" "Mutta, herrajumala, hänhän ei saanut rauhaa niiltä!" huudahdin minä poissa suunniltani. Mutta minä olin koko ajan peloissani tulla ulosajetuksi, enkä minä huudahtanut erikoisen ankarasti; minun koko ruumiini vain vapisi suuttumuksesta. Isäntä kääntyi minuun päin. "Mutta kuulkaas mokomaa! Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää vain leipäläpenne tyyten kiinni ja tehkää kuten minä sanon; se on parasta teille." Mutta nyt kuului myöskin matamin ääni ja talo alkoi räiskyä haukkumasanoista. "Nähdäkseni, jumala-varjelkoon, te olette hulluja ja villittyjä kaikki tyynni!" ärjyi hän. "Jos tahdotte olla täällä sisällä, niin pysykää hiljaa molemmat, sen minä teille sanon! Hee, eipä siinä kylliksi, että saa pitää asuntoa ja ruokaa ryökäleille, vaan täytyy vielä olla tuomionpäivä ja rähinä ja saatananvalta sisällä huoneissakin. Mutta sitä minä en enää siedä, se on ajatukseni! Sh! Tukkikaa kitanne, kakarat, ja pyyhkikää nenänne myöskin, jollette, niin tulen minä sen tekemään. Enpä mokomia ihmisiä ole nähnyt! Tänne ne tulevat kadulta, vailla äyrejä edes täisalvaa varten, ja alkavat pitää rähinää keskellä yötä ja reiskua talon ihmisten kanssa. Minä en salli sitä, ymmärrättekö, ja saatte mennä tiehenne kaikki tyynni, jotka ette tänne kuulu. Minä tahdon rauhan omassa asunnossani, se on ajatukseni!" En virkkanut mitään, en edes suutani avannut, vaan istuin oven vieressä jälleen ja kuuntelin mekastusta. Kaikki rähisivät yhtaikaa, vieläpä lapsetkin ja palvelustyttö, joka tahtoi selittää, miten koko riita oli alkanut. Kun vain pysyisin vaiti, niin se menisi kyllä ohi; se ei kehittyisi huippuunsa, kun vain en virkkaisi sanaakaan. Ja mitä minulla olisi sanottavaa? Eikö ollut talvi ulkona ja eikö yö ollut käsissä? Oliko silloin aika lyödä nyrkkinsä pöytään ja olla miestä puolestaan? Ei mitään narrinpeliä! Ja minä istuin hiljaa enkä lähtenyt talosta, en välittänyt nousta paikaltani, en edes hävennyt sen takia, vaikka minut melkein oli käsketty ulos. Tuijotin itsepintaisesti seinälle, missä Kristus riippui öljypainoksena, ja vastasin vaitiololla kaikkiin emännän hyökkäyksiin. "Niin, jos te minusta, matami, tahdotte päästä, niin ei siihen minun puoleltani ole mitään estettä", sanoi toinen korttipelureista. Hän nousi seisomaan. Toinen peluri nousi myöskin. "Ei, sinua minä en tarkoittanut. Enkä sinuakaan", vastasi emäntä noille kahdelle. "Jos tarvis on, niin kyllä minä näytän, ketä tarkoitan. Jos tarvis on. Niin juuri! Kyllä näkyy, ketä minä..." Hän puhua papatti lakkaamatta, antoi minulle vähän väliä noita iskuja ja oikein venytti niitä, tehdäkseen yhä selvemmäksi ja selvemmäksi minulle, että hän tarkoitti minua. Vaiti! sanoin itselleni. Pysy vain vaiti! Hän ei ollut käskenyt minua pois, ei selvästi eikä suorin sanoin. Ei vain mitään kopeutta minun puoleltani, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Korvat kuuroiksi!... Sentään, miten merkillisen vihreä tukka tuolla Kristuksella tuossa öljyväripainoksessa. Se muistutti suuressa määrin vihreää ruohoa, tai täsmällisemmin sanottuna: paksua niittyruohoa. Hee, aivan oikea huomautus, suhteellisen paksua niittyruohoa... Sarja nopeita ajatusyhtymiä kulki tällä hetkellä läpi pääni: vihreästä ruohosta erääseen Raamatun paikkaan, missä sanottiin, että jokainen elämä oli kuin ruoho, joka sytytettiin, siitä tuomiopäivään, jolloin kaikki tulisi palamaan, sitten pieni poikkeus Lissabonin maanjäristykseen, minkä jälkeen mieleeni juolahti espanjalainen messinkinen kynänvarsi, jollaisen olin nähnyt Ylajalin luona. Ah, niin, kaikki oli katoavaista! Aivan kuin ruoho joka palaa! Siitä johtui ajatukseni neljään lautaan ja käärinliinoihin — Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle... Ja kaikki tämä vilahti päässäni tuona epätoivoisena hetkenä, jolloin emäntäni oli ajamaisillaan minut ulos. "Hän ei ole kuulevinaan!" huusi emäntä. "Minä sanon, että teidän on lähdettävä talosta, nyt sen tiedätte! Luulenpa, jumala-paratkoon, että mies on hullu! Nyt te lähdette heti paikalla, ja sitten ei siitä sen enempää." Katsahdin oveen, en lähteäkseni, en ollenkaan lähteäkseni; minussa heräsi julkea ajatus: jos ovessa olisi ollut avain, olisin kääntänyt sen lukkoon, sulkeutunut huoneeseen toisten kanssa, päästäkseni lähtemästä. Minulla oli aivan hysteerinen kauhu joutua ulos kadulle jälleen. Mutta ovessa ei ollut avainta, ja minä nousin seisomaan; mitään toivoa ei enää ollut. Silloin sekaantuu äkkiä isännän ääni vaimon pauhaamiseen. Jäin hämmästyneenä seisomaan. Sama mies, joka äsken oli uhannut minua, asettuu, merkillistä kyllä, puolelleni. Hän sanoo: "Ei, ei käy laatuun ajaa ihmisiä yön selkään, tiedätkös. Siitä rangaistaan." En tiennyt, että siitä voitiin rangaista, en voinut sitä sanoa, mutta ehkäpä se oli niin, ja eukko talttui aivan heti, rauhoittui eikä puhunut enää minulle. Asettipa hän vielä pari voileipääkin eteeni illalliseksi, mutta minä en ottanut niitä vastaan, vain kiitollisuudesta miestä kohtaan en ottanut niitä vastaan, sanoin saaneeni hiukan ruokaa kaupungilla. Kun vihdoinkin läksin eteiseen mennäkseni nukkumaan, tuli matami jäljestäni, pysähtyi kynnykselle ja sanoi kovalla äänellä, hänen suuren raskauden tilassa olevan vatsansa pompottaessa minua kohti: "Mutta se on viimeinen yö, jonka nukutte täällä, että sen tiedätte." "Niinpä kyllä!" vastasin. Ehkäpä keino ilmaantuisi yösijan saamiseksi huomenna, jos oikein puuhaisin sen takia. Jokin olinpaikka minun kuitenkin täytyi löytää. Toistaiseksi olin iloissani, ettei tarvinnut nyt mennä yöksi ulos. * * * * * Nukuin viiden kuuden tienoille aamulla. Ei ollut vielä valoisaa, kun heräsin, mutta nousin kuitenkin samassa, olin nukkunut täysissä pukimissani kylmän takia eikä minulla ollut siis sen enempää pukeutumista. Juotuani hiukan vettä ja kaikessa hiljaisuudessa saatuani oven auki läksin heti ulos peläten tapaavani emäntäni uudelleen. Muutamat poliisit, jotka olivat valvoneet koko yön, olivat ainoat elävät olennot, jotka näin kadulla; vähän ajan kuluttua alkoi myöskin pari miestä sammutella kaasulyhtyjä ympärilläni. Kuljeksin ilman päämäärää, saavuin Kirkkokadulle ja suuntasin kulkuni alas linnoitukselle päin. Kylmissäni ja vielä unisena, polvet ja selkä pitkästä kävelymatkasta väsyneinä ja hyvin nälkäisenä minä istahdin eräälle penkille ja nuhjotin siinä kauan aikaa. Kolme viikkoa minä olin elänyt yksistään niillä voileivillä, jotka emäntäni oli minulle antanut aamuin ja illoin; nyt oli juuri vuorokausi kulunut siitä kun olin saanut viimeisen ateriani, ilkeä kalvaminen alkoi jälleen ja minun täytyi keksiä jokin keino aivan heti. Sitä ajatellen minä jälleen nukahdin penkille. Heräsin siihen, että ihmiset juttelivat lähelläni, ja kun minä olin hiukan päässyt selville tilanteesta, näin, että oli kirkas päivä ja kaikki ihmiset jo jalkeilla. Nousin ja läksin astelemaan poispäin. Aurinko yleni kunnaiden takaa, taivas oli valkoinen ja hieno, ja iloitessani kauniista aamusta monien pimeiden viikkojen jälkeen minä unohdin kaikki surut ja arvelin, että monesti olin ollut pahemmassakin asemassa. Taputin rintaani ja pistin pieneksi lauluksi. Ääneni oli kehno, se särähti ja minä hellyin kyyneliin asti. Tämä komea päivä, tuo valkoinen, valohohtoinen taivas vaikuttivat myöskin liian voimakkaasti minuun ja purskahdin äänekkääseen itkuun. "Mikä teillä on hätänä?" kysyi muuan mies. En vastannut, kiiruhdin vain pois, kätkien kasvoni kaikilta ihmisiltä. Menin alas satamaan. Suuri, venäläisellä lipulla varustettu parkkilaiva purki hiiliä; luin sen nimen, "Copegoro", kupeesta. Minua huvitti kauan aikaa katsella, mitä tuolla vieraalla laivalla tapahtui. Sen lasti mahtoi olla melkein purettu, IX jalka oli jo näkyvissä, pohjalastista huolimatta, ja kun hiilihampparit astelivat kannella, kumahteli koko laiva ontosti. Aurinko, valo, suolainen merenhenki, koko hääräävä ja iloinen elämä virkisti minua ja sai vereni sykkimään elävästi. Yhtäkkiä pisti päähäni, että täällä istuessani voisin ehkä valmistaa pari kohtausta näytelmästäni. Ja minä otin paperit esille taskustani. Koetin muodostaa vuorolausetta erään munkin suuhun, vuorolausetta, joka uhkuisi voimaa ja suvaitsemattomuutta, mutta en siinä onnistunut. Silloin sivuutin munkin ja halusin valmistaa puheen, tuomarin puheen temppelin häpäisijälle, ja minä kirjoitin puoli sivua tuota puhetta, minkä jälkeen lopetin. Sanoihini ei ottanut tullakseen oikeaa sävyä. Häärinä ympärilläni, nostolaulut, vorokkien melu ja lakkaamaton rautaketjujen räminä sopivat niin huonosti siihen rehevään keskiajan ilmaan, joka verhoaisi kuin sumu näytelmääni. Panin paperit kokoon ja nousin pystyyn. Nyt olin kuitenkin päässyt siunatun hyvään alkuun ja minä tunsin selvästi, että voisin nyt jotakin suorittaa, jos kaikki kävisi hyvin. Kunpa vain olisi rauhallinen paikka, mihin voisi pujahtaa! Ajattelin sitä, pysähdyin keskellä katua ja ajattelin, mutta en tiennyt ainoatakaan rauhallista paikkaa koko kaupungissa, missä voisin hetkisen olla. Ei ollut muuta keinoa, minun oli mentävä takaisin entiseen asuntopaikkaani Vaterlandiin. Tarrauduin siihen, ja minä sanoin koko ajan itselleni, ettei se käynyt laatuun, mutta minä kuljin kuitenkin ja lähenin yhä tuota kiellettyä paikkaa. Tosin se oli noloa, myönsin itselleni, niin, se oli halpamaista, oikein halpamaista olikin, mutta mitäpä siitä. En ollut vähintäkään kopea, rohkenin sanoa sellaistakin, että olin nöyrimpiä olentoja, mitä tähän päivään saakka oli maailmassa ollut. Ja minä menin. Pysähdyin portilla ja harkitsin vielä kerran. No, käyköön miten tahansa, minun täytyi se uskaltaa! Mikä pikku asia tässä olikaan kysymyksessä? Ensiksikin tarvitsin vain muutamia tunteja, toiseksi, jumalaparatkoon, minä en koskaan myöhemmin tulisi siihen taloon enää. Menin pihalle. Vielä astellessani noilla pihamaan epätasaisilla kivillä minä olin epävarma ja olin vähällä kääntyä ovelta takaisin. Purin hampaani yhteen. Ei, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Pahimmassa tapauksessa voisin puhdistautua sillä, että olin tullut sanomaan jäähyväisiä, jättämään kunnon jäähyväiset ja tekemään sopimusta velastani taloon. Avasin oven eteiseen. Jäin seisomaan aivan hiljaa sisäpuolella. Aivan edessäni, vain parin askelen päässä oli isäntä itse, ilman hattua ja päällystakkia ja kurkisti avaimen reiästä perheen omaan huoneeseen. Hän teki äänettömän liikkeen kädellään, saadakseen minut olemaan hiljaa ja kurkisti jälleen sisälle avaimenreiästä. Hän seisoi siinä ja nauroi. "Tulkaas tänne!" sanoi hän kuiskaten. Lähestyin varpaisillani. "Katsokaas tuonne!" sanoi hän ja nauraa hihitteli. "Kurkistakaas sisälle! Hihii! Siellä ne rötköttävät! Katsokaas! Katsokaas ukkoa! Näettekö ukkoa?" Sängyssä, aivan öljyväripainoksessa olevan Kristuksen alapuolella, näin kaksi olentoa, emännän ja vieraan perämiehen; emännän jalat loistivat valkoisina tummaa patjaa vasten. Ja lavitsalla toisella seinällä istui emännän isä, halvaantunut ukko ja katseli toimitusta, käsiinsä nojaten, kyyryssä kuin tavallisesti, voimatta liikkua... Käännyin isäntääni päin. Hänen oli hyvin vaikea pidättyä nauramasta ääneen. "Näettekös ukkoa?" kuiskasi hän. "Oi jumalani, näettekös ukkoa? Hän istuu ja katselee toimitusta!" Ja hän kumartui jälleen tirkistämään avaimenreiästä. Menin ikkunan luo istumaan. Tuo näky oli auttamattomasti saattanut epäjärjestykseen kaikki ajatukseni ja myllertänyt ylösalaisin koko hyvän tunnelmani. No, mutta mitä se minuun kuului? Kun mies-itse mukautui siihen, vieläpä löysi suurta hupiakin siitä, niin ei minulla ollut mitään syytä pahastua sen johdosta. Ja mitä ukkoon tulee, niin ukko oli ukko. Ehkäpä hän ei sitä nähnytkään, ehkäpä hän istui ja nukkui; Jumala tietää, vaikka hän olisi ollut kuollutkin; minua ei ihmetyttäisi, jos hän olisi kuollut. Enkä minä antanut sen vaivata omaatuntoani sen enempää. Otin jälleen paperini esille ja tahdoin sysätä kaikki asiaankuulumattomat vaikutteet syrjään. Olin pysähtynyt keskelle lausetta tuomarin puheessa: "Niin käske minua Jumala ja laki, niin käskee minua viisaiden miesteni neuvosto, niin käskee minua myös omatuntoni... Katsoin ulos ikkunasta ajatellakseni, mitä hänen oma tuntonsa käskisi. Pientä kupsetta kuului sisältä huoneesta. No, se ei minua liikuttanut, ei vähääkään; ukko oli sitä paitsi kuollut, kuollut ehkä aamulla kello neljän aikaan; minusta tuo kupse oli ihan kerrassaan saman tekevää, mitä hittoa minä siis sitä ajattelemaani Rauhallinen vain! "Niin käskee minua myös omatuntoni..." Mutta kaikki oli vannoutunut minua vastaan. Mies ei seisonut lainkaan hiljaa avaimenreiän luona, kuulin silloin tällöin hänen pidätettyä nauruaan ja näin että hän värisi; ulkona kadulla tapahtui myös jotakin, joka häiritsi minua. Pieni poika puuhaili itsekseen vastapäisellä katukäytävällä auringonpaisteessa, hän oleili kaikessa rauhassa eikä aavistanut vaaraa, sitoi vain muutamia paperiliuskaleita yhteen eikä tehnyt mitään pahaa. Äkkiä hypähtää hän ylös ja kirkaisee; hän ryntää takaperin kadulle ja näkee miehen, täysikasvuisen miehen jolla oli punainen parta ja joka kurkottaen eräästä toisen kerroksen ikkunasta oli sylkäissyt hänen päähänsä. Pienokainen itki vihasta ja kiroili voimattomana ikkunaa kohti, ja mies nauroi hänelle vasten kasvoja; kului ehkä viisi minuuttia sillä tavoin. Käännyin poispäin ollakseni näkemättä pojan itkua. "Niin käskee minua myös omatuntoni..." Minun oli mahdotonta päästä sen edemmäksi. Vihdoin alkoi kaikki mennä hunningolle; minusta näytti kuin olisi sekin, minkä olin kirjoittanut, kelvotonta, niin koko ajatus oli vaarallista lörpötystä. Eihän voinut olla edes puhettakaan omastatunnosta keskiajalla, omantunnon keksi vasta tanssinopettaja Shakespeare, koko puheeni oli siis väärä. Eikö siis ollut mitään hyvää noilla arkeilla? Selailin ne läpi uudelleen ja kumosin heti epäilykseni; löysin suurenmoisia kohtia, oikein pitkiä vallan erinomaisia kohtia. Ja rintaani syöksähti jälleen kaipuu ryhtyä työhön ja saada näytelmäni valmiiksi. Nousin ja menin ovelle ottamatta ollenkaan huomioon isännän raivokkaita viittauksia että oli kuljettava hiljaa. Poistuin varmasti ja päättävästi eteisestä, nousin portaita toiseen kerrokseen ja astuin entiseen huoneeseeni. Perämieshän ei ollut siellä, ja mikäpä estäisi minua siis istumasta täällä hetkisen? Minä en koskisi mihinkään hänen kapineisiinsa, minä en käyttäisi edes hänen pöytäänsä, vaan istahtaisin tuolille oven suuhun ja olisin iloinen. Sieppaan nopeasti paperit esille polvilleni. Nyt kului useita minuutteja aivan erinomaisesti. Vuorosanat toisensa jälkeen syntyivät valmiina päässäni ja minä kirjoitin lakkaamatta. Täytän sivuja yhtä mittaa, kuljen eteenpäin yli kantojen ja kivien, hyräilen hiljaa ihastuksissani hyvästä tunnelmastani ja tuskin olen tietoinen omasta itsestäni. Ainoa ääni, minkä kuulen tällä hetkellä, on oma iloinen hyräilyni. Mieleeni juolahti myös onnekas ajatus eräästä kirkonkellosta, joka paukahtaisi soimaan määrätyllä kohdalla näytelmässäni. Kaikki sujui mainiosti. Silloin kuulen akselia portaissa. Vapisen ja olen melkein poissa suunniltani, istuin melkein kuin valmiina hyppäykseen, arkana, hermot pingottuneina, peläten kaikkia asioita ja nälän kiihottamana; kuuntelen hermostuneesti, pidän kynää hiljaa kädessäni ja kuuntelen enkä voi kirjoittaa sanaakaan enää. Ovi avautuu, alhaalla huoneessa ollut pari astuu sisään. Jo ennen kuin olin saanut aikaa pyytääkseni anteeksi tekoani, huutaa emäntä aivan kauhistuneena: "Mutta, herrannimessä, istuuko hän täällä taaskin!" "Anteeksi!" sanoin minä ja olisin sanonut enemmänkin, mutta en ehtinyt sen pitemmälle. Emäntä avasi oven selkosen selälleen ja ärjyi: "Jollette heti lähde ulos, niin, piru vieköön, minä haen poliisin!" Minä nousin. "Minä tahdoin vain sanoa teille jäähyväiset", mumisin minä, "ja sitten minun täytyi odottaa teitä. En ole koskenut mihinkään, istuin tässä tuolilla..." "Niin, ei se mitään", sanoi perämies. "Mitäs se teki? Antakaa miehen olla!" Tultuani porraskäytävään minä äkkiä raivostuin tuohon paksuun pullistuneeseen eukkoon, joka seurasi minun kintereilläni saadakseen minut nopeasti poistumaan, ja minä seisoin hetkisen hiljaa, suu täynnä mitä pahimpia haukkumanimiä, jotka tahdoin syytää häntä kohti. Mutta minä maltoin mieleni ajoissa ja olin vaiti, vaiti yksistään kiitollisuudesta tuota vierasta miestä kohtaan, joka kulki emännän takana ja olisi saattanut kuulla. Emäntä tulla humppasi jäljestäni ja haukkui lakkaamatta, samalla myös vihani yltyi joka askelella. Tulimme pihalle, minä kuljin hyvin verkalleen, vielä harkiten, olisiko minun annettava viimeinen isku emännälle. Olin tällä hetkellä aivan sokeana raivosta, ja minä mietin mitä pahinta verenvuodatusta, iskua, joka kellistäisi hänet kuoliaaksi paikalla, potkua vatsaan. Kaupunginpalvelija kulkee ohitseni portilla, hän tervehtii, enkä minä vastaa; hän kääntyy matamin puoleen takanani, ja minä kuulen hänen kysyvän minua, mutta minä en käänny takaisin. Pari askelta portin ulkopuolella saavuttaa kaupunginpalvelija minut, tervehtii uudelleen ja pysäyttää minut. Hän antaa minulle kirjeen. Kiivaasti ja vastahakoisesti revin sen auki, kymmenen kruunun seteli putoaa ulos kuoresta, mutta ei mitään kirjettä, ei sanaakaan. Katson mieheen ja kysyn: "Mitä narrinpeliä tämä on? Keneltä tämä kirje on?" "Niin, sitä en tiedä", vastaa hän, "mutta eräs nainen sen minulle antoi." Seisoin hiljaa. Kaupunginpalvelija poistui. Sitten minä pistän setelin jälleen kuoreen, käärin sen hyvin kokoon, käännyn ympäri ja menen emännän luo, joka vielä väijyy minua portilla ja viskaan setelin vasten hänen kasvojaan. En lausunut sanaakaan, en tavuakaan päästänyt huuliltani, näin vain hänen tutkivan kokoonpuristettua paperia, ennen kuin poistuin... Hee, sellaista voitiin sanoa kunnialliseksi esiintymiseksi! Ei sanoa mitään, ei puhutella roskaväkeä, vaan aivan rauhallisesti kääriä kokoon suuri seteli ja viskata se vainoojien silmille. Sitä voitiin sanoa arvokkaaksi esiintymiseksi! Sellaista niiden piti saada, senkin elukat!... Tultuani Tomte-kadun ja Rautatietorin kulmaan alkoi katu äkkiä pyöriä silmissäni, päässäni suhisi ja minä kaaduin seinää vasten. En voinut ollenkaan mennä sen edemmäksi, en edes voinut suoristautua tukalasta asemastani; jäin siihen samaan asentoon ja tunsin, että aloin menettää tajuntani. Hullu vihani vain yltyi tästä väsymyksen puuskasta ja minä nostin jalkaani ja polkaisin sillä käytävään. Tein myöskin monia muita asioita päästäkseni voimiini, purin hampaani yhteen, rypistin otsaani, vääntelin epätoivoisesti silmiäni ja se rupesi auttamaan. Ajatukseni selkeni, käsitin, että olin menehtymäisilläni. Ojensin käteni ja tuuppasin itseni irti seinästä; katu tanssi edelleen ympärilläni. Aloin nikotella raivosta, ja minä taistelin oikein sydämen vimmalla kurjuuteni kanssa, pidin vallan urhoollisesti puoliani, etten olisi kaatunut kumoon, minä tahdoin kuolla seisoalleni. Työrattaat kulkevat ohitseni ja minä näen, että niissä on perunoita, mutta raivosta, itsepäisyydestä minä keksin sanoa, että ne eivät olleet perunoita, vaan kaalinkupuja. Kuulin hyvin, mitä itse sanoin, ja minä vannoin tietoisesti kerran toisensa jälkeen tuon valheen, vain saadakseni sairaalloisen tyydytyksen, että tein jäykän väärän valan. Päihdytin itseäni tuolla verrattomalla synnillä, ojensin kolme sormeani ilmaan ja vannoin väräjävin huulin isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, että ne olivat kaalinkupuja. Aika kului. Minä laskeuduin istumaan vieressäni olevalle portaalle ja kuivasin hikeä otsaltani ja kaulaltani, vedin ilmaa keuhkoihini ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Aurinko painui alas, päivä alkoi kallistua iltapuoleen. Aloin jälleen mietiskellä asemaani; nälkä kävi ankaraksi minua kohtaan ja muutaman tunnin kuluttua olisi jälleen yö; oli keksittävä keino vielä kun oli aikaa. Ajatukseni alkoivat jälleen risteillä asunnon ympärillä, josta minut oli ajettu pois; minä en lainkaan halunnut palata sinne takaisin, mutta en voinut kuitenkaan olla ajattelematta sitä. Oikeastaan emännällä oli ollut täysi oikeus ajaa minut ulos. Kuinka minä saatoin ajatellakaan asua jonkun luona, kun en voinut maksaa puolestani? Hän oli päälle päätteeksi antanut minulle ruokaa silloin tällöin; vieläpä eilen illalla, kun olin suututtanut hänet, hän oli tarjonnut minulle pari voileipää, hyvyydestä hän ne oli minulle tarjonnut, koska hän tiesi, että minä niitä kaipasin. Joten minulla ei ollut siis mitään valitettavaa, ja minä ryhdyin siinä portaalla istuessani pyytämään hiljaisessa mielessäni anteeksi häneltä käytöstäni. Varsinkin kaduin katkerasti, että olin viime hetkellä osoittanut hänelle kiittämättömyyttä ja viskannut hänelle kymmenen kruunua vasten kasvoja... Kymmenen kruunua! Maiskautin kerran suutani. Kirje, jonka kaupunginpalvelija oli tuonut, mistä se saapui? Vasta tällä hetkellä minä ajattelin selkeästi tätä ja aavistin samalla, miten koko asia oli. Tulin sairaaksi tuskasta ja häpeästä, kuiskasin: Ylajali! muutamia kertoja käheällä äänellä ja pudistin päätäni. Enkö minä juuri vielä niin myöhään kuin eilen illalla ollut päättänyt kulkea ylpeänä hänen ohitsensa, kun kohtaisin hänet, ja osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä? Ja sen sijaan minä olin herättänyt hänessä sääliä ja saattanut hänet lähettämään armeliaisuusrovon. Ei, ei, ei koskaan tulisi loppua minun alennustilastani! En edes häntä kohtaan ollut voinut esiintyä kunnollisesti; minä vajosin, vajosin kaikilla tahoilla, minne vain käännyin, vajosin alas, sorruin kunnottomuuteen enkä koskaan päässyt enää ylös, en koskaan. Se oli kaiken huippu! Ottaa kymmenen kruunua almuna, voimatta singota sitä takaisin vasten salaperäistä antajaa, kerätä äyrejä kokoon molemmin käsin, missä vain niitä tarjottiin, ja pitää ne, käyttää ne asuinrahoiksi, omasta sisäisestä vastenmielisyydestä huolimatta... Enkö voinut mitenkään saada takaisin noita kymmentä kruunua, tavalla tai toisella? Ei kylläkään hyödyttänyt mennä takaisin emännän luokse ja saada hänet antamaan setelin takaisin, täytyi olla toinenkin keino, kun oikein ajattelin, kun vain oikein ponnistin itseäni ja ajattelin juurta jaksain. Tässä, jumala-paratkoon, ei auttanut ajatella vain tavallisella tavalla; minä sain ajatella niin että koko ihmisolentoani kirveli, löytääkseni keinon noiden kymmenen kruunun hankkimiseksi! Ja minä istuin ajattelemaan. Kello saattoi olla noin neljän korvilla, parin tunnin kuluttua minä ehkä tapaisin teatterin johtajan, jos minulla vain olisi näytelmäni valmiina. Otan käsikirjoituksen esille siinä istuessani ja tahdon väkivoimalla saada kokoon kolme, neljä viimeistä kohtausta; minä ajattelen ja hikoilen ja luen läpi alusta saakka, mutta en pääse minnekään. Ei mitään metkuja! sanon minä, ei mitään jäykkäniskaisuutta täällä! Ja minä alan kiireesti kirjoittaa näytelmääni, kirjoitan, mitä mieleen johtuu, vain päästäkseni nopeasti loppuun. Olin uskottelevinani itselleni, että minulla oli jälleen suuri hetki, syötin valheita itselleni, petin itseäni päivänselvästi ja kirjoitin kuin ei minun tarvitsisi ollenkaan hakea sanoja. Se on hyvä! se on tosiaankin mainio keksintö! kuiskailin välistä; kirjoita vain niin! Vihdoin alkavat kuitenkin viimeiset vuoropuheluni tuntua minusta epäilyttäviltä; ne olivat sävyltään niin erilaisia kuin ensimmäisten kohtausten vuoropuhelut, sitä paitsi ei munkin sanoissa ollut mitään keskiaikaan viittaavaa. Katkaisen kynän hampaissani, hypähdän ylös, revin käsikirjoituksen palasiksi, revin joka arkin palasiksi, viskaan hattuni kadulle ja poljen jaloillani sitä. Olen mennyttä miestä, kuiskaan itsekseni, hyvät naiset ja herrat, olen mennyttä miestä! En sano muuta kuin nuo sanat seisoessani ja polkiessani hattuani. Muuan poliisi seisoo jonkun askelen päässä ja katselee minua; hän seisoo keskellä katua eikä näe mitään muuta kuin minut. Nostaessani päätäni yhtyvät katseemme; hän oli ehkä seisonut siinä kauan aikaa ja vain katsellut minua. Otan hattuni maasta, panen sen päähäni ja menen poliisin luo. "Tiedättekö, paljonko kello on?" sanon minä. Hän odottaa hetkisen, ennen kuin ottaa kellonsa esille, eikä sillä välin luo silmiään minusta. "Neljä", vastaa hän. "Oikein!" sanon minä; "neljä, aivan oikein! Te osaatte asianne, kuulen minä, ja muistan teidät vastakin." Sen sanottuani jätin hänet. Hämmästytin häntä ylenmäärin, hän jäi suu auki seisomaan ja katselemaan minua ja pitämään kelloa vielä kädessään. Tultuani Royalin ulkopuolelle käännyin katsomaan taakseni: hän seisoi vielä samassa asennossa ja seurasi minua silmillään. He-hee, sillä tavoin piti elukoita kohdella! Harkitun häpeämättömästi! Se vaikutti eläimiin, herätti pelkoa eläimissä... Olin kerrassaan tyytyväinen itseeni ja pistin jälleen pieneksi lauluksi. Kiihtymyksen jännittämänä, tuntematta enää mitään tuskaa, tietämättä minkäänlaisista tuskista, kuljin kevyesti kuin höyhen yli torin, käännyin ylös myymäläin kohdalla ja istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona. Eiköhän sentään ollut jokseenkin samantekevää, lähetinkö sen kymmenen kruunua takaisin vai ei? Kun olin sen saanut, niin se oli minun, ja varmaankaan ei ollut hätää siellä, mistä se saapui. Täytyihän minun kuitenkin ottaa se vastaan, kun se ilmeisesti lähetettiin minulle; oli tarkoituksetonta jättää se kaupunginpalvelijalle. Myöskään ei käynyt laatuun lähettää takaisin toista kymmenen kruunun seteliä kuin sitä, minkä olin saanut Joten koko asialle ei voinut mitään. Rupesin katselemaan toriliikennettä ja askarruttamaan aivojani mitättömillä asioilla, mutta siinä en onnistunut, ja mietiskelin yhä sitä kymmentä kruunua. Lopulta puristin käteni nyrkiksi ja suutuin. Se loukkaisi häntä, sanoin, jos lähettäisin sen takaisin, miksikä siis lähettäisin? Ikuisesti kulkisin pitäen itseäni liian hyvänä kaikkeen mahdolliseen, pudistellen päätäni ja sanoen: ei kiitos. Nyt näin, mihin se johti; olin jälleen taivasalla. Silloinkin, kun oli edellytyksiä, en pysynyt hyvässä, lämpimässä asunnossani; olin ylpeä, hypähdin pystyyn ensimmäisestä sanasta ja olin miestä puolestani, maksoin kymmeniä kruunuja oikealle ja vasemmalle ja menin tieheni... Tuomitsin ankarasti itseäni siitä, että olin jättänyt asuntoni ja jälleen saattanut itseni pulaan. Muuten annoin palttua kaikelle! Minä en ollut pyytänyt sitä kymmentä kruunua, enkä sitä oikeastaan ollut pitänyt käsissänikään, vaan antanut sen heti pois, maksanut sen ventovieraille ihmisille, joita en koskaan enää haluaisi nähdä. Sellainen mies minä olin, maksoin aina kaikki viimeistä äyriä myöten. Jos tunsin Ylajalin oikein, niin ei hän myöskään katunut rahojen lähettämistä minulle; mitä minä siis mutkittelemaan? Oli suorastaan vähintä minkä hän saattoi tehdä, lähettää kymmenen kruunua. Olihan tyttö-parka rakastunut minuun, he-hee, sittenkin aivan tulisesti rakastunut minuun... Ja minä istuin ja pöyhistelin kelpolailla sitä ajatellessani. Ei epäilystäkään, että hän oli rakastunut minuun, tuo tyttöparka!... Kello tuli viisi. Lysähdin jälleen hervottomaksi pitkällisen, hermostuneen kiihtymyksen jälkeen ja aloin uudelleen tuntea tyhjää suhinaa päässäni. Tuijotin suoraan eteeni, pidin silmäni jäykkinä ja katsoin vastapäätä olevaa Elefantti-apteekkia kohti. Nälkä raivosi ankarasti sisälläni ja minä kärsin kovin. Istuessani siinä ja katsellessani eteenpäin tajuan, että vähitellen jäykkään katseeseeni ilmestyy olento, jonka lopulta näen aivan selvästi ja tunnen: se on pullamuija. Elefantti-apteekin luona. Hätkähdän, suoristaudun penkillä ja alan mietiskellä. Kyllä, aivan oikein, se oli sama muija saman pöydän ääressä samalla paikalla! Maiskautan pari kertaa suutani ja napsautan sormiani, nousen penkiltä ja alan astella apteekkia kohti. Ei mitään kieräilyjä! Mitä siitä, olivatpa ne syntirahoja tai hyviä norjalaisia kaupparahoja Kongsbergistä! En halunnut olla naurettava, liiallisesta ylpeydestä saattoi kuolla... Menen kulmaukseen, suuntaan kulkuni muijaa kohti ja asetun hänen eteensä. Hymyilen, nyökkään tuttavallisesti ja sovitan sanani kuin olisi ollut päivän selvää, että tulisin kerran takaisin. "Päivää!" sanon minä. "Ette ehkä tunne minua enää?" "En", vastaa hän vitkalleen ja katsoo minuun. Hymyilen vielä enemmän, kuin olisi se vain leikkiä, ettei hän tuntenut minua ja sanon: "Ettekö muista, että annoin teille kerran muutamia kruunuja? En sanonut silloin mitään, mikäli muistan, en sanonut; se ei ole tapananikaan. Kun on rehellisten ihmisten kanssa tekemisissä, niin on tarpeetonta tehdä sopimusta ja niin sanoakseni valmistaa kontrahtia jokaisesta pikkuasiasta. He-hee! Niin, minä se olin, joka annoin teille ne rahat." "Jaha, vai niin, vai te se olitte! Niin, nyt teidät tunnenkin, kun oikein ajattelen..." Oletin hänen rupeavan kiittämään rahoista, ja sano sen vuoksi nopeasti samalla tarkastellen pöydällä olevia ruokatavaroita: "Niin, nyt minä tulin vehnäsiä hakemaan." Sitä hän ei ymmärrä. "Vehnäsiä", toistan minä, "nyt minä tulin niitä noutamaan. Ainakin osan. Kaikkia minä en tarvitse tänä päivänä." "Tulitteko niitä noutamaan?" kysyi hän. "Niin kyllä, tulin niitä noutamaan!" vastaan ja nauran ääneen ikään kuin olisi jo heti pitänyt olla päivänselvä asia, että minä tulin niitä noutamaan. Otan pöydältä yhden vehnäsen, jonkinlaisen ranskanleivän, jota alan syödä. Kun muija näkee tämän, hän hypähtää pystyyn, tekee vaistomaisen liikkeen suojellakseen tavaroitaan, ja hän antaa minun ymmärtää, ettei hän ollut odottanut minua takaisin niitä häneltä riistämään. Eikö, sanon. Vai eikö tosiaan? Olipa hän minusta todellakin mainio muija! Oliko hän koskaan kokenut sellaista, että joku olisi antanut hänelle säilytettäväksi joukon kruunuja, ilman että asianomainen olisi vaatinut niitä takaisin? Katsokaas mokomaa! Luuliko hän ehkä että ne olivat varastettuja rahoja, kun minä olin ne viskannut hänelle sillä tavoin? No, sitä hän ei uskonut; se oli sentään hyvä, tosiaankin hyvä! Se oli, melkein voisi sanoa kiltisti hänen puoleltaan, että hän kuitenkin piti minua rehellisenä miehenä. Ha-haa. Niin, hän oli tosiaankin hyvä! Mutta miksi sitten annoin hänelle rahat? Muija tuli katkeraksi ja huusi sen kovalla äänellä. Selitin, miksi olin antanut hänelle rahat, selitin sen sävyisästi ja painokkaasti: Minulla oli tapana menetellä sillä tavoin, koska uskoin kaikista ihmisistä hyvää. Aina, kun joku pyysi minulta kontrahtia, todistetta, pudistin minä päätäni ja sanoin: ei kiitoksia! Jumala tiesi, että niin tein. Mutta muija ei ymmärtänyt sittenkään. Tartuin toisiin keinoihin, puhuin terävästi enkä enää lörpötellyt. Oliko koskaan tapahtunut, että joku olisi maksanut hänelle etukäteen sillä tavoin? kysyin minä. Tarkoitin tietysti ihmisiä, jotka olivat hyvissä varoissa, esimerkiksi joku konsuli? Eikö koskaan? Niin, minä en voinut sille mitään, että menettely oli hänestä outoa. Sellainen oli tapa ulkomailla. Hän ei ehkä ollut koskaan käynyt maan rajojen ulkopuolella? Ei, siinä sen näette! Hän ei siis voisi puhuakaan tässä asiassa... Ja minä otin useampia vehnäsiä pöydältä. Hän murisi vihaisesti, kieltäytyi itsepintaisesti antamasta mitään siitä, mitä hänellä oli pöydällä, tempasipa vielä yhden vehnäsen kädestäni ja pani sen jälleen paikalleen. Suutuin, iskin nyrkilläni pöytään ja uhkasin poliisilla. Olisin hänelle armollinen, sanoin. Jos ottaisin kaikki, mikä minun oli, niin puhdistaisin koko hänen kauppansa, sillä minä olin aikoinani antanut hänelle hirvittävän summan rahaa. Mutta en tahtonut ottaa niin paljoa, todellisuudessa halusin vain puolet. Enkä päällepäätteeksi tulisi enää uudelleen. Siitä minua Jumala varjelkoon, koska hän oli sellainen ihminen... Vihdoin hän otti esille joukon vehnäsiä, neljä, viisi kappaletta, joille hän määräsi korkeimman hinnan, mitä saattoi keksiä, ja pyysi minua ottamaan ne ja menemään matkoihini. Minä leukailin edelleen hänen kanssaan, väitin, että hän kähvelsi vähintään yhden kruunun rahoistani ja sitä paitsi nylki minua huimaavilla hinnoillaan. Tiedättekö, että sellaisista kähvellyksistä rangaistaan? sanoin minä. Jumala varjelkoon, te voisitte päästä pakkotyöhön elinajaksenne, mokomakin muija! Hän heitti minulle vielä yhden vehnäsen ja pyysi melkein hammasta kiristäen minua menemään. Ja minä menin. Hee, oliko mokomaa pullamuijaa ennen nähty! Koko ajan toria kulkiessani ja vehnäsiä syödessäni puhelin ääneen muijasta ja hänen julkeudestaan, toistin itselleni, mitä kumpikin olimme sanoneet toisillemme, ja minusta näytti, että olin ollut häntä koko lailla etevämpi. Söin vehnäsiä kaikkien ihmisten nähden ja juttelin tästä. Ja vehnäset hävisivät yksi toisensa jälkeen; ei tuntunut, söinpä miten paljon tahansa, olin yhtä pohjattoman nälkäinen. Herrajumala sentään, ettei se jo alkanut pohjata! Olin niin nälkäinen, että olin melkein jo tarttua viimeiseen vehnäseen, jonka alusta pitäen olin päättänyt säästää, säilyttää Vognmand-kadun pikku pojalle, sille, joka oli leikkinyt paperiliuskaleilla. Muistelin häntä yhä, en voinut unohtaa hänen ilmettään, kun hän hypähti pystyyn ja kirosi. Hän oli kääntynyt ikkunaani päin, kun mies sylkäisi hänen päälleen, ja hän oli katsonut, nauraisinko minäkin hänelle. Jumala tietää, tapaisinko hänet nyt, jos menisin sinne! Ponnistin ankarasti päästäkseni nopeasti Vognmand-kadulle, kuljin sen paikan ohi, missä olin repinyt näytelmäni palasiksi ja missä vielä joukko papereita oli jäljellä, sivuutin poliisin, jota äsken olin niin hämmästyttänyt esiintymiselläni, ja seisoin vihdoin portaiden ääressä, missä poika oli leikkinyt. Hän ei ollut siellä. Katu oli melkein tyhjä. Alkoi hämärtää, enkä voinut jäädä poikaa odottamaan, hän oli ehkä mennyt sisälle. Laskin vehnäsen varovasti alas maahan, nostin sen pystyyn ovea vasten, koputin ankarasti ovelle ja juoksin samalla tieheni. Hän löytää sen kyllä! sanoin itselleni; hän löytää sen ensimmäiseksi tullessaan ulos! Ja minun silmäni kyyneltyivät ilosta tietäessäni, että pikku poika löytäisi vehnäsen. Tulin jälleen rautatiesatamaan. Nyt en enää ollut nälissäni, päinvastoin makea ruoka, jonka olin nauttinut, alkoi tehdä minulle pahaa. Päässäni mellastivat myös uudelleen mitä hurjimmat ajatukset: Mitähän, jos minä salaa katkaisisin jonkin laivan köydet? Mitähän, jos minä äkkiä alkaisin huutaa tulipaloa? Menen edemmäksi satamaan, löydän istumapaikan, panen käteni ristiin ja tunnen pääni menevän yhä enemmän sekaisin. En liikahdakaan, en tee yhtään mitään pysyäkseni pystyssä. Istun siinä ja tuijotan "Copegoroon", parkkiin, jolla oli venäläinen lippu. Huomaan miehen kaiteen takana; punainen sivulyhty valaisee hänen päänsä ja nousen puhuttelemaan häntä. Tarkoitukseni ei ollut lainkaan puhua niinkuin puhuin, en edes odottanut saavani mitään vastausta. Sanoin: "Lähdettekö purjehtimaan tänä iltana, kapteeni?" "Kyllä, hetkisen kuluttua", vastaa mies. Hän puhui ruotsia. "Hm. Ettekö olisi miehen puutteessa?" Olin tällä hetkellä yhtä iloinen, sainko hylkäävän vai myöntävän vastauksen, minulle oli samantekevää, minkä vastauksen mies minulle antaisi. Seisoin ja odotin, mitä hän virkkaisi. "No eipä", vastasi hän. "Sen pitäisi olla jungmanni." Jungmanni! Minä suoristausin, pistin silmälasini taskuun, astuin käytävälle ja nousin laivaan. "En ole ennen ollut merillä", sanoin, "mutta voin tehdä sitä, mitä annatte tehtäväksi. Minne on matka?" "Olemme lähdössä Leedsiin hakemaan hiiliä Cadixiin." "Hyvä!" sanoin ja tunkeuduin lähemmäksi miestä. "Minusta on samantekevää, minne mennään. Minä kyllä teen työni." Hän seisoi hetkisen katsellen minua ja tuumiskellen. "Ette ole purjehtinut ennen?" kysyi hän. "En. Mutta kuten sanoin, pankaa minut työhön ja minä teen sen. Olen tottunut kaikenlaiseen hommaan." Hän tuumiskeli jälleen. Minä olin jo saanut päähäni ajatuksen, että halusin lähteä mukaan, ja minua alkoi pelottaa, että minut ajettaisiin maihin jälleen. "Mitä arvelette asiasta, kapteeni?" kysyin vihdoin. "Minä voin tosiaankin tehdä, olipa se sitten mitä tahansa. Mitäpä sanoinkaan! Olisin kehno mies, jollen tekisi enempää kuin juuri sen, mikä on annettu tehtäväkseni. Voin ottaa kaksi vahtivuoroa perätysten, jos tarvitaan. Se tekee minulle hyvää ja minä kyllä kestän sen." "No niin, saahan tuota koettaa", sanoi hän. "Jollei se suju, niin voimmehan erota Englannissa." "Tietysti!" vastasin iloissani. Ja minä toistin vielä kerran, että voimme erota Englannissa, jollei se sujuisi. Sitten hän pani minut työhön. Ulkona vuonolla suoristausin kerran seisomaan, märkänä kuumeesta ja voipumuksesta, katselin maata kohti ja sanoin tällä kertaa jäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat kirkkaina joka kodista.

3232.txt

Knut Hamsunin 'Nälkä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3232. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

KUN MEIDÄN KAIVOSTA VESI LOPPUU Seuranäytelmä Kirj. MAILA TALVIO Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913 HENKILÖT: ANTTONI YLITALO, seppä. EULAALIA, hänen sisarensa. HANNA, Alitalon omistaja. KUSTAA METSÄNHEIMO, rakennusmestari. SÖÖTERLUNTI, kaivonkatsoja. ELLI | tyttöjä. ALLI | SALLI, Hannan kasvattitytär. IHANELMA, kesävieras. ANTTI | poikia. KALLE | Tyttöjä ja poikia. ANTTONI: roteva, katkera, itseensä sulkeutunut mies. Päivettynyt. Puku alussa se mitä työmiehet käyttävät maalla, myöhemmin musta siisti pyhäpuku, alaskäännetty tärkkikaulus ja musta kaulahuivi. EULAALIA: katkeroituneen, vanhenevan naisen kasvot. Puku alussa siisti, vanhankansan kotikutoinen hame väljine röijyineen esiliinoineen ja pumpulihuiveineen, lopussa niinikään vanhankansan kaksikymmentä vuotta sitten tehty musta pyhäpuku. HANNA: hento, kalpea, kaunis, vielä nuoren näköinen nainen. Yksinkertainen, hyvin tehty valkea puku. Olkapäillä vaalea, pitkäripsinen silkkihuivi. METSÄNHEIMO: pulska, hyvin puettu mies. SÖÖöTERLUNTI: laiha, hajamielinen, hyväntahtoinen mies. Puku siisti vaikka vähän kulunut. ELLI ja ALLI: iloisia, terveitä tyttöjä kansallispuvuissa. SALLI: noin 12-vuotias tyttönen, yllä lyhyt vaaleansininen tai vaaleanpunainen, somasti tehty kesäpuku. Palmikko riipuksissa ja sidottu punaisella silkkinauhalla. Päässä yksinkertainen olkihattu. IHANELMA: hoikka, nenäkäs, kaupunkilaisesti puettu nuori tyttö. ANTTI ja KALLE: reippaita, terveitä maalaispoikia. Kaikki tytöt kansallispuvuissa. I NÄYTÖS Avoin paikka Anttoni Ylitalon kaivon ympärillä. Taka-alalla kulkee aita, jonka kahdenpuolen porraspuut. Vasemmalla (katsojista) vasta uudella arkulla varustettu vinttikaivo. Pyykkipenkki ja ämpäri. Nuoralla kahden puun välissä vaatteita kuivamassa. Kahdenpuolen näyttämöä metsikköä. Taustalla peltoa ja metsää. ANTTONI on juuri lopettamaisillaan työtään — hän on lujalla rautaristikolla varustanut kaivonsuun. Vasemmalta, näyttämön takaa alkaa reippaassa kuorossa kuulua: »Kun meidän kaivosta vesi loppuu, niin kallion alla on lähde vaan. Fralialilaa ja laulan vaan ja kallion alla on lähde vaan.» ANTTONI naureskellen Sopii loppua, sopii loppua. Mutta sepän kaivosta ei enää lähdekään vettä. Se on loppu nyt, sanoi kukko, kun kaula katkes. Alkaa jälleen kuulua laulua: »Tyttöjen silmistä vedet nokkuu rakkauden tähden vaan. Fralialilaa ja laulan vaan ja rakkauden tähden vaan.» ANTTONI loppupuolella laulua häijysti naurahdellen »Rakkauden tähden vaan.» (Ruuvaa kiinni ristikkoa, selin aitaan. Aidan taakse tulee oikealta Metsänheimo kädessään pieni matkalaukku.) METSÄNHEIMO Päivää. ANTTONI kääntymättä Päivää, päivää. METSÄNHEIMO Kai tästä pääsee sinne kansanopistolle... tarkoitan sinne minne sitä ruvetaan rakentamaan? ANTTONI hetken vaiettuaan äreästi Ei minun pihani läpi. METSÄNHEIMO Vai ei. No, voinhan minä kiertää täältä aidan takaakin, kun vain tiedän suunnan. ANTTONI Kiertäkää, kiertäkää. Kai se sielläpäin on, mistä laulu kuuluu. METSÄNHEIMO nojaten aitaan, katsoo kelloa. Mihinkähän aikaan ne juhlat alkavat? ANTTONI En minä tiedä. METSÄNHEIMO Vai ette. No, ehkette tiedä että juhlia onkaan? ANTTONI En. METSÄNHEIMO No minä voisin sitten kertoa teille, että tänä päivänä lasketaan teidän tulevan kansanopistonne peruskivi. ANTTONI Ja mitä se minuun kuuluu? METSÄNHEIMO naurahtaen Ehkei kuulu, ehkei kuulu. Minä olen ollut täältä niin kauan poissa, etten enää tunne oloja enkä ihmisiä. (Äänettömyys.) Saisikos tähän nurmikolle oikaista vähän lepäämään? ANTTONI Menkää kansanopistojenne nurmikoille... METSÄNHEIMO Ei tullut junassa nukuttua koko yönä. ANTTONI No, oikaiskaa mihin tahdotte, kunhan pysytte aidan takana. METSÄNHEIMO itsekseen naurahdellen Hauska mies! Totisesti hauska mies! (Ottaa takin yltään, loittonee lepäämään katsojain näkyvistä. Anttoni on saanut työnsä valmiiksi, istuutuu kaivonkannelle ja panee tupakan. Huutaa äreästi oikealle, missä hänen asumuksensa on.) ANTTONI Eulaalia... Eulaalia! EULAALIA oikealta, näyttämön takaa Noo, miikää nyt on? ANTTONI Kuivia lastuja. EULAALIA Miitäää? ANTTONI Kuivia lastuja pannun alle. EULAALIA Niinkuin nyt olisi kuivista puista puute! Kun kaikki kylän kaivotkin ovat kuivillaan ja järvet kutistuvat puolta kilomeetteriä pienemmiksi. (Tulee näyttämölle. Kun näkee Anttonin työtönnä, suuttuu mutta hillitsee itsensä. Hetkisen äänettömyys.) Pitääkö minun ruveta kyntämään? Ei nyt hullumpaa! Ei meillä paljon viljelystä ole, mutta siitäkin on vaiva ja vastus siitä pienestä potaattimaasta. Ei sitä uskoisi, että sinä olet talon poika. Miksikä kaupunkilaiseksi luulisi. Hevonen otetaan, että potaattimaa kerrankin saataisiin kuntoon, ja siellä se nyt joutilaana syö mäikkää pientareet puhtaiksi ja itse Anttoni, se kuuluisa seppä, istuu kaivonkannella ja kuuntelee ylenannettua renkutusta. (Hänen puhuessaan on äskeinen »Kun meidän kaivosta vesi loppuu...» taasen alkanut kuulua. Laulua jatkuu.) EULAALIA Taidat jo mielistyä koko kansanopistopuuhaan. Ehkä sinäkin pian lahjoitat kymmenen tuhatta markkaa kansanopistolle! (Nauraa, kokoaa lastuja esiliinaansa.) ANTTONI vilkastuen Kuka semmoisia on lahjoittanut? EULAALIA tiukasti katsellen häneen Niin, kellähän näillä mailla niitä kymmeniä tuhansia niin on? Anttoni kuuntelee häntä jännittyneenä. Kuuluu liioitellun selvästi ja toistettuina sanat: rakkauden tähden vaan. EULAALIA kiivastuen Rakkauden tähden vaan! Hävetkööt. Mitä niillä on tekemistä ihmisten asioiden kanssa. (Avuttomana.) Ja tuota pitää tästä puoleen alituisesti kuunnella. Eikö nyt pitäjässä muita paikkoja ollut kuin tämä meidän mäki! (Suuttuen.) Kyllä minä arvaan, kenen puuhaa se on. Sinusta tehdään nyt lopultakin pappi... ANTTONI Älä sinä siinä. EULAALIA Mutta tämä on estettävä. Mene sinä sinne ja sano että ei. ANTTONI En suinkaan minä voi estää ihmisiä omalla maallaan tekemästä mitä tahtovat. EULAALIA Alitalon maalla — voit kyllä. Se tulee se... emäntä elikkä Hanna elikkä... ANTTONI Suu kiinni! EULAALIA Suu kiinni — vai niin! Vai se on se Alitalon Hanna aina vain niin pyhä, ettei saa nimeäkään mainita. ANTTONI lyö nyrkin kaivonkanteen ja nousee. Suu kiinni! (Äänettömyys. Varustautuu lähtemään.) Mennään sitten perunamaalle. EULAALIA Jokos tuli kiire perunamaalle! (Metsänheimo on sisarusten huomaamatta noussut. Ottaa takkinsa. Eulaalia kerää kuivat vaatteet nuoralta.) METSÄNHEIMO itsekseen hymähdellen Rauhallinen makuupaikka. (Seisoo aitaan nojaten ja tekee johtopäätöksiä.) Ylitalon Eulaalia... Antton... Hanna... ja mikä se nyt olikaan se...? Hyvästi vain! (Lähtee vasemmalle.) EULAALIA Mennään vain, vaikka olisikin kuultu yhtä toista. ANTTONI Ja mitäs sinä olisit kuullut? EULAALIA Olenko minä ehkä... lammas tai... kyyhkynen, etten ymmärtäisi ihmisten puhetta. ANTTONI Et ole edes kaukaa sukuakaan kyyhkyselle. Puhu nopeasti mitä olet kuullut! EULAALIA Enkä puhu. ANTTONI Saan minä ne kumminkin tietää. Kuuluu taasen: rakkauden tähden vaan. EULAALIA Mene hyvä Anttoni estämään se peruskiven laskeminen. Muuten ei tässä tule päivän lepoa. ANTTONI Puhu sitten mitä tiedät. EULAALIA No sitä vain, että se Alitalon emäntä elikkä Hanna elikkä... ANTTONI keskeyttäen Mitä hänestä? EULAALIA Oletpas sinä kuin kiiliäinen. No se on ollut kipeänä se emäntä elikkä Hanna elikkä... ANTTONI keskeyttäen Pahasti? EULAALIA Pahasti. (Äänettömyys.) ANTTONI Lähde perunamaalle. Mitä siinä viivyttelet. EULAALIA Minä! Entä sinä? ANTTONI Se on minun asiani. EULAALIA No kaikkia tässä! Vai enkö minä ole kolmattakymmentä ajastaikaa pessyt sinun nokisia paitojasi... Ja näin sinä minut palkitset. ANTTONI Kyllä minä menen naimisiin, jos niiksi tulee... EULAALIA pelästyen Sen Alitalon emännän elikkä Hannan kanssa... (Vahingoniloisena.) Mutta älä luulekaan että se enää on niin pulska kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tämä viime tauti on sen ränstyttänyt. Ja kuolemataan pelkää kai, kun omaisuuttaankin jakelee. Ottotyttärelleen, sille Sallille elikkä... ANTTONI keskeyttäen Mene siitä perunamaalle... EULAALIA Perunamaalle ja perunamaalle... ANTTONI En suinkaan minä voi olla kahdessa paikassa yhtaikaa. Itse tahdoit peruskivijuhlilla... EULAALIA Oli se onneton paikka että jouduttiin niin likelle Alitalon maita. Muistatkos mitä minä sanoin, kun meille piti lohkaistaman palsta Ylitalosta, että... (Huomaa äkkiä rautaristikolla varustetun kaivonsuun, purskahtaa nauruun.) No, nyt kelpaa kansanopistolaisten noutaa vettä sepän kaivosta. Ei lähde, vaikka itse Alitalon emäntä... elikkä Hanna... ANTTONI häijysti, keskeyttäen Elikkä Sööterlunti... EULAALIA vaikenee hetken hämillään ja kiukustuneena. Sööterlunti, Sööterlunti. Sööterlunti saa kyllä tulla. Minä en olekaan niin hullu kuin sinä, joka et voi kuulla Alitalon Hannan nimeä mainittavan... ANTTONI Oletkos hiljaa! EULAALIA Mitäs minä sanoin! Et voi kuulla Alitalon Hannan... ANTTONI vimmoissaan Menetkös! (Kuuluu tytönääniä vasemmalta, Eulaalia lähtee lastut kainalossa oikealle. Elli ja Ihanelma tulevat, edellisellä kädessä ämpäri, jälkimmäisellä vesikarahvi. Kun he näkevät Anttonin, säikähtävät he hiukan ja niiata nytkäyttävät.) IHANELMA rohkaisten itsensä Anteeksi. Me pyytäisimme vähän vettä. ANTTONI Tässä on kaivo. IHANELMA kuiskaten Ellille Katsos nyt. Ja kaikki kun pelottelivat, että hän on niin hirveä. ELLI Kyllä hän aina on ollut tavallisen hirveä... (Nousevat kaivonkannelle. Hämmästyvät rautaristikkoja. Käyvät tempomaan niitä. Anttoni naureskelee itsekseen.) IHANELMA Hyvä seppä... ELLI kuiskaten Mitä minä sanoin... IHANELMA ... nämä eivät lähde irti. ELLI Jos olisitte hyvä ja... IHANELMA Älkää menkö pois, hyvä herra seppä... Anttoni, joka on ollut lähtemäisillään, kääntyy tuimasti ympäri. ANTTONI »Herra seppä...» No, neiti kesävieras, mikä hätänä? IHANELMA Kuinka te voitte olla noin häijy? ELLI Meillä on tässä juhlat. Me laskemme kansanopiston peruskiveä... ANTTONI Vai niin, vai niin. ELLI Alitalon emäntä on kutsuttu kunniavieraaksi ja me tarvitsemme vettä kahviin. ANTTONI No, minkätähden siellä pitää olla... yhden paremmin kuin toisen? IHANELMA Ettekö te tiedä että neiti Alitalo on lahjoittanut kymmenen tuhatta... ANTTONI vahingoniloisena No kyllä sitten ansaitsee kahvit. Juottakaa, juottakaa! (Nauraa ilkeästi, ottaa työkalunsa ja lähtee oikealle.) Tytöt jäävät sanattomina katsomaan hänen jälkeensä. IHANELMA polkee jalkaa maahan. Kuinka hän on häijy! ELLI Mitä me nyt teemme? (Nauravat.) IHANELMA Poikien täytyy hankkia vettä. ELLI Ja minä kun kerran leikillä ajattelin, että otan Ylitalon Anttonin, että tulen rikkaaksi. IHANELMA Olisi intresanttia kesyttää hänet... ELLI kuiskaa Kylässä on vain yksi, joka kykenee kesyttämään hänet... IHANELMA uteliaana Kuka? ELLI Äiti kertoi että... (Metsänheimon ja Sööterluntin äänet vasemmalta. Tytöt nokenevat puiden taitse vasemmalle. Sööterluntilla on kädessä pitkä pajunoksa.) SÖÖTERLUNTI Kyllä se vaan paju tietää, missä vesisuoni käy. Katsokaas nyt, arkkitehtööri, kuinka sille tulee kiire maata kohti. Se on minun katsomani tämäkin kaivo eikä kaivo enää siitä parane. Minä olen katsonut... tämä on nyt... tämä on nyt sadas ja kahdeskymmenes kolmas tämä kansanopiston kaivo, jos minä saan sen katsoa. METSÄNHEIMO Ne on niitä vanhanajan keinoja ne pajut ja sensellaiset. Minä luulen, että teemme putkikaivon. Se on kaikin puolin parempi. Tällaisenakin kuivana kesänä... SÖÖTERLUNTI Arkkitehtööri saa uskoa, että jos minä sen kaivan, niin pysyy vesi... METSÄNHEIMO Saamme sitten sopia. Mutta minä suoraan sanoen en luule... että meille tulee kauppoja... SÖÖTERLUNTI Paraneekos nyt kaivo tästä? METSÄNHEIMO katsoo häneen pitkään. Kuulkaas... mikäs teidän nimenne taas olikaan? SÖÖTERLUNTI Sööterluntiksihan minua sanotaan. METSÄNHEIMO Niin oikein... Söderlund. Kuulkaas, vieläkö tämä Anttoni on naimaton? SÖÖTERLUNTI Naimaton, mitäs muuta. Sisar sillä huushollia hoitaa. (Kainostellen.) Se Eulaalia. (Äänettömyys.) METSÄNHEIMO Pidättekös te vielä siitä Eulaaliasta? SÖÖTERLUNTI No voi tuota arkkitehtööriä... kuinka se on leikkisä... Vallan katselee ihmisen läpi... METSÄNHEIMO No, pitääkös se Eulaalia vielä teistä? SÖÖTERLUNTI Mitäs se minusta, köyhästä. Ei toki... Enkä minä koskaan ole uskaltanut sitä ajatella... Ettehän tekään, arkkitehtööri... yrittäisi kuninkaan tytärtä, vaikka hän olisikin mieleisenne. METSÄNHEIMO Yrittäisin tietenkin. Ja ottaisin hänet kanssa. Enkä minä miettisikään kahtakymmentä vuotta. SÖÖTERLUNTI Mistäs se arkkitehtööri kaikki asiat tietää? METSÄNHEIMO Tiedänpähän vain. Ne viettävät hauskoja päiviä tuolla yhdessä, Ylitalon Anttoni ja Eulaalia. SÖÖTERLUNTI Eivätpä ne taida niin hauskojakaan... Ja kyllähän minulla jo on mökki ja hevonen... ja lehmäkin ruokolla. (Äänettömyys.) METSÄNHEIMO Menkää hakemaan Eulaalia tänne, niin tutkitaan vähän sen sydäntä. SÖÖTERLUNTI Se voi suuttua. METSÄNHEIMO Lepytetään. SÖÖTERLUNTI Mutta ei se Anttonikaan tästä hyvää pidä. METSÄNHEIMO Eikös se Alitalon Hannakin vielä ole naimaton? SÖÖTERLUNTI Arkkitehtööri kaivelee kaikki ne vanhat asiat. METSÄNHEIMO Tulivat mieleen, kun kuuntelin Anttonin ja Eulaalian keskusteluja. SÖÖTERLUNTI katselee pitkään. Mutta ettehän te vain ole se Kuuperin Kustaa, joka ennen palveli Ylitalossa? METSÄNHEIMO Sama, sama mies. Kuuperin Kustaa, nyttemmin Kustaa Metsänheimo. SÖÖTERLUNTI Voi nyt kuitenkin...! Mutta hyvinpä teidän on käynyt. METSÄNHEIMO Mitäs niist' maallisist'. Mutta miksei Sööterlunti ottanut Eulaaliaa, vaan antaa tytön aivan loppuun kuihtua? SÖÖTERLUNTI Ei ole tullut puhuttua. Ja mitäs minä, köyhä... METSÄNHEIMO Nyt täytyy pitää kiirettä. Ja kiire on jo Anttonilla ja Hannallakin. SÖÖTERLUNTI Ei, ei... ne on jo niin vanhoja asioita... (Sööterlunti jää mietteisiinsä, paju kädessä. Kalle ja Antti tulevat nopeasti, ämpäri kädessä, vasemmalta.) KALLE Kun sanoivat, että kaivo on taottu lukkoon! ANTTI Onpa se ihme ja kumma, jollei vettä saa! (Nousevat kaivonkannelle. Tempovat ristikkoa.) KALLE Onko tämä nyt järkimiehen työtä? ANTTI Mikä meidän hyvän seppämme pään on sekoittanut? METSÄNHEIMO Antakaas kun minä katson. (Nauraa.) Nämähän ovat kuin kellotapulin kannattimia. Odottakaas... Eikös nuo ruuvit nousisi kirveenterällä... ANTTI Minulla on hyvä puukko. KALLE Ei ne puukolla... METSÄNHEIMO kopeloi taskujaan. Kun ei nyt pidä olla matkassa työkaluja. No, Söderlund... mars matkaan. Ja tuokaa samalla hyvä kirves. SÖÖTERLUNTI Mutta... METSÄNHEIMO hyppää alas kaivonkannelta, menee Sööterluntin luo. Mitä mutta? Näettehän, ettei kunniavieraalle saada kahvia... (Kuiskaa.) Ja Eulaalia...! SÖÖTERLUNTI Kylläpä se arkkitehtööri on leikkisä... METSÄNHEIMO työntää hänet menemään Ja Anttoni tulkoon samalla! Mars matkaan! (Sööterlunti menee oikealle.) ANTTI Ei muuta kuin lyödään koko arkku läjään... KALLE Älä toki. Suututamme sepän. (Anttoni tulee tuimana aidan yli.) ANTTONI Mi-mi-mitä tämä merkitsee? Mitä te minun kaivostani? METSÄNHEIMO Vettä. Kaikki kylän kaivot ovat kuivillaan. ANTTONI Onko se minun syyni? Minä en tahdo olla missään tekemisissä sen... sen kansanopiston kanssa, jota tähän hommataan. Minun puolestani saavat hommamiehet mielellään kuolla janoon. (Antti ja Kalle kiiruhtavat pois.) METSÄNHEIMO hetken äänettömyyden jälkeen painostaen joka sanaa Te olette vielä ensimmäinen oppilas siinä opistossa. ANTTONI hämmästyneenä vieraan röyhkeydestä Se on valhe! METSÄNHEIMO Koko opisto rakennetaan tähän teidän tähtenne. ANTTONI Mitäs te... kukas te... Menkää opistoonne ja antakaa minun olla rauhassa. Minä en tarvitse sohvatyynyjä enkä kirjoituspöytämattoja... ja mitä ne kansanopistolaiset muusta tietävät. (Lyhyt äänettömyys.) METSÄNHEIMO Kuules, Anttoni, sinä olit niin hyväpäinen, että sinusta olisi tullut vaikka piispa. ANTTONI Koska me on sinä-kannut juotu? METSÄNHEIMO Rippikoulussa, etkös nyt muista...? (Anttoni katsoo Metsänheimoon pitkään, tuntee hänet, mutta ei sano mitään, kääntyy vain äreästi poispäin. Elli ja Ihanelma tulevat hengästyneinä vasemmalta.) ELLI Eikö sitä vettä nyt voisi saada? IHANELMA Pitää saada. (Kiukkuisesti.) Te olette... te olette sydämetön mies. ANTTONI Kas... kas... kas... ELLI Isä käski sanoa, että jos... tämän kerran. Kaivoa ruvetaan jo huomenna kaivamaan opiston alueelle ja meidän kaivoa syvennetään... Alitalon emäntä on jo tullut... ANTTONI Ei lähde yhtä tippaa. Menkää tiehenne. IHANELMA Tämä on hävytöntä. (Alli tulee juosten vasemmalta.) ALLI Joko tulee vettä? Kun kirkonkylästä juuri telefonoitiin, että sieltä tullaan oikein joukolla. Pappilan nuoret ja tohtorin väet kesävieraineen. (Tytöt käyvät iloisen levottomiksi. Supattavat.) ELLI Kirkonkyläläiset kun aina ovat niin olevinaan. Nyt ne oikein saavat nauraa metsäkyläläisiä. ALLI Tohtorinnaa minä niin pelkään. IHANELMA Hyvä, rakas seppä, tämän kerran... ANTTONI peloitellen, julmalla äänellä No, te harakat, minä menen pajaan ja taon häkin, oikein aika häkin ja pistän teidät kaikki sinne... (Tytöt peräytyvät pelästyneinä, mutta tulevat taas lähemmäksi.) ELLI Huomenna, huomenna, kun vain tänään annatte vettä! METSÄNHEIMO Minä tiedän yhden, joka saa vettä Ylitalon Anttonin kaivosta. TYTÖT Kuka, kuka se on? ANTTONI Ja kuka se olisi? (Äänettömyys.) METSÄNHEIMO Sanonko? TYTÖT Sanokaa, sanokaa... METSÄNHEIMO Anttonille Sanonko? ANTTONI epävarmana Sanokaa vain mitä tahdotte. (Suuttuneena.) Mutta on se ihme ja kumma, ettei ihminen saa rauhaa. Kruununmiehiäkö tässä pitää olla, ennenkuin pihamaa tyhjenee? IHANELMA Me menemme. Mutta me tulemme takaisin ja — kostamme. ELLI ja ALLI Niin, me kostamme... (Menevät.) ANTTONI nauraa Sytytätte kai pajani tuleen vai mitä?... (Metsänheimolle.) Menkää tekin yhtä matkaa siitä suutanne soittamasta. METSÄNHEIMO Ei, Anttoni. Minä olen tullut panemaan kuntoon sinun sydämesi asioita. ANTTONI Kukas sen on sanonut, että ne ovat epäkunnossa...? METSÄNHEIMO Onkos se nyt viisaiden ihmisten puuhaa, että kiusaatte itseänne kaksikymmentä ajastaikaa. Olitte melkein sulhanen ja morsian jo silloin, kun minä renkipoikana palvelin Ylitalossa. Ja nyt kidutte kukin haarallanne. Varmaan te Eulaalian kanssa kerran revitte silmät toistenne päästä, jollei tästä tule loppua. Minä toimitan Hannan tänne kaivolle, mutta puhukin sitten kaikki. ANTTONI joka pitkin matkaa on keskeyttänyt sanalla »mutta», tai raappinut korvallistaan. Ei, ei, ei... en minä... minä menen pois... METSÄNHEIMO No, Eulaalian kanssako aiot ikäsi elää? ANTTONI En... en. METSÄNHEIMO Hän menee sitäpaitsi naimisiin Sööterluntin kanssa. ANTTONI Menköön. Mutta en minä. En ole nähnyt... häntä... kahteenkymmeneen vuoteen... Älä tuo häntä tänne. METSÄNHEIMO Tuon kuin tuonkin. Mutta sinulla pitää olla toiset vaatteet. Mene nopeasti muuttamaan. Ja katso sitten, että puhut kaikki. ANTTONI Puhu sinä. METSÄNHEIMO Etkö sinä nyt, iso mies, itse osaa puhua! No, minä autan. Kun vain ensin puet yllesi kosimapuvun. ANTTONI No, sinä autat. (Menee oikealle.) METSÄNHEIMO naureskellen itsekseen, istuutuu kaivonkannelle ja laulaa: Rakkauden tähden vaan. Fralialilaa ja fralialilaa ja rakkauden tähden vaan. (Elli, Ihanelma ja Alli tulevat.) ELLI Kahvi on valmista! ALLI Vettä saatiin lopultakin. METSÄNHEIMO No, mistä? ELLI Pojat olivat hakeneet oikein hevosella. IHANELMA Me olemme tulleet tänne kostamaan. Me aiomme laulaa tässä kaivonkannella koko yön. (Istuutuu kaivonkannelle.) ELLI ja ALLI Koko yön. Ettei seppä saa nukkua. METSÄNHEIMO Suurenmoinen kosto. Saanko minäkin olla mukana? ALLI Mutta eikö teitä tarvita juhlilla? Neiti Alitalo jo kysyi teitä. METSÄNHEIMO merkitsevästi Minulla on nyt tärkeämpiä tehtäviä. (Istuvat kaivonkannelle ja laulavat. Äkkiä Metsänheimo hypähtää pystyyn ja keskeyttää.) METSÄNHEIMO Tässä voi tapahtua jotakin hauskaa. IHANELMA Jos...? ELLI ja ALLI Jos...? METSÄNHEIMO salaperäisesti Jos neiti Alitalo saadaan tänne. IHANELMA Neiti Alitalo... se lahjoittaja? Hän on niin vakavan ja surullisen näköinen... METSÄNHEIMO Juuri siksi on hauskaa, jos hänet saadaan nauramaan. (Tytöt nauravat.) IHANELMA hypähtäen päättäväisesti pystyyn. Hänen pitää tulla ja hänen pitää nauraa. ELLI Pitäjän jäykin tyttö — ei hän niinkään tule eikä hän niinkään naura. IHANELMA Jos minä tahdon! METSÄNHEIMO Sanokaa... sanokaa, että täällä on mainio kaivo, jota minä rakennusmestarina tahtoisin näyttää. (Tytöt ovat lähtemäisillään.) Älkää kaikki menkö! Kuka jää minun kanssani... kostamaan sepälle! (Elli palaa nauraen.) ELLI No, vaikka minä! METSÄNHEIMO Mainiota! (Asettuu kaivonkannelle. Hetken perästä tulee siihen Ellikin, istuutuu selin häneen.) Millä laululla me nyt kostaisimme? ELLI En minä vain tiedä. (Äänettömyys.) METSÄNHEIMO alkaa tutun laulun, Elli yhtyy siihen pian Meinasin, meinasin, meinasin olla, meinasin olla _yksin_. Katselin taivaan tähtiä ja nekin oli _kaksin_. Meinasin, meinasin, meinasin olla, meinasin olla _yksin_. Katselin aidan seipäitä ja nekin oli _kaksin_. (Äänettömyys.) METSÄNHEIMO Kauanko teistä miehen pitää miettiä, ennenkuin uskaltaa kosia? (Lyhyt äänettömyys.) ELLI Niin kauan... että on sydämestään varma... METSÄNHEIMO No, kauankohan se ottaa? ELLI Kaksikymmentä vuotta... Ainakin täällä meidän paikkakunnalla. METSÄNHEIMO yrittäen lähetä Elliä. Tai kaksikymmentä minuuttia. ELLI Se on liian vähän. METSÄNHEIMO St! Piiloon! (Juoksevat piiloon. Eulaalia ja Sööterlunti tulevat.) SÖÖTERLUNTI Tänne se käski tulla, arkkitehtööri. EULAALIA Olenko minä mikä sen käskettävä. (Vaikenevat saamattomina, toinen toisessa, toinen toisessa päässä näyttämöä.) SÖÖTERLUNTI lauhasti ja tunteellisesti, pajunoksa kädessä Tällaisia vesisuonia ei ole missään. EULAALIA Sööterlunti saisi naida sen pajun. (Nauraa hihittää esiliinaansa.) (Äänettömyys.) SÖÖTERLUNTI Jaa tämän pajun? EULAALIA Niin, siinä olisi Sööterluntille ihan kylläksi muijaa. SÖÖTERLUNTI Tekee pilkkaa. (Äänettömyyden jälkeen, rakastuneena.) Muistaako Eulaalia mitä minä sanoin, kun kaivoin tätä kaivoa... Kaksikymmentä vuotta sitten...? EULAALIA heltymystään salaten Mitäs joutavista muistelisi! SÖÖTERLUNTI Että minä tulen... kun minulla on... mökki ja hevonen ja lehmä... EULAALIA itkun ja naurun välillä Nai nyt vaan sen pajun... METSÄNHEIMO astuu vakavana esiin. Iltaa... Anteeksi — olisin vain puhunut Sööterluntille niistä urakoista. Että tottahan te sitten kaivatte sen opiston kaivon — ja yhtä hyvän kuin tämä tässä... SÖÖTERLUNTI hämmästyneenä Kyllä vallan, jos arkkitehtööri... METSÄNHEIMO Ja ehkä otatte tukinajotyötäkin, kun teillä on hevonen. Ja hyvä kuuluu olevankin. SÖÖTERLUNTI hyvillään Se on vielä niin nuori, mutta kyllä siitä hyvä pitäisi tulla. EULAALIA tiuskaten Mitä tuollainen mies tukinajossa ja mitä se hevosella...? ELLI juoksee esiin. Niin kyllä, älkää rakennusmestari ottako sitä miestä työhön. Näettehän sen kaivot... kaikki ne on kuivillaan. SÖÖTERLUNTI avuttomana Mutta... EULAALIA käyden Ellin ranteeseen ja vetäen hänet etualalle. Mustasukkaisena. Mitäs se Sööterlunti teihin kuuluu? SÖÖTERLUNTI hätääntyneenä Kyllä virpi tietää vesisuonet, mutta näillä mailla ei ole vesisuonia... ELLI Virpi ei tiedä mitään. Nykyaikana katsotaan kaivoja aivan toisella tavalla... EULAALIA Nykyaikana katsotaan... Mitä te tästä Sööterluntista tahdotte? ELLI veitikkamaisuuttaan peitellen lähestyy Sööterluntia ja yrittää ottaa häntä käsipuolesta. Sööterlunti pakenee. Minä... minä... olen ajatellut... jos hän ottaisi minut... sinne mökkiinsä... EULAALIA Vai niin, vai on sillä Sööterluntilla morsian... ja kehtaat... SÖÖTERLUNTI rukoillen Eulaalia... ei saa suuttua... Se puhuu leikkiä tai mitä puhunee... Eulaaliaa minä olen katsellut viisikolmatta vuotta... Vaikkei ole tullut puhutuksi. Tahtooko Eulaalia...? EULAALIA raivoissaan Ota sinä vain tuo harakka... (Menee oikealle.) SÖÖTERLUNTI Eulaalia... (Menee, kädet ojennettuina, Eulaalian perässä. Elli ja Metsänheimo nauravat.) METSÄNHEIMO Sinä olet viisas tyttö, Elli. ELLI Ja sinä... aika hauska poika. METSÄNHEIMO Kuule Elli... (Salli tulee vasemmalta. Niiaa hyvin opetetusti ja pikkuvanhasti.) SALLI Onkohan rakennusmestari Metsänheimo täällä? METSÄNHEIMO On. Tässä. SALLI Täti käski sanoa... neiti Alitalo käski sanoa, ettei hän voi tulla. Rakennusmestari tekee hyvin ja tulee. METSÄNHEIMO Vai niin, tyttöseni. Mutta katsos, kun neiti Alitalon pitäisi saada nähdä tämä kaivo, juuri tämä mainio kaivo. SALLI Jaa kaivo? METSÄNHEIMO Niin, kaivoa ei voi siirtää, vaikka minä mielelläni tulisinkin. (Äänettömyys.) SALLI Mutta täti ei tahdo seurustella sepän kanssa. METSÄNHEIMO Miksei? SALLI Sitä en minä tiedä. (Hetken perästä.) Seppä on kai ollut tädille paha. METSÄNHEIMO Voi olla, voi olla. Seppä on hyvinkin voinut olla tädille paha... Tai... täti sepälle. SALLI Täti ei ole paha kenellekään. METSÄNHEIMO Niissä asioissa ei koskaan voi tietää kuka on paha, kuka hyvä. Kyllä se todella olisi hyvä, kun neiti Alitalo voisi tulla... katsomaan tätä kaivoa. SALLI Minä sanon tädille. (Lähtee.) METSÄNHEIMO No nyt saadaan Hanna tänne, mutta missä se Anttoni viipyy? Nyt niiden täytyy saada toisensa... ELLI Te olette oikein tullut tänne panemaan... asioita kuntoon. METSÄNHEIMO rakastuneesti Kyllä minä otan palkkani. (Elli painaa veitikkana päänsä alas ja juoksee, Anttonin nähdessään, vasemmalle. Anttoni tulee pyhäpuvussaan, hyvin juhlallisena.) METSÄNHEIMO kääntää häntä joka kulmalle, käskevästi Hyvä on. Odota nyt tässä. ANTTONI Mihin sinä menet? METSÄNHEIMO Hakemaan tyttöä tietysti. Et saa liikkua tästä. ANTTONI Älä jätä minua... METSÄNHEIMO painaa hänet kaivonkannelle istumaan. Muista ettet jänistä. (Metsänheimo lähtee vasemmalle. Anttoni jää yksin, koettelee sykkivää sydäntään, harjailee käsillään vaatteitaan, yskii, voihkii.) ANTTONI itsekseen En minä sentään. Vanhoilla päivilläni... Mitä hullua... (Nousee kiivaasti, yrittää paeta oikealle. Hanna tulee, pysähtyy hämillään. Anttoni jää seisomaan selin Hannaan. Heidän vuorosanansa lausutaan lyhyen äänettömyyden jälkeen.) HANNA Iltaa... ANTTONI Iltaa. HANNA Minua käskettiin tänne katsomaan kaivoa. ANTTONI kuin unessa En minä ole käskenyt... HANNA taistellen mielenliikutustaan vastaan Joku toinen sitten... ANTTONI kuin kaiku Joku toinen sitten... (Äänettömyys.) HANNA Ei minulle sitten ollutkaan kenelläkään asiaa? ANTTONI Ei... HANNA Minä menen sitten. (Kääntyy lähtemään. Taistelee itkuaan vastaan.) ANTTONI voimanponnistuksella, kääntyy Hannaan päin. Mitä piti ruveta laittamaan tänne opistoa? HANNA Oliko se paha? ANTTONI Minä en kärsi sellaista! HANNA Sitä minä en voinut aavistaa. ANTTONI Se piti tehtämän tänne minun kiusakseni...? HANNA kääntyy Anttonia kohti, valoisasti Sinun iloksesi — miksen sitä tunnustaisi! Sinua minä ajattelin ja sinun suurta opinhaluasi ennen muinoin. Ja minä tahdoin, että opisto olisi seuranasi pitkinä talvina. ANTTONI En minä mitään seuraa kaipaa. Viekää vain kirkonkylään omaksi seuraksenne... (Hanna purskahtaa itkuun ja kääntyy menemään. Suurella voimanponnistuksella kokoaa Anttoni itsensä.) ANTTONI Hanna!... Hanna, Hanna! Anttoni rientää Hannan jälkeen, tarttuu hänen käteensä ja tuo hänet näyttämölle. Hanna vaipuu hiljaa itkien kaivon kannelle. Anttoni kulkee hetkisen kuin unessa. Hannan astuessa näyttämölle on juhlapaikalta aivan hiljaa ja sanojen kuulumatta alkanut soida laulu: »Koko päivän odotin hukkaan.» Hannan ja Anttonin äänettömän kohtauksen aikana soi laulu täyteläisenä loppuun. Viime värssyn aikana asettuu Anttoni Hannan viereen ja ottaa hänen kätensä. Viime säkeiden soidessa tulevat Metsänheimo ja Elli kihlautuneina aidan taakse näyttämön taka-alalle, säteilevän onnellisina. Kun he huomaavat Anttonin ja Hannan, tekevät he iloisia merkkejä toisilleen. Laulun loputtua huutaa Metsänheimo juhlapaikalle päin: METSÄNHEIMO Hoi, hoi tänne! Hoi, hoi tänne! ANTTONI Hannalle joka on hypähtänyt ylös: Ei, ei enää koskaan. Nyt pidän kiinni sepän kourilla. METSÄNHEIMO Tulkaa katsomaan eikö sepän kaivosta jo heltiä vettä! ANTTONI iloisena nousten ja käyden purkamaan äskeistä työtään. Tulkaa, tulkaa. (Hänen käsissään irtaantuvat ristikot helpolla, Hanna katselee hymyillen vieressä. Tyttöjä ja poikia kokoontuu vasemmalta.) IHANELMA Joko vihdoinkin? ALLI Mitä täällä on tapahtunut? METSÄNHEIMO Kihlajaisia, kihlajaisia! SALLI juosten Hannan luo. Täti, onko seppä tehnyt pahaa tädille? Miksi täti on itkenyt? (Hanna sulkee hymyillen Sallin syliinsä.) METSÄNHEIMO Kihlajaisia, kihlajaisia ja häitä! No, kaikki kihlatut esiin, näyttämään itseänne! Anttoni ja Hanna kaivonkannelle. No, ei yhtään vastaansanomisia... Kaikkien täytyy saada nähdä miltä näyttävät ihmiset, jotka ovat kaksikymmentä vuotta uskollisesti rakastaneet toisiaan. (Iloista hämmästystä kansanjoukossa. Huudahduksia. Hanna ja Anttoni pakotetaan nousemaan kaivonkannelle.) SALLI Täti... ette saa... Paha seppä! (Naurua.) METSÄNHEIMO Entä ne muut kihlatut! No esiin, esiin! Pian, pian — jo sitä nyt on vitkasteltukin. TYTTÖJÄ ja POIKIA Kutka... kutka... onko muitakin kihlattuja? (Sööterlunti, kukka rinnassa, ja Eulaalia vanhanaikaisessa mustassa puvussa astuvat esiin. Äänekästä iloisuutta ja huudahduksia joukossa. Asettuvat hämillään ja hyvillään Hannan ja Anttonin rinnalle.) METSÄNHEIMO Tällä paikkakunnalla rakastetaan uskollisesti! (Huudahduksia kansanjoukosta: »rakastetaan kyllä... Ei vanha rakkaus ruostu... Eläköön!» Metsänheimo ottaa Elliä kädestä, tuo hänet etualalle ja kumartaa hattua nostaen yleisölle.) Sanokaa nyt, hyvät ystävät ja kylänmiehet, eikö joskus ole hyötyäkin siitä, että kylän kaivot kuivuvat? (Vilkkaita hyväksymishuutoja. Laulunjohtaja on antanut köörille äänen ja kaikki yhtyvät reippaasti laulamaan: »Kun meidän kaivosta vesi loppuu.» Laulun aikana laskee esirippu.)

3233.txt

Maila Talvion 'Kun meidän kaivosta veesi loppuu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3233. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

RAITTIUS-RUNOJA Valikoima raittiusasiaa käsitteleviä runoelmia Tehnyt G. J. Ramstedt Helsingissä, Raittiuden Ystävät, 1894. SISÄLLYS: Tunnethan juopumuksen. Wiinan juonti. Kylvönaika. Jos joku kilvoittelee... (2 Tim. 2:5). Ihminen yksin. Sun lempesi Suomi! Raittiutta yli maamme. Rauhaa rakastamme. Oi nuorukainen. Alkohoolikuningas ja Onni. Juopumuksen kuolonlaakso. Hänen isänsä. Tuhlaaja poika. Tunnethan juopumuksen. Tunnethan varmaan, veli, juopumuksen, — niin, kenellenpä outoa se lie, — mi tuhannet vei teille kadotuksen ja uudet tuhannet vain vielä vie, lapsuuden uskosta mi vieroitellen sydäntä himoilla vaan paadutellen hirmuiseen ikikurjuuteen on tie. Tunnethan varmaan, veli, juomareita, — ei paikkaa liene, jossa niit' ei ois, — tunnethan juomahinoon langenneita, joidenka onni paennut on pois, joidenka elämä on kirousta, rukous — törkeätä sadatusta, min' raaempaa et missään kuulla vois. Tulithan joskus elossas semmoisen himoinsa vangitseman raukan luo, näit vaimoraukkansakin kivulloisen, vain tuskaa kertoi kasvonpiirteet nuo; poskiltaan vaikka kauniinmoiset ennen, näit kauneen, ilon huolten tieltä menneen, murheita näytti otsan synkkä vuo. Wähänhän kuitenkin sä siellä, veli, korsussa ympärilles silmäs loit, ja köyhyys, puute vastaas irvisteli, elämää onnetonta nähdä voit, ja huonekalut kertoi tappeloista, — vinhasti tuuli vinkui ikkunoista, sä synkän, kolkon muiston sieltä toit. Warmaankin näit sä, veli, lapsijoukon nälkäänsä valitellen itkevän, näit heidän pimeässä jonkun loukon peitteenään ryysyjä vaan käyttävän, ja pelosta näit heidän säikähtyvän, kun kuulivat isänsä lähestyvän, tietenkin taas nyt aivan päissähän. Kapakan ohi olet käynyt varmaan yön pimeässä tahi päivällä, näit siellä juopuneena monen harmaan ja monen nuoren lasin ääressä. Kimakkaa melua sä sieltä kuulit, petojen ehkä räyhinäksi luulit, mut juomar' elämää vain kuulit sä. Isoissa ravintoloissa sa varmaan näit herrain rahojansa tuhlaavan, ja kuulit, kuinka luona lasin armaan he toivat ilmi lankeemustahan, mut perheitänsä, kuten henki häijy, jo perikato ankarana väijyy, on synkkää katon alla valoisan. — — — Mut synkkiin koppiloihin vankiloiden tuo juomahalu uhrit kokoaa, niin päissään murhaajat ja hekin, joiden kirottu, himo varkaaks' pakoittaa, kuin ylhäisetkin, jotka tavaransa biljaardiin, väkijuomiin pantuansa, suurista petoksistaan maksun saa. Sanoppas, veli, minkä vaikutuksen nuo näöt omat tehneet sinussa, nuo näöt siveellisen turmeluksen, jok' uhkaa uhkaamistaan Suomea! Ja vastaa! Hyvään työhön voimas suotko vai ylpeästi silmäs poispäin luotko sanoen: "tuo ei koske minua"? Kirjoita ohjelmaasi raittiutta, totuutta, siveyttä ainiaan! Tosinhan viel' ois juomareita, mutta et sinä ketään saattais siksi vaan. Jos niin sä teet sen hyvän minkä voit sä, jos leiviskäsi mukaan ahkeroit sä, Jumala auttaa sua armossaan. Wiinan juonti. Sä tunnet juomaa kauheaa, mi tuhannet saa hautaan ja tuhannet mi hulluiks saa tai vankiloiden rautaan, vaan jota kansat hurmaantuin kuitenkin jumaloivat ja jota kiittäin hymysuin vain juovat minkä voivat Kun heikko juo, hän voimaa saa, niin että kukin huomaa, ja terve on, ken sairastaa, jos vaan saa tätä juomaa; ken suruun sortuu, suruissaan hän tätä juomaa juopi: se kaikki murheet tenhollaan luotansa aina luopi. Oi katkerata valhetta, jot' uskoo kansa vielä! Näin ihastuen hautaansa se syöksyy ilomiellä, näin syntyy sille murheyöt, näin onneaan käy vasten. Mut isäin isäin pahat työt lankeevat päälle lasten. Waan mitäs siitä! Waleita on maassa ylinmäärin ja yhtä vain noin moittia on puolueist', on väärin. Ei maa se muuksi muutukkaan, jos viinat haihtuvatki, jos kaikki kansat kerrassaan jo niistä lakkaa ratki. Ei totta muuksi muutukkaan, puutteita mailmaan jääpi; — vaan juoppoushan tuhoillaan nyt kaikki täydentääpi. — Oi juomatapa onneton, monelle turmeluksen se surkeimman tuonut on, tuo paula kadotuksen! Ei ruumista ja kunniaa se sorra ainoastaan. vaan ikuisenkin sielun saa sotahan Luojaa vastaan. Ei miestä sorra yksin vain', vaan myöskin naista, lasta. Oi paheen paula tehokkain, jo taukoo murhaamasta! Se kurjuutehen hirveimpään voi onnen, rauhan viedä. Suomessa ei lie yksikään, joka ei siitä tiedä. Mut viinatta kun olla voi, niin poistetaan se sitten, mi yksin kadotuksen loi miljoonain ihmisitten! Niin että tehdä pitääkin, en taas mä väittää huoli; itsekkyys vielä löytyykin, jos säälin tuntees kuoli. Kas järkesihän kehoittaa olemaan juomattasi: viinoista ruumis vaivat saa ja tahraat kunniasi. Jos viinain et oo orja vaan, et niitä kaipaa myöskään. Siis ole ilman kokonaan: ei kärsi mainees, työskään, sen sijaan mieles kohoaa ja rahas säästyy silloin! Jos luja päätös vallan saa, et sitä kadu milloin. Kylvönaika. Nyt on juuri, kylvönaika, aika sinun kylvääkses hyveen siemeniä rintaan langenneiden veljies. Wiel on armas päivä, joka tilaisuutta sulle suo. Kylvä! Siemenesi itää, vaikkei aina näykkään tuo. Katso! Maamies, hänpä kylvää luottavana siemenen. Syksy tulee: myrskysateet kyllä tahtoo viedä sen, mutta se vaan niistä juuri pääseekin nyt itämään, kasvamaankin, kunnes kantaa täyteläisen tähkäpään. Talvi seuraa: pakkanenkin koettaa sitä ahdistaa, tahtoo kuolemahan peittää, ikuiseksi kuolettaa, se vaan kasvaa huomaamatta kylmän peitteen allakin. Wihdoin lumen sulattua oras nousee esihin. Sitte armaan kevään varttuu oras pieni, virkeä, kukoistaa — ja viimein nähdään tähkä kaunis, sirkeä. Siunattu on kylvömiehen pieni vaiva kylvössä. Luoja kun sen antaa kasvaa, kukoistaa ja kypsyä. Nyt on sulla kylvönaika. Kylvä siemen hyvehen jonkun langennehen veljen toivottomaan povehen! Auta häntä, tue häntä, neuvo hyveen tielle taas! Kylvä! Luoja kyllä siunaa sunkin kylvötoimintaas! Kylvä, jospa epäiletkin siemenesi itävän, syksyn myrskyin raivotessa elävänä pysyvän! Pelkäät talven kuolettavan kaiken kylvös turhaksi: kylvä! Kylvön Luoja siunaa pienimmänkin kylvösi! Kun näet kurjan, eksynehen, puhu kanssaan, lohduta! Näytä viinain kirousta ja sen tuomaa kurjuutta! Puhu kanssaan Jumalasta, neuvo Wapahtajan luo, joka yhä loppumatta hänellenkin armon suo! Kylvä kylvöajan ollen! Kylvä Luojaan luottaen! Waikk'et kasvavan sen huomaa. Luoja kyllä huomaa sen. Pelto on niin suuren suuri, päivää myöskin vielä on; jos siis kylvät. Luoja siunaa siemenesi elohon. Jos joku kilvoittelee, ei häntä kruunata jollei hän toimellisesti kilvoittele. (2 Tim. 2:5). Jos nyt joku kilvoittelee, kilvoitelkoon toimissaan! Sanoilla jos kerskaelee, siit' ei hyvää ollenkaan. Töistään miestä mainitaan, vaan ei suurista sanoistaan. Jos sä hyvää tekemässä kilvoitella tahtonet, kyllä löytyy elämässä, joita auttaa kykenet. Katso ympärilles vaan! — Työhön sinua vaaditaan. Juomaria onnetonta, vaimoaan ja lapsiaan, niitä näet sa monen monta kaikkialla, ainiaan. Auta, jos sa tahdot sen, jos sa oot tosi-ihminen! Teoillasi voit sa täyttää mitä sydämmessäs on, toimillas sen taidat näyttää, vaikka oisit sanaton. Työtä, tointa vaaditaan, eivät riitä näe sanat vaan. Puhut usein jalon lailla, olet jalo sanoissas, jaloutta sentään vailla onkin koko toimintas. Ei; kas tositoimintaa, — siitä kunnian kruunun saa. Sanot hyvää, oikeutta aina harrastelevas, — tuopa oisi hyvä, mutta näkeekö sen toimistas? Edistätkö todella hyvää, totta ja jaloa? Jos siis joku kilvoittelee, kilvoitelkoon toimissaan! Sanoissaan jos kerskaelee, siit' ei hyvää ollenkaan. Töistään miestä mainitaan, vaan ei suurista sanoistaan. Siveäin ja raittihitten kanssa yhdy toimimaan! Toimistasi, näet sä, sitten sua kyllä mainitaan. Muuten et voi näyttää, et, että totta sa puhelet. Ihminen yksin. Kas kuinka luonto riemuitsee! Sen rinta riemuin raikuilee säveltään sulokasta! Kaikk' ihastuksen ilossaan Luojaansa kiittää onnestaan, maan, taivaan valtiasta. Kun päivä piillen pilviin käy ja muuta ei kuin uhkaa näy, rauhaisna luonto vuottaa. Se tietää: ken nuo pilvet toi; ne jälleen myöskin poistaa voi, iloja kyllin tuottaa. Maan ihmisen jos pahoin käy, jos niin ei onnistuvan näy, kuin ihmisraukka soisi, niin synkkään epätoivohon hän valmis vaipumahan on, kuin kaikki loppu oisi. Ilostuakseen moni juo, vaan iloa ei viina suo — päinvastoin katkeruutta. Se vasta surun lähde on, se vieden teille turmion tuo tuskaa aina uutta. Ei huolet viinaan haihdukkaan, vaan lisättyinä uudestaan yltyvät ylimmilleen. Ken turvaa julmaan juomahan, hän turmion luo varmimman itselleen, omaisilleen. Kirous, kurjuus, kärsimys ja rietas raakuus, ilkeys seuraavat ylinmäärin. Oi, Luojan lahjat viinalla ikuiseen aikaan turmella on kauheaa, on väärin! Ja nähkää! Niin ei luonto tee, sen rinta riemuin raikuilee säveltään sulokasta. Kaikk' ihastuksen ilossaan Luojaansa kiittää onnestaan, maan, taivaan valtiasta. Sun lempesi Suomi! Suloinen Suomi, armas synnyinmaamme! Sun lempes meitä työhön pakoittaa, se intoa luo kaikkeen toimintaamme ja työssä mielemme se nostattaa. Sun lempes liekki meitä sodassamme valaisee tielle varmaan voittohon Se puolustaapi sinilippuamme tuo uudet joukot vimmaan taistelon. On onnestasi vakaumus meillä: vain raittiina sa voit sen saavuttaa, — vaan kansa, joka kulkee viinan teillä, käy onnetonna kohti kuolemaa. Me parhaaksesi taistelemme, maamme ja huolettomain rauhan hylkäämme, me rauhan vasta voiton jälkeen saamme, sen rauhan, jot' ei viina häiritse. Wai voisimmeko huolimattomina katsella kansalaisten lankeevan ja pahantekijöinä, murhaajina noin viinan hirmuvirtaan joutuvan? Saloille Suomen siksi huuto lentää: Jokainen viinaa vastaan nouskohon! Sotamme ehkä kestää, mutta sentää jo ihan varma meillä voitto on. Urhoina uljahasti sotikaamme, niin viina viimein väistyy unholaan ja sinä nouset, sulo Suomenmaamme, raittiina, kuntoisana kunniaan! Raittiutta yli maamme. Räyhäämistä kapakoista, juomareiden kodeista, vankiloiden koppiloista huuto kuuluu surkea. Se se huuto kautta maamme, kautta kalliin isänmaan käskee' pyhää toimintaamme uutterasti jatkaa vaan. Sillä yhä maata ryöstää, juomatapa julmana, turmioon ja tuskaan syöstää ylhäistä kuin alhaista. Maalle vaara hän on suuri, uhkaamassa jokaista — onnemme, elomme juuri sille ompi saaliina. Pois siis epäilys ja pelko! Meitä saada seisomaan kukaan älköön koetelko! Kohti tarkoitusta vaan, joka koiton lailla loistaa uutta päivää luvaten, synkän hirmuyön mi poistaa julmain väkijuomien! Nyt kun maa näin sulokasna edessämme leviää, sen kun lempi voimakasna tunteitamme lämmittää, ken ei päättäis pelkäämättä pyhää sotaa taistella vaivojansa säästämättä armaan maamme puolesta? Kaikki siksi vannokaamme tälle maalle, että me, jatkain suurta toimintaamme, parhaat voimat uhraamme, että konsaan emme maista myrkyttäjää riemujen, väkijuomaa minkäänlaista, tykkänään ne hyljäten! Kaikki lujan lupauksen teemme yhdess' uudestaan. Tuli aina innostuksen rinnoissamme leimutkaan! Wakaa miehuus vaarat torjuu, kestävyys vie voittohon, — vihamiehen malta horjuu, jos main päätös luja on. Raittiutta yli maamme, siveyttä eloisaa, — tätä suurta ohjelmaamme meidän tulee noudattaa. Taisteloista taisteloihin vaikka vielä käykin tie, loistavimpiin voitteloihin kumminkin se vihdoin vie. Rauhaa rakastamme. Ilta nyt on ylen ihanainen, perillensä päivä paistavainen nyt on juuri pääsemäisillään. Rauhan valtaan vaipuu luomakunta, nautiskellen viattoman unta pieni lintu lepää pesässään. Ilta vaipuneena taivahalta vaippans alle liittää loittoisalta maat ja vedet rauhan vallaksi; rauhan enkeli on kuningasna. Luonto totteleepi halukasna, rauhan helmaan vaipuu kernaasti. Tällainen, oi, jospa rauha oisi ihmisrinnoissakin, jospa voisi ihmiset näin rauhaan vaipua! Maailmassa yhä paheet pauhaa, synti häiritsee taivaista rauhaa, jota sydän tahtoo nauttia. Juopumuskin, — sydämmet se saastaa. Luojan suomaa tavaraamme raastaa, puutteita ja suruja vain suo, pyhää tallaa, ryöstää tunnon rauhaa, petoa se pahempana pauhaa, onnen sijaan helvetin se luo. Rauhaa rakastamme ja sentähden rauhansortajaa noin julmaa nähden yhdistymme häntä vastahan. Tosi rauha meille sitte koittaa, jolloin ei voi enää vahingoittaa aseet vihamiehen kavalan. Siihen asti taistelomme riehuu, siksi raittiuden lippu liehuu. Rauha sitte valtaa armaan maan. Mutta meille jollei koitto loista, jollei vielä työmme viinaa poista, siitä emme huole paljonkaan. Sillä kun me teemme minkä voimme, parastamme kun me ahkeroimme, omantunnon rauha palkitsee; silloin aina meill' on tyyni rinta, tyynempi, kuin veden kirkas pinta, joka tuossa hellään välkkyilee... Oi nuorukainen. Oi nuorukainen, rintasi jos hyvää totta sykkii, jos voimaa, uskallustaki sun suonissasi tykkii, vääryyttä astu vastahan, käy pyhään, jaloon sotahan! Surusta silmä moniaan lempeän äidin vettyi, poikansa mieltyi kapakkaan, — ainoa toivo pettyi; äitinsä hellän pyynnöistä ei laisinkaan hän välitä. Ei! — Kasva sinä tueksi, jot' äitis toivoi sulta! Kun kapakkaan sun kutsuvi pettävä "velikulta", niin muista, kuinka usean on lasi vienyt hautahan! Monikin nuori puoliso, joll' äsken toivo loisti, päivänsä surren viettää jo; juopumus riemun poisti. Mies elää poissa päivin öin, kotoaan muistaa tuskin töin. Wain pilkkaajien seurassa hän kapakassa viihtyy, kauhea juomahalunsa hillittömäksi kiihtyy; se onnettoman sokaisee ja hirmutöihin rohkaisee. Oi nuorukainen, etköpä sinäkin meitä auta voittamaan pahaa hirveistä, mi tuhanten on hauta? Eiköhän syty rintaasi nyt halu rientää avuksi? Jaloa, hyvää puoltamaan jo nuoruudessas ryhdy! Kurjuutta, hätää poistamaan sa innokkaasti yhdy! Wääryyttä astu vastahan, käy pyhään, jaloon sotahan! Alkohoolikuningas ja Onni. Alkohoolikuningas kun kävi ihmisien luoksi, näki, kuinka hurmevirta hänen tähtensä vain juoksi, näki, kuinka juomingeissa väkijuomat saaliit kaataa, kuinka vaimon leskeksi ja lapset orvoiksi se saattaa. Ja hän nauroi hyvinmielin. Ylhäisimpäin luoksi astui. Siellä näki, kuinka rouvan silmä kyynelistä kastui, kuinka miehet liköörien, sampanian luona aina hävittävät rahojansa arkkipäivin', sunnuntaina. Kaikki niin siis, kuin hän tahtoi. Silloin tuli Onni vastaan, vaan ei valkohunnun alta riemu loista katsannastaan, surun synkkä leima oli piirtehissä nähtävänä. Onni seisahtui ja lausui — ääni värähtelevänä: "Oi sua, kova Tuonen henki! Miksi minun ulos syöstät? Miksi ilon, ihmisyyden ihmisrinnoista sä ryöstät? Waikka vihaat Luojan kuvaa, taukoo murharetkestäsi! Kerran sinut varmaan murtaa joku voimakkaampi käsi!" Waan hän nauroi hyvinmielin käsiänsä taputellen, Alkohoolikuningas, ja astui pois vain ilkkuellen. Mutta Onnen sulo enkel kohos toivoon, taattolaansa, kertoakseen retkestänsä, ihmismaassa matkaamaansa. Raittiuden enkeli nyt lähti maahan Onnen mukaan. Ja — kas kummaa — Onnen valta kodeissa ei kukistukaan. Kunnes Raittius vain pääsi, sinne tuli Onni kanssa; näin he toivat rauhaa maahan, auttain aina toisiansa. Alkohoolikuningas kun kautta mailman taaskin kulki. Raittius ja Onni silloin, kodin oven sille sulki. Köyhän, rikkaan kodissa he levittävät suojelustaan; ei hän siksi päässyt sisään tuomaan julmaa kiroustaan. Edemmäksi kävi vielä, — sama oli laita siellä. Purren hampaitaan hän huutaa yli mailman hirmumiellä: "Elämpähän sentään vielä! Raittiutta tahdon estää. Kyllä siten Onnen pääsö joka kotiin kauan kestää". Juopumuksen kuolonlaakso. Täydellisin öinen synkkyys vallitsee ylt'ympärillä. Huu! Mi saapuu hirmuääni öisen myrskyn lentimillä? Hirveältä kuuluu melske, itkuhuudot, kosken pauhu. Rintaa täyttää sitä kuullen vavistuttavainen kauhu. Käykäämme nyt katsomahan, minne melske meitä johtaa! Syvä, kauhistuttavainen vuorilaakso meitä kohtaa. Älkäämme vaan mokominkaan laakson reunaan astuelko! Kuinka kauas käydä kestää, siit' ei ole yössä selko. Waan jo — katsos — valo heikko syttyväinen välkkyy tuolla, kuten armas aamukoitto, mustain vuorten tuolla puolla. Jo se sieltä suloisasti yhä kirkkahammin loistaa, vuorirotkon valaiseepi, öisen kauhuleiman poistaa. Jyrkät vuoret rajoittavat laakson kahdenpuolen siellä, kolmannella kuohuu virta, joka kaikki tahtoo niellä. Siinä sekä rannalla on juomarjoukko suuren suuri; sitä sieltä pääsemästä estää krouvein luja muuri. Yhä kuuluu miesten huudot, vaimoraukkain valitukset, pienokaisten kovat itkut, harmaapäitten huokaukset. Kosken pauhun kera kaikki yhtyy soittoon hirmuisimpaan. Mutta — katso — valo välkkyy kirkkahampaan, raittihimpaan! Pelastamaan saapuu joukko, rotkon reunall' on se tuolla. Juopumuksen kovain uhrein ei oo tarvis virtaan kuolla. Toivon enkeli on tuossa, viittaa Wapahtajan luoksi, jonka kallis veri kerran kaikkein pelastukseks juoksi. Pelastuksen saapuessa riemuhuuto loitos lentää, monet sieltä pyrkimähän, useatkin ylös entää. Suuri joukko kiivetessään putoaapi alas taasen, putoo tuohon Tuonen virtaan, mustaan, vinhaan, voimakkaasen. Wirtaan hukkuvien huudot valkenevan ilman täyttää; langenneille urhojoukko tien jo pelastukseen näyttää. Mutta suoraan pääsemästä estää estämistään juuri kapakoiden, ravintolain vankka kiusauksen muuri. Yhä juopumuksen uhrein huuto laakson luota kestää, kun vaan kapakoiden joukko heidät pelastuksest' estää. Pois siis viinat käytännöstä! Kapakat me poistakaamme! Siten vain tuon hirmuhuudon vaikenevan kuulla saamme. Hänen isänsä. "Ah, aina kun viinaa tarjotaan, mun muistuu isäni kohta, sen paljas näkeminenkin vaan mun synkkiin aatoksiin johtaa. Kummastun, miks sitä nautitaan, kun turmioksi se ain' on vaan. Niin selvään kuin jos ois edessäin mä muistan kuin tuli taatto ryysyissään kotihin juovuspäin. — Oli rauhaisa jouluaatto. Kiroili, löi, oli hurjinnaan; näin viinapullon mä taskussaan. Waan voi sitä joulua hirveää, mi odotti kaikkia meitä! — Wuos vuoden jälkehen vierähtää, tää muisto ei vain mua heitä, se mieleen tunkeuu vieläin ain, mua viinaa juomasta varoittain. Uneton mulle on jouluyö, niin hirveä on isän pauhu. Wiel' hetki... loppu on viinan työ: käy suustaan sininen sauhu — Ja äitikös itki nyt päivin öin, — leipäämme työllään sai tuskin töin. Jo pienestä hänen kuoltuaan mä tulin vierasten hoitoon. Oon noussut arvoisaan asemaan ja saanut puutteista voiton. En kaipaa kultaa, en aarteita: voi raitis leipäänsä ansaita. Mut aina kun joku maistaaksein nyt väkijuomia tarjoo, niin on kuin nousisi etehein mun hellän äitini varjo, se kieltää, hellästi varoittaa, mua isäraukkaani muistuttaa. Hän, hänkin ollut on kunnonmies, työntekijäks mitä parhain, mut hänet vieteltiin, kukaties hän viinaan mieltyi jo varhain; vaan sillä saattoi hän turmion itsensä yli ja puolison. Nyt ymmärrättekin, miksi en voi ketään hyväksi luulla, mi tarjoo lasia toisillen kehoittain ystävän suulla, ja miks' en maljoja lainkaan juo, — vaikk' ehkä teistä on arkaa tuo. Mä viinaa inhoan syämmestäin ja pelkään kuin jalopeuraa. Mä tiedän — senhän isästä näin — sen nauttijaa tuho seuraa. Mä päätin, että mä milloinkaan en suostu isäni murhaajaan." Tuhlaaja poika. Kovin pakkanen paukkuvi nurkissa nyt, mitä kylmin joutunee yö. Rikas herra on lepohon heittäynyt, kun mielehen ei ole työ. Tuoss' sohvallansa hän oikoelee. Mitä synkkänä miettinee? Sitä onneako, joka vaivannut on, jalon vaimon mi hautahan vei? Ah, kyllästynyt oli puolisohon! Ei häntä hän siis sure, ei. Hän muistavi ainutta poikaansa, joka eksyvi mailmassa. Tämä poika ol' ennen toivehensa, koki häntä hän kasvattaa; tuo, kelvoton, uskalsi hurjana isän tahtoa vastustaa, ja hän tahtoi noudattaa halujaan, isän nähden tuhmia vaan. Wiha keskellään nyt on auttamaton; isä poikaa ei tuekaan. Ja jo poika se rentuks muuttunut on, on kääntynyt juopumaan. — Niin, nytkin on missä? Mut olkohon vaan! Joko oppivi tottelemaan! Tätä herra nyt miettivi lapsestaan, — savu piipusta tupruelee, — kun kerjurin tuloa ilmoittamaan tuli piikansa huoneeseen: "tosin vaivaisten talo ei ole tää, vaan eikö sais lämmittää". Rikas herra hän suuttuvi, ärjähtää, levon rauha kun häirittiin: "Mitä, outoko yöksi nyt talohan jää? Miten tohdit sä, lurjus, niin? Yönvarkaita en minä auttanekaan. Hän pois heti menköhön vaan!" Sula pelkoko sai hänet suutuksiin? Weri nousevi poskilleen, vaan vaipuvi jälleen muistelmiin alas sievälle sohvalleen. — Raju Pohjonen soi, kuni suuttunut ois! Nyt yöhön käy kerjuri pois... Ulos kun ajoi herra nyt reessään taas somass' suopeliturkissaan, makas kuollut mies hänen tiellään maass' ja jo käytihin katselemaan. Mitä, tunsiko nyt isä poikansa, kun on poski niin kalpeana?

3234.txt

G. J. Ramstedtin 'Raittius-runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3234. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.

A.I.V.-REHUA Kaksinäytöksinen näytelmä Kirj. JUSSI HAUKKA [Urho Karhumäki] Helsingissä, Pellervo-Seura, 1938. HENKILÖT _Heikki Ahola_, maanviljelijä. _Anna_, emäntä. _Irja_, tytär. _Mikko_, poika. _Amalia_, Heikin sisar. _Arvo Koivunen_, maatalousharjoittelija. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Näyttämö: Kodikkaasti sisustettu maalaistalon tupa. Ovi perällä ja vasemmalla seinällä, oikealla avautuva akkuna. Kaksi pöytää, astiahylly, seinäpenkit ja muutamia jakkaratuoleja. Seinähyllyllä ison pöydän takana kirjoja, sanomalehtiä ja radio. Ensimmäinen kohtaus. Heikki, Amalia, Mikko ja Arvo Heikki, noin 45-vuotias, kooltaan pienehkö, paitahihasillaan, lapikkaat jalassa, rassaa ja puhaltelee tukkeutunutta piippuaan. Amalia, veljeänsä vanhempi, liikkeissään ja puheissaan tuiskahteleva, tiukasti palmikoitu saparotukka, lyhyt hame, paljaat säärivarret. Mikko, 12—14-vuotias kujeileva vekkuli, puettu kesäisesti pikkupoikien tapaan, polvihousut puolikashenkseleineen. Arvo, 25-vuotias, solakka ja reipas, kumisaappaissa, ketjupusero yllään. Amalia silittää valkoisia vaatteita sivupöydällä suurella vanhanaikaisella luotiraudalla. Heikki ja Arvo istuvat syrjittäin pöytärahilla radioesitelmää kuunnellen. Mikko istuu keskellä lattiaa lennokkia veistellen. _Esitelmöitsijän ääni radiossa_. Karjanomistajat kaikkialla maassamme! Tahdon vielä kerran sanoa teille tämän tärkeän asian. Varatkaa ensi talveksi lypsykarjallenne riittävästi tuoretta rehua! Mitä enemmän kykenette säilöämään sitä navettaruokintaa varten, sitä parempana säilyy eläintenne terveys ja korkea tuotantokyky. Valkoisena rieskamaitona, keltaisena voirasvana hyvinvoiva karjanne maksaa teille saamastansa tuorerehusta korkeimman hinnan. Viljelkää juurikasveja! Valmistakaa runsaasti tuoretta rehua! Kautta maan kuulukoon ja vaikuttakoon tunnettu tunnussanamme: Entistä enemmän A.I.V.-rehua! Joka talon karjalle koko talveksi tuoretta mehua! _Amalia_ (Huiskauttelee esitelmän kestäessä vihaisesti hameitaan ja hartioitaan, potkaiseekin takakäteen kuin kärpäsiä hälväisten. Tempaisee silitysrautansa takaluukun auki luotia vaihtaakseen. Luoti putoaa kolahtaen lattialle). _Heikki_ (Hätkähtäen penkillään, lausuu r-kirjaimen sorahtaen, muutenkin pehmeästi ääntäen). Herran pojat! Sinähän ryskyt ja räiskähtelet kuin ranaattipommit Matritin sodassa! _Amalia_. Ryskyn minä! (Nostaa tikulla luodin maasta ja kiidättää sen hellanuuniin). Hulluja kohta kaikki ihmiset niin Hispanjassa kuin Kiinassa! Ja Suomenkin maassa! _Heikki_. Suomenkin maassa? Mitä sillä tarkoitat? _Amalia_. Tarkoitan mitä sanoin. Sanoohan sen jo vanhain sanakin: Hulluja ei kylvetä eikä kynnetä... _Heikki_. Koska niitä kasvaa itsestään, ryökäleitä. He, he, hee. _Kuuluttaja radiossa_. Tähän päättyi agronomi Heinämaan esitelmä tuorerehusta. Ohjelmassa seuraa äänilevymusiikkia. _Amalia_. Sitäkö renkutusta tässä nyt vielä tarvittaisiin (miehiin vilkaisten) rehupäivällisten jälkiruoaksi! (Rientää sulkemaan radion). _Heikki_ (Niskaansa raapien). Herran pojat! Minkälainen pörriäinen sinusta on tullut. _Amalia_. Kunpa talossa olisikin jokin pörriäinen, joka pistäisi nahkaasi kerran päivässä. (Potkaisee ohimennessään tarkoituksellisesti miesten istuinrahia ). _Heikki_ (Kerraten). Pörriäinen kerran päivässä? (Arvoon päin kääntyen). Kuuletko, mitä se pirskutti puhuu? _Arvo_ (Naurahdellen). Mahtaneeko aina tottakaan tarkoittaa. _Heikki_. Tarkoittaa se... _Amalia_. Enemmän tarkoittaa kuin sanoo! Pantiinko meillä isävainajan eläessä koskaan parhainta apilapeltoa maakuopissa mätänemään, pantiinko jo? _Heikki_ (Mietteliäästi piipun luulla leukaansa rapsuttaen). Ei pantu. _Amalia_. Ei kertaakaan, sanon minä. _Heikki_. Ei edes odelmasatoa Laurin päivän aikaan. _Amalia_. Laurin päivän aikaan kylvettiin pitkä pelto riihessä puidulla uutisrukiilla. Mitäs nyt tehdään, minä vain kysyn? _Heikki_. Varmavehnää meinataan kylvää ja... _Amalia_ (Sieppaa sanan Heikin suusta). Varmavehnää! Kyllä minun mielestäni rukiinen jumalanvilja olisi monin verroin varmempaa. Ja oljetkin pärsätään ruuvuiksi, ettei sikopahnan kuivikkeeksi kehtaa niitä kantaa. _Heikki_. Pärsätään ruuvuiksi... voi, voi, herran pojat! _Amalia_ (Silittää vihaisesti selin kääntyen, hame heilahtelee, jalka kaapaisee). _Mikko_ (Ryömii hiljaa, mutta nopeasti Amalian taakse ja kiinnittää pitkän päreliuskan kuin hännäksi). _Heikki_ (Huomaa Mikon). Sinäkin siinä, Mikko repolainen. Tuosta ei kunnian kukko laula. _Mikko_ (Ottaa lennokkinsa lattialta ja juoksee ulos). _Amalia_ (Pyörähtää kipakasti ympäri, pärehäntä heilahtelee kahden puolen). Ei laula, joko itsekin alat sen käsittää! Usko sinä kaikki, mitä tuo valehtelee. (Silitysraudallaan huiskuttaen viittaa radioon ). Ja tuokin! (Viittaa Arvoon). _Heikki_ (Väistellen). Älä herran tähden! Jos takaluukku ryykiraudastasi taas avautuu ja tulikuuma luoti pompahtaa vaikka... (Suojelee käsillään vatsansa pohjaa). _Amalia_. Pompahtakoon! Ehkä sitten lopultakin tulisit järkiisi. _Heikki_ (Kummastellen). Minäkö jätkiini? _Amalia_. Kun ei enää sana auta, niin tottahan edes kuuma ryykirauta! (Huiskuttaa ). _Heikki_ (Pompahtaa penkiltä ulommaksi). Ryykirauta! Herran pojat, mikä pirskutti sinusta on tullutkaan! Enpä ihmettelisi enää, vaikka tappaisit minut tuolla rässiraudallasi. _Amalia_. Kuolet tappamatta, ellet tapojasi paranna. Nälkään kuolet, ennenkuin kymmentäkään vuotta on kulunut. _Heikki_. Nälkään? Mitä sillä tarkoitat? _Amalia_. Sitä mitä sanon. Nälkään kuolet, rukiisen leivän puutteeseen kuin rusakka kylmilleen heitetyssä tuvassa. _Heikki_ (Suuttuu vähitellen, alkaen kävellä kiivaasti lattialla). Rukiisen leivän puutteeseen... kuin rusakka tuvassa. Rukiisen leivän puutteeseen ei Aholassa kuole ei isäntä eikä renki niin kauan kuin aurinko paistaa ja pelto vihoittaa. _Amalia_. Mutta kun ei paista eikä vihoita tuommoisella ilveellä. _Heikki_ (Pyörähtää kipakasti ympäri). Millaisella ilveellä, pirskutti! _Amalia_. Että lehmänrehut tärvätään ja ruispeltoihin kylvetään nisua... _Heikki_. Sanoitko tärvätään?... _Amalia_ (Ääntään koroittaen). Sanoin minä. Eikä sitä tarvitse toiseen kertaan sanoa, minkä minä kerran sanon! _Heikki_ (Kovalla äänellä), Älä huuda, en minä kuuro ole. _Amalia_ (Vielä kovemmin). Oletpas! Huudanpas! Haudatkaa minun puolestani lehmien rehut maakuoppiin, viekää koko apilapelto! Miksi ette aja sitä järveen. Silloinhan pääsisitte koko roskasta yksin häpein. _Arvo_ (Naurahtaen). Jos tuorerehua tarkoitatte, niin asiassa on pieni väärinkäsitys... _Amalia_. Suuri väärinkäsitys se on. _Heikki_. Suuri väärinkäsitys, hirmuinen väärinkäsitys... _Amalia_. Suuri kuin Hoorepin vuori. Eikö riitä, että mädätätte Jumalan kasvattamat apilankukat, pitäisikö vielä lehmien mädättää sisuksensa teidän moskanne takia! _Heikki_. Moskanko takia? _Amalia_. Moskan, moskan ja sen myrkkyliemen takia! _Heikki_ (Arvolle). Mahtanee tarkoittaa A.I.V.-liuosta. _Amalia_. Mitä pahaa lehmät ovat tehneet, että niiden talvikaudet pitäisi nieleskellä A.V.C.-liuosta? Kumisaappaissahan tuolla itsekin keikutte, koska parkittu saapasnahkakaan ei kuulu kestävän sitä myrkkyhappoa. Onko lehmän suolenseinämä mielestänne kovempaa ainetta kuin pohjanahaksi parkittu vuotanahka? _Arvo_. Ei ole, eipä tietenkään, mutta... _Amalia_. No niin, ei siinä sen enempää muttia eikä mutkia tarvita. _Heikki_. Älä sinä, Amalia, tirhennä. Kuulithan omin korvin, mitä sanottiin äsken radiossa. _Amalia_. Kuulin, mistä muutoin sen niin hyvin tietäisinkään. Ja olen minä nähnytkin sen omilla silmilläni. En olekaan niin sokea kuin muutamat luulevat. (Heikille). Ja haistoinkin minä viime keväänä tuolla karjapihassa tällä nenälläni. (Tuhahtelee). Hyi, hyi, hyi! _Heikki_ (Arvolle). Pintakerros mätäni, kun erehdyksessä pantiin liian vähän liuosta. _Amalia_. Hoo! Vai tuli herroille erehdys. Siksi kai lehmät ovatkin vielä hengissä. Tänä suvena tietysti olette jo viisaampia ja laskette V—C:tä niin paljon, että koko kasa varmasti mätänee. (Tuiskahtaa ympäri ja menee ulos tikkuhäntä helmoissa keikkuen). _Heikki_ (Piippuaan sytytellen). On siinä muoria kahteenkin rekeen. _Arvo_ (Naurahtaen). Näyttääpä olevan. Isännän täytyy puhua hänelle järkeä. Ei siinä muu auta. _Heikki_. Järkeä! Kuinkas puhut järkeä sellaiselle, jonka pää on järjettömyyttä täynnä, niin täynnä että kaikista reisistä ulos pirisee. _Arvo_ (Naureskellen). Ei kai nyt sentään. _Heikki_. Kuulithan sen itse. Nainen tulee tuommoiseksi karhiaiseksi, milloin jää naimattomaksi. A.I.V.-rehua hän tarvitsisi puoli leiviskää päivässä, sisko parka. _Arvo_. Aikoinaan hän varmaan on ollut kaunis ja reipas nainen. _Heikki_. Oli, pulska oli ja reipas on yhä vieläkin, siinä oikean sanan sanoit. _Arvo_. Kuinka sellainen nainen yksinäiseksi on jäänyt, eikö halunnut ehkä naimisiin? _Heikki_. Halusi niin riivatusti, mutta sen yhden ja ainokaisen kanssa vain. (Raapaisee tulta piippuunsa). Meillä oli täällä kerran maita jakamassa ja linjoja ajamassa semmoinen nuori insi (niistää nenäänsä) nyöri, velikulta luonnoltansa. Päivät hän ajeli linjoja metsässä, iltakaudet Amalian kamarissa. _Arvo_. Sehän oli luonnollista. _Heikki_ (Epäluuloisesti vilauttaen). Häh! Ei siitä vain mitään valmista tullut, tokko lie tosissa ajateltukaan. Mutta kun poika syksyyn mennessä sai metsälinjansa loppuun, niin Amalia jäi yksinään kamariinsa omille linjoilleen. Suri vuoden, kaksi, monta pitkää vuotta. Kolmekymmentä kuivaa vuotta, onpa siinä ollutkin murheen rupeamaa yhden linjamestarin perään. (Lähtee kävelemään ). _Arvo_. Pitkä on odottavan aika. _Heikki_. Pitkä! (Amalia ilmestyy ulkopuolelta akkunaan miesten huomaamatta häntä). Ja eivätkä ne ole mitään tuorerehua naimattoman naisen vuodet. (Amalia herkistäytyy kuulemaan). Siinä hän kuuntelee ja kurkistelee kuin tuo sulkasatoinen kana syksyisen räystään alla. Pää kallellaan, kaula pitkällään, hän odottaa tippaa, joka ei tipu. Eihän se tipu, syksyinen räystäs, pakkasen puolella jo kaikki asteet raatilasissa. Mitä siitä sanot? _Arvo_ (Naurahtaen). Minä? Mitäpä minä osaisin sanoa. _Heikki_. Mitäpä osaisitkaan, koska olet nuori ja kokematon ja odottelet keväisen räystään alla. Koetahan kuvitella itsesi syksyisen puolelle, tämän sulkasatoisen kanan tilalle. (Amalia nytkäyttää hartioitaan vihaisesti, kyeten vaivoin hillitsemään itseään). Kylmä tuuli repii höyheniä, viluinen kananliha värisee edessä ja takaa. (Amalia lähtee, mutta palaa heti takaisin). Mutta eipäs hän kuitenkaan pääse räystäänsä alta, ylöspäin yhä tirkistelee, suutaan aukoo ja tärisee. _Arvo_ (Naurahdellen). Te puhutte lystillisillä vertauksilla. _Heikki_. Vertauksilla kaikki profeetat puhuvat ja ovat puhuneet. (Kävelee kiivaasti piippuaan imien). Kuule, nuori mies! Kuuletko sinä? _Arvo_. Kuulen. _Heikki_ (Arvon eteen pysähtyen). Älä milloinkaan heruta, ellet lypsä. _Arvo_. Heruta? (Ymmällään). Nyt minä en ymmärrä. _Heikki_. Etkö ymmärrä selvää vertausta. Lehmää minä nyt tarkoitan. Jos kerran herutat, niin lypsä myös! Äläkä lähde lipettiin, niinkuin teki se entinen insin... (Akkuna romahtaa). _Amalia_ (Vihaisesti). Heikki! Karjapihan porttia korjaamaan sieltä! Kaikki siat ovat kärsineen ryytimaassa! _Heikki_ (Säikähtäen Amaliaa touhuaa lähteäkseen). Herran pojat! Vai kärsineen ryytimaassa! (Touhuaa ovelle, mutta palaa heti takaisin vilkaisten akkunaan, josta Amalia on kadonnut. Ääntään hiljentäen). Älä heruta, äläkä lähde lipettiin. Tuska siitä seuraa, pitkä poru ja paikkojen pakotus. (Menee). Toinen kohtaus. Arvo ja Mikko. _Arvo_ (Katsoo naurahdellen Heikin jälkeen. Ottaa pöydältä sanomalehden, jota silmäilee). _Mikko_ (Akkunan takana lennokkeineen, kurkistaa sisälle ja nousee ikkunalaudalle, jossa tähtäilee Arvoon päin ja päästää lennokkinsa irti). Eipä sattunut, mutta vähällä se piti. _Arvo_. Lentohyökkäyskö turvatonta kaupunkia vastaan. (Ottaa lennokin lattialta). Pommikoneko tämä on vai tiedustelija? _Mikko_ (Akkunanlaudalta permannolle hypähtäen). Pommikone! Vähänpä mies tietää sota-asioista, vaikka väessä jo olet ollut. _Arvo_. Olin polkupyöräpataljoonassa. _Mikko_. Minä vain en mene semmoiseen pataljoonaan. Pyörällähän saa kotonakin ajaa. _Arvo_. Lentoväkeenkö aiot? Mutta jos tipahdat sieltä. _Mikko_. Mitä se haittaa. _Arvo_. Oho, poika. Tiedätkös, mitä siitä seuraa? _Mikko_. Pari vuorokautta pimeätä putkaa, se ei nuorelle miehelle mitään meinaa. _Arvo_. Minunpa tietääkseni lentäjän putoamisesta useimmiten pimeätä putkaa lopuksi iäksi ja vielä kotvan matkaa siitäkin päin. _Mikko_. Mutta minäpä kuulunkin niihin lentäjiin, jotka aina tipahtavat kyntysilleen. (Näyttää lattialla nelinkontin hypellen). _Arvo_ (Naurahdellen). Se muuttaa asian. En tietänyt, että olet tuollainen heinäsirkka. _Mikko_. En minä mikään sirkka ole. Yksitasoisen hävittäjäkoneen keksijä minä olen. _Arvo_ (Edelleen lennokkia tarkastellen). Vai hävittäjä tämä on. Varmaan hyvinkin hyödyllinen ase Suomen armeijalle. _Mikko_ (Huokaisten). Ei se vielä ole sellainen, mutta kyllä siitä tulee. _Arvo_. Aiotko parantaa mallia? _Mikko_. Paljon parannankin. (Raapii mietteliäänä päätään). Kuule, Arvo, oletko nähnyt sudenkorentoa? _Arvo_ (Nauraen). Sudenkorentoako? Tottahan toki montakin. _Mikko_. Mutta oletko nähnyt sellaista parannettua mallia? _Arvo_ (Naurahtaen). Enpä tiedä, mikä niistä on parannettu, mikä alkuperäinen. Hyviä lentäjiä ne tietääkseni ovat kaikki korentomallit. _Mikko_. Eilen illalla Niittylammella ongella ollessani minä näin yhden sellaisen yksitasoisen, sinisiipisen. Tiedäks, se jäi ankkuriin sylen korkeudelle minun kohoni kohdalle. Se katseli minua ja minä katselin sitä. Vaikka kilon painoinen ahven olisi tarrannut onkeeni, en olisi hoksannut sitä niitylle heittää. _Arvo_. Jopa olit ajatuksissasi. Mikä ihme siinä sudenkorennossa oli? _Mikko_. Mikäkö ihme? Kysytkin vielä! Se seisoi koko ajan tyhjän päällä, kyntystensä varassa näin. (Levittäytyy liikahtamattomaan vaaka-asentoon). Ja tätä sinä et myönnä ihmeeksi. _Arvo_. Myönnän, veikkonen, kun asian oikean laidan kuulen. _Mikko_ (Heittäytyy varovasti asennostaan). Kun minä kerran saan lennokkini sellaiseksi yksitasoksi kuin sininen sudenkorento on, niin silloin meidän kelpaa. _Arvo_ (Naurahtaen). Etpä vähään tyydykään. Se ei ole aivan helppo temppu. _Mikko_. Onhan sudenkorentokin saanut. _Arvo_. Sudenkorento. (Nauraa). Sinä uskot siis, että mies aina pystyy siihen, mihin jokin sudenkorento. Se on oikea usko. Aina nuoren miehen pitää ampua kauas ja korkealle. Vain sellainen mies siivillänsä seisoo ja lentää. _Mikko_ (Lattialla istuen, lennokkiaan heilutellen). Ja sitten kun minä saan lentokoneeni sinisiipisen sudenkorennon veroiseksi, rakennan minä tuhannen, kaksituhatta sellaista lentokonetta! _Arvo_. Voi, mahdoton mies. Ennen sitä sinun täytyy rakentaa kilometrin mittainen tehdas koneitasi varten. _Mikko_. Miksi en rakentaisi, vaikka kahden kilometrin mittaisen! Toisesta päästä syötän sinne rautaa ja lautoja ja viiden tuuman lankanauloja. Toisessa päässä on suuret ovet, koko seinä yhtenä ovena. Sieltä tippuu valmiita lentokoneita noin noin, noin. (Näyttää käsillään). _Arvo_. Niilläkö pidetään huolta valtakunnan rajasta? _Mikko_. Tietysti! Eikä olekaan sen jälkeen myrkkyvariksilla asiaa Suomen rajojen ylitse. (Kuuntelee akkunaan juosten). Linjuri meidän portilla! (Juoksee ulos). Kolmas kohtaus. Arvo ja Irja. _Arvo_ (Heittää lehden pöydälle kävellen akkunaan. Katselee naurahdellen. Palaa keskilattialle tehden jonkun riehakkaan liikkeen, esittäjän kykyjen mukaan käsillään seisten, kärrynpyörää heittäen tms.). _Irja_ (Ilmestyy ovelle matkalta palaavana. Kaunis 20-vuotias tyttö kesäisissä matkapukimissa). Arvo, sinäkö täällä, yksin! _Arvo_. Ypöyksin! (Rientää Irjaa vastaan syliinsä ottaen). On ollutkin niin surkean ikävä, että ihan... _Irja_. No? _Arvo_. Epäiletkin vielä. (Syleilee Irjaa). _Irja_. Päästä! (Kuuntelee). Olin kuulevinani askeleita ulkoa. _Arvo_. Mitä me askeleista. (Suutelee). _Irja_. Villitty olet. (Taas kuunnellen). Kuule, nyt varmasti joku tulee. _Arvo_. Olisikohan tätisi? (Hellittää). _Irja_. Ei se täti ole. Vaateaittaan näkyi juuri menevän. _Arvo_. No sitten saan vielä yhden. (Syleilee ja suutelee). _Irja_. Lemminkäinen olet. Kaikki kääntelet ja vääntelet. _Arvo_. Onko se kääntelemistä, jos arvaa asian juuri niinkuin se on. (Taluttaa Irjan penkin ääreen, istuvat käsikkäin). Nyt tee tiliä matkastasi. Mitä näit ja opit siellä? _Irja_. Ainako pitäisi oppia? _Arvo_. Totta kai. Sitä varten kai opintomatkalle lähdetään. Johan sen nimikin sanoo. _Irja_. Kun ihminen näkee niin paljon uutta kuin me näimme tällä matkalla, niin lienee viisainta pitää opit omina tietoinaan, ettei ainakaan heti tuoreeltaan kaikki vuoda ulos. _Arvo_. Aivan oikein. Se on vaarallista, hyvänen aika. (Tukkii Irjan suuta, silmiä ja korvia). _Irja_. Mikä on vaarallista? _Arvo_. No se järjen ja tiedon haaskaaminen. Se on nähty jo ennenkin tässä talossa, enpäs vain silloin vielä keksinyt kyllin pätevää keinoa. _Irja_. Mitä keinoa? _Arvo_. Tätä keinoa. (Suutelee). _Irja_. Voi sinua. (Nauraa). _Arvo_. Älä naura. Ei Amalia-tätisi ja minun rakkauteni ole mikään naurun asia. _Irja_. Sinun ja Amalia-tädin rakkaus? (Nauraa pidättämättä). _Arvo_. Et nauraisi, jos tietäisit, mitä minä tiedän. _Irja_. Mitä sitten tiedät? _Arvo_. Ei, ei, en minä mitään tiedä. (Toisiin asioihin kääntäen). Et arvaa, miten lujilla Amalia-täti on pitänyt isääsi ja minua A.I.V.-rehun vuoksi. _Irja_ (Epäillen). Rehun vuoksi? _Arvo_. Niin rehun, tuorerehun. _Irja_. Tuosta minä en mitään ymmärrä. _Arvo_. En minäkään ymmärrä. Eikä siitä varmaan ymmärtäisi professori Virtanen itsekään, niin viisas mies kuin onkin. _Irja_. Mitä sinä tarkoitat? _Arvo_. Sitä, mitä koko ajan olen tarkoittanut, A.I.V.-rehua ja Amalia-tädin rakkautta. _Irja_ (Nauraen). Sinä olet hassu. _Arvo_. En juuri vielä, mutta kohta, ellei vastamyrkkyä pian anneta. Ajattelehan, näinä kolmena viimeisenä päivänä, jolloin isäsi kanssa olemme tuorerehua valmistaneet, olemme saaneet kärsiä nälkää ja janoa, vilua ja hellettä... _Irja_ (Keskeyttäen). No ei kai nyt vilua sentään. _Arvo_. Kyllä! Kylmiä jääpuikkoja on pistelty paidan ja ihon väliin ja heti sen jälkeen meitä on ryykätty suurilla rässiraudoilla, joista tulikuumat luodit ovat varpaillemme sinkoilleet. _Irja_. Olettepa saaneet, mitä olette ansainneet. _Arvo_. Enemmän, mitä milloinkaan olemme ansainneet. _Irja_. Tuskinpa vain. Te olette kyllä aika junkkareita, isä ja sinä. Amalia-täti lienee hiukan vanhanaikainen. _Arvo_. Vain hiukan? _Irja_ (Painostaen). Hiukan. Hän lienee nuorille miehille ja Virtasen rehulle vähän vihainen, muuten hän on kovin kultainen. Tuorerehun valmistus viime kesänä epäonnistui meillä ja hän pääsi näkemään vain kaikki sen pahat puolet. _Arvo_. Siltä se tuntuu. (Puristautuu lähemmäksi Irjaa). Mutta tänä vuonna ei pahene, ei kylmene eikä mätäne! Siitä panen kallisarvoisen pääni pantiksi. (Amalia vilahtaa akkunan ohitse ja Irja huomaa hänet). _Irja_. Lähde! Täti tulee! _Arvo_ (Nousee nopeasti). Minun täytyy muutenkin jo mennä painorehukuopan päälle multaa lapioimaan, ettei liiaksi lämpene eikä jäähdy. (Aikoo ovesta, jossa Amalia jo seisoo vaatesylyksineen, kääntyy keskilattialla ja loikkaa akkunasta). Neljäs kohtaus. Irja ja Amalia. _Amalia_ (Astuu muutaman askelen, pysähtyen keskilattialla). Olitko sinä kahden kesken täällä tuon kanssa? (Viittaa akkunaan). _Irja_ (Nauraen). Miksi en olisi ollut. Hänhän oli Arvo, meidän harjoittelija. _Amalia_ (Kävelee silityspöydän luokse ja heittää vaatteet siihen huiskauttaen). Harjoittelija! Niinkuin minä en liiankin hyvin tietäisi, mitä ne mielellään harjoittelevat, tuollaiset... _Irja_ (Itsetietoisesti, hieman loukkautuneena). Arvo ei harjoita mitään sopimattomia. _Amalia_. Jaa ettei harjoita! (Hakee silitysrautansa ja alkaa kiivaasti silittää). Joka vartavasten turmelee ja haaskaa paholaisen myrkyillä ja hapatuksilla lehmien parhaat lypsätysrehut, hän kyllä varmasti harjoittaa muutakin (painaa lujasti silitysrautaa rinnallaan) epäsiveellisyyttä! _Irja_ (Kiivaasti). Amalia-täti! Minä suutun jo Arvon puolesta. _Amalia_ (Katsoen tiukasti olkapäänsä ylitse). Arvon puolesta. Sinulla sittenkin on ollut tekemistä sen lurjuksen kanssa? _Irja_ (Hämmentyen). Ei minulla mitään. Mutta täti ei saa tuolla tavalla takanapäin puhua kunniallisista ihmisistä. _Amalia_. Uskallan minä sanoa sen myös edessäpäin, olen sanonutkin jo. _Irja_ (Pahoittuen). Ette suinkaan ole mennyt Arvolle päin silmiä mitään tuollaisia puhumaan? _Amalia_. Miksi en olisi. Minun velvollisuuteni on puhua, ennenkuin vanha sukutalo kokonaan pannaan hunningolle. Kun ensin myrkytetään lehmät, niin pian siinä sitten häviävät ihmisetkin, kaikki tuon vihoviimeisen V-C:n takia! _Irja_. Mitä täti noilla kauheilla puheilla tarkoittaa? _Amalia_ (Kääntyy tuiskahtaen Irjaan päin). Sitä hapatettua moskaa! Sitä paholaisen rehua! _Irja_. Mutta sitähän tehtiin niissäkin taloissa, joissa tällä opintomatkalla kävimme. _Amalia_. Saattaahan niitä olla hassuja muuallakin, lehmäinsä tappajia. _Irja_. Lehmienkö tappajia? Kuka tädille mokomia hullutuksia on uskottanut? _Amalia_. Näenhän sen silmilläni. Ensin rehut vartavasten myrkytetään ja sitten vielä mädätetään. Kuolisi niistä villi metsäneläinkin. (Kääntyy touhukkaasti silittämään). _Irja_. Täti heittää jo mielestänsä tuollaiset. Viisaiden ihmisten keksimää se on niin tuorerehu kuin tuoremehukin. Ei täti voi kehityksen pyörää pidättää. _Amalia_. Jarrutanhan edes. (Työntää silitysrautaansa kuin lumiauraa rintaansa vasten jungertaen). _Irja_ (Naurahtaen). Kun pyörä vauhtiin pääsee, niin ei siinä jarruttaminenkaan auta. (Rientää sisäovesta). Viides kohtaus. Amalia, Anna ja Heikki. (Anna, 45-vuotias, lihavahko, mutta ketterä, aina hyväntuulinen. Riisuu jo ovella matkapukimiaan). _Anna_. Hyvää päivää, Amalia! Ja terveisiä monesta pitäjästä! Kuinka kotoinen emäntä täällä jakselee? _Amalia_ (Vähän yrmeästi). No, aina huonompikin ihminen kotona aikoihin tulee. _Anna_. Huonompi ihminen? Älä yritäkään tekojasi peitellä. Porsaatkin tuolla karjapihalla röhkivät niin tyytyväisinä, kehahtelevat, että hyvä on ollut emäntä. _Amalia_. Entä isäntä? Kai hänkin jo jotakin röhkäisi? (Heikki astuu ovesta). _Anna_. Kyllä. Kehaista hänkin jo omasta puolestaan kerkisi. _Heikki_. Oho! Kohtuus kaikessa, oli se Oriveden makkarassakin, vaikka sitä korennossa kannettiin. _Amalia_. Siinä kuulit. _Anna_. Mitä minä leikkipuheista. Tunnenhan minä Heikin yhtä hyvin kuin sinäkin. _Heikki_. Mitä vielä. Kyllä Amalia paremmin tuntee. (Käy pöytärahille istumaan. Anna touhuaa matkavaatteitaan nauloihin). _Anna_. Mihin se Irja juoksi? _Irja_ (Kamarin puolelta). Täällä, äiti! _Anna_. Laitahan nyt, Irja, pöytään jotakin tuliaisiksi. _Irja_ (Ovella). Äiti, jospa toisin tuliaisiksi tuoremehua, sitähän Syrjälän emäntäkoulullakin meille tarjottiin. _Heikki_. Sopii erinomaisesti. Tässä onkin monta päivää tehty tuorerehua enemmän kuivanpuoleisilla sapuskoilla. _Anna_. Eihän Amalia ole ehtinyt aina... _Amalia_. Kyllä minä ehtinyt olisin, mutta en ole välittänyt. Koska näillä kerran riittää hyvää puna-apilaa maakuopissa haaskattavaksi, niin... _Heikki_. Niin syökööt itsekin rehua. Järkevästi tuumittu. Ja tarkka emäntä talon pitää, se oli jo vanhain koettu neuvo. (Käy Amalian luokse). Älä ole milläsikään, siskoseni. Suurin piirtein ottaen aina hyvin olet talon leiviskät hoitanut, vain omasi siinä sivussa ovat jääneet hieman lapeetiin. _Amalia_. Välittäisitkö siitä? _Heikki_. Herran pojat! Mistä välittäisin, ellen omasta siskostani. Yhdessä kansakouluakin käytiin. Niin monta kertaa korjasit minun laskuni ja risaisten kirjojeni kannet. Kuudes kohtaus. Edelliset, Irja, Arvo ja Mikko. (Irja tulee sisäovesta mehutarjotinta kantaen, Arvo ja Mikko ulko-ovesta, Mikolla lennokkinsa toisessa kädessään). _Anna_. Siellähän Irja jo tulee ja pojatkin saapuvat. Jätä, Amalia, ne vaatteet jo ja käy pöytään. _Heikki_ (Amalian luokse käyden). Niin, jätä maallinen touhu ja käy tuoremehulla varustettuun pitopöytään! (Kumartaa käsivarttaan tarjoten). _Amalia_ (Käy mukaan naurahtaen). Tuoremehua täynnä olet koko mies. _Heikki_. Tuoremehua, mutta kuoppa on täynnä rehua. Me rustaamme vaikka runoa, jos niiksi tulee. (Istuvat pöytään). _Anna_. Arvo ja Mikko, joutukaa jo mukaan! (Kiepsahtaa penkille istumaan). _Mikko_. Ja meitä kun ei tarvitse kahdesti käskeä. _Arvo_. Yhdestäkään ei aina ehditä. (Kiiruhtavat pöytään). _Heikki_. No, olemme taas koko perhe koossa. Kertokaa nyt, retkeläiset, mitä te siellä opintomatkallanne näitte. _Irja_. Äiti, kerro sinä! _Anna_. Minäkö! Tottahan sinä nuorempana enemmän näit ja paremmin muistat, mutta ensin mehua, rakkaat kotimiehet! _Heikki_. No, käydään käsiksi, ennenkuin jäähtyy. (Ottavat lasinsa). _Irja_ (Naurahtaen). Ei kai tämä juuri tämän kylmemmäksi jäähdy. _Heikki_. Ellei jäähdy, niin väljähtyy sitten. Terveydeksenne! (Maistavat). Jos me kyselisimme, ehkä paremmin pääsisitte alkuun. _Mikko_ (Innostuen). Joo! Niin opettajakin aina tekee ja äiti itsekin mielellään kyselee. Näittekö matkallanne monta lentokonetta? _Anna_. Kuinka olisimme nähneet, kun auton katto oli edessä. Kotiportilla minä kuitenkin näin yhden. _Irja_. Minä näin sen jo portilta lähtiessämme. _Anna_. Mutta pelloilla näimme sadoittain ahertelevia ihmisiä. Ja niissä kymmenissä taloissa, joissa vieraina kävimme, niissä vasta touhuttiin. Puutarhoja perkailtiin ja rintapelloilla jo kauniiseen kasvunalkuun päässeitä juurikasvimaita harvenneltiin. _Irja_. Apilapelloilla monin paikoin kävi iloinen työ ja vilske. _Amalia_ (Kuohahtaen). Apilapelloilla? Näin varhain? _Anna_. Se on totta. Niittokoneet surisivat ja rehukuoppia täytettiin tulisella kiireellä. _Heikki_ (Amaliaa kylkeen nykäisten). Siinä kuulit. _Amalia_ (Yksikantaan). Kuulin. _Anna_. Noin sitä pannaan lehmille säilöön kesää ja kesän rehua pitkän talven varaksi jo meidänkin talossa, ajattelin minä. _Heikki_. Etpä juuri tyhmästi ajatellutkaan. Sen kunniaksi maistetaanpas taas tätä tuoretta mehua. (Maistavat). Terveydeksenne, Anna ja sisko Amalia! _Mikko_. Hyrisee! (Pompahtaa permannolle tarkkaavasti kuunnellen). Lentokone! Kaksi, kolme! (Kuuntelee). Ihan varmasti niitä on kolme! (Syöksyy ulos). _Heikki_ (Perässä). Kas tätä, olipa noita nyt kaksi taikka kolme. (Kiiruhtaa ulos housujaan nostellen). _Anna_ (Samoin). Täytyy mennä katsomaan, onko niitä kolme. _Amalia_ (Vähän aikaa kuulustellen). Kylläpä lapsettaa! Hassuiksiko tulivat tuon hyrinän takia kaikki kolme! (Rientää ulos). _Arvo_. Etkö sinä lähde? _Irja_. Ethän sinäkään lähde. _Arvo_. Minäkö? Minähän kuulun polkupyöräpataljoonaan. _Irja_. Niinpä kyllä, mutta kuitenkin... _Arvo_. Reserviin siirretty sen lisäksi. (Lähestyy vangiten Irjan syliinsä). Mutta sen minä sanon, että, että — — — _Irja_. Sano pian, palaavat kohta. _Arvo_. Vaaran uhatessa en väisty vartiopaikaltani. (Syleilee, suutelee). Väliverho. TOINEN NÄYTÖS. Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Iltapuhde, lampussa tuli. Ensimmäinen kohtaus. Heikki ja Mikko. (Heikki istuu pöydän päässä sanomalehteä tutkistellen, Mikko jakkaralla lampun alla Nuorten Pellervoa lukien). _Mikko_. Hei, isä! Onko siellä mitään uutta? _Heikki_ (Katsoo silmälasiensa yli). Ei. Muuta paitsi että Hispanjassa ja Kiinassa tapellaan nahistellaan, mutta se ei ole mitään uutta. Sitä maailmassa on tehty Aatamin ajoista alkaen. _Mikko_. Minunpa lehdessäni on uutta. Täällä sanotaan, että juurikasvien loppuessa voidaan kanoillekin antaa A.I.V.-rehua. _Heikki_ (Heittää lehtensä). Vai että kanoillekin. Kaikkea siinä sinun lehdessäsi neuvolaankin. _Mikko_. No, ei sentään ihan kaikkea. Minä olen kysymysosastoon lähettänyt tiedustelun, miksi ei tässä lennokeista mitään puhuta. _Heikki_. Mutta kanahan juuri on jokin lennokki, minun tietääkseni. _Mikko_ (Pilkallisesti). Kanako lennokki! Lennokkiko söisi Virtasen rehua? _Heikki_. Eipä taida syödä oikea lentokonekaan. _Mikko_. Ei syö eikä juo. Pentsua sen muonittamiseen tarvitaan. Toinen kohtaus. Edelliset ja Arvo. _Arvo_ (Hiihtopukimissa, suksisauvat kädessä ovella). Mihinkä talvella pentsua tarvitaan? Siellä on niin mainio hankikeli, ettei tarvita edes murtomaavoiteitakaan, ei muuta kuin rekitervaa koivuisen puun alle. _Mikko_ (Pompahtaa jaloilleen). Voi, herran... (Keskeyttää isäänsä vilkaisten). Minä lasken sinun suksillasi yhden pitkän mäen. _Arvo_. Laske, jos kenkäsi vain sopivat minun siteisiini? _Mikko_. Sopii, sopii! Vielä löysääkin jää! (Juoksee ulos). _Heikki_. Siinä minulla yksi rasavilli. Varmaan hän päänsä vielä petäjään lentää. _Arvo_. Eikö mitä. Eihän palokärkikään lennä. Mikolla on yhtä kova lentopää ja sen pään sisällä vielä terävä järki. _Heikki_. Lieneekö isäänsä tullut. _Arvo_ (Naurahdellen). Varmaankin. (Hakee kaapista pitkän sinikantisen vihon). Täällä ovat nyt viime tarkastusvuoden tulokset valmiiksi laskettuina. Jos isännällä on aikaa, niin katsellaanpa niitä? _Heikki_ (Heittää lehden kätevästi vihkoon tarttuen). Aina sellaiseen täytyy aikaa riittää. (Ottaa vihon Arvon kädestä, selaillen lehtiä). _Arvo_. Tässä, olkaa hyvä! (Jättää Heikille avatun vihon, itse ottaa pöydältä sanomalehden. Istuutuu). _Heikki_ (Korjaa silmälasejaan ja lukee itsekseen puoliääneen). Ruusa... kaksituhattakahdeksansataa kiloa maitoa... satakymmenen kiloa voirasvaa... (Kovemmalla äänellä). Ressukka... kolmetuhattakaksisataa kiloa maitoa!... sataneljäkymmentä kiloa kuusisataa grammaa voirasvaa... (Ottaa silmälasinsa, pyyhkien niitä kiihkeästi, jatkaa edelleen). Missä se nyt taas olikaan?... Ruusa... Ressukka... sataneljäkymmentä kiloa kuusisataa grammaa. Ressukka ei liene noihin määriin päässyt sitten nuoruuspäiviensä. (Lukee edelleen vihosta). Ruusa... Ressukka... Hertta... Entäs Hertta? Hertta... kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi kiloa... (Pyyhkii kiihkeästi lasinsa ja asettaa ne uudelleen nenälleen). Kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi! Herran pojat sitä Herttaa! (Etsii katseillaan). Hertta.... No, mihin se nyt hävisi... Pahuksen Hertta! Ai tuossa! Hertta... (Lasiensa ylitse Arvoon muljauttaen). Kuule, tässä seisoo kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi! _Arvo_. Eikö saisi seistä? _Heikki_. Saa minun puolestani. Seisokoon Hertta kernaasti neljällä jalallaan, vaikka hännälläänkin, kun minä vain ymmärtäisin... (Raapii niskaansa ). _Arvo_. Onko merkinnöissä jotakin epäselvää? _Heikki_. On ja turkasesti vielä sittenkin. _Arvo_. Ovatko numerot ehkä tuhrautuneet? (Nousee katsomaan). _Heikki_. Ei numeroissa mitään vikaa ole, mutta kun en minä ymmärrä, mistä hyvästä se Hertta nyt tuollaisen kuusimetsän lykkäsi. _Arvo_ (Nauraen). Entäpäs jos ensi vuonna tulee kuusituhattakuusisataa. _Heikki_. Älä, älä säikyttele vanhaa miestä. Mutta kai se voirasvaakin on vielä antanut. Katsotaanpa! Katsotaanpa! (Etsii kiihkeästi sormellaan auttaen). Hertta... Voirasvaa... voirasvaa... satakahdeksankymmentäseitsemän kiloa sata grammaa... Satakahdeksankymmentäseitsemän kiloa ja sata grammaa! (Katsoo Arvoon lasiensa ylitse). Niinkö tässä seisoo? _Arvo_. Niin siellä seisoo. _Heikki_. Mistä se sata grammaakin tipahti siihen päälle? Sen täyteisestäkö? _Arvo_. A.I.V.-rehusta varmaankin. _Heikki_. Voi, herran pojat! (Nousee lattialle astelemaan). Että tuo vanha lehmänkanttura vielä lypsää kuin... satakahdeksankymmentäseitsemän ja sata grammaa päälle! Mitä se tekeekään prosenteissa? Alutta onhan se näissä papereissa. (Avaa vihon etsien). _Arvo_. Muistaakseni Hertan rasvaprosentti on keskimäärin viisi ja yksi kymmenesosa. _Heikki_. Yksi kymmenesosa. Mistä se kymmenesosa siihen vielä tipahti? _Arvo_ (Naurahtaen). Eiköhän sekin siitä tuorerehusta. _Heikki_. No niin. Mistäpä se vanha herttainen kanttura lypsäisi, ellei tuorerehusta. Missä meidän äiti ja Irja, kaikki talon akat! (Rientää kamariin ). Kolmas kohtaus. Edelliset, Amalia, Anna ja Irja. _Heikki_ (Kamarin puolella). Äiti! Irja! Joutukaa tänne! Juoskaa jo! Voi, herttainen, mitkä tepposet meille teki! _Irja_ (Ovella). Kuka teki? _Anna_ (Samoin ovella). Mitä teki? Onko joku tullut päästään vialle? _Heikki_. No on, se professori! Se vanha kanttura! (Amalia ilmestyy samaan aikaan talvisissa pukimissaan ulko-ovelle). Amalia! Senkö täyteinen sinutkin tänne lähetti juuri parhaimpaan aikaan. _Anna_. Hyvää päivää, Amalia! Riisu toki ja käy peremmälle. Ethän ole käynytkään meillä moneen viikkoon. (Kiiruhtaa tervehtimään ja riisumaan, Irja samoin). _Heikki_ (Kuin heräten touhuaa hänkin riisumaan ja tervehtimään Amaliaa). Et tosiaan ole käynytkään. Aiotko viettää mörskässäsi kokonaan viimeisen karkausvuotesi kolmesataakuusikymmentäkuusi päivää! _Amalia_ (Naurahtaen). Milloinkahan tulet järkiisi? _Heikki_. Minähän olen ollut järjissäni jo yli kaksikymmentä vuotta. Siitä on todistuksena minulla tämä kunniakirja (pyöräyttää Annaa) ja tämäkin jälkeenpäin räntätty tiploomi. (Ravistaa Irjaa leuasta). Mutta kuinkasta on, sisko raiska, sinun järkesi laita? _Amalia_ (Annalle ja Irjalle). Kovinpa äijä onkin nyt henkeä pullollaan. Mitä hänellä taas lieneekään takataskussaan? _Anna_. Mitähän lienee? Minut ja Irjankin hän kävi juuri noutamassa pirttiin tuolla touhullansa. _Irja_. Mutta nyt hän lienee unohtanut jo koko asiansa. _Arvo_. Enpä luule sitä hänen aivan vähällä unohtavan. (Menee ulos). _Heikki_ (Naurahdellen). Hullu olisin, jos unohtaisin sellaisen rieskan ja rasvan. _Anna_. Minkä rieskan ja rasvan? _Heikki_. No sen kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi kiloa rieskaa ja satakahdeksankymmentäseitsemän kiloa sata grammaa voirasvaa, jotka Hertta, se vanha kampura, viime tarkastusvuotena pusersi meille A.I.V.-rehun tuoreuden ansiosta. _Anna_ (Nauraen). Ja tämäkö se meidän isän ihme oli? _Heikki_. No, tämä! Ja käsittääkseni siinä olikin täräystä kerrakseen. _Anna_. Oli, sitä ei sovi kieltää. Hertta on kyllä ikäisekseen lypsänyt ihmeen hyvin. Ja entistä paremmin ovat toisetkin lehmät lypsäneet. _Heikki_. Lisääntyneet, vahvistuneet ovat meillä A.I.V.:n ansiosta niin rasvat kuin prosentit. _Irja_. Joka päivä viedään meijeriin täydet astiat maitoa. _Heikki_. Niin viedään ja kuukauden lopussa ne siirretään tänne. (Lyö poveensa). Ja tänne. (Lyö sinisellä merkintäviholla kämmeneensä). Katso, Amalia siskoseni, näitä numeroita! (Tarjoaa vihkoa Amalialle). _Amalia_. Mitäpä minä niistä ymmärtäisin, kun ei tullut lasejakaan mukaani. _Heikki_. Kas tässä! (Sieppaa silmälasit päästään). Jos kaiken ikäsi olisit nauttinut tuorerehumaitoa, niin etpä vielä tarvitsisi noita varakakkuloita nenällesi. _Amalia_ (Tarkastelee vihkoa). Kauniita numeroita. Mutta ovathan Aholan lehmät jo ennenkin hyviä numeroita näyttäneet. _Heikki_. Ovat kai ne näyttäneet, ei kuitenkaan kantturat, Hertat ja Ressukat. Sitä se tuorerehu vanhassakin vaikuttaa. _Anna_. Lehmät syövät mielellään sitä. _Amalia_. Minäpä olen kuullut, että se rehu laittaa lehmän mahan huonoon kuntoon. _Heikki_. Väärin olet senkin kuullut. Minun käsittääkseni lehmän maha on parhaimmassa kunnossa silloin kun... _Amalia_ (Keskeyttäen). Olen kuullut sellaistakin, että vuosien mittaan vanhojen lehmien hampaat heltiäisivät. _Heikki_. Vanhojen lehmien hampaat! Luuletkos, etteivät ne vuosien mittaan heltiä, vaikka lehmä söisi nupukiviä ja kuivia kuusenkalikoita. Näytäppäs suutasi! _Anna_ (Nauraen). Oletko hulluttelematta. _Amalia_ (Naurahtaen). Älä välitä, Anna. Kyllä minä hänet hyvin tunnen. _Heikki_. Minä vielä paremmin hänet. Muistanpa selvästi, kuinka ennen muinoin vasikkahaassa ketunleipiä ja suolaheiniä rouskuttelimme. Tuoretta rehua se oli sekin, vaikka ei säilöön pantua. _Amalia_. Siitä on jo kauan. _Heikki_. Etäiset tulevat läheisiksi jälleen. Katso, Amalia, vanhentuessamme tulemme yhä enemmän kaukonäköisiksi. Mitä eilen näit, et enää tänään muista. Mitä neljä- viisikymmentä vuotta sitten näit, näet selvempänä kuin kotoisen pihamaasi pestyn ikkunaruudun lävitse, varsinkin jos muistosi koskee suolaheiniä, ketunleipiä ja sen sellaista tuoretta rehua. _Anna_ (Nauraen). Meidän isä on nyt siinä tuorerehussansa niin kiinni, ettei irtikään enää pääse. _Heikki_. Niinkuin harakka tervatussa sillankaiteessa. Kun nokka heltiää, niin tarttuu pyrstö. _Amalia_. Sanovat, että se haiseekin niin tuhottomasti. _Heikki_. Haisee! Herran pojat, totta kai kaikki tuore ja vähän imeltynyt haisee. Mutta ei se pahalta haise. Minäpä käväisen hakemassa, että saat silmilläsi nähdä ja nenälläsi tuntea. Tämän päivän jälkeen ei tarvitse enää uskoaksesi kaikenkarvaisia sananselittäjiä. (Kiiruhtaa ulko-ovesta). _Amalia_. Älä viitsi, Heikki. Pääsenhän minä itsekin tästä navettaan. _Heikki_ (Ovella). Etkä pääse. Minä haen tupaan sitä! (Menee). _Anna_. Anna sen hakea. Miehethän nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, että haluavat raahata sisään kaiken, mikä ovesta mahtuu. En minä yhtään ihmettele, vaikka ne ennenmuinoin kuuluivat kiskoneen hevosensakin tupaan. _Irja_ (Naurahtaen). Voi teidän puheitanne! Lähdenpä katsomaan teille jotakin juotavaa. (Menee sisäovesta tanssiaskelin, lauleskellen). _Amalia_. Isäänsä tulee, tuo tyttö. Et sinä nuorena noin irtanainen ollut. _Anna_. Kyllä olin ja olit sinäkin. Nuori ottaa ilon itsestään. _Amalia_ (Huokaisten). Ottaa sen joskus joku toinenkin. Pelkäänpä pahoin, että Irjallakin lienee jo ottajansa. _Anna_. No, mitäpä ihmettä tuossakaan olisi. En minä sentään vielä mitään ole huomannut. _Amalia_. Äidit eivät hevin huomaa. Kylillä tällaiset asiat tunnetaan aina paljon aikaisemmin. _Anna_. Oletko kuullut Irjasta jotakin? Neljäs kohtaus. Anna, Amalia ja Mikko. _Mikko_ (Tulee touhuten ulko-ovesta). Kyllä pitää olla hyvä hiihtokeli! (Heittää rukkasensa ja lakkinsa ilmaan). Pyyhälsin lennossa niityn ja puronotkon yli! _Anna_. Et suinkaan sinä lentoihisi erikoisempaa keliä tarvitse. Tule sanomaan tädille päivää. _Mikko_. Iltaa kai äiti tarkoittaa. (Käy lähemmäksi ja tervehtii Amaliaa kädestä, kumartaen). Hyvää iltaa, täti! _Amalia_. Hyvää iltaa! Sinähän olet kasvanut (tarkastelee) milteipä koko pääsi viime kesästä. _Mikko_. Kuuletko, äiti, mitä täti sanoo? Senvuoksi opettaja kai usein sanoo, että minä olen saanut järkeä. Järkihän asuu päässä. Mitenkä täti on jaksanut? _Amalia_. Menee siinä, terve olen ollut, vaikka järkeni ei enää kasvakaan. _Mikko_. Sehän on oikein hauskaa. _Anna_. Kaikki olemme säilyneet terveinä. Se on todella hyvä ja kallis asia. _Mikko_. On se. _Anna_ (Naurahtaen). Älä sinä sekaannu enää meidän puheisiimme. Ala lukea läksyjäsi ennenkuin tulee ilta ja uni. _Mikko_. Kyllä, äiti. (Ei kuitenkaan lähde, hieroutuu vain penkkiä pitkin Amaliaa lähemmäksi). _Anna_. No, mene jo! _Mikko_. Pian, äiti. (Yhä lähemmäksi Amaliaa, niinkuin ei kehtaisi sanoa, mitä haluaa). _Amalia_. Mene lukemaan, kun äiti käskee. _Mikko_. Menenhän minä, mutta... (Rapsuttelee korviaan). _Amalia_. Mutta? _Anna_. No? _Mikko_. Muistaakos täti, kun täti oli meillä äidin kotimiehenä viime kesänä? _Amalia_. Miksikä en sitä muistaisi. _Mikko_. Muistaakos täti, kun täti silitti vaatteita tuossa pienellä pöydällä. _Amalia_. Kyllä minä senkin muistan. _Mikko_ (Raapii niskaansa). Eikö täti mitään muuta enää muista? _Amalia_ (Kummeksuen). Enhän minä... muuta... Mikko (Laukaisten). Eikö täti sitäkään muista, kun minä laitoin päreestä pitkän tikkuhännän tädin pyrstöön? _Anna_. Kaikkia sinä.. _Amalia_ (Naurahdellen). En minä mitään huomannut. _Mikko_. Voi, herran pojat! _Anna_. So, Mikko, ei sillä tavalla saa sanoa! _Mikko_. Sanoohan isäkin ja opettaja on aina sanonut meille: Pojat, teidän pitää aina käydä isäinne jälkiä! Vai ei täti tietänyt mitään siitä ja minä onneton kun turhan vuoksi olen sitä harmitellut. _Anna_. Kuinka sinä sellaisia kolttosia omalle tädillesi? _Mikko_. En minä voinut mitään, kun se kerran juolahti mieleeni. Kun tädillä oli paljaat säärivarret ja täti potkiskeli kärpäsiä. Ajattelin, että jonkinlainen häntä tädilläkin pitää olla, koska lehmäkin niin kivasti hännällään ripsuu kärpäsiä... _Anna_. Ellet sinä koiranleuka lähde siitä niin... Pyydä ensin tädiltä anteeksi ja sitten läksyjäsi lukemaan. _Mikko_. Antaaks' täti anteeksi? _Amalia_ (Nauraen). Eihän siinä mitään anteeksi pyytämistä, kun en mitään tietänytkään. _Mikko_. Ei minustakaan. Mutta jos minä olisin tietänyt, ettei täti tietänyt sitä, niin... _Anna_. Niin, mitä sitten? _Mikko_. En olisi ruvennut sitä sitten harmittelemaankaan. Ja nyt minä rupean lukemaan läksyjäni. Niitä onkin huomiseksi ainakin näin pitkältä (levittää sylensä), ellei pitemmältäkin vielä. (Heittää rattaanpyörää tai kuperkeikkaa, ottaa kirjansa ja istuu sitten jakkaralle lampun alle). _Amalia_ (Nauraen). Kyllä se osaa. _Anna_. Liiaksikin tuolla iällä. (Lähentyen ja ääntään hiljentäen). Jäi kesken äskeinen juttumme. Oletko tosiaan kuullut kylillä puhuttavan jo Irjasta ja meidän harjoittelijasta? _Amalia_. No niin, tiesithän sinäkin sen. (Vilkaisee Mikkoon, joka on painautunut jo kirjaansa). Joka paikassa siitä jo puhutaan. Istuvat rinnakkain iltamissa, näyttelevätkin samoissa kappaleissa. Ihmisten mielestä se on jo ihan selvä asia. _Anna_. Johan ihmeitä kuulen. (Katsoo Mikkoon). _Mikko_ (Ei ole mitään kuulevinaan, lukee laulavalla äänellä). Poro on lappalaisen ainoa kotieläin. Se on hänen hevosensa, lampaansa ja lehmänsä... _Anna_. Eipä senvuoksi, että isällä ja minulla mitään Arvoa vastaan olisi. Hän on raitis, kaikin puolin kunnon mies ja kova työmies. (Mikko herkistäytyy kuulemaan, painuu jälleen kirjaansa). _Amalia_. Mitäpä minullakaan vastaan. Sen verran sanon vain: Katsokaakin tarkoin, ettei tyttö tule narratuksi. Aholasta on yksi tytär kerran vietelty ja se riittää tämän talon osalle. (Painaa päänsä käsiinsä ). _Anna_ (Mikkoon vilkaisten). Sinutko vietelty! Älä sellaisia kuvittele! Kukaan ei pääse sinua pikkusormellansa osoittamaan. _Mikko_ (Tahallisesti ääntään koroittaen). Poro on vähään tyytyväinen eläin. Talvisinkin se itse kaivaa ruokansa sylenvahvuisten hankien alta. _Amalia_. Mitäpä tuosta, vaikka pääsisikin. (Pyyhkii silmänsä). Olen ärtyinen vanhapiika, mutta kokemuksestani puhun ja tytön parasta tarkoitan. (Mikko herkistäytyy). Jos pojalla on oikea tarkoitus, niin katsokaa sopiva tilaisuus ja laittakaa hänet tosiasian eteen. _Mikko_ (Oikein kuuluvasti). Sellainen on poro, lappalaisen elämä ja ainoa kotieläin! _Anna_. Tähänkö me jäimme istumaan koko illaksi. Käydään kamarin puolelle, viedään nuo vaatteesikin sinne. (Menevät, Anna Amalian päällysvaatteita keräillen). _Mikko_ (Hypähtää jaloilleen kuperkeikan heittäen). Pankaa hänet tosiasian eteen! Tapahtukoon niin! (Heittää kirjansa korkealle ja ottaa sen koppina käsiinsä). Sellainen on poro, lappalaisen elämä ja ainoa kotieläin. (Hypähtää ulos). Viides kohtaus. Irja ja Arvo. (Tulevat samanaikaisesti, Arvo ulko-ovesta, Irja sisältä teetarjotinta kantaen). _Arvo_ (Juoksee auttamaan). Herran terttu, kun selkänsä taittaa! _Irja_ (Nauraen). Äläkä luule! Se ei olekaan mikään viljankorsi! (Laskee tarjottimen pöydälle). _Arvo_. Onpas! (Syleilee ja nostelee korkealle Irjaa). Viljankorsi! Heinänkorsi! Kotimaisen vehnän korsi! _Irja_. Älä, hyvä ystävä, minä katkean! (Mikko katselee ulko-ovella, näpsäyttää hyppystään ja palaa takaisin). _Arvo_ (Nostelee ja hyväilee). Etkä katkea. Ethän äskenkään katkennut. _Irja_. Niin, mutta... mutta sinähän et olekaan mikään... mikään. _Arvo_. Mikä minä en ole? _Irja_. Teetarjotin. _Arvo_. Mikäs minä olen? _Irja_. Mistä minä tiedän, mikä sinä olet. _Arvo_. Tiedät kyllä. Sano! _Irja_. Mitä annat, jos sanon. _Arvo_. En sano. _Irja_. Enpä minäkään sitten sano. _Arvo_. Ellet sano, niin annan kaksi. Kuudes kohtaus. Irja, Arvo, Mikko. _Mikko_ (Hiipii ulko-ovesta punainen auton sisärengas kädessään. Nostaa sen huulilleen ja puhaltaa sen ilmaa täyteen). _Irja_. En sano enää, en sano, vaikka antaisit kolme. _Arvo_ (Ankaruutta teeskennellen). Uppiniskaisuutta, kovakorvaisuutta minä en kärsi. Siitä seuraa ankara rangaistus. _Irja_. Mikä rangaistus? Sano! _Arvo_. Enkä sano. _Irja_. Tiedän minä sen ilmankin. _Arvo_. Etkä tiedä. _Irja_. Tiedänpäs! _Mikko_ (On saanut renkaansa ilmaa täyteen. Ottaen keskilattialta jakkaran hiipii rakastuneiden taakse). _Arvo_. En kärsi enkä kestä enempää. Nyt se tulee. _Irja_. Mikä tulee? _Arvo_. Se uppiniskaisuutesi rangaistus tietenkin. Se lepää jo ylläsi kuin kohtalon käsi. Se putoaa ympärillesi kuin jättiläiskäärme... _Mikko_ (On asettanut jakkaran heidän taakseen, nousee sille ja pudottaa auton renkaan heidän ympärilleen). Terve! Se putosi jo! (Painelee rengasta alemmaksi). Seitsemäs kohtaus. Edelliset, Amalia ja Anna, myöhemmin Heikki. _Amalia_ ja _Anna_. Herra hyvästi siunatkoon! _Anna_. Mitä tämä merkitsee? _Amalia_. Mikä niiden ympärillä on? _Mikko_. Rakkauden sisärengas. Minä olen pannut heidät tosiasian eteen, niinkuin täti käski. _Irja_ (Kiskoo itseään ulommaksi). Sinä junkkari! _Arvo_. Älä viitsi rimpuilla, Irja. Mihinkäpä me enää tästä pääsemme. Enkä minä mihinkään haluakaan. (Nostaa Irjan syliinsä ja kantaa hänet Annan eteen). Toivottavasti ette ole pahoillanne, vaikka tosiasia on tämä! _Anna_. Mitä Irja itse sanoo? _Irja_ (Kumartaa). Kiitos, äiti! (Ottaa Arvoa kädestä). _Arvo_. Mitä täti siihen sanoo? _Amalia_ (Totisena, hartaasti). Onnea toivotan ja siunausta. Tuosta minä pidän. _Mikko_. Ja minä. _Heikki_ (Ulko-ovella, vadissa A.I.V.-rehua). Tässä on nyt sitä tuorerehua. Hyvältä se haisee... (Huomaa vasta Arvon ja Irjan). Herran pojat! Käsi kädessä kuin alttarilla! _Irja_. Sinnepäin tässä ollaan menossa, ellei isällä ole mitään sitä vastaan. _Heikki_. Mitäpä minulla hyvää asiaa vastaan. (Irjalle) ota hänet (Arvolle) ja sinä hänet! Luullakseni hänessä on sinulle tarpeeksi mehua. _Irja_ ja _Arvo_. Kiitos, isä. (Syleilevät toisiaan). _Heikki_. Ensi kesänä suolaamme kaksi pytyllistä A.I.V.-rehua! _Anna_. Mutta nyt käymme kihlajaispöytään. _Heikki_. Eikö laulettaisi jokin laulu ensin. _Mikko_. Lauletaan: Arvon mekin ansaitsemme. _Heikki_. Sopii mainiosti. (Laulavat Mikon hoidellessa johtajan virkaa): Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa. Vaikk’ ei riennä riemuksemme, leipä miesten maatessa. Laiho kasvaa kyntäjälle (Heikki ääntään korottaen) A-V työnsä täyttäjälle Lala-la-la-lal-lal-la.... Opin teillä oppineita, Suomessa on suuria. (Heikki taaskin tekstiä muuttaen) Tuorerehukeksinnöitä täällä tehdään uusia. Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty. Lalla-la-la-lal-la.... Suomen tytön poskipäihin veri vaatii kukkaset. (Arvo hyväilee Irjan poskea). Häll' ei pysty harmaa näihin... (Heikki samoin Annan poskea). Näit' ei pane pakkaset (Mikko Amalian poskia) Luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä. Lalla-la-la-la-lal-lal-lal-lal-lal-la... Väliverho.

3235.txt

Urho Karhumäen 'A.I.V.-rehua' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3235. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. A.I.V.-REHUA

KUN PIIAT OVAT LAKOSSA Ivallinen ilveily 3:na näytöksenä Kirj. MARTTI WUORI (Näytelty ensi kerran Työväen teatterissa Helsingissä 27 p:nä tammikuuta v. 1907) Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908. Kaarlo Bergbomin unhottumattomalle muistolle _Tekijä_. Henkilöt: JUUSO KARPÉN, asianajaja Helsingissä. MAGDA, hänen rouvansa. TUURE HOLM, virkamies tuuli- ja vesimyllyjen ylihallituksessa. HERTTA, hänen vaimonsa. ERKKI SORMUNEN, ent. kauppias, rahatoimikamarin jäsen Jänisjärven vastaperustetussa kaupungissa. HELMI, hänen vaimonsa. Tapahtuman paikka: Helsinki. Aika: ihan viimeinen. Ensimäinen näytös. Uudenaikaisesti sisustettu sali Tuure Holmin asunnossa. Perällä kaksi ovea, joista oikeanpuolinen (katsojista päin) vie Holmin työhuoneeseen, vasemmanpuolinen eteiseen. Vasemmassa peränurkassa ovi ruokasaliin ja samalla puolella, likempänä etualaa, makuuhuoneen ovi. Oikealla ikkunaseinä. HOLM (tulee eteisen kautta, käsivarrella iso toripussi täynnä kaikenlaista ruokatavaraa; paiskaa pussin salin pöydälle.) Puh! Hitto vieköön! On tämäkin elämää! (Kuuntelee makuuhuoneen ovella.) Vieläkö sinä makaat, Hertta? — — Ei kuulu mitään. Minun kai tässä täytyy ruveta perunoita kuorimaan. (Riisuu päällystakkinsa, jonka ripustaa eteisen naulakkoon.) Aamukahvikin taitaa jäädä juomatta tänä päivänä. (Eteisessä oleva telefooni soi.) No! Varmaan nyt taaskin joku lakkolainen tahi palveluyhdistyksen jäsen. (Telefoonin ääressä.) Haloo! Holm. — — On. — — Ei. Makaa vielä. — — Kukas siellä kiroilee? — — Vai sinä se olet, Juuso! En tuntenut. Olet kai noitunut äänesi noin sorruksiin?! — — Jaa, jaa. — — Mitä? Lainatako teille palvelijaa? — — Tässä rupean kohta itse ruokaa keittämään. — — Minunko vaimoni syy kaikkeen? — — Tule itse haukkumaan! — — Ha-ha-ha-ha! — — Meillekö päivälliselle? — — Terve tuloa vain! Vaan eipä taida potaattini mennä alas kurkustasi — — Kiitos! — — Samoin. — — Hyvästi! — — Saadaan nähdä. (Soittaa eroon.) Eipä näy olevan elämä parempaa muissakaan perheissä. HERTTA (tulee ruokasalista.) Kuka se soitti? HOLM. Vai siinä sinä olet? Luulin sinun makaavan vielä. (Puuhaa hermostuneena ruokapussinsa ääressä.) HERTTA. Soittiko joku lakkokomiteasta, vai? — — HOLM. Ei. — — HERTTA. Kahvi on valmiina ruokasalin pöydällä. HOLM. Itsekö sinä sen keitit? HERTTA. Minä itse. Kukas? HOLM. Tässä on ruokatavaroita. Kävin ne itse torilta ostamassa. (Työntää pussin rouvalleen.) Siin' on! Keitä nyt sinä itse! HERTTA (työntää pussin takaisin miehelleen.) Minä en jouda. Minun on heti paikalla lähdettävä komiteaan. (Alkaa laitella hattua päähänsä.) HOLM. Mutta kaikkien ihmeitten nimessä! Minun pitää saada ruokaa, minä tahdon syödä. Minun pitää saada aamiainen päästäkseni virastoon. HERTTA. Siihen en minä voi mitään. HOLM. Mutta me saamme vieraita päivälliseksi. HERTTA. Jopa! Kenen nyt?! HOLM. Juuson rouvineen. HERTTA. Ha-ha-ha-ha! HOLM. Mitä sinä naurat, Hertta?! Tämä ei ole ollenkaan leikin asia. Sanon sinulle: se oli Juuso, joka äsken soitti. Hän kiroili sinua, — sanoipa koko nälkälakon mammaksi! — ja vaati, että sinun on valmistettava meille kaikille ruoka, koska sitä ei saa enää ravintoloissakaan. HERTTA. Soita heille: valmistakoon Magda päivällisen! HOLM. Tuo on myrkkyä, Hertta, jota saat itse juoda. Jos ei Magda osaa ruokaa laittaa, niin kyllä se on viheliäisyys suuri sinunkin puolellasi siinä asiassa. HERTTA. Siinä tapauksessa ei auta muu kuin että sinä saat laittaa ruoan. HOLM. Istu ja pala! Luulenpa toden totta, että se luonnistuisi paljoa paremmin, kuin monelta teidäntapaiselta nykyajan rouvalta, jotka ette kelpaa muuksi, kuin tyhjäntoimittajiksi. Olisittepa nuoruudestanne tottuneet kaikkia naisen velvollisuuksia täyttämään, — muun muassa oppineet ruokaakin laittamaan, — niin ei tämmöiseen pulaan jouduttaisi. HERTTA. Kuka sen on sanonut, että ruo'an laittaminen on juuri naisen velvollisuus? HOLM. Se on itsestään selvä. Se on paljon enemmän hänen ymmärryksensä mukaista, kuin kaikellaisissa jonnin joutavissa yhdistyksissä häärääminen. Sitä paitsi se on terveellisempääkin. HERTTA. Ha-ha-ha-ha! Sinunpa on, näköjään kovin nälkä, koska jo näin varhain aamulla noin huonolla tuulella olet, Tuure. Mene nyt ja keitä aamiaiseksi se häränkieli, joka sinulla pussissa on, niin... HOLM. Kyllä. Sen teenkin. Ja minä aion tarjota sitä sinullekin, mutta aika hyvin suolattuna. HERTTA. Kiitos. Meillä on kyllä parempia ruoanlaittajia komiteassamme. HOLM. Vai niin! Te siis syötte ja mässäätte siellä piikojen kom... HERTTA. Palvelijattarien, pyydän. HOLM. Yhdentekevä!... Sillä aikaa kun meitä uhkaa nälkäkuolema? HERTTA. Siinä näet, ettemme ole niinkään tyhjäntoimittajia. HOLM. Kaunista väkeä!! Mutta sanoppas: rouvatko ne siellä ruoan valmistavat vai pii...? HERTTA. Palvelijattaret, tietysti. Meillä on tärkeämpää tekemistä. HOLM. Tietysti, tietysti! Rupatatte ja olette jotakin tekevinänne ja elätte herroiksi. HERTTA. Luoja ei ole teille mitään monopoolia antanut. HOLM. Ei, mutta _teille_ on Luoja kyllä antanut yksinoikeuden, vaan sitä ette te osaa taikka ette tahdo hyväksenne käyttää. HERTTA. Ja mikä se olisi? HOLM. Oikein kasvattaa sitä ihmiskuntaa, jota myöskin ainoastaan teille on suotu kunnia voida lisätä. HERTTA. Mikä on oikein, mikä väärin, — se on kysymys. (Eteisen kello soi.) Kas niin. Nyt tullaan minua jo hakemaan. (Menee ja aukaisee oven.) HELMI (pieni matkalaukku kädessä astuu eteiseen.) Hyvää päivää! HERTTA. Päivää! Lakkokomiteastako olette? HELMI. Et näy enää tuntevan minua, Hertta. HOLM (eteisen ovella.) Helmihän se on. Helmiserkku, päivää! HERTTA. Helmikö se on? Enpä, totta tosiaan, tuntenut. Siitä kun on niin monta vuotta... HELMI. Otetaankohan minut taloon? HOLM. Olet hyvin tervetullut. HERTTA. Jos vain pidät hyvänäsi, niin... käy sisään. HOLM. Milloinkas sinä tänne Helsinkiin tulit? HELMI. Vast'ikään — postijunassa. Tulen suoraan asemalta. Ja joll'en vain häiritse, niin pyytäisin iltaan asti... HOLM. Ethän sinä suinkaan häiritse. HERTTA. Ole ihan kuin kotonasi vain! HOLM. Ja niinkö vähäksi aikaa, meidän pääkaupunkiimme, niin monen vuoden perästä?! Ei se sovi. HELMI. Mutta minä arvaan, että Hertta oli juuri menossa ulos? HERTTA. Minulla oli kyllä... HOLM. Hän tuli juuri torilta. Suo anteeksi! Tähän jäi vielä toripussikin. Hertta näytti minulle kieltä, oivallista härän kieltä, jonka hän itse aikoo keittää aamiaiseksi. HERTTA. Tuure!... Lörppö!... HELMI. Niin. Teillähän on täällä Helsingissä palvelijain lakko. HERTTA. Vai jo tiedät sen? HELMI. Kuulin siitä junassa puhuttavan. HERTTA. Mitä hauskin lakko. Semmoista ei meillä ole vielä koskaan ollut. HELMI. Ja sinä iloitset siitä? HERTTA. Tietysti. Sitä paitsi se oli ihan välttämätön. HOLM. Herttahan kuuluu itse lakkokomiteaankin. Hän kannattaa lakkoa sielullaan ja ruumiillaan. HELMI. Kas, nyt ymmärrän. Sen tautta kysyitkin minulta tullessani, olinko lakkokomiteasta. Minä siis häiritsen sittenkin? HERTTA. Toivon, että nyt, asian kuultuasi, suot minulle anteeksi. Minun täytyy todellakin kohta lähteä sinne. HELMI. Oo, tee niin hyvin. HOLM. Hertta toivottavasti kohta palaa takaisin ruokaa valmistamaan. HELMI. Minua varten ei suinkaan tarvitse mitään. Minä kyllä tulen toimeen... HOLM. Ilmanko ruokaa? Sepäs olisi hiton hauska oppia. Minunpa alkaa jo vatsani tehdä lakon. HERTTA. Siellähän on kahvi valmiina ruokasalin pöydällä, Tuure. Ja Helmihän kyllä löytää astiakaapista, mitä tarvitsee. HELMI. Tietysti, tietysti. Elä nyt, Hertta hyvä, anna minun tuloni millään lailla... HOLM. Kahvintarjoilusta pidän minä kyllä huolen. Minä olen, näetkös, näin lakon aikaan jo tottunut talouden askareihin. (Sieppaa toripussin ja juoksee ruokasaliin.) HELMI. Eihän nyt toki. Voi, voi, mitä puuhaa minä nyt olen matkaan saattanut. HERTTA. Elä nyt ole milläsikään. Hän tekee sen niin mielellään. Ja hänelle se tekee niin mainion hyvää. HELMI. Miksi sinä noin puhut? HERTTA. Siksi, että niin ajattelen. Näetkös, se tekee miehille niin hyvää, että saavat kokea, mitä me naiset merkitsemme, että me todellakin jotakin merkitsemme. HELMI. Sinä siis kuulut tuohon lakkokomiteaan oikein vakaumuksesta, Hertta? HERTTA. Luonnollisesti. Täydestä. HELMI. Mutta tämähän on palvelijain lakko. Ei suinkaan sillä näytetä miehille, että me todellakin jotakin merkitsemme. HERTTA. Samalla kyllä sitäkin. Vaikka se nyt on sivuasia. Minä olen, näetkös, myöskin palvelijayhdistyksen jäsen. Ja minä kannatan täydellisesti palvelijain oikeutettuja vaatimuksia. Heidän oleelliset etunsa ovat tässä kysymyksessä. Heidän asemansa on välttämättä parannettava. HELMI. Mutta ei suinkaan tällä keinoin. Lakkoa en kannattaisi koskaan. Se on suorastaan hyljeksittävä taistelutapa. Se on kamala, sisällinen veljessota, ulkonaista sotaa paljoa pahempi eikä miltään siveelliseltä kannalta puolustettavissa. HERTTA. Semmoinenkin sota voi nykyaikaan käydä välttämättömäksi. HELMI. Ei, ei. Minä olen rauhan aatteen puolella. Sovittelulla ovat riidat ratkaistavat. HERTTA. Se ei ole likimainkaan tässä maailmassa mahdollista. Voima se asiat ratkaisee. HELMI. No, sanoppas nyt sitte, mitä vaativat palvelijat? Suurempia palkkoja, vähemmän työaikaa ja paljon vapaata aikaa, s.o. aikaa huvitteluun, vallattomuuteen! HERTTA. Sinulla on väärä ja ylimalkainen käsitys asiasta, Helmi. HELMI. Niinkö? Minun käsitykseni mukaan olisi esim. kahdeksan tunnin työaika mahdoton. Mekin teemme enemmän työtä päivässä ja huvittelemme paljoa vähemmin, kuin palvelusväki. Ja mistä otetaan ne suuremmat palkat ja erityiset huoneet nykyajan palvelijoille? HERTTA. Myönnän, että heidän toiveissaan, — en sano vaatimuksissaan, — on hiukan liioiteltua, vaan paljon on oikeutettuakin. Mutta niistä asioista puhutaan toiste. Minun täytyy nyt mennä. HELMI. Niin väinkin. Sittenkin tuli näin pitkältä laverrelluksi. HERTTA. Ja silloin toivon, että tulet asian oikeudesta vakuutetuksi, yhdyt meihin ja rupeat yhteistä asiaamme omalla paikkakunnallasi innokkaasti ajamaan. HOLM (kantaa tarjottimella kahvia.) Kas niin! Tässä on nyt talon uusi piika ... palvelijatar, piti minun sanoa. HERTTA. Minä lähden nyt sitte. Suo nyt epäkohteliaisuuteni anteeksi, Helmi! Tuure pitää sinulle kyllä seuraa. (Menee.) HOLM. Hyvästi, hyvästi! Kahvia me kyllä osataan juoda ominneuvoin, jos se vain hyvää on. Mutta sitäpä minä en osaa edeltäpäin vakuuttaa, sillä se ei ole minun keittämääni. — Tee nyt kuitenkin niin hyvin! HELMI. Kiitos! — Hauska on nähdä sinut näin hyvällä tuulella, Tuure. HOLM. Hyvän tuulen toit mukanasi sinä, rakas Helmi serkku. HELMI. Sinäpä nyt osaat... HOLM. Kuule! Tiedäthän itse, — ja vakuutan sen myös minä, — että sydämmeni oli ja on vieläkin hyvin kallellaan sinuun päin, vaikka silloin olosuhteet veivät minut tänne ja sinun sormuksesi Erkki Sormusen sormeen. HELMI. Joko sinulla on sokuria kupissasi? HOLM. Kun sinä olet tässä, sokuripalaseni, niin on kahvini makeata, kuin hunaja, ilmankin. HELMI. Me puhelimme tässä äsken Hertan kanssa lakosta, vaan minä en päässyt vielä selville, mikä palvelijain tarkoitus oikeastaan on. HOLM. Vai niin, vai sinnepäin. — No. Siitä en minäkään vielä ole selvillä. Luulenpa kuitenkin, että heidän viimeinen vaatimuksensa on, että Suomen kaarti muodostettaisiin uudelleen ja että jokainen palvelija saisi oman kaartilaisensa ynnä oman erityisen kamarinsa. Ja tuo kaikki on meidän heille hankittava. HELMI. Ei, mutta! Sinunpa kanssasi nyt ei voi puhua vakavasti. HOLM. Elähän toki. Jos tahdot, että sanon vakavankin sanan, niin se kuuluu: soisin, että hallitus antaisi matkarahan meidän palvelijoillemme, jotta pääsisivät ulkomailla käymään, niin silloinpa saisivat nähdä, miten siellä työtä tehdään eikä napista. HELMI. Sen minä uskon On siis totta, että olette ilman palvelijaa? HOLM. Tietysti, etkö sitä jo kaikesta huomaa? Kun meidän Miina ilmoitti yhtyvänsä lakkoon, niin minä ajoin hänet paikalla pellolle. HELMI. Ja Hertta saa itse tehdä kaikki? HOLM. Ja minä saan olla syömättä. HELMI. Mutta sehän on julmaa. HOLM. Se _oli_ julmaa. Vaan nyt minä elän jälleen. Kun sinä tulit, Helmi! Ihan kuin Luojan lähettämänä. HELMI. Mutta minun täytyy nyt lähteä. HOLM. Mitä? Minnekä? HELMI. Asioilleni. HOLM. Asioillesi?! Milläs asioilla sinä täällä olet? Sitähän en ole vielä tullut kysyneeksikään. HELMI. Onpahan vain vähän toimitettavaa. HOLM. Vähän toimitettavaa! Moneen vuoteen et ole Helsingissä käynyt ja nyt tulet vain yhdeksi päiväksi! Jänisjärveltä asti! Ei. Se ei passaa. Minä en sinua laske. HELMI. Ei, ei. Kyllä minun täytyy. HOLM. Täytyy? Sinulla on jotakin hampaan kolossa. Kas niin. Istu nyt ja juo vielä toinen kuppi. Kyllä tästä sinulle vielä tilkka heruu. Ja kerro, mitä sinne teidän kyläänne kuuluu. — Hitto vie! Tässähän minä olen hätäisessä ilossani ja iloisessa hädässäni aivan unohtanut kysyä, miten se sinun Erkki mökösi jaksaa? HELMI. Kiitos, kyllä hän jaksaa. HOLM. Eikö hän terveisiäkään lähettänyt? HELMI. Kyllä... tuota... enkö minä jo taannoin... tullessani... sanonut häneltä terveisiä? HOLM. Etpä. Vai taisit sanoa. — Kuule onko hän vieläkin yhtä silmittömästi sinuun rakastunut, kuin ennen, ja yhtä silmittömästi mustasukkainen, ettei kukaan saa sinuun vilkaistakaan. HELMI. En tiedä. Lieneeköhän hän sitä koskaan ollutkaan? HOLM. Ai-ai-ai! Minua kummastuttaa, että hän ollenkaan laski sinun yksin tänne pääkaupunkiin tulemaan. Miksikäs hän ei tullut mukaan? HELMI (pikaisesti.) Etkö ole häntä täällä nähnyt, Tuure? HOLM. Häh? Onko hän...? Hän on sittenkin. No, arvasinhan sen. HELMI. Luulin, että hän on täällä teillä. Eikö hän siis ole käynytkään teillä? HOLM. Meillä? Ei. Ei minun tietääkseni ainakaan. HELMI (itku kurkussa.) Mutta kyllä hänen pitäisi olla Helsingissä. Minä tiedän ihan varmaan, että hän on täällä. Etkö sinä vain, Tuure, salaa minulta? Ehkä hän sittenkin on täällä teillä. (Itkeä tillittää.) HOLM. Voi, Herran terttu! Mitäs ihmettä tämä on?! Mitä salaperäisyyttä tämä nyt on?! — Kuule, Helmi, ellet sinä nyt ihan paikalla kerro minulle kaikkia suoraan ja selvään, niin rupean minäkin itkemään ja silloin nostan minä paljoa pahemman möjäkän kuin Sinä. Kas niin! (Pyyhkii Helmin silmät ja istuu hänen viereensä.) Kaikki! Suoraan ja selvään nyt! HELMI. Mitä minä kerron? HOLM. Te olette rii'assa? HELMI (nyyhkyttäen.) Niin — rii'assa. HOLM. Mistä syystä? HELMI. Erkki sanoo, että minä olen niin proosallinen, etten ole ollenkaan mikään nykyajan rouva, että puhun vain ruoasta ja lapsista, etten lue sanomalehtiä, enkä kuulu naisyhdistykseen, etten, sanalla sanoen, ole mikään ihannevaimo ja että hänen täytyy seurassa hävetä minun tähteni. HOLM. Tahtoisinpa mielelläni vaihtaa minun ihannevaimoni sinuun. — No, entä sitte? HELMI. Ja nyt hän puuhaa avioeroa minusta. HOLM. Sika! — Suo anteeksi! HELMI (itkee täyttä kurkkua.) HOLM. No, no, no! So, so, so! Serkku hyvä, elä nyt pane sitä juttua niin pahaksesi! Kyllä se selviää. Omasta puolestani kyllä soisin, että sinä saisit eron Erkistäsi, — hänelle se olisi mitä sopivin rangaistus, — ja jos, tuota, minäkin saisin matkapassin Hertaltani, niin ihan varmaan minä tuossa paikassa rupeaisin niinkuin kosasemaan sinua. Ja jos onnistuisin, niin olen varma, etten sinun kanssasi tarvitsisi ainakaan nälkää nähdä. — Mutta leikki sikseen. Miehesi siis uhkaa avioerolla ja on tullut Helsinkiin? HELMI. Niin. HOLM. Milloin? HELMI. Eilen hänen olisi pitänyt saapua kaupunkiin. HOLM. Asiankoajajan pakeille! HELMI. Niin hän sanoi lähtevänsä. HOLM. Ahaa! Varmaankin Karpénin luo. Se on hänen erikoisalansa, avioero! HELMI. Niin minä luulen. Ja kun tiesin, että sinä tunnet hänen ja luulin, että Erkki ehkä oli käynyt täällä, niin tulin sinulta tiedustelemaan. HOLM. Nyt olen jäljillä. Voit olla huoleti, serkku. Minä otan asiasta selvän. HELMI. Kiitos, Tuure hyvä. En tiedä miten sinua palkitsisin. HOLM. Minäpä tiedän. HELMI. No? HOLM. Sinä jäät nyt meille etkä liiku minnekään. Minäkin teen lakon. Soitan ylihallitukseen, että olen sairas: — olen nälkälakon tähden saanut vatsakipuja — — HELMI. Ja minä parannan kipusi: valmistan sinulle ruoan... HOLM. Mainiota! Ja syömme aamiaista kahden kesken. Sen häränkielen, jonka Hertta... HELMI. Ja sitäpaitsi minä paistan sinulle oivallisen bifstekin. HOLM. ja huolet huuhdomme alas paremmalla kahvilla, kuin tämä oli, — sinun keittämälläsi. (Eteisen kello soi.) HELMI. Herra jesta! Kuka nyt tulee? HOLM. Kas tässä matkalaukkusi! HELMI. Mistä sitä kyökkiin mennään? HOLM. Tuosta, — ruokasalin kautta. HELMI. Minä ryhdyn heti työhön. (Juoksee pois.) HOLM (menee ja aukaisee eteisen oven.) SORMUNEN (tulee.) Eikös se ole Tuure Holm itse? HOLM. Niin on. Mutta minäpä taidan nähdä kummituksia keskellä päivää: — Erkki Sormunen itse! SORMUNEN. Etpä tainnut osata odottaa? HOLM. E... e... en. Käypä sisään ja paina puuta! Olin sanoa, että tulet kuin pilvistä pudonneena, mutta silloin olisin valehdellut. Vihiä olostasi täällä ihanassa Gomorrhassamme minulla kyllä jo vähän oli. SORMUNEN (istuutuu nojatuoliin selin ruokasalin oveen päin.) Ka! Kuinka niin? HOLM. Kuule: toissapäivänähän sinä jo kaupunkiin tulit? Vai eilenkö se vasta oli? SORMUNEN. Eilenhän minä... Vaan mistä sinä sen tiedät? HOLM. Mistäkö? Poliisilta kuulin. SORMUNEN. Häh? — — Valehtelet. Enhän minä ole liikkunut missään. HOLM. Vai et? No sitte se on ereys. Ell'et sinä valehtele? SORMUNEN. En, jukoliste, muualla kuin muutamassa ruokapaikassa. HOLM. (rykäsee.) SORMUNEN. Ihan totta. Mutta eihän täällä näy saavan ruokaa enää missään. HOLM. Vai syömään sinä olet tänne Helsinkiin tullutkin?! Täällä tapetaan nälällä sekä aviomiehet että aviottomat. SORMUNEN. Elä nyt! Eiköhän se sinun rouvasi kuitenkin olisi niin hyvä ja tarjoaisi vähän aamiaista. HOLM. Se nyt ei anna palastakaan. SORMUNEN. Mutta kun hiukasee niin armottomasti. HOLM. Sinun- ja minuntapaisten miesten on kuoltava ihan ensimäisiksi. SORMUNEN. Onpas tämä herttaista vastaanottoa! HOLM. Semmoinen se on minun Herttani. Mutta kukas käski tähän aikaan sieltä Jänisjärveltä tänne lähtemään. SORMUNEN. Kukas tämän aavisti. HOLM. Vai onko sielläkin lakko? SORMUNEN. Eikö joutavia! HOLM. Vai eikö sinun rouvasi osannut ruokaa laittaa? Tai eikö tahtonut antaa? SORMUNEN. Nälissäsikö sinä näin kiusaa teet, vai?! — Kuule: eikös sieltä kotoa ole tullut minulle teidän kautta mitään sähkösanomaa? HOLM. Ettäkä sinua jo kotona kaivattaisiin? SORMUNEN. Eikä, vaan kun sinä taannoin puhelit poliisilta kuulleesi minun olevan Helsingissä, niin luulin kotona jotakin tapahtuneen. HOLM (rykäisten.) Jaa, jaa. Ei. En minä ainakaan tiedä. Onko se sinun rouvasi ollut terve? Ethän ole hänestä maininnut mitään. SORMUNEN. Kiitos! Niin, tuota, kyllähän se jotensakin. Toisinaan vähän päänkivistystä on, valittanut. Käskihän se sanomaan hyvin paljon terveisiä sinulle ja... Ne tahtoo aina unohtua, nuo terveiset. HOLM. Niinhän ne tahtoo. SORMUNEN. Ja rouvallesi. Rouvaasihan en ole vielä nähnytkään. Mitenkäs hän jaksaa? HOLM. Mainiosti. Valitettavasti hän nyt ei ole kotona. HELMI (puettuna palvelijattareksi pistäytyy sisään ruokasalin ovesta, mutta pyörähtää heti takaisin.) HOLM (viittaa kädellään Helmiä poistumaan.) HOLM. Kas, kun nuo koit rupee lentelemään. SORMUNEN. Saitkos kiinni? HOLM. Sain. — Miksi sinä et ottanut Helmiä mukaasi? Sehän olisi hänelle ollut pieni virkistysmatka päästä Helsingissä käymään. SORMUNEN. Eihän tuo tahtonut tulla. HOLM. Vai ei tahtonut?! SORMUNEN. Ei häntä huvita mikään. HOLM. Sepä on kumma! SORMUNEN. Ei mikään muu kuin koti ja talous. HOLM. Eikös se ole mitään?! Ollapa minulla semmoinen muija tähän aikaan, niin voisin sinulle aamiaistakin tarjota. Eiköhän vaihdettaisi! SORMUNEN. Ka! Vaihdetaan vain. Ha-ha-ha-ha! HOLM. Ha-ha-ha-ha! Sepä olisi hauskaa. SORMUNEN. Ei, kyllä minun nyt sitte täytyy lähteä. HOLM. Jokos?! No, en tahdo pidättää. Sinulla on varmaankin paljon asioita toimitettavina? SORMUNEN. Onhan niitä. HOLM. Pankeissa ja — ostoksia rouvallesi? SORMUNEN. Vähän jos mitä! — Kuulehan: milloinka luulet parhaiten voitavan tavata asianajaja Karpénia kahden kesken? Minulle on sieltä Jänisjärveltä annettu toimeksi neuvotella hänen kanssaan eräästä sekavasta riita-asiasta. HOLM (rykäisten.) Ja-ha, jaa. Minä luulen että hän parhaiten on tavattavissa tuossa yhden tienoilla päivällä. Ne makaa aina niin kauan, nuo asianajajat, — illat myöhään istuvat kapakoissa. SORMUNEN. Eikös sitä pidetä taitavana asianajajana? HOLM. Karpénia? — Kyllä. Varsinkin "sekavissa riita-asioissa." — Hän asuukin, sitäpaitsi, tässä ihan vastapäätä. SORMUNEN. Kiitos. — Kyllä minä löydän. — Pitää koettaa sitä ennen jossakin saada edes pikku voileipä. HOLM. Ota ryyppy ainakin, ell'et muuta saa. — No, morjens! Käy nyt kuitenkin vielä talossa ennenkuin kotia lähdet. SORMUNEN. Kiitos. Terveisiä vielä rouvallesi. (Menee.) HOLM (saatettuaan Sormusen ulos, palaa ja näpäyttää iloisesti sormiaan.) No, nyt tulee hauska. (Ruokasalin ovelta.) Helmi hoi! HELMI (tulee.) Jokos hän meni? HOLM. Sinä siis näit? Se oli ukkosi. HELMI (nyökkää myöntävästi.) Mutta näkikös hän minut? HOLM. Onneksi, ei. HELMI. Mitä hänellä oli sanomista? HOLM. Sinä olet oikeassa. — Kautta rantain sain selville, että hän on menossa Karpénin puheille. Yhden aikaan on hän siellä. HELMI. Voi, voi, mitenkä ihmeesti minä saisin tietää, mitä se siellä sotkee!? HOLM. Ole huoleti! Minä otan vieläkin valvoakseni asiaa. HELMI. Oi, sitä sinä et enää voi. Eihän asianajajatkaan saa ilmaista semmoisia asioita. HOLM. Tosin ei. Mutta minä puhuttelen Karpénia sitä ennen ja... (Eteisen kello soi.) No, kukas nyt vielä...? HELMI. Aamiainen on kohta valmis, Tuure. Katan paikalla pöydän, että sitte pääset ulos. (Juoksee takaisin.) HOLM (aukaisee eteisen oven.) MAGDA JA KARPÉN (tulevat.) KARPÉN. Mies, onko vaimosi kotona? HOLM. Onneksi, — ei. KARPÉN. Valitettavasti, sinun kai piti sanoa? MAGDA. Todellakin vahinko, etten saanut antaa hänen kuulla kunniaansa. HOLM (katsellen Magdan pukua.) Ah, kuinka kaunis, kuinka komea! Varmaan taaskin uusi puku? Uskaltaakohan edes pyytää istumaan? KARPÉN. Sekös on lipeväkielinen! MAGDA. Turha sekoittaa pois asiaa! Imartelu ei tässä auta.' HOLM. Mitäs hittoa minä sitte olen tehnyt? KARPÉN. Koska mies on vaimonsa pää ja sinä olet vaimosi mies ja sinun vaimosi on lakon johtajia, niin olet sinä pääsyyllinen lakkoon. HOLM. "Ex ungve leonem!" Minä tunnen sinussa paikalla maamme terävinjärkisen juristin. — (Magdan puoleen.) Saanen varmaan kohta onnen onnitella teitä senaattorin rouvaksi, rouva Karpén?! MAGDA. Minä lähden tänä iltana Hangon kautta Ruotsiin. Tämä elämä käy sietämättömäksi. HOLM. Ja luovutte noin lupaavasta elämän urasta, jätätte noin loistavan pään? MAGDA. Oo, Ruotsissa niitä on paljon loistavampia. KARPÉN. Minä olen itse hänelle matkarahat antanut. HOLM. Siis erp sovussa? — (Karpénille.) Olet kai taaskin iskenyt silmäsi johonkin? KARPÉN (tekee kaksimielisen liikkeen.) HOLM. Sen se lakko saa aikaan. Herrasväki on siis tehnyt meille kunnian tulla jäähyväisille? MAGDA. Aivan oikein. HOLM. Arvoisa rouva tietysti ei matkusta yksin? KARPÉN. Tietysti ei. Ihailija odottaa jo Hangon laiturilla. MAGDA. Useampikin. HOLM. Oo, arvattavasti! Vahinko, etten minäkin voi olla — saattamassa. MAGDA. Mikäs estää? Eikös laske Hertta? HOLM. Lakko, lakko, tietysti. KARPÉN. Kuule! Eikö sinulla sitte ole mitään tietoa, millä kannalla lakko nyt on? Onko mitään sovintoa odotettavissa? HOLM. En tiedä mitikään. Sitäpaitsihan olen syrjässä koko sotkusta. MAGDA. Silloin ei maksa vaivaa sen enempää aikaa tuhlata. Me lähdemme. HOLM. Totisesti: kaikki ihmiset ovat äkäiset, kuin ampiaiset, tätä nykyä. KARPÉN. Tjah! Minkäs sille sitte mahtaa. Ei tässä auta muu kuin lähteä kärsivällisesti odottamaan elämänsä loppua. HOLM. Sitä ennen pari sanaa, Juuso. — Sallitko, Magda, että puhuttelen miestäsi silmänräpäyksen kahden kesken? MAGDA. Sallin. HOLM. Mennään minun huoneeseeni! — (Magdalle.) Tee niin hyvin ja peilaile sillä aikaa kaunista muotoasi, niin ei aika tule pitkäksi! HOLM JA KARPÉN (menevät.) MAGDA (selailee ensin pöydällä olevia kirjoja, menee sitte kuvastimen eteen ja laittelee hiuksiaan, hattuaan, pukuaan.) HELMI (rientää sisään.) Ja Ruoka on pöyd... (pysähtyy yht'äkkiä hämmästyneenä Magdan eteen.) Kuka... Mistä... MAGDA. Ei, mutta... Kukas te olette? HELMI (aikoo mennä takaisin.) Ei... ei... ei... ei kukaan. En minä ole mikään. Suokaa anteeksi! MAGDA (pidättää Helmiä käsivarresta.) Ei! Te ette saa mennä. Ette te saa. (Asettuu ruokasalin oven eteen.) Minä en laske. Sanokaa ensin, kuka olette! Te olette palvelija talossa, eikö niin? HELMI. E... en. MAGDA. Kukas te sitte olette? HELMI. Kyllä... kyllä minä kuitenkin olen. Mutta satunnainen... ihan satunnainen vain. MAGDA. Sepä oivallista! Panevat toimeen palvelijain lakon ja pitävät itse salaa palvelijan toimessaan. Mainiota! Mainiota! Mutta kyllä minä tästä jutun nostan. HELMI. Saankos minä luvan kysyä, kuka rouva on? MAGDA. Kukako minä olen?! Kyllä. Sen sanon mielelläni. Minä olen rouva Karpén. HELMI. Jassssoo! Asianajaja Karpénin rouva? MAGDA. Juuri niin. HELMI. Sepä varsin hauskaa. MAGDA. No? — Kuinka niin? HELMI. Niin, minä olen niin paljon kuullut puhuttavan rouvasta; — teidän kauneudestanne, koreista puvuistanne ja kuinka paljon rahaa te... kuinka rikas te olette. MAGDA (istuutuu hyvillään sohvaan.) Ah, joutavia! — Mutta sanokaapas minulle, mistä te olette? Helsingistä varmaan? HELMI. En. Maalta minä olen. Tänään vasta tulin kaupunkiin. MAGDA. Ja heti saitte paikan? Olitte ehkä tilattu? HELMI. En ollenkaan. Ihan sattumalta tulin tähän paikkaan. MAGDA. Vaikea uskoa. Nuo silmät eivät puhu totta. HELMI. Kyllä, rouva, ihan totta. MAGDA. Mutta ettekös tiedä, että Helsingissä nyt on palvelijain lakko? HELMI. Kyllä, rouva. MAGDA. No, miks'ette ole siihen yhtynyt? HELMI. En ole vielä — joutanut, rouva. Ensin en sitä hyväksynyt. Mutta nyt siihen yhdyn, ihan varmaan yhdyn. MAGDA. Siinä teette oikein. Ja lähdette heti paikalla talosta pois. HELMI. Niin teen, rouva. Minä lähden heti. Minä lähden paikalla korjaamaan kamssuni. Hyvästi rouva! MAGDA (itsekseen.) Ah, mikä ajatus! (Helmille.) Ei. Kuulkaahan vielä; se on ihan oikein, että tekin nyt teette lakon. Mutta ainoastaan tässä talossa. Ylimalkaan on lakko hylättävä. Eikö niin? HELMI. Kyllä, rouva. Minä olen aivan samaa mieltä. MAGDA. Minulla on teille siis pieni esitys. — Me olemme, tietysti, myönkin ilman palvelijaa. Te lähdette pois täältä ja tulette palvelukseen meille? HELMI. Herrasväenkö luo? MAGDA. Niin. Miksi epäröitte? HELMI. Jos siitä seuraa pahaa? MAGDA. Siitä vastaan minä. HELMI (itsekseen.) Kello yksi on Erkki siellä. MAGDA. Kas tässä teille kymmenen markkaa. Se on päätetty? Te siis tulette? (Antaa setelin.) HELMI (ottaa epäröiden vastaan.) Kiitoksia hyvin paljon, mutta tokkohan minä nyt... Milloinka minä saisin tulla? MAGDA. Paikalla. Sinun on tultava nyt heti. HELMI. Hyvä on. Minä tulen. Ihan paikalla minä tulen. Rouva on hyvä ja menee edeltäpäin vain kotia. MAGDA. Me asumme tässä vastapäätä. HELMI. Hyvä on, rouva. MAGDA. Sinä tulet siis ihan varmaan? HELMI. Kyllä, rouva. Ihan varmaan. Kun minä kerran lupaan, niin se on varma. — Hyvästi, rouva, niin kauaksi. (Juoksee pois.) MAGDA. Niin miellyttävä tyttö. Ja siisti käytökseltään. — Kas, kun en tullut hänen nimeänsäkään kysyneeksi. — Mutta onpas tämä yllätys Hertalle ja Tuurelle. (Taputtaa ilosta käsiään.) Ja oiva kosto heille! — — KARPÉN JA HOLM (palaavat.) KARPÉN (Holmille.) Hyvä, hyvä. Hauska saada kuulla. — (Magdalle.) Siis lähdetään? MAGDA. Mistä salaisuuksista te nyt niin kauan puhelitte? HOLM. Ne saat kuulla Ruotsista palattuasi. — Toivotan onnea matkalle! MAGDA. Ja sinulle hauskaa nälkäkuolemaa. Terveiseni myöskin Hertalle, — jos hänet vielä eläessäsi näet. (Kaikki nauravat.) MAGDA JA KARPÉN (menevät.) HOLM. Hyvä, että menivät. Nyt sitä pääsen serkkupiikani kanssa aamiaista nauttimaan. (Aikoo mennä ruokasaliin.) HELMI (tulee vastaan, jälleen entisessä puvussaan ja matkalaukku kädessään.) HOLM. No? HELMI. Ruoka on pöydässä. Pyydän syömään. HOLM. Mitä tämä merkitsee? Entä sinä? HELMI. Minä lähden pois. HOLM. Miksi nyt? Minkä tähden? HELMI. Minä en voi enää tässä talossa palvella. HOLM. Ymmärtääköhän kukaan tässä enää mitään?! HELMI. Kyllä se on ihan mahdotonta. Minä en voi. Minun täytyy lähteä. HOLM. Joko heti? HELMI. Ihan paikalla. HOLM. Mikä hiton käry on nyt tämänkin nokkaan pistänyt?! — Mutta minäpä en laske. (Kiertää Helmin käsiinsä.) Kuuletko? En laske, en. Syödään yhdessä aamiainen. Sinä et pääse. HELMI. Herranen aika! Minä en voi. Päästä! Minun täytyy päästä! (Riuhtaisekse irti.) HOLM. Mutta selitähän, hyvä ihminen, toki syy! Mitä nyt sitte on tapahtunut? Onko sinulla paljon työtä ja vähän palkkaa, vai mikä ihme on sinut villinnyt? HELMI. Minua on pakoitettu lähtemään. HOLM. Pakoitettu?! HELMI. Ja ell'en minä ihan paikalla lähde, niin pannaan tässä ikkunoiden edessä toimeen suuremmoinen mielenosotus, oikein jättiläismielenosotus. Ihmisiä tulee tuhansittain, kiljutaan ja räyhätään, huudetaan "alas" ja "ulos", revolverit paukkuu ja aidat särkyy, ja lopulta tulevat sisään ja ajavat meidät kaikki pellolle. Oi, se olisi kauheata! HOLM. Mene, Herran nimessä, sitte! HELMI. Hyvästi! (Juoksee eteisen kautta ulos.) HOLM. Jaa-a! Näin käy, kun piiat ovat lakossa. Vaan ruokapa jäähtyy. (Rientää ruokasaliin.) Toinen näytös. Asianajaja Karpénin työhuone. Vasemmalla puolella, etualalla, kirjoituspöytä. Samalla puolella ovi konttoriin ja nurkassa uuni. Perällä sohva. Oikeassa peränurkassa ovi eteiseen ja keskellä oikeata seinää ovi saliin. Sisustus uhkeata. HELMI (siistii huonetta, pyyhkii tomua.) MAGDA (tulee salista.) Kas, joko sinulla on huone siistittynä? HELMI. Jo, rouva. MAGDA. Sepä sukkela tyttö! Yks'kaks oli tuli uunissa, padat ja pannut tulella, ja sillä aikaa kun ruoka kiehuu, niin on huoneet siivottuina. Semmoista palvelijaa minulla ei ole vielä koskaan ollut, se minun täytyy tunnustaa sinulle suoraan. Olet kahden veroinen. HELMI. Kyllä rouva nyt turhaan kehuu. MAGDA. Ja mieheni kirjoituspöytä! Mikä järjestys! Semmoista ei hän ole siinä koskaan nähnyt. Kyllä hänkin kummastuu kotia tultuaan. HELMI. Tämäkö se on, rouva, herra asianajajan vastaanottohuone? MAGDA. Niin. Tuolla on konttorihuone. Mutta täällä hän aina neuvottelee klienttiensä kanssa. HELMI. Jassoo. Onpas tämä muhkea huone! Niin rikkaasti sisustettu! Herra asianajaja mahtaa tienata tavattoman paljon rahaa? MAGDA. Oo-ja. Aina sen mukaan, minkälainen juttu. HELMI. Monta tuhattakin? MAGDA. Hyvin usein. HELMI. Ai-ai! Senpä tautta kannattaakin rouvalle noin kauniita pukuja laittaa. (Hypistelee Magdan hihaa.) MAGDA. Ha-ha! Oletpa sinä naiivi. HELMI. Mutta herrapa taitaa rouvasta paljon tykätäkin? MAGDA. Vielä paremmin! — Mutta nytpä sinä näyt tässä liika paljon viehättyvän. HELMI. Niin tosiaan. Herra jesta! Kun ei vain palaisi pohjaan?! (Juoksee hätääntyneenä ensin eteisen, sitte konttorin ovelle.) Minnekä minä nyt? Enhän minä tästä tiedä kyökkiinkään mennä. MAGDA (osoittaa salin ovea.) Tuosta, tuosta, salin kautta mene! HELMI (juoksee ulos.) MAGDA. Se on oikea aarre. Mistä kummasta ne Holmit olivat sen kaivaneet esiin?! KARPÉN (tulee konttorin kautta.) Saakeli! (Riisuu palttoonsa eteiseen.) MAGDA. No? Mitä uutta sait kuulla? KARPÉN. En mitään. MAGDA. Eikö mitään muutosta asemassa? KARPÉN (ottaa sikarin.) Yhtä uppiniskaisesti näkyvät pitävän kiinni vaatimuksistaan. MAGDA. Hertta, tietysti, siellä panee parastaan. Tahtoisinpa nähdä ja kuulla, miten hän siellä intoilee ja pauhaa. Hänestä olisi pitänyt myöskin tulla asianajaja. KARPÉN (heittäytyy nojatuoliin.) Kuolee tässä, — ilman naiskilpailijoita, — nälkään jo muutenkin, — rouviensa tähden. MAGDA. Et siis saanutkaan voileipiä? KARPÉN. Sainpas. Leikkelekaupasta löytyi vielä kaksi — kuivettunutta tosin — ja ne söin paikalla itse. MAGDA. Pidä hyvänäsi sitte! KARPÉN. Vaan tänä iltana aion lähteä maaseudulle asioilleni ja — syömään. MAGDA. Etpäs. KARPÉN. Mitä sinä tarkoitat? MAGDA. Minä aion pyytää meille vieraita illalliselle. KARPÉN. Elä lörpöttele! MAGDA. Tiedätkö kenen? Hertan ja Tuuren. KARPÉN. Äsh! — Joko olet laittanut tavarasi kuntoon Ruotsin matkaasi varten? MAGDA. Sen olen lykännyt tuonnemmaksi. — Minä puhun vakavasti: aion pyytää Holmit meille illalliselle. KARPÉN. Kuule, Magda, minä puhun myöskin vakavasti: — sinun lorusi alkaa minua hermostuttaa. MAGDA. Etkö sinä huomaa, Juuso, huoneessasi mitään? KARPÉN. Mitä nyt? Että se on...? MAGDA. Siistitty. Niin. Ja kuinka sinun kirjoituspöytäsi on hyvässä järjestyksessä? KARPÉN (suutelee Magdaa poskelle.) Kiitos! Se on ääretön edistysaskel. MAGDA. Sen on tehnyt meidän uusi palvelijamme. KARPÉN. Vielä kerran: kii... (Aikoo uudelleen suudella Magdaa poskelle.) MAGDA (sysää Juuson luotaan.) Se on hävytöntä! — Minä sanon, että sen on tehnyt meidän uusi palvelijamme. KARPÉN. Palvelijamme? Mistä sinä sen olisit saanut? MAGDA. Varastin. KARPÉN. Kuule! Mene nyt esplanaadille tuulettamaan itseäsi. MAGDA. Pitääkö minun todellakin vannoa saadakseni sinut uskomaan? KARPÉN. Jos se on totta, niin minä ajan paikalla sen uuden palvelijan ulos samaa tietä kuin hän on tullut. MAGDA. Jonka minä olen hiellä ja vaivalla taloon hankkinut?! KARPÉN. Vaikka vain! MAGDA. Mutta minä en sitä salli. KARPÉN. Vaan minä teen sen sittenkin. Minun täytyy se tehdä. Minun täytyy ja minä tahdon kannattaa tätä lakkoa, vaikka se vähän kiusallinen onkin. Ammattini vuoksi on se tehtävä. Asemani vaatii sitä. Minä en tahdo erota muista ja... ja... MAGDA. Raukka! KARPÉN. Ja aikaan saada skandaalia ynnä muuta. MAGDA. Vaan yhdyt liittoon Hertan ja muiden samanlaisten kansanvillitsijäin kanssa? KARPÉN. Selitä sinä niin. Minä sanon: kansan oikeuksien puoltajien kanssa. MAGDA. Pietari Patelin oli sukkela asianajaja, — todellakin! KARPÉN. Kiitän arvosanastasi! MAGDA. No. Siinä tapauksessa minä jätän talon oman onnensa nojaan. KARPÉN. Sen nojassa se on pysynyt hyvin tähän saakka ja pysynee vastedeskin. MAGDA. Tällä kertaa ainakin olen tehnyt voitavani. Elä siis syytä minua. — Lähden kuitenkin Ruotsiin. (Menee.) KARPÉN. Siinä teet oikein. (Kävelee, ensin hermostuneesti edestakaisin, menee sitte kirjoituspöytänsä luo, naputtelee sormillaan sitä vastaan, selailee joitakin papereita, kävelee taas ja viheltelee, ja istuu sitte nojatuoliin lukemaan sanomalehteä.) HELMI (tulee.) Hyvää päivää! Rouva käski minun tulla herran luo. KARPÉN (luomatta silmiään sanomalehdestä.) Sinä saat mennä tiehesi. HELMI (vetäytyy verkalleen ja kummastellen ovelle päin.) KARPÉN. Minä sanoin: mene mat... (Katsahtaa Helmiin.) Ei. Odota! (Nousee seisomaan.) Kuka sinä.... kuka te olette? HELMI. Minä... minä olen herrasväen palvelija, uusi palvelija. Onko se... oletteko te... herra. KARPÉN. Olen. Herra minä olen. HELMI. Jassoo! (Seisoo, kuin kuvapatsas, tuijottaen Karpéniin.) KARPÉN (katselee Helmiä pitkään, viheltelee ja silmäilee joka puolelta, istuutuu tuoliin ja ihailee häntä päätään pyöritellen.) HELMI (kääntyy kainostellen ovellepäin, tehden hitaan liikkeen mennäkseen ulos.) KARPÉN. Sinä saat... te saatte jäädä. HELMI. Ei, kyllä minä menen tieheni. KARPÉN. Minä sanoin: jääkää! HELMI (seisattuu ovelle.) KARPÉN (menee ja kättelee Helmiä.) Minä olen asianajaja Karpén. HELMI (niiaa.) Kiitoksia. Sen minä näen. KARPÉN. Entäs te? HELMI. Minä olen vain yks palvelija... yks satunnainen. KARPÉN (hipaisten Helmiä sormella leuan alle.) Hi-hi! Todellakin satu-nainen. HELMI (vakavasti.) Herra!! — — KARPÉN. Mutta nimi? HELMI. Jos herra herrassyötinki tahtoo minua Maijaksi nimittää... KARPÉN. Joo, kyllä, hyvin mielelläni. HELMI. Niin, minä sitten lähden kyökkiin. KARPÉN. Ei se nyt passaa. Eikös Maija tiedä, että nyt on palvelijain lakko? HELMI. Juu, kyllä minä sen tiedän. KARPÉN. Ja että kaikkien palvelijain pitää, tahtokootpa taikka ei, yhtyä lakkoon, muuten käy ohraisesti. HELMI. Senpä tautta minä nyt sitte lähdenkin tieheni. KARPÉN. Senpä tautta minä nyt sitte pyytäisin Maijan tekemään niin hyvin ja painamaan puuta. HELMI. Mitä herra nyt meinaa? KARPÉN. Ja olemaan minun vieraanani. HELMI. En minä nyt, todellakaan ymmärrä... KARPÉN. Minä tarkoitan vain, että olisitte niin hyvä ja riisuisitte pois naamarin ja olisitte se, joka todellakin olette. HELMI (hämmästyen.) Te tie...? KARPÉN. Minulla on asianajajana terävä silmä, eikö niin?! HELMI. Tuure on kertonut teille kaikki! KARPÉN. Sitä en tiedä. Vaan sen suhteen, minkä tiedän, saatte olla huoleti. HELMI. Kunpa nyt vain serkkuni ei aavistaisi minun olevan täällä. KARPÉN. Ettekö siis puhunut hänelle kepposestanne mitään? HELMI. En, — tietysti. KARPÉN. Silloin on kaikki hyvä. Rouvani ei tunne teitä. Voitte jatkaa! Te olette ovela tyttö, Maija. Saadaanpa nähdä, mikä hauska ilveily tästä syntyy. HELMI. Mutta mitä ihmettä pitää minun nyt tehdä? KARPÉN. Menette sanomaan rouvalleni, että minä sallin teidän jäädä toistaiseksi meille palvelukseen. HELMI. Kiitos! KARPÉN. Ja kaikki ihmeet jätän teidän keksittäviksenne. Kekseliäisyyttä teissä kyllä on mitä suurimmassa määrässä. Olen todellakin iloinen, että sain nähdä teidät, ennenkuin miehenne tulee puheelleni. HELMI. Enköhän minäkin saisi olla siinä neuvottelussa läsnä? KARPÉN. Ei se nyt oikein sovi. HELMI. Mutta minä tiedän, että hän puhuu puita heiniä. Se ei ole totta, mitä hän sanoo. Se on pelkkää hassutusta, jonkinlaista suuruudenhaaveilua tahi miksi sitä sanoisin. KARPÉN. No, no! Ei nyt kiirehditä edelle! Elkääkä olko huolissanne, hyvä rouva! HELMI. Oi, minä tunnen hänet niin hyvin. (Eteisen kello soi.) KARPÉN. Kas niin! HELMI. Taivas, joko se on hän?! KARPÉN. Menkää nyt pois. Minä aukaisen itse oven. HELMI (menee salin oven kautta.) KARPÉN (menee ja aukaisee Sormuselle eteisen oven.) SORMUNEN. Saisinkohan tavata asianajaja Karpénia? KARPÉN. Minä olen. Tehkää niin hyvin ja käykää huoneeseni. SORMUNEN (riisuttuaan päällystakkinsa, tulee.) Minun nimen on Sormunen. KARPÉN. Varsin hauskaa. (Istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen ja pyytää Sormusta istumaan lähellä olevaan nojatuoliin.) Olkaa niin hyvä ja istukaa. SORMUNEN. Kiitoksia, kiitoksia. (Istuutuu. Pitkänlainen vaitiolo.) KARPÉN. Siis, herra Sormunen? SORMUNEN. Niin. Minä olen Jänisjärveltä. KARPÉN. Vai niin! SORMUNEN. Minä tulin eilen kaupunkiin. KARPÉN. Soo-o! Vai eilen? SORMUNEN (painellen vatsaansa.) Täällä on lakko — Helsingissä. KARPÉN (naurahtaen.) Tjah! SORMUNEN. Se ei taida olla ollenkaan lystiä? KARPÉN. Tuossahan tuo menee. SORMUNEN. Ei—käh! KARPÉN. Eikös siellä Jänisjärvelläkin jo alkanut lakko? SORMUNEN. Eikö mitä! Ja jos tämän olisin tiennyt, niin olisin käskenyt panemaan eväitä völjyyn. KARPÉN. Saanko luvan kysyä, mikä on herra Sormusen ammatti! SORMUNEN (taas painellen vatsaansa.) Peeveli kun puree! — Jaa, niin, minä olin ennen kauppias, (hiukan pöyhkeillen.) — nyt minä olen rahatoimikamarin jäsen. — Se johtuu nälästä, kun ei saa ruokaa. KARPÉN (katsoo kelloaan.) Teillä on varmaankin, herra rahatoimikamarin jäsen, joku vekselijuttu, vai, josta tahdotte neuvotella? SORMUNEN. Kyllä se ei ole kuin perheasia, (katselee ovia) jos siitä tässä uskaltaa haastaa. KARPÉN. Tehkää niin hyvin. (Nousee ja panee eteiseen vievän oven kiinni.) Olkaa huoleti. Saatte puhua ihan vapaasti. — Siis aviojuttu? SORMUNEN (huoahtaen.) Jopa se taas vähän helpotti. — Niin. Jos saan luvan kysyä, millä lailla sitä parhaiten saa eron vaimostaan? Se taitaa olla hyvin vaikeata? KARPÉN. Eipä. Jos vain painava syy on... SORMUNEN. Kah, eihän sitä ilman syytä. KARPÉN. No, ei sitte hätää mitään. SORMUNEN. Minkälainen syy sen pitäisi olla? KARPÉN. Tjah! Parantumaton tauti, sanokaamme esim. kaatuvainen, pahemmasta puhumattakaan, — — uskottomuus... SORMUNEN. Kenenkä puolella se saisi lupa olla? KARPÉN (naurahtaen.) Luonnollisesti sillä puolella, josta ero haetaan. SORMUNEN. Jaa, jaa. Niin oikein. KARPÉN. Onkos näitä syitä, esim., olemassa, vai? SORMUNEN. E.. ei, ei minun tietääkseni. — (Painaa yht'äkkiä vatsaansa.) Jokos se taaskin otti! KARPÉN. No, mainitkaa te sitte ne syyt, jotka aiheuttavat teitä pyytämään avioeroa. Minähän en voi ruveta niitä kaikkia luettelemaan. Teidän on selitettävä asianne eikä minun se arvattava. SORMUNEN. Jaa, jaa. Niin oikein. Se on, tuota, sillä viisiä, ett'ei me ollenkaan passata toisillemme. KARPÉN. Se on ihan liika vähän sanottu. SORMUNEN. Mutta se on pääasia. Siinä on kaikki sanottu. KARPÉN. Kyllä, — ylimalkaisesti. Mutta avioeroa pyydettäessä se on perusteltava paljoa enemmän yksityiskohtaisesti, niinkuin minulla jo taannoin oli kunnia huomauttaa. SORMUNEN. Niinkuin esimerkiksi! KARPÉN. Tjah! Se olisi nyt taaskin teidän itsenne tehtävä. SORMUNEN. Mitäs varten minä sitte olen asianajajan puoleen kääntynyt?! KARPÉN. No! Onkos herrasväki tapellut keskenään, lyönyt toinen toistaan, esim., halolla tai hiilikoukulla tahi jotakin siihen suuntaan? SORMUNEN. Ky... kylläpäs te nyt teette mahdottomia kysymyksiä. KARPÉN. No, mitäs sitte? Erikoistapauksia voi olla niin äärettömän paljon, ett'en laajasta praktiikistanikaan millään lailla hetikään voi löytää sitä, joka mahdollisesti soveltuisi teihin. SORMUNEN. Ehkä minä nyt sitte saan auttaa herra asianajajaa? KARPÉN. Tehkää se, Herran nimessä! Sanokaa suoraan vain kaikki. Elkääkä turhaan tässä kallista aikaa kuluttako! SORMUNEN. Nähkääs; se on nyt niin, ett'ei minun vaimoni, — kuinka minä sanoisin, — osaa minua oikein räpresenteerata. KARPÉN. Soo, soo!! SORMUNEN. Niin, hän ei oikein vastaa minun asematani. KARPÉN. Sen minä uskon. — Mutta sanokaapas: kuinka ette tullut sitä huomanneeksi, kun hänet naitte? SORMUNEN. Sanokaapas muuta! — Hän on vähän niinkuin liian tavallinen, jokapäiväinen, tuota, — jokapäiväinen, niin. KARPÉN. Kyllä, kyllä, kyllä minä ymmärrän. SORMUNEN. Esimerkiksi: puhua muitten rouvien seurassa vain ruo'ista, sukkien parsimisesta, lapsista, pesusta, kasvatuksesta j.n.e. KARPÉN. Ah! Se on kauheata! — Vaan sanokaapas vielä: pistääkö hän pöydässä ruokaa veitsellä suuhunsa, vai? Ja kaivaako hän hampaita kahvelilla? SORMUNEN. Kah! Eiköpähän tuo sitä tee. Vaan en minä ole sitä huomannut. Miksi te sitä kysytte. Niinhän ne tekee meillä kaikki muutkin. KARPÉN. Sivistymättömät! Kellä semmoiset tavat on, se ei saa istua sivistyneiden kanssa samassa huoneessakaan. SORMUNEN (taaskin äkisti painaen vatsaansa.) Tämä on ihan sietämätöntä! KARPÉN. Mikä teitä vaivaa? SORMUNEN. Se johtuu nälästä, kun ei saa ruokaa täällä Helsingissä. — Saakeli, kun puree! KARPÉN. Ei se ole vaarallista. Ei se tee mitään. Jatkakaa vain! Onkos teillä sitte vielä muitakin syitä, minä tarkoitan, avioeron pyyntöönne? SORMUNEN. No, eikös se jo riitä? KARPÉN. Esiintuomienne syitten joukossa ei ole vielä yhtään semmoista, joita laki mainitsee. SORMUNEN. En minäkään niitä tiedä muita mainita. Sen tiedän vain, ettei hän ole semmoinen, kuin olla pitäisi: istua reilusti salin sohvassa ja konserveerata, kuulua yhdistyksiin ja pitää esitelmiä, sanalla sanoen... KARPÉN (kiusaantuneena.) Sanalla sanoen, te nyt poikkeatte yhä etemmäksi kaikista laeista ja pykälistä, joihin voitaisiin nojautua. Te ette ollenkaan esitä mitään tosiasioita vaimonne syyllisyydestä, vaan latelette kaikellaisia toivomuksia ja vaatimuksia hänen suhteensa, Ja niiden perusteella... HELMI (tulee puettuna pitkään sadekaapuun, kasvot melkein huppupäähineen peitossa, ja kantaa kahvia tarjoimella; seisattuu oven suuhun.) KARPÉN (hoksattuaan asian.) Jassoo! Vai kahvia minulle?!: (Sormuselle.) Elkää kummastuko: näin lakon aikaan täytyy olla hyvin varovainen. (Helmille, joka aikoo tarjota hänelle kahvia.) Minä en huoli. Ehkä tarjoat vieraalle. Minulla tosin ei ole tapana... mutta näin harvinaiselle... SORMUNEN. No, kiitoksia! Se maistuu!... HELMI (aikoo tarjota Sormuselle, vaan kompastuu ja kaataa kaikki kahvikojeet hänen syliinsä.) KARPÉN. Noh! — Ha-ha-ha-ha! SORMUNEN. Voi, saakuri! Sinne se nyt meni, kuin Mähösen viina pitkin Kuittisen kujia. HELMI (oudolla äänellä.) Suokaa, hyvä herra, anteeksi! KARPÉN. Olitpa sinä nyt kömpelö! SORMUNEN. Ja minun housuni! Ihan kahvissa ja kermassa!! HELMI (pyyhkii Sormusen housuja.) SORMUNEN (ottaa maahan pudonneen vehnäsen, jota rupeaa ahnaasti popsimaan, ja kerää muutamia muita kahvileipiä taskuunsa.) KARPÉN. Ei se taida teidän rouvanne näin tuhmasti käyttäytyä, herra Sormunen? SORMUNEN (suu täynnä vehnästä.) Ei ole sattunut vielä tähän asti,. Jumalan kiitos, hänelle tämmöistä vahinkoa. KARPÉN. Mutta sepä onkin taitava rouva, — siitä olen vakuutettu teidän puheestanne. Jospa minulla olisi semmoinen! HELMI (keräilee lattialta kahviastiat tarjoimelle.) SORMUNEN. Vai siihen päätökseen te, herra asianajaja, nyt sitte olette tullut? KARPÉN. Siihen. Eikä muuhun tässä sekavassa asiassa voi tullakaan. Siitä ette pääse irti millään mokomin. SORMUNEN. Kas niin!! HELMI (poistuu.) SORMUNEN (huudahtaen.) Ai, ai, ai! Huuu!! (kouraisten vatsaansa.) Nyt tulee loppu. KARPÉN. Elkää, Herran nimessä, toki noin huutako. SORMUNEN (kävellen rajusti edestakaisin.) Ai, ai, ai! Oi, oi, oi! KARPÉN. Käykää tuohon sohvalle vähäksi aikaa pitkäksenne! Tuohon noin! (Survaisee Sormusen sohvalle.) SORMUNEN (kiemurrellen.) Ihanhan se käpristää, kuin tuli tuohta! KARPÉN. Pitää kai käydä lääkäriä hakemassa, vai? SORMUNEN. Eikä tarvitse. Ei se ole muuta kuin nälästä, kun ei saa ruokaa. Jos edes saisin vaikka yhden piffin! KARPÉN. Valitettavasti ei meillä ole puoltakaan antaa. SORMUNEN. Voi, kun en ole kotona nyt! (Koputus konttorin ovella.) KARPÉN. Kuka siellä? HOLM (ulkoa.) Minä, — Holm. KARPÉN. Sisään! HOLM (tulee.) KARPÉN. Tulit ihan parahiksi. Tässä muuan vieras yht'äkkiä pahasti sairastui enkä tiedä, mitä miehelle tehdä. HOLM. Kuka se on? — Kas! Sormunenhan se on? KARPÉN. Sehän oli hyvä. Herrat siis tuntevat toisensa? HOLM. Kyllä. — Täällähän sitä tavataan. Kuinka sinä jaksat? SORMUNEN (heikolla äänellä.) Minä kuolen. HOLM. Elä joutavia. — Mikäs sinua vaivaa. SORMUNEN (äkäisesti tiuskaisten ja hypähtäen istualleen.) Nälkä! Ettekös työ jo oo kuullu? Johan min' oon sen sanonut tuhat kertoo: näläkä! (Lopulta itku kulkussa.) HOLM. Voi, mies parka! Elä nyt itkemään rupea! Lähdetään pois minun luokseni! Ehkä sieltä nyt jo jotakin syötävää löytyy. KARPÉN. Kyllä se on parasta, että viet hänet pois. Tänne voi tulla muitakin vieraita asialle. SORMUNEN (tyynesti.) Pois me lähdetäänkin. (Holmille.) Saankos ihan varmaan teillä ruokaa? HOLM. Ell'ei sitä vain joku ole varastanut poissaollessani. SORMUNEN (kiireesti paiskaten kättä Karpénille.) Hyvästi nyt sitte! Ja kiitoksia. KARPÉN. Kiitoksia käymästä! SORMUNEN. Ei kestä kiittää. Käykää nyt joskus Jänisjärvelläkin. KARPÉN (Holmille.) Se kävi mainiosti. SORMUNEN. Mennään jo! (Rientää pois käsikkäin Holmin kanssa.) MAGDA (tulee.) Mikä kummallinen mölinä täällä oli? KARPÉN. Mielenosotus ja oikein raivoisa, jommoista en ole koskaan vielä nähnyt. MAGDA. Mitä? Meitäkö vastaan? KARPÉN. Ketäs?! Varoitinhan minä sinua. Sanoinhan, ett'emme saa palvelijaa pitää. MAGDA. Miks'et ajanut häntä pois? KARPÉN. Miks'et?! Se oli sinun asiasi. Sinähän hänet otitkin palvelukseen. MAGDA. Mutta minä lähetin hänet sinun luoksesi siinä tarkoituksessa. Ja sinä sallit hänen jäädä. KARPÉN. Se oli vain siksi, kunnes sinä Ruotsiin lähtisit. MAGDA. Vaan nytpä minä en lähdekään. Minä jään ja pidän palvelijani sittenkin. KARPÉN. Se on mahdotonta. Hän on nyt lähetettävä pois sittenkin, muuten... (Eteisen kello soi.) KARPÉN (aukaisee oven.) HERTTA (tulee hengästyneenä ja vihaisena.) Hyvä, että tapasin teidät kotona. Ja Magda! Se on vieläkin parempi. Saan puhutella teitä molempia yht'aikaa. KARPÉN. Mikä on hätänä? MAGDA. Mitä nyt on tapahtunut? HERTTA. Vielä kehtaatte tässä viattomia näytellä! Minä sanon, että se on hävytöntä, se on suurimmassa määrässä hävytöntä! Pilata koko asiamme! Matkaansaattaa tämmöinen skandaali!... Äsh! Tuommoinen rouva! MAGDA. Ei, mutta tämä menee jo liian pitkälle. — Juuso! Puolusta minua! Aja hänet ulos! KARPÉN. Mutta Herran nimessä, ole toki hyvä ja selitä, mistä on kysymys, Hertta hyvä? HERTTA. Mistäkö on kysymys?! — (Juhlallisesti.) Lakkokomitean tietoon on tullut, että asianajaja Karpénin rouva, Magda Karpén, on tänään pestannut itselleen palvelijan ja että hän, vastoin komitean selviä vaatimuksia, pitää luonaan tätä palvelijaa, sallimatta hänen yhtyä lakkoon. MAGDA (purskahtaa hillitsemättömään nauruun.) KARPÉN. S'ei ole totta! Minä vakuutan: s'ei ole totta! MAGDA. Tämäpä on oivallista! HERTTA. Ja sinä vielä naurat?! — Vai ei ole totta?! Siinä tapauksessa sallitte kai, että minä paikalla panen toimeen perinpohjaisen, ankaran kotitarkastuksen? KARPÉN. Sitä minulla ei ole valta estää. Lakkokomiteahan on ylempänä kaikkia lakeja ja lakien ylintä valvojaakin! MAGDA. Mutta minä sen estän. Minä en salli sitä. Eikö kotirauhaakaan enää pyhänä pidetä tähän raakaan maailman aikaan?! (asettuu salin oven eteen.) HERTTA. Ahaa! Se on siis totta sittenkin. Tiesinhän, että se on totta. — Meidän miehillä, — naisilla, piti minun sanoa, — on varmat tiedot. — Ja minä näytän, että se on totta. Siis, teidän luvallanne, herra asianajaja... (Syrjäyttää Magdan voimakkaasti ja ryntää saliin.) KARPÉN. Nyt on kaikki hukassa! MAGDA. Nytpä minä vasta saan hänet oikein nolata! KARPÉN. Vaan ehkäpä palvelijamme jo itsekin on kerinnyt lähteä tiehensä. MAGDA. Sepä olisi ääretön vahinko. HERTTA (palaa, vetäen perässään käsiranteesta Helmiä, joka on puettu samaan kaapuun ja päähine silmillä.) Vai ei ole totta? Mikäs otus tämä sitte on, joka valepukuun verhottuna oli oven takana piilossa? — (Juhlallisesti.) Lakkokomitean nimessä vangitsen minä tämän teidän palvelijanne? Vai uskallatteko vieläkin vakuuttaa, ettei tämä ole palvelijanne. KARPÉN. Minä vannon, ett'ei ole. MAGDA. Juuso, aukaise pelti! HERTTA (heittää päähineen Helmin silmiltä.) — No?! HELMI (puettuna oikeaan pukuunsa, antaa kaavun pudota maahan.) HERTTA. Mitä katalaa peliä! MAGDA. Oma palvelijanne! KARPÉN. Rouva Sormunen! HERTTA. Se Tuure heittiö, joka minut tänne narrasi! MAGDA. Sinä, — Juuso! Tällä lailla minut puijasit! KARPÉN. Magda sinä! Toisen rouvia palvelijanasi käytät! HERTTA. Ja sinä, Helmi, kehtaat!! Mitä sanon minä lakkokomitealle?! HELMI. Vie terveiset minulta ja sano, että minäkin nyt yhdyn lakkoon. (Naurua.) HERTTA (lähtee vihaisena ulos.) KARPÉN. Mainiosti! Tämä on epäilemättä käänteen tekevä tapahtuma lakkoasiassamme. MAGDA. Minun täytyy todellakin pyytää anteeksi, rouva Sormunen... HELMI. Ja minun — kiittää teitä, rouva Karpén. HERTTA (palaa tuiskuna.) Minä unhotin sanoa sinulle, Helmi,, että sinun miehesi on tullut kaupunkiin ja on kovin sairas. Hän oli kalpea, kuin palttina, kun tuli vastaani Tuuren taluttamana. Mene ja pidä huoli miehestäsi! (Rientää pois.) KARPÉN. Niillä on myöhäiset tiedot siellä lakkokomiteassa. HELMI. Niin, kyllä minun täytyy lähteä pois tästä talosta. MAGDA. Ja takaisin entiseen. Sitä en tahdo nyt enää estää. KARPÉN. Mutta me tavataan vielä, rouva Sormunen. Minulla on asiaa miehellenne. Toivon, että hän siksi paranee teidän hoidossanne. HELMI. Näkemään asti siis! (juoksee pois.) MAGDA. Ja nyt minun _täytyy_ lähteä Ruotsiin. KARPÉN. Taaskin. MAGDA. Sinä pilasit kaikki, — koko minun iloni. KARPÉN. Nythän olette kuitit — molemmilta puolin. MAGDA. Emme. Holmit ovat meille velkaa tämänpäiväisen ateriamme. KARPÉN. No, sen menemme syömään heidän luoksensa — sittenkin. MAGDA. Hyvä. Siihen suostun. KARPÉN. Ja matka Ruotsiin...? MAGDA. Jää tuonnemmaksi. (Menee.) KARPÉN. Ha-ha-ha-ha! Kolmas näytös. Ruokasali Tuure Holmin asunnossa. Perällä leveä ikkunansyvennys, jossa on pieni pyöreä pöytä kasvien keskellä. Oikea seinä muodostaa keskellä taitteen, että niin siinä etualalla on ovi saliin ja peremmällä ovi eteiseen. Samallaisen taitteen muodostaa vasen seinä, jossa etualalla on ovi makuuhuoneeseen ja taitteen toisella puolella ovi kyökkiin. Vasemman seinän taitteessa ruokakaappi, oikean — uuni. Etualalla makuuhuoneen oven luona, seisoo syrjittäin leposohva. Keskellä huonetta ruokapöytä tuolineen. Katossa lamppu. SORMUNEN (tulee eteisen ovesta Holmin taluttamana.) HOLM. Kas niin! Käy nyt tuohon sohvalle loikomaan! SORMUNEN (istuutuu ja katselee ympärilleen.) Mikäs huone tämä on? HOLM. Meidän ruokasalimme. SORMUNEN. Vai tämmöinen! HOLM. Rupea nyt pitkäksesi niin kauaksi, (asettaa tyynyn Sormusen pään alle ja nostaa hänen jalkansa sohvalle.) SORMUNEN. Kuinka kauaksi? HOLM. No, siksi, että panen sinulle ruo'an pöytään. Katsotaan, mitä kaapista löytyy. SORMUNEN. Hu-hu-hu-huu! HILMA. Vieläkö sinua vilustaa? SORMUNEN. Vielähän tuo puistuttaa. HOLM (ottaa eteisestä koko joukon päällysvaatteita, joilla peittelee Sormusta.) Noin. Eiköhän se kohta taukoa. SORMUNEN. Voi turkanen! Ihanhan sinä hoidat minua, kuin oma eukkoni. HOLM. Sinäpä taidatkin olla liiaksi hyvyydellä pilattu siellä kotonasi Jänisjärvellä. SORMUNEN (oikaisekse mukavasti.) Pitäähän sitä toki sen vertaa, lähimmäistään rakastaa. HOLM. No, jo! Totisesti! (Rupeaa panemaan kaapista ieikkelelautasia pöytään.) Etköhän sinä ollut viftillä, eilen? SORMUNEN. Hä? HOLM. Syötkös sinä silliä? SORMUNEN. Elä kysy, — pane vain pöytään! HOLM. Minä sanoin, että kyllä sinä taisit eilen vähän ryypiskellä? Olit viftillä? SORMUNEN. En, jukoliste. HOLM. Vaan siltä se vähän näyttää. SORMUNEN. Se oli vahinko, ett'en ollut. Eihän sitä tiedä,, milloin taas pääsee Helsingissä käymään. HOLM. Maitoako sinä juot vai tahdotko puolikkaan olutta? SORMUNEN. Ell'ei heti kokonaista ole niin piisaa se aluksi puolikaskin. HOLM. Kas niin! Tässäpä jo alkaakin kaikki olla, mitä talo kykenee tarjoamaan. Ei. Odotapas; vielähän sinne taisi ruokasäiliöön jäädä yksi biffi minun aamiaisestani. Mutta sen saat syödä kylmänä. SORMUNEN. Vaikka raakana. Elä kursaile ollenkaan! HOLM. Minä käyn heti hakemassa. (Menee kyökkiin.) SORMUNEN (nousee sillä välin nopeasti ylös ja käy pöydän ääreen ahnaasti syömään.) HOLM (palaa, tuoden biffin ja olutpuolikkaan) Kah, joko sinä...? SORMUNEN. Minä olen täällä ihan kuin kotonani. HOLM. Tee niin hyvin. Jatka vain! SORMUNEN. Jo minua vähän hävettää tämä nälkä. HOLM. Tee puhdasta vain, veliseni, noista leikkeleistä! SORMUNEN. Mistäs sinä oikeastaan olet nämä saanut, kun ei sinulla aamulla käydessäni ollut tarjota? HOLM. Taivaasta tipahti ja vähän olen itsekin hankkinut. SORMUNEN (rähähtää nauruun.) Ha-ha-ha-ha! — En minä tavallisesti syö kotonakaan näin paljoa. HOLM. Jaksat kai kuitenkin vielä tuon pienen biffin poskeesi pistää? SORMUNEN. Koetetaan. Eiköhän se painu. HOLM (kaataa hänelle olutta.) No? Maistuuko se? SORMUNEN. Oikein mainiolta! Niin on pehmeä! Ja niin hyvin paistettu! Ihankuin meidän mamman oma laittama. HOLM. Vai niin! Vai osaa sekin niin hyviä paistaa?! SORMUNEN (juoden olutta.) No, morjens! Olkoon onneksi! HOLM. Samoin sinulle. Ja Helmin malja myös! SORMUNEN. No, kaada pois! (Juo toisen lasin) HOLM. Sinä taisit saada sen sekavan riita-asian siellä Karpénin kanssa selvitetyksi, vai? SORMUNEN. Hä? Minkä riita-asian? HOLM. Minkäkö? Sen, josta aamulla puhuit. Joka sinulla oli toimena, sieltä Jänisjärveltä, selvittää. SORMUNEN. Jaa, niin väinkin. — Eikö mitä. HOLM. Kuinka niin? SORMUNEN. Se on huono juristi. HOLM. Karpénko? SORMUNEN. Niin juuri. Ei se kelpaa mihinkään. Sotkee ihan selvän asian. HOLM. Sehän se hyvä juristi onkin. Niinhän ne parhaimmat asianajajat tekevätkin. Se, joka sukkelimmin saa asian myttyyn, se on etevin. SORMUNEN. Niinpä näkyy... tosiaankin. HOLM. Kuule: nyt kai voit kertoa sen jutun minullekin, vai? SORMUNEN. Ka, miks'ei. Olethan sinä vapaa tänä iltana? HOLM. Mitenkä niin? SORMUNEN. Minulla olisi sinulle pieni esitys. HOLM. No? SORMUNEN. Kun sinä nyt olet ollut niin vieraanvarainen... Uh, kun jo alkaa tuntua hyvältä, kun on maha täysi!... Niin, kun sinä nyt olet ollut niin vieraanvarainen, niin minä puolestani tahtoisin pyytää sinua kanssani tänä iltana jonnekin juomaan lasin totia. HOLM. Mitä joutavia. Voidaanhan sitä juoda täällä kotonakin. SORMUNEN. Eikös se sinun rouvasi laske sinua ulos? HOLM. Kyl-lä. Sinun seurassasi varsinkin. SORMUNEN. Niin, no! Mentäisiin johonkin hauskaan kapakkaan, hä-hä-hä hä-hä!, istuttaisiin ja tarinoitaisiin lasin ääressä. Onhan niitä kapakoita täällä Helsingissä? HOLM. Niitäkö?! Niissähän se Helsinki elääkin! SORMUNEN. Niin, no! Saakuri, kun se olisi hauskaa, kerran kun sitä on tänne tullut! Hä-hä-hä-hä-hä! Juotaisiin totit ja syötäisiin päälle pikku illallinen! HOLM. Olisi se hemmetin hauskaa, vaan sinä olet tässä jo, veliseni, kerinnyt unhottaa, ettei Helsingissä nyt ravintoloissa ruokaa saakaan. SORMUNEN. Juuttaan kaupunki! (Eteisen kello soi.) HOLM. Minä luulen, että on parasta, että sinä nyt syötyäsi vähän lepäät, veliseni. Eikö niin? SORMUNEN. Ei se pahaa tee. Se on hyvä tuuma. HOLM. Mene tästä sitte, salin kautta, minun huoneeseni. Siellä on hyvä sohva. SORMUNEN. Mennään, mennään. Kiitoksia nyt vain paljon! (Menee.) HOLM (avaa eteisen oven ja saattaa Helmin sisään, pannen salin ja eteisen ovet kiinni.) Vai niin! Näppärä palvelijamme tulee takaisin karkuretkeltään. HELMI. Jos herrasväki ottaa minut takaisin? HOLM. No, olkoon menneeksi! Annetaan anteeksi tämä kerta, lieventävien asianhaarain vallitessa. Mutta se on ensimmäinen ja viimeinen. HELMI. Kyllä se on. Kiitoksia tuhannet! Minä koetan nyt tästä lähin tehdä parastani... HOLM. Miehesi hyväksi, jonka mieliala nyi jo alkaa kokonaan olla sinun puolellasi. HELMI. Onko hän vielä täällä? Kuinka hän jaksaa? HOLM. Lähetin hänet juuri lepäämään. Jaksaa nähtävästi jo aika hyvin. Tarjosin hänelle tässä aamiaistähteitä ja hän söi hyvänlaisella ruokahalulla. Kaikki johtui vain ärtyneestä mielentilasta, jonka nälkä hyvään ruokaan tottuneessa vatsassa oli synnyttänyt. Toivon, että hän herättyään avosylin on valmis vastaanottamaan pikku rouvansa, jos vain sen syli nyt enää on avoin hänelle. HELMI. Jokos Erkki tänä iltana aikoi matkustaa kotiin? HOLM. Eipäs se siltä tuntunut. Eikä siitä nyt saa puhetta ollakaan. Kun kerta on saatu näin kaukaisia vieraita, mutta iäheisiä omaisia, niin koetetaan viettää ilta yhdessä. Toivotaan, ett'ei sitä enää tarvita kauan kuivin suin olla. HELMI. Kiitos, kiitos. Vaan ehdolla, että sallitte minun pitää huolta aineellisesta puolesta. Se on nyt, sitäpaitsi, suoranainen velvollisuutenikin rikkomusteni tähden teitä vastaan. HOLM. Jos nyt niin välttämättä tahdot taitoasi vielä näyttää. HELMI. Välttämättä. Muuten lähden pois. HOLM. Joko taaskin?! Vaan vielä ehto minun puoleltani. HELMI. Ja se on? HOLM. Että pyydämme Karpénitkin meille. HELMI. Vallan kernaasti minä siihen suostun. HOLM. Sitte on kaikki hyvin. HELMI. Ja minä lähden paikalla toimeeni. (Juoksee kyökkiin.) HOLM (rupeaa pöytää kattamaan.) Minkätähden tässä maailmassa pitää olla niin paljon vääryyttä? Miksi täällä tapahtuu niin paljon nurinpäin? Tuommoinen kultaomena, kuin tuo Helmi serkku, — siinä on nimi sattunut oikealle omistajalleen, — ja kenen käsissä!! — Missä lie se oikea onnensopukka? Ei sitä ole Helsingissä eikä Jänisjärvelläkään. Lieköhän missään?! HELMI (tulee.) Kuulehan, Tuure!... Siinäkö sinä jo pöytää katat? HOLM. Koetanpahan edes vähän olla apuna minäkin. HELMI. Tuo kyllä keritään. — Tänne tuli juuri keittiöön palvelija, joka sanoo olevansa teidän entinen Miina. HOLM. No? Mitäs sillä on sanottavaa? HELMI. Että lakko alkaa loppua. HOLM. Joko? Sepä hauska uutinen. Ja kenen puolelle voitto kallistuu? HELMI. Kummallekin. Tai oikeammin: molemmilta puolilta tehdään myönnytyksiä. Palvelijat tyytyvät,, kun saavat pyytämänsä vapaat ajat. HOLM. Siinähän se pääasia näyttää Olleenkin. Ja kaikesta tämmöinen melu. HELMI. Otatte kai Miinanne takaisin? HOLM. Eiköpähän. Hyvähän se oli palvelija. (Eteisenkello soi.) HELMI. No, se on oikein. (Juoksee pois.) HOLM (avaa oven Karpénille.) Käydään tänne. En voi pyytää sinua työhuoneeseeni: siellä lepää Sormunen. KARPÉN. Joko se kuoli? HOLM. Ei minun tietääkseni. Söi elääksensä ja pani maata. KARPÉN. Hääpöytääkös täällä valmistetaan — läksiäisiksi? HOLM. Ja tuliaisiksi. Lakko on loppumaisillaan. Aioimme pyytää sinutkin rouvinesi meille aterioimaan. KARPÉN. Minä tulin sinulle ilmoittamaan, että lakko jo on lopussa. Ja aterioimaan luonanne aioin minä rouvineni tulla pyytämättäkin. Siihen meillä on täysi oikeus. HOLM. Jokopahan? Minkä lakipykälän nojalla? KARPÉN. Sen, joka kohta kirjoitetaan. — Muita minä tulin yksin vähän aikaisemmin. Minulla oli asiatakin tähän taloon. HOLM. Sen minä uskon. Taisit pahasti mieltyä lyhytaikaiseen palvelijaanne? KARPÉN. Vielä enemmän hänen erottamattomaan mieheensä. Kuule: hänhän on klassillinen! Oikea kansallismuseon nurkkapyhimys! HOLM. Taisipa panna sinutkin pussiin? KARPÉN. Vähällä, totta tosiaan! Minä nyt olen tullut yhä enemmän vakuutetuksi, että meidän sisämaan ukot ovat maailman nokkelimpia jutun-käyttäjiä. — Minun täytyy välttämättä saada tavata tuota Sormusta. Minulla on hänelle tärkeätä asiaa. HOLM. Jokohan minä uskallan mennä herättämään häntä? Eihän se ole vielä puoltatuntiakaan maannut. KARPÉN. Ravista pois valveille! Jo se sille riittää. HOLM. Syytä itseäsi, jos se äissään viskaa kalossin niskaasi. (Menee.) KARPÉN (kävelee vihellellen pöydän ympäri.) HELMI (tulee pöytää kattamaan.) Pyydän anteeksi. KARPÉN. Meidän Maija! Täydessä talouden touhussa! HELMI. Nyt on tulinen kiire: saadaan vieraita! Karpénin herrasväki on pyydetty päivälliselle. KARPÉN. Ja Sormusen herrasväki. Siitäpä tulee hauska yhtymys! — Kuulkaapas, arvoisa rouva: te ette saa jättää herraanne aivan rankaisematta. Pieni, viaton pila on terveellinen, kuin ruokaryyppy, ja hän ansaitsee sen täydellisesti. HELMI. Vai on teilläkin semmoinen tuuma? KARPÉN. Siis teilläkin? No, sitte hyvä tulee. Teemme parastamme yhdessä. Tuure meni juuri ukkoanne herättämään. HELMI. Herranen aika! Hän tulee siis jo paikalla tänne. Kyllä nämä laitokset tässä kiireessä nyt tulevat vähän niin ja näin. KARPÉN. Siitä vähät! — Mutta tuollapa ne jo kuuluu tulevankin. HELMI. Minulla on vielä työt kesken keittiössäkin.. (Juoksee pois.) SORMUNEN ja HOLM (tulevat.) SORMUNEN (makeasti haukotellen.) Varhainpa sinä herätitkin. Se olisi maistunut niin makealta vielä, uni. KARPÉN. Iltaa, herra Sormunen. SORMUNEN (paljoa välittämättä Karpénista.) Iltaa, iltaa. (Hieraisee silmiään.) Minä olen näin vähän uninen vielä. Olinkin niin turkasen väsynyt. (Haukottelee.) KARPÉN. Kaikista päivän vaivoista. Sen käsittää. SORMUNEN. Niin juuri. — Sinulla onkin, Tuure, niin mainio vieterisohva. Nukuin, kuin Abrahamin helmassa, niin että oikein vesi valui suupielistä. (Vielä pitkä haukotus.) HOLM. Vielä kerran: elä nyt pane pahaksesi, että minun täytyi herättää. KARPÉN. Se on oikeastaan minun syyni. Minulla on teille vähän asiaa, herra Sormunen. SORMUNEN. Tehkää niin hyvin ja istukaa! (istuu itse mukavasti huokusohvaan.) Mistä olisi kysymys? KARPÉN. Te kyllä pyysitte minun käymään Jänisjärvelläkin, mutta asiata on vähän vaikea lykätä tuonnemmaksi. SORMUNEN. Herrassyötinki taitaa tahtoa puhutella minua, kahden kesken? HOLM. Niin, ehkä häiritsen? KARPÉN. Eipä suinkaan. Päinvastoin, päinvastoin. Olisipa parempi, että tässä olisi vielä useampi henkilö läsnä. SORMUNEN. Mitäs se sitte oikeastaan olisi? (Hieroo unta silmistään.) Minun on yhä vielä vähän vaikeata päästä selviämään. KARPÉN. Kyllä minä selvitän. — Tässä, nähkääs, on ensin pikkuinen lappu, joka minulla on kunnia esittää teille, koska se asia näkyi jääneen teiltä päivällä unohduksiin. (Antaa Sormuselle laskun.) SORMUNEN (panee silmälasit nenälleen, tarkastaa kauan laskua, katsahtaa väliin Karpéniin, väliin laskuun, nousee sitte istualtaan, ottaa Holmia käsivarresta ja vie hänen toiselle puolelle huonetta.) Se, roisto, vaatii viisikymmentä markkaa tämän päiväisestä keskustelustamme. HOLM. Siitäkö sekavasta riita-asiasta? SORMUNEN (tiuskaisten.) Mikä sekava? Ihan selvä juttu. HOLM. Etkös kysynyt edeltäpäin, paljoko neuvottelu tulisi maksamaan? SORMUNEN. Enkö mitä! HOLM. Ei sitte muuta, kuin maksa pois vain. SORMUNEN (luo Holmiin pitkän, halveksivan katseen.) Luuletko, että tässä ollaan eilispäivän penikoita, joilla ei ole vielä Silmätkään auki?! (Ottaa ja vie laskun Karpénille, tokaisten sen, sanaakaan sanomatta, hänelle käteen.) KARPÉN (ottaa laskun, mutta tarjoaa sen vielä kerran Sormuselle.) Minä pyydän. SORMUNEN. Pyytäkää vain, vaan siitä ei lähde mitään. KARPÉN. Ette siis hyvällä tahdo suorittaa minulle maksua neuvottelusta luonani? SORMUNEN. Mistä hyvästä? Ettehän te osannut neuvoa mitään. KARPÉN. Hyvä. Tahdotte siis, että tämän laskun sisällys joutuu teille virallista tietä perittäväksi. Silloin saatte nähdä, miten ne pienetkin kasvaa. HOLM (Sormuselle.) Kyllä se on parasta, että sinä nyt maksat tuon laskun. Elä viitsi ruveta joutavia rettelöimään. SORMUNEN. Sehän se rupee rettelöimään enkä minä. Vielä ilkiää tulla vieraaseen taloon tuommoisissa jonkin joutavissa asioissa. (Karpénille.) Antakaa lasku tänne! KARPÉN. Tehkää niin hyvin: rahat pöytään ensin! Lasku on jo kuitattu. SORMUNEN (lyö viisi markkaa pöydälle.) Tuoss' on, — enemmän, kuin liikaa, — teidän pakinoistanne. KARPÉN. Olette todellakin Jänisjärveltä, hyvä herra. Unhotitte, että laskussani oli viitosen jälessä vielä nolla. SORMUNEN. Nollia minulla ei ole teille antaa. Meidän puolella ei niitä käytetä, sillä ne ei merkitse mitään. KARPÉN. Mutta mitä ne meidän puolella merkitsevät, sen saatte, kuten sanottu, vielä nähdä. Tässä on rahanne takaisin ja laskun pistän toistaiseksi taskuuni. (Antaa viisimarkkasen takaisin Sormuselle.) SORMUNEN. Kun ette huoli, niin olkaa ilman. Nämä paperit kelpaa meille, vaan te saatte kohta taskuunne minulta samanlaisen lisäksi, kuin minkä sinne jo pistitte. HOLM. Vieläkö sinä nyt höpiset unissasi, hyvä veli, vai? Pitäähän sinun asianajajan vaivat suorittaa. SORMUNEN. Mitkä hiton vaivat?! Minullahan ne vaivat on olleet. Vaivat ja vastukset. Teidän talossanne, herra Karpeni, töhrättiin ja tärveltiin kahvilla ja kermalla minun ihka uudet housuni. Niistä vaadin minä maksun teiltä. Ja ell'ette maksa hyvällä, niin laitan minä teiltä myöskin virallista tietä laskun sisällyksen perittäväksi. Housuni maksavat myöskin viisikymmentä markkaa. HOLM. Tokkopahan?! SORMUNEN. Maksavat hyvinkin. Parasta eskeliskan verkaa. KARPÉN. No, no, hyvin mahdollista. Olkoon sitte. Jos niin on, että teillä on vastalasku, niin on ainakin oikeus ja kohtuus, että se maksaa housunne, joka ne turmeli. SORMUNEN. Sama se minulle. Siihen minä kyllä suostun... Sitte ollaan kuitit. HOLM. Se oli oikea Salomonin tuomio. SORMUNEN (yIvästellen.) Hä-hä-hä-hä! Näithän nyt että olen sitä vähän miestä rninäkin. KARPÉN. Niin ollen saadaan teidän asianne, herra Sormunen, selvitetyksi hyvin yksinkertaisesti ja aivan heti paikalla. Asianlaita on, näette, se, että housujenne tärvelijä sattuu tällä haavaa olemaan tässä talossa. HOLM. Ett'ei ehkä tarvitse oikeuteen mennä. SORMUNEN. Sehän on oikein hauskaa. Ha-ha-ha-ha. KARPÉN. Parasta on siis, että pyydetään syyllinen tänne. Eikö niin? SORMUNEN. Mitä pikemmin, sitä parempi, — minun puolestani. KARPÉN. Ole niin hyvä, Tuure, ja kutsu sisään se Maija, joka koko tämän ikävän jutun kaikkine rettelöineen on aikaan saanut. HOLM. Mielelläni. — (Keittiön ovelta.) Maija hoi! Tuleppas sisään nyt! HELMI (tulee ja asettuu kysyvän näköisenä oven suuhun seisomaan.) SORMUNEN (seisoo toisella puolella huonetta, tuijottaa Helmiin hämmästyneenä ja hieroo sitte ikäänkuin unta pois silmistään.) KARPÉN. Maija kai tuntee tuon herran tuossa? HELMI. Kyllä, — vähän. KARPÉN. No, seikka on se, että hän nyt vaatii Maijan maksamaan hänelle viisikymmentä markkaa hänen nimettömistään, jotka Maija tänään tärveli. SORMUNEN. Mitäs saakurin ilvettä tämä on?! — Kuulkaapas nyt: tämä on Helmi, minun oma vaimoni Jänisjärveltä. KARPÉN. Ha-ha-ha-ha! Kaikkia se juonittelija keksiikin! Meidän Maijan tahtoo vaimokseen omistaa! SORMUNEN Kuule, Tuure, eikö ole? Todistahan sinä, että on. HOLM. Minä olen jäävi, esteellinen. En minä... SORMUNEN (aikoen syleillä Helmiä; hellällä äänellä.) Milloinkas Sinä, Helmi...? Helmihän sinä olet? Minun vaimonihan sinä olet? Pikku...? HELMI (peräytyen.) Hyvä herra! KARPÉN (estäen Sormusta.) So, so, so, herra Sormunen! Minä pyydän: jättäkää tuo liika hellyytenne! Ei se sovi naineelle miehelle. Tässä kaikkien läsnäollessa! Sitä paitsi se ei ollenkaan sovi yhteen sen asian kanssa, josta tänään kävitte minun luonani neuvottelemassa. Lisäksi olette nyt itse omalla käytöksellänne selvästi todistaneet asianne aivan vääräksi joka suhteessa. SORMUNEN (tarttuen molemmin käsin päähänsä.) Tulenkohan minä hulluksi, tulenkohan minä hulluksi?!! HOLM. No, hyvä veli, nyt sitä taidetaan olla ihan umpikujassa? SORMUNEN (äkäisesti tiuskaisten ja polkien jalkaansa.) Te olette salaliitossa kaikki minua vastaan. Te teette tahallanne vain kiusaa minulle vanhalle, naineelle, ristitylle miehelle. Senkin juuttaat, Helsingin herrat, naiset ja palkolliset! Pois, sanon minä, luotani, pois, pois! Taikka lyön minä teidät mäsäksi joka sorkan! Kuulitteko, joka sorkan?! HERTTA (tulee eteisestä, hedelmäpussi kädessä.) Mikä ihmeen huuto ja hälinä täällä on? Lakkohan jo on lopussa. HOLM. Ja pöytä jo katettu. KARPÉN. Ja vieraat odottavat vain kärsimättöminä päästäksensä pöytään. HERTTA. Tässä on sitte jälkiruo'aksi hedelmiä. Miinapa näkyy jo kerinneen tulla takaisin ja valmistaa ruo'an. KARPÉN. Yhdessä tämän meidän Maijan kanssa. HERTTA. Vai Helmi Sormusenko se on työtä? SORMUNEN. He... He... He... Helmi Sormunen?' Kuulitteko, kuulitteko te nyt, hyvät ihmiset? Nyt se on todistettu, että se on Helmi. Tässä on nyt todistaja. (Halailee Herttaa.) Minä kiitän sinua, rakas taivaan enkeli, joka minua pelastamaan tulit. — (Karpénin puoleen.) Kuulitteko tekin nyt, te maailman mainioin asianajaja? (Aikoo riemuissaan syleillä Karpéniakin.) HOLM JA HERTTA (ovat vilkkaassa äänettömässä keskustelussa keskenään.) KARPÉN (sysää Sormusen luotaan.) Yksi nainen ei kelpaa todis... SORMUNEN. Mutta minä olen mies ja minä kelpaan. (Syleilee Helmiä.) Helmi, Helmi, olethan sinä Helmi, minun rakas, oma, pikku vaimoni? HELMI (kylmästi.) En tiedä. SORMUNEN (pompahtaen takaperin.) Hä? Mitä sanot? HELMI. Minun mieheni aikoi ottaa minusta eron. SORMUNEN. Ei puhuta siitä. Siitä ei tullut mitään. KARPÉN. Vielä. Mutta voi tulla hyvinkin pian. Ja tällä kertaa tulee ero vaimonne puolelta, jos nimittäin tämä meidän Maija todellakin sattuu olemaan entisen kauppiaan ja rahatoimikamarin jäsenen Erkki Sormusen, Jänisjärveltä, vaimo. Minun täytyy siis ensin kysyä: onko niin, Maija? HELMI. Kyllä minun täytyy se tunnustaa. KARPÉN. Tjah, no! Valitettavasti, — täytyy minun lisätä. SORMUNEN (vakavasti.) Mutta eiköhän herra asianajaja Karpeni nyt ole niin hyvä ja selitä sanojaan, muuten täytyy minun nostaa teitä vastaan juttu ja oikein jyrisevä. KARPÉN. Kyllä. Hyvin mielelläni. Varsinkin koska teidän vaimonne sanat ja käytös teitä kohtaan täysin oikeuttavat minun sen tekemään. — Herra Sormunen toi, näet, neuvotellessaan tänään minun kanssani, epäsuoraan, itseään vastaan semmoisia todisteita esiin, että hänen vaimonsa voi kohtakin saada eron hänestä, jos tahtoo. SORMUNEN. Elä usko, Helmi! Se valehtelee, se valehtelee ihan vasten silmiä. (Karpénille.) Tehkääpäs niin hyvin ja näyttäkää syytöksenne toteen, herra asianajaja. KARPÉN. Jos niin välttämättä tahdotte. Minulla sattui tietämättäni, — mutta onnekseni, — olemaan todistajat kummallakin puolella huonettani ja nyt ne ovat lähempänä, kuin luulettekaan, herra Sormunen. (Vilkaisee Holmiin ja Helmiin.) Nyt riippuu siis asia vain meidän Maijasta elikkä rouva Sormusesta, tahtooko hän, että minä ajan hänen asiansa perille. Minä puolestani lupaan tehdä kaiken voitavani ja vakuutan myöskin, että hän voittaa ja varmasti. Tahdotteko siis eron miehestänne? SORMUNEN (kädet ristissä kurotettuina Helmiä kohti.) Nyt se... nyt se paukahtaa. HELMI. Kyllä se taitaa olla parasta... KARPÉN. Oikein! Sitä minäkin. HELMI. ... että minä annan anteeksi. HERTTA. Oikein! HOLM. Jalosti! KARPÉN. Voi se olla oikein sekin, vaikka en minä tiedä oikein, miksi. SORMUNEN (joka on saanut kyyneleet silmiinsä, niistää päräyttää isolla punaisella nenäliinalla nenäänsä.) Tunsinhan minä sinut paikalla, Helmi muruseni! Minä olin hullu, minä olin kuollut, mutta minä elän jälleen. (Syleilevät toisiansa.) HERTTA. Nyt minä ymmärrän kaikki. Sinä Tuure, vekkuli! KARPÉN. Tjah! Valitettavasti meni minulta tällä lailla oiva juttu hukkaan. — (Eteisen kello soi.) KARPÉN. Se on kai minun eukkoni.. HOLM (joka on avannut oven.) Niin onkin. MAGDA .(tulee.) Minua on kai jo odotettu? HOLM. Tietysti — kauan. MAGDA (astuu sisään konvehtilaatikko kädessä.) Mikä juhlallisuus! Pyydän anteeksi, että hiukan viivähdyin, mutta poikkesin Fazerille. (Antaa Hertalle laatikon.) Tahdon kiittää sinua, rakas Hertta, kaikesta, mitä nyt lakolla olet aikaan saanut. KARPÉN. Sepä makea sovinto! HERTTA. Kiitän itseni ja — kaikkien puolesta, joiden katkeruutta nämä meidän päivällisissämme voivat sulostaa. Toivon kuitenkin, että seuraava lakko voi vieläkin enemmän aikaan saada. HOLM. Ihanat ovat toteutumattomat tulevaisuuden unelmat, mutta ihanin on todellinen nykyisyys. Sen tautta voinemme nyt käydä syömään, vai? (Kääntyy Helmin puoleen.) HELMI. Kaikki on valmista. KARPÉN. Ja nyt saamme siis nauttia meidän entisen Maijan valmistuksista. MAGDA. Ja hän käypi itse meidän kanssamme pöytään. HELMI. Jos rouva ensin sallii, että minä tässä esitän mieheni. MAGDA. Se on totta! Olette naimisissa! — Te siis olette herra Sormunen! SORMUNEN (puistaa rajusti Magdan kättä.) Minä justiin se olen. Varsin hauska tutustua. HELMI. Mutta sitä paitsi minun pitää vielä pyytää rouvalta anteeksikin. MAGDA. Mistä niin? En minä tiedä teidän mitään tehneen, rouva Sormunen. HELMI. Kyllä. Minä unhotin tänään kiireessä, teiltä lähtiessäni, antaa takaisin nämä pestausrahat. (Antaa Magdalle kymmenen markan setelin.) MAGDA. Ha-ha-ha-ha! Sen minä olin unhottanut kokonaan. Siitä pitäisi muuten oikeastaan minun pyytää teiltä anteeksi. KARPÉN. Tämän oivallisen rahan (sieppaa setelin Magdan kädestä.) otan minä ja lahjoitan palvelijataryhdistyksen lakkokomitean hyväksi. HOLM. Kylläpä oli asiasi täpärällä, veli Sormunen, kun jo pestausrahakin oli otettu. SORMUNEN. Elä sano muuta, elä sano muuta! HERTTA (joka sillä välin on tuonut salista kandelaaberit ruokapöydälle ja sytyttänyt kaikki kynttilät.) Kas niin, hyvä herrasväki! Kun ruoka lienee valmista, niin ei saa antaa sen jäähtyä. HOLM. Jaha! Totuus on lausuttu. Minunkin emäntäni on siis valmis. — Tehkää niin hyvin: herra ja rouva Sormunen tähän keskelle. MAGDA. Niin, kunniasijalle! KARPÉN. Ja me muut ympärille. — (Kaikki istuutuvat paitsi Karpén, joka jää paikalleen seisomaan.) Ennenkuin minä istuudun ja voin nielaista yhdenkään palasen, täytyy minun vielä saada lausua sananen ja vierittää kivi sydämeltäni. MAGDA. Mitä nyt vielä? HOLM. Alku on kaunis ja lupaa äärettömän paljon. KARPÉN. Yksi asia on vielä jäänyt sovittamatta. — Rouvani, joka pestasi Maijan, jonka me näin ikävällä tavalla, inhimillisesti nähden, liian lyhyen palvelusajan kuluttua olemme kadottaneet, on jättänyt Maijalle hänen palkkansa maksamatta. Semmoinen huolimattomuus on anteeksiantamaton niin kunniallisessa talossa, kuin meidän on, olletikin koska se voisi tietämättömässä tulevaisuudessa antaa aihetta uuteen lakkoon. Minä pyydän siis saada käyttää tätä ylen harvinaista tilaisuutta, joka ei uudistu edes joka mies- eikä naispolvenakaan, hyväkseni suorittaakseni arvoisan herrasväen läsnä ollessa tuon velan. — Korkeasti kunnioitettu nyt entinen Maijamme! Arvoisa rouva ja herra Sormunen! Kaikki ne rikkomukset, jotka me, rouvani ja minä, tämän päivän kuluessa, aivan tahtomattamme, olemme teille tehneet, pyydän minä samalla kertaa yhdellä iskulla ja niin hienotunteisesti, kuin mahdollista, saada sovittaa. Koska, nimittäin, tavallaan on minun syyni, että herra Sormusen kulkuneuvojen verhot ovat minun talossani hänen rouvansa taitavan käden kautta vahingossa tulleet turmelluiksi, niin muodoin, ja ottaen huomioon sen laskun sisällyksen, joka erehdyksestä, nyt loppuneen lakon tähden, on syntynyt ja tullut maksettavaksi esitetyksi, sekä sen johdosta tehdyn vastavaatimuksen, tahdon minä nyt kuitata meidän kaikkien kulut ja jalkavaivat repimällä hou... (rykäisee: hm!) tämän laskun rikki ja ojentaa käteni herra ja rouva Sormuselle. (Repii laskun ja puristaa Sormusta kädestä). MUUT. Hyvä! Hyvä! MAGDA. Tämän loistavan puheen jälkeen jätän minä Ruotsin matkani — ainiaaksi. HOLM (nousten ylös.) Koska me nyt olemme kokoon tulleet ottamaan ensimäisen ryypyn, hyvät herrat, pidän minä isäntänä velvollisuutenani kiittää kaikkia rouvia, mutta etupäässä meidän ihanne-emäntäämme siitä ravinnosta, henkisestä ja aineellisesta, joka meille tänäpäivänä valmistettu on, — kun piiat ovat olleet lakossa. Eläköön jokainen ihanne-emäntä! HERRAT. Eläköön! SORMUNEN (pyyhkii suunsa ja nousee verkalleen ylös.) Minäkin puolestani uskallan vielä pyytää suunvuoroa, hyvä herrasväki. MUUT. Sh! — Hiljaa! — Puhe! SORMUNEN (suudella maiskauttaa Helmiä keskelle suuta.) KAIKKI. Eläköön!

3236.txt

Martti Wuoren 'Kun piiat ovat lakossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3236. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

ALI BABA JA NELJÄKYMMENTÄ ROSVOA Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925. TARINA ALI BABASTA JA NELJÄSTÄKYMMENESTÄ ROSVOSTA. Eräässä persialaisessa kaupungissa asui kaksi veljestä, Kasim ja Ali Baba, Heidän isänsä oli jättänyt jälkeensä vain aivan pikkuruisen omaisuuden, jonka nämä olivat keskenänsä panneet tasan. Mutta Kasim nai vaimon, joka heti häitten jälkeen peri hyvin varustetun kauppapuodin, suuren ta vara varaston ja joukon maatiloja, niin että hänestä yhdellä iskulla tuli hyvinvoipa mies. Ali Baba sitävastoin nai vaimon, joka oli yhtä köyhä kuin hän itsekin. Hän asui köyhästi ja elätti itseään ja perhettään hakkaamalla läheisestä metsästä halkoja; ne hän sitten kolmella aasilla, jotka olivat hänen ainoa omaisuutensa, kuljetti kaupunkiin ja möi. Eräänä päivänä, kun Ali Baba jälleen oli metsässä ja juuri oli saanut hakatuksi niin paljon halkoja kuin hänen aasinsa jaksoivat kantaa, näki hän yhtäkkiä kaukana suuren pölypilven, joka lähestyi sitä paikkaa, missä hän oli. Hän katseli tarkkaavaisena pölypilveä ja huomasi pian, että siinä olikin suuri ratsasjoukkue, joka läheni nopeaa vauhtia. Ali Baba ajatteli, että tulijat hyvinkin saattoivat olla rosvoja, ja päätti senvuoksi jättää aasinsa oman onnensa nojaan ja pelastaa vain oman nahkansa. Hän kiipesi tuuheaan puuhun, josta hän saattoi nähdä kaikki, mitä alhaalla tapahtui, joutumatta itse nähdyksi. Puu oli yksinäisen kallion juurella, joka oli paljon korkeampi kuin puu ja niin jyrkkä, ettei sille voinut nousta. Ratsastajat olivat isoja, komeita miehiä ja olivat he hyvin asestetut. He nousivat ratsailta kallion luona, ja Ali Baba, joka laski heitä olevan neljäkymmentä, saattoi heidän kasvoistaan ja koko olennostaan varmasti päätellä heidän olevan rosvoja. Eikä hän erehtynytkään: nämä olivat tosiaan rosvoja, jotka kuitenkaan eivät vähimmässäkään määrässä häirinneet tätä paikkakuntaa, vaan jotka harjoittivat ammattiaan kaukana täältä, pitäen tätä vain kokoontumispaikkanaan. Hänen arvelunsa vahvistuivat yhä, kun hän edelleen seurasi heidän puuhiaan. Jokainen ratsastaja riisui suitset hevoseltaan, sitoi sen kiinni, heitti sen eteen täysinäisen ohrasäkin, joka oli ollut hänen takanaan hevosen selässä ja irroitti sitten satulareppunsa. Useimmat näistä näyttivät Ali Baban mielestä niin raskailta, että hän arveli niiden olevan täynnä kultaa ja hopeaa. Rosvoista muhkein, jota Ali Baba piti päällikkönä, lähestyi kantamuksineen kalliota ja päästyään pensaikon läpi, lausui hän sanat: »Sesam, aukene!» Tuskin oli rosvopäällikkö nämä sanat lausunut, kun kallioon aukeni leveä käytävä, josta päällikkö antoi koko väkensä mennä edellään sisään. Itse meni hän viimeisenä, ja portti sulkeutui jälleen. Rosvot viipyivät kauan kallioluolassa. Ali Baba aikoi jo, uhkaavasta vaarasta huolimatta, kavuta alas puusta ja rientää pois jonkun rosvohevosen selässä, kun portti viimein taas avautui. Neljäkymmentä rosvoa astui luolasta ulos, ja päällikkö, joka oli viimeksi mennyt sisään, oli nyt ensimmäisenä ja antoi kaikkien toisten mennä ohitseen. Ali Baba huomasi, että hänen sanansa: »Sesam, sulkeudu!» nyt saivat oven sulkeutumaan. Kukin palasi nyt hevosensa luo, pani sille suitset suuhun, kiinnitti reppunsa satulaan ja hyppäsi selkään. Kun päällikkö näki, että kaikki olivat valmiit, asettui hän etunenään ja ratsasti heidän kanssaan pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Ali Baba seurasi rosvoja silmillään, kunnes heitä ei enää näkynyt. Sitten kiipesi hän hitaasti alas puusta. Koska hän hyvin muisti sanat, joiden voimalla rosvopäällikkö oli avannut portin, valtasi hänet halu koettaa, olisiko ehkä noilla sanoilla hänenkin lausuminaan sama voima. Hän tunkeutui pensaston läpi, löysi oven, asettui sen eteen ja sanoi; »Sesam, aukene!» Ja katso, silmänräpäyksessä aukeni ovi selkoselälleen. Ali Baba odotti näkevänsä synkän ja pimeän paikan; mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että kallion sisus olikin valoisa ja avara ja ihmiskäsin suureksi muodostettu saaden valonsa ylhäällä olevasta keinotekoisesta aukosta. Ja hän näki täällä suuret määrät ruokavaroja, pakoittain oivallista kauppatavaraa, silkki- ja kultakirjokankaita ja kokonaisia vuoria kallisarvoisia mattoja. Mutta erikoisesti kiintyi hänen huomionsa suureen kulta- ja hopearahamäärään; niitä oli kasoissa ja nahkaisissa, vierivieressä seisovissa pusseissa tai säkeissä. Hänestä näytti siltä kuin olisi tämä kallioluola, ei vain vuosia vaan vuosisatoja ollut rosvojen piilopaikkana. Ali Baba ei kauan aikaillut; hän astui luolaan ja niinpiankuin hän oli sinne päässyt, sulkeutui ovi. Tästä hän ei kuitenkaan säikähtänyt; hänhän tunsi salaisuuden sen avaamiseksi. Hän kävi käsiksi vain kultarahoihin ja varsinkin pusseissa oleviin. Niistä hän otti niin paljon kuin jaksoi kantaa ja saattoi sälyttää kolmelle aasilleen. Hän kuormitti ne pusseilla ja saadakseen nämä salassa kuljetetuiksi, peitti hän ne haloilla, niin ettei kukaan saattanut mitään epäillä. Kun hän oli valmis, asettui hän oven eteen ja tuskin oli hän lausunut sanat; »Sesam, sulkeudu!» kun se jo jälleen sulkeutui. Ali Baba palasi kaupunkiin ja saavuttuaan talonsa luo ajoi aasinsa pieneen pihaan, sulkien portin huolellisesti. Tämän tehtyään hän otti pois ne muutamat halot, joiden alle hän oli aarteensa piilottanut, kantoi pussit huoneeseen ja asetti ne pöydälle vaimonsa eteen, joka istui sohvalla. Vaimo koetteli niitä käsin ja kun hän huomasi, että ne olivat täynnä kultaa, arveli hän, että hänen miehensä oli ne varastanut. Senvuoksi nuhteli hän tätä ankarasti. Mutta Ali Baba keskeytti hänet sanoen; »Ole huoleti, vaimoseni äläkä sellaista murehdi! Minä en ole mikään varas; sillä tämän kaiken olen vain ottanut varkailta. Iloitse siis hyvästä onnestamme!» Hän tyhjensi pussit ja niistä tuli esille niin suuri kasa kultaa, että se aivan häikäisi hänen vaimoaan. Ja nyt kertoi mies hänelle koko jutun alusta loppuun ja käski häntä pitämään asian salassa. Kun vaimo oli tointunut kummastuksestaan ja säikähdyksestään, iloitsi hän miehensä kanssa tästä ihmeellisestä onnesta ja tahtoi laskea, rahat yksitellen, »Rakas ystävä», sanoi Ali Baba hänelle, »se ei ole viisasta; sitä hommaa et ikinä saisi valmiiksi. Minä kaivan kuopan ja piilotan rahat sinne; meillä ei ole vähääkään aikaa hukattavana» — »Olisi sentään hyvä, jos edes osapuilleen tietäisimme, paljonko sitä on. Minä haen naapurista pienen mitan ja mittaan rahat sillä sillä välin kuin sinä kaivat kuoppaa,» — »Rakas ystävä,» sanoi Ali Baba, »se ei meitä lainkaan hyödyttäisi, ja minä neuvon sinua, jätä se tekemättä! Voithan sentään tehdä, niinkuin haluat, mutta älä unohda pitää asiaa salassa.» Haluaan noudattaen meni Ali Baban vaimo lankonsa Kas imin luo, joka asui heitä lähellä. Kasim ei ollut kotona, ja silloin kääntyi hän tämän vaimon puoleen pyytäen saada muutamaksi silmänräpäykseksi lainata hänen mittaansa. Käly kysyi, halusiko hän suurta vai pientä mittaa, ja Ali Baban vaimo pyysi pientä. »Hyvin kernaasti», vastasi käly; »odotahan hetkinen, minä haen sen sinulle.» Käly haki mitan; mutta koska hän tiesi Ali Baban köyhyyden, oli hän utelias saamaan selville, mitä viljaa hänen vaimonsa nyt aikoi mitata, ja niin hänen päähänsä pälkähti sivellä hiukan taikinaa mitan pohjalle. Palattuaan kotiin Ali Baban vaimo mittasi heti kaiken kullan. Hän oli sangen tyytyväinen tulokseen ja ilmoitti sen miehelleenkin, joka juuri oli saanut kuopan kaivetuksi. Sillä välin kuin Ali Baba kätki rahat kuoppaan, vei hänen vaimonsa mitan takaisin kälylleen. Mutta hän ei huomannut, että pohjaan oli tarttunut pieni kultaraha, »Rakas käly», sanoi hän, »näet, etten ole pitänyt mittaasi liian kauan. Kiitän sinua siitä! Tässä saat sen takaisin.» Tuskin oli Ali Baban vaimo kääntänyt Kasimin vaimolle selkänsä, kun tämä kurkisti mitan sisään. Kylläpä hän hämmästyi nähdessään pohjaan tarttuneen kultarahan! »Kuinka ihmeessä», sanoi hän, »Ali Baballa on kultaa kasoittain; mistähän tuo katala on sen ottanut?» Ja kun Kasim tuli kotiin, sanoi hän tälle: »Sinä luulet olevasi rikas mies, Kasim, mutta siinä erehdyt. Ali Baba on tuhat kertaa rikkaampi sinua, sillä hän ei voi enää laskea kultaansa, vaan hänen täytyy se mitata.» Kasimin pyynnöstä kertoi hän, miten oli päässyt asiasta perille; samalla näytti hän hänelle kultarahaa, joka oli tarttunut mitan pohjaan. Sensijaan että olisi sydämensä pohjasta iloinnut tähän saakka niin köyhän veljensä onnesta, joutui Kasim kateuden valtaan, joka ei antanut hänelle ollenkaan rauhaa. Hän ei voinut nukkua koko yönä ja seuraavana aamuna meni hän vielä ennen auringonnousua Ali Baban luokse. Siitä saakka, kun hän meni naimisiin rikkaan lesken kanssa, ei hän ollut enää' pitänyt Ali Babaa veljenään. Nyt puhutteli hän häntä näin; »Ali Baba, sinä olet kovin umpimielinen asioissasi. Sinä näyttelet köyhää, kärsivää, kerjäläistä ja kuitenkin mittaat kultaa kasoittain.» »Veli hyvä», vastasi Ali Baba, »en ymmärrä, mitä tahdot sanoa; selitä tarkemmin!» »Älä yhtään teeskentele», vastasi Kasim ja näytti hänelle kultarahaa, jonka vaimo oli hänelle antanut. »Kuinka monta tällaista kultarahaa sinulla on? Vaimoni löysi tämän sen mitan pohjalta, jonka sinun vaimosi eilen häneltä lainasi.» Nyt ei Ali Baballa ollut muuta neuvona kuin ilmaista koko asia veljelleen, ja hän kertoi tälle, kuinka hän oli löytänyt rosvojen piilopaikan; samalla tarjoutui hän jakamaan aarteen veljensä kanssa, jos tämä vain pitäisi asian omana tietonaan. »Niin, sitä minä vaadin muutenkin», sanoi Kasim ylpeästi; »mutta», lisäsi hän, »tahdon myös aivan tarkalleen tietää, missä aarre on, miten voin sen tuntea ja mitä tietä pääsen itse kätköpaikalle, kun tahdon sinne mennä; muutoin haastan sinut oikeuden eteen. Jollet tähän suostu, ei sinulla ole enää mitään toivoa, vaan menetät senkin, mitä sinulla on; mutta minä kyllä saan palkaksi ilmiannosta oman osuuteni.» Enemmän hyväntahtoisuudesta kuin pelästyneenä rikkaan veljensä häpeämättömistä uhkauksista myöntyi Ali Baba täydelleen kaikkeen, mitä tämä vaati, ja ilmaisi hänelle myös ne taikasanat, jotka tämän täytyisi lausua päästäkseen luolaan ja taas sieltä ulos. Enempää ei Kasim halunnutkaan tietää. Seuraavana aamuna lähti hän liikkeelle jo ennen päivänkoittoa, mukanaan kymmenen muulia, jotka hän oli kuormittanut suurilla arkuilla; ne kaikki aikoi hän täyttää kullalla päättäen toisella aarteenhakumatkalla ottaa mukaan vielä paljon useampia sellaisia arkkuja, jos luolassa sattuisi olemaan enemmänkin tuotavaa. Hän kulki neuvottua tietä, kunnes saapui kallion juurelle. Sitten etsi hän oven ja lausui: »Sesam, aukene!» Ovi aukeni, hän astui sisään, ja ovi sulkeutui heti jälleen. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki luolassa paljon enemmän rikkauksia, kuin Ali Baban kertomuksen perusteella oli voinut ajatellakaan, ja yhä suuremmaksi kasvoi hänen ihmetyksensä, kun hän tarkasteli kaikkea tuota lähemmin. Nautittuaan silmillään tarpeeksi kauan kultamäärästä otti hän säkeistä niin monta kuin jaksoi kantaa ja meni ovelle. Mutta kun hän nyt ajatteli kaikkea muuta enemmän kuin sitä, mikä hänelle tällä hetkellä oli tärkeintä, kävikin niin, ettei hän enää muistanut tarvittavaa sanaa ja sesam’in asemesta sanoi hän: »Ohra, aukene!» Mutta kauheasti hän säikähti nähdessään, ettei ovi auennutkaan. Nyt luetteli hän vielä muita viljalajien nimiä, muttei vain oikeata, ja ovi pysyi suljettuna. [Sesam = eräs aasialainen viljelyskasvi.] Kauhu ja tuska valtasi hänet, ja mitä enemmän hän ponnisteli palauttaakseen muistiinsa sanan sesam, sitä enemmän hän hämmentyi. Epätoivoissaan heitti hän säkit maahan, käveli pitkin askelin edestakaisin luolassa, eivätkä kaikki häntä ympäröivät rikkaudet viehättäneet häntä enää rahtuakaan. Puolenpäivän tienoissa palasivat rosvot takaisin luolaansa, ja kun he sitä lähestyessään huomasivat Kasimin arkuilla kuormitetut muulit, tulivat he kovin levottomiksi ja tähystelivät niiden omistajaa. Kun eivät he nähneet ketään, ajoivat he hajalle nuo kymmenen muulia, jotka Kasim oli unohtanut sitoa kiinni, ja ne hajaantuivat metsään ja hävisivät pian näkyvistä. Sillävälin kuin nyt muutamat rosvoista piirittivät kallion, astui päällikkö muiden kanssa alas hevosen selästä, meni sapeliaan välkytellen suoraan ovelle, lausui sanat, ja ovi aukeni. Kasim, joka oli luolaan kuullut hevosten kavioiden töminän, ei enää epäillyt lainkaan, että rosvot nyt lähestyivät ja että hän itse oli hukassa. Kuitenkin aikoi hän koettaa pelastua; senvuoksi asettui hän juuri oven eteen syöksyäkseen ulos heti, kun se aukenisi. Tuskin oli hän kuullut unohtamansa sesam-sanan ja nähnyt oven aukenevan, kun hän ryntäsi ulos niin rajusti, että kaatoi päällikön maahan. Mutta toisten rosvojen kynsistä ei hän päässyt livahtamaan; näillä oli samoin välkkyvä sapeli kädessään, ja he löivät Kasimin heti paikalla kuoliaaksi. Rosvot huomasivat oven lähellä säkit, jotka Kasim oli heittänyt siihen, ja veivät ne takaisin entiselle paikalleen, mutta he eivät huomanneet, että Ali Baban viemät säkit puuttuivat. Kun he nyt yhdessä neuvottelivat tapahtumasta, käsittivät he kyllä, miksei Kasim ollut päässyt ulos luolasta; mutta miten hän oli päässyt sisään, sitä he eivät voineet ymmärtää. He arvelivat, että Kasim ehkä oli laskeutunut ylhäältäpäin alas luolaan; mutta tämä osoittautui mahdottomaksi. Myöskään eivät he voineet otaksua hänen tulleen sisään oven kautta, sillä silloinhan hänen olisi täytynyt tietää sen avaamisen salaisuus, eikä sitä heidän luulonsa mukaan tiennyt kukaan muu kuin he itse. Olipa nyt asian laita kuinka tahansa, nyt oli kysymys vain siitä, miten he saisivat rikkautensa parempaan turvaan, ja päätökseksi tuli, että he jakavat Kasimin ruumiin neljään osaan ja ripustavat ne lähelle luolan ovea kaksi oikealle ja kaksi vasemmalle puolelle, peloittavaksi esimerkiksi jokaiselle, joka uskaltaisi ryhtyä samantapaiseen yritykseen. Sitten jättivät he turvapaikkansa suljettuaan sen tarkasti, nousivat ratsaille ja lähtivät taas tavalliseen ammattiinsa, ryöstämään karavaaneja. Tällä aikaa oli Kasimin vaimo käynyt kovasti levottomaksi, kun synkkä yö teki tuloaan, eikä hänen miehensä vielä ollut palannut kotiin. Huolestuneena meni hän Ali Baban luo ja sanoi hänelle: »Rakas lanko, sinä tiedät varmaankin, että veljesi Kasim on mennyt metsään ja tiedät myöskin, missä tarkoituksessa hän sinne lähti. Hän ei ole vieläkään palannut kotiin, ja minä pelkään, että häntä on kohdannut jokin onnettomuus.» Ali Baba arveli samaa; mutta kälylleen hän sanoi, ettei tämän pitäisi kuitenkaan sen tähden olla levoton; sillä epäilemättä oli Kasim katsonut parhaaksi palata kaupunkiin vasta myöhemmin. Kasimin vaimo uskoi tämän helposti jo siitäkin syystä, että hän ymmärsi, kuinka tärkeätä hänen miehelleen olisi saada asia pysymään salassa. Hän palasi siis takaisin kotiin ja odotti kärsivällisesti keskiyön tienoille saakka. Mutta nyt kasvoi hänen huolensa ja tuskansa kaksinkertaiseksi, sitäkin enemmän, kun ei hän mitenkään voinut antaa sille valtaa huutamalla ja valittamalla. Nyt katui hän uteliaisuuttaan ja suurta kateellisuuttaan. Koko yön hän itki ja päivänkoitteessa kiiruhti hän jälleen Ali Baban luo. Ali Baba varusti heti kolme aasiansa ja lähti metsään kehoitettuaan ensin Kasimin vaimoa hillitsemään surunsa. Koko matkalla ei hän tavannut veljeään eikä tämän muuleja. Saavuttuaan kallion luo näki hän verta luolan sisäänkäytävän vieressä, ja sen arvasi hän ennustavan pahaa. Hän astui ovelle ja lausui sanat. Ovi aukeni, ja ensimmäisenä kohtasi hänen katseensa veljen neljään osaan jaetun ruumiin. Tämän surullisen näyn nähdessään ei hän kauaa arvellut, vaan päätti heti tehdä veljelleen viimeisen kunniapalveluksen, sillä nyt ei hän enää ajatellut, miten vähäinen Kasimin häntä kohtaan osoittama veljenrakkaus oli ollut. Luolasta löysi hän kaikenlaisia kankaita, joihin hän kääri veljen ruumiin kappaleet; hän teki niistä kaksi kääröä ja asetti ne yhden aasinsa selkään; kuorman päälle latoi hän halkoja, ettei kukaan huomaisi mitään, Molemmat muut aasit kuormitti hän muitta mutkitta täysillä kultasäkeillä, joiden päälle hän taaskin latoi halkoja. Tämän tehtyään ja käskettyään oven jälleen sulkeutua lähti hän takaisin kaupunkiin; kuitenkin odotti hän varovaisuuden vuoksi metsän laidassa yön tuloon saakka. Tultuaan kotiin ajoi hän vain nuo kaksi kullalla kuormitettua aasia pihalle ja jätti vaimonsa tehtäväksi kuormain purkamisen. Kerrottuaan hänelle muutamin sanoin Kasimin kohtalon ajoi hän kolmannen aasin kälynsä luo, Ali Baba koputti ovelle, ja sen avasi eräs palvelustyttö, nimeltään Morgiane, Tämä oli viisas ja kekseliäs orjatar, sen tiesi Ali Baba hyvin. Mentyään siis takaisin pihalle ja nostettuaan aasin selästä halot ja molemmat kääröt veti hän Morgianen syrjään ja sanoi hänelle: »Morgiane, ensimmäinen, mitä vaadin sinulta, on ehdoton vaikeneminen. Nämä kaksi kääröä sisältävät herrasi ruumiin. Meidän on nyt mietittävä keino, miten haudata hänet niin kuin olisi hän kuollut luonnollisen kuoleman. Vie minut emäntäsi luo ja kuuntele tarkasti, mitä minä sanon hänelle!» Morgiane ilmoitti hänen tulonsa emännälleen, ja seuraten häntä astui Ali Baba huoneeseen. »No, lanko», huudahti leski kärsimättömänä, »mitä tietoja sinulla on tuotavana miehestäni? Kasvosi eivät näytä juuri iloisilta.» »Käly», vastasi Ali Baba, »en voi sanoa sinulle mitään, ennenkuin lupaat kuunnella minua alusta loppuun saakka avaamatta suutasi. Tapahtuman jälkeen, jonka kerron sinulle, on yhtä tärkeätä oman etusi kannalta kuin minunkin, että asia jää salaisuudeksi.» — »Ah!» huudahti käly puoliääneen, »tämä alku vakuuttaa minut siitä, ettei mieheni enää ole elävien joukossa; mutta samalla käsitän kyllä, kuinka välttämätöntä on vaatimasi vaitiolo. Tosin täytyy minun pakottaa itseni siihen; mutta puhu vain, minä kuuntelen.» Tämän jälkeen kertoi Ali Baba kälylleen kaikki matkansa vaiheet aina paluuseensa saakka Kasimin ruumiin kanssa. »Käly», lisäsi hän, »nyt on sinulla tosin syytä olla surullinen. Tätä onnettomuutta ei voi enää auttaa; mutta minä tarjoudun yhdistämään sen vähän omaisuuden, minkä Jumala on minulle antanut, sinun omaisuuteesi ja naimaan sinut. Samalla vakuutan sinulle, ettei vaimoni tule olemaan mustasukkainen, ja että te tulette varmasti sopimaan keskenänne oikein hyvin. Mutta jokaisen täytyy uskoa, että veljeni on kuollut luonnollisella kuolemalla, ja tässä asiassa voit sinä mielestäni luottaa täydelleen Morgianeen. Myös minä puolestani teen kaiken voitavani asian edistämiseksi.» Mitäpä saattoi Kasimin leski nyt tehdä muuta kuin hyväksyä Ali Baban ehdotuksen! Hän kuivasi kyyneleensä ja koetti näyttää tyyneltä. Tähän mielentilaan jätti Ali Baba hänet ja kehoitettuaan Morgianea näyttelemään hyvin osansa palasi hän aaseineen takaisin kotiin. Morgiane teki, mitä hänen oli odotettukin tekevän. Heti, kun Ali Baba oli lähtenyt pois, meni hän erään lähellä asuvan apteekkarin luokse ja pyysi eräitä pillereitä, joita käytetään vaarallisissa sairastapauksissa. Apteekkari antoi hänelle muutamia sellaisia rahalla, jonka tyttö laski pöydälle, ja kysyi, kuka oli sairaana. »Ah!» vastasi tyttö syvästi surullisena, »itse Kasim, hyvä isäntäni. Hänen sairautensa laadusta ei päästä selvyyteen; hän ei puhu mitään eikä voi syödä mitään.» Näin sanoen otti hän lääkkeet ja lähti pois. Seuraavana aamuna tuli Morgiane jälleen apteekkarin luo ja pyysi kyyneleet silmissä jotain lääkettä, jota voi antaa sairaalle äärimmäisessä vaarassa; jollei tämä lääke tekisi Kasimia terveeksi, niin olisi kaikki toivo paranemisesta mennyttä. »Ah», sanoi Morgiane syvästi surullisena otettuaan lääkkeen apteekkarin kädestä, »pelkään suuresti, ettei tämä lääke auta enempää kuin pilleritkään. Ah, kuinka hyvä isäntä hän olikaan, ja nyt täytyy minun kadottaa hänet!» Kun vielä nähtiin Ali Baban ja hänen vaimonsa koko päivän kulkevan surullisin kasvoin Kasimin ja oman kotinsa välillä, niin ei kukaan ihmetellyt Kasimin vaimon ja Morgianen valituksia, kun tieto Kasimin kuolemasta illalla levisi. Seuraavana aamuna meni Morgiane torille erään vanhan, rehellisen rajasuutarin luo, joka avasi myymälänsä aina ensimmäisenä, paljon ennen muita. Tyttö tervehti häntä ystävällisesti ja painoi kultarahan hänen käteensä. Rajasuutari, joka tunnettiin kaikkialla kaupungissa nimellä Baba Mustafa, oli sangen iloinen veijari, jolla oli aina hauskoja päähänpistoja. Hän katseli rahaa tarkasti, koska ei vielä ollut selvä päivä. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli kultaa, sanoi hän; »Kaunis juomaraha! Mikä on käskynne? Olen valmis kaikkeen.» — »Baba Mustafa», sanoi Morgiane hänelle, »ota kaikki työkalusi, jotka tarvitset paikkaamiseen, ja tule heti mukaani; mutta sinun on annettava minun sitoa silmäsi!» Baba Mustata koetti vastustella. Mutta Morgiane painoi toisen kultarahan hänen käteensä ja sanoi: »En vaadi sinulta mitään, mitä et kunnian miehenä voisi täyttää. Tule nyt äläkä ole turhaan levoton!» Nyt seurasi Baba Mustafa tyttöä, annettuaan hänen ensin sitoa silmänsä, tämän kuolleen isännän taloon, ja liina otettiin hänen silmiltään pois vasta siinä huoneessa, johon Morgiane oli kantanut ruumiin ja sovittanut sen neljä osaa yhteen, »Baba Mustafa», sanoi Morgiane nyt hänelle, »olen tuonut sinut tänne sitä varten, että neuloisit nämä neljä kappaletta yhteen. Älä hukkaa aikaa; kun olet saanut työn valmiiksi, saat vielä kultarahan.» Kun Baba Mustafa oli valmis, sitoi Morgiane taas hänen silmänsä, ja pistettyään hänen käteensä luvatun kolmannen kultarahan ja pyydettyään häntä olemaan vaiti asiasta johti hänet takaisin paikalle, mistä oli noutanutkin hänet, ja vasta täällä otti hän liinan taas pois hänen silmiltään. Morgiane oli varannut kuumaa vettä Kasimin ruumiin pesua varten, ja Ali Baba, joka oli palannut taloon yhdessä hänen kanssaan, pesi ruumiin, suitsutti siihen pyhää savua, verhosi sen käärinliinoihin ja asetti sen arkkuun. Erään hurskaan papin, joka toimitti ruumiinsiunauksen, ja naapureiden ja ruumiinkantajien seuraamana vietiin Kasimin ruumis hautausmaalle ja haudattiin. Kasimin vaimo jäi kotiin saadakseen antautua surunsa valtaan ja äänekkäästi välttääkseen naapureittensa kanssa, jotka olivat tulleet hautajaisjuhlaan surkutellakseen leskeä. Niin jäi Kasimin onneton kuolema Ali Baban, hänen vaimonsa, Kasimin lesken ja Morgianen väliseksi salaisuudeksi, ja nämä neljä henkilöä säilyttivät sen niin huolellisesti, ettei ainoakaan ihminen kaupungissa epäillyt edes mitään, saatikka sitten saanut tietää asian todellista laitaa. Kolme tai neljä päivää Kasimin hautajaisten jälkeen kuljetti Ali Baba ne vähäiset kalut, mitä hän omisti, sekä rosvojen aarreluolasta saamansa rahat, viimemainitut yönaikaan, veljensä lesken taloon asuakseen tästä lähtien siellä. Siten saattoi hän myös julkiseksi tiedoksi avioliittonsa kälynsä kanssa, ja koska tämäntapaiset avioliitot muhamettilaisten uskonnon mukaan eivät ole mitään tavatonta, ei kukaan ihmetellyt sitäkään. Ali Baballa oli poika, joka hiukan aikaisemmin oli päättänyt oppivuotensa erään huomattavan kauppiaan luona ja saanut häneltä aina hyvät todistukset; tämän huostaan antoi Ali Baba Kasimin kauppapuodin, jotta hän jatkaisi Kasimin ammattia. Kun rosvot määrätyn väliajan jälkeen jälleen palasivat piilopaikkaansa metsässä, hämmästyivät he ylenmäärin, kun eivät löytäneet enää Kasimin ruumista. Mutta yhä suuremmaksi kasvoi heidän hämmästyksensä, kun he huomasivat kultasäkkiensä melkoisesti vähentyneen. »Meitä on petetty, olemme hukassa,» sanoi päällikkö, »jollemme nyt pidä tarkoin varaamme ja heti ryhdy tarpeellisiin vastakeinoihin; muutoin menetämme vähitellen kaikki rikkautemme, jotka esi-isämme ja me itse olemme hankkineet niin suurella vaivalla. Vielä on elossa yksi, joka tietää salaisuutemme. Myös hänet on meidän raivattava pois tieltämme. Mitä sanotte tähän, kelpo toverit?» Rosvopäällikön ehdotus sai vastakaikua koko joukossa; miehet hyväksyivät sen ja sanoivat, että nyt oli jätettävä kaikki muut toimet ja suunnattava kaikki voimat tämän seikan selville saamiseen. »Juuri sitä», jatkoi päällikkö, »odotinkin teidän rohkeudeltanne ja urhoollisuudeltanne. Mutta ennen kuin muuhun voimme ryhtyä, täytyy teidän joukostanne yhden rohkean, sukkelan ja toimekkaan miehen mennä kaupunkiin aseettomana ja matkustavan muukalaisen puvussa ja käyttää kaikki taitonsa saadakseen selville, puhutaanko siellä tuosta omituisesta kuolemasta, joka kohtasi miestä hänen ansionsa mukaan, sekä mainitaanko, kuka hän oli ja missä talossa hän asui. Se on tällä kertaa tärkeintä. Kiihoittaakseni kuitenkin sitä, joka tulee tähän tehtävään valituksi, ja jottei hän toisi meille väärää tietoa, joka veisi meidät kaikki perikatoon, kysyn teiltä, pidättekö kohtuullisena, että hän siinä tapauksessa, että tiedot ovat vääriä, alistuu kuolemanrangaistukseen?» Odottamatta, toisten mielipidettä sanoi eräs rosvoista: »Minä alistun ehtoon ja pidän suurena kunniana saada panna henkeni alttiiksi tämän asian hyväksi. Jollen onnistu, muistanette ainakin, ettei minulta ole puuttunut hyvää tahtoa eikä rohkeutta edistämään meidän kaikkein yhteistä hyvää.» Päällikkö ja toverit ylistivät kaunopuheisesti tätä rosvoa, ja sitten tämä pukeutui niin, ettei kukaan voinut pitää häntä rosvona. Hän lähti matkaan yöllä ja järjesti siten, että hän juuri päivänkoiton aikaan tuli kaupunkiin. Saapuessaan toripaikalle näki hän vain yhden ainoan kojun avoinna, nimittäin sen, jossa Baba Mustafa istui. Baba Mustafa istui naskali kädessään tuolillaan ja oli juuri aikeissa aloittaa työnsä. Rosvo astui hänen luokseen, toivotti hänelle hyvää huomenta ja huomattuaan suutarin jo sangen iäkkääksi sanoi hänelle: »Hyvä mies, sinä alat kovin varhain tehdä työtä; sinun iälläsi on mahdotonta nyt jo nähdä hyvin. Vaikka olisi valoisampaakin, epäilen kuitenkin, olisivatko silmäsi tarpeeksi hyvät paikkuutyöhön.» — »Kuka sinä lienetkin», vastasi Baba Mustafa, »et näytä erikoisesti tuntevan minua. Olen tosin jo sangen vanha, mutta minulla on siitä huolimatta oivalliset silmät, ja todistukseksi siitä sanon sinulle vain, ettei ole kovin kauan siitä, kun neuloin kokoon kuolleen ruumiin paikassa, jossa ei ollut paljon valoisampaa kuin täällä nyt on.» Rosvo ilostui kovin tavatessaan hetikohta miehen, jonka hän toivoi antavan selityksen siihen asiaan, jonka vuoksi hän oli kaupunkiin tullut. »Kuolleen?» kysyi hän kovin hämmästyksissään, ja saadakseen miehen kielenkannan liikkeelle lisäsi hän: »Miksi sitten neuloit kokoon ruumiin? Ilmeisestikin tarkoitat käärinliinaa, johon hän oli verhottu!» — »Ei, ei», vastasi Baba Mustafa, »minä tiedän kyllä hyvin, mitä tarkoitin. Sinä kai mielelläsi kuulisit minun puhuvan siitä, mutta minä en kerro sinulle mitään siitä enää.» Rosvo otti kultarahan taskustaan, painoi sen Baba Mustafan käteen sanoen: »Minulla ei lainkaan ole tarkoituksena urkkia tietooni salaisuuttasi, vaikkakin voin vakuuttaa sinulle, ettei se minun kauttani pääsisi leviämään, jos sen minulle uskoisitkin. Ainoa, mitä pyydän sinulta, on, että hyväntahtoisesti kuvaisit tai näyttäisit minulle talon, jossa neuloit ruumiin kokoon.» — »Vaikkakin tekisin sen mielelläni», vastasi Baba Mustafa yrittäen tarjota rahaa takaisin vieraalle, »vakuutan sinulle, että se on aivan mahdotonta. Silmäni nimittäin peitettiin liinalla ja minut vietiin taloon, josta minut tehtäväni täytettyäni tuotiin samalla tavalla takaisin. Näet siis, että minun on mahdotonta täyttää toivomustasi.» — »Mutta muistat kai», kyseli rosvo edelleen, »ainakin jossain määrin vielä tien, jota sinut sidotuin silmin kuljetettiin. Pyydän sinua, anna minun peittää silmäsi, ja sitten menemme yhdessä samaa katua pitkin ja samoista tienhaaroista, joista muistat silloin kulkeneesi. Mutta koska jokainen työntekijä on palkkansa ansainnut, annan sinulle tässä vitiä toisen kultarahan. Tule ja tee minulle se ilo!» Molemmat kultarahat houkuttelivat Baba Mustafaa. Hän katseli niitä kädessään jonkun aikaa vaiti ja koetti päästä päätökseen. Vihdoin otti hän rahapussinsa esille, pisti ne sinne ja sanoi sitten rosvolle; »En tosin voi vakuuttaa muistavani tarkoin tietä, jota minut silloin vietiin. Mutta koska sinä niin haluat, niin tule; tahdon tehdä voitavani muistaakseni sen.» Rosvo, jolla jo oli liina valmiina, sitoi nyt heti Baba Mustafan silmät ja lähti kulkemaan hänen rinnallaan osaksi johtaen häntä, osaksi antaen hänen johtaa itseään, kunnes hän pysähtyi. »Edemmäksi», sanoi Baba Mustafa, »en tietääkseni tullut», ja hän oli todellakin Kasimin talon edessä, missä Ali Baba nyt asui. Ennenkuin rosvo otti liinan hänen silmiltään, piirsi hän nopeasti liitupalalla merkin ovelle ja otettuaan pois liinan, kysyi hän Baba Mustafalta, liesikö tämä, kuka omisti talon. Baba Mustafa vastasi, ettei hän asunut tässä kaupunginosassa eikä siis voinut sanoa mitään enempää asiasta. Nähdessään, ettei Baba Mustafalta voinut saada enää enempää tietää, kiitti rosvo häntä hänen vaivoistaan ja antoi hänen palata takaisin kojuunsa. Mutta hän itse lähti jälleen metsään varmasti vakuutettuna siitä, että hänet siellä otettaisiin ilolla vastaan. Pian sen jälkeen, kun rosvo ja Baba Mustafa olivat eronneet, lähti Morgiane Ali Baban talosta jollekin asialle ja palatessaan huomasi hän rosvon tekemän merkin ovella. Hän pysähtyi ja tarkasteli sitä huolellisesti. »Mitähän tämä merkinnee?» sanoi hän itsekseen; »onkohan jollakulla pahaa mielessä minun isäntääni kohtaan?» Ja hän otti liidun, merkitsi parin kolmen naapuritalon ovet samalla merkillä ja meni sitten kotiin virkkamatta asiasta mitään isännälleen ja tämän vaimolle. Sillävälin jatkoi rosvo matkaansa metsään ja tuli pian muun joukon luokse. Hän kertoi heti matkansa tuloksista kiittäen onneaan, kun oli heti alussa löytänyt miehen, joka yksin saattoi auttaa hänet oikeille jäljille. Kaikki olivat siitä suuresti iloissaan, ja päällikkö sanoi: »Toverit, nyt ei meillä olle yhtään aikaa hukattavana. Varustautukaamme aseilla, mutta niin, ettei se näy päällepäin, ja lähtekäämme liikkeelle mennen kaupunkiin yksitellen, jottemme herättäisi epäluuloa. Siellä kokoonnutte te eri haaroilta torille, kun taas minä toverimme kanssa, jonka on tuonut meille tämän hyvän sanoman, haen talon ryhtyäkseni siellä tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin.» He lähtivät nyt liikkeelle kaksin ja kolmin ja kulkien aina kohtuullisen välimatkan päässä toisistaan onnistui heidän päästä kaupunkiin epäluuloa herättämättä. Rosvo, joka aamulla oli ollut kaupungissa, vei päällikön kadulle, jossa hän oli merkinnyt Ali Baban talon, ja tultuaan ensimmäiselle Morgianen merkitsemälle ovelle tarkasteli hän sitä ja sanoi sen olevan oikean. Mutta kun he, jotteivät herättäisi epäluuloa, kulkivat eteenpäin, huomasi päällikkö, että seuraavakin ovi oli samalla tavalla merkitty. Hän näytti sitä oppaalleen ja kysyi, kumpi näistä taloista oli oikea. Rosvo joutui hämilleen eikä voinut vastata mitään varsinkaan, kun hän ja päällikkö huomasivat, että neljän, viiden seuraavan talon ovet oli samalla tavoin merkitty. Valalla vannoi hän päällikölle, ettei ollut merkinnyt muuta kuin yhden ainoan oven, ja lisäsi sitten: »En voi käsittää, kuka on niin samalla tavalla merkinnyt muut ovet; mutta valitettavasti on minun myönnettävä, etten enää voi erottaa omaa merkitsemääni ovea.» Kun päällikkö nyt näki tuumansa rauenneen tyhjiin, lähti hän torille ja lähetti miehilleen sanan, että he tällä kertaa olivat nähneet turhaa vaivaa, eikä ollut muuta neuvona kuin palata takaisin yhteiseen turvapaikkaan. Itse kulki hän edellä, ja kaikki miehet seurasivat häntä samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin. Kun joukko oli jälleen koolla metsässä, ilmoitti päällikkö, miksi hän oli käännyttänyt heidät takaisin. Heti julistettiin opas yksimielisesti kuolemanrangaistuksen ansainneeksi. Tämä itsekin myönsi, että hän oli ansainnut sen, ja vapisematta antoi hän alttiiksi kaulansa sille, jonka tehtävänä oli katkaista se. Koska joukon yhteiselle hyvälle oli erittäin tärkeätä, ettei kärsitty häpeä jäisi kostamatta, astui eräs toinen rosvo esiin luvaten onnistuvansa paremmin kuin edeltäjänsä. Niinpä siirrettiinkin tehtävä hänelle. Hän meni kaupunkiin, lahjoi Baba Mustafan, kuten edeltäjänsäkin oli tehnyt, ja Baba Mustafa johti silmät peitettyinä hänet Ali Baban talon edustalle. Rosvo merkitsi sen vähemmän huomattavalla tavalla punaisella liidulla toivoen nyt varmasti erottavansa sen valkealla liidulla merkityistä taloista. Mutta pian senjälkeen lähti Morgiane taas talosta kaupungille, kuten edellisenäkin päivänä, ja palatessaan takaisin huomasi hänen tarkka silmänsä punaisen merkit. Heti arveli hän sen merkitsevän samaa kuin valkean merkinkin ja hän teki samanlaiset merkit punaisella liidulla naapuritalojen oviin, vieläpä samoille paikoille. Sillävälin palasi rosvo joukkonsa luo metsään, kertoi, mitä oli tehnyt, ja arveli, että nyt olisi mahdotonta sekoittaa merkitty talo muihin. Päällikkö ja hänen miehensä uskoivat asian nyt onnistuvan. He lähtivät siis kaupunkiin samassa järjestyksessä ja samoja varovaisuustoimenpiteitä noudattaen kuin päivää ennen. Päällikkö ja opasrosvo kulkivat suoraa päätä Ali Baban kadulle, mutta taas oli heillä edessä sama vaikeus kuin edellisellä kerralla. Päällikkö suuttui ja rosvo joutui samanlaisen hämmennyksen valtaan kuin edeltäjänsä. Ja niin piti päällikkö taas parhaimpana palata mitään aikaansaamatta takaisin. Rosvo, joka oli syypää suunnitelman epäonnistumiseen, kärsi rangaistuksen, johon oli vapaaehtoisesti alistunut. Koska päällikkö nyt huomasi joukkonsa vähentyneen kahdella kelpo miehellä, otti hän itse suorittaakseen työn ja lähti kaupunkiin, jossa Baba Mustafa teki hänelle saman palveluksen kuin molemmille hänen joukkonsa lähettiläille. Mutta päällikkö ei tehnyt mitään merkkiä Ali Baban taloon, vaan kulki useita kertoja sen ohi ja katseli sitä niin tarkkaan, ettei enää voinut erehtyä sen suhteen. Senjälkeen palasi hän takaisin kallioluolaan ja sanoi odottaville: »Toverit, nyt ei mikään enää voi estää meitä kostamasta perinpohjin sitä ilkeyttä, mitä meitä kohtaan on harjoitettu. Minä tunnen tuon lurjuksen talon tarkalleen ja olen matkalla ajatellut keinoa, millä voimme tarttua asiaan niin viekkaasti, ettei yksikään ole aavistava mitään luolastamme eikä aarteistamme.» Sitten kertoi hän, miten oli tuuminut selvittää asian, ja kun kaikki suostuivat siihen, käski hän miesten hajautua ympäröiviin kyliin ja kauppaloihin sekä kaupunkiinkin sekä ostaa niistä yhdeksäntoista muulia sekä kolmekymmentäkahdeksan suurta nahkaista öljysäkkiä, yhden täysinäisenä, mutta muut tyhjinä. Parin kolmen päivän kuluessa olivat rosvot saaneet kaiken kokoon. Koska tyhjät säkit olivat suustaan tarkoitukseensa hiukan liian ahtaita, antoi päällikkö laajentaa niitä vähän. Sitten jokainen hänen miehistään sai asestettuna kömpiä yhteen säkeistä; pieni läppä jätettiin kuitenkin avoimeksi hengitystä varten. Sitten sulki hän säkit, niin että kuka tahansa saattoi luulla niissä olevan öljyä sisällä. Täydentääkseen vielä petostaan kostutti hän säkit ulkoapäin öljyllä, jota hän otti täysinäisestä säkistä. Lastattuaan nyt nuo kolmekymmentäseitsemän rosvoa, kunkin säkkiinsä pistettynä, sekä öljyllä täytetyn säkin muulien selkään lähti päällikkö niiden kanssa matkalle kaupunkia kohti, jonne saapui iltahämärissä. Hän meni portista sisään ja suoraa tietä Ali Baban talon luo aikoen pyytää itselleen ja muuleilleen yösijaa. Hänen ei tarvinnut koputtaa, sillä Ali Baba seisoi ovensa edessä hengittäen raitista ilmaa illallisen jälkeen. Päällikkö pysäytti senvuoksi muulinsa, kääntyi Ali Baban puoleen ja sanoi hänelle: «Herra, tuon öljyä, jonka tässä näet, kaukaa myyjäkseni sen huomenaamulla torilla; mutta koska on jo niin myöhäistä, en tiedä, mistä voisin saada yösijan. Jollei siitä koituisi liian paljon vaivaa sinulle, pyytäisin sinua täksi yöksi majoittamaan minut kattosi alle; olisin siitä sinulle suuresti kiitollinen.» Vaikkakin Ali Baba oli jo metsässä nähnyt miehen, joka nyt hänelle puhui, vieläpä kuullut hänen äänensäkin, ei hän kuitenkaan voinut tuntea häntä öljykauppiaan puvussa noiden neljänkymmenen rosvon päälliköksi, »Tervetuloa luokseni!» sanoi hän, »astu sisään!» Näin sanoen teki hän tilaa päällikön ja hänen muuliensa käydä pihalle. Ali Baba huusi nyt orjaansa ja käski hänen heti purettuaan muulien kuormat viedä eläimet talliin ja panna niiden eteen ohria ja heiniä. Myöskin meni hän keittiöön ja käski Morgianea valmistamaan vieraalle hyvän illallisen ja huoneen vuoteineen. Vielä suurempaakin kunniaa osoitti Ali Baba vieraalleen. Nähtyään nimittäin, että rosvopäällikkö oli purkanut muulien kuormat ja että eläimet hänen käskynsä mukaan oli viety talliin, otti hän vierasta kädestä, johti hänet saliin, jossa oli tapana ottaa vieraita vastaan, ja selitti, ettei voisi suostua siihen, että hänen vieraansa yöpyisi pihalla. Rosvopäällikkö kieltäytyi tästä kunniasta ja selitti, ettei hän tahtonut olla rasituksena; mutta Ali Baba pyysi häntä niin kohteliaasti ja niin hartaasti, ettei päällikkö kauempaa voinut vastustaa häntä. Ali Baba ei ainoastaan pitänyt hänelle seuraa siksi, kunnes Morgiane toi illallisen, vaan hän keskusteli hänen kanssaan vielä aterian aikanakin kaikenkaltaisista asioista, joiden arveli häntä huvittavan, eikä jättänyt häntä, ennenkuin hän oli lopettanut aterian, »Jätän sinut nyt yksin», sanoi Ali Baba sitten; »jos toivot jotain, tarvitsee sinun vain lausua se julki; kaikki minun talossani on käytettävissäsi.» Rosvopäällikkö nousi yhdessä Ali Baban kanssa ruokapöydästä ja seurasi häntä ovelle. Sillävälin kuin Ali Baba nyt meni keittiöön keskustelemaan Morgianen kanssa, lähti rosvopäällikkö pihalle sillä tekosyyllä, että hän aikoi käydä tallissa katsomassa, ettei hänen muuleiltaan puuttunut mitään. Kehoitettuaan Morgianea uudelleen mitä parhaiten huolehtimaan vieraasta lisäsi Ali Baba hänelle; »Morgiane, aioin vain vielä sanoa sinulle, että aamulla varhain menen kylpyyn; laita kylpylänäni kuntoon ja anna ne Abdallahille» — niin oli orja nimeltään — »ja valmista sitten minulle hyvä lihaliemi siksi kun tulen kotiin!» Annettuaan nämä määräykset meni hän levolle. Sillävälin antoi rosvopäällikkö tallista palattuaan määräyksensä miehilleen. Ensimmäisestä säkistä viimeiseen sanoi hän jokaiselle; »Kun minä makuuhuoneestani heitän pieniä kiviä alas, kikkaa silloin veitsellä, joka sinulla on mukanasi, säkki halki ylhäältä alas asti ja kömmi aukosta esille; pian senjälkeen olen minä luonanne.» Veitsi, josta hän puhui, oli tarkoitusta varten erikoisesti terotettu ja hiottu. Senjälkeen palasi hän takaisin ja heti, kun hän näyttäytyi keittiön ovessa, otti Morgiane kynttilän ja johdatti hänet hänelle varattuun huoneeseen ja jätti hänet sinne yksin tiedusteltuaan ensin, tarvitsiko hän mitään. Ollakseen herättämättä minkäänlaista epäluuloa sammutti rosvopäällikkö pian sen jälkeen kynttilän ja asettui vuoteeseen täysissä vaatteissa, jotta voisi hetken aikaa nukahdettuaan jälleen nousta ylös. Morgiane ei unohtanut Ali Baban määräystä. Hän laittoi kuntoon kylpyliinat, antoi ne Abdallahille, joka ei vielä ollut mennyt levolle, ja asetti lihaliemipadan tulelle. Hänen hämmentäessään pataa sammui äkkiä lamppu. Koko talossa ei ollut enempää öljyä eikä sattumalta yhtään kynttilääkään varastossa. Mikä nyt neuvoksi? Pulassaan lähti Morgiane pihalle ottaakseen pisaran öljyä vieraan säkeistä. Lähestyessään ensimmäistä säkkiä, kysyi sen sisällä piilevä rosvo aivan hiljaa; »Joko on aika?» Vaikka rosvo oli puhunut niin hiljaa, hämmästyi Morgiane kuitenkin tuota salaperäistä ääntä. Jokainen muu orjatar olisi varmasti nostanut siitä aika melun ja ehkä saanut aikaan suuren onnettomuuden. Mutta Morgiane käsitti kohta, mikä hirvittävä vaara nyt uhkasi Ali Babaa ja hänen perhettään sekä häntä itseään, ja että hänen nyt täytyisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin niin nopeaan kuin suinkin ja ilman mitään melua. Joutumatta vähimmässäkään määrässä kauhun valtaan vastasi hän, kuin olisi ollut rosvopäällikkö; »Ei vielä, mutta kohta!» Sitten lähestyi hän seuraavaa säkkiä, josta hän kuuli saman kysymyksen, ja niin edelleen, kunnes hän tuli viimeisen, öljyä täynnä olevan säkin luo. Jokaiseen kysymykseen antoi hän aina saman vastauksen. Tästä ymmärsi Morgiane, ettei hänen isäntänsä ollutkaan, kuten luuli, majoittanut taloonsa öljykauppiasta, vaan kolmekymmentäseitsemän rosvoa päällikköineen. Siksi täytti hän kiireesti ruukkunsa öljyllä, jonka otti viimeisestä säkistä, ja palasi sitten keittiöön. Kaadettuaan öljyä lamppuun ja sytytettyään sen otti hän suuren kattilan, meni jälleen pihalle ja täytti sen öljyllä viimeisestä säkistä. Hän riensi samaa tietä keittiöön takaisin ja asetti kattilan voimakkaalle tulelle lisäten uuniin uudelleen ja uudelleen puita, sillä mitä pikemmin öljy kiehuisi, sitä pikemmin saisi hän täytäntöön suunnitelmansa, jonka hän oli laatinut koko talon yhteiseksi parhaaksi ja joka ei sallinut mitään viivytystä. Kun öljy vihdoin kiehui, otti Morgiane kattilan ja kaatoi jokaiseen säkkiin, ensimmäisestä viimeiseen saakka, niin paljon kiehuvaa öljyä kuin oli tarpeen tappamaan säkissä olevan. Suoritettuaan tämän kaiken aivan melutta palasi Morgiane takaisin keittiöön tyhjine kattiloineen ja sulki oven. Hän sammutti nyt sytyttämänsä suuren tulen jättäen jäljelle vain niin paljon, kuin oli tarpeen Ali Baban lihaliemen keittämistä varten. Vihdoin sammutti hän lampunkin ja oli aivan hiljaa; sillä hän oli päättänyt, ettei menisi levolle ennen kuin oli nähnyt pihalle päin olevasta keittiön akkunasta kaiken, mitä pihalla tapahtuisi. Neljännestuntiakaan ei Morgiane vielä ollut odottanut, ennenkuin rosvopäällikkö heräsi. Tämä nousi ylös, avasi akkunan, katsoi ulos ja kun ei hän enää nähnyt valoa missään, vaan kaikkialla talossa vallitsi mitä syvin hiljaisuus, antoi hän sovitun merkin heittäen pieniä kiviä alas. Useat niistä kuuluivat äänestä päättäen putoavan nahkasäkeille. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, muttei huomannut mitään, josta olisi voinut päättää väkensä liikkuvan. Tästä tuli hän levottomaksi ja heitti toisen ja kolmannen kerran kiviä alas. Ne putosivat säkeille, muttei ainoakaan rosvoista näyttänyt pienintäkään elonmerkkiä. Kun ei hän voinut tätä käsittää, meni hän niin hiljaa kuin mahdollista alas pihalle ja lähestyi ensimmäistä säkkiä. Mutta kun hän aikoi kysyä sen sisällä olevalta rosvolta, nukkuiko hän, pisti hänen nenäänsä säkistä öljyn ja jonkin palaneen katku, ja tästä huomasi hän nyt, että hänen suunnitelmansa Ali Babaa vastaan oli täydelleen epäonnistunut. Hän meni nyt seuraavan säkin luo ja niin edelleen viimeiseen saakka ja huomasi, että kaikki hänen miehensä olivat samalla tavalla surmatut, öljyn vähentyminen täydestä öljysäkistä osoitti hänelle, mitä keinoa oli käytetty hänen suunnitelmansa tuhoamiseksi. Nyt, nähdessään kaikki toiveensa pirstaleina, murtautui hän epätoivoissaan ulos portin kautta, joka johti pihalta Ali Baban puutarhaan, ja pakeni hyppäämällä puutarhamuurin yli. Kun ei Morgiane enää kuullut mitään melua, eikä rosvopäällikkö pitkänkään odotuksen jälkeen näyttänyt palaavan, oli hän varma siitä, että päällikkö oli paennut puutarhan kautta, sillä ovista ei hän ollut päässyt livistämään, koska ne olivat kaksinkertaisessa lukossa. Suuresti iloissaan siitä, että oli onnistunut pelastamaan koko talon, meni Morgiane vihdoin vuoteeseen ja nukahti. Mutta Ali Baba nousi ylös ennen päivänkoittoa ja meni orjansa seuraamana kylpyyn. Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta niistä kirveistä asioista, joita oli tapahtunut talossa hänen nukkuessaan; sillä Morgiane ei ollut pitänyt tarpeellisena herättää häntä, koska hänellä ei vaaran hetkenä ollut aikaa tuhlattavaksi eikä hän torjuttuaan vaaran tahtonut häiritä hänen rauhaansa. Kun Ali Baba palasi kylvystä kotiinsa ja aurinko jo loisti kirkkaalla taivaalla, ihmetteli hän suuresti nähdessään öljysäkkien vielä seisovan entisellä paikallaan; hänen mielestään oli kummallista, ettei kauppias jo ollut mennyt aaseilleen torille. Siksi kysyi hän asiaa Morgianelta, joka avasi hänelle oven ja joka oli antanut kaiken olla sellaisenaan, jotta Ali Baba itse saisi nähdä selvästi, mitä hän oli isäntäväkensä pelastukseksi tehnyt. »Hyvä isäntäni», vastasi hänelle Morgiane, »Allah ja pyhä profeetta varjelkoon sinua ja taloasi! Sinä tulet paremmin vakuutetuksi siitä, mitä haluat tietää, kun omin silmin näet, mitä sinulle näytän. Vaivaudu senvuoksi tulemaan kanssani!» Ali Baba seurasi palvelustyttöään; tämä lukitsi oven, vei hänet ensimmäisen säkin luo ja sanoi sitten: »Silmällehän tähän säkkiin; vielä milloinkaan et liene nähnyt sellaista öljyä.» Ali Baba katsoi säkkiin, ja kun hän näki siellä miehen, pelästyi hän ylenmäärin, kirkaisi ääneen ja hypähti taaksepäin kuin olisi astunut käärmeen päälle. »Älä pelkää mitään», sanoi Morgiane hänelle, »mies, jonka tuossa näet, ei tee sinulle enää mitään pahaa. Hän on täyttänyt ilkitöittensä mitan; nyt ei hän ole enää kenellekään vahingoksi, sillä hän on kuollut.» — »Morgiane», huudahti Ali Baba, »pyhän profeetan nimessä! Sano minulle, mitä tämä merkitsee!» — »Selitän sen sinulle», sanoi Morgiane; »mutta hillitse ihmetyksen purkauksesi äläkä ärsytä naapureiden uteliaisuutta, jotteivät he saisi tietää asiaa, jonka salassa pitäminen on mitä tärkeintä sinulle. Katso vielä kuitenkin muitakin säkkejä!» Ali Baba katsoi vuoronperään jokaiseen säkkiin, ensimmäisestä viimeiseen saakka, missä olevaa öljyä ilmeisesti oli aika tavalla vähennetty. Nähtyään nyt kaiken jäi Ali Baba seisomaan paikalleen kuin siihen kiinni juurtuneena luoden silmänsä milloin säkkeihin, milloin Morgianeen, ja niin suuri oli hänen hämmästyksensä, ettei hän pitkään aikaan voinut lausua sanaakaan. Vihdoin tointui hän jälleen ja kysyi: »Mutta mihin on sitten kauppias joutunut?» — »Kauppias», vastasi Morgiane, »on yhtä vähä kauppias kuin minä olen sitä. Sanon sinulle, mikä hän on ja mihin hän on paennut. Mutta sinun on paljon mukavampi kuunnella kertomustani huoneessasi; sillä terveytesi vaatii sinua nauttimaan nyt kylvystä pelatessasi hieman lihalientä.» He lähtivät sisälle, ja ojennettuaan isännälleen hänelle keittämänsä liemen kertoi Morgiane hänelle laveasti edellisen yön tapahtumat. Kummastellen kuunteli Ali Baba uskollista palvelijaansa, joka lopetti kertomuksensa näillä sanoilla; »Tällainen on nyt se juttu, jonka halusit kuulla, ja olen vakuutettu siitä, että se on yhteydessä erään huomion kanssa, jonka olen tehnyt joitakuita päiviä sitten, mutta jota en luullut tarvitsevani kertoa sinulle. Kun nimittäin kerran varhain aamulla palasin käynniltäni kaupungilla, huomasin, että talomme oveen oli tehty valkea merkki ja päivää myöhemmin punainen merkki. Mutta koska en nyt tiennyt, mitä tarkoitusta varten tämä oli tehty, niin merkitsin kumpaisellakin kerralla samalla tavalla kolmen, neljän talon ovet ennen ja jälkeen meidän omaamme talorivissä. Kun nyt asetat tämän yhteyteen viime yön tapahtumain kanssa, olet huomaava, että kaikki tämä on metsän rosvojen hankkeita; heidän joukkonsa on kuitenkin, en tiedä miksi, vähentynyt kahdella miehellä. Miten asian laita lieneekin, on heitä vielä kolme elossa. Minä puolestani en ole lyövä laimin mitään täyttääkseni velvollisuuteni sinua suojellakseni.» Kun Morgiane oli lopettanut, ymmärsi Ali Baba hyvin, kuinka tärkeän palveluksen tämä oli hänelle tehnyt, ja kiitollisena puhui hän hänelle: »En tahdo kuolla, ennenkuin olen palkinnut sinut ansiosi mukaan. Sinulle olen kiitollisuuden velassa hengestäni, ja antaakseni sinulle siitä heti todistuksen lahjoitan sinulle tästä hetkestä alkaen vapauden; mutta pidätän itselleni kuitenkin oikeuden muistaa sinua vielä edelleenkin. Myöskin minä olen vakuutettu siitä, että noilla neljälläkymmenellä rosvolla on tekemistä tämän tapahtuman kanssa. Kaikkivaltias Allah on laupeudessaan pelastanut minut sinun kätesi avulla; toivon, että hän on edelleenkin varjeleva minua heidän ilkeydeltään ja vapauttava maailman noiden kirottujen kyykäärmeensikiöiden vainosta. Nyt on meidän kuitenkin ennen kaikkea haudattava noiden lurjusten ruumiit, mutta kaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan voi aavistaa mitään heidän kohtalostaan, siitä pidän minä huolen Abdallahin kanssa.» Ali Baban puutarha oli sangen pitkä ja takaosastaan korkeiden puiden rajoittama. Vitkastelematta meni hän orjansa kanssa näiden puiden siimekseen kaivaakseen pitkän ja leveän kuopan. Sitten vetivät he ruumiit nahkasäkeistä esille, panivat syrjään aseet, joilla rosvot olivat varustetut, laahasivat ruumiit toisen toisensa jälkeen kuoppaan, lapioivat mullan niiden päälle ja tasoittivat sitten maan ympärillä, niin että se oli taas samanlainen kuin ennenkin, öljysäkit ja aseet antoi Ali Baba huolellisesti kätkeä; mutta muulit, joita hän ei voinut mihinkään käyttää, lähetti hän useissa erissä torille ja antoi orjansa myydä ne. Sillävälin oli neljänkymmenen rosvon päällikkö kirvelevin sydämin palannut takaisin metsään. Raivon ja tuskan raatelemana saapui hän takaisin luolaan tietämättä itsekään oikein, miten sinne tuli. Kauhealta tuntui hänestä olla yksin tässä synkässä paikassa. -»Te minun urheat mieheni kaikki», huusi hän, »valvottujen öitteni, taistelujen! ja ponnistusten! toverit, missä olette te? Mitä voin tehdä ilman teitä? Milloin saan enää kokoon sellaisen kelpo joukon, kuin te olitte? Täytyykö minun jättää kaikki tämä kulta ja hopea saaliiksi sille, joka jo on rikastunut osalla siitä? En voi enkä saa muuta ajatella, ennenkuin olen ottanut hänet hengiltä. Se, mitä en voinut saada aikaan teidän voimakkaalla avullanne, täytyy minun nyt tehdä aivan yksin; ja jos voin säilyttää aarteen hallussani; niin olen myös pitävä huolen siitä, ettei siltä ole minun jälkeeni puuttuva urhoollista isäntää, joka sitä suojelee ja yhä kartuttaa tulevia sukupolvia varten.» Päästyään tähän päätökseen rauhoittui rosvopäällikkö jälleen; hän heittäytyi uudelleen ihanien toiveiden valtaan ja vaipui syvään uneen. Seuraavana aamuna heräsi rosvopäällikkö varhain, pukeutui sangen komeaan pukuun, meni kaupunkiin ja otti asunnon eräästä karavaanimajapaikasta. Odottaessaan, että se, mitä Ali Baban luona oli tapahtunut, herättäisi huomiota, kysyi hän majapaikan hoitajalta sattumalta, kuuluuko kaupungilta mitään uutta, ja tämä kertoi hänelle kaikenlaisia asioita, muttei sitä, mitä hän halusi tietää. Tästä päätti hän, että Ali Baba piti asian salaisuutenaan, koskei hän tahtonut tulevan julkisesti tiedoksi, että hän tiesi jotain aarteesta; todennäköisesti tiesi hän myös, että hänen henkeään sentähden väijyttiin. Tämä vahvisti vain rosvopäällikön päätöstä tehdä kaikkensa toimittaakseen hänet yhtä salaisesti tieltä pois. Rosvopäällikkö varusti itselleen hevosen, jolla hän teki useita matkoja metsään tuoden sieltä asuntoonsa kaikessa salaisuudessa kallisarvoisia silkkikankaita ja hienoja harsoja. Kun hän sitten oli koonnut niin paljon tavaraa kuin piti tarpeellisena, vuokrasi hän myymälän myydäkseen ne. Hänen liikettään vastapäätä oli se myymälä, joka aikaisemmin oli kuulunut Kasimille, mutta jonka jonkun aikaa sitten Ali Baban poika oli ottanut haltuunsa. Rosvopäällikkö, joka oli ottanut nimen Chogia Husein, ei lyönyt laimin uutena tulokkaana käydä tavanmukaisella vierailulla naapureitten luona, Koska Ali Baban poika oli vielä nuori, sorja ja sangen järkevä ja hän tämän kanssa joutui puheisiin useammin kuin muiden kauppiaiden kanssa, sukeutui heidän välilleen pian ystävyys. Rosvopäällikkö etsi hänen seuraansa sitä enemmän, kun hän pari kolme päivää myymälänsä perustamisen jälkeen tunsi Ali Baban, joka kävi poikaansa tervehtimässä ja tapansa mukaan viipyi kauan aikaa hänen luonaan. Kun hän nyt sai tietää Ali Baban olevan nuorukaisen isän, kävi hän nuorukaiselle vielä toista vertaa kohteliaammaksi, hän mielisteli häntä, antoi hänelle pieniä lahjoja ja kutsui hänet usein aterialle. Ali Baban poika arveli, että hänen velvollisuutensa olisi vastata Chogia Huseinin kohteliaisuuksiin; mutta kun hänen asuntonsa oli sangen ahdas eikä erikoisen mukavasti sisustettu vieraiden vastaanottamista varten, puhui hän asiasta isälleen, Ali Baba otti ilolla tehtäväkseen vieraan kestitsemisen. »Poikani», sanoi hän, »huomenna on perjantai, ja koska suuret kauppiaat, kuten Chogia Husein ja sinä, tänä päivänä pitävät liikkeensä suljettuina, niin mene iltapäivällä kävelylle hänen kanssaan ja sovita niin, että paluumatkalla kuljette minun taloni ohi ja sinä pyydät häntä käymään sisälle. On parempi, että asia järjestyy niin, kuin että sinä suorastaan kutsuisit hänet. Alina käsken Morgianen laittaa illallisen valmiiksi.» Perjantai-iltapäivällä tapasivat Ali Baban poika ja Chogia Husein toisensa sovitulla paikalla ja lähtivät kävelylle. Takaisin tultaessa jahti Ali Baban poika ystävänsä tahallaan kadulle, jonka varrelle hänen isänsä asui, ja heidän tultuaan ovelle pysähtyi hän, koputti hän ovelle ja sanoi: »Tämä on isäni talo; koska olen kertonut hänelle paljon ystävyydestämme, on hän pyytänyt minua hankkimaan hänelle kunnian tutustua sinuun. Pyydän sinua nyt lisäämään kohteliaisuutesi määrää minua kohtaan vielä tälläkin tavoin.» Vaikkakin Chogia Husein nyt oli tullut siihen päämäärään, johon hän pyrki, nimittäin päässyt Ali Baban taloon ja saanut tilaisuuden surmata hänet ilman vaaraa ja suurta meteliä, teeskenteli hän kuitenkin haluavansa ottaa jäähyväiset. Mutta koska Ali Baban orja juuri tällä hetkellä avasi oven, otti poika ystäväänsä kohteliaasti kädestä, meni edellä ja pakotti Chogia Huseinin astumaan sisälle. Ali Baba otti Chogia Huseinin vastaan mitä kohteliaimmin sen ystävyyden tähden, jota tämä oli osoittanut hapen pojalleen, ja pian pakinoivat he ystävällisesti keskenään. Kun nyt oli tullut aterian aika ja kaikki oli sitä varten valmiina, auttoi Morgiane Abdallah-orjaa kattamaan ruokapöydän ja kantamaan ruokalajit sisään. Mutta heti nähdessään Chogia Huseinin tunsi hän hänet valepuvusta huolimatta rosvopäälliköksi ja tarkastettuaan häntä pitempään ja tarkempaan huomasi hän, että vieraan vaatteiden alle oli kätketty tikari. »Maltahan!» sanoi hän itsekseen, »tuo konna on tullut murhaamaan isäntäni. Mutta senpä minä estän!» Heti saatuaan Abdallahin kanssa pöydän katettua, käytti Morgiane sitä aikaa, jolloin herrat söivät, tarpeellisiin valmistuksiin suunnitelmansa toteuttamiseksi; hän oli juuri saanut ne suoritetuiksi, kun Abdallah ilmoitti, että oli aika ruveta tarjoilemaan hedelmiä. Morgiane vei ne sisälle heti, kun Abdallah oli korjannut ruoat pöydältä. Sitten asetti hän Ali Baban viereen pienen pöydän ja sille viiniä ja kolme pikaria; tämän tehtyään meni hän Abdallahin kanssa ulos ikäänkuin olisi aikonut syödä hänen kanssaan illallista. Nyt arveli väärä Chogia Husein tulleen sopivan hetken Ali Baban surmaamiseen. »Nyt», sanoi hän itsekseen, »juotan isän ja pojan humalaan, eikä poika, jonka hengen mielelläni säästän, pysty estämään minua työntämästä tikaria isän sydämeen. Sitten pakenen, kuten ensi kerrallakin, puutarhan kautta sillävälin kuin keittäjätär ja orja vielä aterioivat tai nukkuvat keittiössä.» Mutta Morgiane oli älynnyt valepukuisen Chogia Huseinin aikeet eikä antanut hänelle aikaa panna täytäntöön viekasta suunnitelmaansa, Sensijaan että olisi syönyt illallista puki hän päälleen kauniin tanssipuvun, valitsi siihen sopivan hiussomisteen, pani vyötäisilleen kullatusta hopeasta tehdyn vyön ja kiinnitti siihen tikarin, jonka tuppi ja kahva olivat samaa metallia; kasvoilleen pani hän kauniin naamarin. Pukeuduttuaan siten sanoi hän Abdallahille; »Ota rumpusi ja menkäämme sisälle näyttämään isäntämme vieraalle niitä hauskoja tansseja, joita usein iltaisin esitämme isännällemme.» Abdallah otti rummun, kulki sitä lyöden Morgianen edellä ja astui saliin. Hänen takanaan tuli Morgiane niiaten sirosti ja ikäänkuin pyytäen lupaa saada näyttää taitoaan. Kun Abdallah näki, että Ali Baba aikoi puhua, lakkasi hän rummuttamasta, »Tulehan vain tänne, Morgiane», sanoi Ali Baba; »Chogia Husein arvostelkoon taitosi ja sanokoon sitten mielipiteensä siitä meille,» Sitten sanoi hän Chogia Huseinin puoleen kääntyen; »Älä luule, herra, että olen suurilla kustannuksilla hankkinut sinulle tämän huvin. Kuten näet, keittäjättäreni ja orjani vain huvittavat meitä sika tavalla. Toivon, että se miellyttää sinua!» Chogia Husein ei ollut valmistunut siihen, että Ali Baba tarjoaisi aterian jälkeen vielä tällaistakin huvia. Vaikkakin hänelle olisi ollut paljon enemmän mieleen, että Ali Baba olisi säästänyt häneltä tämän näytännön, teeskenteli hän kuitenkin olevansa kovasti mielissään ja oli kyllin kohtelias lausuakseen Ali Baballe, että kaikki, mikä huvittaa hänen kunnioitettavaa ystäväänsä, on tietysti oleva myös hänelle itselleen suuri ilon aihe. Kun nyt Abdallah näki, että Ali Baba ja Chogia Husein olivat lopettaneet keskustelunsa, alkoi hän uudelleen lyödä rumpuaan ja lauloi samalla erästä tanssilaulua. Mutta Morgiane, joka ei suinkaan ollut taidoltaan harjaantuneita tanssijoita ja tanssijattaria huonompi, tanssi niin, että se olisi herättänyt ihailua jokaisessa muussa seurassa kuin juuri tässä; kaikkein vähimmin herätti Morgianen taide valepukuisen Chogia Huseinin mielenkiintoa. Tanssittuaan nyt sangen taitavasti ja suloisesti useita tansseja veti Morgiane vihdoin tikarin esille, heilutti sitä kädessään ja tanssi uuden tanssin, joka voitti kaikki edelliset. Mitä moninaisimmat kuviot, joita hän muodosti, keveät liikkeet, rohkeat hypyt ja ihmeelliset käänteet ja asennot, joita hän otti milloin ojentaessaan tikarin ikäänkuin iskuun, milloin teeskennellen lävistävänsä sillä oraan rintansa, olivat mitä suloisimmat katsella. Vihdoin näytti hän tanssineen itsensä hengästyksiin; hän tempaisi vasemmalla kädellään Abdallahilta rummun ja pitäen oikeassa tikaria tarjosi hän rummun onton puolen Ali Baballe, kuten tanssijain ja tanssijattarien on tapana tehdä vedotessaan katselijainsa anteliaisuuteen. Ali Baba heitti Morgianen rumpuun kultarahan. Nyt kääntyi Morgiane Ali Baban pojan puoleen, joka seurasi isänsä esimerkkiä. Chogia Husein, nähdessään Morgianen tulevan luokseen, oli parhaiksi ottanut rahapussinsa esille antaakseen myös lahjan ja pisti juuri kätensä pussiin, kun Morgiane rohkeasti ja päättäväisesti lävisti rosvopäällikön sydämen, niin että hän vaipui hengetönnä alas. Ali Baba ja hänen poikansa kauhistuivat ylenmäärin tätä tekoa ja alkoivat ääneen valittaa. »Sinä onneton!» huusi Ali Baba, »mitä oletkaan tehnyt! Aiotko tuhota minut ja koko perheeni?» — »Ei, isäntäni», vastasi Morgiane, »päinvastoin olen tehnyt sen sinun pelastukseksesi.» Ja hän avasi Chogia Huseinin vaatteet, näytti Ali Baballe tikaria, jolla hän oli varustautunut ja sanoi täten: »Katso nyt, minkä katalan vihollisen kanssa olet ollut tekemisissä; ja jos katsot häntä tarkemmin kasvoihin, niin varmasti tunnet hänessä vale-öljykauppiaan ja neljänkymmenen rosvon päällikön. Hän tuli sinua murhaamaan. Mutta minä tunsin hänet ensi näkemältä ja keksin hänen suunnitelmansa. Allah olkoon kiitetty!» Koko sydämellään tunsi Ali Baba, kuinka äärettömässä kiitollisuudenvelassa hän oli Morgianelle, joka nyt toisen kerran oli pelastanut hänen henkensä. Syleillen häntä sanoi hän: »Morgiane, olen antanut sinulle vapautesi ja silloin luvannut, etten jätä kiitollisuuteni osoittamista siihen, vaan että tahdon tehdä hyväksesi vielä enemmänkin. Sopiva aika on nyt tullut; tästä lähtien olet sinä minun miniäni». Sitten kääntyi hän poikansa puoleen ja sanoi tälle; »Sinä olet hyvä poika, ja uskon, ettet pidä kohtuuttomana sitä, että annan sinulle Morgianen puolisoksi, vaikkakaan en ole ennemmin kysynyt mielipidettäsi. Sinä ole hänelle yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa kuin minä itse; sillä on päivänselvää, että Chogia Husein on teeskennellyt sinulle ystävyyttä vain saadakseen minut helpommin salakavalasti surmattua, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö hän siinä onnistuttuaan olisi uhrannut sinuakin kostonhimolleen. Ajattele sitäpaitsi, että sinulla Morgianessa, jos menet hänen kanssaan naimisiin, on paras turva päiviesi loppuun asti.» Poika ei vähintäkään vastustellut, vaan ilmoitti päinvastoin haluavansa avioliittoa omastakin halustaan eikä vain kuuliaisuudesta isäänsä kohtaan. Sitten ryhdyttiin Ali Baban talossa toimiin rosvopäällikön ruumiin hautaamiseksi muiden rosvojen viereen, ja tämä tapahtui niin salaisesti ja kaikessa hiljaisuudessa, että tapaus tuli tietoon vasta monien vuosien kuluttua, kun ei enää ollut elossa ketään, joka oli osallisena tuohon merkilliseen juttuun. Mutta muutamia päiviä myöhemmin vietti Ali Baba poikansa ja Morgianen häitä suurella loistolla ja komealla juhla-aterialla, johon toivat vaihtelua tanssit, näytelmät ja muut tavanmukaiset huvitukset. Olipa hänellä ilo nähdä, kuinka hänen kutsumansa ystävät ja naapurit, jotka eivät voineet tietää näiden häiden todellista syytä, mutta muuten kyllä tiesivät ja tunsivat Morgianen hyvät ominaisuudet, ylistivät häntä hänen jalomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä tähden. Ali Baba ei ollut käynyt rosvojen luolassa enää sen jälkeen, kun hän oli nähnyt siellä veljensä Kasimin ruumiin ja tuonut sen kotiin yhdellä kolmesta aasistaan, sillä hän pelkäsi tapaavansa rosvot siellä tai joutuvansa niiden yllättämäksi. Mutta myös noiden kolmenkymmenenkahdeksan rosvon, päällikkö siihen luettuna, kuoltua varoi hän kauan aikaa palaamasta sinne takaisin, koska hän pelkäsi niiden kahden rosvon, joiden kohtalosta hän ei tiennyt mitään, olevan vielä elossa. Vihdoin vuoden kuluttua, kun hän näki, ettei enää mitään ollut tekeillä häntä vastaan, päätti hän uteliaisuudessaan tehdä vielä kerran matkan luolalle; kuitenkin ryhtyi hän ennakolta tarpeellisiin varokeinoihin. Hän nousi hevosen selkään ja saavuttuaan luolalle piti hyvänä enteenä sitä, ettei nähnyt ihmisten eikä hevosten jälkiä. Hän nousi alas hevosen selästä, sitoi sen kiinni puuhun, astui luolan ovelle ja lausui: »Sesam, aukene!» Ovi avautui, hän meni sisään, ja kaikki luolan sisällä oli sellaisessa kunnossa, että hän voi siitä päättää, ettei siellä oltu käyty sen jälkeen, kun valepukuinen Chogia Husein oli perustanut liikkeensä kaupunkiin, ja että kaikki neljäkymmentä rosvoa siis olivat joutuneet tuhon omiksi, Myöskään ei hän enää ollenkaan epäillyt sitä, että hän itse oli ainoa ihminen maailmassa, joka tiesi, miten luolan ovi voitiin avata ja että sen aarteet nyt olivat yksinomaan hänen käytettävissään. Mukaansa oli hän ottanut haarapussin; tähän sulloi hän niin paljon kultaa, kuin arveli hevosen jaksavan kantaa, ja palasi sitten takaisin kaupunkiin. Myöhemmin vei Ali Baba poikansakin kallioluolaan ja opetti hänelle sen avaamisen salaisuuden. Salaisuus meni perintönä heidän jälkeläisilleen, jotka samaten nauttivat siitä onnekseen viisaasti ja kohtuullisesti. Kaikki elivät he loistavan komeasti ja nauttien ympäristönsä suurta kunnioitusta.

3237.txt

'Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3237. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.

UUSIA MUSTALAISIA Kirj. Ernst Ljungh Heistä laulanut suomeksi Savonniemen Kaisu Porvoossa, Werner Söderström, 1887. Lasten ystävälle Z. Topelius’elle. Rakas ystävämme, Setä lempimämme, Sulle tervehdyksen Hellän lähetäme! Kerroit meille kultaisimmat Parahimpasi pakisit; Isän, äidin lemmen kerroit, Sisarusten armauden, Koko luonnon kauneuden. Kerroit Luojan rakkauden Armauden Isän hellän. Kiitos sulle sanoistasi, Lauluistasi hellin kiitos! * * * "Huij nokikolari!" Niin Elsa huudahti Ja juoksi siskon luo, "On julma miesi tuo!" — "Ei Elsa kulta! Hyvä ihminen On hänkin. Äiti mulle kertoi sen". * * * Joutsen valkosiipi, sorja Tänne keinuilee. Äiti, katso kuinka norja Kaula kaareilee! Vehnäleipää saanko hälle Vähän tarjota, Tahi niinkuin ystävälle Hiukan jutella?” * * * Reippahasti tytöt kiikkuu Korkealle hei! Notkeasti polvet liikkuu. Peloittaako? — "Ei!" "Keinukaamme korkealle, Vaikka ylös taivahalle!" * * * Kesä-aika hyvin hauska on, Kukan-poimu, riemu verraton, Tuoksu hellä, värit suloisat Valita on usein vaikeat. Katri, Hilja varhain aamulla, Kiiruhtivat saamaan kukkia. Isän pöydän niillä kaunistivat, Äidin myös — ja sitte riemuitsivat. * * * Hanhi poikinensa uida luikuttaa. Mustikkia syödessänsä janottaa, Tänne saapuu juomaan lammikosta, Säikähdyttää hanhen ruohokosta. Elä pelkää hanhiparvi pienonen, Mustikki taas palaa syömään kummullen! * * * Maija-muori sukkaa kutoo Iltapuhtehella. Kissa-mirrin mieli tekis vähän leikitellä. Nuolaseepi käpäläänsä, Päätä pientä puistaa: "Tokkohan nyt Maija-muori Mirriänsä muistaa!" Maija kutoo sukkaa vaan Ja miettii pannuansa — Kissa-mirrin unohtaapi Tuossa puuhassansa. * * * Musti ompi Hannan oppilas. Hanna, opettaja taidokas, Käskee Mustin päätä kallistaa, Käpäliä kaartaa, koukistaa. Hyvä pää on varmaan Mustilla Koska oppii hyvin tunnilla. Opettaja pieni äidiltänsä Sokerin saa suuhun ystävänsä. * * * Hei, joudu sisko jo nurmikolle, Nyt juostaan kiireesti rannikolle, Siell’ alamaa on niin sopivainen Ja seutu suloinen, tuoksuvainen! Me siellä renkaita heittäkäämme Ja pallonlyöntiä leikkikäämme! * * * Vetäkäämme, kiskokaamme, Rantaan venhe hinatkaamme! Nuora kestää, Mikäs estää, Voimia on kyllä meillä Pohjan poika-sankareilla! Ori. "Isäntä jos joutuisi Heti matkallen! Nopsa, min’ en malttaisi Seistä ootellen. Maa jo liikkuu allani, Kotiin mieli on, Nopsa, oiva vahtini, Olen levoton!" Nopsa. "Elä toki kiirehdi Hyvä ystävä! Seiso hiljaa, kiltisti! Tulee isäntä. Häll’ on paljo tehtävää, Monta asiaa. Seiso hiljaa, kiirehtää Isäntää et saa!" * * * "Apua!" huutaa Ilma, pakoon juoksee, "Voi, voi! nyt vasikka mua hätyyttää, Voi, voi! se syöpi mun, jos pääsee luokse, Ei ole mulla apua, ei ystävää!" Ilma läähättäen kotipihaan saa. Siellä Anna-Maija vastaan kiiruhtaa, Kysyy: "no, no, mikä hätä täällä?" "Vasikka mua puri, puski päällä!" Anna-Maijan suu jo hymyyn saa. "Vasikka ei pure", sanoo, naurahtaa, "Nuolla vaan se tahtonut ois emäntäänsä, Hyväillä ja katsella kuin ystäväänsä". * * * "Pekko, lyö nyt sukkelaan! Voittoon miel’ on sulla. Minä kovan kyydin saan, Toivoa ei mulla!" Helmi seisoo allapäin Katsoo palloansa — Pekko veikko iloitsee Nyt jo voitostansa. Mutta kuinka kävikään! Pekko lyödä koitti, Mutta löikin väärin päin Ja — niin Helmi voitti. * * * Nalle-koira Mirriä Varoittaapi vakavasti: "Et saa siellä väijyä Linnun pesää viekkahasti! Anna pienten rauhassa Majassansa pehmoisessa Suuremmaksi tuutua Niinkuin untukätkyessä". * * * "Kalle, pidä portahia, Niin mä kiipeen puuhun. Sieltä saamme omenia Makosia suuhun. Ylähälle näin ja näin Astun reippahasti! Omenia tuolla päin Näen runsahasti". * * * Halli sorsan näki rannikolla, Yltyi raivokkaasti juoksemaan; Metsästäjän riuhtas mukanansa Alas rantaa kohti kulkemaan. Rannikolle tultiin. Vielä karkaa Halli järveen. Metsästäjä parkaa! * * * Pikku Hilja koulussa jo käydä tepsuttaapi. Siell’ on hauskaa, se on tietty! Senhän arvajaapi. Sisäluku, uskonto ja laskento — ja vielä Kaikenlaista hauskaa saapi opetella siellä. Substantiivit vaikeat on pikku Hiljan muistaa. Juurikuin on muistiin saanut, pois ne sieltä luistaa. Iso sisko koettaa tässä muistutella vielä Ettei oppi Hiljan päästä poistuis koulu-tiellä. * * * Mirri raukka hädissään, Hyppää korkealle. Paavo ampuu pyssyllään, Haukkuu iso-Nalle. Silloin pienosella Hätä suuri on. Rientää, kiitää täytyy Pakohon. * * * Kevät tuli kukkinensa, Tuli ilolintuineen; Toi jo sulo aartehensa, Ilot, riemut omilleen. Nuoret, vanhat tanssiin rientää, Kevät-juhlaan lintusten! Soiton sävel mielet hurmaa Sekä ilma keväinen.

3238.txt

Ernst Ljunghin 'Uusia Mustalaisia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3238. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.

MUSTA VIRTA Kirj. Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen] Hancock, Michigan, Työmies Kustannusyhtiö, 1913. SISÄLLYS: Musta virta TAKAPEROISESSA MAAILMASSA Takaperoisessa maailmassa. Yön hetki. Luumylläri. Mun on nälkä. Rikkurien tuonti Helsinkiin. Laitakaupungin uusi kirkko. Muuttolinnut. UNHOTETTUJA Aunuksen Okuliina. Pelastusarmeijan yömajan ovella. Saunamummo. Vanha Leena. Nuori raajarikko. Imatran uhri. Mummon kirje. He ja sinä. Köyhän joulu ennen ja nyt. Kurjuus-siskoille. LUONTOA Työmies työhön mennessään. Merikosken liepeillä. Kesävirkistystä. Aamuhetki Eteläsatamassa. Ensi lumelle. Syyskuutamossa. ÄITI JA LAPSI Keväisellä polulla. Iloton ilta. Hymyjen lapsi. Äänestys-uurnalla. Kohtaus äitien kokouksessa. Proletaarilapsen kehtolaulu. Äiti. Kaksi kalmaa. Kellarikerrosten lapset. Ovelta toiselle. Onneton matkalainen (3 runoa). Pienoisemme. AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN Ystäviäni. Huonossa seurassa. Pahin vihollisesi. Elon langan kehrääjä. Yksin jätetty. Totuuden ovella. Helmen poimija. MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA Petroniuksen kuolo. Galeri-orjat. Nero. KULLAN VALTA, MULLAN VALTA Rahan kosto. Tasaisen kehityksen miehelle. Yksinäinen kullanhuuhtoja. Mefisto. Häädä ahmarit. AJAN RUNOJA Sairas aika. Takatalvi. Ajatarten kosto. Laulu sumussa. Herätyshetkinä. Tervehdys. Kaakon valta. Kurja Europa. Niin kauan. VAPAUTTA KOHTI Augiaan tallissa. Esiripun edessä. Taistosta — sopusointuun. Niinkuin Simson. Vallankumouksen uhrit. Vapauden viesti. KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA Leopold Jacoby: Vapaus. Arvid Mörne: Tää aika. Tiilitehtaan työmiehet. Rautatehtaan työmiehet. Herrastalon rengit. Latojat. Kaikki. Kysymys. Erik Forslund: Torppari. Alfons Petzold: Nuori konepajalainen. Raatajapojan tervehdys. Kadulla. Vapautettu. Otto Gibale. Talviyönä. MUSTA VIRTA Tietään musta virta vierii niinkuin synkkä syksy-yö halki usvaisen suomaan. Siinä pinnan alla kierii pohjavoimain tuska, työ, rynnäten ahtaaseen uomaan. Katso salasyvä pinta pusertavi poreitaan mustina kuplina vesiin. On kuin virran musta rinta huokauksen tuskissaan tunkisi tuiman esiin. Mutta rintehiltä uudet tulvavedet yhtyvät virtahan vierielevään. Laukee luonnon salaisuudet, syttyy syanten sykinnät koitteeseen kultaisen kevään. Nousee vihdoin virran voima, vangitut käy irralleen vallaten synkeän suomaan. Kaatuu kansan kapinoima vääryys — alle tulvaveen. — Uutta käydähän luomaan! TAKAPEROISESSA MAAILMASSA Takaperoisessa maailmassa Irrallaan hullut kulkevat, saa moni viisas hullun maineen. On konnat vallassa nyt vaan ja syyttömiä tyrmät täynnä. Ja syntisiksi kerrassaan nyt kristitytkin ovat käynnä. On pakanatkin hurskaammat kuin palkkapapit, orjat aineen. Maa radaltaanko siirrähti ja siksi meni kaikki nurin? — Sairaitten ikää lääkkeillä nyt kaikin voimin jatketahan, mut missä viel' on terveitä, työn uhreina ne surmatahan. — Ja näyttää niinkuin nauraisi muut tälle, josta kärsin, surin. Yön hetki Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää. Kas tuikkavain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa ja surun langat laukee. Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: Ah huolten hoiva ihana sä uni leyhä, leppoisa, jumalten suurten juoma. Mut yössäkin käy ryskehin liikkuva rautahepo. Ja aaveen lailla kidastaan tupruttaa tehdas sauhuaan. — Pois täält' on rauha, lepo. Muut nukkuvat, mut raatajat yötyössä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo. Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus työn kulkee raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. — Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke. Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija vaeltaa vailla kotia vain yllään takkirisa. Yö sumuillaan vain kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy. Luumylläri Itävaltalaisen tarun mukaan Luumylläri hurskas on pohatta, hänen luonaan nähdähän kauheita. Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee. Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa työläisten ruumiita, niinkuin viljaa. Luumylläri ankarin silmineen tähyy kalpeaan tehdastyttöseen, joka halki yön oli luona koneen, ei lepoa saanut päivähän moneen. Hän katsoo, virkkaen teräskielin: "Ole morsio mun, sua armaaks' mielin. Saat sormuksen sä, väsynyt impi, punarenkaan, muita se kaunihimpi. Tule, katso mä välkkyvin pyörinein sinut tyttö kuljetan kullaksein." Ja tytön tempovi huumeinen nyt viuhke pyörien, hihnojen. Hätähuuto vihlova toivoton, punasormuksen sai morsion. — Ja neidot toiset ne koneillaan punakihloja jäävät kammomaan. — Luumylläri hurskas on pohatta, hänen luonaan nähdähän kauheita. Mun on nälkä Muinaissaksalaisen tarun mukaan Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun. — Vuotahan lapsiparka, me kylvämme jo, pian kasvaa sarka. Kun siemen kylvetty oli vaan, yhä lapsonen huusi tuskissaan: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan. Kun pellolla yleni kuhilaat, laps' itki: äiti, kai palkan saat, vähän leipää, — nälkä on pienollas'; pala anna, mä kuolen raataissas'. — Rakas lapseni, varrohan, huomenna tää vilja on ensin puitava. — Oli vilja puitu ja laareissa. — Yhä valitti lapsonen kalpea: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Rakas lapseni, vuota hetki toki, ma jauhatan jyvät, — polo äiti hoki. Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus' lapsonen huulin värjyvin: Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko? — Oi vuota lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän paistan sulle. — Oli valmis leipä, mut paareilla, makas lapsonen, kalman saaliina. Rikkurien tuonti Helsinkiin Kas alus rantaan jo hiljaa mataa, ja miestä siinä on kolmesataa. Puulaatikko ja reppu noilla on vierahilla kulkijoilla, Venäjän tapaan mekko yllä. — Ne miehet tunnetahan kyllä. Ne Suomen miesi toi takaa meren masennukseksi ylpeän veren. Puulaatikot ja reput kalkkaa, vihaisna katukilvet pilkkaa: "he haalii taasen 'rikkureita', se 'isänmaallisuutta' silkkaa". Mut katureunaa kurttuinen karja se tietään kulkee kuin juhtasarja. — — Vaan kevät-ilman tyvenessä on jotain synkän tukehtavan. Se painaa kuni ukkois-uhka edellä säätä raivoavaa. Laitakaupungin uusi kirkko Järjestelmän tukipylväs, nöyryyttäjä selkäin norjain, temppeli tuo suuri, ylväs nostettihin työllä orjain. Raatoi työssä miesi, vaimo. — Väsyi yksi, jatkoi toinen. Saatihinpa tulos aimo, rakennus niin suurenmoinen. Pilviä sen torni piirtää, komeasti kellot kaikaa, orjain aatokset se siirtää kohti taivahista taikaa. Templin pyhätössä orjat sävelissä soivan urun taivaan unet näkee sorjat, unhottavat maisen surun. Unhottavat vatsan vaivan, suonten sairaloisen lyönnin. Mielet valtaa onni aivan kera rippikakun syönnin. Hartaina on kurttuposket, kädet ristittyinä vielä. Naisten valuu kyynelkosket papin saarnatessa siellä: "Ylen syönti, ylen juonti synnin himo tääll' on paha. Väärää myös on pahansuonti, rikkaille siis suokaa raha. Tyytykää ja taivahassa tasa-arvon nähdä saatte. Valhe asuu maailmassa, meiltä totuus ottakaatte. Teille jumalanne hyvyys puuttehen ja painon antaa. Herran aivoitusten syvyys teidän sallivi ne kantaa." Jatkaa pappi laverrustaan kumaraan käy köyhä kansa, siinä lukee rukoustaan, siunaa sorron, sortajansa. Vuosisadasta näin toiseen hyssytellään mielet uneen. Suostuu hallituskin moiseen, näkee kansan rauhoittuneen. Kohoo templi suuri, ylväs, nöyryyttäjä selkäin norjain. Järjestelmän tukipylväs, pystytetty työllä orjain. Muuttolinnut Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, — pois silloin he ehti. Yli rannan ja saaren he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi niin kaunihin kaaren. — Kun täällä on lunta, ja huurre peittävi ikkunoita, on kuoleman unta, niin siellä he elää ja lempii, ja riemulaulelonsa niin herkkänä helää. — Ah noinpa jos oisi myös ihmispololle luotuna siipi, mi kantaa voisi pois alhosta vaivan. Ah oisipa meilläkin tiedossamme maa onnekas aivan. — Kun kurjuus ja puutos, kiro, vaiva ja vaino paisuvat yhä, olis ihanaa muutos, olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, haiseva pallo — eikä palata jälleen. UNHOTETTUJA Aunuksen Okuliina Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun. Hän nuorra joutui naimisiin, heimohon veri veti, siit' alkoi lapsisiunaus ja puuttehetkin heti. Puol' ilmaiseksi raatoi mies "Venäjän herrain" töitä. Ja Okuliina Suomehen läks' myymään pitsilöitä. Ol' kuorma raskas kulkijan, kun joka vuosi melkein uus' syntyi pieno. — Elämä se ruhjoi pahoin elkein. Hän usein pitsireppuineen kymmenet peninkulmat tallusti talvisäissäkin ja kesti mieron pulmat. Ol' Okuliinan rinnassa monasti kaihon suru, kun muistui koti kaukainen ja pienin, kullanmuru. Se kantajansa rinnoilta pois vierotettiin koito, kun kulki äidin askeleet ylitse rajan, loitos. Näin neljätoista lasta sai hän. Kuusi kuolo niitti. Ja vaivoin leipä, suolaves' se perehelle riitti. Näet maata heillä vähän vain: perunapelto niukka; ja pellavaista, ruista voi kasvatella hiukka. Josp' oisi edes lehmä yks' elättää voitu, tilkan ois' lapset saaneet herkukseen, nyt joi ne veden silkan. — Ne vielä verhon puutteessa talvella tupaan häätyi, vain ikkunasta pilkkien, sen ruutu kunnes jäätyi. Näit' Okuliina muistellen luo astui vieraan oven, myi pitsiään ja kaihonsa hautasi pohjaan poven. Kaks' kertaa Okuliina tuo vuosittain kotiin jälleen palajaa. — Joulukynttilän tuo kirkkaan pienimmälleen. Ja Okuliina onnekkain on kotonansa silloin, kun lapset rakkaat uinuu jo, hän yksin valvoo illoin. Ne permannolla, säkeillä ja ryysylöillä nukkuu. Myös Okuliinan aatokset ne kohta uneen hukkuu. Pelastusarmeijan yömajan ovella Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi. Missään ei hälle ojenna omainen lämmintä kättä. Yksin on tuomittu kulkemaan ainootta ystävättä. Almu nälkähän hiukovaan suodaan ja neuvot ja nuhteet. — Yömajan kovalla penkillä pitkät on iltapuhteet. Laastaroiden ei tervehdy hän, kenet kohtalo mursi. Sortunut on hän matkamies. Karilla elonsa pursi. 1908. Saunamummo Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu. Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu. Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat. Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi. Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä. Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa. Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?" * * * Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa. 1911. Vanha Leena Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori. Muistan Leenan nuorena, herrastaloloissa taisi taiten palvella. — Nyt ei kelpaa noissa. Silloin käynti ketterä, puku hienonlainen. Nyt on polo ryysyissä, kerjäten käy vainen. Mitä pahaa tehdäkään mahtoi Leena rukka, kun noin vanhuuspäivinään peri hänet hukka. Tiedän: Leena hikoillut ahkerast' on ylen, tuhatkertaa kantanut tupaan halkosylen, tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen. Tiedän: Leena uurasti, nousi puoliöiltä, illoin valvoi, ompeli, nukkunut ei töiltä. Auttoi vanhaa äitiään minkä jaksoi vähän. Koitti vielä pennejään saada "säästymähän". "Kaksisataa" kokoon sai, mutta vanhuus koitti. — Sairaus ja suru kai ruhjoi raukan, voitti. Tuli vanhuus, köyhyyskin. Leena turvaa vailla tietä kiertää kerjurin kylän pihamailla. Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa? Nuori raajarikko Kivipainossa ruhjoi jalkansa viisitoista vuotias tyttönen. Hänet pois he kantoi paareilla. Kone pyörivi eellehen. — Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen kuin palttina. Katsele kasvojaan, näet riutuvan, särkyvän katsehen kuin itkis' se nuoruuttaan. Niin nuorra, elämän aamussa, kun siinteli silmiin unten maan, kovan kohtalon maata uhrina, se ompihan kauheaa. — Jäi ruhjottu raajarikoksi. — Kivipainossa työ käy ennallaan, sijan tyhjän toinen täyttävi, — kuka tyttöä muistaakaan? Imatran uhri Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva. Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -. Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon. Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut. Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa. Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle. Näin haastoi tyttönen kalpea ja silmä kostea maahan painui. Hän lähti. Viestinen kertoi sitten, "Imatra uhrin on saanut jälleen". 1908. Mummon kirje Eräälle savolaiselle vanhukselle Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä. Ystävän mä tunnen siinä, tunnen hellän sydämen. Tunnen toteen pyrkiväisen, ahertavan aatoksen. Tunnen raatajan mä vakaan, monta kovaa taistelleen. Näen elon murehissa hiuksensa valjenneen. Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? — 1909. He ja sinä Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen. Sulla lapsia on suuri liuta, Kuni haamut nälässä ne horjuu. Harmaat posket, luusto kuivettunut. Tuoni käyskelee. On viljan korjuu, ihmisviljaa täällä niitetään. Onnetarta tuskin — kiitetään. Sieluus köyhälistö katson. Tuopa rintahani surunvuoren nostaa. Kärsimäsi sorron mielisin mä yhteiskunnalle ja niille kostaa, jotka eduistansa kiistäen sokeoina sotii, riistäen. — Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan! 1905. Köyhän joulu ennen ja nyt Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo. Yhä vielä on köyhän illat niin mustat ja murheiset. On edessä surujen sillat, kivut, tuskat ja kyynelet. Mut sittenkin toinen on aika, ja toiset on tunnelmat. Nyt aatteen tenhova taika urat aukovi kaunoisat. Yli hetkisen murheen ja vaivan ihanteiden tähtivyö luo hohtoa. Ompi kuin aivan jo hälvenis kurjuusyö. Ja joskin tuskia yhä elon kantelo soinnuttaa, niin veljeyssoittelo pyhä ihanaisena puhkeaa. Uus' puhkee köyhän virsi yli maitten ja mannerten. Suli rinnoista talvinen kirsi, on orjakin ihminen! Ja vaikka on ulkona kylmä, sydän rinnassa lämmin lyö. Ja kirkasna loistaa silmä, kun kutsuvi aatteen työ. Tää joulu kaunis ja uusi proletaarein juhla on jo. Hymyhohdoin loistaa kuusi, soi viihtäen kantelo. Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat! Kurjuus-siskoille Joseph Luitpoldin mukaan Siskot, on elomme autio, astumme murhevaipoin. Hapsemme harmenee. Kohtalo iskee rautaisin raipoin. Kurjuus ja pilkka päivin, öin. Pistävä orjuus-oka. Ilo ei valkene toimin, töin, palkkamme kurjuus, loka. Henkemme turtuu. Aikaiseen vartalon kuihtumus koituu. Lapsemme sortuvat. Hiljalleen elomme raunioituu. Me mitä pahaa tehty lie, Kärsimme, synti se varmaan. Vaiti me oltiin, joskin tie raskas ol' elomme harmaan. Mutta nyt alkavi aika uus', heitämme pois unen sikeen. Meille kuulukoon vastaisuus, nouskaamme painosta ikeen! Siskot, orjina kuolla ei, voittoisa eessämme retki. Riistäjät joskin osamme vei, kerta lyö meidän hetki! 1911. LUONTOA Työmies työhön mennessään Mit iloa on tuosta, jos onkin kirkas aamunsää ja päilyy taivon laki sinisin, valkein hattaroin ikäänkuin hymyellen... Mit iloa on tuosta, jos meri ulappöineen liekehtii kultajuovaisna ja rantoja sen kaartaa nuo metsät vihrytlehväiset; jos leikitellen laineet päin rantaa hiljaa loiskaa poreillen kultakuplia... Mit iloa on tuosta, jos helkyttävi leivo äärellä taivon siintoisan; jos sotka soutaa aaltoja ja lokit ilmaan kiirii, ja leijaa leuto tuuli ylitse rantain rauhaisain. Mit iloa on tuosta, jos kaislat hiljaa huojuu ja sudenkorentoiset luo ulpukkojen liitelee ja aallon ahti soittaa. Mit iloa on tuosta mun mustukaiseen rintaan, kun en mä kuiten liitää saa ylitse laajain ulappain tai keinuella aalloilla keralla impen' armahan. Mit iloa on tuosta, kun täytyvi mun raadantaan päivästä päivään yhä, ja impeni mun armahain sen verrempi jo multa vei, vei multa rikkahampi. 1910. Merikosken liepeillä Purot leikkivät, lehtoiset saaret ja kosken kuohuva vuo sulohetkiä mennehen ajan ne muistohon mulle tuo. Mut muistojen sarja tummuu, kuvat katkerat siintelee. Näen kansan mi taisteli, kärsi, mi puutteessa kalpenee. Merikoski, sun kuohujas kulki moni raataja venheineen, toi tervoja, pettua järsi, palas korpehen, kurjuuteen. Nous' kaupunki, rikkaus harvain tulos työst' oli raatajain. Huvisaaren liepeillä tehtaat kohos, kasvoi ja varttui vain. Merikoski, sun liepehilläs soi kärsimysvirret vaan, tukahtunehet huokaukset, kivut hallaisen nälkämaan. Purot leikkivät, lehtoiset saaret sulomuistoja kuulla en voi, kun kansani kärsimysvirret yli kaiken korviini soi. 1907. Kesävirkistystä Ah, ollapa aaltoa välkeää ja rannan niittyä kaista ja illan ruskoa siintävää ja hieman luontoa maista. Ah, nähdäpä kukkiva tuomipuu ja aalloilla sorsa ja telkkä. Ja soisipa korvaan leivon suu ja luonnon laulelo pelkkä. Ah, ollapa mökki punainen ja sauna ja polku oma. Ja ollapa kulta herttainen ja venho aalloilla soma. Ja saadapa sinne kaikota pois keskeltä elämän kiistaa, elää hiljaa onnensa saarella; — meri, metsä antaisi riistaa. Mut ei! Työn orjalle unelmaa lyhyt hetkikin luonnon on syliin. Hänen täytyy raataa ja ponnistaa ja kuolla kylmihin kyliin. 1912. Aamuhetki Eteläsatamassa Aamu kirkas, keväinen. Puiston kukat kastein helmii. Luona marmor'impyen kaivon suihkuvesi telmii. Kevätaamu aikainen. Torilla on touhu, täry. — Rannan rautaveturein tuprunnasta tunkee käry. Aava meri läikkyää, hopeinen on aallon pinta. Kaikki huokuu elämää, toiveikasta, kaunehinta. Mutta halki ilmojen kuuluvi kuin huokausta. — Tuolla lastaa hiiliä orjalauma, sysimusta. Mitä? Eikö eteenpäin kaikki ryntää ilakoiden! Kumma kaiku iskuilla satain kätten ahkeroiden. Mitä? Eikö toiveikas mieltä täytä elon taisto? Miksi otsaan kuvastuu huolestunut kivun vaisto? Miksi? Haa, se on kysymys — Kevät, valhetta sun hymy Ammoin orjan rinnasta kevät-ilo pakoon lymys! Ensi lumelle Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta talvi satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen. Metsätiellä mä yksinäni harhaan, unten kukkaistarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä. Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee. Syyskuutamossa Syyskuutamoss' astelen puistoa, kun nurmen kattavi keltalehti. — Miten monta kaunista muistoa kova kohtalo riipiä ehti! Syysiltana astelen tarhaamme, kun keltalehdet karisten putoo. Elo toiveita karsivi. — Parhaamme se talven vaippahan kutoo. On puistossa paljon varjoa, paha jalka kalpeita lehtiä tallaa. — Kesäpäiviä elo ei tarjoa, lakastuttaen huokuu se hallaa. Syyslehdet tallatut, maatuvat, oli elonne unelma lyhkäsenlainen. — Unet hyvästi! — Toivehet kaatuvat, ylös haudoista nousevat vainen! Soi lehdossa syksyn soitelmat. — Moni yksilö syksyn valtahan vaipuu. Mepä nousemme, toivojen koitelmat on eessämme — usvat jo haipuu. Syyslehvät kalpeat huiskailee, paha jalka lehviä tallovi tälleen. Mut puiston keijut ne kuiskailee: kevät syksyä seuraa jälleen. 1907. ÄITI JA LAPSI Keväisellä polulla On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain. Ja äiti hän astuvi polkua sulopienoset rinnallaan — nuor' äiti ja armahat lapsensa, — kevät näyttävi kauneintaan. Ah kuinka on somat ne poskuet ja jalat mi tepsuttaa. — Miten leikkivät virrat keväiset, ylen kaunis metsä ja maa. Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus. 1912. Iloton ilta Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka. Ja lattialla kehdossa lepäilee valju lapsi. Sen poski sinenharmaja, iloton valkohapsi. Kuol' isä tehtaan rattaisiin, nyt äiti raataa päivät, ja entisaikain muistelmiin sulommat hetket jäivät. Ei enää lieden ääressä hupaisna häivy ilta, vaan kolkkoa on elämä kuin murheen musta silta. Ja huokauksin katsahtaa taas nuori äiti kehtoon: "Pien' orpo osakseen se saa vain ilottoman ehtoon. — En sua koito kantanut mä keväisehen hymyyn. Sun huomenesi kiisi pois pahojen pilvein lymyyn. Mut pieno, äidin lemmellä aatoksen' sua muistaa. kun päivin ratas kiitävä koneessa lankaa suistaa. Ah, ryskehessä tehtahan niin pitkä, pitkä olo, ja tuhat kertaa palajan sun luokses lapsi-polo. Ja iltasella askeleet mun lennättävät sieltä. — Nyt lepää raajat väsyneet, mut murhe murtaa mieltä. Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta." Hymyjen lapsi (Pikku Helmeä katsellessa) Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa. * * * Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon? Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt. 1911. Äänestysuurnalla Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai. Hän muisti: lasta seitsemän kotona värjöttää. Työtönnä isä, kummakos jos käsi väräjää. Hän piirsi viivan. Uurnahan se lippu putosi. Ne kasvot, ah niin vaaleat vain yhä kalpeni. Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan! 1906. Kohtaus äitien kokouksessa Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski. Se koski se povessa tulvehtii, tuhat aatosta mieleen koittaa. "Oi siskot, jospa me voisimme vapauden ja leipämme voittaa!" Hän nousee, noin sanat tulvehtii kuin ryöppy nyt huuliltansa. Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest' imee maitoa emoltansa. "Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää. 1907. Proletaarilapsen kehtolaulu Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja. Uinu, suurena taistelo ankara sua vuottaa. Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa. Uinuos, mekkohon punaiseen äiti lapsosen käärii. Jouda ei päivin vaalimaan, tehtahassa kun häärii. Proletaari-lapsosein, sairaasti silmäsi palaa. Katsehes viiltää sydäntäin, kyynel vierivi salaa. Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa! 1907. Aiti Miksi sydän vapiset, rintaseni värjyt? — Vihloen lyö rakehet, rajumyrskyn ärjyt. Miksi hellin povella pulmujani noita? — Täynn' on elon ulappa turman aallokoita. Miks' ei käten herpoa, valvon kunnes kuolen? — Kuuluu petoin ulvonta korven tuolla puolen. Miksi sydäntulilla lämmitän mä armaat? — Kylmä, kov' on maailma, jäisiä sen parmaat. Miksi rintaan painalen ainiaaks' ne pienot? — Tempoo tuuli syksyinen puitten lehdet hienot. Pulmuseni puhtoiset teissä äidin mieli, teissä sadat aatokset, joit' ei kerro kieli. 1908. Kaksi kalmaa Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava. Tuota katson, itse voimatonna, kuni syksykoivun hento lehti. Tuskaani en julki huutaa jaksa. Lapsi itseäni kallihimpi, hänet synnytinkö surman suuhun? — Veitsen lailla rinnassani viiltää. * * * Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa? 1909. Kellarikerroksen lapset Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. — Kellareissa asuvain itku on se pikkulasten. Siell' on katse riutuva, jot' ei helli päivän terä. Kiviluolan lapsella leikkitanner pihanperä. Kävyt, sammal, kukkaset, rannan hiekkapenkeret, aallot loiskivaiset varmaan soisi heille ilon armaan. Haa, jo riittää ruikutus parempi on kirous. Kun ei auta ihmisvoima, soikoon kirous ja soima. Kirota ja itkeä täytyy kurjuuttamme tätä. — Kiviluolan lapsien yhä yltyy tuska, hätä. Ovelta toiselle I Ovikellon soitto arkaileva, ujo. Poika ulkopuolia repaleinen, rujo: "pieni lantti antakaa." Oven sisäpuolla rikkaan loisto kylläinen, sohvat, matot, seinätaulut, kukat, soitto, soololaulut, ruokapöytä notkuva. Moist' ei konsaan aavista köyhä poika kerjäläinen. "Ovi kiinni sulkekaa!" Ulkopuolia valju poika seisoo hetken, askelensa oveen toisehen jo suuntaa. Käsi arka kelloa koskettaa, ja katsehes' kaksi silmää tapaa. Näät hennon nuoren lapsukaisen, ja pyöreän pikku pään ja kultakutrit, — repaleisen valjun. Sä kuulet lapsen anelun ja oppimansa sanelun. Suot lantin, oven suljet taas ja lämpimääsi palaat. — On käytävässä hyinen sää ja pieni poika yksinään ovesta toiseen kulkee, arasti ovikelloon kajoo ja hokee anelunsa. — On sulla pöytä katettu, mut poika rappukäytävään käy kannikkata järsimään. Ja kun on päivä huominen, soi taasen kello eteisen. Onneton matkalainen Syntymä. Kolkko koppi, vuode kurja, vuotehella synnyttäjä kohtaloisen kahlitsema. Laen rautaristikosta surumielin pilkkii päivä, katsoo alas vuotehelle pientä, viatonta lasta, sinisilmä pulmulaista. Täällä pienen matkamiehen alkaa kova elon retki, ympärillä muurit jylhät, koppi autio ja tyhjä. Lapsuus. Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää. Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa. Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse. Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. — Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika! Pakkokasvatuslaitoksessa. Haa! Nytkö vihdoinkin yhteiskunta muistaa onnetonta lastaan, poliisit ja tuomarinsa pojan kimppuun kiidättääpi. Haa! Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh! Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa! Poika vilustunut tiellä vuotehelle tuosta koituu, pakkolaitoksessa koito yksin hyljättynä makaa, Äitiä hän kysyy. — Turhaan. Poissa äiti, vieras käsi, vieras silmä häntä hoivaa. Oi hän itkee, itkee, itkee taudissansa, surussansa, poika onneton. — Kuoli! Tulkaa, katsokaa nuorta vainajaa! Lyhyt oli elon retki, iloton ja synkkä, kova. — Yhteiskunta laitathan taas pappisi ja puoskarisi suomaan muka siunausta tomulle. — Eikö moinen ihanaa! Haa! 1907. Pienokaisemme He tulevat piltit pienot, hajahapset leyhyy hienot, ja pieni jalka arasti tallaa. He tulevat silmin hohtoisin ja huulin ja poskin puhtahin. Käsin hennoin he elämän portin avaa. He tulevat huulin lepertävin, hymyotsin ja tanssivin askelin, — mut naristen aukenee elämän portti. He tulevat luotolla lapsukaisen, ens' askelein vasta he astuu maisen. — Miks' portin saranat ilkeesti ulvoo? * * * Nousee maasta hornan henget kiilusilmin, irvistellen. Nälän, vainon, lankeemuksen, sorron, valheen, hävityksen, kateuden, vihan henget, iskee kynsin, hampainensa, iskee lihaan, vereen, sieluun, kasvoille luo kalman varjot. Virittyypi verkkosilmut kätten, jalkain sitehiksi. Piinan, tuskan hämähäkit verenjanoisina vaanii. — Astuu eespäin jalka arka, kysyvänä silmä tähyy sinne, missä kauhistava aukee horna. — He tulevat — — Mistä nousee tuhat kättä pienoisia hoivaamaan, tuhat kättä voimakasta suojaamahan ihmislasta, — mistä! 1900. AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN Ystäviäni Kun hiljallensa milloin eloni vierii rata, mun unhottaa he silloin. Mut' konsa pahimpata on onnettuutta mulla, tapansa koht' on tulla vahingonilo silmissänsä ja ruikutellen haastaa erinomaista sääliänsä... Huonossa seurassa Pien' on se vaiva mi syntyy, jos täytyy joskus olla seurassa tyhmyrein tai ilkiöiden. Mut' se on onnetonta jos jääpi yksikseen ja silloin tuntee, ett' ompi tyhmyrin tai konnan alhaisen seurahan syösty... — Voi kera vieraan seuran huononkin niin pian tilin tehdä. Mut itsensä kanss' suorittaa niin raskas, tuskaisa on tilinteko. Pahin viholliseni Ne jotka myrkkynuoliaan hiovat vastaas' aina, niit' ellös pelkää, eivät ne sua paina. Ei katehet voi ryöstää sulta onnesi tulta. Heit' ellös pelkää. Mut yks' on vihamies, min moni koki, mi monen sorti, painoi. — Kavahda toki sä _itseäs_, vain itsellensä voi vaarallisin kukin olla — Muit' ellös pelkää! Elon langan kehrääjä En elämän lankaa siloista vaan mä kehrätä tahdokaan. Mä nautin, kun entinen ratkee, mut solmin vain uuden, jos katkee. Moni tulkoon pulma ja vaikeus, moni mielen ankara haikeus. En elämän lankaa siloista vaan mä kehrätä tahdokaan. Yksin jätetty Mun on yksin niin hyvä, hyvä muistella eloni summaa. Mun on yksin niin hyvä käydä illan polkua tummaa. Olen löytänyt tuttavan, oma itseni unhosta nousi, tuhat muistoa mukana sousi. — Olen löytänyt tuttavan. Tuli tuttava tiliä pyytäin, tuhat mietettä eteeni syytäin. Tuli uusin, kaunein lupauksin ja katkerin katumuksin. Näin yksin on hyvä, hyvä muistella elonsa summaa. Näin yksin on hyvä käydä illan polkua tummaa. Totuuden ovella Muille ovea totuuteen aukovi vuodesta toiseen, heikoksi oman askeleen tuntee kulkuhun moiseen. Siks' oven ulkopuolelle jää vartija siipirikko. Totuus — sen vain yllättää etsijä uskalikko. Helmen poimija Hohtohelmi, sua etsinyt oon kaiket ajat. Mutaa pöyhin, kuljin kumarassa aallon rajat. Hohtohelmi, säteilysi vertaista ei mikään. — _Toinen_ vie sun, omata en saa mä sua ikään... MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA (Aihe Quo Vadis'esta.) Petroniuksen kuolo Hän terrassillaan, Petronius ylhä, nyt astuvi yksin ja katse on jylhä. Hän ollut on Rooman käskijöitä päiviä, öitä ja riemusaatossa rikkaan hovin juopunut kovin. Ja äsken vielä hänt' imarrus saarti, tai onkijat onnen ne kilvaten kaarti. Vaan nyt epäsuosion tähden kaikkien nähden on syrjässä. — Mennyttä maine, — häipyvä laine. Käy terrassillaan Petronius yksin. Soi puiston linnut sulo liverryksin, ja tuoksuten huojuvi yrtit, uhkeat myrtit. — Petronion sieluhun salaa taas väsymys palaa. Ja aivoissa vitkaan aatokset mataa. Ne kulkee vanhaa ja tuttua rataa: "Haa, johan loistoa mulle riitti, ken siitä kiitti. Jo nythän Hadeksen maille joudan, mä sinne soudan." Ja terrassiltaan Petronius poistuu. — Mut lintuin laulut ne helkkää, toistuu. Puut, ruohot kuiskivat: "hyvä matka loppuhun jatka. Hadekseen käytävä ompi kerran narrin ja herran." Ammehessa istuu hän, ves' on lämmin, kylpy hieno. Virtaa viini suonihin, korviin soittelo niin vieno. Silmäluomet ummistuu, hälveneepi mielen sumu. Sielun silmiin kuvastuu hovin loisto, valta, humu. — Petronius ylimys päätti nautinnoissa kuolla. Mietti: "ehk' on tyhjyyttä kuolon portin tuolla puolla." Taitavasti valtimon avas kirkas veitsen terä. Sydämestä virtas pois kuuman veren viime erä. Siinä Hadesmatkalleen lähti kuulu roomalainen. — Mutta monta, monta jäi valtaa tavoittamaan vainen. Galeri-orjat He istuvat soutimilla, on tylsänä silmä, ja ryppyistä otsaa hiki kattaa. Käsivartensa laihat, luiset, ne alati liikkuu ja vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. He soutaa, soutaa, galeriorjat aamusta iltaan. On mahtava Rooma ja kurjia orjat. Ken säälisi niitä? Ei kenkään! Ne varmaan on sielua vailla, ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Te nähkää, kuinka ne raastaa, ja kahlehet varmuudeksi on jaloissansa. — Ja ilmassa viuhkaa piiska. Yhä liikkuvat airot, ja ulvoo Adrian myrsky. Alus huojuu, hurja on ryske, ja kuolema aalloista irvii. He istuvat soutimilla, ja kahlehet kalskaa, käsivarret luiset liikkuu. Meri ryöppyhyn käy, hikiotsin orjat ne kiskoo sotapurtta. Meri kuohuja viskoo yli laitain. Ja myrskyjen syliin sotapursi se hajoo. Mut orjat ne kytketyt kahlein käden lepohon laskee ja aaltoihin äkin kera pirstojen vajoo. — On mahtava Rooma ja orjillansa se sotia käy. Sen rannikoilla soi kahleen kalske ja piiskan viuhke ja sodat ne uusia uhreja tuo. * * * Mut tietkää loppunsa kaikella. Ja kerran Roomakin maassa makaa niin kerran, kerran. — — — Nero Kaikella, mit' aatos keksi sortovallan tukimeksi, kansaansa löi julma Nero. Verraton se verivero, jolla totuus maksettiin. — Kaikki kestää jaksettiin. Kaiken, mikä irstainta, ympärilleen keisar' keräs. Susihimot, käärmemiel' yhä uusi siellä heräs. Nero hirmutyranni ylimpänä irstaili. Mutta aikain vaihtuissa kukkulaltaan suistui Nero. Oman päänsä verivero, oman orjan ottama, silloin virtas vuolaasti — — Kansa muiston kirosi. 1908. KULLAN VALTA, MULLAN VALTA Rahan kosto "Nuorna silloin, muistatko, kun sä mulle puhuit pilkoin, olit rikas, rahas tuon kylvit ivahymyin, ilkoin. Raha, 'kuollut metalli', sitä halveksien syysit. Viisautta palvella silloin muka yksin pyysit. Rahan valtaa ivasit. Hyve tunnustukses niitti, kuljit siten pystypäin, ylpeyttä sulla riitti. Mua, mua halveksit, sepä oli syntis paha, sit' et anteeks' saada voi, armoa ei tunne raha. Niinpä silloin vannoinkin kostavani verisesti. Kostoni se koski kai — harvat sitä jaksaa kesti. Kostan, köyhyydellä lyön. — Viisaus ei kelpaa syödä, eikä hyve elätä. — Enkö osaakin mä lyödä? Nuorna ilkuit, nytpä sun sydäntäsi kipu viiltää. Silmäs sumennehet on, niissä tuskan kyynel kiiltää". Rahan sielu haastoi näin. — Uhri kalveten sen kuuli. Tietään kulki. Tulkinnut mietteitään ei mykkä huuli. 1908. Tasaisen kehityksen miehille "Kansan lapsi", nuori mies. — Tuhat hänen laistaan näin. Hänpä tarkoin keinot ties, kiivetessään ylöspäin. Kyky keskinkertaisin, näkö, käytös, moitteeton. Sopeutuva oloihin. Hänen — leipäpaikat on. Järjestyksen, kulttuurin nimessä hän puoltelee rahavaltaa. — Varsinkin kun se hyvin palkitsee. Kannakseen hän omaksuu "kehityksen tasaisen". Kumousta kauhistuu, kammoo ääntä joukkojen. — Köyhän miehen majasta näin vie kulku loistohon. Kilpajuoksu matkalla kovanpuoleinenkin on. — Miehet nuoret, nousukkaat, mihin hukkui henkenne? — Kalman löyhkä täyttää maat, tappoikohan teidät se? 1907. Yksinäinen kullanhuuhtoja "Mikä isäin, kuinka kulki tieni, missä muinen mulla kotilies', kuinka elin? Suotta kysyt tuota. — Maalta vierahalta olen mies. Ilot, murheet, vastukset ja onni lue kasvoilta jos osannet. Itse tiukkaan puristan mä huulet. Kädet kuokkaan isken rautaiset. Hauras multa, kultamureneitas lapioni hipoo, koskettaa. Mielessäni väreilyt käy yhä, tottako lie tää vai unelmaa. Huuhdon multaa, etsin kultaa, kultaa, yksin, yksin, olla haluan. Riemun, pelon, odotuksen, toivon tunnen sielussani vaihtuvan. Ja mä muistan, kuinka kytö syttyi, poveheni tulen oudon loi. Kauas, kauas seikkailuun se veti. Tulta sit' en hallita mä voi. Yksin, yksin yhä huuhdon multaa, lienenkö maan vieraan lumooma. Kultajyvät kätken löytämäni, kallis, kallis joka murena. Tarun aarteet tänne minut kiehtoi, tietän' onnetarko seurannee, vaiko surman ahnas, kolkko kita kerta seikkailijan nielaisee. Huuhdon multaa, kultaa etsin päivät, sitä aattelen mä yli yön. — Kerta palaan maailmaan ja silloin kullastani valtaa, rahaa lyön. Yksin, yksin vielä vuosi kaksi, sitten maailmaan taas tieni vie. Unhotettu muukalainen silloin en mä enää elämässän' lie." Näin hän puhuu, arkaellen tähyy, säikkyy, pelkää omaa varjoaan. Metsän synkän varjossa voi piillä rosvo vaanimassa saalistaan. Huuhtoo kultaa miesi muukalainen tuntein tuskallisin, ahkeraan. Ken ja mistä? — Yksi tuhansista matkaajista elon erämaan. 1909. Mefisto Erään ruotsalaisen runon mukaan. Ihmiset tietään astuu vaan ja jousensa on vireessä. Kahvassa säilän käsi noin he sotii rautahaarniskoin. Saa iskun outo — ystävä, kun eestä elon taistellaan. Kuin mielipuolet kiistataan vuoks' kurjain kultakolikkain. Kun köyhät kantaa rääsyjään, niin rikkaat liehuu silkeissään. — Ei kenkään sääli armahtain, kun heikot tomuun tallataan. Kuin sokot onnen utuisen käy inehmoiset etsintään. Mut' koskaan, koskaan onnelaan ei ihmisjalka astukaan. — Ja laulun, leikin, lemmen nään katoovan vyöryyn melskehen. Vaan ulkopuolella näyttämön Mefisto irvess' ikenin se seisoo, lumokatseillaan tähyää kurjaa sotaa maan. — Mut miss' ois jousi jäntevin, mi surmaisi tuon ilkiön? Häädä ahmarit Kätes alinomaan hyörii, rikkautta luot. Voimallasi pyörät pyörii puutteenmaljan juot. Nouse, voimasi jo havaa, valtaa osuutes'. Onnen uksesi sä avaa, katko kahlehes'! Notkuu elon pöytä, siitä ahmarit sä lyö! Elä kerjää, elä kiitä, kun on asees' työ! AJAN LAULU Sairas aika Tää aika on sairas ja mieletön, sekos ihmiskunnan järki. Sydän ei, käsivars' sepä valtaan nous', ja ruudit ja miekan kärki. On aika heikko ja tarmoton, sen kulkua kalveten seuraan, — Jumal' mammona ihmisen verta juo kuin kuolevan uhriteuraan. Ja suuri, ihana ihmisyys miten pilkattu häväisty, lyöty, kun miljoonat pani kahleisiin vain harvojen herruus, hyöty! Paha aika on. — Pääsi jos kohotat, sudet nahkahas' iskee hampaan. Jos nöyränä vaikenet, säästy et, väkevämpi sun kettävi — lampaan. Pahansuova on aika ja toiveihin heti iskevi katse kade. Mikä suurt' on totta ja oikeaa, siihen tähtää jo kivisade. Ja ihmiset sokkona kompuroi. Käy loisto ja kurjuus rinnan. — Noin ihmiskunta se maksaa saa oman hulluutensa hinnan! Takatalvi Leikkii ilmass' syksyn ilvi, tuuli vinkuu. Taivahalla lumipilvi maahan sinkuu. Kaikkialla koleata, harmaa, kolkko elon rata. Idän irnu metsiin uhoo häijyt vihat. Puita juuriin asti tuhoo, pilloo pihat. Lentää tupiin, ihmispoviin. Kuolon merkit piirtää oviin. Kalskahtaa jo kaakon kalpa, noitain luoma. Kätkee hyvä, säilyy halpa, hiitten suoma. Sydämihin kyitä ahtaa. Korppikatse haaskaa vahtaa. Sudet, karhut tunkee kyliin kynsinensä. "Mistä peitsi petoin syliin? Elkeillensä miten loppu langetella?" — Sietää tuota tuumiskella. Riehuu ilmass' syksyn ilvi, touon jäätää. "Miten hyinen lumipilvi poies häätää, miten myrsky asetella?" Sietää tuota tuumiskella. Tuumat toimeksi nyt pian. Ihmisvoima kovimmankin korjaa vian. Sortuu soima, tuhat sydäntä kun yössä ponnistavi kevättyössä. Takatalven raivotessa ponnistamme. Aurinkoa vuotellessa soihtujamme hoitelemme. Kunnes alta hangen nousee kevään valta. 28/3 1910. Ajatarten kosto Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää. Kumaraan jo painui selät, hapset hopeoitsi huoli, himmeni pois silmän tuike, suru uursi posken kalvaan. — Hymy, ilo, rauha kuoli. Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi. Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin. Astuu, astuu ajattaret povessansa kähyt käärmeen. Ajattaret, kostottaret ihmisuhrin huolten huntuun loitsee synkän surun päärmeen. Ajatarten kostovalta korpehen luo kirojansa. — Vitkaan vierii ajan ratas, valon pilkettä ei paista. — Koston uhrina on kansa. Mistä apu, mistä hoiva sekasortoon yössä korven? — Nousee joukko, jok' ei usko sokeaan vain kohtalohon, nousee, tempaa taistotorven. Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana. Ääni kaikaa, kohta havaa kohluistansa korven väki. Ajattaret hämmästyy, ja elpyy elo uusi, nuori. — Puussakin soi kevätkäki. Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima! Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki! Laulu sumussa Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan. Tien telkivät auringolta ja valavat harmajan hyyn. Ne sulkevat näköpiirin ja ilmaan nostetun viirin hämyn synkkähän syleilyyn. Ne kasvavat sumujen vuoret yli laajan lakeuden. Matalalle jo pilvet putoo, ne päittemme ympäri kutoo sumuhunnun hallaisen. Sumun suurien vuorten alle jo peittyvi pienonen maa. Ja ihminen kuihtuu, jäytyy, yhen kuulevi käskyn: "täytyy". — Valo, vapaus unhoon saa. Ne kiertyvät sumujen pilvet ylt'ympäri ihmispään. Ne hiipii äitiin ja isään ja nousevan nuorison sisään. — Valo tuskin pilkkiikään. Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö. Oi ihminen, ihminen, vielä hiven toivetta kipinöi. — Toki aurinko radallansa lie, vaikkakin piilossansa, kai maata se ikävöi. Kai kerta se jälleen palaa, sumut harmajat hälventää. Se uijahan ratansa uurtaa yli maan, miss' ihmiset puurtaa side silmillä, tylsänä pää. Oi ihminen, vielä et maadu, hiven uskoa aurinkoon, hiven tahtoa, uskallusta — On loppuva yösi musta, käyt päivyen karkeloon! Herätyshetkinä Niin lämmin leyhyi tuuli ja toivoja ilma soi. Suloaatteita joukot kuuli, utuhaaveita rintaan ne loi. Oli valtava herätyshetki. Ihanainen hurmaus sen, ja eessä kaunoinen retki vapauden ja veljeyden. — Mut yhäti yöhyen voimat ne ilkkui hornastaan, työns' kironsa inhat soimat sitä joukkoa kaatamaan. Nous' horna ja ritareikseen maan mustat voimat pyys', papit, piispat sotureikseen ja santarmilaumat se syys'. Se valmisti joukkojen piinaa ja riisti ne paljahaks'. Se juotteli myrkkyviinaa, älyt himmensi sumeaks'. Ja vastaan jos kuka empi, se tyrmähän teljettiin. "Olo orjana herttaisempi kuin hirressä, eikö niin? Sull' oisko orjana olo niin kauhean katkeraa? Jos herrat on siivoja, nolo on etsiä parempaa." Näin kuiskutti hornan kielet ja pistivät pilkkojaan. Oli mustana lyötyjen mielet, kun kärsi he kohlujaan. Mut rinnoissa liekki piili, tulen polttava kaihoinen. Se kyti kuin ahjossa hiili, mi syttyvi jällehen. — Ja taas kun horna se kerta on väsyvä riehussaan, niin loimuvi kahtavertaa tuli-into joukkojen vaan. Ja silloin ukkoisna jälleen käy kansan voima tuo, toteuttavi tahtonsa tälleen ja oikeutta se luo. Niin silloin taas kevättuulet yli Suomeni soittelee. Ja kiurun laulavan kuulet. — Kesä kansalle valkenee. Tervehdys 21 vuotta toimineelle Viipurin Työväenyhdistykselle Kestit turjan tuimat tuulet, idän irnut, kaakon kalmat, kestit sortajan kotoisen, pahansuovan painajaisen, kestit miesnä miehuullisna. Ylös taistohon ylenit, katkoelit kahleitasi öiset usvat takanasi, edessäsi huomenkoitot. Nyt ois tiesi vapauteen, mutta kantapäilläs kiirii sortajaisi sankka parvi. Ylös! Voimasi jo tunne, nosta jalo koston kalpa, sortajasi maahan suista! Nouse, nouse! Kaakon valta Tuolta kaakon kalmistosta hallan huurut ylenee. Verituomioitten maasta hornan henget uhkailee. Kaakon verikalpaa tummaa inhat voimat liikuttaa. Kuulkaa, idän tuuli kantaa huuhkaimien kirkunaa. Kaakon pimennoista pursuu kauhistava turman kyy. Sudet piiloistansa hiipii ihmishaahmoon kätkeyy. Kuulkaa, ilman ääret täyttyy valituksin vaikeoin, kun ne riehuu hornan voimat hävitystä luoden noin, hävitystä yli kaiken minkä vaatii oikeus. Mielivalta, vääryys sijaan, siinä kansan "rauhoitus". Onko kumma, jos on jälleen kansa kaikki kauhuissaan. Hornan voimain kukistusta pyhin valoin vannotaan. Kurja Europa Europassa kauhumielin mainitahan noita kaakon kauhutekoja ja hallan huurusoita. Mutta kaakon rautalaivat Europaan kun kulkee, tuskin silloin valtaherrat niiltä tietä sulkee. Ei, vaan vallat kunniaksi tulokkaalle juhlii. Byrokratialle herrat ylistystä tuhlii. Sillä tavoin sivistynyt Europa se keikkuu, juhlii konsa käynnissä on kansain kaulan leikkuu. Mutta tietkää, liikahtavi myöskin kansan mahti, nousee _joukot_ Europassa, oikeuttaan vahtii. Ja ne nousee tuomitsemaan sortoa ja murhaa. Näyttäköhön vastais-aika, ett' ei noustu turhaan. Niin kauan...! Niin kauan kun on vapaus vain haave kaunoinen, ja rahan kahlehessa käy orjajoukon rata, niin kauan taisteltava on jokaisen kahleet katkoen, ett' elon alkais nousemus, ihana, uusi vuosisata. Niin kauan kun on osaton työn tuloksista tekijä, on taisteltava hikeen asti. Osansa jokainen saakohon yhtäsuuren, se onnen juuren ihmisyyspeltoon kylvää ja sopusoinnun puuta nostaa. Niin kauan kun ne vuotaa myrkkyvirrat ja kansa hukkuu hätään, tähtäämme vihaiset me nuolet nyt järjestelmään mätään, ja eestä perheen, onnen rauhan kannamme taiston kalpaa. Niin kauan taistelemme, kun on romahtava valtiokirkon varustukset. Ja hengen vuosisataiskahleet kirvoten kätkee, ratkee, ja ihminen käy otsin ylväin ja mielin rohkein elon arvoitusta ikuista tutkimaan ja itse lunastavi itsensä. Niin kauan kalpaa kantakaa, kun Idässä on kansa vapaa ja rajamailla turva taattu. Yhäti taistelkaa, ei sovinnolla hiventä hievahtaa saa rivimme! VAPAUTTA KOHTI Augiaan tallissa Yhä talli Augiaan, vartioitu rautaovin, äärillään on saastojaan, inhaa ihmiselo kovin. Missä viivyt, Herkules, sadun jätti verraton? Etkö muista kuullehes' kutsumusta Olympon? Tulis' murtaa lukot nuo, rikki lyödä umpiukset, tarvittaisi virtain vuo, kevätmyrskyn tuulahdukset. Kansa Herkules on vaan, senpä rynnätessä hetken loka tallist' Augiaan pian ottais pakoretken. Esiripun edessä Hitaasti umpeen vanha vuosi vieri. Monella tuskan kyynel silmään kieri. Mut tietkää, halki tuskien siintävi tuike toivehen! Hitaasti vanha vuosi vaipui umpeen. Niin monet täällä sulki korvat lumpeen valitushuudoilta. Ja nyt on tuska heidät yltänyt. He kultaan käärittyinä tyhjin povin vapisee esiripun eessä kovin, kun nousee se, niin jokohan tuo heille viestit kuoleman? Maailman mahtavat, ne tilin tekoon vuos uusi kutsuu. Eipä onnen kekoon he ole tuoneet korttakaan, siks' nyt he kauhuissaan. Hitaasti vastaisuuden aukee ovi. Vapisee ruhtinasten, piispain povi, heit' yhä tunti tuomion lähenee armoton. 1910. Taistosta — sopusointuun Häiritty rauha on korven, kontiot pois pakenee. Vihellys tehtahan torven sieluja leikkailee. Ryskyen petäjät kätkee, virta ne kantaa pois. Elämän sitehet ratkee, mistähän apua ois? Uusien voimien vyörre elämää valtoaa. Tuskien tuima pyörre uhreja ahnastaa. Korpien usko se murtuu, taiat uudet jo soi. Ken ei kuule, se turtuu, tylsänä kompuroi. Vait! Toki joukko se tuolla ratkovi ongelmaa. Mieli ei sill' ole kuolla, päivään se ponnistaa. Elolle etsii se pohjan uuden ja oikean, ottaa onnensa ohjan, luo olon paremman — — Sopusointuhun kerta päättyy etsijän tie, joskin kyyneltä, verta matkalla vuotanut lie. Marraskuulla 1908. Niinkuin Simson Katso Raamatusta Tuomarein kirjan 16 luku. Olet sortohon syösty ja lyöty ja kahlehin kaksin sä kamppia kiertää täydyt. Ja riistäjäin hyöty työs' määrää. Sun silmies valon ja onnen he Delilan juonin vei, ryösti. — Jäykkänä jäydyt ja tarmon ja ponnen jo hukkaat. Sun orjana raataa pitää ja mykkänä käydä noin keskellä piston ja pilkan. — Mut vaiti, jo itää kiron siemen. Kiron siemen juurtuvi kumma jo pohjahan poves'. — Joit katkeran kalkin tilkan ja vereesi tumma iti kosto. Sä suljet huulesi tiukkaan ja kostoa haudot, kun herjat ne silmäsi sokas' ja pilkkansa liukkaan huus' korvaas'. Kuin Simsonin vihlovi sulla sydänjuuria haavat, ne viilteli orjuus-okas Ne arvelle tulla ei ehdi. Mut kerta kuin Simson ihan sä jättinä jälleen yli uhmaat sortajain päiden, ja leimuvi vihan pyhä lieska. Noin nouset. Haa, kuka tuhma sun sortuvan luulee ikiorjaks' herjojen näiden. — On ikuista uhma, se nostaa. Vallankumouksen uhrit Lempi pyhä povessansa, aate jalo johtonansa halki yön he uskalsi. Kulmillansa aamurusko, sielussansa suuri usko kuolemaa he tervehti. Raudanraskas sorron paino, kurja vapauden vaino verirauhoitusta toi. Nälkiin näännytetty kansa makas' maassa kahleissansa, tuopa rintaan tulta loi. Hehkumielin, nuorra aivan astuivat he tietä vaivan kaikki, kaikki uhraten. Mit' ol' enää lepo, koti heille, jotka valvoi, soti hengen eestä kamppaillen. Monet kelmenivät posket, puhkes äitein kyynelkosket. — Hepä yhä tuleen sous! Kymmenen jos sortui veriin, väkivallan miekan teriin, sata taistoon heti nous'. Miten kauniita ne sielut! — Ammottavat, ahtaat nielut uhkaavana iski päin. Muserrus ja: "lisää tuokaa hornan henkein himoruokaa", sorron peikko huusi näin. — "Riehukohon veripilvet, ylös valon sotakilvet", äänensä se vastaan soi — "Kieli irti kiskokaatte vankilaan he viskokaatte", sorron peikko ilkamoi. Kelmeni niin monet posket, tulvi äitein kyynelkosket. Tuhat heitä tuleen sous'. Vaimotkin ja vanhuksetki Nosti kumouksen hetki, kansa näännytetty nous'. — Veripilvet kaartaa maata, kenkään nukkua ei saata. Oisko yöhyt ohi jo, — viime uhrit surma niittää. — — Jälkipolvi, kyllin kiittää sankareita muistatko? 1906. Vapauden viesti Heikkona kaikuu vapaussoitot, kahleita, muureja vastassa on. kaukana, kaukan' on huomenkoitot, — Oi, sinä kansani onneton! Leipä ja vapaus, onni ja rauha köyhiltä kaikki ne riistettiin. Kuollut on rinnasta sopu se lauha, toivekin lyöty on uuvuksiin. Vapauden viestiä riemastavaa, tuota, tuota me kaipaamme, viestiä suurta mi väylät avaa, väylät köyhälle kansalle. Väylät auki ja muurit alas, murskaksi kahleet kurjat nuo! — Nouskosi kansani, vanno valas! Tulevaisuutesi vapaaks' luo. — Vapauden viestiä kuulla mä mielin oi, sitä surren mä kaipailin! Miksi? Ah, kerronko haikein kielin kivuista kansani kallihin. Kerronko orjista kuinka ne raataa, iskujen viuhke ilmassa soi. — Harmaja halla toukoja kaataa, harvat loistossa hekkumoi. Taistelu leivästä uhreja niittää, riutuvi ihminen kahleisiin. Mistäpä köyhälle iloa riittää. Taakan alle hän painuu niin. Kerronko, tuhat on tiellämme turmaa, muureja, salpoja vastassa ain. — "Vapauden viesti" — ah, sana se hurmaa. — Heikkona meille se soipi vain. Vapauden viestiä nostattavaa, tuota, tuota me kaipaamme. — — Köyhäin luokka hetkesi havaa. Vapahaks' itsesi taistele! Syksyllä 1907. KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA LEOPOLD JACOBY. Vapaus Vapaus, vapaus, immeuksi, ihmesana, aihe kaunehimpain laulujen, hurma sielujen. Siin' on lumo, kauneus, elon uudistus. Vapaus! sen kuten immen ihanan voitat ponnistuksin. Taistellen käy tie sen herkkupöytään. Tunnet, ett' on täytymys tiesi sinne löytää. Huonon maalin valinta, hetken hupa matala kelpaa orjalle. Läpi puutteen, uhatessa kuolon, vie vapauden tie. Tunnet, että täytyy sun pyörtehesen taistelun! Edespäin käy kunniakas matka, aatoksesi määrän suuren tapaa, olet vapaa. Kaikki elo pyrkii kauniiseen, sinne tähtää koko maa. Vapaus on kauneus, sitä kohti kulkeissasi olet vapaa. ARVID MÖRNE. Tää aika Tää aika punaist' aikaa on, kun joukko kohlut kostaa vuossatain kuluessa kärsityt. Tää aika aamun aikaa on, kun sorretut jo nostaa kätensä oikeutta vaatein nyt. Nyt työmies ilmaa ikävöi, käy tukehtavaks' soppi. Rakennust' tekemään ei saapunut. — Nyt uusi huomen hämäröi, soi vapauden oppi. — Ja huojuvat jo vanhat kaakinpuut. Tiilitehtaan työmiehet Työnnämme tiilikuormia, on kova kuumuus, käry. Ja vaimomme käy saven sotkentaan. Nääntyvät nuoret poikamme, on päivät pitkään täry, kun laituriin he raataa kuormiaan. Ja toverimme raastaa taakkoja. He raatain pölyssä noin nostaa uljaan talon, miss' sohvain samettiin luo hohtolamppu valon, ja jonk' on pääty ylen upea. Mut tiilet seisoo päällekkäin, ja talven valtaa murtaa kautt' aikain lämpimäksi rikkaiden. Mut meitä vihmoo vihurit, ja rajutuiskut turtaa talvesta asti koittoon keväimen. Rautatehtaan työmiehet He huviloissaan asuvat, miss' tammenoksain lomiin valelee aurinkoinen säteitään. Tääll' orjantyössä raadetaan. He siellä uniin somiin hukuttaa huomenensa yhtenään. Tääll' alahalla tupruten lyö ihoon höyry kuuma, ja kättä hanan polte kirvelee. Mut ylähällä kevyttä on päivän hupi, huuma, kun leikkipallojaan he viskelee. Ja ylähällä ihmiset käy valkopurjeillansa meritse siintävähän saarelmaan. Mut meihin rautakatto tuo valavi hehkuansa ja valuu-uunit työntää lieskojaan. He joutilaina venheissään iloiten kisaa, laulaa, kun vilpoiset käy merituuloset. He kylpee meren aalloissa, lyö laine rintaa, kaulaa. — Mut noessapa kylpee tuhannet. Herrastalon rengit Ruokimme heille hevoset, nuo uljaat kaarikaulat. Ja kun he ratsastaa, me katsomme. Helossa kesäauringon he iskee ilon taulat ja kiitää vihannoille kentille, kentille, jossa odottaa meit' orjuus-ikeet, paulat, hitaasti vierii raskas päivämme. Korkeelta satulastaan he tähyää pellon tekoon, joss' uuras joukko työssä hikoilee. He siihen pilkka-katsehen luo, kuni lantakekoon mi paikallansa makaa, mätänee. He satulassa istuen ajavat, roiskaa likaa jaloille paljallille kulkijain. Mut miehet, jotka uskaltaa miettiä, katseen pikaa kuin säilän iskun heihin heittää vain. Latojat Me heidän valtiotaan saatoimme käsin kantaa, vaan kuolon itu asui mielissä. Me heitä palvelimme ja maailmojen rantaa kiers' maine mahtavien äänestä. Olimme mustaa kansaa, mi nääntyvi yössä vitkaan. Se melkein heimomme ol' kukistus. Rikkaita palvelimme. — Nyt taistoon käymme sitkaan. Kun emme taivu, koittaa oikeus. Kaikki Me peltosarat viljellään, he niistä korjaa sadot. Heill' aikaa aatoksiin. Ja ilmaa saa he kyllin. Meillä majoina kosteat, ahtaat ladot, siks' elomme on tukahduttavaa. He isänmaasta haastavat, mi antejansa peroo, noit' tulilimalla jakamiaan ain'. Meit' ei se koskaan lempinyt. Ja konsa henki eroo, kalmiston turve isänmaamme vain. Vapaus isäin perintö ajoilta muinaisilta. Sen perinnön he riisti meiltä vaan. Me korvet pelloiks' raadettiin hallojen seutuvilta, sodissa hurmeemme vuos' virtanaan. Elomme murtaa työ, meill' eessä leipäkiista ja leppymätön sota ainiaan. Päin sortajia! Kunnes on yhteistä elon riista, ja lapsemme saa kodin onnekkaan. Kysymys Me ostimme ilmalaivan, kun aika se punervoi. Puhe kuultiin alla aivan punaviirin, mi ilmassa soi. Punarusetit ostimme sitten ja ruususet punaiset. Ne keväisten tuntehitten oli kaunihit airuet. Punalaulelot kauas kantaa poroporvarien maailmaan. — Meist' uskaltaisiko antaa punaverensä ainoakaan. KARL ERIK FORSLUND. Torppari Häädätkö sä poies mun, Vietkö konnun raivatun, kun en kulje köyryseljin suutan' telji. Puute oli leipänäin raataissani hikipäin, ett' ois herkukkaita kemus, juhlaremus. Kenpä raatoi saroillas, perkaeli peltojas, kylvi, kynti, helteen koki? — Mieti toki. Heilui vinhaan viikate, haasiolle heinät ne ajoin. — Puinpa viljasatoa. — Täyttyi latos. Rukiis myllyhyn mä vein, jauhot toin mä yksin tein. Keuhkoni sun säkkeis alla nääntyi vallan. Uunihisi pilkoin puut. — Kaupastasi ostin muut tarpeet — nurkumatta maksoin, minkä jaksoin. Jauhot, luonnon antimet, leipä — työni tulokset kuuluis mulle. — Niistä tarkat kiskot markat. Häädätkö? — Oh, vuoksi sen että lausuin totuuden: missä vääryys elon ohja — hauras pohja! Hyvästi! — Jo riittää saa. Hakkaa metsä, hoida maa. Mökkiini voit ottaa orjan seljän norjan. ALFONS PETZOLD. Nuori konepajalainen Mun pakko hämyyn on kulkea ja tehtaan rämyyn vain vajota. Nuo harkkolevyt mua polttelee. Miel' nuori, kevyt pois pakenee. Niin kovaa rauta on sulattaa. Vain tuskan hauta mull' aukeaa. He nuorra saavat mun nääntymään. Tääll' avohaavat ne isketään. Raatajapojan tervehdys Konsa hämyn auer lymyy yli mustain kattojen, konsa aamusäteet hymyy yllä ihmismurheiden, konsa rahtusenkaan verran mulle toiveet heijastaa, silloin sielus tuhatkerran tervehdyksen multa saa. Konsa tehtaan kita inha aamusin mun nielasee, korvat täyttää jyske vinha, hihnat ilmaa viiltelee, silloin melun huumehesta saaos multa terveiset, impi, joka orjuudesta kanssani pois kaihoilet. Kadulla Yhä silmihini aukee lapsi kadulla mi puurtaa: vanhan katse, raskas, raukee, syvät rypyt otsaa uurtaa. Laihat kätöset ja jalat, väritön ja harmaa poski. Niukat elon antipalat, sopen ilma pienoon koski. Siinä katuliikenteessä ajelehtaa pienokainen hevosten ja vaunuin eessä sysittynä — säilyy vainen. "Missä isäsi on, pieno?" — "Isä — työssä raatamassa." — "Missä äityesi vieno?" — "Äiti — hän on tehtahassa." Aurinkoiset säteet täyttää kadun. — Minä itken hiljaa. Yötä elämä tää näyttää, tuho täällä kylvää viljaa. Vapautettu Pitojuhlista elämän tulit, mut niiss' olit kuokkamies. Nyt vihdoin kotihin kulit, sä onneton matkamies. Olit raihnas, ja kuolon kalpa elos langan katkaisi. Jo laukesi surujen salpa, ovi vankilas ponnahti. Lepopaikkasi ruumisvaja ja paarit synkeät ja sitten kalmiston maja, johon kohta sun heittävät. Ja siellä sä heimosi tapaat, nuo köyhät ja kärsineet. Nyt ootte te vihdoin vapaat — ei vuoda kyyneleet. OTTO GIBALE. Talviyönä Kattoa vailla olevan puhelu Ovet suljettiin. Mun vielä minne saakka täytyy? — Painava on uupumuksen taakka. Vilun puistutus jo poven pohjaan viiltää. Jäätyy jäseneni. Ilkkutähdet kiiltää. Ilkkutähdet, sydämettömät kuin ikään ihmispedot, joihin kosketa ei mikään. Hornankaan ei kaameampi liene latu kuin tää talviöinen, loppumaton katu. Horjun katuviertä elottomin povin. — Kuolla taisin jo. Yö kamala on kovin. — Ovet suljettiin. Myös elämähän uksi mulle ainiaaks' lie tullut suljetuksi.

3239.txt

Hilja Pärssisen 'Musta virta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3239. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

JÄÄKÄRIT JA AKTIVISTIT Sotavuosien muistelmia Tukholmasta ja Berliinistä Kirj. HERMAN GUMMERUS Eino Voionmaan suomennos, tekijän tarkastama Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928. SISÄLLYSLUETTELO: I. Maailmansodan syttyminen. Eräs tiedusteluretki Suomeen syksyllä 1914. II. Lockstedtin kursseja valmistellaan. III. Tukholma — Berliini — Lockstedt. IV. Odotuksen aikoja 1915. V. Tapausrikas syyskuu. VI. Toiveita ja pettymyksiä syksyllä 1915. VII. Vuodenvaihteessa 1915—1916. VIII. Jääkäripataljoona komennetaan rintamalle. Tukholmanpolitiikkaa keväällä 1916. IX. Työteliäitä kesäkuukausia. X. Myrskyinen syksy 1916. XI. Synkimmät kuukaudet. XII. Vallankumouskevät 1917. XIII. Itsenäisyyssuunnitelmat kypsyvät. Propagandamatkoja Berliiniin. XIV. Itsenäisyys. I. MAAILMANSODAN SYTTYMINEN. ERÄS TIEDUSTELURETKI SUOMEEN SYKSYLLÄ 1914. Ennen maailmansodan alkua oleskelin muutamia vuosia Italiassa tehden tieteellistä työtä. Olin vetäytynyt kokonaan syrjään politiikasta. Olot Suomessa olivatkin sellaiset, ettei vanhalla aktivistilla tuntunut olevan täällä mitään tekemistä. Aikakauskirja Framtid oli lopetettu vuoden 1910 päättyessä ja ainoana näkyvänä tuloksena sen viisivuotisesta kamppailusta aktivismin aatteiden puolesta olivat ne syytteet majesteettirikoksista tai »yllytyksestä rikokseen», jotka olivat kohdanneet sen toimittajia. Johannes Gummerus tuomittiin vuonna 1913 viidentoista kuukauden vankeuteen tämänlaatuisesta »jatkuvasta rikoksesta», ja vielä niin myöhään kuin heinäkuussa 1914 saapui minulle Roomaan tieto, että senaatti oli tuominnut minut kuuden kuukauden vankeuteen erään artikkelin vuoksi, joka oli julkaistu Framtidissa 11 p:nä tammikuuta 1907. Aktiivinen vastustuspuolue oli muodollista hajaantumispäätöstä tekemättä tykkänään lopettanut toimintansa. Sen ohjelmassa oli edelleen Suomen valtiollinen riippumattomuus, mutta kuka rohkeni nyttemmin edes ajatellakaan sen suuren päämäärän saavuttamisen mahdollisuutta? Passiivista vastarintaa venäläistyttämistä vastaan jatkettiin järkähtämättömän sitkeästi, mutta menestyksen saavuttaminen näytti yhä toivottomammalta. Alakuloisuus ja kohtaloon alistuminen sai valtaa niidenkin keskuudessa, jotka olivat innokkaimmin ajaneet vastarinnan asiaa, ja kansallinen demoralisatio levisi yhä laajemmalle. Halpa aineellisuus tuntui olevan astumassa »sortovuosien» ensi aikojen uhrautuvan isänmaallisen ihanteellisuuden tilalle. Joskaan emme voineet pelastaa valtiomme itsehallintoa, niin voimmehan ainakin hankkia aineellista hyötyä yhteydestämme Venäjän kanssa — se ajatus oli hyvinkin lähellä. On oleva historiantutkimukselle mielenkiintoinen tehtävä osoittaa, missä määrin Suomen taloudellinen nousu yhdeksännentoista vuosisadan lopussa ja kahdennenkymmenennen alussa aiheutui läheisestä yhteydestä Venäjän kanssa. Tosiasia on, että vuonna 1913 lähes 3/10 viennistämme suuntautui Venäjälle ja että Venäjän markkinat olivat ehdottomasti tärkeimmät suurelle osalle teollisuuttamme. Tullirajan poistaminen Suomen ja Venäjän väliltä olisi yhäkin parantanut tuotteittemme jo nyt erinomaisia myyntimahdollisuuksia. Lisäksi tuli Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpidosta johtuva hyvien Venäjän ruplien jatkuva virtaaminen tänne ja se suuri työvoiman ja suoranaisten kustannusten säästö, mikä ainakin toistaiseksi tuli hyväksemme siitä,-että kansamme oli vapautettu sotapalveluksesta. Sen korvaukseksi meiltä otettu kahdenkymmenen miljoonan markan vuotuinen vero ei taloudellisesti merkinnyt paljoa tähän säästöön verrattuna. Ja mitä rajattomia mahdollisuuksia tarjosikaan valtava Venäjän valtakunta älykkäille ja yritteliäille suomalaisille! Kaikissa näissä houkuttelevissa aineellisissa eduissa piili epäilemättä suuri vaara. Tietenkin puhuttiin niistä mahdollisimman vähän, mutta luulen kuitenkin, että ne askarruttivat ajatusta yleisemmin kuin tahdoimme tunnustaa ja että tämä heikensi tuntuvasti poliittista ja kansallista vastustusvoimaamme. Varmaksi voi katsoa, että nämä näkökohdat olivat yhtenä pääsyynä siihen, että osa liikemiesluokkaamme sittemmin asettui Suomen irroittamista keisarikunnasta tarkoittavan suunnitelman suhteen kylmäkiskoiselle, jopa vastustavalle kannalle. Sanalla sanoen, Suomen sisäiset olot ja venäläistyttämisen nopea menestys antoivat aihetta mitä lohduttomimpiin mietelmiin. Tuntui siltä, että ei saattanut kestää enää montakaan vuotta ennenkuin vastustusvoimamme on murrettu. Ja jos loimme katseen ulospäin, oli näköpiiri yhtä synkkä. Olihan meillä tosin lukuisia ystäviä maailman kaikkien kansojen keskuudessa ja ulkomainen propagandamme oli tehokkaasti edistänyt kansainvälisen, Suomea puoltavan käsityskannan syntymistä. Mutta siitä huolimatta emme voineet olla näkemättä sitä katkeraa totuutta, että ei yksikään ainoa ulkomainen valta liikauttaisi sormeaankaan avuksemme, jos Suomen autonomia lopullisesti tuhottaisiin. Asiaa pidettiin ja tultaisiin auttamattomasti vastedeskin pitämään Venäjän sisäisenä asiana, johon mikään ulkopuolinen valtio ei voinut sekaantua. * * * * * Eräänä lämpimänä ja kauniina päivänä kesäkuussa 1914 istuin hotellihuoneessa pienessä Spalaton kaupungissa Dalmatiassa kirjoittamassa tutkielmaa keisari Diocletianuksen palatsin merkillisistä raunioista. Äkkiä syöksyi sisään muuan hotellin saksalaisia palvelijoita kädessään Itävallan lippu. Hän oli kalpea ja kiihtynyt ja vastasi kysymykseeni, mikä nyt oli hätänä: »Perintöruhtinas on murhattu!» Se oli tapahtunut pari tuntia sitten Sarajevossa, joka on aivan lähellä Spalatoa. Lippu asetettiin puolitankoon huoneeni ikkunan ulkopuolelle. Spalatossa vallitsi tietenkin yleinen mieltenkuohu, mutta minuun ei tapaus tehnyt sanottavan syvää vaikutusta. Olihan ruhtinaiden murhia ennenkin tapahtunut. Eikä kukaan kuolevainen saattanut silloin aavistaa _tämän_ murhan kohtalokkaita seurauksia. Olin sitäpaitsi syventynyt tieteelliseen työhöni enkä silloin paljoa ajatellut politiikkaa. Spalatossa olin tullut Adrianmeren ympäri tekemäni tutkimusmatkan päätekohtaan ja nousin seuraavana päivänä italialaiseen höyrylaivaan matkustaakseni Cattaron ja Durazzon kautta takaisin Italiaan. Durazzon avoimessa ulkosatamassa oli ankkurissa parikymmentä sotalaivaa, mikä mitäkin kansallisuudeltaan. Veljessovussa ne olivat laskeneet maihin sotaväenosastoja avustamaan Albanian vastavalittua »kuningasta», Wiedin prinssiä, tämän taistelussa kapinallisia alamaisiaan vastaan. Astuin maihin ja kävelin kenenkään, estämättä läpi pienen kaupungin aina sen ulkopuolella oleville mirdiittien juoksuhaudoille saakka. Edellisenä päivänä oli ollut hiukan laukaustenvaihtoa, mutta nyt oli kaikki rauhallista. Palattuani satamaan ja astuttuani veneeseen, jonka tuli saattaa minut takaisin höyrylaivaan, näin omituisen näyn. Rannalle saapui loistava kulkue. Sen etunenässä astui kuningas itse albanialaisessa kansallispuvussa ja henkivartionsa ympäröimänä. Hänen perässään kannettiin paareilla kukitettua ruumisarkkua, ja sitten seurasi joukko ulkomaisia upseereita koreissa paraatipuvuissa. Sain tietää, että vainaja oli hollantilainen kenraali Thompson, joka oli kaatunut eräässä kahakassa muutamia päiviä sitten ja jonka ruumis nyt juhlallisesti saatettiin odottavaan hollantilaiseen risteilijään. Eikö tämä ollut Euroopan valtain välisen erinomaisen sovun tunnuskuva? Siltä tuntui, sillä ulkosatamassa olevien sotalaivojen sarjassa ja kaupungin kirjavassa sotilasvilinässä olivat maanosamme kaikki suurvallat edustettuina. Ei kestänyt monta viikkoa Roomaan palaamiseni jälkeen, kun kävi ilmi, että tämä sopu oli vain pettävää harhaa. Tarvinneeko minun kuvatakaan, miten levottoman jännittyneenä pieni suomalainen piiri Roomassa seurasi maailmanhistoriallisia tapahtumia heinäkuun kohtalokkaina loppuviikkoina? Lyhyesti, uskomatonta, mutta totta: viisi Euroopan kuudesta suurvallasta kävi keskenään olemassaolon kamppailua, ja niiden joukossa oli _Venäjä_. Se seikka oli yhdellä iskulla kerrassaan muuttanut aseman mitä meidänkin syrjäiseen maahamme tulee. Mitä saatoimme, mitä tuli meidän tehdä tässä uudessa asemassa? Kirjassani Aktiva Kämpar (siv. 226) olen kuvannut aktiivisen vastustuspuolueen pyrintöjen käytännöllispoliittisia suuntaviivoja seuraavalla tavalla: »jokaisen suotuisan vaiheen ripeä hyväksikäyttö, yhtyminen niihin liittolaisiin, joita uudet kumousliikkeet Venäjällä ja uudet maailmanpoliittiset selkkaukset saattavat meille tuottaa, valmistautuminen aseelliseen kapinaan ja kaikkien niiden puolueiden yhteistoiminta, jotka vain tahtovat siinä olla osallisina, riippumatta kieli- tai sisäpoliittisista vastakohdista». Olihan tämä kaikki kylläkin selvää — periaatteessa, mutta _mikä_ oli Suomelle suotuisa vaihe tällä hetkellä ja _ketkä_ olivat meidän liittolaisiamme siinä maailmanpoliittisessa selkkauksessa, joka nyt oli syntynyt? On tunnettua ja monta kertaa jo kuvattu, kuinka yleinen mielipide Suomessa sodan sytyttyä jakautui kahteen jyrkästi vastakkaiseen leiriin, ympärysvaltain ja saksalaisten ystäviin. Tämä hajaannus ilmeni myöskin suomalaisten aktivistien pienessä piirissä Roomassa. On turhaa tässä luetella, mihin perusteluihin kummassakin leirissä nojauduttiin. Omasta puolestani ei minun ollut ensi alussa aivan helppoa määrätä kantaani. Lapsuudesta saakka oli minut kasvatettu ihailemaan Ranskan kansaa ja sen vanhaa, jaloa kulttuuria. Saksan kansaa ja sen suuria luonteenominaisuuksia kohtaan tunsin syvää kunnioitusta, puhumattakaan Saksan tieteestä, jonka kiitollinen oppilas olin ollut monta vuotta. Mutta saksalainen hallitusjärjestelmä ei useassakaan suhteessa minua miellyttänyt. Väkivalta Belgiaa vastaan ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan mieltäni Saksan puolelle. Mutta nämähän olivat vain tunnesyitä, joiden ehdottomasti täytyi väistyä syrjään oman suuren reaalipoliittisen kysymyksemme tieltä: kumpiko tapaus on edullisempi Suomelle, ympärys- vaiko keskusvaltain voitto? Siihen kysymykseen näytti olevan olemassa vain yksi vastaus. Kun ympärysvaltain ystävät sanoivat toivovansa ympärysliiton voittoa, mutta samalla Venäjän tappiota, tuntui se minusta olevan peräti naiivia ja epäloogillista. Että tämä toivomus sittemmin ihmeellisellä tavalla oli toteutuva, oli mahdollisuus, jota nyt sodan alussa ei lainkaan voinut ottaa huomioon. Jos Venäjä suoriutuisi sodasta voitokkaana, oli sangen vähän toiveita siitä, että sen liittolaiset Ranska ja Englanti rauhanteon jälkeen voisivat tai edes tahtoisivat vaikuttaa Venäjän hallitukseen Suomen hyväksi. Sitävastoin tuntui Saksan etu vaativan Venäjän sortamien kansojen vapauspyrintöjen kannattamista, varsinkin jos sotatapahtumat johtaisivat laajoihin, sotatoimiin saksalaisten puolelta itärintamalla. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että me suomalaisina asetuimme Saksan puolelle ja aktivisteina tähysimme mahdollisuuksia päästä kosketuksiin sen hallituksen ja ylimmän sotapäällystön kanssa? Nämä syyt olivat niin painavia, että ne sodan alkupäivinä vaikuttivat jopa ystävääni Henri Biaudet'henkin, jonka syntyperänsä vuoksi enemmän kuin muiden suomalaisten olisi luullut koko sydämestään olevan Ranskan puolella. Tämä tavattoman lahjakas ja moniyritteliäs mies oli aloittanut uransa upseerina ensin Venäjän palveluksessa, sitten kotimaisessa sotaväessämme. Sortovuosina hän oli jättänyt sotilasuran ja antautunut sanomalehtimiesalalle. Pian hän luopui siltäkin uralta ryhtyen tiedemieheksi. Uskomattoman lyhyessä ajassa hän oli suorittanut sekä filosofiankandidaatti- että -lisensiaattitutkinnon ja oli nyt jo vuosikausia oleskellut, Roomassa suorittaen suurella menestyksellä arkistotutkimuksia historian alalla. Helsingissä hän oli intomielisesi liittynyt aktiiviseen vastustuspuolueeseen ja ollut sen uuraimpia työvoimia. No niin, kun heti sodan syttymisen jälkeen arveltiin Saksan lähettävän Itämerenlaivastonsa retkelle Suomen rannikolle, aikoi Biaudet ottaa osaa retkeen vapaaehtoisena. Olipa hän sitä varten jo asettunut yhteyteen Saksan Roomassa olevan sotilasasiamiehenkin kanssa. Muistan kuinka hän kerran repäisevällä tavallaan laski leikkiä äkillisestä saksaIaisinnostaan sanoen, että meidän on toki muistettava, että hän oli syntynyt Heidelbergissä! Saksan laivaston retkestä Suomeen ei kuitenkaan tullut mitään. Biaudet'n saksalaisinto laimeni hyvin pian, mitä selvemmäksi kävi, että saksalaiset kohdistivat pääponnistuksensa Ranskaa vastaan ja pysyttelivät itärintamalla vain puolustuskannalla. Samalla elimme kiusallisessa tietämättömyydessä Suomen oloista. Postinkulku oli peräti hidasta ja epäsäännöllistä, jopa ajoittain kokonaan katkennut. Mitä kotimaassa ajateltiin, mitä toivottiin, mitä tehtiin? Siihen ei kukaan voinut vastata. Italian sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joitakin lyhyitä uutisia Suomesta, mutta ilmeisen häikäilemättömästi venäläiseen henkeen väritettyjä. Niinpä esim. Messaggero sisälsi elokuun 26 pnä seuraavan ällistyttävän sähkösanoman Pariisista: »Huolimatta viime vuosien vaikeuksista (!) ottaa Venäjän suomalainen väestö yksimielisen innokkaasti osaa sotaan. Kaikki hankinta- ja mobilisointitoimet on suoritettu erinomaisen nopeasti, mistä on kiittäminen kaikkien avustusta. Kaikki voimakkaat miehet pyytävät saada palvella Venäjän armeijassa, ja siihen onkin suostuttu.» Näin kului viikko toisensa jälkeen tässä eristystilassa. Vihdoin puolivälissä syyskuuta sain kirjeen Wienistä vanhalta ystävältäni, yliopistonlehtorilta, kirjailijalta ja lämpimältä isänmaanystävältä Johannes Öhquistiltä. Hän oli asettunut yhteyteen erään Saksan ulkoasiainministeriössä palvelevan tuttavansa kanssa, ja tämä oli kehoittanut häntä matkustamaan Berliiniin. Ministeriössä näet haluttiin neuvotella jonkun Suomen olojen tuntijan kanssa. Hänen terveytensä ei kuitenkaan sallinut hänen lähteä matkalle. Tahtoisinko minä tehdä sen hänen sijastaan? Tahdoinpa tietenkin! Viikkomääriä oli minua kiusannut tämä melkein täydellinen eristys kotimaasta. Työnteko ei sujunut, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Tuntui mielettömältä istua askartelemassa vanhojen roomalaisten piirtokirjoitusten ja korkokuvien ääressä, kun kukaties oli tekeillä semmoista, mikä tulisi ratkaisemaan isänmaan kohtalon. Nyt minulle tarjoutui tilaisuus päästä epätietoisuudesta ja ehkä tehdäkin jotakin suuren asian hyväksi. Berliinissä saisin kukaties tietoja saksalaisten aikomuksista Suomen suhteen. Joka tapauksessa joutuisin varmaan kosketuksiin maanmiesteni kanssa, jotka samoin kuin minäkin katsoivat, ettei nyt käy istuminen kädet ristissä. Vaimoni, joka vahvasta ranskalaisystävyydestään huolimatta oli heti selvillä siitä, että Saksa tällä hetkellä oli meidän luonnollinen liittolaisemme, kehoitti minua innokkaasti suostumaan esitykseen. Päätökseni olikin pian tehty. Öhquistin kirje taskussani menin Saksan lähetystöön anomaan passia. Minut tunnettiin jokseenkin hyvin Rooman saksalaisissa piireissä, kun olin monta vuotta työskennellyt saksalaisessa arkeologisessa laitoksessa ja olin sen johtajan, professori Delbrückin hyvä ystävä. Passin sain, vieläpä komean »Kaiserpassin», joka antoi minulle kaikki diplomaattikuriirin oikeudet. Minusta tuntui hyvältä enteeltä, että passin allekirjoittanut lähetystöneuvos oli nimeltään Hindenburg. Syyskuun 19 p:nä matkustin Roomasta. Keisaripassini raivasi tieltä kaikki vaikeudet rajojen yli mentäessä. Berliiniin saavuttuani asetuin heti yhteyteen Johannes Öhquistin saksalaisten ystävien kanssa. Heidän keskuudessaan tapasin mitä vilkkainta harrastusta Suomen saksalaisystävälliseen asenteeseen. Muutamat tapaamistani henkilöistä edustivat kuitenkin sitä sodan vastustusta, joka oli vallalla muutamissa piireissä, vaikka ei päässyt julkisuudessa näkyviin yleisen innostuksen aikana. Saattoipa kuulla lauseita, jotka arveluttavasti muistuttivat maankavalluksen kantaa. Niinpä esim. toht. Rudolf Breitscheid — radikaali poliitikko, joka sittemmin vuoden 1918 jälkeen näytteli huomattavaa osaa uudessa Saksassa — sanoi minulle suorastaan toivovansa, että Saksan aseet eivät pääsisi voitolle, koska se suuressa määrässä vahvistaisi taantumuspuolueita ja heikentäisi demokratiaa. Toinen tyytymätön oli Preussin maapäivien puolalainen edustaja Korfanty, hänkin etualan miehiä sodan lopulla. Odottaen kansallisia myönnytyksiä itämaakuntien puolalaisille hän pysyi vielä tarkkaavalla kannalla, mutta ellei näitä myönnytyksiä tehtäisi, katsoi hän olevansa vapaa uskollisuusvelvollisuudesta valtakuntaa kohtaan. Ilmeisesti tuntui tässä vaikutusta Nikolai Nikolajevitsin kuuluisasta julistuksesta Puolan kansalle. Ja muuten, miksikä eivät puolalaiset samoin kuin mekin olisi toivoneet kansallisen itsenäisyytensä unelmien toteutumista sodan avulla? Mutta Saksan kansan valtavassa enemmistössä vallitsi tähän aikaan mitä hehkuvin innostus ja järkähtämätön voitonvarmuus. Suuri rynnistys Pariisiin oli tosin juuri silloin epäonnistunut, mutta peräytyvät saksalaiset armeijat olivat muodostaneet uuden rintaman ja Aisne-joella voitokkaasti torjuneet ranskalaisten ja englantilaisten vastarynnistyksen. Pohjois-Ranskassa ja Belgiassa jatkui vielä n.s. vapaan liikunnan sota. Sotivien kuuluisa »kilpajuoksu merta kohti» oli täydessä käynnissä ja sen tuloksesta riippui, kummanko vastustajan onnistuisi saartaa toisen sotajoukot. Joka päivä odotettiin Antwerpenin kukistumista. Jos saksalaisten onnistuisi tunkeutua edelleen pitkin Pohjanmeren rannikkoa lounaaseen ja siten katkaista Ranskan ja Englannin välitön yhteys, saattoivat he vielä toivoa täydellistä voittoa. Idässä oli Hindenburg pelastanut Itä-Preussin loistavilla voitoillaan Tannenbergin ja Masurijärvien luona. Sen jälkeen olivat hänen joukkonsa rientäneet etelään ankarasti ahdistettujen itävaltalaistenavuksi. Jos täällä käynnissä olevat sotatoimet päättyisivät venäläisten täydelliseen tappioon, jatkaisivat saksalaiset voittokulkuansa kukaties Pietariin saakka, ja silloin olisi Suomen vapauttamisen hetki lyönyt. Sitä tärkeämpää oli nyt saada selkoa Saksan aikomuksista meidän suhteemme. Minun on kuitenkin myöntäminen, etteivät kokemukseni siinä suhteessa olleet rohkaisevia. Kävin useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden, m.m. keskustan mahtavan johtajan Erzbergerin luona, ja lopulta ulkoministeriössäkin, missä tulin tekemisiin lähinnä lähetystösihteeri Weberin kanssa, jonka alaan kuului Venäjän ja pohjoismaita koskevien kysymysten käsittely. Kaikkialla virallisissa piireissä kohtasi minua hämmästyttävä tietämättömyys mitä Suomeen tulee. Weberin ensimmäisestä kysymyksestä hänen vastaanottaessaan minut: »Puuhataanko Suomessa kapinaa?» selvisi minulle, millä kannalla asiat olivat. Kysymykseen saatoin vastata ainoastaan, että Suomi on aivan aseettomana, että kapinan nostaminen niin ollen ei toistaiseksi voi tulla kysymykseen, että maa nurkuu ankaran sorron alaisena, että kansa kaipaa vapautumista Venäjän ikeen alta, mutta että en tiedä, mitä Suomessa ajatellaan mahdollisesta yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Sehän riippui myöskin siitä, mitä Saksa saattoi luvata meille. Keskustelun tuloksena oli, että minä tarjouduin matkustamaan Suomeen ottamaan selkoa mielialasta, mihin tarjoukseen Weber mielihyvällä suostui. Minun oli siis matkustettava Suomeen, mutta mitenkä? Tukholmaan saakka kävisi kaikki hyvin, mutta jatko oli sitä arveluttavampi. Saksalainen passini täytyi minun pitää niin salassa kuin mahdollista, ja suomalainen passini — niin, se oli kyllä kunnossa, mutta jos astuisin isänmaan kamaralle se kourassa, minut varmaankin vangittaisiin ja teljettäisiin istumaan kuusi kuukauttani keisarillisen majesteetin ja Romanovin hallitsijahuoneen loukkaamisesta. Silloin saisin luopua kaikista toiveistani saada mitään aikaan salahankkeillani! Jos korkeat viranomaiset sitten jollakin tavoin saisivat aavistustakaan siitä, että olin matkustanut Saksan läpi keisaripassilla ja Berliinissä neuvotellut Venäjän valtakunnan vihollisten kanssa, saattaisi minun käydä varsin huonosti. Ei, tämä hetki oli peräti soveltumaton rikokseni sovittamiseen lukkojen takana. Minun oli niin ollen pakko matkustaa »incognito», sillä Suomeen oli minun joka tapauksessa päästävä. Kaikkea tätä mietiskelin matkallani pohjoista kohti ja tulin siihen tulokseen, että oli olemassa vain kaksi mahdollisuutta. Joko minun oli tehtävä kaikkea muuta kuin vaaraton yritys päästä maahan ja sieltä taas pois ilman passia — esim. Tornion kautta — taikka käytettävä... jonkun toisen passia. Tämäkään keino ei ollut vaaraton, mutta sentään verrattoman paljon parempi, joskaan ei moraaliselta, niin ainakin käytännölliseltä kannalta. Mutta kukapa näinä aikoina halusi lainata passiansa salavehkeilijäparalle? Muistuttelin mieleeni kaikki Tukholmassa olevat tuttavani — sillä ruotsalainen passi oli epäilemättä varmin — mutta en keksinyt ketään, jonka puoleen kääntymistä olisin pitänyt mahdollisena näin arkaluontoisessa asiassa. Tukholmaan saapuessani oli tämä pulma vielä ratkaisematta. Epätoivoissani päätin silloin kääntyä miehen puoleen, jota tosin en henkilökohtaisesti tuntenut, mutta jolla oli lämpimän Suomen-ystävän maine: Hjalmar Brantingin. Hän oli aikaisemmin, sen tiesin, avustanut monta vainottua venäläistä kumousmiestä. Miksei hän suostuisi antamaan apuansa rehelliselle suomalaiselle aktivistille? Ei kai hän toki suuttuisi kuullessaan, että minä pahaksi onnekseni olin tullut loukanneeksi kruunattua majesteettia? Tuskinpa hän vain huvikseen oli sosialisti ja tasavaltalainen. Enkä erehtynytkään. Tuo suuri mies oli täynnään ystävyyttä ja ymmärtämystä, kun esitin hänelle kiperän asiani. Mitä hänelle sanoin aikovani Suomessa toimittaa, en enää muista, mutta tulos oli, että hän lupasi hankkia minulle tarvittavan paperin. Ja todellakin, seuraavana päivänä oli hallussani erään herra Åbergin nimelle kirjoitettu Ruotsin kuninkaallinen ulkomaanpassi. Ikä-ilmoitus osui suunnilleen oikeaan, tunnusmerkit sopivat yllättävän hyvin minun ulkomuotooni, eikä näinä uuden passipakon viattomina alkuaikoina onneksi vielä vaadittu valokuvaa. Varmuuden vuoksi ajoin viikseni, kun tuntematon hyväntekijäni tuntomerkeistä päättäen ei tuntunut olevan viiksiniekka, ja sitten katsoin saattavani uskaltaa ostaa piletin yhteen niitä pieniä laivoja, jotka vielä kulkivat linjaa Tukholma—Rauma, sen jälkeen kun Turun väylä oli käynyt liian vaaralliseksi reitiksi. On selvää, että merimatkalla enimmäkseen pysyttelin hytissäni. Kerran ajoi nälkä minut kuitenkin ruokasaliin, ja silloin tapahtui, mitä minun olisi pitänyt osata odottaakin: »incognitoni» paljastui surkeasti. Istuin keskustellen erään ruotsalaisen ja norjalaisen kanssa koettaen varmaan hyvinkin epäonnistuneesti vaikuttaa aito tukholmalaiselta, kun kuulin hilpeän äänen lähelläni huutavan niin kovaa, että se kuului yli koko salin: »Eikös se ole tohtori Gummerus?» Minä katsahdin kysyjään. Aivan oikein, viereisessä pöydässä istui vanha tuttavani, varatuomari B. ja kohotti lasiansa minua kohti kaikin sydämellisen tapaamisen elein. Ikäväkseni minun täytyy sanoa, ettei tämä minulle tuottanut sanottavaa iloa ja että huonosti palkitsin ystävyyden vastaamalla matalalla äänellä ja kaksimieliseen sävyyn: »Tämä mahtaa olla erehdys.» Lempeän moittiva katse, jonka samalla loin maanmieheeni, ilmaisi hänelle loput. Tunteva hymy hälveni hänen huuliltaan, hän kumarsi anteeksipyytävästi, ja me olimme jälleen tuntemattomia toisillemme. Mutta arveluttava nimi oli kuitenkin tullut lausutuksi. Oliko se venäläinen vakooja, joka arvattavasti oli laivassa mukana, tietoinen sen merkityksestä? Se selviäisi, kun nousen maihin Raumalla. Sinä yönä en nukkunut kovinkaan rauhallisesti. Mutta seuraavana päivänä passintarkastuksessa Raumalla passini leimattiin kenenkään kysymättä, oliko herra Åberg todella herra Åberg. Tullipaviljongissa sain tilaisuuden ohimennen pyytää anteeksi käytöstäni B:ltä. Hän oli nyt täydellisesti käsittänyt tilanteen ja puristi salassa kättäni. Rautatiematka kului sitten ilman välikohtauksia, kunnes tultiin Riihimäelle. Siellä sain jälleen kokea kuinka lapsellinen olin ollut uskoessani voivani kulkea tuntemattomana. Olin käynyt juomassa teetä asemaravintolassa ja palannut asemasillalle, kun nuori ystäväni Teddy Biaudet — Henrin nuorin veli — tulee vastaani kädet ojona ja kasvot ilosta loistaen. »Päivää, Herman Gummerus, mikä sinut on tänne tuonut?» huusi hän niin, että se kuului ainakin kymmenen metrin päähän. Ja juuri minun vieressäni seisoi kaksi santarmia. He seisoivat onneksi selin minuun Minä panin sormen suulleni, käännyin poispäin ja menin vaunuun, kun taas nuori Teddy, joka silmänräpäyksessä käsitti, mitä pahaa hän oli minulle tehnyt, nopeaan katosi väenvilinään. Juna lähti, ja minä totesin helpotuksesta huoaten, että santarmit jäivät asemasillalle. Mutta nyt olin saanut kyllikseni ystävällisistä avoimista tervehdyksistä. Hyvinkäällä poistuin junasta ja päätin olla yötä siellä. Alutta niistä saisin katon pääni päälle myöhäisenä syys-iltana? Motelliin ei ollut turvallista mennä. Muistin silloin, että entinen ylioppilastoverini tohtori J.W. Sandelin oli täällä lääkärinä, otin selvää hänen asunnostaan ja kompuroin pimeässä taloon, johon minut neuvottiin. Eräästä ikkunasta loisti valoa. Koputin hiljaa ruudulle. Ikkuna avattiin raolleen ja eräs naishenkilö kumartui katsomaan ulos. »Kuka siellä?» kysyi hiukan levoton, hillitty ääni jumalan kiitos, olin oikealla tolalla, sillä ikkunassa oleva nainen oli rouva Anna Sandelin, eräs lapsuudentuttaviani. Pari sanaa riitti selittämään, kuka olen. Sain tulla sisään — en sentään ikkunasta — ja viettää yöni vierasvaraisessa kodissa. Anna-rouva soi minulle mielellään anteeksi hänelle aiheuttamani pelästyksen. Hänen miehensä oli matkoilla ja rouva yksin kotona. Kummako sitten, että hän ensi hetkessä oli hiukan hätkähtänyt salaperäistä koputusta ikkunaan? Ajat olivat levottomat eikä kukaan tietänyt, mitä saattoi tapahtua.... Seuraavana aamuna matkustin Helsinkiin aikaisella paikallisjunalla. Poistuin junasta Pasilassa ja kävelin sieltä veljeni Johanin kotiin Töölöön. Hän ja kälyni saattoivat tuskin uskoa silmiään nähdessään minun astuvan kynnyksen yli. Sain kaikessa ystävyydessä kuulla nuhteita uhkarohkeudestani, että olin ehdoin tahdoin syöksynyt suoraan suden suuhun. He ymmärsivät kuitenkin asian, kun olin antanut selityksen. Sain asua heidän luonaan niin kauan kuin oleskelin kaupungissa. Mutta se minun piti luvata, etten liikkuisi ulkona muulloin kuin iltaisin, jolloin kadut sota-ajan vuoksi olivat pilkkopimeät. Nyt oli minun siis ryhdyttävä tiedusteluihini, mutta se ei ollut ihan helppoa, jos mieli edes jotakuinkin säilyttää »incognitoni». Tunnustellakseni maaperää käännyin ensin parin »kagaalin» jäsenen puoleen. Vapaaherra Adolf von Bonsdorffin kotona pidettiin kokous, jossa sain tehdä selkoa Berliinin kokemuksistani. Sitä seurasi vilkas keskustelu. Se, mitä tällöin kuulin maamme tilasta ja mielialasta, ei ollut rohkaisevaa. Koko yhteiskuntamme tuntui olevan sotatilan paineen lamauttamana. Liikemiehet toivoivat voivansa ansaita miljoonia Venäjän armeijan hankinnoilla ja olivat siitä erittäin hyvillään. Ympärysvaltaan ja Saksan ystävät riitelivät keskenään pääsemättä sovintoon. Kagaalin jäsenet olivat jotakuinkin kaikki saksalaisystäviä ja pitivät erittäin tärkeänä yhteyden ylläpitämistä Saksan kanssa, mutta mitään toimintapäätöstä ei voitu tehdä. Kukaties oli siinä suhteessa olemassa joitakin suunnitelmia, mutta niistä en ainakaan minä saanut mitään tietoa. Saatoin kuitenkin päätellä erinäisistä kokouksessa kuulemistani lausunnoista, että kagaalin keskuudessa oli vähemmistö, joka oli päättäväisemmällä kannalla. Pari puhujaa luuli voivansa vakuuttaa, että maaseudulla, nimenomaankin Karjalassa, vallitsi voimakas isänmaallinen mieliala ja ilmeinen halu toimintaan Saksaan liittymällä. Kokouksen yleinen mielipide oli kuitenkin, että piti pysyä »odottavalla kannalla». Minulta kysyttiin, tahtoisinko asettua Tukholmaan kagaalin asiamieheksi ylläpitämään yhteyttä Saksan kanssa. Paljoakaan empimättä otin toimen vastaan. Minun tuli mielestäni niin menetellä, kun kagaali tietääkseni oli ainoa olemassaoleva poliittinen järjestö, joka joltisellakin arvovallalla saattoi edustaa maata ulospäin, ja kun kokouksessa esitetyt lausunnot olivat osoittaneet, että sen jäsenet periaatteessa olivat kanssani samaa mieltä suhtautumisestamme Saksaan. Ja kuitenkin oli taktillinen virhe minun puoleltani, että näin sidoin käteni. Luonnollisintahan olisi ollut, että olisin kääntynyt vanhojen aktivistiystävieni puoleen ja sopinut heidän kanssaan toimintatavasta. Jos niin olisin tehnyt, olisin varmaan joutunut kosketuksiin niidenkin ylioppilaspiirien kanssa, jotka sittemmin panivat alulle jääkäriliikkeen. Moni seikka olisi silloin voinut käydä toisin. Nyt katsoin olevani kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen sitoma enkä pitänyt itseäni oikeutettuna kertomaan sitä kellekään ulkopuoliselle. Tätä sain sittemmin katua. Yhden vanhan ystäväni ja kamppailutoverini kanssa jouduin kuitenkin vaihtamaan ajatuksia — Arvid Mörnen. Tapasimme toisemme eräänä iltana sattumalta ja istuimme sitten hänen kaupunkiasunnossaan Merikadun varrella puoliyöhön saakka juttelemassa. Häneltä sain kuulla ylioppilaiden keskuudessa vallitsevasta sotaisesta mielialasta. Jos muistan oikein, mainitsi Mörne senkin, että oli ajateltu lähettää pari sataa ylioppilasta Ruotsiin tai Saksaan sotilaskouluutusta saamaan. Miksikä en tarttunut kiinni siihen? Niin, miksi? Osaksi oli syynä siihen väärä arkaluontoisuus kagaalia kohtaan. Mutta pääsyy oli sittenkin se, että yleinen mieliala maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton päättäväiseen toimintaan. Minulla oli se tuntu, että mielipiteiden täytyi saada aikaa kypsyä ja että toisaalta kukaties olisi viisasta lykätä toimintamme siksi, kunnes olisi olemassa edes jonkinlaisia takeita siitä, että Saksan sotatoimet Venäjää vastaan tulisivat koskemaan Suomea. Sitä, että arvostelin asemaa liian pessimistisesti, en saattanut tietää, kun alakuloisena vaeltelin Helsingin pilkkopimeitä katuja, joilla ihmiset kulkivat salaperäisten haamujen tavoin sähkötaskulamput oppainaan, tai kun kuulin varovaisuuden ja epäröinnin sanoja kokeneiden poliitikkojen ja lämpimäin isänmaanystävien huulilta. Ainakaan en katsonut voivani enää tehdä mitään Helsingissä. Sitäpaitsi oli minun jo aika poistua kaupungista, sillä oleskeluni täällä alkoi tulla tunnetuksi. Milloin tahansa oli vangitsemismääräys odotettavissa. Lokakuun puolivälissä lähdin pitkälle paluumatkalle, tällä kertaa Tornion kautta. Oulussa viivyin päivän tavatakseni Yrjö Mäkeliniä. Mielialan tunnusteluni Helsingissä oli ollut vaillinainen monessa suhteessa, mutta varsinkin siinä, että en ollut tullut kosketuksiin sosialidemokraattien kanssa. Mäkelin saattoi epäilemättä antaa minulle kaipaamiani tietoja. Sitäpaitsi tunsin kuuluisan sosialistijohtajan innokkaaksi aktivistiksi ja itsenäisyysaatteen kannattajaksi. Hän ottikin minut vastaan mitä sydämellisimmin, ja me istuimme iltamyöhään asti keskustellen. Hänen kuvauksensa sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevasta mielialasta oli rohkaiseva. Omasta puolestaan ei hänellä ollut pienintäkään epäilyä: Suomen oli hänen käsityksensä mukaan päättävästi käytettävä tilaisuutta aktivismin hengessä. Me sovimmekin siitä, että hän itse ja joku muu sosialistien luottamusmies matkustaisi Berliiniin neuvottelemaan saksalaisten puoluetoverien kanssa ja antamaan heille tietoja Suomen työväen kannasta, mitä tulee maan vapauttamiseen. Tämä aie meni kuitenkin myttyyn, kun sosialidemokraattinen puolueneuvosto, kuten sittemmin sain tietää, oli vastustanut edustajain lähettämistä Saksaan puolueen valtuuttamina, vaikka ei tahtonutkaan estää yksityisten jäsenten matkustamista sinne. Yrjö Mäkeliniltä ei ainakaan puuttunut hyvää tahtoa. Onhan tunnettua, että hänen poikansa liittyi jääkäripataljoonaan. Kuinka Yrjö Mäkelinistä kolmea vuotta myöhemmin saattoi tulla punakapinan hurjamielisimpiä johtajia, on minulle psykologinen arvoitus. Johtuiko hänen traagillinen itsemurhansa vankilassa kukaties hänen aikaisemman isänmaallisen toimintansa ja myöhemmän onnettoman hairahduksensa välisestä auttamattomasta ristiriidasta? »Herra Åberg» sai rajavartioston estämättä kulkea kuuluisan Handolinin sillan yli Torniosta Haaparantaan. Tukholmassa jätin passin monin kiitoksin sen oikealle omistajalle. Kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen mukaan kävin kreivi Carl Mannerheimin luona ilmoittamassa, minkä tehtävän olin saanut hänen ystäviltään kotimaassa. Hän puolestaan oli sitä mieltä, että Suomella olisi enemmän hyötyä yhteydestä ympärysvaltaa kanssa, mutta hän oli kyllin laajakatseinen käsittääkseen myöskin hyödyn työskentelystä Saksan taholla. Pari päivää oleskeltuani Tukholmassa matkustin etelään. Oli näet sovittu, että kävisin Roomassa järjestämässä sikäläiset asiani. Berliinissä annoin lähetystösihteeri Weberille selonteon Suomessa saamistani vaikutelmista. »Vihdoinkin joku, jolta voimme saada päteviä tietoja», huudahti hän minut nähdessään. Pelkään, että »pätevät tietoni» eivät tuottaneet hänelle suurtakaan mielihyvää. Mutta tosi oli totta. Ei auttanut, olisipa päinvastoin ollut vaarallistakin salata saksalaisilta, että Suomessa ei ollut odotettavissa sitä »kapinaa», jota he oloja tuntemattomina olivat toivoneet. Olisihan ollut tuntuva helpotus Saksan itäarmeijalle, jos kansannousu aivan Pietarin lähistöllä olisi sitonut pari kolme venäläistä armeijakuntaa. Kertomuksessani totesin, että laajoissa piireissä Suomessa odotettiin maan vapauttamista Saksan avulla, mutta että oli myöskin niitä, joiden myötätunto oli ympärysvaltain puolella ja jotka toivoivat näiden voiton tuottavan Suomelle helpotuksia. Kansa eli nykyjään niin ankaran paineen alla, että kaikki mielenilmaukset olivat miltei mahdottomia. Missään tapauksessa ei aktiivista yhteistyötä Saksan kanssa käynyt odottaminen ennenkuin oli saatu selko sen hallituksen aikeista mitä Suomeen tulee sekä varmuus siitä, että Saksa tulisi ulottamaan sotatoimensa meidän maahamme. Toistaiseksi eivät Suomen saksalaisystävätkään voineet muuta kuin pysyä odottavalla kannalla. Kuvaukseni asemasta oli kukaties liian synkkävärinen, mutta oli epäilemättä viisasta, asian ollessa vasta tässä vaiheessa, ettei saksalaisille uskoteltu meidän olevan valmiita kapinaan. Muuta positiivista en nyt saattanut ilmoittaa kuin että vaikutusvaltaisissa piireissä Helsingissä hartaasti haluttiin ylläpitää yhteyttä Saksan kanssa. Ilmoitin Weberille, että tulisin sitä varten asettumaan Tukholmaan. Hän lausui siitä mielihyvänsä. Minkä verran kertomukseni lienee vaikuttanut Saksan ulkoministeriön käsitykseen Suomessa vallitsevasta tilasta, en voi sanoa. Luultavasti oli saatu vieläkin pessimistisempiä tietoja toiselta taholta. Jos olisin voinut esiintyä ei vain raportin antajana, vaan määrätietoisen ja tarmokkaan suomalaisen yhtymän edustajana, ei tiedustelumatkani tulos varmaankaan olisi ollut näin laiha. Mutta sellaista yhtymää ei vielä siihen aikaan ollut olemassa enkä Helsingissä käydessäni ollut pyrkinyt lähempiin kosketuksiin niiden piirien kanssa, joilta olisin voinut odottaa suurinta ymmärtämystä; tarkoitan entisiä aktivisteja ja ylioppilasnuorisoa. Parin päivän kuluttua jatkoin matkaani Italiaan. Matkustin Wienin kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin, ja saavuin marraskuun alussa Roomaan. Oleskeluni siellä tuli otaksumaani hiukan pitemmäksi, kun matkan varrella olin loukannut vasemman käteni. Vasta kuun lopulla olin valmis palaamaan pohjoiseen. II. LOCKSTEDTIN KURSSEJA VALMISTELLAAN. Sinä aikana, jonka oleskelin Italiassa, oli asemassa tapahtunut tuntuvia muutoksia sekä Saksassa että meillä Suomessa. Saksan voitontoiveet länsirintamalla olivat rauenneet. Sveitsin rajalta aina Pohjanmereen saakka oli muodostunut yhtenäinen ampumahautajono, joka pääasiassa pysyi muuttumattomana sodan loppuun saakka kummankaan puolen kykenemättä sitä murtamaan. Sitä tärkeämmäksi tuli nyt itärintama, missä keskusvaltojen ratkaiseva voitto vielä näytti mahdolliselta. Oli selvää, että tämä seikka oli omiansa vaikuttamaan myöskin Saksan suhteeseen Suomeen. Kuta kauemmaksi koilliseen Saksan aseet tunkeutuivat, sitä tärkeämpää oli sekä sotilaalliselta että poliittiselta kannalta saada kokonainen kansa liittolaiseksi Venäjän armeijain selkään. Suomessa taas olivat kaikki toiveet Venäjän politiikan kääntymisestä meille edullisemmaksi osoittautuneet perusteettomiksi. Svinhufvudin Siperiaan-vienti oli jo selvä merkki siitä, mikä meitä odotti. Mutta ratkaisevan merkityksen sai marraskuussa julkaistu laaja venäläistyttämisohjelma, joka osoitti, että Nikolai II:n hallitus oli päättänyt lopullisesti hävittää valtio-autonomiamme. Kaikki muistavat, kuinka syvän vaikutuksen tämä ohjelma teki yleiseen mielipiteeseen Suomessa ja kuinka monien siihen saakka odottavalla kannalla olleiden piirien silmät nyt aukenivat. Maa oli hukassa, ellemme saaneet apua ulkoapäin. Passiivisen vastarinnan miehet olivat jo aikaisin alkaneet toimia.[1] Lähettejä lähetettiin Englantiin ja Amerikkaan koettamaan aikaansaada, että Suomen kysymys otettaisiin esille tulevassa rauhankongressissa. He palasivat vasta huhtikuussa 1915 saavuttamatta muuta kuin enemmän tai vähemmän epämääräisiä lupauksia yksityisiltä valtiomiehiltä. Koetettiin myöskin saada Skandinavian maita harrastamaan kansainvälistä asiaan puuttumista, mutta siinäkään ei päästy juuri mielialan tunnustelua pitemmälle. Paras, mitä siinä suhteessa propagandan alalla aikaansaatiin, oli tunnettu lentokirjanen »Finlands öde och Sveriges trygghet». Ei ollut tekijän, rehtori Eirik Hornborgin syy, että kirjanen erinäisten Tukholmassa tehtyjen muutosten vuoksi sai laimeamman sävyn kuin tekijä oli tarkoittanut. Lopuksi on mainittava, että sosialidemokraattimme ja muutamat porvarilliset poliitikot ylläpitivät vanhoja suhteitaan Venäjän vastustuspuolueiden kanssa. Mutta asema oli kuitenkin sellainen, että se miltei väkisin pakotti yleisen mielipiteen Suomessa aktivismin puolelle. Marraskuun venäläistyttämisohjelma vaikutti ennen kaikkea juuri tähän suuntaan. On tunnettua, kuinka katseet tällöin kääntyivät osaksi Ruotsiin, osaksi ja pääasiallisesti Saksaan, ainoihin mahdollisiin liittolaisiin aseellisessa taistelussa Suomen kansan olemassaolosta. Tästä mielialan muutoksesta kotimaassa en kuitenkaan tiennyt mitään, kun marraskuun lopulla saavuin Berliiniin matkalla Tukholmaan. Tällä kertaa tapasin Berliinissä useita maanmiehiä. Heidän keskuudessaan oli muodostettu suomalainen avustuskomitea pitämään huolta niistä lukuisista suomalaisista, jotka oleskelivat Saksassa, monet suuressa puutteessa ja kaikki melkein kokonaan eristettyinä yhteydestä kotimaan kanssa. Tämän komitean puheenjohtajana oli herra A. Leonard, suomalaisen kanssa naimisissa oleva saksalainen, erään konserttitoimiston omistaja. Oli osittain saatu Saksan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että suomalaisia ei ollut pidettävä vihollisina ja että heitä senvuoksi oli kohdeltava toisin kuin muita Venäjän valtakunnan alamaisia. Se lievempi kohtelu, joka tuli saksalaisten balttien osaksi, oli tervetulleena vertauskohtana. Mutta komitean jäsenet eivät tahtoneet rajoittua vain filantrooppiseen toimintaan. He olivat kaikki lämpimiä Saksan ystäviä ja lujasti vakuutettuja siitä, että Suomi saattaisi ja sen pitäisi luottavasti liittyä Saksaan saavuttaakseen vapautuksensa sen avulla. Sen ympäristön vaikutuksen alaisina, jonka keskuudessa he elivät, he uskoivat järkähtämättömästi keskusvaltojen voittoon. He olivat epätoivoissaan siitä, ettei Suomessa ryhdytty millään lailla osoittamaan, että halusimme ruveta Saksan liittolaisiksi. Odottaessaan uutisia kotimaasta he koettivat vaikuttaa saksalaisten mielipiteeseen Suomen hyväksi. Näiden poliittisten pyrkimysten johtajaksi tuli marraskuun lopulla varatuomari _Fredrik Wetterhoff_. Tämä mies, joka näin joutui etualalle vapausliikkeessämme maailmansodan aikana, oli monessa suhteessa merkillinen henkilö. Kaikkien, jotka joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan, täytyi tunnustaa hänen isänmaallinen mielialansa, hänen suuri älynsä ja väsymätön tarmonsa sekä varsinkin hänen tavaton, suorastaan tenhoava kykynsä osata aikaansaada ja ylläpitää harrastusta ja suopeutta Suomea kohtaan vaikutusvaltaisissa saksalaisissa. On monta kertaa mainittu ja onkin varmaan kiistämätöntä, että hänellä oli sangen suuri vaikutus Saksan viranomaisten päätökseen järjestää ensimmäiset Lockstedtin-kurssit suomalaisia ylioppilaita varten. Hänen ansiotansa oli myöskin, että tätä ensimmäistä pientä joukkoa ei hajoitettu, vaan että se päinvastoin laajennettiin kokonaiseksi pataljoonaksi. Toiselta puolen oli Wetterhoffilla ilmeisiä heikkouksia, jotka tuottivat hänelle lukuisia vihamiehiä. Häntä syytettiin pintapuolisuudesta, turhamielisyydestä ja vallanhimosta. Väittivätpä jotkut, ettei hänen sanaansa voinut luottaa. Suomessa mieliala ainakin alussa häntä jyrkästi vastusti, pääasiallisesti niiden seikkojen vuoksi, jotka olivat aiheuttaneet hänen poistumisensa maasta. Heti maailmansodan alussa hän oli mennyt Saksan armeijaan vapaaehtoisena ja tullut Saksan alamaiseksi. Tämä seikka muuttui hänelle sittemmin haitalliseksi, se kun teki hänet riippuvaksi Saksan viranomaisten mielivallasta. Nyt hän oleskeli siviilimiehenä Berliinissä, saatuaan vapautuksen sotapalveluksesta antautuakseen puuhailemaan Suomea koskevissa asioissa. Minun tehtäväni ei ole selostaa Wetterhoffin ja hänen avustajiensa toimintaa Saksassa. Kun tämän toiminnan historia kirjoitetaan, saa moni seikka, joka nyt tuntuu hämärältä, oikean valaistuksensa. Tässä saatan käsitellä sitä ainoastaan mikäli se suoranaisesti kosketti omaa toimintaani. Marraskuun 27 p:nä perustettiin Berliinissä uusi suomalainen komitea, jonka johtajaksi tuli Wetterhoff. Joulukuun 3 p:nä pidettiin uusi kokous, jossa minäkin olin läsnä. Tein maanmiehilleni selkoa Suomessa-käynnistäni ja siellä saamistani vaikutelmista. Kertomukseni vaikutti jonkun verran masentavasti innostuneeseen mielialaan, mutta minkäpä sille mahtoi? Olojen kaunistelua ei kukaan saanut minulta odottaa. Muuten huomautin, että tila Suomessa luultavasti oli muuttunut sen jälkeen, kun sieltä läksin kuukausi sitten. Viittauksen siihen antoi eräs kirje, jonka äskettäin Suomesta Tukholmaan palannut kreivi Mannerheim oli kirjoittanut minulle. Hän kertoi siinä venäläisten uusimmista toimenpiteistä ja lopetti varovin, mutta kuitenkin paljon sanovin sanoin: »Täytyy myöntää, että kansalaistemme lojaalisuus pannaan kovalle koetukselle.» Kokouksen päätöksen voin tässä sivuuttaa. Jälkeenpäin olin. pitkissä yksityisissä neuvotteluissa Wetterhoffin ja hänen lähimmän luottamusmiehensä toht. Johannes Sundwallin kanssa. Sovittiin, että minä Tukholmassa pysyisin likeisissä kosketuksissa Berliininkomitean kanssa. Jos oikein muistan, esitti Wetterhoff jo silloin suunnitelmansa sotilaskouluutuksen hankkimisesta Saksassa siellä asuville suomalaisille, joiden lisäksi pitäisi tulla joku määrä kotimaasta. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että niin hyvin tämä suunnitelma kuin useat muut Wetterhoffin poliittiset laskelmat tuntuivat minusta olevan löyhällä perustalla Kaikki riippui Suomessa vallitsevasta mielialasta, mutta minkälaiseksi se oli viime aikoina kehittynyt, sitä ei kukaan meistä tiennyt. Sitäpaitsi lienee minun toden sanoakseni lisättävä, että Wetterhoffin esiintyminen ei vaikuttanut minuun joka suhteessa edullisesti. M.m. teki minuun vastenmielisen vaikutuksen hänen kireä suhteensa Leonardiin, jota hän ei pitänyt Suomea koskevissa poliittisissa kysymyksissä kyllin pätevänä. Joulukuun 5 p:nä saavuin Tukholmaan ja kävin heti kreivi Mannerheimin luona. »Olipa hyvä», sanoi tämä, »että tohtori tuli. Juuri eilen kävi luonani kaksi suomalaista ylioppilasta, joilla oli tärkeä asia esitettävänä. Minä neuvoin nuoret miehet teidän luoksenne, kun tiesin teidän tulevan tänään. Tahdotteko tavata heitä?» Olisinko voinut toivoa parempaa? Jo samana päivänä sain tutustua molempiin nuorukaisiin kreivi Mannerheimin luona. Toinen oli teknologi Bertel Paulig, toinen ylioppilas Walter Horn. Miten merkillisiä uutisia heillä olikaan kerrottavana! Helsingissä ylioppilaat olivat muodostaneet salaisen komitean ja sen lähettäminä olivat Paulig ja Horn matkustaneet Tukholmaan ottamaan selkoa, olisiko Saksasta saatavissa aseita ja voitaisiinko 150 à 200 ylioppilasta lähettää Saksaan oppimaan sotilasammattia. Siihen oli siis asema kehittynyt Suomessa. Minun oli nyt ratkaistava, voisinko ottaa vastuulleni ylioppilaittemme rohkean suunnitelman toteuttamisen avustamisen. Oliko mitään takeita, että se onnistuisi? Ilmeisestikään ei. Oli vielä sangen epävarmaa, suuntaisiko Saksa rynnistyksensä koillista kohti. Suomen kapina oli tosin edelleenkin Saksan etujen mukaista, mutta tehokasta apua aseellisen kapinan nostamiseen ei meille mitenkään ollut luvattu. Emme tienneet edes kannattaisiko Saksa Suomen vapausvaatimusta tulevassa rauhanteossa. Lisäksi oli ilmeistä, että Venäjän viranomaisilta ei ajan mittaan voitaisi pitää salassa, että Suomen kansalaisia oli lähtenyt Saksaan sotilaalliseen yhteistoimintaan valtakunnan vihollisten kanssa. Se aiheuttaisi varmaan ankaria rankaisutoimenpiteitä ja uusia kärsimyksiä kansallemme. Oliko yksityisillä kansalaisilla oikeutta omin päinsä ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen? Molemmat lähetit tiesivät kertoa, että suurin osa poliittisia johtajia, joiden kanssa ylioppilaat olivat salaisesti neuvotelleet, oli asettunut yrityksen suhteen epäröivälle tai suorastaan paheksuvalle kannalle. Lojaalisuuden tunne sitä hallitsijaa kohtaan, joka kaikista väkivallanteoista huolimatta oli meidän laillinen esivaltamme, oli edelleen syvälle juurtuneena johtavien miestemme enemmistössä. Nekään, jotka eivät enää katsoneet minkään uskollisuusvelvollisuuden Nikolai II:ta kohtaan sitovan meitä, eivät muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pitäneet ylioppilaiden puuhaa muuna kuin nuorison tavallisen varomattomuuden ilmauksena. Vihdoin oli hyvinkin luultavaa, että yrityksen osanottajat, jos se epäonnistuisi, eivät koskaan voisi palata kotimaahansa. Saatoinko, jos olin tunnollinen mies, avustaa niin monen isänmaallismielisen nuoren miehen ja heidän omaistensa syöksemistä onnettomuuteen? Entiseen aktivistiin eivät nämä mietteet kuitenkaan saattaneet vaikuttaa ratkaisevasti. Kuuluihan aktivismin periaatteisiin, että yksityisen kansalaisen oikeus, jopa erinäisissä oloissa hänen velvollisuutenakin, on toimia omin päinsä maan hyväksi, kun yhteiskunta tai valtio ei voi sitä tehdä. Tietenkin saattoi yritys epäonnistua, mutta joka ei mitään uskalla, ei voi mitään voittaakaan. Kun se päivä kerran koittaisi, jolloin kansamme saattaisi nousta aseelliseen taisteluun vapautensa puolesta, olisi erinomaisen tärkeää, että olisi saatavissa pari sataa miestä, jotka ovat saaneet sotilaskoulutuksen ja voisivat jossakin määrin korvata upseerien puutetta. Sitäpaitsi oli semmoinen rohkea yritys, josta nyt oli kysymys, omiansa lisäämään kansamme rohkeutta ja itseluottamusta. Poliittiselta kannalta oli sangen tärkeää osoittaa saksalaisille, että Suomen kansassa todella oli uhrautuvaisuutta ja taistelunhalua ja ettemme tahtoneet rajoittua vain pitämään puheita vapautemme puolesta ja kerjäämään apua toisilta. Mitä vihdoin tuli nuorten miesten henkilökohtaiseen uhkavaaraan, niin hehän olivat tehneet suunnitelmansa omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan, ja vanhempi polvi saattoi vain osoittaa kiitollisuuttaan ja ihailuaan heidän isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan ja kaikin tavoin avustaa heidän pyrkimyksiään. Uusi ylpeyden ja luottamuksen tunne täytti mieleni, kun istuin yhdessä Pauligin ja Hornin kanssa laatimassa Saksan viranomaisille osoitettua kirjelmää. Kirjelmässä, joka laadittiin minun antamani raportin muotoon, huomautettiin ensin, että mieliala Suomessa sen jälkeen kun lokakuussa olin antanut ensimmäisen raporttini, oli yhä enemmän kehittynyt yhteistoimintaa Saksan kanssa edellyttävän aktiivisen esiintymisen suuntaan. Me kuvasimme vielä aseman suurta vaikeutta siinä suhteessa, että kansamme oli tyyten aseista riisuttu ja vailla sotilaskouluutusta. Selonteko päättyi tiedusteluun, onko mahdollista saada aseita, ja anomukseen, että noin 200 ylioppilaalle hankittaisiin tilaisuus saada sotilaskouluutusta Saksassa. Joulukuun 8 p:nä jätettiin kirjelmä Saksan Tukholmassa olevalle sotilasasiamiehelle, majuri von Aweydenille, joka lähetti sen edelleen esimiehilleen Berliiniin oman puoltolauseensa kanssa.[2] Paulig ja Horn palasivat senjälkeen Suomeen. Nyt seurasi jännittävän odotuksen aika ja se tuli pitemmäksi kuin olimme ajatelleet. * * * * * Tällä välin jatkoi Wetterhoff tarmokkaasti ja taitavasti työtänsä Berliinissä hankkien yhä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä Suomen asialle. Luonnollisestikin ilmoitettiin Suomen ylioppilaiden aloite hänelle. Hän tunsi varmaan suurta tyydytystä saadessaan tietää, että se suunnitelma, jonka hän minun Berliinissä käydessäni oli minulle esittänyt ja jonka suhteen minä silloin asetuin epäröivälle kannalle, todellakin vastasi Suomessa vallitsevaa tilaa, koskapa siellä oli itsestään syntynyt sama ajatus. Hän se nyt ryhtyikin voimakkaimmin ajamaan asiaa. Joulukuun lopulla oli tultu niin pitkälle, että muodostettiin erityinen Suomen asiain komitea. Siihen kuului sekä ulkoministeriön että yleis- ja amiraaliesikunnan edustajia. On epäilemätöntä, että sotatapahtumat itärintamalla olennaisesti vaikuttivat Saksan viranomaisten taipumiseen suomalaisten aloitteelle suosiollisiksi. Täällä oli taistelurintama vyörynyt edestakaisin, kunnes tuhoavat tappiot Puolassa Veikselin länsipuolella (Lodzin taistelu) mursivat venäläisten suuren ryntäyksen, tappiot, jotka vähällä olivat päättyä saartoon ja tuhoon. Voi empimättä väittää, että Hindenburg ja Ludendorff pelastivat Keski-Euroopan kulttuurin tällä suurenmoisella voitolla, jonka he saavuttivat verrattoman paljoa pienemmillä sotavoimilla. On laskettu, että saksalaisilla ja itävaltalaisilla Puolassa ja Galitsiassa oli vastassaan kolminkertainen ylivoima. Mitä korvaamattomia tappioita olisikaan länsimaiselle sivistykselle tuotettu, jos Nikolai Nikolajevitšin Englannin ja Ranskan sanomalehdistön niin ajattelemattomasti ylistämä »höyryjyrä» olisi päässyt vyörymään Saksan ja Itävalta-Unkarin kukoistavien maiden yli! Kukaties vieläkin tuhoisampi olisi ollut se poliittinen ylivalta, jonka tuo puoliaasialainen suurvalta samalla olisi saavuttanut Euroopassa. Mikä silloin olisi tullut Suomen kohtaloksi, sitä tuskin uskaltaa ajatellakaan. Tietenkään ei kummassakaan taistelevassa leirissä ollut monta, jos ketään, joka edes ajatteli kaukaista koillisessa olevaa maata tuon valtavan Puolan tantereella käydyn kamppailun aikana. Helsingissä kukaties vaistomaisesti ymmärrettiin, että täällä ratkaistiin Suomenkin tulevaisuus. Mutta arvatenkaan ei moni silloin tullut ajatelleeksi, että venäläistyttämisohjelman julkaiseminen marraskuussa johtui siitä voitonvarmuudesta, joka juuri silloin vallitsi Pietarissa. Olihan pelätty Hindenburg pakotettu peräytymään. Oltiin aivan varmoja siitä, että voitokkaat venäläiset joukot ennen pitkää seisoisivat Berliinin edustalla. Empisikö Venäjän hallitus niin ollen tehdä lopun Suomen sisäisen itsehallinnon viimeisestäkin jäännöksestä, varsinkin kun hyvin tiedettiin, että jok'ikinen suomalainen hartaasti toivoi Venäjän tappiota? Kuukautta myöhemmin oli sotaonni kääntynyt. Hindenburg oli päässyt voittajaksi ja ajoi nyt takaa Venäjän voitetun miljoona-armeijan jäännöksiä. Ja tämä vaikutti ratkaisevasti Saksan kantaan Suomen asiassa. Kun joulukuun 8 p:nä jätin majuri von Aweydenille ylioppilaittemme rohkean ehdotuksen, tapahtui se suotuisana ajankohtana. Loistava menestys teki saksalaisille selväksi, että se voitto, joka lännessä oli luisunut heidän käsistään Marnen tappion vuoksi, oli saavutettavissa idässä.[3] Luultavasti alettiin jo silloin, joulukuun lopulla, suuressa päämajassa suunnitella sitä valtavaa rynnistystä, jolla Puola, Liettua ja osa Kuurinmaata valloitettiin seuraavan kevään ja kesän kuluessa. Näin ollen voi olla edullista kannustaa Suomea kapinaan, joka saattoi tuntuvasti heikentää Venäjän pohjoista armeijaa. Olen varma siitä, että Wetterhoff ei jättänyt kiinnittämättä saksalaisten huomiota tähän asian puoleen. Suomalaisten ylioppilaiden anomusta saada sotilaskoulutusta pidettiin varmaankin todistuksena siitä, että Suomessa vallitsi sotainen mieliala, ja niin palasi ajatus taas kapinaan, jota saksalaiset niin herkkäuskoisesti olivat odottaneet sodan ensi aikoina. Oletan Wetterhoffin kuitenkin tarmokkaasti tehostaneen sitä, että kansannousu Suomessa on ajateltavissa ainoastaan saksalaisten maihinnousun yhteydessä. Todellisuudessa oli olemassa se mahdollisuus, että rynnistys Pietaria vastaan teki sivuliikkeen Suomen rannikoita kohti tarpeelliseksi. Ylioppilaskomitean läheteille Pauligille ja Hornille olin heidän Tukholmasta lähtiessään luvannut toimia komitean luottamusmiehenä. Asemani ei nyt ollut aivan helppo. Oikeastaanhan olin asettunut Tukholmaan kagaalin asiamieheksi. Mutta minkälaiseksi muuttuisi suhteeni tähän arvossapidettyyn järjestöön, kun ilman sen tietoa olin antanut nuorten yritykselle kannatukseni? Sen nojalla, mitä itse olin kokenut Helsingissä ja ennen kaikkea sen perustalla, mitä olin kuullut Pauligilta ja Hornilta, oli minulla täysi syy olettaa, että kagaalin enemmistö ei hyväksynyt »Saksan-matkaa» eikä senvuoksi ollut tyytyväinen menettelyyni. Enemmän huolta tuotti minulle kuitenkin suhteeni Wetterhoffiin. Tunsin häntä vielä varsin vähän ja olin melkein varma, että Helsingissä häntä pidettäisiin sopimattomana yrityksen asiamieheksi Berliinissä. Lisäksi tuli vielä, että Wetterhoff, päättäen hänen kirjeistään, ei ollut oikein selvillä kotimaan oloista. Vilkkaalla mielikuvituksellaan hän oli laatinut ohjelman laajan järjestön muodostamiseksi Suomessa, jolla ohjelmalla oli vain se vika, ettei se vastannut vaatimatonta todellisuutta. Lyhyesti, en ollut oikein selvillä, saatoinko häneen ehdottomasti luottaa. Katsoin senvuoksi välttämättömäksi noudattaa joltistakin pidättyväisyyttä kirjeenvaihdossani hänen kanssaan, varsinkin mitä henkilöihin tulee. Sitäpaitsi en ollut saanut päättäneeksi katkaista välejäni Leonardin kanssa, kuten Wetterhoff halusi. (Myöhemmin katsoin sen kuitenkin, asian edun tähden, välttämättömäksi.) Kaikki tämä sai aikaan sen, että meidän yhteistyömme ei alussa ollut niin läheistä kuin se muutoin olisi voinut olla. Olin myöskin koko lailla huolissani siitä, että Wetterhoff neuvotteluissaan Saksan viranomaisten kanssa ei riittävästi ottaisi huomioon Suomen olojen tavatonta hankaluutta ja niitä poliittisia näkökohtia, joihin tiesin kotimaassa pantavan suurta painoa. Minulla on tallella konsepti hänelle joulukuun 18 p:nä saksaksi kirjoittamaani kirjeeseen, jossa annoin hänelle neuvotteluohjeita sekä pyysin erinäisiä tietoja, joita Suomessa pidettiin ehdottoman tärkeinä. Kirje oli laadittu käyttämällä pelkkää helposti läpikuultavaa kuvakieltä. Otan sen tähän kokonaan (käännöksenä) tyypillisenä asiakirjana siltä ajalta ja näytteeksi kuinka me koetimme noudattaa varovaisuutta kirjeenvaihdossamme. Wetterhoffin tulee, kirjoitin, neuvotteluissa tehostaa seuraavaa: »1:o että toistaiseksi ei ole mahdollista avata haaraosastoja (= ryhtyä kapinaan Suomessa) ennenkuin berliiniläinen toiminimi (= Saksan hallitus) lähettää siihen tarvittavan lukuisan henkilökunnan (= sotajoukkoja), ja näin on laita kolmesta syystä: a) koska haaraosastot ilman tätä henkilökuntaa heti joutuisivat tappiolle kilpailussa (= kapina kukistettaisiin heti), b) koska ei ole varmuutta, etteikö berliiniläinen toiminimi tee sopimusta Rurik & C:on kanssa (= erikoisrauhaa Venäjän kanssa), mikä olisi perustettujen haaraosastojen tuho, c) koska kyseenalaiset henkilöt, niin suuresti kuin asiaa harrastavatkin, eivät suostu avaamaan haaraosastoja ilman henkilökuntaa ja ilman takeita, vain berliiniläiselle toiminimelle reklaamia tehdäkseen. 2:o että asianharrastajat kuitenkin ovat valmiita ryhtymään kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin ja että sitä varten on muodostettu konsortium (= nuorten komitea), joka työskentelee etevien liikemiesten (= vanhempien poliittisten johtajien) tieten ja suostumuksella. Tämä konsortium tahtoo saada tietää: a) voidaanko ja milloin raaka-aineet ja koneet (= aseita ja ampumavaroja) lähettää Berliinistä, b) voidaanko ja millä tavalla väkeä lähettää Berliiniin oppimaan koneiden käyttöä, c) mitä muuten on tehtävä, heti kun henkilökunta saapuu, haaraosastojen tukemiseksi ostajapiirin (= kansan) puolelta. »3:o _että_ berliiniläisen toiminimen täytyy antaa varma lausuntonsa siitä, miten se on suunnitellut myyntialueen (= Suomen) tulevan aseman. Se helpottaisi suuresti ostajapiirin muokkaamista, joka jo on käynnissä. »Ennen kaikkea», lisäsin, »tulee Teidän (neuvotteluissa ja niiden ulkopuolella) koettaa saada selvää, kuinka pitkälle kysymys sopimuksen teosta Rurik & C:on kanssa jo on edistynyt.» Kun nyt kolmetoista vuotta jälkeenpäin luen nämä »ohjeet», täytyy minun hymyillä niiden kategoriselle sävylle. Me, s.o. pieni, enimmäkseen nuorten muodostama järjestö, aioimme esiintyä sopimusta tekevänä valtana suuren, mahtavan Saksan kanssa! Mutta samalla tuottaa asiakirja minulle tyydytystä, siitä kun näkyy, että meidän aikomuksemme ei ollut ilman ehtoja antautua Saksan mielivaltaan. Tässä on huomautettava kahta seikkaa. Toinen on se, että me jo ensi hetkestä oivalsimme, että erikoisrauhan mahdollisuus Saksan ja Venäjän välillä riippuu Damokleen-miekkana päämme päällä. Kirjekonseptissani on merkintä, että olin keskustellut »Stramerin», s.o. Saksan ulkoministeriön edustajan (silloisen Tukholmassa olevan Saksan ministerin von Reichenaun) kanssa tästä asiasta ja että tämä oli luvannut hankkia meille takeita, että meitä ei, joskin erikoisrauha Venäjän kanssa solmittaisiin, jätettäisi pulaan, jos nyt ryhtyisimme toimintaan. Toinen huomionarvoinen seikka on, että me jo tässä varhaisessa vaiheessa koetimme saada Saksan hallitukselta sitovaa lausuntoa sen aikeista mitä Suomen tulevaan valtio-oikeudelliseen asemaan tulee. Näitä yrityksiä jatkettiin seuraavina vuosina täysin tyydyttävää tulosta saavuttamatta. Epäilen, ettei Wetterhoff puolestaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota minun ohjeisiini. Hän otti asian käytännölliseltä kannalta eikä tahtonut jännittää jousta liiaksi esittämällä kategorisia vaatimuksia. Pääasia hänelle oli saada Saksan viranomaiset sidotuiksi meidän asiaamme ehdottamamme kouluutuskurssin avulla. Jos heidät saataisiin sen toteuttamiseen, kävisi muu vähitellen itsestään. Antautuminen niin arveluttavaan yritykseen, ilman mitään varsinaisia lupauksia Saksan puolelta vastikkeeksi, oli suurta uhkapeliä. Mutta tulos oli rohkean poliitikon voitto. Raskaaksi tunsin oman mieskohtaisen vastuunalaisuuteni tänä odotuksen aikana. En pitänyt itseäni oikeutettuna puhumaan nuorten puuhista kenellekään, joka ei ollut niiden kanssa suoranaisissa tekemisissä, en edes niille kahdelle vanhalle suomalaiselle poliitikolle, jotka silloin oleskelivat Tukholmassa ja jotka kumpikin tavallaan olivat olleet johtavassa asemassa menneiden vuosien perustuslakikamppailussa: Jonas Castrénille ja Konni Zilliacukselle. Elävästi muistan ensimmäisen käyntini edellisen luona. Vanhus makasi sairaana ja mainitsi, ettei hänellä enää ole pitkälti elinaikaa. Kunnioittaen ja liikutettuna kuuntelin häntä, kun hän sammuvalla äänellä teki minulle poliittisen testamenttinsa. Ilokseni havaitsin hänen periaatteessa olevan samaa mieltä kuin minäkin siinä, että oli välttämätöntä etsiä Saksan tukea. Totesin, myöskin ihmeekseni, että passiivisen vastarinnan entinen innokas esitaistelija oli muuttunut aktivistiksi sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli matkallaan Saksan läpi sodan alkupäivinä puhunut monien vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa ja sen jälkeen ollut läheisissä väleissä Saksan Tukholman-lähetystön kanssa. Tiesin myöskin, että hän oli antanut ja edelleen antoi saksalaisille poliittisia ja sotilaallisia raportteja Suomesta. Hän oli kuitenkin sangen salaperäinen nykyisestä toiminnastaan puhuessaan, enkä minäkään katsonut tarpeelliseksi vielä kertoa hänelle meidän suunnitelmiamme. Vanhan poliitikon tauti oli onneksi vaarattomampi kuin hän itse oli uskonut ja ystävät olivat pelänneet. Hän parani ja teki jonkun ajan kuluttua taas tavattoman tarmokkaasti työtä sen asian hyväksi, johon hän oli kiintynyt nuorukaisen innolla. Saksa oli saatava täydellä todella ryhtymään Suomen vapauttamiseen yhteistoimin Ruotsin kanssa, joka oli herätettävä ymmärtämään, että venäläisvaara uhkasi sen omaa turvallisuutta — se oli lyhyesti sanoen Castrénin ohjelma. Pian hän sai myöskin tiedon Helsingin ylioppilaiden rohkeasta yrityksestä. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän heti oivalsi sen tavattoman merkityksen, osoitti sitä kohtaan tinkimätöntä myötätuntoa ja antoi sille voimakasta apuansa. Yhteistyö hänen kanssaan ei ollut erittäin helppoa. Hän oli vanhastaan tottunut kulkemaan omia teitään. Meidän välillemme syntyi usein aika kovia kahnauksia ja joskus hän menetteli mielestäni suorastaan häikäilemättömästi. Mutta meidän välimme pysyivät kuitenkin koko hyvinä. Oli mahdotonta olla hänelle kauan suutuksissaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän oli mitä hupaisin toveri. Hänen esiintymisessään oli herttaisuutta ja itsetiedotonta huumoria, jotka tekivät toisen aseettomaksi. Kokeneen veteraanin vaikuttavalla ulkomuodolla, vakaumuksensa voimakkuudella, omaperäisten ajatusten rikkaudella ja sillä verrattomalla paatoksella, millä hän mielipiteensä esitti, Castrén teki aikamoisen vaikutuksen sekä ruotsalaisiin että saksalaisiin. Toisen vanhan veteraanin, Konni Zilliacuksen, kanssa olin ollut monivuotisissa ystävyyssuhteissa aina aktiivisen vastustuspuolueen ajoilta saakka. Hän oli jo vanhentunut ja nyt asettunut lepoon. Mutta hänen terävä älynsä ja taistelijaluontonsa olivat entisellään. Oli itsestään selvää, että hän täydellisesti hyväksyi nuoremman polven uus-aktivistisen liikkeen, kun hän vähää myöhemmin sai siitä tiedon. Hänestä tuli silloin liikkeen jäsenille arvokas tuki ja neuvonantaja. Suomalaiseen valtuuskuntaan, joka vuotta myöhemmin muodostettiin Tukholmassa, ei hän kuitenkaan tullut. Hän oli liian vanha merisissi kulkemaan yhteisissä aluksissa toisten kanssa. Oli muuten merkillistä nähdä, kuinka hän tunsi paljoa suurempaa taipumusta liittyä nuoriin kuin »vanhoihin». Alituisissa seikkailuissa eri maanosissa viettämänsä nuoruuden kuljeksijaelämän jälkeen oli Zilliacus omistanut kypsän miesikänsä isänmaalliseen puolustustyöhön ja tällöin tullut aktiivisen aatteen toimeliaammaksi ja rohkeimmaksi edustajaksi sekä jonkun aikaa ollut poliittisena johtajana, jolla oli kansainvälistä merkitystä. Nyt hän nautti _otium cum dignitate'_a. tarkaten tapahtumia maailmaa kokeneen viisaan miehen tyynin ja filosofisin katsein. Hänen yksityisolostaan pilkisti hiukka viatonta herkuttelijan taipumusta. Oli kunnia ja erinomainen nautinto päästä vieraaksi hänen pienille aamiaisilleen, joissa oli kolme tai neljä läheistä ystävää kutsuvieraina. Silloin tarjottiin aina jotakin herkullista ruoanlaittotaidon uutuutta, jonka hän vartavasten oli tilaisuutta varten sommitellut ja itse valmistanut. Hänen tapanaan oli tällöin aina kysyä vierailtaan, saattavatko nämä aavistaa, mistä aineksista vastakeksitty ruokalaji on tehty, ja suuri oli hänen ilonsa, kun arvattiin väärin. Kun sitten istuttiin sikaria poltellen kahvin ääressä ja keskustelu kääntyi päivänkuulumiin, saattoi todeta, että vanhan, valkohapsisen aktivistipäällikön arvostelu oli yhtä itsenäinen ja hänen poliittinen näköpiirinsä yhtä laaja kuin hänen voimainsa päivinä. Säännöllisenä vieraana näissä tilaisuuksissa oli Konnin uskollinen ystävä ja ihailija, omaperäinen ja vaitelias Reguel Wolff, jos vain sattui kaupungissa olemaan. Wolff oli liittynyt aktivistiseen ajatussuuntaan jo sen ensi esiintymisestä saakka 1903. Oli luonnollista, että hän nyt kannatti uutta aktivismia. Seuraavan ajan suurissa taloudellisissa vaikeuksissa oli hän aina valmis antamaan apuaan. Toinen entinen aktivisti ja hyvä ystäväni, jonka joulukuussa tapasin Tukholmassa, oli rouva Aino Malmberg. Huolimatta suuresta Englannin-ystävyydestään hän oli täysin selvillä, mille puolelle Suomen täytyi asettua maailmansodassa. Hän matkusti tammikuun alussa Englantiin ja sieltä helmikuussa Amerikkaan. Me olimme keskenämme vilkkaassa kirjeenvaihdossa käyttäen sympateettista mustetta. Laajojen tuttavuussuhteittensa johdosta Englannissa ja Amerikassa hän saattoi usein antaa minulle tärkeitä, luottamuksellisia tietoja. Hänen molemmat vanhimmat poikansa, Lauri ja Erik Malmberg, edellinen nyttemmin kenraalimajuri ja suojeluskuntain päällikkö, jälkimmäinen jääkärimajuri ja yleisesikunnan osastonpäällikkö, kuuluivat toimeliaimpiin avustajiimme. Kreivi Mannerheim ja hänen herttainen kreivittärensä osoittivat minulle edelleenkin mitä suurinta ystävällisyyttä. Muutkin perheet, jotka sukulaisuussuhteiden kautta olivat Suomeen kiintyneet, ottivat minut ystävällisesti vastaan, muiden muassa Palmen, Fahlbeckin, Mollin, Lagervallin ja von Hedenbergin perheet. Tapasin niissä lämmintä myötätuntoa pyrintöjäni kohtaan, joista he kuitenkaan tähän aikaan eivät voineet saada lähempiä tietoja. Sitoihan ankara vaitiolovelvollisuus kieleni. Saksan lähetystön kanssa olin tietenkin alusta alkaen läheisessä yhteydessä. Siellä oli juuri tähän aikaan vaihdettu päällikköä, kun näet ministeri von Reichenau tammikuussa 1915 oli kutsuttu takaisin. Syynä siihen lienee ollut se, että hän oli antanut hallitukselleen sen käsityksen, että Ruotsi ennen pitkää yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Kun tämä ennustus ei toteutunut, joutui sympaattinen, mutta hiukan herkkäuskoinen diplomaatti epäsuosioon. Hänen seuraajansa, paroni von Lucius, joka ennen sotaa oli ollut lähetystöneuvoksena Pietarissa, noudatti aivan toista politiikkaa. Hän piti sangen vähän luultavana, melkeinpä mahdottomana, että Ruotsissa laajoissa piireissä vallitseva saksalaisystävällinen mieliala voisi saada maan hallituksen luopumaan puolueettomuuskannastaan. Tämä skeptillisyys teki hänet erittäin epäsuosituksi Ruotsin aktivistien piirissä. Arveluttavampaa oli meidän kannaltamme, että von Lucius oli sen ajatuksen innokas kannattaja, että Saksan pitäisi tehdä erikoisrauha Venäjän kanssa ensi tilassa. Sillä luonnollinen seuraus siitä oli, ettei hän ollut erikoisen innostunut Saksan sekaantumiseen Suomen asioihin, ja hän suorastaan vastusti aseellista, yhteistoimintaa meidän kanssamme. Tämä tuotti meille sekä nyt että sittemmin paljon huolta, varsinkin kun tiesimme, että hän aktiivisen liikkeen vastustajilta, pääasiassa liikemiehiltä, Suomesta saamiensa tietojen nojalla Berliiniin lähettämissään raporteissa kuvasi asemaa ja mielialaa maassamme tavalla, joka oli meidän esityksillemme arveluttavaksi haitaksi. On kuitenkin myönnettävä, että von Lucius myöhemmin oppi paremmin ymmärtämään ja arvostelemaan meidän pyrintöjämme. Ministeri von Luciuksen kanssa olin alussa suoranaisissa kosketuksissa vain vähän. Se Saksan lähetystön jäsen, jonka kanssa silloin olin eniten tekemisissä, oli meriattasea von Fischer-Lossainen, jonka kanssa myöskin Jonas Castrén ylläpiti yhteyttä. Hän kuului keisari Wilhelmin uskottuihin ja oli ollut keisarin seurassa tämän Norjan-matkalla juuri ennen sodan syttymistä. Hän tiesi kertoa sangen kiinnostavia seikkoja siitä, miten hermostunut mieliala matkan aikana oli vallinnut »Hohenzollernissa», ja siellä pidetyistä intiimeistä neuvotteluista. Näissä neuvotteluissa oli hän puolestaan äänellään vastustanut ehdotusta Saksan laivaston lähettämisestä Itämerelle hävittämään Venäjän laivastoa. Hra von Fischer oli etevä upseeri alallaan ja sitäpaitsi taitava diplomaatti, eikä ollut helppoa päästä selville hänen kannastaan Suomen asiassa, vaikka hän mieskohtaisesti osoitti meille mitä suurinta kohteliaisuutta. Siitä, että hän oli luonteeltaan kunnon mies, sain vähää myöhemmin mieluisan kokemuksen, kun eräs meikäläinen oli tehnyt omituisen yrityksen mustata minua hänen silmissään minun selkäni takana. Mainittu meikäläinen oli antanut minulle kirjeen omakätisesti jätettäväksi von Fischerille. Päivää myöhemmin, kun olin tehtävän toimittanut, soitti von Fischer minulle pyytäen minua käymään luonaan lähetystössä. Minun saavuttuani sinne sanoi hän katsovansa velvollisuudekseen lukea minulle edellisenä päivänä saamansa kirjeen. Voi arvata, että hiukan ällistyin, kun havaitsin kirjeen sisältävän minun persoonastani kuvauksen, joka, jos se olisi ollut oikea, ehkä olisi saattanut von Fischerin katkaisemaan kaikki välinsä minun kanssani! En voinut olla ihailematta kirjeenkirjoittajan humoristista keksintöä panna kuvauksen kohde itse viemään sitä vastaanottajalle. Sen kohtauksen ylle, joka sitten sukesi minun ja kirjeenkirjoittajan välille, kun kerroin hänelle tapahtumain kulun, on paras laskea ajan sovittava huntu. Myöskin sotilasasiamiestä, majuri von Aweydenia, tapasin silloin tällöin. Hän oli reima ja suorava preussilainen upseeri, hiukan töykeä ja hermostunut käytöstavaltaan. Politiikasta hän ei paljoa ymmärtänyt. Hänen asianaan oli lähinnä välittää yhteyttämme Saksan sotilasviranomaisten kanssa. Hän teki sen uutterasti ja tunnollisesti. Verrattomana tukena oli minulle kauppaneuvos Goldbeck-Löwe, Saksan Helsingissä oleva konsuli, joka sodan ajaksi oli asettunut Tukholmaan, missä hän m.m. toimi Saksan luottamusmiehenä Suomen asioissa. Mitä hän siinä ominaisuudessaan teki Suomen hyväksi, jokahan oli tullut hänen toiseksi isänmaakseen, sitä ei voi kyllin korkealle arvioida. Minun ei tarvinne sanoa, että hän mitä innokkaimmin harrasti meidän pyrkimyksiämme. Käytännöllisenä liikemiehenä oli hän varovan pidättyväinen Berliiniin lähettämissään Suomea koskevissa lausunnoissa. Hän asettui aluksi odottavalle kannalle itsenäisyysliikkeen suhteen, jonka menestymisen mahdollisuuksia hän syystäkin piti epävarmoina, vaikkakin lämpimästi suosi päämäärää. Hän pyysi minulta usein tietoja erinäisistä asioista ja osoitti minulle luottamustaan useinkin lukemalla minulle raporttinsa ennen niiden lähettämistä. Suomessa vallitsevaa tilaa koetti hän kuvata niin objektiivisesti kuin mahdollista, mutta juuri se antoi lisää arvoa hänen ymmärtäväisille lausunnoilleen meidän noudattamastamme politiikasta. Suomalaisten ylioppilaiden suunnittelemasta Saksanmatkasta oli Goldbeck-Löwe saanut tiedon jo hyvin aikaisin. Hän ihaili heidän uhrautuvaa rohkeuttansa, mutta varoitti meitä samalla tuudittautumasta kovin suuriin toiveisiin, koskahan ei kukaan saattanut tietää, miten poliittiset ja sotaolot tulevaisuudessa muodostuisivat. Pääasia hänestä oli, että Berliinissä pidettiin vireillä harrastusta Suomea kohtaan. Niin pian kun suhteemme Saksaan saivat kiinteämmän muodon, liittyi hän täydestä vakaumuksesta aktiiviseen politiikkaan ja edisti useita kertoja tarmokkaasti sen toteuttamista. Hänen vierasvarainen kotinsa (alkuvuosina Fryxellinkatu 1) oli aina avoinna neuvoa ja apua etsiville suomalaisille. Vaikka Suomen aktivistien pyrkimys ensi sijassa tarkoitti Saksan avustuksen hankkimista maallemme, oli kuitenkin Ruotsin suhtautumisella meidän asiaamme suuri merkitys. Ruotsalaisten kanta tässä suhteessa riippui tietenkin paljon eri puolueiden kannasta itse maailmansotaan nähden. Vasemmisto — vapaamieliset ja sosialidemokraatit — oli enimmäkseen ympärysliiton puolella. Siltä taholta emme siis saattaneet odottaa suurta menettelymme ymmärtämystä, vaikkakin moni näiden puolueiden jäsen vakuutti, että hänen oli sääli »suomalaisparkoja». Sitävastoin olivat oikeiston sympatiat kauttaaltaan keskusvaltojen puolella, joten me sen keskuudesta saimme rohkaisevaa hyväksymistä. Oikeiston kannan ratkaisi toisaalta sen sympatia germanilaista Saksaa ja sen korkeaa kulttuuria kohtaan, toisaalta sen seikan oivaltaminen, että Venäjän rajan lopullinen siirtäminen Tornionjoelle oli kuolinvaara Ruotsille. Isänmaallinen ruotsalainen ei oikeiston mielestä voinut muuta kuin toivoa Saksan voittoa ja Venäjän tappiota sekä yhtenä seurauksena siitä Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta. Ruotsin suurvalta-ajan perimykset ja »valtakunnan sydämestä temmattua veristä kilpeä» muistuttava Suomi olivat tänä ajankohtana jokaisen entislaatuisen ruotsalaisen mielessä elävämpänä kuin pitkään aikaan. Tukholman sanomalehdistä näin ollen pääasiallisesti oikeistolehdet avasivat auliisti palstansa niille Suomea koskeville kirjoituksille ja uutisille, joita pian Ruotsin pääkaupunkiin asettumiseni jälkeen aloin niille toimittaa. Ensi sijassa tämä koski »Aftonbladetia», jonka päätoimittaja Harald Sohlman vanhastaan oli Suomen lämmin ystävä sekä sitäpaitsi Jonas Castrénin ihailija ja jonka toimitussihteeri Valdemar Langlet oli naimisissa suomalaisen kanssa. Myöskin »Nya Dagligt Allehandan» etevän päätoimittajan Leon Ljunglundin kanssa jouduin pian läheiseen ystävyyteen. Hänen hyvin toimitettu lehtensä oli seuraavana aikana Suomen propagandan päätukia. Kolmannella sijalla on mainittava »Stockholms Dagblad», jonka taitava ja hyvänsävyisen humoristinen ulkomaanosaston toimittaja Werner Söderberg myöskin silloin tällöin otti osastoonsa minun kynästäni lähteneitä kirjoituksia. Sitävastoin pysytteli suuri ja mahtava, varsinkin suurliikemiespiirejä lähellä oleva oikeistolehti »Svenska Dagbladet» alussa varovasti erillään vaarallisista suomalaisista salavehkeilijöistä. Sama oli laita laajalle levinneen maltillis-vapaamielisen »Stockholmstidningenin», jonka päätoimittaja Rinman ei sentään koskaan kieltäytynyt ottamasta lehteensä uutisia Venäjän väkivaltahallituksesta Suomessa, hän kun oli herkän oikeudentuntoinen. Tuloksettomiksi jäivät kaikki yrityksemme voittaa puolellemme »Dagens Nyheter» ja »Socialdemokraten». Niiden silmissä olimme ja jäimme olemaan tuskin muuta kuin — Saksan agentteja. Heti kun suomalaisesta aktivistisesta liikkeestä alkoi herahdella joitakin tietoja, tervehti suuri osa oikeistoa sitä vilpittömän myötätuntoisesti. Mutta sympatianosoituksia ja useita arvokkaita personallisia palveluksia pitemmälle ei ylimalkaan menty. Jokainen vihjekin siihen, että Ruotsin pitäisi aktiivisesti astua Suomea auttamaan, torjuttiin viittaamalla Ruotsin kansan järkähtämättömään päätökseen pysyä puolueettomana. Ja sillensä asia jäi aina kohtalokkaaseen 1918 vuoden talveen saakka. Oli kuitenkin, kuten tiedetään, olemassa pieni ryhmä ruotsalaisia »aktivisteja», joista puolueettomuus oli vain päättämättömyyden tai suorastaan pelkuruuden ilmaus. Näihin kuului — mikä on kylläkin kuvaavaa — henkilöitä kaikista puolueista, sekä äärimmäisiä oikeistolaisia että vapaamielisiä ja sosialidemokraatteja. Ruotsin aktivismin kehityksen kuvaaminen ei tietenkään tässä ole minun tehtäväni. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, en minä vielä ollut sanottavasti kosketuksissa sen kannattajain kanssa. Sittemmin varsin läheiseen yhteyteemme palaan tuonnempana. Sodan ensi aikoina luulivat monet, että aktivistinen virtaus oli paljoa laajemmalle levinnyt Ruotsissa kuin todella oli laita. Saksan ministeri von Reichenau oli yksi niitä, kuten jo olen maininnut. Niinpä heräsi myöskin Suomessa aluksi erinäisiä toiveita Ruotsin avun mahdollisuudesta. Jo lokakuussa 1914 olivat muutamat Ruotsissa oleskelevat suomalaiset ylioppilaat yksityisesti kuulustelleet, kävisikö Ruotsissa toimeenpaneminen sotilasoppikursseja meikäläisiä varten. Sittemmin ryhdyttiin tässä tarkoituksessa neuvotteluihin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Useat ruotsalaiset upseerit osoittivat suurta harrastusta asiaan, mutta, viranomaiset asettuivat torjuvalle kannalle, koskahan sellaiset kurssit vieraan, sotaakäyvän valtakunnan alamaisille voitaisiin selittää puolueettomuuden rikkomiseksi. Helsingissä ei kuitenkaan tahdottu luopua kaikista toiveista mitä Ruotsin apuun tulee. Vaikkakaan emme saisi suoranaista apua, oli tärkeää vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielialaan, jotta Ruotsi ei ainakaan asettaisi esteitä pyrkimystemme tielle. Täytyihän yhteytemme Saksan kanssa kokonaan käydä Ruotsin kautta. Ylioppilaskomitea lähetti senvuoksi joulukuun lopulla kahdeksan lähettiä Ruotsiin tekemään selkoa vaikutusvaltaisille henkilöille Suomen oloista ja yliopistonuorison asenteesta. Lähetit olivat: Ragnar Numelin, Pehr H. Norrmén, Henrik Zilliacus, Runar Appelberg, Rolf Pipping, Yrjö Somersalo, V.E. Tiiri ja Yrjö O. Ruuth. Kolmesta ensinmainitusta tuli sittemmin uskollisia ja erinomaisen arvokkaita avustajiani Tukholman-propagandatoiminnassa. Tavattoman lahjakas ja kerta omaksumaansa asiaan hehkuvasti innostunut Runar Appelberg oli myöskin johtavana ja koossapitävänä voimana maanmiestemme keskuudessa Lockstedtissa. Traagillinen kohtalo ei suonut hänen nähdä sitä päivää, jolloin kangastava päämäärä vihdoin saavutettiin. Lähettien tehtävänä oli myöskin vakuuttaa Saksan Tukholmassa oleville edustajille, että ylioppilaat yksimielisesti kannattivat aikaisemmin tehtyä anomusta sotilasoppikurssin toimeenpanosta Saksassa. Heidän saapumisensa Tukholmaan oli minulle suurena apuna ja lohdutuksena vaikeassa asemassani. Erikoisen suurta tyydytystä tunsin havaitessani, että heidän joukossaan oli ei ainoastaan ruotsinmielisten, vaan myöskin »vanha»- ja »nuorsuomalaisten» edustaja. Uusi aktivismi astui siis vanhan jälkiä siinäkin, ettei se välittänyt kieli- ja puolue-erosta. Se, että lähettien joukossa ei ollut ketään sosialidemokraattia, ei ollut mikään kumma, kun lähetyskuntaan kuului vain nuorta yliopistoväkeä. Sosialistejahan yliopistossamme ei ollut monta. Myöhemmin saisimme kyllä sosialistiset työmiehet mukaamme, niin toivoimme, ja se toivo toteutuikin. Muutenkin totesin täydellisen periaatteellisen yhtäpitävyyden näiden nuorten poliitikkojen mielipiteiden ja sen käsityksen välillä, jota me vanhat olimme edustaneet. Ennen kaikkea koski tämä päämäärää, joka oli Suomen täydellinen riippumattomuus eikä vain »laillisuuden palauttaminen». Edelleen keinoja: Suomen oli vapautettava itsensä omalla asevoimalla liittymällä Venäjän vihollisiin. Niinkuin entinen aktivismi oli saanut apua Venäjän silloiselta viholliselta Japanilta, oli Saksa nyt meidän luonnollinen liittolaisemme. Mutta kuinka äärettömän paljoa suuremmat olivatkaan menestyksen toiveet nyt, kun Venäjän vihollisena ei ollut kaukaisessa idässä oleva valtakunta, vaan Venäjän lähin naapuri lännessä, valtakunta, jonka väestön kanssa me vanhastaan olimme likeisissä aineellisissa ja henkisissä kosketuksissa! Ratkaisevat taistelut tapahtuivat nyt ihan meidän ulottuvillamme ja saattoivat milloin tahansa välittömästi koskea Suomea. Vain yhdessä kohden oli taktiikka nyt periaatteellisesti toinen: uusi aktivismi ei nojautunut liittoon Venäjän vallankumouksellisten puolueiden kanssa. Me entiset aktivistit olimme riittävästi saaneet kokea, kuinka epäluotettavia sellaiset liittolaiset ovat. Ja saman kokemuksen sai Suomi sittemmin kokea valtiona vallankumouksen jälkeen 1917. Sitävastoin olivat valtakunnan ei-venäläiset kansallisuudet nyt niinkuin silloinkin meidän luonnollisia liittolaisiamme siinä tapauksessa, että nekin pyrkivät itsenäisyyteen. Mutta mitä ajatteli nykyinen vanhempi miespolvi Suomessa kaikista näistä kysymyksistä? Jos olin kuvitellut, että nuorten oli onnistunut voittaa vanhempien epäröinti, heräsin nyt siitä harhaluulosta. Maanmiestemme lojaalisuus oli tosin, kuten kreivi Mannerheim oli minulle puolitoista kuukautta sitten kirjoittanut, pantu »kovalle koetukselle», mutta se oli tähän saakka ylimalkaan koetuksen kestänyt. Ja missä se tosiaan oli alkanut horjua, ei sen tilalle vielä ollut tullut sitä terveellistä epätoivoa, joka kehoittaa toimintaan. »Vanhojen» tunnettu psyke ei nytkään ollut vaikuttamatta. Lyhyesti, tässä varhaisessa vaiheessa ei ylioppilaiden yritys voinut saada useidenkaan vanhempien poliitikkojen hyväksymistä ja kannatusta. Yrityksen alkuunpanijoita pidettiin monella taholla hourupäinä ja kohdeltiin sen mukaan. No, me ryhdymme peliin kuitenkin. Entiset aktivistit, useat Suomen hajoitetun sotaväen upseerit, muutamat kagaalin jäsenet ja jotkut muut samanmieliset, ajattelivat samoin kuin mekin. Olihan kotimaassa jo alku järjestöön, jota olojen oma pakko yhtämittaa vahvistaisi. Kun vain voisimme osoittaa saavuttaneemme jonkunmoisen alkumenestyksen, saisimme kyllä »vanhat» vähitellen mukaan. Ja jos tunsimme maalaisväestön oikein, ymmärsi se nuorten uskaliaisuutta paremmin kuin vanhojen johtajien viisautta. Tulos osoitti, että emme olleet erehtyneet. * * * * * Edessämme olevat vaikeudet olivat kuitenkin sangen suuret. Yksi niitä oli häilyvä suhteemme Wetterhoffiin. Sen selvittämiseksi ja saadakseni selon siitä, millä kannalla neuvottelut sotilasoppikurssista olivat, matkustin tammikuun alussa Berliiniin. Ilokseni saatoin siellä todeta, että asia oli hyvällä tolalla ja että Wetterhoff tosiaan oli hoitanut sitä sangen taitavasti. Ei voinut enää olla epäilyäkään, etteikö hän juuri nyt ollut mies paikallaan. Hän oli sanalla sanoen välttämätön. Mutta niin ollen täytyi hänen myöskin saada järjestömme tukea suhteessaan saksalaisiin. Niinpä päätin heittää sikseen kaiken epäröinnin, jota olin tuntenut ja osittain vieläkin tunsin mitä hänen persoonaansa tulee. Tukholmaan palattuani ehdotin senvuoksi ylioppilasemissarioille, että Wetterhoff tunnustettaisiin Helsingin-komitean asiamieheksi Berliinissä. Pari heistä oli tosin kuullut joitakin epäedullisia huhuja hänestä, mutta he luottivat kuitenkin vakuutukseeni, että tehtävää Berliinissä hoidettiin erinomaisesti ja että kaikki muut näkökannat täytyi työntää syrjään sen tosiasian tieltä. Sittemmin sain kuulla useiltakin tahoilta, että Helsingissä oli suorastaan säikähdetty, kun Wetterhoff ilmoitettiin meidän luottamusmieheksemme. Minulle lähetettiin vakavia varoituksia, joissa joskus oli miltei hätähuudon sävy. Mutta ne minun täytyi ottaa vastaan tyynesti. Ajatus, joka minua sitävastoin edelleen huolestutti, oli se uhkavaara, johon yrityksen tulevat osanottajat joutuisivat, jos se epäonnistuisi. Neuvoteltuani emissarioiden kanssa kirjoitin siitä kirjeen lähetystöneuvos Weberille. Kirjeen konsepti, päivätty 16:ntena tammikuuta, on minulla vielä tallella. Sen tarkoituksena oli, että Weber koettaisi hankkia vakuuden siitä, että Saksan hallitus, siinä tapauksessa, että Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta ei saataisi aikaan meidän pyrkimystemme tuloksena, valvoisi Suomen etuja rauhanteossa Venäjän kanssa ja m.m. pitäisi huolta täydellisen amnestian vaatimisesta kaikille suomalaisille, jotka olivat ottaneet osaa itsenäisyysliikkeeseen. Lähemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjettä lähettänyt, sitä kun olisi voitu pitää pelkuruuden osoituksena. Meidän täytyi antautua tappiovaaraan taisteluun menevän sotilaan tavoin. Tammikuun kuluttua matkustivat ylioppilasemissariot toinen toisensa jälkeen takaisin Suomeen. He olivat Ruotsissa oleskellessaan käyneet useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden luona ja varmaan voimakkaasti vaikuttaneet sen suotuisan mielialan syntymiseen, joka oli meidän yrityksellemme niin tähdellinen. Mutta he olivat samalla myöskin saattaneet todeta, että meidän ainakaan nyt ei ollut odottaminen aktiivista apua ruotsalaisten taholta. He palasivat kotimaahan entistäänkin varmemmassa vakaumuksessa siitä, että Saksa oli meidän ainoa menestyksen tukemme. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että emissariot odottaisivat Berliinistä saapuvaa vastausta. Mutta päivä toisensa jälkeen kului tuomatta mitään tietoa. Mikä oli siihen syynä? Minä matkustin jälleen Berliiniin. Tapasin Wetterhoffin peräti levottomana. Jo se seikka, että tähän saakka ei ollut onnistuttu hankkimaan »sotakassaa», jota niin välttämättömästi tarvitsimme työhömme, saattoi hänet mitä kiusallisimpaan asemaan — samoin kuin muuten meidätkin Tukholmassa. Kotimaasta ei saatu lainkaan rahaa, ja Jonas Castrénin rohkea suunnitelma, että otettaisiin Saksasta suuri laina vakuutena sodan alussa takavarikoidut Suomen Pankin saatavat saksalaisista pankeista, oli epäonnistunut. Vielä vaikeammaksi kävi hänen asemansa sen johdosta, ettei hän yhäkään saattanut esittää mitään valtuutta toimia Helsingin-järjestön nimessä. Minä päätin silloin ratkaista sen puolen asiaa. Menin Saksan yleisesikuntaan kuulustelemaan millä kannalla asiamme oli, ja kun minulta siellä kysyttiin, ketä oli pidettävä Suomen vapausliikkeen edustajana Saksassa, vastasin lyhyesti ja päättävästi: »Staatsanwalt Friedrich Wetterhoff.» Nojauduin siinä Tukholmassa olevien emissarioiden kanssa tehtyyn sopimukseen. Sanokoot sitten Helsingissä mitä hyvänsä. En ole koskaan katunut tätä tekoani. Prof. Sundwall sanoo kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» (siv. 22): »Tämä valtuutus muutti Wetterhoffin aseman, ja Berliinin-komitean tehtävä oli täytetty.» Tosiaankin näyttää tämä meidän järjestömme yhtenäisyyden todiste tehokkaasti vaikuttaneen asian suotuisaan ratkaisuun. Kun muutamien päivien kuluttua palasin Tukholmaan, saatoin ilmoittaa levottomina odottaville ystävilleni, että anomukseemme kaikesta päättäen tultaisiin suostumaan. Kuitenkaan emme vielä tunteneet itseämme varmoiksi tuloksesta. Tiesimmehän, kuinka monet erilaiset poliittiset vaikutukset saattaisivat tulla väliin ja viime hetkessä tehdä suunnitelmamme tyhjäksi. Jännityksellä kuuntelimme myöskin niitä tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta, joita tuon tuostakin saimme matkustajilta. Asemaa kuvaa sangen hyvin kaksi sähkösanomatyyliin kirjoitettua kirjettä, jotka tähän aikaan lähetin Aino Malmbergille: »Suomessa — kirjoitin tammikuun 18 p:nä — on mieliala jälleen vanhempien keskuudessa laimea. Reuter ja Kihlman matkustavat täältä Amerikkaan Englannin kautta. Kagaalista riippumatta toimii nuorten järjestö yksissä neuvoin minun kanssani. Vilkas yhteys Berliinin kanssa, jossa vakavasti suunnitellaan saksalaista maihinnousua Suomeen heti kun sota-asema sen sallii. Nuorten lähetystö toiminut innokkaasti vaikuttaakseen Ruotsin mielialaan. Välikysymystä odotetaan valtiopäivillä. Sotakieltotavaran kauttakuljetuskielto ajettu läpi vastoin Wallenbergin toivomusta. — — — Pietarissa masentuneisuutta. Nikun sanotaan olevan taipuvaisen erikoisrauhaan. Saksassa ovat määräävät piirit jyrkästi sitä vastaan.» Kaksi päivää myöhemmin kirjoitin: »Witten käynti Berliinissä on dementiasta huolimatta tosiasia. Hänen erikoisrauhatarjoukseensa vastattiin, että Saksalla ei ollut lainkaan aikomusta tehdä erikoisrauhaa. Hän kysyi silloin, eikö Saksa tahtoisi kääntyä Venäjän puoleen, kun katsoi ajan tulleen. Vastaus oli, että Venäjän asia oli kääntyä Saksan puoleen. Lähempiä tietoja Suomesta R:n kautta. Merkillepantava, että kagaali on jonkunverran levoton nuorten puuhista. Toiset kehoittavat siitä luopumaan, toiset, kuten Törngren ja Reuter, asettuvat passiiviselle kannalle.» Tammikuun 27 p:nä saapui vihdoin Wetterhoffilta sähkösanoma ilmoittaen, että sotilasoppikurssi oli päätetty toimeenpanna. Helmikuun 1 p:nä soitti majuri von Aweyden minulle pyytäen heti tulemaan lähetystöön. Hänellä oli näet tärkeää ilmoitettavaa minulle Hän otti minut vastaan juhlallisen näköisenä, pyysi istumaan ja otti sitten esiin pöytälaatikostaan virallisen asiapaperin ja alkoi lukea sitä hitaasti ja erikoisella äänenpainolla. Asiapaperi oli pöytäkirja, joka oli laadittu tammikuun 26 p:nä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon olivat osaaottaneet lähetystösihteeri Weber ulkoministeriön edustajana, everstiluutnantti von Zimmermann yleisesikunnan puolesta ja kolme sotaministeriön edustajaa sekä varatuomari Wetterhoff. — »Oletteko tyytyväinen nyt?» kysyi hän hymyillen lopetettuaan lukemisen. »Gewiss, Herr Major», vastasin minä puolestani ja pyysin saada ottaa jäljennöksen tästä meille tärkeästä asiakirjasta. Sitä ei von Aweyden voinut myöntää, mutta hän suostui sentään siihen, että sain kirjoittaa referaatin hänen sanelunsa mukaan. Tärkeimmät kohdat sain itse lukea läpi. Laadin sitten muistiinpanojeni nojalla laajan selonteon, joka jokseenkin täydellisesti, osittain sanasta sanaan ilmaisi asiakirjan sisällyksen. Selontekoni on kokonaisuudessaan julkaistu kirjassa »27:s Jääkäripataljoona» (siv. 96 seur.). Pääasiassa pöytäkirja sisälsi, että kokous oli päättänyt, että 200 nuorelle suomalaiselle toimitettaisiin tilaisuus saada sotilaskoulutusta Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Kurssi alkaisi helmikuun 15 p:nä ja kestäisi neljä viikkoa, mahdollisesti kauemmin. Sen tarkoituksena oli oleva »osoittaa Saksan sympatiaa Suomea kohtaan, tutustuttaa osanottajia Saksan korkeaan kulttuuritasoon ja sotilashenkeen ja vihdoin tehdä heidät pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä (Saksan) sotatoiminnan ulottuessa Suomeen taikka kapinan syttyessä Suomessa». Lisäksi ilmoitettiin yksityiskohtaisia tietoja opetuksen laadusta ja matkan järjestämisestä sekä osanottajain velvollisuuksista ja oikeuksista. Täytynee myöntää, ettei tämä päätös enempää kuin kouluutuskurssin koko suunnitelma juuri ollut omiansa synnyttämään erikoisen suurta luottamusta siihen apuun, mitä Saksa tulisi Suomelle antamaan. Pöytäkirjan alussa sanottiin nimenomaan, että ehdotus alkuaan oli tarkoittanut suomalaisen apujoukon muodostamista tukemaan saksalaisten maihinnousua Suomessa, mutta että maihinnousu yleis- ja amiraaliesikunnan lausunnon mukaan toistaiseksi oli mahdoton. Ei siis annettu mitään takeita siitä, että kurssin osanottajia käytettäisiin Saksan tukemaan taisteluun Suomen vapauttamiseksi. Suunnitelman aloitteentekijäin perusajatuksen toteuttaminen jätettiin tietymättömän tulevaisuuden varaan. Arveluttavaa oli myöskin, että Saksa oli sitoutunut pitämään huolta kurssilaisista siinä tapauksessa, ettei sotatointa syntyisi. Päinvastoin lausuttiin toivomuksena, että nämä eivät kauaksi aikaa jäisi oleskelemaan Saksassa kurssin päätyttyä. Heille annettiin ystävällinen neuvo toistaiseksi, pysyä Ruotsissa. Sotilaalliselta kannalta täytyi kurssiin varattua aikaa — vain neljää viikkoa — pitää kohtuuttoman lyhyenä. Oli senvuoksi syystäkin pelättävissä, että päätös aiheuttaisi Suomessa pettymystä. Varsinkin »vanhat» katsoisivat koko puuhan täten epäonnistuneen. Kysyttäisiin epäilemättä, kannattaako tosiaan antautua arvaamattomiin vaaroihin yrityksen vuoksi, jonka hyöty oli aivan epämääräinen. Mutta ne, jotka askel askelelta olivat seuranneet mutkikkaita neuvotteluita ja tiesivät, kuinka vaikea myönteisen ratkaisun aikaansaanti oli ollut, ajattelivat toisin. Tulos olisi saattanut olla parempi, mutta pääasiahan oli kuitenkin saavutettu. Mahtava Saksa oli saatu virallisesti suostumaan meidän toivomuksiimme: se oli siten moraalisesti sitonut itsensä meidän asiaamme. Me olimme saaneet lähtökohdan työmme jatkamiseen. Niin ajatteli Wetterhoff ja samoin ajattelin minäkin. Ja me olimme vakuutettuja, että nuoret aloitteentekijät olivat samaa mieltä kuin mekin. Ennen ylioppilasemissarioiden lähtöä Tukholmasta olin sopinut heidän kanssaan sen salasähkösanoman sanamuodosta, jolla ilmoittaisin Helsingin-komitealle asian ratkaisusta. Helmikuun 2 p:nä sai uusmaalainen, hovioikeudenauskultantti Harald Öhquist seuraavan sähkösanoman: »Nachrichten von Ihrem Vater. Entschiedene Verbesserung. Arzt hofft vollständige Genesung zwei Wochen. Hellberg.» (Tietoja isältänne. Ilmeinen käänne parempaan. Lääkäri toivoo täydellistä paranemista kahdessa viikossa.) Ei ovelinkaan sotasensori voinut aavistaa, että tällä viattomalla ilmoituksella oli salainen merkitys. Sillä mikä oli luonnollisempaa kuin että Harald Öhquist (nyttemmin jääkäri-eversti) sai sähkösanomatiedon ulkomailla olevan isänsä lehtori Johannes Öhquistin terveydentilasta? Ja kuka saattoi tietää, että »Hellberg» oli minun sotilasnimeni Tukholmassa? Mutta vastaanottaja ymmärsi, että ratkaisu oli tapahtunut Berliinissä ja että kurssit alkaisivat kahden viikon kuluttua. Sattumalta oli vanha ystäväni aktivisti John William Nylander, »John Graftonin» ent. kapteeni, juuri Tukholmassa ja menomatkalla Suomeen. Hän se sitten muutamia päiviä myöhemmin toi Helsinkiin yksityiskohtaisen tiedon niiden omituisten kurssien ohjelmasta, joiden neljässä viikossa piti tehdä pari sataa Helsingin ylioppilasta »pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä Saksan sotatoiminnan ulottuessa Suomeen tai kapinan syttyessä Suomessa». Kuka silloin saattoi aavistaa, että kurssit eivät tulisi kestämään neljä viikkoa, vaan kolme vuotta ja että niihin ottaisi osaa kahden _sadan_ asemesta kaksi _tuhatta_ miestä? III. TUKHOLMA-BERLIINI-LOCKSTEDT. John William Nylanderin yksityiskohtainen selonteko Lockstedtin-kurssien ohjelmasta vähensi jonkun verran sitä iloa, jonka Öhquistille lähetetty lyhyt sähkösanoma oli Helsingissä herättänyt. Erikoisesti huolestutti se seikka, että kurssit oli tarkoitettu kestämään vain neljä tai kuusi viikkoa ja että niiden pääasiallisena tarkoituksena oli antaa opetusta tiedustelupalveluksessa ja sissisodassa. »Tämä», sanoo Yrjö Ruuth, »aiheutti tyytymättömyyttä matkalle aikovien joukossa, jotka olivat toivoneet täydellistä upseeriopetusta sekä pitkäaikaisempaa oleskelua Saksassa. Mutta», niin hän jatkaa, »neuvottelujen lopputulos oli kuitenkin se, että joka tapauksessa oli Saksaan lähdettävä, koska oli luultavaa, etteivät saksalaiset heittäisi kesken kerran aloitettua yritystä, ja opetussuunnitelmaa siis todennäköisesti voitaisiin laajentaa ja pitkittää ensimmäisten neljän viikon kuluttua.»[4] Yrityksen taloudellinen puoli ei ensi aluksi tuottanut mitään vaikeuksia, kun Saksan viranomaiset olivat ottaneet kustantaakseen kurssilaisten matkat edestakaisin. Ruuth kertoo palatessaan Tukholmasta vieneensä mukanaan ensimmäisen avustuksen, 2 000 markkaa. Pian lisääntyi matkarahasto minun rahalähetyksistäni. Vekselilähetykset osoitettiin Simelius'en Perillisten Kirjapainoon, jonka johtaja A.W. Nylander oli entisiä aktivisteja ja ylioppilaiden järjestöön yhtynyt. Minulla on tallessa konseptit niihin kahteen »kauppakirjeeseen», joissa rahat lähetettiin. Toinen, joka on päivätty Tukholmassa helmikuun 6:ntena, kuului: »Täten lähetän Teille shekin suuruudeltaan viisituhatta (5.000) Smk, millä summalla pyydän hyvittämään painatuskustannusten tiliäni. Loppusuoritus seuraa muutamien päivien perästä. Kunnioittaen G. Hellberg.» Toinen kirje, joka sisälsi »loppusuorituksen», Smk. 3.965:65, on päivätty helmikuun 11:tenä. Jo tammikuun 22 p:nä oli ensimmäinen Saksaan-lähtijä, eläinlääket. ylioppilas O. Öhman, matkustanut Berliiniin Tukholmasta, minne hän ei malttanut jäädä odottelemaan. Kun Trälleborgin ja Sassnitzin välinen liikenne juuri silloin oli keskeytynyt, oli hänen matkustettava Kööpenhaminan—Gjedserin—Warnemünden kautta, mutta matka sujui kuitenkin mainiosti ja häntä oli »kohdeltu erinomaisen hyvin», kirjoitti hän kortissa, jonka hän minulle lähetti Berliinistä tammikuun 28 p:nä. Korttia koristi Preussin rautaristi ja kaunis tunnuslause _Einigkeit macht stark_. Kahta päivää myöhemmin hän lähetti minulle uuden kortin, joka sisälsi pari sanaa Wetterhoffilta ja häneltä itseltään. _Grüsse mir die Kameraden_, kirjoitti hän, _dass die Sache bald zum Klappen kommt_. Mutta varsinainen rekryyttien tulo alkoi vasta helmikuussa. Helmikuun 3 p:nä ilmoittautui asunnossani Odengatan 19:ssä ensimmäinen ryhmä: Aarne Snellman, Sven Weckström, Janne Ahlroth ja Friedel Jacobson. He saivat numerot 1—4 Tukholman-matrikkelissamme. Kaikki neljä tuottivat sitten jääkärinimelle kunniaa, kukin kohdaltansa. Weckström tuli sankariksi Maaninkajärven kuuluisassa taistelussa Simossa joulukuun 11 p:nä 1916, Jacobson kaatui miestensä etunenässä Tornion valloituksessa helmikuun 6 p:nä 1918.[5] Sen jälkeen joka päivä uusia ryhmiä. Näin kohtasin jälleen useita niistä emissarioista, jotka aikaisemmin olin tavannut Tukholmassa. N:o 7 oli Bertel Paulig, n:o 9 Pehr Norrmén, n:o 12 Walter Horn, n:o 46 Runar Appelberg. On tarpeetonta luetella kaikkia nimiä, jotka nyt vähitellen täyttivät matrikkelimme lehdet. Ne ovat kaikiksi ajoiksi piirretyt vapaustaistelumme kunniakkaimpaan lukuun. Monet, niin, ehkäpä useimmat niistä, jotka silloin hiljaa ja huomaamatta matkustivat Saksaan oppimaan aseiden käyttöä, hoitavat nyt korkeita upseeritoimia armeijassamme. Toiset ovat huomattavissa siviilitoimissa. Silloin he eivät olleet mitään muuta kuin lupaavia ylioppilaita ja maistereita, jotka »vanhain» mielestä kevytmielisesti panivat tulevaisuutensa vaaraan miltei toivottoman seikkailun vuoksi. Mutta mikään ei heitä kuitenkaan niin ärsyttänyt kuin »vanhain» puhe »nuorisoliikkeestä». He olivat tosin itse nuoria iältään, vaikkeivät ihan _niin_ nuoria kuin yleensä kuvitellaan. (Ensimmäisen Lockstedt-ryhmän keski-ikä oli 24 vuotta.) Mutta se tehtävä, johon he olivat ryhtyneet, ei ollut ajattelemattomien ja seikkailunhaluisten nuorukaisten yritystä. Heidän joukossaan oli monta, jotka lähentelivät kolmenkymmenen vuoden ikää tai olivat sen sivuuttaneet ja joilla oli turvattu asema yhteiskunnassa. Ja nuoretkin, jotka olivat enemmistönä, olivat yhtyneet liikkeeseen täysin tietoisina sen vakavuudesta ja menestyksen epävarmuudesta. Ennenkuin »Saksaan-lähtijät» jatkoivat matkaansa etelään, istuin usein heidän kanssaan yhdessä keskustelemassa valtiollisesta asemasta ja yrityksemme menestymismahdollisuuksista. Oli omituista nähdä, kuinka huolellisesti he karttoivat kaikkea tunteilua puheessaan. Isänmaallisuuden tuli hehkui heidän sielussaan — muutenhan he nyt eivät olisi olleet täällä — mutta heidän polvelleen ominaisen ujouden takia he pitivät tunteensa omina tietoinaan. Eiväthän he olleet lähteneet tunne-, vaan reaalipolitiikkaa toteuttamaan. Jos voisi puhua heidän poliittisen vakaumuksensa yhteisestä piirteestä, niin se oli kai käsitys, että reaaliset voimasuhteet ovat ratkaisevia tekijöitä kansojen elämässä. Sitä käsitystä oli nyt sovellettava meidänkin maamme politiikkaan. Meille ei enää riittänyt, että meillä on oikeus puolellamme. Suomen kansan on vihdoinkin pantava oma voimansa tapahtumain vaakaan. Mutta se ei saa tapahtua sokeasti, vaan kylmästi harkiten menestyksen mahdollisuuksia. Uudet ystäväni olisivat ehkä hiukan loukkaantuneet jos olisin heille huomauttanut, että kylmä laskelma ei sentään ollut heidän menettelytavalleen erikoisen tunnusomaista ja että »vanhat» siinä suhteessa varmaan veivät voiton heistä. Niin reaalipoliittisesti kuin he luulivatkin ajattelevansa, olivat he sen ihanteellisen katsantokannan esitaistelijoita, joka antaa ratkaisevan merkityksen erinäisille kansansielussa piileville voimille, joita on mahdoton punnita: miehuudelle, kunniakkaiden esi-isäin muiston kunnioitukselle ja syvälle velvollisuudentunnolle, joka saattaa yksityisen kansalaisen uhraamaan oman onnensa, kun isänmaan olemassaolo on vaarassa. Mutta, kuten sanottu, tämänkaltaisia korkealentoisia sanoja kuuli harvoin tulevien »pfadfinderien» huulilta. Sen sijaan he mieluummin puhuivat itsestään jonkinlaisella poikamaisella hirtehishuumorilla. »Costa Negra-juttu» oli nimitys, jota he usein käyttivät yrityksestään viittaamalla erääseen tähän aikaan suosittuun seikkailuromaaniin. Monet olivat muutoin niin juron harvapuheisia, ettei hevin päässyt sanottavaan tuttavallisuuteen heidän kanssaan. Usein rajoittuivat matkustavain nuorukaisten kanssa vaihtamani sanat heidän matkaansa koskeviin välttämättömiin ohjeisiin. Melkein ahdistavan vaikutelman sain keskusteluista, kun ne joskus sattuivat kohdistumaan nuorten ylioppilaiden ja maisterien tieteellisiin pyrkimyksiin. Moni oli jo ehtinyt, varsin pitkälle tiedemiehen uralla. Sain kuulla kuvauksia suunnitelluista tai jo puolivalmiista väitöskirjoista, ahkerista arkistotutkimuksista, luonnontieteellisistä kokoelmista, kemiallisista kokeista. Kuulin kaksikymmenyksivuotiaan maisteri Norrménin kertovan Lontoossa suorittamistaan itsenäisistä tutkimuksista väitöskirjaansa varten. Kuulin maisteri J.W. Snellmanin suuren isoisänsä aitona jälkeläisenä käyttelevän filosofisia termejä ja puhuvan muodollista logiikkaa koskevasta tieteellisestä tutkielmasta, joka hänellä oli tekeillä, ja lomassa ilahduttavan roomalaismieltäni lausumalla pitkiä pätkiä Horatiuksen oodeista. Syvimmin liikutti minua, kun maisteri Kalervo Kari jätti huolellisesti hoidettavakseni, kunnes hän mahdollisesti palaisi, muutamia zoologisia preparaatteja sisältäviä tölkkejä, jotka hän oli tuonut mukanaan Ruotsiin ja joihin hän ilmeisesti oli suuresti kiintynyt. Hän kaatui sitten vapaussodassa. Jälleen nousi mieleeni kysymys, menettelenkö oikein, kun en neuvo näitä lahjakkaita nuoria miehiä palaamaan rauhallisiin tieteellisiin toimiinsa? Ei, sellainen neuvo olisi ollut heidän loukkaamistaan. He tiesivät kyllä itse, mitä tekevät. On jo monta kertaa kuvattu, kuinka Saksaan-lähtijäin passien kirjoittamisen Saksan lähetystössä välitti toht. Alma Söderhjelm, joka oli ottanut niskoilleen jokseenkin ikävän tehtävän juosta joka päivä majuri von Aweydenin luona sitä varten, kuinka nuorukaiset ennen lähtöänsä saivat ohjeita, mitä heidän oli tehtävä ja tekemättä jätettävä, kuinka heidän kirjeenvaihtonsa Suomessa olevien omaisten kanssa järjestettiin ruotsalaisten hyväntahtoisella avulla, jotka olivat antaneet osoitteensa käytettäväksemme j.n.e.[6] Mutta sangen vähän on kirjoitettu niistä perheselkkauksista, jotka johtuivat siitä, että moni nuorukainen oli lähtenyt kotoansa ilman omaistensa tietoa tai vastoin vanhempiensa tahtoa. Saattoi sattua, että joku suuttunut ja huolestunut isä itse saapui Tukholmaan saamaan selkoa, minne hänen karannut poikansa oli joutunut. Erikoisessa asemassa olivat ne suomalaiset nuorukaiset, jotka oleskelivat Ruotsissa tai Tanskassa ja hartaasti halusivat »päästä mukaan», mutta eivät uskaltaneet tai voineet ilman omaistensa suostumusta. Mainitsen tyypillisen tapauksen. Eräs nuori paroni, joka opiskeli Lundissa, oli saanut palavan halun matkustaa Lockstedtin-leirille, missä useita hänen tovereitaan oli. Hän oli jo lähettänyt minulle valokuvansa ja tarpeelliset henkilötiedot passia varten, kun sai isältään jyrkän kiellon. Hän ilmoitti siitä minulle kirjeessä, joka liikuttavan vilpittömyytensä vuoksi on tyypillinen esimerkki »nuorten» ja »vanhojen» välisistä ristiriidoista näinä murrosaikoina. »Herra Tohtori!», niin kirjoitti 19-vuotias nuori mies. »Kaikista ponnistuksistani huolimatta ei minun ole onnistunut päästä sovintoon ankaran herra isäni kanssa. Senvuoksi täytyy minun lykätä rakkaimpien aikomusteni toteuttaminen. Sillä kun en ole täysi-ikäinen, voisi välien rikkomisesta isäni kanssa olla mitä ikävimmät seuraukset.» Päättävämmin menetteli eräs toinen nuori mies, joka oli oleskellut ulkomailla ja nyt oli kotimatkalla, mutta tapasi Tukholmassa Lockstedtiin menossa olevia tovereita ja enempää empimättä lähti mukaan. Jotakin tunnonvaivoja lienee hän kuitenkin tuntenut päättäen seuraavasta myöhemmin kesällä kirjoitetusta kirjeestä: »Rakas äiti. Olen juuri saanut tiedon, että sinä aiot matkustaa Tukholmaan saadaksesi jollakin tavoin selkoa sinun silmissäsi ehkä mielettömästä ja seikkailunhaluisesta pojastasi, joka vanhempiensa mieltä kuulematta on tehnyt sangen tärkeän ja kenties koko elämäksi ratkaisevan päätöksen. Arpa on heitetty, kuten sanotaan — sitä ei enää voi auttaa. Ainoa, mikä mieltäni pahoittaa, on, että en millään tavalla, kun ———sta tulin Tukholmaan ja päätin olla palaamatta kotiin, voinut ilmoittaa sitä ja kuulla rakkaiden vanhempaini ajatusta asiasta. Minä tiedän — tai ainakin luulen tietäväni — että te, rakkaat vanhemmat, olette niin isänmaallismielisiä, että hyväksytte menettelyni. Se, mitä olen tehnyt, ei ole äkkiaskel, vaan minä harkitsin tarkoin asian eri puolet, kun olin Tukholmassa. Täällä, missä nyt olen, on minun oikein hyvä olla: hyvää ruokaa, hyvät toverit ja hyvä kohtelu. — — — Muuten voit, rakas äiti, olla paljoa tyynempi, kun olen täällä kuin jos olisin kotona, sillä siellähän voi minä hetkenä tahansa tulla kutsutuksi venäläiseen sotapalvelukseen. Niinpä pyydän sinua olemaan rauhallinen ja luottavasti odottamaan ajan kulumista.» Muutkin omaiset kuin isät ja äidit saattoivat kärsiä epätietoisuuden tuskia. Säilyttämieni paperien joukossa tältä ajalta on m.m. seuraava yhtä lyhyt kuin paljon ilmaiseva muistiinpano: »Olaf Homén haluaa tietää, onko myöskin hänen veljensä Birger aurinkoisessa etelässä.» Minkälaista sitten nuorukaistemme oli olla »aurinkoisessa etelässä»? Siitä he ovat itse kertoneet niissä kuvauksissa, joita monet heistä ovat julkaisseet kokemuksistaan tänä aikana. Helppoa ei heidän olonsa missään tapauksessa ollut ja yhä vaikeammaksi kävi se sittemmin. Mutta mieliala oli ylimalkaan mainio, ja kaikki vaikeudet kestettiin tyynesti. Varsinkin alussa, kun valmistavia kursseja pidettiin Berliinissä. Niinpä esim. Walter Horn kirjoitti Berliinistä 16 p:nä helmikuuta (saksaksi): »Olen saapunut onnellisesti Berliiniin ja olen olooni sangen tyytyväinen. Heti ensimmäisenä iltana söin illallista toverieni ja erään liikkeenjohtajamme kanssa, ja sanottakoon heti, että hän oli kerrassaan erinomainen mies ('ein ausserordentlich famoser Mensch'). Sunnuntaina lepäsin, ja maanantaina klo 10 alkoi ensimmäinen työpäivä. Asia on näet niin, että liiketoiminta pannaan hiukan alkuun jo nyt, kunnes koko henkilökunta on täällä maaliskuun 1 p:nä. Nyt tein tuttavuutta uuden esimiehen kanssa, joka on jos mahdollista vieläkin veikeämpi; saa sen varman vaikutelman, että tämä liike on tukeva ja mitä parhaissa käsissä. Mutta, veli veikkonen, tilaa on vielä monelle nuorelle miehelle, joka tahtoo ansaita toimeentulonsa. Mutta heidän on tultava tänne pian, se on pääasia, sillä liike pannaan täyteen käyntiin 1 p:nä maaliskuuta. — — Lopuksi tahdon sanoa sinulle, että ystävämme Fritzin (Wetterhoffin) ansioita ei voi arvioida kyllin korkealle. — — P.S. 40-prosenttinen perunaleipä on niin hyvänmakuista kuin _Kuchen_» Tunnettua on, että Lockstedtin-kurssit alkoivat jo helmikuun viimeisellä viikolla ja että ne jatkuivat osanottajien lukumäärän vähitellen lisääntyessä uusien tulokkaiden saavuttua Suomesta. Mutta jo ensi hetkestä pani Wetterhoff kaikki voimansa ja vaikutusvaltansa liikkeelle estääkseen pienen Lockstedtin-joukon hajallelaskemisen alkeiskurssin päätyttyä. Tämän kurssinhan piti olla vain laajemmalle tähtäävien suunnitelmien alkuna. Kansankapina Suomessa saksalaisten maihinnousun yhteydessä oli se päämäärä, joka Wetterhoffin mielessä kangasti. Lockstedtin-kurssia oli siis kaikin mokomin pidennettävä ja laajennettava hankkimalla yhä uusia osanottajia. Niitä kirjeitä, jotka hän minulle tästä asiasta kirjoitti, ei minulla valitettavasti ole käsillä. Eräs ilmeisesti hänen inspiroimansa »Paul Bartelsin» (= Bertel Pauligin) maaliskuun 11 p:nä kirjoittama kirje kuvaa kuitenkin tämän ajankohdan tilannetta. Paulig, joka helmikuun aikana oli avustanut minua Tukholmassa rekryyttien vastaanottamisessa, oli näet kuun lopulla kutsuttu Berliiniin työskentelemään Wetterhoffin toimistossa. Kirje on kirjoitettu saksaksi persoonattomaan kauppatyyliin. Otan siitä seuraavan kohdan: »Raaka-ainelähetyksiä saapuu tänne joka päivä, viime päivinä kuitenkin vain hyvin niukasti. Täällä voitaisiin hyvin käyttää vielä noin sata laatikkoa (= rekryyttiä). Toivon senvuoksi, että teette voitavanne tarvittavan määrän hankkimiseksi. Lähetyksiä voidaan jatkaa, kunnes täältä ilmoitetaan toisin. Tietenkin on tehtaalle eduksi, jos osa aineksia vielä saapuu myöhemmin, kun näet sitä aikaa, jonka kuluessa koneet ovat valmistettavat, siten voidaan pidentää. — — — Muuten tehdas toimii erinomaisesti ja minä olen vakuutettu siitä, että koneet tulevat olemaan hyvin käyttökelpoisia. Nyt täytyy myöskin vakavasti ajatella, mitä tarvitaan koneiden pystyynpanoon vastaanottopaikalla», j.n.e. Me toiset sekä Tukholmassa että Suomessa olimme samaa mieltä kuin Wetterhoff, että yritys ei saa pysähtyä alkuunsa. »Pääasia on», kirjoitti Johannes Öhquist maaliskuun 13 p:nä Kööpenhaminasta, missä hän tähän aikaan oleskeli, »että, kun kerran olemme lausuneet A:n, meidän on lausuttava kaikki aakkoset alusta loppuun.» Eroa oli vain siinä, että yrityksen osanottajat katsoivat asiaa sitä epäilevämmin, mitä lähempänä Suomen horisonttia he olivat. Sotilaallinen asema maaliskuulla ei antanut aihetta erikoisen, valoisiin toiveisiin — venäläiset olivat juuri siihen aikaan valloittaneet Przemyslin linnan Galitsiassa. Kun lisäksi tuli, että yleisön keskuuteen Suomessa oli alkanut tihkua tietoja Saksan-retkestä, katsoi ylioppilaskomitea parhaaksi keskeyttää rekryyttien hankinnan joksikin aikaa. Tukholmassa olin minä puolestani hiukan tukalassa asemassa. Lockstedtin-kurssien pidentäminen oli minustakin aivan välttämätöntä poliittiselta kannalta, mutta minulle on annettava anteeksi, että Tukholman-edustajana melkein vielä enemmän ajattelin, miten vaikeaan asemaan joutuisin, jos kurssit nyt lopetettaisiin ja osanottajat toinen toisensa jälkeen saapuisivat Ruotsiin, kuten alkuperäisessä ohjelmassa edellytettiin. Minun täytyi senvuoksi hartaasti toivoa, että uusia osanottajia saapuisi, kuten Berliinissä haluttiin, jotta kurssien pidentäminen tulisi mahdolliseksi. Mutta oliko oikein lakkaamatta lisätä niiden lukua, jotka joutuisivat kärsimään, jos ponnistukset asian edistämiseksi raukeaisivat tyhjiin? Joka tapauksessa oli minulla perusteltua syytä toivoa, että saksalaiset eivät äkkiä heittäisi yritystä kesken, koskapa he siten mahdollisesti menettäisivät sen hyödyn, mikä heillä jo oli ollut yhteydestä meidän kanssamme. Jo ne tarkat tiedot venäläisten voimista ja sotavarusteluista Suomessa, jotka Saksan sodanjohto sai meidän järjestömme kautta, olivat sille arvokkaita. Poliittiselta kannalta oli saksalaisten meille antamalla avustuksella merkitystä heidän pyrkimyksissään saavuttaa sympatiaa Ruotsissa. Tässäkin suhteessa yhtyivät Saksan ja Suomen edut. Helmikuussa olin saanut kirjeen lähetystösihteeri Weberiltä, joka pyysi siinä meidän myötävaikutustamme »puolueettoman» toimiston perustamiseen Tukholmaan. Sen päätehtävänä tulisi kaikesta päättäen olemaan mielialan muokkaaminen Ruotsissa Saksalle suotuisaan suuntaan. Neuvoteltuani Jonas Castrénin kanssa päätin kuitenkin olla asiaan puuttumatta. Vastasin Weberille, että pidän semmoisen toimiston perustamista hyvin hyödyllisenä ja että me mielellämme tukisimme sen työtä, jos meillä vain on riittävästi voimia käytettävissämme. Mutta kun Suomea suoranaisesti koskevat asiat kokonaan vievät aikamme, emme valitettavasti voi ottaa osaa toimiston työhön. Päävaikuttimenamme oli kuitenkin, että meistä ei ollut mieluisaa eikä arkaluontoisen asemamme vuoksi viisasta ruveta Ruotsissa saksalaisen propagandan suoranaisiksi kätyreiksi. Meidän ei myöskään tarvinnut pelätä, että kieltäytymisemme pantaisiin pahaksi, sillä olihan kyseenalaista, eikö Saksalla ollutkin enemmän hyötyä siitä välillisestä propagandasta, jonka suomalaisen vapausliikkeen pelkkä olemassaolo sisälsi, sen osanottajat kun julkitoivat luottamuksellisen liittymisensä Saksaan esiintymättä silti sen asiamiehinä. Yhteyteni kotimaan kanssa oli nyt entistä parempi ja varmempi, kun olin saanut aikaan luotettavan ja hyvintoimivan postinkulun Torniossa olevan rouva Hulda Reuterin avulla, joka rohkeasti ja hairahtumattoman huolellisesti toimitti lähetykset rajan yli. Helsingissä ja Tukholmassa ymmärsimme toisiamme mainiosti. Vaikeampi oli yhteistyö Berliinin kanssa, niin paljon mukavampi kuin yhteys sinne olikin teknillisesti. Kirjeissä olin tosin saanut yhtä ja toista selvitetyksi, mutta tila oli nyt kuitenkin taas samanlainen kuin se oli ollut tammikuun alussa: Wetterhoff ja minä emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Henkilökohtainen tapaaminen kävi minulle yhä välttämättömämmäksi. Samaa tarvetta saada selkoa asiain tilasta tunnettiin myös Helsingissä. Maaliskuun alussa saapui Tukholmaan ystäväni ja työtoverini vanhan aktivismin ajoilta maisteri Almar Fabritius ja paria viikkoa myöhemmin maisteri Kai Donner ylioppilastoimikunnan edustajana. Fabritius tuli vanhempain aktivistishenkisten kansalaisten muodostumassa olevan ryhmän lähettämänä, jonka tarkoituksena oli tukea ylioppilaiden toimintaa ja tarvittaessa käydä kauttaaltaan yhteiseen poliittiseen toimintaan heidän kanssaan. Itse oli Fabritius jo varhain syksyllä 1914 eräiden entisten aktivistien, lähinnä toht. V.O. Sivénin ja toht. Arvid Mörnen, piirissä esittänyt sen ajatuksen, että olisi koetettava toimittaa muutamia tuhansia nuoria miehiä Saksaan saamaan harjoitusta aseiden käytössä. Tämä miehistö ottaisi sitten osaa saksalaisten toimeenpanemaan Ahvenanmaan valtaukseen, jonka saattoi olettaa tapahtuvan, jollei ennen, niin ainakin seuraavana kesänä. Se olisi näin ollen osaltaan valloittamassa tukikohtaa, siltavarustusta Suomen valtaamiseksi. Sodan alussa otaksutuinkin Suomessa yleisesti, että saksalaisten olisi ennemmin tai myöhemmin pakko miehittää Itämeren alueen avainkohta, Ahvenanmaa. Eräässä tilaisuudessa, tarkalleen sanoen sinä marraskuun päivänä, jolloin venäläistyttämisohjelma julkaistiin, oli Fabritius pyrkinyt kosketuksiin myöskin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilasnuorison kanssa ja pohtinut asiaa eräiden uskottujensa seurassa, m.m. osakunnan kuraattorin toht. Mörnen, Runar Appelbergin, Werner Hougbergin y.m., mikä tilaisuus mainitaan Appelbergin päiväkirjamuistiinpanoissa. Oliko ylioppilaiden toimintaan jo silloin ryhdytty, siitä Fabritiuksella ei ollut tietoa, myöskään ei hänen ensi yrityksensä syksyllä ollut johtanut yhteistoimintaan nuorten kanssa. Vasta uudenvuoden tienoissa hän oli Sivéniltä ja Mörneltä saanut kuulla, että ylioppilaat olivat ruvenneet liikehtimään ja että ensimmäiset »pfadfinderit» olivat valmiina lähtemään Saksaan. Juuri tällöin, helmikuun keskipaikkeilla, olivat Sivén ja Fabritius yksissä neuvoin muutamien hengenheimolaistensa kanssa päättäneet muodostaa uusaktivistisen kansalaisryhmän käyttääkseen ajan tarjoamia tilaisuuksia ylioppilaiden valitsemaan suuntaan käyvään poliittiseen toimintaan. Toht. Sivénin vastaanottohuoneessa Kauppatorin varrella oli pidetty kokous, jossa oli läsnä viitisentoista henkilöä, kaikki porvarilliset puolueet edustettuina, m.m. Heikki Renvall, Adolf Törngren, Theodor Homén, Anders Viksten, Otto Åkesson, P. J. Hynninen, joka lisäksi kuului ylioppilaiden toimikuntaan, sekä vielä Sivén ja Fabritius. Kokouksessa, kertoi Fabritius, ei vallinnut juuri mikään optimismi, mitä tulee mahdollisuuksiin saavuttaa tuloksia yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Ei uskottu tällä maalla olevan mitään harrastusta Suomea kohtaan. Se, että saksalaiset olivat luvanneet järjestää parille sadalle ylioppilaalle tilaisuuden oppia aseiden käyttöä, arveli Törngren, tarkoitti tuskin muuta kuin »sabotöörien» kouluuttamista, jotta nämä sitten saattaisivat hävittää Venäjän sotavarastoja, siltoja, teitä y.m. Suomessa. Läsnäolevien mieliala oli kuitenkin jyrkästi saksalaisystävällinen, ja se mielipide oli vallalla, että on ryhdyttävä toimintaan, jos vaan Saksan taholta saadaan tarvittavat lupaukset. Sen vuoksi oli pysyttävä odottavalla kannalla. Tuloksena kokouksesta oli kolmimiehisen toimintavaliokunnan asettaminen; siihen kuuluivat Sivén, Renvall ja Hynninen. Valiokunnan ensimmäisenä toimenpiteenä oli Fabritiuksen lähettäminen tiedusteluretkelle. Lähinnä hänen oli matkustettava Tukholmaan saadakseen kuulla Saksan sikäläisiltä edustajilta, mitä Saksa aikoi tehdä Suomen hyväksi. Ennen kaikkea tuli Fabritiuksen ottaa selko siitä, olivatko suunnitellut Lockstedtin-kurssit todella aiotut vain kuukauden kestäviksi, sekä samalla asettua yhteyteen minun kanssani ja saattaa tietooni, ettei Wetterhoff soveltunut Suomen asiamieheksi. Fabritiuksen ilmoitus oli minulle suuri lohdutus huolteni keskellä. Suomessa oli siis kuitenkin enemmän kaikupohjaa yrityksellemme kuin olin uskaltanut toivoa. Auttaakseni häntä hänen tehtävänsä suorittamisessa minä saatoin hänet Saksan meriattasean von Fischer Lossainenin tuttavuuteen. Tuloksen keskustelustaan tämän kanssa, missä tilaisuudessa minä en ollut läsnä, Fabritius merkitsi melkein täysin negatiiviseksi. Hän esitti asiansa sekä suullisesti että kirjallisesti lyhyessä, yksissä neuvoin minun kanssani laaditussa »Berichtissä», jossa ilmoitettiin, että sitä politiikkaa, jonka Suomen ylioppilasnuoriso oli omaksunut, kannattivat myös lukuisat vanhemmat kansalaiset, jotka kuitenkin, ennenkuin ryhtyvät mihinkään, haluavat tietää, suostuuko Saksa hyväksymään uuden liittolaisen ja mitä Saksa on halukas tekemään sen hyväksi, von Fischerin vastauksen motoksi, sanoi Fabritius, voidaan panna hänen ensi sanansa: »Mitä harrastusta meillä saksalaisilla voi olla Suomea kohtaan?» Fabritius esitti vastakysymykseksi, miten Saksa, jolla luonnollisesti tulisi olla kutakuinkin täydellinen herruus Itämeren vesillä, ennenkuin se voi vakavasti pyrkiä osalliseksi maailmanherruudesta merillä, saattaa olla välinpitämätön Suomesta ja sen vahvoista merilinnoitusasemista, sen saaristosta. Tähän ei von Fischer voinut vastata mitään. Keskustelu oli johtanut siihen, että hän kehoitti Fabritiusta matkustamaan Berliiniin päätösvaltaisemman viranomaisen vastauksen hankkimiseksi. Joka tapauksessa von Fischer lupasi viipymättä toimittaa Fabritiuksen jättämän selonteon esimiehistölleen. Näin niukoin tuloksin ei Fabritius halunnut matkustaa kotimaahan niiden luo, joiden asiaa hän oli ajamassa. Hän katsoi tarvitsevansa selvempiä ja positiivisempia lupauksia voidakseen innostaa maanmiehiään saksalaissuuntaiseen aktiiviseen politiikkaan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seurata von Fischerin kehoitusta ja matkustaa Berliiniin. Kun minunkin aikomuksenani oli lähteä sinne neuvotellakseni Wetterhoffin kanssa sekä sittemmin käydäkseni Lockstedtissa katsomassa nuorten miestemme harjoittelua, päätimme matkustaa yhdessä. Matkamme lykkäytyi kuitenkin noin parilla viikolla, kun Wetterhoff ilmoitti meille, että hän odotti parhaillaan mitä tärkeintä ratkaisua ja ettei Suomen lähettien juuri kannattanut tulla Berliiniin ennenkuin tämä ratkaisu oli tapahtunut. Maaliskuun loppupuolella me vihdoinkin lähdimme matkalle. Meitä seurasi myös Bertel Paulig, joka oli vähää ennen saapunut Tukholmaan Wetterhoffin kuriirina. Tukholman-toimiston hoidon jätin ylioppilas Henrik Zilliacuksen hoiviin. Matkalla sattui välikohtaus, joka osoitti, kuinka helposti yrityksemme saattoi tulla ilmi ja venäläisille kavalletuksi. Istuessani juomassa aamukahvia Malmön rautatieravintolassa astui sisään iloinen ja äänekäs seura, johon kuului yksi herra ja kaksi hienoa naista. Herra oli — Kaarlo Luoto. Kohtaus oli minulle peräti epämieluinen. Tukholmassa olin saanut tietää, että tuo kuuluisa ent. sosialisti-agitaattori yhtenään matkusteli Saksan ja Suomen väliä Saksan amiraaliesikunnan salaisena asiamiehenä ja vakoilijana, mutta väitettiin, että hän myöskin palveli venäläisiä sotilasviranomaisia samassa ominaisuudessa. Muutamia päiviä aikaisemmin olin käynyt Luodon luona tämän hotellissa Tukholmassa koettaakseni, jos mahdollista, saada selkoa hänen toiminnastaan. Hän tunsi minut heti ja tuli luokseni muhevasti naureskellen. »Hei, kas tohtori Gummerus! Minne te olette matkalla?» sanoi hän. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. Luoto ei missään nimessä saanut tietää, että olin menossa Berliiniin. Vastasin senvuoksi umpimähkään: »Kööpenhaminaan», ja poistuin heti ravintolasta. Etsin käsiini Pauligin ja annoin hänelle ohjeeni. Hänen pitäisi Sassnitzista soittaa Wetterhoffille ja pyytää häntä ilmoittamaan Saksan viranomaisille Luotoa koskevat epäilymme. Onneksi ei Luoto tuntenut Pauligia ulkomuodolta. Itse jäisin tänne ja jatkaisin matkaa vasta seuraavana päivänä. Minä käväisin tosiaan Fabritiuksen kanssa Kööpenhaminassa, niinkuin olin Luodolle ilmoittanut... Siellä tapasimme maisteri Donnerin ja hänen rouvansa, joiden seurassa päivä kului hauskasti. Donner matkusti sitten Lundiin, kun taas me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme Berliiniin. Kun olimme sinne saapuneet, sain kuulla, että Pauligin oli onnistunut Sassnitzista päästä puhelinyhteyteen Wetterhoffin kanssa ja että Luoto Berliiniin saapuessaan oli vangittu. Suureksi harmikseen sai Luoto nyt istua lukkojen takana koko sota-ajan. Jos hän olisi päässyt palaamaan Saksasta Suomeen, ei hän varmaankaan olisi salannut venäläisiltä, mitä kenties oli saanut tietää meidän toiminnastamme. Mutta Wetterhoffille hän sai tilaisuuden sittemmin kostaa.[7] Kun sitten kävin Wetterhoffin luona hänen uudessa hienossa toimistossaan Landgrafenstrassen 20:ssä, havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että siitä tosiaan oli kehittynyt viranomaisten tunnustama puolivirallinen Suomen lähetystö. Siellä työskenneltiin kuumeisen innokkaasti. Korkeita herroja, sotilas- ja siviilihenkilöitä, tuli ja meni. Ja mikä muutos Wetterhoffissa itsessään oli tapahtunut niiden kahden kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin! Hänestäkin oli tullut asultaan ja olemukseltaan korkea herra, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta jo huolitellulla puvullaan ja tyynellä ja varmalla esiintymisellään — miehestä, joka vielä puoli vuotta sitten oli ollut vain vaatimaton saksalainen sotamies ja joka, luotuaan yltään univormun, oli suuressa köyhyydessään joutunut esiintymään lainavaatteissa. En voinut olla naureskelematta partaani, kun ajattelin tätä silmiinpistävää muutosta. Kun me, Fabritius ja minä, sitten luimme niitä selontekoja, joita Wetterhoff oli laatinut Suomen oloista ja omista laajakantoisista suunnitelmistaan, täytyi meidän tosin hiukan pudistella päätämme. Niistä saattoi todellakin huomauttaa, että ne eivät täysin vastanneet tosioloja... Kun sävyisästi kiinnitin hänen huomiotansa siihen, oli hänen vastauksenaan tuollainen diplomaattinen olanliike, joka sopi hänelle niin verrattomasti: _Mein Gott!_ mitäs vahinkoa pienestä viattomasta koristelusta on? Mene tiedä, ehkei hän siinä ollut niinkään väärässä. Se vain on varmaa, että kukaan meistä muista ei olisi pystynyt tekemään samoin. Mutta — kaikki nämähän olivat sivuseikkoja sen suuren kysymyksen rinnalla, josta olimme tulleet hänen kanssaan neuvottelemaan. Jo samana iltana, jolloin me olimme saapuneet, oli meillä kokous, joka kesti myöhään yöhön saakka. Ensin Wetterhoff teki selkoa toiminnastaan aina liikkeen alkuvaiheista saakka. Hänen laatimansa kirjalliset selonteot, jotka hän oli jättänyt Saksan viranomaisille ja jotka hän nyt antoi meidän luettavaksemme, tekivät, kuten jo olen huomauttanut, hiukan omituisen vaikutuksen. Tulokseksi »tarkastuksesta», kuten Fabritius meidän kesken nimitti käyntiämme, jäi kuitenkin se tosiasia, että hämmästyttävän paljon jo oli aikaansaatu lyhyessä ajassa. Siitä oli todistuksena jo muhkea toimisto semmoisenaan. Sitäpaitsi oli se vaikutusvaltaisten suhteitten sarja, jonka Wetterhoff oli onnistunut solmimaan, todellakin valtava, ja ettei tässä ollut kysymys mistään silmänlumeesta, siitä me saimme vakuutuksen toht. Sundwallilta, prof. Hahlilta ja vihdoin Lockstedtin-kurssien johtajalta majuri Bayerilta, joka tähän aikaan kohteli Wetterhoffia koko lailla kunnioittavasti. Wetterhoffin todellinen valtti oli kuitenkin se Lockstedtin-kursseja koskeva tieto, jonka hän oli saanut suuresta päämajasta ja jossa annettiin toiveita niiden pidentämisestä ja laajentamisesta. Asian takeeksi oli nähtävänä alkuperäissähkösanoma, jota Sundwall ei kuitenkaan kirjassaan ollenkaan mainitse ja jota ei myöskään ole tavattu ensimmäisen Berliinin-toimiston paperien joukossa. Kun »tarkastus» oli suoritettu, antoi Fabritius Wetterhoffin tietää, että se muodostumassa oleva vanhempien maanmiesten ryhmä, jonka lähettämä hän oli, ei juuri ollut halukas hyväksymään häntä, Wetterhoffia, asiamiehekseen. Kaiken sen nojalla, mitä Fabritius nyt oli saattanut todeta, hän ilmoitti olevansa valmis kotimaan aktivisteille asian edun vuoksi vakuuttamaan, että Wetterhoff oli sopiva edustamaan meidän liikettämme, lupaus, joka myös lojaalisti täytettiin, joskin, kuten tunnettua, niukoin tuloksin. Omasta puolestani olin iloinen siitä, että Fabritiuskin nyt oli tullut vakuutetuksi Wetterhoffin pätevyydestä sille paikalle, jota hän nyt hoiti suureksi osaksi minun suositukseni nojalla. Wetterhoff oli saanut kuulla meiltä, että maisteri Kai Donner oli tullut ylioppilaskomitean lähettinä ja paraikaa oleskeli Lundissa odottaen Berliinistä saapuvia tietoja. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin oli sähkösanomain vaihdolla saanut aikaan sen, että Donner matkusti Berliiniin, niin vaarallista kuin sellainen matka olikin miehelle, joka aikoi palata kotimaahan. Donner saapui ja uusia neuvotteluja pidettiin asian pohtimiseksi. Mitä näihin neuvotteluihin ja keskusteluihin tulee, tyydyn viittaamaan Kai Donnerin painettuun selontekoon.[8] Ei Fabritius enkä minä uskaltaneet ottaa mukaamme muistiinpanoja siitä, mutta Donnerilla oli verraton keino muistiinpanojen tekoon — samojedinkieli, vieläpä sellainen samojedin murre, josta kellään muulla tämän tundrojen kansan tuntijalla ei ollut tietoa. Mainittakoon tässä vain, että me laadimme selonteon ylioppilasjärjestön toivomuksista ja että Wetterhoff jätti sen sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti von Moltkelle ja että siinä tehtiin eri ehdotuksia Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sen jälkeen matkusti Donner Tukholmaan, mutta Fabritiuksen ja minun, jotka jäimme Berliiniin, oli vielä sovittava Wetterhoffin kanssa siitä, mistä olimme eri mieltä: Saksalta vaadittavien poliittisten takeiden välttämättömyyttä koskevasta kysymyksestä. Tehtiin vihdoin kompromissi. Wetterhoffin oli suullisesti esitettävä meidän näkökantamme siinä Suomen asiain valiokunnassa, jota oli suunniteltu jo joulukuussa ja joka nyt oli muodostettu, puheenjohtajana erikoinen suosijamme, yleisesikunnan eversti von Zimmermann, ja jäseninä sotaministeriön, amiraaliesikunnan ja ulkoministeriön edustajia. Tuloksena oli suullisesti esitetty vastaus, joka sisälsi, että Saksalla »on tosiasiallista harrastusta Suomeen ja sen pyrkimyksiin», ja sitäpaitsi lausunto, että »Saksan sotatoiminta Suomen taholla, jolloin myöskin tämän maan edut voitaisiin tyydyttää, on mahdollisuuksien piirissä». Enempää ei tänä ajankohtana voitu saavuttaa, mutta jotakinhan sekin oli. Mutta asemaa kuvaavaa on, että Fabritius ja minä emme katsoneet ilman muuta saattavamme luottaa Wetterhoffin ilmoitusten todenperäisyyteen. Wetterhoffin tietämättä minä kävin eversti von Zimmermannin ja sitäpaitsi ulkoministeriön alivaltiosihteerin Zimmermannin luona. Helpotukseksemme havaitsimme, ettei meillä ollut pelkoomme syytä. Mitä Wetterhoff oli sanonut, piti pääasiassa paikkansa. Meidän hyvä suhteemme häneen ei kärsinyt siitä, että olimme ryhtyneet kontrolloimaan hänen tiedonantojaan. Hänellä oli se miellyttävä ominaisuus, että hän ei pahastunut, vaikka häntä arvosteltiin hyvinkin ankarasti. Voin sanoa hänestä samaa mitä sanoin Jonas Castrénista: oli mahdotonta ajan pitkään olla häneen suuttunut. Tietenkin neuvottelimme hänen kanssaan myöskin moninaisista yksityiskohdista, m.m. tiedoitustoiminnan järjestämisestä.. Sitävarten täydensimme aikaisemmin laatimaamme ja kirjeenvaihdossamme käyttämäämme merkkinimien luetteloa. Wetterhoff oli Weissmann, Sundwall — Stegemann, Fabritius — Smedberg tai Fager, Donner — Sam, minä — Hellberg j.n.e. Keisari Wilhelm oli Hochberg, Hindenburg — Ostermann, majuri Bayer (Lockstedtin-kurssien johtaja) — Behrens. Saksan ulkoministeriö oli toht. Stramer, sotaministeriö — hra Landmann, meriministeriö — hra Seemann. Suomen kagaalille annettiin nimeksi täti Amanda, vanhojen aktivistien komitealle — setä Klaus, ylioppilaiden järjestölle — Behrensin pojat, suomalaisten upseerien järjestölle — urheiluliitto, eduskunnalle — ompeluseura j.n.e. Kaikki tämähän oli jokseenkin alkeellista ja antoi kirjeenvaihdollemme vain hyvin kyseenalaisen varmuuden, mutta mitäpä tehdä, kun ei ollut mahdollista käyttää chifferiä? Vihdoin olin sitten valmis matkustamaan kaipuuni päämaaliin — Lockstedtin-leirille. Minun ei ole tässä tarvis kuvata tätä paikkaa, joka on tullut niin kuuluisaksi vapaustaistelumme historiassa. Leiristä sekä maanmiestemme kouluutuksesta ja elämästä siellä ovat monet heistä laatineet kuvaavia kertomuksia. Lyhyesti sanoen: Lockstedtin-leiri oli paikka, johon tultiin sivilistinä ja josta määräajan kuluttua lähdettiin ruumiilta ja sielulta muovattuna preussilaisen sotilashengen tunnettuun tyyliin. Ylen utelias olin näkemään kuinka meikäläiset pojat tulivat toimeen tässä suomalaisille käsitteille ventovieraassa ja lukemattomin pilakuvin ivatussa ympäristössä. Kuten tunnettua eivät Saksan sotilasviranomaiset olleet katsoneet sopivaksi puettaa suomalaisia tavalliseen saksalaiseen univormuun, vaan olivat antaneet heille partiolaisten nuorukaisasun. Todennäköisesti oli sen ehdotuksen tehnyt majuri Maximilian Bayer, joka oli Saksan »pfadfinderien» ylin päällikkö ja nyt komennettu johtamaan näitä omituisia opetuskursseja. Puettamalla meikäläiset partiolaisiksi tahdottiin myöskin osoittaa, että heitä ei katsottaisi Saksan armeijaan kuuluviksi. Oli arvatenkin edellytetty, että kurssien osanottajat olisivat nuorukaisia tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Varmaan hiukan hämmästyttiin, kun havaittiin, että Suomesta saapujat eivät suinkaan kaikki olleet nuorukaisia, vaan että heidän joukossaan oli useita kypsyneitä miehiä. Kenties silloin kaduttiin, mutta silloin olikin jo myöhäistä. Käsky oli käsky, ja niin sai tuo outo pukupeli jatkua. Olivatko nuo arvostaan hyvinkin tietoiset maisterit, insinöörit, lääkärit, liikemiehet ja tulevat tuomarit itse täysin selvillä siitä, kuinka vastustamattoman koomillisen vaikutuksen he tekivät kuljeskelussaan 15-vuotiasten poikasten sievistelevässä partiolaispuvussa? Heidän omista kertomuksistaan näkyy, että univormu ei heitä oikein miellyttänyt. Mutta hymy häipyi huuliltani, kun katselin heidän ryhtiään ja kasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta, jotakin, jota heissä ei ollut ennen. Oliko tuo sotilaallinen, asestettu mies, ajattelin ihmeissäni, sama oppinut maisteri, jonka kanssa Tukholmassa olin keskustellut filosofisista ongelmista ja Horatiuksen lyriikasta? Oliko tuo toinen uhkea sotilas sama yhtä oppinut maisteri, joka oli jättänyt haltuuni hienonhienot zoologiset preparaattinsa? Ja tuo kolmas mies, oliko hän todellakin sama hemmoiteltu herraspoika, jonka kelpoisuutta sotapalvelukseen olin vakavasti epäillyt? Seuraavana aamuna, kun saatoin tovereitani harjoituskentälle, sain vastauksen kysymykseeni. Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten reippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten marssia minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se, mitä heiltä vaadittiin, ei ollut puolikasvuisten partiolaisten leikkiä, vaan täysien miesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen. Täällä vaadittiin niiltä, jotka tahtoivat olla mukana, ruumiin ja hengen kaikkien voimien äärimmäistä ponnistusta. Itse he puhuivat aivan vaatimattomasti suorituksistaan ja olivat nyrpeissään siitä, että olivat vain »pfadfindereitä» eivätkä oikeita sotilaita. Mutta minun maallikkosilmissäni tässä yhtäkaikki valmistettiin Suomen vapaussotaa. Kursseille komennetut saksalaiset upseerit olivat todellisuudessa, heti havainneet, että olisi ollut mieletöntä noudattaa alkuperäistä ohjelmaa, jonka mukaan olisi pitänyt vain pysytellä saksalaisten pfadfinderjärjestöjen kouluutusohjeiden puitteissa. Sen sijaan oli alusta alkaen päätetty antaa rekryyteille todellinen sotilaskouluutus kaikkine siihen kuuluvine harjoituksineen. Eikä siinä myöskään surkeiltu heidän voimiansa. Useimmat rekryytit olivat olleet palveluksessa vain pari kolme viikkoa, mutta jo alkoivat lihakset kovettua ja mieli terästyä. »Pojat», niin nuoremmat kuin vanhemmatkin, olivat muuttumassa _sotilaiksi_. Mutta he olivat sen ohella poliittiseen ajatteluun tottuneita Suomen kansalaisia. He olivat antautuneet yritykseen määrätty poliittinen pyrkimys päämaalinansa. Mitä mahdollisuuksia oli tämän päämaalin saavuttamiseen? Pidennettäisiinkö kursseja? Oliko Saksa sitoutunut auttamaan meitä? Suunniteltiinko saksalaisten maihinnousua Suomeen? Sellaisia kysymyksiä singahuttelivat »pfadfinderimme» minulle, kun edellisenä iltana istuimme illallispöydässä. Niihin en ollut voinut vastata muuta kuin että kukaan ei vielä tiedä mitään varmaa, mutta että elämme hyvässä toivossa. Heidän pitäisi tyynesti jatkaa harjoituksiaan ja koettaa hillitä kärsimättömyyttään. Ja tähän surkean epämääräiseen vastaukseen täytyi miesparkojen tyytyä. Kun sitten jälleen istuin rautatievaunussa paluumatkalla Tukholmaan, oli mieleni raskas. Rasittava ajatus, miten heidän, jotka nyt suorittivat sotilas- ja ampumaharjoituksia Lockstedtissa, kävisi, jos kurssit ilman muuta keskeytetään, tuntui entistäkin painostavammalta. Ja miten meitä silloin tuomittaisiin Suomessa? Totisesti, me olimme panneet kaiken yhden kortin varaan. Mutta malttakaamme! Hindenburg valmistelee parhaillaan suurta kevätrynnistystään itää kohti. Silloin tulisi Suomesta Saksalle arvokas liittolainen. Ja silloin nähtäisiin, että Lockstedtin-ystäväni eivät turhaan ole opetelleet sotilasammattia preussilaisten upseerien verrattomassa koulussa kestäessään filosofin tyyneydellä äksiisin vaivat ja aliupseerien karkeat mainesanat. IV. ODOTUKSEN AIKOJA 1915. Ne kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat levottoman odotuksen aikaa meille tukholmalaisille ja vielä enemmän Suomen järjestölle. Fabritius, Donner ja minä olimme Berliinissä käydessämme tehneet kaiken voitavamme tukeaksemme Wetterhoffin pyrkimyksiä saada Lockstedtin-kurssit pidennetyiksi ja laajennetuiksi. Saksan viranomaiset olivat, niin ainakin toivoimme, tulleet vakuutetuiksi pyrkimyksemme vakavuudesta. Tulos riippui nyt suuressa määrin siitä, kuinka tehokkaasti ja taitavasti Wetterhoff saattoi käyttää tilannetta hyväkseen. Suuri merkitys oli tässä sillä, mihin suuntaan sotatoimet kääntyvät. Valtava, toukokuun alussa alkanut saksalais-itävaltalainen rynnistys itään saattoi suomalaisen itsenäisyysliikkeen kanssa solmitut suhteet toiseen valoon kuin ennen. Asema oli tässä suhteessa samanlainen kuin se, joka oli syntynyt suurten joulukuussa saavutettujen saksalais-itävaltalaisten voittojen jälkeen, jotka olivat tehokkaasti vaikuttaneet Saksan sodanjohdon mielialan kääntymiseen ylioppilaittemme sotakoulutusanomukselle suosiolliseksi. Nyt oli Venäjää vastaan suunniteltujen sotatointen perspektiivi vielä paljon laajempi ja samassa suhteessa eneni saksalaisten kiinnostus meidänkin maahamme. Olin palannut Tukholmaan Kööpenhaminan kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin. Hänellä oli harras halu ottaa osaa yritykseen, joka täydellisesti vastasi hänen omaa poliittista käsitystään ja jonka yhtenä alkuunpanijana hänen poikansa Harald oli ollut. Mieleeni johtui silloin ajatus koettaa saada vanha ystäväni kiinnitetyksi Wetterhoffin toimistoon, missä hänestä saattoi olla suurta hyötyä hänen tavattoman kielitaitonsa ja erinomaisten berliiniläisten suhteittensa sekä sen ulkomaiseen propagandatyöhön tottumuksen vuoksi, minkä hän edellisinä vuosina oli saavuttanut. Lisäksi ajattelin, että Öhquistin osanotto vahvistaisi luottamusta Berliinin-toimistoomme Suomessa olevissa »vanhoissa», joiden keskuudessa hän oli tunnettu ja arvossapidetty. Helsingin-komitealle lähettämässäni kirjeessä pyysin, että tämä koettaisi saada »kagaalin» lähettämään J. Öhquistin Berliiniin Wetterhoffin apulaiseksi. »Jonkun muun lähettäminen, joka kukaties toimisi Wetterhoffia vastaan ja koettaisi jäävätä hänet», lisäsin, »aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa. Wetterhoff on tähän saakka käyttäytynyt moitteettomasti. Hän nauttii saksalaisten luottamusta ja on saanut korkeimman sodanjohdon kiinnostumaan Suomeen.» Mitään vastausta tähän vetoamiseeni en saanut, mikäli muistan. Wetterhoffin ja minun välisen sopimuksen nojalla liittyi Öhquist kuitenkin toukokuussa Berliinin-toimistoon. Olikin oikeastaan liian hyväuskoista minun puoleltani tässä asiassa kääntyä kagaalin puoleen tai ylimalkaan toivoa sen tukea. Muutamat sen jäsenet olivat tosin meille myötätuntoisia ja olivat eräiden muiden kanssa, joihin kuului myös valtioneuvos Edvard Hjelt, jo helmikuussa muodostaneet »keskuskomitean eli vanhojen neuvoston», jonka jäsenet olivat Saksan ystäviä ja odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla.[9] Mutta kagaali sinänsä oli sisäisesti erimielinen eikä missään tapauksessa tullut kysymykseen yhteistyö ylioppilasjärjestön kanssa. Kouraantuntuvan todistuksen siitä sain omasta puolestani, kun huhtikuun 10 p:n tienoilla palasin Tukholmaan. Toimistossani oli kirje Henrik Zilliacukselta, joka paria päivää aikaisemmin oli matkustanut Suomeen. Kirjeessä hän teki selkoa siitä, mitä minun poissaollessani oli Tukholmassa tapahtunut. M.m. oli hän vastaanottanut minulle osoitetut kagaalin terveiset. »Kagaali katsoo viisaudessaan», kirjoitti Zilliacus, »ettei Tukholmassa enää tarvita asiamiestä. Se kehoittaa sinua pakkaamaan matkalaukkusi ja palaamaan Roomaan. Ilmeisesti tulosta Atten (toht. Adolf Törngrenin) Tukholman-matkasta.» Tätä virasta-erottamista olin kauan odottanut sen jälkeen kun olin ruvennut ylioppilaskomitean edustajaksi Tukholmassa. Totta puhuen olikin tuolla kunniakkaalla kansalaisyhtymällä omalta kannaltaan täysi syy olla tyytymätön asiamieheensä. Toht. Törngrenin olin muutamia viikkoja sitten (maaliskuussa) tavannut Tukholmassa ja silloin todennut, että hänen käsityksensä asemasta oli melko lailla toinen kuin meidän. Me luulimme tietävämme, että hän oleskellessaan Ruotsin pääkaupungissa oli antanut sekä ruotsalaisille että saksalaisille aivan toisia tietoja Suomessa vallitsevasta mielialasta kuin me. Nämä tuontuostakin tapahtuneet peruutukset ja jääväykset maanmiestemme puolelta tuottivat meille paljon huolta. Mahdollistahan on, että heidän kuvauksensa Suomessa vallitsevasta asemasta osaksi vastasivat todellisuutta, mutta kuinka haitallisesti ne vaikuttivatkaan meidän liikkeeseemme ja kuinka epäedullinen vaikutus niillä olikaan kaikkiin niihin ulkomaalaisiin, jotka harrastivat meidän yritystämme! Todellista pettymystä tunsin, kun minun oli pakko todeta, että lämmin isänmaanystävä ja passiivisen vastarinnan horjumaton esitaistelija prof. Ernst Estlander, joka kävi Tukholmassa huhti- tai toukokuussa, tärkeissä kohdin paheksui meidän noudattamaamme politiikkaa. Tuntikausia kestäneet keskustelut eivät voineet saada häntä luopumaan torjuvalta kannaltaan. Fabritius ja Donner, jotka tapasin jälleen Tukholmaan palattuani, lähtivät pian sen jälkeen Oihonnalla kotimatkalle, mutta kun laiva ajoi karille, oli heidän tultava takaisin Tukholmaan. Fabritius piti tätä »Jumalan sormen» viittauksena ja päätti matkustaa Lockstedtiin toteuttaakseen hartaan halunsa ainakin jonkun aikaa »auskulteerata» siellä olevien nuorempien tovereittensa harjoituksissa ja, jos hänen ruumiilliset voimansa sen sallisivat — hän oli silloin yli neljänkymmenen — jatkaa tällä tavalla yhteistyötään heidän kanssaan. Donner sitävastoin matkusti Suomeen maitse Pohjanlahden ympäri. Me olimme sangen levottomia siitä, että hänen Saksan-matkansa ehkä oli tullut venäläisten tietoon, mutta hän saapui onnellisesti perille ja saattoi tuoda tärkeän raporttinsa järjestölle. Hänen tiedonantojensa nojalla päätti komitea jatkaa keskeytettyä värväystä, mutta sillä ei ollut sanottavaa menestystä, kun asema kuitenkin kaikitenkin näytti peräti epävarmalta. Sitäpaitsi ilmestyi nyt rahallisia vaikeuksia, kun uusia varoja rekryyttien matkan kustantamiseksi ei voitu saada ennenkuin Saksan viranomaiset olivat tehneet lopullisen päätöksen Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta. Maisteri Bertel Appelbergilta, jonka liikkeen Söderström & C:on kautta rahalähetykset nyttemmin kulkivat, sain alinomaa kehoituksia lähettää rahaa niin pian kuin suinkin »katalogien kustannusten suorittamiseksi», mutta en mahtanut asialle mitään. En voinut saada tarvittavia varoja edes sen vajauksen täyttämiseksi, joka oli syntynyt, kun aikaisemmin lähetettyjen rekryyttien matkakustannukset oli arvioitu liian alhaisiksi. Wetterhoffilta saapuneet tiedot olivat kuitenkin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa hyvin toivehikkaita. Huhtikuun 24 p:nä ilmoitin Helsinkiin: »Falkenhayn määrännyt, että kursseja on jatkettava ja laajennettava. Suunnitelmaa laaditaan yleisesikunnassa; se tarkoittaa aina tuhannen uuden rekryytin vastaanottamista, sellaistenkin, jotka eivät puhu saksaa. Edellisiä käytetään opettamaan ja komentamaan tulokkaita. Yksityiskohtaisia tietoja tuonnempana. Ilmoittakaa minulle, onko teistä suunnitelma periaatteessa hyväksyttävä. — — — Kun sähkötän jotakin sairaudesta, terveydestä, lääkäristä y.m.s., on heti joku lähetettävä Tornioon noutamaan postia postinhoitajatar Hulda Reuterilta, joka jättää postin ainoastaan sille, joka voi toistaa sähkösanoman sanamuodon ja näyttää lukkoneulat.[10] Hän ottaa vastaan myöskin Tukholmaan menevää postia. Tärkeämmät kirjeet kirjoitan sympateettisella musteella kirjojen kääreenä käytetyn paperin sisäpuolelle. Tehkää te samoin! Kirjeitteni reagenssi: ammoniakki. — Sotilasraportteja odotetaan Berliinissä hartaasti.» Toukokuun 3 p:nä täytyi minun kuitenkin ilmoittaa: »Asia Berliinissä viivästynyt tärkeän sotilashenkilön poissaolon vuoksi.» Todellisuudessa oli Wetterhoff, jonka oli onnistunut saada yleisesikunta ja ulkoministeriö puolelleen, kohdannut itsepäistä vastarintaa sotaministeriössä. On luultavaa, että uusi uhka Italiasta, joka toukokuun 23 p:nä julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, sai eräät johtavat henkilöt Saksassa epäröiviksi mitä Suomeen kohdistuvaan toimintaan tulee. Kuinka ristiriitaisia Berliinistä saapuneet tiedot olivat, osoittaa seuraava Donnerille luultavasti toukokuussa lähettämäni sähkösanoma: »Painatustyö pidennetty rajoittamattomaksi ajaksi. Vanha käsikirjoitus jää kirjapainoon. Uutta vastaanotetaan edelleen kuinka suuri sivumäärä hyvänsä.» Jos Suomessa ja Tukholmassa oltiin levottomia vitkastelusta, niin oli odotusaika vielä paljoa hermostuttavampi Lockstedtin »pfadfindereille». Useimmat eivät kuitenkaan antaneet mielensä masentua. Niinpä on eräs »Smedbergin» (Fabritiuksen) toukokuun 2 p:nä kirjoittama kirje sävyltään sangen optimistinen: »Suuri asiamme on niin hyvällä kannalla kuin ikinä on rohjettu toivoa. Tämähän alkaa jo maistua realiteeteilta. Työajan pitennys ja lisää miehiä! Ensimmäinen askel on astuttu ja silloin on astuttava myöskin toinen. Kunpa vain otettaisiin niin pitkä askel kuin mahdollista! Sitten on jäätävä odottamaan kolmannen aikaa. Meidän pitäisi minun nähdäkseni ennen tätä suurta (toista) askelta pitää neuvottelu Tukholmassa kotimaan ja etelän henkilöiden kanssa. Siihen haluaisin ottaa osaa.» Mutta kun »realiteetteja» yhäkään ei kuulunut, väsyi moni äksiisiin ja lähti leiriltä. Jotkut jäivät Berliiniin Wetterhoffin vaivoiksi. Toisia tuli Ruotsiin, useimmat melkein ilman äyrin pyörylää taskussa. Minun tehtäväkseni tuli silloin hankkia heille toimeentulovaroja kerjäämällä rahoja tuttaviltani Tukholmasta. Toht. Alma Söderhjelm oli minulle siinä avullisena väsymättömästi. Mieluimmin koetin kuitenkin hankkia heille palkattua työtä. Ihan helposti käsiteltäviä eivät nämä lomalla olevat »pfadfinderit» olleet. Pari suomalaista »sisua» täynnä olevaa nuorukaista oli minun onnistunut matkarahoilla varustettuina lähettää Hernösandiin, missä he toivoivat saavansa työtä jossakin puutavaraliikkeessä. He olivat näet metsänhoitajia ammatiltaan. Olin silloin huoahtanut helpotuksesta. Mutta viikkoa myöhemmin sain heiltä kirjeen — Kristianiasta. He eivät olleet saaneet työtä Hernösandissa ja olivat matkustaneet koettamaan onneansa Norjaan. Turha sanoakaan, että he jälleen olivat ilman rahaa. Eikö Herra Tohtori tahtoisi olla niin hyvä j.n.e. Mitäpäs siinä muutakaan kuin taas panna kerjuukoneisto käyntiin, jotta saattaisin lähettää taskurahaa noille kärsivällisyyttä koetteleville ja kuitenkin herttaisen sympaattisille hurjapäille. Tällä kertaa kävikin paremmin. He saivat työtä jossakin Keski-Norjassa ja tulivat nyt toimeen jonkun aikaa. Mutta kuukauden kuluttua ilmestyivät he jälleen Tukholmaan kassa tietenkin aivan laihana. Nyt täytyi heitä hoivata uudelleen. Silloin oli jo kesäkuu ja minä olin muuttanut maalle lähelle Tukholmaa. Toinen harhailevista ritareista saattoi senvuoksi saada asunnokseen minun huoneeni Odenkadun 19:ssä. Mitä he siellä harrastivat muutamien muiden lomalla olevien iloisten »pfadfinderien» kanssa, jääköön kertomatta. Varmaa vain on, että minun ei ollut aivan helppoa lepyttää hieman tylyä talonisäntääni, patruuna Fagerströmiä. Hän antoi anteeksi sillä kertaa pojille, mutta minun huoneessani he eivät enää saaneet asua. »Tohtorilla on kovin kummallisia tuttavia», lausui hän hyvänsävyisesti. Vihdoin onnistui minun saada yritteliäät nuorukaiset palaamaan Lockstedtiin. Kaikki tämä kävi vielä laatuun, mutta mitä tekisin, jos saisin hoitaakseni satakunnan, enkä vain kymmenkunnan leivätöntä ja työtöntä palaavaa »pfadfinderiä»? Sitä tuskin uskalsin ajatellakaan. Kun nyt, kun sentään oli onnistumisen toiveita, ei voitu saada penniäkään Suomesta yrityksemme avustamiseksi, kuinkapa saattaisimme odottaa apua hädässä, jos kaikki raukeaisi tyhjiin? Mutta viikko viikon jälkeen meni aseman muuttumatta. Tointa minulta ei puuttunut. Paitsi vakinaista kirjeenvaihtoa Helsingin ja Berliinin kanssa sekä sanomalehtipropagandaa Ruotsissa oli minun vastaanotettava ja edelleen Berliiniin lähetettävä salaisia sotavarusraportteja Suomesta. Wetterhoffilta saapui kuitenkin yhtämittaa valituksia, että tiedotustoiminta oli huonoa. Kummakos se! Jokainen, jolla on ollut sellaisten asiain kanssa tekemistä, tietää kuinka vaikeata sitä on ajan pitkään hoitaa ilman riittävää aikaa ja ennen kaikkea ilman runsaita summia. Me olimme pieni sotaakäypä armeija ilman sotakassaa. Ja sillä välin ansaitsivat liikemiehemme kotimaassa miljoonia toimittamalla hankintoja maan vihollisille. Se oli katkeraa. Toukokuun puolimaissa — tarkemmin sanoen 10 p:nä — sain sähkösanoman Ruotsin Karungista. Se kuului: »Saavun Tukholmaan keskiviikkoaamuna. Arvid.» Vanha ystäväni ja taistelutoverini Arvid Mörne oli tulossa, ainoa kotimaan työtovereista, joka oli katsonut voivansa saapua siihen neuvotteluun, jonka Wetterhoff ja Fabritius halusivat toimeenpanna ja jossa pohdittaisiin värväyksen jatkamista. (Fabritius oli tätä varten saapunut Lockstedtista.) Hän toi mukanaan tuoreita uutisia kotimaasta ja virkistävän tuulahduksen siitä pienestä piiristä, jota me saatoimme sanoa omaksemme. Muutamia viikkoja myöhemmin saapui Wetterhoff Berliinistä ja hänen, Mörnen, Fabritiuksen ja minun kesken pidettiin useita neuvotteluja, joista kuitenkin Italian sodanjulistus teki äkkilopun, se kun pakotti Wetterhoffin suinpäin matkustamaan takaisin Berliiniin. Uuden vihollisen ilmestyminen teki näet, kuten edellä on mainittu, Saksan sotaministerin viranomaiset vielä entistä haluttomammiksi välittämään Lockstedtin suomalaisista. Me kolme muuta saimme saattaa neuvottelut loppuun ilman Wetterhoffia. Mörnen erikoisena tehtävänä oli vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielipiteeseen ja siihen hänellä olikin enemmän edellytyksiä kuin monella muulla, hän kun runoilijana oli tunnettu laajoissa piireissä kautta Ruotsin. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin yhä sama innokas aktivisti kuin ennen muinoin. Kun hän puhui Ruotsin suuresta tehtävästä nousta Suomen auttajaksi sen tulevassa aseellisessa taistelussa vapautensa puolesta, oli hänen äänessään jälleen sitä vakuuttavaa ja mukaansatempaavaa paatosta, jolla hän oli puhunut kansanjoukoille sinä muistettavana marraskuun päivänä 1905, joka oli kansallislakon kunniakas huippukohta. Hänen sanansa saivat vieläkin syvemmän sävyn, kun hän keskusteluissaan vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa sai tilaisuuden kosketella Lockstedtin-leirin merkillistä salaisuutta. Hänhän olikin uusmaalaisen osakunnan kuraattori, josta osakunnasta oli Lockstedtin-leirillä enemmän jäseniä kuin mistään muusta ylioppilasosakunnasta. Oli kieltämätöntä, että Arvid Mörnen propaganda Ruotsissa juuri silloin teki valtavan vaikutuksen. Huomattava on myöskin, että hän vakuuttavasti edusti vanhaa aktivistista yhteysaatetta Suomen suomalaisten ja ruotsalaisten ainesten välillä. Yhteisessä vapaustaistelussa oli kummankin kansallisuuden unohdettava keskenäiset riitansa. Muitakin ystäviä ja aatetovereita sain tähän aikaan tavata Tukholmassa, m.m. maisteri Ragnar Numelinin, joka nykyjään on filosofiantohtori ynnä ulkoministeriön osastopäällikkö. Ylioppilaiden keskuskomitean jäsenenä hän oli kuulunut siihen lähetystöön, joka joulukuun lopulla oli käynyt koettamassa vaikuttaa Ruotsin mielialaan. Häneltä sain arvokkaita tietoja kotimaassa vallitsevasta asemasta ja varmuuden siitä, että itsenäisyysliike oli päässyt vauhtiin nuorten piirin ulkopuolellakin. Siitä toiminta-innosta, joka edelleen vallitsi ylioppilaiden keskuudessa, on osoituksena muun muassa eräs kesäkuun alussa saamani suullinen tieto. »Savokarjalaisen, hämäläisen ja pohjalaisen osakunnan keskuudessa», sanottiin siinä, »on muodostettu valaliitto. Sen ohjelmana on työskennellä itsenäisyysaatteen hyväksi äärimmäisyyteen saakka. Savo on jaettu piireihin, joista kussakin on yksi ylioppilaiden edustaja. Jokaisessa tärkeimmässä keskuksessa on eri johtaja. Järjestöä pidetään sangen salassa. Ainoastaan keskuskomitea Helsingissä tietää keitä maaseudulla olevat edustajat ovat.» Tämän ilmoituksen saattoi varmaan soveltaa muihinkin ylioppilasosakuntiin. * * * * * Kuten tämän kirjan alussa olen maininnut, olin jättänyt perheeni Roomaan matkustaessani Saksaan ja Ruotsiin marraskuulla. Italia oli silloin vielä puolueeton ja oleskelu siellä jokseenkin turvallista. Mutta kun Italian yhtyminen sotaan toukokuun alussa ilmeisesti oli pian odotettavissa, ryhdyin toimiin perheeni siirtämiseksi Tukholmaan. Matka tapahtui viime hetkessä ennen Italian sodanjulistusta. Saksalaisilla passeilla varustettuina matkustivat vaimoni ja lapseni esteettömästi Saksan läpi ja saapuivat Tukholmaan toukokuun lopulla. Vaimoni tiesi kertoa paljon siitä, miten hurjaa kiihoitusta oli toimeenpantu Italian yllyttämiseksi sotaan entisiä liittolaisiaan vastaan ja mikä ajojahti kaikkea saksalaista vastaan siellä oli käynnissä. Eräs uusia ruotsalaisia ystäviäni, toht. Alfvén — säveltäjän veli — suostui ystävällisesti vuokraamaan meille hallussaan olevan, kauniin Brunnsvikenin pohjukassa sijaitsevan kesäasunnon. »Villa Ventorp» oli ihana paikka, jonka suuressa vanhassa rakennuksessa oli väljät tilat. Meillä oli siten tilaisuutta majoittaa sinne useita vanhempia ja nuorempia tovereitamme. Heinäkuussa oli »Villa Politican» aktivistisiirtola aika suuri. Siellä asui Almar Fabritius, joka nyt oli palannut Lockstedtista avustaakseen Tukholmassa tehtävää työtä. Siellä asuivat muiden »pfadfinderien» ohella kolme ystävystä J.W. Snellman, Isak Alfthan ja Ragnar Heikel, jotka kaikki puuhailivat vaarallisissa ja salaperäisissä asioissa ja lähettivät ahkerasti raportteja Berliiniin. Snellman oli näet lähetetty Tukholmaan hoitamaan sotatiedoitustoimintaa, johon minulla ei ollut riittävästi aikaa. Sitäpaitsi oli meillä silloin tällöin tilapäisiä vieraita, kuten vaimoni erikoinen suojatti »pikku Mellblom». Siirtolan aineellisen hyvinvoinnin hoitaminen ei ollut vaimolleni aivan helppo tehtävä, varsinkin kun hänen kesäkuussa oli pitänyt alistua vaaralliseen korvaleikkaukseen, jonka seuraukset eivät vielä olleet hälvenneet. Mutta hän teki voitavansa asian hyväksi niinkuin me muutkin. Tätä aikaa, sen hilpeää, toverillista henkeä ja luottamuksellista yhteistyötä muistelin kaipauksella sittemmin, kun uudet ainekset olivat tuoneet pieneen tukholmalaispiiriimme paljon sellaista, joka siinä siihen saakka oli ollut tuntematonta, m.m. kateellista kilpailua, nurkkakuntia ja juonia. Kesäkuu kului niinkuin toukokuukin Berliinissä tapahtuvan ratkaisun jännittävässä odotuksessa. Voittaakseen Saksan sotaministeriön vastaanhangoittelun mitä tulee Lockstedtin-kurssien laajentamiseen Wetterhoff pani ihmeteltävän tarmokkaasti ja kekseliäästi yhä uusia mahtavia voimia liikkeelle. Hän asettui yhteyteen Romanian ja Ruotsin Berliinissä olevien ministerien, Beldimanin ja kreivi Tauben kanssa, ja sommitteli heidän kanssaan taitavan poliittisen suunnitelman tunnetun ohjeen mukaan: ensin kissa rotan kimppuun, rotta köyden kimppuun j.n.e. Beldiman selitti, että Romania yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena, jos Ruotsi tekisi samoin, Taube sanoi, että Ruotsin yhtymistä ei voi ajatella ilman Suomen kapinaa ja Wetterhoff selitti, että kapina Suomessa on mahdoton ilman sotilaallisesti koulutettuja johtajia. _Siispä_ oli suomalaisia Lockstedtin-kursseja pidennettävä ja laajennettava. Tärkeätä oli myöskin, että Wetterhoffin oli onnistunut voittaa meidän asiamme puolelle Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik. Ulkoministeriössä pidettiin lämpimänä lähetystösihteeri von Wesendonkia, joka oli tullut Weberin jälkeen Suomen asiain esittelijäksi. Kesäkuun puolivälissä päästiin vihdoin niin pitkälle, että Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali von Falkenhayn antoi käskyn, että suomalaisten kursseja on jatkettava ja Lockstedtin-joukko laajennettava koko pataljoonaksi. Taaskin saattoi havaita kuinka Saksan sodanjohtajain suhtautuminen meidän pyrkimyksiimme riippui sodan kannasta. Jo toukokuun alussa oli kenraali von Lauensteinin komentama saksalainen armeija tunkeutunut Kuurinmaalle ja miehittänyt Libaun. Sinne pysähtyivät sotatoimet joksikin aikaa, mutta rynnistyksen odottamattoman suuri menestys Galitsiassa ja Puolassa ja taisteluiden erinäisissä vaiheissa Venäjän armeijoita uhannut täydellinen tuho sai rynnistyksen jatkamisen koillista — Pietaria — kohti näyttämään mahdolliselta. Todellisuudessa siirrettiin saksalaisten rintamaa vähitellen sille suunnalle kesän kuluessa, kunnes se syyskuun alussa ulottui Väinäjokeen. Oli niin ollen aivan luonnollista, että Suomi entistä enemmän joutui Saksan sodanjohtajain näköpiiriin. Mutta kysymys suomalaisten Lockstedtin-kurssien laajentamisesta ei, kumma kyllä, ollut ratkaistu yleisesikunnan »käskyllä». Sotaministeriö, joka oli määräävä viranomainen mitä sotakouluihin ja uusiin joukkomuodostumiin tulee, oli edelleenkin vastahankainen syistä, jotka eivät ole täysin selvillä, ja niin kului viikko viikolta ilman lopullista ratkaisua. Saksan sotilasbyrokratia oli voimakkaampi kuin sodan johtajain ja ulkoministeriön tahto. Tukholmassa tunsimme tällöin yhä enemmän ja enemmän arvovaltaisemman tuen tarvetta kotimaan taholta saadaksemme saksalaiset pyrintöjemme puolelle. Toiveet siinä suhteessa alkoivat vähitellen käydä valoisammiksi. Kevään ja kesän kuluessa kääntyi yhä useampia huomattavia vanhempia kansalaisia aktiivisen politiikan kannalle. Niinpä sain esim. kesäkuussa Helsingistä tiedon, että maalaisliittolaisten johtaja Kyösti Kallio oli valmis tulemaan Tukholmaan sähkösanomakutsusta. En muista mistä syystä tämä käynti jäi sikseen. Turmiollinen kuilu »nuorten» ja »vanhojen» välillä oli siis ainakin osittain menemässä umpeen. Kesäkuun lopulla oleskeli viisi arvovaltaista suomalaista poliitikkoa Ruotsissa. Yhtä heistä, toht. Adolf Törngreniä, me emme, ikävä kyllä, voineet laskea kannattajiemme joukkoon,[11] mutta muut neljä, yliopiston viisas ja taitavan diplomaattinen varakansleri, valtioneuvos Edvard Hjelt, Konni Zilliacuksen veli toht. W. Zilliacus, jonka molemmat pojat olivat Lockstedtin-nuorukaisten joukossa, toht. Heikki Renvall ja professori Rafael Erich kuuluivat jo meikäläisiin. Suurimmat toiveemme kiinnitimme valtioneuvos Hjeltiin, jonka arvovalta epäilemättä painaisi paljon vaa'assa, jos hän laskisi siihen sanansa meidän eduksemme. Eikä meidän toivomme siinä suhteessa pettynytkään. Saavuttuaan Tukholmaan, missä hän asettui asumaan Saltsjöbadeniin, ryhtyi Hjelt kaikessa hiljaisuudessa tarmokkaaseen toimintaan. Hän ei rajoittunut vain siihen, että kävi ruotsalaisten poliitikkojen, m.m. ulkoministeri Wallenbergin luona tekemässä selkoa Suomen itsenäisyyspyrinnöistä. Jo ennen hänen lähtöänsä Suomesta oli eräs »nuorten» johtajia, maisteri Ragnar Numelin, joka juuri oli palannut Tukholman-matkalta, kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi mieskohtaisesti antaa Saksan asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta vakuuttaakseen, että Lockstedtin-kurssien jatkamista ja edelleen-kehittämistä toivotaan maassamme ei ainoastaan nuorison, vaan myöskin vanhempien vastuunalaisten kansalaisten keskuudessa. »Otin tehtävän vastaan empimättä», sanoo Hjelt muistelmissaan,[12] »sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitsisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.» Aluksi kävi Hjelt Tukholmassa Saksan meriattasean von Fischer-Lossainenin luona. Tärkeämpi oli kuitenkin valtioneuvos Hjeltin ja lähetystösihteeri von Wesendonkin salainen kohtaus heinäkuun 5 p:nä Klampenborgissa Tanskassa. Heidän keskustelunsa tulos ei kuitenkaan vastannut meidän suuria toiveitamme. Kävi ilmi, että Hjelt oli varovaisilla lausunnoillaan saanut von Wesendonkin siihen käsitykseen, että Suomen vanhempien vaikutusvaltaisten poliitikkojen kannatuksesta ei voitu olla varmoja siinä määrin kuin Wetterhoff oli vakuuttanut; ainakin saattoi sen lukea lähetystösihteerin raportista. Oli senvuoksi välttämätöntä heti lähettää kuriiri Berliiniin viemään Hjeltin kirjallista, hänen aikaisempaa esitystään selventävää selitystä. Suuri voitto pyrkimyksillemme oli, että sosialidemokraatti maisteri Karl H. Wiik, joka Wetterhoffin toimesta oli matkustanut Berliiniin ottaakseen selkoa Lockstedtin yrityksestä, siellä saattoi todistaa, että itsenäisyysliikkeellä oli tukea sosialidemokraattienkin taholla Suomessa. Wiikin oli tähän tekoon saanut hänen ystävänsä ylioppilas W. Ström, sosialidemokraatti hänkin ja »pfadfinderinä» Wetterhoffin toimiston palveluksessa. Mutta kaikista näistä eri tahoilta tulleista paineista huolimatta lykkäytyi ratkaisu Berliinissä yhä. Olot Lockstedtin-leirissä kävivät sillävälin yhä sietämättömämmiksi. Ja yhtä alakuloisia olivat ne kurssien osanottajat, jotka olivat lähteneet leiriltä ja nyt joutilaina ja rahattomina oleilivat joko Saksassa tai Skandinavian maissa. Ne, joilla oli heikot hermot, joutuivat suorastaan epätoivoiseen mielentilaan. Olinpa jo toukokuussa saanut järkyttävän sanoman, että eräs nuorista miehistä, joka oleskeli Hernösandin lähistöllä, oli tehnyt itsemurhayrityksen. Hän oli, kuten hän sittemmin minulle yksityiskohtaisesti kirjoitti, ruvennut luulemaan, olevansa Ruotsin poliisin vainoama ja senvuoksi päättänyt »lopettaa jutun lyhyeen» vetäisemällä partaveitsellään suonet ranteista poikki. Toinen heikkoluonteinen nuorukainen, joka oleskeli Tukholmassa ja jota useita kertoja olin koettanut auttaa, lähetti minulle kesäkuun alussa hotellistaan suoranaisen kiristyskirjeen. Hän kehoitti minua uhkaavin sanoin toimittamaan hänelle määrätyn summan, jonka hän väitti olevansa saapa Wetterhoffilta. Minun piti lähettää hänelle rahat ennen määrättyä kellonlyömää, jos halusin, »että asia sovitaan hyvällä». Toisaalta minä sain usein todisteita siitä, että se mieliala, joka jatkuvasti ehtymättä elähdytti suurinta osaa meidän Lockstedtin-nuorukaisiamme, levisi yhä laajempiin piireihin Skandinaviassa olevia maanmiehiä. Eräs nuori mies kirjoitti minulle Tanskasta, että hän on saanut kuulla Saksan-retkestä ja että suunnitelma viehättää häntä kovasti. Hän olisi milloin tahansa valmis uhraamaan voimansa ja tarvittaessa myös henkensä isänmaan puolesta. Varmastikaan nämä eivät olleet mitään tyhjiä sanoja. Paljon päänvaivaa tuotti minulle myöskin Lockstedtiin jääneiden »pfadfinderien» yksityisasiain hoitaminen. Eihän juuri kukaan heistä ollut varustautunut viipymään niin kauan kotoa poissa. Aika, joka minulle jäi poliittista työtä varten, oli senvuoksi sangen rajoitettu. Kuitenkin lähetimme kesän kuluessa koko useita raportteja sekä Suomeen että Berliiniin. Eräästä Wetterhoffille lähetetystä, kesäkuun 30:ntenä päivätystä raportista esitän seuraavan otteen, se kun osoittaa kuinka himokkaasti tarrauduimme kiinni kaikkiin enemmän tai vähemmän luotettaviin kuulumiin Venäjän heikkoudenmerkeistä. »Eräs henkilö», tiedoitin, »joka äskettäin on käynyt Pietarissa ja jolla siellä on sangen hyviä poliittisia suhteita, ilmoittaa, että sikäläisissä hallituspiireissä vallitsee täydellinen hämminki ja neuvottomuus. Rauhaa ei uskalleta ajatella, koska sen teko olisi vastoin kansan yleistä mielipidettä. Kertojamme oli keskustellut eri puolueita edustavien huomattavien henkilöiden kanssa, ja kaikki olivat olleet yksimielisiä siitä, että sotaa täytyy jatkaa, koska maanluovutus (Puola, Itämerenmaakunnat) aiheuttaisi ankaran suuttumuksen, luultavasti vallankumouksen. Toinen tiedonantaja, joka äskettäin on keskustellut Pietarin venäläisten liikemiesten kanssa, vahvistaa ylläolevan. Jos Lemberg, Varsova ja Riika kukistuvat — sanoi eräs asioita hyvin tunteva liikemies — on vallankumous välttämätön. Johto siirtyy silloin auttamattomasti radikaalisimmille puolueille, nimenomaan sosialivallankumouksellisille.» Heinäkuun alussa sain varsin arkaluontoisen tehtävän, kun Wetterhoff Johannes Öhquistin välityksellä ilmoitti minulle, että Saksan kruununprinssi haluaa esitystä Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista, varsinkin Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla, sekä Suomen ja Venäjän suhteista Suomen yhdistämisen jälkeen Venäjän valtakuntaan. »Olisi osoitettava», kirjoitti Öhquist, »kuinka Ruotsin ja Venäjän menettely Suomea kohtaan on vaikuttanut sen lojaalisuuteen ja sympatioihin tai antipatioihin asianomaista valtakuntaa kohtaan. Hänen kunink. Korkeutensa haluaa tietoja näistä historiallisista oloista odottaen saavansa niistä hyötyä tutkiessaan Belgian oloja.» Minä otin kirjoittaakseni selonteon, se kun välillisesti saattoi hyödyttää asiaamme. Tähän aikaan tulin yhä läheisempiin kosketuksiin Ruotsin aktivistien kanssa. Toimeliain heistä oli toht. Adrian Molin, »nuoroikeiston» johtajia ja Det nya Sverige-nimisen aikakauskirjan julkaisija. Hän oleskeli heinäkuussa Saksassa, missä hän teki innokasta propagandaa Saksan ja Ruotsin välisen sotaliiton hyväksi. Ryhmään kuului vielä toimittaja Valdemar Langlet oikeistolehdestä Aftonbladet sekä, merkillistä kyllä, useita sosialidemokraatteja, m.m. sosialihallituksen aktuario Otto Järte, toht. Yngve Larsson ja etevä sosialipoliittinen kirjailija ja ensimmäisen kamarin jäsen, professori Gustav Steffen. Sittemmin tulin tuttavaksi monien muidenkin tämän ryhmän jäsenten kanssa. Juuri siihen aikaan, kesäkuussa, julkaisivat Ruotsin aktivistit huomiota herättäneen kirjansa, »Sveriges utrikespolitik i världskrigets belysning», jossa he rohkeasti ajoivat ajatusta, että Ruotsin etu vaatii »miehekästä asettumista Saksan rinnalle». Kirja teki niin sanoakseni käytännölliset johtopäätökset siitä käsityksestä, jota Sven Hedin oli esittänyt kuuluisissa lentokirjoissaan »Ett varningsord» v. 1912 ja »Andra varningen» v. 1914. Ruotsin aktivistit olivat ajamaansa asiaan niin innostuneet, että katsoivat meidän suomalaisten tekevän aivan liian vähän mielialan valistamiseksi ja muokkaamiseksi Ruotsissa. Muistan elävästi erään kokouksen Järten virkahuoneessa, jossa suorastaan jouduin ristikuulustelun alaiseksi. Mitä me oikeastaan teemme ja miksi emme pidä suurempaa ääntä itsestämme? — Niin, miksi? Ruotsalaisten ystäväimme odotukset meistä eivät tosiaankaan olleet vähäisiä: Meidän piti nostattaa Ruotsin kansa sen hervottomuudesta ja pakottaa se tolalle, jolle se, ikävä kyllä, oli jokseenkin haluton astumaan. Ja meidän piti tehdä ei vain sanan, vaan myöskin teon propagandaa. Toisin sanoen: Suomessa pitäisi »tapahtua» jotakin. Meillä oli suuri vaiva saada ruotsalaiset käsittämään, miksi me emme heti reippaasti nostaneet kapinalippua. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan heinäkuun 20 p:nä, että eräs ruotsalainen aktivisti, jonka kanssa hän samana päivänä oli puhellut, toivoi Suomessa noustavan kapinaan muutaman viikon kuluttua ja että hän oli hyvin »huolestunut» kuullessaan sen olevan mahdotonta. Wetterhoff katsoi täydellä syyllä tässä ammutun jonkun verran yli maalin. Saattaa kuitenkin käsittää, että Ruotsin aktivistit mitä hartaimmin toivoivat kapinan puhkeamista Suomessa, se kun ilmeisesti olisi antanut mitä voimakkainta tukea heidän omille sotaisille suunnitelmilleen. Saattaa _nyt_ näyttää kummalta, että me kesällä 1915 ja vielä syysmyöhään saakka todella toivoimme Ruotsin tavalla tai toisella aktiivisesti puuttuvan maailmantapahtumiin. Mutta _silloin_ se ei näyttänyt aivan mahdottomalta. Mieliala Ruotsissa, sikäli kuin se ilmeni sanomalehdistössä, oli tosin muuttumattomasti puolueettomuutta kannattava, mutta kulissien takana oli vahvoja voimia liikkeellä Saksan puolelle siirtymisen hyväksi. Saksan tavaton menestys itärintamalla oli suuressa määrin vaikuttanut ruotsalaisten mielialaan ja kuningashuonetta lähellä olevissa piireissä oli aktivisteilla vaikutusvaltaisia kannattajia. Kuningas itse otti huomioon sotaanryhtymisen mahdollisuuden. Puheessa, jonka hän toukokuun 3 p:nä 1915 piti Göteborgissa, kun panssarilaiva Sverige laskettiin vesille, lausui hän: »Jos — mistä taivas varjelkoon — sellainen tila tulisi, jolloin minä katson velvollisuudekseni kutsua maan pojat puolustamaan rakkaan synnyinmaan vapautta ja itsenäisyyttä, niin olen myöskin täysin varma siitä, että Ruotsin kansa sinä hetkenä on nouseva yhtenä miehenä ja seuraava kuningastaan saattaakseen taistelun onnelliseen päätökseen.» Ja valtioministeri Hammarskjöld lausui heinäkuun 17 p:nä 1915 Iähetyskunnalle, joka toi hänelle Warbergin rauhankokouksen ponsilauselman: »Meidän on otettava huomioon sellaisetkin mahdollisuudet, jolloin Ruotsin vuoksi rauhan säilyttäminen kaikista ponnistuksistamme huolimatta ei enää ole mahdollista. — — — On varmaa, että paitsi äärimmäistä tapausta, vihollishyökkäystä maahamme, on olemassa muitakin tapauksia, jotka täytyy ottaa lukuun tässä suhteessa siihen verrattavina.» Tietenkin oli ruotsalaisten itsensä ratkaistava, vaatiko Ruotsin etu maata luopumaan puolueettomalta kannaltansa. Aktivistit olivat vakuutettuja siitä, että niin oli laita. Joka tapauksessa vaativat sekä lämpimät sympatiamme näitä älykkäitä ja rohkeita ruotsalaisia isänmaanystäviä kohtaan että Suomen etu meitä antamaan heille moraalista tukeamme. Muutamat heistä ajattelivat tosin mahdollisuutta, että Suomi Venäjästä vapauduttuaan tulisi läheisesti riippumaan Ruotsista. Wetterhoff on huolestuneena merkinnyt päiväkirjaansa tältä ajalta, että eräs korkeassa asemassa oleva ruotsalainen, jonka kanssa hän oli keskustellut, tahtoi suorastaan tehdä Suomesta Ruotsin autonomisen maakunnan. Toiset ajattelivat Suomen kuningaskuntaa unionissa Ruotsin kanssa ja joku Bernadotten kuningassuvun prinssi valtaistuimella. Ahvenanmaan saarten luovuttamista Ruotsille korvauksena avun saannista pidettiin mahdollisena. Mutta kaikki nämä olivat kysymyksiä, jotka selviäisivät myöhemmin. Ruotsin suhteen meidän ei tarvinnut tuntea mitään pelkoa. Pääasia oli irtipääseminen Venäjästä, ja sen saavuttamiseksi näytti yhtymä Ruotsi-Saksa Suomen avuksi olevan paras keino. Berliinissähän tehostettiin tuontuostakin, että Saksa varmasti ulottaisi sotatoimensa Suomeen, jos vain Ruotsi »tulee mukaan». Kukaan ei salannut itseltään, että tämän suunnitelman onnistuminen oli hyvin epätietoista. Mutta joka tapauksessa oli Ruotsin aktivistien tarmokas toiminta meille erittäin tärkeä. Kuinka monta kertaa olikaan meidän kiittäminen heitä ja heidän suhteitaan armeijan ja hallinnon piirissä, etteivät viranomaiset ryhtyneet voimakeinoihin meitä vastaan tuon tai tämän arveluttavan välikohtauksen vuoksi! Ruotsin hallitus katsoi aktivistien toimintaa tosin karsain silmin, ja se koski jonkun verran myös meitä. Mutta toisaalta auttoivat aktivistit tehokkaasti luomaan sitä mielialaa maassa, joka teki, että kestiystävyyttä ja suopeaa kohtelua tuli meidän osaksemme Ruotsissa koko sen ajan, jonka sotaa kesti, siitä huolimatta, että meidän salavehkeilymme useinkin tuotti viranomaisille hankaluuksia. Wetterhoff jatkoi tällä välin suuria otteitansa Saksassa päästen vähitellen kaikkein korkeimpiin piireihin. Kreivitär Hohenaun, keisarillisen perheen persoonallisen ystävättären, seurassa hän kävi heinäkuun 22 p:nä Badenin prinssin Maxin luona Konstanzissa. Päiväkirjassaan hän tekee selkoa siellä tapahtuneista tavattoman mielenkiintoisista keskusteluista. Prinssi lupasi hänelle kirjoittaa valtakunnankanslerille suunnitelmasta Suomi-Ruotsi. Päiväkirjassa ei mainita, että Wetterhoff olisi puhunut Lockstedtin kursseista, mutta oli päivänselvää, että niiden jatkaminen läheisesti riippui Saksan kannasta pohjoismaisissa kysymyksessä ylimalkaan. Mutta kun Wetterhoff heinäkuun 24 p:nä palasi Berliiniin täynnä kirkkaita toiveita, kohtasi häntä se musertava tieto, että sotaministeri Wildt von Hohenborn oli esitellyt kysymyksen Lockstedtin-kurssien laajentamisesta keisarille ja saanut kaikkeinkorkeimman käskyn hajoittaa kurssit! Wetterhoff pani nyt kaikki voimat liikkeelle saadakseen käskyn peruutetuksi. Romanian lähettiläs Beldiman lupasi puhua ulkoministeriölle ja rouva von Tirpitz, jonka luona Wetterhoff kävi, lupasi kirjoittaa miehelleen amiraalille suureen päämajaan. »On mahdotonta ajatella», kirjoitti Wetterhoff päiväkirjaansa, »että asia saa raueta.» Itse asiassa saattoikin Beldiman kahta päivää myöhemmin ilmoittaa valtakunnankanslerin sanoneen hänelle, että »on lujasti päätetty toteuttaa Suomen ja Itämerenmaakuntain vapauttaminen». Kirjassaan »Kring jägarbataljonen» sanoo Sundwall (siv. 37) Wetterhoffin pyytäneen yleisesikunnassa palvelevaa eversti von Zimmermannia, että tämä »ei vielä _virallisesti_ ilmoittaisi hänelle hajoittamispäätöksen voimaanastumista, hänellä kun oli syytä luulla, että pian saattaisi sattua tapahtumia, jotka aiheuttaisivat tämän päätöksen peruuttamisen», sekä että von Zimmermann sen johdosta antoi asian jäädä lepäämään joksikin aikaa. Samaa olen kuullut Wetterhoffin itsensä kertovan. Omituista on, ettei hän päiväkirjassaan mainitse mitään tästä rohkeasta shakkivedosta. Tosiasia joka tapauksessa on, että käskyä ei toistaiseksi toimeenpantu. Heinäkuun 29 p:nä matkusti Wetterhoff Tukholmaan. Hän halusi arvatenkin ensi sijassa tunnustella maaperää Ruotsissa saadakseen selkoa niiden laajakantoisten suunnitelmaan edellytyksistä, joista hän oli keskustellut kreivi Tauben, toht. Molinin ja kreivi Douglasin kanssa. Mutta epäilemättä oli toisena tärkeänä syynä hänen matkaansa, että hän kaipasi persoonallista kosketusta maanmiestensä kanssa tässä kriitillisessä tilassa. Muistan elävästi sen päivän — se oli heinäkuun 30:s —, jolloin Berliinin-diplomaattimme saapui vaatimattomaan kesäpäämajaamme Villa Ventorpiin. Tässä oli nyt siis se mies, joka tällä hetkellä piti tärkeimpiä lankoja kädessään. Hänen työnsä menestyksestä riippui pääasiallisesti, päättyisikö »Costa Negra-juttu» surkeaan tappioon vai kehittyisikö siitä lujalle perustalle pohjautuva sotilaallis-poliittinen yritys, mittakaavaltaan monin verroin suurempi kuin meidän tähän saakka oli onnistunut aikaansaada. Hänet otettiinkin vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Läsnäolevat »pfadfinderit» muodostivat kujan ja tervehtivät suurta miestämme puolipilalla, puolitosissaan »päällikkönä». Hän oli sen jälkeen, kun hänet viimeksi näin, tullut jos mahdollista vieläkin enemmän itsetietoisen ja ystävällisen varmaksi esiintymisessään. Hänhän oli tottunut seurustelemaan tasa-arvoisena korkeiden kenraalien, diplomaattien ja kuninkaallisten prinssien kanssa... Ja kuitenkin hänen juuri nyt niin loistava asemansa perustui pohjimmalta siihen kannatukseen, mitä hän saattoi saada meidän järjestöltämme, nuorten uskalikkojen ja muutamien harvojen vanhempain päättäväisten poliitikkojen pieneltä tilapäiseltä yhtymältä. Tätä yhtymää hän oli Berliinin korkeille herroille rohkeasti kuvannut suureksi ja mahtavaksi puolueeksi, joka milloin tahansa kykenisi Saksan avulla tömistämään maasta armeijan. Jo maaliskuun 17 p:nä hän oli kirjelmässä kenraali von Falkenhaynille vakuuttanut, että »koko Suomi on yksimielinen puolueisiin katsomatta» ja että »kaikkialla Suomessa ollaan valmiita nousemaan yhdessä Saksan kanssa taisteluun yhteistä vihollista vastaan.» Kuitenkin oli Wetterhoff epäilemättä tietoinen siitä, että tätä väitettä ei ollut käsitettävä kirjaimellisesti. Hän saattoi puolustaa itseään sillä, että vaikka se _nyt_ tuntui suuresti liioitellulta, tulisi se _tuonnempana_ täydellisesti vastaamaan todellisuutta. Niin heikko kuin järjestömme vielä olikin, oli se kuitenkin ainoa Suomessa oleva tuki, johon Wetterhoff saattoi nojata pyrkimyksissään. Että »vanhain» keskuudessa hänen nauttimansa luottamuksen laita oli kotimaassa edelleenkin vähän niin ja näin, sen hän kyllä tiesi hyvin. Sitä tärkeämpää oli hänelle ainakin meidän täysi luottamuksemme. Niinpä, kun sitten juhlallisen vastaanoton jälkeen istuimme yksissä pienemmässä piirissä, katosikin yliotteinen sävy hänen ilmeikkäistä piirteistään ja hän oli jälleen vaatimaton toveri, joka tarkkaavasti kuunteli poliittisia selontekojamme ja leppoisasti otti vastaan arvosteluamme. Mitä hän itsekseen mietti meidän poliittisesta pätevyydestämme, siitä on hänen päiväkirjassaan erinäisiä viitteitä. Seuraavana päivänä, heinäkuun 31:senä, pidettiin sitten se kokous, jota Wetterhoff on nimittänyt »historialliseksi». Läsnä olivat Wetterhoff, professori Rafael Erich, joka samana päivänä oli saapunut Abiskosta, Jonas Castrén, Almar Fabritius, J.W. Snellman, Isak Alfthan, Ruotsissa asuva Georg Gripenberg (Alexis G:n poika) ja minä sekä sitäpaitsi, kuvaavaa kyllä, ruotsalainen aktivisti toht. Adrian Molin. Kokous pidettiin Gustafssonin pensionaatissa Birger Jarlinkadun 8:ssa. Puheenjohtajana toimin minä. Kokouksessa pidetty pöytäkirja ei valitettavasti ole tallella. Päiväkirjassaan mainitsee Wetterhoff vain lyhyesti: »Mitään varsinaista ohjelmaa ei voitu vahvistaa (?), mutta tärkeätä ja arvokasta oli, että kaikki tunsivat yksimielisyyden tarpeellisuuden, ja professori Erich tuntui olevan vakuutettu, että minun noudattamani menettely on ollut oikea. Hän aikoo koettaa saada vanhat kagaalit — auguurit, miksi Fabritius puolipiloillaan heitä nimitti — tulemaan mukaan.» — »Onko se mahdollista tai hyödyllistä», lisää Wetterhoff, »en vielä tiedä. On ehkä parempi, että he asettuvat meitä vastaan, niin saamme tulevaisuudessa nuorempia, toimekkaampia ja vapaamielisen härkäpäisyyden vähemmän kyllästämiä hallitusmiehiä.» Sitten seuraa osanottajien luonnehtiminen, joka osaksi on koko lailla pisteliäs. Jos ei kokouksessa vahvistettukaan »mitään varsinaista ohjelmaa», s.o. suurpoliittista ohjelmaa Wetterhoffin hengessä, niin tehtiin siinä kuitenkin erinäisiä tärkeitä päätöksiä. M.m. hyväksyttiin ehdotus, että koetettaisiin saada toimeen eri puolueiden edustajista muodostettu lähetyskunta, joka matkustaisi Berliiniin esittämään kansan toivomuksia. Tämän aikeen toteuttaminen kävi sentään sittemmin mahdottomaksi. Tukholman järjestölle oli heinäkuun 31 p:nä pidetyllä kokouksella suuri merkitys. Kokous valitsi näet sikäläistä toimintaa varten kolmihenkisen pysyvän toimikunnan, johon tulivat H. Gummerus puheenjohtajaksi, Almar Fabritius ja Jonas Castrén. Sittemmin elokuussa laadin »promemorian» tukholmalaisedustuksen tehtävistä. Ne olisivat: 1:ksi. Yhteyden ylläpitäminen Helsingin-keskuskomitean ja Berliinin-edustuksen välillä. Sitä varten on niin säännöllisesti kuin mahdollista lähetettävä raportteja Helsinkiin, jotta keskuskomitea voi seurata asiain kulkua, edelleen toimitettava sen tietoon Berliinistä tai Tukholmasta tulevat ehdotukset ja vihdoin annettava Berliinin-edustukselle tietoja Suomen oloista. 2:ksi. Niiden Saksan sotatointen yhteyteen suunnitellun Suomen kapinan valmisteluiden suorittaminen, joiden täytyy tapahtua Ruotsissa. Siihen kuuluu suomalaisten vapaaehtoisten edelleenkuljettaminen, joka jo on alkanut Haaparannan kautta ja joka, sittenkuin Lockstedtin-joukon laajentaminen tai sen mahdollinen siirtäminen Ahvenanmaalle on päätetty, tulee vaatimaan suuren koneiston. 3:ksi. Sotilaallisten tietojen hankkiminen Suomesta yksissä neuvoin täkäläisten saksalaisten toimistojen kanssa. Sitä varten on jo muutamia Lockstedtin-joukon jäseniä lähetetty Suomeen. Uusi varma postiyhteys Haaparannan kautta Helsinkiin on saatu aikaan. 4:ksi. Mielialan muokkaaminen Ruotsissa yhdessä ruotsalaisten aktivistien kanssa. Tämä tapahtuu sanomalehtikirjoitusten avulla ja keskustelemalla vaikutusvaltaisten poliitikkojen ja sanomalehtimiesten kanssa. Tällä toiminnalla on suuri merkitys koko asialle, koska juuri suomalaiset ja miltei yksinomaan he kykenevät vaikuttamaan mielialaan ja mielipiteisiin ruotsalaisten keskuudessa. Ennen kaikkea on ruotsalaiset saatava siihen vakaumukseen, että Suomi todella haluaa Ruotsin asiaantarttumista. Eräs toisen kohdan lausunta kaipaa selitystä. Siihen aikaan keskusteltiin innokkaasti siitä mahdollisuudesta, että saksalaiset joukot saattaisivat miehittää Ahvenanmaan. Meidän piirissämme kannatti tätä ajatusta varsinkin Fabritius, jonka mielestä tällainen retkikunta lopullisesti ratkaisisi Lockstedtin joukon käyttöä ja kehitystä koskevan probleemin. Ahvenanmaan-suunnitelman kannalla oli aluksi myös Wetterhoff, kunnes tämä oli tullut vakuutetuksi, että Saksan sotilasviranomaiset katsoivat suunnitelmaa nykyjään mahdottomaksi toteuttaa, m.m. Ahvenanmaan etäisen aseman vuoksi, joka vaatisi tuntuvan laivaston-osaston käyttämistä yhteyden ylläpitämiseksi maihinnousseiden joukkojen kanssa. Edellyttämällä, että suunnitelma toteutettaisiin, oli se ajatus lähellä, että Saksassa koulutettu suomalainen joukko sijoitettaisiin Ahvenanmaalle odottamaan sotatoimien alkamista Suomen mantereella. Sen arveltiin myöskin voimakkaasti vaikuttavan Suomen mielialaan. Mitä tulee ohjelman 4:nteen kohtaan, olen jo kosketellut meidän toiveitamme siitä, että Ruotsi ryhtyisi sotaan. Wetterhoff tuntuu kuitenkin, hänen päiväkirjastaan päättäen, saaneen siinä suhteessa sangen kielteisiä kokemuksia Tukholmassa käydessään. M.m. oli Adrian Molin sanonut hänelle, että nykyjään oli mahdoton saada Ruotsia liikkeelle ennenkuin Saksa ja Suomi olisivat tehneet jotakin, joka saattaisi Ruotsin jonkinlaiseen pakkotilaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin osanotto sotaan. »Mahdollistahan on», huomauttaa Wetterhoff, »että se ei muuten käy, mutta luulen melkein, että on yhtä vaikeata saada Saksaa ottamaan ensimmäistä askelta.» Siinä hän oli epäilemättä oikeassa. Mutta jos niin oli laita, olivat toiveet Ruotsin ryhtymisestä sotaan jokseenkin pienet. Sillä Suomi ei voinut eikä tahtonut ryhtyä mihinkään ilman että Saksa teki aloitteen sotaväkeä lähettämällä. Lopulta täytyi kuitenkin katsoa menestystämme todennäköisemmäksi siinä tapauksessa, että saksalaiset etenevät maatietä Pietaria kohti. Yhtenä positiivisena tuloksena Wetterhoffin käynnistä Tukholmassa oli, että kenraali Nordensvan, vanha, suuressa arvossa pidetty ruotsalainen upseeri, otti matkustaakseen Saksaan siellä laatiakseen suunnitelman Ruotsin—Saksan—Suomen sotatoiminnasta. Tukholman-toimiston toiminnasta elokuulla, jolloin niin paljon tärkeää oli tekeillä, en muista paljoa yksityiskohtia. Lockstedtin-pataljoonan perustamista saatoimme nyttemmin katsoa jokseenkin varmaksi, ja valmisteluja sen miehistön hankkimiseksi hoiti tarmokkaasti ja taitavasti Fabritius. Minun toimintani keskittyi poliittiseen työhön ja sanomalehtipropagandaan. Toimiston sihteerinä, konekirjoittajana ja kaikinpuolisena apurina oli H.R. Söderström, joka terveyssyistä oli palannut Lockstedtin-leiriltä. Jonkin verran merkitystä oli käynnilläni elokuun lopulla ruhtinas von Wedelin luona, jonka keisari Wilhelm oli lähettänyt Tukholmaan salaista poliittista tehtävää varten. Herttainen vanha herra oli keskusteluissaan Ruotsin ulkoministerin Wallenbergin kanssa ja luultavasti myöskin Saksan lähettiläältä von Luciukselta saanut Suomen oloista ja mielialasta meidän asiallemme erittäin epäedullisen käsityksen. Tein voitavani saadakseni hänet toiseen käsitykseen. Sittemmin sain Wetterhoffilta kuulla, että ponnistukseni ei ollutkaan turha. Raportissaan Saksan ulkoministeriölle von Wedel oli ilmoittanut ulkoministeri Wallenbergin sanoneen hänelle, että yleinen mielipide Suomessa ei hänen tietääkseen pyri irroittamaan maata Venäjästä, mutta että Ruotsi suhtautuisi asiaan toisella tavalla, jos tultaisiin vakuutetuksi, että Suomi todella tahtoo päästä vapaaksi. Osoitukseksi siitä, ettei Wallenbergin käsitystä Suomessa vallitsevasta asemasta kuitenkaan ilman muuta ollut pidettävä tosioloja vastaavana, oli von Wedel tehnyt selkoa keskustelustansa minun kanssani. Meidän tunteemme niitä maanmiehiämme kohtaan, jotka alinomaa juoksivat Wallenbergin luona väittämässä meidän esityksiämme vääriksi, eivät olleet juuri ystävällisiä. Myöskään ei Hjalmar Branting kuulunut meidän suosikkeihimme, kun tiesimme, että hän kesällä käydessään Berliinissä oli omin lupinsa esiintynyt suomalaisten puhemiehenä kuvaten maassamme vallitsevaa mielialaa täysin vieraaksi kaikelle separatismille. Fabritiuksen ja minun keskusteluni elokuussa mahtavan sosialistijohtajan kanssa johti eräänlaiseen »puolueettomuuslupaukseen» hänen puoleltaan, mitä tulee Lockstedtin yritykseen, ja lupaukseen mikäli mahdollista ehkäistä parhaillaan tapahtuvaa rekryyttien kuljetusta koskevien uutisten pääseminen sosialistiseen sanomalehdistöön. Tukholman-toimiston toimintaa koskevat tallella olevat asiakirjat tältä ajalta ovat enimmäkseen vähäpätöisiä. Mainittakoon tässä eräs elokuun 5 p:nä Suomesta saamani raportti: »Noin puolet kaikista Helsingin tehdastyöläisistä on määrätty linnoitustöihin ja muihin sotilastehtäviin. Kaduilla otetaan kiinni työmiehiä, jotka eivät voi todistaa olevansa toimessa. Samaa tapahtuu muissakin kaupungeissa. Oulussa pakotetaan naisiakin työhön. Myöskin erinäisten konttorien henkilökunnasta on osa vaadittu töihin, niinpä esim. Stockmannin liikkeestä 15—16 henkeä. Hevosten otto ja nautakarjan pakkotilaukset ovat käynnissä kaikkialla. Helsingin ympäristössä hakataan maahan metsää suunnattomia aloja. Vahingot arvioidaan 20 miljoonaksi markaksi, mutta pienintäkään korvausta ei makseta. Passimääräyksiä kotimaassa on kiristetty. Oulun pohjoispuolella saa tuskin kukaan sotapalvelusiässä oleva matkustaa. Vangitsemiset käyvät yhä lukuisammiksi. Verraten varmojen tietojen mukaan istui jokin aika sitten noin 330 henkilöä lukkojen takana. Lisäksi tulevat ne monet, jotka on vangittu, mutta päivän, parin päästä taas laskettu vapaaksi.» Jätän niiden arvosteltavaksi, jotka silloin olivat kotimaassa, missä määrin tämä kuvaus vastasi tosioloja. Varsinainen hirmuvaltahan alkoi vasta jonkin verran myöhemmin. Joka tapauksessa olivat tällaiset synkät kuvaukset meille kuin _gefundenes Fressen_ ja me riensimme lähettämään ne Berliinin-toimistoon, joka kyllä osasi niitä käyttää. Siltä ajalta tallessani olevien kirjeiden joukossa on useita Haaparannassa olevien etuvahtiemme V.E. Tuompon (nyt jääkärieverstiluutnantti yleisesikunnassa) ja K.H. Kekonin (nyttemmin jääkärimajuri ja tasavallan presidentin adjutantti) lähettämiä. Kirjeenvaihto heidän kanssaan koski pääasiallisesti salaisen postinkulun järjestämistä ja jo nyt pienessä määrässä alkaneen uusien rekryyttien kuljetuksen valmistamista. Suuriarvoisena avustajana tässä työssä oli heillä Torniossa asuva ylioppilas Eero Heickell.[13] Uhkarohkea teko heidän puoleltaan oli antaa Erik Malmbergin, joka tärkeässä tehtävässä oli komennettu Helsinkiin, keskellä päivää mennä sillan yli Tornioon santarmien ohi ilman passia ja ruotsalainen telegrafistilakki päässä. Mielenkiintoista on, mitä Tuompo ja Kekoni ilmoittavat elokuun 27 p:nä: »Yleensä», niin he kirjoittavat, »ovat maassa mielet kokonaan meidän asiamme puolella. Ollaan huolissaan vain siitä, mistä saataisiin aseita. Kivääreitä vielä olisi, vanhoja suurlakon aikuisia, mutta ei ole ampumavaroja. Miehiä olisi etenkin etelämmässä valmiina lähtemään, kun vain saamme sanan heille, että saa tulla. Nekin, jotka jostakin syystä ovat estyneet lähtemästä, sanovat, että kun täällä aletaan, silloin he ovat valmiit jokainen, taisteltakoon sitten vaikka kirveillä ja aidanseipäillä. Maalaisväestö on innostunutta. Se sanoo, että asian pitäisi tapahtua nyt syksyllä; silloin meillä olisi sopivin aika ja suurimmat mahdollisuudet. Sentähden siellä odotetaan jännityksellä.» Oletin silloin raportinlähettäjäin katselleen asemaa nuorison sangviinisin katsein. Mutta todellisuudessa heidän innostunut kuvauksensa oli merkki siitä kansanmielialasta, joka paria viikkoa myöhemmin lähetti rajan yli sadoittain rahvaannuorukaisia matkalle siihen ihmeelliseen paikkaan, missä sai oppia käsittelemään muitakin aseita kuin kirveitä ja aidanseipäitä. Tulevain tapahtumain enne oli myöskin seuraava lyhyt ilmoitus eräässä Tuompon kirjeessä: »Torniossa olevista sotamiehistä on osa virolaisia, ja he ovat valmiit koska hyvänsä taistelemaan venäläisiä vastaan joko täällä tai muualla.» _Yhtä_ kirjettä tältä ajalta en malta olla julkaisematta kokonaan, ei siksi, että se sisältäisi mitään merkillistä, vaan siksi, että se osoittaa, kuinka kekseliäiksi silloin olimme tulleet sotasensuurin pettämisessä kirjoittamalla peitetyin sanoin. Kirje on päivätty Lontoossa elokuun 27 p:nä 1915 ja kuuluu (suomennettuna[14]): »Rakas Herman. Minä olen ollut niin levoton Fian kohtalosta, että minun suorastaan täytyy kirjoittaa sinulle ja kysyä, kuinka hän voi. Sveahan on aina ollut kiltti vanhempi sisko ja on varmaan suurena lohdutuksena Fia-paralle, mutta suostuuko hän suoranaisesti avustamaan häntä, on toinen kysymys. On hirveätä olla naimisissa sellaisen roiston kanssa, mikä Rolf aina on osoittanut olevansa, ja minä olen aina ollut vakuutettu, ettei Fia milloinkaan voi tulla onnelliseksi, ellei hän saa laillista eroa. Että Rolf on ollut hänelle uskoton, senhän tiedämme kaikki, mutta hänellä on rahaa ja mahtavia suhteita, joten siinä kai ei mikään auta. Olen kuullut huhuna, että Fiakin viime aikoina olisi ollut uskoton — ja sitähän ei voi kummastella. Sanotaan, että Fian suhde Toriin olisi hyvin hellä, ja Torhan on kunnon mies. Hyvä olisi, jos Svea voisi tehdä jotakin, mutta avioasiathan ovat niin arkaluontoisia, että hän kukaties ajattelee, ettei hän voi asiaan sekaantua. Minä tapasin Edvardin eilen ja kuulin, että hän parin päivän päästä matkustaa kotiin. Jos luulet, että voisin tehdä jotakin Fia-paran hyväksi, niin ilmoita heti. Muussa tapauksessa matkustan länteen muutamien viikkojen kuluttua. Tiedätkö, aikooko Tor matkustaa tervehtimään Fiaa? Sehän osoittaisi, että hänellä on rehelliset aikomukset. Vastaa nyt heti. Minä olen niin levoton hänestä. Monet terveiset Agdalta.» Huolestunut kirjeenkirjoittajatar oli rouva Aino Malmberg. Pelkään kuitenkin, että englantilaisen kirjesensuurin, jos se ylimalkaan kiinnitti kirjeeseen mitään huomiota, ei olisi ollut erikoisen vaikea arvata, keitä osanottajat tässä onnettomassa aviodraamassa olivat. Että »Edvard» tarkoitti professori Edvard Westermarckia, keskuskomiteamme tulevaa jäsentä, sitä olisi kai ollut hankalampi arvata. Palaan nyt Wetterhoffiin ja hänen ponnistuksiinsa aikaansaada päätös Lockstedtin-joukon säilyttämisestä ja laajentamisesta. Mitä suurin, ehkäpä kerrassaan ratkaiseva merkitys oli Ruotsin lähettilään kreivi Tauben voimakkaalla esiintymisellä. Hän puhui asiamme puolesta valtiosihteeri von Jagowille ja alivaltiosihteeri Zimmermannille ulkoministeriössä. Romanian ministeri Beldiman taas kävi valtakunnankanslerin puheilla, kuten jo on mainittu. Jo elokuun 6 p:nä saattoi Wetterhoff ilmoittaa minulle saaneensa sekä merikabinetin päälliköltä, amiraali von Mülleriltä, hänen erikoiselta suojelijaltaan, että kreivi Taubelta tiedon, että nämä olivat valtakunnankanslerilta saaneet kuulla, että kursseja nyttemmin on päätetty jatkaa ja laajentaa. Mutta tämä tieto oli ennenaikainen. Oli vielä voitettava sotaministeriön vastarinta. Uudessa elokuun 13:ntena päivätyssä kirjeessä minulle Wetterhoff kirjoittaa, että sotaministeriä ei vielä ole myöntynyt. Ponnistuksia jatkettiin. Amiraali von Müllerin onnistui taivuttaa sotaministeri, joka lupasi toimittaa, että Wetterhoff kutsuttaisiin suureen päämajaan. Elokuun 16 p:nä Wetterhoff neuvotteli Badenin prinssin Maxin kanssa. Elokuun 19 p:nä hän oli audienssilla Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin luona, jota ajatus mahdollisesti päästä itsenäisen Suomen kuninkaaksi suuresti viehätti. Hän pani puolestaan mahtavia vipuja liikkeelle. Elokuun 20:s päivä oli Wetterhoffille merkkipäivä. Hän sai silloin todellakin kutsun saapua suureen päämajaan Plessiin Schlesiaan esittämään Suomen asiaa hänen ylhäisyydelleen kenraali von Falkenhaynille. »Minä pelkään vain», kirjoittaa hän päiväkirjaansa, »että en onnistu, kun nyt kaikki on minun käsissäni. Kukaties isänmaani koko kohtalo on tässä keskustelussa minun diplomaattisesti tottumattomissa käsissäni, enkä kuitenkaan uskalla päästää ketään muuta hyvistä maanmiehistäni mukaan, jottei onnettoman tuloksen vaara olisi vielä suurempi.» Kuinka ominaista Wetterhoffille olikaan tämä omituinen seos vaatimattomuutta ja vakaumusta, että hän se kuitenkin parhaiten kaikista osaa asian hoitaa! Fredrik Wetterhoffin käynti suuressa päämajassa elokuun 24 p:nä tuli käännekohdaksi vapausliikkeemme historiassa. Se vilkas kuvaus, jonka hän on päiväkirjaansa kirjoittanut matkastaan, kuuluu tämän ajan mielenkiintoisimpiin asiakirjoihin. Tarkoitus oli, että korkeimmissa saksalaisissa piireissä erittäin suosittu ruotsalainen löytöretkeilijä ja poliitikko toht. Sven Hedin, joka silloin oleskeli itärintamalla, olisi tullut Wetterhoffin mukaan tämän matkalle. Sitä ajatusta kannatti innokkaasti herttua Adolf Fredrik, joka pani sähkölennättimet vilkkaaseen toimintaan päästäkseen valittuun matkatoveriin käsiksi. Mutta se ei onnistunut. Wetterhoff sai matkustaa yksin, ja se oli ehkä parasta. Plessissä kävi Wetterhoff ensin amiraali von Müllerin ja sitten von Falkenhaynin itsensä luona. Käynti ei olisi voinut tapahtua otollisempaan aikaan. Ei päivääkään kulunut ilman uusia voitonsanomia itärintamalta. Elokuun 5 p:nä olivat saksalaiset marssineet Varsovaan 8 p:nä oli Ivangorod kukistunut, 17 p:nä Kovno valloitettu. Elokuun 20 p:nä oli Novogeorgievskin erinomaisen luja linnoitus vallattu, ja päivää ennen Wetterhoffin audienssia oli saapunut tieto, että itsepintaisesti puolustettu, rämeiden suojaama Ossowiecin linnoitus oli antautunut. Juuri siihen aikaan punnittiin Hindenburgin suurenmoista suunnitelmaa täydentää tähän asti suoritettu rintamarynnistys kiertoliikkeellä pohjoisesta, jotta venäläisten koko keskusta joutuisi saarroksiin, vaikka Falkenhayn sitten ei kuitenkaan sitä suunnitelmaa hyväksynyt.[15] Sanalla sanoen, kaikki näytti mahdolliselta. Ehkäpä voitaisiin nyt toivoa sitäkin, että Ruotsi vihdoinkin päättäisi asettua Saksan puolelle näiden loistavien voittojen vaikutuksesta. Joka tapauksessa vaati Saksan etu olemaan hylkäämättä suomalaisten tarjoutumista sotilaalliseen ja poliittiseen yhteistyöhön. Mitä Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan keskustelustaan Saksan yleisesikunnanpäällikön kanssa, on kuin tämän voittotunnun kaikua. Hänen kertomuksensa mukaan ei keskustelu koskenut niinkään paljon Lockstedtin-joukkoa kuin saksalaisten mahdollisia sotatoimia Suomessa. Falkenhayn selitti, että Saksan hyökkäyksellä Pietariin Suomen kautta olisi suunnattoman suuri merkitys ja että se saattaisi olla surmanisku Venäjälle. Suomen osanotto siihen harjaantumattomille miehistöineen olisi kuitenkin aluksi vähemmän tärkeää. Kolme saksalaista divisionaa riittäisi tarkoitukseen. Mutta sotatoimi Suomessa oli mahdollinen ainoastaan, jos Saksan ei tarvitsisi lähettää kaikkia joukkoja, hevosia, ammuksia ja muita varuksia meritse. Jos Saksa sitävastoin saisi toimittaa osan tätä kuljetusta Ruotsin kautta, olisi se valmis lähettämään sotaväkeä Suomeen. Tähän huomautti Wetterhoff, että Suomen taholta voitaisiin asettua yhteyteen Ruotsin hallituksen kanssa luvan hankkimiseksi tähän kuljetukseen Ruotsin kautta. Falkenhayn epäili kuitenkin, antautuisiko Ruotsi diplomaattisiin keskusteluihin yksityisten Suomen kansalaisten kanssa. Silloin pani rohkea salavehkeilijämme koko suuren dialektisen kykynsä liikkeelle haihduttaakseen epäilyt, ja jos hänen omaa kertomustaan saa uskoa, tosiaan onnistuikin ainakin puolittain. Uskoiko hän todella sen rohkean suunnitelman toteuttamismahdollisuuteen? Hänhän oli Tukholmassa saattanut todeta, minkälainen maaperä oli. Mutta hänenluontoisensa mies uskoo helposti, mitä toivoo. Ja sitäpaitsi, ellei hanke onnistuisikaan, niin oli kuitenkin tavattoman tärkeätä tällä hetkellä herättää Saksan ylimmissä sodanjohtajissa toiveita hankkeen onnistumisesta. Samalla tavoin ovat kokeneet diplomaatit aina menetelleet tämänkaltaisissa tapauksissa. Tämän diplomaattisen voiton luonnollisena seurauksena oli päätös Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sundwall on kirjassaan kertonut, mitä siitä Falkenhaynin kanssa keskusteltiin, nähtävästi Wetterhoffin antamien tietojen mukaan, joita tämä ei ole merkinnyt päiväkirjaansa. Sitävastoin Wetterhoff mainitsee muutamalla sanalla, mitä hän siitä puhui sotaministeri Wildt von Hohenbornin kanssa käyntinsä jälkeen von Falkenhaynin luona. »Lockstedtin-leirin kursseja», kirjoittaa hän päiväkirjassaan, »kosketeltiin ensin. Hän kysyi minulta, ovatko ne välttämättömät, ja kun vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi, sanoi hän heti antavansa käskyn laajennuksen toimeenpanosta.» — Vihdoin oli Wetterhoff keskustelussa myöskin esikuntapäällikön, amiraali Bachmannin kanssa. Seuraavana päivänä hän palasi Berliiniin. Voitto oli saavutettu. Tunnettua on, että alemmat viranomaiset sotaministeriössä jatkoivat jarrutustaan vielä tämän päämajassa tapahtuneen ratkaisun jälkeen ja että Wetterhoffin täytyi amiraali von Müllerin välityksellä saada sotaministeri mieskohtaisesti tarttumaan asiaan, jotta asia saataisiin lopullisesti järjestykseen. Elokuun 28 p:nä keisari allekirjoitti käskyn suomalaisen harjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja saman kuun 31 p:nä majuri Bayer luki sen pfadfinderjoukolle leirillä. Tiedetään, mikä riemu siitä syntyi poikiemme joukossa, jotka kuukauden toisensa jälkeen olivat kestäneet paikallaan pitkämielisesti paikkaillen rääsyisiä partiolaisunivormujansa ja miehuullisesti kamppaillen hiipivää mielenmasennusta vastaan. Heinäkuun 24 p:nä he olivat tosin saaneet kauan luvassa olleet musketööriunivormut, mutta kaikki oli silloin vielä epävarmaa. Nyt oli vihdoin saatu ne »realiteetit», joiden saannista iältään vanhin »Pfadfinder» Almar Fabritius oli jo toukokuussa ollut miltei vakuutettu. Keisarillinen käsky määräsi muodostettavaksi pataljoonan jalkaväkeä, pionieeri- ja konekiväärikomppanian sekä mahdollisesti vielä tykistöä ja osaston pyöräilijöitä. Muutamien viikkojen kuluttua saattoi odottaa suuren rekryyttivirran alkavan saapua Suomesta. Totisesti, rohkeimmat unelmamme tuntuivat nyt olevan toteutumassa. Sillä minkävuoksi olisi Saksan sodanjohto valmis ottamaan vastaan 2 000 suomalaista rekryyttiä, ellei se katsonut voivansa käyttää niitä tulevaan, kansankapinan tukemaan sotatoimintaansa Suomessa? Ja tästä oli meidän suureksi osaksi, jopa luultavasti suurimmaksi osaksi kiittäminen sitä miestä, jonka nimeä vain puoli vuotta sitten mainittiin Suomessa milloin epäilevästi, milloin suorastaan suuttumuksella vapausliikkeemme yhteydessä! Sitten oli lohduttauduttu sillä hurskaalla ajatuksella, että Jumala joskus saattaa valita outoja aseita tarkoituksiinsa. Vaikenisivatko ruikuttelut »aseen» inhimillisistä vioista ja heikkouksista nyt ja saisiko tuo tavattoman taitava mies nyt täydellisen ja yleisen tunnustuksen? Senhän saisimme ennen pitkää nähdä. Nyt ajattelivat kaikki vain suurta saavutusta, jonka poliittinen merkitys oli ilmeinen. Elokuun 30 p:nä eversti von Zimmermann toi kenraali von Falkenhaynin tervehdyksen Wetterhoffille ja kiitokset päämajassa saaduista tiedoista. »Samalla», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »antoi hän (nim. von Falkenhayn) minulle tehtäväksi saattaa Suomen kansan tietoon, että Saksalla on suuri mielenkiinto sen kohtaloa kohtaan, ja pyysi minua tekemään kaikkeni antaakseni kansalle mahdollisimman suuria toiveita.» Tämän tehtävän täytti Wetterhoff saapuessaan Tukholmaan syyskuun 1 p:nä. V. TAPAUSRIKAS SYYSKUU. Muistojeni kuvauksessa olen nyt tullut ajankohtaan, jolloin alussa niin vaatimaton »nuorisoliike» kasvoi koko kansamme ja koko maan käsittäväksi tulossaolevan vapaustaistelumme valmisteluksi. Minun toimintani seuraavana aikana rajoittui yhä enemmän poliittiseen propagandaan pääasiallisesti Tukholmassa, osittain Saksassa. Sen tukholmalaiskomitean jäsenenä, joka pian »valtuuskunta» nimisenä sai toisen kokoonpanon Suomesta lähetettyjen henkilöiden tultua siihen lisäksi, otin tosin osaa kysymyksiin, jotka koskivat jääkäripataljoonan muodostamista hankkimalla miehiä Suomesta sekä sen kohtalon eri vaiheita Saksassa. Mutta tämän tehtävän käytännöllisen työn suorittivat enimmäkseen toiset. Vaikeaa ja vaarallista rekryyttien hankintaa Suomessa johti loistavalla menestyksellä syyskuussa muodostettu A(ktio) K(omitea), johon kuului eri järjestöjen edustajia. Valtiollisia puolueita edustivat siinä toht. V.O. Sivén (maalaisliittoa), maisteri P.J. Hynninen, sittemmin toht. Eino Suolahti (vanhaa suomalaista puoluetta), toht. Heikki Renvall (nuorsuomalaista puoluetta) ja varatuomari Otto Åkesson (ruotsalaista kansanpuoluetta), entistä Voima-liittoa ja vanhoja aktivisteja johtaja A.V. Nylander, ent. suomalaisten upseerien yhtymää, josta sittemmin käytettiin nimitystä M(ilitaari) K(omitea), ratsumestari Harald Åkerman ja ylioppilaita maisteri Kai Donner ja hänen varamiehenään maisteri Bertel Appelberg. Toht. Renvall oli toimessaan vain lyhyen ajan. Sivénin ja Donnerin oli sittemmin pakko matkustaa Ruotsiin välttääkseen vangitsemista. Uudelleen järjestettyyn C(entraali) K(omiteaan) kuuluivat valtioneuvokset Edvard Hjelt ja Alexis Gripenberg, professori Edvard Westermarck, tohtori W. Zilliacus, senaattori H. Rautapää, johtaja Samuli Sario, senaattori Otto Stenroth, professori Rafael Erich ja vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Näistä muuttivat von Bonsdorff, Erich ja Sario ennen pitkää Tukholmaan.[16] Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa edelleenkin »nuoret», s.o. ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja värväystyöstä, sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia koskevien tietojen peräti vaarallisesta kokoamisesta sekä valistustyöstä kansan keskuudessa tulee julkisuuteen, sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta. Paitsi venäläisten ja kotimaisten viranomaisten vainoa oli osanottajain otettava lukuun välinpitämättömyys, jopa vihamielisyyskin aktiivista itsenäisyysliikettä kohtaan laajoissa piireissä yhteiskuntaamme. Liioittelematta voi sanoa, että suuren yrityksen menestys pohjimmaltaan sittenkin johtui siitä kannatuksesta, mitä se sai kansan laajoista kerroksista. Nyt kävi ilmi, että kansa oli omaksunut vanhan aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aatteet paljon suuremmassa määrässä kuin oli uskottu. »Kuten Suomen aktiivinen vastustuspuolue», kirjoittaa eräs näiden olojen tuntija,[17] »niin sen kasvattikin, Voimaliitto, laski Suomen itsenäisyystaistelulle lujan pohjan; sen työ ei ollut turhaa, sen heittämä siemen iti. Varsinkin Pohjois-Suomessa, missä Voima-liitto toimi erittäin pontevasti, sai jääkäriliike, sitten kun sen aika tuli, voimakasta tukea, ja kansan itsenäisyyspyrkimys osoittautui sangen elinvoimaiseksi.» Suomalaisen aseellisen joukon pelkkä olemassaolo Saksan alueella oli mainiona lähtökohtana pyrkimyksille saada tältä mahtavalta sotaakäyvältä valtakunnalta apua itsenäisyysliikkeellemme. Poliittiselle propagandalle siellä oli Wetterhoff luonut hyvän perustan. Sille oli vain rakennettava edelleen. Mitä sanon sitten toiminnasta Ruotsissa? Sen merkitystä vapausliikkeelle on tähän saakka liiaksi sivuutettu, osittain historiallisen aineiston puutteen vuoksi. Tukholman-valtuuskunnan pöytäkirjat ja muut asiapaperit eivät nykyjään ole käytettävissä. Sen toiminta jääkäripataljoonan hyväksi ja sen muut toimenpiteet eivät niin ollen ole voineet saada riittävää valaisua niissä kuvauksissa, joita on julkaistu. Mitä taas tulee siihen innokkaaseen propagandaan Suomen hyväksi, jota Ruotsissa tehtiin, tulee sitä helposti aliarvioineeksi, kun se ei johtanut näkyviin tuloksiin. Sivullisesta voi näyttää, että koko tämä toiminta, mikäli se pyrki muuttamaan Ruotsin kansan yleistä mielipidettä, on ollut turhaa, kun Ruotsi ratkaisevalla hetkellä 1918 ei käsittänyt suurta historiallista tehtäväänsä avustaa Suomen pelastamista. Lukija älköön odottako, että minä koettaisin kokonaan täyttää tämän aukon yleisön tiedoissa Suomen vapaussodan valmistuksista. Ne muistiinpanot, jotka minulla tältä ajalta on tallella, koskevat pääasiallisesti ainoastaan sellaista, johon mieskohtaisesti otin osaa. Älköön senvuoksi pyydettäkö minulta täydellistä kertomusta työstä, jonka koneistossa olin vain vaatimattomana rattaana. Paljon siitä, mitä silloin tehtiin ja puuhattiin, kulki minun ohitseni. * * * * * Elokuun lopulla, kun oli käynyt selväksi, että liikkeemme tulisi jatkumaan pitkän aikaa ohjelmaltaan tuntuvasti laajempana, tuli huoneistokysymys Tukholmassa tärkeäksi. Keväällä oli se pieni kalustettu huone Oden-kadun varrella, missä silloin asuin, saanut olla samalla jonkinlaisena kansliana. Mutta nyt oli myöskin perheeni Tukholmassa ja Villa Ventorpissa saatoimme viipyä vain kesän loppuun saakka. Vaimoni ja minä päätimme silloin vuokrata kalustetun huoneiston, joka samalla voisi olla Tukholman-komitean ja sen jäsenten kokouspaikkana. Valitsimme hauskan kuuden huoneen huoneiston lähellä Keskusasemaa Tegnérin- ja Dalakadun kulmassa; osoitenumero oli Tegnérinkatu 48. Siinä oli työhuone, jota sanottiin »kansliaksi», sali, ruokasali ja makuuhuoneet. Yksinkertaista ja puutteellista sisustusta täydennettiin ostamalla muutamia huonekaluja. Varat ensimmäisen vuokraerän maksamiseen saimme avokätisenä lahjana rouva Maria Ekmanilta, o.s. Lavonius, joka oli isäni lapsuudenystäviä. Hän oli suuresti innostunut siitä, mitä olin kertonut hänelle suomalaisten nuorukaisten uskaliaasta yrityksestä, ja oli jo aikaisemmin auttanut minua pulassa, kun kassa oli tyhjillään ja piti hoivata lomallaolevia »pfadfindereitä». Eräs hänen tyttärensä oli naimisissa Ruotsin Valtakunnanpankin ent. johtajan, vapaaherra Carl Langenskiöldin kanssa, joka niinikään oli vanhan isänmaansa lämmin ja uhrautuva ystävä. Rouva Ekmanin poika hänen ensimmäisestä aviostaan tunnetun suomalaisuudenharrastajan Ernst Linderin kanssa oli eversti Ernst Linder, joka sittemmin otti niin kunniakkaasti osaa vapaussotaamme, missä hän sai kenraalimajurin arvon armeijassamme. Tuskin olimme ehtineet saada asuntomme kutakuinkin kuntoon, kun Wetterhoff syyskuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. Jos hänet kuukausi sitten oli otettu vastaan miehenä, johon kaikki keskitimme toiveemme, niin saapui hän nyt todellisena voittajana. Ihmetellen ja ihaillen kuuntelimme hänen kertomustaan käynnistä suuressa päämajassa ja keskustelusta kenraali von Falkenhaynin kanssa. Että päätös suomalaisen pataljoonan perustamisesta Lockstedtiin nyt oli tehty, sen tiesimme jo, mutta ilomme yleni, kun Wetterhoff ilmoitti meille Falkenhaynin terveiset Suomelle. Hän esitti ne seuraavassa oraakkelimaisessa sanamuodossa: »Suomalaiset voivat olla hyvässä toivossa, mutta älkööt ryhtykö varomattomiin tekoihin.» Oraakkelilauseen jälkimmäistä puolta emme oikein ymmärtäneet, mutta oletimme sen tarkoittavan, että meidän ei pitäisi antautua sotatoimintaan omin päimme. Semmoista emme totisesti nyt aikoneetkaan. Päinvastoin olimme kaikin tavoin koettaneet selittää saksalaisille ja ruotsalaisille, että me todellakaan emme kyenneet toimeenpanemaan sitä »kapinaa», johon meitä niin innokkaasti oli kehoitettu, vieläpä ettei meillä ollut sanottavaa halua ryhtyä Suomessa edes »sabotageen», kuten termi kuului. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että Saksan korkein sodanjohto puolestaan nyt varoitti »varomattomuudesta». Tämänhän saattoi käsittään niin, että Saksalla oli »rehelliset aikomukset», kuten Aino Malmberg vähää ennen oli minulle kirjoittanut veikeässä kirjeessään. Meidän tulisi toisin sanoen malttaa mielemme, kunnes saksalaiset tulevat itse, joskaan he eivät saattaisi tulla heti Suomeen »meitä tervehtimään». Päiväkirjassaan ei Wetterhoff mainitse tätä terveisten jälkimmäistä osaa. Mutta Sundvall kertoo,[18] että kenraali von Falkenhayn päämajassa »otti Wetterhoffin kunniasanan siitä, että tämä estäisi joukon käyttämisen mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin yleisesikunnan toimeenpanemien sotatointen yhteydessä koillisrintamalla». — »Tätä perusteli Falkenhayn», lisää Sundvall, »sillä, että Saksan sodanjohto tahtoo valvoa Suomen etua eikä saattaa maata tarpeettomasti vaaraan, ja huomautti sitäpaitsi, että suomalaisten ennenaikainen kapinaannousu voisi vaikeuttaa mahdollisia rauhanneuvottelulta Saksan ja Venäjän välillä.» Wetterhoff oli luultavasti yhdistänyt tähän Saksan yleisesikunnan päällikölle kunniakkaaseen lausuntoon sisältyvän ajatuksen siihen Falkenhaynin Suomelle lähettämään tervehdykseen, jonka hän sittemmin sai eversti von Zimmermannin kautta. Toinen uutinen, jonka Wetterhoff toi mukanaan, oli että sotaministeri aikoo lokakuun 1 p:nä kuulustella »kuinka pitkälle rekryyttien hankinta on ehtinyt». Tämä tieto oli meistä aika huolestuttava, sillä me tiesimme, kuinka vaikeaa rekryyttien siirto Suomesta oli. Todellisuudessa ei rekryyttien toimittaminen ollutkaan lokakuun 1 p:na ehtinyt pitkälle, innokkaan majuri Bayerin suureksi pettymykseksi, hän kun oli toivonut silloin voivansa näyttää intoansa vastaavaa tulosta. Kahta päivää myöhemmin saapui professori Edvard Westermarck Tukholmaan matkallaan Englannista Helsinkiin. Hänen tulonsa oli toivottu ja jo useissa kirjeissä ja sähkösanomissa ilmoitettu. Hänhän oli niitä peräti harvoja »vanhoja», jotka alusta alkaen olivat olleet meidän puolellamme. Me kiinnitimme häneen suuria toiveita. Tutustuttaisimme hänet tukholmalaispiiriimme, selittäisimme, mitä tähän saakka oli tehty ja saavutettu, ja hän tekisi sitten siitä selkoa Helsingissä niille arvokkaille kansalaisille, jotka olivat samalla kannalla kuin mekin ja jotka vähän myöhemmin muodostivat uuden keskuskomitean, vanhojen neuvoston (C.K:n). Jo aikaisemmin kesän kuluessa oli meillä ollut ilo nähdä keskuudessamme Tukholmassa muutamia samanmielisiä »vanhoja», mutta silloin meillä ei vielä ollut mitään positiivista näytettävää. Nyt tulisi Westermarck kotimaassaan todistamaan, että meidän politiikkamme sittenkin oli johtanut olennaiseen tulokseen, ja niinpä vihdoinkin luotaisiin järjestöllemme se luja perusta, jota me kauan olimme katsoneet kaipaavamme. En tiedä, minkä ensivaikutelman Westermarck sai käydessään »päämajassa». Tiedän vain, että tämä käynti meissä enensi entistä luottamusta. Mainehikkaan tiedemiehen ja lämpimän isänmaanystävän koko olemuksesta huokui tyyntä ja varmaa optimismia ja laajakatseista ymmärtämystä, joka teki hyvää meidän pingoittuneille hermoillemme. Kaikkihan oli tähän saakka käynyt hyvin, Wetterhoff oli hoitanut asiaansa mainiosti, ja silloin oli naurettavaa ja jonninjoutavaa takertua pikkuseikkoihin, sen lupasi Westermarck huomauttaa kotimaassa. Meidän poliittinen katsantokantamme oli hänen mielestään aivan oikea. Syyskuun 4 p:nä pidettiin sitten yleinen neuvottelu, ensimmäinen uudessa huoneistossa. Läsnä olivat Westermarck, Wetterhoff, Castrén, Fabritius, Reguel Wolff, Isak Alfthan, P.H. Norrmén ja minä puheenjohtajana. Kokous katsottiin järjestyksessä toiseksi tukholmalaiskomitean kokouksista. Ensimmäisenä asiana esityslistalla oli senvuoksi heinäkuun 31 p:nä pidetyn pöytäkirjan tarkistus. Kuten silloin, noudatettiin nytkin periaatetta, että liikkeemme nuorten aloitteentekijäin edustajia, tarkoitan ylioppilaita ja Lockstedtin-kurssien osanottajia, mikäli mahdollista aina olisi läsnä. Jos tätä sääntöä sittemmin olisi johdonmukaisesti noudatettu, olisi monta selkkausta luultavasti vältetty. Katsottiin, että osanottajien mieskohtainen vastuuntunto antoi riittävät takeet tarpeellisesta salassapidosta kokouksissa käsitellyistä asioista ja tehdyistä päätöksistä. Sillä on oma kiintoisuutensa, se kun osoittaa sattuvaa yhtäläisyyttä myöhemmin muodostetun ankarasti suljetun valtuuskunnan esityslistojen kanssa. Laajakantoiset poliittiset kysymykset vaihtelivat järjestöä, propagandatoimintaa, Lockstedtin-kursseja, taloutta y.m.s. koskevien kysymysten kanssa. Tehtävät olivat samoja, jotka sittemmin askarruttivat valtuuskuntaa. Minä mainitsen tämän huomauttaakseni, että Tukholmassa jo tällöin oli järjestö, johon Helsingistä myöhemmin saapuneilla henkilöillä oli mahdollisuus liittyä tervetulleena vahvikkeena. Kokouksen päiväjärjestys oli seuraava. Wetterhoffin selonteko käynnistä päämajassa. Hänelle tehtiin välikysymys n.s. »pikku ohjelmasta» ja hänen väleistään Ruotsin aktivistien kanssa. Ilmoitus Suomesta järjestön laajentamisesta asettamalla edustajia kuhunkin kuntaan. Puheenjohtajan selonteko yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa Tukholmassa elokuun aikana sekä erinäisistä käynneistä, nimenomaan Brantingin luona. Ehdotus arvovaltaisen lähetyskunnan lähettämisestä Suomesta Tukholmaan oikean käsityksen antamiseksi asianomaisille ruotsalaisille Suomessa vallitsevasta mielialasta ja toivomuksista. Hyväksyttiin. Aikaisemmin tehty päätös lähetyskunnan lähettämisestä Berliiniin katsottiin rauenneeksi. Kysymys Lockstedtin-kurssien laajentamisesta. Kysymys keskuskomitean muodostamisesta Suomeen. Päätettiin lähettää uusi, harras kehoitus asian jouduttamiseksi. Kysymys, keiden henkilöiden luona Tukholmassa professori Westermarckia olisi neuvottava käymään. Ruotsin aktivistien ehdotusta suomalaisten aikakauskirjan perustamisesta Ruotsiin ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi. Ehdotus esim. 10.000 kruunun kassakreditiivin asettamisesta komitean käytettäväksi. Puollettiin. Herra Reguel Wolff antaa 10 000 markkaa järjestön käytettäväksi Lockstedtin-kurssien laajentamisesta johtuvien ensi menojen suorittamiseksi. Seuraavat päivät kuluivat ahkeriin yksityisneuvotteluihin ja tiheisiin käynteihin ruotsalaisten poliitikkojen luona. Prof. Westermarck kävi tervehtimässä m.m. kirkollisministeriä, valtioneuvos K.G. Westmania, joka hallituksen jäsenistä oli suopein aktivisteille, ja oikeiston johtajaa amiraali Lindmania sekä sittemmin Suomeen matkustaessaan vapaamielisten johtajaa professori Edéniä Uppsalassa. Sekä Westman että Lindman olivat hartaasti puoltaneet suunniteltua suomalaista lähetyskuntaa. Ruotsin aktivistit olivat tietenkin hyvillään sellaisen lähetyskunnan saapumisesta. Eräillä aamiaisilla keskusteltiin, mitä tämän olisi tehtävä Tukholmassa. Eräs läsnäolevista ruotsalaisista vieraista esitti mielipiteenään, että lähetyskunnan ennen kaikkea tulee selvittää, millaisiksi Suomi tahtoo järjestää suhteensa Ruotsiin, kun maa on erotettu Venäjän yhteydestä. Venäjästä irtaantumisen jälkeen Ruotsi, niin väitti hän, haluaisi puolestaan yhteisyyttä Suomen kanssa sotilas-, tulli- ja ulkoasioissa. Ruotsin apuuntulon mahdollisuudesta oli hän toivehikas. Tosin saattaa ainoastaan välttämättömyyden pakko saada Ruotsin tarttumaan aseisiin, mutta ministeristö odottaa vain oikeaa hetkeä. Ulkoministeri Wallenberg kääntäisi kelkkansa, kun huomaisi ajan tulleen. Se, mitä tämä on lausunut Suomesta ruhtinas von Wedelille, on käsitettävä vain »keskustelufraasiksi». Onko ihme, jos Wallenbergilla ei ole oikeaa käsitystä Suomessa vallitsevasta mielialasta, kun eräs etevä suomalainen äskettäin on lausunut hänelle, että ei edes autonomian laajennusta voi pitää Suomelle toivottavana! Siis jälleen samoja onnettomia vastaväitteitä maanmiestemme puolelta. Asianlaita oli ilmeisesti niinkuin majuri von Aweyden näinä päivinä oli eräälle meistä lausunut: Ruotsin ulkoministerin luona kävi yhtenä päivänä yksi suomalainen vakuuttamassa Suomen innokkaasti pyrkivän täysin vapaaksi Venäjästä, mutta seuraavana päivänä kävi kolme, jotka väittivät päinvastaista. Tämä politikointi tuntui kuitenkin toisarvoiselta verrattuna alkaneeseen Lockstedtin-pataljoonan luomistyöhön. Siinä laskettiin todellinen perusta tulevalle vapaustaistelullemme. Kuten yllä olen maininnut, oli rekryyttien siirtoa Suomesta Ruotsin rajan yli ryhdytty valmistamaan jo elokuussa. Tämän kuun keskivaiheilla tehtiin Berliinissä suunnitelma värvätä rekryyttejä Norjassa olevien työttömien suomalaisten työläisten keskuudesta. Pehr Norrmén, joka silloin oleskeli Etelä-Ruotsissa, oli saanut Wetterhoffilta tämän kiperän tehtävän suorittaakseen ja kirjoitti minulle huolestuneen kirjeen, jossa hän selitteli suunnitelman hankaluuksia. Hän sanoi kuitenkin velvollisuutensa mukaan olevansa valmis matkustamaan Kristianiaan ryhtyäkseen toimeen. Koko asia meni sitten kuitenkin myttyyn. Oli selvää, että rekryyttien keruun piti tapahtua Suomessa ja sikäläisen järjestön hoivissa. Syyskuun 1 p:nä saapui luutnantti Schues Berliinistä mukanaan virallinen tiedonanto Lockstedtin-joukon laajentamisesta aina 2 000 miehen vahvuiseksi. Hänen oli määrä Tukholman-etapin päällikkönä johtaa saapujain kuljettamista Ruotsin läpi. Hän oli tietenkin melkein kokonaan suomalaisten avun varassa. Työn todellinen johtaja oli edelleenkin Almar Fabritius. Syyskuun 6 p:nä saapui viisi »L.L:läistä», jotka oli komennettu Suomeen värväystyöhön. Seuraavana päivänä he lähtivät vaaralliselle matkalleen. Syyskuun 9 p:nä olen merkinnyt: »Aarne Sihvo matkusti värväystehtävissä Karjalaan». Ohjeet värväyksen ja etappiteiden ja siirtoreittien järjestämiseksi vei professori Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11 p:nä matkusti Helsinkiin Tornion kautta.[19] En kuitenkaan ryhdy tekemään selkoa tämän työn kulusta, kun en ole siihen pätevä. Suomessa olevalle järjestölle oli syyskuu uudistuksen aikaa. Tieto Lockstedtin-joukon laajennuspäätöksestä vaikutti sielläkin luonnollisesti kuin herättävä torventörähdys. Silloin tapahtui se yhteenliittyminen, joka johti »A.K:n» ja »C.K:n» muodostamiseen. Tukholmaan saamamme tiedot olivat kuitenkin sangen sekavia eivätkä antaneet selkeää käsitystä asemasta. Ehkäpä tämä johtui siitä, että noiden molempain komiteain muodostuminen tapahtui vähitellen. Syyskuun 9 p:nä saapui varatuomari Hj.J. Procopé Tukholmaan. Hän oli oikeastaan lähetetty »ottamaan selvää asemasta». Hänen kirjallisessa selostuksessaan, joka minulla on tallella, sanottiin m.m.: »Halutaan (nim. Helsingin komiteassa) varsinkin tehostaa: »1:ksi, että ehdottomasti täytyy antaa tarkat tiedot, mitä saksalaiset meiltä odottavat. Ei siis ainoastaan suuntaviivoja, vaan ilmoitus, missä kohdin aktiivinen toiminta, varsinkin rautateihin nähden, on tarpeellinen. »2:ksi, että (komitealle) jonkin aikaa ennakolta täytyy antaa tieto saksalaisten tai ruotsalaisten mahdollisesta maihintulosta. »Keskustelun alaisena (komiteassa) on: kysymys toimenpiteistä hävityksen ehkäisemiseksi mahdollisen (venäläisen) evakuoinnin aikana ja muista toimenpiteistä hyökkäysarmeijan avustamiseksi. Sen ohella erikoisesti kysymykset L(ockstedtin) L(eirin) laajentamisesta ja aseiden hankkimisesta, maan varustamisesta elintarpeilla sekä toimenpiteistä Suomen Pankin kultakassan säilyttämiseksi. Huomautetaan, että rahan saanti ulkoa on ehdottoman välttämätöntä, varsinkin laajakantoisempaa toimintaa varten.» Helsingissä oltiin ilmeisesti juuri silloin siinä luulossa, että saksalainen (tai ruotsalainen) »hyökkäys» ei ollut ainoastaan todennäköinen, vaan vieläpä pian odotettavissa. Niin olivat päätös suomalaisen Lockstedtin-pataljoonan perustamisesta ja tiedot Ruotsin aktivismin edistymisestä vaikuttaneet Suomessa. Toiveet olivat ylimmillään. Ne menivät, kuten nyt tiedämme, koko lailla liian pitkälle, mutta ne auttoivat silloin vahvasti kannustamaan ponnistuksia väen toimittamiseksi Saksaan, ja sehän oli tällä hetkellä pääasia. Paljon epämääräisempiä olivat ne tiedot Suomen poliittisesta asemasta, jotka muodostavat Procopén raportin jälkimmäisen osan. Huomaa selvästi, kuinka vaikeaa tähän aikaan oli saada täysin varmoja tietoja, kun kaikkien poliittisten neuvottelujen täytyi tapahtua mitä suurimmassa salaisuudessa. En ryhdy senvuoksi tekemään selkoa näiden tiedonantojen merkillisestä sisällyksestä. Niissä esiintyy useita silloisen poliittisen Suomen tunnetuimpia nimiä. Mielenkiintoinen oli tieto, että »eduskuntaryhmien keskuudessa käsitellään kysymystä edustavan komitean valitsemisesta». — »Ruotsalainen kansanpuolue», sanotaan edelleen, »on valinnut valitsijamiehet tätä komiteaa varten ja antanut heille peräti laajat valtuudet. Onpa vanhasuomalaiselta taholta — joukossa eräitä nuorsuomalaisiakin — nostettu kysymys esityksen tekemisestä Venäjän hallitukselle suomalaisten kutsumisesta Venäjän sotapalvelukseen. — — — Ehdotus lienee rauennut kummankin puolueen nuorempien jäsenten vastarintaan.» »Ruotsalaiset kansanedustajat eri osista maata», sanottiin lopuksi, »vakuuttivat äskenmainitussa kokouksessa, että yleinen mielipide ei vielä ole selvästi tietoinen Venäjästä irtautumisen mahdollisuudesta, mutta että maaperä on sille ajatukselle mitä suotuisin, sekä että väestö tuntuu päättäneen ehkäistä hävityksen evakuoimisen tapahtuessa, mikä tieto näyttää saavan vahvistusta maan kaikista osista.» Vähää myöhemmin saimme tietää, että yritys aikaansaada puolueita edustava komitea oli epäonnistunut, koska, kuten sanottiin, oli »valittu sopimattomia henkilöitä». Poliitikkojen suuri enemmistö oli puoltanut eduskunnan kokoonkutsumista. Valokohta Suomesta syyskuulla saapuneissa tiedoissa oli, että se lähetyskunta, jonka lähettämistä Tukholmaan olimme niin hartaasti halunneet, todellakin oli odotettavissa. Lähetyskunnan oli valinnut porvarillisten puolueiden hallitusten valtuuskunta. Kokouksessa, johon m.m. olivat ottaneet osaa toht. Axel Lille, toht. Adolf Törngren, maisteri P.J. Hynninen, professori K.J. Ståhlberg ja senaattori Otto Stenroth, oli pohdittu poliittista asemaa. Keskustelun oli puheenjohtaja toht. Lille keskittänyt kysymykseen: eikö läsnäolevien mielipide ole se että Suomen on tavoiteltava itsenäisyyttä? Sitä vastaan ei ollut tehty mitään vastaväitteitä. Katsottiin siis, että kokous oli sopinut siitä, että poliittisen toiminnan päämääränä on oleva itsenäisyys. Lähetyskunnan tuli vedota tähän täyttäessään tehtäväänsä Ruotsissa. Sen jäsenten piti matkustaa heti, kun he olivat saaneet passit. Samassa raportissa — sen antoi meille maisteri Rolf Pipping — ilmoitettiin, että porvarillinen eduskunnan valtuuskunta oli käsitellyt poliittista asemaa ja katsonut, että Suomen olisi pyrittävä itsenäiseksi. »Mutta», lisättiin raportissa, »keinojen suhteen vallitsi suuri epävarmuus.» Oli selvää: mielipiteet kotimaassa olivat meidän kannaltamme katsoen viime aikoina tuntuvasti »parantuneet». Mutta käytännöllisessä aktiivisessa työssä oli meidän siitä huolimatta odottaminen avustusta ainoastaan omalta järjestöltämme. Kuinka paljon rohkaisevampi olikaan se raportti, jonka me syyskuun puolivälissä saimme johtaja C.J. von Esseniltä Jepualta Etelä-Pohjanmaan väestön keskuudessa vallitsevasta mielialasta! Tarmokas vanha mies oli jo huhtikuussa matkustanut Helsinkiin ottamaan selkoa asemasta, mutta kuvaavaa on, että hänen ei onnistunut päästä kosketuksiin sikäläisten aktivistien kanssa. Nyt oli hän matkustanut Tukholmaan sen talonpoikaisjärjestön lähettämänä, jossa hän oli johtavana sieluna, koettaakseen päästä yhteyteen Saksan lähetystön kanssa. Maanmiehiänsä ei hän aluksi ollut tavannut, mutta oli lopulta saanut varatuomari Jonas Castrénin osoitteen Södertäljessä, ja hänen neuvostaan sitten tullut minun luokseni.[20] Hänen kertomuksensa siitä, mitä pohjalaiset talonpojat jo olivat tehneet suuren asian hyväksi ja mitä he olivat valmiit tekemään, antoi meille vahvistuksen, että Tuompon ja Kekonin ja muiden tarkkaajain tiedonannot mielialasta väestön keskuudessa eivät olleet liioiteltuja. Vain viikkoa aikaisemmin olimme saaneet Helsingistä raportin, jossa paitsi muutamia tietoja Venäjän sotatoimista Suomessa ilmoitettiin seuraavaa: »Tässä kuussa (syyskuussa) odotetaan Venäjällä suurisuuntaista kumousliikettä. Kiihtynyt mieliala Suomen väestön keskuudessa, varsinkin maaseudulla, leviää yhä laajemmalle. Odotetaan vain vallankumouksen puhkeamista Venäjällä. Aseita on maassa kätkössä, mutta ne eivät riitä. Ennen kaikkea puuttuu ammuksia. Eikä ainoastaan nuoriso ole innostunutta, vaan vanhemmatkin ottavat osaa liikkeeseen. Yhä uudelleen varmenee, että koko kansa yksimielisesti saapuu sotapalvelukseen, jos saksalaiset nousevat maihin.» Tässä raportissa oli meistä tuntunut olevan liiaksi ylimalkaisten fraasien leimaa, joiden arvoa vielä vähensi ennenaikainen väite, että Venäjän vallankumous muka on ovella. Mutta helsinkiläinen tiedonantajamme ei kuitenkaan ollut erehtynyt kansan mielialasta Suomessa. Siitä saimme nyt vakuuttavan todistuksen. Se kirjallinen kertomus, jonka von Essen minun avullani laati, on vielä tallella. Liitän sen tähän merkittävänä historiallisena asiakirjana. »Tiedonantajalla on mieskohtaisia suhteita väestöön Uudessa Kaarlepyyssä, Jepualla, Purmossa, Luodossa Ähtävällä, Alahärmässä, Ylihärmässä, Kauhavalla Kortesjärvellä, Evijärvellä, Lappajärvellä, Vimpelissä sekä osittain Lapualla ja Seinäjoella. Ylistarossa ovat useat ryhtyneet yhteistyöhön. Nämä kunnat, joista viidessä on ruotsin-, kymmenessä suomenkielinen väestö muodostavat yhtenäisen maantieteelliseen alueen, missä on yhteensä 80.000 asukasta. _Järjestö_. Komitea, johon kuuluu neljä kansanmiestä ja yksi säätyhenkilö. Komitean jäsenillä on luottamusmiehiä kullakin paikkakunnalla ja nämä ovat yhteydessä taas omien luottamusmiestensä kanssa. Komitea on ollut yhteydessä erään helsinkiläisen henkilön kanssa, joka on suoranaisissa kosketuksissa keskuskomiteaan. _Työ_. Ensimmäinen tehtävä oli kansan mielialan kääntäminen Saksan ja Ruotsin puolelle. Työ on ollut helppoa ja sujunut kuin itsestään. Sodan alussa vaikuttivat mielialaan tosin jossakin määrin sanomalehtiuutiset saksalaisten julmuuksista y.m., mutta nyt on jo kauan oltu selvillä siitä, että ne jutut ovat valheellisia. Pohjanmaan koko ruotsalaisella alueella ja niissä suomenkielisissä pitäjissä, jotka tiedonantaja mieskohtaisesti tuntee, on mieliala sangen suopea saksalaisia kohtaan. Kaikki tiedot, joita tiedonantaja on saanut maan muista osista, osoittavat, että mieliala kaikkialla on sama. Varsinkin Hämeestä saapuneet tiedot ovat sävyltään hyvin varmoja. Eräs Alajärven isäntä tahtoi nimenomaan lausuttavaksi, että väestö ei lainkaan pelkää ruotsalaisia eikä saksalaisia, vaan ainoastaan venäläisiä ja heidän hävitystään. Toinen tehtävä oli vapautusajatuksen herättäminen. Se ajatus on tavannut vastakaikua kaikkialla, sillä kansa ei usko venäläisiä eikä minkäänlaisia siltä taholta tulevia lupauksia. Maan aseman tuleva muodostus ei ole ollut yksityiskohtaisen keskustelun alaisena. Pääasiana pidetään, että pyritään vapautumaan Venäjästä. Liittyköönpä Suomi sitten Ruotsiin tai Saksaan, tiedetään, että maa joutuu laillisiin oloihin, missä laki on voimassa lakina eikä mielivalta vallitse. Että Suomesta ei missään tapauksessa tehdä maakuntaa, vaan että se saa itsenäisen aseman tai ainakin itsehallinnon, pidetään selviönä. Viimeinen tehtävä oli väestön valmistaminen aseelliseen toimintaan. Miehistä nuorisoa on kehoitettu valmistautumaan ja varustamaan itselleen vaatteita, jalkineita, reppuja j.n.e. Lujia ajopelejä kuormastokuljetusta varten pidetään varalla. Aseista on puute. Ollaan kuitenkin sitä mieltä, että niitä ei pidä tuoda maahan ennenkuin vähän ennen sotatoiminnan alkamista. Silloin odotetaan myöskin saatavan johtajia, jotka voivat antaa ohjeita siltojen räjäyttämisessä, yhteysteiden hävittämisessä y.m. Jos venäläiset ryhtyvät evakuoimaan, viemään pois väkeä ja karjaa sekä polttamaan taloja, on kansa vakavasti päättänyt olla vapaaehtoisesti jättämättä kotejansa ja väistyä ainoastaan väkivallan tieltä. Missä suinkin laatuun käy, asetutaan vastarintaan. Ei ole epäilemistäkään, etteivätkö voimakkaimmat miehet riennä lippujen alle saksalaisten tai ruotsalaisten rynnätessä maahan. Tiedetään, että suomalainen keskuskomitea määrää yleisen kutsunnan maan kaikissa osissa, joista venäläiset ovat poistuneet, ja ollaan varmoja, että asevelvolliset noudattavat kutsuntaa. Ruotsalaiset ja saksalaiset maihinnousujoukot tulevat kaikkialla saamaan mitä ystävällisimmän vastaanoton senkin väestönosan puolelta, joka ei tartu aseisiin. Käskyä etenevien joukkojen etappiteiden turvaamisesta ja elintarpeiden toimittamisesta totellaan mielihyvin ja täsmällisesti mikäli kyetään. Koko tässä työssä on pyritty kaikin tavoin karttamaan venäläisten viranomaisten huomion herättämistä, jotta eivät valmistelut tulisi tietoon ennen aikojansa. Järjestön jäsenillä on mitä ankarin vaitiolovelvollisuus. Eri seuduilla olevien asiamiesten on otettava selko nimismiesten ja muiden viranomaisten poliittisesta kannasta ja pidettävä silmällä vakoojia ja ilmiantajia. Heti kun se tarmokas toiminta, jonka täytyy tapahtua juuri ennen aseelliseen nousentaan ryhtymistä, alkaa, tehdään varmuuden vuoksi vaarattomiksi kaikki, jotka sitä vastustavat. Tukholmassa syyskuun 18 p:nä 1915.» Lukija saattaa kuvitella, millä ilolla me vastaanotimme nämä tiedot. Harmaahapsisen gentlemannin vakava, koruttoman arvokas esiintyminen ja se, mitä tiedettiin hänen entisestä isänmaallisesta toiminnastaan, herätti rajatonta luottamusta. Itse olin nuorena ylioppilaana ollut hänen vieraanaan Jepualla eräällä esitelmämatkalla Pohjanmaalla keväällä 1899. Me saatoimme olla varmoja siitä, että se, mitä hän kertoi, täsmälleen vastasi silloisia tosioloja. Päätettiin, että hän kävisi tervehtimässä Saksan sotilasasiamiestä majuri von Aweydeniä sekä ministeri Westmania. Käynti von Aweydenin luona, josta von Essen itse on kertonut yllämainitussa kirjoituksessaan, tapahtui minun seurassani. Yhdessä kirjoittamamme raportti jätettiin von Aweydenille saksalaisena käännöksenä ja lähetettiin sitäpaitsi Wetterhoffille Berliiniin. Vielä tapasi von Essen m.m. ruotsalaisen aktivistin, ystävämme Otto Järten, joka oli aivan hämmästynyt kuullessaan, kuinka se sotainen liekki, jota hän koetti sytyttää maanmiehissään, oli itsestään syttynyt Suomen väestössä. Syvän vaikutuksen teki ruotsalaisiin, kun he näkivät tämän monien ruotsalaisten ja suomalaisten aatelisten sotilaspolvien jälkeläisen esiintyvän kotiseutunsa talonpoikien luontaisena johtajana näiden taistelussa perintövihollista vastaan. Ylimalkaan oli von Essenin Tukholman-käynnillä paljon suurempi poliittinen merkitys kuin hän itse vaatimattomuudessaan saattoi kuvitella. Oli itsestään selvää, että von Essen asettaisi koko suuren tarmonsa ja vaikutusvaltansa kotiseudullaan värväystoiminnan palvelukseen. Sitä tarkoitusta varten hän kävi luutnantti Schuesin luona ja oli pitkissä neuvotteluissa Fabritiuksen kanssa. Muutamia päiviä myöhemmin hän matkusti takaisin ja saapui onnellisesti Merenkurkun yli Vaasaan. Se, mitä hän sitten teki värväyksen järjestämiseksi Etelä-Pohjanmaalla ja tarjokkaiden vaarallisessa kuljetuksessa meren yli, on tunnettua ja muodostaa kunniakkaan luvun jääkäriliikkeen historiassa. Hänen kelpo poikansa ottivat työhön osaa. Kun sitten venäläisten vaino »värvääjiä» vastaan alkoi, oli von Essenin perhe niitä, joita se kohtasi kovimmin. * * * * * Syyskuun 18 p:nä saapui vapaaherra von Bonsdorff Tukholmaan ja neljä päivää myöhemmin professori Rafael Erich. Me lausuimme heidät lämpimästi tervetulleiksi. Hehän olivat molemmat äskettäin uudelleenjärjestetyn keskuskomitean jäseniä. Erich oli sitäpaitsi ottanut osaa Tukholman-komitean kokoukseen heinäkuun 31 p:nä ja kuului siis jo meidän piiriimme. Heidän tehtävästään lausuu Edv. Hjelt seuraavasti:[21] »Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä, joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Purimme (s.o. keskuskomitea eli 'vanhainneuvosto'[22]) yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät.» Toisessa yhteydessä sanoo Hjelt, että Erich ja von Bonsdorff lähetettiin »Tukholmassa olevan ulkomaanvaltuuskunnan miesluvun lisäämiseksi.»[23] Niin mekin käsitimme asian. Vapaaherra von Bonsdorff ilmoitti, että eräs »suomettarelainen» luultavasti saapuisi myöhemmin, mahdollisesti esittelijäsihteeri A.A. Listo. Siitäkään emme voineet muuta kuin iloita. Tukholman-komiteahan tulisi siten vielä suuremmassa määrässä kuvastamaan Suomen puolueoloja ja voisi niin ollen esiintyä entistä arvovaltaisemmin. Tietenkin otimme kiitollisuudella vastaan myöskin sen poliittisen älyn ja kyvyn lisäyksen, joka näin tuli Tukholman-komitean osaksi. Me totesimme suureksi mielihyväksemme, että tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä ei ollut mitään oleellista erimielisyyttä poliittista pääsuuntaa koskevassa kysymyksessä. Molemminpuolinen luottamus oli se perusta, jolle tahdoimme rakentaa yhteistyön. Niinpä luonnollisesti asetimme Tukholmassa hankkimamme suhteet vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin käytettäviksi. M.m. pantiin syyskuun 25 p:nä toimeen kokous ruotsalaisten aktivistien kanssa (Molin, Langlet, Järte ja Söderqvist sekä meidän puoleltamme v. Bonsdorff, Erich, Castrén, Fabritius ja Gummerus). Kokouksella oli hyvinkin juhlallinen leima, mutta tulos oli laiha. Ruotsalaiset tehostivat jälleen, »että Suomessa pitäisi tapahtua jotakin.» Joka tapauksessa oltiin yhtä mieltä siitä, että von Bonsdorffin ja Erichin oleskelua Tukholmassa piti mahdollisimman suuressa määrässä käyttää Ruotsin yleisön valistamiseksi entistä enemmän, mitä tulee Suomen asemaan ja Suomen toiveisiin. Heitä kumpaakin varten laadittiin luettelo henkilöistä, joiden luona käyntiä katsottiin edulliseksi. Ainoastaan yhdessä kohdassa syntyi alusta alkaen erimielisyyttä tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä. Se koski Wetterhoffia. On tarpeetonta tässä lähemmin kajota tähän seikkaan, joka silloin tuotti meille paljon huolta ja josta sittemmin oli niin valitettavat seuraukset. Lyhyesti: Fabritius ja minä jääkärien kannattamina katsoimme yrityksemme edun vaativan, että me edelleenkin antaisimme kannatuksemme sille toiminnalle, jonka tämä taitava dilettanttidiplomaatti niin suurella menestyksellä oli pannut alulle. Me tunsimme hänen heikkoutensa, mutta olimme vakuutettuja, että ne olivat tehtävissä vaarattomiksi ja että hän mielellään mukautuisi meidän ohjeisiimme, jos vain tuntisi olevansa varma, että häntä pidetään ja rehellisesti kohdellaan järjestön edusmiehenä. Siitä ei vapaaherra von Bonsdorff tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eikä siinä kyllä että hän asettui mieskohtaisesi taipumattoman torjuvalle kannalle — hän tiesi myöskin ilmoittaa, kuten olen päiväkirjaani merkinnyt, »että kotimaassa ei haluta olla missään tekemisissä Wetterhoffin kanssa, vaikkakaan ei tahdota häntä 'desavueerata'.» Hän ei ottanut huomioon, että kieltäytymällä tunnustamasta Wetterhoffia hänet juuri 'desavueerattiin'; olihan tämä hyvin arkaluontoisessa asemassa saksalaisiin nähden. Keiden puolesta vapaaherra von Bonsdorff katsoi voivansa puhua tässä asiassa, siitä ei minulla ole selkoa. Ainakin uskoimme saattavamme olla varmoja siitä, että se keskuskomitean jäsen, joka kuun alussa oli käynyt Tukholmassa ja siellä tehnyt Wetterhoffin tuttavuutta, oli asiassa meidän kannallamme. Minä en voinut jättää ilmoittamatta Wetterhoffille, missä kurssissa hänen osakkeensa olivat. Syyskuun 25 p:nä hän saapui jälleen Tukholmaan. Hän oli, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy, ollut sangen tyytymätön edellisen käyntinsä tulokseen, mikäli sen tarkoituksena oli maaperän tunnustelu Ruotsissa. Hänen asemansa lienee tosiaan ollut aika kiusallinen sen jälkeen, mitä hän oli uskotellut Saksan sodanjohtajille päämajassa. Toiveet Ruotsin »mukaantulosta» tuntuivat supistuvan eivätkä suurenevan. Sitä seikkaa, että Badenin prinssi Max oli saanut hylkäävän vastauksen ehdotukseensa, että Ruotsin yleisesikunta lähettäisi jonkun upseerin neuvottelemaan Saksan yleisesikunnan kanssa, pidettiin Berliinissä peräti pahana merkkinä. Tukholmassa Wetterhoff saattoi todeta, kuinka epävarmaksi hänen asemansa oli tullut tai oikeastaan edelleen oli meidän järjestössämme. Se kokous, joka pidettiin asiaa varten ja johon ottivat osaa Wetterhoff, Erich ja Castrén sekä Fabritius ja minä, ei hevin saattanut häntä tyydyttää. Oli niin ollen anteeksi annettavaa, että hän neuvoi lykkäämään von Bonsdorffin ja Erichin suunniteltua matkaa Berliiniin. Tuo sangviininen mies pani kuitenkin nyt näihin ikävyyksiin verraten vähän painoa: Hän mainitsee päiväkirjassaan, että hänen matkansa tarkoituksena oli Suomea koskevien tietojen hankkiminen suurelle hampurilaiselle pankkiirille Max Warburgille, jonka alivaltiosihteeri Zimmermann oli lähettänyt Ruotsiin koettamaan vielä kerran vaikuttaa Wallenbergiin. Hän saikin todella tavata Warburgin syyskuun 26 p:nä ja teki meille sitten selkoa keskustelustaan tämän kanssa. Warburg oli näköjään vallan tyytyväisenä selittänyt nyttemmin olevansa »_in einem Boot_» (samoilla rattailla) Ruotsin ulkoministerin kanssa. Ilman Wallenbergia ei missään tapauksessa voitu mitään tehdä. Ruotsin yhtyminen sotaan oli edelleenkin hyvin tärkeää, vaikkakin enemmän »tulevaispoliittisista» kuin sotilaallisista syistä. Mitä Suomeen tuli, pitäisi sen Warburgin mielestä muodostaa luja valtioliitto Ruotsin kanssa. _»Finnland werden wir so wie so erobern, die Ålandsinseln werden wir jedenfalls nehmen»_[24] — niin oli tuo mahtava rahamies lausunut. Nämä avomieliset tunnustukset olivat ylen mielenkiintoisia, varsinkin kun ne oli lausunut mies, jolla oli saksalainen (oikeammin saksalais-juutalainen) rahamaailma takanaan ja joka sitäpaitsi oli keisari Wilhelmin luottamusmies. Me koetimme senvuoksi järjestää kohtauksen hänen ja »Suomen Helsingissä olevan vapausjärjestön kahden täällä oleskelevan etevän jäsenen kanssa» (vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin), mutta Warburg ilmoitti meille, ettei hän halua vastaanottaa suomalaisia, ilmeisestikin, jottei loukkaisi Wallenbergia. (Wetterhoffin laita oli toinen, hän kun oli Saksan alamainen.) Paremman puutteessa toimitimme hänelle minun kirjoittamani »_Berichtin_» Suomesta hänen käytettäväkseen keskustelussa Wallenbergin kanssa seuraavana päivänä. Hän lähetti minulle siitä kohteliaan kiitoksen. Turhia olivat myöskin yrityksemme, että Warburg vastaanottaisi asessori Uno Kurténin, joka sillä hetkellä oli Tukholmassa ja olisi voinut antaa hänelle tietoja maamme taloudellisista oloista. Syyskuun 29 p:nä saksalainen pankkiiri matkusti yöpikajunalla etelään. Mutta meistä ei hän kuitenkaan päässyt. Käyttäen vanhaa reportteritemppua olin ostanut lipun samaan junaan kuin hän — en tietenkään Malmöhön tai Berliiniin saakka, vaan ainoastaan Katrineholmiin. Kun juna oli lähtenyt keskusasemalta ja kulkenut pitkän vuortenalaisen tunnelin läpi Söderissä, raoitin herra Warburgin makuuosaston ovea, sanoin nimeni ja kysyin, ottaako hän vastaan. _»Aber natürlich»_ (tietysti), kuului ystävällinen vastaus. Pyydettiin istumaan, tarjottiin voileipiä ja olutta ja niin sain keskustella tunnin ajan vanhan herran kanssa. Warburg oli lukenut minun »_Berichtini_» ja kyseli yksityiskohtaisesti Suomen oloista, ensinnäkin Suomen vapausjärjestön sotavalmeudesta. Mielessäni välähti toivo, että minulla olisi Wetterhoffin harvinainen kyky kuvata tulevaisuusmahdollisuuksia nykyhetken todellisuutena. Mutta ei, parasta oli sentään sanoa silkka totuus, ja niin sai Warburg kuulla suunnilleen samaa, mitä von Essen oli ilmoittanut: sotavalmeutemme oli kurja, mutta taisteluhalumme suuri. Pankkiiri nyökkäsi hyväksyvästi. Sotavalmeuden laidan tiesi hän ennestään ja uskoi kyllä senkin, mitä sanoin kansamme tahdosta nousta taisteluun, kun aika on tullut, vaikka hän kyllä oli kuullut päinvastaistakin väitettävän. »Entä mitä tiedätte venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla?» jatkoi hän. Niistä minulla oli hyvä selko, kun äskettäin olimme saaneet tarkkoja tietoja linnoitustöiden kulusta ahvenanmaalaiselta Sundbergilta. Osan niistä olin pari viikkoa sitten julkaissut Stockholms Dagbladissa. Vältin viitatakaan siihen, että tiesin, mitä Warburg oli lausunut Wetterhoffille kolme päivää sitten Saksan aikomuksesta »ottaa Ahvenanmaa», mutta saatoin lukea hänen ajatuksensa: jos siihen yritykseen tahdotaan ryhtyä, täytyy sen tapahtua ennen kuin saariryhmä on muutettu vaikeasti vallattavaksi linnoitussikermäksi. Mutta matkatoverini oli kuitenkin ensi sijassa rahamies, ja niin siirtyi keskustelu pian Suomen taloudellisiin oloihin. Kysymyksiä sateli. Miksei ystäväni Uno Kurtén ollut apunani? Hän olisi ollut sälytetty numeroita täyteen ja osannut esittää ne sopivassa ammattiasussa. Vastasin kuitenkin parhaani mukaan ja lupasin myöhemmin lähettää tilastollisen selonteon Suomen taloudellisista suoriutumismahdollisuuksista Venäjästä irtaantumisen jälkeen. Warburg tarttui lupaukseen kiinni ja lisäsi, että Venäjä pitäisi rauhanteossa velvoittaa olemaan koroittamatta nykyisiä tulleja mitä Suomeen tulee. Pitäisi saada selonteko siitä, missä määrin Suomi haluaa tullihelpotuksia Saksalta. Saksa ei luultavasti suostuisi suoranaiseen tulliunioniin Ruotsin ja Suomen kanssa; se ei halua sellaista myöskään Itävallan eikä Turkin kanssa. Puhekumppanini suvaitsi sitten ruveta laskemaan hiukan leikkiä minun vähäpätöisyyteni kanssa. »Kuinka paljon juutalaisia voitte vastaanottaa Suomeen?» kysyi hän lystikäs vilke silmässään. »Kenties 300 000?» »Herra siunatkoon», vastasin minä ollen säikähtävinäni. »Tiedättehän, että Suomessa on vain vähän päälle kolme miljoonaa asukasta!» »No, mutta 30 000?» »Mistä me saisimme tilaa niille? Vai luuletteko meikäläisten talonpoikien haluavan suurta osaa Venäjän kyläkiskureista niskoilleen?» »Niin», sanoin leikkisä pankkiiri hyväntuulisesti, »eiväthän ne Venäjän juutalaiset taida olla Jumalan parhaita lapsia. Mutta 3 000 te aina sentään voisitte ottaa?» Nyt katsoin minäkin tilaisuuden sopivaksi hymyillä. »Kukaties», sanoin, »se riippuu siitä, kuinka paljon halpaa rahaa he voivat meille lainata.» Me lähestyimme Katrineholmia. Mutta Warburgilla oli vielä muutama sana minulle sanottavana, eikä se ollut enää leikkiä, vaan täyttä totta. Minä olin ottanut vapauden kysyä, minkä vaikutuksen hän oli saanut Ruotsista ja mitä toiveita hän arveli olevan Ruotsin yhtymisestä sotaan. »Hm», vastasi pankkiiri, »täällä olen saanut sen vaikutelman, että useimmat johtavat henkilöt ovat sotaan yhtymisen puolella, mutta että vaaditaan jotakin ulkonaista faktumia, joka antaa Ruotsille oikeuden ja aiheen ryhtyä sotaan. Sellainen faktum voisi syntyä, jos Ruotsin ja Englannin nykyiset neuvottelut raukeavat. Sitävastoin on sangen epävarmaa, nostattaisiko sotatoiminta Suomessa Ruotsin todellakin aseisiin. Mahdollisesti se aiheuttaisi ainoastaan mobilisoinnin. Siinä käsityksessä oli m.m. amiraali Lindman.» »Entä ulkoministeri Wallenberg?» rohkenin kysyä. »Mikä hänen käsityksensä on?» Nyt oli kuitenkin puhekumppanini avomielisyys lopussa. Vastauksena oli kartteleva fraasi ja olkainkohautus. Kysymykseni oli ilmeisesti ollut taitamattoman tunkeileva. Haihduttaakseni sen vaikutelmaa aloin puhua Ruotsin aktivismin edistyksestä viime aikoina. Warburgilla ei kuitenkaan ollut suurta luottamusta herra Adrian Molinin propagandan menestykseen. »Mutta», sanoi hän, »jatkakaa te suomalaiset vain Ruotsin mielipiteen muokkaamista. Kenties se kuitenkin johtaa johonkin.» Juna pysähtyi Katrineholmissa. Minä erosin ystävällisestä vanhasta herrasta, kun olin hänen pyynnöstään vielä uudistanut lupaukseni esittää hänelle _Denkschrift'issä_, mitä olin hänelle Suomesta kertonut. Eikö tuo viisas rahamies ollut arvostellut asemaa oikein asettuessaan epäilevälle kannalle Ruotsin aktivistien vakuutuksen suhteen, että tarvittiin vain sotatoimintaa Suomessa, jotta Ruotsi tarttuisi aseisiin? Tuskin hän myöskään ajatteli, että Englanti olisi niin mieletön, että rikkoisi välit Ruotsin kanssa transitokysymyksen järjestelyn vaikeuden vuoksi. Mutta mitä toiveita oli näin ollen Ruotsin yhtymisestä sotaan? Se ajatus piti minua kauan valveilla maatessani hotellihuoneessani Katrineholmissa mietiskellen äskeistä keskustelua. Mikä vastasi suuremmassa määrässä Warburgin sisintä ajatusta, se joltinenkin optimismi, jota hänen lausuntonsa Wetterhoffille osoittivat, vaiko se peitelty pessimismi, johon hänen sanansa minulle olivat päätyneet, huolimatta kaikesta hyväntahtoisesta mielenkiinnosta vapauspyrkimyksiimme ja varsinkin niihin hyviin kauppoihin, joita saksalainen rahamaailma voisi tehdä Saksan avulla vapautetussa Suomessa? Luultavasti hän oli näinä kolmena päivänä saanut antaa osan niitä kuvitelmia raueta, joita hänellä kukaties oli Ruotsista ollut. Mutta miten kävi silloin ylvään vakuutuksen: _»Finnland werden wir so wie so erobern»?_ Niinhän oli keisari Wilhelmin finanssi-neuvonantaja lausunut, mutta ikävä kyllä se ei vähääkään velvoittanut Saksan sodanjohtoa. Erään toisenkin huomattavan saksalaisen poliitikon tapasin näinä päivinä: kirjailijan ja Itä-Euroopan pulmien tuntijan, toht. Paul Rohrbachin. Se tapahtui eräillä päivällisillä toht. Adrian Molinin luona tämän kauniissa huvilassa Lidingössä. Vieraiden joukossa olivat myöskin von Bonsdorff ja Erich. Rohrbachin käsitys asemasta ei ollut meille erikoisen rohkaiseva. Saksan kaikki ponnistukset lähitulevaisuudessa — sanoi hän — tulisivat kohdistumaan Balkanille ja Ukrainaan. Saksan voimat eivät riittäisi rynnistykseen Itämerenmaakuntia ja Suomen kautta Pietaria vastaan, ellei Ruotsi tulisi avuksi. Jos sitävastoin Ruotsi suostui Venäjää vastaan suunnattuun sotilassopimukseen, oli Saksan rynnistys pohjoista kohti mahdollinen. Ruotsin pitäisi tehdä päätöksensä pian, muutoin on liian myöhäistä... Rohrbach lisäsi, että Saksan ulkoministeriössä harrastetaan rynnistystä pohjoiseen enemmän kuin yleisesikunnassa. Suuria toiveita Ruotsin ryhtymisestä sotaan ei Rohrbach kuitenkaan ollut täällä oleskellessaan saanut. Siis jälleen sama juttu: kaikki riippui Ruotsista, mutta Ruotsi ei tahtonut... Läsnäolevat ruotsalaiset aktivistit selittelivät tosin Rohrbachille innokkaasti, että Saksan sotaretki Suomeen on tarpeen, Ruotsin »saamiseksi mukaan». Mutta saksalaiset tahtoivat ilmeisesti, että Ruotsi tekisi päätöksensä ennenkuin he itse ryhtyisivät asiaan. Sillä kuka takaisi, ettei Ruotsi jättäisi Saksaa pulaan, jos tämä lähettäisi maihinnousujoukon Suomeen ja suomalaiset nousisivat kapinaan? Ehkäpä rajoittuisi kaikki vain Ruotsin mobilisointiin, kuten amiraali Lindman oli sanonut Warburgille. Keskustelu ei koskaan päässyt tästä umpikehästä. Ja kuitenkin saimme me juuri silloin kuulla yhtä ja toista, joka tuntui viittaavan siihen, että Ruotsin aktivistit eivät ihan aiheettomasti odottaneet saksalaisten rynnistyksen Suomeen tekevän valtavaa vaikutusta Ruotsissa. Niinpä eräs heistä tiesi kertoa pisteliäitä juttuja eräästä vasemmistovärisen n.s. Palmstiernan kerhon kokouksesta, jonne Hjalmar Branting oli tuonut vastasaapuneen ranskalaisen sosialistin ja emissarion André Waltzin. M.m. oli myöskin Ahvenanmaan-kysymys tullut puheeksi, ja Branting oli tällöin lausunut, että olisi otettava harkittavaksi, eikö Ruotsin pitäisi ottaa osaa sotaan Venäjää _vastaan_ ja Saksan _puolella_, jos saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan tai nousisivat maihin Suomen etelärannikolla. Tähän aikaan puhuttiin eräistä huomiotaherättävistä »kääntymyksistä» Ruotsin vapaamielisessä leirissä. Minäkin voisin siitä kertoa sanasen. Syyskuun 16 p:nä oli vaimoni kutsunut Suomeen lämpimästi kiinnostuneen, mutta ympärysvaltain ystäväksi hyvin tunnetun idealistin, pormestari Carl Lindhagenin meille päivällisille yhdessä aktivistien Klockhoffin ja Järten kanssa. Lindhagen oli juuri silloin palannut kolmiviikkoiselta Saksanmatkalta täynnänsä sen urhean kansan ihailua. »Ei hiuskarvaakaan saa koukistaa Saksan kansan päästä», huudahti hän. Menipä hän niin pitkälle, että suorastaan pelkäsi ympärysliiton voittoa. Brantingia hän jyrkästi paheksui. Mutta näistä mielialoista ja vaihtelevista sympatioista oli askel todelliseen aktivismiin sangen pitkä. Ruotsin vapaamielisten keskuudessa oli Suomella monta vilpitöntä ystävää, mutta meidän uskallettua politiikkaamme he eivät ymmärtäneet. Sensijaan he neuvoivat meitä innokkaasti niinkuin ennenkin kiinnittämään toiveemme. Venäjän vapaamielisiin perustuslaillisiin puolueihin. He eivät ottaneet uskoakseen, että vapaamieliset venäläiset olivat melkein yhtä suuria imperialisteja kuin vanhoilliset. Kun valittelin sitä Rohrbachille, vakuutti hän vilkkaasti voivansa esittää kuinka monta todistusta tahansa siitä, että Suomella ei ole paljon odottamista Venäjän vapaamielisiltä. Muistelenpa, että hän julkaisi siitä kirjoituksenkin Dagens Nyheterissä. Mutta senlaatuisiin ennakolta vakiintuneisiin käsityksiin ei kerta kaikkiaan voi asiallisilla syillä sanottavasti vaikuttaa. Vapaamieliset ruotsalaiset ystävämme eivät voineet ymmärtää, miksi me emme saattaneet suostua ajattelemaan tyyntä ja onnellista tulevaisuutta vapaan ja perustuslaillisen Venäjän suojassa. Tämä ja paljon muuta täytyi Pehr Norrménin ja minun todeta, kun syyskuun 30 p:nä kutsuttuina otimme osaa erääseen radikaalisen kerhon keskustelukokoukseen. »Lohduton vaikutus asianomaisten poliittisesta kannasta», olen merkinnyt päiväkirjaani. Mitä olen sanonut liberaaleista, koski vielä suuremmassa määrässä Ruotsin sosialidemokraatteja, jotka noudattivat melkein kaikki Hjalmar Brantingin ohjeita Suomen suhteen noudatettavasta politiikasta. Loistavina poikkeuksina olivat ainoastaan ne kolme tai neljä etevää puolueen jäsentä, jotka kuuluivat aktivistien pieneen, tarmokkaaseen falangiin. Pari muuta, kuten vapaaherra Palmstiema, osoitti ainakin itsenäisyyspyrintöjemme ymmärtämystä. Me teimme kuitenkin tähän aikaan ja myöskin myöhemmin useita yrityksiä antaaksemme Ruotsin sosialidemokraateille oikeamman käsityksen Suomessa vallitsevasta asemasta. Esimerkkinä siitä, minkälaiseksi ajatustenvaihto heidän kanssaan muodostui, mainitsen tässä otteen eräästä Wald. Strömin minulle syyskuun 16 p:nä lähettämästä kirjeestä. Hän oli kesällä palvellut Wetterhoffin toimistossa Berliinissä, mutta oleili nyt Malmössä vastaanottaakseen pohjoisesta saapuvia rekryyttejä ja lähettääkseen heidät edelleen Saksaan. Suomalaisena sosialidemokraattina hän oli minun pyynnöstäni kääntynyt Arbetet-lehden toimittajan toht. Lövegrenin puoleen saadakseen ottaa osaa siihen sosialidemokraattien puoluekokoukseen, joka juuri silloin oli pidettävä Malmössä. Tätä ei hänelle kuitenkaan voitu sallia, koska se muka ei puoluesääntöjen mukaan ollut luvallista. »Toht. Lövegren», kirjoitti Ström, »ei muuten uskonut että kokouksessa tulisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista; mitään väittelyä ei ollut odotettavissa. Rydénin sanat olisivat arvatenkin kokouksenosanottajain käsityksen uskollisena ilmauksena ja mitä hän tulisi sanomaan, sehän tiedettiin. Toht. Lövegren kuuluu itse Brantingin ryhmään. Minä hyökkäilin huvikseni hiukan hänen kimppuunsa. Hän oli ilmeisesti hämillään siitä, että minä en oikein saattanut ymmärtää Ruotsin sosialidemokraattien käsitystä, että Suomi saavuttaisi todellisen autuutensa Venäjän helmassa. Hänestä oli kiusallista kuulla minun kertovan, minkälaiset olot ovat olleet ja ovat vielä. Hän viittasi koko ajan tulevaisuuteen. Duuma tulisi saamaan käsiinsä vallan, virkavalta menettäisi mahtinsa ja perustuslaillisen uuden valtiomuodon turvissa voisi Suomi kulkea valoisaa ja onnellista tulevaisuutta kohti. Englanti ja Ranska tulisivat rauhanteossa voimakkaasti esiintymään Suomen eduksi, ehkäpä kerrassaan vaatimaan sen vapauttamista. Kun kysyin, uskooko hän todella, että Englanti taikka Ranska rauhanteossa tekisivät niin pitkälle meneviä vaatimuksia, tuli hän aran näköiseksi. Ehkäpä Venäjä tuntisi tarvetta hyvittää (mitä se on rikkonut), ehkäpä se tahtoisi olla jalomielinen, ja silloinhan olisi Suomi lähinnä, yritteli hän edelleen. Minä hymyilin hiljaa ja surumielisesti ja sanoin hyvästi.» Kirjeen loppu sisältää mietelmiä ja arveluita omien sosialidemokraattiemme kannasta mitä itsenäisyysliikkeeseen tulee. Oikeastaan nyt, syyskuun lopulla, merkitsi verraten vähän, osoittiko se tai tämä henkilö tai ryhmä Ruotsissa suurempia tai pienempiä aktivistisia taipumuksia. Toiveet Ruotsin sotaan yhtymisestä, jotka olivat vielä äsken näyttäneet aika lupaavilta, alkoivat taas pienentyä. Psykologisesti otollinen hetki, jonka saksalaisten valtavat voitot itärintamalla olivat luoneet, oli mennyt ohi. Sen jälkeen kun saksalaiset syyskuun 19 p:nä olivat vallanneet Vilnan ja itävaltalaiset työntäneet venäläiset takaisin Ikwan ja Styrin yli, oli eteneminen tauonnut ja toiveikas liikuntasota rintamalla Itämeri—Karpaatit jähmettynyt yhtä yksitoikkoiseksi asemasodaksi kuin se, joka jo kauan oli vallinnut länsirintamalla. Rohrbach oli ollut aivan oikeassa huomauttaessaan, että Saksan kaikki ponnistukset keskittyisivät lähitulevaisuudessa etelään. Siellä oli Bulgarian yhtyminen sotaan keskusvaltaan puolella tuossa tuokiossa tulossa — sodanjulistus tapahtui lokakuun 6 p:nä. Mackensen valmisti itävaltalaisten kanssa musertavaa hyökkäystänsä Serbiaan. Englantilaisia ja ranskalaisia joukkoja nousi maihin lokakuun 2 p:nä Salonikissa. Sanalla sanoen, tapahtumain painopiste idässä oli siirtynyt kauas Itämereltä. Saksan puolelta jatkettiin tosin vielä pyrkimystä »saada Ruotsi mukaan», mutta enemmän periaatteen vuoksi kuin siinä uskossa, että se todella onnistuisi. Wetterhoff merkitsi päiväkirjaansa syyskuun 21 p:nä: »En tällä hetkellä tosiaan tiedä, halutaanko lainkaan sitä, minkä Falkenhayn kuukausi sitten vakuutti minulle olevan niin toivottavaa.» Asianlaita oli kaiketi se, että Saksassa sangen hyvin tiedettiin, että ainoa toimi, joka mahdollisesti voisi saada Ruotsin liikkeelle, oli saksalaisten jatkuva eteneminen pitkin Itämerenrannikkoa. Paljon myöhemmin, elokuussa 1916, sanoi minulle ministeri von Lucius, että Wallenberg vuosi sitten oli sanonut hänelle, että Ruotsi tulisi asettumaan uhkaavalle kannalle Venäjää kohtaan ja mobilisoimaan, jos saksalaiset jatkavat rynnistystään Pietaria kohti.[25] Tämä oli paljon niin varovaisen miehen kuin Wallenbergin sanomaksi. Mutta ilman sellaista väkevää sysäystä oli Ruotsi tuskin saatavissa luopumaan ankaran puolueettomalta kannaltaan. Sympatiat Suomea kohtaan ja pelästys venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla olivat olleet riittämättömät kannustimiksi. Joka tapauksessa oli anteeksiannettavaa, että me Tukholmassa tähän aikaan arvostelimme asemaa toivehikkaammin. Erinäiset neuvottelut olivat antaneet meille pitkälle meneviä toiveita. Lokakuun 1 p:nä lähetettiin asessori Kurténin mukana Suomeen sanoma, joka lienee vaikuttanut hämmästystä herättävästi johtajien keskuudessa Helsingissä. Sanoma sisälsi, että toiveet saada Saksa sotatoimintaan Suomessa nykyjään olivat sangen pienet, mutta että Saksan puuttuminen asiaan on varma, jos Ruotsi tulee mukaan. Mitä raportissa muuten sanottiin ehdosta, mikä ruotsalaisten aktivistien puolelta pantiin Ruotsin osanottamiselle sotaan, ei sovellu vielä julkaistavaksi. Kuriositeetin vuoksi otan tähän kirjeen, jonka pian sen jälkeen saimme vastaukseksi. Se oli kirjoitettu kauppakirjeen muotoon. Helsingissä lokakuun 9 p:nä 1915. K. Herra johtaja — — — Tukholma. K.H. tahtonee ystävällisesti ilmoittaa tukholmalaisille asianharrastajille, että muutamia yritykseen kiinnostuneita henkilöitä eri piireistä eilen oli koolla keskustelemassa niiden uusien tietojen johdosta, joita oli annettu liikkeen tilasta. Tosin lausuttiin V.S:n (= vanhain suomalaisten) taholta epäilyjä, että yleisö ei olisi yhtä ostonhaluinen kuin toisten aikaisemmin odotettujen konjunktuurien vallitessa, mutta tätä vastustettiin päättävästi samalta taholta. Jos vain vahva pankki on takana, voidaan kyllä pienempien pankkien yhtymät hyväksyä takuun antajiksi ja tueksi. Neuvottelun vaikutelma oli yleensä suotuisa osakkeiden kysyntään nähden eikä senvuoksi pitäisi epäröidä mitä liikkeen toimeenpanoon tulee. Markkinoita täällä voi vielä parantaa vanhoillisten keskuudessa, kun liikkeen todellinen sisällys tehdään selväksi. Hypoteekkia ei pidetä yhtä hyvänä kuin aikaisemmin ajateltua, mutta se ei voi vaikuttaa häiritsevästi liikkeen vakavaraisuuteen ja tuloksiin tulevaisuudessa. Ohjeet eivät ole vielä täysin selvät, mutta voidaan kai pian lähettää. Olisi kuitenkin parasta, että asiamiehet eivät odottaisi niitä, ennenkuin tekevät matkoja liikkeen asioissa. Kunnioittaen Obligatsioniyhtiö Fennian Johtokunta. (Nimikirjoitus:) Hjorth. Kuten tämän merkillisen asiakirjan varovaisista lausumista näkyy, olivat johtavat itsenäisyysmiehet Suomessa valmiita hyväksymään Ruotsin aloitteen Suomen vapauttamiseksi, kun vain vahva pankki, s.o. Saksa on takana sekä myöskin, vaikka vastenmielisemmin, hypoteekin, s.o Ruotsin puolelta asetetut ehdot. Että »liikeyritys» raukesi, ei siis johtunut hyvän tahdon puutteesta asianharrastajain taholla. Jos katsoimme tarkemmin asiaa, täytyi meidän tunnustaa, että saattoi olla edullista, että ratkaiseva toiminta siirrettiin jonkinverran tuonnemmaksi, kunnes olisimme saaneet kuntoon sen pienen armeijan ytimen, jota valmistettiin Lockstedtissa. Kuten ennenkin oli tämä puhtaasti sotilaallinen valmistus se kohta, jonka ympärille työmme keskittyi. Ilman jääkäripataljoonaa tukikohtana olisi meidän poliittinen propagandamme sekä Saksassa että Ruotsissa jäänyt tehottomaksi tyhjillä sanoilla huitomiseksi. VI TOIVEITA JA PETTYMYKSIÄ SYKSYLLÄ 1915. Vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich matkustivat lokakuun 9 p:nä Berliiniin päättämään diplomaattista tehtäväänsä. Heidän toimintansa siellä oli epäilemättä omiaan suuressa määrin antamaan Saksan hallitukselle oikean käsityksen Suomen oloista ja vahvistamaan sen luottamusta vapausliikkeeseemme. Molemmat emissariot kävivät m.m. valtakunnankanslerin ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri Zimmermannin luona. Mutta mitään varmoja vakuutuksia Saksan aikomuksista Suomen suhteen sen lisäksi, mitä Wetterhoffille oli ilmoitettu, he eivät voineet saada. Todettiin jälleen, että saksalaiset olivat kohtalokkaalla tavalla kytkeneet ajatuksen Suomenretkestä Ruotsin sotaanyhtymisen toivoon. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich loppukuulla palasivat Tukholmaan, saattoivat he senvuoksi ainoastaan ilmoittaa meille yleisenä käsityksenään, että nykyjään oli vain kaksi mahdollisuutta: toivoa Ruotsin »mukaantuloa» ja koettaa saada mahdollisimman paljon väkeä Lockstedtin-pataljoonaamme. Olin ollut siinä toivossa, että Helsingin-emissarioiden käynti Berliinissä johtaisi Wetterhoffin ja hänen, toimistonsa suhteen vallitsevien epäselvien välien selvittämiseen ja siten Saksassa suoritettavan työn sangen tarpeelliseen vakaannuttamiseen. Wetterhoffin asema oli itse asiassa jokseenkin epäselvä eikä lainkaan niin turvattu kuin hänen elokuussa saavuttamansa loistavan menestyksen jälkeen olisi luullut. Lockstedtin-pataljoonan asioita hoiti nyttemmin suurimmaksi osaksi saksalainen sotilastoimisto sen komentajan majuri Bayerin ja tämän alaisten johdolla, joiden joukossa tosin oli useita meikäläisiä jääkäreitä. Tämän ohella säilytettiin Wetterhoffin alkuperäinen toimisto etupäässä poliittisia tehtäviä varten, mutta se oli joutunut yhä suuremmassa määrässä riippuvaksi Saksan viranomaisista.[26] Toimiston rahoitti ulkoministeriö, jonka ynnä yleisesikunnan poliittisen osaston tarpeita sen oli tyydytettävä. Jo syyskuun alussa oli Wetterhoff saanut käskyn olla ryhtymättä mihinkään yleisesikunnalle siitä ennakolta ilmoittamatta. Tämä ei aluksi tuottanut suurtakaan haittaa, niin kauan kuin Wetterhoff oli tekemisissä Suomelle ja hänelle mieskohtaisesti erittäin suopean eversti von Zimmermannin kanssa, joka oli »Fremde Heere»-osaston päällikkönä yleisesikunnassa. Hankalammaksi kävi suhde sen jälkeen, kun tämä osasto oli lakkautettu ja Suomen asiain käsittely siirtynyt n.s. operatsioni-osastolle, jonka päällikkö oli kenraalimajuri von Lenski. Saksan sotilasviranomaiset pyrkivät ilmeisesti yhä enemmän rajoittamaan Wetterhoffin toimintavapautta. Se oli myöskin majuri Bayerin edun mukaista, hänen kunnianhimonaan kun oli esiintyä Suomen vapausliikkeen johtajana. Tämä ei saattanut olla ennemmin tai myöhemmin johtamatta valtuuskahnauksiin hänen ja Wetterhoffin välillä. Oli kuitenkin ilmeistä, että meidän asiamme ehdottomasti vaati suomalaisten miesten johtaman järjestön olemassaoloa Berliinissä. Eikä vain valtiollisen propagandatyön vuoksi, vaan myös jääkäripataljoonan etujen valvomiseksi. Wetterhoffin toimistolla siis oli hyvin tärkeä tehtävä, mutta sen työtehoa vähensi melkoisesti sen kasvava riippuvaisuus Saksan viranomaisista. Toimisto ei edes laadittaessa jääkäripataljoonan toimeenpanon ohjesääntöjä ilmeisesti ollut voinut riittävässä määrässä niihin vaikuttaa siitä päättäen, että näissä ohjesäännöissä oli useita kohtia, jotka meidän kannaltamme olivat epätyydyttäviä. Niinpä esim. oli elokuun 31 p:nä annettuun käskyyn pantu määräys, että niiden, jotka pataljoonaan liittyvät, oli palvelukseen astuessaan sitouduttava »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa».[27] Rekryyttien velvollisuus sitoutua tähän kädenlyönnillä oli arveluttavassa ristiriidassa yrityksen perusaatteen kanssa, kun Saksan sodanjohto siten sai muodollisen oikeuden käyttää pataljoonaa muihinkin tarkoituksiin kuin Suomen vapauttamiseen. Tukholman-komitea ei heti saanut tietoa tästä ohjesääntöjen kohdasta, ja siitä oli seurauksena, että myöskin A.K. ja »värvääjät» Suomessa aluksi olivat siitä tietämättömiä. Tämä väärinkäsitys aiheutti, kuten tunnettua, sittemmin ikäviä selkkauksia sekä pataljoonan keskuudessa että sen ulkopuolella. Saksalaiselta taholta selitettiin, että sitoumus oli vain merkityksetön muoto, ja todellisuudessa osoittikin käytäntö, että saksalaiset ylimalkaan — lukuunottamatta muutamia ikäviä poikkeuksia yksityisissä tapauksissa — lojaalisti pitivät joukon varsinaisen päämäärän mielessänsä. Sitäpaitsi on epäiltävää, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista aikaansaada muutosta tässä tai muissa tämänlaatuisissa kohdin vaikkapa meillä ohjesääntöjen laatimisen aikana olisi ollut riippumattomampi ja paremmin valtuutettu edustus Berliinissä. Koko asiahan sai väkisinkin saksalaisen sotilasasian luonteen. Mutta ohjesääntöjä sovellettaessa ja sittemmin joukon käyttämisen tullessa kysymykseen voitaisiin meidän puoleltamme kuitenkin tuntuvasti vaikuttaa saksalaisten menettelyyn, ja sitä varten oli Berliinissä sijaitsevan edustuksemme vahvistaminen mitä tärkeintä. Kysymyksen paras ratkaisu olisi epäilemättä ollut Wetterhoffin toimiston muodostaminen saksalaisista rahallisesti ja järjestöllisesti riippumattomaksi ja Helsingissä sijaitsevan keskusjohdon alaisena toimivaksi laitokseksi. Tämä oli siihen aikaan valitettavasti tuskin mahdollista, kun järjestöllämme ei ollut riittäviä rahavaroja käytettävänään. Myöskin Tukholman-komitean täytyi tähän aikaan työskennellä ilman kotimaasta tulevaa rahallista kannatusta. Kaikki rahavarat, mitä Suomessa voitiin koota, täytyi varata rekryyttien hankintaan. Näin ollen ei toistaiseksi ollut muuta neuvoa kuin antaa Wetterhoffille ja hänen toimistolleen mahdollisimman suurta moraalista kannatusta, kunnes tuonnempana asia voitaisiin järjestää paremmalle kannalle. Näin katsoimme me Tukholmassa asiaa ja huolimatta siitä vastakkaisesta käsityksestä, jonka vapaaherra von Bonsdorff oli lausunut, toivoimme kuitenkin sekä hänen että prof. Erichin yhtyvän meidän mielipiteeseemme, kun he olisivat Berliinissä saattaneet tulla vakuutetuiksi Wetterhoffin toiminnan hyvistä tuloksista. Jo huhtikuussa oli maisten Kai Donner, joka silloin kävi Berliinissä palattuaan Suomeen saattanut todistaa, että meidän asioitamme Saksassa hoidettiin kiitettävällä tavalla. Sitä parempi täytyi vaikutelman nyt olla, ajattelimme, kun merkitseviä tuloksia oli saavutettu. Emmekä oikeastaan kokonaan toiveissamme pettyneetkään. Molemmat emissariot kohtasivat Berliinissä Wetterhoffin ja toht. Sundwallin kaikessa ystävyydessä ja antoivat täyden tunnustuksensa sille, mitä tähän saakka oli tehty. Wetterhoff oli myöskin valmistanut heidän käyntejänsä erinäisten huomattavien henkilöiden luona ja koko sen ajan, minkä he olivat Saksan pääkaupungissa, tuntuvat heidän ja hänen toimistonsa välit olleen täysin nuhteettomat. Mutta siinä oli myöskin kaikki. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja prof. Erich palasivat Tukholmaan, oli asema entisellään: Wetterhoffia ei oltu »desavueerattu», mutta häntä ei ollut myöskään saksalaisille nimenomaan tunnustettu järjestön edustajaksi eikä hänen toimistoansa meidän järjestömme elimelliseksi osaksi. Wetterhoff oli itse luullakseni osittain syypäänä tähän kielteiseen tulokseen. Pari päivää sen jälkeen, kun hän oli kohdannut vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin, matkusti hän Berliinistä, ensin Kieliin ja Lyypekkiin ja sieltä Tukholmaan. Preussin prinssi Heinrich oli näet kutsunut hänet Kieliin ja kauppakamarin puheenjohtaja konsuli Dimpler Lyypekkiin antamaan tietoja Suomen oloista ja meidän vapausliikkeestämme. Itse sanoo Wetterhoff siitä päiväkirjassaan: »Kun tiesin, että tyydyttävää yhteistyötä heidän (von Bonsdorffin ja Erichin) kanssaan ei käynyt edes ajatteleminen, olin järjestänyt niin, että kutsu prinssi Heinrichin luo tuli samanaikaisesti heidän käyntinsä kanssa.» Tämä menettely oli taktillinen virhe. Tilanne oli Wetterhoffille epäilemättä epämiellyttävä, mutta hän olisi varmaan menetellyt viisaammin, jos olisi pysynyt paikallaan silläkin uhalla, että »tyydyttävää yhteistyötä» ei saataisi aikaan. Hänen poistumisensa Berliinistä juuri kun kaksi meidän keskuskomiteamme jäsentä oleskeli kaupungissa diplomaattisilla asioilla — olkoonkin, että hänen matkaansa saattoi perustella kutsulla keisari Wilhelmin veljen ja Saksan laivaston ylipäällikön luokse — ei ole voinut tehdä edullista vaikutusta asianomaisiin saksalaisiin. Toiselta puolen en rohkene väittää, että jonkinlainen _modus vivendi_ olisi aikaansaatu, mitä tulee Berliinin-toimiston suhteeseen järjestöömme, jollei Wetterhoff olisi paikalta poistunut. Vapaaherra von Bonsdorffin käsitys Wetterhoffin sopimattomuudesta ei ollut hevin horjutettavissa. Mutta jätän tämän ikävän aineen, jota en ole voinut olla koskettamatta yhtenäisyyden vuoksi, palatakseni sen sijaan omakohtaisiin kokemuksiini Tukholmassa. Tukholman-komitean toimintaa koskevat muistiinpanoni käyvät tästä ajankohdasta alkaen jokseenkin yksitoikkoisiksi. Aina vain yhtä ja samaa: Suomesta yhä runsaammin saapuvien rekryyttien kuljetuksesta johtuvia hankaluuksia, tämän kuljetuksen aiheuttamia selkkauksia Ruotsin viranomaisten kanssa, neuvotteluja Ruotsin aktivistien kanssa, kirjoituksia Ruotsin ja nyt myöskin Saksan sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin Suomesta, raportteja venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla ja uutisia niistä Ruotsin lehtiin, päivällisiä ja vierailuja ruotsalaisten ystävien luona ja niihin kuuluvia poliittisia keskusteluja j.n.e. Pari tällaista tilaisuutta on erikoisesti jäänyt mieleeni. Niinpä esim. muudan monista miellyttävistä päivälliskutsuista etevän valtio-oikeudentuntijan, professori Pontus Fahlbeckin luona. Professori Fahlbeck oli naimisissa suomalaissyntyisen vapaaherratar Alice von Willebrandin kanssa, joten hän jo senvuoksi oli kiinnostunut maamme kohtaloon. Ennen kaikkea saattoi kuitenkin hänen oma poliittinen katsomuksensa hänet antamaan täyden sympatiansa suomalaisen nuorison rohkealle yritykselle, jota useimmat hänen ystävänsä Suomessa samoin kuin useimmat hänen ruotsalaiset maanmiehensä pitivät mielettömänä seikkailuna. Kauniiseen kotiinsa Djursholmiin keräsivät professori ja rouva Fahlbeck usein ympärilleen suomalaisia ja ruotsalaisia ystäviä, jotka ymmärsivät toisiaan tässä asiassa, ja säännöllisesti tapasi tällöin kutsuttujen joukossa jonkun poliittisen henkilön, josta meille saattoi olla hyötyä. Siinä tilaisuudessa, jota tässä tarkoitan, oli Vossische Zeitungin tunnettu kirjeenvaihtaja toht. Behrmann seuran keskustana. Hän oli suurtyylinen sanomalehtimies. Jollakin selittämättömällä tavalla ylläpiti hän läheistä yhteyttä Venäjän johtavien piirien kanssa ja saattoi tarjota lehtensä lukijoille niin yksityiskohtaisia uutisia sikäläisestä asemasta, että ne hämmästyttivät maailmaa, olletikin kun ne tavallisesti osoittautuivat paikkansapitäviksi. Mutta merkillistä oli, kuinka vähän hän siitä huolimatta tiesi Suomesta. Ja kun hän sitten sai kuulla meidän poliittisista pyrkimyksistämme, oli hänen loppuarvostelunsa mahtipontinen: »Suomi nukkuu. Teidän on pidettävä enemmän ääntä itsestänne.» Ja auttaakseen meitä siinä luvallisessa asiassa hän tarjosi mahtavan lehtensä palstat meidän käytettäväksemme. Mikäs sen edullisempaa oli? Kiireesti kirjoitin artikkelin Behrmannia varten ja annoin hänelle sitäpaitsi »promemorian» jonka Erich juuri oli saanut valmiiksi ja jota oli tarkoitus käyttää Saksassa. Tein sen yksissä neuvoin vapaaherra von Bonsdorffin kanssa, joka myöskin oli ollut kutsuttujen joukossa Fahlbeckin päivällisillä. (Tämä tapahtui paria päivää ennen von Bonsdorffin ja Erichin matkaa Berliiniin.) Mutta kuka kuvaa hämmästystäni ja säikähdystäni, kun viikkoa myöhemmin sain Behrmannilta kohteliaan kirjeen ynnä Vossische Zeitungin numeron, jossa oli painettuna — ei minun artikkeliani, vaan Erichin promemoria kokonaisuudessaan! Tuolle vietävälle sanomalehtimiehelle oli asiakirja, jonka hän oli saanut luettavakseen eikä julkaistavaksi, _gefundenes Fressen_, ja ilman muuta hän oli painattanut sen lehteensä huomiota herättävänä todistuksena siitä, että Suomi ei »nukkunut»! Ja kuitenkin oli Erichin kirjoituksessa sellaisia kohtia, jotka kyllä soveltuivat Saksan valtakunnankanslerin ja valtiosihteeri Zimmermannin, mutta eivät suuren yleisön luettavaksi. Minun onnistui aikaansaada, että Behrmannin kirjoitusta ei mainittu Ruotsin sanomalehdistössä, mutta tapaus oli kuitenkin kiusallinen. Ennen kaikkea oli Erich epätoivoissaan, kun hän Berliinissä sai lukea ainakin osalta salaiseksi tarkoitetun esityksensä, jonka hän oli laatinut Saksan valtiomiehiä varten, sanasta sanaan painettuna suuressa Berliinin lehdessä. Pohjimmaltaan ei vahinko sentään ollut niin hirvittävän suuri. Mutta minä olin saanut uuden muistutuksen siitä, että sanomalehtimiehet ovat vaarallista väkeä. Aivan toisenlainen oli se päivällisseura, jonka eräänä päivänä lokakuun lopulla tapasin pormestari Lindhagenin luona. Siellä nähtiin rinnakkain useita Ruotsin vapaamielisiä johtajia, kolme liettualaista politiikkoa, jotka vakuuttivat minulle, että voimme katsoa varmaksi, että Venäjällä sodan jälkeen alkaa ensiluokkainen vallankumous, sekä vihdoin — ranskalainen poliittinen asiamies André Waltz, elsassilainen sosialisti ja Ranskan propagandan johtaja Ruotsissa tähän aikaan. Minun on tunnustettava, että en ollut kovinkaan hyvilläni arvatessani, että tuo ovela herra, jonka puuhista Tukholmassa olin kuullut ruotsalaisten aktivistiystävieni kertovan yhtä ja toista, alkaisi asioitamme udella. Waltz piti minua tervetulleena saaliina ja syöksyi kimppuuni ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Turhaan koetin torjua hyökkäystä hänelle kiusallisilla kysymyksillä Elsassin kansallisuusoloista... Saksalaisniminen ranskalainen patriootti innostui tosin vilkkaasti ja hiukan kiihkeästikin selittämään, että Elsassin saksalaiset muka ovat hyviä ranskalaisia, mutta tointui pian ja ryhtyi rynnäkköönsä. Hän alkoi puhua Suomesta ilmaisten mitä suurinta sympatiaa vapauspyrkimyksiämme kohtaan. Tuli kysymys Venäjän puolueista ja niiden suhteesta Suomeen, ja sitten tuli se kysymys, jota olin muodossa tai toisessa odottanut. »Minkä luulette», kysyi Waltz huolestunut ilme valkoverisillä germanilaisilla kasvoillaan, »minkä luulette olevan syynä siihen, että Venäjän vapaamieliset ovat niin laimeita Suomea kohtaan? Ettekö luule varsin hyvin tiedettävän, että joukko suomalaisia nuorukaisia on Saksassa saamassa sotilaskoulutusta?» En muista, mitä vastasin kysymykseen, ja se saattaakin olla yhdentekevä. Paljon ei Waltz kostunut, jos en minäkään, nyt seuranneesta keskustelusta, mikä politiikka olisi Suomelle edullisin. Mitä ympärysliiton ystävät nyt siitä ajattelivat, ei ollut meille juuri uutta. Olen merkinnyt keskustelusta muistiin ainoastaan, että Waltz koetti vakuuttaa minulle, että Suomen liittyminen Saksan puolelle on vaarallista uhkapeliä, kun saksalaisten lopullinen tappio sodassa on varma. Ilmeisesti oli ranskalaisen agentin päätarkoituksena antaa minun huomata, että meidän yhteytemme saksalaisten kanssa ei ollut mikään salaisuus hänelle, saatikka sitten venäläisille. Mutta sekään ei meille ollut uutta. Jo syyskuun puolivälissä olimme saaneet tietää, että herra Korevo oli lähetetty Pietarista Tukholmaan ottamaan selkoa saksalais-suomalaisesta järjestöstä. Tämän ei liene ollut edes erikoisen vaikeaa saada jotakin vihiä »Saksan-retkestä», joka tähän aikaan oli jokseenkin yleisesti tunnettu Ruotsissa, varsinkin sen jälkeen, kun Ruotsin rautatiet olivat alkaneet kuljettaa vaunulastittain suomalaisia maalaisia ja työmiehiä Trälleborgiin. Ja minkä Korevo tiesi, sen tiesi myöskin Waltz. Mutta kuinka tarkoin tunsivat venäläiset yrityksemme yksityiskohtia? Ja ennen kaikkea, mitä nimiä heillä oli tiedossaan? Oli jokseenkin yhdentekevää, jos he saattoivat mainita Castrénin, Fabritiuksen ja minun auttamattomasti kompromettoidut nimet, mutta pahempi oli, jos heillä oli tietoa vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin matkasta Berliiniin. Yhtä paha, jos he olivat saaneet käsiinsä luetteloita Lockstedtin nuorukaisista. Aivan äskettäin olimme saaneet tiedon, että santarmistolla Suomessa oli luettelo kahdestatoista L.L:läisestä. Luettelossa ei onneksi ollut ketään niistä jääkäreistä, jotka oli lähetetty Suomeen värväämään tai muissa tehtävissä, mutta se hetki saattoi pian tulla, jolloin päästiin Suomessa olevan salaisen järjestön perille. Tähän aikaan oli värväyskoneisto ja etappitiet Suomessa saatu kuntoon ja ne toimivat nyt erinomaisesti monia kuukausia eteenpäin. Syyskuussa saapui leirille 88 uutta rekryyttiä, lokakuussa 168, marraskuussa 252, joulukuussa 260, tammikuussa 234, helmikuussa 289 ja maaliskuussa 201. Sen jälkeen ehtyi tulo silloin kovennetun valvonnan johdosta. Mutta on kerrassaan ihme, että värväys ja kuljetus rajan yli oli voinut jatkua niin kauan aikana, jolloin Helsingissä olevan keskusjärjestönkin jäsenten täytyi työskennellä alituisessa ilmitulon ja vangitsemisen vaarassa. Meillä Tukholmassa ei ehkä ollut oikein selvää käsitystä työn uskomattomista vaikeuksista, kun kärsimättöminä laskimme yhteen Malmön kautta kulkeneiden rekryyttien päivittäistä lukumäärää. Kaikkein vähimmän oli majuri Bayerilla siitä minkäänlaista aavistusta, hän kun murisi, että värväys käy hitaasti ja suunnitteli mielessään 10 000 miehen suuruisen suomalaisen armeijan muodostamista. Saadakseen asian käymään ripeämmin keksi majuri värväyksen toimeenpanon Saksan vankileireihin suljettujen suomalaisten keskuudessa, joista enimmät olivat merimiehiä. Lokakuun puolivälissä lähetettiin kapteeni Heldt Tukholmaan ottamaan selkoa, miksei rekryyttien tulo tapahtunut nopeammin. Hänet sijoitettiin sitten Tukholmaan »etapin» päälliköksi luutnantti Schuesin sijalle. Lokakuun 19 p:nä — olen merkinnyt Tukholman-komitean päiväkirjaan —. pidettiin neuvottelu Heldtin, Schuesin ja silloin kaupungissa käymässä olleen Wetterhoffin läsnäollessa. Päätettiin lähettää Helsinkiin voimakkaita kehoituksia, suullisia ja kirjallisia, asianomaisten kiiruhtamiseksi. Arvelen että ne, jotka veivät perille nämä »voimakkaat kehoitukset», saivat kuulla jokseenkin epäkohteliaita arvosteluja Tukholman ja Berliinin herroista. Me puolestamme taas saatoimme suorastaan raivostua, kun esim. lokakuun puolivälissä saimme eräältä palaavalta jääkäriltä kuulla, »että Helsingissä ei ole tietoa, että Uumajantie on selvä», juuri se tie, jota Tukholman-etappi oli erikoisesti järjestänyt. Semmoiset selkkaukset Helsingin ja Tukholman välillä eivät kuitenkaan saattaneet ajan pitkään häiritä hyviä välejä. Molemminpuoliset väärinymmärrykset, joita tietenkin syntyi kosketusten hankaluuden vuoksi, selvisivät sitten aina. Olimmehan me tukholmalaiset ja A.K:n herrat ja myöskin enin osa kunnioitetun ja salaperäisen C.K:n jäsenistä kaikki saman hengen lapsia. Paha kyllä emme yhteisestikään voineet sentään katsoa edustavamme maata. Senvuoksi odotimme kärsimättömästi kauan hankkeissa ollutta Suomen valtiollisten puolueitten valtuuttamaa lähetyskuntaa. Lokakuun lopulla se vihdoin saapui. Siihen kuuluivat toht. Axel Lille (ruotsalaisesta kansanpuolueesta), senaattori O. Stenroth (nuorsuomalaisesta puolueesta) sekä johtaja Armas Saastamoinen ja johtaja Samuli Sario (vanhasta suomalaisesta puolueesta). Molemmat ensinmainitut saapuivat lokakuun 22, kaksi jälkimmäistä taas 25 p:nä. Kyösti Kallio, jonka piti edustaa maalaisliittolaisia, ei passivaikeuksien vuoksi ollut voinut ajoissa matkustaa.[28] Toht. Lille luuli voivansa vakuuttaa keskusteltuaan maisteri K.H. Wiikin kanssa, että »enin osa Suomen sosialidemokraatteja kannattaa asiaa» (päiväkirjani muistiinpano). Tämä viimeksimainittu tieto lisäsi suuressa määrin iloamme lähetyskunnan saapumisesta. Alusta alkaen olimme pitäneet sosialidemokraattien yhtymistä itsenäisyys-liikkeeseen sen menestymisen tavattoman tärkeänä ehtona. Heillähän oli työväenjoukot ja suuri osa pienviljelijöitä käsissään. Tässäkin kohdassa noudatti uusi aktivismi samoja suuntaviivoja kuin entinen. Oikeastaan tiesimme jo varsin varhaisessa vaiheessa, että erinäiset huomattavat johtajat, kuten Yrjö Mäkelin, O. Tokoi ja K.H. Wiik, olivat meidän puolellamme. Mutta mikä mieliala puolueessa kokonaisuudessaan vallitsi, siitä olimme sangen epätietoisia. Kuvauksen huolistamme ja toiveistamme tässä suhteessa antaa eräs W. Strömin syyskuun puolivälissä minulle Malmöstä kirjoittama kirje. »Poliitikkoina», kirjoitti hän, »on sosialidemokraateilla oma psykologiansa. Ennen kaikkea he ovat epäluuloisia kaikkia kohtaan, joita eivät tunne. He eivät solmi suhteita samalla tapaa kuin muut ihmiset. Tiedän, että erinäiset puoluehallituksen jäsenet Wiikiltä ovat saaneet tiedon meidän hankkeistamme, mutta sen koommin ei hän ole kirjoittanut.» »Ajatus», jatkoi Ström mietelmiään, »joka heihin vaikuttaa erittäin pidättävästi, on se, että yritys mahdollisesti saattaa epäonnistua. Jos niin käy, ja he ovat olleet avustamassa, merkitsee se puolueen tuhoa. Eihän ole vaikea arvata, että venäläiset siinä tapauksessa hajoittaisivat puolueen. Senvuoksi he epäröivät panna kaikkea yhden kortin varaan, saattaa vuosikymmenten saavutukset vaaraan asian vuoksi, joka näyttää heistä epävarmalta, jopa mahdottomaltakin toteuttaa. He ajattelevat niin, että heillä on siksi paljon menetettävissä, että eivät halua iskeä, elleivät ole varmoja siitä, ettei isku lopulta satukin heihin itseensä. Toisaalta taas he käsittävät myöskin, että puolue pitkiksi ajoiksi eteenpäin on kuolemaantuomittu, jos asia onnellisesti saatetaan perille ilman heidän osanottoaan. He tietävät kyllä, ettei hevin unohdettaisi, että Suomen kansa on taistellut vapautensa puolesta ja saavuttanut sen sosialidemokraattien istuessa toimettomina katselijoina. Aivan varmaan voimme ottaa heidät lukuun. Samat poliittiset viisaussyyt, jotka toisaalta heitä pidättävät, vaativat heitä toisaalta kannattamaan asiaa. He odottavat aikaansa.» Toht. Lillen ilmoitus tuntui osoittavan, että sosialidemokraattinen »pfadfinder» oli oikeassa. Mutta jos niin oli, kuten Wiik oli ilmoittanut, ja jos Kallion saapuminen maalaisliiton valtuutettuna oli jäänyt tapahtumatta vain ulkonaisten vaikeuksien vuoksi, niin saatoimme tällä hetkellä odottaa suuren unelmamme toteutumista: koko kansa puolueisiin katsomatta yhtyi itsenäisyysaatteen ympärille. Tämän kohottavan ajatuksen rinnalla oli vähäpätöistä, että lähetyskunta kummaksemme ja pettymykseksemme karttoi lähempää kosketusta Tukholman komitean kanssa sellaisenaan. Oletin ensin, että tämä käytös johtui varovaisuussyistä, mutta minun täytyi todeta, että syy oli toinen, kun havaittiin, että lähetyskunta neuvotteli tiheään Jonas Castrénin kanssa, vaikka hänen kanssaan oli vähintään yhtä vaarallista seurustella Tukholmassa kuin meidän muiden. Kun sittemmin von Bonsdorff ja Erich palasivat Berliinistä, otettiin heidätkin mukaan neuvotteluihin. Tässä oli siis olemassa määrätyn linjan mukaan tapahtunut jako. Tuskinhan oli vain sattuma, että tämän rajalinjan ulkopuolelle jätettiin molemmat vanhat aktivistit, Fabritius ja minä, sekä »nuoret». Mitä sittemmin sain tietää lähetyskunnan toiminnasta, sen kuulin vain välikäsien kautta. Rajoitun senvuoksi mainitsemaan vain ne pari riviä, jotka Sario sille omistaa. »Lähetyskunnan tehtävänä», sanoo hän, »oli keskustella Ruotsin johtavien piirien kanssa ruotsalaisten kannatuksen saamisesta Suomen itsenäisyysliikkeelle.» Kahden lähetyskunnan jäsenen — oliko vain sattuma, että nämä olivat juuri lähetyskunnan molemmat vanhat suomenmieliset? — nimittäin Saastamoisen ja Sarion kanssa olin kuitenkin läheisissä kosketuksissa. He olivat vieraisilla luonani yht'aikaa saksalaisten Heldtin ja Schuesin kanssa, ja seuraavana eli lokakuun 31 p:nä he saivat tavata Wetterhoffin Kronprinsen-hotellissa toimeenpannuilla päivällisillä, joihin sitäpaitsi ottivat osaa Fabritius, J.W. Snellman ja minä. Erikoista iloa tuotti minulle Saastamoisen avoin ja suora selittely kansallisuuspulmastamme samoin kuin hänen puheensa suomalaisen Suomen sympatiasta Ruotsia kohtaan käydessämme yhdessä toht. Adrian Molinin luona. Samana päivänä (marraskuun 2:sena) hän matkusti Berliiniin ja Lockstedtiin kapteeni Heldtin seurassa. Se oli rohkea teko Saastamoisen puolelta, hän kun oli päättänyt palata Suomeen. Vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich olivat puolestaan päättäneet toistaiseksi jäädä Ruotsiin, kun arveltiin venäläisten saaneen vihiä heidän Saksan-matkastaan. Se uhka, että johtaja Saastamoinen Suomeen palattuaan vangittaisiin, oli sangen suuri, mutta tuo peloton mies uhmasi vaaraa. Kaikki kävikin onnellisesti, ja Saastamoinen saattoi sitten häiritsemättä jatkaa tarmokasta työtään jääkäriliikkeen ja itsenäisyysaatteen esitaistelijana. Lähetyskunnan käynti Tukholmassa, samoin kuin aikaisemmin vapaahra von Bonsdorffin ja prof. Erichin tulo, oli tärkeä askel eteenpäin pyrkimyksissä saada Ruotsi ymmärtämään, että meidän itsenäisyysliikkeemme ei ollut vain pienen seikkailijajoukon päähänpistoa, vaan että valtava osa pakosta vaikenevaa kansaa sitä kannatti. Kaikki Ruotsin johtavat henkilöt eivät sittenkään sitä uskoneet. Niihin kuului ulkoasiainministeri Wallenberg. Viikkoa myöhemmin, kun lähetyskunta oli Tukholmasta lähtenyt, kuulin sosialidemokraattiselta poliitikolta, vapaaherra Palmstiernalta kertomuksen hänen paria päivää aikaisemmin tapahtuneesta keskustelustaan ulkoministerin kanssa. Palmstierna, joka innokkaasti harrasti meidän itsenäisyyspyrintöjämme ja ympärysliittokannastaan huolimatta hyvin ymmärsi meidän saksalaissuuntaisen politiikkamme, oli jyrkästi väittänyt, että ne tiedot, mitkä ulkoministeri oli eräältä suurelta suomalaiselta liikemieheltä saanut Suomessa vallitsevasta mielialasta, olivat aivan väärät. Wallenberg oli silloin sanonut olevansa »kovin kummastunut» tästä väitteestä. Samassa tilaisuudessa kertoi vapaahra Palmstierna vaatineensa sosialidemokraattisen puoluehallituksen kokouksessa Brantingia vastuuseen siitä, mitä tämä edellisenä kesänä oli sanonut Suomesta Berliinissä. Branting ei ollut kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Varsinaisena aiheena meidän keskusteluumme oli kuitenkin, että vapaahra Palmstierna oli tarjoutunut »toimittamaan tehtäviä» meidän hyväksemme, kun hän nyt matkusti Englantiin ja Ranskaan. Mitä oli minun tähän hyväntahtoiseen tarjoukseen vastattava? Eihän ollut minun tai ylimalkaan meidän järjestömme asia valvoa Suomen asioita ympärysliiton maissa. Se meidän täytyi jättää toisten tehtäväksi. Pyysin häntä kuitenkin keskusteluissaan Englannin ja Ranskan valtiomiesten kanssa painokkaasti selittämään, että Suomen kansa yksimielisesti pyrki pääsemään vapaaksi Venäjästä. Ruotsissa tehtävä propagandatyömme tuntui yhä enemmän olevan Sisyfus-työtä. Kuitenkin me jatkoimme ponnistuksiamme. Siihen meillä oli sitä enemmän syytä, kun Saksan aktiivinen toiminta Suomen hyväksi edelleenkin pantiin riippuvaksi Ruotsin kannasta. Marraskuun 3 p:nä kuulin Otto Järteltä alivaltiosihteeri Zimmermannin lausuneen toht. Stintzingille, saksalaiselle sanomalehtimiehelle, joka asui Ruotsissa ja oli läheisissä suhteissa ruotsalaisiin aktivisteihin: »Suomi on Ruotsin asia.» Kolme viikkoa myöhemmin sanoi minulle Ruotsin Berliinissä oleva lähettiläs kreivi Taube, joka silloin oli käymässä Tukholmassa, että saksalaiset ovat hyvinkin halukkaita ryhtymään sotatoimiin Itämerenmaakunnissa sen jälkeen kun sotatoimet Balkanin-rintamalla on suoritettu loppuun, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsi yhtyy sotaan. Kreivi Taube sanoi kuitenkin vielä toivovansa, että Saksa olisi saatavissa toimintaan Ruotsista riippumatta. Vuotta myöhemmin (syyskuussa 1916) keskustelin kreivi Tauben kanssa Berliinissä samasta asiasta Hän kertoi saaneensa maireekseen kuulla, että Saksan sodanjohto nyttemmin tunnusti tehneensä erehdyksen, kun ei syksyllä 1915 ollut noudattanut hänen neuvoansa tehdä silloin rynnistys koilliseen. Meillä ei näin ollen ollut muuta neuvoa kuin jatkaa entiseen tapaan, kirjoittaa kirjoituksia sanomalehtiin keskustella vaikutusvaltaisten ruotsalaisten poliitikkojen kanssa ja tuontuostakin neuvotella Ruotsin aktivistien kanssa. Siitä olimme kaikki yksimielisiä, sekä alkuperäinen Tukholman-komitea että sen uudet jäsenet von Bonsdorff ja Erich. Saattoihan aina toivoa jossakin määrin voitavan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Omasta puolestani kävin useita kertoja valtakunnanmarskin kreivi Douglasin luona, joka katsantokannaltaan ja pyrkimyksiltään oli lähellä aktivisteja. Milloin hän luuli saattavansa sanoa, että »toiveet ovat paremmat», milloin hän taas oli ihan toivoton. Jälkimmäiseen kantaan hänellä oli todellisuudessa enemmän aihetta. Juuri siihen aikaan oli Badenin prinssi Max tehnyt kuningas Kustaalle jonkin ehdotuksen — en muista enää, minkä — mutta saanut hylkäävän vastauksen. Mutta me emme kuitenkaan antaneet mielemme masentua. Marraskuun alussa jätettiin valtioministeri Hammarskjöldille Erichin kirjoittama »promemoria», jonka sitten hän ja minä olimme muovanneet uudelleen yksissä neuvoin komitean muiden jäsenten kanssa. (Olisi kuitenkin väärin äskeistä etevää Kansain Liiton edustajaamme kohtaan olettaa, että hänen esityksensä tarkoitti »hyvällä tai pahalla» saada Ruotsi julistamaan sota Venäjälle. Sellainen sekaantuminen Ruotsin ulkopolitiikkaan olisi täydellä syyllä torjuttu sopimattomana. Me saatoimme ainoastaan antaa asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevista olosuhteista sekä vapauspyrkimyksistämme.) Saman kuun 13 p:nä tapasimme Jonas Castrénin luona etevän ja vaikutusvaltaisen ruotsalaisen upseerin, joka selitteli laajakantoista suunnitelmaa, että puolueettomain valtojen olisi yhdyttävä sotaan »rauhan jouduttamiseksi». Paria päivää myöhemmin olin »aktivistipäivällisillä» toht. Molinin luona. Kutsuvieraiden joukossa oli Saksan sotilasattasea, majuri von Aweyden ja Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja toht. Paquet. Mutta aktivistien mieliala oli masennuksissa. He sanoivat olevansa turhista ponnistuksistaan väsyksissä. Mielialan kohottamiseksi pantiin marraskuun 18 p:nä toimeen suuret päivälliset Kronprinsenin ravintolassa. Läsnä olivat suomalaisten puolelta von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Castrén, Fabritius ja minä, ruotsalaisista Molin, Järte, Yngve Larsson, Harald Sohiman, Langlet ja toht. Söderqvist. Päivällisten jälkeen alkaneeseen keskusteluun saapuivat toht. Paquet ja eräs toinen saksasalainen, lähetystön palveluksessa oleva toht. Stiewe. Ruotsalaiset kehoittivat hyvin innokkaasti meitä koettamaan kaikin voimimme muokata mielialaa Ruotsissa. Meidän pitäisi tehdä esitelmämatkoja maaseudulle, julkaista aikakauskirjaa (ruotsalaisten aktivistien omaa aikakauskirjasuunnitelmaa ei tähän saakka ollut voitu toteuttaa), panna toimeen julkisia kokouksia j.n.e. Siitä, mitä ruotsalaiset itse aikoivat tehdä, en ole merkinnyt muistiin muuta, kuin että he lausuivat julki mitä hartaimman toivomuksensa, että Saksan ministeri von Lucius, joka oli pahana esteenä aktivistien suunnitelmille kutsuttaisiin pois. Paria päivää myöhemmin piti väsymätön Jonas Castrén erinäisille ruotsalaisille upseereille ja aktivisteille illalliset, missä oli läsnä myöskin muutamia suomalaisia. Koko sillä paatoksella, mikä tuolle vanhalle poliitikolle oli ominaista, hän vetosi läsnäolevien ruotsalaisten toimintatahtoon. Mitä saattoivat nämä vastata muuta kuin että he »tekisivät kaiken voitavansa vaikuttaakseen asianomaisiin»? — »Paljon puheita, mutta vähän todellista tulosta», olen merkinnyt päiväkirjaani, ja samaa saattoi sanoa useimmista näistä kokouksista ja keskusteluista. Kauan hankkeissa ollut aktivistinen aikakauslehti saatiin sentään ennen pitkää toimeen. Sen nimeksi tuli »Svensk Lösen». Päätoimittajana oli runoilija Sven Lidman. Jos vielä lisään, että tähän aikaan olin paljon kosketuksissa suuren tiedemiehen ja lämpimän Suomen-ystävän professori Mittag-Lefflerin kanssa, joka koetti saada liikkeelle vuoden 1914 suuren »talonpoikaiskulkueen» johtajia, saa lukija käsityksen, kuinka huomattavia voimia näihin aikoihin käytettiin Ruotsin politiikan saattamiseksi uralle, joka vastasi aktivistien vakaumusta maan elinehdoista ja meidän vakaumustamme Ruotsin yhdynnän tavattomasta tärkeydestä toiveittemme toteuttamiselle. Hammarskjöldin hallituksen jäsenistä oli kirkollisministeri K.G. Westman aktivistien aatteita ymmärtävällä kannalla. Me suomalaiset saimme hänen puoleltaan suurta sympatiaa ja myöskin tukea, mikäli hänen virka-asemansa ja tunnollinen lojaalisuutensa hallitusta kohtaan myönsi. Marraskuun 24 p:nä kävin vapaahra von Bonsdorffin ja valtioneuvos Alexis Gripenbergin kanssa hänen luonaan. Valtioneuvos Gripenberg, Helsingissä olevan keskusjärjestön toimelias ja innokas jäsen, oli näet juuri silloin lyhyellä käynnillä Tukholmassa. Mutta Ruotsin hallitus vastusti järkähtämättä kaikkia yrityksiä saada sitä luopumaan puolueettomuuden ohdakkeiselta, mutta verraten turvalliselta tieltä. Että se katsoi sormiensa läpi aktivistien ja suomalaisten salavehkeilijäin puuhia, oli kuitenkin ilmeistä. Ehkäpä Wallenberg, joka katseli asemaa kylmästi, näki mielelläänkin osassa kansaa heräävän viikinkiluonnon täten saavan verraten vaarattoman toimi-alan innollensa. Hän tunsi ruotsalaisensa ja tiesi, että heidän suurella enemmistöllään ei ollut halua noudattaa sotasignaaleja. Lisäksi lienee Ruotsin ulkoministeri katsonut, että aktivistinen propaganda ei ollut ihan hyödytön, kun oli torjuttava liian sopimattomia vaatimuksia ympärysliiton puolelta. Eihän ollut pahitteeksi, että tällöin saattoi viitata siihen, että ei käynyt ärsyttäminen jo muutenkin kiihtynyttä mielialaa, joka ilmeni niin selvästi saksalaismielisissä aktivistien mielenosoituksissa. Mutta tämä yhteistyö Ruotsin aktivistien kanssa ei voinut saada meitä ummistamaan silmiämme siltä, että toimintamme pääura kulki Saksan kautta. Siellä jatkui jääkäripataljoonan muodostaminen säännöllistä menoansa, ja kuta enemmän sen miesluku lisääntyi, sitä lujemmaksi tuli odotetun saksalaisen apuretken poliittinen perusta. Pataljoonan päällikkö majuri Bayer oli kuitenkin tullut siihen käsitykseen, että vapausliikkeemme poliittinen järjestö ei ollut niin järjestetty kuin olisi pitänyt olla. Marraskuun puolivälissä hän saapui Tukholmaan opettamaan meille, miten asiaan saataisiin saksalainen järjestys. Kunnon majuri oli laatinut ihmeteltävän kaavan, jolla oli »pyramiidin» muoto ja luonne. Minulla ei paha kyllä ole tallella sitä Suomen vapausliikkeen järjestelyn graafillista esitystä, jonka hän selittelevästi esitti luokseni kokoontuneelle, kohteliaasti kuuntelevalle tukholmalaispiirille. Olen pannut muistiin että hänen kuuntelijoinaan tässä tilaisuudessa olivat von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Reguel Wolff, Castrén, Fabritius, J.W. Snellman ja minä sekä sitäpaitsi Bayerin alaiset kapteeni Heldt ja luutnantti Schues. Meidän oli kyllä hiukan vaikea pysyä vakavina, varsinkin kun näkyi hyvinkin selvästi, että majuri sangen mielellään olisi itse asettunut pyramiidin huipulle. Mutta salahymy hälveni huuliltamme, kun kuulimme Bayerin puhuvan helmalapsestaan, jääkäripataljoonasta, ja siitä ilosta, minkä hänelle tuottaisi maihinnousu Suomeen sen etunenässä ja tilaisuus taistella Suomen vapauden puolesta. Hiukan turhamaisuutta oli yllä pelissä mukana, mutta sen soimme mielellämme anteeksi tälle lämminsydämiselle, hienosti sivistyneelle gentlemanille. Berliiniin palatessaan oli hänellä mukanaan minun laatimani ja toverieni tarkastama vastaus pyramiidiehdotukseen. Tämä vastaus ei ole enää tallella, mutta muistaakseni siinä koetettiin kohteliaasti huomauttaa, että elämän todellisuutta ja varsinkin niin mutkikasta salayritystä oli vaikea saada soveltumaan geometrisiin kaavoihin. Todellisuudessa oli meidän kuitenkin myöntäminen, että järjestömme varsinkin sisäiseen lujuuteensa nähden kaipasi korjaamista. Oli senvuoksi erinomaisen tervetullutta, että keskuskomitean jäsen valtioneuvos Alexis Gripenberg marraskuun lopulla saapui Tukholmaan. Häneltä saimme täsmällisiä tietoja, miten työ oli järjestetty ja jaettu Helsingissä. Keskustelimme sitten hänen kanssaan vakaannuttamisen mahdollisuuksista. Meidän taholtamme suositeltiin sitä, että muodostettaisiin ulkopiiri, johon kuuluisi edustajia kaikista ryhmistä ja puolueista, ja sisempi johtava piiri. Mutta me käsitimme kuitenkin, että teennäistä kaavaa oli vaikea soveltaa liikkeeseen, joka oli kasvanut erilaisten yhtymäin vapaasta itsetoiminnasta. Oikeastaan voi sanoa, että Suomessa oleva järjestö semmoisenaankin toimi aika hyvin. Heikko kohta oli ulkomailla, lähinnä Tukholmassa, missä sekä johtavan komitean kokoonpanosta että sen jäsenten toimivallasta vallitsi joltinenkin epävarmuus. Kuinka olot täällä sitten uudenvuoden tienoilla järjestettiin, siitä teen selkoa tuonnempana. Suuri helpotus oli meille, kun valtioneuvos Gripenbergin nyt onnistui järjestää Tukholmassa raha-asiat sille kannalle, että Tukholman-komitean tarpeisiin voitiin saada kuukautinen määräraha. Aivan epätyydyttävä oli järjestömme Berliinissä, kuten jo ennemmin olen maininnut. Majuri Bayer oli siksi tarkka huomioidentekijä, että hän Tukholmassa totesi, mitä jo ennen oli aavistanut, nimittäin että se mies, jonka kanssa hän kilpaili johtoasemasta Berliinissä, meidän järjestössämme oikeastaan häilyi ilmassa. Oli arvattavaa, että hän ei jättäisi käyttämättä tätä hyväkseen, olletikin kun hän oli vakuutettu omasta kutsumuksestaan johtaa paitsi sotilaallista myöskin valtiollista toimintaa. Kun von Bonsdorffin ja Erichin matka Berliiniin ei ollut selvittänyt asemaa ja kun ei myöskään valtioneuvos Gripenberg positiivisesti tarttunut asiaan Wetterhoffin ja hänen toimistonsa lopulliseksi liittämiseksi järjestöön, — siihen olisi muuten tarvittu tuntuvia rahavaroja — päätin minä vuorostani matkustaa Berliiniin katsomaan, mitä oli tehtävissä edes jonkinlaisen _modus vivendi_n aikaansaamiseksi. Minulla oli toinenkin syy matkustaa sinne, nimittäin erään sekavan vyyhden selvittäminen, joka oli syntynyt siten, että Tukholmassa oli päätetty perustaa lehtori Johannes Öhquistin johdossa oleva sanomalehtitoimisto Berliiniin, mutta samaan aikaan oli Wetterhoffilta saapunut tieto, että hän yhdessä balttilaisen toimiston kanssa oli ryhtynyt julkaisemaan kerta viikossa ilmestyvää »Stimmen aus dem Osten»-nimistä lehteä, jonka tehtävänä oli toimittaa Saksan sanomalehdistölle luotettavia uutisia Itämerenmaakunnista ja Suomesta. Tukholman-komitea antoi tehtäväkseni koettaa aikaansaada yhteistoimintaa näiden molempain yritysten välillä. Sitäpaitsi oli minulla vielä eräs tehtävä, joka koski meidän propagandatyötämme Ruotsissa. Marraskuun 30 p:nä saavuin Berliiniin, missä en ollut käynyt kahdeksaan kuukauteen. Istuessani jälleen Wetterhoffin upeassa työhuoneessa tutussa Landgrafenkadun varrella olevassa toimistossa keskustellen hänen kanssaan uusimmista tapahtumista tunsin omituista tunnetta. Täällähän, eikä suinkaan Tukholmassa, oli tai ainakin olisi pitänyt olla meidän ulkomaisen diplomaattisen työmme varsinainen keskus. Kun me Tukholmassa uhrasimme suuren osan voimiamme kylläkin tärkeään, mutta sentään toisarvoiseen tehtävään: Ruotsin mielialan taivuttamiseen pyrintöjemme puolelle, saatoimme vain vähässä määrässä, satunnaisilla käynneillä Berliinissä, keskusteluilla saksalaisten emissarioiden kanssa ja kirjallisilla selonteoilla vaikuttaa mielialaan siinä mahtavassa sotaakäyvässä maassa, joka oli tullut liittolaiseksemme. Kun tahdoimme tietää, mitä siellä tapahtui, oli saatavissamme ainoastaan epäselviä kaikuja ja välillisiä tietoja. Sen sijaan istui Wetterhoff itse niiden tietojen lähteellä, joita niin suurella vaivalla koetimme hankkia, tietojen, jotka koskivat koko politiikkamme varsinaista perustaa. Ja niiden johtavien henkilöiden kanssa, joiden päätöksistä maamme kohtalo niin suuressa määrässä oli riippuvainen, oli hän välittömissä kosketuksissa. Astuessani sisään tapasin Wetterhoffin vilkkaassa keskustelussa erään balttilaisen poliitikon, paroni Wrangelin kanssa. Tämä tiesi kertoa, että Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik aivan hiljan oli tavannut kenraali von Falkenhaynin eräällä rautatiematkalla. Falkenhayn oli tällöin sanonut, että sotatoimia koillisessa Pietariin ja Suomeen käsin nykyhetkellä ei tietenkään käy ajatteleminen, mutta että ne kuitenkin ovat äärettömän tärkeät ratkaisevassa taistelussa Venäjän kanssa. Nyt marssivat armeijat etelää kohti. (Marraskuussa oli kenraali Mackensen yhdessä itävaltalaisten ja bulgaarialaisten kanssa musertanut Serbian ja saanut aikaan tavattoman tärkeän suoranaisen yhteyden Turkin ja itämaiden kanssa.) Sotatoimet koillisessa, oli Falkenhayn lisännyt, saattavat tulla kysymykseen ensi keväänä. Mitä olisi Suomessa annettukaan säännöllisistä tämänlaatuisista tiedoista! Mutta ei, Wetterhoffia ja hänen toimistoansa ei saanut tunnustaa, vaikkei tahdottu häntä suorastaan »desavueerata». Ja kun ei myöskään tahdottu tai rohjettu lähettää Berliiniin ketään muuta Wetterhoffin tilalle, oli seuraus se, että Suomen itsenäisyysliike tärkeällä kehityksensä asteella kaipasi omaa edustusta juuri siinä valtakunnassa, jonka apuun se perustui. Sillä se laitos, jonka esimiehenä Wetterhoff nyt toimi, oli Saksan varoilla ylläpidetty saksalainen toimisto ilman tukea siitä maasta, jonka hyväksi se tahtoi työskennellä. Sanomalehtiasia, jota olin tullut selvittämään, järjestyi helposti, kun olin saanut neuvotella Wetterhoffin, toht. Sundwallin ja lehtori Öhquistin kanssa. Sovittiin, että kukin toimittaisi uutisensa ja kirjoituksensa Wetterhoffin toimistoon Stimmen aus dem Osten-julkaisua varten. Tämä järjestely pysyi sitten voimassa molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Mutta päätehtävää, jota varten olin matkani tehnyt, ei minun onnistunut suorittaa. Joulukuun 1 p:nä kävin Wetterhoffin ja majuri Bayerin kanssa majuri von Wechmarin luona yleisesikunnassa. Siellä kävi ilmi, että sitä riippuvaisuusjärjestelmää, jota oli alettu noudattaa Wetterhoffin suhteen, koetettiin ulottaa järjestömme muihinkin jäseniin. Kun mainitsin aikovani käydä ulkoministeriössä alivaltiosihteeri Zimmermannin luona, selitti majuri Bayer, että me emme saata Berliinissä neuvotella viranomaisten kanssa ilman hänen tietoansa ja suostumustaan; von Wechmar sanoi olevansa siinä yhtä mieltä Bayerin kanssa, mutta selitti sentään, että minun käyntiäni vastaan ei ole mitään muistuttamista. Majuri Bayerin täytyi tyytyä siihen, vaikka hän varmaankin aavisti hänelle itselleen epäsuotuisan hankkeen olevan tekeillä. Oli ilmeistä: Wetterhoffin johtama toimisto oli nyt sotilasbyrokratian kahlehtima. Oliko mahdollista vapauttaa toimisto tästä riippuvaisuudesta? Juuri siitä oli tarkoitukseni puhua Zimmermannin kanssa. Tämä mahtava mies, josta sittemmin oli tuleva vielä mahtavampi — hänestä tuli vuotta myöhemmin valtiosihteeri ja ulkoministeri — otti minut vastaan tavallisella ehättävällä kohteliaisuudellaan. Hän kuunteli tarkkaan selityksiäni, mitä haittoja koitui siitä, että Wetterhoffin poliittinen toimisto oli alistettu sotilasviranomaisten alaiseksi. Kun olin lopettanut, nyökkäsi hän hyväksyvästi. »Niin on», sanoi hän, »poliittinen työ on erotettava sotilaallisesta.» Mutta tätä ylimalkaista myönnytystä pitemmälle en päässyt. Palasin käynniltäni jokseenkin alakuloisena. Sen kahleen katkaisemiseksi, joka sitoi Wetterhoffin enemmän tai vähemmän ahdasrajaisiin sotilasbyrokraatteihin, vaadittiin toisenmoisia voimia kuin yksityisen henkilön käytettävissä oli. Olisi vaadittu koko järjestömme yhteistä esiintymistä ja selitystä, että me olimme tavallamme valtuuttaneet hänet edustajaksemme Saksan ulkoministerin luo. Ja ellei edes sellainen selitys aikaansaisi Wetterhoffin vapauttamista, oli aina jäljellä keino avata oma toimisto Berliinissä ja anoa Saksan viranomaisten lupaa saada ottaa Wetterhoff sen päälliköksi. Sellainen anomus olisi ollut tarpeellinen, kun Wetterhoff nimellisesti oli Saksan alamainen, mutta sitä olisi tuskin hylätty. Mutta kumpaankaan toimenpiteeseen eivät maanmieheni olleet taivutettavissa, sen tiesin erittäin hyvin. Olin puhunut Zimmermannin kanssa myöskin Ruotsin asioista. Hän saattoi minut pohjoismaita hoitavan osaston ylimmän päällikön, ent. Pietarin-lähettilään, kreivi Pourtalésin luo. Näin tulin tuntemaan sen miehen, joka oli edustanut Saksan valtakuntaa Venäjän hovissa kohtalokkaina heinäkuun päivinä 1914. Hän oli ystävällinen melkein kuuro vanha mies, jonka käsityskykyä ei voinut sanoa nopeaksi. Ihmettelin itsekseni, kuinka oli ollut mahdollista, että Saksan kukaties tärkein diplomaattinen paikka ulkomailla oli voitu antaa tämmöisen kiltin nollan hoidettavaksi. Luulenpa, että saksalaiset itsekin ovat sitä usein kummastelleet. Kun vuosia myöhemmin luin Maurice Paleologue'in sodan jälkeen ilmestyneen muistelmateoksen »La Russie des Tsars pendant la grande guerre», missä Pourtalés ja hänen esiintymisensä vähän ennen sodanjulistusta ja sen jälkeen esitetään sangen surkeassa valossa, täytyi minun hymyillä itsekseni. Kuvauksessa oli ranskalaista ilkeyttä, mutta se esitti sattuvasti sitä kuuroa vanhaa herraa, jonka kanssa olin keskustellut hänen virkahuoneessaan Wilhelmsstrassen varrella tasan vuosi ja neljä kuukautta sen jälkeen kuin hän Paleologue'in ehkä hiukan liioitellun kertoman mukaan oli purskahtanut epätoivoiseen itkuun jätettyään Sazonoville keisari Wilhelmin sodanjulistuksen. En tiedä, oliko Saksan lähettiläsparka jo silloin kuuro, mutta varmasti hän oli aikamoisen sokea, kun ei ollut huomannut niitä sotavarustelulta, joita jo viikkomääriä oli hänen ympärillään tehty. Se toimi, jota kreivi Pourtalés nyt hoiti, oli paljon helpompi hoidettava kuin se, mikä hänen oli ollut pakko jättää. Isällisesti hymyillen ja käsi korvan takana hän kuunteli sitä kertomusta Ruotsin suhteesta Saksaan ja Suomeen, jota huutelin hänen vieressään istuen. »Jaa, jaa», sanoi hän vihdoin, »_die Schweden, die Schweden! Sie werden es nicht mitmachen_!»[29] Ja siinä hän epäilemättä oli oikeammassa kuin heinäkuussa 1914 viimeiseen saakka uskoessaan, että venäläisillä ei ollut sotaisia hankkeita. Ruotsin aktivistiseen liikkeeseen ei hänellä — tai oikeammin sillä virkamiehellä, jonka arvosteluun hän nojautui, lähetystösihteeri von Wesendonkilla — ollut suurta luottamusta. Mutta, sanoi hän, saattoihan silti olla hyvinkin hyödyllistä, että Ruotsin aktivistit jatkavat propagandaansa.— Hra von Wesendonkin luona kävin seuraavana päivänä Wetterhoffin kanssa. Niitä Wetterhoffin ominaisuuksia, jotka aiheuttivat hänen menestyksensä, oli hänen esiintymisensä verraton varmuus ja se tyyni ja hymyilevä optimismi, joka hänen ilmeissään ja äänensävyssään oli kiperimmissäkin tilanteissa. Niinpä hän kuunteli huolestunutta kertomustani epäonnistuneesta käynnistäni Zimmermannin luona huolettomasti huomauttaen: »Sen olisin voinut sanoa sinulle ennakolta. Mutta kyllä asiat siitä selviytyvät.» Oikeastaan olikin hänellä kylläkin aihetta olla optimistinen omasta puolestaan. Hän oli tähän aikaan päässyt jäseneksi sodan syttymisen jälkeen perustettuun suureen poliittiseen klubiin »Deutsche Gesellschaft 1914», missä kaikkiin puolueisiin kuuluvat poliitikot ja kaikenvivahteiset korkeat virkamiehet ja upseerit seurustelivat veljellisessä sovussa. Siirtomaaministeri Solf, jonka kanssa hän sittemmin tuli hyvin läheiseksi tuttavaksi, oli sen puheenjohtajana, ja valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg kävi siellä usein. Ulkoministeriössä oli Wetterhoffin arvovalta tähän aikaan niin suuri, että se riitti suojelemaan häntä parjauksilta. Syyskuun lopulla kuulin toht. Paul Rohrbachilta Tukholmassa, että eräs suomalainen oli sanonut hänelle, että Wetterhoff ei nauti luottamusta Suomessa. Kun Rohrbach oli kertonut sen Zimmermannille, oli tämä miltei suuttuneena vastannut: _»Die Leute sollten still sein. Wetterhoff ist ein ordentlicher Mann. Er hat mein Vertrauen.»_ (Pitäkööt suunsa kiinni. Wetterhoff on kunnon mies. Minä luotan häneen.) Mitä Wetterhoffin toiminnan tuloksiin tulee, saattoi hän jälleen viitata kahteen saavutukseen. Hänen käyntinsä jälkeen prinssi Heinrichin luona Kielissä oli prinssi niin kiinnostunut meidän vapausliikkeeseemme, että hän marraskuussa matkusti Lockstedtin-leirille tarkastamaan sikäläistä suomalaista joukkoa. Tuloksena Wetterhoffin käynnistä Lyypekissä taas oli, että Lyypekin senaatti juuri näinä päivinä valmisteli Liittoneuvostolle esitettävää kertomusta Suomen vapauttamisen merkityksestä Saksan kaupalle. No niin, ystävämme Fritz oli yhtä hilpeä ja intomielinen kuin ennenkin istuessaan illastamassa Sundwallin, Adolf Paulin ja minun kanssani Hotel Cumberlandin hienossa ravintolassa Kurfürstendammin varrella. Kaikki tulisi käymään hyvin sekä Suomelle että hänelle itselleen. Eivätkö molemmat Suomesta tulleet emissariot (Bonsdorff ja Erich) olleet palanneet Berliinistä sen vaikutelman vallassa, ettei siellä tarvita muuta edustajaa kuin hän, Wetterhoff? (Tämän lauseen löydän vielä Wetterhoffin päiväkirjastakin tältä ajalta.) Mutta tämä suuri arvovalta ja optimismi ei estänyt sitä, että sotilasbyrokratian silmukoita alettiin vetää yhä tiukemmalle rohkean omatekoisen diplomaatin ympärille. Joulukuun 7:ntenä päivätyssä sijais-yleisesikunnan kirjelmässä, jonka oli allekirjoittanut kenraali von Lenski, ilmoitettiin Wetterhoffin noudatettavaksi määräys, että hän on Lockstedtin-joukon komentajan (majuri Bayerin) alainen, että hänen on sovittava tämän kanssa kaikista toimenpiteistä, että hänen raporttinsa on lähetettävä joukon Berliinissä olevan sotilastoimiston kautta ja että hänen tulee hankkia komentajan lupa virkamatkoihin. Mutta tässäkin vaikeassa asemassa suoriutui Wetterhoff pitkän aikaa mainion notkeasti. Vielä maaliskuussa 1916 hän kirjoittaa päiväkirjaansa, että majuri Bayerin alaisena olo ei ole tuottanut hänelle suurtakaan haittaa, kun tämä »ei juuri koskaan ole tavattavissa» ja enimmäkseen on matkoilla, joten hän saa itse hoitaa asiansa, miten parhaaksi katsoo. Kuinka Wetterhoffin asema kaikesta hänen notkeudestaan huolimatta sittenkin vähitellen kaivautui ja kuinka romahdus vihdoin tuli, sen on Sundwall kertonut kirjassaan. Muutamia välikohtauksia, jotka sattuivat tässä alituisessa luovimisessa juonittelujen salakarien välissä, koskettelen tuonnempana. VII. VUODENVAIHTEESSA 1915—1916 Siltä Tukholmassa-oloni toimintakaudelta, josta minun nyt pitäisi kertoa, on käytettävissäni vain varsin puutteellinen aineisto päiväkirjamerkinnöissäni olevan aukon vuoksi. Pahoittelen sitä sitäkin enemmän, kun Tukholman-komitean tärkeä muodostaminen Helsingissä olevan keskuskomitean valtuuttamaksi tarkoin rajoitetuksi valtuuskunnaksi tapahtui juuri tänä aikana. Minun täytyy siis olla ryhtymättä sen työn yksityiskohtaiseen kuvaamiseen, johon otin osaa kolmen seuraavan kuukauden aikana, ja rajoitun lyhyeen yleiskatsaukseen, mikäli voin mieleeni palauttaa tapausten kulun ulkomuistista tai kirjeiden ja muiden satunnaisten muistiinpanojen avulla. Yleinen poliittinen asema muodostui tänä aikana jokseenkin epäsuotuisaksi meidän liikkeellemme. Toiveet, että Saksa keskusvaltain voitokkaan rynnistyksen jälkeen etelään ryhtyisi jatkamaan keskeytynyttä etenemistään koilliseen, eivät toteutuneet. Vielä lopulla vuotta 1915 näytti Saksan sodanjohdolla olleen positiivisia suunnitelmia siihen suuntaan. Se kävi ilmi m.m. eräästä Wetterhoffin keskustelusta Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin kanssa marraskuun alussa, josta keskustelusta hän tekee selkoa päiväkirjassaan. Herttua oli matkalla Sofiasta Berliiniin sattumalta tavannut kenraali von Falkenhaynin,[30] joka palasi Serbian ja Unkarin rajalta, missä hän oli ollut kohtaamassa Enver-pashaa. Tässä tilaisuudessa oli sovittu talven sotasuunnitelmista. Silloin oli lähinnä kysymys sotatoimista Palestiinan kautta Suezin kanavaa ja Egyptiä vastaan. Toivottiin, että tämä suunnitelma olisi toteutettu maaliskuussa. »Sen mukaan, mitä Falkenhayn oli sanonut herttualle», jatkaa Wetterhoff, »tulisi sitten kevään kuluessa koillisen sotanäyttämön vuoro. Falkenhayn oli ollut sitä mieltä, että saksalaisen sotaväen suorittama ja samaan aikaan puhkeavan suomalaisten kapinan kannattama hyökkäys pohjoisesta päin Pietaria vastaan saisi ratkaisevan merkityksen Venäjän-sodan lopputoimituksena.» Mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin pian tai ainakin se lykättiin tuonnemmaksi. Yritys Suezin kanavaa vastaan tammikuussa epäonnistui ja sen sijaan, että nyt olisi käynyt voimakkaasti Venäjän kimppuun, kenraali von Falkenhayn päätti kohdistaa päärynnistyksen länteen ja toistaiseksi asettua puolustuskannalle idässä. Helmikuun 21 p:nä alkoi hirvittävä hyökkäys Verdunia vastaan ja kuukausiksi keskittyi sitten sotaakäyvien huomio veriseen saksalaisen ja ranskalaisen urhoollisuuden ja sitkeyden väliseen kamppailuun, jota käytiin tuon lujan linnoituksen ympärillä. Kovassa ahdistuksessa ollut Venäjä sai siten tervetullutta hengähdysaikaa. Kysymyksenalaista on, olisiko keskusvalloille nyt ollut edullisempaa kääntyä päävoimineen itää eikä länttä kohti. Muutamat arvovaltaiset sotahistorioitsijat vastaavat kysymykseen kieltävästi M.m. C.O. Nordensvan lausuu tunnetussa teoksessaan:[31] »Ratkaisevan iskun suuntaaminen Venäjää vastaan sen lohkaisemiseksi irti ympärysliitosta ei vielä ollut mahdollista. Venäläiset olisivat, kuten edellisenäkin syksynä, peräytyneet ja liittolaistensa avulla ylläpitäneet taistelua ja kuluttaneet vastustajiensa voimaa.»[32] Venäjältä joulu- ja tammikuussa saamamme tiedot olivat kuitenkin sellaisia, että voimakkaan saksalaisen rynnistyksen menestymisen mahdollisuus juuri silloin näytti erittäin lupaavalta. Mieliala Pietarissa ja koko laajassa Venäjän valtakunnassa oli ilmeisesti sangen masentunut. Eräässä raportissa, joka tammikuun 18 p:nä 1916 lähetettiin Tukholmasta Berliiniin erään Pietarista vastikään saapuneen saksalais-venäläisen liikemiehen kertomuksen nojalla, kuvattiin asemaa seuraavalla tavalla: »Jo marras- ja joulukuussa vallitsi ilmeisesti rauhaan taipuva mieliala koko Venäjällä ja kaikissa piireissä. Tämä koskee myöskin Pietaria, missä kuitenkin vielä nytkin väitetään vallitsevan voittoon luottavaisen mielialan. Tähän saakka on katsottu sopimattomaksi rauhasta puhumistakin. Nyt sitävastoin lausutaan samoissa piireissä ihan toisia mielipiteitä. Tunnetaan pettymystä armeijan toimintaan. Pahoitellaan hyödyttömästi tehtyjä suuria uhrauksia eikä uskota uusien rynnistysten onnistumiseen, vaikkakaan toisaalta ei katsota myöskään saksalaisten sotavoimien saattavan tunkeutua kauemmaksi. Jos käsitys jo Pietarissa on tämä, niin koskee ylläsanottu vielä suuremmassa määrässä maaseutua, missä sodasta kärsitään paljon enemmän kuin pääkaupungissa ja missä sen raskaat seuraukset ovat huomattavammat myöskin ulkonaisessa suhteessa. On senvuoksi itsestään selvää, että kaikissa piireissä, lukuunottamatta niitä, jotka sodasta rikastuvat, kaivataan rauhaa muodossa tai toisessa.» Muista samanaikaisista muistiinpanoista käy ilmi, että tämä kuvaus ei ollut liioiteltu. Niinpä esim. Ranskan lähettiläs Maurice Paléologue[33] kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 27 p:nä 1915: »Yksityisessä keskustelussa Sazonovin kanssa huomautin hänelle niistä lukuisista väsymyksen oireista, joita olen tavannut yleisessä mielipiteessä joka taholla. Eilen — sanoin minä — kuulin klubissa erään niitä korkeimpia hoviherroja, jotka kaikkein useimmin tapaavat keisarin, lausuvan aivan avoimesti, vain kahden askelen päässä minusta, että on hulluutta jatkaa sotaa ja että täytyy kiireesti tehdä rauha.» Saksalaiset eivät tahtoneet käyttää tätä heikkoudentilaa välittömästi ryhtyäkseen rynnistykseen, vaan sen sijaan koettivat käyttää suotuisaa tilaisuutta taivuttaakseen Venäjän erikoisrauhaan. On tunnettua, että keisari Wilhelmin mieskohtainen ystävä hovimarski kreivi Eulenburg joulukuun alussa salatietä lähetti ystävälleen hoviministeri kreivi Freederickszille Pietariin kirjeen jossa hän kehoitti tätä tekemään kaiken voitavansa rauhan palauttamiseksi molempain hallitsijani välillä. Monia muita tällaisia yrityksiä Saksan puolelta rauhanmielialan tunnustelemiseksi Pietarissa voisi mainita. Me Tukholmassa kuuntelimme levottomina huhuja erikoisrauhan hankkeista, kuten olimme tehneet jo vuotta aikaisemmin. Sillä huolimatta suhteistamme viralliseen Saksaan emme olleet lainkaan varmoja, että mahtava liittolaisemme valvoisi Suomen etuja siinä rauhanteossa, johon pyrittiin. Se, että kenraali von Falkenhayn elokuun lopulla oli pyytänyt Wetterhoffia ilmoittamaan Suomelle, että Saksalla on suuri mielenkiinto Suomen kohtaloa kohtaan, ei millään tavoin velvoittanut Saksan hallitusta. Suurempi siveellinen velvoitus Saksalle oli se tosiasia, että sen sotilasviranomaiset parhaillaan muodostivat pataljoonaamme Lockstedtissa valmisteluna Suomen tulevaan vapaustaisteluun. Mutta parhaassakin tapauksessa saatoimme erikoisrauhan syntyessä toivoa, että Saksa auttaisi Suomea sen itsehallinnon palauttamiseksi. Onko näin ollen kumma, että me samoin kuin Ruotsin aktivistit pidimme Saksan Tukholmassa olevaa lähettilästä, paroni von Luciusta vastustajanamme? Tiesimmehän hänet erikoisrauhanajatuksen innokkaaksi kannattajaksi. Omasta puolestani katsoin kuitenkin viisaimmaksi niiden nuhteettomien suhteiden ylläpitämistä, joissa olin tähän kohteliaaseen ja ilomieliseen saksalaiseen diplomaattiin. Ikävä kyllä von Lucius raporteissaan Berliiniin edelleenkin väitti meidän tietojamme Suomessa vallitsevasta mielialasta perättömiksi, mutta pohjaltaanhan tämä ei ollut niinkään paljon hänen vikansa kuin niiden suomalaisten liikemiesten, joiden lausuntoihin hän saattoi nojautua. Hiljaisessa mielessäni täytyi minun myöntää, että von Lucius saattoi esittää painavia syitä oman kantansa puolustukseksi, kun rauhanteko Venäjän kanssa tällä hetkellä saattoi merkitä Saksan pelastusta. Mutta Jonas Castrénpa ei salannut suuttumustaan Saksan lähettilään kannasta. Hän pani kaikki voimat liikkeelle saadakseen von Luciuksen kutsutuksi takaisin. Myöskään me muut sekä Berliinissä että Tukholmassa emme salanneet käsitystämme, ettei Luciuksen politiikka meidän kannaltamme katsoen ollut suotava. Mutta Castrén teki sen niin kiihkeästi, että hänen tuimien hyökkäystensä kohde pahastui kovasti saadessaan niistä tiedon, ja siitä johtui, että von Lucius vainusi Castrénin »juonia» joka kerta, kun joltakin taholta huomasi vastarintaa. »_Der verfluchte Castrén_» oli hänellä siitä pitäen silmätikkuna, ja joka kerta kun tapasin hänet, sain kuulla pitkiä valitusvirsiä siitä, minkä vainon alaiseksi hän syyttömästi oli joutunut kiivaan suomalaisen vihollisensa puolelta. Paroni von Lucius oli sentään siksi hyväluontoinen, ettei ryhtynyt mihinkään kostotoimiin. Hän tunsi olonsa turvalliseksi tietäessään olevansa hyvissä väleissä ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja ollessaan vakuutettu siitä, että hänen oma hallituksensa piti häntä välttämättömänä renkaana Berliinin ja Pietarin välillä, missä hänellä oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jolloin hän oli palvellut sikäläisessä Saksan lähetystössä. Ja aktivisteja lukuunottamatta oli von Lucius ruotsalaisten kesken melko suosittu jo herkullisten aamiaistensa ja hyvinvarustetun viinikellarinsa nojalla. Erikoisrauhaa koskeva pelkomme ei kuitenkaan toteutunut. Aika ei ollut vielä tullut, Venäjä ei ollut vielä »polvillaan», käyttääkseni Jonas Castrénin mielilausetta Keisari Nikolai, mikäli Paléologue kertoo, torjui suuttuneena kaikki yritykset, joilla häntä koetettiin taivuttaa rikkomaan liittolaisilleen antamansa lupaus. Eikä myöskään yleinen mielipide Venäjällä vielä ollut läheskään kypsä rauhaan. Siinä Pietarin-raportissa, josta äsken mainitsin, sanotaan lisäksi, että vaikka sotaan onkin näin väsytty, Venäjä kuitenkin tulee jatkamaan sotaa. Hallitus ei tee sitä — sanotaan raportissa — siinä toivossa, että uskoisi saattavansa voittaa Saksan, vaan siinä epämääräisessä toivossa, että käänne parempaan saattaa tapahtua liittolaisten avulla, sekä tietäen saattavansa itse pysyä vallassa ainoastaan siinä tapauksessa, että aikaansaadaan suotuisa rauha. Kansa taas toivoo sodan heikentävän nykyistä hallitusta siinä määrässä, että sen sijalle saadaan uusi kansanvaltainen hallitussuunta. Voimakkaana vaikuttavana tekijänä mainitaan raportissa Englannin ankara painostus sekä hallitukseen että kansaan erikoisrauhan estämiseksi kaikin mokomin. Loppuosa tätä mielenkiintoista raporttia sisältää sattuvan kuvauksen virkamiesten yli kaikkien laitojen menevästä lahjottavuudesta, joka enensi yltyvää puutetta ja teki tyhjäksi kaikki ponnistukset sotakoneiston kuntoonsaamiseksi. Venäjän kansaa vielä vuosi sitten innostanut isänmaallisuus on nyttemmin hävinnyt melkein olemattomiin — sanotaan sitten — mutta kaikki käy kuitenkin entistä uraansa sen tylsän välinpitämättömyyden nojalla, joka on niin ominaista venäläiselle kansallisluonteelle. Mielenkiintoista on nähdä kuinka Paléologuen päiväkirjamerkinnät vahvistavat tätä saksalaisystävällisessä hengessä laadittua raporttia. Se kuva, minkä niistä saa Venäjän yhteiskunnasta tänä ajankohtana, on yhtä synkkä, se vain eroa, että erinäisissä piireissä edelleen jatkuvaa isänmaallista mielialaa tehostetaan voimakkaammin. Erinomaisesti kuvaavat asemaa ne ponnet, jotka hyväksyttiin eräässä salaisessa Kerenskin johdolla pidetyssä vallankumouksellisten kokouksessa joulukuun lopulla.[34] Ne tulossa olevan vallankumouksen enteet, joista meille oli annettu kuvaus Helsingin-raporteissa jo kesäkuussa ja syyskuussa, alkoivat hahmottua kiinteämmiksi. Mutta kypsä ei tilanne vielä ollut enempää vallankumoukseen kuin erikoisrauhaankaan. Tarvittiin vielä vuosi tuon valtavan valtakunnan voimien vitkallista kuluttamista. Sitten vaikenivat vähitellen huhut erikoisrauhasta ja sitä mukaa kasvoivat jälleen toiveemme, että ensi keväänä vihdoinkin alkaisi rynnistys Pietaria kohti. Ja silloin olisi meidän pataljoonamme valmis toimintaan — Suomessa, niin ajattelimme. Jo nyt oli kuitenkin Lockstedtin-joukko tehnyt maallemme arvaamattoman palveluksen. Jokin aika sitten oli liikkunut huhuja, että Venäjän hallituksella oli ollut aikomus kutsua suomalaiset asevelvolliset Venäjän sotapalvelukseen, mutta että se oli luopunut tästä aikomuksestaan kansan venäläisvihollisen mielialan vuoksi, mistä Lockstedtin-joukon olemassaolo oli yhtenä todistuksena. Nyt saimme hyvin asiantuntevalta taholta tietää, että huhussa oli perää. Eräässä Helsingin-raportissa, joka saapui joulukuun 27 p:nä, sanotaan m.m.: »Kenraali Brändström (Ruotsin Pietarissa oleva ministeri) on keskustellut Venäjän yleisesikuntaan kuuluvien upseerien kanssa, jotka ovat sanoneet varsin hyvin tietävänsä L.L:n (s.o. Lockstedtin-leirissä muodostuneen suomalaisen pataljoonan) olemassa-olon. Syynä siihen, että Venäjän hallitus ei ole uskaltanut toimeenpanna väennostoa Suomessa, oli se, että pelättiin L.L:n lähettämistä siinä tapauksessa Suomeen järjestämään vastarintaa.» Mutta tieto pataljoonan olemassa-olosta ja siitä, että maassa vilkkaasti värvättiin siihen väkeä, aiheutti myöskin vähemmän ilahuttavia seuraamuksia. Se venäläisten sotavoimien suuri Suomeen siirto, joka tapahtui syksyllä 1915, oli kai toimeenpantu ensi sijassa silloin uhkaavalta näyttävän saksalais-ruotsalaisen hyökkäyksen varalta. Mutta ei ole epäilemistäkään, etteikö venäläisen sotaväen vahvistamisella sen ohella ollut tarkoituksena pitää »paikallista väestöä» aisoissa ja tukahduttaa se kapinayritys, jonka arveltiin olevan tekeillä. Näistä sotaväenlisäyksistä saimme Tukholmaan useita raportteja syksyn kuluessa. Eräässäkin sanottiin m.m.: »Venäläisen sotaväen lukumäärä, joka äskettäin oli vain 35.000 à 40.000 miestä, nousee nykyään (noin 20 p:nä lokakuuta) suunnilleen 80.000 mieheen. Tämä sotavoima on sijoitettu seuraavalla tavalla. Viipuriin ja Karjalan kannakselle 30.000 miestä, niistä kaksi prikaatia ratsuväkeä. Haminaan 10.000 miestä, enimmäkseen rekryyttejä. Hämeenlinnaan 800 miestä. Tampereelle 21.000 miestä. Siellä on myöskin venäläisten joukkojen esikunta. Raumalle 2.000 miestä jalkaväkeä. Poriin 5.000 miestä jalkaväkeä. Ahvenanmaalle 860 miestä, Vaasaan 1.200 miestä. Ouluun ja Tornionjoenlaaksoon yhteensä 1.200 miestä. Helsingissä olevista joukoista puuttuu tarkkoja tietoja. — — Erikoista huomiota kiinnitetään Ruotsin pohjoisrajaan. Tornioon on äskettäin saapunut kymmenkunta upseeria, niiden joukossa eräs kenraaliluutnantti. He kartoittavat Tornionjoenlaaksoa.» Samassa raportissa puhutaan niistä linnoitustöistä, joita tähän aikaan suoritettiin monissa paikoin maata. »Erikoisen luja», kirjoitetaan, »on se linnoitusvyö, joka ympäröi Helsinkiä maan puolelta. Meren puolelta suojelevat Helsinkiä Viaporin lisäksi erinäisille ulkosaarille rakennetut linnoitukset. Toisen tärkeän linnoituspiirin muodostaa Viipuri ja sen ympäristö. — — — Erivahvuisia varustuksia on sitäpaitsi Hangossa, Lappvikissa ja Porkkalassa. Tampereen eteläpuolelle on äskettäin kaivettu juoksuhautoja, rintama länttä kohti. Ahvenanmaalla on linnoituksia Marianhaminan luona, Hammaruddenissa ja Ödkarbyssä Saltvikin pitäjässä. Aivan äskettäin on ryhdytty rakentamaan lujia linnoituksia Ledsundin luona ja Bråttössä. Ahvenanmaalla on 6 langatonta lennätinasemaa ja 11 optillista havaintopaikkaa laivastoa varten. Ahvenanmaan puhelinverkkoa on laajennettu. Sitäpaitsi on puhelinkaapeli johdettu Marianhaminasta Köökarin kautta Turkuun.» Oli ilmeistä, että nämä Venäjän puolustustoimet osaltaan enensivät Saksan sodanjohdon epäröintiä ja niin ollen vähensivät sen Suomeen suunnattavan saksalaisen sotaretken toteutumisen toiveita, jota me edelleenkin odotimme. Suurempi välitön merkitys meidän pyrinnöillemme oli kuitenkin niillä voimakeinoilla, joihin venäläiset tähän aikaan ryhtyivät päästäkseen käsiksi meidän järjestöömme, jonka olemassaolosta ja toiminnasta he saivat yhä enemmän tietoja. Pian laajenivat ne kaikkien niiden yleiseksi vainoamiseksi, joiden jollakin tavoin epäiltiin olevan tekemisissä asian kanssa. Tätä vainoamista, mitä tavattomia vaikeuksia se tuotti miesten hankinnalle jääkäripataljoonaan ja mihin lukuisiin vangitsemisiin se johti, on usein kuvattu. Tämä meikäläisten ajojahti joutui välillisesti tai välittömästi koskemaan tuhansia henkilöitä, joista useimmilla ei ollut minkäänlaista tekemistä asian kanssa. Niihin kuului muiden muassa äitini. Hän oli ihan sattumalta joutunut sekoitetuksi siihen juttuun, joka niin surkeasti päättyi jääkärin, ylioppilas Edvard Bruhnin vangitsemiseen ja niihin paljastuksiin, jotka siitä olivat seurauksena. Bruhn oli työtoverinsa, jääkäri Erik Malmbergin kanssa asunut parihuoneissa, jotka äitini oli vuokrannut heille asunnossaan Oikokadun 5:ssä Helsingissä. Äidilläni ei tietenkään ollut edes aavistusta sen työn laadusta, jota nuo molemmat nuoret miehet toimittelivat huoneissa, joista oli oma erikoinen käytävä Liisankadulle, mutta hän oli syystäkin kummastellut vuokralaistensa jokseenkin levotonta elämää. Paria päivää ennen joulua katosivat sitten vuokralaiset. Poliisi oli näet alkanut pitää heitä silmällä, ja he lähtivät pakoon pohjoiseen päin. Malmbergin onnistui töin tuskin livahtaa rajan yli Tornion kautta, mutta Bruhn joutui kiinni. Äitini rauhallisessa asunnossa toimeenpantiin kotitarkastus ja todella löydettiinkin paljastavia papereita, joita hänen vuokralaistensa toverit ja avustajat olivat jättäneet heidän huoneeseensa, sen jälkeen kun he jo olivat poistuneet. Tietenkin kutsuttiin äitini kuulusteluun santarmihallitukseen. Onnellisemmin kuin useat muut samanlaisissa tapauksissa hän vältti kuitenkin vangitsemisen. Kautta maan, vieläpä pohjoisessa maan rajojen ulkopuolellakin, saivat suomalaiset nyt tuta venäläisten raakaa valtiutta. Tähän aikaan saapui järkyttäviä tietoja niistä kärsimyksistä, joiden alaisiksi suomalaiset työmiehet joutuivat Petroskoista Muurmannin rannikolle suunnatun rautatien rakennustöissä. Eräs siitä saamiamme raportteja kertoo seuraavaa: »Petroskoista Muurmannin rannikolle rakennettavan uuden rautatien rakennustöihin ovat venäläiset saaneet suuren joukon suomalaisia, jotka he ovat sinne houkutelleet lupaamalla suuria päiväpalkkoja. Jo syksyllä saapui tietoja siitä, minkä suunnattoman huonon kohtelun alaisiksi nämä työmiehet olivat joutuneet. Äskettäin oli muutamien onnistunut paeta ja päästä Ruotsin rajan yli, ja näiden kertomukset olivat olleet järkyttäviä. Luvatusta palkasta olivat työmiehet saaneet vain pienen osan, eikä aina sitäkään. Ravinnoksi annettiin 'ryssänlimppua' ja vettä. Asuntona on lämmittämättömiä lautavajoja. Työ tehdään kasakkain valvonnan alaisena, jotka säälimättömästi ruoskivat nagaikallaan viivytteleviä. Niskoittelu rangaistaan häikäilemättömän ankarasti. Useita on teloitettu. Mieliala työläisten kesken on sangen kiihtynyt» j.n.e.[35] Eräässä toisessa samanaikaisessa raportissa sanotaan, että ne suomalaiset työläiset, jotka olivat päässeet palaamaan kotipuoleen näistä rautatietöistä, olivat kertomuksillaan herättäneet »venäläisvihollista mielialaa» Suomen sosialidemokraattien keskuudessa. »Ovatpa muutamat johtajat», sanotaan, »alkaneet lähettää väkeä L.L:iin. Eräs johtaja, G(ylling?), oli lähetetty Pietariin ottamaan selkoa oloista Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa. Hän palasi siinä mielessä, että Suomella ei ole mitään odottamista siltä taholta.» Tätä tiedonantoa voinee valaista ote valtiopäivämiehen ja sosialidemokraattisen puoluehallituksen jäsenen, maisteri K.H. Wiikin W. Strömille kirjoittamasta kirjeestä, josta jälkimmäinen minulle tammikuun 6 p:nä 1916 Malmöstä lähettämässään kirjeessä tekee selkoa. Ström oli pyytänyt ystäväänsä antamaan hänelle tietoja, »mihin tuloksiin hän on tullut kokeiluissaan ja tutkimuksissaan, nimenomaankin punajuurikkaiden (= sosialistien) itävyyden ja kehitysmahdollisuuksien suhteen.» Hän oli nyt saanut Wiikiltä vastauksen, jossa sanottiin: »Viime aikoina olen teoreettisesti tutkinut m.m. erinäisiä maanviljelyskemiallisia kysymyksiä. Käytännönhän täytyy aina perustua teoreettiseen tutkimukseen, ja käytännölliseen työhön on vain sovellettava sitä, minkä tutkimus on tuonut ilmi. Pienessä maamiesseurassamme (= puoluehallinnossa) olen silloin tällöin esittänyt muutamia tutkielmieni tuloksia ja havainnut, että maalaisukot eivät ole niinkään vastahakoisia uudempiin kokeiluhuomioihin. Ovatpa muutamatkin, joita olin pitänyt jokseenkin vanhoillisina, alkaneet heristää korviansa, kun osoitin, että parempia satoja olisi saatavissa käyttämällä keinotekoista lannoitusta j.n.e. Ja muutenkinhan meillä aletaan vähin kaikkialla oivaltaa, että viljanviljelyksen pitäisi jälleen päästä arvoonsa ja että varmaankin on menty liian pitkälle yksipuoliseen meijeritalouteen pyrkimisessä.» Kaikki tuo hämärä puhe »maanviljelyskemiallisista» kokeiluista ja »maalais-ukkojen» mielenkiinnon heräämisestä on vain hyvinkin läpikuultavaa kuvausta siitä, että sosialidemokraattiset johtajat, jopa »vanhoillisetkin», olivat taipuvaisia yhtymään aktiiviseen itsenäisyyspolitiikkaan. Itävyys ja kehitysmahdollisuudet lisääntyivät ilmeisesti päivä päivältä. Eikä kestänytkään kuin puolitoista vuotta, kun jo sosialistiemme johtaja O. Tokoi, sittemmin Suomen kotimaisen hallituksen silloinen päällikkö, lausui julki valtiopäivillä, että Suomi pyrkii täyteen itsenäisyyteen. * * * * * Lockstedtin leirissä jatkettiin sillä välin miesten harjoittamista, joita kuukausi kuukaudelta saapui yhä suuremmat joukot. Tammikuun 14 p:nä oli miesten lukumäärä noussut 1.000:een. Saman kuun 25 p:nä kävivät leirillä Wetterhoff, Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Vanha aktivistipäällikkö tunsi varmaankin omituista ja kohottavaa tunnetta nähdessään suomalaisten sotilaiden pitkien rivien mallikelpoisessa järjestyksessä marssivan ohi _venäläinen_ kivääri olalla ja omien miesten komentamina, mutta _saksalaisten_ ylijohdossa. Kun Suomen aktiivinen vastustuspuolue joulukuussa 1905 laati sen suunnitelman yleiseksi kansanasestamiseksi, joka johti Voima-liiton muodostamiseen,[36] ei Zilliacus eikä kukaan meistä muista saattanut uneksiakaan, että se yritys, joka silloin meni myttyyn, kymmentä vuotta myöhemmin heräisi eloon ja toteutuisi niin erikoisissa muodoissa. »On ollut kerrassaan liikuttavaa», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »nähdä Suomen poikia univormuissaan. Kentälle järjestäytyneinä seisten on heitä valtaava joukko, miltei pikku armeija.» »Mieliala», lisää Wetterhoff, »on aika hyvä. Jonkin verran puhdistusta on kuitenkin ollut välttämätöntä tehdä liikkeeseen liittyneiden seikkailija- ja roistoainesten poistamiseksi.» Jos mieliala siis oli hyvä, niin saattaa sanoa, että se oli hyvä _huolimatta_ ulkonaisista oloista, jotka todellakaan eivät olleet loistavia nuorukaisillemme. »Miehistön», kirjoitti Runar Appelberg minulle joulukuun 1 p:nä, »ei ole aina ihan helppoa pysyä hyvällä tuulella, varsinkaan kun se valittaa ravintoa aivan riittämättömäksi. Vankileireissä (kuten tunnettua oli eräs osa miehistöä saatu n.s. keskitysleireihin vietyjen suomalaisten joukosta) väittävät siellä olleet saaneensa enemmän ruokaa kuin täällä. Päällystö on luvannut tehdä voitavansa muutoksen aikaansaamiseksi. Toivottavasti se tapahtuu pian.» Tähän aikaan — joulukuussa — puuhailtiin »sotilaskomiteassa» Helsingissä kahden ent. suomalaisen upseerin lähettämistä Lockstedtiin, jossa he liittyisivät pataljoonaan. Komitea lähetti Tukholmaan edustajan hankkimaan Saksan sotilasviranomaisten suostumusta siihen. Minulla on tallella 7:ntenä joulukuuta päivätyn, majuri Bayerille osoitetun kirjeen konsepti, jossa mitä hartaimmin puollan suomalaisten upseerien pyyntöä. Koetin siinä tehdä tyhjäksi Saksan viranomaisten epäröinnin, mitä tulee upseerien vastaanottamiseen, selittämällä, että he ovat saaneet eron sotilaspalveluksesta eivätkä siis enää kuulu Venäjän armeijaan. Huomautin, että heidän anomukseensa suostuminen tekisi hyvän vaikutuksen sekä Lockstedtissa että Suomessa ja että heistä sotilaallisessakin suhteessa olisi hyötyä. Aie meni kuitenkin myttyyn, kun ehdoista ei päästy yksimielisyyteen. Mutta kuta enemmän se ajankohta lähestyi, jolloin pataljoona olisi valmis, sitä tähdellisemmäksi tuli kysymys sen käyttämisestä. Toivomaamme saksalaista sotatoimintaa Suomessa ei kuulunut, ja toiveet sen alkamisesta lähitulevaisuudessa vähenivät sitä mukaa kuin Saksan sodanjohto suuntasi ponnistuksensa länttä kohti, kuten yllä olen huomauttanut. Jatkaisiko suomalainen joukko harjoittelua leirillä odotellessaan lopullista rynnistystä Pietariin tai suoraan Suomeen? Se oli tämän ajankohdan suuri kysymys. Tammikuun lopulla ilmoitettiin Lockstedtista, että majuri Bayer oli alkanut puhua pataljoonan mahdollisesta siirtämisestä rintamalle. Ensin hän lienee lausunut ajatuksen, että sitä käytettäisiin rannikonvartiointiin, esim. Flanderissa. Tämä päätön suunnitelma saatiin onneksi torjutuksi, mutta sen sijaan Bayer puuhaili nyt innokkaasti sellaisen päätöksen aikaansaamista, että joukko komennettaisiin itärintamalle. Tukholman-komitea — eli valtuuskunta, joksi sitä nyttemmin nimitettiin — joutui siten vaikeaan asemaan. Päätös Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta sekä suomalaisen pataljoonan muodostamisesta oli tehty sillä nimenomaisella edellytyksellä, että joukkoa käytettäisiin tulevassa taistelussa Suomen vapauttamiseksi, ja samaten oli rekryytit värvätty ilmoittamalla, että heitä koulutettaisiin Suomen sotatoimiin. Saattoihan tosin sanoa, että meikäläinen pataljoona välillisesti taistelisi Suomen vapauttamiseksi, jos se ottaisi osaa saksalaisten rynnistykseen Pietaria kohti, jopa jossakin määrin siinäkin tapauksessa, että se toistaiseksi avustaisi saksalaisten etulinjain puolustamista Kuurinmaalla. Mutta kuka saattoi taata, ettei pataljoona tällöin voisi kokonaan tuhoutua tai ainakin kärsiä tuntuvaa mieshukkaa? Meidän maallemme äärettömän arvokkaat sotilas- ja upseeriainekset joutuisivat täten vaaranalaisiksi. Toisaalta taas ei ollut helppoa kieltäytyä, jos saksalaiset pyytäisivät meiltä apua taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Lisäksi oli semmoista pyyntöäkään tuskin tarvis esittää, joukko kun oli Saksan sotilasjohdon alainen ja sen jäsenet olivat sitoutuneet »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa». Tämän sitoumuksen vaara tuli nyt selvästi näkyviin. Minulla ei valitettavasti ole mitään muistiinpanoja niistä neuvotteluista, joita Tukholmassa pidettiin tammi- ja helmikuussa tästä pulmallisesta asiasta. Kun se ensi sijassa koski jääkäreitä itseänsä, sai eräs heikäläisiä, maisteri Pehr Norrmén, tehtäväkseen lausunnon laatimisen siitä. »Asia», kirjoitti Norrmén minulle helmikuun alussa, »on erittäin arkaluontoinen. Meidän ei tule mennä liian pitkälle perustellessamme kantaamme _tässä_ asiassa, sillä ne edut, joita Costa Negralla (= Saksalla) voidaan selittää olleen L.L:sta, ovat lopulta ainoa kiitollisuudenvelka, johon voimme vedota, jos sotaretkeä Suomeen ei synny, mutta meidän kuitenkin on koetettava saada heitä toimimaan hyväksemme rauhanteossa. Silloin eivät perustelut saa olla kuluneita tämän suhteellisesti pikkuseikan — L.L:ien käyttämisen — vuoksi. Minä olen sitä mieltä, että jos vain voisimme saada Costa Negran takaamaan jotakin, niin menisimme minä ja muut ilomielin vaikka turkmeeneja ja persialaisia vastaan. Mutta _ehdottomasti_ hyödyttömään käyttämiseen, josta maalle ei olisi mitään etua, en ainakaan minä tahtoisi ottaa osaa. Siinä mielessä olen pannut kokoon argumentit ja luulisin niiden olevan päteviä. — — — 'Berichtin' loppua en halunnut kirjoittaa, kun minulla ei ole aavistustakaan, miten ja mihin sitä aiotaan käyttää. Mutta sen tulee sisältää viittaus siihen, että Suomi saattaa tarvita joukkoa sodan _jälkeen_, mahdollisen Venäjän vallankumouksen varalta, jolloin maa julistautuisi vapaaksi ja L.L:ien avulla heittäytyisi Costa Negran helmaan.» Norrmén oli aivan oikeassa voimakkaasti korostaessaan kysymyksen poliittista puolta. Sitä tärkeämpää oli, että yrityksemme poliittinen johto sai lujemman järjestelyn ja siten suurempaa arvovaltaa ulospäin. Mitä Tukholman komiteaan tuli, olen jo edellä puhunut siitä sisäisen lujuuden puutteesta, joka sitä vaivasi syksyllä 1915. Se oli käytännöllisesti katsoen kokoonpantu kahdenlaisista aineksista, toisaalta siitä kolmihenkisestä toimintakomiteasta, joka oli valittu heinäkuun 31 p:nä pidetyssä kokouksessa, ja toisaalta niistä kahdesta Helsingin keskuskomitean jäsenestä, jotka olivat saapuneet syyskuussa ja olojen pakosta jääneet Tukholmaan. Näiden ainesten yhtenäistyttämistä ei kuitenkaan tähän saakka oltu aikaansaatu. Komitean yksityiset jäsenet tai ryhmät toimivat usein kutakuinkin erillisesti, jotapaitsi he olivat jokseenkin epätietoisia valtuuksiensa laajuudesta. Tammikuussa ryhtyi keskuskomitea järjestämään oloja. Se lähetti silloin johtaja Samuli Sarion Tukholmaan vanhan suomalaisen puolueen edustajana vahvistamaan sikäläistä edustusta. Mutta Sarion saamat ohjeet olivat ilmeisesti hyvin epämääräisiä. Vapaahra von Bonsdorff, prof. Erich ja johtaja Sario käsittivät ne niin että he olivat keskuskomitean varsinaiset edustajat. Tuomari Castrén otettiin, hänen nimenomaisesta vaatimuksestaan, lisäjäseneksi. Maisteri Fabritiuksen ja minun kanssani oltaisiin — niin selitettiin — »läheisessä yhteistoiminnassa». Mutta tämä ei ollut mitään todellista komitean tiivistämistä. Jouduimmehan Fabritius ja minä siten olemaan tavallaan ainoastaan neuvottelevina jäseninä uudessa valtuuskunnassa. Ja kuitenkin olimme me saaneet runsaasti takeita siitä, että me edelleenkin saatoimme katsoa olevamme »nuorten» alkuperäisen järjestön sekä Lockstedtin joukon valtuutettuja edustajia. Ne valtuuskahnaukset, jotka tästä olivat seurauksena, eivät saattane lukijaa kiinnostaa. Huhu on niitä muuten tuntuvasti liioitellut. Yhteistyö ei aluksi ollut aivan helppoa, mutta järjestyi kuitenkin vähitellen. Kun professori Westermarck huhtikuussa saapui Tukholmaan, selveni moni väärinkäsitys. Oli miten oli, joka tapauksessa tammikuussa tapahtunut valtuuskunnan muodostaminen merkitsi järjestölle kiistämätöntä edistystä. Olot kehittyivät todellisuudessa sellaisiksi, että yllämainitut kuusi henkilöä muodostivat yhteisen järjestön ja heidät tunnustettiin sellaiseksi myöskin kotimaassa. Kun maisteri Kai Donner, Helsingissä olevan A.K:n jäsen, kesäkuussa 1916 saapui Tukholmaan, sai hän tietenkin paikan ja äänioikeuden valtuuskunnassa. Myöhemmin vahvistettiin valtuuskuntaa ottamalla siihen kaksi muuta A.K:n jäsentä, maisteri Bertel Appelberg ja tohtori V.O. Sivén. Heikkoutena oli edelleenkin valtuuskunnan keskuudessa vallitseva erimielisyys erinäisissä kysymyksissä. Ei ollut vältettävissä, että joskus tuntui jonkinlaista »vähemmistön» ja »enemmistön» vastakkaisuutta, jota ei suinkaan vähentänyt puheenjohtajan, vapaahra von Bonsdorffin tarmokas arvovaltansa korostaminen. Sattui, että vähemmistö katsoi olevan syytä pahoitella, että oli ryhdytty toimenpiteisiin koko valtuuskunnan mieltä kuulematta. Mutta ylimalkaan oli valtuuskunnan työllä ja sen kokouksilla hyvän yhteishengen leima. Eräässä tärkeässä kohdassa vallitsi kuitenkin piirissämme yhä edelleenkin erimielisyyttä: suhtautumisessamme Wetterhoffiin. Fabritius ja minä olimme nytkin vakuutettuja siitä, että oli välttämätöntä toimittaa Wetterhoffille paikka järjestössämme, ja samaa mieltä meidän kanssamme olivat jääkärit. Tammikuussa oli maisteri Ragnar Numelin, joka oli ollut Helsingin ylioppilaskomitean toimeliaimpia jäseniä, tehnyt matkan Berliiniin ja siellä todennut, kuinka tärkeätä ja menestyksellistä työtä Wetterhoff oli tehnyt ja edelleen teki. Tosin ei Numelinkaan ollut voinut olla huomaamatta Wetterhoffin heikkouksia, mutta niihin ei hänen enempää kuin meidänkään mielestämme pitänyt takertua. Mutta — siinä kohdassa oli vapaahra von Bonsdorff taipumaton. Tammikuun lopulla tuli sitten kriisi. Wetterhoff oli 14 p:nä joulukuuta lähettänyt saksalaisille viranomaisille raportin Suomen vapausliikkeen kulusta. Tästä raportista sain Wetterhoffilta kopion ja samalla 16 p:nä tammikuuta päivätyn kirjeen, jossa hän tahtoi selvittää suhdettansa meidän järjestöömme.[37] Fabritius, Numelin ja minä otimme raportin perinpohjaisen arvostelun alaiseksi, jonka pääkohdat esitin Wetterhoffille osoitetussa kirjeessä tammikuun 22 p:nä. Arvostelu kohdistui erinäisiin esityksen erehdyksiin ja väärinkäsityksiin, jotka kuitenkin osaksi saattoivat johtua puutteellisesta yhteydestä Wetterhoffin toimiston ja »kotimaassa olevien» välillä. Mutta samana päivänä, jolloin kirjeeni kirjoitin, joutui Wetterhoffin yllämainittu kirje, joka sisälsi m.m. kiivaita hyökkäyksiä vapaahra von Bonsdorffia vastaan, sattumalta tämän käsiin. Seurauksena oli valtuuskunnan kokous, jossa puheenjohtaja jyrkästi vaati ankariin toimenpiteisiin ryhtymistä. Minun asemani oli sangen vaikea, Wetterhoffin kirje kun tosiaan oli saattanut hänet hyvin epäedulliseen valoon, vaikkakin se sisälsi useita oikeita huomautuksia. Tulokseksi tuli, että Wetterhoff kutsuttiin saapumaan Tukholmaan. Hän saapuikin tosiaan helmikuun alussa ja sai silloin sen valtuuskunnan päätöksen, jonka Sundwall on julkaissut kirjassaan.[38] Tässä päätöksessä ilmoitettiin Wetterhoffille, että hän »ei ole Suomessa olevan Keskuskomitean eikä sen Helsingissä sijaitsevan Työkomitean edustaja». Lojaalisuus vasta muodostettua valtuuskuntaa kohtaan esti minua tällöin lausumasta poikkeavaa mielipidettäni ja Wetterhoffille paljastamasta sen sisäistä eripuraisuutta. Niine hyvineen sai Wetterhoff lähteä. Olen edelleenkin vakuutettu, että oli suuri hairahdus näin riistää Wetterhoffilta se tuki, mikä hänen asemallaan oli ollut aina minun käyntini jälkeen Berliinissä tammikuussa 1915 siitä, että hän saattoi esiintyä vapausliikkeemme valtuutettuna edustajana. Tarkoitukseni olikin tuonnempana saada asiassa muutos aikaan. Mutta se onnistui minulle vain osittain. Kun professori Westermarck käydessään Tukholmassa huhtikuussa 1916 ilmoitti, että keskuskomitea toden teolla toivoo yhteistyötä Wetterhoffin kanssa, sain valtuuskunnassa hyväksytyksi seuraavan päätöslauselman: »Tunnustaen varatuomari Wetterhoffin Berliinissä suorittaman oivallisen työn on valtuuskunta yhteistoiminnassa hänen kanssaan, mikäli asian etu sitä vaatii.» Mutta se ei oikeastaan suuria merkinnyt. Wetterhoff häilyi edelleenkin ilmassa, mitä järjestöön tulee, ja yhteistoiminta valtuuskunnan kanssa supistui tehdystä päätöksestä huolimatta jokseenkin olemattomiin. Asia oli vakava: itsenäisyysliikkeellämme ei ylläkään ollut Berliinissä valtuutettua vakinaista edustajaa. Tukholmaan kertyi tällä välin yhä useampia kansalaisiamme ottamaan osaa yhteiseen työhön. Useimmat olivat Lockstedtin-leirin jääkäreitä, jotka oli komennettu Ruotsiin jotakin tehtävää varten. Muutamat heistä, kuten W. Ström, L.J. Gulin ja E.R. Forsman, olivat kapteeni Heldtin rekryyttitoimiston palveluksessa, toiset hoitivat sotilaallista tiedoitustointa. Jälkimmäisellä alalla työskentelivät kuten ennenkin J.W. Snellman, Isak Alfthan, E. Malmberg ja R. Heikel. K.J. Sundbergin tehtävänä oli tietojen hankkiminen Ahvenanmaalta, mistä hän oli kotoisin. Malmössä, Krylbossa, Uumajassa ja Haaparannassa oli aina jääkäreitä huolehtimassa Suomesta tulevien rekryyttien matkasta. Sitäpaitsi kävi usein luonamme jääkäreitä, jotka olivat Ruotsissa lomalla tai poikkesivat Tukholmaan matkallaan Suomeen värväyspuuhissa tai muissa asioissa. Arvokkaan lisävoiman saimme, kun maisteri Ragnar Numelin tammikuussa palattuaan Saksasta asettui Tukholmaan. Vähän myöhemmin saapui Suomesta maisteri V. Puhakka, joka hädin tuskin oli pelastunut santarmien kynsistä. Hänen avustuksensa propagandatyössä oli suuriarvoista varsinkin hänen Karjalan — kotiseutunsa — olojen tuntemuksensa vuoksi. Asunnossani Tegnérinkadun 48:ssa vallitsi vilkas elämä. Ovikello soi pitkin päivää, puhelimet helisivät ja »kansliassa» istui »kanslianeuvos» H.R. Söderström kirjoituskoneen ääressä ahkerassa työssä. Viereisessä huoneessa otettiin vastaan kävijöitä ja pidettiin tuon tuostakin kokouksia, milloin valtuuskunnan — joka kuitenkin pian sai oman kokouspaikan vapaahra von Bonsdorffin huoneistossa Östermalminkadun varrella — milloin jonkin erikoiskomitean. Aterioilla oli vaimollani säännöllisesti puoli tusinaa tai enemmänkin ruokavieraita ja iltaisin kokoontui usein pari kymmentä »desperadoa» keskustelemaan päivän kuulumisista. Helmikuun 5 p:nä vietettiin Runebergin päivää toimeenpanemalla hotelli Metropolissa juhla, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa olevat kansalaisemme, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai olivat sitä lähellä. Mieliala oli korkea ja toivehikas. Kuinka laajaksi olikaan yrityksemme paisunut ja kasvanut! Se pohja, johon se nyt kotimaassa Suomessa perustui, oli verrattoman paljon avarampi kuin vuosi sitten, ja muhkea, lähes 1.500 miestä käsittävä pataljoona, joka oli aikaansaatu saksalaisten avulla, oli toki aivan toisenmoinen tekijä kuin se pieni 150 miehen suuruinen »pfadfinder»-joukko, joka helmikuussa 1915 oli Lockstedtiin otettu vaatimatonta neli- tai kuusiviikkoista harjoitusta varten. Juhlan aikana sai Fabritius sähkösanoman Uumajasta, että suunnilleen 40 reipasta pohjalaista rekryyttiä oli onnellisesti päässyt jäätyneen Merenkurkun yli — ensimmäinen erä kokonaista sarjaa yhtä arvokkaita miehistön lisäyksiä, jotka pataljoona sai tätä tietä, vaikka Helsingin A.K. tähän saakka oli kieltänyt tämän tien käyttökelpoisuuden. Poliittinen asema tällä hetkellä ei ollut yhtä rohkaiseva. Saksan sotaretki Suomeen oli yhä lykkääntynyt, eikä Ruotsi ollut hievahtanut. Mutta jos Saksan keskeytynyttä rynnistystä Pietaria kohti jatkettaisiin ensi keväänä, kuten toivoimme, muuttuisi asema tuossa tuokiossa, ja silloin olisimme me varustautuneita aivan toisella tavalla kuin keväällä 1915. Saamamme lisävoimat tekivät mahdolliseksi sanomalehtipropagandan jatkamisen entistä kiinteämmin. Helmikuussa, jos oikein muistan, muodostettiin valtuuskunnan päätöksen mukaan erityinen »sanomalehtikomitea», allekirjoittanut puheenjohtajana ja prof. Erich sekä maisterit Norrmén ja Svedlin sekä vähän myöhemmin Numelin jäseninä. Lukuisia kirjoituksia julkaistiin Ruotsin ja myöskin Saksan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa. Lehtori Öhquistille lähetettiin säännöllisesti avustuksia »Stimmen aus dem Ostenin» Suomen-osastoon. Aktivistien aikakauskirjassa Svensk Lösen, joka oli ilmestynyt tammikuusta lähtien, julkaistiin myöskin kirjoituksia meidän taholtamme. Ruotsin aktivistit jatkoivat siis kansallista herätystyötään. Heidän toivonsa — samoinkuin meidänkin — että Ruotsi sittenkin saataisiin ryhtymään aktiivisempaan politiikkaan perustui nyt pääasiallisesti venäläisten Ahvenanmaalla suorittamiin linnoitustöihin, jotka tuntuivat muodostuvan yhä suuremmaksi uhkaksi Ruotsille. Ruotsissa harjoitetun propagandan yhteydessä on minun tässä kosketeltava erästä seikkaa. Kun mieliala Ruotsissa laajoissa piireissä oli sangen suosiollinen Saksalle ja niin ollen myöskin meidän saksalaismieliselle politiikallemme, oli yleinen mielipide molemmissa muissa Skandinaavian maissa valtavasti ympärysliiton puolella ja senvuoksi oli erittäin vaikeaa, jopa melkein mahdotonta niissä aikaansaada meille suotuisaa mielialaa. Näin oli laita varsinkin Norjassa, joka maa maailmansodan aikana oli kokonaan riippuvainen Englannista. Niillä suomalaisilla aktivisteilla, jotka olivat yrittäneet jotakin tehdä asiamme hyväksi Norjassa, oli ollut masentavia kokemuksia. Jo toukokuussa 1915 kirjoitti John William Nylander minulle Kristianiasta: »Täällä on mieliala niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olen ollut poissa, entisestäänkin huonontunut. Saksalaisviha, sillä muuta se ei enää ole, ilmenee tympäisevässä muodossa sekä sanomalehdistössä että yksityisissä keskusteluissa. Monet mieskohtaiset tuttavani, jotka ennen olivat meidän puolellamme, ovat muuttaneet mielensä. Se on sangen masentavaa, vaikkei merkitsekään suuria.» Myöskin ne suomalaiset siirtolaiset, jotka jonkin aikaa oleskelivat Norjassa odotellen lähtövuoroa Amerikkaan, joutuivat tämän ympäristön vaikutuksen alaisiksi. Turhia olivat senvuoksi kaikki yritykset saada heitä innostumaan yritykseemme ja lähtemään Lockstedtiin rekryyteiksi. Ja kuitenkin olivat he suurelta osalta kotoisin Pohjanmaalta, juuri siitä Suomen maakunnasta, missä jääkäriliikkeellä oli useimmat kannattajansa. Samanlaatuiset olivat olot Tanskassa. »Toisenlainen ilma on täällä tulijaa vastassa kuin raikkaat tuulet Tegnérink. 48:ssa ja Svensk Lösenin ystävien piirissä», kirjoitti Ragnar Numelin Kööpenhaminasta helmikuussa 1916. Erinäisissä tanskalaisissa piireissä kohtasimme kuitenkin suurta asiamme ymmärtämystä. Lämmin Suomen-ystävä toht. Ivar Berendsen hyväksyi hiljaisuudessa »Costa-Negra-yrityksen» ja piti sitä ihan luonnollisena ilmauksena, vaikka ei uskonutkaan sen hyötyyn ja menestykseen. Myöskin Tanskan ylempien upseerien joukossa oli Numelin tavannut monta, jotka suhtautuivat myötätuntoisesti itsenäisyysliikkeeseemme. Eräskin heistä oli sanonut, että »Suomi ei olisi voinut toisin menetellä». Mutta sellaiset mielipiteet eivät voineet tulla julkisuuteen, kun sanomalehdet mitä varovimmin karttoivat kaikkea, mikä saattoi loukata ympärysvaltoja ja saattaa vaaraan puolueettomuuspolitiikkaa. Ei Tanskassa eikä Norjassa ollut mitään Tukholman Aftonbladetin ja Nya Dagligt Allehandan laatuista lehteä, puhumattakaan sellaisista julkaisuista kuin Svensk Lösen ja Det nya Sverige. Tanskan ja Norjan lehdet eivät siihen aikaan tuntuneet lainkaan ymmärtävän meidän pyrkimyksiämme, asettuivatpa muutamat suorastaan vihamieliselle kannalle. Kovasti pahoitti mieltämme, kun sellaiset suuret sanomalehdet kuin Politiken ja Verdens Gang haikailematta levittivät lukijoilleen väritettyjä ja usein vääriä tietoja Lockstedtin-pataljoonasta ja rekryyttien värväyksestä siihen. Mieliala Norjassa ja Tanskassa oli sellainen, että se ei voinut olla vaikuttamatta vaimentavasti saksalaismieliseen aktivistiseen virtaukseen Ruotsissa. Täytyihän ajatella, minkälaiseksi suhde naapurimaihin muodostuisi, jos Ruotsi ryhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Saattoihan ajatella, että Englanti siinä tapauksessa pakottaisi ainakin Norjan luopumaan puolueettomuudestaan. Ja kuitenkin — jos Venäjä voittaisi sodassa ja siten ratkaisevasti saisi ylivallan Itämerellä, olisi se niin selvä kuolemanvaara Ruotsille, että sen torjumiseen ryhtyminen näytti tarpeelliselta senkin uhalla, että Skandinaavian sopu siitä hetkeksi häiriytyisi. Venäläisvaara uhkasi muuten Norjaakin, voimakas Venäjä kun varmaan toteuttaisi vanhan suunnitelmansa jäätymättömän sataman saamiseksi Atlantin rannalla Bodenin—Narvikin suuntaa pitkin. Niin kuulin monen isänmaallisen ruotsalaisen päättelevän.[39] Kuta enemmän ajatteli Itämeren-kysymystä, sitä selkeämmäksi kävi, että Suomenlahden eteläpuolella olevia n.s. Itämerenmaakuntia ei käynyt sivuuttaminen. Saksalais-balttilainen katsantokanta tässä kohdin oli tunnettu. Se tarkoitti näiden maiden vapauttamista Venäjästä ja läheistä liittämistä Saksaan. Mutta miten asiaa ajateltiin Viron, Latvian ja Liettuan kansallisissa piireissä, oli minulle kauan tuntematonta. Vasta loppusyksyllä 1915 tulin kosketuksiin näiden piirien edustajien kanssa. Lokakuussa tein tuttavuutta muutamien liettualaisten kanssa, jotka Tukholmassa olivat tavanneet sangen suotuisaa maaperää propagandalleen. M.m. sai Liettua innokkaita kannattajia Stockholms Dagbladin ulkopolitiikan toimittajasta toht. Werner Söderbergistä ja kaikkien sorrettujen kansojen lämminsydämisestä ystävästä, pormestari Lindhagenista. Kiinnostava tuttavuus oli virolainen sissi ja omaperäinen poliitikko Kesküla, joka ensi kerran kävi luonani marraskuussa ja jonka sitten talven kuluessa silloin tällöin tapasin. Hän oli niitä omituisia olioita, joita murrosajat nostavat pinnalle. Ilmeisesti oli hänellä kirjava entisyys. Itse hän sanoi olleensa sosialisti ja kertoi, että hänen Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen oli pitänyt paeta Virosta. Nykyjään hän oli likeisissä suhteissa saksalaisten kanssa, mutta se ei estänyt häntä esiintymästä virolaisena patrioottina, mikä hän epäilemättä olikin. Hän sanoi noudattavansa sitä periaatetta, että pienen, vapautensa puolesta taistelevan kansan täytyy kylmästi harkita, miltä puolelta sillä on suurimmat toiveet saada apua, sekä toimia sen mukaan, tulevaisuuttaan kuitenkaan sitomatta. »Reaalipolitiikka» oli niitä mielisanoja, joita hän käytteli selittelyissään.. Tuntui siltä, että Keskülalla ei ollut mitään puoluetta takanaan Virossa. Siitä huolimatta hän esiintyi hyvin varmasti maanmiestensä äänitorvena. Viron asemasta hän ilmoitti seuraavaa. Syyskuun lopussa olivat saksalaiset ja virolaiset, lukuunottamatta »maatyöläisiä», tehneet sovinnon ja sopineet yhteisestä rintamasta Venäjää vastaan. Minimivaatimus oli Viron itsehallinto. Maksimiohjelma oli, että Viro tulisi itsenäiseksi valtioksi ja pääsisi jäseneksi suureen pohjoismaiseen liittoon johon kuuluisi myöskin Inkeri. Kun kysyin Keskülalta, mitäs sitten Pietarista tulisi, vastasi hän, että nykyisestä ylväästä keisarikaupungista tulisi mainio »kivilouhos» kivestä köyhälle Virolle. Hän ehdotti yhteistyötä meidän kanssamme yhteisen pyrkimyksen hyväksi: Ruotsin yllyttämiseksi sotaan Venäjää vastaan. Tein Keskülan prof. Erichin ja muiden maanmiesteni tuttavaksi, mutta lähempään yhteistoimintaan hänen kanssaan emme halunneet antautua. Kesküla oli kuitenkin yhteydessä Ruotsin aktivistien kanssa ja hankki itselleen hyviä suhteita varsinkin ruotsalaisissa upseeripiireissä. Hän osasi taitavasti käyttää historiallisia traditsioneja siltä 150 vuoden ajalta, jonka Viro oli ollut Ruotsin alaisena ja jonka virolaiset aina olivat säilyttäneet kiitollisessa muistossa. Keskülan käytettävissä olevat tulot tekivät hänelle mahdolliseksi koko loisteliaan »edustuksen». Hän oli vuokrannut itselleen hienosti kalustetun huvilan Stocksundissa ja tarjosi siellä upeita päivällisiä. Kerran joulu- tai tammikuussa oli minutkin kutsuttu. Emännyyttä hoiti omatekoisen virolaisen diplomaatin puoliso, miellyttävä pikku sveitsitär. Ateria oli erinomainen ja viinejä viljalti. Se, että aloitettiin makealla Samos-viinillä, jatkettiin yhtä makealla malagalla ja lopetettiin voimakkaalla punaviinillä jälkiruoan höysteeksi, antoi tilaisuudelle omituisen eksoottisen tuoksun. Vähää myöhemmin kävi luonani toinen virolainen, erään Tallinnassa olevan isänmaallisen yhtymän salainen lähetti. Kun kerroin hänelle, kuinka komeasti hänen maanmiehensä Kesküla edusti maatansa Tukholmassa, näytti hän omituisen kummastuneelta. Järjestin niin, että Kesküla ja tulokas tapasivat toisensa minun luonani, ja jouduin tällöin oudon kohtauksen näkijäksi. Jälkimmäinen viittasi näet maanmiehelleen, että tätä pidettiin Virossa ent. venäläisenä provokaattorina. Kesküla oli, hänen väittämänsä mukaan, vuonna 1906 pelastanut nahkansa rupeamalla ohranan palvelukseen. Minä odotin raivokohtausta, mutta syytetty otti asian hyvin tyyneltä kannalta ja vastasi, että hän saattoi todistaa syyttömyytensä. Seuraavana päivänä sain tietää, että asianomaiset olivat sopineet. Kuuluiko sopimukseen, että Kesküla tunnustettaisiin virolaisten patrioottien edustajaksi, en voi sanoa. VIII. JÄÄKÄRIPATALJOONA KOMENNETAAN RINTAMALLE. TUKHOLMAN-POLITIIKKAA KEVÄÄLLÄ 1916 Sillä välin kuin verisiä taisteluita jatkui Verdunin ympärillä, oli kevättalvella ja keväällä 1916 verraten hiljaista itärintamalla, lukuunottamatta venäläisten maaliskuussa tapahtunutta epäonnistunutta rynnistystä saksalaisella rintamanosalla. Oliko se vain tyyntä myrskyn edellä? Ryhtyisivätkö keskusvallat vuorostaan rynnistykseen Venäjää vastaan myöhemmin keväällä? Ja mille suunnalle siinä tapauksessa hyökkäys kohdistettaisiin? Tämä oli meille, tavattoman tärkeä kysymys. Tukholmassa oli talven kuluessa arveltu voitavan ennustaa, että Saksa suuntaa sotatoimensa Itämeren rannikolle. Sotilaallisessa tiedustustoimessa askartelevat jääkärimme tiesivät kertoa tammikuussa tuntuneen siltä kuin saksalaisten retki Ahvenanmaalle olisi piankin odotettavissa. Jo marraskuussa oli meriattasea von Fischer laatinut suunnitelman Ahvenanmaan miehittämiseksi maaliskuussa. Huhtikuun alussa ilmoitettiin puuhailtavan Saarenmaan ja Hiidenmaan valtausta. Vielä toukokuussa sanoi minulle Saksan amiraaliesikunnan Tukholmassa olevan tiedustelutoimiston päällikkö saaneensa niistä tiedoista, joita häneltä pyydettiin, sen käsityksen, että »tehdään suuria Itämereen kohdistuvia suunnitelmia». Kaikki tämä viittasi siihen, että saksalainen rynnistys Suomenlahdelle ja Pietariin päin oli tekeillä. Samaan suuntaan kävivät Berliinistä saapuneet tiedot. Tammikuussa oli keisari Wilhelm vakuuttanut balttilaisten luottamusmiehelle, professori Schiemannille, katsovansa Itämerenmaakuntain »saksalaisten veljien» vapauttamista kunnianasiakseen. Sittemmin saivat nämä puuhat kaikesta päättäen hyvin kiinteän muodon. Huhtikuun 5 p:nä piti valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg suuren puheen, jossa hän m.m. lausui, että Saksa ei tule luovuttamaan takaisin Venäjälle valloitettuja maita — hän mainitsi erikseen Puolan ja Liettuan — ja että Saksa ei saata olla välinpitämätön sorrettujen maiden kohtalosta. Valtakunnankansleri mainitsi Suomen valaisevana esimerkkinä siitä, millainen kohtalo vieraille kansoille on tarjona Venäjän vallan alaisuudessa. Suomen vapauttamisesta kansleri ei katsonut suoraan voivansa puhua, koska Suomi, päinvastoin kuin Puola ja Liettua, yhä vielä oli Venäjän joukkojen käsissä.[40] Täsmällisemmin lausui alivaltiosihteeri Zimmermann maastamme. Ruotsalainen kirjailija Fredrik Böök, joka silloin matkusteli Saksassa ja vallatuilla alueilla kootakseen aineistoa erääseen sotakirjaansa, kertoi Zimmermannin huhtikuussa lausuneen hänelle: »Saksa ei solmi rauhaa, ennenkuin Puola, Liettua, Kuurinmaa ja Suomi on vapautettu.» (Toinen saman lausunnon toisinto kuuluu: »Sodan tarkoitusta ei ole saavutettu, ellei Suomea, Itämerenmaakuntia, Puolaa ja mahdollisesti Ukrainaakin ole vapautettu Venäjästä.») Vielä suuremman merkityksen panimme siihen, että Zimmermann oli ilmoittanut Stockholms Dagbladin Berliinin-kirjeenvaihtajalle, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin sodassa. Niin kategorisesti eivät Saksan ulkopolitiikan vastuunalaiset johtajat saattaneet puhua — päättelimme me — ellei tämä ollut korkeimman sotilasjohdon aikomusten mukaista. Ei näyttänyt olevan epäilemistäkään, etteikö kesän sotasuunnitelma sisältänyt rynnistystä koillista kohti. Samana päivänä, jolloin valtakunnankansleri oli pitänyt ohjelmapuheensa, sanoi sijaisyleisesikunnan päällikkö kenraali Moltke Wetterhoffille kuulleensa paljon hyvää jääkäripataljoonastamme ja että oli tarkoitus pian käyttää sitä rynnistettäessä Tallinnaa kohti. Mutta Wetterhoff tiesi kertoa lisäksi, että sangen vaikutusvaltaisissa piireissä oli havaittavissa voimakasta vastarintaa sitä politiikkaa vastaan, jota Bethmann Hollweg nyt pyrki noudattamaan. Samassa tilaisuudessa, jossa Moltke oli lausunut äskenmainitut sanansa — eräässä keskusteluiltamassa Hotel Continentalissa — oli keskustelun aiheena ollut Itämeren-kysymys, ja silloin olivat useat huomattavat poliitikot kiivaasti vastustaneet rynnistyksen jatkamista Venäjää vastaan. Englanti — niin selittivät nämä — on päävihollinen, ja Venäjän kanssa pitäisi niin pian kuin suinkin tehdä erikoisrauha yrittämättä riistää tältä valtakunnalta sellaisia alueita, kuten Itämerenmaakunnat, joita se ehdottomasti tarvitsee kauppasuhteittensa vuoksi Länsi-Euroopan kanssa. Kaikista hyökkäyssuunnitelmistaan huolimatta ei Saksan hallitus voinut olla huomioonottamatta tätä virtausta. Erikoisrauhaa koskevia huhuja oli taaskin liikkeellä. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan salaisesta rauhanehdotuksesta, joka paroni von Luciuksen välityksellä huhtikuussa jätettiin Venäjän Tukholmassa olevalle lähettiläälle Nehljudoville. Ehdotus lienee sisältänyt, että Venäjä luovuttaisi Puolan, Itämerenmaakunnat ja — Suomen, ja Saksa puolestaan ottaisi niskoilleen Venäjän sotavelat Ranskalle ja erinäisillä ehdoilla myöskin Englannille. Tiedot oli Wetterhoffille antanut eräs entinen Saksan lähettiläs, kreivi Groeben. Sopii olettaa, että sellaiset rauhanehdot, jos Saksa tosiaan ne esitti, Pietarissa jyrkästi torjuttiin. Toiselta taholta — erään saksalaisen yleisesikuntaupseerin luottamuksellisena tiedonantona — sai Wetterhoff kuitenkin kuulla, että Venäjä oli ollut taipuvainen keskustelemaan rauhasta, vaikka toisilla ja edullisemmilla ehdoilla. M.m. puhuttiin ehdosta, että Saksa antaisi Venäjälle vapaan toimivallan Skandinavian suhteen, jolloin Suomi tietenkin jäisi Venäjän valtaan. Mitä perää tässä meille huolestuttavassa huhussa oli, ei Wetterhoffin onnistunut todeta. Kaikesta päättäen oltiin Berliinissä sangen epäröivällä kannalla sekä sodankäynnin että poliittisen suunnan suhteen. Se selittää, miksi vielä toukokuussa saimme mitä ristiriitaisimpia tietoja. Kun Jonas Castrén toukokuun puolivälissä palasi Berliinistä, missä hän oli oleskellut muutamia viikkoja, katsoi hän saattavansa vakuuttaa, että saksalaisten rynnistys koillista kohti ei enää tule edes kysymykseen. Sekä Falkenhayn että Hindenburg, sanoi hän, vastustavat etenemistä Pietariin päin. Rynnistys Ukrainaa kohti on luultavampi. Kahta viikkoa myöhemmin saapui vapaahra von Bonsdorff Berliinistä kertoen yleisen mielipiteen siellä ole van, että rynnistys kuitenkin on suunnattava koillista kohti. Eräs Wetterhoffin päiväkirjamaininta tuntuu osoittavan, että jälkimmäinen käsitys ei suinkaan ollut aiheeton. Läheiseltä ystävältään ruhtinas Löwensteiniltä oli Wetterhoff saanut kuulla, että toukokuun lopulla oli Berliinissä pidetty suuri sotaneuvottelu keisarin läsnäollessa. Siinä oli tehty päätös sotatoimista, ja niihin kuului Löwensteinin tietämän mukaan ryntäyssuunnitelma Riian rintamalla.[41] Mutta jos sellainen päätös todella oli tehty, kaatoivat sotatapahtumat sen nurin muutamien päivien kuluttua, sillä kesäkuun 4 p:nä aloitti Brusilov suuren rynnistyksensä Galitsiassa. Läheisessä yhteydessä Venäjään kohdistuvaa sodankäyntiä koskevan suuren kysymyksen kanssa oli saksalaisille vähäpätöinen, mutta meille tavattoman tärkeä kysymys Lockstedtin-pataljoonamme käyttämisestä lähiaikoina. Olen aikaisemmin maininnut, että majuri Bayer jo tammikuussa oli alkanut puuhailla pataljoonan lähettämistä rintamalle. Kysymys tuli nykytärkeäksi maaliskuun alussa, luultavasti sen vuoksi, että rynnistys Pietaria kohti silloin näytti todenmukaiselta. Bayerin ehdotus sisälsi esityksen, että pataljoona siirrettäisiin itärintamalle »ei uhrattavaksi, vaan saamaan tarpeellista käytännöllistä opetusta ja sotatottumusta niin suojatussa asemassa kuin suinkin».[42] (Sallittaneen kuitenkin kysyä, miten olisi ollut mahdollista löytää semmoinen »suojattu asema» joukolle, jos saksalaisten rynnistys olisi toimeenpantu.) Myöskin Wetterhoff katsoi — kuten hän päiväkirjassaan sanoo että tämä suunnitelma oli »järkevin siinä tapauksessa, että siitä ajatuksesta, jonka Falkenhayn oli lausunut herttualle (s.o. Mecklenburgin herttualle Adolf Fredrikille), ei tulisi mitään». Bayer oli antanut hänen tehtäväkseen sotilasviranomaisille annettavan kirjelmän laatimisen tämän suunnitelman puoltamiseksi. »Olen kuitenkin — kirjoittaa Wetterhoff 25 p:nä maaliskuuta — tahallani unohtanut tämän kirjoittamisen, koska en Suomen etujen edustajana tahtonut ottaa vastuulleni semmoisen ehdotuksen tekemistä yleisesikunnalle.» Tähän aikaan oleskeli Saksassa kolme valtuuskuntamme jäsentä — vapaahra von Bonsdorff, johtaja Sario ja professori Erich. Oli luonnollista, että majuri Bayer kääntyi heidän puoleensa saadakseen tukea suunnitelmalleen. Kerran Lockstedtissa käydessään olivat von Bonsdorff ja Sario saaneet sen käsityksen, että jääkärit itse hartaasti halusivat päästä rintamalle, osaksi täydentääkseen koulutustaan, osaksi päästäkseen kasarmielämän yksitoikkoisuudesta. Mainitut kolme valtuuskunnan jäsentä katsoivat senvuoksi saattavansa puoltaa majurin ehdotusta sotilasviranomaisille osoitetussa kirjelmässä.[43] Tämän kirjelmän esitti von Bonsdorff sitten Tukholmaan palattuaan eräässä suurehkossa kokouksessa maaliskuun 27 p:nä. Valtuuskunta ei näin ollen ollut kokonaisuudessaan saanut tilaisuutta neuvotella asiasta; saihan vain todeta, mitä oli tapahtunut Kuitenkaan en ole merkinnyt, että ne valtuuskunnan jäsenet, joiden mieltä ei oltu kysytty ennen tuon puoltavan kirjelmän perillejättämistä, sittemmin olisivat lausuneet eriävän mielipiteensä. Omasta puolestani olin sillä kannalla, että asian täytyy ensi sijassa riippua jääkäreistä itsestään. Ja kaikki saapuneet tiedot tuntuivat osoittavan, että he olivat halukkaita rintamalle lähtemään. Sitä vakuutti lisäksi »Oberzugführer» Runar Appelberg, joka huhtikuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. »Kaikki tahtovat päästä sotaan», sanoi hän minulle. Ainoa, mikä häntä huoletti, oli se, että saksalaiset eivät olleet sitoutuneet pitämään huolta niistä meikäläisistä, jotka ehkä joutuvat invaliideiksi. Myöskin »Hauptzugführer» Jernström, joka kävi luonani Tukholmassa huhtikuun 9 p:nä, vakuutti, että mieliala leirissä »yleensä on hyvä». Tuo rajoittava »yleensä» oli kuitenkin tarpeen, sillä joukon keskuudessa oli ilmeisesti vähemmistö, joka oli tyytymätön tulossa olevaan rintamallelähtöön. Sen kertoi huhtikuun 4 p:nä kaksi jääkäriä (Häggblom ja Granit), jotka silloin olivat saapuneet leiriltä. Tyytymättömyyttä oli lisännyt perätön huhu, että miehistö sijoitettaisiin eri erissä saksalaisiin osastoihin. Yleisesti valitettiin ruoan huonoutta. Jokseenkin samaa tiesi johtaja von Essen kertoa palatessaan muutamia päiviä myöhemmin käynniltään leirillä. »Liian vähän ruokaa, vastahakoisuutta muutamien taholta mitä rintamalle komentamisiin tulee», olen merkinnyt päiväkirjaani.[44] Tällaisille masentaville mielialan kuvauksille ei kuitenkaan sopinut antaa ratkaisevaa merkitystä. Jääkärien suuri enemmistö oli varmasti samaa mieltä kuin Appelberg ja Jernström. Arveluttavampaa oli, että osa valtuuskuntaa oli puoltanut rintamalle komentamista ilman että Suomessa olevan johdon mieltä oli kysytty. Yllämainitussa kokouksessa Tukholmassa maaliskuun 27 p:nä oli kaksi juuri kotimaasta saapunutta meikäläistä — maisteri Puhakka ja yliopp. Hautanen — ilmoittanut Suomessa yleisesti oletetun, että joukkoa käytettäisiin omassa maassamme, mutta että ei vastusteta sitäkään, että sitä käytettäisiin Itämerenmaakunnissa, jos sotatila niin vaatii. Mutta he eivät tietenkään saattaneet puhua ylimmän johdon puolesta. Sittemmin kävikin ilmi, että sekä C.K. että A.K. olivat panneet sangen pahakseen, että ne oli sivuutettu näin tärkeätä päätöstä tehdessä.[45] Lisäksi tuli, että ne värvääjät, jotka olivat vakuuttaneet, että joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan Suomen rajojen sisällä, nyt joutuivat kiusalliseen asemaan. Sanoma pataljoonan komentamisesta rintamalle oli siten lisäsyynä siihen, että rekryyttien-otto tähän aikaan lakkautettiin Helsingissä olevien johtajien nimenomaisesta käskystä. Pääsyynä näyttää kuitenkin olleen se, että rekryyttien toimittaminen rajan yli oli käynyt yhä hankalammaksi, kun valvonta oli tehty ankarammaksi, samoin kuin lukuisat vangitsemiset. Rekryyttien saapumisen seisahdus tuotti meille tukholmalaisille paljon huolta. Meistä oli ilmeistä kuin selviö: kuta suurempi pataljoona on — tai pataljoonat, sillä ennen pitkää ruvettiin ajattelemaan toisenkin perustamista — sitä voimakkaampi olisi sen hyöty tulevassa vapaussodassa ja sitä suurempi myöskin sen merkitys poliittisena tekijänä. Kaikki vaikeudet _täytyi_ voittaa, ajattelimme me, ja niin lähetti valtuuskunta sanan toisensa jälkeen kehoittaen hartaasti A.K:ta jatkamaan rekryyttien hankintaa. Eräs tämmöinen kehoitus lähetettiin huhtikuun lopulla, kun oli neuvoteltu ensin C.K:n jäsenen prof. Westermarckin kanssa joka silloin oli käymässä Tukholmassa. Sitä ennen oli valtuuskunta hyväksynyt ehdotuksen, jonka maisteri Fabritius jääkärien toivomuksesta oli tehnyt, että värväykseen käytettäisiin osittain Lockstedtin leiriläisiä. Tämä päätös pantiinkin sittemmin toimeen. Mutta helsinkiläisen johdon luottamus tukholmalaiseen valtuuskuntaan oli huononpuoleinen. Huhtikuun 29 p:nä sai johtaja von Essen eräältä pojistaan kirjeen, jossa sanottiin, että C.K. on suorastaan estänyt rekryyttien lähetyksen jatkamisen eikä kiinnitä huomiota Tukholman-valtuuskunnan ilmoituksiin, vaan tahtoo saada suoranaisen tiedon Berliinistä (!), halutaanko siellä lisää miehistöä. Lockstedtissa ei näistä kahnauksista onneksi tiedetty paljoa. Pahoiteltiin, ettei väkeä saapunut enempää, mutta joukon miesluku oli kuitenkin jo nytkin varsin huomattava. Huhtikuun 1 p:nä kuului siihen 1501 miestä ja uusia saapui sen jälkeenkin yhtämittaa, vaikka entistä hitaammin. Kaikkien mieli oli nyt kiintynyt rintamallelähdön valmistuksiin. Toukokuun 3 p:nä allekirjoitti keisari Wilhelm käskyn pataljoonan liikekannallepanosta, 9 p:nä sai joukko ylvään nimen Jääkäripataljoona n:o 27, 18 p:nä matkusti kolme »Zugführeriä» ja kaksi jääkäriä Kovnoon Hindenburgille esitettäviksi, 21 p:nä lähetettiin 21-miehinen etujoukko Mitauhun hankkimaan joukolle kortteeria, 26 p:nä lähetettiin 22 pionieeriä ja 31 p:nä toukokuuta tapahtui sitten koko mobilisoidun pataljoonan lähtö rintamalle. Soraäänet, joita oli kuultu Lockstedtista edellisenä pitkänä ja koettelevana valmistusaikana, olivat vaienneet. Fabritius, Puhakka ja V. Bonsdorff, jotka toukokuussa perätysten kävivät leirillä, tiesivät palatessaan kertoa, että mieliala on erinomainen. Pionieerikomppaniassa oli tosin sattunut niskoittelukohtaus, josta oli seurauksena, että kaksi miestä oli tuomittu vankeusrangaistukseen ja kymmenen miestä arestiin. Mutta se oli vain yksinäinen välikohtaus. Se rintamallelähtöön kohdistuva vastarinta, jota ehkä vielä oli olemassa, hukkui yleiseen iloon. Korkeampaan politiikkaan perehtymättöminä eivät jääkärit voineet ajatellakaan muuta kuin että he nyt saisivat olla mukana Saksan armeijan voittoretkellä Pietaria kohti. He olivat luulleet saavansa tehdä matkan Suomeen saksalaisilla laivoilla Itämeren yli. Nyt mentiinkin sen sijaan maitse. Yhdentekevää, kunhan vain päästään perille. »En voi vannoa, emmekö jo tulevana syksynä olisi majoitettuina Talvipalatsiin», lausui eräs joukkueenjohtaja miehistölleen heti rintamalle saavuttua pitämässään esitelmässä.[46] Mutta ne, jotka tunsivat oloja lähemmin, tiesivät, että tässä — onneksi pataljoonan säilymiselle — ei vielä ollut kysymys rynnistyksestä, vaan puolustustoiminnasta eräässä tuon satapeninkulmaisen rintaman syrjäisessä osassa. Hyökkääjinä olivat nyt venäläiset eivätkä keskusvallat. Meikäläinenkin pataljoona sai asemillaan Misse-joen varrella kokea venäläisten läpimurtoyrityksiä. Jääkäreitämme ei oltu siirretty sinne marssimaan lippujen liehuessa ja musiikin soidessa eteenpäin Pietaria kohti, vaan osoittamaan, että he olivat kunnollisesti oppineet sotilasammatin Lockstedtissa, ja karaisemaan hermojansa juoksuhaudoissa. Mutta minun tehtäväni ei ole kuvata jääkäripataljoonan tunnettuja urotöitä Misse-joella. Palaan sen sijaan Tukholman vaarattomaan, mutta silti ehkä yhtä jännittävään poliittiseen toimintaan. * * * * * Olimme kevätkuukausien aikana sitkeästi jatkaneet Ruotsin yleisen mielialan muokkaamista, eikä ainoastaan sanomalehtipropagandalla, vaan myöskin suullisilla esityksillä ahtaammissa ja laajemmissa piireissä. Emmekä rajoittuneet siinä ainoastaan pääkaupunkiin. Niinpä esim. tein maaliskuun lopulla maisteri Puhakan kanssa matkan Uppsalaan, missä akateemiset piirit ottivat meidät vastaan mitä ystävällisimmin. Suuren vaikutuksen teki se vakuutus, minkä Puhakka saattoi antaa mielialasta ja ajattelutavasta Suomen suomenkielisen kansan enemmistön keskuudessa. Huhtikuun lopulla tekivät vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich kiertomatkan maaseudulle. Tätä propagandatyötä tehtiin edelleenkin läheisessä yhteistoimessa Ruotsin aktivistien kanssa, jotka puolestaan väsymättömän innokkaasti jatkoivat ponnistuksiaan saadakseen aikaan Ruotsin politiikassa käänteen haluamaansa suuntaan. Toiveensa he kiinnittivät nyt, kuten aikaisemmin olen maininnut, pääasiassa siihen levottomuuteen, jota venäläisten linnoitustyöt Ahvenanmaalla herättivät. Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeaisin tekemään selkoa siitä pitkästä sanomalehtikamppailusta, jota käytiin Ruotsissa syksyllä 1915 sekä keväällä ja talvella 1916 näitä töitä koskevien yhä hälyttävämpien uutisten johdosta, jotka muuten suurimmaksi osaksi olivat meidän lähettämiemme tiedustelijain hankkimia. Kysymys oli siitä, eivätkö linnoituslaitteet olleet ristiriidassa vuonna 1856 tehdyn Pariisin-sopimuksen Ahvenanmaata koskevan määräyksen ja Tanskan, Saksan, Venäjän ja Ruotsin huhtikuun 23 p:nä 1908 allekirjoittaman selityksen kanssa, jossa sitouduttiin _status quon_ säilyttämiseen Itämerellä. Professori Reuterskiöld oli tosin jo elokuussa 1915 eräässä kirjoituksessa Nya Dagligt Allehandassa kehitellyt sitä ajatusta, että vuonna 1856 tehty sopimus siitä, ettei Ahvenanmaata saa linnoittaa, oli lakannut olemasta voimassa sodan syttyessä ja että se niinikään menettäisi sitovan voimansa, jos Ahvenanmaa joutuisi jonkin toisen vallan haltuun. Mutta tätä mielipidettä olivat vastustaneet toiset auktoriteetit, m.m. professori Hallendorf Svenska Dagbladetissa. Nyt väiteltiin kiivaasti kysymyksestä, oliko venäläisiä linnoituksia pidettävä hetkellisinä puolustustoimina vai pysyvinä linnoituslaitteina. Edellisessä tapauksessa saattoi väittää Venäjän tekoa täysin oikeutetuksi, jälkimmäinen taas merkitsi ilmeistä sopimuksen rikkomista, joka ei ainoastaan oikeuttanut, vaan vieläpä velvoitti Ruotsin puuttumaan asiaan. Huhtikuun lopulla tuli tunnetuksi, että ensimmäisen kamarin jäsen, aktivisti, professori G. Steffen aikoi tehdä ulkoministeri Wallenbergille Ahvenanmaata koskevan välikysymyksen, pannen pääpainon venäläisten linnoitustöihin. Se herätti levottomuutta eri leireissä. Vasemmisto oli päättävästi vastassa, mutta myöskään oikeiston taholla ei asiaan puuttumista pidetty ensinkään otollisena. Sain kuulla, että monet oikeiston johtajat olivat hartaasti pyytäneet Steffeniä luopumaan välikysymysaikeestaan m.m. huomauttamalla, että saksalaiset varmasti (?) tulisivat tekemään rynnistyksen Tallinnaa kohti, jolloin venäläiset tyhjentäisivät Ahvenanmaan ja osan Suomea. On itsestään selvää, että näin löyhät perusteet eivät tehneet mitään vaikutusta pelottomaan poliitikkoon. Toukokuun 2 p:nä, jolloin välikysymys oli esitettävä, kävin professori Steffenin luona. Havaitsin hänet hyvin varustetuksi. J.W. Snellman, jolla oli perusteelliset tiedot venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla, oli tarkastanut välikysymyksen sisällyksen. Ja välikysymys tekikin kamariin syvän vaikutuksen. Ulkoministeri ei ollut kuitenkaan saapuvilla. Kaikki odottivat nyt jännittyneinä, mitä hän tulisi vastaamaan. Pian saatiin tietää, että vastaus annettaisiin toukokuun 19 p:nä. Myönnettävä kuitenkin on, että välikysyjän asema eräässä suhteessa oli heikko. Oli nimittäin vaikea todistaa, että venäläisiä linnoituksia todellakin oli pidettävä pysyväisinä laitoksina. Me odotimme levottomina ahvenanmaalaisen Nandor Johanssonin paluuta, hän kun oli lähtenyt hankkimaan uusimpia tietoja. Toukokuun 16 p:n illalla sain puhelinsanan Grisslehamnista. Johansson ilmoitti palanneensa. Hänellä oli mukanaan tärkeitä tietoja. Minä pyysin häntä heti lähtemään autolla Tukholmaan. Hän saapui keskellä yötä. Todella olivatkin ne tiedot, joita hänen oli onnistunut hankkia, sitä laatua, että välikysyjä sai niistä uusia aseita varastoonsa. Niitä valtavia ja tukevia linnoituksia, joita venäläiset parhaillaan rakensivat ja osittain jo olivat saaneet valmiiksi, ei voinut pitää väliaikaisina. Aikomus oli ehdottomasti säilyttää ne sodan jälkeenkin. Mutta entä jos venäläiset väittävät toista? Niin, silloin riippui asia siitä, halutaanko heitä uskoa vai ei. Todellisuudessa oli Ruotsin ulkoministeri jo tammikuun 8 p:nä 1915 tiedustanut Venäjän hallitukselta Ahvenanmaalla vähää ennen alkuunpantujen linnoitusvarusteiden tarkoitusta ja saanut vastaukseksi, että ne olivat ainoastaan väliaikaisia ja tulisivat poistettaviksi sodan jälkeen. Sittemmin oli linnoitukset tosin rakennettu niin laajoiksi, että venäläisten vakuutuksen vilpittömyyttä täytyi vakavasti epäillä, mutta hra Wallenberg saattoi, jos tahtoi, vedota siihen. Hän ja hänen mukanaan eduskunnan suuri enemmistö halusi joka tapauksessa karttaa kahnausta Venäjän kanssa. Kahta päivää ennen kuin hänen oli määrä vastata Steffenin välikysymykseen, käytti hän erästä väittelyä aiheena rauhoittavan selityksen antamiseen molemmissa kamareissa. »Mitä siihen seikkaan tulee», lausui hän, »jota puhuja erikoisesti on kosketellut, täytyy jokaisen, joka on tutkinut ja tarkannut niin sanotun Ahvenanmaan-kysymyksen historiallista kehitystä, käsittää, että sillä kysymyksellä on Ruotsille suorastaan elinehdon merkitys. Se oli myöskin Ruotsin hallituksen ja eduskunnan käsitys vuonna 1915, ja minä olen vakuutettu että Ruotsin valtiopäivät nytkin ovat samaa mieltä. Sen nojalla ja yhtäpitävästi sen kanssa, mitä äsken lausuin, voin vakuuttaa kamarille, että hallitus katsoo velvollisuudekseen herpoumattomalla tarkkuudella seurata tätä kysymystä eikä tässä suhteessa enempää kuin muillakaan aloilla tulla laiminlyömään Ruotsin oikeuksien ja etujen valvomista. Yksityiskohtaisempaa selontekoa en helposti ymmärrettävistä syistä voi nyt antaa.» Vastauksessaan välikysyjälle 19 p:nä rajoittui hra Wallenberg viittaamaan tähän oraakkelimaiseen lausuntoonsa. Mitä nyt oli apua siitä, että hra Steffen oli varustettu uusilla argumenteilla? Hän puhui korville, jotka tahtoivat olla kuuroja, jos eivät olisi olleetkaan. Vasemmistossa katsottiin asia tietenkin nyt loppuunsuoritetuksi, ja oikeiston johtokin lienee päättänyt, että kukaan ei esiintyisi sen jälkeen kun välikysyjä oli sanonut sanottavansa ulkoministerin vastauksen johdosta. Mutta juuri kun professori Steffen oli lopettanut, kuultiin syvän äänen pyytävän puheenvuoroa. Se oli kuuluisa historioitsija, professori Harald Hjärne. Istumapaikaltani lehteriltä näin puolueen päällikön Tryggerin rientävän hänen luokseen ja ojentavan hänelle paperilappua, joka arvatenkin sisälsi pyynnön, että hän luopuisi puheenvuorostaan. (Käydessään muutamia päiviä myöhemmin luonani vahvisti prof. Hjärne olettamukseni oikeaksi.) Mutta vanha poliitikko ei empinyt, vaan nousi puhujalavalle ja antoi hyvintunnetun ukkosensa jylistä hämmästyneessä ja kunnioittavasti kuuntelevassa salissa. En muista enää yksityiskohdittain, mitä hän sanoi. Muistan vain, että tuntui kuin olisi kuullut ylvästä kaikua niiltä ajoilta, jolloin Ruotsi sekä halusi että saattoi esiintyä tasa-arvoisena valtana moskovalaista perivihollista vastaan. Ahvenanmaan-välikysymyksen negatiivinen tulos oli ankara isku Ruotsin aktivisteille. He myönsivät sen itse. »Nyt ovat kaikki toiveet Ruotsissa lopussa», sanoi minulle katkerasti eräs heikäläisten innokkaimpia. Maisteri Ragnar Numelin, joka muutamia päiviä myöhemmin kävi ystäviemme luona Uppsalassa, kertoi mielialan heidän keskuudessaan olleen sangen masentuneen. Mutta oli kuitenkin liikaa väittää, että »kaikki toiveet ovat lopussa», mikäli sillä tarkoitettiin tarmokkaampaa esiintymistä Ruotsin puolelta. Asema oli tosin nyt sellainen, ettei enää voitu ajatella Ruotsin yhtymistä sotaan Saksan liittolaisena Venäjää vastaan. Mutta tila saattoi muuttua, ja silloin nähtäisiin, että aktivistien herätystyö ei ollut turhaan tehtyä. Niin toivoivat he itse ja niin toivoimme me. Mutta lähiaikoina oli »aktiivinen puolueettomuuspolitiikka» enin, mitä saattoi odottaa. Tällä hetkellä oli mieliala maassa jokseenkin nyrpeä aktivisteille, eikä se voinut olla osittain vaikuttamatta meidänkin asemaamme. Tosin oli meidän propagandamme Ruotsissa, kuten aikaisemmin jo olen huomauttanut, oikeastaan vain valistustyötä, ja me olimme julkisuudessa huolellisesti karttaneet esiintymistä pyytämättöminä neuvonantajina. Mutta poliittisesti toimivan, läheisissä suhteissa saksalaisiin olevan suomalaisen kolonian pelkkä olemassaolo Ruotsissa sisälsi jo välillisen kehoituksen noudattamaan aktivistien pyrintöjä. Kun lisäksi tuli suomalaisten rekryyttien salainen kuljetus Ruotsin kautta ja siitä johtuneet monet kahnaukset viranomaisten kanssa, ei ole kumma, että meitä alettiin pitää hyvinkin rasittavina vieraina. Maaliskuun lopulla kutsuttiin kolme Heldtin toimistossa Tukholmassa työskentelevää jääkäriä poliisikuulusteluun. Huhtikuun alussa ilmoitettiin meille, että vain vaivoin oli voitu välttää valtiopäivillä välikysymystä jonka tarkoituksena oli aikaansaada »erinäisten täällä oleskelevien suomalaisten» karkoitus maasta. Ensi sijassa mainittiin tällöin Jonas Castrén. Uhkaavimmalta näytti kuitenkin asema Ahvenanmaan-välikysymyksen jälkeen. Vapaamielinen Aftontidningen sisälsi silloin meitä vastaan suunnatun artikkelin, jonka nimenä oli »Rangaistavaa kiihoitusta». Samaan aikaan saimme tietää, että Fabritiusta ja minua vastaan suunniteltiin kostotoimia Ahvenanmaan-agitatsionin vuoksi. Omasta kohdastani ymmärsin kyllä lähimmän syyn siihen. Telefonipuheluani Nandor Johanssonille Grisslehamniin oli näet kuunneltu ja minä olin ollut kyllin varomaton puhumakseni siitä vastauksesta, minkä ulkoministeri Wallenberg tulisi antamaan Ahvenanmaan-välikysymykseen. Samoihin aikoihin oli Wallenberg keskustellessaan erään ystävämme kanssa pahoitellut »nuorsuomalaista agitatsionia». Taas oli Jonas Castrénin nimi mainittu ennen muita. Mutta mihinkään toimenpiteisiin meitä vastaan ei kuitenkaan ryhdytty. Meillä oli hallituksessa mahtavia puoltajia; upseerikunta oli kokonaan meidän puolellamme ja Tukholman poliisin kanssa olimme mitä parhaissa väleissä. Poliisi kääntyi usein meidän puoleemme pyytäen apuamme jonkun epäiltävän henkilön selvillesaamiseksi ja me saatoimme aina luottaa sen apuun ja suojelukseen esim. mitä tulee kiusallisiin vakoilijoihin. Tiedettiinhän meidän työskentelevän synnyinmaamme vapauttamiseksi, ja semmoista tointa täytyi jokaisen ruotsalaisen kunnioittaa, vaikkakaan he eivät kaikki hyväksyneet meidän valitsemaamme menettelytapaa. Mitä Ahvenanmaan-agitatsioniin tulee, saatoimme me hyvällä syyllä huomauttaa, että venäläisten linnoitukset Suomen alueella liikuttavat meitä vähintään yhtä paljon kuin ruotsalaisia. Ei voitu muuta kuin antaa meidän jatkaa työtämme, vaikkapa se joskus tuottikin Ruotsin viranomaisille hankaluuksia. Että sympatiat Suomea kohtaan olivat yleiset ja lämpimät, osoitti »hädänalaisten suomalaisten» hyväksi huhtikuun 3 päivänä toimeenpannun iltaman loistava menestys. Sen olivat saaneet aikaan eräät Suomeen läheisissä suhteissa olevat naiset rouvien Segerstrålen ja Hanna Palmen johdolla. Puhdas tulo oli 4 200 kruunua. Siitä lähetettiin 2.000 kruunua Lockstedtin pataljoonaan; 700 kruunua annettiin Tukholman suomalaiselle seurakunnalle ja jäännös jätettiin sille »Työnvälitys- ja avustuskomitealle», joka nyt muodostettiin, minä esimiehenä, Fabritius ja H. Zilliacus jäseninä ja R. Numelin sihteerinä ja kassanhoitajana. * * * * * Elämä Ruotsin pääkaupungissa sai ennestäänkin perin kirjavaan sävyynsä uuden vivahteen Henry Fordin kuuluisan »rauhanlähetyskunnan» saapumisesta tänä keväänä. Muistetaanhan, kuinka tuo amerikkalainen automobiilitehtailija joulukuussa 1915 astui laivaan loistavana saattueenaan kaikkia aloja edustavaa intelligenssia ja kokonainen armeija kirjureita ja konekirjoittajattaria, opettaakseen epäkäytännölliselle Euroopalle, mitenkä rauha on tehtävä. Itse Ford palasi Kristianiasta Amerikkaan jättäen apuriensa parhaan mukaan suoritettavaksi lähetyskunnan tehtävän, jonka tarkoitukseksi ilmoitettiin »sotamiesten saaminen ylös juoksuhaudoista jouluksi». Tiedetään myöskin, että tehtävä ei sittenkään ollut ihan niin helppo kuin aloitteentekijä oli uskonut tai ollut uskovinaan. Lähetyskunnan pitkät selonteot lukuisat kehoitukset ja hyvää tarkoittavat rauhanehdotukset otettiin vastaan puolueettomissa maissa osittain ilmi-ivalla, osittain kylmänkohteliaasti, ja sotaa käyvissä maissa jätettiin kokonaan huomioonottamatta. Minä tulin kosketuksiin muutamien Fordin lähetyskunnan jäsenten kanssa rouva Aino Malmbergin välityksellä, joka sen tulkkina oli seurannut sitä Amerikasta. Niiden joukossa olivat pääsihteeri Lochner, englantilainen pappi Aked, jonka oli täytynyt paeta Amerikkaan buurisodan paheksumisen johdosta, kirjailija ja kansantajuisfilosofi John D. Barry y.m. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän tunnettua amerikkalaista idealisti-tyyppiä: kunniallisia, oikeamielisiä ja rakastettavia ihmisiä, joilla oli vain se vika, että olivat suuria lapsia. Naiivissa uskossaan he luulivat noin vain voivansa ratkaista ongelmia, joita vanhan maailman suurimmat nerot olivat turhaan aprikoineet. Totuuksia, jotka Euroopassa jo kauan olivat olleet joka miehen tietoisuudessa tai jotka jo vanhentuneina oli pantu syrjään, esittivät he kaunopuheisesti omina mullistavina keksintöinään. Grand Hotelissa oli sarja huoneita vuokrattu lähetyskuntaa varten, ja siellä oli parin kuukauden aikana innokasta puuhailua, johon otti osaa edustajia jos jostakin kansakunnasta. Kaikessa oli tietenkin aitoamerikkalaista reklaamia. Ajatellen, että tämä omituinen rauhanpuuha kukaties voisi olla jollakin tavoin käytettävissä Suomen etujen palvelukseen, ylläpidin hyvinkin vilkasta yhteyttä mainittujen herrojen kanssa. Vaimoni ja minä kutsuimme heitä naisineen päivällisille luoksemme ja teimme heidät tuttaviksi muutamien meikäläisten ja vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa. Mutta minä petyin pahasti toivossani, että lähetyskunta edes jollakin tavoin ottaisi Suomen asiaa ajaakseen. Sen kehoituksessa sotaakäyville ei Suomea mainittu sanallakaan, »koska», kuten Mr. Aked minulle sanoi, »Suomi ei ole sotaan sekaantunut» (!). Komiteassa siitä keskusteltaessa olivat muutamat ruotsalaiset — m.m. ystävämme pormestari Lindhagen — sekä norjalaiset ja sveitsiläiset äänestäneet Suomen puolesta, tanskalaiset, hollantilaiset ja pari ruotsalaista sitä vastaan. Esitelmään, joka professori Erichin oli määrä pitää lähetyskunnan jäsenille, ei syystä tai toisesta saatukaan tilaisuutta. * * * * * Toisella kansainvälisellä yrityksellä, joka tähän aikaan pantiin alulle Tukholmassa, oli sitä vastoin jonkin verran merkitystä maallemme. Tarkoitan »Venäjän sorrettujen kansojen liittoa» (Liga der Fremdvölker Russlands — The Subject Races League of Russia). Liiton alkuunpanija oli eräs balttilais-liettualainen tilanomistaja, paroni Friedrich von der Ropp, joka oli naimisissa saksattaren kanssa ja nyt asui Berliinissä, senjälkeen kun ensin venäläiset ja sitten saksalaiset olivat raastaneet hänen tilansa Liettuassa. Hän oli tietorikas ja hienostisivistynyt mies, joka laajoilla matkoillaan oli oppinut katselemaan oloja toiselta ja vapaammalta kannalta kuin mikä hänen balttilaisille maanmiehilleen yleensä on tunnusomaista. Saksan valtakunnan pääkaupungissa hän oli hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman poliitikkona ja tullut läheisiin suhteisiin niin vaikutusvaltaisten henkilöiden kuin alivaltiosihteeri Zimmermannin, ruhtinas von Wedelin, Hampurin pankkiirin Max Warburgin ja kenraali Ludendorffin kanssa. Hän oli keksinyt ajatuksen koettaa aikaansaada kaikkien Venäjän alaisten ja sortamien ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain vetoomus sivistyneeseen maailmaan ja saanut Saksan ulkoministeriön suostumuksen suunnitelmaansa. Oli näet selvää, että tällainen suostumus oli aivan välttämätöntä, kun useimmat kyseenalaisista kansoista tai joka tapauksessa ne ryhmät niiden keskuudessa, joiden puoleen tuli kääntyä, toivoivat Saksan apua vapautuakseen. Suomalaisten yhtymistä yritykseen pidettiin erikoisen tärkeänä. Wetterhoff oli kuitenkin asettunut torjuvalle kannalle samoinkuin nekin valtuuskunnan jäsenet, jotka siihen aikaan oleskelivat Berliinissä. Mutta von der Ropp tahtoi välttämättä saada meidät mukaan ja matkusti sen vuoksi huhtikuussa Tukholmaan. Täällä hän kääntyi ensin Konni Zilliacuksen puoleen, joka heti innostui aatteeseen. Sehän oli kuin Zilliacuksen omien vuosiin 1904—1906 palautuvien pyrkimysten suoranaista jatkoa. Minä olin aikaisemmin saanut tiedon suunnitelmasta Saksan lähetystön kautta ja esittänyt asian valtuuskunnassa, joka kuitenkin oli pannut sen pöydälle. Huhtikuun 11 p:nä selitti paroni von der Ropp suunnitelmaansa valtuuskunnalle, jossa olivat läsnä myöskin Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Meitä ei aluksi oikeastaan viehättänyt ajatus esiintyä yhteisesti balttilaisten, puolalaisten, ukrainalaisten, georgialaisten y.m. kanssa, Suomella kun vanhastaan oli ollut ja edelleen oli aivan toinen ja itsenäisempi asema Venäjän valtakunnassa kuin näillä. Mutta paroni von der Roppin onnistui kuitenkin haihduttaa meidän epäröintimme. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiimme se, että Saksan ulkoministeriö, nimenomaankin erikoissuosijamme alivaltiosihteeri Zimmermann, toivoi yhdyntäämme yritykseen. Niinpä päätettiin periaatteessa, että pari meistä allekirjoittaisi vetoomuksen. Toukokuun alussa palasi von der Ropp Tukholmaan mukanaan valmis toimintasuunnitelma. Vetoomus lähetettäisiin sähköteitse Tukholmasta presidentti Wilsonille, »suurimman puolueettoman kansan ja ihmisyyden ja oikeuden etevimmän sodanaikaisen esitaistelijan päämiehelle.» Teksti ei oikein miellyttänyt meitä. Sen »Auttakaa meitä! Pelastakaa meidät tuhosta!» tuntui meistä tekevän adressin liian melodramaattiseksi. Mutta von der Ropp oli sitä mieltä, että juuri se muoto tekisi suurimman vaikutuksen Amerikassa. Eikä sanamuotoa sitäpaitsi enää voitu muuttaa. Adressin allekirjoittajiksi Suomen puolelta valittiin Konni Zilliacus ja Samuli Sario. Suomea koskevat rivit olivat seuraavat: »Me suomalaiset syytämme Venäjän hallitusta juhlallisessa muodossa vahvistetun valtiosääntömme maahan tallaamisesta. Venäläisillä lakisäännöksillä, joilla ei Suomessa ole mitään lainvoimaa, on Suomen oikeutta loukattu. Venäläiset vallanpitäjät pyrkivät riistämään valtiollisen autonomiamme, hävittämään oikeusjärjestyksemme, riistämään valtiopäiviltä kaiken vaikutusvallan julkiseen elämään. Tätä ohjelmaa toteutetaan järkähtämättömän johdonmukaisesti, kotimaiset kielet syrjäytetään, hallinnon säännöllistä hoitoa häiritään jatkuvasti, perustuslaille uskolliset tuomarit ja virkamiehet teljetään venäläisiin vankiloihin tai viedään Siperiaan. Semmoiset ovat seuraukset siitä, että Venäjä on rikkonut meille antamansa lupaukset.» Adressin allekirjoittivat suomalaisten, saksalais-balttilaisten, lättiläisten, liettualaisten, puolalaisten, Venäjän juutalaisten, ukrainalaisten, Venäjän muhamettilaisten ja georgialaisten edustajat. Myöhemmin yhtyivät siihen vielä valkovenäläisen kansallisuuden edustajat. Sitävastoin ei onnistuttu löytämään sopivia edustajia virolaisten puolesta. Kesküla, jonka puoleen käännyin Tukholmassa, kieltäytyi itsepintaisesti. Hänen pääperusteiltaan oli, etteivät virolaiset voineet toimia yhdessä balttilais-saksalaisten kanssa. Mutta ilman virolaisiakin oli vastalausujakansallisuuksien luettelo kylläkin pitkä ja allekirjoittajien joukossa monta varsin tunnettua nimeä. Niinpä esim. oli toinen puolalaisten allekirjoittaja, valtioneuvos Lempicki, Venäjän valtakunnanduuman jäsen ja toinen, Waclaw Sieroszewski, oli arvossa pidetty poliitikko, joka kuului siihen puolueryhmään, joka julkisesti vaati Puolan itsenäisyyttä. Toukokuun 9 p:nä minä lähetin sähkösanoman Wilsonille. Sähkösanomatoimistossa oltiin ilmeisesti ällistyneitä, mutta ei kuitenkaan voitu kieltäytyä vastaanottamasta sitä, vaikka epäiltiin, että Englannin sotasensuuri ei päästäisi sitä läpi. Sähkösanoma oli aika kallis: maksoi 2 305 kruunua 55 äyriä. Samana päivänä lähetettiin adressi painettuna ruotsiksi tai tanskaksi noin 100 ruotsalaiselle, 50 tanskalaiselle ja 50 norjalaiselle sanomalehdelle. Sitä seurasi toimituksille osoitettu kiertokirje, jonka alla oli nimet Michel Lempicki, Samuli Sario. Sitäpaitsi lähetettiin adressi Skandinaaviaan useille eteville henkilöille. Englantilainen teksti, niinikään painettuna, jätettiin amerikkalaiselle kirjeenvaihtajalle Mr. Smallille, joka sähkötti sen sisällyksen lyhennetyssä muodossa »Associated Pressille», Amerikan lähetystölle (toimitettavaksi Yhdysvaltain lähettiläälle Pietariin) ja englantilaiselle Mr. Longille. Postissa lähetin adressin useille henkilöille Englantiin, m.m. erinäisille parlamentinjäsenille. On kuitenkin sangen epätietoista, tulivatko kirjeet perille. Mr. Long puolestaan selitti, että on aivan toivotonta sähköttää adressia englantilaisille sanomalehdille. Saksalaisen ja ranskalaisen tekstin levittämisen Saksaan, Itävalta-Unkariin, Sveitsiin, Hollantiin ja Ranskaan hoiti von der Ropp. Minkä vaikutuksen sitten tämä mielenilmaisu teki? Kun sähkösanoma lähetettiin, epäili moni, saapuisiko se lainkaan presidentti Wilsonille. Ruotsin lennätinlaitos ei ottanut hankkiakseen pyytämääni vastaanottotodistusta. Sanottiin, että sellaisia todistuksia ei enää anneta Englannista eikä Amerikasta. Myöhemmin saimme sentään virallisen vahvistuksen siitä, että sähkösanoma oli tullut perille ja että presidentti oli sen lukenut. Yhdysvaltain Pietarissa oleva lähettiläs ilmoitutti näet meille, että presidentti oli saanut adressin ja vakavasti harkinnut sen sisällystä. Lähettiläs oli sitäpaitsi saanut tehtäväkseen ylläpitää yhteyttä Liiton kanssa ja seurata sen toimintaa koskevia asioita. Amerikan sanomalehdet lienevät sangen yleisesti julkaisseet adressin. Muun muassa sain minäkin Yhdysvalloissa olevilta maanmiehiltä kirjeitä, että he olivat sen lukeneet Amerikan lehdistä. Miten sitä siellä arvosteltiin, en sitävastoin tiedä. Keskusvalloissa otettiin adressi tietenkin vastaan suurella mielihyvällä. Euroopan puolueettomissa maissa oli vaikutelma vaihteleva. Joka tapauksessa herätti aloite suurta huomiota. Olen merkinnyt muistiin, että 37 vanhoillista, 11 vapaamielistä ja 3 sosialidemokraattista lehteä painatti adressin kokonaisuudessaan, 26 vanhoillista, 13 vapaamielistä, 6 sosialidemokraattista ja 3 riippumatonta sanomalehteä julkaisi siitä pitempiä tai lyhempiä selostuksia. Vähemmän huomiota herätti asia Tanskassa ja Norjassa. Tohtori Ivar Berendsenin avulla saatiin erinäisissä Kööpenhaminan sanomalehdissä adressi julkaistuksi. Oikeistolehdet ja moni vapaamielinen lehti liittivät siihen hyväksyviä, jopa muutamat innostuneitakin kirjoituksia. Mutta Socialdemokraten antoi Tukholmassa vasta-iskun. Herra Branting vainusi heti saksalaisten juonia eikä malttanut olla puhumatta saksalaisista rahoista ja asettamatta mielenilmausta yhteyteen — Ruotsin aktivismin kanssa. Samassa Socialdemokratenin numerossa oli julkaistu Puolan sosialidemokraattiselta taholta pantu vastalause. Sen pääpontena oli, että koko adressi itse asiassa sisälsi vain separatismia. Siinä oli lähettäjä, joka oli merkinnyt nimekseen Stalan, oikeammassa kuin aavistikaan. Että adressi oli Saksalle edullinen, kuten hän huomautti, sitä ei kukaan voinut kieltää, kun se oli kohdistettu juuri Saksan vihollista, Venäjää vastaan. Kun herra Stalanin vastalauseessa lisäksi sanottiin, että presidentti Wilson kesken sodan riehuntaa tuskin voisi mitään asiaan vaikuttaa, niin oli sekin ihan oikeaan osattu. Adressihan oli poliittinen mielenosoitus ja yritys kiinnittää maailman huomiota sorrettujen kansojen hätätilaan ja heidän vapautumispyrkimyksiinsä. Että ympärysvalloissa adressi jätettiin kokonaan huomioonottamatta tai leimattiin vain saksalaiseksi propagandaksi, sitä ei tarvinne mainita. Luulen kuitenkin, että ne kiistämättömät tosiasiat, joita adressi sisälsi, sentään tekivät jonkin verran kiusallisen vaikutuksen niihin ympärysliiton ystäviin, jotka sen lukivat. Ainakin moni ruotsalaisista liberaaleista tuttavistani lausui sen. Olihan todellisuudessa kiusallista läntisille ympärysliittolaisille, jotka sanoivat taistelevansa vapauden, ihmisyyden ja pienten kansojen oikeuden puolesta, nähdä osoitettavan, kuinka heidän itäinen liittolaisensa sovellutti näitä kauniita periaatteita niihin kansoihin, jotka onnettomuudekseen olivat joutuneet sen vallan alle. Venäjällä oltiin tietenkin raivostuneita. Muun muassa sisälsi Novoje Vremja toukokuun 23 päivänä Wilsonille lähetettyä sähkösanomaa koskevan artikkelin, jossa huomautettiin, että sen allekirjoittajina suomalaiset »tietenkin esiintyvät etumaisina», »vanhan terroristin ja svedomanin Konni Zilliacuksen ja fennomanisen valtiopäivämiehen Sarion» edustamina. Adressi — lausui tuo venäläinen Suomen-syöjä — on vain saksalaisen propagandan ilmauksia, joilla koetetaan »henkilöiden avulla, jotka kuuluvat ei-venäläisiin kansallisuuksiin — suomalaiset etunenässä — kylvää eripuraisuutta Venäjän ja sen liittolaisten välille ja johtaa presidentti Wilsonia harhaan». Wilsonille lähetetty sähkösanoma oli tarkoitettu olemaan vain uuden Liiton ensi askeleena. Sen ohjelma ja järjestö on määritelty seuraavalla tavalla eräässä senaikaisessa asiakirjassa. 1) Liiton tehtävänä on: a) tehdä sivistyneelle maailmalle tunnetuksi Venäjän ei-venäläisiä kansoja kohtaan harjoittama politiikka; b) yhteistyö näiden kansojen edun valvomiseksi sodan aikana; c) niiden toivomusten ja vaatimusten esillesaattaminen tulevassa rauhanneuvottelussa. Vaatimuksia ei toistaiseksi voida lähemmin määritellä, vaan niiden täytyy jäädä riippuviksi valtiollisten ja sotatapahtumien kehityksestä. 2) Sen keinoina on: a) propaganda puolueettomien ja mikäli mahdollista myöskin sotaakäyvien maiden sanomalehdistössä sekä kirjojen ja lentokirjasten julkaisu; b) henkilökohtainen vaikuttaminen johtaviin valtiomiehiin. 3) Liitto on joka suhteessa täysin riippumaton Saksan hallituksesta. Saksan hallitus suhtautuu sen pyrkimyksiin kuitenkin suosiollisesti. 4) Liitto karttaa huolellisesti länsivaltojen — Englannin ja Ranskan — loukkaamista ja koettaa päinvastoin herättää näiden harrastusta Liiton pyrkimyksiin. 5) Liiton järjestö: hallinto, jossa on kahdeksan jäsentä, Michel Lempicki esimiehenä. Tietotoimistoja Bernissä, Tukholmassa ja New-Yorkissa. Tässä asiakirjassa jätettiin sanomatta, että Liiton johtaja oli sen pääsihteeri paroni von der Ropp ja että se sai ohjeensa tämän toimistosta, joka oli Berliinissä oleva »Neutrale Korrespondenz». Mutta olisi kuitenkin väärin katsoa liittoa Saksan ulkoministeriön alatoimistoksi. Von der Ropp noudatti omaa politiikkaansa, joka Saksaan nähden pyrki taivuttamaan sen hallitusta tekemään määrättyjä myönnytyksiä Liitossa edustettuina olevain kansallisuuksien eduksi. Että hän tätä tarkoitusta varten oli läheisessä yhteydessä Saksan viranomaisten ja valtiomiesten kanssa, on aivan luonnollista. Liiton menot suoritettiin yksityisistä varoista. Sanottiin, että se tapahtui erään suuren New-Yorkissa toimivan pankkiiriliikkeen välityksellä. Ne rahat, joilla Tukholmassa toimiva toimisto kustannettiin, lähetti sille toiminimi M.M. Warburg & C:o Hampurista. Siis kuitenkin saksalainen yritys? Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Liiton piirissä toimivat henkilöt eivät olleet Saksan alamaisia ja he työskentelivät kukin oman kansansa eduksi. Mutta kun tämä etu heidän nähdäkseen oli yhteistä Saksan edun kanssa, katsoivat he itseänsä tämän maan liittolaisiksi eivätkä mitenkään panneet pahakseen, että saksalaiset kannattivat heidän pyrkimyksiänsä. Heikko kohta Liiton asemassa oli kuitenkin se, että se esiintyi puolueettomana yrityksenä, vaikka kuitenkin joka mies tiesi, että sen kaikki jäsenet olivat tinkimättömiä Saksan ystäviä. Vapaaherra von der Roppin ehdotuksesta ja maanmiesteni suostumuksella otin ollakseni Suomen edustajana Liiton johtokunnassa ja samalla sen Tukholman-toimiston päällikkönä. Maisteri Ragnar Numelin ja ylioppilas H. Zilliacus toimivat sihteereinä. Tämä yritys kulutti aikaani aika paljon, se kun pian saattoi minut kosketuksiin kirjavan joukon kanssa »sorrettuja», kuten Liittoon kuuluvien kansallisuuksien edustajia lyhyesti tavallisessa puheessa nimitettiin. Tässä ei voi tulla kysymykseenkään Liiton laajan toiminnan yksityiskohtainen kuvaaminen. Muutamiin sen tärkeimpiin vaiheisiin palaan tuonnempana. * * * * * Berliinissä suoritetun työn kanssa oli minulla tänä aikana verraten vähän tekemistä. Valtuuskuntatoverini matkustivat sinne vähän väliä. Paljon melua herätti Jonas Castrénin oleskelu Saksan pääkaupungissa huhtikuun lopulta toukokuun puoliväliin. Tavallisuuden mukaan harjoitti hän omaa politiikkaansa, josta aiheutui erinäisiä selkkauksia. Saksan Tukholmassa oleva ministeri, vapaaherra von Lucius oli varmasti vakuutettu siitä, että Castrénin matkan päätarkoituksena oli juonitteleminen häntä vastaan, ja hän oli matkan johdosta kovin hermostunut. Mitä Castrén Berliinissä toimi, en tarkemmin tiedä. Hän kävi useiden etevien henkilöiden luona ja koetti saada kutsua Hindenburgin luo, siinä kuitenkaan onnistumatta. Johtaja Sario, joka maaliskuussa oleskeli Berliinissä vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin kanssa, teki sieltä propagandamatkan Unkariin. Toukokuun puolivälissä matkusti vapaaherra von Bonsdorff jälleen Berliiniin, ja viikkoa myöhemmin professori Erich ja hänen mukanaan maisterit Norrmén ja Svedlin. Kolme viimeksimainittua jäivät sitten sinne pitemmäksi aikaa propagandatyötä varten. Vapaaherra von Bonsdorff palasi kesäkuun alkupäivinä. Wetterhoffin olin tällä välin kadottanut näkyvistäni melkein kokonaan. Hänen suhteensa järjestöömme oli tammikuussa tapahtuneen selvityksen jälkeen entistäänkin kierompi. Hän käväisi silloin ja tällöin Tukholmassa, m.m. huhtikuun lopulla Konni Zilliacuksen kutsumana, tämä kun piti häntä suuressa arvossa ja erittäin ankarasti paheksui valtuuskunnan käytöstä häntä kohtaan. Juuri silloin näet odotettiin professori Westermarckin saapumista Tukholmaan, ja me toivoimme tämän C.K:n jäsenen välityksellä saavamme tuon kiusallisen asian selvitetyksi. Wetterhoff puhui silloin suuresta suunnitelmastaan, mitenkä Berliiniin olisi perustettava arvovaltainen saksalainen komitea Suomen asioita varten. Komitean puheenjohtajaksi tulisi ruhtinas Löwenstein, sihteeriksi Wetterhoff itse, ja jäseniksi m.m. ruhtinas Isenburg, kenraali von Kluck (Saksan ensimmäisen armeijan ylipäällikkö Ranskassa syksyllä 1914), kuuluisa balttilainen poliitikko professori Schiemann y.m. Saksan ulkoasiainministeri von Jagow oli jo hyväksynyt ohjelman.[47] Wetterhoffin päiväkirjassa tältä ajalta on yksityiskohtaisia tietoja tämän suunnitelman syntymisestä ja sen toteuttamisyrityksistä. Tuntuu kuin hän juuri silloin olisi ollut lyhyen, mutta loistavan poliittisen uransa huipulla. Useat Saksan etevimmistä arvohenkilöistä ja poliitikoista olivat hänen mieskohtaisia ystäviään tai tuttaviaan. Aikaisemmin hän oli, kuten jo olen maininnut, tullut Berliinin etevimmän, Deutsche Gesellschaft 1914-nimisen poliittisen kerhon jäseneksi Maaliskuun lopulla vei hänen ylhäinen suosijansa ruhtinas Löwenstein hänet siihen suljettuun piiriin, joka joka keskiviikko kokoontui Hotel Continentaliin päivän kysymyksiä pohtimaan. Maaliskuun 25 päivänä sai hän siellä pitää esitelmän Suomesta ja sen vapauspyrinnöistä. Hän mainitsee kuulijoista — heitä oli noin 30 henkeä — sijaisyleisesikunnan päällikön kenraali Moltken, kreivi Zeppelinin, kansallisvapaamielisen puolueen johtajan Bassermannin, suurteollisuuden johtavan mahtimiehen salaneuvos Schütten, upporikkaan kreivi Henckell-Donnersmarckin, ruhtinas Löwensteinin, muutamia Deutsche Bankin ja Diskonto-Gesellschaftin johtajia, kenraali von François'n, majuri von Parzevalin, Vossische Zeitungin vaikutusvaltaisen ja pelätyn toimittajan Georg Bernhardin y.m. »Yleensä», kirjoittaa Wetterhoff, »hyväksyttiin minun esittämäni ajatukset. Vain pankkijuutalaisia (Salomonia ja Mankwitzia) eivät ne tuntuneet miellyttävän. He eivät halunneet Ruotsin sekaantumista sotaan, koska se olisi ollut haitallista heidän Ruotsin kautta tapahtuvalle kaupalleen Amerikan kanssa.» Tämän jälkeen näyttää Wetterhoff useinkin seurustelleen tämän piirin herrojen kanssa. Huhtikuun 5 p:nä pohdittiin kerhossa Itämerenmaakuntain kysymystä, kuten aikaisemmin on mainittu. Mitä loistavia mahdollisuuksia näyttikään avautuvan meidän propagandallemme Saksassa! Mutta Tukholmassa ja Suomessa oli edelleen niitä, jotka kieltäytyivät antamasta kannatustaan miehelle, joka omin neuvoinsa oli kohonnut sellaiseen asemaan. Wetterhoffin ja hänen maanmiestensä kohtaus Tukholmassa jäi käytännössä tuloksettomaksi. Kaikki jäi ennalleen. Meidän järjestöllämme ei edelleenkään ollut vakinaista valtuutettua edustajaa Berliinissä. Jokaisen täytyi ymmärtää, että tämä oli ajan mittaan kestämätön tila. Huhtikuun lopulla lähetettiin tosin, vapaaherra von Bonsdorffin yksityisestä aloitteesta, herra Yrjö Saastamoinen rouvineen Berliiniin asumaan. (Valtuuskunnan mieltä ei asiasta merkillistä kyllä kysytty.) Minun nähdäkseni tämä toimenpide vain enensi sekavuutta, sillä missä tehtävässä herra Saastamoinen esiintyisi, oli epäselvää. Itse hän sanoi minulle, että hänet oli Berliinissä ilmoitettu komitean (valtuuskunnan) sihteeriksi ja luottamusmieheksi — »Schriftführer und Vertrauensmann». Wetterhoff puolestaan oli vakuutettu, että herra Saastamoisen tehtävänä oli hänen syrjäyttämisensä. Minun täytyi vilpittömästi sääliä sitä ikävää osaa, jota tuo nuori mies näin tahtomattaan joutui esittämään koettaessaan tunnollisesti täyttää tehtävänsä. Millainen oli asiain tila tällä välin Suomessa? Ja mitä ajateltiin siellä työstä, jota niin innokkaasti tehtiin ulkomailla? Meistä tuntui, että kotimaassa kaikkien nyt pitäisi ajatella vain suurta päämäärää, Suomen vapauttamista, ja parhaita keinoja sen saavuttamiseksi. Kuitenkin näytti siltä, että suuret osat yhteiskuntaamme vielä olivat vieraita tälle pyrkimykselle. Suomea koskevassa raportissa, jonka konsuli Goldbeck-Löwe huhtikuin, alussa lähetti Berliiniin alivaltiosihteeri Zimmermannille, hän mainitsi tämän tosiasian kylmänsuoravasti. Suomen liikemiehet — se suunnilleen oli raportin sisällys — asettuvat vapausliikkeen suhteen epäilevälle kannalle. Sota tuottaa maalle rahaa, osakkeet nousevat pörssissä Sitä vastoin akateemisissa piireissä sekä suuressa osassa nuorisoa ja talonpoikia vallitsee yleinen pyrkimys maan vapauttamiseen Venäjästä Saksan avulla. Yksi tämän pyrkimyksen ilmauksia on Lockstedtin leiri. Kieltämättä olikin Suomen liikemiesmaailma meitä vastaan tai ei ainakaan meidän puolellamme. Tätä tosiasiaa käytettiin, kuten ennenkin, meidän haitaksemme. Saksan ministeri von Lucius lausui eräälle valtuuskuntamme jäsenelle, joka huhtikuussa kävi hänen luonaan, että politiikka, joka jättää ottamatta huomioon niin tärkeän tekijän kuin suurkapitaalin, on fantastista. Tuo kylmästi laskeva diplomaatti, joka itse kuului rikkaaseen liikemiessukuun, unohti, että lopultakaan ei raha, vaan ihmiset ratkaisevat, kun on kysymys kansan kamppailusta vapautensa saavuttamiseksi. Että oli paljon vaikeampaa saada kokoon rahaa jääkäriliikkeen kannattamiseksi kuin väkeä, joka oli valmis panemaan vaaraan henkensä ja vapautensa sen hyväksi, sen sai toht. W. Zilliacus, Suomessa oleva väsymätön »rahaministerimme», kyllä kokea. Mutta yhtä totta kuin se, että liikemiehet olivat välinpitämättömiä,[48] yhtä ilmeistä oli, että henkisen kulttuurin edustajat ja paras osa talonpoikaisluokkaa yhä mieslukuisammin yhtyi suurta asiaa kannattamaan, huolimatta yhä ankarammasta vainosta. Eräs meikäläinen, joka kesäkuussa palasi Suomenmatkalta, kertoi m.m.: »Kun olin päässyt varmuuteen siitä, ettei minua vakoiltu, asetuin varovasti yhteyteen vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkialla tapasin suostumusta, jopa intoakin. Ystävät väittävät, että mieliala maassa on sangen hyvä. Olen itse todennut, että monella taholla on tapahtunut suorastaan yllättävä parannus siitä, kun viimeksi olin Suomessa vuosi sitten.» Mutta vaikka mieliala olikin hyvä, olivat olot kuitenkin ylen vaikeat. Samassa raportissa sanotaan, että järjestö oli aivan hajallaan uusien vangitsemisten jälkeen. Eräässä toisessa raportissa, jonka Georg Gripenberg toukokuun 29 p:nä antoi, sanotaan samaten: »Järjestö on aivan hajalla monien vangitsemisten ja kotitarkastusten johdosta. Rekryyttien hankkimiseksi ei voida eikä tahdota tehdä enää mitään, kun on pelättävissä, että nuorukaisia viedään joukoittain Siperiaan, jos suurempi määrä rekryyttejä menee rajan yli, pyrkien Saksaan. Kuitenkaan ei C.K. vastusta yksityisten nuorukaisten matkaa omalla uhallaan ilman kosketusta C.K:n kanssa.» Verrattakoon tähän sittemmin julkaistuja kertomuksia vangitsemisista ja maasta karkoituksista vuonna 1916 ja niistä suurista vaikeuksista, joiden alaisena värväys Suomessa tapahtui. Työtä Suomessa eivät kuitenkaan vaikeuttaneet ainoastaan nämä yhä kiristyvät kostotoimet. Myöskin pitkä odotus, kun tulosta ei koskaan tuntunut kuuluvan, vaikutti masentavasti. Eräs niistä raportinantajista, joiden kertomuksia tässä olen maininnut, oli tavannut sellaisia avustajia, jotka olivat väsyneet. »Mitä kaikki tämä hyödyttää, kun ei kuitenkaan mitään tapahdu?» oli sanottu. Vielä pahempi oli, että alettiin epäillä liikkeen perusedellytystäkin: Saksan myötävaikutusta. Nyt kävi ilmi, että monet värvääjät olivat luvanneet enemmän kuin mihin heillä oli valtuuksia. Yleisesti oli sanottu, että suomalaista joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan kotimaassa. Olen aikaisemmin puhunut niistä selkkauksista, joita syntyi kun tuli tunnetuksi, että joukko kuitenkin komennettaisiin rintamalle Itämerenmaakuntiin. Myöskin asian poliittisesta puolesta alettiin olla huolestuneita. Vanha vaatimus, että saksalaisten puolelta oli saatava määrättyjä lupauksia, pääsi jälleen etualalle. Koko asia oli käsitetty jonkinlaiseksi välipuheeksi: meidän oli lähetettävä rekryyttejä Lockstedtin pataljoonan pystyttämiseksi ja saksalaisten vuorostaan oli taattava meille sotilaallinen tai ainakin poliittinen kannatus. Mutta näistä takeista ei kuulunut mitään. Tämä pettymyksen mieliala käy ilmi Torniossa olevan, mitä toimeliaamman etappimiehemme ja avustajamme, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen Haaparannasta 16 p:nä toukokuuta minulle kirjoittamasta kirjeestä. »Kun meikäläinen liike», niin hän kirjoitti syvissä huolissaan, »viime syystalvella vilkastui ja kehittyi suurimpaan laajuuteensa, evästettiin kaikki — ainakin tietooni tulleet — toimihenkilöt muunmuassa seuraavilla vakuutuksilla: 1) että Saksa on lupautunut tukemaan Suomen pyrkimyksiä rauhaa solmiessaan, siinä tapauksessa että voitto on Saksan ja jos suomalainen vapausliike on helpottanut voiton saavuttamista; 2) että tarkoitus on aloittaa vapaustaistelu Suomessa, jossa taistelussa Saksaan lähetetyt miehet tulisivat toimimaan pienemmäksi osaksi muodostettavien suomalaisten taistelujoukkojen ytimenä, mutta ennen kaikkea näitten joukkojen kouluttajina ja johtajina taisteluissa, joita tultaisiin käymään Suomessa; 3) ettei missään tapauksessa tarvitse epäillä, että lähettämiämme miehiä käytettäisiin Saksan intressejä etualalla pitäen tai meille kokonaan vieraisiin tarkoituksiin. Myöhemmin», niin kirjoittaja jatkaa, »oli kuitenkin saatu tietää, ettei mitään sitovia takeita olekaan annettu ja ettei meidän luottamusmiestemme hallussa ole mitään Saksaa velvoittavaa asiakirjaa. Vaadittiin sokeaa luottamusta lupauksiin, joiden sisällöstä vallitsi suuri epävarmuus. Erinäisistä seikoista, m.m. siitä sitoumuksesta, joka rekryyttien oli täytynyt antaa astuessaan pataljoonaan, oli tehty se johtopäätös, että joukkoa tultaisiin käyttämään Saksan yksityisten etujen hyväksi. Onko sitten ihme, että miesten saanti on tyrehtynyt? Näin olisi käynyt, vaikkei värväyksen lopettamisesta olisikaan annettu sitä määräystä, jonka keskuskomitea maaliskuussa antoi. Jos sen sijaan tyydyttävät takeet saadaan, tulee taas mieliala nousemaan heti ja miehiä tulee taas laumoittain. Kansan kanta ei ole muuttunut ja venäläismieliseksi se ei voi koskaan tulla. Mieliala on vain lamassa, epätoivoinen epätietoisuuden vuoksi.» Mitä oli minun vastattava tähän? Saatoin vain korostaa, »ettei kukaan meidän toimihenkilöistämme ollut oikeutettu puhumaan mistään kirjallisista takeista Saksan puolelta, ettei Saksa voi sellaisia virallisesti antaa siitäkään syystä, ettei ole olemassa virallisia Suomen kansan edustajia, jotka voisivat Suomen puolelta antaa sitovia takeita ja lupauksia, että tulos riippuu sodan onnistumisesta, mutta että Saksan aikomuksista jo todistaa L.L.-joukon muodostaminen, koskapa tämä joukko itsessään ei merkitse paljon Saksan sotavoimain vahvistamiseksi». Viittasin vielä siihen, että alivaltiosihteeri Zimmermann eräässä edellämainitussa Stockholms Dagbladin kirjeenvaihtajalle antamassaan lausunnossa oli vakuuttanut, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin tässä sodassa. »On perin valitettava», minä kirjoitin, »jos Suomessa jo nyt, ennenkuin ratkaiseva hetki on tullut, ruvetaan epäilemään yrityksemme onnistumista. On siis kaikkien toimimiestemme velvollisuus selittää kansalaisille, ettei tällaisissa vaikeissa tehtävissä voida menetellä samoin kuin tavallisissa rauhan toimissa. Sota on meille avannut ennen aavistamattoman tilaisuuden kansamme pelastamiseksi. Tätä tilaisuutta koetamme käyttää hyväksemme. Ken luulee voitavan edeltäkäsin määritellä asiain menoa, hän ei ymmärrä mitä _sota_ on. Me taistelemme Suomen vapauttamiseksi, me tiedämme, että se tie, jonka olemme valinneet, on ainoa mahdollinen, ja me uskomme lopulliseen voittoon.» Mistä kuvitelma Saksan antaman kirjallisen sitoumuksen olemassaolosta oli saattanut Suomessa syntyä, on minulle arvoitus. Se ei voinut perustua muuhun kuin löyhiin olettamuksiin, jotka vähitellen suusta suuhun kulkiessaan olivat saaneet varmojen vakuuttelujen muodon. Mutta se käsitys, joka on läpikäyvänä Lyytikäisen huolestuneessa kirjeessä, on asemaa erittäin kuvaava. Jos vakautuneita ja toimeliaita aktivisteja alkoi epäilyttää yrityksemme poliittinen perusta, täytyi näiden arveluiden tuntua sitäkin voimakkaammilta niissä piireissä, jotka olivat syrjässä. Koko meidän politiikkamme oli edelleenkin monen mielestä kevytmielistä uhkapeliä, jolla oli varsin vähäinen menestymisen mahdollisuus. Vielä vapaussodan jälkeen kuulin erään ystäväni lausuvan, että meillä oli yksi onnistumismahdollisuus tuhannesta, ja että totisesti ei ollut meidän ansiomme, että juuri se mahdollisuus toteutui. Me, jotka työskentelimme liikkeen keskustassa, emme epäröineet. Me emme epäilleet Saksan rehellisiä tarkoituksia. Tosin en minä puolestani mennyt niin pitkälle kuin muutamat intomielisimmät, jotka kuvittelivat, että Saksa jo kiitollisuudesta suomalaisia liittolaisiaan kohtaan ajaisi Suomen etuja lopullisessa ratkaisussa. Olipa joitakin, jotka katsoivat, että jopa suurehkosta mieshukasta pataljoonassamme, joka oli itärintamalla etulinjalla, olisi — niin valitettavaa kuin se sinänsä oli — kuitenkin se hyöty, että se enentäisi saksalaisten kiitollisuuden velkaa meille. Tämmöinen tunteellinen katsantokanta oli kuitenkin useimmille vieras. Mutta sen sijaan me olimme eläytyneet siihen ajatukseen, että Saksan oma etu vaati sitä kannattamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Kaikki riippui siitä, voittaisiko Saksa vai ei. Ja siinä suhteessa olimme tulleet sen lujan luottamuksen vaikutuksen alaisiksi, jonka tapasimme saksalaisissa ystävissämme. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi oli sen uhrautuvaisuuden, järkkymättömän kestävyyden ja ylivoimaisen sotilaallisen taidon ihailumme käynyt, jota Saksan kansa ja sen johtajat osoittivat valtavassa taistelussaan. Eräs vanhoja aktivistiystäviämme, joka oli oleskellut Italiassa ja Ranskassa sodan kahtena ensi vuonna ja nyt kesän alussa v. 1916 saapui Tukholmaan ottamaan osaa meidän työhömme, ei saattanut kylliksi kummastella meidän lujaa uskoamme Saksan voittoon. Niissä piireissä, joissa hän oli elänyt, oltiin näet yhtä varmasti vakuutettuja, että keskusvallat eivät ajan mittaan voisi kestää epätasaisessa taistelussa. Meille oli joka tapauksessa onneksi, että olimme saaneet niin sangviinisen käsityksen asemasta. Se auttoi meitä monesta vaikeasta hetkestä. Täysin vakuutettuja kun olimme siitä, että meidän valitsemamme poliittinen suunta oli oikea, olimme ehkä liiankin taipuvaisia aliarvioimaan sen työn merkitystä, jota tehtiin toisilla linjoilla. Silloin tällöin sain kiertoteitä hajatietoja pyrkimyksistä kiinnostaa ympärysvaltoja Suomen asiaan. Niinpä esim. sain maaliskuun lopulla nähdä erään kirjeen, jonka lakitiedettenkandidaatti Erik Ehrström oli Pariisista kirjoittanut eräälle suomalaiselle naiselle Tukholmaan. Ehrström, joka oli pääsihteeri yhdistyksessä Amitié Franco-Suédoise, vakuutti kirjeessä, että Ranskassa oli havaittavissa »suurta harrastusta Suomen kysymykseen», joka usein oli ollut puheena ulkoasiainvaliokunnan ja ulkoministeriön välisissä neuvotteluissa. Edellisenä syksynä hän oli lähettänyt toht. Törngrenille Suomeen sanan, että jotakin olisi tehtävä Suomen minimivaatimusten määräämiseksi. Tämän johdosta oli Helsingin yliopiston lehtori Poirot, neuvoteltuaan eri puolueiden kanssa, tehnyt matkan Pariisiin ja jälleen palannut Suomeen. Nyt ei kotvaan aikaan ollut saapunut tietoja toht. Törngreniltä. Mistä minimivaatimuksista tässä oli ollut kysymys, sitä en ikävä kyllä saanut tietää. Toukokuun lopulla sain kuulla, että toht. Törngren ja hänen ryhmänsä työskentelivät myöskin toisella taholla. Tarkoitus oli — sanottiin — että Englanti harjoittaisi painostusta Pietarissa lupauksia Suomelle sisältävän manifestin aikaansaamiseksi. Eräs lähetti (Lorenzo Kihlman) odotti vain sanaa Lontoosta heti matkustaakseen sinne. Tätä ympärysvalloissa tehtyä poliittista työtä, jota me tahollamme emme tietenkään voineet kokonaisuudessaan tuntea, emme hevin saattaneet suosia, kun se meidän nähdäksemme ei tähdännyt muuhun kuin Venäjän yhteyteen jäävän Suomen autonomian palauttamiseen. Sitäpaitsi pelkäsimme, että neuvottelut ympärysvaltain kanssa saattaisivat järkyttää saksalaisten luottamusta meihin, jos ne tulivat näiden tietoon. Pahinta oli, että ympärysvaltain ystävät Suomessa eivät kavahtaneet meidän liikkeemme suoranaista vahingoittamista. Juuri tähän aikaan julkaisi pari suomalaista sanomalehteä artikkelin, joka sisälsi paljastuksia Lockstedtin yrityksestä. Sellaisia kahnauksia näiden kahden eri suunnan välillä ei voitu välttää. Katkeruus toista puolta kohtaan oli suuri kummallakin puolella. Vasta jälkeenpäin on opittu ymmärtämään, että molemmilla suunnilla oli oikeutuksensa. Kun Saksan romahdus tapahtui, vieläpä jo Suomea itsenäiseksi julistettaessa, olivat ympärysvaltain kanssa aikaisemmin solmitut suhteet suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta sopii kysyä, kuinka itsenäisyys-ajatuksen olisi käynyt Venäjän vallankumouksen puhjettua, ellei sitä olisi syövytetty kansan tietoisuuteen jääkäriliikkeen kautta, ja kuinka meidän vapaussotamme olisi käynyt, ellei Saksa olisi tullut avuksemme ja ellei olisi ollut jääkäripataljoonaa, tuota joukkoa, jonka muodostamista monet isänmaan ystävät mitä ankarimmin olivat paheksuneet. IX. TYÖTELIÄITÄ KESÄKUUKAUSIA Komennus rintamalle merkitsi uuden vaihekauden alkua jääkäripataljoonan historiassa. Se oli peräti tärkeä myöskin poliittiselle työlle, jota tehtiin rinnan sotilaallisten valmistusten kanssa. Entistä suuremmassa määrässä saattoi Suomea nyt pitää Saksan tosiasiassa tunnustettuna liittolaisena, sittenkun vapaaehtoinen suomalainen joukko-osasto oli lähtenyt taisteluun yhteistä vihollista vastaan saksalaisten joukkojen rinnalla. Olisi voinut odottaa, että meidän poliittinen toimintamme näin ollen tulisi olemaan helpompaa ja menestyksellisempää. Todella saattoikin jokainen, joka tähän aikaan kävi Berliinissä, havaita mielenkiinnon Suomea kohtaan enentyneen johtavissa piireissä ja myöskin suuren yleisön keskuudessa. Parempaa propagandakeinoa kuin se, mikä nyt oli käytettävänämme, emme olisi voineet toivoa. Myöskin Ruotsissa teki tieto pataljoonamme lähtemisestä rintamalle syvän vaikutuksen. Mutta siitä huolimatta oli nyt alkava aikajakso suurten vaikeuksien ja pettymysten aikaa. Tämä johtui ennen kaikkea sotatilan huolettavuudesta. Me emme olleet Tukholmassa täysin selvillä, kuinka vaarallinen, jopa miltei toivoton keskusvaltain asema oli kesällä ja alkusyksyllä 1916. Länsirintamalla oli Saksan rynnistys Verdunia vastaan epäonnistunut ja kesällä alkoi ympärysliitto sensijaan suuren Somme-rynnistyksensä valtavin sotavoimin ja ennenkuulumattomin teknillisin apuneuvoin. Saksalaiset menettivät alaa ja saivat vain töin tuskin estetyksi vihollisten läpimurron. Etelässä tekivät itävaltalaiset menestyksellisen hyökkäyksen italialaisia vastaan Tyrolissa, mutta heidän täytyi pian keskeyttää se ja lähettää kaikki suinkin liikenevät joukot itärintamalle. Täällä oli näet Brusilovin suuri, kesäkuussa alkanut rynnistys työntänyt Itävalta-Unkarin armeijat taaksepäin. Venäläiset tunkeutuivat syvälle Galitsiaan ja Karpaattien vuorille. Täydellisen katastrofin estämiseksi täytyi saksalaisten lähettää divisiona toisensa jälkeen liittolaistensa avuksi ja siten heikentää koillista rintamaansa. »Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä», kirjoittaa Ludendorff muistelmissaan. »Luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään.»[49] Näihin taisteluihin otti jääkäripataljoonamme puolipatteri (2 haubitsia) osaa kunniakkaalla tavalla.[50] Venäläisten ylivoima oli täällä hyvin suuri, ja hetken näytti asema saksalaisille sangen uhkaavalta. Näissä oloissa oli Saksan rynnistys koillista kohti aivan mahdoton. Sensijaan oli toukokuussa puhuttu odotettavissa olevasta etenemisestä Ukrainaan, mutta tästäkään ei tullut mitään Itävalta-Unkarin armeijan odottamattoman heikon vastustusvoiman vuoksi. (Kokonaisia slaavilaista kansallisuutta olevia rykmenttejä lienee karannut vihollisen puolelle.) Keskusvaltojen oli näin ollen joka puolella pakko pysytellä puolustuskannalla. »Suuri puolustussotamme», kirjoittaa Ludendorff, »jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.»[51] Hyökkäykset torjuttiin tosin kaikilla rintamilla, mutta keskusvaltain voimat olivat sangen uupuneet. Kun sitten Romania julisti Itävalta-Unkarille sodan elokuun 27 p:nä, uskoi moni, että tämä oli lopun alkua. Että keskusvaltain onnistuisi kolmikuukautisella loistavalla sotaretkellä täydellisesti musertaa uusi vihollisensa, sitä ei kukaan syksyn alussa hevin tiennyt odottaa. Kuka silloin Saksassa saattoi ajatellakaan pientä ja syrjäistä Suomea? Halu aikaansaada erikoisrauha Venäjän kanssa kävi yhä voimakkaammaksi ja samassa määrässä väheni Berliinissä talvella ja keväällä 1916 niin voimakas harrastus Suomen vapauttamiseksi. Mitä Wetterhoff tiesi siitä syyskuussa kertoa, siitä tuonnempana. Mutta Suomessakaan ei tähän aikaan näyttänyt lainkaan valoisalta. Venäläinen hirmuvalta rehoitti nyt täydessä loistossaan. Tilapäiskuvana siitä otan tähän otteita sähkösanomatyyliin kirjoitetusta kirjeestä, jonka toht. Alma Söderhjelm lähetti minulle heinäkuun puolivälissä. »Täällä jatkuvat vangitsemiset, ja ihmisiä katoaa toinen toisensa jälkeen. Varsinkin Pohjanmaalta on kadonnut monta. Spalernajassa istuu 30 suomalaista jotka on sinne viety mikä mistäkin syystä. Siellä on m.m. eräs ylioppilas Riekki ja eräs Ruuth. Hänen äitinsä oli äskettäin häntä tervehtimässä. Poika oli rohkealla mielellä, on istunut siellä jo kauan. Siellä istuu myöskin Roosin veljekset, toinen vangittu jo aikaisemmin, toinen nyt äskettäin. Heidän isänsä on käynyt heitä katsomassa ja saanut puhua heidän kanssaan. He ovat terveitä. Ruuth sitä vastoin on kuumeessa ja toinen keuhko on vialla. Häntä hoitaa lääkäri. Riekin morsian kävi sulhastaan tervehtimässä. Tämä oli ollut masennuksissa, mutta nähdessään Ruuthin reippaan tuulen (heitä käytettiin ulkona samalla kertaa), oli hän tullut tyynemmäksi. Riekki sanoo rakentelevansa tuulentupia ja uneksivansa ja uskovansa uniinsa enemmän kuin ennen. Eräs Nikkilä on myös vangittu. Luulen että hänkin on siellä. Krestyssä istuu myöskin muutamia, yhdenvertaisuusrikoksista. Kaksi Backbergin veljestä istuu täällä Helsingissä, päävahdissa, niin arvellaan. Eräs Forsberg Turusta Viaporissa. Kaksi muuta turkulaista, Bahne ja Levander, istuu Kakolassa. Heidän olonsa lienee niin hyvä kuin ylimalkaan vankilassa voi olla. Eräs Viksten, 18-vuotias, istuu myöskin Spalernajassa. — — — Loviisassa on eräs tyttö vangittu ja viety Siperiaan. Hänen nimensä on Lemann; oli luullakseni kirjoittanut jotakin ystävilleen ulkomaille. Vapaaherratar Gripenberg, o.s. Hisinger, on vangittu ja viety Pietariin, missä hänet nyt on majoitettu erääseen hotelliin. Hänellä ei ole mitään hätää. Hän on tosin, saanut karkoitusmääräyksen, mutta ainoastaan hienoon kylpypaikkaan lähelle pääkaupunkia. Einar Ottelin, ennen Viborgs Nyheterin toimittaja, nyt tamperelainen, on juuri istunut kaksi kuukautta erään artikkelin vuoksi, mutta on nyt matkalla johonkin paikkaan lähelle Aralinjärveä, minne hänet on karkoitettu. Myöskin Kemissä on muutamia nuorukaisia vangittu viime päivinä. Vaasassa oli muutamia ollut telkien takana, mutta nyt juuri kuulin sattumalta kerrottavan, että he ovat karanneet vankilasta.» Samanlaisia tietoja sain muistakin kirjeistä, esim. eräästä, jonka neiti Elin Nylander 21 päivänä heinäkuuta oli kirjoittanut minulle. Voi ymmärtää, että ei ollut helppoa työskennellä Suomessa sellaisen paineen alaisena. Hermot joutuivat kovalle koetukselle. Kuivien ja lyhyiden uutisten takaa tuntuu rohkeiden kirjeenkirjoittajatarten suuri mielenjännitys. Jokainen, jolla oli jotakin tekemistä meidän liikkeemme kanssa, tunsi vangitsemisen Damokleen-miekan heiluvan päänsä päällä. Lisäksi tuli vallitseva epävarmuus toiveista. »Anna meidän tietää, mitä ajattelet yleisestä asemasta», kirjoitti Elin Nylander. »Huhuillaan aktiivisesta osanotosta jo nyt, mutta ei tiedetä mitään varmaa, ja se on kiusallista.» Venäläisten kostotoimet eivät tosin olleet lamauttaneet meidän liikettämme, mutta kuitenkin oli mieliala lamassa. Lisämiehistön saaminen Saksassa olevaan pataljoonaan oli miltei mahdotonta. Siitä huolimatta vaati joukon saksalainen päällikkö ja myös jääkärit itse kiivaasti värväyksen jatkamista. Noudattaen puhtaasti sotilaallisia periaatteita, jommoisia saksalaiset noudattivat, tahtoi majuri Bayer turvata pataljoonan täydentämisen mieshukan varalta rintamalla. Mutta sitäpaitsi suunnittelivat jääkärit itse toisen pataljoonan perustamista, jota suunnitelmaa majuri innokkaasti kannatti Lähemmin ajattelematta, mitä voittamattomia vaikeuksia uuden, suuressa mittakaavassa tapahtuvan värväyksen esteenä oli, pitivät saksalaiset uuden miehistön niukkaa saapumista kesän aikana todistuksena siitä että meidän harrastuksemme oli herpautunut. Tämä katsantokanta kävi ilmi eräästä kirjelmästä jonka kapteeni Heldt, majuri Bayerin edustaja Tukholmassa, heinäkuun 26 päivänä osoitti valtuuskunnalle. Vastauksessaan elokuun 3 päivänä teki valtuuskunta laajalti selkoa seikoista, jotka olivat ehkäisseet keskeytyneen värväyksen uudelleenaloittamisen. Pääpaino pantiin venäläisten vainoille. »Asema», sanottiin valtuuskunnan kirjelmässä m.m., »on jo jonkin aikaa ollut niin kärjistynyt, että melkein jokaisesta värvätystä rekryytistä joku tämän maanmies joutuu vangitsemisen vaaran alaiseksi.» Siitä huolimatta lupasi valtuuskunta kaikin voimin koettaa voittaa vaikeudet. Tämän kirjelmän lisäksi lähetettiin elokuun 8 päivänä vielä toinen, jonka oli laatinut maisteri Kai Donner A.K:n edustajana. Hän huomautti siinä m.m., miten ristiriitaisia tietoja Suomeen oli tullut siitä miesluvusta, johon pataljoona oli saatava. Hän lisäsi itse kesäkuun puolivälissä ilmoittaneensa A.K:lle, että oli erinomaisen tärkeä lähettää Suomesta mahdollisimman pian tarvittava määrä rekryyttejä pataljoonan täydentämiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut salata, mitä suuria vaikeuksia A.K:lla oli koettaessaan toimeenpanna jälleen värväystä, mainiten m.m. miehistön pakko-oton linnoitustöihin, jonka venäläiset olivat heinäkuun 8 päivänä annetulla asetuksella säätäneet. Kirjoituksessa viitattiin vihdoin siihen keinoon, että lähetettäisiin väkeä L.L:stä järjestämään etappiteitä, mikä suunnitelma sitten toteutettiinkin.[52] — Saatoimmeko ajatella ja toimia toisin? Meille tehdään vääryyttä, jos oletetaan, että me, jotka itse istuimme Tukholmassa, turvissa venäläisen koston ulottuvilta, olisimme olleet tunnottomia niille kärsimyksille, joiden alaisiksi kansalaisemme Pohjanlahden itäpuolella joutuivat uusiin ponnistuksiin ryhtyessään. Meistä tuntui raskaalta kun kuulimme, kuinka parhaat avustajamme toinen toisensa jälkeen joutuivat vihollisen koston alaisiksi. Mutta taistelussa suuren asian hyväksi ei saanut pysähtyä puolitiehen, vaikka tappiot kasvoivat joka askelelta. Niin kauan kuin asian menestys tuntui suuressa määrässä riippuvan siitä, että jääkäripataljoonamme mieslukua lakkaamatta lisätään, täytyi värväystä jatkaa kaikista vaikeuksista ja menetyksistä huolimatta. Heinäkuun 1 ja 3 päivänä toimitettiin uudet eduskuntavaalit. Niiden tuloksena oli, kuten tunnettua, että sosialidemokraatit saivat ehdottoman enemmistön — 102 paikkaa 200:sta. Meidän piireissämme pidettiin tätä otollisena enteenä. Minulla on tallella eräs selonteko vaalien tuloksesta, laajoin huomautuksin meidän puoleltamme. Siinä lausutaan, että sosialidemokraatit sodan alussa ylläpitivät vanhoja suhteitansa venäläisiin puoluelaisiinsa, mutta että he pian huomasivat näiden avuttomuuden. »Kun heillä samalla», sanotaan edelleen, »yhä oli Suomen itsenäisyys ohjelmassaan, oli enemmän kuin luonnollista, että he käänsivät katseensa toiselle taholle. Hekin kiinnittivät, niinkuin kaikki muutkin maassamme, toivonsa Saksaan ja Saksan aseiden voittoon.» Mainitaan vielä, että »noin puolet Saksaan saapuneista L.L:n rekryyteistä ainakin Suomesta lähtiessään lienee kuulunut tähän puolueeseen tai sitten radikaaliseen pienviljelijäpuolueeseen. Vaalin tulos merkitsee siis», sanoo selonteon laatija, »ilmeistä voittoa niille aineksille, jotka tahtovat mitä pikimmin aikaansaada Suomen kohtalon ratkaisun mainittuun suuntaan (s.o. Suomen täydellisen erottamisen Venäjästä)». Valtuuskunnan jäsenistä olimme kai etusijassa Kai Donner ja minä tällä kannalla. Vuotta myöhemmin — kesällä 1917 — johti tämä käsitys, että sosialidemokraatit olivat itsenäisyysaatteen innokkaimpia kannattajia, liittoon heidän ja aktivistien välillä, mikä liitto purkautui vasta syksyllä sosialidemokraattien antauduttua radikaalien puna-ainesten valtoihin. Me emme laiminlyöneet tiedoittaa Saksan yleiselle mielipiteelle käsitystämme Suomen vaalien tuloksen merkityksestä, mutta pelkään sentään, että ainakin Saksan hallituspiireissä oltiin epäilevällä kannalla siitä, oliko sosialidemokraattista vaalivoittoa pidettävä suotuisana saavutuksena. Voitiinhan viitata siihen tosiasiaan, että sosialidemokraatit esim. Ruotsissa, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat innokkaita ympärysliiton ystäviä, ja ettei toistaiseksi ollut mitään selvää todistusta siitä, että Suomen sosialidemokraattinen puolue yhtyi saksalaismieliseen politiikkaan. Edusmies maisteri K.H. Wiikin käynti Berliinissä kesällä 1915 oli pidetty visusti salassa ja sitä saattoi katsoa vain yksityiseksi mielipiteenilmaisuksi. Silmiinpistävää oli myöskin, ettei valtuuskunnassamme ollut yhtään sosialidemokraattista edustajaa. Kaikkein kiusallisinta niistä vastuksista, joita vastaan meidän oli tähän aikaan kamppaileminen, oli kuitenkin se sisäinen eripuraisuus, joka nyt jälleen alkoi ilmetä piirissämme Tukholmassa ja Berliinissä. Kuten ennenkin oli meidän vaikeinta päästä yksimielisyyteen Wetterhoffin asemaa koskevassa kysymyksessä. Jo kesällä syntyi uusi kahnaus. Wetterhoffin suunnitelma edustavan saksalaisen komitean muodostamisesta Suomen asioita varten oli näet kohdannut esteitä, kun saksalaiselta taholta vaadittiin täsmällistä tietoa Wetterhoffin asemasta meidän järjestössämme. Kuinka valtuuskunnan vähemmistön ja useiden »nuorten» toimesta saatiin aikaan kokous Berliinissä heinäkuun alussa ja kuinka siellä ajettiin läpi ponsi, että Wetterhoff on yhteistyössä valtuuston kanssa ja nauttii sen luottamusta ja että siis häntä suositellaan sihteeriksi puuhassa olevaan komiteaan, sen on professori Sundwall kuvannut kirjassaan.[53] Omasta puolestani en ollut kokouksessa läsnä, kun silloin olin Sveitsissä. Matkalla sinne kesäkuun lopulla olimme Konni Zilliacus ja minä Berliinissä saaneet Wetterhoffilta selonteon asemasta sekä tavatessamme ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin voineet todeta sen, mitä Wetterhoff oli kertonut hankkeessa olevasta suuresta komiteasta, pitävän paikkansa. Päiväkirjassaan Wetterhoff kertoo laajasti kaikista näistä neuvotteluista. M.m. hän mainitsee, että alivaltiosihteeri Zimmermann oli selittänyt ruhtinas Löwensteinille ja professori Schiemannille olevansa kiinnostunut komitean hankkeeseen, mutta ensin tahtovansa saada todetuksi, että Wetterhoff on suoranaisessa yhteydessä Helsingissä olevan keskuskomitean kanssa. Kuinka asiat sitten kehittyivät Berliinissä aina syyskuussa tapahtuvaan lopulliseen kriisiin saakka, siitä ei minulla ole mitään muistiinpanoja. Varmaa vain on että Suomen-komiteasta ei tullut mitään ja että maaperä vähitellen luisui Wetterhoffin alta. * * * * * Kesäkuukausina kului muuten aikani suureksi osaksi »Venäjän sorrettujen kansain liittoa» koskeviin asioihin. Paroni von der Ropp oli saanut sen ajatuksen, että Liiton pitäisi esiintyä kokonaisryhmänä siinä sorrettujen kansallisuuksien edustajain kongressissa, joka pidettäisiin Lausannessa 27—30 kesäkuuta. [54] Kongressin oli kokoonkutsunut Pariisissa sijaitseva Union des Nationalités, jonka esimiehenä oli ranskalainen valtiomies Painlevé ja jonka johtajiin sitäpaitsi kuului useita eteviä ranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia poliitikkoja. Koko yritys oli naamioitu puuha saada keskusvallat leimatuiksi pienten kansojen sortajiksi, siis rengas ympärysliiton propagandassa. Niiden kansallisuuksien joukossa, joiden piti olla kongressissa edustettuina, mainittiin m.m. belgialaiset, luxemburgilaiset, tsekkiläiset, eteläslaavilaiset ja romanialaiset. Von der Roppin suunnitelma oli se, että kongressiin lähetettäisiin Venäjän sortamien monien kansallisuuksien edustajia. Ei pitäisi tulla vaikeaksi saada enemmistöä kongressissa näiden avulla ja siten voimakasta vastalausetta venäläistä sortoa vastaan. Tämänhän täytyi olla kaikkien meidän edun mukaista. Ja Saksan hallitus tietenkin mielellään näkisi meidän esiintyvän sellaista tarkoitusta varten. Välillinen voitto meidän osanotostamme olisi — sanoi von der Ropp — että saisimme tilaisuuden päästä kosketuksiin johtavien henkilöiden kanssa ympärysliiton taholla ja esittää kansalliset vaatimuksemme heille. Tuuma oli meistä erinomainen. Valtuuskunta valitsi Konni Zilliacuksen, Samuli Sarion ja minut suomalaisten edustajiksi kongressiin. Zilliacus ja minä ynnä vaimoni matkustimme kesäkuun 20 p:nä Tukholmasta. Berliinissä liittyi Sario meihin, Sveitsin rajalla oli passi- ja tullitarkastus erittäin ankara, mutta meidän saksalaiset passimme havaittiin kunnossa oleviksi ja niin saavuimme idylliseen kaupunkiin Lac Lémanin rannalle. Vaimoni ja minä asetuimme Hotel Beau Rivageen Ouchy'in, missä myöskin ystävämme von der Ropp asui. Mutta hän oli erittäin varovainen seurustelussaan meidän kanssamme. Hän oli tosin koko tämän diplomaattisen tempun järjestänyt, mutta hän ei saanut olla näkyvissä. Paroni von der Ropp oli hoitanut asiaa ihmeteltävällä tavalla Union des Nationalités'n sihteerin liettualaisen poliitikon Gabrysin avulla, joka oleskeli milloin Pariisissa, milloin Sveitsissä (yhdistys oli sodan syttymiseen jälkeen muuttanut toimistonsa Pariisista Geneveen). Kongressin toimeenpanijoita kohtasi yllätys. Kun kongressi avattiin, havaittiin, että edustajia oli saapunut 13:sta tsaari Nikolain valtikan alaisesta ei-venäläisestä kansallisuudesta. Kun heidän valtakirjansa olivat moitteettomat, ei heitä käynyt hylkääminen niin tapahtui se, mitä von der Ropp oli tarkoittanutkin, nimittäin että nämä 13 muodostivat enemmistön edustettuna kun kaikkiaan oli 23 kansallisuutta. Kirjava oli tosiaan se kansantyyppikokoelma, joka nyt kokoontui yliopiston suureen saliin. Kaikilla edustajilla oli tehtävänään esittää laajempia tai vähäisempiä kansallisia ja valtiollisia vaatimuksia. Niiden joukossa joilla tällöin oli aihetta kääntyä keskusvaltoja vastaan, huomattiin belgialaisia, luxemburgilaisia, serbialaisia ja tsekkiläisiä. Mutta olipa joukossa useita, joilla oli yhtä ja toista huomauttamista siitä kohtelusta, jota he olivat saaneet läntisten ympärysvaltojen puolelta: irlantilaisia, baskilaisia, tunisilaisia ja egyptiläisiä. Albanialaisilla oli valittamista kumpaakin sotaakäyvää puolta vastaan. Katalonialaiset esittivät autonomiavaatimuksensa mitä Espanjaan tulee. Mutta ne vääryydet, joista näillä kaikilla kansoilla oli valitettavana, kalpenivat täydellisesti niiden syytösten rinnalla, joita kohdistettiin Venäjää vastaan. Suomalaiset, liettualaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, ukrainalaiset, Venäjän juutalaiset, Krimin ja Volgan tatarit, georgialaiset, tserkessit ja pari kolme turkestanilaista kansaa esittivät siellä vastalauseensa sitä väärää ja julmaa kohtelua vastaan, jota he saivat kokea suuren pyhän Venäjän puolelta. Myöskin virolaisia (m.m. Kesküla) ja lättiläisiä oli läsnä, mutta he eivät virallisesti ottaneet osaa kongressiin. Ilmassa oli myrskyn tuntua, kun keskustelut alkoivat. Ensimmäinen päivä, joka omistettiin pienten kansojen oikeutta koskeviin periaatteellisiin kysymyksiin, kului kuitenkin ilman häiriöitä. Mutta seuraavana päivänä oli kunkin osanottajakansan esitettävä erikoiset toivomuksensa ja silloin tapahtui se, mitä sittemmin täydellä syyllä sanottiin ympärysliiton skandaaliksi. Siitä tuli Venäjän barbaarimaisuutta vastaan kohdistettu mielenosoitus, joka teki erittäin voimakkaan vaikutuksen. Kansakunnat esiintyivät aakkosellisessa järjestyksessä, ja kuta enemmän syytöksiä kasaantui Venäjää vastaan, sitä hermostuneemmaksi tuli kuulijakunta, jonka suureksi osaksi muodosti fanaattisesti ympärysliittolaismieliset Sveitsin ranskalaiset. Syntyi tuon tuostakin kiivaita kohtauksia, kuten esim. kun eräs venäläismielinen georgialainen sosialisti koetti kumota, mitä hänen maanmiehensä Michel Tsereteli oli lausunut, ja tämä kuittasi sosialistin väitteet jyrisevällä huudolla »il ment!» (hän valehtelee). Suomen puolesta esiintymään oli valittu luonnollisestikin Konni Zilliacus. Hän oli kirjoittanut puheensa ranskaksi: lyhyesti, selvästi ja maltillisesti, mutta pohjasävyltään järkähtämättömän päättävästi. Kun vanha vapaustaistelija astui puhujalavalle, tervehdittiin häntä tuntemisen ja suosion merkiksi kättentaputuksilla: Useimmat läsnäolijoista tiesivät, mitä hän oli tehnyt, ja moni heistä oli kuulunut hänen entisiin avustajiinsa. Luotuaan lyhyen katsauksen perustuslakitaistelumme aikaisempiin vaiheisiin Zilliacus kuvasi, mihin asemaan Suomi oli joutunut maailmansodan johdosta, venäläistyttämisohjelmaa, vangitsemisia ja maasta karkoituksia sekä katkeruuden kasvua kansan keskuudessa. Loppusanat kuuluivat: »Me emme kuulu niihin, jotka kevytmielisesti katkoisimme ne siteet, jotka meitä yhdistävät suureen kansakuntaan. Senvuoksi emme tähän saakka olekaan vaatineet enempää kuin autonomiamme palauttamista. Mutta kaikella on rajansa. Venäjä on itse repinyt rikki sen sopimuksen, joka tehtiin Porvoossa yli sata vuotta sitten. Senvuoksi on kaikkialla maassamme tulevaisuuden tunnussana toinen. Se kuuluu: Täydellinen ero Venäjästä, vapaus Suomelle!» Zilliacus oli aloittanut puheensa tyyneen ja asialliseen sävyyn, mutta kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän lämpeni hän aineestaan. Kun hän ehti loppusanoihin oli hänen vaikea hallita ääntään. Se värisi hillitystä liikutuksesta. Oliko hänellä kenties ennakkotuntua siitä että hän nyt iski viimeisen suuren iskunsa sen asian puolesta, jonka hyväksi hän oli taistellut niin monta vuotta? Hetki oli juhlallinen. Sillä ensimmäistä kertaa lausuttiin nyt vaatimus Suomen riippumattomuudesta julki kansainvälisen kuulijakunnan edessä. Kun Zilliacus oli lopettanut, syntyi salissa suosionmyrsky. Taputettiin käsiä ja huudettiin »Vive la Finlande!» Tunkeuduttiin puhujan ympärille puristamaan hänen kättään. Ei ollut mitään eroa ympärysliittolaisten ja Saksan ystävien välillä. Niiden joukossa, jotka tulivat Zilliacukselle vakuuttamaan sympatiaansa, oli myöskin ranskalaisia, Sveitsin ranskalaisia ja belgialaisia. Suomen vapautumisvaatimukseen saattoivat kaikki yhtyä. Minusta tuntui, että me nyt saimme nähdä hedelmän menneiden vuosien pitkästä ja kärsivällisestä propagandatyöstä ulkomailla. Myöskin puolalaisten edustaja Lempicki saavutti vilkasta ja yksimielistä suosiota. Hän kääntyi yksinomaan Venäjää vastaan ja vaati Puolan ikivanhan vapauden palauttamista. Kun senjälkeen valkovenäläiset esiintyivät, nousi Lempicki jälleen ja selitti, että puolalaiset tahtovat elää veljellisessä sovussa naapuriensa kanssa ja unohtaa kaiken vanhan kaunan. Kokouksen nähden syleilivät puolalainen ja valkovenäläinen toisiaan sovinnon merkiksi. Se oli aitoslaavilainen tunteenpurkaus. Päivä muodostui murhaavaksi tappioksi Venäjälle ja siten myöskin ympärysliitolle. Niin katsoivat asiaa ainakin johtavat ympärysliittolaiset. Myöskin sveitsiläiset olivat huolestuneita. Tultaisiinko kukaties pitämään puolueettomuuden loukkauksena, että oli sallittu julkinen mielenosoitus yhtä liittoon kuuluvaa valtaa vastaan? Lausannen ja Geneven sanomalehdet sisälsivät suuttuneita kirjoituksia niitä vastaan, jotka tällä tavoin olivat rohjenneet tehdä kongressin saksalaisten juonittelujen kentäksi. Niin päätettiin kiireen kaupalla keskeyttää koko hoito. Belgialaiset olivat varovasti pidättyneet syrjässä — kongressin puheenjohtaja oli kuitenkin belgialainen — ja tsekkiläiset ja serbialaiset luopuivat esiintymisaikeestaan. Eri kansojen esityksiä ei lähetetty valiokuntiin, kuten aikomus oli ollut, ja kongressi lopetettiin tuota pikaa ja ilman juhlamenoja. Lausannen kaupungin suunnittelemat juhlallisuudet peruutettiin. Paroni von der Roppilla oli kuitenkin täysi syy olla tyytyväinen. Kongressin viime hetkellä oli tosin eräs kiihtynyt lättiläisnainen kohdistanut häneen mieskohtaisen hyökkäyksen syyttäen häntä balttilaiseksi paroniksi ja saksalaisten kätyriksi. Hän oli vastannut tyynesti ja sovinnollisesti. Hyökkäys oli hänelle yhdentekevä. Lausannen tapahtumaa saattoi pitää toisena ja ehkä onnistuneempana askelena sillä tiellä, jolle Venäjän sorrettujen kansain liitto oli astunut lähettäisi sähkösanoman presidentti Wilsonille. Ei tahdottu antaa Liiton esiintyä kongressissa julkisesti in corpore. Mutta johtajien tarkoitus oli kuitenkin käyttää tilaisuutta liiton rakenteen takomiseksi tähänastista kiinteämmäksi. Heti kongressin jälkeen pidettiin liiton kokous, jonka esimieheksi valittiin Lempicki ja varaesimieheksi Konni Zilliacus. Mutta paroni von der Ropp pääsihteerinä oli kuitenkin todellinen johtaja. Lausannen kansallisuuskongressi herätti huomiota koko maailmassa. Kuten odotettavissa oli, synnytti sen odottamaton meno suurta kiukkua ympärysliiton leirissä. Varsinkin Ranskan lehdissä ivailtiin tätä Saksan kavaluuden uutta ilmiötä; olivatko Venäjää vastaan tehdyt syytökset oikeutettuja vai ei, se kysymys sivuutettiin vaikenemalla. Luulen kuitenkin, että tämä uusi yhteisprotesti tsaarivallan väkivaltapolitiikkaa vastaan ei ollut vaikuttamatta yleiseen mielipiteeseen Ranskassa, Englannissa ja Italiassa. Miten asiaa arvosteltiin venäläisissä lehdissä, on helppo kuvitella. M.m. kirjoitti Novoje Vremja johtavan artikkelin, jossa kongressi tietenkin esitettiin yksinomaan saksalaisilla rahoilla aikaansaaduksi. Tämä — sanottiin — oli kuitenkin huomattu ajoissa, mistä oli seurauksena, että kongressista tuli täydellinen fiasko. Puolueettomissa maissa oli arvostelu toinen. Nya Dagligt Allehandan päätoimittaja Leon Ljunglund, joka oli kongressissa läsnä, kirjoitti lehteensä sen kulusta pitkän selonteon, jossa hän saattoi kongressin oikeaan valoon. Toisia kirjoituksia ja uutisia tapahtumasta julkaisivat useat Skandinavian lehdet Liiton Tukholman-toimiston välityksellä. Lisättäköön lopuksi, että pitkä uutinen kongressista julkaistiin myöskin julkaisussa »Sanomia sodasta — Meddelanden från kriget», jota syyskuusta alkaen Tukholman-valtuuskunnan julkaisukomitea painatti ja salateitä toimitti Suomeen.[55] Viivyin muutamia päiviä Lausannessa levähtääkseni edellisten viikkojen rasittavasta työstä ja suuresta hermojännityksestä. Istuessamme hotellin terassilla katsellen Genève-järven sinistä vettä koetimme vaimoni ja minä karkoittaa mielestämme kaikki ajatukset A.K:sta ja C.K:sta, Suomen värvääjistä ja rekryyteistä, valtuuskunnasta ja Wetterhoffista, Ruotsin aktivisteista ja herra Brantingista, sanomalehtiväittelyistä ja Stimmen aus dem Ostenista, Saksan lupauksista ja koillisrintaman rynnäköstä, »sorretuista» ja ympärysliitosta. Mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Politiikka piti kourassaan ajatuksemme. Vastapäätä meitä toisella rannalla kohosivat Savoian vuoret — siellä oli Ranska, ja siellä pidettiin meitä juuri nyt katalina salajuonittelijoina ja kavalina Saksan kätyreinä. Jos olisimme uskaltaneet mennä sinne, olisi meidät epäilemättä vangittu sen kansan vihollisina, johon kuitenkin olimme niin lämpimästi kiintyneet. Vuorten eteläpuolelta ei ollut pitkä matka Italiaan, siihen maahan, jota muutamina rauhallisina ja onnellisina vuosina olimme oppineet pitämään toisena kotimaanamme, ja kuitenkin olisimme nyt sielläkin saaneet tylyn vastaanoton. Vähää myöhemminhän vangitsivat italialaiset viranomaiset serkkuni, varatuomari Johannes Gummeruksen suuresti epäiltynä henkilönä, luultavastikin senvuoksi, että hänellä oli sama nimi kuin minulla. _C’est une sale chose que la politique:_ politiikka on sentään aika ilkeää. Mutta työ kutsui ja meidän täytyi jättää tyyni olinpaikkamme. Tukholmassa odotti minua juuri nyt Liiton suunnitteleman kirjan ruotsalaisen painoksen toimittaminen. Kirjan oli määrä ilmestyä sitäpaitsi saksaksi ja englanniksi ja sisältää kirjoituksia Venäjän tihutöistä. Sen saksalaisena nimenä tuli olla »Kennen Sie Russland?», englantilaisena »Do you know Russia?» Ruotsalaisena nimenä ei tietenkään voinut olla »Känner ni Ryssland?» (Tunnetteko Venäjää?). Oli keksittävä toinen nimi, ja niin pantiin toimeen palkintokilpailu toverien kesken Tukholmassa. Se, joka keksisi parhaan niinen, saisi kymmenen kruunua. Keksintökykyä ei nuorisoltamme puuttunut. Tässä muutamia ehdotuksia, joita tehtiin. »Venäjän kotkan kynsissä» — »Lahjusten maa» — »Venäjä äitipuolena» — »Nagaikan valtakunta». Tällaiset iskunimet hylättiin kuitenkin sopimattomina, ja palkinnon sai eräs nuorukainen, joka ehdotti yksinkertaista, mutta paljon sanovaa nimeä »Venäjä sellaisena kuin se on» (»Ryssland sådant det är»). Heinä- ja elokuussa tehtiin kirjaa ahkerasti. Paljon päänvaivaa antoi saksalaisen tekstin kääntäminen ja muokkaaminen ruotsalaista painosta varten. Eri luvut olivat kunkin eri kansakunnan edustajan kirjoittamia, jotka kuvasivat kansansa kohtaloita Venäjän vallan alla, ja monetkaan heistä eivät olleet säästäneet voimasanoja, jotka ruotsinkielessä sentään tuntuivat hiukan liikanaisilta. Pahempi oli, että kirjoitukset olivat sangen epätasaisia ja että muutamat niistä eivät olleet varsin tunnollisesti pysyneet historiallisessa totuudessa. Vihdoin oli kuitenkin kaikki valmiina ja kirja painettiin varustettuna minun kirjoittamallani esipuheella. Se julkaistiin syyskuun alussa Bonnierin kustannuksella. Kaikkine puutteineen antoi se kuitenkin pääpiirteissään oikean kuvan Venäjän kansallisuuspolitiikasta, ja se kuva oli tosiaan niin synkkä kuin ajatella saattoi. Parhaita lukuja oli Suomea koskeva luku. Sen oli laatinut maisteri Svedlin. Se antoi selkeän ja yleiskatsauksellisen kuvauksen meidän perustuslakitaistelustamme sekä maassamme sodan puhkeamisen jälkeen vallinneesta poliittisesta asemasta. Kirjoitus julkaistiin eripainoksena, Bonnierin kustantamana sekin, ja sitä levitettiin propaganda-tarkoituksessa, etupäässä Ruotsiin. Kirja otettiin vastaan Ruotsissa varsin suosiollisesti. Tanskassa piti toht. Ivar Berendsen huolta sen selostetusta sanomalehdissä. Muutamia kappaleita saatiin salakuljetetuksi Suomeen ja lienee niistä siellä ollut paljonkin hyötyä. Englantilainen painos aiottiin painaa Amerikassa. Minulla oli aika paljon puuhaa käsikirjoituksen toimittamisessa turvallisesti Atlantin yli. Maisteri Numelin matkusti sitä varten Kristianiaan, missä hän tapasi erään amerikkalaisen, joka jonkinlaisessa kuriiripostissa vei käsikirjoituksen mukanaan. X. MYRSKYINEN SYKSY 1916. Sodankäynti syyskuukausina tuotti tuntuvaa helpotusta keskusvaltain ahdistettuun asemaan. Länsirintamalla jatkoivat ranskalaiset ja englantilaiset voimakasta hyökkäystään, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan saksalaisten linjoja. Etelässä eivät myöskään italialaiset saavuttaneet ratkaisevaa voittoa itävaltalaisista Isonzo-joen varrella ja Tyrolissa. Itärintamalla laimeni venäläisten hyökkäys vähitellen. Sillä välin, kun sotaa jatkui kaikilla näillä rintamilla, murskattiin ympärysvaltaan uusi liittolainen Romania täydellisesti pohjoisesta ja etelästä toimeenpannulla saksalais-itävaltalais-bulgarialaisella rynnistyksellä. Tämä saavutti huippunsa Bukarestin valloituksessa joulukuun 6 päivänä, minkä jälkeen voitetun romanialaisen armeijan jäännökset venäläisten joukkojen vahvistaminakin työnnettiin taaksepäin Sereth-joen taakse. Syyskuussa olivat Saksan toiveet edelleenkin kuitenkin varsin pimeät. Tehtiin uusia yrityksiä saada aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa. Kun syyskuun 16 p:nä saavuin Berliiniin lyhyelle käynnille, ilmoitti Wetterhoff minulle ulkoministeri von Jagowin nimenomaan selittäneen sanomalehdistön edustajille, että erikoisrauha oli toivottava ja että hallitus, jotta ei loukkaisi Venäjää, viivytteli Puolan julistamista itsenäiseksi kuningaskunnaksi. Muutamia päiviä myöhemmin sain Tukholmassa vahvistuksen siihen, että siellä parastaikaa pidettiin erikoisrauhanneuvotteluita. Syyskuun 28 p:nä piti valtakunnan kansleri Bethmann Hollweg puheen, jossa hän huomattavan varovasti karttoi lausua mitään Venäjää uhittelevaa. Paroni von Lucius sanoi minulle että tämä — hänen kannaltaan katsottuna — on »hyvä merkki». Hän tiesi siitä kyllä enemmän kuin oli tietävinään. Äskettäin oli herra Protopopoff, valtakunnanduuman varapuhemies ja sittemmin sisäasiainministeri, paluumatkalla Ranskasta ja Englannista, minne hän oli matkustanut erään duumanjäsenten valtuuskunnan johtajana, pitänyt salaisia neuvotteluita Tukholmassa erään Warburg-nimisen saksalaisen agentin kanssa. (Tämän kanssa olin tehnyt tuttavuutta onnistumatta kuitenkaan saada häneltä mitään tietoja.) Ilmeisesti oltiin Berliinissä sangen hyvin selvillä niistä väkevistä voimista, jotka Pietarissa puuhasivat sovintoa Saksan kanssa. »Jos Kokovtsoff tulee Stürmerin seuraajaksi, on rauha varma», sanoi minulle v. Lucius. Yleensä arveltiin kuitenkin, että juuri äärimmäistaantumuksellinen pääministeri Stürmer yhdessä keisarinnan ja Rasputinin kanssa työskenteli rauhanajatuksen hyväksi.[56] Mutta luultavasti oli von Lucius Protopopoffin kautta saanut sen käsityksen, että entinen pääministeri Kokovtsoff oli vielä päättäväisemmin rauhanajatuksen kannalla.[57] Todellisuudessa oli tila Venäjällä sellainen, että tarmokkaan sodankäynnin jatkaminen sen puolelta näytti mahdottomalta. Eräs amerikkalainen Cliefodt, joka lokakuussa matkusti Pietariin, ilmoitti sieltä marraskuun 10:ntenä päivätyssä kirjeessä, että tila oli huonompi kuin hän oli saattanut kuvitella. Elintarvepula oli sietämätön, ja väestön mieliala levoton. Maanalainen vallankumouspropaganda oli sangen voimakas, ja katumellakat kuuluivat päiväjärjestykseen. Samaa tiesi kaksi suomalaista liikemiestä kertoa käydessään Tukholmassa marraskuussa. He sanoivat saattavansa lyödä vetoa, että Venäjän huhtikuussa on pakko tehdä rauha. On tarpeetonta mainita muita samanaikaisia todistuksia näistä oloista, ne kun ovat siksi tunnetut. Eikä Venäjä kuitenkaan vielä ollut kypsä rauhaan. Joulukuussa saamassamme raportissa sanotaan, että siellä tehdään kaikki mitä voidaan sotamiesten mielialan rohkaisemiseksi. He saavat riittävästi ruokaa, ovatpa vielä entistä paremmin varustettujakin. Niin taistelivatkin venäläiset joukot vielä talvella 1916—1917 yleensä sangen hyvin. Mitä Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa vallitsevaan nälänhätään tulee, sanotaan samassa raportissa, johtuu se ainoastaan huonosta järjestelystä. Elintarpeita oli maassa riittävästi. Johtavissa piireissä eivät rauhantuumat päässeet vallalle kaikesta masennuksesta ja eripuraisuudesta huolimatta. Mr. Cliefodt totesi, että Venäjän liikemiespiireissä oltiin sitä mieltä, että sotaa saattoi kestää loppumattomiin. »Meillä on väkeä ja Englanti antaa meille rahaa», oli sanottu. Ilmeisesti olivat nämä kertojat henkilöitä, jotka ansaitsivat miljoonia sotahankinnoilla. Niinpä olivat saksalaisten kaikki ponnistukset erikoisrauhan aikaansaamiseksi Venäjän kanssa tuomitut epäonnistumaan. Mutta, kuten sanottu, vielä syys- ja lokakuussa oltiin Berliinissä rauhantoiveiden suhteen hyvinkin optimistisia. Miehistön ja sotatarpeiden uhraamista rynnistykseen Pietaria kohti pidettiin aivan tarpeettomana, varsinkin kun nyt lopullisesti oli luovuttu toivosta, että Ruotsi yhtyy sotaan. Ludendorff oli, olen merkinnyt syyskuun 27 p:nä, sanonut Sven Hedinille, joka oli ollut hänen puheillaan päämajassa, että Ruotsin yhtymisellä sotaan ei nyttemmin enää ole sotilaallista merkitystä. Ruotsi oli laiminlyönyt otollisen hetken. Ruotsin poliittista asemaa koskevassa raportissa, jonka syyskuun puolivälissä kirjoitin Saksan ulkoministeriötä varten, huomautin, että Ruotsin yleinen mielipide nyt on entistä lujemmin päättänyt säilyttää puolueettomuuden ja joka tapauksessa olla luopumatta valtakunnan toimintavapaudesta mitä sotaakäyviin tulee. Mutta juuri senvuoksi tulisi Ruotsi jyrkästi torjumaan jokaisen myöskin ympärysliiton puolelta tehtävän yrityksen pakottaa sitä kauppapoliittisiin tai sotilaallisiin myönnytyksiin, jotka menevät yli puolueettomuuden rajojen. Sellaista yritystä täytyy kuitenkin odottaa, kun Englannin etu tietenkin vaatii ahdingossa olevan Venäjän auttamista ulottamalla kauttakulkuliike Ruotsin alueitse myöskin aseiden ja sotatarpeiden kuljetukseen.[58] Aktivistinen propaganda ei siis enää voi pyrkiä Ruotsin saattamiseen preventiiviseen sotaan Venäjää vastaan; sen tehtävänä on sen sijaan koettaa saada kansa jäykälle kannalle, kun on kysymys valtakunnan kunnian ja itsemääräämisoikeuden puoltamisesta. Kansan mielialaa on pidettävä hereillä, jotta se olisi valmis vastaamaan ympärysliiton puolelta tuleviin häikäilemättömiin vaatimuksiin päättäväisellä kiellolla senkin uhalla, että siitä voisi johtua aseellinen selkkaus. (Tietenkin tämä puolueettomuuden korostaminen näin ollen oli kohdistettava myös mahdollisiin väärinkäytöksiin Saksan puolelta.) Ruotsin aktivistit kääntyivät toisin sanoen »aktiivisen puolueettomuuden» politiikkaan, kun heidän oli käynyt mahdottomaksi jatkaa sotapoliittista linjaa. Mutta siitä huolimatta ylipääsemätön kuilu erotti senkin maltillisemman käsityskannan, jota aktivistit nyt esittivät valppaissa ja hyvintoimitetuissa lehdissään, siitä, jota toitoteltiin joka päivä Socialdemokratenissa ja myöskin muutamissa liberaalilehdissä. Tällä hetkellä keskittivät aktivistit ponnistuksensa saadakseen Hammarskjöldin ministeristön pysymään taipumattomat sitkeissä neuvotteluissa Englannin kanssa. Lienee tunnettua, että siinä suhteessa ensi sijassa kiinnitettiin toiveet pääministeriin itseensä, kun näet ulkoministeri Wallenbergiä pidettiin liian taipuvaisena myönnytyksiin. Antaakseni lukijalle käsityksen siitä, miten asemaa tänä ajankohtana katsottiin aktivisteja lähellä olevissa piireissä, otan tähän Upsalassa 17:ntenä syyskuuta 1916 päivätyn kirjeen, jonka sain professori Harald Hjärneltä. Tässä kirjeessä hän kiittää minua ensinnä vastailmestyneestä teoksesta »Ryssland sådant det är», jonka olin hänelle lähettänyt, ja lausuu toivomuksen, että kirja »vaikuttaisi valistavasti laajoissa piireissä ruotsalaista yleisöämme ja siten kohdaltaan edistäisi hyvien poliittisten tulosten saavuttamista». Hän liittää tähän seuraavat mietelmät: »Nyt riippuu kaikki pääasiassa siitä, miten Saksan sodankäynti menestyy idässä. Mackensenin voittohan Dobrudshassa lupaa hyvää. Jos se menestys voidaan saattaa kunnolla loppuun, niin voisimme toivoa melkein koko Venäjän hyökkäysrintaman hajallemenoa itärintamalla. Mutta eihän kannata ennakolta kuvitella. Niin paljon lienee kai voitettu, että saksalaiset vihdoin ovat huomanneet varsinaisen sotatehtävänsä, joka on idässä eikä lännessä, ja että heidän toiveensa saada sovinnolla aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa ovat rauenneet. Koko sodan ajan (kuten jo kauan ennen) olen pahoitellut noita kahtaalle käypiä pyrkimyksiä, joiden täytyy herättää epäluuloa meissä. Me emme yksinkertaisesti voi ryhtyä yritykseen, joka sitten jätettäisiin oman onnensa nojaan. Senvuoksi en ole voinut liittyä sotaisimpiin 'aktivisteihimme', vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että heidän äänensä tulee kuuluville ilmauksena siitä, että kansamme ei ole kokonaan veltostunut. Kaksi syytä on pääasiallisesti määrännyt käsitykseni: 1) että Ruotsi ei voi ottaa vastuulleen Suomen raastamista, koska se jälkeenpäin johtaisi samanlaiseen moitteeseen meitä kohtaan Suomessa kuin ennen »ison vihan» muisto; _Saksa_ ottakoon niskoilleen tämän välttämättömän moitteen ja suomalaisille itselleen on taas vastuunottaminen aivan toinen kuin meille ruotsalaisille; 2) jos Ruotsi ryhtyy sotaan ilman ilmeistä pakkoa, joudumme vaaraan, että täällä kotona syntyy maankavalluksellinen vastarinta ja demagogisen Anjalan häpeä. Ei kukaan voi ajatella halveksuvammin kuin minä — — — ja koko heidän sakistaan. Täytyy kaikin tavoin välttää antaa heille mitään aseita käsiin. Toivon, että hallituksemme hoitaa nyt alkaneen kahnauksen ympärysliiton kanssa _viisaasti_, ja samalla kertaa tekemättä myönnytyksiä juonittelijain halulle päästä käsiksi valtion peräsimeen, niinkuin he ilmeisesti yrittävät. Meillä ei ole puolestamme kiirettä, ja välien rikkoutumisen täytyy tapahtua niin, ettei kukaan Ruotsissa voi sälyttää syytä hallituksen niskoille. Tuonnempana toivon saavamme jälleen mieskohtaisesti tavata. Ystävällisimmin Harald Hjärne.» Kun saksalaiset näin ollen ilmeisestikään eivät enää voineet toivoa saavansa Ruotsista liittolaista ja kun he toisaalta pyrkivät nopeaan rauhaan Venäjän kanssa — Hjärnen olettamus, että erikoisrauhan toiveet olivat rauenneet, oli vielä silloin ennenaikainen — niin täytyi meidän levottomina miettiä, eikö tämä ollut omiansa vaikuttamaan myöskin heidän suhteeseensa Suomen vapausliikkeeseen. Wetterhoff, jolla suhteittensa avulla Berliinin johtaviin piireihin oli suuremmat mahdollisuudet kuin kellään meistä muista kurkistaa kulissien taakse, sai syyskuussa asemasta erittäin synkän käsityksen. Professori Sundwallin kirjassa Kring Jägarbataljonen (siv. 80 ja seur.) on selonteko niistä saksalaisten valtiomiesten lausunnoista ja enemmän tai vähemmän selvistä merkeistä, joihin Wetterhoff perusti pessimistisen käsityksensä asemasta. Muutamia niistä seikoista, joita Sundwall mainitsee, olen itsekin merkinnyt muistiin keskusteluistani Wetterhoffin kanssa käydessäni Berliinissä syyskuun puolivälissä ja lokakuun alussa. (Edellinen käynti tapahtui »Liiton» asioissa, jälkimmäinen johtui Wetterhoffin kukistumisesta, kuten tuonnempana kerron.) Wetterhoff oli syyskuun alkupäivinä saanut kutsun Mecklenburgin herttuan Johan Albrechtin luo (herttua Adolf Fredrikin veljen; Sundwall puhuu erehdyksestä »Mecklenburgin suurherttuasta»), jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin jo edellisen toukokuun aikana. Herttua oli lausunut hänelle (minun muistiinpanojeni mukaan): »Saksa on antanut Suomen asian raueta» sekä (Sundwallin mukaan) esittänyt mielipiteenään, että Suomen vapautumisyritys tällä hetkellä näyttää hänestä toivottomalta, kun ei saataisi riittävästi voimia rynnistystä varten Pietaria vastaan. Hän varoitti (niinikään Sundwallin kertomuksen mukaan) houkuttelemasta enää lisää suomalaisia nuorukaisia Saksaan ja katsoi, että täytyy huolestuneena kysyä, miten niiden käy, jotka tähän saakka ovat uhranneet itsensä maansa asialle ja tulleet pataljoonaan. Muutamia päiviä myöhemmin oli Wetterhoff (minun muistiinpanojeni mukaan) ruhtinas Isenburgin kautta saanut kutsun ulkoministeri, valtiosihteeri von Jagowin luo, »joka sanoi samaa». Tämä oli (Sundwallin mukaan) huomauttanut, että poliittinen asema ei ole suotuisa Suomen kysymykselle, ja tunnustanut, että Saksan puolelta pyritään rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Sitäpaitsi näytti Wetterhoff (syyskuun 16 p:nä) minulle jäljennöksenä erästä referaattia Jagowin yllämainituista tiedonannoista sanomalehdistön edustajille mitä Venäjän ja Puolan kysymykseen tulee. Toinen huono merkki, sanoi hän, oli alivaltiosihteeri Zimmermannin pitkä virkavapaus, kun näet oli tunnettua, että Zimmermann kannatti hyökkäävää politiikkaa Venäjää vastaan. Kaiken tämän ja vielä lisäksi muun nojalla katsoi Wetterhoff asemaamme toivottomaksi ja päätteli, että värväys on lopetettava, koska ei enää voida hyvällä omallatunnolla houkutella väkeä Saksaan Suomesta. Hänen käsityksensä oli se, että L.L:iä nykyjään katsottiin yksinomaan saksalaiseksi yritykseksi ja meidän joukkoamme jonkinlaiseksi muukalaislegioonaksi. Koetin, mikäli saatoin, kontrolloida Wetterhoffin levottomuutta herättäviä uutisia. Paroni von der Ropp saattoi vain vahvistaa, että von Jagow osoitti sangen pientä halua Puolan itsenäiseksi julistamiseen Toiselta puolen oli Ruotsin Berliinissä oleva ministeri, kreivi Taube, jonka luona kävin syyskuun 18 p:nä, jokseenkin optimistinen. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan että Zimmermannin asema olisi ollut horjuva. (Todella olikin Zimmermann jo edellisestä päivästä alkaen jälleen ollut virassa). Saksan sotilasjohto tunnustaa nyt — sanoi Taube — tehneensä erehdyksen, kun se vuosi sitten ei noudattanut hänen, Tauben, neuvoa ryhtyä rynnistykseen koillista kohti. Päättäen eräästä hänen keskustelustaan muutamia viikkoja sitten erään korkean henkilön kanssa on nyt vakavasti ajateltu tämän rynnistyssuunnitelman toteuttamista. Jälkimmäisellä käynnillä koetin Berliinissä lokakuun 4 p:nä turhaan saada lähetystösihteeri von Wesendonkia ulkoministeriössä lausumaan jotakin Suomen asian toiveista. Hän väitti vain ylimalkaan, että »mikään ei ole muuttunut». Mutta seuraavana päivänä sanoi minulle Wetterhoffin ystävä ruhtinas Löwenstein puhelimessa, että »Suomen asialle ei voida mitään»; Saksa on »luopunut harrastuksestaan». Maanmieheni Tukholmassa olivat taipuvaisia epäilemään Wetterhoffin masentavien tietojen pätevyyttä. Valtuuskunnan kokouksessa lokakuun 7 p:nä selitti johtaja Sario, joka juuri silloin oli palannut Berliinistä, katsovansa asiaa toiselta ja optimistisemmalta kannalta. Onhan mahdollista, että Wetterhoff oli kuvannut vaikutelmiansa hiukan liian synkästi. Mutta vaikkapa ei olisikaan ollut sitä mieltä kuin hän, että asema oli »toivoton», oli meillä kuitenkin täysi syy olla huolissamme, sitäkin enemmän kun Saksan politiikka kulki suuntaan, joka, jos se saatettiin perille, näytti tekevän mahdottomaksi Saksan aktiivisen toiminnan Suomen eduksi. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin ainakin jossakin määrin saatoimme rauhoittua. Saksan Tukholmassa olevat sotilasedustajat eivät lainkaan puhuneet erikoisrauhasta. He olivat päinvastoin sitä mieltä, että sotatoimia Venäjää vastaan tultaisiin jatkamaan. Lokakuun 20 p:nä vastasi uusi sotilasattasea eversti von Giese kysymykseeni, pitääkö hän rynnistystä koillista kohti vielä todennäköisenä: »Pidän, heti kun Romania on voitettu.» Lokakuun 24 p:nä sanoi minulle meriattasea von Fischer, että on kiusallista, että aina on tullut jokin este, kun joukkoja on koottu koillisrintamalle rynnistykseen. Menipä hän niinkin pitkälle, että vieläkin uskoi Ruotsin tulevan ottamaan osaa sotaan. Ruotsi, sanoi hän, tulee mobilisoimaan ensi talvena. Mutta enemmän kuin kaikki tällaiset yksityiset lausunnot merkitsi se, että me nyt ensimmäistä kertaa saimme virallisen vakuutuksen Saksan ulkoasiain johdon puolelta Saksan aikomuksista Suomen suhteen. Minä tarkoitan alivaltiosihteeri Zimmermannin tunnettua lausuntoa lokakuun 24 p:nä tilaisuudessa, jossa olivat läsnä vapaaherra von Bonsdorff, maisteri Fabritius, »Hauptzugführer» Jernström, »Oberzugführer» Appelberg ja majuri Bayer. Tieto tästä lähetettiin Suomeen seuraavassa muodossa: »Ei ole mitään syytä uskoa erikoisrauhaa koskeviin huhuihin. Saksan hallitus ei siinä suhteessa ole antanut mitään valtuutusta. Mitä Tukholmassa viime kesänä tehtiin, tapahtui yksityisestä aloitteesta. »Romanian kukistamisen jälkeen jatketaan, mikäli Zimmermann saattaa käsittää, etenemistä kauemmaksi itään, siis Etelä-Venäjälle. Joka tapauksessa on Saksan hallituksella etua ja hyötyä meidän vapauspyrkimyksestämme ja se aikoo kykynsä mukaan edelleenkin valvoa meidän etujamme. Vaikkapa sotatoimet eivät kohdistuisi koilliseen tai meidän maatamme lähellä oleviin seutuihin, on Saksan hallitus rauhanteossa asettava voimansa vaakaan meidän autonomiamme hyväksi. »Jo se seikka, että Hindenburg ja Ludendorff nyttemmin ovat määräävinä korkeimmassa sodanjohdossa,[59] on vakuutena, että vakavia sotatoimia Venäjää vastaan on odotettavissa.»[60] Oli selvää, että erikoisrauhapyrintöjen epäonnistuminen oli saanut Saksan jälleen päättävästi asettumaan Venäjää vastaan. Epäsuora, mutta selvä todistus siitä oli keisari Wilhelmin ja keisari Frans Josefin marraskuun 5 p:nä antama yhteinen manifesti Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta — toimenpide, joka herätti suunnatonta kuohuntaa ja katkeruutta Pietarissa.[61] Ulkoministeri von Jagow, joka oli edustanut Venäjän suhteen rauhaan pyrkivää politiikkaa, sai väistyä ja hänen seuraajakseen tuli (marraskuun 21 p:nä) Zimmermann, sekin hyvä merkki meidän kannaltamme. Me iloitsimme vilpittömästi tästä nimityksestä, jossa näimme takeet siitä, että se vakuutus, jonka Zimmermann alivaltiosihteerinä oli meille antanut, tulisi määräämään Saksan politiikan Suomen suhteen. Valtuuskunta lähetti hänelle onnittelukirjeen ja sai vastaukseksi ystävällisen kiitoksen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka oli yksityiskirjeessä onnitellut Zimmermannia hänen nimityksensä johdosta, sai vastaukseksi kirjeen, missä uusi ulkoministeri pyysi häntä luottamaan siihen, että hän valtiosihteerinä säilyttää saman harrastuksen Suomea kohtaan, jota hän oli osoittanut alivaltiosihteerinä, ja tekee kaiken voitavansa maamme hyväksi. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä Zimmermann suuresta työtaakastaan huolimatta aina uhrasi aikaansa meidän asioihimme. Se kokemus oli myöskin Goldbeck-Löwellä, jolla oli usein tilaisuus perinpohjaisesti keskustella hänen kanssaan kaikesta, mikä koski Suomea ja sen tulevaisuutta. Mutta oliko Zimmermannin lausunto todellakin sellainen, että meillä oli aihetta iloita siitä? Me Tukholmassa olimme tyytyväisiä, kun näet lausunto ilmeisesti sisälsi kaiken, mitä tällöin saattoi meille luvata. Mutta siinä oli eräs epämieluisa sana, nimittäin sana _autonomia_, ja se ei voinut olla vaikuttamatta masentavasti niihin, jotka eivät olleet täysin perehtyneet tilanteeseen. Lokakuun 28 p:nä olin puheissa pankinjohtaja Emil Schybergsonin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa käymässä. Luin hänelle Zimmermannin vakuutuksen, jonkin verran ylpeänä siitä, että saatoin vaikutusvaltaiselle maanmiehelleni näyttää tämän ensimmäisen diplomaattisen tuloksen meidän politiikastamme. Olin sangen pettynyt, milteipä nolostunut, kun Schybergson selitti, että lausunto tekee »lohduttoman vaikutuksen» koska siitä käy ilmi, että Saksa on luopunut suunnitelmastaan irroittaa Suomi Venäjästä. Sitäpaitsi hän ei uskonut lausunnon vilpittömyyteen. Ja vaikkapa me saisimmekin rauhansopimukseen Suomea koskevan pykälän, ei siitä olisi mitään hyötyä. Se voisi pikemminkin vahingoittaa ja vaikeuttaa jatkuvaa taisteluamme Venäjää vastaan... Tämä arvostelu on kuvaavana todistuksena siitä, kuinka suuria toiveita Suomessa oli kiinnitetty Saksan apuun. Nyt oltiin pettyneitä. Ja kuitenkin oli nyt saatu todistus siitä, ettei Saksa tulisi jättämään Suomea oman onnensa nojaan. Millä riemulla olisivatkaan meikäläiset ympärysliiton ystävät esittäneet vastaavan vakuutuksen Ranskan tai Englannin puolelta, jos olisi näiltä saatu kiristetyksi semmoinen! Ja mikä suunnattoman suuri numero siitä olisikaan tehty! Mutta sitä ei käy kieltäminen, että n.s. »pienempi ohjelma» nyt jälleen vilahti esiin vaatimattomine piirteineen. Autonomiasta puhuttiin kyllä paljon meidänkin piireissämme seuraavina kuukausina, vaikka tietenkään emme lakanneet työskentelemästä »suuren ohjelman» toteuttamiseksi. En ollut aikaisemmin ollut täysin yhtä mieltä ystäväni Goldbeck-Löwen kanssa, kun tämä raporteissaan puhui Suomen autonomian palauttamisesta toivottavana päämääränä. Tähän suuntaan hän oli lausunut m.m. eräässä syyskuulla Preussin prinssi Heinrichille lähettämässään kirjeessä. Hänen käsityksensä oli se, että oli Suomelle vahingoksi esittää Saksalle liian suuria vaatimuksia hetkenä, jolloin oli mahdotonta niitä toteuttaa, ja kun kukaan ei voinut ennustaa, millaisiksi edellytykset muodostuisivat vastaisuudessa. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että Goldbeck-Löwe ei raporteissaan jättänyt tehostamatta, että voimakas suunta Suomessa vaati täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Minun ehdotuksestani hän teki useinkin muutoksia tai lisäyksiä, joissa tätä näkökantaa voimakkaammin alleviivattiin. Mitä ministeri von Luciukseen tulee, ei hän liene koko aikana uskonut Suomen täydellistä itsenäisyyttä mahdolliseksi. Goldbeck-Löwen kertomuksen mukaan von Lucius oli täysin yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Saksan pitäisi, jos erikoisrauhasta Venäjän kanssa tulisi tosi, vaatia Suomen autonomian palauttamista, ynnä sitä, että sekä keskusvallat ja mahdollisesti myöskin Ruotsi asettuisivat sen takaajiksi. Saksan lähettiläs oli puhunut siitä myöskin ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja saanut sen vaikutelman, että tämä oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja, samaa mieltä oli myöskin meriattasea von Fischer, jonka kanssa lokakuun 24 p:nä asiasta puhuin. Me puolestamme emme tunteneet suurtakaan myötätuntoa tätä suuntaa kohtaan, se kun oli omiansa kaihtamaan meidän suurta todellista päämääräämme. Mutta mitä tehdä? Täytyihän joka tapauksessa ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että emme onnistuisi. »Jos koko suuri suunnitelmamme menee myttyyn», kirjoitin jo syyskuussa Wetterhoffille, »täytyy lopulta syntyä kysymys, miten voidaan pelastaa edes se, mikä pelastettavissa on.» Zimmermannin lausunnon jälkeen oli laita näin entistäkin suuremmassa määrässä. Meidän täytyi senvuoksi olla kiitollisia niille, jotka työskentelivät edes pienemmän ohjelman toteuttamiseksi vaikka itse mielessämme emme saattaneetkaan luopua suuremmasta. Mutta jos meidän lopultakin sentään täytyi tyytyä vain pelkkään autonomiaan, niin ei se ainakaan nyt saanut tulla Venäjän antamana lahjana, sillä silloin olisi arvatenkin käynyt samoin kuin kävi jälkeen vuoden 1905. Senvuoksi herätti meissä suurta levottomuutta, kun joulukuussa saimme aika varmoja tietoja Suomesta, että Venäjän hallitus aikoi luvata Suomelle sen itsehallinnon palauttamisen. Tiesipä huhu tosin lisätä vielä, että Englanti ja Ranska tulisivat lupauksen täyttämisen takaajiksi, mutta koko juttu tuli tarkoitukseltaan selväksi, kun siihen lisättiin, että aiotaan antaa suomalaisten muodostaa oma armeija osaaottamaan käynnissä olevaan sotaan. Jo lokakuussa olimme saaneet kuulla huhun, että oli aikomus kutsua Suomessa aseihin kuusi ikäluokkaa asevelvollisia. Uutinen odotettavissa olevasta autonomiamanifestista kierteli Ruotsin sanomalehdistössä ja aikaansai suurta hämmennystä. Liberaalit ja sosialidemokraatit olivat valmiita huutamaan meille: »No, mitä me olemme koko ajan sanoneet!» Me panimme kynämme liikkeelle ja meidän onnistuikin jossakin määrin hillitä liberaalien ystäviemme naiivia iloa Suomen puolesta. Saksalaisiin ystäviimme tekivät autonomiahuhut koko lailla nolon vaikutuksen. Goldbeck-Löwe ilmoitti eräässä raportissa Zimmermannille asiasta ja liitti siihen minun neuvostani huomautuksen, että Venäjän toimenpide johtui osittain ympärysliiton miespuutteesta, osittain pyrkimyksestä, etteivät keskusvallat Suomen suhteen ehtisi edelle, kuten oli tapahtunut Puolassa. Omasta puolestani ajattelin, että nämä pietarilaiset autonomiasuunnitelmat olivat omiansa vain innostamaan Saksaa toimenpiteisiin Suomen hyväksi. Minkäverran perää tuossa Venäjän aikomaa autonomiamanifestia koskevassa huhussa lienee ollut, sitä en tiedä. Eräässä J.W. Snellmanin Helsingistä Haaparannan kautta lähettämässä tiedonannossa sanottiin, että muuan suomalainen poliitikko — nimeä ei mainittu — oli tehnyt matkan Pietariin ottaakseen asiasta selvää ja palannut mukanaan äsken kertomani tiedot. Tuskin voineekaan epäillä, etteikö erinäisillä tahoilla Pietarissa semmoista suunniteltu. Senhän olin kuullut jo lokakuun lopulla Emil Schybergsonilta. Samaan aikaan sain tietää, että Miljukov oli matkoillaan Kööpenhaminassa lausunut, että Suomen itsehallintoa täytyy laajentaa. Ne maanmieheni, jotka siihen aikaan työskentelivät tähän suuntaan, voivat epäilemättä kertoa paljon enemmän siitä, mitä silloin Pietarissa suunniteltiin Suomen suhteen. Tämän huhun kanssa läheisessä yhteydessä oli ilmeisesti toinen huhu, jonka joulukuun alussa kuulin senaattori Nummelinilta, että näet Pietarissa oli Englannin ja Ranskan painostuksesta nostettu kysymys Suomen eduskunnan kokoonkutsumisesta. Oli pyydetty kenraalikuvernööri Seynin lausuntoa ja saatu vastaukseksi, että joka tapauksessa pitäisi kontrolloida, ettei eduskuntaan valittaisi valtakunnalle vihamielisten mielipiteiden edustajia. Mutta nämä suunnitelmat jäivät pelkiksi suunnitelmiksi. Tällä välin oli tila Suomessa käynyt joka kuukausi yhä pahemmaksi. Vangitsemisia ja maastakarkoituksia tapahtui yhä tiheämmin. Lukkarisen raakamainen mestaus Oulussa tuntui olevan enne siitä mikä meitä odotti, jääkärien rohkea yritys aloittaa uudelleen värväys pataljoonaan järjestämällä uusia etapoi teitä Pohjois-Suomen kautta epäonnistui suureksi osaksi kuvernööri af Enehjelmin häikäilemättömän asiaan puuttumisen johdosta. Kuten tunnettua, johti tämä yritys m.m. kuuluisaan »Simon kahakkaan» joulukuun 11 p:nä, kahakkaan erään jääkärikomennuskunnan ja toisaalta venäläisten sotamiesten ynnä kotimaisten poliisien välillä. Spalernajassa tuomiota odottaneiden suomalaisten lukumäärä lisääntyi lakkaamatta. Vähää ennen joulua saimme säikähdyttävän sanan, että yksi A.K:n toimeliaimpia jäseniä, toht. V.O. Sivén, oli kadonnut tuntemattomille teille. Silloin tällöin laadittiin yleiskatsauksia kotimaan tilasta. Eräs näistä on päivätty joulukuussa ja siitä minulla on kopia. Siinä tehdään selkoa elintarpeiden puutteesta, venäläisen sotaväen tilauksista, työläisten pakko-otoista linnoitustöihin, heidän huonosta kohtelustaan, metsien mielettömästä hakkuusta avonaisten alueiden luomiseksi linnoituslinjain eteen, maahan tuotujen kiinalaisten työmiesten tihutöistä j.n.e. Jatko kuuluu (muutamin lyhennyksin): »Syksyllä oli kenraalikuvernööri Seyn, jolle oli tärkeää, että maa näyttäisi tyynesti ja nurkumatta alistuvan Venäjän politiikkaan, kehoittanut kuvernöörejä ja erikoisesti Oulun läänin kuvernööriä mikäli mahdollista karttamaan väkivaltaa rauhallista väestöä kohtaan ja sen sijaan keskittämään ponnistuksensa saksalaisten pakolaisten ja heidän auttajiensa etsiskelyyn. Mutta levottomuus ja mieltenkuohu oli niin suuri, että kuvernöörit katsoivat ohjeiden noudattamisen mahdottomaksi. Vangitsemisia on jatkunut. Paitsi useita säätyläisiä on viime aikoina jälleen paljon rahvaan miehiä ja naisia otettu kiinni ja viety Venäjälle. Merkillisintä on, että muutamia johtavia sosialidemokraatteja on vangittu ja viety maasta. Aikaisemmin olivat venäläiset nähtävästi koettaneet suojella näitä toivoen saavansa heidän mielialansa muuttumaan suotuisaksi. Tämä on kuitenkin kokonaan epäonnistunut ja asema on tullut entistään selvemmäksi. Pakottaakseen vankeja tunnustamaan ovat venäläiset sangen suuressa määrässä käyttäneet rääkkäystä. Luotettavat henkilöt, joiden on onnistunut päästä pakoon, kertovat järkyttäviä juttuja. Mainittakoon tässä eräs tyypillinen esimerkki. Kyseessäoleva mies oli ensinnäkin koko ajan ollut kahleissa, päivällä kahlehdittuna kiinni seinään ja joskus monta tuntia raskaita rautaharkkoja selkäänsidottuna. Kerran oli häntä pidetty neljä päivää ilman ruokaa sekä sen jälkeen tuotu hänelle suolaista lihaa. Sitten oli luvattu hänelle vettä, jos hän tunnustaisi... Tämä tapahtui eräässä Pietarin parhaassa vankilassa, jossa parastaikaa on noin 100 suomalaista. Muutamat ovat aivan viimeisillään ja toisia pannaan kovalle koetukselle. Teloituksiakin on tapahtunut.» Edelleen sanotaan raportissa, että muutamat näistä venäläisistä väkivaltaisuuksista ovat aiheutuneet vapausliikkeestä ja yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Merkillisen avomielisesti myönnetään, että venäläisten on ollut pakko itsepuolustukseksi ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin kaikkia yrityksiä vastaan, joilla koetetaan vahingoittaa heitä sotilaallisessa suhteessa. Toiset vangitsemiset ja kostotoimet ovat johtuneet »sabotage»-toiminnasta, ammusvarastojen ja kuljetuslaivojen hävittämisestä y.m.s., jota suomalaiset suurella menestyksellä ovat harjoittaneet sekä Suomessa että Venäjällä[62] Vastatoimenpiteet ovat tietenkin usein olleet jokseenkin tehottomia. Paremmalla menestyksellä on voitu estää jääkäripataljoonaan aikovia rekryyttejä pääsemästä rajan yli. Vain harvojen näistä on syyskuukausien aikana onnistunut päästä Ruotsiin, kun taas niiden nuorten miesten lukumäärä, jotka samaan aikaan vangittiin matkalla Ruotsin rajaa kohti, summittaisen arvion mukaan teki noin 400. Ehkäisytoimenpiteitä on aivan viime aikoina suuresti kovennettu, varsinkin Oulun läänissä. Venäläisiä sotilaspatrulleja sekä etsiviä ja santarmeja samoilee kaikkialla maan pohjoisosissa. Siellä ovat olot muodostuneet eräänlaiseksi »sissisodaksi». Monin paikoin on sattunut kahakoita. Esimerkkinä mainitaan joulukuun 11 p:nä tapahtunut Simon kahakka. Lopuksi mainitaan raportissa Suomessa toimeenpantavaa yleistä asevelvollisuuskutsuntaa koskevia vaatimuksia. Venäjän yleistä mielipidettä — sanotaan — on jo pitkät ajat vahvasti muokattu tässä mielessä erinäisissä sanomalehdissä, varsinkin Novoje Vremjassa. »Asia oli äskettäin harkittavana kenraalikuvernöörin neuvottelussa kuvernöörien ja senaatin kanssa. Nämä neuvoivat ehdottomasti luopumaan suunnitelmasta ja kuvernöörit lausuivat vakaumuksenaan, että pahoja selkkauksia ja mahdollisesti kapina voisi syntyä, jos kutsunta pantaisiin toimeen. Englannin ja Ranskan taholta oli innokkaasti vaadittu suomalaisten kutsumista sotapalvelukseen ja samalla kertaa neuvottu Venäjän hallitusta antamaan julistus Suomen autonomian palauttamisesta mielialan rauhoittamiseksi ja levottomuuksien ehkäisemiseksi. Kutsunnan muodosta sanotaan olevan kaksi erilaista ehdotusta. Toinen esittää, että aluksi tyydyttäisiin viemään asevelvollisuusiässä oleva miespuolinen väestö Venäjälle, mainitsematta mihin tarkoitukseen. Toinen ehdotus, jota m.m. kenraali Ruzskij kannattanee, esittää, että Suomen vanha vuonna 1878 annettu asevelvollisuuslaki jälleen pantaisiin voimaan. Toistaiseksi kuuluu sotaministeri ja niinikään Suomen ministerivaltiosihteeri Markov vastustavan kumpaakin ehdotusta.» Huhu odotettavissa olevasta Venäjän julistuksesta Suomen autonomian palauttamiseksi on — sanotaan raportissa — vastaanotettu yleisellä epäluulolla, etenkin kun venäläistyttämistoimenpiteet keskeytymättä jatkuvat. Niinpä esim. on venäjänkieli syyslukukauden alusta määrätty opetusaineeksi kansakouluopettajaseminaareissa ja joulukuun alussa on ministerineuvosto hyväksynyt ehdotuksen venäjänkielen ottamisesta viralliseksi kieleksi miltei kaikissa Suomen virastoissa. Lopuksi puhutaan, että Puolan itsenäisyyden julistus on herättänyt suurta iloa ja enentänyt toiveita, että Saksa ryhtyy toimiin myöskin Suomen eduksi. On luultavaa, että erinäiset yksityiskohdat tässä raportissa ja muissa samankaltaisissa eivät olleet täsmällisiä. Olihan tavattoman vaikeaa saada täysin luotettavia tietoja sellaisista asioista aikana, jolloin Suomen sanomalehdet eivät sisältäneet pienintäkään viittausta siitä ja jolloin useimmat uutiset täytyi levittää suullisesti miehestä mieheen. Meille annettaneen kuitenkin anteeksi, että empimättä käytimme propagandaamme varten sellaisiakin uutisia, joiden paikkansapitävyyttä emme voineet tarkistaa, kunhan ne vain esittivät venäläisten hallintoa Suomessa oikein synkin värein. Ulkomaiden tai tarkemmin sanoen Saksan yleiseen tietoisuuteen oli näet syövytettävä kuva maasta, joka kesti kovia kärsimyksiä Venäjän sorron ja kurjan hallinnan alaisena, ja kansasta, joka uhkui vaivoin hillittyä katkeruutta eikä uskonut vähääkään venäläisten lupauksiin, vaan sen sijaan odotti vain tilaisuutta päästä irti ikeensä alta mahtavan Saksan avulla. Suurin piirtein vastasi sitäpaitsi tämä kuva todellisuutta. Tieto Zimmermannin lokakuun 24 p:n lausunnosta Suomen kysymystä koskevassa asiassa oli omiansa osaltaan rohkaisemaan mieliä tänä vaikeana aikana. Olihan kotimaassa kukaties niitä, jotka samoinkuin Emil Schybergson pitivät lausunnon sisällystä »lohduttomana», mutta yleensä se vaikutti rohkaisevasti. Paras lohdutus oli kuitenkin jääkäripataljoonan olemassaolo. Onneksi ei Suomessa ollut tietoa siitä kriisistä, mikä pataljoonassa juuri tähän aikaan oli käymässä. Epävarma poliittinen asema syksyllä, josta jääkärimme eivät olleet tietämättömiä, sekä niiden toiveiden pettäminen, että joukkoa rintamallelähdön jälkeen ennen pitkää tultaisiin käyttämään suoranaisesti varsinaiseen tehtäväänsä Suomen vapauttamiseen — ynnä monet itse pataljoonassa vallitsevat epäkohdat synnyttivät miehistön keskuudessa kuohuntaa, joka paisui levottomuutta herättäväksi. Pataljoona oli tosin elokuun 25 p:nä siirretty rämeisestä ja epäterveellisestä asemastaan Misse-joen varrelta Kneissiin, Riianlahden rannalle Tuckumin pohjoispuolelle, missä miehistön olo oli kaikin puolin parempaa. Mutta mieliala kävi yhtäkaikki yhä enemmän niskuroivaksi, varsinkin joukon huonompien ainesten keskuudessa. Sen johtajatkin, »ylennetyt», pitivät asemaa huolestuttavana. Mitä Wetterhoff kertoi minulle Berliinissä lokakuun 4 p:nä pataljoonan mielialasta, oli melkein musertavaa. Majuri Bayer oli, sanoi hän, puhunut »Zugführerien» kanssa ja selittänyt heille, että pataljoona on ryntäysjoukko, sekä kysynyt heiltä, saattavatko he mennä takuuseen, että miehistö tekee velvollisuutensa politikoimatta. Kaikki olivat vastanneet myöntävästi, paitsi kaksi, jotka silloin heti oli erotettu. Kuusi muuta pidätettiin niinikään palveluksesta, koska he olivat sanoneet tulleensa taistelemaan Suomen eikä Saksan puolesta. (Minä mainitsen tämän kertomuksen väittämättä sitä varmaksi. Joka tapauksessa otettiin erotetut myöhemmin jälleen palvelukseen.) Sen mukaan, mitä W. Ström kertoi minulle Sassnitzissa paluumatkallani Ruotsiin, oli eräs kaikkein tunnetuimpia »ylennetyistä» sanonut hänelle, että saksalaiset »ovat puijanneet meitä» ja että värväys täytyy lopettaa. Kaikesta tästä ja muusta, mitä sen lisäksi kuulin olin saanut niin voimakkaan vaikutelman, että lokakuun 7 p:nä, kun tein selkoa valtuuskunnassa havainnoistani Berliinissä, lausuin käsityksenäni, että me emme voi ottaa vastuullemme värväyksen jatkamista, jos pataljoonaa todellakin käytettäisiin ryntäysjoukkona, varsinkin katsoen poliittisen aseman epävarmuuteen. En voi tässä tehdä selkoa siitä, kuinka olot sen jälkeen kehittyivät pataljoonassa, kun minulla ei ole siitä yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Minun täytyy siinä suhteessa viitata vain siihen, mitä aikaisemmin on julkaistu. Valtuuskunta puolestaan teki, mitä voi, vaikka eri mielipiteitä ilmenikin sen keskuudessa, varsinkin mitä joukon käyttämistä koskevaan kysymykseen tulee. Lokakuun 8 p:nä olen merkinnyt muistiin, että valtuuskunta hyväksyi Fabritiuksen laatiman kirjelmän joukolle. 16 p:nä lokakuuta yhdyin Donnerin lausuntoon, että pataljoonaa ei saisi käyttää rintamalla. 18 p:nä lokakuuta matkustivat valtuuskunnan jäsenet von Bonsdorff, Donner ja Fabritius Berliiniin, missä he yhdessä Sarion kanssa, joka oli muuttanut sinne uuden toimistomme päälliköksi, neuvottelivat majuri Bayerin kanssa joukon sijoituksesta ja käyttämisestä. Sieltä he matkustivat lokakuun 31 p:nä rintamalle tutkimaan tyytymättömyyden syitä ja vaikuttamaan mielialaan henkilökohtaisella keskustelulla miehistön kanssa. Tukholmaan palattuaan esitti puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff yksityiskohtaisen selonteon matkasta ja sen tuloksista. Kertomus merkittiin marraskuun 14 ja 15 p:nä laadittuun valtuuskunnan pöytäkirjaan 5:ntenä pykälänä. Tämä mielenkiintoinen asiakirja, joka minulla on tallella, on liian pitkä otettavaksi tähän kokonaisuudessaan. Sitäpaitsi ovat ne ehdotukset, joita valtuuskunta teki Berliinissä, se, mitä he rintamalla käydessään kokivat samoin kuin majuri Bayerin kanssa aikaansaatu sopimus jo pääasiassa tunnetut aikaisemmista julkaisuista. Minä rajoitun sentähden vain referaattiin. Neuvottelu Berliinissä majuri Bayerin kanssa tapahtui »Hauptzugführer» Jernströmin ja »Oberzugführer» Appelbergin läsnäollessa. Bayer esitti tällöin kuvaavan lausuman selittäen ensin, mitkä olot olivat johtaneet pataljoonan perustamiseen. Saksalaisella taholla oli epäröity. Niinpä oli esim. tehty seuraavat kysymykset: 1) Voimmeko antaa suomalaisille lupauksia? 2) Ovatko suomalaiset luotettavia rintamalla? 3) Onko Saksan sodanjohdon kohdeltava heitä sodassa suomalaisina vai saksalaisina vai jonakin muuna? Mahdollisuudet hyödyttää Suomea sodassa olivat Bayerin mukaan seuraavat: 1) Ruotsi ottaa osaa sotaan keskusvaltojen puolella; se on kuitenkin ollut ja on epätodennäköistä. 2) Suomalainen joukko viedään Itämeren yli ja tehdään maihinnousu Suomeen; tämä ei kuitenkaan olisi viisasta, koska koko joukko voisi joutua häviön vaaraan mentäessä meren yli, eikä maihinnousukaan saattaisi johtaa mihinkään suurempiin tuloksiin. 3) Kolmas mahdollisuus näytti olevan koettaa koillista kohti suuntautuvan rynnistyksen aikana tehdä hyökkäys Suomeen Tallinnan seuduilta. Majuri Bayer kosketteli vihdoin joukon esiintymistä rintamalla sekä niitä tyytymättömyyden ilmaisuja, joita sen keskuudessa oli esiintynyt syyskuun lopulta alkaen. Eräässä joukolle pitämässään puheessa hän oli lausunut, että tämä joko tulisi jäämään rintamalle tai hajotettavaksi, mutta hajoittaminen olisi häpeäksi joukolle ja maalle. Majuri Bayerille jätettiin muutamia päiviä myöhemmin promemoria, joka päättyi ehdotukseen, että pataljoona otettaisiin pois rintamalta kuukaudeksi tai kahdeksi, kun se jo oli saanut riittävää kokemusta rintamapalveluksesta ja kun se helposti voisi kärsiä mieshukkaa mahdollisen venäläisen yllätysrynnistyksen sattuessa. Sen sijaan pitäisi järjestää upseeri- ja aliupseerikursseja.[63] Bayer sanoi olevansa suostuvainen koettamaan aikaansaada tähän suuntaan käyviä toimenpiteitä. Käydessään rintamalla olivat valtuuskunnan jäsenet Saksan valtakunnan vieraina ja heitä kohdeltiin erittäin kohteliaasti. He kävivät tervehtimässä pohjoisarmeijan päällikköä ja muita korkeita upseereita sekä myöskin sen sotaoikeuden puheenjohtajaa, jonka edessä yhdeksän suomalaista jääkäriä oli syytettynä niskoittelemisesta. He saivat myöskin puhua syytettyjen itsensä kanssa vankilassa ja kävivät senjälkeen niiden jääkärien luona, jotka olivat sairaalassa hoidettavina. Saavuttuaan itse rintamalle saivat valtuuskunnan jäsenet vapaasti seurustella ja keskustella jääkäripataljoonan miehistön kanssa. He käyttivät tätä lupaa mitä laajimmassa määrin. M.m. viettivät Donner ja Fabritius yönsä maanalaisissa suojuskuopissa (Unterstände). Erittäin kiintoisaa on, mitä selostuksessa mainitaan niistä seikoista, jotka osa jääkäreistä oli ilmoittanut syyksi haluunsa päästä pois rintamalta ja joukosta ylimalkaan. Väitettiin m.m., että värväys oli tapahtunut antamalla vääriä lupauksia, ja huomautettiin, että Suomea ei voida pelastaa sillä, että joukko ottaa osaa taisteluihin Saksan rintamalla Venäjää vastaan, että saksalaiset ja varsinkin majuri Bayer olivat puijanneet joukkoa, että saksalaiset aliupseerit puhuttelivat suomalaisia loukkaavalla ja hävyttömällä tavalla, että suomalaiset »ylennetyt» olivat herroja, jotka ajattelivat vain omaa ylenemistään ja kohtelivat miehistöä ylimielisesti, että koko yritys oli poliittinen hairahdus ja että elämä rintamalla turmeli hermot ja oli ajan pitkään sietämätön. (Tietenkin olivat useimmat näistä valituksista joukon keskuudessa ainoastaan verraten vähälukuisen huonomman aineksen esittämiä.) Vaikutelmansa seurustelusta jääkärien kanssa esittivät valtuuskunnan jäsenet kirjallisessa lausunnossa majuri Bayerille. Lausunto — sanotaan selostuksessa — oli pääasiassa seuraava: »Joukkoon on tarttunut levottomuuden ja tyytymättömyyden kulkutauti. Tämä on tapahtunut: 1) Kun varsin suuri määrä kaikenlaista hylkyainesta, jopa joukossa m.m. tyypillisiä kulkureita ja seikkailijoita, on päässyt joukkoon pujahtamaan. 2) Kun varsinkin älyllisesti kehittyneempään miehistöön nyttemmin on levinnyt sellaisia mielipiteitä, että joukon olo rintamalla ei ole miksikään hyödyksi Suomelle ja sen tulevaisuudelle. Tämä katsantokanta on tuotu joukon keskuuteen ulkoapäin. 3) Kun se onnettomuus on tapahtunut, että jääkärit ovat tulleet siihen käsitykseen, että heille on tehty kysymys, haluavatko he palvella joukossa vai tahtovatko mennä tiehensä.» Epäkohdan parantamiseksi ehdotettiin useitakin toimenpiteitä, joista tärkein oli se, joka jo oli päätetty Tukholmassa, nimittäin että pataljoona mikäli mahdollista jonkin ajan kuluttua siirrettäisiin rintaman taakse. Toinen vaatimus oli, että mikäli mahdollista ei olisi mitään väliasteita suomalaisten esimiesten ja saksalaisten komppaniainpäälliköitten välillä. Majuri Bayer selitti olevansa valmis koettamaan täyttää esitetyt toivomukset. Se hänelle onnistuikin. Joulukuun 8 p:nä annettiin armeijakäsky jääkäripataljoonan siirtämisestä Libauhun, missä miehistölle oli annettava jatkuvaa opetusta. Se kuuluisi nyttemmin armeijan reserviin. Eräässä neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä, johon otti osaa uiko-, sota- ja meriministeriöiden ja sijaisyleisesikunnan edustajia sekä majurit Bayer ja Schwerin, vahvistettiin pataljoonan edelleen pysyttäminen, »kun ulkoministeriö edelleenkin katsoo Suomen vapausliikkeen kannattamista välttämättömäksi». Joukon käyttäminen tulisi riippumaan sotilaallisesta ja poliittisesta tilanteesta. Minulla on se vaikutelma, että valtuuskunnan toimi tässä kriitillisessä tilassa pelasti pataljoonan perikadosta. Mainittakoon lisäksi, että myöskin konsuli Goldbeck-Löwe oli tehokkaasti koettanut estää pataljoonan hajoittamispuuhia. Häneltä oli asiassa kysytty suoranaista neuvoa ja hän oli silloin sangen päättävästi huomauttanut, että on mahdotonta hajoittaa Saksan viranomaisten oman päätöksen mukaan perustettua ja nyt valmiiksi koulutettua pataljoonaa, jo siitäkin syystä, että ei käy jättäminen tuuliajolle puoltatoistatuhatta nuorta suomalaista, jotka ovat uhrautuneet isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Hehän eivät nyt missään tapauksessa voi palata Suomeen. Rintamalta poistamisen lisäksi oli mitä tärkeintä, että jääkärien parhaat ainekset nyt olivat jälleen saaneet luottamuksen yrityksemme menestykseen keskustellessaan valtuuskunnan jäsenten kanssa. Niskoittelua ja tyytymättömyyden ilmauksia sattui edelleenkin sen vuoden ja viisi kuukautta kestäneen ajan kuluessa, joka vielä kului, kunnes pataljoona sai lähteä matkalleen Suomeen. Mutta katkennut yhteys joukon ja kotimaan ja sen poliittisen johdon kanssa oli jälleen solmittu. Jääkäriemme suuri enemmistö oli päättänyt pysyä lujana kaikista hankaluuksista huolimatta. Se, mitä Suomessa ja Tukholmassa oli voitu tehdä Saksassa olevien maanmiestemme olon saattamiseksi siedettäväksi, ei paha kyllä ollut kovinkaan kehuttavaa. Puuttui ennen kaikkea rahaa. Minun Tukholmassa olevan toimistoni kautta lähetettiin sanomalehtiä ja kirjoja pataljoonalle ja sille koulutusmiehistölle, joka vielä oli jäljellä Lockstedtissa. Eräät naiset Tukholmassa ryhtyivät rouva Hanna Palmen tarmokkaalla johdolla puuhaamaan lahjojen (n.s. »Liebesgaben») lähettämistä joukolle. Loka- ja marraskuun kuluessa työskenneltiin innokkaasti asian hyväksi. Rahoja koottiin ja Suomesta saapui 18 600 markkaa tarkoitusta varten. Herra Reguel Wolff lahjoitti 1.000 kruunua. Lahjoina oli paitoja, alushousuja, sukkia, saippuaa y.m. Marraskuun 20 p:nä saattoivat naisemme aloittaa niiden pakkauksen. Ensimmäinen lähetys, jossa oli 528 pakettia 16 laatikossa, pantiin matkaan joulukuun alussa ja sitä seurasi tammikuussa toinen yhtä suuri. Kun ei ollut mahdollista saada vientilupaa »Liebesgabeille» ruotsalaisilta saksalaisille sotilaille, oli konsuli Goldbeck-Löwe järjestänyt asian niin, että lahjat nimellisesti lähetti Tukholmassa oleva saksalainen »Frauenbund» ja ne osoitettiin Saksan Punaiselle Ristille Berliiniin. Me olimme toivoneet, että ensimmäinen lähetys ehtisi perille jouluksi, mutta emme olleet ottaneet huomioon kuljetuksen hitautta ja virkakoneiston verkkaisuutta. Vasta joulukuun 29 p:nä saapui ensimmäinen lähetys Punaiselle Ristille, ja silloin oli liian myöhäistä lähettää kääröjä edelleen, sillä jo 6 p:nä tammikuuta komennettiin pataljoona odottamatta Aa-joen rintamalle, eikä sinne toistaiseksi voinut lähettää mitään. Vasta helmikuun 17 p:nä voitiin molemmat lähetykset toimittaa Tuckumiin, minne pataljoona silloin oli sijoitettu. Maaliskuun 5 p:nä saatettiin kääröt vihdoin jakaa asianomaisille. Suuri oli mielipahamme Tukholmassa, kun saimme tietää, että lahjat eivät olleet ehtineet perille kyllin ajoissa ollakseen sotilaillemme hyödyksi talven kylmimpänä aikana. Hankaluudet ja huolet, joita vastaan meidän oli kamppailtava tähän aikaan — tarkoitan syksyllä 1916 — olivat sellaisia, että niiden olisi pitänyt kerätä meidät kaikki sopuisaan työhön, mutta Herra paratkoon, sovun laita oli kuitenkin kehnonlaista sekä valtuuskunnassa että sen ulkopuolella. Missä vika oli, sitä olen minä esteellinen sanomaan. Riittäköön, kun mainitsen, että selkkaukset johtivat siihen, että vapaaherra von Bonsdorff syyskuun 25 p:nä ilmoitti haluavansa erota valtuuskunnan puheenjohtajan toimesta. Hän palasi kuitenkin toimeensa viikkoa myöhemmin. Kiistan pääaiheena oli, kuten hyvin saattaa ajatella, kysymys Wetterhoffin asemasta, joka juuri silloin alkoi tulla sangen kriitilliseksi. Kertomus, jonka professori Sundwall antaa kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» niistä tapahtumista, jotka johtivat Wetterhoffin kukistumiseen, ovat pääasiassa yhtäpitäviä minunkin muistiinpanojeni kanssa. Tässä tahdon vain korostaa, että Helsingissä olevan C.K:n jäsen toht. W. Zilliacus, joka silloin oli Tukholmassa, kaikissa pääasioissa yhtyi minun käsitykseeni. Hän lykkäsi poislähtöänsä tuonnemmaksi päivästä toiseen saadakseen tilaisuutta puhua Wetterhoffin kanssa, jota odotettiin Tukholmaan tulevaksi. Minun ehdotukseni, että Wetterhoff asetettaisiin valtuuskunnan luottamusmieheksi ja sen kanslian päälliköksi Berliiniin, hyväksyi Zilliacus täydellisesti. Mutta Wetterhoffin matkan Tukholmaan esti kreivi Schwerin, joka silloin oli pataljoonan toimiston päällikkönä Berliinissä. Minun pyynnöstäni sähkötti Saksan ministeri von Lucius ulkoministeriölle Berliiniin, pyytäen että Wetterhoff heti lähetettäisiin Tukholmaan tapaamaan Suomen keskuskomitean jäsentä toht. Zilliacusta, joka halusi keskustella hänen kanssaan. Mutta ei edes tämä auttanut. Yksissä neuvoin toht. Zilliacuksen, hänen veljensä Konnin ja Fabritiuksen kanssa minä päätin silloin matkustaa Berliiniin ottamaan selkoa, mitä oli tehtävissä. Minä sain matkustaa mukanani tieto, että kysymys Wetterhoffin ottamisesta järjestön palvelukseen lykättäisiin C.K:hon. Ne kaksi päivää, jotka oleskelin Berliinissä — 4:s ja 5:s lokakuuta — olivat sangen raskaita. Kävi ilmi, että Wetterhoffin asema oli epätoivoinen, jopa aivan toivoton. Hän kertoi minulle seuraavaa. Syyskuun 20 p:nä hän oli kirjelmässä sijaisyleisesikunnalle perusteellisesti tehnyt selkoa aikaisemmasta toiminnastaan. Hän oli siinä selittänyt, kuinka hänen toimistonsa kesällä 1915 oli perustettu ulkoministeriöstä saadulla määrärahalla ja kuinka se sitten oli alistettu majuri Bayerin toimiston alaiseksi, minkä vuoksi hän oli estynyt täyttämästä tehtäviänsä. Tämän johdosta oli kenraali Lenski käynyt toimistossa »ottamassa selkoa siitä, mitä Wetterhoff oikeastaan puuhaili». Tulos oli ollut, että toht. Sundwall ja paroni von Oelsen (Wetterhoffin sihteeri) oli erotettu ja että hän itse oli saanut ilmoituksen, että hänen käytettävänään oli huone kreivi von Schwerinin toimistossa. Mutta tätä ei ilmeisesti oltu rehellisesti tarkoitettu, sillä Wetterhoffia uhattiin sillä, että hänet kutsuttaisiin jälleen sotapalvelukseen, kun majuri Bayer oli laiminlyönyt anoa hänen vapauttamisensa pidennystä. Kuinka Wetterhoff sitten sai kreivi Schwerinin sähkösanomakiellon nousta Sassnitzissa laivaan, kun hän oli matkalla Tukholmaan yleisesikunnan passi taskussaan, on tunnettua. Minä tein mitä taisin puhuakseni vainotun maanmieheni puolesta, mutta kaikkialla oli vastassa kuin muuri. Ruhtinas Löwenstein, jolle soitin puhelimitse, sanoi, ettei hänellä ole aikaa vastaanottaa minua. Lähetystösihteeri von Wesendonk ulkoministeriössä sanoi, ettei Wetterhoffin hyväksi voi tehdä mitään, hän kun on yleisesikunnan alainen. Syyn koko juoneen sain selville käydessäni kreivi Schwerinin luona tämän toimistossa.[64] Ensinnäkin oli parjaus pantu liikkeelle. Wetterhoffin entisyys Suomessa oli kuvattu saksalaisille ja esitetty niin räikein värein kuin mahdollista. Schwerin sanoi vielä ryhtyneensä yhteistyöhön Wetterhoffin kanssa ilman ennakkoepäröintiä, mutta väitti, ettei hän ollut saanut tietää, mitä W. oikeastaan puuhasi. Wetterhoff oli toiminut hänen selkänsä takana ja yrittänyt matkustaa Tukholmaan ilman hänen lupaansa. Kun minä huomautin, että on luonnollista, että Tukholmassa oleva keskuskomitean jäsen haluaa saada kuulla Wetterhoffilta itseltään, mitä hän Berliinissä on toimittanut, veti Schwerin esiin pöytäkirjan, joka oli laadittu eräästä Wetterhoffin lausunnosta syyskuun 26 p:nä. Wetterhoff oli sanonut, että valtuuskunnalla ei ole valtuutta esiintyä keskuskomitean puolesta. Samaan tapaan hän oli menetellyt saksalaisten vastustajainsa voittamiseksi. Wetterhoff oli, sanoi Schwerin, koettanut pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan, ulkoministeriötä sotaministeriötä vastaan, häntä itseänsä, Schweriniä, Bayeria vastaan. Loppuarvostelu oli, että Wetterhoff on suuri juonittelija ja Suomen asialle vaarallinen. Yritykseni puolustaa maanmiestäni huomauttamalla hänen suuria ansioitaan, mitä hän oli tehnyt sekä Suomen hyväksi että Saksan hallituksen eduksi, eivät tehneet suurtakaan vaikutusta kreiviin. Välillinen tunnustus Wetterhoffin tavattomasta diplomaattisesta taidosta oli kuitenkin Schwerinin huomautus, että hänellä on uskomaton häikäilemättömyys (»eine unglaubliche Unverfrorenheit»), joka hankkii hänelle pääsyn korkeissa asemissa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi ulkoministeri von Jagowin luo. Tässä oli ilmeisesti asian ydin. Schwerinille tai oikeammin majuri Bayerille, jonka puhetorvena Schwerin esiintyi, oli Wetterhoff haitallinen, hän kun oli välittömissä suhteissa johtavien valtiomiesten kanssa, ja sen vuoksi piti hänet syrjäyttää. Kun kysyin kreiviltä, miten Wetterhoffin sitten nyt kävisi, vastasi tämä hartioitaan kohauttaen: »Se on minulle yhdentekevää. Kai hänet pannaan sotamieheksi.» Mutta vaarallisin ase, minkä Bayer oli saanut käsiinsä tuota epämukavaa miestä vastaan, oli kuitenkin, kuten Sundwall aivan oikein huomauttaa, se seikka, että Wetterhoff oli puhunut poliittisesta asemasta erään »Zugführerimme», Taucherin, kanssa, ja muun muassa kertonut ulkoministeri von Jagowin selittelyistä Saksan sanomalehtimiehille. Muistan, että Wetterhoff näytti minulle luettelon häntä vastaan tehdyistä syytöksistä ja että niiden joukossa oli mainittu hänen puhuneen välttämättömyydestä etsiä yhteyttä ympärysliiton kanssa siltä varalta, että Saksa jättäisi meidät pulaan. Kun tämä tuli saksalaisten korviin, oli Wetterhoff tietenkin mennyttä miestä. Kaiken sen jälkeen, mitä olin saanut kuulla, huomasin ponnistusteni jatkamisen turhaksi. Sanoin Wetterhoffille ja Sundwallille murheelliset jäähyväiset ja palasin Tukholmaan. Valtuuskunnassa ehdotin, että koettaisimme saada Wetterhoffin sen Suomen toimiston päälliköksi Berliiniin, jonka perustaminen nyt oli välttämätön pakko, mutta en saanut kannatusta. Myönnän itse, että tein ehdotukseni enemmänkin mielenosoituksena kuin siinä mielessä, että olisin uskonut sen toteuttamisen mahdolliseksi. Fabritiuskin katsoi nyttemmin Wetterhoffin käyttämistä mahdottomaksi, kun tämä ilmeisesti oli menettänyt saksalaisten luottamuksen. Ei myöskään se ehdotukseni, että valtuuskunta lähettäisi kirjelmän yleisesikunnalle, pyytäen tätä pitämään huolta, ettei Wetterhoffia uudestaan pantaisi sotapalvelukseen, saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Päätettiin ainoastaan muodon vuoksi tehdä sensuuntainen esitys kreivi Schwerinille. On tunnettua, miten Wetterhoffin sitten kävi. Lokakuun 9 p:nä hänet vangittiin ja hänen toimistonsa arkisto otettiin takavarikkoon. Vankilassa sai Wetterhoff istua sitten aina huhtikuuhun saakka 1917, minkä jälkeen hänet lähetettiin sotamiehenä länsirintamalle. Jääkärien keskuudessa ja Tukholman piirin nuorempien jäsenten joukossa herätti Wetterhoffin syrjäyttäminen ja hänen toimistonsa lakkauttaminen suurta tyytymättömyyttä, joka ilmeni muun muassa valtuuskunnalle osoitetussa vastalausekirjelmässä, jonka olivat allekirjoittaneet A.W. Ström, Th. Svedlin, P.H. Norrmén, Ragnar Numelin, H.R. Söderström, H. Zilliacus, Rolf Pipping, Ragnar Heikel, Erik Malmberg ja J.W. Snellman sekä myöskin Konni Zilliacus, joka täydestä vakaumuksesta yhtyi nuoriin.[65] Tarkoitus oli että kirjelmä, joka muodostui epäluottamuslauseeksi valtuuskunnalle — se sisälsi myöskin muistutuksia valtuuskunnan tapaa vastaan hoitaa politiikkaa Tukholmassa — lähetettäisiin keskuskomitealle Helsinkiin. Se jätettiin valtuuskunnalle lokakuun 14 p:nä. Sen valtuuskunnan keskuudessa aiheuttamat kahnaukset jääkööt tässä kertomatta. Valtuuskunnan enemmistön vastustuksen johdosta sitä ei lähetetty keskuskomitealle. Niinikään hylättiin ehdotukseni, että valtuuskunta asettaisi paikkansa keskuskomitean käytettäväksi. Nuoretkaan eivät sitten kääntyneet asiassa keskuskomitean puoleen. Siihen vaikutti luultavasti se, että jääkäripataljoonan kaksi pääjohtajaa, Jernström ja Runar Appelberg, jotka saapuivat Tukholmaan lokakuun 26 p:nä, kehoittivat olemaan lähettämättä vastalausekirjelmää Helsinkiin. He sanoivat, että sisäisiä riitoja valtuuskunnan keskuudessa piti karttaa. Kenties he olivat oikeassa. Tapahtunutta ei enää voinut saada tapahtumattomaksi ja »ministeripula» — jos saan käyttää valtuuskunnan joukkoerosta sitä nimitystä — olisi tänä kriitillisenä ajankohtana ollut arveluttava. Se on kuitenkin valtuuskunnan jäsenistä oikeuden mukaan tunnustettava, että he eivät antaneet riitojensa vaikuttaa yhteiseen työhön. Olen jo aikaisemmin maininnut, että yhteistyö valtuuskunnan keskuudessa useimmissa tapauksissa oli kollegiaalista ja niin oli laita myöskin sinä vaihekautena, joka nyt alkoi, vaikka erimielisyyksiä ja kahnauksiakin edelleenkin silloin tällöin sattui. Uusi toimisto, joka nyt perustettiin Berliiniin johtaja Sarion johdolla, teki mitä taisi täyttääkseen aukon, joka oli syntynyt Wetterhoffin toimiston lakkauttamisesta. Se saattoi tietenkin luottaa kaikkien lojaaliin kannatukseen. Lukijasta voi kukaties tuntua siltä, kuin olisin tässä ja tämän kirjan edellisilläkin sivuilla antanut liiaksi tilaa »Wetterhoffin jutulle», aina siitä saakka, kun tuo merkillinen mies esiintyi Suomen etujen esitaistelijana Saksassa syksyllä 1914 kaksi vuotta jälkeenpäin tapahtuneeseen romahdukseen saakka. Yleinen käsityshän on, että Wetterhoffin varsinainen osa oli suoritettu sillä hänen suurtyöllään, jolla hänen onnistui saada hyväksytyksi päätös jääkäripataljoonan perustamisesta. Mutta meistä, jotka likeltä seurasimme hänen työtänsä, tuntui kuitenkin, että hänen tehtävänsä olisi voinut saada ja saanut Suomelle tärkeän jatkon, jos hänellä vain olisi ollut se toimintavapaus ja se kotimaan tuki, jota hän tarvitsi. Että hän sitä tukea ei saanut ja että hänen toimintansa sen vuoksi keskeytyi, sitä täytyi meidän pahoitella, ja minä luulen vielä tänäkin päivänä, että me siinä kohdin olimme oikeassa. Niinpä annettakoon minulle anteeksi, jos vielä lisään muutaman sanan selittääkseni käsitystäni. Edellisestä käynee selville, että me Wetterhoffin ystävät Tukholmassa ja Berliinissä emme olleet sokeita mitä hänen heikkouksiinsa tulee. Ne tulivat näkyviin ehkä räikeimmin hänen viimeisissä epätoivoisissa ponnistuksissaan pysytellä pinnalla. Kun Wetterhoff, kuten kreivi Schwerin lausui, yritti »pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan», oli se ankarasti ahdistetun miehen epätoivoinen yritys päästä sen laitoksen kimppuun, joka koko ajan oli kieltäytynyt häntä tunnustamasta. Hän oli luullut saavansa tukea käsitykselleen keskuskomitean suhteista valtuuskuntaan siitä mitä eräs hänen ruotsalainen ystävänsä oli siitä tiennyt hänelle kertoa palatessaan Helsingistä syyskuun alussa Tämä oli ymmärrettävää Wetterhoffin kannalta, mutta ei silti käy puolustaminen sitä, että hän näin itsepuolustukseksi ja pelastaakseen oman asemansa koetti saattaa Saksan viranomaiset epäilemään meidän järjestömme sisäistä lujuutta. Varomatonta Wetterhoffin puolelta oli myöskin, että hän levitti jääkärien keskuuteen käsitystänsä siitä, kuinka huonolla kannalla Suomen asiat olivat Saksassa. Ei ole oikeutta epäillä, etteivätkö häntä siihen johtaneet isänmaalliset vaikuttimet, mutta erehdys se joka tapauksessa oli. On sangen mahdollista, että Wetterhoffin ilmoitus Taucherille, joka kertoi sen sitten tovereilleen, osaltaan pahensi hermostunutta mielialaa pataljoonan keskuudessa. Oikeinta olisi tietenkin ollut, että hän ensin olisi puhunut Tukholmassa olevien ystäviensä kanssa huolestumisestaan. En tahdo myöskään kieltää, etteivätkö Wetterhoffin tiet aikaisemminkin olisi olleet sopimattoman mutkaisia. Ja kuitenkin, jos tahtoo olla oikeamielinen, täytyy myöntää, että hänen heikkouksiansa enemmän kuin riittävästi vastasi hänen suuri diplomaattinen kykynsä, että hänen erehdyksensä enimmäkseen johtuivat siitä eristetystä asemasta, jossa hän oli, ja että hän antautui juonien tielle, kun ei nähnyt mitään muuta pääsyä vaikeuksista. Hänen aikaisempi menestyksensä oli ollut niin ilmeinen, että ehdottomasti olisi pitänyt koettaa saada hänelle asema järjestössämme, ellei ennen niin ainakin syksyllä 1915. Omasta puolestani ainakin uskon, että yritys olisi onnistunut, etenkin kun Wetterhoff itse sitä halusi. Jääkäriliikkeen asiamiehenä sen alkuvaiheissa oli hän hoitanut tehtävänsä hyvin ja erinäisissä tapauksissa loistavasti. Eikä ole epäilemistäkään, etteikö hän laajennetun järjestön tunnustettuna ja palkattuna edustajana olisi täyttänyt tehtävänsä yhtä hyvin ja etteikö hän mielellään olisi noudattanut Helsingistä tulevia ohjeita, jos sellaisia olisi annettu. Miksikä jätettiin hänet siis pulaan, kun hän oli pinteessä, keskenään kilpailevien saksalaisten viranomaisten ja omien kateellisten kilpailijainsa välissä? Siksi, että poroporvarillisen pikkumaisesti oltiin närkästyneitä hänen n.s. entisyyteensä ja — miksikä en voi sanoa sitä suoraan? — hänen erinäisiin tympäiseviin taipumuksiinsa. Missä määrin hänen maanmiehensä sittemmin osaltaan nakersivat hänen arvovaltaansa saksalaisten silmissä viittailemalla hänen heikkoihin puoliinsa tai suorastaan ilmiantamalla niitä, jätän mieluimmin ratkaisematta. Ja se voikin olla yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin olisivat nämä heikkoudet kuitenkin tulleet tunnetuiksi. Mutta en hevin usko, että saksalaiset olisivat kiinnittäneet niihin suurtakaan huomiota, jos olisivat nähneet, että Wetterhoffia Suomessa pidettiin kelvollisena poliittiseen työhön, varsinkin kun he itse olivat oppineet tuntemaan hänen kelpoisuutensa. Sanalla sanoen, minä luulen, että asia olisi voitu järjestää. Wetterhoff tarvitsi taloudellista riippumattomuutta Saksan viranomaisista ja varmaa asemaa järjestön keskuudessa. On helppo ajatella, mitä hän olisi voinut aikaansaada luontaisten diplomaattisten lahjainsa ja niiden vaikutusvaltaisten ystävien avulla, jotka hän oli itselleen hankkinut. Meidän asemamme Berliinissä olisi silloin todennäköisesti ollut lujempi sinä vapausliikkeemme tärkeänä kautena, joka alkoi Venäjän vallankumouksen puhjettua vain viisi kuukautta Wetterhoffin kukistumisen jälkeen. Minä lopetan nämä epämieluisat mietelmät toistamalla kysymyksen, jonka toht. Zilliacus teki valtuuskunnalle lokakuun 7 p:nä: »Onko herrojen mahdollista ylläpitää Wetterhoffin suhteita Berliinissä?» * * * * * Työ toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui syksyn kuluessa kuten ennenkin. Sanomalehtipropaganda oli minun erikoisalanani ja siinä oli runsaasti tehtävää. Uutisia Suomesta oli muokattava ruotsalaisille ja saksalaisille lehdille, erehdyttäviä tietoja oikaistava, johtavia artikkeleita kirjoitettava niille lehdille, joiden kanssa olimme ystävällisessä yhteistyössä. Milloin oli saatettava Pietarista saapuneet autonomiahuhut oikeaan valaistukseensa, milloin annettava autenttinen kuvaus Simon kahakasta j.n.e. »Kansliassa» kävi väkeä runsaasti, ja monia sekä maanmiehiämme että ulkomaalaisia pöytävieraita oli vaimollani ja minulla aterioilla. Rakkaimmat vieraat olivat jääkärit, joita silloin tällöin saapui Tukholmaan, joko lomalle tai matkalla enemmän tai vähemmän vaarallisiin tehtäviin Suomeen. Milloin saapui Runar Appelberg tai Jernström tai joku muu jääkäripataljoonan johtomiehiä neuvottelemaan valtuuskunnan tai oikeammin toht. Kai Donnerin kanssa. Milloin oli Aarne Sihvo ja Friedel Jacobson miehineen matkalla Suomeen järjestämään uusia etappiteitä, milloin taas Antti Isotalo matkalla toisen komennuskunnan kanssa »herättämään pelkoa» vapausliikkeen vastustajissa ja vainoojissa, taikka J. Sihvo tuli valittelemaan Uumajan etapilla ilmenneitä vaikeuksia. Ne, jotka tulivat takaisin Suomesta, kertoivat ihmeellisistä seikkailuistaan, mutta muutamat eivät lainkaan palanneet. Niitä oli Aarne Sihvo, joka ystäviensä Relanderin ja Heiskasen kanssa vangittiin Jyväskylässä. Pian kerrottiin, että heidät oli mestattu, luultavasti hirtetty, mutta suureksi iloksemme saimme sittemmin kuulla, että he olivat hengissä, vaikkakin vankeina Spalernajassa. Yksi niitä maanmiehiä ja avustajia, joka ei koskaan ollut luonamme käymättä, kun vain matkusti Tukholman kautta, oli vanha, vakava johtaja von Essen. Kun hän oli meidän luonamme 27 p:nä syyskuuta paluumatkalla Lockstedtista Uumajaan, oli hän juuri saanut sanoman, että hänen poikansa Jürgen saman kuun 10 p:nä oli kaatunut Jepualla santarmien luotien lävistämänä. Hänen hyviin, uskollisiin silmiinsä oli tullut uusi ilme. Se ei ollut kostonhimoa, sillä sellainen oli tuntematonta tälle ylevämieliselle, hartaasti uskonnolliselle miehelle, se oli vain äärimmäisen päättäväisyyden ja tarmon lisäilme. Jokaiselta mieheltä, joka kaatui suuren asian puolesta, kasvoi toisten velvollisuus viedä se perille. Niille maanmiehilleni, joiden piti palata Suomeen Tukholmassa käytyänsä, ei ollut vaaratonta käydä minua tapaamassa, sillä kulmatalo Tegnérinkadun varrella oli epäilemättä vakoilijain vartioima. Omasta puolestamme saatoimme olla levollisia voimme luottaa Ruotsin poliisin suojelukseen. Syyskuun 23 p:nä sain ystävällisen sanan poliisilaitoksesta, että eräs nimeltä mainittu henkilö oli jättänyt koneellakirjoitetun ilmiannon minua vastaan. Minun luonani — sanottiin ilmiannossa — oli »jonkinlainen propagandatoimisto». Siellä puhuttiin suomea ja venättä (!) ja seinillä oli karttoja. Minä menin poliisimestari Lidbergin luokse puhumaan asiasta, mutta hän vain nauroi. Joka tapauksessa taloamme epäiltiin, mutta siitä huolimatta uskalsi moni maanmiehemme tulla luoksemme Suomesta. Toiset suomalaiset tuttavani olivat varovampia eivätkä tervehtineet minua kadulla tavatessaan. Pari kertaa sattuikin todella, että maanmieheni, jotka olivat Tukholmassa näyttäytyneet minun seurassani, saivat sitä katua. Aika pahoin kävi esimerkiksi eräälle herttaiselle suomalaiselle naiselle, joka ei välittänyt varoituksistamme, vaan kutsui vaimoni ja minut sekä Ragnar Numelinin päivällisille Royaliin. Paluumatkalla joutui hän Torniossa ankaran kuulustelun alaiseksi. Kiivaista vastalauseistaan huolimatta riisuttiin hänet alasti ja hänen selkäänsä kostutettiin jollakin kemiallisella nesteellä, jotta saataisiin selville, eikö ihoon ollut näkymättömällä musteella jotakin kirjoitettu. Seurustelu hyvien ja uskollisten ystäviemme, ruotsalaisten aktivistien kanssa oli tänä syksynä mikäli mahdollista vielä vilkkaampaa kuin ennen. Nyt tuli ruotsalais-suomalaisesta »Pelikaani»-klubista pysyvä laitos — samasta klubista, jota Sigfrid Siwertz on kuvannut nimellä »Duvslaget» (Kyyhkyslakka) romaanissaan »Eldens återsken». Me kokoonnuimme kerran viikossa Söderillä vanhan »Pelikanen»-ravintolan yläkertaan vaihtamaan ajatuksia ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Ruotsalaisista, jotka tänä syksynä ottivat osaa näihin kokouksiin, on minulla muistiinmerkittynä: Järte, Y. Larson, Klockhoff, Christernson, Tor Bonnier, Söderqvist, Langlet, Arne ja Nils Forssell, Sigfrid Siwertz, Sven Lidman ja Erland Hjärne. Myöskin kolme saksalaista sanomalehtimiestä, jotka olivat läheisissä suhteissa ruotsalaisiin — toht. Stiewe, toht. Stintzing ja toht. Paquet — oli mukana. Seuraavan vuoden alussa tuli klubiin vielä kuusi etevää ruotsalaista upseeria — majuri Ankarcrona ja kapteenit Reutersvärd, Törngren, Rydeberg, Wichman ja Petersen — sekä useita muita ruotsalaisia kuten toht. Petri, Ahnlund, Uggla ja Boethius. Myöskin konsuli Goldbeck-Löwen näimme usein seurassamme. Melkein kaikki suomalaiset, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai oleskelivat Tukholmassa lyhyemmän tai pitemmän ajan, olivat klubin jäseniä. Klubimestarina oli H.R. Söderström. Nämä Pelikan-illat ja niissä vallinnut ruotsalais-suomalaisen veljellisen yhteisymmärryksen lämmin tunnelma on jättänyt minuun unohtumattoman muiston. Usein olivat illat hyvinkin vilkkaita. Vakavista kysymyksistä keskusteltiin palavalla innolla. Innokkaita puheita pidettiin ja maljoja juotiin yhteisten poliittisten pyrkimysten menestykseksi. Soraääniä ei kuulunut juuri milloinkaan. Jos Ruotsin kansan enemmistö olisi kannattanut niitä mielipiteitä, joita klubin ruotsalaiset jäsenet edustivat, olisi moni asia nyt toisin. Toinen ruotsalais-suomalaisen ystävyyden edistämispaikka oli johtaja Gunnar Wahlbergin kuuluisa »kellari». Muistan erikoisesti erään illan — se oli joulukuun 21 p:n ilta — joka vietettiin »Simon taistelusta» palanneiden sankarien kunniaksi. Kellarissa käyntiä seurasi uhkea illallisateria Anglais-hotellissa. Omaperäisen ja herttaisen isäntämme innostuksella ei ollut mitään rajoja. Hän se eräässä Pelikaanin-kokouksessa vähää ennen oli ehdottanut suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen perustamista, jonka päämääränä olisi »Suomen irroittaminen Venäjästä». Voi huoleti väittää, että koko Ruotsin valtakunnassa ei ollut hehkuvampaa Suomen ihailijaa kuin tämä ruotsalainen liikemies. * * * * * Ennenkuin siirryn monissa suhteissa ratkaisevan vuoden 1917 tapahtumiin, on minun vielä kerrottava, mitä »Venäjän sorrettujen kansojen liitto» toimitti syksyllä v. 1916. Minun toimintani liiton asiamiehenä rajoittui pääasiallisesti sanomalehtipropagandaan Skandinaviassa ja yhteyden ylläpitämiseen Berliinissä, Bernissä ja Tukholmassa sekä silloin vielä puolueettomassa Amerikassa olevien toimistojen kanssa. New-Yorkin toimiston johtajaksi minun onnistui saada rouva Aino Malmberg, joka syyskuun 20 p:nä matkusti sinne Göteborgista, varustettuna suosituskirjeillä ja mukanaan suuri määrä propagandakirjallisuutta. Hän läpäisi onnellisesti englantilaisten tarkastuksen. Saavuttuaan Amerikkaan hän ryhtyi työhön tavallisella tarmollaan. Hänen onnistui aikaansaada sorrettujen kansallisuuksien (»Oppressed Nationalities») yleinen komitea, kun ei pidetty soveliaana puhua ainoastaan niistä kansoista, jotka olivat Venäjät alaisia. Komiteaan kuului monimiljonääri ja Wallstreetin pankkiiri Samuel Untermeyer, presidentti Wilsonin läheinen ystävä, toinen monimiljonääri A. Plimpton, joka oli lahjoittanut suunnattomia summia pahoinpidellylle Belgialle, tunnettu asianajaja John Koren, joka oli ollut Wilsonin salalähettinä Saksan hallituksen luona, y.m. vaikutusvaltaisia henkilöitä. Puheenjohtajaksi toivottiin saatavan entinen presidentti Taft. Kirjallista propagandaa hoidettiin voimakkaasti. »Liiton» Venäjää koskevan kirjan teksti katsottiin kuitenkin amerikkalaisille lukijoille soveltumattomaksi. Sen sijaan suunniteltiin lentokirjasen julkaisemista, joka sisältäisi kaikki pääasiat. Rouva Malmberg itse piti joukon esitelmiä Yhdysvaltojen eri osissa. Koko tämä lupaava toiminta lamautui kuitenkin, kun Yhdysvallat huhtikuun 6 p:nä 1917 julistivat sodan Saksaa vastaan. Tietenkin oli propaganda Suomen hyväksi mitä oleellisimpana osana rouva Malmbergin toiminnassa Amerikassa. Hän saattoi tällöin liittää työnsä siihen, mitä toiset maanmiehet aikaisemmin siellä olivat suorittaneet. Astoriasta kotoisin olevalta herra T.T. Pusalta, joka saapui Tukholmaan joulukuussa, sain kuulla, mitä Yhdysvalloissa oli tehty Suomen asian hyväksi aina sodan alusta alkaen. Jo maaliskuun lopussa 1915 oli Pusa ynnä suomalais-amerikkalainen lakimies J.O. Larsson — kertoi hän — kutsunut kokoon suomalaisten yleisen kokouksen Duluthiin Minnesotaan. Siellä oli päätetty lähettää adressi presidentti Wilsonille. Nimikirjoituslistoja levitettiin yli koko maan. Artikkeleita Suomen kysymyksestä julkaistiin useissa suurissa amerikkalaisissa sanomalehdissä ja »magasiineissa». Ja kokouksia pidettiin kaikilla paikkakunnilla, missä oli suurempia suomalaisia siirtokuntia. Perustettiin paikallisia toimikuntia ajamaan asiaa edelleen Amerikan sanomalehdistö osoitti suurta suopeutta näille pyrinnöille, joita suomalaiset, sosialisteja lukuunottamatta yleisesti kannattivat. Mitä Pusa kertoi adressin lopullisesta kohtalosta, en enää muista. Palatakseni Liittoon on minun tässä mainittava se verraten tuntematon seikka, että paroni von der Roppilla sen pääsihteerinä oli suuri osuus marraskuun 5 p:na annettuun saksalais-itävaltalaiseen manifestiin Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta. Hänen ja hänen puolalaisten ystäviensä, Venäjän valtakunnanduuman jäsenen Lempickin (joka oli Liiton esimies), ruhtinas Radziwillin, kreivi Ronikierin y.m. puolalaisten aktivistien, ei ollut helppoa saada johtavia piirejä Berliinissä suostumaan suunnitelmaan. Ulkoministeri von Jagow ja kaikki vanhoilliset vastustivat sitä, kun taas keisari Wilhelm ja Hindenburg — niin sanoi minulle von der Ropp lokakuun 5 p:nä — olivat sen puolella.[66] Varsovassa oli lähetyskunta valmiina matkustamaan Berliiniin heti kun asema näyttää suotuisalta. Paroni von der Ropp, joka useita kertoja kävi Puolan pääkaupungissa, oli saanut sikäläiset puolueenjohtajat asian puolelle. Jo syyskuun 3 p:nä pidettiin Varsovassa suuri kansalaiskokous, johon otti osaa 5 000 henkeä. Puolalaisten kanta määriteltiin tällöin seuraavassa päätöslauselmassa: »Puolan valtion ja sen jälleenpystyttämisen ainoa vihollinen on tällä hetkellä Venäjä. Venäjän voitto uhkaisi tuottaa kansallisuudellemme täydellisen tuhon. Venäjän tappio on Puolan tulevaisuuden ensimmäinen tinkimätön ehto. Jokainen poliittinen tai sotilaallinen konjunktuuri, joka auttaa Venäjän voimien vahvistumista nykyisessä maailmansodassa, on Puolan asialle vahingollinen. Asema vaatii meidän puoleltamme tarmokasta taistelua kansallisen tulevaisuutemme hyväksi. Senvuoksi käännymme nyt keskusvaltojen puoleen toivoen, että Puola viipymättä julistetaan valtioksi ja että meille tehdään mahdolliseksi puolalaisen armeijan perustaminen, joka vielä tässä sodassa saisi taistella Venäjää vastaan Puolan pysyväisen riippumattomuuden hyväksi.» Lokakuun kuluessa pidettiin eri osissa Puolaa suuria talonpoikaiskokouksia, joissa laadittiin samanlaatuisia päätöslauselmia. Berliinissä johti työtä kulissien takana von der Ropp. Kuukauden lopulla oli asema vihdoin kypsä. Lokakuun 28 p:nä otti Saksan valtakunnankansleri vastaan kauan hankkeissa olleen puolalaisen lähetyskunnan, jonka jäsenten joukossa olivat yllämainitut kolme von der Roppin ystävää, Lempicki, Radziwill ja Ronikier. Kahta päivää myöhemmin käytiin Itävalta-Unkarin ulkoministerin, paroni von Burianin luona. Viikko sen jälkeen julkaistiin manifesti, jossa ilmoitettiin, että Puola tulisi muodostamaan itsenäisen valtion, joka olisi perinnöllinen monarkia ja jolla olisi perustuslaillinen valtiosääntö ja oma armeija. Manifesti luettiin Varsovassa sunnuntaina marraskuun 5 p:nä kello 12 päivällä linnan pylvässalissa, minkä jälkeen yliopiston rehtori professori Brudzinski puhui puolalaisten puolesta, riemuitsevan hyväksymisen usein keskeyttämänä. Toimituksen loputtua toimeenpantiin suuria riemumielenosoituksia ulkoilmassa, kansalaiskulkueita, kansankokouksia, puheita ja eläköönhuutoja loppumattomiin. Teatterit toimeenpanivat juhlanäytäntöjä ja kaikkialla kaikui, Venäjän aikana kielletty kansallislaulu. Ei ole epäilemistäkään, etteikö ilo ollut yleinen ja vilpitön ja että mielenosoitukset eivät olleet kuten venäläiset ja myöskin ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet väittivät, Saksan sotilasviranomaisten toimesta aikaansaatuja. Myöskin Suomessa oli aihetta iloita. Ei ainoastaan puolalaisten itsensä vuoksi, vaan myöskin sen tähden, että tämä manifesti oli selvä todistus siitä, että keskusvallat eivät enää ajatelleet erikoisrauhaa Venäjän kanssa. »Venäjän sorrettujen kansain liitolle» oli Puolan valtion perustaminen voitto. Tosin ei Liitto ollut voinut esiintyä julkisesti tämän tärkeän toimenpiteen perilleajamiseksi, mutta asiantuntevat tiesivät kuinka suuri osuus sen tarmokkaalla pääsihteerillä siinä oli ollut, eikä suuri yleisö voinut olla panematta merkille, että Liiton esimies Lempicki oli päähenkilöitä siinä uudessa valtakaudessa, joka nyt oli alkava Puolassa. Marraskuun 6 p:nä lähetettiin Tukholmasta meidän puoleltamme seuraava onnittelusähkösanoma: »Hänen Ylhäisyytensä Lempicki. Varsova. Me iloitsemme vastikään julkaistusta manifestista, joka laskee lujan perustan Puolan tulevalle itsenäisyydelle ja takaa lopullisen vapautuksen jalolle Puolan kansalle ensimmäisenä Venäjän sorretuista kansakunnista. Tukholmassa olevien suomalaisten puolesta: Konni Zilliacus. Herman Gummerus.» Marraskuun 8 p:nä julkaistiin Ruotsin sanomalehdistössä Venäjän sorrettujen kansojen liiton puolesta onnittelukirjelmä Puolan kansalle. Kirjelmä kuului: »Toukokuussa Amerikan Yhdysvaltain presidentille lähettämämme vetoomus on kaikunut kuuroille korville. Turhaan olemme odottaneet vastausta.[67] Mutta toiselta taholta olemme nyt saaneet todistuksen, että ihmisyys ja oikeus vielä merkitsevät jotakin maailmassa, että kansallisen vapauden aate ei ole joutunut unohduksiin kaikesta sodan kansoille tuottamasta kurjuudesta huolimatta. Ensimmäisenä kaikista Venäjän sortamista kansakunnista on Puolan kansa saanut kokea, että uskollisuus itseänsä kohtaan ja horjumaton kiinnipitäminen kansallisista oikeuksista kuitenkin lopulta johtaa voittoon. Vuosisatainen sorto ei ole voinut masentaa sen rohkeutta ja murtumattomin voimin nousi se katkaisemaan ne siteet, jotka kahlehtivat sitä Venäjään. Parhaat poikansa se kokosi legiooniin[68] itse taistelemaan vapautuksensa puolesta. Heidän verensä ei ole vuotanut turhaan. Ja Puolalle avautuu nyt tulevaisuus runsain mahdollisuuksin vapaaseen kansalliseen kehitykseen. Puolan kansa, ottaos vastaan lämmin onnittelumme tämän suuren tapahtuman johdosta, jolla on laskettu perusta tulevien sukupolvien menestyksen rakentamiselle. Vallitkoon oikeus siinä valtiossa, joka nyt perustetaan. Me luotamme siihen, että Puolan kansa omien kovien kokemustensa jälkeen on kunnioittava toista heimoa ja toista uskoa olevia kansoja ja antava yhtäläistä oikeutta kaikille. Jatka, Puolan kansa, pelotonta taisteluasi sortajaasi vastaan! Muista niitä sanoja, jotka huudettiin liittomme esimiehelle Michel Lempickille kansallisuuskongressissa Lausannessa: »Puola edellä! Me seuraamme!» Ne toiveet, joita kiinnitettiin kahden keisarin manifestiin, eivät, kuten tunnettu, toteutuneet. Iloitessaan saavutetusta menestyksestä eivät puolalaiset kuitenkaan voineet salata itseltään, että itsenäisen kuningaskunnan julistaminen todellisuudessa sisälsi sen tilanteen jatkamista, joka oli syntynyt Puolan jaon johdosta. Saattoi pitää selvänä, että Saksa ei milloinkaan sovinnolla tulisi luovuttamaan Preussiin kuuluvia puolalaisia maakuntia. Mitä puolalaiseen Galitsiaan tulee, antoi keisari Frans Josef kirjelmässään pääministeri von Körberille sille lupauksen itsehallinnon laajentamisesta, mutta sen yhdistämisestä entiseen venäläiseen »Kongressi-Puolaan» ei puhuttu mitään. Lisäksi tuli, että Puolan itsenäisyyden toteuttamisen täytyi monissa kohdin jäädä vain paperille, niinkauan kuin maa oli saksalaisten sotajoukkojen miehittämä, olkoonkin, että muodostamalla 20-jäseninen (yksi niitä oli Lempicki) valtioneuvosto laskettiin perusta tulevalle valtiorakennukselle. Lopuksi oli hyvinkin ilmeistä, että Saksan aikomus oli tehdä uudesta kuningaskunnasta alusvaltio. Ei senvuoksi ole kumma, että monet puolalaiset patriootit pitivät luvattua vapautta vain virvana. Miltä kannalta Saksan valtiomiehet katsoivat asiaa, käy ilmi siitä Saksan ulkoministerin von Jagowin Saksan sanomalehdistön edustajille antamasta lausunnosta, jonka jo useita kertoja olen maininnut. Sen referaatin mukaan, jonka Wetterhoff näytti minulle syyskuun 16 p:nä, oli von Jagow lausunut seuraavaa: Itävalta on luopunut aikomuksestaan yhdistää Puola Habsburgien monarkiaan itsenäisenä valtiona. Tämä suunnitelma oli epäedullinen Saksan kannalta katsoen, koska sen toteuttaminen tekisi slaavilaisen kansanaineksen Itävallassa liian voimakkaaksi ja heikentäisi saksalaista ainesta. Sen sijaan oli Saksan hallitus suunnitellut Puolan (s.o. Kongressi-Puolan) tekemistä itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jolla olisi yhteinen sotalaitos Saksan kanssa. Tätä olivat puolalaiset hartaasti halunneet. (Tämän jälkeen seuraa referaatissa mainittu lausuma, että oli välttämätöntä lykätä julistuksen antaminen siihen nähden, että oli toiveita erikoisrauhan aikaansaamisesta Venäjän kanssa.) Puolan tulevan kuningaskunnan rajoista sanoi von Jagow, että Saksan etujen mukaista ei ole uusien puolalaisten alueiden yhdistäminen Saksaan, jokahan on kansallinen yhtenäisyysvaltio. Vain pienemmistä rajanoikaisuista voisi olla kysymys. Suvalkin kuvernementtia, joka pääväestöltään ei ole puolalainen, ei pitäisi liittää Puolaan. Sitävastoin on Vilnoa pidettävä »puolalaisena saarelmana». Sellainen oli ulkoministerin käsitys asiasta ja se tuli myöskin ratkaisevaksi manifestia laadittaessa. Saksan ja saksalaisen kansallisuuden etu oli ratkaiseva Puolan kansallisia tarpeita tyydytettäisiin ainoastaan siinä määrin kuin se oli edullista Saksalle. Maansa politiikan vastuunalaisena johtajana ei von Jagow oikeastaan saattanut suunnitella toisin. Mutta noiden molempien näkökantojen ei kuitenkaan olisi tarvinnut olla toisilleen vastakkaisia. Oli suuri ja kaukonäköinen ajatus luoda vapaa, Saksan kanssa liitossa oleva Puola etumuuriksi Venäjää vastaan, mutta pysyväisen hyödyn saamiseksi sen toteuttamisesta ei olisi pitänyt tyytyä puolinaisiin toimiin. Ellei voitu luovuttaa Preussin puolalaisia maakuntia — ja kukapa saksalainen valtiomies olisi uskaltanut edes ajatella semmoisen ehdotuksen tekemistä? — niin tuntui johdonmukaisuus joka tapauksessa vaativan itävaltalaisen Puolan yhdistämistä venäläisen Puolan kanssa Itävaltaan liittyneeksi tai erilliseksi valtioksi. Ellei uskallettu tehdä edes tätä, oli ehkä parasta olla asiaan lainkaan kajoamatta. Epätäydellisen, joka taholla irredenta-alueiden ympäröimän kansallisvaltion perustaminen oli tosiaan vaarallista kokeilua. Joka tapauksessa oli kuitenkin se, mitä molemmat monarkiat nyt lahjoittivat ankarasti sorretulle Puolan kansalle, kaikki, mitä se tällä hetkellä saattoi saavuttaa. Se tunnustettiin myöskin Varsovassa. Mutta paha kyllä osoittivat saksalaiset nyt, kuten monissa muissa tapauksissa, olevansa vailla oikeaa psykologista ymmärrystä esiintymisessään vieraita kansoja kohtaan. Saksalaisten hallitusmiesten Puolassa on täytynyt todellakin olla mahdotonta mukautua uuteen tehtäväänsä kansallisten vapauspyrintöjen edistäjinä, varsinkin kun oli kysymys kansasta, jonka kansalliserikoisuutta menneinä vuosina oli kaikin keinoin koetettu hävittää Saksan valtakunnan rajojen sisällä. Puolalainen Wedkiewicz, jonka kanssa olin läheisissä kosketuksissa Tukholmassa ja joka oli harras saksalaisystävä, valitti jo marraskuun 19 p:nä, että saksalaiset eivät olleet ymmärtäneet käyttää hyväkseen manifestin synnyttämää innostusta. Riippuipa se nyt sitten siitä tai muista seikoista — toimeenpantu vapaaehtoinen värväys Puolan armeijaan oli täydellinen fiasko. Vapaaehtoisia ilmoittautujia oli vain muutama sata. Jos oli toivottu saada puolalaiset suostutetuiksi puolinaisilla myönnytyksillä, havaittiin se ennen pitkää katkeraksi pettymykseksi. Toinen kysymys on, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista saada vuosisataista vihollisuutta noiden molempien kansallisuuksien välillä muuttumaan ystävyydeksi ja keskenäiseksi luottamukseksi. Olen kosketellut Puolan kysymyksen kehitystä tänä ajankohtana, osaksi sen tähden, että se niin suuressa määrässä askarrutti minua ja ystäviäni Liitossa, osaksi myöskin sen vuoksi, että se tarjoaa niin monta kiintoisaa vertauskohtaa oman vapausliikkeemme kanssa. Kun esim. lukee yllämainitun päätöslauselman, joka tehtiin kansalaiskokouksessa Varsovassa syyskuun 3 p:nä, ihmettelee, että se lause lauseelta vastasi meidän omaa ajatustapaamme. Venäjä oli meidän vihollisemme ja sen taholta uhkasi meitä perikato, keskusvallat olivat sodassa Venäjän kanssa, siispä saatoimme ja täytyi meidän odottaa vapautustamme niiden avulla — sehän oli meidänkin mutkaton ja loogillinen päättelymme. Mutta sitä ei käy kieltäminen, että ne perusteet, joille Puolan aktivistit nojautuivat, olivat toiset kuin ne, joille me asetuimme. Ensi silmäyksellä saattoi tuntua kuin olisivat he meitä edullisemmassa asemassa, venäläiset kun jo oli karkoitettu Puolasta, kun me sensijaan yhä saimme odottaa sitä saksalaista sotavoimaa, joka karkoittaisi venäläiset miehitysjoukot Suomesta. Mutta puolalaisten täytyi ottaa lukuun heidän omien etujensa ja saksalaisten etujen ankara vastakkaisuus, kun taas minkäänlaista semmoista vastakkaisuutta ei ollut Suomen ja Saksan välillä. Senvuoksi työnnettiinkin Puolan saksalaismieliset aktivistit kokonaan syrjään valtiollisena puolueena, kun Saksa luhistui, ja heidän politiikkansa leimattiin epäkansalliseksi ja epäisänmaalliseksi, kun me sitävastoin — niin, mehän tiedämme, että Suomen satunnaisista sotakonjunktuureista johtuneet suhteet taistelevan Saksan kanssa sangen pian muuttuivat vilpittömäksi liittolaissuhteeksi, jossa oli voimakas tunneaines. Ne monet saksalaiset sotavangit, joita suomalaiset talonpojat auttoivat pakoon maamme kautta, voivat todistaa sen. Varsovassa haluttaisiin nyt kernaasti unohtaa, millä riemulla Puolan kansa marraskuun 5 p:nä 1916 tervehti saksalaisia maan vapauttajina ja että sadattuhannet saksalaiset sotilaat todellisuudessa ovat antaneet henkensä Puolan tulevan valtion puolesta. Suomen pääkaupungissa seisoo saksalaisen sankarihaudan muistokivi näkyväisenä merkkinä, että _me_ emme ole unohtaneet. Puolan jälkeen tulisi Liettuan vuoro, se oli paroni von der Roppin suunnitelma. Seuraavana aikana hän oli toimeliaassa puuhassa saadakseen Saksan hallituksen täyttämään myöskin liettualaisten kansalliset vaatimukset. Siinä hän kohtasi kuitenkin ankaraa vastarintaa. Kokemukset Puolan suhteen eivät kehoittaneet saksalaisia jatkamaan samaa menettelyä. Von der Ropp nautti kuitenkin tähän aikaan liettualaisten täydellistä luottamusta. Hänhän oli heidän maanmiehensä. Joulukuussa hän sai valtakirjan Sveitsissä toimivalta liettualaiselta kansallisneuvostolta valvoa sen etuja. Tukholmassa jouduin syksyn kuluessa vilkkaisiinkin kosketuksiin niiden nuorten liettualaisten patrioottien kanssa, jotka siellä olivat sanomalehtipropagandatoimissa — mainitsen heistä vain herrat Aukstolis (sittemmin Liettuan ministeri Riiassa), Jurkunas-Sheinius (sittemmin Charge d'affaires Tukholmassa) ja Savickis (sittemmin Charge d'affaires Helsingissä). Joulukuun 15 p:nä tapasin nämä kolme herraa sekä valtakunnanduuman jäsenen Itschasin (sittemmin Liettuan ensimmäinen rahaministeri), joka oli paluumatkalla Amerikasta, missä oli koottu 200 000 dollaria kansallisasiaa varten. Hän oli oleskellut joitakin päiviä Englannissa ja koettanut tehdä propagandaa maansa hyväksi, mutta huonolla menestyksellä. Oli sangen mielenkiintoista kuulla hänen poliittista katsantokantaansa. Jos Liettua — niin selitteli hän asiaa — joutuu valitsemaan Saksaan yhdistämisen tai Venäjän valtaan jäämisen välillä, on jälkimmäinen parempi. Mutta jos Saksa tekee Liettuasta itsenäisen tai vaikkapa vain autonomisenkin valtion, niin on se otettava vastaan ilomielin. Tällä hetkellä kiinnitti hän kaikki toiveensa Saksaan. Hän oli kuullut, että siellä suunniteltiin Liettuan julistamista kuningaskunnaksi ja Preussin prinssin Joachimin asettamista kuninkaaksi. Jo näin varhaisena vaihekautena alkoi sittemmin niin kohtalokas Vilnon-kysymys kangastaa poliittisen taivaan rannalla. Kuten edellä mainitsin, oli Saksan ulkoministeri von Jagow sitä mieltä, että Vilno oli kuuluva Puolaan. Liettualaiset olivat jyrkästi sitä vastustavalla kannalla. Marraskuussa oli minun luonani neuvottelukokous liettualaisten ja puolalaisten välillä, mutta siinä saatoin vain todeta, että heidän oli mahdotonta päästä sovintoon tässä kiperässä kysymyksessä. Kolmas niitä kansallisuuksia, jotka olivat edustettuina Liitossa ja joiden kanssa nyt jouduin läheisiin kosketuksiin, olivat ukrainalaiset. Minä olin kirjeenvaihdossa taitavan ukrainalaisen politikoitsijan Stepankovskin kanssa, joka näihin aikoihin oli Lausannessa ilmestyvän L'Ukraine lehden julkaisija, ja erään toisen ukrainalaisen poliitikon D. Donzovin kanssa, joka oli sen Bulletin des Nationalités de Russie nimisen lehden toimittaja, jota Liitto julkaisi Bernissä. Jos asianlaita tosiaankin oli, niinkuin nämä molemmat ja heidän maanmiehensä vakuuttivat, nimittäin että ne 40 miljoonaa slaavia, jotka asuivat Etelä-Venäjän viljavilla tasangoilla ja jotka tähän saakka olivat saaneet käydä vain »vähävenäläisistä», tunsivat olevansa eri kansaa kuin suurvenäläiset ja tahtoivat muodostaa oman valtion, avautui erinomaisen lupaava Venäjän valtakunnan pirstoutumisen tai heikentymisen perspektiivi. Kaarle XII:n ja hetmanni Mazepan välisen liiton traditsionit elivät mielessäni, kun tutkiskelin niitä Ukrainaa koskevia kirjoja ja lehtisiä, jotka Stepankovski lähetti minulle. Valitettava aukko oli siinä Venäjän »vieraiden kansallisuuksien» sarjassa, joita Liitto edusti: Viro puuttui. Kesküla kieltäytyi yhä yhteistyöstä Liiton kanssa, ja ne yritykset, joita minä tein saadakseni virolaiset järjestöön osallisiksi erään hänen maanmiehensä avulla, epäonnistuivat. Lättiläisetkin olivat olleet vaiti esiinnyttyään Wilsonille osoitetussa sähkösanomassa. Enemmän kuin vastahakoisuus seurata Saksaa pidätti näitä molempia kansoja balttilais-saksalaisiin kohdistuva epäluulo. Johtui asian luonnosta, että se politiikka, jota Venäjän sorrettujen kansain liitto edusti, pukeutui yksityisten toimenpiteiden muotoon kunkin Liiton edustaman kansallisuuden hyväksi. Liiton tuli kuitenkin esiintyä myös yhteisesti, ja tässä mielessä tahtoi von der Ropp jatkaa samaa menettelytapaa, johon oli turvauduttu Wilsonille lähetetyssä sähkösanomassa. Marraskuussa hän keksi lähettää samanlaisen sähkösanoman Englannin pääministerille Asquithille erään puheen johdosta, jonka tämä juuri oli pitänyt armenialaisten kärsimyksistä. Konni Zilliacus ja minä emme oikein pitäneet tuosta ajatuksesta, ja kun me saimme nähdä suunnitellun sähkösanoman sanamuodon, me suorastaan närkästyimme. Toista tai kolmatta kertaa piti siis monien miljoonien suomalaisten, balttilaisten, liettualaisten, valkovenäläisten, puolalaisten, juutalaisten, ukrainalaisten, saksalaisten siirtolaisten, georgialaisten, kaukasialaisten, tatarilaisten ja Keski-Aasian kansakuntiin kuuluvien valittaa Venäjän väkivallan tekoja. Kun von der Ropp meidän huomautuksemme johdosta saapui Tukholmaan kumoamaan arvelultamme, sanoin hänelle, että Liitto on saanut poliittista merkitystä Puolan asian menestyksestä ja ettei senvuoksi ole soveliasta eikä arvonmukaista tällä tavoin edelleen vain »ruikutella ja valitella». Sitäpaitsi ei ollut edes todenmukaistakaan, kuten sähkösanomassa väitettiin, että armenialaisten kärsimykset olivat vähäisempiä kuin niiden kansojen, joita venäläiset sortivat. Von der Ropp vastasi, että me oikeastansa tekisimme Saksan valtakunnankanslerille tällä palveluksen, kun siten vapauttaisimme hänet vastaamasta Asquithille. Se argumentti sai meidät myöntymään. Suostuin, vaikkakin vastahakoisesti, siihen, että sähkösanoma, jonka Lempicki Liiton esimiehenä ja von der Ropp sen sihteerinä olivat allekirjoittaneet, lähetettiin Bernistä. Entistä selvemminhän täytyi Liiton nyt näyttää Saksan propagandan elimeltä. Kuukautta myöhemmin uusiutui sama temppu. Joulukuun 21 p:nä lähetti näet paroni von der Ropp Bernistä, tällä kertaa hänen yksinänsä Liiton pääsihteerinä allekirjoittaman sähkösanoman Englannin uudelle pääministerille Lloyd Georgelle, joka edellisenä päivänä oli pitänyt puheen, että Suur-Britannia taistelee hankkiakseen pienille kansoille täydellisen hyvityksen siitä vahingosta, minkä vihollinen on niille tuottanut. Liitto pyysi, että Mr. Lloyd George ei uhrautuvassa ihmisrakkaudessaan olisi yksipuolinen, vaan ulottaisi sen niihinkin kansakuntiin, jotka olivat kärsineet paljoa suurempaa vääryyttä. Sähkösanomassa puhuttiin väkivaltaisuuksista ja oikeudenloukkauksista Suomessa, ryöstöistä ja väestönpoistosta Itämerenmaakunnissa, Liettuassa, Puolassa ja Volhyniassa, kansallisten laitosten hävittämisestä Ukrainassa, rääkkäyksistä Galitsiassa, tuhansien georgialaisten ja muhamettilaisten verisestä pahoinpitelystä ja satojentuhansien juutalaisten epäinhimillisestä karkoittamisesta. Kaikki tämähän oli ihan totta ja tehostamalla Englannin liittolaisen Venäjän tekemiä väkivallantöitä saatettiin puhe siitä, kuinka ympärysvallat taistelivat pienten kansojen puolesta, epämieluisaan valoon. Arvatenkin piti Liiton nytkin tehdä Saksan valtakunnankanslerille palvelus. Mutta tekikö Liitto siinä itsellensä palveluksen, se jääköön sanomatta. Tuskin kolme kuukautta sen jälkeen puhkesi Venäjän suuri vallankumous, joka, muutti koko aseman, vapautti meidät hyödyttömistä vastalauseista venäläisten julmuuksia vastaan ja sen sijaan saattoi valtiollisen vapauden vaatimisen etualalle. XI. SYNKIMMÄT KUUKAUDET. Tämän luvun nimenä pitäisi oikeastaan olla »Venäjän vallankumousta odottaessa» tai jotakin semmoista. Mutta se ei vastaisi sitä mielialaa, jonka vallassa me elimme tapausrikkaan vuoden 1917 ensimmäisinä kuukausina. Meille oli tosin selvää, että jokin muutos Venäjällä oli tulossa. Taantumuksellisen pääministeri Stürmerin kukistuminen marraskuun 24 p:nä, ankara vastarinta valtakunnanduumassa ja varsinkin Rasputinin murha joulukuun 30 p:nä olivat selviä enteitä siitä, että jotakin uutta oli tulossa. Mutta Venäjän yhteiskunnan sisäisen luhistumisen koko laajuus ilmeni vasta vallankumouksen puhjettua maaliskuussa. Tammi- ja helmikuussa oli katsottu voitavan ennustaa ainoastaan hallitussuunnan siirtymistä vasemmalle. Tiedettiin, että Englannin lähettiläs Buchanan, joka oli läheisissä suhteissa vapaamieliseen vastustuspuolueeseen, työskenteli tähän suuntaan. Mutta jos vapaamieliset — liberaalit — pääsisivät valtaan, niin se, niin pääteltiin, ainoastaan vahvistaisi sotapuoluetta ja tekisi lopullisesti mahdottomiksi kaikki erikoisrauhan suunnitelmat keskusvaltojen kanssa, kun näet liberaalit, Miljukoff etunenässä, olivat ilmeisiä imperialisteja ja uneksivat Venäjän vallan laajentamista Bosporiin saakka. Jos Saksan toiveet pikaisen erikoisrauhan saamisesta Venäjän kanssa näin ollen raukeisivatkin, niin sehän oli vain eduksi Suomelle, asia kun tietenkin kannustaisi keskusvaltoja uusiin ponnistuksiin itäisen vihollisensa täydelliseksi nujertamiseksi. Mutta toiselta puolen tulisi kai vapaamielinen hallitus Venäjällä kaiken todennäköisyyden mukaan katsomaan edulliseksi antaa julistuksen Suomen autonomian palauttamisesta, josta syksyn kuluessa oli ollut puhetta. Silloin saisimme sanoa jäähyväiset kaikille toiveillemme saavuttaa maamme täydellinen vapauttaminen Venäjästä! Sillä silloin oli odotettavissa, että yleinen mielipide Suomessa, vieläpä mielihyvin, tervehtisi »laillisuuden palauttamista» hyvänä tekona ja lykkäisi luotansa itsenäisyysajatuksen kauniina unelmana, jota ei voitaisi toteuttaa. Ja se, mitä tapahtui marraskuun lakon jälkeen vuonna 1905, tulisi jälleen uusiintumaan. Jos taas katsoimme sotilaallista asemaa vuoden vaihteessa, oli senkin antama vaikutelma yhtä masentava. Keskusvaltoja ei tosin vieläkään ollut voitettu, mutta ympärysvaltojen sotakunto kasvoi lakkaamatta ja niiden päätös käydä sotaa voitokkaaseen loppuun saakka oli järkähtämätön. Saksan joulukuun 12 p:nä esittämä rauhantarjous oli torjuttu tilannetta kuvaavalla ylimielisyydellä. Ei myöskään presidentti Wilsonin tammikuussa tekemällä rauhanehdotuksella ollut otollisempaa tulosta. Sen sijaan päätti Saksan sodanjohto julistaa rajoittamattoman sukellussodan helmikuun 1 p:stä alkaen. Saksassa oltiin useimmissa piireissä erittäin toiveikkaita sen vaikutuksiin nähden. Sen sain havaita käydessäni helmikuussa Berliinissä. Siellä ei näet uskottu, että sukellussota johtaisi välien rikkoutumiseen Amerikan kanssa. Maaliskuun 11 p:nä keskustelin tästä asiasta sosialidemokraattisen edusmiehen toht. Südekumin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa. Hän oli hämmästyttävän optimistinen. Sukellussota, sanoi hän, käy mainiosti. Onhan jo helmikuussa upotettu 800.000 tonnia aluksia. Kolmen kuukauden kuluttua on Englanti hädässä ja tulee ehdottamaan neuvotteluita. Rauha tehdään varmaan jo elokuussa. Saksa pysyttelee siihen mennessä puolustuskannalla läntisellä rintamalla. Sitävastoin käyvät itävaltalaiset rynnistykseen Italiaa vastaan. Ranskalaiset koettavat kukaties murtautua Saksaan läntisen Sveitsin kautta, mutta se yritys ei heille onnistu. Olipa Südekum niin toiveikas, että piti saksalaisten rynnistystä koillistakin kohti mahdollisena. Toisaalta katsoivat toiset asemaa vaaralliseksi, jopa jotkut melkein epätoivoiseksi. Niihin kuului paroni von der Ropp, joka helmikuussa lausui minulle olevansa huolissaan siitä, että Amerikan sodanjulistus on odotettavissa. Niille, jotka silloin seurasivat tuota kuumaa väittelyä eri suuntien välillä, on tavattoman mielenkiintoista lukea kenraali Ludendorffin lausunnolta upotussodan ja Yhdysvaltain siitä johtuvan sotaan sekaantumisen sotilaallisesta merkityksestä. On selvää, että hän silloin, alussa vuotta 1917, aliarvioi jälkimmäisen ja yliarvioi edellisen. Saksan sodanjohto piti rajatonta sukellussotaa ainoana pelastuskeinona sillä hetkellä. »Me laskimme», sanoo Ludendorff muistelmissaan, »saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin. Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.»[69] Olisiko valittu tämä arveluttava keino, jos olisi voitu aavistaa sen romahduksen kantavuutta, joka alkoi Venäjällä vallankumouksen puhjetessa? Eräät Ludendorffin kirjassa esiintyvät viittailut panevat ajattelemaan että Saksan johto maaliskuun tapausten jälkeen hiukan katui tuota kohtalokasta päätöstä. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä perääntyä. Sanalla sanoen: sekä poliittinen että sotilaallinen asema oli meille sangen huolestuttava. Toden sanoakseni täytyi meidän kysyä itseltämme, oliko päämäärämme yleensä enää lainkaan saavutettavissa sillä suunnalla, jota olimme tähän saakka noudattaneet. Täytyi ilmeisesti ajatella uusia oloja vastaavia uusia uria. Tällöin oli, kuten ennenkin, jääkäripataljoona kaikkien poliittisten ja sotilaallisten suunnitelmiemme reaalisena pohjana. Kaikissa oloissa täytyi sillä seikalla, että tämmöinen erinomainen Suomen tulevan armeijan ydin oli olemassa, olla suuri merkitys, se kun oli ainoa voimatekijä, jonka saatoimme heittää tapahtumien vaakaan. Edelleenkin näytti meistä olevan kaikkein tärkeintä, että joukko pidettäisiin tähänastisessa miesvoimassaan ja mikäli mahdollista suurennettaisiin uusien rekryyttien hankkimisella. Mutta emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että jatkuva värväys kotimaassa nyttemmin kohtasi voittamattomia esteitä. Tämä selitettiin peittelemättä kirjelmässä, jonka valtuuskunta tammikuun 12 p:nä lähetti Tukholmassa olevan värväystoimiston päällikölle, kapteeni Heldtille. Hankkiaksemme pataljoonalle ainakin jonkin verran uutta miehistöä teimme joulukuun lopulla ja tammikuun alussa yrityksen värvätä rekryyttejä niiden lukuisain suomalaisten siirtolaisten joukosta, jotka oleskelivat Norjassa odottamassa matkustustilaisuutta Amerikkaan. Ne lähetit — herrat Thure Svedlin, H.R. Söderström, T.T. Pusa, Salmela ja Henriksson —jotka siinä tarkoituksessa lähetettiin Kristianiaan, saivat kuitenkin palata tyhjin toimin. Kertomuksessa, jonka maisteri Svedlin tammikuun 14 p:nä antoi valtuuskunnalle, totesi hän, että siirtolaisilta ei suinkaan puuttunut yhteistuntoa kotimaan ja sen pyrkimysten kanssa, mutta että se ei ollut kyllin voimakasta ja tietoista saadakseen heidät muuttamaan matkasuunnitelmansa ja lähtemään Saksaan. Suomessa olivat he sitäpaitsi saaneet kuulla tympäiseviä kertomuksia siitä kohtalosta, joka oli kohdannut niitä, jotka olivat aikaisemmin värväyskutsuun suostuneet. Useat nuoret miehet olivat tosin ensin tuntuneet siitä huolimatta taipuvaisilta suostumaan seikkailuun, mutta sitten kuitenkin katsoneet paremmaksi seurata Amerikkaan menevän virran mukana. Tämän yrityksen epäonnistumisen jälkeen tein valtuuskunnassa esityksen, että värväys ulotettaisiin Amerikkaan. Herra Pusa oli näet tarjoutunut siinä tarkoituksessa matkustamaan sinne kootakseen miehiä sikäläisistä suomalaisista. Liitin esitykseeni summittaisen kustannusarvion, joka päättyi 28 000 kruunuun 100 rekryytistä, joista 50 hankittaisiin itäisistä ja 50 läntisistä valtioista. Eihän hevin ollut odotettavissa, että ne nuoret miehet, jotka kenties saataisiin suostumaan, kykenisivät itse matkansa maksamaan. Ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Enemmistön mielipide oli, että piti luopua tästä yrityksestä ja tyytyä vain ylläpitämään pataljoonaa sellaisenaan. Mutta tämäkin kävi kuukausi kuukaudelta yhä vaikeammaksi. Vuoden vaihteessa tuntui kysymys jo olevan järjestetty tyydyttävällä tavalla. Neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä olivat Saksan viranomaiset, kuten edellä on mainittu, päättäneet, että joukko on edelleenkin säilytettävä. Se oli jo silloin siirretty pois rintamalta ja sijoitettu Libauhun, ja neuvottelukokous oli lausunut, että pataljoonan käyttäminen rintamalla on toivottava ainoastaan silloin, kun voidaan osoittaa päämäärä, »joka edistäisi suomalaisten pyrintöjä ja vastaisi mahdollisesti syntyvää mieshukkaa». Kuviteltakoon näin ollen hämmästystämme ja levottomuuttamme, kun saimme tietää, että pataljoona tammikuun 5 p:nä äkkiä oli uudelleen komennettu rintamalle. Toimenpidettä saattoi sotilaallisesti puolustaa, kun Saksan rintamaa silloin uhkasi suuri vaara venäläisten kiivaasti rynnistäessä.[70] Mutta se oli kuitenkin ilmeisessä ristiriidassa tehdyn päätöksen kanssa. Kuinka helposti olisikaan meille niin sanomattoman arvokas joukko voinut tuhoutua tai ainakin kärsiä suurta mieshukkaa niissä kiivaissa taisteluissa, jotka nyt alkoivat Aa-joen rannoilla! Juttu päättyi pataljoonalle paremmin kuin oli saatettu odottaa, ja helmikuussa saatettiin se jälleen siirtää taistelurintaman taakse Tuckumiin. Mutta kuka takasi, ettei tapaus toistuisi? Pataljoona oli juuri silloin menettänyt entisen päällikkönsä, majuri Bayerin, joka oli nimitetty erään rykmentin komentajaksi, ja joukkomme siten oli kadottanut sen tuen, joka sillä hänessä oli ollut korkeampien sotilasviranomaisten edessä. Pahinta oli, että uusi komennus rintamalle oli vaikuttanut sangen pahaa pataljoonan mielialaan, kun miehistö luonnollisestikin katsoi tätä lupauksen rikkomiseksi saksalaisten puolelta ja kun talvinen sotaretki tavattoman ankarassa tammikuunpakkasessa oli kovasti koskenut hermoihin ja tehnyt monta miestä pahoin sairaaksi. (Täällä Aa-joen varrella alkoi sekin keuhkovamma, johon Runar Appelberg, jääkärien paras koossapitävä voima, puolta vuotta myöhemmin sitten sortui.) Jälleen ilmeni joukon keskuudessa vaarallisen kuohunnan oireita. Ollessani Berliinissä helmikuussa sain kuulla, että miehistön keskuudessa oli puhjennut uusi »lakko», että 80 miestä oli »pakkomajoitettu» ja että Oberzugführer Ståhlbergin oli ollut pakko ampua eräs mies, joka oli kieltäytynyt tottelemasta, kun hänen komppaniansa piti lähteä liikkeelle. Maaliskuun 4 p:nä olen merkinnyt muistiin valtuuskunnan kokouksesta, että Sario, joka juuri oli saapunut Berliinistä, toi »surullisia tietoja» joukosta ja että ainoa keino hänen mielestään oli miehistön ainakin osittainen lomallelaskeminen. Kaikesta huolimatta oli sotainen henki edelleenkin hyvä miehistön suuressa enemmistössä. Tammikuun vaikeina päivinä Aa-joen varrella oli pataljoona jälleen kunnostautunut. Mutta ajan pitkään vaikutti loputon odotus tietenkin masentavasti. Pataljoonan täytyi välttämättä saada tehtävä, joka sitä tyydyttäisi ja jonka suorittamiseen se voisi panna kaiken voimansa ja intonsa. Näin ollen syntyi useilla tahoilla ajatus, että pataljoonaa käytettäisiin erikoisrynnäkköön Pohjois-Suomessa joko saksalaisten rynnistysten yhteydessä Pietaria kohti tai semmoisesta riippumatta. Tämä ajatus on mainittu eräässä Sarion tammikuun 3 p:nä antamassa raportissa. Määrätietoisimmin omaksui sen maisteri Fabritius. Jo neuvoteltaessa edellisenä syksynä pataljoonan käyttämisestä tai pikemminkin sen »kohtalosta» oli hän ottanut uudelleen esille jo aikaisemmin keskustelun alaisena olleen erillisen iskuretken yhtenä, joskin vaarallisena keinona kiperästä tilanteesta pääsemiseksi. Fabritiuksen suunnitelma on esitetty lyhyessä tammikuun lopulla laaditussa kirjallisessa lausunnossa. Pataljoona, huomauttaa hän, oli perustettu silmälläpitäen sitä suurta mahdollisuutta Suomen vapauttamiseen, jonka Saksan koilliseen suuntautuva rynnistys saattoi sisältää. Vallallaolevan käsityksen mukaan, jonka alkujaan oli saanut liikkeelle majuri Bayer, piti tämän pienen suomalaisen armeijansiemenen ottaa osaa retkeen Pietaria vastaan suureen saksalaiseen rintamalinjaan pistettynä. Miellyttävämpää olisi kuitenkin toisenlaatuinen pataljoonan käyttäminen. Jollei Ahvenanmaan-suunnitelmaa voitaisi toteuttaa, pitäisi pataljoona »heittää maihin» jollakin kohtaa Pohjois Suomen rannikolla, ellei etelämpänä niin Oulun kohdalla, katkaisemaan venäläisten yhdyssiteet pohjoisessa ja olemaan sivusta-uhkana saksalaisten rynnistäessä Venäjän pääkaupunkia kohti. Ruotsalaiset upseerit olivat selittäneet, että sellainen suunnitelma oli sotilaallisesti kylläkin ajateltavissa ja että sen suorittaminen erinäisissä oloissa voisi olla merkitykseltään hyvinkin suuri. Arvostellen yritystä suomalaiselta näkökohdalta edellytti Fabritius yleistä kannatusta suunnitelmalleen jääkäripataljoonan puolelta ja arveli, että Pohjois-Suomessa nopeasti saataisiin pystyyn pieni kansanarmeija, jonka etelästä riveihin rientävät rekryytit muodostaisivat. Sekin vaikutus, minkä tällainen rohkea suomalainen iskuretki tekisi mielialaan Ruotsissa, oli huomioonotettava. Eikä se uhkavaara, jonka alaiseksi pataljoona antautuisi, olisi ylen suuri, kun peräytymistie Ruotsiin aina oli avoinna. Fabritiuksen esityksen loppuponsi oli silloista epätoivoista tilannetta kuvaava. »Vaikka saksalaisten koillisrynnistys», kirjoitti hän, »on katsottava maihinnousun perusedellytykseksi Pohjois-Suomessa, saattaa sellaista yritystä kuitenkin ajatella erillisenäkin toimena jossakin sodanvaiheessa. Olisinpa valmis sanomaan, että juuri tämä on meille _pièce de résistance_, viimeinen hätäkeino siinä tapauksessa, että suuri yrityksemme olisi tuomittu menemään hukkaan. Silloin saattaisi joukon erillinen isku kukaties olla paikallaan yrityksenä, joka kääntäisi maailman katseet Suomeen ja vaikuttaisi sen vaatimusten hyväksi suuressa rauhanteossa.» Tämän erillisen iskuretken ehdotus otettiin todella valtuuskunnassa käsiteltäväksi vakavasti ja käännyttiin sen valmistavaa käsittelyä varten ruotsalaisten asiantuntijain puoleen. Venäjän vallankumouksen puhkeaminen muutti kuitenkin aseman. Joka tapauksessa joutui pataljoona lopulta »heitetyksi maihin» juuri Pohjois-Suomeen, suorittaakseen osuutensa vapautustyössä. Näiden sotilaallisten suunnitelmien ohella harkitsivat valtuuskunnan jäsenet eri ehdotuksia Suomen poliittiseksi turvaamiseksi kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ensi sijassa mainitsen professori Erichin erittäin kiintoisan ehdotuksen, joka päätyi siihen, että Ruotsi yleisten rauhanneuvottelujen sattuessa tai siinä tapauksessa, että Saksan ja Venäjän välillä tehtäisiin erikoisrauha, väliaikaisesti miehittäisi Suomen, kunnes kysymys Suomen asemasta ratkaistaisiin kansainvälisessä kongressissa. Erich kehitteli tätä suunnitelmaa laajassa selostuksessa, joka oli aiottu luottamuksellisesti annettavaksi ruotsalaisille valtiomiehille. En ryhdy tässä esittämään sen yksityiskohtia. Omasta puolestani en pitänyt semmoisen ehdotuksen esittämistä suotavana. Kirjallisessa lausunnossa valtuuskunnalle esitinkin epäilyni sen suhteen. On tarpeetonta tässä niitä toistaa. Poliittinen tila Ruotsissa tähän aikaan oli todellisuudessa sellainen, että jokainen ponnistus saada Ruotsi ryhtymään niin laajakantoiseen yritykseen kuin tämä oli aivan toivoton. Hammarskjöldin verraten toimintakykyinen ministeristö oli juuri silloin ankarien hyökkäysten alaisena vasemmiston taholta ja sen katsottiin olevan kukistumaisillaan. (Kuten tunnettua erosikin hallitus pian sen jälkeen ja maaliskuun 30 p:nä astui sen tilalle oikeistolaisministeristö Lindman-Swarz.) »Asiain nykyisessä vaiheessa», sanoin lausunnossani, »olisi minun käsitykseni mukaan meidän puoleltamme viisainta karttaa utopistisen seikkailupolitiikan varjoakin ja sensijaan tehdä propagandatyötämme Ruotsissa aivan reaalipoliittisesti lukuunottamalla nykyinen tilanne ja lähin todennäköinen tulevaisuus. Tämä sisältää, että meidän on voimakkaasti työskenneltävä sen ajatuksen puolesta, että Ruotsi, heti kun Saksan rynnäkkö koillista koti alkaa[71] mobilisoi ja sen yhteydessä esittää Venäjälle erinäisiä vaatimuksia Ahvenanmaan ja Suomen suhteen, taikka että Ruotsi joka tapauksessa, kun rauhanteko lähenee, yhtymällä Saksan rauhanehtoihin esiintyy niin suurin vaatimuksin Suomen suhteen kuin sotivien puolten keskinäiset valtasuhteet suinkin voivat sallia.» — Molemmat viimeksimainitut mahdollisuudet oli vaihtoehtoisesti ottanut huomioon myöskin prof. Erich siltä varalta, että miehitysajatusta ei voitaisi toteuttaa. Professori Erich laati tähän aikaan muitakin valtiollisia ehdotelmia, joista eräs oli hyvin harkittu suunnitelma Suomen autonomian laajentamiseksi ja sen varmentamiseksi kansainvälisen takauksen avulla. Asema oli sellainen, että meidän täytyi ottaa huomioon se masentava mahdollisuus, että Suomen täydellinen irroittaminen Venäjästä ei onnistuisi. Tuiki tärkeätä oli meistä joka tapauksessa virallisen ja sitovan lausunnon aikaansaaminen Saksan puolelta mitä Suomeen tulee. Tätä aikaa koskevien paperien joukossa on minulla jäljennös eräästä valtuuskunnan esityksestä Saksan ulkoministerille Zimmermannille, mikä esitys oli laadittu maisteri Fabritiuksen luonnoksen pohjalla. Kirjelmässä, joka laadittiin tammikuussa 1917 ja jonka vapaaherra von Bonsdorff helmikuussa henkilökohtaisesti vei perille, huomauttaa valtuuskunta, mitä poliittisesti epäedullisia vaikutuksia Venäjän manifesti Suomen autonomian palauttamisesta aiheuttaisi ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa. Valtuuskunta alistaa ulkoministerin harkittavaksi, eikö Saksan hallitus näitä vaikutuksia ehkäistäkseen voisi »tiedoittaa päättäneensä oikeuden ja eurooppalaisen kulttuurin nimessä ottaa Suomen asian omakseen ja voimiensa mukaan sitä puoltaakseen sekä kiinnittäneensä huomiota Suomen oikeudelliseen asemaan siinä rauhanohjelmassa, joka Saksalla on aikomus esittää vastustajilleen». Tällainen julkinen selitys oli valtuuskunnan mielestä välttämätön, koska ulkoministeri Zimmermannin lausunto eräille vapausliikkeemme edustajille viime syksynä oli ollut luonteeltaan luottamuksellinen, joten sitä ei oltu voitu saattaa yleisön tietoon. Samaa ajatusta kehitettiin yksityiskohtaisemmin eräässä tammikuun 27:ntenä päivätyssä kirjelmässä, jonka minä laadin Saksan Tukholmassa olevan sotilasattasean, eversti von Giesen kehoituksesta ja jonka hän lähetti Saksan yleisesikunnan poliittiselle osastolle. Minä otin siinä esille ensinnäkin marraskuussa 1916 tehdyn, Ranskan ja Englannin aloitteesta syntyneen suunnitelman asevelvolliskutsunnan toimeenpanosta Suomessa ja sen yhteydessä annettavasta keisarillisesta manifestista Suomen autonomian säilyttämiseksi. Asevelvollisten kutsuntaa oli kuitenkin pidetty arveluttavana, kun hyvin tunnettiin, että 2 000 nuorta suomalaista oli lähtenyt Saksaan saadakseen sotilaallista koulutusta tulevaa vapaustaistelua varten ja että tämän joukon takana oli salainen poliittinen järjestö Suomessa. Olihan näin ollen pelättävissä, että kutsunnan seurauksena olisi kapina, ja lisäksi oli täysi syy olettaa, että venäläisissä joukoissa olevat suomalaiset tulisivat olemaan epäluotettavia ja vaarallisia aineksia Mutta ellei tällaista asevelvollisuuskutsuntaa toimeenpantaisi, raukeaisi varsinainen autonomiamanifestin antamisen perusta. Niin kauan kuin nykyjään vallitseva taantumuksellis-byrokraattinen puolue oli vallassa tätä suunnitelmaa arvatenkaan tultaisi toteuttamaan. Mutta Venäjän liberaalisissa piireissä sai yhä enemmän alaa se käsitys, että Suomen suhteen oli jotakin tehtävä Todistukseksi siitä liitin selontekooni otteita kahdesta vapaamielisestä venäläisestä sanomalehdestä, Russkaja Voljasta ja Russkoje Slovosta. Oli senvuoksi jotenkin varmaan oletettavissa, että yhä enenevä ahdinko ennemmin tai myöhemmin, viimeistään liberaalisen vastustuspuolueen voiton jälkeen, joka samalla vahvistaisi Englannin ja Ranskan vaikutusta, pakottaisi Venäjän antamaan autonomiamanifestin Suomelle. Jos tätä manifestia — jatkoin minä — seuraisi samanaikainen asevelvolliskutsunta, ei kansan mielialan muutosta Venäjän suhteen ollut odotettavissa Suomessa, kun näet mikään ajatus ei suomalaisille ollut vastenmielisempi kuin joutuminen sotamieheksi venäläisten joukkoon Venäjän armeijassa. Minä mainitsin todistuksena tästä vuonna 1902 tehdyn asevelvollisuuslain. Mutta autonomiamanifesti voisi myöskin saada sellaisen muodon, että se tosiaan vaikuttaisi jotakin yleiseen mielipiteeseen Suomessa, varsinkin jos Englanti ja Ranska esiintyisivät sen takaajina. Älykkäimmät kyllä käsittäisivät, että ainoastaan täydellinen irtautuminen Venäjästä ja itsenäisen Suomen valtion perustaminen turvaisi maan uusilta Venäjän väkivaltatoimilta ja että, jos tämä ei ollut saavutettavissa, Suomen autonomian palauttaminen Venäjän valtakunnan yhteydessä voisi saada pysyvän arvon ainoastaan, jos sen takaisivat keskusvallat eikä yksistänsä ympärysliitto.[72] Mutta ei sopisi kummastella, jos kansamme, niin kauan kun ei mitään muita vapautumisen mahdollisuuksia ollut, semmoisessa tapauksessa ottaisi vastaan tarjouksen, joka antaisi sille hetkellisen rauhan ja toistaiseksi pelastaisi sen poliittisesta ja kansallisesta tuhosta. Minä selitin kirjelmässäni vielä, että venäläinen autonomiamanifesti Suomelle tekisi Ruotsissa Saksalle epäedullisen vaikutuksen, kun näet liberaaliselta ja sosialidemokraattiselta taholta yhä oli saarnattu meille, että Suomen välttämättömästi piti järjestää välinsä Venäjän kanssa sovinnossa rakentamalla toivonsa Venäjän vapaamielisiin puolueisiin, eikä Saksan apuun. Nyt saisivat tämän kannan edustajat vettä myllyynsä. Todistukseksi siitä, miten Ruotsin liberaalit asiaa katsoivat, liitin otteita erinäisistä sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Sanalla sanoen: Suomessa odotettavissa oleva hallintosuunnan muutos tulisi vahingoittamaan keskusvaltain etuja sekä Suomessa että Ruotsissa, elleivät nämä vallat ehkäisisi sen vaikutuksia antamalla päättävän julistuksen Suomen hyväksi. Semmoinen julistus olisi varmaan tehokas, sillä tekipä Venäjä sen jälkeen Suomelle mitä myönnytyksiä tahansa, vakuuttaisivat ne silloin tämän keskusvaltain teon pakottamilta. Mitä Puolassa oli tapahtunut, tulisi siten toistumaan. Tietenkään ei sellainen Suomelle annettava ilmoitus saattaisi sisältää samaa kuin Puolalle marraskuun 6 p:nä 1916 annettu manifesti. Eiväthän keskusvallat voineet julistaa Suomea irroitetuksi Venäjästä niin kauan kuin maa vielä oli Venäjän vallassa. Mutta keskusvallat saattaisivat sen sijaan julistaa esimerkiksi että Venäjän väkivaltahallinto Suomessa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa ympärysvaltain julistaman kansallisuusperiaatteen ja kansainvälisen oikeustajunnan kanssa, että tämä väkivaltahallinto oireena Venäjän laajennuspyrkimyksestä luoteista kohti on alituisena uhkana Pohjois-Euroopan rauhalle ja että Suomen valtioasema täytyy senvuoksi ehdottomasti turvata rauhansopimuksessa. Kysymys, millä tavoin tämän tuli tapahtua — Suomen täydelliselläkö irroittamisella Venäjästä vaiko sen autonomian takaamisella — olisi toistaiseksi jätettävä avoimeksi. Lopetin kirjoitelmani vakuuttamalla, että tällainen julkilausuma tekisi Suomessa tavattoman suuren vaikutuksen. Tähän saakka oli meillä ollut, sanoin minä, ainoana kiinnepisteenä silloisen alivaltiosihteerin Zimmermannin Stockholms Dagbladille keväällä 1916 antama lausunto ynnä sivumennen lausutut viittaukset Suomen surulliseen asemaan eräässä Saksan valtakunnankanslerin valtiopäiväpuheessa ja Itävalta-Unkarin hallituksen vastauksessa presidentti Wilsonin rauhannoottiin. Ulkoministeri Zimmermannin luottamuksellinen lausunto viime syksynä oli antanut kaikille suomalaisille, jotka olivat saaneet siitä tiedon, uutta rohkeutta ja uutta luottamusta. Mutta kun se ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, ei se myöskään ollut mainittavasti voinut vaikuttaa kansan mielialaan. Ruotsissa tekisi niinikään erittäin suotuisan vaikutuksen, jos saataisiin keskusvalloilta nimenomainen vakuutus, että Suomea ei jätetä pulaan. Se raivaisi samalla uraa tulevaiseen — sotaiseen tai rauhalliseen — yhteisyyteen Ruotsin ja keskusvaltojen välillä. Olen näin laajalti selostanut tämän kirjelmäni ajatussuuntaa, se kun niin monissa kohdin viittaa eteenpäin. Kun vähän sen jälkeen suuri mullistus tapahtui Venäjällä, oli uusien hallitusmiesten ensimmäisiä toimenpiteitä tosiaankin manifestin antaminen — Suomen autonomian palauttamisesta. Ja erinäisillä tahoilla meillä oltiin heti valmiita vastaanottamaan tämä vallankumouksen lahja muistamatta vuoden 1905 opetuksia ja ajattelemattakaan sitä Venäjän liittolaisten takausta, josta oli ollut kysymys syksyllä 1916. Silloin lienee Berliinissä kaduttu, ettei meidän neuvoihimme ollut kiinnitetty huomiota. Eihän voine olla epäilyäkään siitä, että jo ennen Venäjän vallankumousta annettu virallinen vakuutus Saksan puolelta siihen suuntaan, kuin me tammikuussa esitimme, olisi ollut hyvänä tukena Suomen itsenäisyysmiehille vallankumouksen jälkeen heidän alussa sangen toivottomassa vastarinnassaan naiivia venäläis-suomalaista veljeilyä ja »lojaalisuuden tunteen» uudistumista vastaan. Kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjoitelmani eversti von Gieselle, sain Berliinissä tilaisuuden keskustella henkilökohtaisesti asiasta ulkoministeri Zimmermannin kanssa. Se tapahtui helmikuun 21 p:nä Kysyin Zimmermannilta, onko hän saanut valtuuskunnan kirjelmän, joka koskee keskusvaltain julistusta Suomen hyväksi. Siihen hän vastasi myöntävästi ja lisäsi olevansa pahoillaan, ettei ollut maininnut Suomea vastauksessaan ympärysliiton viime noottiin. Hän oli vastauksessaan ajatellut ainoastaan Englantia eikä Venäjää. Ja siihen se jäi. Omaa kirjoitelmaani minun ei tietenkään tarvinnut antaa Zimmermannille, hänellä kun oli hallussaan valtuuskunnan kirjelmä. Paroni von der Roppin välityksellä lähetettiin kuitenkin jäljennöksiä esityksestäni — »Denkschrift» — amiraaliesikunnalle, Ludendorffille majuri Ballinin kautta, jonka oli määrä tilaisuuden tarjoutuessa antaa se myöskin keisarille, sekä valtakunnankanslerille. Itse annoin yhden jäljennöksen entiselle Pietarin lähettiläälle, kreivi Pourtalésille, jonka luona kävin ulkoministeriössä kahta päivää myöhemmin. Tein sen oikeastaan vain kohteliaisuudesta, sillä yleisestihän tunnettua oli, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tuo vanha herra ajatteli tai sanoi tärkeistä kysymyksistä. Niinpä minäkin oikeastaan vain muodon vuoksi esitin Pourtalésille, eikö olisi syytä, että valtakunnankansleri koskettelisi myöskin Suomea siinä puheessaan, joka hänen tuli pitää parin päivän kuluttua valtiopäivillä. Kreivi lupasi puhua asiasta Zimmermannin kanssa, mutta se tietenkään ei johtanut mihinkään. Sitä tietä ei totisesti päästy johtaviin piireihin! Wetterhoff olisi kukaties voinut tehdä jotakin semmoisessa tapauksessa mahtinsa päivinä, mutta nyt hän istui Moabitin vankilassa... Minunkaltaiseni satunnainen matkustaja saattoi paremmin _nähdä_, mitä olisi pitänyt tehdä, kuin kyetä sitä _tekemään_. Eikähän minulla sitäpaitsi ollut siinä suhteessa mitään valtuuskunnan antamaa tehtävää. Ulkoministeri Zimmermann näyttää kuitenkin ottaneen asian vakavasti harkitakseen. Maaliskuun alussa kirjoitti konsuli Goldbeck-Löwe Berliinistä Zimmermannin nimenomaan vakuuttaneen hänelle, että sensuuntainen julistus, josta oli ollut puhetta, voisi kylläkin tulla kysymykseen. Täytyi vain harkita, milloin ja missä muodossa sen saattoi antaa. Mutta ennenkuin siitä ehdittiin tehdä päätöstä, tuli Venäjän vallankumous väliin, ja asia sai, kuten tuonnempana kerron, toisen käänteen. Mitä siis oikeastaan ajateltiin, mitä tahdottiin Suomen suhteen Saksan johtavissa piireissä tähän aikaan? Tammikuun 16 p:nä oli ministeri von Lucius kertonut minulle eräästä keskustelustaan, joka oli tapahtunut valtakunnankanslerin kanssa viikkoa aikaisemmin. Bethmann Hollweg oli kysynyt häneltä hänen ajatustaan Suomesta ja Lucius oli vastannut mielialan siellä olevan sellaisen, että saksalainen tai ruotsalainen maahan tuleva armeija voisi odottaa väestön puolelta tärkeitä palveluksia. (Tämä oli jo paljon von Luciuksen katsantokantaa edustavan henkilön sanomaksi.) Mitä valtakunnankansleri siihen oli vastannut, tai oliko vastannut mitään, sitä en saanut tietää. Omasta puolestaan sanoi von Lucius minulle lohdutuksekseni, että Saksa ei tulisi jättämään Suomea pulaan rauhanteossa ja että meidän asiamme ei suinkaan ole toivoton. Kun siihen huomautin, että autonomiamme palauttaminen ja takaaminen on vain kaikkein vähintä, mitä pyydämme, vastasi hän, ettei hän ole selvillä siitä, mitä me oikeastaan haluamme, ja niin sain jälleen kuulin, että suuri joukko Suomen liikemiehiä ei halua Suomen irroittamista Venäjästä. Täytyy senvuoksi, sanoi Lucius järjestää niin, että he saattaisivat tulevaisuudessa tehdä yhtä hyviä kauppoja Saksan kuin nyt Venäjän kanssa. Tarvinneeko sanoakaan, kuinka tympäisevältä minusta tuntui pakko alati kuulla puhuttavan autonomiasta ja itsekin pitää sitä sanaa kieleni kärjessä, vaikka sisäinen aktivistinen olemukseni vaati huutamaan: »kaikki taikka ei mitään»? Joskus tuntui minusta, kuin sekä suullisesti että kirjallisesti arveluttavassa määrässä olisin lähennyt vanhaa, meidän aktivistien niin ivaamaamme kantaa, jonka kuluneena nimikkeenä oli »laillisuuden palauttaminen». Mutta ei, itsenäisyysajatus ei ollut vielä haudattu, vielä loimusivat maailmansodan liekit hävittäen tsaarivaltakunnan ylvään rakennuksen rippeitä. Meidän oli vain tällä hetkellä rajoituttava puhumaan ja kirjoittamaan autonomiasta ja vakuuksista yhä uudelleen toistaen, että se ei sittenkään ole lopullinen päämäärämme, vaan että yhä toivomme sen vastatuulen, jossa me nyt risteilemme, sittenkin vielä kääntyvän. Mitä sitten todella ajateltiin Suomessa, jossa elettiin yhä sietämättömämmän vakoilun, kotitarkastusten ja vangitsemisten raskautuksen alaisina? Siitä oli meidän sangen vaikea saada oikeaa käsitystä. Kuuli joskus puhuttavan yleisen masennuksen, toivottomuuden ja välinpitämättömyyden alkamisesta. Mutta vanha kaarti seisoi lujana, mikäli sitä vielä oli olemassa. Raikkaan tuulahduksen kotoa toivat vanhat aktivistit toht. V.O. Sivén ja maisteri Herman Stenberg, jotka tammikuun 17 p:nä saapuivat Tukholmaan seikkailurikkaan pakomatkansa jälkeen Pohjois-Suomen erämaiden halki. He olivat ajaneet poroilla ja näyttivät lappalaisilta metsäläispuvuissaan. Mutta humööri oli erinomainen. Naureskellen ja naljaillen mentiin yksissä Nordiska Kompanietiin, missä heidät vaimoni asiantuntevalla johdolla saatettiin sivistyneitten ihmisten asuun. Ja senjälkeen alkoivat monituntiset juttelut kaikesta, mitä he olivat nähneet ja kokeneet matkallansa, mutta enimmäkseen sentään siitä, minkälaiset olot olivat kotimaassa. Eikä siitä kuultu suinkaan ruikutusta. Ei, mieliala oli luottava ja taisteluhalu sama kuin ennenkin, vaikka tietenkään siellä ei ollut hauska olla. Että muka Suomessa meidän piireissämme olisi paheksuttu pataljoonan komentamista rintamalle, se oli joutavaa juttua; päinvastoin se oli innostuttanut mieliä. Värväys viime aikoina oli ollut hankalampaa, mutta tämä ei johtunut lainkaan siitä, että jääkäriemme vieminen tuleen olisi ketään säikähdyttänyt, vaan yksinkertaisesti »teknillisistä vaikeuksista», kuten Sivén kylmän asiallisesti lausui. Tullaan kyllä kestämään paholaisen ilkeyksiä, kunnes vastaiskun hetki on käsissä. Tohtori Sivén valittiin luonnollisestikin valtuuskunnan jäseneksi. Maisteri Stenberg tuli toimeliaaksi jäseneksi sanomalehtikomiteaan. Suunnilleen samaan suuntaan kävivät ne tiedot, joita saimme Tukholmaan tammikuun lopulla saapuneelta rohkealta ja väsymättömältä Jyväskylän aktivistilta Martti Pihkalalta. Lisävahvistuksen siihen, että rohkeus Suomessa ei ollut rauennut, saimme toht. W. Zilliacuksen lähettämistä terveisistä, jotka rouva Segerstråle toi perille helmikuun 25 p:nä. Mieliala Suomessa, ilmoitti hän, on hyvä ja yhteys sosialistien kanssa aikaansaatu. Kuitenkin on varottavissa, että liikkeemme kannattajiin tarttuu välinpitämättömyys, »ellei Saksan puolelta tapahtuisi mitään». C.K:ko (vai lieneekö ollut A.K.?) neuvoo yksimielisesti, että zeppeliinejä pitäisi lähettää hyökkäämään Helsingin satamaan jäätyneiden venäläisten sotalaivojen kimppuun. Sehän kuului melkein siltä kuin ylioppilastoimikunnan sanoma ensi innostuksen päivinä. Oli siis »poikaluontoa, toiveikkuutta ja fantasiaa» myöskin vanhojen mielessä! Keskuskomiteamme sota-intoinen esitys lähetettiin tietenkin heti Berliiniin. * * * * * Kokemuksistani Tukholmassa näinä kuukausina olisi paljon kertomista, mikä minun tässä kuitenkin täytyy sivuuttaa. Likeisten suhteittemme kautta Ruotsin aktivisteihin saimme mielenkiintoisen tilaisuuden katsella kulissien taakse Hammarskjöldin ministeristön kamppailussa suurkapitalistien, liberaalien ja sosialistien muodostamaa oppositsionia vastaan. Hyökkäykset hallitusta vastaan olivat läheisessä yhteydessä silloin vallinneen keskusvalloille epäedullisen sotilaallisen ja yleispoliittisen tilan kanssa. Jo kauan oli Hammarskjöldiä syytetty siitä, ettei hän ollut turvannut elintarpeiden tuontia myöntymällä ajoissa Englannin vaatimuksiin kauttakulkuliikenteen ja Saksan kaupan suhteen y.m. Nyt kärjistyi asema entisestäänkin rajattoman sukellussodan julistamisen ja siitä aiheutuneen Saksan ja Amerikan diplomaattisten välien katkeamisen johdosta. Jos Yhdysvallat tosiaankin julistavat sodan Saksaa vastaan, joutuisi Ruotsi entistään enemmän ympärysliiton mielivallan alaiseksi ja silloin kävisi ylen vaikeaksi noudattaa Hammarskjöldin suoraselkäistä politiikkaa. Asema oli sitä kriitillisempi, kun oppositsioni katsoi voivansa saada tukea ulkoministeri Wallenbergiltä. Entistäänkin enemmän näytti nyt Saksan etu vaativan voimakkaan moraalisen tuen antamista valtakunnan pääministerille. Kun tuntui siltä, että Saksan ministeri von Lucius ei täysin oivaltanut tätä, sai pari johtavaa aktivistia sen ajatuksen, että eräs heidän poliittisia aatetovereitaan, sosialidemokraattinen valtiopäivämies toht. Südekum, matkustaisi Tukholmaan ottamaan asemasta selvää. Kun juuri silloin — helmikuun puolivälissä — olin aikeissa matkustaa Berliiniin ja sitäpaitsi olin Südekumin tuttava, otin viedäkseni hänelle aktivistien terveiset. Asia järjestyi ilman vaikeutta, ja maaliskuun alussa matkusti Südekum Tukholmaan sinne kutsuttuna esitelmää pitämään. Kaikki tiesivät kuitenkin, että hän saapui poliittisena asiamiehenä. Mitä hän Berliiniin palattuaan tiedoitti, sitä en tunne. Joka tapauksessa lienee se käynyt siihen suuntaan kuin Ruotsin aktivistit halusivat. Von Luciuksella ei varmaankaan ollut aihetta siitä iloita. Mutta silloin oli jo Venäjän vallankumous tullut ja tehnyt edellisten kuukausien poliittiset suunnitelmat tyhjiksi. Minun suhteeni von Luciukseen ei ollut aivan helppo. Pitkien keskustelujeni aikana hänen kanssaan en voinut salata käsitystäni hänen noudattamastaan politiikasta. Hän ei sitä kuitenkaan pannut lainkaan pahakseen. Ottipa päinvastoin minut uskotukseen ja pani ilmeisesti arvoa sille, että minä en häntä kartellut niinkuin valtuuskuntamme puheenjohtaja, puhumattakaan vanhasta Jonas Castrénista, jota von Lucius täydellä syyllä katsoi kiivaaksi vihollisekseen. Pidin joka tapauksessa hyvien välien säilyttämistä Saksan valtakunnan virallisen edustajan kanssa tärkeänä ja luulenkin silloin tällöin onnistuneeni vaikuttamaan häneen meille suotuisaan suuntaan. Helmikuun 6 p:nä oli von Lucius ensimmäistä kertaa päivällisillä minun luonani yhdessä meriattasean kommendööri von Fischerin, konsuli Goldbeck-Löwen ja hänen puolisonsa ja muutamien muiden ruotsalaisten ja suomalaisten ystävieni kanssa. Siihen, että oli suostunut kutsuuni, oli hän pannut niin suuren merkityksen, että sähköteitse oli ilmoittanut siitä Berliiniin. Hän piti sitä näet poliittisena mielenilmaisuna virallisen Saksan puolelta Suomen hyväksi. Hän oli loistavalla tuulella ja pöytänaapurinsa taiteilija kreivi Louis Sparren säestämänä huvitti hän seuraa säkenöivän hilpeillä ranskalaisilla kaskuilla, joita lisäksi kerrottiin aitopariisilaisella puheenparrella. Minä kartoin visusti pelästyttää häntä millään poliittisella puheella pöydässä. Vähän sen jälkeen sattui kuitenkin tapaus, joka pani ystävyytemme koko kovalle koetukselle ja saattoi minut aika kiusalliseen asemaan. Asia oli yhteydessä jutun kanssa, joka oikeastaan ei lainkaan koskenut von Luciusta, vaikka hänet sekoitettiin siihen hänelle peräti kiusallisella tavalla. Jutun esihistoria oli seuraava: Maisteri P.H. Norrmén oli kesällä 1916 laatinut kirjoitelman, joka oli tarkoitettu luottamuksellisesti jaettavaksi saksalaisille poliitikoille. Kirjoitelma, jonka nimenä oli »Die nordischen Länder und die Mittelmächte», koetti lyhyesti sanoen todistaa, että Saksan elinehto vaati sitä ulottamaan vaikutustaan Suomeen ja ylimalkaan Itämerenmaihin, jotta ehkäistyisi lopullinen keskusvaltojen saarto myöskin pohjoisesta päin, jota ympärysliitto yritti. Siinä puhuttiin paljon Ruotsin politiikasta ja varsinkin siitä länsivaltain ja Venäjän puolelle taipumisesta, joka tähän aikaan suuren kauttakulkuliikenteen merkeissä oli kauppapoliittisista syistä huomattavana Ruotsissa. Norrmén oli laatinut tämän terävänäköisen kirjoitelman yksissä neuvoin Wetterhoffin kanssa. Syyskuun puolivälissä olin lukenut sen korehtuurin ja katsoin sen olevan propagandakeinoksi aivan erinomaisen. Kuitenkin olen merkinnyt, että tekijän väite, että Ruotsi kokonaan oli omaksunut »uuden ohjelman», oli jonkin verran liioiteltu. »Jos ruotsalaiset», kirjoitin päiväkirjaani, »tahtovat kehittää kauppasuhteitaan Venäjän kanssa, ei sen välttämättä tarvitse merkitä, että he nyt sodan aikana olisivat valmiit heittäytymään ympärysliiton helmaan.» Kirjoitelma painettiin Berliinissä salaneuvos, professori Schiemannin laatimalla esipuheella varustettuna. Kuinka se sitten joutui ruotsalaisten käsiin, ei ole täysin selvillä. Arvatenkin tapahtui se Ruotsin Berliinissä olevan lähetystön toimesta. Kuinka hyvänsä: marraskuun 16 p:nä pyysi minua kirkollisministeri, valtioneuvos K.G. Westman, meidän erikoisystävämme hallituksessa, käymään luonaan. Hän tahtoi ilmoittaa minulle, että kerrottiin suomalaisten harjoittavan Saksassa Ruotsin-vastaista propagandaa, ja todistukseksi siitä oli tuotu esiin yllämainittu kirjanen. Sitä oli käytetty esitelmissä todisteena siitä, että sotatarpeiden kuljetusta tapahtui Ruotsista ja Ruotsin kautta Venäjälle. Hän, Westman, ymmärsi kyllä että suomalaiset käyttivät kaikkia tarjona olevia keinoja eivätkä siinä voineet ottaa lukuun, että joku heidän toimenpiteensä herättäisi satunnalta tyytymättömyyttä Ruotsissa. Mutta hän pyysi meitä kuitenkin ajattelemaan, että Ruotsi oli vastaanottanut meidät melkein kuin omaisensa ja paljastanut meille sisäiset olonsa. Hän ei lausunut tätä nuhteena, vaan varoituksena. Mitä esitin meidän ja kirjasen puolustukseksi, sen voin tässä sivuuttaa. Kävi ilmi keskustelun kuluessa, että ministeri mieskohtaisesti myönsi tuntemattoman tekijän monissa kohdin olevan oikeassa. Mutta se läksytys, jonka hän meille kaikessa ystävyydessä oli antanut, oli kuitenkin aika kirpeä, eikä asema ollut aivan vaaratonkaan, jos todettaisiin, että tuo pahennusta herättävä kirjanen oli syntynyt meidän aloitteestamme Ruotsista käsin. Toistaiseksi jäi juttu kuitenkin siihen, ja me toivoimme, että siitä ei olisi ikäviä seurauksia. Mutta siinä petyimme. Tämä oli vain alkunäytöstä juttuun, joka ei ollut vailla jännittäviä kohtiansa. Toisessa näytöksessä esiintyi paroni von Lucius vastoin tahtoansa. Helmikuun 14 p:nä minun ollessani Saksan lähetystössä lähetystöneuvos von Kienlinin luona neuvottelemassa eräästä Liiton silloin suunnittelemasta konferenssista astui von Lucius huoneeseen kädessään kirje ja kaikin puolin hämmästyneen näköisenä. »Oletteko kuullut, mitä se kirottu Castrén taas on tehnyt?» sanoi hän ja alkoi lukea minulle kirjettä jonka oli kirjoittanut ulkoministeri Zimmermann. Siinä sanottiin jokseenkin nyrpeässä sävyssä: »Teitä moititaan siitä, että menettelyllänne vahingoitatte Suomen asiaa Ruotsissa m.m. siten, että olette antanut kirjasen Die nordischen Länder und die Mittelmächte ulkoministeri Wallenbergille, joka sitten on antanut sen Venäjän ministerille Nehljudoville.» Von Lucius vakuutti, että hänellä ei ollut aavistustakaan kirjasen olemassaolosta. Ikävä kyllä, puhui hän seuraavassa hetkessä ristiin sanoessaan, että olisihan hänen puoleltaan ollut suorastaan maankavallusta, jos hän olisi vienyt kirjasen Wallenbergille. Kuinka saattoi hän niin sanoa, ellei tuntenut kirjasen sisällystä? Joka tapauksessa oli — sanoi hän — hänestä levitetty katalaa valhetta ja valheenlevittäjä oli Castrén, siitä hän oli vakuutettu. Mitä piti minun hänelle vastata? Sanoin tietenkin, että oli mitä kiusallisinta, jos joku suomalainen oli saattanut tehdä itsensä syylliseksi niin pahaan parjaukseen, mutta että en saattanut sitä uskoa. Sattuma teki kuitenkin, että minun lausuntoni heti kumottiin. Lähetystöstä vei näet von Lucius minut mukaansa kotiinsa aamiaisille, ja siellä tapasin muiden vierasten mukana ystäväni Konni Zilliacuksen. Ministeri kysyi tältä heti asiaa, ja Zilliacus vastasi tavallisella avonaisuudellaan, että ei ole epäilemistäkään, etteikö herra Castrén ole sitä halventavaa juorua levittänyt. Siinä minä nyt seisoin. Hiljaisessa mielessäni pelkäsin pahasti, että Konni oli oikeassa, kun jo edellisenä syksynä olin kuullut Castrénin sanovan tietävänsä, että kavala Lucius oli toimittanut tuon vaarallisen kirjasen ruotsalaisten käsiin. Samana päivänä tapasin Castrénin ja kysyin häneltä, oliko hän Berliinissä maininnut von Luciusta syylliseksi. Vanha advokaatti kielsi tämän mitä jyrkimmästi. Ja kuitenkin kävi pian ilmi, että Konni Zilliacus ei ollut erehtynyt. Kun viikkoa myöhemmin kävin ulkoministeri Zimmermannin luona Berliinissä, kertoi tämä aivan avoimesti, että juuri Castrén oli syyttänyt teosta Luciusta, mutta että hän, Zimmermann, ei ollut sitä uskonut. Sotaisa maanmiehemme oli ollut siksi varomaton, että oli koettanut päästä ovelan diplomaatin kimppuun todistamattomalla väitteellä, jonka tämä saattoi osoittaa perättömäksi. Luciuksen tunteita vastustajaansa kohtaan saattaa helposti kuvitella. Aikoipa hän koettaa saada Castrénin karkoitetuksi, mistä yrityksestä minun kuitenkin onnistui saada hänet luopumaan. Mutta vielä oli jutussa jäljellä kolmas näytös ja se tuli aika vakavaksi. Maaliskuun 7 p:nä sisälsi Stockholms Dagblad artikkelin, jonka nimenä oli »Karkeaa parjausta maatamme vastaan». Aikakauskirjassa Das grössere Deutschland oli näet ruhtinas Löwenstein, Wetterhoffin ystävä, julkaissut kirjoituksen nimeltä »Die nordischen Länder und die Westmächte», joka suurimmaksi osaksi nojautui Norrménin kirjaseen. Sehän ei sinänsä ollut niin vaarallista, mutta pahempi oli, että tekijä oli muunnellut sisällystä ja sitäpaitsi nimeltä maininnut eteviä ruotsalaisia poliitikkoja, m.m. amiraali Lindmanin Ruotsissa sen poliittisen suunnan edustajiksi, jotka kauppapoliittisista syistä suosivat lähentymistä ympärysliittoon. Erikoisen kiusallista oli minulle, että Löwenstein oli maininnut tiedonantajikseen ei ainoastaan Wetterhoffin, vaan myöskin minut. Ystävällisesti kyllä oli Stockholms Dagbladin artikkelin kirjoittaja toht. Werner Söderberg kuitenkin jättänyt minun nimeni mainitsematta. Sen sijaan hän oli lausunut luultavaksi, että Löwensteinin kirjoituksen takana oli ruotsalaisia. Asiasta uhkasi tulla skandaali. Paras keino sen karttamiseksi oli Norrménin kirjasen antaminen asianomaisille Ruotsin poliitikoille, ennen kaikkea amiraali Lindmanille, jotta he voisivat todeta saksalaisen kirjoittajan vääristäneen kirjasen sisällystä. Sen sain päätetyksi valtuuskunnassa. Mitä minuun tuli, saatoin ainoastaan selittää asianomaisille niinkuin asia oli, että olin tavannut Löwensteinin vain yhden kerran ja että silloin ei ollut lainkaan puhetta niistä seikoista, joita hänen kirjoituksessaan kosketeltiin. Pääasia oli kuitenkin saada lepytetyksi syystäkin suuttunut amiraali Lindman, jota pidettiin yleisesti sinä henkilönä, joka saisi uuden ministeristön muodostaakseen. Lepytystehtävä annettiin minun suoritettavakseni. Luulen siinä onnistuneeni. Ruhtinas Löwensteinin väite, sanoin Lindmanille, oli meille sitäkin kiusallisempi, kun me olimme pitäneet ja pidimme häntä, amiraalia, kuuluvana niihin, joihin eniten saatoimme luottaa Suomen asiassa. Siihen vastasi amiraali, että tapaus ei millään tavalla vaikuta hänen politiikkaansa. Ruotsin kauppasuhteiden kehittämiseksi Venäjän kanssa oli hän työskennellyt jo ennen sotaa. Muuten olivat englantilaiset nyt monopolisoineet Venäjän markkinat eivätkä tahtoneet päästää ruotsalaisia kilpailemaan kanssaan. Mieskohtaisesti loukkaava kohta tässä jutussa oli siis saatu poistetuksi, mitä Lindmaniin tulee. Asia oli kuitenkin jättänyt häneen epäluuloa. Ennen eroamistamme sanoi hän minulle luulevansa, että suomalaisia sittenkin oli Löwensteinin artikkelin takana. Minä kysyin häneltä, tarkoittiko hän Castrénia. »No niin», vastasi amiraali, »olen kuullut hänen nimeänsä mainittavan.» Uskoiko Lindman minua, kun vakuutin, että Castrén ei tuntenut Löwensteiniä ja että hänellä ei ollut mitään tekemistä tämän artikkelin kanssa? En ole siitä varma. Minua kohtaan mieskohtaisesi osoitti hän joka tapauksessa mitä suurinta herttaisuutta vastedeskin ja pysyi edelleenkin Suomen ystävänä. Mutta kuka oli antanut amiraali Lindmanille sen mielikuvan, että Jonas Castrén oli artikkelin takana? Varmaankaan ei kukaan muu kuin von Lucius, joka mielihyvin käytti tilaisuutta maksaakseen vastustajalleen kalavelkansa siitä, mitä tämä oli sanonut hänestä Zimmermannille. Muutamia päiviä ennen keskusteluani Lindmanin kanssa oli hän pyytänyt minua tulemaan lähetystöön. Ihan varmasti oli Castrén Löwensteinin artikkelin takana, sanoi ministeri, sillä se, mitä siinä sanottiin, oli juuri samaa, mitä Castrén aina oli saarnannut. Parasta olisi, että me luopuisimme hänestä ja uhraisimme hänet asiamme hyväksi, muutoin käsiteltäisiin meitä yhtenä sikermänä. Lindman oli nyt muka sangen kiihtynyt. Silloin katsoin kuitenkin velvollisuudekseni puhua suuni puhtaaksi. Meillä suomalaisilla — sanoin minä — on täysi oikeus osoittaa ystävillemme Saksassa, että ympärysliitolle suosiollinen suunta Ruotsissa voimistuisi, ellei Saksa suuremmassa määrässä suuntaisi voimiansa Venäjää vastaan. Tämä virtaus perustuu vaaralliseen liittoon suurfinanssin ja harhaanjohdetun demokratian välillä. Mitä Castréniin tulee ei hänellä ole mitään tekemistä Löwensteinin artikkelin kanssa. Hänen hylkäämisensä ei voi tulla kysymykseen. Me täällä Ruotsissa olemme pieni joukkue suomalaisia, jotka työskentelemme saman päämäärän saavuttamiseksi. Kaikissa meissä on virheitä ja kaikki me saatamme hairahtua, mutta meidän täytyy kuitenkin pysyä solidaarisina. Se oli suoraa puhetta, ja von Lucius oli kyllin älykäs ymmärtämään, että minä tarkoitin täyttä totta. Hänen kannaltaan ei tietenkään ollut viisasta ajaa asiaa huippuunsa. Minun lähtiessäni taputti hän minua tuttavallisesti olalle sanoen: »minä otan teidät suojelukseeni.» Mikä saattoi olla seurauksena jutusta? Kenties karkoituskäsky? Löwensteinin artikkelissahan oli minut nimenomaan, vaikka vastoin totuutta, mainittu hänen tiedonantajakseen. Mutta mihinkään voimakeinoihin ketään meikäläistä vastaan ei ryhdytty, ei edes sittenkään, kun alkoi tulla tunnetuksi, että tuon kuuluisan kirjasen kirjoittaja oli meidän tukholmalaispiirimme nuorempia jäseniä. Täytyikö ruotsalaisten myöntää, että se, mitä siinä sanottiin, ei ollut aivan perätöntä, vai katsottiinko, ettei sentään soveltunut Ruotsin perinnäistapoihin ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen myötätuntoon Suomen vapauspyrkimyksiä kohtaan kostaa meille siitä, mitä maamme parasta tarkoittaen olimme Ruotsista kertoneet saksalaiselle yleisölle, vaikkakin se saattoi tuntua loukkaavalta? Varmaankin oli asianlaita jälkimmäinen. Sillä ruotsalaiset olivat siksi jalomielisiä, että käsittivät, että meidän täytyi käyttää kaikkia tarjonaolevia keinoja voittaaksemme asiamme puolelle sen vallan, jota pidimme ainoana liittolaisenamme. Saksalaismielisissä oikeistopiireissä oli tämä itsestään selvää. Mutta samaa voi jossakin määrin sanoa myöskin sangen ympärysmielisestä vasemmistosta. Usein saatoin todeta, kuinka samat liberaalit ja sosialidemokraatit, joilla ei ollut kyllin kovia sanoja tuomitakseen Ruotsin aktivismia, osoittaen epäjohdonmukaisuutta, joka oli heidän sydämelleen kunniaksi, erottivat meidät pois tästä paheksumistuomiosta. He katsoivat meidän olevan väärällä tiellä, mutta antoivat sittenkin arvoa meidän pyrinnöillemme. Yksityisiä ilkeämielisiä vasemmistolehden lausuntoja ei voi katsoa todistukseksi tätä vastaan. Aktivistien joukossa ja niissä piireissä, jotka olivat heitä lähellä, olivat sympatiat meitä ja meidän ajamaamme asiaa kohtaan entistäänkin suuremmat, voipa melkein sanoa, että ne lämpenivät sitä mukaa kuin toiveet Ruotsin voimakkaasta esiintymisestä Suomen hyväksi hälvenivät. Olen jo puhunut, siitä innostuneesta mielialasta, joka oli tunnusomaista ruotsalaissuomalaisen Pelikaani-klubin kokouksille ja keskusteluille. Kauniina ilmaisuna tästä mielialasta oli se juhlatilaisuus, joka toimeenpantiin Jonas Castrénin kunniaksi, kun hän helmikuun 25 p:nä täytti 67 vuotta. Oli toimeenpantu päivälliset, joihin ottivat osaa veljekset Sohiman, päätoimittaja Ljunglund, toimittaja Langlet, valtionarkistonhoitaja Clason, professori Steffen, toht. Otto Järte, toht. Yngve Larsson sekä useat Castrénin maanmiehet. Ruotsalaisten puolesta puhuivat Harald Sohlman ja Clason, meidän puolestamme m.m. maisteri Puhakka (suomeksi). Ruotsalaisten kunnianosoituksissa kuumaveriselle, vanhalle taistelijalle, jota arvosteltiin eri lailla, mutta josta kaikki pitivät, ilmenivät kauniisti heidän tunteensa vanhaa veljesmaata kohtaan. Muistan vielä, mitä riemua herätti, kun Clason lausui puheessaan, että Pohjanlahti on vain oja, mutta Rajajoki meri. Tämä ei ollut tyhjää kaunopuheisuutta. Näin todella ajateltiin ja tunnettiin. Jos vielä saan palata »Die nordischen Länder und die Mittelmächte» kirjasesta johtuneisiin selkkauksiin, on minun lisättävä, että tätä pientä suomalais-ruotsalais-saksalaista kahnausta seurasi jälkinäytös muutamia kuukausia myöhemmin, kun Saksassa ilmestyi eräs mukaelma siitä nimellä »Die nordische Brücke».[73] Sen julkaisija oli johtaja Samuli Sario, Tukholman valtuuskuntamme jäsen ja Suomen Berliinissä olevan suomalaisen toimiston johtaja. Lentokirjanen herätti jonkin verran huomiota ja aika lailla melua.[74] Kun se ilmestyi, oli kuitenkin se tila, jonka aikana Norrmén oli laatinut kirjoitelmansa, tuntuvasti muuttunut. Venäjän vallankumous oli täydessä käynnissä ja sitä mukaa kuin se jatkui, vähenivät asteittain toiveet sen Pohjolan sillan aikaansaamisesta, jonka piti yhdistää Venäjä Atlantin rannikon kanssa. On epäilyksenalaista, oliko lentokirjasen julkaiseminen juuri silloin otollista. * * * * * Se lyhyt osa toimintaani sotavuosina, jota olen kuvannut tässä luvussa, oli täynnä moninaista ahkeraa työtä ja kirjavia elämyksiä. Asemani Venäjän sorrettujen kansojen liiton asiamiehenä vaati edelleenkin suuren osan ajastani ja monet olivat ne kiintoisat tuttavuudet, joita talloin jouduin tekemään. Näinä kuukausina suunnittelimme Liiton edustajain konferenssin kokoonkutsumista Tukholmaan, mutta suunnitelmaa ei voitu toteuttaa ennenkuin Venäjän vallankumous täydellisesti muutti »sorrettujen» aseman. Veisi liian pitkälle, jos ryhtyisin esittämään useampia yksityiskohtia kuin jo olen tässä maininnut. Erästä pientä välikohtausta en kuitenkaan malta olla mainitsematta. Vaimoni oli Kööpenhaminassa, missä hän oli syksyllä 1916, tehnyt tuttavuutta erään Hudson-nimisen englantilaisen kanssa. Tämä möi näennäisesti automobiilirenkaita, mutta pian kävi ilmi, että se oli vain toisen mielenkiintoisemman toiminnan verhona. Hän oli näet »Commander» Englannin laivastossa ja englantilaisen vakoilun päällikkö Skandinaviassa. Hän ei sitä lainkaan salannut vaimoltani ja näytti tälle pitkän luettelon suomalaisista, jotka hänen tietämänsä mukaan olivat suhteissa saksalaisten kanssa. Oliko hänen ajatuksensa kukaties saada luettelo varmennetuksi ja täydennetyksi? Hyvin luultavaa, mutta on helppo käsittää, että hän sai vastaukseksi vain herttaista naurua. No niin. Tämä salaperäinen herra ilmestyi Tukholmaan heinäkuun alussa ja kävi meitä tervehtimässä. Vaimoni sai silloin päähänsä pyytää hänet päivällisille yhdessä muutamien maanmiestemme kanssa. Ajatus oli oivallinen, sillä miksikä emme käyttäisi tilaisuutta tunnustellaksemme sellaistakin henkilöä, jota kaikesta mieskohtaisesta rakastettavuudesta huolimatta meidän täytyi pitää vastustajanamme. Ehkäpä saisimme tietää jotakin siitä, mitä toisessa leirissä ajateltiin meistä ja meidän pyrkimyksistämme, sillä kaikesta päättäen oli Commander Hudsonilla läheisiä suhteita Lontoon valtiaihin. Meiltä ei hän tietenkään saisi tietää enempää kuin mitä jo tiesi, mikä ilmeisestikään ei ollut aivan vähäistä. Päivälliset pidettiin helmikuun 4 p:nä. Paitsi Hudsonia olivat vierainamme Konni Zilliacus, maisteri Norrman ja maisteri Herman Stenberg. Molemmat ensinmainitut olivat soveliaita lähetettäväksi tuleen englanninkielen taitonsa nojalla, Herman Stenbergin taas piti olla mukana näkyväisenä todistuksena siitä, että meillä oli suomalainenkin Suomi puolellamme. Tilaisuudesta tuli lystikäs kahakka kaikessa ystävyydessä. Oli rahanarvoista nähdä vanhan vallankumousmiehen Zilliacuksen istuvan suunnittelemassa kavalia kysymyksiä ja samalla torjumassa vastustajansa salamannopeita hyökkäilyjä. Kumpiko paljastaisi itsensä ja kumpiko saisi toiseltaan tietää jotakin itselleen arvokasta? Siinä kysymys. Commander Hudson osoitti olevansa harras englantilainen imperialisti. Kaikki kansat, sanoi hän, saisivat hyvät olot Englannin lempeässä ja valistuneessa vallassa. Miksikä siis itsepintaisesti pidämme kiinni saaliinhimoisesta Saksasta, joka sitäpaitsi pian makaisi maahan lyötynä? Sillä sukellussota on »a big bluff». Kun huomautimme, että Englanti, paha kyllä, on Venäjän, meidän vihollisemme, liittolainen ja että me senvuoksi valitettavasti emme voi sanottavassa määrässä päästä nauttimaan sen jalomielistä suojelusta, väitti Hudson kiivaasti vastaan. Onhan Englannin hallitus jo tehnyt Venäjän hallitukselle huomautuksia Suomen hyväksi. Mutta mitä me sitten oikeastaan tahdomme ja kuinka pitkälle meidän vaatimuksemme menevät? Siihen vastasi Konni että Suomi tahtoo yksinkertaisesti kokonaan irtautua Venäjästä. Se on meille pääasia ja sen päämäärän saavuttamiseksi käytämme kaikkia keinoja mitä kohtalo suinkin käteemme antaa. Voisiko Englanti siinä suhteessa auttaa meitä? Se oli enemmän kuin mihin Hudson saattoi tai tahtoi vastata, ja niin siirtyi keskustelu vähemmän polttaville poluille. Jälkeenpäin valitteli Hudson, että suomalaiset herrat olivat olleet niin pidättyväisiä. Minä arvelen hänen tällä tarkoittaneen sitä, että hän olisi halunnut yksityiskohtaisempia tietoja niistä keinoista, joita me aioimme käyttää. Hän oli ollut kylliksi englantilainen gentleman ollakseen tekemättä sellaisia kysymyksiä, joiden, jos niihin vastattiin, olisi täytynyt saattaa hänen isäntäväkensä tukalaan asemaan. Me puolestamme jätimme hienotunteisesti kysymättä, olivatko kaikki ne, jotka tässä istuivat hänen kanssaan kahvia juoden ja sikaria poltellen, hänen luettelossaan, vai oliko tarkoitus, että ne, joita siinä ei ehkä ennestään ollut, nyt saisivat kunnian päästä joukkoon. Toinen kysymys, jonka niinikään jätimme tekemättä ja joka olisi jäänyt vastausta vaille, koski hänen maanmiehensä, Englannin lähettilään sir Buchananin tarmokasta toimintaa Pietarissa. Vastaus siihen kysymykseen tuli kuukautta myöhemmin, kun sanomalehdenmyyjät Tukholman kaduilla huutelivat sitä ihmeellistä uutista, että Venäjällä oli puhjennut vallankumous. XII. VALLANKUMOUSKEVÄT 1917 Maaliskuun 10 p:nä saapuivat Tukholmaan ensimmäiset sähkösanomat Pietarissa puhjenneista levottomuuksista. Toinen toisensa jälkeen seurasivat sitten sanomat vallankumousliikkeen jatkumisesta, katutaisteluista, kapinallisten sotajoukkojen voitosta, tsaarin vallastaluopumisesta 15:ntenä maaliskuuta ja väliaikaisen hallituksen muodostamisesta. Ja sitten sen vaikutuksista Suomessa: Roditshevin saapumisesta Helsinkiin, Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta 16 p:nä, upseerimurhista, suomalaisten valtuutettujen matkasta Pietariin. Maaliskuun 21 p:nä julkaistiin aamulehdissä sen autonomiamanifestin sanamuoto, jonka lähetyskunta oli väliaikaiselta hallitukselta hankkinut, ja 25 p:nä saapui vihdoin sähkösanoma Suomen uuden senaatin kokoonpanosta: 6 sosialidemokraattia ja 6 porvarillista. En luule erehtyväni sanoessani tämän tärkeiden uutisten sarjan herättäneen miltei enemmän huolestumista kuin iloa tukholmalaisessa piirissämme. Meidän ennustamamme tilanne oli nyt syntynyt. Tyydyttäisiinkö kotona tähän hetkelliseen voittoon ja luovuttaisiinko senvuoksi pyrkimästä suureen päämaaliin? Minulle vanhana aktivistina johtui tietenkin heti mieleen vertaus sen kanssa, mitä Suomessa tapahtui marraskuun lakon jälkeen 1905. Niinkuin silloin riemuittiin nytkin Helsingissä »laillisuuden palauttamisesta». Kiusaus lyhytnäköisen optimismin pauloihin antaumiseen oli kuitenkin tällä kertaa vielä suurempi, kun näet tsaarivaltaa Venäjällä ei, kuten vuonna 1905, ollut pakotettu vain puolinaisiin myönnytyksiin, vaan se oli kokonaan kukistettu, ja kun Venäjä nyt puolenkolmattavuotisen väsyttävän taistelun jälkeen oli verrattoman paljon heikentyneempi kuin se oli ollut Japanin sodan jälkeen. Tukholmalaisella valtuuskunnalla oli näinä päivinä kokouksia tuhkatiheään. 16 p:nä päätettiin, että puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius matkustaisivat Berliiniin päätehtävänään koettaa saada jääkäripataljoona siirretyksi pois rintamalta ja varustetuksi, »jotta sitä tarpeen vaatiessa voitaisiin käyttää Suomessa». Maisteri Donnerin piti matkustaa Haaparantaan neuvottelemaan niiden aktivistien kanssa, joita sinne odotettiin Helsingistä. 17 p:nä tarkastettiin ehdotus pataljoonaa koskevaksi kirjelmäksi Saksan viranomaisille. 18 p:nä laadimme, toht. Sivén, maisteri Donner ja minä, kirjelmän valtuuskunnalta Helsingissä olevalle keskuskomitealle sekä rohkaisevan tervehdyksen pataljoonalle. Sitä käsitystä, mikä meillä oli asemasta, kuvasi seuraava kysymys, joka sisältyi Helsinkiin menevään kirjelmään: »Onko mahdollisuuksia määrätyissä oloissa aikaansaada kansannousu?» Samana päivänä pidettiin Gilletissä kansalaiskokous, johon otti osaa noin 30 henkeä. Kokous hyväksyi tervehdyksen pataljoonalle (sen allekirjoittajiksi merkittiin »Seniores») ja päätti yksimielisesti lähettää maanmiehille kotimaahan seuraavan tiedonannon:[75] »Kun vakaumuksemme on, että kansaamme elähyttää harras halu nyt, kun kaikki oikeudelliset ja moraaliset siteet, jotka aikaisemmin yhdistivät meitä Venäjään, ovat katkenneet, saavuttaa mahdollisimman suuri määrä vapautta ja valtiollista itsemääräämisoikeutta, lausumme julki sen vakaan toivomuksen, että mikään valtiollinen puolue Suomessa ei anna niiden lupausten vaikuttaa itseensä, joita Venäjän uusi hallitus antaa yksissä neuvoin saman valtakunnanduuman kanssa, joka tahtoi toimeenpanna Venäjän lakia Suomessa ja vuosikausia tyynenä katseli maassamme tapahtuvaa hävitystyötä. Ne epävarmat edut, joita Venäjän liittolaiset mahdollisesti saattavat meille lupailla, saisimme kenties ostaa maan miehisen nuorison hinnalla, jota nyt enemmän kuin milloinkaan tarvitaan muihin tehtäviin kuin heittämään pois henkensä taistelussa Venäjän fantastisten ja meille vieraiden sotapyrkimysten hyväksi. Jos Suomen kansa nyt vastaanottaa autonomiansa Venäjältä, vaarannetaan sen työn hedelmät, jota keskusvaltain taholla sodan aikana on tehty Suomen hyväksi, ja kaikki tämän työn vaatimat uhrit olisivat turhat. Meidän mielestämme on se varmemman tulevaisuuden mahdollisuus, joka tarjoutuu keskusvaltain avulla, otettava vakavasti huomioon. Niin kauan kuin Suomi jää yhteyteen Venäjän kanssa, ei se ikinä voi saavuttaa turvallisuutta työskennellä edistyksensä hyväksi. Suomi jää siinä tapauksessa niinkuin kaikki muut tämän onnettoman valtakunnan osat leikkikaluksi niille arvaamattomille virtauksille ja hallitusjärjestelmille, jotka siellä toinen toistansa seuraavat.» Tämän viestin yleissuunta on selvä, mutta sen epämääräisessä muodossa huomaa, kuinka vaikeaa meidän oli määrätä kantaamme tapahtumiin, kun olimme vailla tietoja Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Joka tapauksessa ajattelimme, että pataljoonaamme sangen pian tultaisiin tarvitsemaan kotimaassa. Maaliskuun 20 p:nä matkustivat von Bonsdorff ja Fabritius Berliiniin. Olen merkinnyt muistiin, että saattaessani heitä junalle neuvoin heitä »koettamaan aikaansaada, että osa pataljoonasta heti lähetetään Suomeen». Mutta jo seuraavana päivänä oli saapunut sanomia jotka osoittivat 18 p:nä laatimamme viestin osittain ennenaikaiseksi. Nyt julkaistu autonomiamanifesti meni myönnytyksissä pitemmälle kuin oli odotettu eikä siihen ollut liitetty mitään ehtoa suomalaisten kutsumisesta sotapalvelukseen. Mitä tämä mahtaisi vaikuttaa mielialaan Suomessa? Sitä levottomina aprikoimme. Tapasin toht. Sivénin aamulla, ja me lähetimme heti omalla uhallamme kutsun uuteen kansalaiskokoukseen illaksi. Valtuuskunta, joka kokoontui aamupäivällä, hyväksyi toimenpiteen. Professori Erich laati kiireen kaupalla päätöslauselman, joka oli esitettävä kokoukselle. Kokous pidettiin kello 8 illalla Anglais-hotellissa. Osanottajien joukossa, joita oli yli 30 henkeä, oli muun muassa professori Georg von Wendt Helsingistä ja herra Hyrskymurto Suomen Tukholmassa olevasta sosialidemokraattisesta yhdistyksestä. Päätöslauselma hyväksyttiin, ja kokous päätti 16 äänellä 8 vastaan julkaista sen seuraavan päivän lehdissä. Päätöslauselmassa sanottiin, että Suomen kansa ei voi turvautua Venäjän lupauksiin, jotka voidaan peruuttaa niin pian kuin valtasuhteet ovat muuttuneet, ja että sen kansallinen ja valtiollinen olemassaolo on turvattava pysyvällä tavalla. »Suomen kysymys», lausuttiin, »jota Venäjän väliaikaisen hallituksen julistus ei suinkaan ole ratkaissut tai tehnyt olemattomaksi, on oikeudelliselta ja poliittiselta sisällykseltään siksi tärkeä, että sen joka tapauksessa vielä täytyy tulla kansainvälisen järjestelyn alaiseksi, joka täysin ottaa huomioon Suomen kansan tarpeet ja luo välttämättömät edellytykset ja takeet sille, että se voi täyttää kansalliset ja yleisinhimilliset tehtävänsä. — — — Sellaisten takeiden vaatiminen tällä hetkellä on Suomen kansan velvollisuus niin nykyisen kuin tulevien polvien edessä ja tämän vaatimuksen täyttäminen on Euroopan velvollisuus kansakuntaa kohtaan, jonka epätasainen oikeustaistelu musertavaa ylivaltaa vastaan on vertaansa vailla historiassa.» Kuten näkyy, on tämä lausuma vielä lievempi kuin marraskuun 18 p:n päätöslauselma. Meidänhän täytyi karttaa julkisessa lausunnassa esittämästä mitään, joka voisi tuottaa vaikeuksia Suomessa olevalle johdolle. Pääasia oli sen seikan toteaminen, että manifestia ei saanut katsoa lopullisesti ratkaisevaksi. Täytyi jäädä Suomessa olevien maanmiestemme asiaksi itsenäisyysvaatimuksen avoin julkilausuminen, kun sen ajan katsottiin tulleen. Kaikkien tapausten varalta lähetettiin 25 p:nä Helsinkiin professori Erichin laatima luonnos itsenäisyys-julistukseksi. Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin Helsinkiin toinen professori Erichin laatima memorandumi, jossa hän kehitteli maksimiohjelmaa sen varalta, että Suomi jäisi Venäjän yhteyteen. Siinä oli m.m. niin pitkälle meneviä vaatimuksia kuin että Suomen pitäisi saada oma kansallis- ja kauppalippu sekä oikeus tehdä tulli- ja kauppasopimuksia vieraiden valtojen kanssa. Sitäpaitsi pitäisi Venäjän suostua siihen, että Suomen kysymys rauhaa tehtäessä otetaan kansainvälisen järjestelyn alaiseksi. Emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että meillä oli sangen pienet mahdollisuudet vaikuttaa kotimaan päätöksiin. Tukholmassa saatoimme toistaiseksi pääasiassa vain pitää huolta siitä, että vallankumouksen vaikutuksia Suomessa ei Skandinaviassa ja Saksassa käsitettäisi väärin. Se ei ollut aivan helppoa. Ruotsissa oltiin heti valmiita pitämään autonomiamanifestia erittäin onnellisena Suomen-kysymyksen ratkaisuna. Minä julkaisin useita artikkeleita Tukholman lehdissä selvittääkseni asemaa, mutta uutiset ilonilmauksista Helsingissä kumosivat skeptillisiä selittelyltäni kiusallisella tavalla. Ruotsin taholta ei käynyt tietenkään mitään toivominen, kun asiat Suomessa tuntuivat olevan niin hyvällä kannalla. Koetettiin saada erästä korkeassa asemassa olevaa henkilöä taipumaan siihen ajatukseen, että Ruotsi tunnustaisi uuden valtamuodon Venäjällä ainoastaan sillä ehdolla, että Suomen autonomia taattaisiin tulevissa rauhanneuvotteluissa (Erichin ehdotus), mutta se ei johtanut mihinkään tuloksiin, kuten arvattavaa olikin. Tärkeämpi oli kysymys, kuinka Saksa suhtautuisi Suomen uuteen asemaan. Berliinissä oltiin ilmeisesti ensimmäisinä päivinä aivan epäselvillä tilanteesta mitä Pietariin ja Helsinkiin tulee. Maaliskuun 17 p:na kutsui ministeri von Lucius minut Saksan lähetystöön. Tavallisella kiusoittelevalla tavallaan kysyi hän minulta, emmekö me nyt voisi panna toimeen jotakin Suomessa. Siihen minä vastasin, että minun ja toverieni käsityksen mukaan on parasta asettua odottavalle kannalle, katsoen aseman epävarmuuteen. Kahta päivää myöhemmin kutsuttiin minut uudelleen lähetystöön. Nyt ilmoitti von Lucius minulle, että hänen kysymyksensä oli aiheutunut eräästä ulkoministeri Zimmermannin sähkösanomasta, että hän oli sähköttänyt lyhyen vastauksen Berliiniin ja että hän nyt oli saanut uuden sähkösanoman, jossa Zimmermann sanoi olevansa pettynyt. Enkö minä nyt voisi antaa selvempää vastausta? Minä lupasin tehdä sen kirjallisesti, neuvoteltuani toverieni kanssa. Hiljaisessa mielessäni olin suutuksissani. Miksikä en ollut heti saanut tietää, että ulkoministeri itse oli tiedustellut meidän kantaamme? Uudelleen käydessäni lähetystössä sain sitten vihdoin nähdä Zimmermannin ensimmäisen sähkösanoman sanamuodon. Se kuului: »Pyydän kehoittamaan (saksaksi 'nahezulegen') suomalaista valtuuskuntaa käyttämään nykytilannetta Venäjällä tarmokkaaseen toimintaan. Suomen itsenäiseksijulistamisen hetki näyttää tulleen.» Valtuuskunta kokoontui heti ja laadittiin minun luonnokseni mukaan tilanteen selostus. Käsitystä, että toistaiseksi täytyi pysyä odottavalla kannalla, perusteltiin siinä etupäässä viittaamalla siihen, että Suomi edelleenkin oli venäläisen sotaväen vallassa, joka oli liittynyt väliaikaiseen hallitukseen. Selostus ja vielä enemmän autonomiamanifestin julkaisu lienee saanut Zimmermannin vakuutetuksi, että hänen neuvonsa Suomen itsenäiseksi julistamisesta oli ollut ennenaikainen, mutta samalla on hänen täytynyt ajatella, että Saksan hallitus kuukautta aikaisemmin oli laiminlyönyt tärkeän eräpäivän Suomen suhteen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka heti Venäjän vallankumouksen jälkeen oli käynyt Zimmermannin luona, kertoi sitten mm minulle ministerin sanoneen hänelle, että oli vahinko, ettei Saksa aikaisemmin ollut antanut lausumaa Suomen hyväksi. Niin, miksei Saksan hallitus ollut ottanut helmikuussa antamaamme neuvoa varteen? Nyt oli jokseenkin myöhäistä esittää lupauksia Saksan puolelta. Venäjä oli ehtinyt edelle. Joka tapauksessa ottivat valtuuskunnan Berliiniin lähettämät edustajat, vapaahra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius, puheeksi Saksan kannatuksen vakuuttamisen Suomelle. Sen esittäminen kävi luontevasti kuukautta aikaisemmin tehdyn esityksen johdosta. Olihan ulkoministeri Zimmermann silloin antanut nimenomaisen lupauksen, että hän ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa toimittaa meidän anomamme vakuutuksen. Fabritius teki tässä tarkoituksessa ehdotuksen, että me uudessa esityksessämme pyytäisimme Saksan keisaria lausumaan sanansa Suomen hyväksi. Sellaiselle lupauksen muodolle annettaisiin Suomessa varmaan enemmän arvoa kuin millekään muunlaatuisille saksalaisille lupauksille. Fabritiuksen käsitystä kannattivat muut Berliinissä olevat kansalaisemme ja niinikään hyväksyttiin hänen ehdotuksensa, että meidän puoleltamme laadittaisiin tällaisen sitoumuksen luonnos. Luonnoksen laativatkin Fabritius ja maisteri Eirik Hornborg, ja sen hyväksyivät von Bonsdorff ja Sario. Valtuuskunnan puheenjohtajana esitti vapaahra von Bonsdorff ehdotuksen Zimmermannille. Hän teki sen erittäin ansiokkaalla tavalla, kertoi minulle Fabritius jälkeenpäin. Jo samana iltapäivänä ilmoitettiin anomuksemme puhelimitse suureen päämajaan, missä keisari Wilhelm sillä hetkellä oli, ja muutamaa päivää myöhemmin oli vastaus Berliinissä. Se sisälsi ilmoituksen ulkoministeriöltä von Bonsdorffille, että H.M. Keisari asiaa esiteltäessä oli hyväksynyt näin kuuluvan lausuman: »Saksan hallitus katsoo Saksan edun vaativan, että Suomi mikäli mahdollista saavuttaa täyden itsenäisyyden. Tämän johdosta on Saksan hallitus valmis rauhaa tehtäessä vaikuttamaan tämän päämäärän saavuttamiseksi silloin vallitsevien olojen mukaisesti. Jos kuitenkin jonkinlaista poliittista sidettä jää olemaan Suomen ja Venäjän välillä, on Saksa valmis kannattamaan Suomen autonomian sopimuksenmukaista ylläpitämistä.»[76] Tätä lausumaa, joka paria sanaa lukuunottamatta oli yhtäpitävä Berliinin suomalaisessa toimistossa laaditun ehdotuksen kanssa, ei saanut julkaista, mutta kyllä luottamuksellisesti saattaa valtiollisten johtajien tietoon Suomessa. Maaliskuun 30 p:nä saapui Sario Tukholmaan mukanaan jäljennös tästä keisarillisesta selityksestä. Voi ajatella miten iloitsimme, kun vihdoinkin olimme saaneet Saksalta sitovan lupauksen itsenäisyyspolitiikkamme perustaksi. Selityksen arvoa lisäsi suuressa määrin se että keisari itse oli sen hyväksynyt. Että sitä toistaiseksi ei saanut julkaista, oli meistä tosin ikävää mutta me käsitimme kuitenkin ne poliittiset syyt, jotka aiheuttivat tämän määräyksen. Saksan lupaus Suomelle olisi kieltämättä Euroopan yleisen mielipiteen silmissä esiintynyt jokseenkin omituisessa valossa, se kun oli annettu Venäjän väliaikaisen hallituksen autonomiajulistuksen _jälkeen_. Nyt nähtiin, kuinka epäviisaasti Saksan hallitus oli menetellyt, kun ei antanut selitystään _ennen_ Venäjän vallankumousta. Niinikään ymmärsimme, että keisarin hyväksyttäväksi ei oltu voitu esittää sitovaa lupausta ajaa läpi Suomen täydellinen itsenäisyys, niin kauan kuin meidän maamme vielä oli Venäjän kiistämättömässä vallassa. Hornborg, joka niinikään oli saapunut Berliinistä, matkusti maaliskuun 31 p:nä Suomeen hoitamaan edustajan tehtäviään valtiopäivillä. Hän sai siis välittömästi tuoda Helsinkiin iloisen tiedon keisarillisesta lupauksesta. Huhtikuun 5 p:nä matkusti myöskin Sario Helsinkiin. Kumpikin oli Berliinissä saanut sen käsityksen, että me saisimme Saksan ulkoministeriöltä virallisesti vahvistetun asiakirjan, joka sisältäisi keisarin hyväksymän selityksen, ja niin lienevät he asian Helsingissä esittäneetkin. Kun von Bonsdorff huhtikuun 6 p:nä saapui Tukholmaan, ei hänellä kuitenkaan sellaista asiakirjaa ollut. Hornborgilta ja Sariolta saamamme kertomus oli siis johtunut valitettavasta väärinkäsityksestä. Me olimme saaneet ainoastaan selityksen jäljennöksen ilman päivämäärää, osoitetta ja allekirjoitusta. Pettymyksemme ei ollut vähäinen. Minä puolestani muistelin sitä kirjettä, jonka kesäkuussa 1915 olin saanut uskolliselta kannattajaltamme Lyytikäiseltä ja jossa puhuttiin huhusta, että meillä oli hallussamme kirjallinen sitoumus Saksan puolelta. Suomessa tahdottiin nähdä jotakin paperille kirjoitettua, mutta saatoimmeko nyt sanoa sitä saaneemme? Sinänsä oli tosin Saksan keisarin lupaus sitova, mutta me olimme kuitenkin Hornborgin ja Sarion mukana lähettämällämme sanalla jossakin määrin eksyttäneet kotimaassa olevia. Se oli kiusallista, ja karvaita arvosteluja lausuttiin valtuuskunnassa tämän johdosta, sitä kun katsottiin laiminlyömiseksi meidän puoleltamme. Eri ehdotuksia tehtiinkin allekirjoitetun asiakirjan hankkimiseksi edes nyt post festum. Ne yritykset, joita todella siihen suuntaan tehtiin — myöskin konsuli Goldbeck-Löwe kirjoitti siitä suoraan Zimmermannille — eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin. Tässä oli siis kaikki, mitä Saksan ulkoministeriö saattoi tehdä meidän hyväksemme. Enemmän merkitystä oli Saksan sotilasviranomaisten toimenpiteillä. Valtuuskunnan esitys, että jääkäripataljoona lopullisesti siirrettäisiin pois rintamalta saamaan edelleen koulutusta sen odottaessa varsinaista käyttöään tehtäväänsä Suomessa, oli hyväksytty. Maaliskuun 25 p:nä siirrettiin pataljoona Libauhun, jossa se sai olla, kunnes se helmikuussa 1918 lähetettiin meritse Danzigin kautta Suomeen. Mitä suurin merkitys vastaisuudessa oli sillä, että ei ainoastaan pataljoonan asiat, vaan ylimalkaan koko Saksan meidän vapausliikkeemme yhteydessä oleva sotapolitiikka nyt kenraali Ludendorffin käskystä siirrettiin »kenttäarmeijan yleisesikunnan Berliinissä olevalle valtiolliselle jaostolle», jonka päällikkönä oli kapteeni, sittemmin salaneuvos Ernst von Hülsen.[77] Jo maaliskuun 21 p:na ilmoitti lähetystöneuvos von Kienlin minulle, että kaksi mainittuun valtiolliseen jaostoon kuuluvaa henkilöä aivan ensi tilassa saapuisi Tukholmaan asettuakseen yhteyteen valtuuskunnan kanssa Suomen vapausliikkeen edistämiseksi. Toinen näistä henkilöistä oli johtaja Hans Steinwachs, joka siten alkoi tärkeän toimintansa meidän järjestömme ja Saksan ylimmän sodanjohdon välittäjänä. Tällä toimenpiteellä saatiin aikaan sangen tarpeellinen saksalaiselta taholta suoritettavan työn keskitys ja samalla se oli meille todistuksena, että suuressa päämajassa nyttemmin pidettiin Suomen avustamista reaalisena sotilaallisena etuna. Sen työnjaon johdosta, joka valtuuskunnassamme oli toimeenpantu, tuli minulla olemaan verraten vähän tekemistä yleisesikunnan valtiollisen jaoston kanssa, kun näet sotilasasioita hoitivat toiset valtuuskunnan jäsenet, etupäässä maisteri Kai Donner, sittemmin Tukholmassa olevan sotilaskomiteamme edustajain avulla. On tunnettua, että valtiollisen jaoston ja sotilaskomitean yhteistyön panivat alkuun toukokuussa eversti Mexmontan, ratsumestarit Hannes Ignatius ja Ahrenberg sekä kapteeni Gösta Theslöf. Se vapausliikkeemme jakso, joka nyt seurasi, on verraten hyvin tunnettu monista ennen julkaistuista kuvauksista. Yhä useampia henkilöitä sekä Suomessa että ulkomailla liittyi nyt työhön, joka muodostui toisenlaiseksi kuin ennen kotimaan valtiollisten olojen muuttumisen johdosta. En ryhdy senvuoksi esittämään yhtenäistä kuvausta tapausten kulusta; rajoitun vain kertomaan muutamia omia elämyksiäni tältä ajalta. * * * * * Minun on silloin ensin kerrottava kokemuksistani kahden viikon oleskelun aikana Berliinissä huhtikuulla. Matkani johtui lähinnä välttämättömyydestä neuvotella paroni von der Roppin kanssa siitä, mille kannalle Venäjän sorrettujen kansojen liiton tuli asettua siinä uudessa tilanteessa, jonka Venäjän vallankumous oli luonut. Minun mielestäni olisi Liiton pitänyt kokoontua konferenssiin, jossa kukin kansakunta esittäisi vaatimuksia, jotka menisivät jonkin verran pitemmälle kuin ne myönnytykset, joihin Venäjän uusi hallitus oli suostunut. Mutta paroni von der Ropp ja minä tulimme pian vakuutetuiksi, että ajankohta oli sellaiselle konferenssille erittäin epäsuotuisa. Siitäkään Liiton julistuksesta, johon laadimme luonnoksen, ei tullut mitään senvuoksi, että Liiton esimies Lempicki ei suostunut sitä allekirjoittamaan. Meidän täytyi tyytyä odottamaan tapahtumain kehittymistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Berliinissä oltiin sangen epätietoisia siitä, mille kannalle Saksan nyt oli asetuttava Venäjän suhteen. Suuri kysymys oli: pitäisikö Saksan käyttää tilaisuutta musertavan iskun antamiseen heikenneelle Venäjälle ja siten pakottaa se rauhantekoon, vai olisiko parempi seistä kivääri kädessä ja odottaa jatkuvan hajaannuksen tulosta? Keskustellessani useiden eri suuntiin kuuluvien poliitikkojen kanssa saatoin havaita, kuinka jyrkästi vastakkaisia mielipiteet tässä suhteessa olivat. Konservatiivien johtaja kreivi Westarp, jonka tapasin huhtikuun 23 p:nä valtiopäivillä, oli ehdottomasti sodan tarmokkaan jatkamisen puolella, ja samaan suuntaan työskentelivät balttilaiset poliitikot, salaneuvos professori Schiemann etupäässä. Sen kannan puolesta puhui tosiaan sangen moni seikka. Venäjän rintaman vastustusvoima oli juuri nyt kaikkein pienimmillään. Kerrottiin uskomattomia juttuja siitä mieskurin höltymisestä, jonka vallankumous oli aikaansaanut Venäjän armeijassa Lähettejä saapui saksalaisten puolelle, ja kun saksalaiset upseerit tulivat vastavierailulle, tarjottiin heille samppanjaa. Venäläisiä sotamiehiä karkasi riveistä laumoittain. Mutta toisaalta tiedettiin, että Venäjän väliaikainen hallitus ranskalaisten ja englantilaisten kannustamana ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta, vaan valmistautui tarmokkaisiin toimiin mieskurin palauttamiseksi. Eikö senvuoksi saksalaiselta kannalta ollut viisainta nyt iskeä, kun menestyksen toive oli ilmeinen? Oli kuitenkin selvää, että Berliinin johtavissa piireissä vastakkainen suunta oli voimakkaampi. Vanha tuttavani sosialidemokraatti toht. Südekum, valtiopäiväin päävaliokunnan jäsen, oli täynnä intoa ajatellessaan mahdollisuutta, että Venäjän kanssa saataisiin aikaan pikainen rauha ilman uusia sotilaallisia ponnistuksia, ja hänen kannallaan olivat monet muut niitä poliitikkoja, joiden luona kävin. Ulkoministeri Zimmermann, jonka kanssa keskustelin huhtikuun 19 p:nä, selitti, että rynnistystä tällä hetkellä ei käynyt ajatteleminenkaan, mutta että se voisi olla mahdollinen jonkin ajan kuluttua. Hän perusti toiveensa Venäjän armeijassa tapahtuvaan järjestyksen höltymiseen. Asema länsirintamalla oli todellisuudessa niin huolestuttava, että saksalaiset saivat olla iloisia, kun pääsivät mahdollisimman pienillä voimanponnistuksilla idässä. Juuri huhtikuussa minun oleskellessani Berliinissä oli saksalaisten rintamaa työnnetty aika lailla taaksepäin Arrasin verisissä taisteluissa. Tuntui senvuoksi arveluttavalta ryhtyä rynnistykseen itää vastaan, joka joka tapauksessa vaatisi sangen suuria sotavoimia. Sitäpaitsi oli Yhdysvaltain sodanjulistus huhtikuun 6 p:nä tehnyt yleiseen mielipiteeseen syvemmän vaikutuksen kuin julkisesti tahdottiin myöntää. Lisäksi tuli, että Saksan sisäiset olot alkoivat huolestuttaa. Nälkätalvi 1916—1917 oli tehnyt vaikutuksensa. Sain kuulla levottomuutta herättäviä kertomuksia työläisten lakkoliikkeestä. Magdeburgissa oli sotaväen ollut pakko ampua kapinoivaa väkijoukkoa, jolloin 40 henkeä oli kaatunut tai haavoittunut. Omasta puolestani luulen, että saksalaiset olisivat tehneet viisaasti rynnätessään Venäjää vastaan juuri silloin, jos vain heidän voimansa olisivat siihen riittäneet. Joka tapauksessa olisi se ollut edullista Suomelle, enkä senvuoksi laiminlyönyt keskusteluissani esiintuoda kaikkea, mitä tiesin Venäjän oloista, antaakseni tukea hyökkäystä kannattavalle suunnalle. Mutta tietenkin oli meillä vain hyvin vähän mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Tärkeintä meille tällä hetkellä oli koettaa haihduttaa sitä huonoa vaikutusta, minkä uutiset suomalais-venäläisestä veljeilystä olivat tehneet Saksassa, ja saada Saksan poliitikot vakuutetuiksi, että Suomi todellakin pyrki täydelliseen riippumattomuuteen. Paroni von der Roppin kehoituksesta kirjoitin Berliinissä oleskellessani Suomessa vallitsevasta asemasta kaksi selontekoa, joista edellinen oli päivätty 16:ntena, jälkimmäinen 24:ntenä huhtikuuta. Esitin niissä lausuntoja useista suomalaisista sanomalehdistä — Mäkelinin äänenkannattajasta Kansantahdosta, Hufvudstadsbladetista, Savottaresta ja Uudesta Suomettaresta — ynnä valtiollisten puolueiden päätöslauselmia, todistaakseni, että yleinen mielipide Suomessa ei tyytynyt siihen, mitä autonomiamanifestilla oli saavutettu. Savottaressa oli suoraan sanottu, että täysin riippumattoman, kansainvälisesti tunnustetun Suomen valtion luominen on kansan hartain toivo. Että Suomi ei heti julistautunut riippumattomaksi, johtui siitä, että se vielä oli Venäjän mahdin vallassa. Venäjän hallitus oli selvästi osoittanut, että se ei edes autonomiamme laajentamiskysymyksessä tahtonut suostua meidän vaatimuksiimme. Niinpä esimerkiksi siihen, joka tarkoitti senaatin valtuuksien lisäämistä. Mutta me olimme lujasti päättäneet ottaa kohtalomme ohjat omiin käsiimme, jos tapausten kulku johtaisi siihen, että Venäjä ei enää saattaisi sotilaallisesti vallita Suomea. »Jos jo ennen tai vaikkapa vasta rauhansopimuksen jälkeen», kirjoitin minä, »Venäjällä syntyy sekasortoiset olot, on Suomen, jo turvatakseen itsensä anarkian vaaroilta, pakko julistautua irti Venäjän yhteydestä.» Toinen mahdollisuus, joka oman vakaumukseni mukaan tulisi aiheuttamaan Suomen itsenäisyysjulistuksen, oli voitokas saksalaisten rynnistys Pietaria kohti. Nämä kaksi selontekoa toimitin osittain mieskohtaisesti, osittain kirjeissä erinäisille johtaville henkilöille, joista mainittakoon ulkoministeri Zimmermann, alivaltiosihteeri von dem Busche, kreivi Pourtalés ja lähetystösihteeri von Wesendonk (ulkoministeriöstä), alivaltiosihteeri Wahnscheffe (valtakunnankansliasta), tohtori Rohrbach, salaneuvos Schiemann (jota pyydettiin toimittamaan ne edelleen keisarille), everstiluutnantti von Haeften ulkoministeriön sotilasosastossa (edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille), Hamburg-Amerika Linjan johtaja von Holtzendorff (hän lähetti kirjelmän edelleen veljelleen amiraalille, joka oli amiraaliesikunnan päällikkö), rahaministeri Helfferich, pankkiiri Max Warburg, valtiopäiväin kansallisvapaamielisen puolueen johtaja salaneuvos Schiffer, konservatiivisen puolueen johtaja kreivi Westarp sekä entinen ministeri Dernburg. Kirjoitin myöskin samanhenkisen artikkelin Berliner Tageblattia varten ja annoin sen mieskohtaisesta sen päätoimittajalle Wolffille, jonka tapasin monien muiden ohella kerhossa »Deutsche Gesellschaft 1914» (jossa Wetterhoff oli ollut jäsenenä). Sitäpaitsi jakelin erikoista kirjoitelmaa niistä tehtävistä, joita varten Venäjän sorrettujen kansojen liiton olisi työskenneltävä. Keskustellessani Zimmermannin kanssa saatoin kuitenkin todeta, kuinka vaikeaa asiaan parhaitenkin perehtyneiden saksalaisten oli käsittää Suomessa vallitsevaa tilaa. Hän sanoi minulle verraten kipakasti, että Suomen, jos se tahtoo tulla vapaaksi, nyt pitäisi tehdä jotakin vapautensa hyväksi. »Muutenhan te olette yhtä pehmoisia kuin venäläiset», lausui hän. (Sonst seid ihr ebenso weich wie die Russen.) »Minä väitin kohteliaasti vastaan, korostaen, että Suomi on sotatilan paineen alaisena», olen merkinnyt päiväkirjaani. On itsestään selvää, että minä tässä tilapäisessä propagandatoimessani toimin yksissä neuvoin niiden valtuuskunnan jäsenten vapaahra von Bonsdorffin, professori Erichin ja maisteri Fabritiuksen — kanssa, jotka silloin olivat Berliinissä. Yksissä ponnistelimme me turhaan hankkiaksemme ulkoministeriöstä virallisen asiakirjan, joka sisältäisi edellä mainitun keisarillisen selityksen Samansuuntaisen ehdotuksen esitti minulle toht. Südekum, suosittaen valtiopäivillä tehtävää välikysymystä, johon Zimmermann sitten vastaisi jokseenkin samoilla sanoilla kuin mitä oli käytetty keisarin hyväksymässä luottamuksellisessa lausumassa. Ei tämäkään suunnitelma johtanut tulokseen. Aivan hämmentävän moninaisia vaikutelmia oli mielessäni, kun huhtikuun 25 p:nä lähdin paluumatkalle Tukholmaan. En voi sanoa, että vaikutelmat olisivat olleet juuri rohkaisevia. Minusta oli tuntunut kuin poliittinen suunta Saksassa tällä hetkellä olisi ollut epäröivä ja selviä suuntaviivoja vailla. Ulospäin ei voitu sopia määrätystä sodan päämäärästä ja sisäänpäin esiintyi yhä enemmän vaatimus suunnan muutoksesta vapaamieliseen ja parlamentaariseen henkeen. Olin ollut uumoavinani ensimmäisiä oireita siitä sisäisestä hajaannusprosessista, joka vuotta myöhemmin niin kohtalokkaasti vaikutti luhistumiseen. Saksan kansan ihmeteltävä sisäinen voima oli pingoitettu jo siihen pisteeseen, jota ei hevin voinut paljon ylittää. Vielä pitivät sentään Hindenburgin ylväät armeijat puoliaan ylivaltaa vastaan. Suuressa päämajassa ei vallinnut minkäänlaista epäröintiä päämäärän ja keinojen suhteen. Tyynesti ja kylmästi punnittiin siellä sotilaallisia mahdollisuuksia. Me omalta näkökannaltamme saatoimme toivoa, että armeijan ylijohto antamatta Berliinissä käytyjen poliittisten väittelyiden hämmentää mieltänsä, katsoisi edullisimmaksi voimakkaalla rynnistyksellä pyyhkäistä itäisen vihollisen pois pelistä. Kuinka tärkeää olikaan meidän tätä odottaessa ylläpitää saksalaisissa käsitystä, että taisteluun valmis Suomi kulki määrätietoisesti edelleen itsenäisyyspolitiikan selvää linjaa ja oli altis hyökkäämään muurin aukkoon, kun ratkaiseva isku kohdistettaisiin Venäjän lahoa valtiorakennusta vastaan! * * * * * Mutta minkälainen oli mieliala Suomessa? Berliinissä olin ilmoittanut yleisen mielipiteen Suomessa yhä yksimielisemmin vaativan täyttä riippumattomuutta, mutta en ollut ihan varma, etteikö siinä ollut asian kaunistelua. Istuessani junassa Malmön ja Tukholman välillä sain kuitenkin loistavan todistuksen, että en ollut erehtynyt. Ruotsin sanomalehdet sisälsivät näet silloin referaatin Tokoin eduskunnassa huhtikuun 20 p:nä pitämästä kuuluisasta puheesta, jossa hän peittelemättä oli julistanut, että Suomi vaatii täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Mutta ei siinä kylliksi. Kun huhtikuun 26 p:nä saavuin Tukholmaan, kuulin johtaja Sariolta, joka juuri silloin oli palannut Helsingistä, että Yrjö Mäkelin, joka oli perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja, oli hänelle lausunut hartaasti toivovansa saksalaisten lähtevän ryntäämään Pietaria kohti mahdollisimman pian. Että Mäkelin oli aktivistisen kannan miehiä, ei ollut meille tuntematonta. Maaliskuun lopulla hän oli lausunut läheteillemme Haaparannassa, että jääkäripataljoona jo nyt oli tehnyt maallemme palveluksen, jonka merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Nyt saimme tietää, että mielipiteet Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa yleisesti kävivät tähän suuntaan. Toukokuun 3 p:nä kertoi minulle toht. Zilliacus, joka silloin saapui Tukholmaan toht. Heikki Renvallin seurassa, merkillisiä neuvotteluistaan sosialidemokraattiemme kanssa Ennenkuin Tokoi oli pitänyt puheensa eduskunnassa, oli Mäkelin eräässä kokouksessa varoittanut puoluetovereitaan yhteistoiminnasta venäläisten sosialidemokraattien kanssa ja avoimesti puhunut saksalaisten avusta. Häntä oli siinä intomielisesti kannatettu. Mäkelin oli saanut tehtäväkseen pyytää meidän järjestöämme lähettämään jonkun pyytämään sotilaallista apua Saksalta». Kun Zilliacus oli vastannut, että hän ei voi puhua sosialidemokraattien nimissä, oli hänelle annettu eräälle käyntikortille kirjoitettu valtuus. Olihan tämä verraten keveä tapa käsitellä niin tärkeää kysymystä, mutta hengen suunta tuntui meistä selvältä. Emmekö me aktivistit voineet nyt aikaansaada yhteistoimintaa sosialidemokraattien kanssa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi? Siltä todellakin näytti. Maaliskuun 4 p:nä saapuivat Yrjö Sirola ja K.H. Wiik Tukholmaan, vähän myöhemmin W. Perttilä valtuutettuina osanottajina siihen kansainväliseen sosialistiseen rauhankonferenssiin, jonka tuli alkaa 15 p:nä toukokuuta. Sirola tuli heti minun luokseni. Hän sanoi saaneensa puolueeltaan tehtäväksi ilmoittaa ulkomaisille sosialisteille, että Suomen sosialidemokraattinen puolue pyrkii Suomen itsenäisyyteen, ja pyytää heitä olemaan tinkimättä Suomen vaatimuksista. Lähimmiltä puolueystäviltään hän oli lisäksi saanut tehtävän koettaa estää Saksaa jättämästä meitä pulaan. Saatoimmeko toivoa sen parempaa? Lähiviikkoina kehittyikin läheinen yhteistyö sosialidemokraattisten lähettien ja meidän, lähinnä Erichin, Donnerin ja minun välillämme. Professori Erich auttoi heitä niiden valtio-oikeudellisten selontekojen laatimisessa, joita lähettien tuli konferenssille esittää. Sirola oli usein minun luonani. M.m. oli hän kerran päivällisellä minun luonani yhdessä puoluetoverinsa ruotsalaisen aktivistin Otto Järten kanssa, joka antoi hänelle hyviä neuvoja. Minun neuvostani kävi hän myöskin Goldbeck-Löwen luona, joka sai mitä parhaan vaikutelman hänen järkevistä mielipiteistään. Sosialistinen konferenssi oli järjestetty niin, että eri kansallisuuksien valtuutetut vuoronsa mukaan esittivät näkökantansa ja ehdotuksensa johtavalle hollantilaisskandinavialaiselle komitealle. Toukokuun 23 ja 24 p:nä oli Suomen vuoro. Sirola ja Wiik jättivät silloin allekirjoittamansa kirjallisen esityksen, jossa Suomen poliittiset vaatimukset tarkoin määriteltiin. Tämä asiakirja, joka on julkaistu konferenssin virallisessa kertomuksessa[78] on hyvin mielenkiintoinen historiallinen todistuskappale. Johdannossa sanotaan, että valtuutetut tosin edustavat vain Suomen sosialidemokraattista puoluetta, mutta luulevat tulkitsevansa myöskin »muiden edistysmielisten piirien mielipidettä». Ensinnä tuodaan esiin vaatimus, että Suomi saa tulevassa rauhankongressissa esittää omien edustajiensa kautta toivomuksensa ja vaatimuksensa. Sen jälkeen seuraa yksityiskohtainen selonteko perustuslakitaistelustamme ja autonomiaamme haittaavista puutteita. Lähinnä Suomi vaatii m.m., että Venäjä ei enää saisi pitää sotaväkeä ja linnoituksia maassa sekä että Suomi muodostaisi oman tullialueensa ja saisi oikeuden tehdä omia kauppasopimuksia ulkovaltojen kanssa. Mutta — kuuluu jatko — »yllämainitut Suomen autonomiaa oleellisesti haittaavat puutteet voidaan täydellisesti poistaa ainoastaan siinä tapauksessa, että Suomesta tulee riippumaton valtio». Tätä perustellaan laajasti. Ainoastaan ulkonainen fyysillinen pakko voi saada Suomen kansan edelleen jäämään yhteyteen Venäjän kanssa. Sotilaallisen aseman vuoksi ei Suomi tällä hetkellä voi vaatia täyden itsenäisyytensä välitöntä toteuttamista, vaan ainoastaan sitä, että suhde Venäjän hallitukseen väliaikaisesti järjestellään. »Mutta Suomen kansan», niin jatketaan, »on pakko samalla huolehtia tulevaisuudestaan ja se vaatii tulevan asemansa kansainvälistä järjestelyä jo rauhanteossa. Jos kysymys Suomen oikeudellisesta asemasta jätetään Venäjän perustavan kokouksen päätettäväksi, kuten Venäjän hallitus tahtoo, menetämme me tilaisuuden päästä vapaaksi. Meidän kohtalomme tulee silloin riippuvaksi Venäjällä vaikuttavien eri yhteiskunnallisten voimien välisestä pelistä, ja näistä voimista tulevat kansallis-kiihkomieliset ainekset mitä todennäköisimmin olemaan melko väkevät.» Valtuutetut vetoavat lopuksi kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, jota kansainvälinen sosialismi oli julistanut sekä sodan aikana että sitä ennen. Etenkin eräs kohta tässä memorandumissa ansaitsee huomiota. Meidän sosialistiset valtuutettumme lausuivat peittelemättä, että Suomi ainoastaan »sotilaallisen aseman vuoksi» ei voi vaatia heti täydellistä itsenäisyyttä. Loogillinen johtopäätös oli, että riippumattomuusjulistus seuraisi heti kun venäläisten joukkojen on pakko lähteä maasta. Mutta mikä mahti saattoi pakottaa nämä siihen, jollei juuri Saksa? Näin ollen näytti sosialidemokraattien kanta vaativan heitä läheiseen yhteistoimintaan meidän aktivistien kanssa, koskahan juuri me koetimme saada Saksan poliittisiin ja sotilaallisiin tekoihin Suomen hyväksi. Tässä yhteydessä lienee mielenkiintoista mainita, miten sosialistikonferenssissa edustettuina olleet kansallisuudet suhtautuivat suomalaisten valtuutettujen esitykseen. Virallisen kertomuksen mukaan vaati Ranska Suomessa toimeenpantavaksi kansanäänestystä, joka ratkaisisi, onko maan liityttävä federatiiviseen unioniin Venäjän kanssa vai tultava täysin itsenäiseksi. Tsekkiläiset toivoivat autonomista Suomea, mutta katsoivat, että sen liitto kansanvaltaisen Venäjän tasavallan kanssa olisi poliittiseksi hyödyksi. Myöskin Serbia selitti, että Suomen tulisi olla autonomisena osana Venäjän suuressa demokraattisessa liittokunnassa. Kuten näkyy, eivät tsekkiläiset ja serbialaiset voineet vapautua slavofiilisistä aatteista. Ehdotonta tukea itsenäisyyspyrkimyksissämme saimme sen sijaan Saksan, Itävallan ja Kroatia-Slavonian valtuutettujen taholta. Wiik ja Sirola olivat pitäneet kokouksen Saksan valtuuskunnan jäsenten kanssa Hotel Continentalissa, missä nämä asuivat. Ebert toimi puheenjohtajana ja muista olivat läsnä Ed. David, Fischer, Hermann Müller ja Scheidemann. Maisteri Wiik oli tällöin tehnyt selkoa Suomen asemasta huomauttaen, ettei venäläinen imperialismi näytä menneen hautaan taannun mukana. Varsinaista keskustelua ei syntynyt, myöskään ei tehty mitään päätöstä, mutta tuloksen oli kuitenkin se että saksalaiset esiintyessään kesäkuun 7-13 p:na johtavassa hollantilais-skandinavialaisessa komiteassa kannattivat Suomen vaatimusta päästä täysin itsenäiseksi. Samoin tekivät, kuten sanottu, itävaltalaiset. Myöskin näitten valtuutettujen — Ellenbogenin ja Hueberin — kanssa olivat meikäläiset neuvotelleet. On itsestään selvää, että meidän sosialidemokraattimme Tukholmassa ollessaan eivät jättäneet tunnustelematta venäläisten lähettien kantaa. M.m. ilmoitti Sirola minulle toukokuun 16 p:nä tavanneensa Axelrodin ja tämän vaikutusvaltaisen johtajan sanoneen hänelle, että Venäjän sosialidemokraatit eivät vastusta Suomen riippumattomuutta. Tälle lausunnolle ei Sirola kuitenkaan antanut suurta merkitystä. Olivathan ne lähetit, jotka hänen puolueensa oli lähettänyt Pietariin huhtikuun lopussa, saaneet sen vaikutelman, että Venäjän menshevikit eivät toistaiseksi tahtoneet suostua Suomen riippumattomuuteen. Sitä vastoin olivat bolshevikit ilmoittaneet heille, että Suomen täytyy päästä itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Saman vastauksen sain minäkin juuri näinä päivinä niiltä kahdelta bolshevikilta, Radekilta ja Fürstenbergiltä, joiden luona kävin siinä Saltsjöbadenin huvilassa, jossa he asuivat. Sanalla sanoen, meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä sösialidemokraattiemme esiintymiseen. Suurella mielihyvällä saatoimme viitata herroihin Sirola, Wiik ja Perttilä näkyvinä todistajina siitä, että heidän puolueensa oli niiden isänmaallisten mielipiteiden takana, joita Tokoi oli lausunut eduskunnassa. Eräässä Stockholms Dagbladin toukokuun 5 p:nä julkaisemassa haastattelussa tehosti Sirola nimenomaan sitä, että Tokoi oli lausunut vain mitä Suomen kansa ajattelee. Onko sitten kumma, että me tervehdimme sosialidemokraatteja liittolaisinamme? Puolueen yhteiskunnalliset vaatimukset, jotka mielestämme menivät liian pitkälle, täytyi meidän tietenkin ottaa kaupanpäällisiksi, mutta se puoli asiaa aina järjestyisi jollakin tavoin, ajattelimme me optimismissamme. Eräässä tähän aikaan Berliiniin lähettämässäni raportissa kirjoitin, että sosialidemokraatit ovat Suomen itsenäisyyspyrkimysten varsinaisia kannattajia. Tuntuu kuin sosialistien valtuutetut itse juuri silloin olisivat pyrkineet käytännölliseen yhteistyöhön meidän kanssamme itsenäisyyssuunnitelmien toteuttamiseksi. Heidän toivomuksestaan toimeenpantiin kesäkuun 4 p:nä minun luonani kokous, jossa asiasta keskusteltiin. Kokoukseen, jossa minä olin puheenjohtajana, ottivat osaa yllämainitut kolme valtuutettua ja meidän puoleltamme toht. Sivén, toht. Renvall, Fabritius, Donner ja Norrmén. Keskustelu tuli kuitenkin olemaan pettymys. Havaittiin, että oli mahdoton aikaansaada mitään yhteistä päätöstä aseellisesta kapinasta. Wiik sanoi vilpittömästi, että hän puolestaan näkee mieluummin, että itsenäisyys saavutetaan rauhallisin keinoin, ja mitä Sirola oikeastaan ajatteli ja tahtoi, ei käynyt selville.[79] Ainoastaan Perttilä kysyi meiltä suoraan, paljonko aseita me voisimme hankkia Saksasta. Helpompi oli sopia poliisilta kysymyksistä. Toht. Renvallin lausunto, että eduskunnan, jos Venäjän hallitus kieltäytyisi hyväksymästä ehdotusta hallitsijan valtuuksien siirtämisestä senaatille pitäisi »ottaa maan asiain johto käsiinsä», saavutti yleistä hyväksymistä — olen muistiin merkinnyt. Mutta tällaista ajatustenvaihtoa pitemmälle emme tulleet. Tätä tietä, sen huomasimme, ei aseellista vapaustaistelua voitu valmistaa, niin mielellämme kuin olisimme toivoneetkin sosialidemokraattien olevan mukana. Toukokuun kuluessa pidettiin Tukholmassa vilkkaita neuvotteluja poliittisen järjestön osaston ja meidän sotilaskomiteamme edustajain välillä.[80] Neuvottelut eivät kuitenkaan vielä johtaneet tuloksiin. Niissä ei jätetty myöskään Ruotsia syrjään. Ruotsin aktivistit ja varsinkin upseerit olivat erinomaisen kiinnostuneita niihin mahdollisuuksiin, joita nyt tuntui tarjoutuvan. Toukokuun 11 p:nä pidettiin ensimmäinen ruotsalaisten kokous rouva Segerstrålen asunnossa. Sitä seurasi toinen kokous, jossa oli enemmän osanottajia. Läsnäolijoista on minulla muistiinmerkittynä seuraavat ruotsalaiset: professori Hjärne, toimittaja Sohiman, entinen ministeri Westman, valtionarkivaario Clason, liberaalinen poliitikko ja lämmin Suomen ystävä kapteeni Liljedahl, kapteenit Bennedich, Rydeberg ja Reutersvärd, toht. Söderqvist ja toht. Sven Hedin, sekä seuraavat suomalaiset: von Bonsdorff, Castrén, Sivén, Fabritius, Donner, Erich, eversti Mexmontan, ratsumestarit Ignatius ja Ahrenberg, toht. Renvall ja minä. Neuvotteluista olen laatinut seuraavan lyhyen yhteenvedon: Kokouksen aloitti Renvall. Ruotsalaiset poliitikot (Clason, Liljedahl ja Westman) sanoivat, että nykyjään ei juuri ole toiveita diplomaattisesta toimenpiteestä Ruotsin puolelta Suomen hyväksi. Bennedich puhui verestä ja raudasta. Liljedahl ehdotti suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen muodostamista poliittista valistustointa varten. Ehdotusta kannatettiin. Hjärne varoitti Suomea ennenaikaisesta itsenäisyysjulistuksesta. Hedin tahtoi tietää, eikö Suomi haluaisi yhtymistä Ruotsiin. Castrén vastasi myöntävästi. — Täydentäviä tietoja tästä kokouksesta antaa kenraali Ignatius muistelmissaan. Käytännöllisiin tuloksiin se ei johtanut. Perustava merkitys oli sitä vastoin valtuuskunnan kokouksilla 12,13 ja 16 p:nä toukokuuta, joissa olivat läsnä Ignatius, Mexmontan, Ahrenberg ja Renvall. Näissä tehdyt päätökset[81] olivat lähtökohtana sille tarmokkaalle toiminnalle, johon uudesti muodostunut A.K. ryhtyi kesän kuluessa ja jonka tuloksena oli suojeluskuntalaitoksen syntyminen. Kokonaisen sarjan muodostivat toisaalta ne Tukholmassa toukokuulla pidetyt kokoukset, jotka olin toimeenpannut aikaansaadakseni yhteistoimintaa Suomen ja Venäjän valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien välillä, mikä siis oli yritys puhaltaa uutta henkeä nääntyvään Liittoon. Kokouksiin, jotka pidettiin kuun keskivaiheilla minun luonani, ottivat osaa meidän puolestamme Konni Zilliacus, toht. Sivén, Fabritius ja minä, virolaisten puolesta Kesküla, lättiläisten puolesta toht. Trauberg, liettualaisten puolesta Jurkunas-Scheynius ja Aukstolis, puolalaisten puolesta kreivi Rostworowski, Kunowski ja Zabicki, georgialaisten puolesta ruhtinas Matchabelli ja Tsereteli ja Venäjän muhamettilaisten puolesta Abdul Raschid Ibrahim. Tarkoitus oli etsiä yhteisen esiintymisen perustaa tulevassa sosialistisessa rauhankonferenssissa. Mutta pitkien neuvotteluiden tuloksena oli ainoastaan yhteisen »tiedonantokomitean» perustaminen. Epäonnistumisen pääasiallisena syynä oli itsepäinen Kesküla. Kaduin syvästi, että olin kutsunut hänet mukaan. Kun Zilliacus suoraan kysyi häneltä, onko Viro Venäjän puolella vai sitä vastaan, vastasi hän, että sen täytyy riippua olosuhteista, ja kuitenkin esiintyi tuo omatekoinen pienen kansan edustaja miltei sietämättömän mahtipontisesti. Nyt olivat, sanoi hän, virolaiset toisen kerran luoneet Venäjän valtakunnan. Mitä kokouksissa muuten keskusteltiin, sen voin sivuuttaa, kun se ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Jonkin verran toiveita kiinnitin sitä vastoin siihen tuumaani, että pitäisi muodostaa Venäjän valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain yhteinen komitea Helsinkiin. Tuuma saavutti maanmiesteni kannatusta ja jotakin siihen suuntaan lienee todella yritetty Helsingissä. Mutta sekin suunnitelma raukesi lopulta. Käytännöllinen yhteistyö »sorrettujen» välillä meni ylimalkaan yli ihmiskyvyn. Ei päästy pitemmälle kuin loppumattomiin väittelyihin ja tuntehikkaisiin veljeilyn ilmaisuihin. Se oli työteliästä aikaa tämä ihmeellinen vallankumouskevät Minä seisoin keskellä mitä erilaisinten tehtävien ryöppyä, jotka veivät ajatukseni ja voimani ilman muuta näkyvää tulosta kuin ne sanomalehtiartikkelit ja poliittiset selostukset, joita kynästäni valui ehtymättömänä virtana. Ystäväni ja työtoverini Numelin, H. Zilliacus ja H.R. Söderström olivat minulle uskollisia avustajia juoksevain asiain hoidossa toimistossani. Läheisessä yhteistyössä olin, paitsi valtuuskunnan jäsenten, myöskin Konni Zilliacuksen, Herman Stenbergin, Norrménin ja Svedlinin kanssa. Numelin ja Svedlin matkustivat kuitenkin vallankumouksen puhjettua Suomeen. Myöskin vaimolleni oli se rasittavaa aikaa. Hänen oli pidettävä kunnossa kotia, joka enemmän kuin milloinkaan oli luonteeltaan ikäänkuin poliittinen klubihuoneisto, missä ihmisiä lakkaamatta liikkui tullen mennen ja missä aamiais- ja päivällisvieraina paitsi tavallisia ruokavieraita aina oli joitakin ystäviämme ja maanmiehiämme tai myöskin ihmeellisiä kaukaisia matkalaisia »sorrettujen» piiristä. Vakinaisten ruokavierasten joukossa toukokuulla oli Simon taistelussa joulukuussa 1916 pahoinruhjottu Sven Weckström, joka paettuaan Oulun vankilasta maaliskuun 17 p:nä oli ollut hoidettavana Serafimer-sairaalassa Tukholmassa.[82] Hän oli huhtikuun 25 p:nä päässyt sairaalasta ja asui nyt toipilaana Herman Stenbergin luona samassa talossa kuin me. Vaimollani oli nyt rakkaana tehtävänä äidillisen huollon antaminen sairaalle haavoittuneelle sankarille. Niiden jääkärien joukossa, jotka nyt vallankumouksen jälkeen jälleen saimme lausua tervetulleiksi, olivat m.m. Spalernajan vangit Relander, Heiskanen ja Väisänen, ja vähän myöhemmin Aarne Sihvo. Istuimme tuntikausia kuuntelemassa heidän jännittäviä kertomuksiaan seikkailuistaan Suomessa ja vankeusajastaan. Tutkintopöytäkirjoista oli käynyt ilmi, että venäläiset ilmiantojen avulla olivat saaneet tietää »suunnattoman paljon kaikesta». Kai Donner oli mainittu Helsingin »konttori» minut Tukholman »konttorin» päälliköksi — Eräs toinen reipas Tukholmaan tähän aikaan saapunut spalernajalainen oli Erik Bahne. Hän sai sittemmin toimen Liiton toimistossa ja otti tehokkaasti osaa propagandatyöhömme. Paljon olisi kertomista niistä monista vieraista kaukaisista maista saapuneista henkilöistä, joiden kanssa tulin kosketuksiin Liiton asiamiehenä. Niistä oli varsinkin kaksi ikäänkuin jostakin seikkailuromaanista suorastaan leikattua. Toinen oli georgialainen Matchabelli, toinen intialainen Virendranath Chattopadhyaya. Georg Matchabelli, ikivanhan ruhtinassuvun jälkeläinen, oli ulkomuodoltaan kouliintunut kosmopoliitti, eurooppalaisen sivistyksen saaneen itämaalaisen kiehtova viehkeys puheessa ja esiintymisessä. Hän oli mitä ihmeellisimpiä teitä päätynyt Tukholmaan — Konstantinopolista Kaukaasian, Pietarin, Japanin, Amerikan, Kristianian ja Berliinin kautta. Hehkuvan innokkaasti hän oli antautunut isänmaansa vapauspyrintöjen palvelukseen ja oli vakaumuksellinen Saksaan turvautumisen kannattaja. Venäjää hän vihasi etelämaalaisen verensä koko kuumalla voimalla. Kun hän puhui onnettomasta urhoollisesta kansastaan ja sen kunniakkaasta kaksituhatvuotisesta historiasta, oli hänen kauniissa piirteissään haaveilevan palvonnan ilme. Hänen mielensä oli täynnä ritarillista romantiikkaa, ja romanttinen oli sekin rakkausjuttu, joka hänen Tukholmassa oleskellessaan johti hänet avioliittoon italialais-saksalaisen näyttelijättären Maria Carmin kanssa, joka oli kaikkein älykkäimpiä ja — vaarallisimpia naisia, mitä elämässäni olen tavannut. Intialainen taas oli hänkin romantikko, mutta väkivaltaisempaa laatua. Hän kuului korkeaan kastiin kotimaassaan ja oli saanut huolellisen englantilaisen kasvatuksen, mutta puhui kuitenkin englantilaisista niin kiihkeällä ja niin leppymättömällä vihalla, että häntä kuunnellessa kävivät kylmät väreet. En tiedä, minkä verran hänen pöyristyttäviä kertomuksiansa englantilaisten julmuuksista Intiassa, joiden kertominen oli hänen mielityötänsä, lienee ollut uskominen. Että hän itse uskoi niihin, on epäilemätöntä. Kun kerran kysyin häneltä, mitä hän ja hänen puolueensa tekisivät englantilaisille Intiassa, jos itse pääsisivät valtaan, vastasi hän kaameasti hymyillen: »Löisimme kuoliaaksi kaikki tyynni.» — »Myöskinkö naiset ja lapset?» — kysyi vaimoni kauhistuneena. »Tottakai», vastasi julma mies, »sillä englantilaiset naiset synnyttävät englantilaisia maailmaan, ja lapsista, kun ne kasvavat suuriksi, tulee meille uusia vihollisia. Ainoastaan kuutta vuotta nuoremmat päästetään...» Ja kuitenkin oli tämä mies opiskellut Oxfordissa ja puhui englantia kuin äidinkieltään. Saksalaisten avulla toivoi hän voivansa saada aikaan sen koston maansa sortajille, jota hän janosi. Kun Saksa sittemmin voitettiin, muutti hän Moskovaan. Saksalaiset tai venäläiset, Kaiser tai Lenin, se oli hänelle yhdentekevää, kunhan ne vain olivat uskottoman Albionin vihollisia. Minä mietin itsekseni nähdessäni hänen mustissa silmissään välkähtävän liekin ja kuullessani hänen verenhimoista puhettansa, että iloisella Englannilla ei varmaankaan olisi mieluisa tunne, jos sillä Intiassa on paljon senlaatuisia alamaisia kuin Virendranath Chattopadhyaya. * * * * * Tapausrikas kevät 1917 loppui ilman että sodan päättymisestä vielä saattoi nähdä merkkiäkään. Venäjän vallankumous, johon Saksan rauhanpuolue oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, näytti nyt toisarvoiselta tekijältä, joka ei ollut ratkaisevasti vaikuttanut sodan kulkuun. Läntisellä, eteläisellä ja Aasian rintamalla jatkui murhaava taistelu herpautumattoman kiivaana, tuottamatta ratkaisevaa voittoa kummallekaan puolelle. Merillä upottivat saksalaiset sukellusveneet kuukausi kuukaudelta yli puolenmiljoonaa tonnia kauppa-aluksia, mutta Englanti ei sittenkään antanut perään. Amerikan Yhdysvallat varustautuivat voimallisesti saapumaan Euroopan sotanäyttämölle. Itärintaman näyttämöllä oli toistaiseksi hiljaista, mutta kaikki viittasi siihen, että Kerenskin onnistuisi saada Venäjän taisteluinto vielä syttymään. Sanalla sanoen, rauhanteko tuntui olevan yhtä kaukana kuin ennenkin. Suomelle oli suuren sodan jatkuminen vain eduksi. Jota kauemmin sitä kesti, sitä pitemmälle täytyi sisäisen hajaannuksen Venäjällä ehtiä ja sitä suuremmiksi kävivät sen toiminnan onnistumisen mahdollisuudet, jota me hiljaisuudessa valmistelimme. Että tämä hajaantumisprosessi leviäisi meidän maahamme ja että meidänkin työläisemme joutuisivat sosialisen vallankumouksen pyörteisiin — sitä emme vielä voineet aavistaa, kun peittelemättömällä vahingonilolla luimme uutisia bolshevismin edistymisestä Venäjällä. Suomessa alkanut kulkutautimainen lakkoilu tuntui meistä olevan vain ohimenevä taudinpuuska. Pääasiahan oli, että saatoimme luottaa sosialistisiin työläisjoukkoihin tulevassa vapaustaistelussa liitossa Saksan kanssa, ja siinä suhteessa katsoimme saattavamme olla rauhallisia, kun heidän johtajansa olivat meidän puolellamme, vaikkakin olivat jättäneet käytännölliset valmistelut meidän tehtäväksemme. Aktivistien ja sosialidemokraattien liitto taistelussa itsenäisyyden saavuttamiseksi — sehän oli ajatus joka jokaiselle vanhalle aktivistille oli tuttu jo vuodesta 1905. Ratkaisevalla hetkellä yhtyisivät myöskin ne porvarilliset ainekset, jotka nyt epäröivät, tähän liittoon, ja niin olisi koko kansa yhtenäisenä, kun venäläinen sotaroskaväki olisi karkoitettava. Niin ajattelivat luullakseni useimmat meistä, ja siitä ajatuksesta pidimme kiinni pitkin kesää, kunnes se sitten syksyllä osoittautui kauniiksi, mutta toteutumattomaksi unelmaksi. XIII. ITSENÄISYYSSUUNNITELMAT KYPSYVÄT. PROPAGANDAMATKOJA BERLIINIIN. Kesäksi olin vuokrannut pienen huvilan Brunnsvikenin rannalta aivan läheltä Villa Ventorpia, missä olin asunut perheeni kanssa ensimmäisenä Tukholman-kesänä vuonna 1915. Kaupunkiin oli vain neljännestunnin matka höyrylaivalla tai junalla. Villa Tivolin rakennus oli vanha ja rappeutunut ja permannot poikkesivat arveluttavasti vaakasuorasta tasosta. Mutta paikka oli ihastuttavan kaunis näköaloineen yli lahden, Haagan puisto vastapäisellä rannalla. Me muutimme sinne toukokuun lopulla. Maalais-ilma oli suloista hengittää, mutta mitään kesälepoa emme silti saaneet enempää vaimoni kuin minä. Toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui työ kuten ennenkin, ja persoonalliset ja poliittiset ystävämme oppivat pian löytämään tien kesäpaikkaamme. Poliittisessa ilmapiirissä oli ihmeellinen jännitys. Joka päivä saattoi tapahtua jotakin Suomessa. Jääkäripataljoonamme oli Libaussa ja odotti... Kesäkuussa oleskelin taas kaksi viikkoa Berliinissä. Tälläkin kertaa matkustin sinne Liiton asioissa. Tukholmassa oli näet pidetty omituinen konferenssi, johon ottivat osaa paitsi Konni Zilliacusta ja minua useat itämaisten kansain edustajat: Tsereteli ja Matchabelli georgialaisten, Virendranath Chattopadhyaya ja Mandayam Achavya Intian kansallispuolueen, Persian parlamentin jäsen S. Hasan Taqizadeh ja hänen maanmiehensä Ezzatollah Hedayat, Scheik Abdul Raschid Ibrahim Venäjän muhamettilaisten ja Mahomed Farid Bey egyptiläisen kansallispuolueen edustajana. Kysytään kenties, mitä Suomella oikeastaan oli tekemistä intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten kanssa. Asian laita oli, että Tsereteli oli laatinut suunnitelman, joka tarkoitti esitysten tekemistä sosialistiselle rauhankonferenssille siitä, että kukin kansakunta julistettaisiin oikeutetuksi muodostamaan »oma itsenäinen tai autonominen valtionsa». Georgialaiset pitivät erittäin tärkeänä meidän suomalaisten mukaansaantia tuekseen, emmekä, Zilliacus enkä minä, olleet tahtoneet siitä kieltäytyä, vaikka Tseretelin laatima esitys käyttelikin tarpeettoman paljon sosialistisesti väritettyjä iskusanoja. Mutta me olimme tietenkin sangen epävarmoja tämmöisen esiintymisen sopivaisuudesta, ja minä matkustin senvuoksi Berliiniin neuvottelemaan paroni von der Roppin kanssa. Riittäköön vain maininta, että koko yritys pantiin ad acta. Tärkeämpää minulle oli, että Berliinissä jälleen sain tilaisuutta avustaa suomalaista propagandaa ja ottaa osaa valtuuskunnan sikäläisiin toimenpiteisiin. Laadin useita raportteja, jotka von der Roppin toimisto tavallisuuden mukaan jakeli, ja neuvottelin Wesendonkin, Pourtalésin ja lähetystöneuvos Trautmannin ynnä useiden muiden vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. M.m. kutsui kansallisvapaamielinen johtaja ja valtiopäivämies Schiffer minut ottamaan osaa erääseen niitä tuttavallisia keskustelukokouksia, joita joka keskiviikko pidettiin saksalais-argentinalaisen yhdistyksen huoneistossa. Suljettu piiri poliitikkoja kokoontui tänne pohtimaan päivänkysymyksiä. Puheenjohtaja oli professori Hans Delbrück ja läsnäolijain joukossa paitsi Schifferiä, siirtomaanministeri Solf, entinen siirtomaanministeri Dernburg, professori Troeltsch, toht. Rohrbach ja Deutsche Politikin julkaisija Axel Schmidt. Erittäin kiintoisaa oli kuunnella keskustelua sodan menestyksen toiveista. Kävi ilmi, että oli ruvettu vahvasti epäilemään mahdollisuutta saada Englanti pakotetuksi rauhaan sukellussodalla ja että oltiin vakuutettuja sisäpoliittisen suunnanmuutoksen välttämättömyydestä Saksassa. Jyrkimmin esiintyi tämä mielipide eräässä professori Troeltschin lennokkaassa puheessa. Hän ei ollut — sanoi hän — ehdoton demokratian kannattaja, mutta hän ei myöskään voinut sulkea silmiänsä siltä, että Saksan, saadakseen siedettävän rauhan, täytyy ryhtyä perinpohjaiseen sisäisen poliittisen elämänsä kansanvaltaistuttamiseen ynnä henkilömuutoksiin hallituksessa, kun koko muussa maailmassa tapahtuu valtava kansanvaltainen liike. Sitäpaitsi johtaisi kytevä tyytymättömyys katastrofiin, ellei nyt heti suostuta kansan toivomuksiin. Troeltschin puhe — olen merkinnyt muistiin — otettiin vastaan hyväksyvästi, vaikkakin pidettiin hänen lausuntojansa osittain liioiteltuina. Keskustelua tästä kysymyksestä lienee jatkettu klubin seuraavassa kokouksessa, jossa en ollut läsnä. Se johti siihen, että klubi lähetti valtakunnankanslerille kärkevän kirjelmän, joka julkaistiin sanomalehdissä. Näissäkin maltillisvapaamielisissä piireissä oltiin siis jo silloin sen voimakkaan demokraattisen virtauksen vaikutuksen alaisia, jonka sodan onnettomuudet suorastaan aiheuttivat ja joka lopulta johti Hohenzollernien kukistumiseen ja tasavaltaan. Sotilaallisen aseman yhteydessä keskusteltiin myöskin vanhasta kysymyksestä, mitä politiikkaa Saksan pitäisi noudattaa Venäjän suhteen. Vaatiko Saksan etu pyrkimään sovintoon Venäjän kanssa vai ei-venäläisten kansallisuuksien vapautuspyrkimysten kannattamista? Täytyi, lausui Schiffer, tehdä päätös jompaankumpaan suuntaan. Dernburg ja muut olivat edellisellä kannalla. Kannattamalla kansallisia eristäytymispyrkimyksiä Venäjällä Saksa vain saisi niskaansa syytöksen kavalan politiikan noudattamisesta. Kansallisten riippumattomuuspyrintöjen vakavuuteen hän ei uskonut. Tätä vastaan esiintyivät Rohrbach ja Schmidt. Riippumattomuusliike esim. Ukrainassa, sanoivat he, on sangen voimakas. Saksa ei milloinkaan saavuttaisi erikoisrauhaa Venäjän kanssa. Venäjän talonpojat ovat natsionalismiin taipuvia. Jos Venäjä saa pitää ei-venäläiset alueensa, niin ne muutamien vuosikymmenien kuluttua ovat venäläisten talonpoikien asuttamia. Minä otin osaa pari kertaa keskusteluihin. Se seikka — sanoin minä — että Venäjän on vallankumouksen jälkeen pitänyt suuressa määrässä suostua »vierasten kansain» vaatimuksiin, on epäsuora todistus kansallisuuspyrintöjen voimasta. Saksan etu vaatii niitä voimakkaasti tukemaan. Suomi ei varmaankaan olisi uskaltanut antautua sodan aikana ja varsinkin nyt vallankumouksen jälkeen noudattamaansa politiikkaan — minä mainitsin Tokoin puheen eduskunnassa 12 p:nä kesäkuuta uusimpana todistuksena siitä, että Suomi pitää kiinni itsenäisyysvaatimuksestaan — ellei se olisi luottanut Saksan tukeen. Että meillä on tämä tuki, sitä on meille useita kertoja hallituksen taholta vakuutettu. Saksan tulee vain jatkaa tätä tietä. Mitään kavalaa politiikan syytöstä ei tarvitse pelätä: kaikkihan tunnustavat kansojen itsemääräämisoikeuden. Päätöstä ei tässä kysymyksessä saatu tehdyksi Yksimielisiä oltiin ainoastaan suunnan muutoksen tarpeellisuudesta. Oli selvä, että demokratia oli Saksassa valtaan pääsemässä, ja silloin oli meille mitä tärkeintä saada vasemmistoryhmät asiamme puolelle. Berliinissä oleskelussani tein yrityksiä siihen suuntaan. Tuttavaltani toht. Südekumilta sain suosituskirjeen vaikutusvaltaisen sosialidemokraattisen valtiopäivämiehen ja johtajan, toht. Eduard Davidin luo, joka äsken oli palannut Tukholmasta, missä hän oli ottanut osaa sosialistiseen rauhankonferenssiin. (Saksan vallankumouksen jälkeen hänestä tuli ulkoasiain alivaltiosihteeri.) Vuonna 1915 julkaisemassaan kirjassa sosialidemokratiasta maailmansodassa David, joka siinä voimakkaasti ja taitavasti oli puolustanut Saksan sosialidemokraattisen puolueen kansallisisänmaallista kantaa, oli voimakkain sanoin kuvannut, mikä vaara tsaarivaltaisen Venäjän puolelta uhkasi Saksaa ja Eurooppaa. Luetellessaan Venäjän väkivaltaisuuksia sen alaisia ei-venäläisiä kansallisuuksia kohtaan ei hän ollut unohtanut myöskään Suomea. Puhuessaan niistä vapaamieliseen suuntaan käyvän muutoksen toiveista, joita sodan alussa oli ollut, oli hän kirjoittanut: »Ikäänkuin ivatakseen kaikkia tällaisia haaveiluja alkoi suuri 'vapautussota' Suomen kansan vapauden viimeisten jätteiden raakamaisella maahan tallaamisella.» Eduard David, Die Sozialdemokratie im Weltkriege. Tekijän esipuhe on päivätty toukokuun 1 p:nä 1915. Mutta mikä oli hänen kantansa tsaarivallan kukistumisen jälkeen ja mitä hän katsoi Saksan nyt voivan tehdä näiden sorrettujen kansojen ja varsinkin Suomen vapauden hyväksi? Oli kiintoisaa saada selko siitä. Toht. David otti minut vastaan erittäin herttaisesti kauniissa, hienolla maulla kalustetussa kodissaan lähellä Königsplatzia. Tässä kodissa oli vanhan, hienon kulttuurin leima eikä vähimmin isännässä itsessään, kun hän hiljaisesti ja ystävällisesti tuli vastaani suuressa kirjastohuoneessa, jonka seinät permannosta kattoon olivat täynnä kirjoja. Hän oli varakas mies, sen huomasi ympäristöstä. Tämä ei estänyt häntä tietenkään olemasta sosialidemokraatti, vieläpä hyvin toimelias, mutta sivistysaristokraatti oli hän joka tapauksessa — mikä yhtymä siihen aikaan vielä oli meillä harvinainen. Keskusteluni tämän vaikutusvaltaisen poliitikon kanssa kesti puolitoista tuntia. Lähtökohtana oli kansojen itsemääräämisoikeus. Toht. Davidin käsitys oli, että Saksan sosialidemokratia ja myöskin Saksan hallitus varsin hyvin voisi lausua ylimalkaan kannattavansa tätä periaatetta, mutta ei hevin ryhtyä mihinkään aktiiviseen toimintaan sen toteuttamiseksi Venäjän ei-venäläisten kansallisuuksien suhteen, varsinkin kun oli niin vaikea saada pätevää käsitystä siitä, mitä nämä, esimerkiksi ukrainalaiset, oikeastaan tahtovat. Minä koetin vakuuttaa hänelle, että ainakin Suomella on päämääränsä selvänä — riippumattomuus, mutta että meidän täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että olisi pakko edelleen jäädä Venäjän yhteyteen. Sen tapauksen varalta meidän sosialidemokraattimme olivat Tukholmassa esittäneet minimiohjelmansa, mutta myöskin sosialidemokraatit käsittävät, että meidän täytyy saada venäläinen sotaväki maasta pois ja että me senvuoksi tarvitsemme miliisiä ja sitävarten aseita. Sen ymmärsi David täydellisesti Eivät myöskään Saksan sosialidemokraatit, sanoi hän, ajattele aseista riisumista, vaan tahtovat ylläpitää kansan puolustusvoimaa, joka tapauksessa, jatkoin minä, täytyy pitää huolta, että Suomen kysymys tulee käsittelyn alaiseksi rauhanneuvotteluissa. Toht. David ei kuitenkaan käsittänyt, kuinka se olisi mahdollista niin kauan kuin Suomi ei ota osaa sotatoimiin tai julistaudu riippumattomaksi sodan aikana. Hän ilmeisestikään ei ollut tullut vakuutetuksi siitä asian selittelystä, jonka meidän sosialidemokraattiset valtuutettumme olivat antaneet Tukholmassa. Minä koetin poistaa hänen epäilyksensä, annoin lyhyen katsauksen tapahtumain kulkuun Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen ja esitin itsenäisyysjulistuksemme edellytykset. Jätin Davidille äskettäin laatimani kirjallisen selostuksen ja sen memorandumin, jonka Kai Donner juuri näinä päivinä oli laatinut sen valtuuskunnan tekemän esityksen yhteydessä, joka koski aseiden saantia ja jääkäripataljoonamme käyttämistä. Toht. David kuunteli tarkkaavasti ja pyysi minua lopuksi antamaan tietoja hänelle tapausten edelleen kehittymisestä. Minä sain sen vaikutelman, että hän ei ainakaan toistaiseksi ollut taipuvainen kannattamaan aktiivista saksalaista politiikkaa Suomen eduksi. Toivoin kuitenkin saaneeni sosialidemokraattisen johtajan myötätuntoiseksi meidän pyrinnöillemme. Valtuuskunnan yllämainittu esitys sisältyi kirjelmään, joka tarkastettiin ja hyväksyttiin eräässä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon ottivat osaa Castrén, Sario, Donner ja minä. Siinä selostettiin ensin lyhyesti Suomessa vallitsevaa poliittista asemaa, joka valtuuskunnan mielestä oli sellainen, että sen ennemmin täi myöhemmin täytyi johtaa venäläisten vallanpitäjien kanssa kahnauksiin, joita tuskin voitaisiin ratkaista muutoin kuin asevoimalla. »Riippumatta siitä», sanotaan edelleen, »tuleeko tämä syntymään seurauksena Saksan sotatoimista vai niiden yhteydessä taikka enenevän anarkian johdosta Venäjällä, ovat kaikki puolueet yksimielisiä siitä, että täytyy varustautua kaiken varalta, jotta voitaisiin ajoissa vastustaa sellaista tilannetta. Kaikkien puolueiden myötävaikutuksella organisoidaan Suomessa miliisiä, johon miehistöä kootaan eri kunnissa.» Edelleen huomautetaan, että tältä miliisiltä kokonaan puuttuu aseita. »Valtuuskunta rohkenee senvuoksi kysyä, olisiko mahdollista saada aseita ja ampumavaroja Saksasta Suomen miliisille.» Tarvittaisiin kiväärejä ja konekiväärejä ynnä riittävä määrä ammuksia ja muita sotatarpeita vähintään sadalletuhannelle miehelle. Kuljetusta varten Suomeen tarvitaan saksalaisia aluksia. Kirjelmän jälkimmäisessä osassa selitetään, kuinka välttämätöntä on pitää suomalainen jääkäripataljoona valmiina, jotta se nopeasti voitaisiin lähettää Suomeen suotuisan tilaisuuden tarjoutuessa. Sen pääasiallisena tehtävänä tulisi olemaan miliisin harjoittaminen ja johto. Valtuuskunta tämän nojalla ehdotti, että suomalainen joukko sijoitettaisiin sopivaan paikkaan ja säilytettäisiin eheänä kokonaisuutena, kunnes toimintaan Suomessa voidaan ryhtyä, ja että sen miehistö odotusaikana saisi niin monipuolisen mieskohtaisen koulutuksen kuin mahdollista pätevän saksalaisen johdon alaisena. Suomen oloja erikoisesti silmälläpitäen, ja että tällöin kelvollisimmat koulutettaisiin upseereiksi ja muut siihen soveltuvat aliupseereiksi. Sellaiset miehistön jäsenet, jotka eivät sovellu edelleen koulutettaviksi, olisi odotusaikana laskettava lomalle siviilitöihin. Tässä suhteessa viitataan joulukuun 18 p:nä 1916 tehtyyn päätökseen. Valtuuskunta huomauttaa että sen ehdotus on sopusoinnussa sen suunnitelman kanssa jota ajateltiin joukkoa perustettaessa. Kirjelmä päättyi seuraavin sanoin: »Lisättäköön vielä, että suotuisa toiminnan tilaisuus saattaa ilmetä milloin tahansa ja että senvuoksi Suomessa ja joukon keskuudessa on oltava valmiina toimintaan joka hetki. Jos toimintaan on ryhdyttävä ilman saksalaisen sotaväen osanottoa, niin olisi toiminta lähinnä _tehtävä riippuvaksi Suomen eduskunta- ja hallituspiirien ilmoituksesta ja ehdotuksesta_. Sitä odottaessa katsoo valtuuskunta ehdotustensa toteuttamista Suomen vapautustyön onnellisen suorituksen välttämättömäksi edellytykseksi.» Alleviivaamiani sanoja tahdon erikseen korostaa, koska ne osoittavat valtuuskunnan käsittäneen, että pataljoona tässä edellytetyssä tapauksessa saatetaan komentaa Suomeen ainoastaan kotimaisten viranomaistemme erikoisesta pyynnöstä. (Varovaisuuden vuoksi käytetään sanontaa »eduskunta- ja hallituspiirien», ei »eduskunnan ja hallituksen».) Kuten tunnettua, tehtiin tällainen valtuuksiin nojautuva pyyntö joulukuussa 1917 ja sitten virallisesti Suomen Berliinin-lähetystön kautta tammikuussa 1918. Valtuuskunnan kirjelmän jätin ulkoministeri Zimmermannille tämän yksityissihteerin kautta. Kun ministeri itse ei voinut ottaa minua vastaan (hän oli sairaana ja lääkäri oli kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään) neuvottiin minua sensijaan kreivi Pourtalésin luokse. Keskustelu, joka minulla oli tämän vanhan herran kanssa kesäkuun 28 p:nä kirjelmän johdosta, osoitti jälleen hänen hidasta käsityskykyänsä. Minulla oli täysi työ saada häntä käsittämään, mistä oikeastaan tässä oli kysymys. Pataljoona sai jo koulutusta, sanoi hän. Mitä se sitten muuta tarvitsee? Eräs Pourtalésin kysymys antoi minulle kuitenkin ajattelemisen aihetta. Se kuului: »Eikö asia ole niin, että teidän sosialidemokraattinne viime aikoina ovat osoittautuneet laimeiksi (lau)?» Mistä lähteistä kreivi sen tiedon oli saanut? Valtuuskunnan kirjelmään ei hänen kysymyksensä voinut pohjautua. Oliko saksalaisilla Suomesta meidän ohitsemme kulkevia tietoja? Maisteri Donner sai tehtäväkseen toimittaa kappaleen kirjelmää sotaministeriöön ja Castrén taas yleisesikuntaan. Kirjelmän vaikutus tuli ratkaisevaksi Saksan armeijanjohdon toimenpiteille Suomeen nähden. Saatan siinä suhteessa viitata salaneuvos von Hülsenin selostukseen.[83] Von Hülsen huomauttaa siinä erikoisesti Castrénin epäilemättä tuntuvaa osuutta meille suotuisaan ratkaisuun. Minä en ole pätevä arvioimaan, kuinka suuri osuus kullakin henkilöllä siihen oli. Suuri merkitys oli varmaan maisteri Donnerin toiminnalla asian hyväksi ja samoin Hauptzugführer Jernströmin allekirjoittamalla, keskuskomitealle Helsinkiin osoitetulla, Libaussa kesäkuun 30 p:nä päivätyllä ehdotuksella, joka lähetettiin Helsinkiin Gruppenführer von Hertzenin sekä Hilfsgruppenführer Oleniuksen ja Laidin mukana.[84] Kysymys jääkäripataljoonan miehistön kouluttamisesta ohjaajiksi ja joukkueenjohtajiksi ratkaistiin heinäkuun 26 p:na sotaministeriössä Berliinissä pidetyssä neuvottelukokouksessa. Kuinka kysymys aselähetyksestä onnettomalla tavalla kytkettiin yhteen erään ehdotuksen kanssa, joka koski pataljoonan maihinnousua Suomessa saksalaisten sotatoimista riippumatta, on hyvinkin tunnettu. Oleskellessani Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme, jotka olivat siellä lomalla. Vaikutelma, jonka sain joukossa silloin vallitsevasta mielialasta, oli masentava, ja samalla kertaa täytyi minun kokea, että valtuuskunta ei jääkärien keskuudessa nauttinut suurta arvovaltaa. Eräs heistä sanoi minulle suoraan: »Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että suomalaisten diplomaattien katsotaan saattavan antaa kättä saksalaisille. Valtuuskunta ei ole tehnyt kylliksi valvoakseen joukon etuja.» Kaiku tästä tyytymättömyydestä meihin diplomaattiparkoihin saapui Tukholmaan, kuten tuonnempana kerron. Libaun oloista lausui kertojani, että ruoka tosiaan on parempaa kuin ennen, mutta kuitenkin riittämätöntä, ja etteivät saksalaiset upseerit ja aliupseerit eivätkä myöskään eräät »zugführerit» ja »gruppenfiihrerit» lainkaan osaa kohdella miehistöä. Oliko tämän lausunnon jälkimmäinen osa oikeudenmukainen? Luultavasti siinä oli paljonkin liioittelua. Ei ole kumma, että mieliala oli hermostuneen ärtyisä pitkän odotuksen jälkeen. Saanee olettaa, että se parani sen jälkeen, kun heinäkuun 26 p:nä tehty päätös oli pantu toimeen. Jääkäripataljoonamme historian synkkä kohta, jota aikaisemmissa julkaisuissa ei sanottavasti ole kosketeltu, liittyy nimeen Bahrenfeld. On tunnettua, että useita niistä jääkäreistä, jotka olivat tehneet itsensä vikapäiksi tottelemattomuuteen tai muihin rikkomuksiin, vietiin tämännimiseen leiriin. Mutta sangen vähän on julkaistu siitä, mitä siellä pidetyt suomalaiset saivat kokea. Minulle oli tämä ollut aivan tuntematonta. Kesäkuun 18 p:nä sain nyt kuulla yhtä ja toista siitä Zugführer Aarne Sihvolta. Hänen kertomuksensa mukaan ei monilla heistä ollut edes tietoa siitä, minkä vuoksi heitä oli rangaistu. Monissa tapauksissa oli rikos ollut ainoastaan erimielisyys periaatekysymyksissä (joukon perustamisen tarkoituksesta), toisissa tapauksissa yksinkertainen kieltäytyminen palveluksesta. Rikollisuuden suuruutta oli erittäin vaikea todeta, mutta vaikkapa olettaisi rangaistuksen olleen enemmän tai vähemmän ansaitun, ei se näytä olleen oikeassa suhteessa rikkomukseen. Kohtelun Bahrenfeldissa sanottiin olevan uskomattoman kovan, jopa epäinhimillisen. Sihvo tiesi kertoa tapauksista, jolloin sairaita ilman lääkärintutkintoa oli lähetetty pakkotyöhön; toisia pidätetyistä oli raakamaisesti pahoinpidelty. Tottelemattomuudesta, joka usein oli johtunut vain siitä, että asianomaiset eivät olleet ymmärtäneet saksaksi annettuja käskyjä, oli rangaistu muutenkin niukkoja ruoka-annoksia vähentämällä. Väitettiin muutamien tulleen mielenvikaisiksi nälästä j.n.e. Kuinka paljon kaikessa tässä oli totta ja kuinka paljon oli liioittelua? Jokainen tietää, että niskuroimaan asettuneita suomalaisia ei ole helppo taivuttaa, ja yhtä tunnettua on, että saksalaiset aliupseerit eivät ole kaikkein hellämielisimpiä. Mutta jos vain osakin siitä mitä Sihvo oli kuullut, oli totta, niin se oli pöyristyttävää. W. Ström tiesi kertoa samanlaisia yksityiskohtia maanmiestemme kärsimyksistä Bahrenfeldissa. Hän oli koettanut saada kreivi von Schweriniä (pataljoonan Berliinin-toimiston päällikköä) puuttumaan asiaan. Kun puhuin Schwerinin kanssa siitä, sanoi tämä, että Bahrenfeldin leirin päällikkö on »hyvin humaani henkilö» ja että hän on kohdellut siellä pidettyjä suomalaisia pikemmin liian lievästi kuin ankarasti. Heidät on pantu puolille annoksille vasta kun he ovat kieltäytyneet tekemästä työtä. Schwerin oli kuitenkin sitä mieltä, että jotakin täytyi tehdä pakkotyöläisten olojen parantamiseksi. Asia otettaisiin ennen pitkää käsiteltäväksi sotaministeriössä. Kuinka kysymys sitten ratkaistiin, siitä ei minulla ole yksityiskohtaista tietoa. W. Ström, joka oli lähetetty Hampuriin tässä ikävässä asiassa, kirjoitti minulle heinäkuun 2 p:nä, että »Bahrenfeldin onnettomuustoverit» vapautettaisiin muutamien päivien päästä. Useimmat saivat sitten tointa työpaikoilla Länsi-Saksassa. Oli näet järjestetty »Arbeits-Nachweis der Ausbildungstruppe Lockstedt». Elokuun lopulla sai Ström tehtäväkseen käydä tarkastamassa oloja näillä työpaikoilla. Hänen raporttinsa, joka on päivätty Berliinissä 5:ntenä syyskuuta 1917, osoittaa, että entisten bahrenfeldilaisten asema nyttemmin oli siedettävä, osittain hyvinkin hyvä. Näiden onnettomuuteen joutuneiden maanmiestemme joukossa — heidän lukumääränsä lienee ollut lähes 300 — oli ilmeisesti paljon todella hyviä ja arvossa pidettäviä aineksia. Niinpä esim. kirjoittaa Ström oloista eräällä työpaikalla. »Ahlenissa, jossa on työssä 30 miestä, on olo kaikkien yksimielisen lausunnon mukaan niin hyvä, että sitä voi melkein sanoa ihanteelliseksi. Mitä ylistelevimmin kiitellen suomalaisten käytöstä ja työsuorituksia lausui paikan päällikkö herra Kurz ilonsa siitä, että oli saanut niin oivallisia, mallikelpoisia työläisiä. Koko pitkän praktiikkansa aikana, sanoi hän, ei hän ollut joutunut tekemisiin näin ihmeen kunnollisen työväen kanssa. Suomalaisten kesken on myöskin tyytyväisyys yleinen. Todistuksena siitä on se seikka, että useimmat ilman painostusta ovat kontrahdilla sitoutuneet jäämään toiminimen palvelukseen neljäksi kuukaudeksi.» Toisaalta oli bahrenfeldilaisten joukossa kyllä myöskin moraalisesti huonoja aineksia. Eräs työpaikka Essenissä oli pahaksi onneksi saanut sellaisia osalleen. »Näyttää siltä», sanoo Ström, »kuin sattuma olisi koonnut tänne huonoimmat ainekset. 16 miestä on jättänyt tämän työpaikan selittäen, etteivät enää mitenkään saata sietää yhdessäoloa omien toveriensa kanssa, jotka mahtavat olla peräisin Suomen kansan pohjasakasta. Työnjohtajat valittavat suomalaisten laiskuutta ja huolimattomuutta, ja tässä tapauksessa ovat kyllä moitteet oikeutetut.» Yleensä tuntuvat kuitenkin entiset bahrenfeldilaiset käyttäytyneen hyvin. Buer-in-W:ssä, missä 30 miestä oli rakennustöissä, ei kuulunut mitään moitetta enempää työnantajan kuin työmiestenkään puolelta. Mühlheimissä, missä toinen noin 30-miehinen joukko oli työssä, oltiin niinikään molemmin puolin oloihin pääasiassa tyytyväisiä. Knapsakissa Kölnin luona tekivät suomalaiset koko joukon valituksia, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi oikeutettuja ja epäkohdat korjattiin yksissä neuvoin toiminimen kanssa. Bahrenfeldin kidutusleiriin joutuneet eivät siis olleet suurimmaksi osaksi mitään »yhteiskunnan hylkyjä». Sitä traagillisemmalta tuntuu heidän kohtalonsa. Että Sihvon kertomus heidän kärsimyksistään ei ollut perätön, saattoi Ström nyt todeta. »Tässä yhteydessä», kirjoitti hän raportissaan, »mainittakoon, että melkein kaikki Bahrenfeldista vapautetut makasivat pahastikin sairaina ensimmäisinä päivinä, he kun olivat niin nälkiintyneitä, ettei heidän ruumiinsa voinut sietää sitä parempaa ja runsaampaa ravintoa, jota he nyt äkkiä saivat.» Kuka on edesvastuussa näistä epäkohdista? Jätän kysymyksen avoimeksi, kun en tunne lähemmin yksityiskohtia. Pataljoonan asioissahan ei minulla tähän aikaan ollut mitään suoranaista tekemistä, ja oli vain sattuma, että osuin olemaan Berliinissä, kun Bahrenfeldin skandaali oli saavuttanut huippunsa. Onko asia kenties selitettävissä siten, että syy oli enemmän äärimmäisen vaikeissa oloissa kuin yksityisten henkilöiden huolimattomuudessa tai välinpitämättömyydessä? Heinäkuun 2 p:nä olimme vaimoni ja minä jälleen Tusculumissamme Villa Tivolissa. (Vaimoni oli ollut mukanani Berliinissä.) Tuntui kuin olisimme tulleet satamaan purjehdittuamme täynnä vaarallisia salakareja olevalla myrskyisellä merellä. Nyt seurasi joitakin rauhallisia viikkoja, joita häiritsi ainoastaan muutamat erimielisyydet valtuuskunnan keskuudessa. Niihin neuvotteluihin, joita eversti Mexmontan, Kai Donner, poliittisen osaston edustaja ja eräät ruotsalaiset yleisesikuntaupseerit pitivät suunnitellusta maihinnoususta Suomeen, en ottanut osaa. Myöskin kuuluisa Rautenfelsin juttu, joka tähän aikaan nostatti niin suurta hälyä, koski minua vain epäsuorasti. Valtuuskunnan keskuudessa tehty ehdotus tätä salaperäistä juttua koskevan selityksen julkaisemisesta Ruotsin sanomalehdissä ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä, »Liiton» toimistossa vallitsi aika vilkas toiminta, kun ukrainalainen Stepankovski oli saapunut Sveitsistä Tukholmaan. Olisi paljon kertomista tästä yritteliäästä politikoitsijasta ja hänen seikkailuistaan sillä matkalla, jonka hän nyt teki Kiovaan asettuakseen yhteyteen Ukrainan »Radan» kanssa. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisia suosituksia, mutta hänet vangittiin siitä huolimatta Pietarissa. Kuinka olikaan, onnistui hänen sittemmin Arkangelin kautta pelastautua Englantiin, mistä hän sitten sai tilaisuuden palata Ranskan kautta Sveitsiin. Koko matka oli ensiluokkainen seikkailunäyte. Stepankovski oli silloin siirtynyt englantilaiselle linjalle katkaisematta kuitenkaan suhteitaan Saksan kanssa. Keskustellessamme Tukholmassa heinäkuussa uskoi hän minulle, että Englanti, elleivät sotatapaukset lähiaikoina johda tulokseen, varmaan kannattaisi ei-venäläisten kansakuntien riippumattomuuspyrkimyksiä Venäjällä. Englanti tahtoi näet kernaasti heikentää Venäjää, koska se oletti tulevaista liittoa tämän maan ja Saksan välillä. Luultavasti oli hänen vietävä jokin tämänsuuntainen tieto Kiovaan. Yhteisestä tuttavastamme virolaisesta vehkeilijästä Keskülasta tiesi Stepankovski kertoa, että tämä nyt lopullisesti oli »mennyt Englannin puolelle». Näille mutkaisille ja vaarallisille poluille ei minulla puolestani ollut vähääkään halua lähteä. Mitä Stepankovskiin tulee, tapasin hänet monta vuotta myöhemmin Roomassa. Hän oli sillä välin mennyt rikkaisiin naimisiin ja jatkanut työskentelyä Ukrainan asian hyväksi saavuttamatta kuitenkaan johtavaa asemaa. Hänen maanmiehensä olivat ilmeisesti pitäneet hänen entisyyttään hiukan liian kirjavana. Kysymys Liittoon kuuluvien kansallisuuksien tehokkaasta yhteistyöstä oli edelleen siinä umpikujassa, johon se oli joutunut Venäjän vallankumouksen jälkeen. Paroni von der Ropp, joka ilahdutti minua käynnillään Tukholmassa heinäkuussa, kehitteli uutta suunnitelmaa joka tarkoitti Baltikumin (liettualaisten, virolaisten, lättiläisten ja saksalaisten balttien), Ukrainan ja Suomen välistä liittoa. Suunnitelma oli rohkea, mutta ei tuntunut ihan mahdottomalta toteuttaa. Neuvottelujen jälkeen, joihin ottivat osaa von der Ropp, Stepankovski, toht. Sivén, Erik Grotenfelt (joka juuri silloin oli tullut kuriirina Suomesta) ja minä, sovimme, että liiton, jos semmoinen ylimalkaan voitaisiin muodostaa, pitäisi vaatia täyttä valtiollista riippumattomuutta jäsenilleen ja samalla (toistaiseksi) pyrkiä ystävälliseen sopimukseen Venäjän kanssa. Tukholmaan oli muodostettava yhteinen valiokunta, johon kuuluisi liiton jäsenten valtuuttamia edustajia. Lisäksi oli Kiovan Radan lähetettävä edustaja Helsinkiin ja toisaalta oli joku suomalainen edustaja lähetettävä Kiovaan. Palatessaan vei Grotenfelt mukanaan tiedon tästä meikäläisille Helsinkiin ja virolaiselle johtajalle Tönnisonille Tallinnaan. Suunnitelma kohtasi kuitenkin niin suuria vaikeuksia, että siitä täytyi luopua. Sellaisen liiton poliittinen perusta oli todellisuudessa hyvin kyseenalainen jo siitä syystä, että Suomi oli näistä maista ainoa, joka tähän aikaan oli ilmoittanut pyrkivänsä täyteen valtiolliseen riippumattomuuteen. Muutamia päiviä ennen kuin näitä neuvotteluja käytiin Tukholmassa, oli Suomessa tapahtunut tärkeä ratkaisu, kun eduskunta heinäkuun 18 p:nä oli hyväksynyt n.s. valtalain, jossa eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. En tahdo tässä puuttua aikanaan niin vilkkaaseen väittelyyn tästä päätöksestä, jota vanhoillisporvarilliselta taholta ankarasti moitittiin. Luulen kuitenkin, että valtalakia täytyy pitää hyvin tärkeänä askeleena Suomen puolelta riippumattomuutta kohti. Sehän sisälsi todellisuudessa ratkaisevan välien katkaisun Venäjän-väliaikaisen hallituksen kanssa. Miltä kannalta me Tukholmassa asiaa katselimme, näkyy seuraavasta, erääseen »Suomi ratkaisun edessä» nimiseen artikkeliin sisältyvästä lausunnosta, jonka artikkelin julkaisin Aftonbladetissa heinäkuun 22 p:nä. »Järjestettäessä Suomen suhdetta Venäjään tällä hetkellä täytyy järjestelyn ehdottomasti olla ainoastaan väliaikaista laatua. Niin on myöskin suomalaisella sosialidemokraattisella taholla käsitetty se eduskunnan ja kotimaisen hallituksen valtuuksia koskeva lakiehdotus, jonka eduskunta nyt on hyväksynyt kolmannessa lukemisessa. Tässä lakiehdotuksessa, jota väärin on sanottu Suomen itsenäisyysjulistukseksi, ottaa Suomen eduskunta itselleen yksinomaisen päätösvallan kaikissa muissa Suomea koskevissa kysymyksissä, paitsi niissä, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja sotilaallista hallintoa. Poliittinen yhdysside Venäjän ja Suomen välillä edellytetään siis olemassaolevaksi, mutta vain toistaiseksi. Täydellisen itsenäisyyden vaatimuksesta ei tingitä vähääkään.» Vielä tässäkin kirjoituksessa taitoin aktivistina peistä meidän sosialidemokraattiemme puolesta. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin meidän tiemme erkani heidän tiestään. Tosin oli senaatti ainoastaan porvarillisten äänillä päättänyt julkaista Venäjän väliaikaisen hallituksen päätöksen eduskunnan hajoittamisesta — teko joka »tuntui nuoremmista kirvelevän katkeralta niinkuin helmikuun manifestin julkaiseminen 1899, täten kun jälleen yhteisen rintama mahdollisuudet Venäjää vastaan raukenivat tyhjiin.[85] Mutta sosialistitkin pettivät toiveemme, kun he »ilman tarmokasta vastarintaa mukautuivat senaatin päätökseen eivätkä uskaltaneet ryhtyä taisteluun» (Appelberg). Olimmeko siis alunpitäen tehneet erehdyksen liittoutuessamme sosialidemokraattien kanssa? Emme suinkaan. Keväällä ja kesällä 1917 oli meidän etsittävä tukea itsenäisyyspyrinnöille mistä vain saatoimme sitä löytää. Ja sitä saimme todella sosialisteilta. Mikä merkitys tällä oli muun muassa siinä, että Saksassa säilyi luottamus Suomeen, käynee ilmi edellisestä. Täydestä vakaumuksesta yhdyn vielä tänä päivänä Bertel Appelbergin vuonna 1919 kirjoittamiin sanoihin: »Vanhoillisporvarillisella taholla pidettiin tätä aktivistien menettelyä 'konjunktuuripolitiikkana', he kun eduskunnan hajoituksen jälkeen asettuivat punaisia vastaan. Itsenäisyysmiesten politiikka oli kuitenkin aina sama. Päämaali oli Suomen itsenäisyys. Kaikkea, minkä katsottiin johtavan siihen, käytettiin ja kaikkia, jotka työskentelivät samaan suuntaan, pidettiin ystävinä. Se, jos mikään, oli politiikkaa, joka asetti isänmaan edut puolue- ja luokkaetujen edelle. Siitä voi olla eri mieltä, oliko tämä politiikka yksityiskohdissaan viisasta vai epäviisasta. Mutta sellaisen nimityksen antamista sille, joka tavallisen kielenkäytön mukaan merkitsee kunkin tuulen mukana kulkemista omien pyyteiden edistämiseksi, on katsottava epälojaaliksi polemiikiksi.» Saksassa lienevät ystävämme yleensä tervehtineet eduskunnan heinäkuun 18 p:nä tekemää päätöstä mielihyvin askeleena itsenäisyyttä kohti. Ruotsissa sitävastoin ei oikein tiedetty, mitä oli ajateltava. Asemastahan saapui ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi sanottiin eräässä Helsingistä Svenska Dagbladetille lähetetyssä kirjoituksessa heinäkuun 19 p:nä: »Me emme näe enää järjenkipinää missään. Kuulemme vain huutoja, joiden meluun kaikki järkevyys hukkuu.» Meitä lähellä olevissa ruotsalaisissa piireissä arvosteltiin asemaa kuitenkin samaan tapaan kuin mekin. Eräissä poliittisissa kutsuissa Villa Tivolissa heinäkuun 26 p:nä — vieraiden joukossa olivat m.m. paroni von der Ropp, professori Fahlbeck, päätoimittaja Ljunglund, kapteeni Törngren ja toht. Sivén — lausui professori Fahlbeck, että eduskunnan politiikka oli ehdottomasti oikea. Täytyi, sanoi hän, aikaansaada _fait accompli_ (tapahtunut tosiasia). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin vilkkaasti Itämerenkysymyksestä sekä Ruotsin tukeman Suomen ja Baltikumin välisen liiton mahdollisuudesta. Itämeren-kysymyksestä puhuttaessa tulee minun mainita, että Ahvenanmaan kysymys tähän aikaan jälleen ilmestyi poliittiselle näyttämölle, tällä kertaa uudessa muodossa. Kun aikaisemmin oli keskusteltu Ahvenanmaasta, oli lähinnä ollut kysymys siitä vaarasta, jota Venäjän linnoituslaitteet merkitsivät Ruotsille. Nyt tuntui tämä vaara olevan sivuutettu, mutta sensijaan astui etualalle se ajatus, joka ruotsalaisten mielessä kauan oli itänyt — ajatus käyttää tilaisuutta Ahvenanmaan hankkimiseksi Ruotsille. En voi tässä lähemmin kosketella sitä agitatsionia, joka nyt pantiin liikkeelle tässä tarkoituksessa ja jostahan sittemmin oli mitä kohtalokkaimmat seuraukset Ruotsin ja Suomen välisille suhteille. En kuitenkaan malta olla mainitsematta sitä päiväkirjamuistiinpanoani, jossa kysymystä ensi kerran kosketellaan. »Tänään», kirjoitin heinäkuun 16 p:nä, »kävi luonani ahvenanmaalainen K.J. Sundberg. Hän kertoi, että häntä vapaamieliseltä taholta (professori Eden) oli puhuteltu mielenilmaisun aikaansaamiseksi Ahvenanmaalla Ruotsiin yhtymisen hyväksi. Nykyjään puuhataan näet sitä, että Englannin painostuksen avulla saataisiin Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle. Liberaalien lähetystö aikoo tätä tarkoitusta varten käydä ulkoministeri Lindmanin luona.» En ole merkinnyt, mitä tähän hämmästyttävään ilmoitukseen vastasin. Mikäli muistan, sain sen vaikutelman, että Sundberg olisi asettunut saamaansa kehoitukseen torjuvalle kannalle. Muussa tapauksessa en varmaankaan olisi jättänyt asiaa sikseen. Sundberg oli muutoin jääkäri ja oli, samoinkuin hänen ystävänsä ahvenanmaalainen Nandor Johansson, tehnyt meille suuria palveluksia, kun oli ollut kysymys selonsaannista venäläisistä linnoitustöistä Ahvenanmaalla. Minulla ei ollut mitään syytä olettaa, että hän tarttuisi syöttiin ja asettuisi alkavan Ahvenanmaan-agitatsionin käytettäväksi. Jo se seikka, että hän lojaalisti oli ilmoittanut minulle sen ehdotuksen, mikä hänelle oli tehty, tuntui minusta olevan takeena siitä, että hän ei tahtonut olla asiassa mukana. On kuitenkin tunnettua, että sekä Sundberg että Johansson vähän sen jälkeen olivat täydessä työssä ahvenanmaalaisen separatismin hyväksi, kuten näkyy niistä kirjeistä, joita he elokuun lopulla kirjoittivat aatetovereilleen Ahvenanmaalle.[86] Joka tapauksessa on lyhyt päiväkirjamerkintöni mielenkiintoinen, jos vertaa sitä siihen tosiasiaan, että tietääkseni ensimmäinen separatistinen mielenilmaus Ahvenanmaalla — se, joka päätettiin Finströmissä pidetyssä kokouksessa elokuun 20 p:nä—toimeenpantiin kuukausi sen jälkeen, kun Sundbergia oli puhuteltu Tukholmassa. Tämä mielenilmaus oli siis luultavasti ollut säkissä Ruotsissa ennenkuin se tuli pussiin Ahvenanmaalla. Saako kenties olettaa, että se yksinkertaisesti oli tilattu Tukholmasta? Vastaisen historiantutkimuksen asiaksi jää tämän arkaluontoisen asian selvittäminen. Kuitenkin olisi mielenkiintoista kuulla, muistavatko herra Eden tai hänen vapaamieliset aatetoverinsa, että he jo heinäkuussa 1917 olivat »puhutelleet» Sundbergia siinä tarkoituksessa, minkä hän minulle ilmoitti. Tosiasia on, että professori Eden, kun hän lokakuussa oli tullut pääministeriksi, osoitti erittäin aktiivista kiinnostusta ahvenanmaalaisten pyrkimyksiin. Oliko Sundbergin ilmoitus, että Englannin painostuksen avulla koetettaisiin saada Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle (= tekisi ympärysliitolle tärkeitä myönnytyksiä?), peräisin todellakin auktoritativiselta vapaamieliseltä taholta, jätän mielelläni ratkaisematta.[87] Että jotakin siinä suhteessa oli tekeillä, siitä puhuttiin yleisesti Tukholmassa elo- ja syyskuussa. Kerrottiinpa odotettavan pietarilaisia valtuutettuja neuvottelemaan Ruotsin kanssa Ahvenanmaan saarista. Mitä ruotsalaiset antavat Suomelle vastapalvelukseksi, sitä nähtävästäkään vapaamielisissä ja sosialidemokraattisissa piireissä ei ajateltu. Ruotsin aktivistitkin puolestaan toivoivat Ahvenanmaan saantia Ruotsille, mutta he ajattelivat sitä tuloksena Suomen vapauttamisesta _Ruotsin avulla_. Ero oli tuntuva. Ahvenanmaan kysymys oli läheisessä yhteydessä sen poliittisen tilanteen kanssa, johon Itämeren-valtiot nyt olivat joutuneet. Käsitystäni siitä selittelin artikkelissa, »Itämeren probleemi Venäjän vallankumouksen jälkeen», joka elokuun 7 p:nä oli Nya Dagligt Allehandan pääkirjoituksena. Artikkeli herätti vilkasta ajatustenvaihtoa sekä ruotsalaisissa että saksalaisissa lehdissä. * * * * * Elokuu toi mukanaan muitakin huolia meille. Ensinnäkin sattui silloin, että valtuuskunta toisen kerran asetettiin syytettyjen penkille. (Ensimmäisen kerran oli tämä tapahtunut syksyllä 1916 Wetterhoffin kukistuksen yhteydessä.) Nyt oli meidän syyttäjinämme jääkäripataljoonan lähetit von Hertzen, Olenius ja Laiti, jotka oli lähetetty Suomeen viemään Jernströmin allekirjoittamaa kirjelmää C.K:lle (oikeammin A.K:lle.) Kun oli ensin valmistavasti neuvoteltu lähettien kanssa elokuun 16 p:nä, pidettiin varsinainen »käräjänkäynti» suuressa kokouksessa minun luonani 18 p:nä elokuuta. Pataljoonan valtuutetut saivat siinä voimakasta kannatusta järjestömme useiden nuorempien avustajain, m.m. Sundqvistin, Heikelin ja Alfthanin taholta. Mitä syytökset koskivat, en ole merkinnyt muistiin. Ne lienevät enimmäkseen koskeneet valtuuskunnan puuttuvaa kykyä valvoa pataljoonan etuja ja varsinkin bahrenfeldilaisten kovaa kohtaloa. Pari puolustusasianajajaa sai valtuuskunta jääkäreistä Jacobsonista ja Weckströmistä, jotka sattumalta oleskelivat Tukholmassa. Aitosotilaallista paatosta huokuvissa lausunnoissaan he kehoittivat miehekkääseen velvollisuuden täyttämiseen viimeiseen saakka ja moittivat ankarasti mitä, jotka horjuivat tai niskuroivat. Keskustelua kesti kello kymmeneen illalla. Myrskyisä kokous päättyi kuitenkin yleisiin sovintoillallisiin Metropolissa. Minulla oli toimintani aikaisemmissa vaiheissa ollut syytä valitella »vanhoja». Nyt sensijaan saatoin todellakin huokaista: »nuoriso, nuoriso!» Ei silti, että valtuuskunta ja sen yksityiset jäsenet olisivat kaikissa kohdin voineet osoittaa syytökset aiheettomiksi. Erehdyksiä oli epäilemättä tehty ja suurempi tarmokkuus valtuuskunnan puolelta olisi erinäisissä tapauksissa ollut suotava. Sen keskuudessahan oli niin monta tahtoa, eivätkä ne aina olleet vetäneet yhtä köyttä, kuten joistakin kertomukseni edellisistä osista käynee selville. Mutta valtuuskuntaa kohdanneet vaikeudet eivät totisesti olleet vähäisiä, se kun oli vasaran ja alasimen välissä, voimatta kuitenkaan kotimaahan päin ja Saksan viranomaisten edessä esiintyä sillä arvovallalla, jonka ainoastaan virallisesti tunnustettu asema voi antaa. Mutta näitä vaikeuksia eivät Lockstedtin tai Libaun, eivätpä edes Tukholman nuorukaiset voineet täysin käsittää. Sen soimme heille kernaasti anteeksi. Juuri nyt oli valtuuskunnalla edessään vastuunalainen ja vaikea tehtävä, kun Saksan uusi poliittinen johto oli voitettava meidän asiamme puolelle. Siellä oli näet valtakunnankansleri Bethmann Hohvegin ja ulkoministeri Zimmermannin tilalle tullut Michaelis ja von Kühlmann. Varsinkin ulkoministerin vaihdos oli huolestuttava. Ja sitten oli meidän nyt entistä enemmän otettava huomioon Saksan valtiopäivät, joiden »Hauptausschuss» kävi yhä vaikutusvaltaisemmaksi. Uusien miesten perehdyttämiseksi Suomen vapauspyrintöihin olin laatinut memorandumin, jonka valtuuskunta tarkasti ja hyväksyi. Sain tehtäväkseni matkustaa Berliiniin viemään perille tätä selontekoa. Oleskeluni Saksan valtakunnan pääkaupungissa, jonne saavuin elokuun 20 p:nä, muodostui samanlaiseksi kuin edellinen käyntini kesäkuussa: alituisia käyntejä ulkoministeriössä, missä pääasiallisesti olin tekemisissä lähetystöneuvos Nadolnyn — Pourtalés oli jättänyt ministeriön —, alivaltiosihteeri von dem Buschen ja lähetystöneuvos Trautmannin (vilpittömän Suomen ystävän) kanssa, keskusteluja erisuuntaisten poliitikkojen kanssa, poliittisten kertomusten laatimista ja jakelua, sanomalehtiartikkeleita ja uutisia j.n.e. Olin siinä jokapäiväisessä yhteistyössä Sarion kanssa ja sain hyviä neuvoja paroni von der Roppilta ja hänen lähimmältä avustajaltaan von Eckardtilta. Memorandumini jätin jo ensimmäisenä päivänä vapaaherra von Richthofenille Hauptausschussissa. Mutta kuinka kaipasimmekaan sitä tukea, mikä meillä ennen oli ollut Zimmermannista! Uutta ulkoministeriä von Kühlmannia en saanut henkilökohtaisesti edes tavata. Memorandumini sai hän Nadolnyn välityksellä. Toisia kynäni tuotteita lähetettiin suureen päämajaan. Sisäinen poliittinen tila Saksassa ei näyttänyt paljonkaan parantuneen suunnan muutoksesta ja vielä vähemmin saattoi sanoa ulkopoliittisen johdon siitä voittaneen. Hallitus, sanoi minulle von der Ropp, horjui sosialidemokraattien ja suursaksalaisten välillä. Valtiopäivätkään eivät tienneet sanoa, miten niiden toivoma rauha olisi saavutettavissa. Siitä, mitä politiikkaa pitäisi noudattaa Venäjän suhteen, vallitsi mitä suurin epäröinti. Elokuun viimeisellä viikolla odottelivat kaikki levottomasti, mitä siitä suuressa päämajassa päätettäisiin. Vähän ennen saapumistani oli von der Ropp ollut siellä ja saanut puhua Ludendorffin kanssa. Nyt oli, kertoi hän, todellakin päätetty vihdoinkin rynnistää koillista kohti, jos vain joukkoja saadaan vapaiksi, mutta taistelut länsirintamalla veivät juuri nyt kaikki voimat. Koko elokuun ajan oli todellakin käyty kiivaita taisteluita Flanderissa hyökkääviä englantilaisia vastaan ja Verdunin luona missä ranskalaiset rynnistivät yhtä voimakkaasti. Elokuun 29 p:nä sanottiin minulle Hans Delbrückin keskiviikkoklubissa, että vielä muutamia päiviä sitten niin varmoilta näyttäneet toiveet koillisrynnistyksestä nyt jälleen olivat vähenneet. Monet klubin jäsenet, m.m. Dernburg, jotka kesäkuussa olivat kannattaneet sovintoa Venäjän kanssa, olivat nyt muuttaneet mieltään. Saksalla, sanottiin nyt, ei ole mitään odottamista sovinnosta moskovalaisen Venäjän kanssa, vaan sen pitäisi päinvastoin kannattaa ei-venäläisten kansallisuuksien vapauspyrkimyksiä. Tein minkä taisin vahvistaakseni läsnäolevissa tätä käsitystä. Paria päivää myöhemmin kävin vaikutusvaltaisen vapaamielisen valtiopäivämiehen, »Mittel-Europa»-käsitteen tunnetun esitaistelijan Friedrich Naumannin luona. Suomesta puhuttaessa sanoi hän suureksi kummakseni tosin kuulleensa puhuttavan jääkäripataljoonastamme, mutta arveli, että se kenties oli vain legenda. Minä sain nyt tehdä selkoa vapaustaistelustamme ja selitellä käsitystäni siitä, mille kannalle Saksan pitäisi asettua Venäjän valtakunnan kansallisuusliikkeiden suhteen. Myöskin toht. Davidin kanssa olin samana päivänä pitkässä keskustelussa, mutta hän oli yhtä pidättyväinen kuin ennenkin agressiivista Venäjän-vastaista politiikkaa koskevassa kysymyksessä. Kuitenkin hän osoitti vilkasta myötätuntoa Suomea kohtaan. Meidän on nyt, sanoi hän, osoitettava, että meissä itsessämme on voimaa taistella vapautemme puolesta. »Ei pidä taipua» (sich nicht ducken) — oli hänen neuvonsa meille. Minä kysyin häneltä, onko se taipumista, jos kansa nyt menee uusiin vaaleihin totellen Venäjän hallituksen käskyjä. »Ei», sanoi toht. David, »mutta jos uusi eduskunta alistuu Venäjän hallituksen käskyyn, niin se on taipumista.» Meidän pitäisi nyt saada Saksan sanomalehdet puhumaan Suomen asiasta ja valtiopäivämiehet koskettelemaan sitä puheissaan. Kaiken tämän näköjään tuloksettoman keskustelun jälkeen kamaripoliitikkojen kanssa saapui sähkösanoma, että Saksan sotajoukot syyskuun 1 päivänä olivat menneet Väinäjoen yli, vapauttavana sanana. Saksan rynnistyksestähän lopultakin meidän kohtalomme ennen kaikkea riippui. Syyskuun 3 p:nä olin Deutsche Gesellschaft-seurassa muutamien ystävien kanssa. Oli juuri saapunut sähkösanoma, että saksalaiset olivat valloittaneet Riian, ja innostuksen laineet kuohuivat korkealle. Paroni von der Ropp tarjosi samppanjaa, ja me joimme maljan, että seuraava kaupunki olisi Helsinki. Kiinnostus Suomeen oli nyt suurenmoinen. Kaikki läsnäolevat sanomalehtimiehet tahtoivat artikkeleita minulta. Minun piti kirjoittaa Deutsche Politikiin. Vossische Zeitungiin ja Wienin Neue Freie Presseen. Kun seuraavana päivänä kävin ulkoasiain alivaltiosihteeri von dem Buschen luona, kuulosti kaikki yhtä hyvältä. Hän tiedusteli minulta, eikö entinen valtakunnankansleri Bethmann Hollweg ole missään puheessaan kosketellut Suomea. Kun siihen vastasin, että hän ei ole sitä tehnyt ja että siitä Suomessa on tunnettu pettymystä lupasi von dem Busche ehdottaa von Kühlmannille ja Michaelikselle, että jälkimmäinen, kun valtiopäivät syyskuun lopulla kokoontuvat, silloin puhuisi Suomen hyväksi. Jälleen, niinkuin niin usein ennen vaelluksillani Berliinissä, virastosta toiseen, poliitikon luota toisen luo, tulin ajatelleeksi Wetterhoffia ja mikä vahinko meidän asiallemme oli, ettei enää ollut käytettävissä hänen kykyänsä keksiä oikoteitä niiden luo, jotka suuren politiikan todella määräsivät. Toht. Sundwallilta, jonka kanssa usein olin yksissä, kuulin, että erotetun diplomaattimme kohtalo nyt näytti valoisammalta. Länsirintamalla, jonne hänet oli komennettu tavallisena sotamiehenä, hän oli saanut toimen eräässä esikunnassa ja hänellä oli toiveita saada palata Berliiniin. Olipa hän jo saanut tilaisuuden jälleen tehdä selkoa Suomen kysymyksestä ja kirjoittaa »Denkschriftin», jossa hän oli ehdottanut, että meidän pataljoonamme saisi upseerinsa omasta keskuudestaan. Ei kai tarvinne mainitakaan, että Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme ja sain kuulla heiltä yksityiskohtia pataljoonan vaihtelevasta kohtalosta Libaussa. Kuten tunnettua, oli riippunut hiuskarvasta, että pataljoona olisi lähetetty Suomeen yhdessä päätetyn suuren aselähetyksen kanssa, ja vasta viime hetkessä oli tämä päätön yritys saatu peruutetuksi. Yhtä ja toista olisi vielä kerrottava esim. niistä kiintoisista tiedoista, joita sain von der Roppin kautta Puolassa ja Liettuassa syntyneistä poliittisista vaikeuksista, mutta se veisi liian pitkälle. Näidenkin maiden suhteen taistelivat ne kaksi katsantokantaa, jotka olimme havainneet Suomeenkin kohdistuvassa politiikassa. Eräässä suuressa puolalais-saksalaisessa keskustelukokouksessa Kaiserhofissa esiintyi useita saksalaisia puhujia, m.m. toimittaja Bernhard Vossische Zeitungista, sen kannan edustajina, että Saksan etu vaati Venäjän säilymistä voimakkaana. Puolalaisten eduksi puhuivat m.m. Friedrich Naumann ja professori Sering. Jälkimmäinen kohosi kauas korkealle yli pikkumaisen konjunktuuripolitiikan, kun hän loistavassa puheessaan selitti sodan todellista sisällystä. Saksan on, sanoi tämä jaloaatteinen idealisti, taisteltava vapaan kansallisen kehityksen puolesta jättiläisvaltakuntia Venäjää, Englantia ja Amerikkaa vastaan, jotka tukahduttavat kaiken kansallisen omaperäisyyden alaisissaan kansoissa. Vahinko vain, että sitä vastaan voitiin huomauttaa, että Saksa vain sangen rajoitetussa määrässä saattoi taistella näiden korkeiden ihanteiden hyväksi, kun sen todellisuudessa täytyi taistella oman henkensä puolesta. Syyskuun 7 p:nä palasin Tukholmaan. Berliinissä saamani kokemukset, joista tein selkoa valtuuskunnalle, olivat saaneet minut vakuutetuksi, että sopiva ajankohta nyt oli tullut koettaa aikaansaada sitova sopimus Saksan kanssa tehokkaasta Suomen itsenäisyyspyrintöjen kannattamisesta ja että meidän joka tapauksessa täytyi nyt perustaa mahdollisimman auktorisoitu edustus Berliiniin. XIV. ITSENÄISYYS. Jo Berliinissä olin kuullut uutisen, että valtioneuvos Edvard Hjelt oli elokuun lopussa saapunut Tukholmaan Siinä oli meillä nyt se mies, jota tarvittiin. Hän pystyisi saattamaan järjestömme kuntoon ja ennen kaikkea asettamaan vaakaan arvovaltansa ja diplomaattisen kykynsä saadakseen aikaan sitovan sopimuksen saksalaisten kanssa. Me asettuisimme mielellämme hänen johtonsa alaisiksi; ainakin aioin minä tehdä niin. Pari päivää Tukholmaan palaamiseni jälkeen sain pahanlaisen kurkkutulehduksen. Kun olin parantunut ja jälleen saatoin ottaa osaa työhön, tuntui kaikki olevan ennallaan. Valtuuskunta piti kokouksiansa ja asetti valiokunnan laatimaan suunnitelmaa edustuksen järjestämiseksi Berliiniin. Eräänä päivänä lokakuun alussa kummastutti minua Hjeltin ehdotus, että valtuuskunta hajoitettaisiin ja toiminta siirrettäisiin pääasiallisesti Berliiniin. Ehdotuksen jälkimmäisen osan ymmärsin hyvin, mutta edellistä en käsittänyt lainkaan. Viikkoa myöhemmin tuli selvitys. Valtuuskunnan kokouksessa 11 p:nä lokakuuta esitettiin näet eräs Hauptzugführer Jernströmin kirjelmä, johon oli liitetty jäljennös kirjelmästä Suomen vapauttamisjärjestöjen Tukholmassa oleville valtuutetuille ynnä ehdotus, että maisteri Donner saisi paikan suomalaisessa päämajassa Tukholmassa. Mitkä valtuutetut ja mikä päämaja? Jernströmin kirjelmä oli jätetty Erichille. Meidän innokkaisiin kysymyksiimme vastasi tämä kaksi viikkoa sitten Hjeltiltä saaneensa tiedon hänelle annetusta allekirjoittamattomasta valtakirjasta. Toisten valtuutettujen nimiä ei hän katsonut voivansa ilmoittaa. Yleinen kummastus! Hjelt ei ollut läsnä kokouksessa. Minä matkustin Södertäljeen, missä hän asui Skogshöjdenillä. Nyt sain kuulla, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Sama järjestö, jonka kanssa me olimme yhteydessä, — Hjelt kutsui sitä pääneuvostoksi — oli antanut valtakirjat hänelle sekä Erichille, eversti Mexmontanille ja kahdelle henkilölle, jotka saapuisivat Helsingistä, neuvotteluihin Saksan edustajain kanssa molemminpuolisista toivomuksista ja velvoituksista. Se oli siis, sanoi valtioneuvos, hetkellinen erikoistehtävä, eikä missään suhteessa rajoittaisi valtuuskunnan toimintaa. Minä huomautin, että sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista ja että Helsingissä olevat johtajat tietenkin voivat vapaasti päättää sellaisista toimenpiteistä. Mutta minkävuoksi on päätöstä pidetty salassa valtuuskunnalta, joka tähän saakka on hoitanut kaikkia asioita ulkomailla, lukuunottamatta muutamia pelkästään sotilaallisia? Onhan sillä toki oikeus saada tieto niin tärkeästä toimenpiteestä. Mitään selvää vastausta en saanut, enkä tänäkään päivänä tiedä, mitä minun on ajatteleminen tästä omituisesta menettelystä. Oliko valtuuskunta julistettu hajoitetuksi? Ei, sillä silloin se varmaan olisi meille ilmoitettu. Vai oliko katsottu suunniteltujen neuvottelujen olevan sitä laatua, että tarvittiin erityisiä valtuutettuja niitä käymään ja että valtuuskunta oli pidettävä niiden ulkopuolella? Arvatenkin oli asianlaita se. Myöhemmin kävi ilmi, että sopimuksen valtuutettujen valitsemisesta olivat tehneet valtioneuvos Hjelt ja se edustaja kapteeni Crantz, jonka Saksan yleisesikunnan valtiollinen jaosto vartavasten oli lähettänyt Tukholmaan tässä tarkoituksessa. Joka[88] Joka tapauksessa saimme ennen pitkää tietää, että ainakin A.K. Helsingissä oli luullut, että valtuuskunnalla oli ollut tieto toimenpiteestä. Sen ilmoitti meille toht. Eino Suolahti, joka paria päivää myöhemmin saapui Tukholmaan neljäntenä valtuutettuna. Viides oli ratsumestari Mauritz Gripenberg. Myöhemmin järjestettiin niin, että valtuuskunnan puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff otettiin lisäjäseneksi. Maisteri Donner toimi valtuutettujen sihteerinä. Nyt sai valtuuskunta tietää, mistä oli kysymys. Valtakirjan mukaan, jonka valtioneuvos Hjelt luki meille lokakuun 15 päivänä, oli neuvoteltava saksalaisten kanssa siitä, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäiseksi valtioksi ja saattaisi liittolaisensa tekemään samoin. Suomi tulisi Saksan liittolaisena panemaan pystyyn oman armeijan ja ottamaan osaa sotaan Venäjää vastaan Saksan kannattamana. Valtuutetuille annettiin niinikään tehtäväksi koettaa saada Ruotsilta Suomen riippumattomuuden tunnustus. [89] Sitäpaitsi saimme kuulla, että Suomen armeijan ylipäälliköksi oli valittu eversti Mexmontan. Uusille valtuutetuille annettu tehtävä oli totisesti vaikea. Hiljaisuudessa ajattelin, että suunnitelman tekijöillä oli ollut jokseenkin sangviininen käsitys asemasta. Oliko tila tosiaan sellainen, että saatoimme neuvotella Saksan ja Ruotsin kanssa Suomen tunnustamisesta riippumattomaksi valtioksi? Kotimaassahan juuri nyt täyttä päätä laadittiin ehdotusta valtiosäännöksi, joka edellytti Suomen jatkuvaa yhteyttä Venäjän kanssa. — Se tehtävän poliittisesta puolesta. Lupaavimmilta näyttivät toiveet sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan kanssa. Kuinka tahansa: ainahan sopi yrittää, emmekä saattaneet muuta kuin toivottaa valtuutetuille menestystä. Tukholman järjestön asema oli kuitenkin tullut kestämättömäksi. Mitä uudet valtuutetut toimittivat tehtävänsä täyttämiseksi, jäi useimmille vanhan valtuuskunnan jäsenille tietämättömäksi, eikä myöskään tiedetty, kuinka pitkälle sen toimivalta nyttemmin ulottui. Tehden täysin johdonmukaisen päätelmän lausui vapaaherra von Bonsdorff, että valtuuskunta oli lakannut olemasta Suomen järjestöjen edustajana. Yksi sen jäseniä, toht. Sivén, teki siitä päätöksensä ja ilmoitti eroavansa. Hän matkusti pari viikkoa myöhemmin Berliinin kautta Libauhun toimimaan pataljoonan lääkärinä. Valtuuskunta kokoontui kuitenkin edelleen entiseen tapaan. Lokakuun 29 p:nä valittiin maisteri Bertel Appelberg vakinaiseksi jäseneksi. Kun päätösvaltainen määrä valtuuskunnan jäseniä oli Berliinissä, kokoontui se myöskin siellä. Niinpä esim. pidettiin siellä marraskuun 23 p:nä kokous, jossa päätettiin Berliinin edustuksesta. Mutta oli kuitenkin selvää, että koko laitos nyttemmin oli menettänyt keskeisen merkityksensä. Meidän edustuksessamme niin Saksassa kuin Ruotsissakin vallitsi täydellinen sekasorto, kun toinen toisensa jälkeen saapui Helsingistä varustettuna enemmän tai vähemmän pätevillä valtakirjoilla. Näin oli laita vieläpä Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeenkin. Aina siihen saakka, kunnes oloihin tuli järjestys, kun perustettiin Berliinin ja Tukholman lähetystöt, senjälkeen kun Saksa ja Ruotsi olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden. Joulun aikaan, jolloin oleskelin Helsingissä, päätettiin eräässä A.K:n kokouksessa, että minun piti ilmoittaa Tukholmaan, että valtuuskunta oli lakkautettu. Silloin selvisi paljon, joka minulle siihen saakka oli ollut hämärää. Jo syyskuussa, sanottiin minulle, oli A.K. päättänyt, että Berliinin edustuksen muodostaisivat valtioneuvos Hjelt ja minä sekä kaksi muuta henkilöä. Tämä sisäinen järjestökysymys, joka oli pannut meidän kaikkien päämme pyörälle, väistyi kuitenkin kokonaan syrjään niiden ratkaisevain tapausten tieltä, jotka toinen toisensa jälkeen syksyn kuluessa sattuivat: eduskuntavaalit, marraskuun lakko, sosialidemokraattien ja porvarillisten välien särkyminen, itsenäisyysjulistus ja kansalaissodan syttymisen uhkaavat merkit, sekä samanaikaisesti saksalaiset aselähetykset, sopimus Ludendorffin kanssa, suojeluskuntain järjestäminen ja valmistelut jääkäripataljoonan kotiin lähettämiseen. Se, mitä minä kaikessa tässä saatoin tehdä suuren asian hyväksi, ei ollut suurta. Sotilasasioiden kanssahan en ota pitkään aikaan ollut missään tekemisissä enkä enää ollut poliittisen työn keskustassa. Kuitenkin on muistiinpanoihini merkitty elämyksistäni tänä aikana yhtä ja toista, mikä kukaties voi kiinnostaa lukijaa. Tukholma oli edelleenkin erinomainen poliittinen tähystyspaikka. Kuten ennenkin, tulin siellä kosketuksiin eri kansallisuuksiin ja eri puolueihin kuuluvien poliitikkojen kanssa. Niinpä esim. tapasin syyskuussa tunnetun puolalaisen duumanjäsenen Lednickin. Erittäin kuvaavaa oli, mitä hän keskustelun kuluessa lausui Suomesta. Hän ei oikeastaan siinä esittänyt omia mielipiteitään, vaan venäläisten katsantokantaa. Eduskunnan päätöstä olla alistamatta heinäkuun 18 p:n lakia (valtalakia) Venäjän hallituksen vahvistettavaksi, sanoi hän Pietarissa pidettävän uhkahaasteena. Muutoinkin oli vaarallista herättää sitä käsitystä, että Suomi tahtoo päästä irti Venäjästä Saksan avulla. Meidän täytyy välttämättä kumota se käsitys, että Suomen vapausliike on vain saksalaisten puuhaa. Sitäpaitsi on vaarallista turvautua Saksaan, sillä sodan jälkeen tulee todennäköisesti tehtäväksi liitto Venäjän ja Saksan välillä ja silloin tulee jälkimmäinen valtakunta uhraamaan Suomen. Jos Suomi nyt rikkoo välinsä Venäjän demokratian kanssa, jää maa tuonnempana ilman suojaa Saksaa vastaan. Meidän on nyt asetuttava Venäjän demokratian puolelle taikka myöskin avoimesti työskenneltävä Venäjän hajoittamiseksi. Kuten näkyy, oli puolalainen poliitikko tähän aikaan vallalla olleiden ympärysliittolaisnäkökantain puhetorvena ja varmaankin ilmaisi hän samalla ne mielipiteet, jotka Suomesta olivat vallalla Kerenskin piireissä. Aivan toinen ääni kellossa oli bolshevistisella taholla. Lokakuun 24 p:nä olin pitkässä keskustelussa bolshevikki Radekin kanssa, joka keväästä saakka oli oleskellut Tukholmassa jonkinlaisena puolueensa edustajana. Jo keväällä hän oli sanonut minulle, että Suomen tietenkin täytyy saada tulla itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Nyt toisti hän vain saman lauseensa, kuitenkin sillä kuvaavalla ja sumealla lisäyksellä, että Suomen vapautta ei voida turvata kansainvälisillä sopimuksilla vaan sen kansallisten laitosten täydellisellä kansanvaltaistuttamisella. Merkillisempää oli, mitä Radek lausui bolshevikkien suunnitelmista ja toiveista ylimalkaan. Tila Venäjällä, sanoi hän, on erittäin arveluttava, kun nyt kävi ilmi, että Saksa aikoo asettua Venäjän vallankumousta vastaan. Bolshevikit ovat kuitenkin päättäneet puolustaa Pietaria, koska pääkaupungin kukistus merkitsisi vallankumouksen loppua. Joka tapauksessa tulisivat bolshevikit valtaan kahden, kolmen viikon kuluttua. He tulisivat silloin heti katkaisemaan välinsä ympärysliiton kanssa ja ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Kysymyksen valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien asemasta ratkaisisivat bolshevikit Venäjän sisäisenä kysymyksenä kansojen täydellisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaan. He suostuisivat ottamaan tämän kysymyksen rauhanneuvotteluiden ohjelmaan ainoastaan sillä ehdolla, että myöskin Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykset samalla otettaisiin käsiteltäviksi. Todennäköistä kuitenkin on, että Saksan rauhanehdot havaittaisiin mahdottomaksi hyväksyä. Mutta bolshevikit tulisivat kuitenkin jatkamaan kulkuansa sillä tiellä, jolle he ovat astuneet, varmoina siitä, että maailmanvallankumous on ovella. Venäjällä hajoitettaisiin vanha yhteiskunta maata myöten. Se tulee maksamaan hirvittävän paljon verta, mutta vanhan raunioille rakennetaan uusi yhteiskunta Marxin oppien mukaisesti. Samoin tulee käymään kaikissa muissa maissa; siitä oli Radek vakuutettu. Kahta viikkoa myöhemmin olivat bolshevikit todella kukistaneet Kerenskin hallituksen ja vähän sen jälkeen alkoivat rauhanneuvottelut. Silloin ilmeni, että Saksan rauhanehdot tosiaan olivat mahdottomat hyväksyä, niin että neuvottelut keskeytettiin — juuri oikeaan aikaan, jotta Saksan rynnistys Viroon ja avunlähetys Suomeen kävi mahdolliseksi — jota mahdollisuutta Radek muuten niin ihmeellisen selvänäköisissä ennusteluissaan ei ollut ottanut huomioon. Nuoren bolshevikkijohtajan koko esiintymisessä ja tyynessä, melkein peloittavan kylmäverisessä puheessa oli häikäilemätöntä määrätietoisuutta, joka sai minut aavistamaan, että juuri näillä miehillä on Venäjän kohtalo käsissään eikä niillä lörpöttelevillä idealisteilla, joiden tyypillinen edustaja Kerenski oli. Erään näitä jälkimmäisiä tapasimme joulukuun alussa. Se oli tunnettu menshevikkijohtaja Axelrod. Bertel Appelberg, joka kävi hänen luonaan, kuuli hänen lausuvan kovia sanoja Venäjän vieraista kansallisuuksista ja niistä esteistä, joita nämä olivat vyöryttäneet vallankumouksen tielle avoimesti osoittamallaan separatismilla. Sen sijaan, että itsekukin nyt ajatteli omaa pientä maataan, olisi niillä pitänyt olla laajempi ja suurpiirteisempi käsitys vallankumouksesta, joka on käännekohtana Euroopan sivistyksen historiassa. Eristäytymistoimillaan edistivät he bolshevikkien asiaa ja samalla vastavallankumouksellisten virtausten voiman kasvamista. Jos vieraat kansallisuudet lojaalisesti olisivat työskennelleet vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi, olisi perustava kansalliskokous varmaan mielellään suostunut siihen, että itsekukin määrää oman tulevaisuutensa. Nyt sitä vastoin tulisi tämä kokous todennäköisesti olemaan natsionalistinen, ja silloin saattaa tapahtua, että Venäjä panee kovan kovaa vastaan. Porvarillisten suomalaisten separatismin ymmärsi Axelrod sangen hyvin, mutta meidän sosialidemokraattejamme hän moitti mitä ankarimmin. He olivat ennen nauttineet suurta arvoa Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa mutta olivat nyt menettäneet heidän myötätuntonsa. He toimivat tosin yhdessä bolshevikkien kanssa, mutta heidän katsantokantansa ei ollut bolshevistinen, vaan kansallisporvarillinen, he kun ensi sijassa olivat ajatelleet vapaan Suomen luomista eivätkä kansainvälisten sosialidemokraattisten aatteiden toteuttamista. Mitä bolshevikkeihin tulee, ei Axelrod uskonut heidän pysyvän vallassa pitkääkään aikaa. He olivat saavuttaneet vaikutusvaltansa pääasiassa sillä, että olivat luvanneet kansalle välittömän rauhan. Nyt oli kuitenkin kokonainen kuukausi kulunut eikä lupausta ollut täytetty. Tyytymättömyys bolshevistiseen sekasortoon kasvoi päivä päivältä, kuten vaalitkin perustavaan kansalliskokoukseen osoittivat. Vallankumouksen saavutuksiin innostuneena ei Axelrod voinut kuvitella mielessään, että hänen bolshevistiset vastustajansa eivät välittäisi vähääkään siitä, mitä perustava kansalliskokous haluaa, vaan tulisivat kylmäverisesti kukistamaan sen pistimillä. Myöskin käsitystänsä Suomen sosialidemokraattien kansallisporvarillisesta katsantokannasta hänen oli pian oikaistava. Joulukuussa, jolloin Axelrod lausui tämän meidän kannaltamme optimistisen käsityksen, oli Suomessa useinkin jo sattunut tapahtumia, jotka olivat supistaneet miltei olemattomiin toiveet, että isänmaallismieliset sosialidemokraattimme saisivat ylivallan äärimmäispunaisista isänmaattomista aineksista. Vielä lokakuussa emme me aktivistit olleet luopuneet sangviinisesta uskostamme yhteistoimintaan suuren vasemmistopuolueemme kanssa. Eräässä raportissa, jonka minä lokakuun 8 p:nä lähetin Berliiniin, lausuin tosin huolestumiseni sen johdosta, että sosialidemokraattimme olivat liittyneet venäläisiin aatetovereihinsa, mutta huomautin kuitenkin, että he pitävät kiinni itsenäisyysvaatimuksesta, mikähän on pääasia. Samalla ilmaisin huoleni porvarillisten »maltillisesta ryhmästä» ja sen neuvotteluista Venäjän hallituksen kanssa. Kun lokakuun 31 p:nä matkustin Berliiniin, olin vielä vanhalla kannallani: yhteistoimintaa viimeiseen saakka sosialidemokraattien kanssa suuren päämäärän saavuttamiseksi. Katkeraa minulle oli, kun minun myöhemmin tämän neliviikkoisen oleskeluni aikana Berliinissä täytyi ilmoittaa saksalaisille ystävillemme, kuinka asiat nyt Suomessa kehittyivät. Mikä häpeä olikaan suomalaisten nimelle, että meidän lakkoilevat työmiehemme, kuten kirjoitin eräässä raportissa marraskuun 30 p:nä, olivat »käyttäneet venäläisten sotamiesten pistimiä terrorisoidakseen vastustajiansa»! Mutta tätä surullista totuutta ei voinut salata. Omituista oli panna merkille, mille kannalle Saksan mielipide asettui toisaalta Venäjän bolshevikkivallankumouksen, toisaalta meidän sosialidemokraattiemme menettelyn suhteen. Eräässä yksityiskirjeessä toht. W. Zilliacukselle marraskuun 30 p:nä esitin Berliinissä saamiani vaikutelmia seuraavalla tavalla: »Yleensä oltiin taipuvaisia antamaan bolshovikeille tunnustusta heidän rauhanharrastustensa vuoksi ja sivuuttamaan se tosiasia, että heidän puolueensa on asettunut mitä jyrkimmin vastustamaan koko porvarillista järjestystä. Sen mukaisesti arvosteltiin Suomen sosialidemokraattista vallankaappausta ja suurlakkoa enimmäkseen suopeasti. Niinpä esimerkiksi selitti lähetystöneuvos Nadolny, joka ulkoministeriössä oli tullut Pourtalésin seuraajaksi Venäjän ja pohjoismaiden asiain esittelijänä, että Suomen sosialidemokraatit olivat noudattaneet viisasta politiikkaa, kun he liittymällä bolshevikkeihin olivat pyrkineet ja myöskin onnistuneet ajamaan itsenäisyysliikettä hyvän matkan eteenpäin. Kuitenkin ovat myöhemmin saapuneet sanomat väkivallantöistä vaikuttaneet epäedullisesti ja vielä epäedullisemman vaikutuksen tekivät tiedot porvarien ja sosialidemokraattien äärettömän jyrkästä vastakkaisuudesta.» Pitkä oleskeluni Berliinissä ei kulunut yksinomaan raporttien kirjoittamiseen. Minä olin ottanut suorittaakseni kaksi päätehtävää. Toinen oli propagandan teko sen ajatuksen hyväksi, että saksalaisen sotaväen pitäisi yhdessä meidän jääkäripataljoonamme kanssa heti miehittää Ahvenanmaa. Tämän toimenpiteen suotavuudesta oli valtuuskunta jo kauan ollut yhtä mieltä — se suunnitelmahan oli yhtä vanha kuin maailmansota — ja minä tiesin, että myöskin uudet valtuutetut toimivat samaan suuntaan. Minä puhuin asiasta Nadolnyn kanssa ulkoministeriössä ja everstiluutnantti Buchfinckin kanssa, joka oli esikuntapäällikkö Riian rintamalla ja suoranaisissa mieskohtaisissa kosketuksissa kenraali Ludendorffin kanssa. Heidän kehoituksestaan jätin marraskuun 8 p:nä everstiluutnantti Buchfinckille yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa kirjoittamani memorandumin ja laadin senjälkeen yhdessä eversti W. Thesleffin, joka äskettäin oli saanut luvan tulla Berliiniin Riiasta, missä hän oli joutunut saksalaisten vangiksi, sekä luutnantti von Gerichin kanssa yksityiskohtaisen esityksen, joka marraskuun 16 p:nä jätettiin amiraaliesikunnalle suureen päämajaan toimitettavaksi. Esitystä perusteltiin osittain sotilaallisilla, osittain poliittisilla syillä. Oli näet tunnettua, että mahtavia voimia oli liikkeellä, jotta saataisiin Ruotsi miehittämään Ahvenanmaa ympärysvaltain eduksi, mikä toimenpide olisi ollut yksinomaan vahingoksi Suomelle, sitä kun varmaan ei olisi sidottu mihinkään toimeen Suomen eduksi, vaan se olisi vain riistänyt meiltä tuon tärkeän saariston omistuksen. Meidän ehdotuksemme sisälsi siis strateegisesti ja poliittisesti Suomelle ja Saksalle yhtä edullisen vastavedon. Jos se olisi toteutettu, olisi muun muassa jääkäripataljoonamme, joka nyt oli toimettomana Libaussa, saanut erinomaisen asemapaikan tulevia tehtäviä odotettaessa, ja moni seikka olisi muodostunut toiseksi vapaussodassamme. On huomautettava, että meidän esityksemme oli täydessä sopusoinnussa sen promemorian kanssa,[90] jonka marraskuun 18 p:nä valtioneuvos Hjelt ja vapaaherra von Bonsdorff jättivät kapteeni von Hülsenille suureen päämajaan toimitettavaksi. Aloitteen tähän viimeksimainittuun esitykseen oli tehnyt maisteri Fabritius eräässä valtuuskunnan kokouksessa Tukholmassa ennen Hjeltin ja Bonsdorffin lähtöä. Toinen tehtävä oli koettaa saada Saksan hallitus valtuuttamaan meidän edustajamme lähettämään Suomeen luottamuksellinen tieto, että Saksa, heti kun eduskuntamme on julistanut Suomen itsenäiseksi, tulisi julkisesti ja virallisesti tunnustamaan Suomen riippumattomaksi valtioksi. Tämäkin oli vanha suunnitelma — kuinka usein olikaan aikaisemmin ollut puhetta tällaisesta sitoumuksesta Saksan puolelta! — Mutta se voitiin nyt rakentaa aivan toiselle ja reaalisemmalle perustalle kuin ennen. Minä panin kysymyksen vireille käydessäni Nadolnyn luona ulkoministeriössä marraskuun 6 p:nä. Hän vastasi minulle olevansa varma, että me voisimme saada semmoisen selityksen Saksan hallitukselta, ja pyysi meitä jättämään kirjallisen esityksen asiasta. Samanlaisen tiedon sai professori Erich käydessään Nadolnyn luona paria päivää myöhemmin. Ne valtuuskunnan jäsenet, jotka silloin olivat Berliinissä — Erich, Sario, Sivén ja minä — kokoontuivat nyt ja päättivät ryhtyä toimeen. Minä kirjoitin esityksen ulkoministeri von Kühlmannille osoitetun kirjeen muodossa ja Erich laati ehdotuksen Saksan hallituksen puolesta annettavaksi selitykseksi. Asiakirjan tarkastimme ja allekirjoitimme me kaikki neljä, ja marraskuun 12 p:nä jätettiin se lähetystöneuvos Nadolnylle, joka lausui siitä tyytyväisyytensä. Tällä välin oli yleisesikunnan poliittisessa jaostossa toimiva kapteeni von Hülsen marraskuun 2:sena päivätyssä kirjeessä pyytänyt valtioneuvos Hjeltiä saapumaan Berliiniin suomalaisen valtuuskunnan valtuuttamana edustajana (siis katsoivat Saksan viranomaiset edelleenkin valtuuskuntaa johtavaksi ja määrääväksi laitokseksi meidän puoleltamme) selvittämään väärinkäsitystä eversti Mexmontanin ja poliittisen jaoston välillä, joka muun muassa johtui jääkäripataljoonan maihinnousua Suomeen koskevan suunnitelman epäonnistumisesta. Hjelt saapui nyt 15 p:nä ja seuraavana päivänä vapaaherra von Bonsdorff. Heidän aikomuksensa oli nyt saada aikaan saksalaisten kanssa se yleissopimus, joka tuntui yhä välttämättömämmältä, kuta pitemmälle aika kului. Marraskuun 18 p:nä pidettiin ulkoministeriössä neuvottelukokous, johon meidän puoleltamme ottivat osaa Hjelt, von Bonsdorff ja Erich sekä saksalaisten puolelta Nadolny, kapteeni Püschel, Steinwachs ja von Hülsen. Minä olin ajatellut, että sitä kysymystä, joka oli esitetty Erichin, Sarion, Sivénin ja minun allekirjoittamassa kirjelmässä, käsiteltäisiin tässä neuvottelukokouksessa. Käydessäni sittemmin Nadolnyn luona sainkin kuulla, että hän huomauttaakseen läsnäoleville yleisesikuntaupseereille, että ulkoministeriö oli valmis kannattamaan meidän asiaamme, nimenomaan oli kysynyt Hjeltiltä ja von Bonsdorffilta, oliko jokin poliittinen toimenpide Saksan puolelta Suomen eduksi nykyjään toivottava. Siihen olivat nämä vastanneet, että sotilaallinen toiminta nyt on tärkein. Nadolny oli siitä ilmeisesti tehnyt sen johtopäätöksen, että Hjelt ja von Bonsdorff eivät halunneet Saksan hallituksen puolelta sellaista selitystä, jota me olimme ehdottaneet. Muuten, sanoi hän minulle, oli hän omalta kohdaltaan taipuvainen pitämään sitä tarpeettomana, kun näet Suomen sosialidemokraatit tulisivat työskentelemään itsenäisyysvaatimuksen toteuttamiseksi ulkonaisesta painostuksesta riippumatta. Siihen huomautin minä, että virallinen lausunto Saksan taholta Suomen riippumattomuuden hyväksi, tosin ei tällä hetkellä ollut sovelias, mutta että oli sitä tarpeellisempaa antaa tukea riippumattomuuspyrinnöillemme sellaisella luottamuksellisella tiedonannolla, jota me olimme ehdottaneet. Kun minä seuraavana päivänä kerroin keskusteluni Nadolnyn kanssa Hjeltille, sanoi tämä minulle, että Nadolny oli käsittänyt hänet väärin. Että niin todellakin oli ollut laita, totesi Hjelt käydessään uudelleen Nadolnyn luona. Asiaa oli kuitenkin nyttemmin vaikea muuttaa, kun Nadolny jo oli lähettänyt esityksemme suureen päämajaan ynnä tiedon, että Hjelt ja von Bonsdorff katsoivat, että toimenpiteet olisivat keskitettävät sotilaallisiin toimenpiteisiin. Minulla ei ole tietoa, otettiinko meidän esityksemme keskustelun alaiseksi neuvotteluissa kenraali von Bartenwerfferin kanssa, jonka Ludendorff oli lähettänyt Berliiniin Suomen asioissa, sekä Hjeltin ja von Bonsdorffin historiallisesti merkityksellisellä käynnillä Ludendorffin luona Kreuznachissa marraskuun 26 p:nä. Se päätös, joka tehtiin viimemainitussa tilaisuudessa, sisälsi kuten tunnettua seuraavaa. Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa tehtäisiin aselepo, tulisi Suomi vaatimaan itsemääräämisoikeutta ja venäläisen sotaväen poistamista maastamme. Tämän yhteydessä lausuttaisiin virallisesti julki toivomus, että Saksa kannattaisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff puolestaan vaikuttaisi siihen, että vaatimusta venäläisen sotaväen poistamisesta Suomesta kannatettaisiin aselepo- tai rauhanneuvotteluissa. Suomessa pantaisiin pystyyn miliisi, jo alkanutta aseiden lähetystä jatkettaisiin ja meidän jääkäripataljoonamme siirrettäisiin Suomeen.[91] Pääajatus Erichin, Sanon, Sivénin ja minun aikaisemmin jättämässä esityksessä — luottamuksellinen Saksan kannatuksen lupaus Suomen rohkaisemiseksi julistautumaan riippumattomaksi — tuli siis, vaikka muutetussa muodossa, ilmaistuksi kenraali Ludendorffin kanssa tehdyssä sopimuksessa. Se ehdotus Ahvenanmaan saariston miehittämiseksi, joka oli tehty toht. Sivénin ja minun everstiluutnantti Buchfinckille jätetyssä esityksessäni sekä eversti Thesleffin, luutnantti von Gerichin ja minun kirjelmässä marraskuun 16 p:ltä samoin kuin valtioneuvos Hjeltin ja vapaaherra von Bonsdorffin marraskuun 18 p:nä jätetyssä promemoriassa, ei sitävastoin saavuttanut kenraali Ludendorffin hyväksymistä. Marraskuun 26 p:nä tehdyssä päätöksessä sanottiin siitä vain lyhyesti, että se ei voi tulla kysymykseen tänä vuonna, mutta että sellaisen yrityksen toteuttamismahdollisuudet seuraavana vuonna ovat suotuisat. Vähän enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin oli toinen neuvottelu Suomen kysymyksestä tapahtunut suuressa päämajassa, joka silloin oli Plessissä. Se mies, Fredrik Wetterhoff, joka silloin ajoi Suomen asiaa Saksan yleisesikunnan päällikön luona, oli nyt tavallisena sotamiehenä jossakin länsirintamalla kaikkien unohtamana ja hylkäämänä. Mutta voitaneen kysyä, olisiko se menestys, minkä Hjelt ja von Bonsdorff saavuttivat kenraali Ludendorffin luona marraskuun 26 p:nä 1917, ylimalkaan ollut mahdollinen, ellei Wetterhoffin elokuun 24 p:nä 1915 olisi onnistunut saada kenraali von Falkenayn taivutetuksi jääkäripataljoonamme perustamiseen. Olisiko saksalaista avustusretkeä milloinkaan aikaansaatu, ellei sen lähtökohtana olisi ollut tämä Saksassa muodostettu suomalainen joukko? Kun sanon, että Wetterhoff oli kaikkein unohtama, ei tämä ole aivan täsmällistä. Jääkärit eivät olleet häntä varmastikaan unohtaneet ja myöskin saksalaisissa piireissä muisteltiin nyt hänen ansioitaan. Marraskuun alussa kertoi eräs suomalainen minulle, että hän uikoministeriössä ja samoin sotaministeriössä oli kuullut lausuttavan, että Wetterhoff pitäisi nyt asettaa jälleen entiseen toimeensa suomalaisen toimiston johtajaksi. Odotettiin sellaista anomusta meidän puoleltamme. Mutta se oli tietenkin mahdoton nykyisen valtakauden aikana. Muun toimintani Berliinissä voin kuvata muutamalla sanalla. Kirjoitin useita artikkeleita saksalaisiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin. Yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa tein esityksiä amiraaliesikunnalle ja ulkoministeriölle semmoisen sitoumuksen aikaansaamiseksi, että Saksan laivasto ei kohtelisi elintarvelastissa Suomeen kulkevia aluksia vihollisvaltiolle kuuluvina aluksina. Luulen esityksen johtaneen tulokseen. Paroni von der Roppin ja hänen avustajansa von Eckardtin kanssa olin paljon yksissä. Von der Roppin toimistossa Neutrale Korrezpondenz oli erityinen huone varattu suomalaisia varten. Von der Roppin kautta sain kutsun erääseen Hotel Continentalin tavanmukaiseen keskustelukokoukseen. Läsnäolijoiden joukossa oli ruhtinas Löwenstein, kenraali von Kluck, ruhtinas Henckell-Donnersmarck, valtiopäivämies Friedrich Naumann, kreivi Manteuffel, Vossische Zeitungin toimittaja Bernhard ja useita upseereja sekä muutamia puolalaisia, liettualaisia ja ukrainalaisia. Kokouksessa, jonka avasi paroni von der Ropp, pidin esitelmän aiheesta Venäjä ja Suomen riippumattomuus. Esittämäni näkökohdat kohtasivat kuitenkin aika paljon vastarintaa. Erikoisen ankarasti ahdisti minua Bernhard, joka esitti tunnettuja aatteitansa siitä, että Englanti oli päävihollinen ja että Venäjää, joka oli Saksan luonnollinen liittolainen, ei saa heikentää. Useimmat läsnäolijoista katsoivat minun kuitenkin olevan oikeassa. Mielenkiintoista oli todeta toisaalta puolalaisten ja toisaalta liettualaisten ja ukrainalaisten kiivas ottelu. Von der Ropp asettui lämpimästi jälkimmäisten puolelle. Juuri tähän aikaan saavutti von der Ropp Liettuan esitaistelijana suuren menestyksen, kun hänen onnistui saada aikaan, että maa sai oman kotimaisen hallituksen, toistaiseksi Landesrat-nimisen. Ylimalkaan saatoin havaita, että mielenkiinto Suomea kohtaan oli poliittisissa piireissä voimakkaasti nousemassa. Friedrich Naumann, joka käydessäni hänen luonaan elokuussa oli Suomen asioista niin vähän perillä, ettei tiennyt edes oliko jääkäripataljoonaamme olemassakaan, oli nyt tulisesti innostunut meidän asiaamme. Hän selitti olevansa valmis kutsumaan koolle enemmistöön kuuluvien valtiopäivämiesten kokouksen keskustelemaan Suomen asiasta. Siinä oli ilmeisesti laaja työala meidän propagandallemme. Ei riittänyt, että meillä oli armeijan ylin johto puolellamme. Saattoihan tapahtua, että saksalainen apuretki viime hetkessä joutuisi karille valtiopäiväin puolelta ilmenevän vastarinnan vuoksi. Kuten tunnettua, oli tosiaankin vähällä niin käydä maaliskuussa 1918.[92] * * * * * Marraskuun 28 p:nä olin jälleen Tukholmassa. Siellä oli parhaillaan Ahvenanmaata koskeva väittely kiivaimmillaan. Leon Ljunglund oli Nya Dagligt Allehandassa asettunut puoltamaan Ahvenanmaan yhdistämistä Ruotsiin. Minä olin hänen kanssaan pitkissä keskusteluissa asiasta, mutta minun täytyi todeta, että emme voineet siinä suhteessa päästä yksimielisyyteen. Ljunglundin mielestä oli Ruotsilla oikeus vaatia Ahvenanmaata itselleen, koska saaristo ennen aina oli kuulunut Ruotsille (?) ja ainoastaan onnettoman sattuman kautta oli joutunut Haminan rauhassa emämaasta irroitetuksi. Sitäpaitsi oli meidän puoleltamme epäjohdonmukaista vastustaa ahvenanmaalaisten toivomusta päästä Ruotsin yhteyteen, kun me omasta puolestamme vetosimme kansojen itsemääräämisoikeuteen. Kuten näkyy, olivat ruotsalaisten pääargumentit jo valmiiksi muovatut. Eivät sentään läheskään kaikki ystävämme Ruotsissa olleet näin jyrkällä kannalla tässä onnettomassa kiistakysymyksessä. M.m. sanoi minulle entinen ulkoministeri amiraali Lindman, että hän ei voi yhtyä Ljunglundin käsitykseen, että Ruotsi ilman muuta saattaisi vaatia Ahvenanmaata. Sen saadakseen täytyy Ruotsin ehdottomasti »tehdä jotakin Suomen hyväksi». Entinen kirkollisministeri professori Westman meni niin pitkälle, että sanoi, että puhetta Ruotsin vaatimuksista Ahvenanmaan suhteen on pidettävä enemmänkin romantiikkana. Pääasia on saada kansan mieliala Ruotsissa taivutetuksi ryhtymään avustamaan Suomea. Sitä varten pitäisi laatia juhlallinen julistus Ruotsille ja samalla Tanskalle ja Norjalle. Lähimpinä päivinä palaamiseni jälkeen pidettiin useita valtuuskunnan kokouksia. Eräässä niistä joulukuun 2 p:nä teki valtioneuvos Hjelt, joka juuri silloin oli saapunut Berliinistä, selkoa siitä, mihin tuloksiin hänen ja von Bonsdorffin käynti suuressa päämajassa oli johtanut. Meidän odotuksemme olivat olleet niin suurenmoisia, että selonteko tavallansa tuntui meistä pettymykseltä. Varsinkin se seikka, että siinä pöytäkirjassa, jonka Hjelt luki, ei ollut nimenomaista lupausta, että Saksa tunnustaisi Suomen riippumattomuuden heti kun se julistettaisiin, tuntui meistä (Castrénista, Fabritiuksesta ja minusta) olevan arveluttava. Luulen kuitenkin, että arvostelimme asiaa liian pessimistisesti. Epäilemättä olivat Hjelt ja Sario oikeassa huomauttaessaan, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen seuraisi sopimuksesta luonnollisena johtopäätöksenä. Tukholmassa tapasin näinä päivinä useita helsinkiläisiä poliitikkoja, jotka oleskelivat siellä eri tehtävissä, m.m. senaattori Paasikiven, maanviljelysneuvos Paloheimon, toht. Törngrenin ja professori G. von Wendtin. Viimeksimainitulta sain mielenkiintoisen kuvauksen siitä käsityksestä, joka juuri silloin oli vallalla ympärysliiton leirissä Suomen itsenäisyyskysymyksestä. Professori von Wendt oleskeli Tukholmassa varustettuna laajoilla valtuuksilla senaatin elintarvetoimituskunnalta ja oli tehtäväänsä varten neuvotteluissa sekä Ruotsin hallituksen että ympärysvaltojen Tukholmassa olevien edustajien kanssa. Mutta kun ympärysliiton suhtautuminen elintarpeiden hankintaan oli kiinteästi kytketty sen sotapolitiikkaan ylimalkaan, oli hän joutunut tekemisiin myöskin puhtaasti poliittisten kysymysten kanssa. On tunnettua, että hän tällöin sai tilaisuuden tehdä maallemme tärkeitä palveluksia vähän ennen ja heti jälkeen itsenäisyysjulistuksen. Erikoisen onnellinen seikka oli tässä se mieskohtainen luottamus, jota Englannin silloinen ministeri Tukholmassa sir Esmé Howard osoitti hänelle. On lisättävä, että professori von Wendt nautti samaa hyväntahtoista luottamusta Saksan ministerin puolelta. Maanmiehiltäni sain mitä masentavimpia kuvauksia Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Minusta tuntui kuin kotimaassa olisi oltu aivan sekaisin ei ainoastaan sosialidemokraattien, vaan myöskin porvarillisten taholla. Minut valtasi vastustamaton halu matkustaa kotimaahan näkemään, ovatko asiat tosiaan niin huonolla kannalla kuin sanottiin. Ennen kaikkea tahdoin saada selkoa mielialasta sosialidemokraattien keskuudessa. Ehkäpä sentään vielä oli toivoa, että maltilliset ainekset saisivat puolueessa ylivallan. Sitäpaitsi en tahdo kieltää, että vähitellen aloin tuntea itseni tarpeettomaksi Tukholmassa. Toimistoni oli tosin jäljellä ja siellä tehtiin sanomalehtipropagandaa y.m., mutta tämä työ tuntui minusta nyttemmin olevan verraten vähäarvoista. Berliinissä sitä vastoin vielä katsoin itselläni olevan tehtävää, mutta siellä en voinut työskennellä saamatta varmaa määrättyä tehtävää kotimaasta. Valtuuskunnan marraskuun 23 p:nä Berliinissä tekemän päätöksen mukaan piti sen useiden jäsenten, niiden joukossa minunkin, siirtää toimintansa Saksaan, mutta itsenäisyysjulistuksen jälkeen olivat valtuuskunnan päivät luetut. Sen sijaan tulisi virallinen lähetystö luonnollisestikin perustettavaksi sekä Berliiniin että Tukholmaan, heti kun Saksa ja Ruotsi ovat tunnustaneet Suomen itsenäiseksi valtioksi. Päätin siis käydä Suomessa saadakseni asemasta selkoa. Vähän ennen lähtöäni pidimme vaimoni ja minä kahdet päivälliset kotonamme muutamille saksalaisille ja ruotsalaisille ystävillemme. Minä halusin kiittää heitä siitä kannatuksesta, jota he olivat antaneet meidän asiallemme, ja siitä ystävällisyydestä ja luottamuksesta, jota he olivat minulle mieskohtaisesti osoittaneet. Edelliset päivälliskutsut saivat puolittain virallisen luonteen, kun läsnä oli useita Saksan lähetystön jäseniä — ministeri von Lucius, sotilasattasea eversti von Giese, meriattasea komendööri von Fischer-Lossainen, lähetystöneuvos von Kienlin, salaneuvos Riezler, konsuli Goldbeck-Löwe ja toht. Stiewe — sekä Berliinin yleisesikunnan poliittisen jaoston edustaja tirehtööri. Steinwachs. Muiden kutsuvieraiden joukossa oli erinäisiä ruotsalaisia — amiraali Lindman, professori Fahlbeck, johtaja Sven Palme ja päätoimittaja Ljunglund — sekä meikäläisiä valtioneuvos Hjelt, professori Erich ja professori G. von Wendt. Päivälliset pidettiin joulukuun 7 päivänä. Me saatoimme siis samalla kertaa viettää Suomen itsenäisyysjulistuksen juhlaa. Tämä tuotti ilmeisesti paroni von Luciukselle suurta huolta. Kuuluiko kenties asiaan, että hänen pitäisi pitää puhe? Mitä hän siinä tapauksessa sanoisi ja mitä jättäisi sanomatta? Se oli todellakin arkaluontoinen kysymys. Hän huokasi helpotuksesta — kuulin kerrottavan — kun sai tietää, että myöskin Ruotsin entinen ulkoministeri, amiraali Lindman, oli kutsuttu. Asiahan voitiin järjestää niin, että tämä lausui julki vierasten tunteet siten vapauttaen hänet Luciuksen, tuosta vaikeasta tehtävästä. Ollakseen oikein varma, että hänen itsensä ei tarvitse esiintyä pani hän von Kienlinin soittamaan minulle ja pyytämän, että amiraali Lindmanille annettaisiin kunniapaikka emännän vieressä. Minä voin lisätä, että hän itse aikaisemmin oli soittanut kysyäkseen, onko herra Castrén myöskin kutsuttu. Minä saatoin rauhoittaa häntä ilmoittamalla, että niin ei ollut laita. Vaimoni oli tehnyt parastansa ja tilaisuus oli onnistunut. Puheessani vieraille huomautin, että Suomi toivoo tukea ja apua sekä Saksalta että Ruotsilta uuden vastajulistetun itsenäisyytensä hyväksi, joka ilman tätä tukea kenties jäisi vain tyhjäksi sanaksi. Amiraali Lindmanin vastaus oli Suomen vapautta rakastavan kansan kaunopuheinen ylistys ja päättyi vakuutukseen, että Ruotsin kansa tervehtii vanhan veljesmaan tuloa itsenäisten valtioiden joukkoon mitä lämpimimmällä myötätunnolla. Mitäpä enempää hän saattoi sanoa? Nythän hoiti Ruotsin ulkopolitiikkaa ministeri Hellner eikä hän. Kaikki odottivat, että von Lucius nyt sanoisi muutamia sanoja, mutta hän noudatti taktiikkaansa ja vaikeni. Minun on kuitenkin lisättävä, että hän yksityisesti puhui minulle Suomesta mitä suopeimmin. Seuraavana päivänä oli pöydässämme ainoastaan ruotsalaisia ja meikäläisiä. Edellisten joukossa valtionarkivario Clason, entinen kirkollisministeri professori K.G. Westman, aktuario Otto Järte, kapteenit Törngren ja Reutersvärd, toimittajat Ljunglund ja Langlet sekä vaimoni sukulainen sotatuomari Angur von Hedenberg, jonka kauniissa vierasvaraisessa kodissa olimme viettäneet monta mieluisaa hetkeä ja joka oli osoittanut vapausriennoillemme lämmintä harrastusta. Läsnäolevista suomalaisista mainittakoon vapaaherra Carl Langensklöld, joka viime vuosina oli ollut Tukholman järjestömme verrattomana tukena, sotilaskomitean edustaja ratsumestari Gripenberg, Konni Zilliacus, G. von Wendt sekä työtoverini valtuuskunnassa Rafael Erich, Almar Fabritius ja Bertel Appelberg. Senaattori Paasikivi ja maanviljelysneuvos Paloheimo oli myöskin kutsuttu, mutta he olivat estyneet tulemasta. Mitkään viralliset näkökohdat eivät tässä tuttavallisessa seurassa sitoneet sanoja. Läsnäolevat ruotsalaiset ystävämme olivat innostuneita ajatukseen, että Ruotsin heti ja ensimmäisenä kaikista valloista pitäisi tunnustaa Suomen itsenäisyys, kuten Valdemar Langlet äskettäin oli Aftonbladetissa vaatinut, ja kaikki olisivat he, jos se vain olisi ollut heidän vallassaan, empimättä luvanneet meille Ruotsin aseellista tukea. Vallitsi sama tunnelma, joka muutamia kuukausia myöhemmin ilmeni ruotsalaisen prikaatin muodostamisessa, kun virallinen Ruotsin jätti meidät pulaan. * * * * * Joulukuun 16 p:nä matkustin Suomeen Haaparannan kautta. Minä en ollut saanut passia Vorovskilta, joka siihen aikaan hoiti bolshevikkien »lähetystöä» Tukholmassa, ja matkustin niinmuodoin ilman. Haaparannasta oli helppo päästä Tornioon. Asiamiehemme K. Pietilän opastamana kävelin jään yli Handolinin sillalle ja sitten sillan alla, kunnes tulimme noin 100 metrin päähän Tornion rannasta. Pienellä kierrolla unisten vahtien huomio oli vältetty illan pimeydessä. Torniossa sain passin poliisimestarilta ja saatoin seuraavana aamuna turvallisesti astua junaan. Jokainen tietää, miltä Suomessa siihen näytti Venäjän bolshevikkivallan puolustajat, punaiset sotilaat olivat maan todellisina valtiaina. Sen näki heidän ylimielisistä eleistään, kun he loikoilivat junavaunuissa tai kuljeksivat eri ryhmissä asemasilloilla, ja meidän omat punaisemme olivat yhtä itsetietoisia. Mutta jos puhui toiseen leiriin kuuluvain ihmisten — todellisen Suomen — kanssa, huomasi kyllä, kuinka katkeruus kuohui mielissä. Oliko sisäinen sota lopultakin välttämätön, huolimatta kaikesta, mitä sen karttamiseksi tehtiin? Minä en tahtonut luopua vielä toivosta. W. Strömiltä jonka tapasin Helsingissä, sainkin todella kuulla, että sosialidemokraattinen puolueneuvosto oli päättänyt toimeenpanna puolueen puhdistuksen. Johdon siirtymistä äärimmäispunaisten käsiin ei tultaisi sallimaan. Oli olemassa myöskin toiveita saada venäläinen sotaväki poistumaan maasta. Sen tapahduttua olisi se vaara poistettu, mikä nyt uhkasi kiihtyneen punakaartin puolelta. Käydessäni Edvard Gyllingin luona katsoin saavani vahvistuksen sille, mitä Ström oli ilmoittanut. Myöskin Gylling toivoi hartaasti, että maa voitaisiin vapauttaa venäläisten sotajoukkojen turmelevasta läsnäolosta. Ja riippumattomuuden toteuttamiseen hän tuntui olevan yhtä innostunut kuin minäkin. Kysymykseeni, saisinko ilmoittaa Saksan sosialidemokraateille, että heidän suomalaiset puoluetoverinsa toivovat Saksan demokratian kannatusta Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle, vastasi hän tinkimättä myöntävästi. Mutta ne kuvitelmat joiden valtaan aloin antautua, haihtuivat jälleen, kun puhuin erään miehen kanssa, joka oli lähellä Helsingin venäläistä bolshevikkijohtoa, nimittäin lehtori Smirnoffin. Kun huomautin hänelle, että Suomen ja Venäjän hyvien välien säilymiselle tulevaisuudessa on välttämätöntä, että venäläinen sotaväki viedään maasta pois, vastasi hän, ettei se käy laatuun, koska Pietari silloin jäisi suojattomaksi Suomen kautta tapahtuvaa saksalaista hyökkäystä vastaan. Mutta kävipä sen kuinka tahansa — pian olisi meillä aseellinen voima asettaa venäläistä sotaväkeä ja myöskin omia punaisiamme vastaan, jos nämä ovat kyllin mielettömiä kulkemaan edelleen niitä polkuja, joille he niin katalasti olivat marraskuun lakossa astuneet. Ne, jotka olivat työskennelleet jääkäripataljoonamme aikaansaamiseksi ja kansamme asestamiseksi, olivat närkästyen torjuneet ajatuksen, että pataljoonaa ja niitä aseita, joita he koettivat tuoda maahan, voitaisiin tarvita omia venäläisiin liittyneitä kansalaisia vastaan. Mutta jos tähän keinoon täytyi tarttua suuren päämäärän — itsenäisyyden — saavuttamiseksi ja maan pelastamiseksi anarkiasta, ei voinut eikä saanut epäröidä. Sen käsityksen huomasin olevan vallalla, kun keskustelin ystävieni kanssa A.K:ssa ja sitä lähellä olevissa piireissä, ja minun täytyi mielikarvaudekseni myöntää heidän olevan oikeassa. Mutta kohtasin heidän keskuudessaan myöskin porvarillisen johdon arvostelua. Eräs ystävistäni sanoi minulle, että oli tehty suuri erehdys, kun ei oltu ilmoitettu sosialidemokraattien johtajille Hjeltin ja von Bonsdorffin Ludendorffin kanssa tekemän sopimuksen sisällystä. (Oliko asia todella näin, en tiedä. Oli ehkä pelätty, että sopimus ilmiannettaisiin venäläisille.) Toiset katsoivat, että porvarilliset olivat tehneet itsensä vikapäiksi raskaaseen laiminlyönnin syntiin, kun olivat viivytelleet kääntymistä Leninin hallituksen puoleen itsenäisyyden tunnustuksen saamiseksi. Erehdyinkö vai oliko asia niinkuin olin havaitsevinani: että kosketus varsinaisten aktivistien ja niiden henkilöiden välillä, joiden käsissä nyt oli maan johto, ei ollut niin läheistä, kuin sen olisi pitänyt olla? Joka tapauksessa oli näillä hallituksen johdossa mies, jonka persoonaan oli yhtyneenä vanhan passiivisen vastarinnan esitaistelija- ja vanhan ja uuden aktivismin parhaat ominaisuudet: P.E. Svinhufvud. Minä kävin hänen luonaan senaatin linnan kuuluisassa nurkkahuoneessa. missä hän hallituspäällikkönä isännöi. Jos muut olivat hermostuneita näinä vaikeina aikoina, niin ei maan korkein hallintomies totisesti ollut. Tuntui tyynnyttävältä ja turvalliselta, kun vain näki hänet ja puhui hänen kanssaan. Myöskin senaatin muiden jäsenten kanssa tulin kosketuksiin, etusijassa ulkoasiaintoimituskunnan päällikön Karl Enckellin kanssa. Sain tilaisuuden tehdä selkoa Ruotsissa ja Saksassa vallitsevasta asemasta, niinkuin sen käsitin, ja myöskin kuvata ajatuksiani meidän suhteistamme Venäjän valtakunnan ei-venäläisiin kansallisuuksiin. Olen merkinnyt muistiin, että senaatti minun ehdotuksestani päätti lähettää edustajan Kiovaan. Suurella auliudella antoi Svinhufvud minulle allekirjoittamansa valtakirjan siihen poliittiseen työhön, johon aioin antautua Berliinissä. On huomattava, että tähän aikaan vielä ei mikään ulkovaltio ollut tunnustanut Suomen riippumattomuutta ja että meillä niin ollen ei vielä ollut säännöllisiä, virallisia lähetystöjä enempää Berliinissä kuin muissakaan pääkaupungeissa. Mutta senkin jälkeen kun Berliiniin perustettiin lähetystö, oli minulla varmaankin tehtävää siellä suoritettavana. Voin lisätä, että A.K. kokouksessaan 23 p:nä antoi minun tehtäväkseni toimia sen edustajana Berliinissä. Kokoukseen ottivat osaa toht. Zilliacus, toht. Eino Suolahti, maisterit Th. Swedlin ja Eino Välikangas sekä tri. Sven Donner. Joulukuun 26 p:nä matkustin postijunalla Tornioon jatkaakseni sieltä matkaa Tukholman kautta Berliiniin. Helsinkiläiseltä järjestöltämme olin saanut neuvon astua pois junasta Kemissä ajaakseni sieltä jään yli Ruotsin puolelle. Minähän olin edelleenkin ilman passia. Mutta aktivistien kuuluisassa päämajassa Kemissä Osulan matkustajakodissa sanottiin minulle, että oli aivan tarpeetonta ryhtyä rasittavaan taivallukseen jään yli. Lähellä Torniota oli paikka, josta vaarattomasti voi kävellä pienen matkan joen yli. Olin kyllin varomaton noudattamaan neuvoa. Saavuttuani Tornion asemalle ajoin oppaani kanssa Alatornion kirkolle, nousin siinä reestä ja menin alas rantatöyryä jäälle matkalaukku kädessäni. Kaikki oli hiljaista. Mutta en ollut ehtinyt ottaa montakaan askelta, ennenkuin kuulin takaani ärjäistävän »astanavitesj!» (pysähtykää!). Minä en siitä välittänyt, vaan kävelin rauhallisesti eteenpäin. Mutta silloin pamahti laukaus ja sen jälkeen useita muita. Minä aloin juosta ja samoin oppaani, joka katosi kuin salama jäälle puolipimeässä. Äkkiä tunsin kovan kolauksen ja kaaduin. Luoti oli sattunut vasempaan reiteeni. Seuraavassa hetkessä olivat venäläiset sotamiehet kimpussani. Mitä sitten tapahtui, voidaan kertoa muutamalla sanalla. Minut vietiin rannalla olevaan vahtitupaan ja siitä reellä päämajaan kaupunkiin. Haavastani, joka vuoti vahvasti verta, eivät tavarishtshit paljon välittäneet. Se oli »nitshevoo». Eräs upseeritavarishi oli sitä mieltä että tämä välinpitämättömyys meni hiukan liian pitkälle, ja soitti tohtori Beckerille kaupungin sairaalaan. Tämä tuli, sitoi haavani ja sanoi, että se on arveluttavan luontoinen. Ennenkuin minut vietiin sairaalaan, kuulusteli kuitenkin eräs »natshalnik» minua. Hän sai kuulla, että minä en suinkaan ole mikään ruplansalakuljettaja, vaan kunniallinen vanha kumousmies, joka on istunut Pietari-Paavalin linnassa y.m. Kuulijat joutuivat aivan hämilleen. Miksi en ollut tullut heidän päämajaansa? Olisin silloin heti saanut passin jos ei minulla semmoista ollut. Sairaalassa sain nyt maata ankkurissa kaksi viikkoa Läpi ammuttua säärtäni ei tarvinnut leikata poikki! kuten tohtori Becker oli pelännyt. Toistaiseksi olin turvattu. Venäläiset eivät edes tiedustelleet minua. Pakollinen ankkurissaoloni muodostui niin mieluisaksi kuin suinkin saatoin toivoa. Tätini, neiti Augusta Krook, vanha aktivisti kuten minäkin, oli tapaturmasta sanan saatuaan rientänyt Tornioon pitämään minulle seuraa. Kaupunkilaiset osoittivat minulle mitä suurinta ystävällisyyttä. M.m. oli minulla ilo nähdä luonani yksi uskollisia avustajiani, rouva Hulda Reuter, joka vuonna 1915 oli välittänyt salaista postinkulkua Tukholman ja Helsingin välillä. Mutta mieleni oli täynnä levottomuutta. Joka päivä oli sanomalehdillä kerrottavana tärkeitä tapahtumia. Toinen ulkovalta toisensa jälkeen oli tunnustanut Suomen riippumattomuuden. Ulkomailla tarvittiin siis työvoimia nyt enemmän kuin milloinkaan, mutta minä makasin täällä kaukaisessa maailmankolkassa vuoteeseen kytkettynä. Seikkailuni oli todellakin sangen harmillinen. Haava parantui kuitenkin pian ja minä tahdoin päästä uudistamaan epäonnistunutta yritystäni rajan yli. Toht. Lindgren, joka oli Punaisen Ristin palveluksessa ja saattoi liikkua vapaasti Tornion ja Haaparannan väliä, hankki minulle salakuljettajan, joka eräänä pimeänä iltana tammikuun puolivälissä vei minut reessään viisi kilometriä pohjoiseen pitkin jokea ja sitten täyttä neliä jään yli Ruotsin puolelle. Nytkin vinkui kiväärinluoteja korvissani — tällä kertaa lienevät ampujat olleet suomalaisia tullivartijoita — mutta kaikki kävi onnellisesti ja pian istuin ehein nahoin Haaparannan kaupungin hotellissa syömässä hyvää illallista toht. Lindgrenin kanssa. Hän kertoi minulle, että Tornion venäläisessä päämajassa juuri nyt oli löydetty paksu asiakirjapakka, joka koski minua. Se oli peräisin santarmien arkistosta ja sisälsi arvattavasti asioita, jotka olisivat aiheuttaneet minun vangitsemiseni uudelleen. Olin päässyt pälkähästä viime hetkellä. Seuraavana aamuna jatkoin keskeytynyttä matkaani Tukholmaan. Kaksi viikkoa myöhemmin olin siksi toipunut haavastani, että saatoin ajatella matkustamista Berliiniin aloittaakseni sikäläisen työni. Valtakirjani oli onneksi tallella. Se oli Helsingistä lähetetty kuriirin mukana. Mutta kun helmikuun 2 p:nä soitin ministeri Gripenbergille ilmoittaakseni lähdöstäni, kysyi hän minulta, enkö mieluummin tahtoisi jäädä Tukholmaan lähetystöneuvoksena auttaakseni häntä lähetystötyössä. Hiukan epäröityäni vastasin myöntävästi. Berliinissä olisin kenties voinut olla suuremmaksi hyödyksi poliittisessa työssä, mutta täällä Tukholmassa oli juuri nyt vapaussotamme puhjettua äärettömän paljon käytännöllistä työtä tehtävänä. Niin tapahtui, että minä astuin viralliselle diplomaattiuralle viipyäkseni siinä lähes 8 vuotta. Toimintani Tukholmassa seuraavana myrskyisenä aikana rajoittui sitten suurimmaksi osaksi vaatimattoman lähetystövirkamiehen tehtävien puitteisiin. Kertomus elämyksistäni tänä aikana ei toisi paljoa uutta siihen, mikä jo on tunnettua Tukholman lähetystömme kuumeisesta toiminnasta, viimeisistä yrityksistä saada Ruotsin hallitusta luopumaan passiivisesta kannastaan meidän vapaussotaamme, uljaasta kansanliikkeestä Ruotsissa Suomen hyväksi, ruotsalaisten vapaaehtoisten rientämisestä kenraali Mannerheimin lippujen alle, Ruotsin surkuteltavasta Ahvenanmaan-retkestä, niistä vielä surettavammista oloista, jotka liittyivät Uudenkaupungin joukkueen aseistariisumiseen Ahvenanmaalla ja sen tuonnista Ruotsiin, jääkäripataljoonamme muistorikkaasta retkestä Vaasaan Pohjanlahden jäiden halki ja siitä, kuinka saksalaiset apuretkellään Etelä-Suomeen ottivat suorittaakseen sen tehtävän, jonka Ruotsi olisi voinut, mutta jota se ei tahtonut ottaa suorittaakseen. * * * * * Toukokuun alussa matkustin Suomeen. Kun toukokuun 16 p:nä seisoin Nikolainkirkon portailla ja katselin Mannerheimin ja hänen talonpoikaisarmeijansa juhlamarssia, palasivat ajatukseni siihen päivään huhtikuun alussa 1915, jolloin näin ensimmäisten Lockstedtin, nuorukaisten marssivan harjoituskentälle. Se, mikä silloin useimmista tuntui fantastiselta unelmalta, oli nyt toteutunut. Samat nuorukaiset, jotka silloin olin nähnyt harjoituksissa, ampumassa maaliin ja kaivamassa juoksuhautoja vieraassa maassa outoon pfadfinder-pukuun puettuina, marssivat nyt omaan pääkaupunkiimme jäntevinä upseereina niiden pataljoonain ja komppaniain etunenässä, joita he olivat johtaneet taisteluun ja voittoon. Nuorukaisunelman ihmeellisempää täyttymystä ei minkään kansan historia voi osoittaa. On totta, unelman toteutumista olisi voinut ajatella vielä kauniimmaksi. Saman päivän aamuna, jolloin valkoinen armeija marssi Helsinkiin, olin nähnyt toisen sotaisen näytelmän: joukon voitettuja vihollisia matkalla vankileiriin, mutta se näky oli ollut sellainen, että se oli syöpynyt minun mieleeni ja esti minua tuntemasta eheää voitoniloa. Sillä nämä vangitut viholliset olivat kapinallisia, eksytettyjä maanmiehiä. Jälleen täytyi minun kysyä itseltäni, eikö meillä ollut mitään syytä siihen, että vapaustaisteluumme oli yhtynyt sisäisen sodan kauhu. Minun omatuntoni vastasi kieltävästi. Me olimme — nekin meistä, joiden osalle poliittinen työ oli tullut — viimeiseen saakka pitäneet kiinni ajatuksesta: yksimielinen kansa taistelussa ulkonaista vihollista vastaan. Senvuoksi olimme viimeiseen saakka tahtoneet pitää ystävinämme ja liittolaisinamme sosialidemokraattisia johtajia ja heidän vallassaan olevia työläisjoukkoja, huolimatta siitä ivallisesta moitteesta, mitä keskinkertaisporvarien puolelta siitä saimme. Ja me olimme siinä olleet oikeassa, kun emme unohtaneet, että sosialidemokraatit olivat voimakkaimmin julkilausuneet itsenäisyysvaatimuksen Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeisinä ensi kuukausina ja että itsenäisyysliike oli saanut väkevän nousunsa suureksi osaksi heidän menettelynsä avulla. Sitten oli käynyt, niinkuin kenties täytyi käydä; työläiset eivät enää olleet voineet erottaa kansan vapausvaatimusta ja sosialisen vallankumouksen unelmaa toisistaan. Heidän sydämensä pohjalla hehkuva luokkaviha porvarillisen yhteiskunnan vanhojen syntien jälkimaininkina oli leimahtanut ilmiliekkiin idästäpäin tulevassa vallankumoustuulessa, ja sitä paloa eivät johtajat joko olleet voineet taikka ehkä sokaistuina tahtoneet sammuttaa. Se voitiin silloin sammuttaa ainoastaan verellä. Kansojen elämässä on traagillisia ristiriitoja, jotka vain väkivalta voi ratkaista. Nyt oli kapinaliekki sammutettu ja ulkonainenkin vihollinen karkoitettu. Suomen taival vapauteen oli ollut vaikea, mutta nyt seisoi vapaa Suomi tuossa voittajana koko nuoressa voimassaan. Tosin kuului jo itse voitonhetkenä kateellisen pikkumaisuuden ja kansallisen suvaitsemattomuuden ääniä, jotka sittemmin totisesti eivät ole heikenneet. Mutta se henki, joka sai meidän kansamme lähettämään 2 000 poikaansa Lockstedtin-leirille oppimaan aseiden käyttöä aikana, jolloin muukalaisvalta aseettomassa maassamme oli ankarimmillaan, se henki, joka muutamissa viikoissa oli saattanut yhteensulattaa kymmeniätuhansia kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista taistelukuntoiseksi armeijaksi, jonka päämääränä oli maan pelastus, se elää kuitenkin, se elää sentään heikentymättömänä puoluekiistojen ja kansallisvastakkaisuuksien raateleman pinnan alla. Tämä saadaan nähdä niin pian kuin vaara uhkaa kalliisti hankittua itsenäisyyttämme. Silloin on kansamme seisova yksimielisempänä kuin se seisoi onnettomana ja kuitenkin kunniakkaana vuonna 1918. VIITTEET: [1] Suomen Vapaussota vuonna 1918. I. siv. 132 ja seur. [2] Viimeksi mainitun tiedon nojaan omiin muistelmiini ja sitäpaitsi siihen kirjoitukseen »Katsaus Suomen vapausliikkeen kulkuun sodan aikana», jonka lokakuun 23 päivänä 1916 jätin majuri von Aweydenin seuraajalle sotilasattaseana Tukholmassa eversti von Gieselle. Walter Horn kertoo selostuksessaan käynnistään Tukholmassa (Suomen Jääkärit, I siv. 92), että raportti lähetettiin Berliiniin konsuli Goldbeck-Löwen välityksellä. Saman tiedon toistaa Kai Donner kirjoituksessaan Jääkäriliikkeen synnystä teoksessa Suomen vapaussota I siv. 84. Minä en kuitenkaan hevin voine tässä kohdassa erehtyä. Asialla on jonkun verran merkitystä, koska Suomen ylioppilaiden anomus sai toisen luonteen, jos se saapui Saksan sotilasviranomaisten käsiin heidän Tukholmassa olevan virallisen edustajansa lähettämänä.— »Suomen vapaussota» tarkoittaa tässä kirjassa Kai Donnerin, Th. Svedlinin ja Heikki Nurmion toimittamaa teosta, »Suomen Vapaussota vuonna 1918» taas n.s. virallista julkaisua. [3] Hindenburg sanoo muistelmissaan (Elämäni, Porvoo 1920 Werner Söderström Oy, siv. 132): »Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914—15 voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla!» [4] Y.O. Ruuth, Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet. Jyväskylä 1918, K.J. Gummerus. Siv. 70. [5] Heidän elämäntyötänsä on kauniisti kuvannut heidän entinen Joensuun lyseon rehtorinsa K.A. Wegelius kirjassaan Aseveljet. Porvoo, Werner Söderström O/Y 1925. [6] Ks. m.m. Alma Söderhjelm, Pfadfindereitä Tukholman kautta kulkemassa, Suomen Jääkärit, I siv. 262 ja seur. [7] Ks. Luodon ilmiantoa Wetterhoffista, päivätty Berliinissä Moabitin sotilasvankilassa 10:ntenä heinäkuuta 1916. J. Sundwall Kring jägarbataljonen, siv. 141. [8] Suomen vapaussota I, siv. 90 ja seur. [9] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 44. Kai Donnerin mukaan (Suomen vapaussota, I, siv. 99) muodostettiin keskuskomitea (C.K.; centralkommittén) vasta syksyllä 1915. Siiloin oli ilmeisesti kysymys aikaisemmin muodostetun komitean uudestijärjestelystä poistamalla jäseniä, jotka eivät kaikessa hyväksyneet meidän politiikkaamme.. [10] Kahta lukkoneulaa, joita pidettiin päät vastakkain, käytettiin tuntomerkkinä järjestön jäsenten kesken. [11] Kesäk. 30:ntenä päivätyssä raportissani luulin voivani ilmoittaa Wetterhoffille: »Mieliala tuntuu nyt kääntyneen meidän eduksemme. Törngren, jota vielä en ole tavannut, lienee jonkun verran muuttanut kantaansa.» Sittemmin saimme kokea, että loppuosa tätä hyväuskoista ilmoitusta oli hiukan ennenaikainen. [12] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 49. [113] K. A. Wegelius, Routaa ja Rautaa. I. Tornion etappi. Porvoo 1926. Werner Söderström O/Y. Siv. 130 ja seur. [14] Alkuperäinen kirje on ruotsinkielinen, ja kun sanoja Fia, Svea,4 Rolf ja Tor (= Finland, Sverige, Ryssland, Tyskland) on toivotonta yrittää suomentaa; menee osa sen verrattomasta pirteydestä käännöksessä väkisinkin hukkaan. [15] C.O. Nordensvan, Världskriget 1914-1918, Tukholma 1922. Åhlén & Åberlund. Siv. 156. [16] Tiedot molempain pääkomiteain kokoonpanosta mainitaan tässä Kai Donnerin kirjoituksen mukaan, ks. teosta Suomen vapaussota, I, siv. 99. [17] K.A. Wegelius, Routaa ja Rautaa, I, siv. 28. [18] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 40. [19] Kirjeen, jossa nämä ohjeet olivat, kirjoitti maisteri Fabritius muutamille muistikirjanlehdille salamusteella. Se on julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa Suomen Jääkärit, 1, siv. 431. [20] Ks. von Essenin omaa kuvausta teoksessa Suomen jääkärit I, siv. 364 ja seur. [21] Edv. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 52. [22] Minun huomautukseni. [23] Suomen Vapaussota I, siv. 49. [24] Suomen me valloitamme, kävi miten kävi, ja Ahvenanmaan me joka tapauksessa otamme. [25] Vrt. Suomen vapaussota vuonna 1918 teoksessa, I, siv. 198 esitettyjä, minun mielestäni harhaanjohtavia mietelmiä. [26] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 48. [27] Suomen Jääkärit, I, siv. 293. [28] Samuli Sario, Suomen vapausliikkeen ulkomaanvaltuuskunta Suomen Vapaussota, I, siv. 182. [29] Ruotsalaiset, ruotsalaiset! Ne eivät tule mukaan. [30] Wetterhoffin kertomus von Falkenhaynin tiedonannosta herttualle käy pääasiassa yksiin sen kanssa, mitä marraskuun 30 p:nä kuulin samasta asiasta. [31] C.O. Nordensvan, Världskriget 1914—1918. Tukholmassa 1922. Siv. 192. [32] Päinvastainen käsitys on Hindenburgilla. Puhuessaan Saksan viimeisestä Ranskassa v. 1918 tekemästä rynnistyksestä hän lausuu (Elämäni, suom. painos, siv. 335): »Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna 1915 lopullisesti voittaneet venäläiset.» [33] Maurice Paléologue, La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, siv. 138. [34] Maurice Paléologue, m.t. II, siv. 148. [35] Rautatietöissä oli sitäpaitsi tuhansittain sotavankeja. Näitä kohdeltiin tietenkin vielä huonommin. Ks. Ira Nelson Morris: Minnen från min ministertid i Stockholm 1914-1923, Tukholma 1923, siv. 45 ja seur. [36] Herman Gummerus, Aktiva Kampar 1899-1910, Helsinki 1925, Söderström & C:o, siv. 162. [37] Kirjeen on muutamin lyhennyksin julkaissut Sundwall: Kring Jägarbataljonen, siv. 135 ja seur. [38] Sundwall, main. teos, siv. 139. [39] Että Norjassakin oli niitä, jotka näkivät selkeästi Venäjän taholta uhkaavan vaaran, osoittaa m.m. toht. Herman Harris Aallin v. 1917 ilmestynyt kirja 'Nordens Skjaebne' (ruotsiksi Nordens öde, Helsinki 1917, Holger Schildt). [40] Samuli Sario teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 194. [41] Vrt. sitä Helsingin keskuskomitealle lähettämäni raportin otetta, joka on julkaistu teoksessa Suomen jääkärit, II, siv. 616 ja seur. [42] J. Sundwall, Suomen jääkärit, I, siv. 559. Vrt. Kai Donner teoksessa Suomen vapaussota I, siv. 117. [43] Julkaistu teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 142 ja seur. [44] Vrt. von Essenin omaa kertomusta teoksessa Suomen jääkärit, I, siv. 375 ja seur. [45] Kai Donner teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 117. [46] Suomen Jääkärit, II, siv. 316. [47] Ks. J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 64 ja seur [48] Oli kuitenkin poikkeuksia. Monet Suomen liikemiehet osoittivat suurtakin sympatiaa meidän liikettämme kohtaan ja tekivät tuntuvia taloudellisia uhrauksia sen hyväksi, vaikkakin verraten harvat ottivat siihen aktiivisesti osaa, kuten johtaja Armas Saastamoinen. Huhtikuun 24 p:nä olen merkinnyt, että kauppaneuvos Krogius oli lahjoittanut 5 000 kruunua L.L:lle Summa käytettiin jääkärien n.s..Liebesgabe-rahaston vahvistamiseksi. [49] Erich Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918 (suom. painos, Porvoo, Werner Söderström), siv. 183. [50] Suomen Jääkärit, II, siv. 627 ja seur., 678 ja seur. [51] Erich Ludendorff, main. teos, siv. 195. [52] Vrt. Kai Donner, teoksessa Suomen Jääkärit, II, siv. 1060. [53] J. Sundwall, Kring Jägarbataljonen, siv. 66. [54] Vrt. Samuli Sario, Lausannen kansallisuuskonferenssi v. 1916. Suunta 1921, n:ot 6 ja 7. [55] Näiden kahdesti kuussa ilmestyväin »Sanomain» tehtävänä oli antaa Suomen yleisölle totuudenmukaisempi käsitys sotatapahtumista ja poliittisesta asemasta kuin minkä meidän sensuroitujen sanomalehtiemme niukoista ja tendenssimäisistä uutisista sai. Niiden toimittajana oli maisteri Thure Svedlin ja suomentajana maisteri V. Puhakka ja ne painettiin 4—6-sivuisina Aftonbladetin kirjapainossa samalle ohuelle paperille, jota oli käytetty »Vapaisiin Sanoihin» sortovuosina. Lehden levittämisen Suomeen hoitivat meidän etappimme. Suurten kuljetus- ja levitysvaikeuksien vuoksi tämä hyödyllinen ja hyvintoimitettu julkaisu ei liene saapunut Helsinkiin ja Etelä-Suomeen asti. [56] Ks. m.m. Maurice Paléologue: La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, 1 luku. [57] Paléologue, main. teos, II, siv. 5 puhuu siitä, kuinka tavattoman pessimistisesti Kokovtsoff juuri silloin arvosteli asemaa. [58] Hammarskjöldin ministeristö asettui tässä kysymyksessä sangen päättävälle kannalle. Syyskuun lopulla sanoi Saksan ministeri von Lucius minulle saaneensa Ruotsin hallitukselta varman vakuutuksen, että se ei tulisi myöntymään eikä sallimaan ainoankaan ruutitynnyrin kuljetusta Ruotsin kautta. Lienee kuitenkin tunnettua, että luvatonta sotatarpeiden kuljetusta Ruotsin kautta Venäjän laskuun toimitettiin salassa varsin suuressa määrässä. Me saimme siitä usein raportteja. Niinpä kirjoitti neiti Elin Nylander minulle syyskuun 14 p:nä 1916: »Heinäkuun 1—26 p:n välillä kuljetettiin Englannista kauttakulkutavarana Ruotsin kautta toiminimi Krogiukselle Tornioon joukko laatikoita, joissa oli Punaisen Ristin leima. Toiminimi ei puuttunut Torniossa lastaukseen, vaan siihen komennettiin merisotilaita Helsingistä. Suuret puulaatikot sisälsivät pienempiä laatikoita, joista jokaisessa oli _granaatteja_. Tämä kaikki Punaisen Ristin merkillä varustettuna! Jos kirjoitat asiasta, älä mainitse mitään sotamiehistä. Ne ovat luotettavia hyviä miehiä ja kaikin tavoin suojeltavia». [59] Kuten tunnettua oli Hindenburg elokuun 29 p:nä tullut von Falkenhaynin seuraajana pääesikunnan päälliköksi ja Ludendorff ensimmäiseksi päämajoitusmestariksi. [60] Vrt. Edvard Hjelt teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 51. [61] Pietarin lehdet panivat toimenpidettä vastaan vastalauseen »kyynillisenä kansainoikeuden loukkauksena». Maurice Paléologue, La Russie des tsars pendant la grande guerre, II, siv. 77. [62] Tämä sabotage-toiminta, jolla kenties oli merkitystä Saksan sodanjohdolle, mutta joka tuntuvasti sai venäläisen valvonnan ja vainon Suomessa kiristymään ja siten myöskin tuli pahaksi esteeksi rekryyttien värväämiselle pataljoonaan, tuotti valtuuskunnalle suurta huolta. Papereitteni joukossa on minulla eräs päiväämätön kopia valtuuskunnan kirjelmästä asianmukaisille Saksan viranomaisille tästä asiasta. Kirjelmä, joka lienee laadittu myöhään syksyllä 1916, päättyy anomukseen, että n.s. sabotage-yrityksiä Suomessa mikäli mahdollista kartettaisiin tai ainakin toimeenpantaisiin ainoastaan erikoisen tärkeissä tapauksissa ja että jääkäripataljoonan nuoria miehiä ei missään tapauksessa enää käytettäisi sellaisiin yrityksiin. [63] Suomen Jääkärit II, siv. 763. [64] Sundwall (Kring Jägarbataljonen siv. 70.) kuvaa drastillisesti majuri kreivi Schwerinia: »niukkalahjainen morfinismia sairastava feodaalinen maaneuvos.» Minun saamani vaikutus miehestä ei ollut juuri edullisempi. Että saksalaisillakaan ei ollut erikoisen suuria ajatuksia hänen älystään, tiesi jokainen. Saksan meriattasea Tukholmassa von Fischer sanoi minulle herttaisen avomielisesti katsovansa, että Schwerin on »ein Trodl» (pöhköpää). [65] Kirjelmä on julkaistu Sundwallin teoksessa siv. 166 ja seur. [66] Hindenburgin muistelmista (Elämäni, suom. painos, siv. 218 ja seur.) käy kuitenkin ilmi, että hän oli asettunut suunnitelmaan nähden epäilevälle kannalle. [67] Amerikan Pietarissa olevan lähettilään kautta saamamme vastaus (ks. edellä siv. 251) ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi eikä sitäpaitsi sisältänyt mitään positiivista. [68] Nämä puolalaiset legioonat perustettiin jo v. 1912 Galitsiassa, Itävallan puolalais-ystävällisen valtakauden aikana. Elokuussa 1914 ne lähtivät sotaan ja niihin liittyi vapaaehtoisia Puolan kaikista osista. Syksyllä 1916 kuului legiooniin kaikkiaan noin 30 000 miestä. Niiden luoja ja johtava sielu oli Josef Pilsudski. Syyskuussa samana vuonna annettiin legioonille keisari Frans Josefin reskriptillä oikeus käyttää omia kansallislippuja ja nimitystä »puolalainen apujoukko». [69] Ludendorff, main. teos, siv. 344. [70] Suomen Jääkärit II, siv. 860 ja seur. Vrt. C. O. Nordensvan, Världskriget 1914-1918, siv. 314. [71] Sitä koskevista toiveista oli meidän vaikea lopullisesti luopua. [72] Näin täytyi puhua meidän puoleltamme tehtävässä esityksessä liittolaisellemme, taistelevalle Saksalle. On itsestään selvää, että kukaan meistä ei vähäksynyt sitä tavatonta merkitystä, mikä länsivaltojen takuun saannilla Suomen autonomialle olisi, jos itsenäisyyssuunnitelmat menevät myttyyn. Mutta sehän ei ollut Saksan apuun rakentuvan itsenäisyysliikkeen edustajain hankittavissa. [73] R. Norrländer ja S. Sario: Die nordische Brücke, N:o 5 sarjassa »Die russische Gefahr», julkaissut Paul Rohrbach. Stuttgart 1917. [74] Ks. esim. Lucien Maury, Den svenska nationalismen och kriget, Tukholma 1918, siv. 274 ja seur. [75] Kai Donnerin julkaisema teoksessa Suomen vapaussota, II, siv. 40. [76] »Die deutsche Regierung betrachtet es als ein deutsches Interesse, dass Finnland womöglich in Besitz der vollen Selbständigkeit gelangt. Infolge dessen ist die deutsche Regierung gewillt, bei dem Friedensschluss für die Erreichung dieses Zieles den zur Zeit bestehenden Verhältnissen gemäss zu wirken. Sollte dennoch irgendein staatliches Band zwischen Finnland und Russland bestehen bleiben, ist Deutschland bereit, für die vertragsmässige Erhaltung der finnländischen Autonomie einzutreten.» — Se selostus, joka on teoksessa Suomen vapaussota I, siv. 198, on epätäydellinen. [77] Ernst von Hülsen teoksessa Suomen vapaussota, I, sivu 208. [78] Kertomus on »Stockholm» nimisenä ranskaksi julkaistu konferenssin järjestelykomitean toimesta Tidenin kustannuksella Tukholmassa 1918. Suomalaisten valtuutettujen memorandumi on sivuilla 298—304. [79] Eräässä yksityisessä keskustelussa Donnerin kanssa oli Sirola kuitenkin mielipiteenään lausunut, että kansan on ehdottomasti vuodatettava vertansa vapautensa puolesta eikä hankittava sitä vain diplomaattisilla neuvotteluilla (Suomen vapaussota 1, Siv. 309). [80] Suomen vapaussota, I, siv. 214 ja seur Vrt. Hannes Ignatius Sortovuosista itsenäisyyteen, Helsinki 1927, Otava siv. 133 ja seur. [81] Ne on toht. Kai Donner julkaissut teoksessa Suomen vapaussota, II, siv. 42. [82] K.A. Wegelius, Aseveljet I, siv. 250. [83] Suomen vapaussota, I, siv. 222 ja seur. [84] Suomen Jääkärit, II, siv. 965 ja seur. [85] Bertel Appelberg: Revolutionsåret 1917, teoksessa Med lagen och svärdet, Helsinki 1919, Söderström & C:o, siv. 172. [86] Kirjeet on julkaistu suomalaisina käännöksinä valtioneuvos Danielson-Kalmarin kirjassa »Ahvenanmaan asia vuosina 1914—1920», Helsinki 1920, Otava, siv, 185 ja seur. Vrt. Bertel Appelberg: Jägarrörelsen, teoksessa Med lagen och svärdet, siv. 170 ja seur. [87] Ylläolevaa Ahvenanmaan-kysymystä koskevaa esitystäni, joka sisältyy tämän kirjan aikaisemmin ilmestyneeseen ruotsinkieliseen painokseen, on ruotsinmaalaiselta taholta väitetty vääräksi. Esimerkiksi entinen pääministeri, nykyinen maaherra Eden, on eräässä haastattelussa vakuuttanut, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että vapaamieliseltä taholta olisi käytetty minkäänlaista painostusta mainittua tarkoitusta varten. Herra Eden sanoo edelleen, ettei hän tunne ahvenanmaalaista K.J. Sundbergia sekä ettei hän tietääkseen koskaan ole tavannut sennimistä henkilöä. Mikäli asia koskee herra Edeniä itseään, on hänen vastaväitteensä tietysti otettava ad notam. Sopinee kuitenkin huomauttaa, että eräs toinen ahvenanmaalainen, toht. Hugo Sommarström, jota Stockholmstidningen on haastatellut, on m.m. ilmoittanut, että, ellei hän erehdy, Sundberg taikka joku toinen (suomalainen) ylioppilas jo keväällä 1917 kääntyi silloisen Upsalan professorin Edenin puoleen Suomen ja Ahvenanmaan kysymyksen johdosta. Olkoon miten tahansa, ei ole pienintäkään syytä olettaa, että Sundbergin 16 p:nä heinäkuuta 1917 minulle esittämä kertomus olisi ollut tuulesta temmattu taikka että minun muistiinpanoni siitä olisi väärä. Viittaan muuten Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa 17 p:nä joulukuuta 1927 julkaisemaani selitykseen, missä minä m.m. oman kertomukseni lisätodistukseksi huomautan valtioneuvos Danielson-Kalmarin yllämainitussa teoksessa tekemiä paljastuksia. Lausun siinä: »Täytyy pitää aikaisemmin julkaistujen asiakirjain avulla todettuna ja nyt edelleen vahvistettuna, että Ruotsissa toimineet ahvenanmaalaiset saivat yllytystä ja kannatusta ruotsinruotsalaiselta taholta pannessaan alulle liikkeen, joka antoi tulokseksi ahvenanmaalaisten kääntymisen Ruotsin puoleen.» [89] Ylimalkaisten päiväkirjamerkintöjen mukaan. Ne pitävät yhtä salaneuvos von Hülsenin yllämainitussa teoksessa antamien tietojen kanssa. Niissä ei kuitenkaan mainita sitä valtakirjan kohtaa, joka koski Ruotsia. [90] Julkaistu teoksessa Suomen vapaussota, I, siv. 263 ja seur. [91] Ks. valtioneuvos Hjeltin seikkaperäistä selostusta käynnistä suuressa päämajassa hänen muistelmissaan (Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 66 ja seur.) sekä teoksessa Suomen vapaussota I, siv. 62 ja seur. [92] Edvard Hjelt: Vaiherikkailta vuosilta, II, siv. 111 ja seur.

3240.txt

Herman Gummeruksen 'Jääkärit ja aktivistit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3240. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

SONNIYHDlSTYSTÄ PERUSTAMASSA Kaksinäytöksinen riitanäytelmä Kirj. VÄINÖ KATAJA Kuopiossa, U. W. Telén & Co, 1910. HENKILÖT: _Ylipää_ | _Anttila_ | talon isäntiä. _Lampela_ | _Ojalainen_ | _Palsan leski_, talon emäntä. _Pylli-isso_, kylän suutari (oikea nimi isak Harju). _Agronoomi_. Kyläläisiä. NÄYTTÄMÖ: Tilava pirtti Anttilan talossa. Talokkaat istuvat penkillä, joka on sivuakkunan luona. Perällä, pöydän takana, seisoo agronoomi, joka juuri on lakannut puhumasta sonniyhdistyksestä. Palsan leski istuu likimpänä agronoomia. Oikealla ja vasemmalla ovi, jonka luona Pylli-Isso istuu jakkaralla. Muuten tavallinen talonpoikaispirtti. Talvi-ilta. _Agronoomi_. Olen ainoastaan lyhyesti puhunut sonniyhdistyksestä, mutta toivon että arvoisat kansalaiset ovat puheeni ja tarkoitukseni ymmärtäneet. Kehoitan siis vielä kerran teitä perustamaan yhdistys. Kun olen varma, että maanviljelysseura avustaa sonnin ostossa, niin ei tule kalliiksi sonni yhdistyksen jäsenille. _Ylipää_. Paljonkohan antaisi seura sonnin ostoa varten? _Agronoomi_. No ainakin kaksiosaa, niin että teille ei jäisi kun kolmas osa ja se ei tee paljoa, kun koko kylä liittyy yhdistykseen. Olisi muuten ollut suotavaa, että olisi ollut läsnä useampia isäntiä... _Pylli-Isso_. Joo ja emäntiäkin. _Agronoomi_. Naapurikylässä kun viime talvena perustettiin sonniyhdistys, niin hauskaa oli nähdä kuinka koko kylän väki oli yksimielistä ja nyt ovat hyvin tyytyväisiä. _Anttila_. On sitä tässäkin kylässä yritetty, vaan ei ole vielä valmista tullut. _Agronoomi_. Yksimielisyys vie voittoon. Huomenna on tarkoitukseni käydä joka talossa sonnia tarkastamassa ja jos havaitsen hyvän, maatiaisrotuisen sonnin, niin se sitten... _Palsan leski_. Meillä on »Janne», joka pystyy... _Agronoomi_. ... niin se sitten ostetaan yhdistyksen sonniksi. Uskon, että tässäkin kylässä on hyviä, tyypillisiä, maatiaisrotuisia sonneja. _Palsan leski_. On toki. Jo niitä on... _Pylli-Isso_. Ylipäässäkin on kaksi sonnia ja komeita kumpainenkin. Toisella on sarvetkin kuin hirvellä. _Ylipää_. Juuri niin. Ja mitä sonnin kokoon ja näköön tulee niin eipä näy tämän kylän laitumilla semmoista, joka... _Pylli-Isso_. Ei näykään. Mennä kesänäkin kun minä olin Repovaaralla ja nämä Ylipään lehmät Aitamännikössä, niin selvään kuului kuin sonni lauloi... _Ylipää_ (naurahtaen). On sillä terveet keuhkot ja kun sarvillaan nostaa suuria kiviä ja heittää kauvas. _Agronoomi_ (naurahtaen). Semmoiset ovat sivuasioita. Lauhkeaa sonnia on helpompi hoitaa. _Palsan leski_ (menee aivan agronoomin eteen ja keimailee). Luulenpa, että kun agronoomi näkee meidän »Jannen»... se on palkitun emän vasikka... _Agronoomi_. Niinkuin sanottu, huomenna käyn katsomassa... Mutta tässä on minulla sonniyhdistyksen säännöt, joista annan teille kullekin yhden taikka kaksikin kappaletta, jotta voitte naapureillenne antaa. (Antaa kullekin kaksi kappaletta Sonniyhdistyksen sääntöjä). _Palsan leski_. Suuri kiitos ja terve tulemaan meille! (Agronoomi yrittää antamaan Pylli-Issollekin.) _Ylipää_. Ei se ole isäntämiehiä. _Agronoomi_. Mutta jos hänkin tahtoo jäseneksi... _Pylli-Isso_. Jäseneksipä tietenkin. Minulla on kaksi lehmää. _Agronoomi_. No siinä saatte kaksi kappaletta tekin. _Pylli-Isso_ (näyttäen ihan Ylipään nenän alla kirjaansa). Katsos nyt Ylipään rikas, että säännöt annettiin minullekin... _Ylipää_. Eläpäs nyt puhkase silmiä siinä... _Agronoomi_. Kuten sääntöjen lopussa mainitaan, voipi näitä paikallisoloihin nähden muutella, kehoitan teitä tarkoin siis lukemaan säännöt ja tekemään niihin niitä muistutuksia, joihin luulette syytä olevan. _Pylli-Isso_. Niinpä tietenkin. _Agronoomi_. Ja niinikään kehoitan nyt aivan ensi tilassa, huomenna jo, kokoontumaan sääntöjä tarkastamaan ja yhdistystä perustamaan. _Anttila_. Miks' ei. Meille saapi kokoontua. _Pylli-Isso_. Tässä talossapa se on iso pirtti. _Palsan leski_. Kokoa sitä on meidän pirtissämmekin. _Pylli-Isso_. Onpa tietenkin kokoa. _Agronoomi_ (katsoen kelloaan). Niin. Nyt alkaa kello jo olla yhdeksän ja minullakin olisi vähin kirjoittamista... _Ylipää_. Tahtoisin kysyä erästä asiaa. _Agronoomi_. Jahah. Mikä se olisi... _Ylipää_. Se se olisi, että jos ei tästä kylästä tosi tyypillistä sonnia löydykään, niin mistäs sitten haetaan? Minä kysyn. _Agronoomi_. No meitä tulee tänne kaksi agronoomia tarkastamaan ja kyllä me sonnin hankimme. Perustakaa vaan yhdistys ja pankaa paperit tulemaan seuralle niinkuin olen neuvonut. _Pylli-Isso_. Jo se. Sehän on selvä asia. _Palsan leski_. Kyllä tästä kylästä sellainen sonni löytyy. Meilläkin »Janne»... _Ylipää_. Teidän »Jannenne»... _Agronoomi_. Niinkuin sanoin, käyn huomenna joka talossa sonneja tarkastamassa. Onhan tässäkin kylässä maatiaislehmiä, — ehkäpä tapaamme hyvän sonninkin. _Ylipää_. Sitä paitse on tässä kylässä ollut luomatautia melkein joka talossa... _Agronoomi_. Minulle on sanottu, että tauti on lakannut tässä kylässä raivoamasta... _Ylipää_. Tyhjiä puheita. Mutta eivät tahdo tunnustaa. _Palsan leski_. Mitäpä se kuuluu muille. Omilla eväillään täällä muutkin ruokkivat karjansa eikä ainoastaan Ylipäässä, tiedän mä... _Ylipää_. Tässä ei ole kysymystä siitä, vaan luomataudista. _Agronoomi_. No otetaan huomioon sekin seikka. _Ylipää_. Olisi vieläkin kysyttävä! _Agronoomi_. No antaapas kuulua! _Ylipää_. Sitä että saapiko yhdistykseen liittyä kuka tahansa, kenellä lehmä on... torpparit ja mäkitupalaiset! _Agronoomi_. Tietysti. Ei säännöissä siitä mainita mitään. Ja sehän olisi suoraa vääryyttäkin, kun pienet eläjät eivät saisi yhdistykseen tulla... _Ylipää_ (nousee kävelemään). Kyllä minun puolestani. Mutta kuka ottaa sonnin hoitaakseen ja hoitaako sitten hyvin — ettei ruoki, niinkuin täällä sonneja tavallisesti ruokitaan, että paljaita suuteita ja lehmäin loppuja. Semmoinen hoito ei sovi yhdistyksen sonnille, sen minä vaan sanon. _Agronoomi_. Yhdistyksen asiaksi jääpi antaa sonni hoidettavaksi semmoiseen taloon, jossa se kunnollisesti hoidetaan ja pitää tehdä muistutus, jos syytä näyttää olevan... Toivon, että kaikista näistä seikoista sovitte keskenänne... _Pylli-Isso_. Ylipään isännän puheet ovat taaskin loukkaavia. Kyllä kai tässä kylässä muissakin taloissa sonnia ruokitaan kuin Ylipäässä. _Ylipää_. Minä en puhu Pylli-Issolle. _Pylli-Isso_ (nousten seisomaan). Elä nimittele siinä! Minulla on oikea sukunimi niinkuin sinullakin, se tiedä. Ole niin iso isäntä kuin tahdot. Omistani minäkin elän. Niin. _Agronoomi_. No mitä nyt tyhjästä alatte riidellä. Hyvä sopu pitäisi olla. _Pylli-Isso_. Niinhän se pitäis, vaan tuo Ylipää se on aina suuna ja päänä joka kokouksessa ja pitää itseään muita viisaampana. _Palsan leski_ (Menee ja kuiskaa jotakin agronoomin korvaan). _Agronoomi_. Kiitoksia vaan. Mutta minä tilasin jo yösijan majatalosta. (Ojalainen on sytyttänyt piippunsa.) _Ylipää_. No se on sitten päätetty, että huomen-illalla kokoonnutaan tähän taloon sonniyhdistystä perustamaan! _Anttila_. Niin on päätetty. _Lampela_. Saisivatpa tulla muutkin isännät, jotta saataisiin kaikkien nimet yhdistykseen. Tossavainen kuului sanovan, kun tässä päivällä puhuttelin, ettei hän ala koko sonniyhdistykseen. _Agronoomi_. Ja minkätähden ei? _Lampela_. Ei selittänyt tarkemmin, enkä minäkään ruvennut utelemaan. Vaan olisipa saanut olla täällä nyt kuulemassa esitelmää. _Agronoomi_. Kyllä vielä Tossavainenkin liittyy yhdistykseen, jahka aikaa kuluu..Niin. Minä sanon sitten hyvästin! (Kumartaa ja menee vasemmalta pois. Heti kun hän on poistunut, panevat isännät lakit päähänsä ja alkavat tupakoida.) _Ojalainen_. On se toista, kun ei tarvitse pientä karjaa varten sonnia elättää, vaan saapi sen sijaan ottaa lypsävän lehmän. (Ylipää kävelee kahakäteen lattialla.) _Lampela_. On toki toista. Nyt vaan yhdistyksen sonnin luo saapi lehmänsä taluttaa. _Anttila_. Niin ja siitähän sen tietää, että joka kylässä, johon sonniyhdistys on perustettu, niin kaikki sanovat, että se on hyvä. _Pylli-Isso_. Kylläpä agronoomi selvitti kaikki tarkoin, että mikä hyöty siitä on. Kantalehmätkin ensi kesänä sanoi valittavan. _Palsan leski_. Hyvin ja selvästi puhui. Kyllä sen miehen puheesta selvän sai se, joka kuunteli. Vaikka kyllä kai semmoisessa karjassa kuin meilläkin kannattaisi pitää itsekin sonnin... _Ylipää_. Kyllä se kannattaisi muillakin kuin teillä. _Palsan leski_. Tuskin joka talossa kuitenkaan. Ei se ole Ylipään talokaan niin suuri heinätalo, että... _Ylipää_. Mutta meiltä viedään vaan meijeriin maitoa sen verran kuin isommista taloistakin ja kaksi sonnia on nytkin kuin patruunia navetassa... _Palsan leski_. Ei niistä maksa vaivaa huutaa noin julmasti. Vähemmällä tässä kuullaan. Sarvipäitä nuo kuuluvat olevan teidän sonninnekin... _Ylipää_. Komeutta se on tapulissa risti. (Agronoomi tulee turkki jo yllään, on pois lähdössä.) _Agronoomi_. Anteeksi! Unhotin mainita, että tänään aamupäivällä sain kirjeen naapuripitäjäästä Öystin Antilta, jonka tietenkin tunnette. Hän kauppaa sonniansa tämän kylän sonniyhdistykselle... _Ylipää_. Vai niin. (Anttila ottaa lakin päästään. Muut eivät ota.) _Agronoomi_. Niin. Minä muuten tunnen tuon Öystin Antin sonnin, »Ilkka» on sen nimi. Kaunis, puhdasta maatiaisrotua ja muutenkin tyypillinen. — Täällä on muuten hänen kirjeensäkin. (Hakee povitaskustaan ja alkaa lukea.) _Ylipää_. Mainitseeko hintaa? _Agronoomi_. Ei muuta kun että kohtuhinnalla hän »Ilkan» myypi, hänellä kun on kolme nuorta sonnia kasvamassa... (On äänettömyyttä hetkinen.) _Agronoomi_. Mitä tähän arvelette? _Ylipää_. On kuulunut, että Öystin Antin karjassakin on luomatauti. _Agronoomi_. Se ei ole totta. Minä tiedän, kun joka harva viikko käyn Öystillä. _Ylipää_. Emme me tiedä siihen nyt vielä sanoa ennenkun oman kylän somit on katseltu. _Agronoomi_. Niin, tehkää tahtonne. Ja kuten sanottu. Huomenna katselen tämän kylän sonneja. Olisi hyvä jos ilmoittaisitte niillekin isännille, jotka eivät nyt ole saapuvilla. _Palsan leski_. Mielellämme sen teemme. _Agronoomi_. Ja jääkää hyvästi! Olkaa yksimielisiä niin kyllä hommasta tosi tulee! (Menee.) _Ylipää_. Mikäpä niitä tietää toisesta pitäjäästä lähteä sonnia ostamaan... _Ojalainen_. Tosi. Mennä merta edemmäksi kalaan. _Lampela_. Antaapas sen kaupan olla tekemättä. _Palsan leski_. Kyllä minäkin sitä mieltä olen. _Ojalainen_ (aikoo lähteä). Jopa tästä sitten taitaa joutaa kotiakin näitä sääntöjä katselemaan. _Lampela_. Niinpä taitaa olla. (Aikoo lähteä.) _Anttila_. Tulkaa siis huomen illalla, että saamme nimet paperiin. _Ojalainen_. Tulla pitää. _Lampela_. Sepä nyt on tietty. (Menevät Ojalaisen kanssa.) _Ylipää_. Minä luulen, että Ojalainen, joka on tuttava tämän agronoomin kanssa, uskoo, että hän saa sonninsa myydyksi yhdistykselle, mutta siihen minä sanon heti, että topp... _Anttila_. En minä usko Ojalaisen niin luulevankaan. _Ylipää_. Mistäs sen niin varmaan tiedät! _Anttila_. Mistäs sinä sitten tiedät, että niin luulee, sanopa se ensin! _Ylipää_. Kyllä minä sen näen kaikesta. _Anttila_. Kun et itse niin vaan uskoisi. _Ylipää_. Mitä sanoit! _Anttila_. Sanonpa, että taidat itsekin olla Ojalaisen uskossa. _Ylipää_. Tämäpä kummaa on kun ei enään osaa puhuakaan... tämäpä on... _Anttila_. Saamme kuulla kenen sonnin agronoomi parhaaksi katsoo, se sitten ostetaan. _Pylli-Isso_. Juuri niin. Se ostetaan, vaikka puukkoja sataisi. _Palsan leski_. Huomen illallako vasta nämä säännöt katsellaan? _Anttila_. Niin ja valitaan johtokunta, joka valitsee esimiehen ja allekirjoitetaan sitoumus. Terve tulemaan huomen illalla! Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. Sama pirtti Anttilan talossa seuraajana iltana. Anttila yksin pirtissä, pannen kattolamppuun tulta. _Anttila_. Jopa saisivat tulla. Mutta pahoin pelkään, että käy tälle sonniyhdistyksellekin samoin kuin kaikelle muullekin, jota tässä kylässä on yritetty yhteisvoimin toimimaan. Siksi ovat he itsekkäitä ja raukkamaisia. Tuo Ylipää varsinkin. Tyhmä ja kun on hyvissä varoissa, niin on niin hullun ylpeä, ettei housuihinsa mahdu. (Pyllin-Isso tulee.) _Pylli-Isso_. Hyvää iltaa! _Anttila_. Iltaa! Eikös muita näkynyt tulevaksi? _Pylli-Isso_. Tuli se Ylipää, vaan poikkesi Ojalaiseen. _Anttila_. No mitäs muuta kuuluu? _Pylli-Isso_. Kuului agronoomi kehuneen Palsan lesken »Jannea». _Anttila_. Vai niin. Kuka siitä kertoi? _Pylli-Isso_. Kävin talossa tullessani ja emäntä itse selitti. Kuuluvatkin olevan hyvät tuttavat emäntä ja agronoomi. _Anttila_. No mitäs Harju siitä arvelee? _Pylli-Isso_. Mitäpä minä arvelisin? Jos muille Palsan »Janne» välttää niin kyllä minullekin. _Anttila_. No siitä saamme tuumailla. No oletkos sääntöjä katsellut? _Pylli-Isso_. Olen. Vaan tässä sanotaan juuri 9:ssä pykälässä, että siitossonni on sijoitettava semmoiseen paikkaan, jossa on terve karja. Mutta luomatautihan Palsalla on ollut jo monena vuonna. _Anttila_. Kyllä semmoista puhetta on ollut kylällä kulkemassa. (Palsan leski, Ojalainen ja Lampela tulevat.) Jopa sieltä alkaa väkeä karttua. Me olemmekin jo pitkästyneet tämän Harjun kanssa. _Palsan leski_. Onpa nyt vielä iltaa keskustella. _Anttila_. Onko kuulunut, joko agronoomi on matkustanut pois? _Ojalainen_. Meillä käydessään sanoi heti matkustavansa kun ehtii kaikki sonnit tarkastaa. _Lampela_. Luultavasti on jo mennyt. (Ylipää tulee, on erinomaisen hyvällä tuulella.) _Anttila_. Mahtaneeko muita vielä tulla. _Ylipää_. En tiedä varmaan. Mutta Mattila ja Puolakangas aikoivat kirjoittaa nimensä sitoumuksen alle. Ja silloin yhdistykseen jo tuleekin kuusikymmentä lehmää eikä enempää tarvitse ollakaan. Ei muuta kuin aletaan hommaamaan vaan. _Palsan leski_. Niin mitäpä tässä jaarittelemme. Aletaan hommaan. _Anttila_. Johtokunta on siis ensiksi valittava. (Katselee sääntöjä.) _Ylipää_. Niin väinkin ja esimies. Minä puolestani esittelisin tätä Anttilaa esimieheksi. (Kaikki istuvat lakki päässä ja tupakoivat.) _Pylli-Isso_. Siihen ei ole kenelläkään vastaan sanomista. Anttilan isäntä esimieheksi. _Anttila_. Minä puolestani esitän että johtokuntaan tulisivat tämä Ylipää ja Palsan leski, niin samapa on sitten jos minä rupean esimieheksi. _Pylli-Isso_. Se passaa. Ylipää ja Palsan leski johtokuntaan. _Lampela_. Se oikein sopii. _Anttila_. Olette kai lukeneet näitä sääntöjä? _Palsan leski_. Olen minä niitä katsellut. _Anttila_. Olisiko nyt kenelläkään halu saada muutoksia tai lisäyksiä näihin sääntöihin? _Ylipää_. Tahtoisin minä vähä puhua. Tässä 10 §:ssä sanotaan, että yhdistyksen sonnilla on ajettava, jotta se pysyy käyttökuntoisena. Siinä on pykälä, jota minä en hyväksy. Kun sonnin antaa tuon tuostakin laukata ulkona ja muuten hoitaa hyvin, pysyy se käyttökuntoisena ajamattakin. Kun täällä ei ole tapana sonneilla ajaa, niin kuka perhana sitä alkaa opettaa ja semmoiseen vaivaan sitoutuu... _Anttila_. Niin, mitä tähän Ylipään muistutukseen sanotaan? _Palsan leski_. Kyllä se muistutus on paikallansa. Pois semmoisen pykälän saapi pyyhkiä. _Pylli-Isso_. Niinpä pyyhkii pois! _Anttila_ (Pyyhkii lyyjykynällä). No se on poissa. Sitten olisi tämä jäsenten sitoumus allekirjoitettava. Minä olen sen jo koko arkille kirjoittanut ja tässä se on. (Ottaa kirjan lehtien välistä paperiarkin. Lukee ääneensä.) Tämmöinen tämä on: »Sonniyhdistyksen jäsenten sitoumus. Me allekirjoittaneet olemme päättäneet perustaa paikkakunnallamme sonniyhdistyksen nimeltä Jaaralan kylän sonniyhdistys ja laatia sen säännöt pääasiallisesti Perä-Pohjolan maanviljelysseuran malliohjeiden mukaan. Näitä sääntöjä sitoudumme noudattamaan ja pysymme yhdistyksessä.» Aika ja paikka ja jäsenten allekirjoitukset. Sitten on vielä erittäin sonninhoitajan sitoumus, jonka hänen tulee allekirjoittaa, kun saapi sonnin hoitaakseen. (Ylipää kävelee levottomana edestakaisin.) Niin että jos ei sääntöjä vastaan ole enään mitään muistuttamista, voisimme alkaa allekirjoittaa. (Hetki äänettömyyttä.) No mitä mietitte? Minä käyn noutamassa mustetta ja kynän. _Ylipää_ (rykien alussa). Mutta eihän tässä ole vielä tietoa mistä sonni on ostettu tai ostetaan. Se kai tässä ensiksi pitää tietää, minun ymmärrykseni mukaan... _Anttila_. Niin, ei ole siitä puhuttu. (Pitempi aikaa äänettömyyttä, jona aikana jokainen tuijottaa permantoon.) _Palsan leski_. Meillä käydessään tänä aamuna agronoomi kovin ihastui meidän »Janneen» ja kaikin puolin kehui sitä tyypilliseksi ja sanoi olevan puhdasta maatiaisrotua... (Äänettömyyttä, jona toinen toiseensa tuijottaa.) Sitten kysyi hintaa, tunnusteli ja tutki joka paikan. Kun lautaselta alkoi niin ihan silmiin asti tarkasteli ja nauru suussa oli koko ajan. Minä sanoin, että hinnasta kyllä sovitaan, etten minä kotikyläläisiä halua nylkeä. Pois lähtiessään sanoi, että »Janne» varmaan oli sopivin sonni sonniyhdistyksen sonniksi. Ja naurusuin lähtikin talosta. (Äänettömyyttä.) Niin. _Ylipää_ (kiukkuisella äänellä). Jaa. Sen minä sanon, että jos Palsan »Janne» sonniyhdistyksen sonniksi ostetaan, niin semmoiseen yhdistykseen en kirjoita nimeäni minä, se on viljanen vissi. »Janne» on ensinnäkin pieni rakki ja kaviot kuin leipälapiot. Pahoissa kivikoissa ei pääse liikkumaankaan ja sitä paitsi on talossa ollut luomatauti toistakymmentä vuotta... Sen minä sanon, että... _Palsan leski_ (Kiivaasti nousten paikaltaan). Ostakaa sitten sonni vaikka Mellajärvestä. Minulla on vara pitää sonnia vaikka kymmenen. (Aikoo lähteä pois.) _Anttila_. No ei emännän pidä pahastua, tuumailemme... tuumailemme...! _Palsan leski_. Minä pyllistän teidän sonniyhdistyksellenne! Luuletteko, että tässä saatte minua pilkkananne pitää. (Menee, lyöden oven lujasti kiinni.) _Ylipää_. Jopa akka taisi paheksua, kun kuuli totuuden. Menköön! Onhan meitä vielä ja lisää ehkä tulee. _Pylli-Isso_. Kiivas ja ylpeä emäntä. _Anttila_. Eipä tämä näytä juuri lupaavalta, tämä alku. _Ylipää_. Kyllä jäseniä saadaan, kun minä alan hommata. Mutta tänä aamuna kun agronoomi meillä kävi niin viipyikin toista tuntia. Kahvia joimme ensin salissa ja minulla oli vähä miestä väkevämpää, että hyvät puol'kuppiset saimme. Sitten kun menimme navettaan, niin eipä sanonut semmoista karjaa nähneensä pitkään aikaan. Ja molempia sonnia tunnusteli. Mutta vanhemman »Tösselin» sanoi olevan paremman. Ja tutki ja tunnusteli ja kiitteli ja sanoi että tämä juuri on sonnien sonni... että tämä on erittäin sopiva sonniyhdistyksen sonniksi... näin vankka, lihava ja kookas... (Silmäilee muihin, jotka istuvat allapäin.) Ja maatiaisrotuisen sanoi olevan. Ja minä sanoin, että minä otan myöskin hoitaakseni, enkä tarjoakaan suuteita enkä lehmäin loppuja että lihavana ja reilassa pysyy niinkuin tähänkin asti. Vaan alle kahden sadan markan minä en myy, — sanoin agronoomille. Ei tuntunut pitävän liikana hintaa, koska sanoi, ettei se ole paljokaan näin uljaasta eläimestä... (Äänettömyyttä.) _Ojalainen_. Mutta sillä teidän »Tösselillähän» ovat sarvet. Ja agronoomi juuri mainitsi, ettei puhdasrotuisella maatiaissonnilla saa olla sarvia... _Ylipää_ (ollen liikkeellä lattialla). Antaa olla vaan sarvet. Itse se sarvensa kantaa. Vai kuinka? _Ojalainen_. Joo, joo, mutta silloinpa se ei olekaan tyypillinen. Eikä sinun »Tösselisi» ole maatiaisrotuinenkaan, kun tosi tulee. Siinähän on ruskeaa puoleksi. _Ylipää_ (kiivastuen). Vaan semmoista sonnia ei ole toista tässä kylässä. Ja jos ei se vältä teille, niin välttää se minulle. Enkä minä sitä sen vuoksi kauppaa, että olen pienen rahan tarpeessa... _Ojalainen_. Mitäs sitten soitat suutas ja pauhaat! _Ylipää_. Minulla on valta puhua tässä niinkuin muillakin. Minä maksan veroni ja henkirahani eikä minun tarvitse juosta naapurista leipää lainaamaan, sen sanon. _Ojalainen_. Vähän sinun avullasi on tässä kylässä eletty. Vaan sonnia ei sinulta kyllä tällä kertaa osteta. _Ylipää_. Minulle on saman tekevä, ostatte tai ei. Mutta valta tässä on minullakin. Minä en rupea koko sonniyhdistykseen. (Pyörähtää ylpeästi.) En perhana vie rupeakaan. Siksi on tässä minullakin valtaa. _Ojalainen_. Tee tahtosi! _Ylipää_. Joo. Te tahtosi! Vaan montako teitä sitten jääpi! Ojalaisellakin neljä lehmän-kisuraa kuin vaivaista rottaa... _Ojalainen_. Mitä se asia sinua liikuttaa. Et sinä nyt riitelemällä saa puoltasi päälle. Kyllä saat »Tösselisi» viedä teurastajalle ha, ha, ha. _Ylipää_. Haista kärpän...! (Painaa naapukkansa päähän ja lähtee ulos. Ovessa tulee kyläläisiä, miehiä ja naisia vastaan.) _Anttila_. Ei tästä näytä tulevan mitään. (Kyläläiset katselevat istumasijoja ja asettuvat istumaan.) _Lampela_. Taitaa olla parasta jättää koko homma sikseen, ainakin toistaiseksi. _Anttila_. Emmekö kuitenkin voisi alottaa allekirjoituksia tämän sitoumuksen alle ja sitten lähettää se talosta taloon, että joka tahtoo yhdistykseen liittyä, hän kirjoittaa nimensä sitoumuksen alle? _Ojalainen_. Niin, niin, mutta ne tahtovat tietää, mistä sonni ostetaan ennenkun kirjoittavat nimensä. _Ääni kyläläisten joukosta_. Sepä nyt on tietty. Sillä sonni kai tässä pääasia on. _Anttila_ (kiivaanlaisesti). No mutta helkkarissa! Ettekö ymmärrä, että kun oikea agronoomi, karjakonsulentti, sonnin tarkastaa ja hyväksyy, niin sen täytyy kelvata vaikka keisarin yrttitarhaan. Tuommonen vastaan paneminen on suoraan sanoen tyhmyyttä. _Ojalainen_. Vaan ei siihen umpimähkään kukaan nimeänsä kirjota. _Useita ääniä_. Ei kirjoiteta ennenkun on tiedossa mistä sonni ostetaan. _Anttila_. No tämä hommahan menee sitten taas penkin alle. Ellei papereita lähetetä seuralle, emme tietysti tule sieltä avustustakaan saamaan. _Ojalainen_. Ei se minun syyni ole. _Anttila_ (kiivaasti). Kenenkäs sitten? _Ojalainen_. Minunko sen pitäisi tietää. _Anttila_. Te olette kaikin aina vastaan jos mitä yritetään yhteisvoimin. Kuinka kävi puimaosuuskunnan ja monen muun homman. _Pylli-Isso_. Pois tästä saapi lähteä. Ei tästä tullut, näenmä, mitään. _Anttila_ (lyö kirjat ja -paperit pöytään). Siinä olkoon minun puolestani! (Ojalainen, Lampela ja osa kyläläisiä lähtee.) Tehköön agronoomi mitä tahtoo. Minä en pane rikkaa ristiin. _Useita ääniä_. Miks'ei sanottu mistä sonni ostetaan? _Anttila_. Taitaisi se sitten teille kelvata, vaikka Ekyptistä ostettaisiin. (Agronoomi tulee vauhdilla, turkki yllään.) _Agronoomi_. Iltaa, iltaa! Taisinpa myöhästyä. Olen juuri matkalla, mutta halusin poiketa kuulemaan... ja voisinpa jo ottaa paperit matkaanikin. Sitoumuksen olette jo tietysti allekirjoittaneet! _Anttila_. Ei ole yhtään nimeä. _Agronoomi_. No mitäs hemmettiä tämä on? Enpä ole tämmöistä kuullut enkä nähnyt. (Katselee tyhjää paperiarkkia, johon sitoumus vaan on kirjoitettu:) Ei vaan olekaan. Ei yhtään nimeä. No ei anna Seura penniäkään sonnin ostoa varten. Jävelnamma! Tämän kyläläisetpä vasta pässinpäitä ovat. (Kääntyen kyläläisten puoleen). Olkaa sitten ilman oikeaa siitossonnia! Kyllä niitä on kyliä, johon otetaan. Lempo soi! Sanokaapas minun kyytimiehelleni, että tulen kohta. _Anttila_. Minä arvasin ettei tule mitään. _Agronoomi_. Jävelnamma kuinka tyhmän ylpeitä ja typeriä nämä perä-pohjolaiset ovat. Esirippu.

3241.txt

Väinö Katajan 'Sonniyhdistystä perustamassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3241. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

LYÖ SINÄ, MINÄ VENYTÄN Kirj. Eva Hirn Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928. SISÄLLYS: Epäkohtia. Maalle, »maalle! Kleopatra. Lihakauppias. Kilpailu. Aamukävely. Oma koti jouluna. Taiteilijaksi syntynyt. Uutta äitiä katsomassa. Kylänhieroja. EPÄKOHTIA. Historianlehtori Sevinen oli isänmaallinen mies. Hän käytti kotikutoisia kankaita, kannatti Kalevalaseuraa, viljeli savonsuomea kodissaan ja innostui olympialaisista. Sitä paitsi hän rakasti, vastoinkäymisissä, 80-kiloista vaimoaan ja elätti niukasti kuutta kansallista lastaan. — Milloin me saamme palkanylennyksen? kysyi rouva joka tiistai, torstai ja lauantai, jotka olivat hänen toripäiviään. — Me emme saa vaatia liikaa valtiolta. Ajattelepas roomalaisia, kuinka he olivat alttiita uhraamaan henkensä isänmaansa ja kaupunkinsa puolesta. Naiset ajattelevat aina yksilöitä, he eivät näe kokonaisuutta, vastasi lehtori. — Tietysti minä soisin, että kaikki lehtorit koko maassa saisivat palkanylennyksen. Eikä ainoastaan Konrad Sevinen. — Meidänkin täytyy uhrata maan puolesta jotakin, Tekla. — Minä en usko, että roomalaiset uhrasivat lakanansa ja irtopeitteensä isänmaan alttarille. Eivät he syöneet margariinia ja silakkalaatikkoa. — Sinä et näy tuntevan roomalaisten elintapoja enempää kuin ensiluokkalainen. Odotapas, niin minä tuon sinulle pienen kirjan, joka on aivan välttämätön sinun sivistystasosi koroilttamiseksi. Siinä on 650 sivua vanhaa sivistystä. — Minun sivistystasooni kuuluisi pikemmin sateenvarjo tai uudet salin uutimet, huokasi Tekla. — Minä voisin ehkä saada lisätunteja, sanoi lehtori levottomana. — Sinähän raadat kesät talvet, Konrad parka. Pian sinä sytyt palamaan niinkuin huonosti voideltu kone. — Pannaan sitten leipään puolet petäjäistä. Se on suomalaista isänmaallisuutta. — Se on jo tehty. — Ruiskahvi ja margariini! — Jaa-a. Meillä on köyhä isänmaa. — Vai köyhä! Huomasitko ne menoarvion miljoonat, joita hallitus vaatii yksinomaan hevosen ruoaksi? — Täytyyhän sotaväellä olla hevosia. — Ne hirnuvat vammankin kauniimmin kuin nälkäiset lehtorit luokan edessä. Näillä palkoilla joutuu opetus kokonaan naisten käsiin. Onko se edullista nuorisolle, joka muutenkin on kuritonta ja hyppii jokaisen nenälle? — Kehitys noudattaa omia lakejaan, joita me emme voi muuttaa, sanoi lehtori alistuvaisesti. — Mutta minä nousen takajaloilleni ja aion ansaita ihmismäisen elämän meille. Tai ainakin uuden talvitakin, sanoi Tekla ja pani kädet lanteille. — Älä! Perustatko lihakaupan vai parturinliikkeen? Minä ehdotan tanssisalonkia ajureille. Tai tarjoudu kirjoittamaan sotilaitten rakkauskirjeitä, pilkkasi lehtori. — Minä rupean kirjailijaksi, ja ensi askel on jo otettu. Lehtori haukkasi ilmaa. — Minä olen lähettänyt kirjoituksen viikkolehteen ja se otettiin vastaan, sanoi Tekla voitonriemuisesti. — Ja mitä sinä, onneton, kirjoitit? Roomalaisten lakanoista ja silakkalaatikoistako? kysyi lehtori uhkaavana. — Sellaisesta ei saa rahaa. Minä kirjoitan kevyeen tyyliin yhteiskunnan epäkohdista. — Vai epäkohdista? Epäkohdista? — Niinkuin kuulit, Epäröin ensin kauan ennenkuin keksin sopivan tyylin. Nykymaailma ei siedä silkkaa moraalia. Romaanimuoto vaatii juonta ja jännitystä. Sentähden minä valitsin huumorin. — Oletko vähämielinen, Tekla? Sehän on mahdoton ala naiselle. Historiallinen ja myöskin tämänpäiväinen totuus on, että nainen ymmärtää vain alkeellisinta huumoria. Hän nauraa kuperkeikalle tai nurinpäin vedetyille housuille. Mutta satiiri, sanaleikit, leveä pila ja nerokas huumori ovat kokonaan vieraat naisen olennolle ja tajunnalle. — Kyliä sitä sen verran oppii, että toimeen tulee. Saat nähdä. — Käytätkö sinä edes salanimeä? — En. Rahat minä käytän Sevisen perheen hyväksi ja sentähden minä panen alle: Tekla Sevinen. — Julkisuus pilaa naisen. Se tekee hänet itserakkaaksi ja sopimattomaksi tavalliseen kotiin. — Sopiihan sellainen mieskin kotiin. Sinä vain pelkäät, että minä häpäisen sinun nimesi. Onko minun kahdeksanvuotinen pyhähameeni sinulle kunniaksi? — Minun hännystakkini on yhtä vanha, alkoi lehtori, mutta nähtyään kuinka Tekla oikoi käsivarsiaao hän jatkoi nopeasti: — Mistä sinä siis kirjoitit? — Johan minä sanoin — epäkohdista. Ja yhteiskunnan mätäpaiseista, niinkuin kätilöistä. — Mitä? — Niille jaloille naisille pitäisi antaa suuret tulot. Ja yötyö olisi kiellettävä. Sitten kirjoitan hissipoikien aivoja tärisyttävästä ja silmiävärisyttävästä ammatista. Ja konekirjoittajan, sairaanhoitajattaren ja puotineidin epäkohdista. — Sinä tulet itse minun epäkohdakseni, valitteli lehtori. — Täytyy kirjoittaa lasten elokuvavillityksestä, aviovaimon pitkästä työpäivästä ja kuinka perheen isää nyljetään joulun aikana. — Lopeta jo, Tekla! Minä otaksuin, että sinun tarkoituksesi oli ansaita rahaa, eikä parantaa luonnollisia oloja. — Rahaa minä ansaitsenkin samalla kuin palvelen kärsivää ihmiskuntaa huumorin varjossa. Ja miksen eläinkuntaakin, kun niin sattuu. Paitsi, että eläimissä ei ole rahtuakaan huumoria. — Niinkuin ei naisissakaan, sanoi lehtori itsepäisesti. — Miksei nainen sitten osaisi nauraa? Selitäpä se asia? — Hän nauraakin tyhjälle, sanoi lehtori ja meni tunnilleen. Tekla kirjoitti milloin kerkesi: kun lapset olivat koulussa, silitysraudat kuumenemassa, hammaslääkärin odotushuoneessa ja muun perheen nukkuessa. Ei ollut ihme, että tulos ei aina ollut eheää. Mieliala kotona oli kuitenkin toivorikas. Ensimmäisellä palkkiolla ostettiin yhteinen sateensuoja perheelle ja kaasunsytyttäjä. Lapset lukivat äidin kirjoituksia. Vanhimmat eivät olleet oikein mielissään tästä julkisuudesta, mutta nuoremmista se oli jännittävää. Lehtori ei puhunut mielellään koko asiasta. Hän oli kuitenkin antanut sen verran myöten, että mutisi itsekseen: »Eihän humoreskien kirjoittaminen ole suorastaan häpeällistä.» Jos jokin Teklan kirjoitus sattui hänen käsiinsä, niin hän luki sen, ellei ollut mitään muuta tehtävää. Lopetettuaan hän sanoi aina: — Mitenkähän viisaat ihmiset painattavat tuollaista? — Ehkä ihmiset lukevat niitä huvikseen? otaksui Tekla rohkeasti. — Nykyjään maksetaankin parhaiten roskasta, vastasi lehtori aviomiehen tapaan ja katsoi hellästi vaimoonsa. * * * * * Mutta kirjailijan elämä ei suju kolahduksitta. Viikkolehteen tuli kirjoitus, jossa kätilöt ilmaisivat paheksuvansa Teklan tapaa kuvata heitä. Heidän sukkansa eivät olleet huonossa kunnossa, vaan päinvastoin tekosilkistä. Ja kurjuus ei irvistänyt heidän olemuksestaan. He huomasivat, että pääkaupunki halveksi heidän ammattiaan. Tekla vastasi ja koetti selittää epäitsekkäitä vaikutelmiaan ja tosi kätilöllistä mieltään. Hän sanoi syntymättömien sukupolvien huutavan kätilöille ainakin 25 % palkanylennystä. Mutta kätilöt sanoivat, että he olisivat mieluummin ilman lisäpalkkaa, kuin että saisivat sen Teklan ilveilevän kynän avulla. — Johan minä sanoin sinulle sen, lehtori sanoi luettuaan vastalauseen. — Mitä sinä sanoit? — Miehet ovat aina sanoneet kaikki ennakolta, Tekla murisi. — Minä sanoin, että naiset eivät käsitä huumoria. — Entä miehet? Minä kirjoitin säkenöivän pirteän kertomuksen eräästä apteekkari Pullokarista. Tässä näet seurauksen, ja Tekla huiskutti kirjettä. — Säkenöivän pirteän? oli kuin lehtori olisi saanut koulupojan kiinni lunttaamisesta. — Useat lehdet ovat kirjoittaneet juuri nuo sanat minusta. — Luultavasti se on ollut kustantajan arvostelu, mumisi lehtori, otti Teklalta kirjeen ja luki: »Ellette lopeta käyttämästä nimeäni turhanpäiväisissä kirjoituksissanne, käännyn oikeuden tai miehenne puoleen. Voitteko todistaa, että joku Pullokari käyttäisi opiumia? Se on tahallista vääristelyä. Kuka teille on sanonut, että minä olen ollut rakastunut ja että minulla on keltaiset kengät? Sellaiset asiat ovat ihmisen pyhiä yksityiselämyksiä. Niinkuin myöskin väkijuomien käyttö, joka ei ole minun heikko puoleni. Itse te olette nauttinut aivoja pimittäviä ainoita. Piirrän ilman kunnioitusta Kasper Pullokari, apteekkari.» Teklaa puistatti. Hänen mielikuvituksensa luomat henkilöt astuivat esiin kuin haamut. — Nyt olisi ollut hyvä, jos olisit seurannur neuvoani ja käyttänyt salanimeä. Minkätähden sinä kirjoitat elävistä ihmisistä? torui lehtori. — Minä olen keksinyt sekä nimen, että ammatin ja opiumin ja kengät ja kaiken. Ja nyt se hävytön mies alkaakin elää. Kuinka minä saatoin aavistaa, että olisi olemassa niin mahdotonta nimeä kuin Pullokari. — Kaikki mahdolliset suomalaiset nimet ovat olemassa. Etkö voisi käyttää egyptiläisiä nimiä. Minä luulen, että Suomessa nykyjään asuu verraten vähän egyptiläisiä. Esimerkiksi: Ptolemaios tai Sesostris. — Olisiko luonnollista kertoa apteekkari Matti Ptolemaioksesta, joka on kotoisin Rautalammilta? — Älä kirjoita liian todenmukaisista asioista. Naiset pystyvät kuvaamaan romanttisia rakkaussuhteita tai puolipsykologisia tunneasioita. Ei sinusta ole yhteiskuntaolojen kuvaajaksi eikä parantajaksi. Etkö ole saanut kylliksesi julkisuudesta? Parempi on elää varjossa. — Vaatteitta palelee varjossa, intti Tekla. * * * * * Jonkin ajan kuluttua Tekla sai taas kirjeen. »Kirjailijatar Tekla Sevinen. Minä olen lukenut teidän liikuttavan kertonurksenne puotineidistä. Minä tunnen hänet että kun me ollaan samassa liikkeessä. Hän ei ole päivänpaiste ja avulias, kuin myöskään hienotunteinen olento, semminkään alistuvainen uhri kundien oikkujen alla. Hän on panettelija ja ulkokullattu kun näkee mitä pohjalla piilee. Ja paiskasi rihmarullalaatikon juoksupojan perään sen mennessä hajalle ja sanoi ruman sanan osastopäällikölle ja hänen peessikengät maksoivat 300 markkaa johon palkka ei riitä ja olivat ne 40 numeron laivat jaloissa. Ja nyt on tullut ylpeäksi kun te nimitätte häntä »ostavan yleisön hyväksi enkeliksi». Eikä ole muuta yhtäläisyyttä kuin nimi Sylvi ja muotikauppa, Tuntematon varoittaja..» Tekla poltti kirjeen. Luultavasti oli Suomessa jossakin sopukassa aina joku olento, joka oli hänen luomiensa henkilöiden näköinen, tapainen tai nimellinen. Täytyi tottua julkisuuden tuottamaan harmiin. Ikävä vain, että Konrad pysyi nurjamielisenä hänen riennoilleen. Iltapäivällä sanoi Tekla miehelleen: — Minusta on ihanteellista, kun aviopuolisoilla on yksi sielu ja yksi mieli. — Jaa-a. Niin kylläkin. Lehtori vastasi leposohvaltaan. — Ajatteles Curie puolisoja! koko maailma ihaili heidän yhteistyötään kemian kentällä. Minäkin tahtoisin yhteisymmärrystä. — Mitä sinä nyt harrastat? — Minä kirjoitan historialliseen viikkolehteen assyrialaisten vaunumalleista. Tässä näet erilaisten ajopelien kuvia, ja lehtori innostui selittämään. Tekla kuunteli ja kyseli. Välillä hän silitti Konradin hiusjäännöksiä tai päästi hyväksyvän huudahduksen. Kymmenen minuutin kuluttua hän sanoi: — Nyt on niin hauskaa, kun me ymmärrämme toisiamme. — Hm, sanoi lehtori. — Etkö sinäkin tahtoisi kuulla minun riennoistani? — Miksen, jos ehdit kertoa ennen kuin minä menen saunaan. — Minä olen ajatellut, että karjakkojen koulutuksessa on vielä paljon epäkohtia. He ovat tavallaan välittäjiä ihmisten ja eläinten välillä. Eikö olisi edullista, jos he syventyisivät sekä eläintieteeseen että eläinsielutieteeseen? Silloin he ymmärtäisivät lehmien omituisuudet paremmin. Ruumis ei ote eläimen ainoa hoitoa vaativa osa. — On lehmien. Maito ei tule paremmaksi, jos lehmä on enemmän tai vähemmän sivistynyt, nauroi lehtori. — Sinä tahallasi et käsitä minua. Surullisen lehmän maito on varmaankin kitkerämpää kuin tyytyväisen. Puhumattakaan raivostuneen lehmän maidosta. — Kuule, Tekla. Anna muitten epäkohtien olla rauhassa. Korjaa ensiksikin minun kotitakkini kulunut kaulus ja opeta Hilmaa valmistamaan kelvollista sipulikastiketta. — Sinä et ymmärrä minun rientojani, ja äsken minä — — — — Äsken sinä luulit assyrialaisten uhrivaunuja kaasukeittiöksi, lehtori sanoi halveksivasti. — Meistä ei näy tulevan Curien tapaisia avioparia, sanoi Tekla ja lähti äkkiä pois. Eteisen pöydällä oli taas kirje. »Tartume nyt kynän kun ihminen rupe kirjotaman nin ei tartte kisko ansiotoimi hisipojilta kun silmät kestä tjika kaksi ympärystä levarisa hurjan kehnosa tiaterisa nin ne ei t&vvelty hisisä kun ei myös aivot tärise ja me toivotan etä rankastus tule aikanan sen päle kun nin sano ja on hurjan hävytömästi tehty, toivo joka ihminen ja hisipoika.» Tekla rypisti harmistuneena kokoon paperin. Samalla hän näki toisen kirjeen. Ensin hän aikoi heittää sen menemään, mutta päätti sitten lukea senkin. »Koska olen lukenut Teidän hauskat kertomuksenne omituisista ihmisistä, niin pyytäisin nyt Teitä kirjoittamaan koulujen paheksuttavasta tavasta suosia vain hyväpäisiä oppilaita. Minulla on kiltti ja kaunis poika, joka ei tahtoisi mitenkään istua kahta vuotta luokalla. Ja kuiankin hänen täytyy syystä tai toisesta tehdä sitä kerta toisensa jäikeen. Kirjoittakaa tästä pyytää ääni öitien syvistä riveistä.» — Hyvä, että ihminen joskus saa rohkaisevan sanan. Minun työni saa siis vastakaikua yleisön puolelta. Jopa sitä kaivataankin, sanoi Tekla ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen. Tämä oli epäkohta, jonka alaisena Sevisenkin pojat olivat joskus olleet. Sitä paitsi tuttavapiiristä oli saatavana valaisevia esimerkkejä. Kirjoitettuaan sydämensä yltäkylläisyydestä Tekla nousi jaloittelemuan. Hän kuuli eteisestä ääniä, lehtori puhui jollekin: — Astutaan tänne minun huoneeseeni. Minun vaimoni kirjailee tuolla loisella puolella. Kyllä hän tulee esiin myöhemmin illalla. — Niin, minä olen lukenut hänen kirjoituksiaan. On kait hauskaa olla kirjailijattaren kanssa naimisissa. — Tekla on saanut paljon tunnustusta. Hänellä on synnynnäinen huumorin lahja ja sellaiselle, pannaan nykyisin arvoa, vastasi lehtori ja vei vieraan huoneeseensa. — Katsos mokomaa! ajatteli Tekla nauraen. MAALLE! MAALLE! — Koeta valmistua, niin että voimme lähteä maalle heti koulujen päätyttyä, sanoi lehtori Sevinen vaimolleen pitkin toukokuuta. Lehtorin rouva hääräsi ja ahersi. Hän neuloi kesäpukuja sikäli kuin niukka kassa salli. Vanhin poika, joka lähti kotiopettajaksi kesäksi, oli saatava kuntoon. Koti oli siivottava, sillä pari huonetta vuokrattiin pois kesän ajaksi. Talvivaatteet heiluivat pihassa nuorilla ja paljastivat perheen puku-salaisuudet. Tekla sulloi tyhjiä hilloastioita pakkalaatikkoon, kun Hilma asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja sanoi: — Minä en ole tottunut tällaiseen rehkimiseen. Minä muutan huomenna, ettäs on kuultu. — Miksi Hilma ei sanonut sitä ajoissa? Ei nyt voi lähteä kesken muuttoa, kivahti Tekla. — Yläkerran Tilta ja tirehtöörin Olka muuttavat oitis, kun herrasväki valittaa kaupungin kortteeriakin. Minä menen oikian herrasväen tykö. — Kutka ovat oikeaa herrasväkeä? kysyi Tekla nöyrästi. — Sellaiset, joilla on kaksi palvelijaa, kun on lapsia ja lamppuratio ja kunnolliset matkatamineet, eikä emali poissa kattiloista. — Ostetaan uusi kattila, koetti Tekla. — Minä en huoli Iapsipaikkaa. Pertta hankki minulle paikan herassyötinkin tykönä ja puoli tuntia Helsinkistä, sanoi Hilma lopullisesti. — Ehkä minä voisin koroittasi hiukan palkkaa, ehdotti Tekla, sillä hän tiesi, ettei ollut helppoa saada palvelijaa, joka lähtisi huvilalle. — Ei täältä kuitenkaan saa ihmismäistä palkkaa, sanoi Hilma ja meni. Teklan täytyi nyt yksin siivota huoneita ja laittaa ruokaa. Hänen työpäivänsä olivat laittoman pitkiä, ja öisin liikkuivat hänen kätensä levottomina vuoteella seuraten jatkuvaisuuden lakia. Vihdoin hänen onnistui saada uusi palvelija lupaamalla suuren palkan. Tiesi sitten, kuinka sen jaksoi maksaa! Lapset olivat innoissaan ja pyörivät jaloissa. Heidän mielensä paloi maalle. Paitsi Ailin, joka oli vanhin. Hänestä huvilaelämä oli tylsää. Lehtori oli hyvällä tuulella. — Minä saan ainakin kaikki ajoissa valmiiksi. Olen ostanut uuden ilmapuntarin, puolipohjauttanut saappaani ja hankkinut kurkun siemeniä, hän sanoi. — Minä en usko, että me voimme muuttaa ensimmäisenä päivänä. Eihän meillä ole niin kova kiire, kun ilmatkin ovat kylmät ja sateiset, Tekla sanoi. — Sinähän olisit voinut valmistella muuttoa pääsiäisestä asti. Kuku hennoisi viivyttää päivääkään lasten maalle pääsyä. _Minä_ osaan toimittaa tehtäväni ajoissa, kehui lehtori. — Ethän sinäkään ole sullonut tavaroitasi kokoon. Ja huomenna on lähdettävä. — Sen minä teen parissa tunnissa. Naiset tuhlaavat aikaa turhaan järjestelemiseen. Luulisi, ettei tällaisen armeijan liikkeellepano veisi montakaan tuntia. Meidän miehistömme on viisihenkinen, palvelija, koira ja kuormasto. Kaksi upseeria kai kykenee hallitsemaan tämän manööverin? Lähtöpäivänä vallitsi tulinen kiire. Lehtori antoi määräyksiä ja lähetti lapsia asioille. Yksi meni maksamaan unohdetun palovakuutusmaksun, toinen juoksi ostamaan matolääkettä ja kolmas kärpäshaavin. Uusi Iita sulloi lehtorin tavaroita kokoon tämän ojentaessa hänelle kirjoja, parranajotarpeita ja kalastusvehkeitä. Pikku Elli purki valmiiksi pakattua koria, ja Eljas seisoi nurkassa ja itki. Lehtori oli asettanut hänet sinne rangaistukseksi. Eljas oli naulannut yhteen »Ihmiskunnan historian» ensimmäisen osan ja »Robinson Crusoen» kahdellakymmenellä viidellä naulalla. — Nyt Iitan on laitettava eväskori kuntoon. Hänellä ei ole enää aikaa auttaa sinua, sanoi Tekla. — Mielihyvin minä suon, että Iita auttaa siima, Tekla rakas, mutta nyt minäkin tarvitsisin apua. Minkätähden te jätätte kaikki tekemättä viime hetkeen? kysyi lehtori viattomasti. — Samasta syystä kuin sinäkin. — Jos nyt olisi vain minun asiani hoitamatta, niin ei olisi lainkaan kiirettä. — Lopeta huutaminen, Eljas. Saat mennä ostamaan jodia apteekista. Meillä ei luonnollisestikaan ole sitä kotona. — Meillä oli, mutta Aili voiteli ruskeat kenkänsä sillä, sanoi Eljas. — Ruskea kenkävoide on tietysti tuntematon keksintö meidän talossamme. — Voi, Tekla, minne sinä aina katoat? Missä tämän korin avain on? — Ei riipu. Lukitse nyt matkakapineet hiusneuloilla tai rintasoljilla, niitähän käytetään kaikkeen, Minä menen ostamaan kaulavitjoja Tellulle. — Koira on meidän perheen tärkein henkilö. — Tekla, minulla on yksi ainoa ilo maailmassa ja se on viaton metsästys. Kadehditko minulta niitä puhtaan onnen hetkiä, joita vietän — — — — En minä jouda kuuntelemaa» kaunokirjallisia purkauksia. Oletko sinä nähnyt hohtimia? — En — niitä on luultavasti käytetty puurokauhana, hammastikkuna tai käherrysrautana. Lehtori veti takin ylleen mumisten vielä eteisessä. — Tellun entiset vitjat ovat luultavasti pesutiinun vanteena tai pellinnaruna. Valmistuksia jatkui viime hetkeen asti, mutia Tekla oli muuttanut joka kesä samoissa olosuhteissa maalle. Sentähden hän sai ihmeitä aikaan. Satoi ja tuuli, kun perhe saapui hengästyneenä ja huohottaen asemalle. Tekla osti liput, pani lasten avustamana tavarat pakaasiin ja kuljetti irtoesineitä vaunuun. Iita hyvästeli saattavia Hiltoja ja Mantoja. Lehtoria ei näkynyt ennen kuin viime hetkenä. Hän oli vienyt Tellun koiravaunuun ja syönyt piirakan ja lasillisen olutta ravintolassa. Nyt oli kaikki ahdettu kolmannen luokan vaunuun tavaroitten ja ihmisten joukkoon höyryäväksi ja kosteaksi massaksi. — Muistiko kukaan ilmoittaa sanomalehdille kesäosoitetta? kysyi lehtori. Tekla istui riutuneena paikalla, joka vastasi hänen puolta tilavuuttaan. Eväskori, kantohihnat, maitolekkeri, kasvipuristin, kukkiva pelargoonia ja monet muut tavarat olivat hyllyillä, penkeillä ja lattialla. Tekla muutteli niitä ja lapsia niinkuin tamminappuloita. — Muistiko kukaan? — En minä muistanut sitä enkä myöskään vetää sinun kelloasi enkä sitoa kaulaliinaasi, vastasi Tekla. Lehtori mykistytti hänet uhkaavin katsein. Vaunussa oli levotonta, sillä perhe huusi puhuessaan. Tekla oli kerran saanut korvataudin junamatkalla ja sen jälkeen hän tukki lasten korvat pumpulilla pienimmällekin matkalle lähdettäessä. Lehtori ei vapaaehtoisesti suostunut tähän, mutta Tekla teki sen kuin silmänkääntäjätempun, suudellessaan häntä aamulla. Lehtori ei vieläkään tietänyt, että isot pumpulitukot törröttivät hänen korvissaan rapakivenväristen hiusten reunustamina. Aili oli yläluokkalainen ja häpesi perheen kursailematonta matkustustapaa ja sisarusten lukumäärää. Hetikin kun samassa osastossa istui Ludde Rahikainen. Tämä oli tanssikoulunaikainen tuttava ja käyttäytyi kuten kauppaopistolainen maailmanmies. Aili siirtyi edemmäksi perheestä. Niin teki Iitakin, joka piteli hattukoteloa ja alpumia, jotka eivät olleet mahtuneet pärekoriin. Ludde Rahikainen savukkeineen tuli puhelemaan. Sitä hän osasikin vilkkaasti ja henkevästi. — Minä matkustan sukulaisten kanssa huvilalle, sanoi Aili toivoen, että Ludde pitäisi Viljoa ja Väinöä pikkuserkkuina. — Minä harjoittelen puutavaraliikkeessä vilkkaalla tehdasseudulla. Mutta minun henkeni on yksin ja sisäistä myötätuntoa vailla, sanoi Rahikainen ja näytti siltä kuin pinta olisi tyyni vaikka sisällä kuohui. — Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä olen yksin kuin yön tähti avaruudessa. Minun henkeni ei ole sopusoinnussa kenenkään kanssa, uskalsi Aili yhtyä. — Väinö, älä riisu kenkiä jaloistasi, kajahti Teklan ääni vaunun läpi. — Kuinka sinulla on pelkät varret sukissasi, missä terät ovat? — Minun kenkäni ovat kasvaneet yöllä, niin että varpaat heiluvat irtonaisina, huusi Elli yhtä kimakasti. — Minä tiedän. Meidän kenkämme ovat varmaankin vaihtuneet, sanoi Väinö. Tekla alkoi vaihtaa lasten jalkineita, ja Aili sanoi nopeasti. — Katsokaa kuinka metsä on siniutuinen ja salaperäinen sadeverhon takana. Johon Ludde sanoi: — Nykyjään tapaa harvoin tyttöjä, jotka ymmärtävät luonnon tenhon. He ovat niin järkevän ihanteettomia. Te, neiti Sevinen, sitä vastoin — — — — Aili, sukkanauha katkesi, huusi Viljo ja kiipesi selkänojan yli penkille. Ailin täytyi kiinnittää sukka lukkoneulalla, jonka Ludde lainasi. — Oletteko, Aili-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? kuiskasi Ludde Viljon mentyä. — Hiero vähän selkää, Aili kuului Kilin ääni vierestä. Tellu makasi viime yönä minun jalkopäässäni ja siitä saa kirp — — — ai! Aili nipisti häntä käsivarresta. — puja. Hyi, miten sinä nipistät. — Mennään vaununsillalle, ehdotti Aili Rahikaiselle. — Aili ei saa mennä sinne. Varsinkaan, kun sinä olet ottanut tukot korvistasi, sanoi Otso, joka luki Tuulispäätä. Eikö totta, äiti? — Anna äidin olla rauhassa, pihisi Aili ja tyrkkäsi salaa Otsoa. — Kyllä minä sinun metkusi tiedän, sanoi Otso. Mutta Aili siirtyi vielä etemmäksi perheestä. Ludde seurasi ja koetti vielä kerran aloittaa nerokkaan keskustelun. — Minulla on taipumusta järkeilyyn. Kun sydämeni joskus lämpenee, niin katsoo järkeni sitä jäätävän ivallisesti. Silloin jäätyy sydänkin, niin että pinnalla heijastuvat vain haaleat tunteitten revontulet. Tämä puhe oli jo tepsinyt kolmeen kauppakoulutyttöön ja kahteen naisopistolaiseen. Ailin se tenhosi kokonaan. — Minäkin olen kärsinyt elämään kyllästymisestä, sanoi hän. — Aililla oli kerran paise sääressä, ihka paksuimmassa — — huusi Elli etempänä, mutta vaikeni puolitukehtuneena, kun Aili painoi käden hänen huulilleen. Juna pysähtyi ravimola-asemalle ja lehtori lausui: — Tulehan, Aili, kävelyttämään Tellua. Juna seisoo täällä parikymmentä minuuttia. Minä menen kahvia juontaan. — Eikö Iita voisi? kuiskasi Aili epätoivoisena. — Minä en usko kallista metsäkoiraa kenelle hyvänsä. Aili ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan Rahikaisen kanssa: — Korkeimmat sisäiset elämykset minä koen metsässä, jossa luonto puhuu suoraan vastaanottavalle sielulle. — Joudu nyt, Aili, minulla ei ole aikaa odottaa, huusi lehtori vaunun ovelta. Ailin alennustila oli suuri, kun hän kulki Tellun raahaamana sähköpylväältä aseman nurkan taakse, täältä parin tappelevan koiran luo ja taas sähköpylväälle, Ravintolahuoneen oven ohi vilistäessään hän ehti nähdä Ludde Rahikaisen juovan kahvia lyhyttukkaisen tytön kanssa. Sekin oli isän syy, että hänellä oli tällainen vanhanaikainen nuttura niskassa. Piti olla muka naisellinen! Kuka hullu nykyjään tahtoi olla naisellinen? Miksi ei vieno yksin tein? Ailin täytyi kaikin voimin vastustaa Tellua, joka oli vetää hänet ravintolan ovesta sisään. Hän ehti kuitenkin nähdä Ludden ivallisen hymyn. Kun juna jatkoi matkaansa, istui Aili nurkassaan ja taisteli itkua vastaan. Hänen mielialansa ei kohonnut, kun hän junan pysähtyessä seuraavalla asemalla kuuli Rahikaisen äänen viereisestä osastosta: — Oletteko, Maire-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? Anteeksi, että minä huudan, mutta minä olen seurustellut pari tuntia kuuron perheen kanssa. — Minäkin olin ensin samassa osastossa kuin he, mutta sitten minä pakenin piirakoita, munankuoria ja kiipeileviä poikia, nauroi tyttö. Aili työnsi jalallaan välioven kiinni ja veti Viljon, joka kurottautui ikkunasta ulos, penkille. Tultiin vihdoinkin pääteasemalle. Juna seisoi niin lyhyen ajan, että hät'hätää ehdittiin saada tavarat junasta. Elli oli unohtua, sillä hän oli kiivennyt tavaraverkkoon ja nukahtanut sinne, Eräs matkustaja ojensi hänet ikkunasta lehtorille. Viereisen osaston avonaisessa ikkunassa istui Ludde ja poikapäätyttö. Jälkimmäinen katseli lehtorilaisten lähtöä, mutta Ludde ei ollut huomaavinaankaan. Satoi yhä ja lapset katsoivat noloina hevosta, joka oli vastassa. Heidän oli käveltävä pari kilometriä asemalta huvilalle. Puolet tavaroista sijoitettiin kärryille ja Iita päällimmäiseksi. Tämä ei voinut kävellä, koska hänellä oli kiiltonahkakengät ja ihonväriset sukat. Lehtori ja Tellu kulkivat toisten edellä ja edellinen puhui rohkaisevasti. — Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta. Katsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi kuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät rapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla? Anna se Ailille. — Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari kiloa mutaa, sanoi Aili. — Ja minulla on valokuvauskone ja sateenmittari, ehätti Otso sanomaan. — Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö sydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena. — Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät rapaa juostessaan muitten ohi. Huvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen molemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat. — Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on vain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän, sanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä. — Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi kuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita. — Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua jalallasikaan puutarhaan. — Saatteko te sitten puutarhan kylvetyksi ilman minua? — Tällä kertaa sattuu niin hullusti, että minun on lähdettävä ylihuomenna kaupunkiin, niin että jos viitsit kylvää retiisit, olisi se suuri ajanvoitto. — Lähdetkö sinä heti pois? huudahti Tekla hämmästyneenä. — Minulla on tärkeä kokous ja sitten pieni työ, josta ansaitsen rahaa. Täällä ei voi nain kylmällä kirjoittaa. Minä raadan ilomielin perheen puolesta. — Minä en olisi vielä muuttanut, jos minä olisin tietänyt, että sinä et jääkään tänne. — Mikä hätä täällä on. Pannaan vähän enemmän vaatteita päälle, lehtori sanoi ja veti saappaat jalkaan. Myöhään yöllä perhe pääsi lepoon kosteisiin vuodevaatteisiin. Riisuttiin vain kengät ja päällysvaatteet. Peitteitten lisänä oli takkeja, pöytäliinoja ja purje. — Minulla on yhä kylmä, valitteli Väinö. Hänellä oli peitteen päällä vain riippumatto. Viljo ja Elli riitelivät Tellusta. Kumpikin tahtoi sitä peitteekseen. Aamulla oli lämpö haihtunut ovien ja ikkunoiden rakojen kautta. Ulkona oli jäätävä ilma, ikävä harmaa sade tihkui. Keittiöön muodostui lätäkkö, sillä katto oli alkanut vuotaa talven aikana. Tekla laittoi ruokaa ja kaivoi laatikoista välttämättömimpiä tarvekaluja. Iita makasi sängyssä ja sanoi sisälmyksiään vääntävän# eikä uskaltanut pukeutua kylmän tähden. Aili laittoi kuumaa hiekkapussia poskelleen. Hänen hammastaan oli särkenyt koko yön. — Alku tuntuu aina vaikealta, mutta kyllä tästä selvitään. Lapset nauttivat niin sanomattomasti, rohkaisi lehtori, joka istui pomppatakki yllä keittiön tulen ääressä. — Kunpa olisimme olleet vielä pari viikkoa kaupungissa, niin ilmat olisivat ehtineet parantua ja hermostuttava kiire olisi vältetty, sanoi Tekla ja raapi ruostetta padasta. — Mutta puutarha on kylvettävä. — Kuka sen tekee tällaisella ilmalla? — Kyllä se onnistuu, kun käyttää hyväkseen jokaisen hetken, jolloin ei sada. Porkkanan ja punajuuren pitäisi olla aikoja sitten maassa. — Minä alan olla liian vanha maatöihin, Tekla huokasi. — Saat nähdä, että se on vain terveydeksi. Sinä oletkin jo aika lihava. — Sitäpaitsi voit panna lapset työhön. Ei saa hemmoitella heitä. — Se on heistä niin vastenmielistä. — Siitä ei tarvitse välittää. Minä tahdon, että he oppivat rakastamaan maaemoa ja luonnollista maaelämää. — Miksi sinä hoputit meidät tänne, kun itse lähdet heti pois? — Koska teillä on hyvä olla täällä. Älä nyt ole kiittämätön. Moni kadehtii sinua ja omaa huvilaasi. Tekla repi hiirien nakertamia hyllypapereja ja koetti olla kiitollinen. Lapset juoksivat edestakaisin ulos ja sisään ja likasivat matot ja lattiat. . Seuraavana päivänä ei satanut, mutta oli pilvistä ja tuulista. Lehtori matkusti kaupunkiin. Hän oli saanut reumaattisen piston selkäänsä, mutta ei myöntänyt, että vuoteet olivat kosteat. Iita uhkasi myöskin lähteä, elleivät ilmat paranisi. Tekla teki koko päivän työtä puutarhassa, ja pojat auttoivat häntä kymmenen minuuttia. Aili kirjoitti päiväkirjaansa: »Elämä on viheliäistä. Taivas itkee ja kaikki lakastuu — ainakin minun sydämessäni. Minun ainoat täyspainoiset elämykseni tärveltyvät perheen ja metsäkoirien takia. Kauppaopistolaiset ovat huikentelevaisia luonteita. Kuudentoista vuotiaana särkyi uskoni miehiin.» Illalla oli porkkanat, punajuuret, retiisit, salaatti, spenaatti, tilli ja persilja kylvetty. Maa oli kovaa ja täynnä juuria ja pieniä kiviä, joita täytyi alituisesti kumartua poimimaan. Teklan kädet olivat rakoilla, kynnet pikimustat, ja selkä oli hellä monta aikaa. Kun lehtori pyysi kylvämään retiisejä, tarkoitti hän koko keittiöpuutarhaa. Neljäntenä päivänä perhe alkoi tottua kärsimyksiinsä. Satoi yhä ja tuuli. Lasten kädet olivat sierettyneet ja kengät kovettuneet märästä mullasta. He marisivat alituisesti, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Iita lämmitti keittiötä melkein ympäri vuorokauden ja oli happamen näköinen. Tekla siivosi kaappeja ja komeroita ja vaihtoi kenkiä lapsille. Mutta lehtorilta tuli kirje. »Rakas Teklaseni! En voi, ikävä kyllä, vielä tulla luoksenne, sillä toimitan nyt samalla kaikki työt, jotka jäivät tekemättä, Niinkuin esimerkiksi kesäpukuni koettelemisen ja hampaan paikkuuttamisen. Olen iloinen, että rakkaani ovat kesälaitumella ja että sinäkin kerran saat nauttia ja levätä. Sano Iitalle, että säästäköön puita. Täällä minä en ole lämmittänyt kertaakaan, ja ilma on huoneissa lämmin ja kuiva. Kaipaan teitä ja tulen, kuu ehdin. Teille ovat kesän riemut jo alkaneet, Oma miehesi.» Totisesti: kesän riemut olivat alkaneet. KLEOPATRA. Monet entisajan hyödylliset ammatinharjoittajat ovat häviämäisillään sukupuuttoon. Niinkuin ruokarouvat, naimattomat kotitädit, uskotut palvelijat ja hevoset. Tätä kaikkea elävää voimaa korvaavat ruoka-automaatit, tilapäinen apu, ehkä tomunimijät ja autot. Mutta rouva Jenny Rosenströmin täyshoitola oli muistomerkki entisiltä ajoilta. Se oli ollut samanlainen vuosikausia. Puisessa Uudenmaankadulla olevassa piharakennuksessa ei ajan vieriessä tehty muita muutoksia kuin että öljyvalaistus vaihdettiin sähköön. Ylioppilaat, jotka söivät siellä silakkalaatikkoa ja lihapalleroita, olivat tosin eri näköisiä, kuin edellinen polvi, mutta heidän elämän otteensa ei ulottunut kuluneihin, kukallisiin plyyssimattoihin, ja miesvainajan huonekaluihin. Ruokahuoneen ristipisteiset pöytäliinat, helmikoristeinen sanomalehtisäiliö ja rouvan vuoteen kehyskaihtimet taistelivat nykyajan muoteja vastaan. Kaikki oli halpahintaisen kodikasta. — Niinkuin antimakassit — joita nykyajan nuoriso ei tunne nimeltäankään. Mutta täyshoitolaiset olivat uudenaikaisia eteen päin pyrkiviä ylioppilaita. Kaikki muut — paitsi vanhapoika, kamreeri Salomon Höök. Istuttiin rokan ääressä. Rouva Rosenström höysti laihaa ruokalistaa kertomalla onnettomuustapauksista. Murtovarkaudet olivat hänen mieliaiheitaan. — Saa nähdä kuinka kauan ihminen saa pitää kotinsa rauhassa rosvoilta! huokasi hän aina lopetettuaan. — Minä aavistan, että joku varas himoitsee jo tämän talon aarteita ja hopeita, sanoi kamreeri Höök ja työnsi alumiinilusikan suuhunsa. — Toisilla on aina iva valmiina ja pahansuopaiset ajatukset, sanoi rouva Rosenström. Ja kun ihminen on vanha leski, niin ei välitetä kohteliaisuudesta. — Jos tämä puhe tarkoittaa minua, niin pyydän ilmoittaa, etten minä ole vanha leski. — Saanko vähän voita? sanoi Höök. Rouva puristi huulensa olemattomiin. Höök oli hoitolan musta lammas. Toisten syödessä loikoi pikimusta Kleopatra-kissa lihavana ja laiskana sohvalla. Sillä oli sopiva pesä rikkinäisten vieterien kohdalla olevassa kuopassa. — Mistä sinä sait kissan zootomissa ollessasi? kysyi Aino Mattila veljeltään Ollilta, joka oli medisiinari. — Minä lupasin pojalle, jonka sattumalta näin kadulla, pari markkaa ja hän hankki minulle katin. Viidessä minuutissa hän löysi ison kollin, vastasi tämä. — Niistä on nyt puute. Ei niitä niinkään saa, huokasi Aino. — Mitä te kissoilla teette? kysyi rouva Rosenström. — Nyljetään, leikataan ja tutkitaan tieteellisessä tarkoituksessa. . — Oletteko te raakalaisia? Kuinka se poika hennoi myydä rakkaan perheystävän murhattavaksi? — Ei se luultavasti ollut hänen kissansa, sanoi Olli rauhallisesti. — Silloin sinä tapoit toisen kotieläimen, joka oli varastettu. — Anteeksi, rouva Rosenström, mutta eilen minä tapoin teidän kotieläimenne, jonka löysin sängystäni, sanoi Salomon Höök. — Minä en suo anteeksi, Höök. Kissa on eläinkunnan korkein olento. Se korvaa monelle perheen ja kaipuun olentoon, jota rakastaa, sanoi rouva Rosenström hämärästi. . . — Minäkin kalpaan hartaasti kissaa, sanoi Aino Mattila. — Eräs minun kurssitovereistani toi maalta kissan; se oli teurastettu ja hiukan suolattu. Toinen löysi yöllä katolta räystäskissan, kertoi ylioppilas Reuna. — Millainen kissa se räystäskissa on? kysyi Aino. — Kattokissat jaetaan harja-, räystäs- ja uuninpiippukissoihin, niiden olinpaikoista päätellen, selitti Reuna. — Minun serkkuni otti tädiltään. Se oli vain etukäteen otettu perintö, kertoi ylioppilas Teränen. — Varasti ja tappoi tutun kissan! päivitteli rouva Rosenström kauhuissaan. — Tietääkö Hilma ketään, jolla olisi ylimääräistä kissaa? kysyi Aino kotiapulaiselta. — Räntöössä on yhellä arkitehilla valkonen kissa, joka on vallan lampaan näkönen, ja sitten tuo Patra tuossa sohvassa, vastasi Hilma. Rouva Rosenström nousi kiivaasti ja vei Kleopatran vuoteelleen kaihtimen taakse. — Minä hankin teille kissan, Aino-neiti, lupasi ylioppilas Hara. — Kyllä minäkin kykenen siihen, sanoi ylioppilas Teränen, joka aikoi proviisoriksi. — Minä olen ikuisesti kiitollinen sille, joka tuo minulle elävän mirrin, sanoi Aino ja hymyili suloisesti. — Naisia pitäisi kieltää harjoittamasta raakoja lääketieteellisiä opintoja, sanoi rouva Rosenström. — Mutta sairaanhoitohan on aina ollut aito naisellinen toimi, sanoi Hara. — Niin kylläkin, kun naiset tyytyvät antamaan lääkkeitä ja panemaan kääreitä otsalle, tai täyttämään lääkärin määräyksiä, Mutta eläinten sisälmysten tutkiminen ja ihmisruumiin tarkka tunteminen on epänaisellista. Sitäpaitsi naiset saavuttavat opiskelemisellaan sen, että miehet eivät elätä heitä. Onko sellainen hauskaa? kysyi rouva Rosenström. — Erinomaisen hauskaa, hykersi Höök. — Minä luulen, että mies rakastaa todella vain sellaista naista, jota hän elättää ja suojelee. — Minä en ole koskaan elättänyt niitä naisia, joita minä olen rakastanut, sanoi Höök viattoman näköisenä. — Mitä suojelusta me tarvitsemme. Vaaroja ei ole muualla kuin merellä ja siellä ei aviomiehestä ole suurtakaan hyötyä, sanoi Aino ja otti syliinsä Kleopatran, joka laiskasti kömpi esiin kaihtimen takaa. — Kleopatra ei ole vielä ollut kenellekään hyödyksi ja onhan sekin kissa, sanoi Höök syrjäkatsein. — Eikä tule olemaankaan, sanoi rouva ja otti lemmikkinsä Ainolta. — Mutta se on ilo ja lohdutus, eikä kiusanhenki, niinkuin joku toinen, joka ei ole hieno, eikä tunteellinen ja joka pilkkaa ja nalkuttaa elämän varjopuolella eläviä naisia. Kissat ovat luomakunnan — — — — Kruunuja, täydensi parantumaton Höök. Rouva Rosenström meni ylhäisen näköisenä keittiöön. — Kyllä olisi suotavaa, että Kleopatrakin uhraisi jotakin tieteen hyväksi, sanoi Hara. — Siitä uskallatte suunnitella? Jos te tuotte minulle mustan kissan, niin en ota sitä vastaan, sanoi Aino jyrkästi. — Sopisiko ruskea? kysyi Teränen. — Onko sellaisiakin? — Vaikka ei ole, niin voi syntyä, vastasi ylioppilas Teränen ja lähti huoneesta. Pari päivää myöhemmin työskenteli Aino zootoniissa. Ovesta astui ylioppilas Teränen. — Hyvää huomenta Aino-neiti. Te olette tavattomasti naisellinen työpuvussanne. — Vaikka minä tutkin eläinten sisälmyksiä, naljaili Aino. — Sehän on erittäin sopivaa naisille. Sitähän he ovat aina tehneet esimerkiksi peratessaan kaloja ja lintuja. — Nyt minä tuon teille hyvän paistin. — Mainiota? Onko se eteisessä? kysyi Aino innokkaasti. — Ei, se on tässä sanomalehtikäärössä — sanoi Teränen ja asetti ison mytyn, joka riippui käärönappulassa, Ainon etten pöydälle. — Ihme, ettei se ole tukehtunut, nauroi Aino ja avasi käärön. — Minä olen varannut sille ilmareikiä. Se on vanha ja laiska, sitä voi helposti kuljettaa. Alussa se oli kuitenkin hiukan hysteerinen. — Tämä on sangen omituinen otus. Nahka on vaaleanruskea ja häntä melkein keltainen. Onkohan tämä kissa? kysyi Aino levottomana. — On varmasti. Se on hienoa Leghorn-rotua. — Silloin se on kana. — Minä tarkoitin Kapmaan-rotua. Minä ostin sen merimieheltä, lisäsi Teränen nopeasti nähtyään Ainon epäilevän katseen. — No, kyllä se nyljettynä käy kissasta. Kiitoksia vain, herra Teränen. Kotimatkalla oli Teränen hyvällä tuulella. Hän arveli edistyneensä koko joukon Ainon suosiossa. — Medisiinaritytöt ovat mielenkiintoisia ja hauskoja. Kannattaa uskaltaa jotakin heidän tähtensä, ajatteli hän. Kun Aino tuli kotiin huoneeseensa, heittäytyi hän sohvalleen, mutta kimmosi heti seisoalleen. Hänen kauhukseen oli sohvatyyny naukaissut ja hypännyt maahan. Toinnuttuaan hän keksi matolla harmaan kissan, jonka kaulassa roikkui paperi. — Oletko sinä mirri-parka, tullut pestissä? Kylläpä ihmiset nyt ovat huomaavaisia minulle, sanoi Aino ja luki paperista: »Tämän pedon minä olen metsästänyt Teille. Minä samoilin Kallion linjat ja sokkelot kuin eränkävijä. Olen kuljettanut sen kotiin takkini alla, kasvoiltani tyynenä ja rauhallisena kuin kettua kantava spartalainen poika. Ottakaa vastaan vaatimaton lahjani. Kunnioittavasti Toivo Hara.» Aino nauroi ja ajattelu minähän saan kissaläheyksiä nuorilta herroilta, kuten maailmannaiset Kukkalaitteita. Mutta ennen kuin hän ehti päättää, mitä hän tekisi uudella kissalla, soi ruokakello. Hän sulki oven ja meni ruokahuoneeseen. Rouva Rosenström tarjosi piparjuurilihaa hoidokeilleen. Outo hiljaisuus vallitsi, ei yhtään ylimääräistä sanaa lausuttu. Vihdoin Aino kertoi, että hän oli saanut kissan zootomiin. Rouva Rosenström kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään ja lusikalla. — Sinne meni Kleopatra! Minun ainoa elävä iloni? Sinä olet hirviö, Aino. — Mutta rakas täti. Mitä tämä merkitsee? Missä Kleopatra on? — Se on ollut kadoksissa aamusta asti. — Kleopatra on poissa ja sinulla on kissa — etkö häpeä? — Minä en tiedä mitään Kleopatrasta. Kuinka täti keksiikään sellaista? Minun kissani oli vaaleanruskea. Häntäkin oli melkein keltainen, puolustautui Aino. — Etkö sinä naisena kärsi näiden eläinparkojen kanssa? Toinen luontokappale ei voi kylmästi nähdä toisen antavan henkensä sanaakaan sanomatta. — Hah, haa! Eikö luontokappale sanonut sanaakaan, Aino-neiti? kysyi Höök. — Kunhan vain ei olisi värjätty Patraa, sanoi Hilma, joka tarjosi toista ruokaa. Rouva Rosenström kiljaisi uudelleen. — Silloin sitä on keitetty puoli tuntia suolan kanssa väripadassa ja hämmennetty puukauhalla, että väri tulisi tasaiseksi. — Saanko lisää vatkulia? sanoi Höök. — Aino, oliko se kissa elävä, rouva kysyi. — Aivan elävä, raaka kissa. Tarkoitan, ettei se ollut keitetty. Sitäpaitsi se oli vaaleanruskea. Eikö ollutkin, herra Teränen? kysyi Aino. — Minä en tiedä mitään. — Oletteko kuulleet Uuraan suuresta sahapalosta? puhui Teränen hätäisesti. — Patralla ei ollut varvasta takakoivessa, sanoi Hilma. — Nyt neiti kaataa kaljaa puserolle. Aino katsoi kauhuissaan Terästä. — Useat kissat ovat nykyisin varpaattomia. Ne jäävät usein puolittain autojen alle, mumisi Teränen. — Tahdotteko sanoa, että Kleopatra olisi jäänyt auton alle? Se ei ole totta. Minun viisas, varovainen kissani ei tee sellaista, sanoi rouva Rosenström. Aino juoksi huoneeseensa ja toi sieltä pienen harmaan kissan. — Tässä on tädille uusi, kaunis ystävä. Kaula on lumivalkoinen ja hännänpää samanlainen, hän sanoi. — Kuinka monta kissaa sinulla nyt on? kysyi rouva Rosenström epäilevästi. — Minä sain tämän lahjaksi. Ellei täti tahdo sitä, niin minä heitän sen kadulle, sanoi Aino itku kurkussa. — Minä en voi rakastaa toista niin kuin Kleopatraa, joka oli minun uskottu ystäväni, sanoi rouva, mutta otti kumminkin kissan syliinsä. Siinä se alkoi kehrätä tyytyväisenä. — Voi pientä raukkaa, kylläpä se on kesy. Hilma, tuo sille maitoa. Rouva Rosenström alkoi hiukan rauhoittua ja leikitteli kissan kanssa. Se oli melkein poikanen ja tarrautui rouvan hameeseen hänen kävellessään. — Herra Teränen, te joka olette lukenut kemiaa, voitte ehkä neuvoa minua, sanoi kamreeri Höök. — Minulla on musta talvihattu, mutta ruskea takki. Voisikohan hatun värjätä, ruskeaksi keittämättä? — Ehkä se onnistuisi käyttämällä vetysuperoksidia. Se haalistaa hiuksetkin erinomaisesti, sanoi ylioppilas Teränen. — Tekee vaaleanruskeiksi ja hännänpään melkein keltaiseksi, nauroi Höök ja lähti huoneesta. Ylioppilas Teränen lähti myöskin nopeasti ulos. Aino seurasi häntä eteiseen. — Herra Teränen, teidän kissaltanne puuttui takajalan varvas — aloitti Aino jylhästi. — Johan minä sanoin, että se on tavallinen ilmiö. Varpaattomia kissoja on yhtä tiheässä kuin ihmisiä, joilla on liikavarpaita. Hyvästi, Aino-neiti, minulla on hiukan kiire. — Voiko hiuksia haalistaa vetysuperoksidilla? kysyi Aino. — Miksei, mutta minun mielestäni teidän hiuksenne ovat paljon kauniimmat mustina. — Minä alan nähdä teidän lävitsenne ja kauhistun. — Ei ansaitse. Hyvästi, neiti, ja Teränen kiiruhti ulos. Aino meni varovaisesti viereiseen huoneeseen. Hän katseli nopeasti ympärilleen. Huone oli Teräsen. Pesupöydällä oli pullo, jonka kyljessä oli nimilappu. Aino aukaisi nopeasti ikkunan ja heitti pullon menemään takapihan romujen joukkoon. Sitten hän hiipi huoneeseensa ja mumisi: — Vetysuperoksidia! LIHAKAUPPIAS. — Santtu, annapas tälle rouvalle pari lanttua, sanoi rehevä lihakauppias apulaiselleen. Puoti oli täynnä väkeä ja kauppias hääri iloisena ja f toimeliaana myymäläpöydän takana. Mitä pienet kesälinnut haluavat? kysyi hän kahdelta vaaleapukuiselta tytöllä. — Kilon sipuleja ja retiisejä, vastasi toinen. — Kiitoksia. Katsokaapa tätä vaakaa — se on ihme. Tuli syttyy ja sammuu, ja peili heijastaa ostajien kauniit kasvot. Vuosisatoja on uneksittu ilmalaivasta — mutta tällaista vaakaa ei rohkeinkaan ole osannut kuvitella, puheli kauppias sitoen sipulikääröä. — Olkaa hyvä ja antakaa parempaa jauhelihaa kuin viime kerralla, keskeytti happamen näköinen nainen. — Mitä rouva sanoo? Minun lihani on aina ensiluokkaista. Niin kuin kukkaset viihtyvät sellaisen hoidossa, joka niitä rakastaa, niin lihakin menestyy minun kaupassani. Minä vaistoan heti hyvän raavaan ja erotan pässin- ja lampaanpaistin pimeässäkin. Jauheliha sekoitettu rasvasta ja lihasta sopivan resetin mukaan, siitä tulee ihastuttavia käärylöitä, ellei menetellä huolimattomasti. Tässä on rouvalle Lihaa, joka saa teidät muistamaan tämän kevätpäivän harmaahapsisenakin. — Saanko selkälihaa noin kilon verran, pyysi vanhanpuoleinen palvelijatar. — Minä arvasin jo, että fileetä se neiti haluaa. Parasta täytyy olla hyvälle köksälle. Onnistuivatko sukupäivälliset? — Kyllä kai ainakin ruoan puolesta. Tirehtööri kehui lintuja. — Vai kehui! Kaikki minulle onnistuu. Minä olen Kruununhaan onnellisin mies. Elämä on ihanaa ja ihmisen tarkoitus on suuri ja jalo. — Palvella toisia ja samalla itse vaurastua — kolmekymmentäkuusi markkaa ja neljäkymmentä penniä, olkoon tasan kolmekymmentäkuusi markkaa. — Vai säilykesipulia? Nämä ovat kuin rypäleitä. Katsokaa tätä hyllyä, siinä on silmänruokaa! Vihreitä kurkkuja etikkaliemessä, punaisia tomaatteja, raparperia, retiisejä, kukkakaalia, joka on kuin morsiuspuketti ja persiljaniitty! ja kauppias teki kaarevan liikkeen kädellään, aivan kuin olisi siunannut satoa. — Kappale luuta ja lihaa koiralle, pyysi isokasvuinen neiti, joka talutti koiraa vitjoista. — Neiti on onnellinen, kun omistaa terveen ja kauniin koiran. Sen uskollisuus palkitsee neidin uhrautuvaisuuden. Pannaanko sille makkaraa? Kaikki, jotka elävät, ovat lihottamisen arvoisia. Nykyjään ihmiset laihduttavat itsensä surullisen näköisiksi. Mikä on seuraus? He ovat tyytymättömiä ja levottomia. Aurinko on pyöreä ja sehän on ilon ja kauneuden tunnuskuva, sanoi kauppias, jonka kasvot loistivat valaisten lihakaupan kuin pieni aurinko. — Mutta suorat ääriviivat ovat muodikkaat, sanoi hento neiti, joka seisoi ikkunan vieressä. — Varjelkoon niistä! Ovatko puhelinpylvään ääriviivat kauniit? Ajatelkaapas porsasta, jonka ääriviivat olisivat suorat, tai lehmää, joka solakkana horjuisi laitumella. Nuori, lihava olento on luonnon kaunistus ja ihmisten ilo. — Tässä on rouvan liikkiö — Poustisen liikkeen parasta lajia. — Ihme, ettei tällainen arkitouhu tukahduta kauppiaan runollista mielikuvitusta, sanoi joku ostajista. — Minun elämäni on alituista juhlaa, niinkuin nytkin, kun neiti tuli kirkastamaan lihakaupan uuteen ihanuuteen. Maksapasteija on loppunut, rouva, mutta piirakat ovat uusi korjattu painos edellisistä. — Kuka näitä leipoo? — Oikein hienon pankkiherran rouva. Herroilla on kaksi koettelemusta elämässä: matematiikka koulussa ja kassat viroissa. Pankkiherra menetti virkansa ja valoisan maailmankatsomuksen, ja rouva talousrahat ja haisunäädännahkaisen kauluksen. — Mutta onhan piirakoiden leipominen hauskaa, hymyili lihakauppias. — Saanko kapan perunoita, pyysi laiha rouva. — Heti, rouva. — Saivatko rouvan pojat ehtoja? — Toinen sai, kun oli sikotauti juuri kokeitten aikaan. Tai pussitauti, hienommin sanottuna. — Mikä sikotautinimitystä vaivaa? Sika on jalo luontokappale. Sen koko ruumis on herkullinen ja sen ääriviivat kauniisti pyöreät. — Eikö muuta kuin silliä tyttöseni? Siinä on kiltti lapsi, joka säästää äidin askeleita. — Mistä minä tässä puhuin? — Jaa, saattepa nähdä, että kalliin ajan loputtua rehevät muodot tulevat muotiin. Sika on tarkoituksenmukaisin olento. Se täyttää tinkimättä velvollisuutensa ja on luomakunnan mestariteos. Kauppiaan kädet liikkuivat sulavasti. — Paitsi ihmistä, sanoi joku. — Ihminen ei ole aina mestariteos — jota tämä kaalinpää sitä vastoin on, rouva, kuusi markkaa. Hyvästi rouva. — Puoli kiloa teemakkaraa, pyysi sotilas. — Se on tarpeen kasarmipojalle. Minunkin poikani on asevelvollinen, ja lisämuonaa ne veikot tarvitsevat. Kaksi poikaa lukee yliopistossa, mutta lihakauppiaita minä sittenkin toivon heistä. Eloako vai Paasivaaraa, neiti? Molemmissa on vitamiinaa. — Ei sellaista tarvita voissa, sanoi vanhanpuoleinen nainen. — Se juuri lämmittää ruumista sisältäpäin. Sitä tarvitaankin vastapainoksi ohuille vaatteille ja reumatismille, vakuutti Poustinen. — Saattekohan te poikanne lihapuotiin, kun he ovat opiskelleet ja maistaneet herraselämää? kysyi joku. — Herroiksihan täälläkin eletään. Vanhin poika saa parastaikaa esimakua ammatista. Hän opiskelee lääketiedettä ja leikkaa lihaa ja jänteitä ja oppii eläinten ja ihmisten ruumiinrakenteen. Sellainen kykenee erottamaan etupaistin takapaistista ja leikkaamaan irti fileen selkäluusta. — Rouvalle varmaankin kieltä? Eikö? Rouva ei ole kielevällä päällä tänään? ja kauppias nauroi makeasti sukkeluudelleen. — Entä raskas työ lihapuodissa? kysyi edellinen utelija. — Sen ihanampaa elämää ei ole. Työ on vaihtelevaa eikä kuluta aivoja. Se on siunaukseksi tuhansille. Täällä on kuin paraati, puhelin soi, lapset ja koirat vilkastuttavat myymälää ja jokainen tuo kappaleen elämästään tänne. Meillä on jännittävää kuin elokuvissa. Eilenkin kaatui makkaralaatikko ja koira sieppasi makkaranauhan ja kuljetti sen kadulle. Muuan rouva huusi nurkassa ja toinen siunaili ovella. Apulaiset kaatuivat toistensa päälle ja vetivät kaalinpäät lattialle. Kauppias nauroi riemullisesti ja jatkoi heiluttaen lihakirvestä: — Ei täällä ikävysty eikä väsy. Minun poikieni ei ole pakko kilpailla virkauralla elääkseen ummehtunutta kamarielämää. — Annapa, Santtu, hapankaalia lehtorin keittäjälle. — Eikös teidän herranne ajattele naimista? — Se vanhapoika ei rakasta muuta kuin kauppiaan »fransyskoja», sanoi keittäjä ja meni kaaleineen. — Kas vain. Vikke-poika kunnioittaa meitä käynnillään. — Minä tulin katsomaan minun lihallista isääni, naljaili pitkä nuori mies. — Hahhah haa, nauroi kauppias. — Se on vitsikäs poika tämä Vikke. Viepäs mennessäsi palanen syöttöporsasta kotiin. Se on ihanaa katsella ja maistella ihan niinkuin »meiän mamma» nuorena. Vahinko, ettei se saanut kehittyä yhtä pulskaksi rouvaksi... tarkoitan imisäksi, kuin meiän mamma. — Sattuuko isällä olemaa» kassassa jokin lantti? Minulla olisi vähän menoja — tärkeitä ostoksia, kuiskasi Vikke myymäläpöydän yli. — Kassasta ei saa ottaa ilman kuittia. Mutta kyllä tässä lompakossa on jotakin, sanoi kauppias ja pisti setelin Viken kouraan. — Isä on sekä lihallinen että rahallinen. — Kiitoksia, isä-ukkeli. — Saanko lähettää Santun viemään kenkiäni suutarille? kuiskasi Vikke. — Et. hyvä herra. Santtu on ammattityöläinen, hänestä tulee ensiluokan lihakauppias. Hän arvioi paistin painon punnitsemalla sitä kämmenellään, eikä erehdy laskuissa. Hänen sydämensä on laupias kuin lampaan sydän ja ruumis vahva kuin sonnin. Hyvää maatiaisrotua se poika on, häntä ei saa käyttää teidän juoksupoikananne. — Hyvästi, sanoi Vikke nopeasti. Hän oli nähnyt ikkunasta, että muuan ylioppilasneiti aikoi myymälään, ja kiiruhti avaamaan ovea, hattu kourassa. — Kas, hyvää päivää, herra Poustinen. Taidatte itse ostaa ruokanne? ilkkui tyttö. — En, neiti, minä kävin vain vaihtamassa rahaa. Saanko pyytää neitiä Fazeriin kahville? — Kiitos — ei. Minä olen äidin asioilla, me ostamme aina tältä herttaiselta ukolta. Oletteko huomannut, kuinka valoisa hänen elämänfilosofiansa on? Tulkaa sisään juttelemaan, sanoi tyttö ja meni myymälään. — Minun on pakko lähteä luennolle, sanoi Vikke ja meni nopeasti kadulle. — Päivää, herra kauppias, taitaa tulla sade, sanoi ylioppilasneiti. — Siitä maanviljelijät iloitsevat. Retiisitkin tulevat mehevämmiksi. Mitä neiti haluaa — kukkakaaliako? kysyi kauppias hymyillen aurinkoisesti. — Äiti pyysi ostamaan lammaspaistia. Katsokaa, aurinko alkaa paistaa. — Se on suloista, silloin tomaatit kypsyvät. Tässä on Lammaspaisti, joka sopii sekä iloisille että murheellisille. Kuin myöskin sadesäällä ja poutapäivänä. — Kiitoksia, kuinka paljon se maksaa? — Kahdeksantoista markkaa ja kolmekymmentä penniä, — Nyt onkin näyttämö tyhjä ja esirippu laskee. Neiti oli loistava loppu tämän päivän työlle. Hyvästi, neiti. — Hyvästi kauppias, sanoi neiti ja meni. — Suljepa, Santtu, ovi ja peitä lihat. — Kassa täsmää pennilleen. Mene lepäämään, Santtu-ystävä, sinä olet suoriutunut loistavasti tänäpäivänä. Kauppias riisui valkoisen takkinsa, puhdisti unohdetun kirveen ja irroitti lihamyllyn veivin. — Jokainen päivä on edellistä parempi, sanoi hän ja lähti kotiin. KILPAILU. Laiskanlinnassa istui johtaja Verneri Janhunen, keinutuolissa huojui hiljaa kamreeri Lounas ja nojatuolissa käsitöivät heidän rouvansa. — Tällainen lauantaiehtoo on suloinen. Työ on takana, rauha ja lepo edessä, sanoi johtaja ja tarjosi savukkeen kamreerille. — Me naiset sekä nautimme että teemme jotakin hyödyllistä. Teiltä miehiltä menee satoja tunteja hukkaan, vain poltellessa ja puhellessa. Minä teen aina käsitöitä — raitiovaunussa, lääkärin odotushuoneessa ja silloinkin kun minua hierotaan. Puhelintorvenkin minä voin kuminauhan avulla kiinnittää korvaan, joten kädet voivat tehdä työtä. Sanomalehteä lukiessani minä vatkaan kakkua ja kudon sukkaa, kun hiuksia käherretään, sanoi Helmi Janhunen. — Niin minäkin, ja Kerttu kuunteli eilen radiota, laski algebraa ja söi maapähkinöitä samalla kertaa. Kylvyssä ja teatterissa kädet lepäävät, sanoi Elin Lunnas. — Naiset eivät näe metsää puitten tähden. He eivät luo mitään suurta noitten ikuisten pikku näpertelyjen takia, sanoi kamreeri. — Juuri niin. Me miehet teemme jotakin täyspitoista, tai sitten lepäämme ja nautimme. Silloin meihin patoutuu energiaa. Teistä vuotaa alituisesti voimaa ja sen lähden ei synny voimajännitystä suuriin tehtäviin, sanoi johtaja. — Entä ne naiset, jotka hoitavat sekä kodin että viran? kysyi Helmi. — Kummankin he tekevät ala-arvoisesti. Sellaisetkin rouvat, joita on lapsesta asti kasvatettu hoitamaan taloutta, ovat avuttomia kun palvelijat ovat lomalla. Vaikka minä en ole käynyt oppia, niin osaisin terveen järjen avulla valmistaa hyvän päivällisen, kehui kamreeri. — Mitäs siinä muuta kuin sytyttää tulen, käärii takinhihat ylös ja tekee työtä keittokirjan mukaan vahvisti johtaja. — Kuuletko, Helmi, nauroi Elin. Paremmin me hoitaisimme sänkyliikkeen, kuin te talouden. — Ja tehtäisiinkin vähän parempia kauppoja kuin te, yhtyi Helmi edelliseen. — Ohhoo! Vanha totuus on, että miehet voittavat naiset silloinkin, kun he toimivat naisten aloilla — niinkuin kokkeina tai räätäleinä. Mutia keskustelemalla ei tällaisia asioita todisteta. Menkää te maanantaina sänkyliikettä hoitamaan, me laitamme teille juhlapäivällisen täällä kotona. Palvelijat saavat lomaa koko päiväksi, pöyhisteli johtaja. — Mainiota! Me otamme vastaan haasteen, nauroi Helmi. — Minä olen levoton liikkeen puolesta, ja kamreeri pudisti päätään. — Yhden päivän vahingot eivät vie perikatoon, sanoi johtaja. — Perikatoon? Niinkuin meillä ei olisi liikekykyä! Eilen minä tingin juutalaiselta sataviisikymmentä markkaa kevättakin hinnasta, sanoi Elin. Ennenkuin kahvit oli juotu olivat kaikki yksimielisiä. Päätettiin tehdä koe. Naiset ja miehet vaihtaisivat työtä yhdeksi päiväksi, nähdäkseen kumpi suoriutuisi paremmin. — Tutki sinä sunnuntaina keittokirjasta liha- ja kalaruokia, minä läpäisen liemet, vihannes- ja jälkiruoat, kuiskasi johtaja erotessa kamreerille. — Hyvä — ja maanantaina aikaisin torille, vastasi tämä. Maanantai-aamuna näytti Helmi miehelleen, missä keittoastiat, ruokakalusto ja hopeat olivat. — Älä polta ruokia ja varo tärvelemästä kasareja, Verneri. — Minä olen säntillisempi kuin sinä. Tässä on liikkeen avainkimppu. Kysy neuvoa vahtimestari Kopolalta, kun joudut, pulaan, Helmi. Minä olen soittanut konttoripäällikölle, että sinä ja Elin edustatte meitä tänään. * * * * * Helmi ja Elin istuivat kumpikin pöytänsä ääressä. Toinen sommitteli sohvatyynyn mallia ja toinen siivosi miehensä kirjoituspöydän laatikkoa. Puhelin soi. — Kansallinen Sänkyliike, vastasi Helmi. — Saanko puhutella johtajaa. Minä olen tirehtööri Lintula. — Minä edustan johtajaa. — Vastatkaa siinä tapauksessa — minkä tähden te lähetitte viisi senttiä lyhyemmät patjat, kuin oli sovittu? Tarkoitan matkustajakoti »Trissan» jousipatjoja. — Viisi senttiä sinne tai tänne ei ole koko maailmaa, sanoi Helmi. — Lähettäkää heti vaihtamaan patjat. Me emme tyydy näihin. — Älkää nyt viitsikö olla pikkumainen. Suomalaisethan ovat lyhytkasvuisia. — Meille tulee usein ulkomaalaisiakin. Vaihdattako? — Minä ymmärtäisin teidän vaatimuksenne, jos teille tulisi skandinaavilaisia kuninkaita — vaikka silioin ei viisi senttiä auttaisikaan. Mutta nyt tämä on vain turhaa oikkuilemista. — Jos ette vaihda patjoja, niin minä en maksa, sanoi vihainen ääni. — Jo on hävytöntä! Sattumalta minä tiedän, että herra Lintula oli »Iloisessa leskessä» balettitytön kanssa ja teillä ei kestä palvelijat viikkoakaan ja »Trissassa» juodaan joka huoneessa. — Minä haastan teidät oikeuteen kunnianloukkauksesta. Ja tämä ei liikuta patjoja, huusi raivostunut Lintula. — Ellette maksa laskua, niin minä kerron rouva Lintulalle siitä balettitytöstä ja muusta, uhkasi Helmi. — Saatte rahat, mutta kyllä minä varoitan kaikkia liikkeitä kannattamasta teitä, ja Lintula paiskasi puhelimen kiinni. — Se asia selvisi helposti, sanoi Helmi tyytyväisenä. — Menehän, Elin, tarkastamaan kassaa. Nykyjään puhutaan paljon vaillingeista. Elin yhdisti lukkoneulalla pakan kirjeitä ja pani ne siivottuun laatikkoon. Sitten hän ripusti täytekynän kaula-aukkoonsa ja meni myymälän puolelle. Kassanhoitaja leskirouva Masula nousi tervehtimään. — Paljonko rahaa on kassassa? kysyi Elin alkaen selailla kassakirjaa, — Sitä minä en tiedä vielä — kun suljetaan, minä lasken rahat, vastasi rouva Masula. — Parasta, että laskette joka puolen tunnin kuluttua. Eikö olisi viisainta pitää rahat käsilaukussa. Tuossa ne ovat heikkojen ihmisten kiusauksena. — No, en minä ole kuullut mokomaa! kiivastui rouva. — Katsokaa tuota miestä! Olkaa varuillanne, kuiskasi Elin. — Tässä on lasku sadasta jousesta. Se on kamreerin hyväksymä. Rouva Masula aikoi maksaa, mutta Elin esti hänet siitä. — Antakaa lasku tänne! Päivämäärä on tummempaa mustetta kuin allekirjoitus. Ja yksi i-pilkku puuttuu. Mikä teidän nimenne on? — Antti Karonen. — Mistä kotoisin? — Kuortaneelta. Minulla on kiire. — Kuinka vanha te olette? — 30 vuotla, rokotettu vuoden vanhana, käynyt kansakoulun, tatuoitu vasempaan käsivarteen ja kuuden lapsen isä. Vieläkö muuta? murisi mies. — Te olette asiallinen mies. Rouva Masula, maksakaa lasku, mutta ottakaa aina selkoa asiakkaista ennen kuin luotatte heihin. Kun mies oli mennyt, sanoi Elin: — Viekää nyt rahat pankkiin. Teidän itsennekään ei tarvitse tuntea niin suurta kiusausta ja pelkoa, kun ei ole niin paljon rahaa edessänne. — Ne on vietävä, kun kassa on laskettu sulkemisen jälkeen. Enkä minä tunne minkäänlaista viekoitusta varastaa niitä, sanoi rouva Masula punaisena kasvoiltaan. — Älkää nyt käsittäkö sanoja niin kirjaimellisesti. Elin sanoi ja riensi myymälään, josta kuului sananvaihtoa. — Mitä nyt? hän kysyi kahdelta herralta, jotka seisoivat vuodepeitekasan edessä. — Tämä herra tahtoo kuusi peitettä velaksi, mutta me emme anna tuntemattomille, vastasi Blom, joka hoiti vuodevaateosastoa. — Kuka te olette? kysyi Elin. — Minä olen Albin Rentula ja minä tunnen Sihvon ja Somersalon ja Lucina Hagmanin, sanoi ostaja. — Mistä te olette kotoisin? — Samasta pitäjästä kuin rouvakin. — Luhangaltako? Ketä te tunnette sieltä? — Minulla on eno apteekkarina siellä ja rovasti on vihkinyt minut ja lukkari ja suntio kävivät usein meillä isän isossa talossa eteläpuolella pitäjää. — Ette kai te ole Suurpekkalan poikia? Vanhin kuuluu olevan kaupungissa? — Se minä juuri olenkin, vaikka minä olen muuttanut nimeni Rentulaksi. Muistan, että Suurpekkalassa kasvoi koivuja ja leppiä ja että siellä oli kaivo, jossa oli vettä. — Minkälainen Luhangan kirkko on? — Siinä oli kauniisti soivat kellot ja miehet istuivat vasemmalla ja naiset oikealla puolen käytävää. — Päinvastoin se oli. — Minä ajattelin seisovani päinvastaisella suunnalla. — Jaa, tietysti silloin. — Minä takaan, että tämä herra on luotettava. Antakaa hänelle peitteet, Blom. — Mitä kamreeri sanoo? — Hänkin tietää, että Suurpekkalan väki on rehellistä. Hyvästi herra Rentula. — Kiitoksia, rouva. Terveisiä Luhangalle. Elin teki kierroksen myymälässä, puheli sekä henkilökunnan että ostajien kanssa ja teki parannusehdotuksia. Helmi oli sillä aikaa saanut Mikkelin sänkyliikkeeltä kirjeen, jossa sanottiin, että muuan helsinkiläinen liike tarjosi halvempia rautasänkyäa kuin Janhusen liike. He tulisivat kääntymään tämän toisen liikkeen puoleen. Helmi kirjoitti heti ja puhui suunsa puhtaaksi, sekä mikkeliläiselle että helsinkiläiselle liikkeelle. Vahtimestari Kopola tuli sisään, ja Helmi kyseli häneltä henkilökunnan asioita. Hän huomasi paljon epäkohtia, jotka hän päätti poistaa tarmokkaasti. Ensiksikin hän soitti rouva Hansonin miehelle: — Täällä puhuu rouva Janhunen. Minä olen kuullut, että herra Hanson elää rouvansa hiellä ja vaivalla — — Hyi sentään, sitä minä en tee. — Onko teillä sitten minkäänlaista tointa? — Tietysti — vaikka minulla nyt on sattumalta loma. — Kuinka pitkä loma? — Noin 14 vuotta. Kun terveys vakaantuu, niin minä aloitan taas työni. — Ja millaista työtä te teette? — Minä aion opettaa venäjän kieltä oppikouluissa. — Te näytte olevan täys-humpuuki. Sitäpaitsi terveys ei parane, kun herra Hanson juo. — Vain Elannon kaljaa, vakuutti Hanson. — Mutta Kopola on nähnyt herra Hansonin hoipertelevan, kaljasta ei hoiperrella. — Niin heikko mies kuin minä hoipertelee vähemmästäkin. — Kuulkaa nyt, herra Hanson, tulkaa huomenna tänne, niin saatte toimittaa tomunimemistä patjojen valmistusosastolla. Etenkin untuvaosastolla se on tarpeen. — Mutta jospa minä en erota tomua untuvista? — Jos te olette raitis, niin varmasti erotatte. No tuletteko? — Onkohan sitä konetta vaikea käyttää? — Tehkää parannus, herra Hanson, kunnollisen vaimonne tähden. Huomenna teidän on tultava tänne, sanoi Helmi navakasti. — Minä tulen, rouva. Varmasti minä tulen. Helini sulki puhelimen, sillä oveen naputettiin, — Sisään! Hyvää päivää herra Martikainen. Minä olen kuullut, että herra Martikainen on tehnyt keksintöjä. Pyytäisin teitä tekemään vielä muutamia tärkeitä pikku keksintöjä, sanoi Helmi sisään tulevalle miehelle. — Kernaasti, tirehtöörska, mutta ei niitä niinkään tehdä käskystä, vastasi Martikainen. — Miksi ei, kun minä ensin keksin, mitä on keksittävä. Tahtoisin patjoja, jotka ovat ilma- tai vesitäytteisiä, mutta eivät kumipäällyksisiä. Niitä olisi helppo uusia. Päällinen pestäisiin ja puhdas ilma tai vesi pumpattaisiin entisen mukulaisen sijaan. — Minkä mukulaisen? — Vanhat patjat ovat aina mukulaisia. Toiseksi olisi hyvä keksiä sänkyihin vipulaitos, jolla voisi kohottaa pääpuolta ylös ja alas tai vivuta ishiasta sairastava ihminen seisoneen lattialle. Kolmanneksi olisi Töölöön lähetettäviin jousipatjoihin asetettava pieniä vieterejä, jotka laukeavat ja ruiskuttavat myrkkyä, niin pian kuin lutikka astuu jalallaankaan niihin. Martikainen katsoi levottomana oveen päin. — Ymmärtääkö Martikainen? kysyi Helmi. — Nyt on niin lämmin ilma, että minun käsityskykyni ei oikein toimi, sanoi tämä anteeksipyytelevästi. — Ehkä asiat selvenevät ajattelemalla. Onko Martikaisella muuten toivomuksia? — Ei, ei mitään. Minä menen juoksujalkaa keksimään tirehtöörskan ehdotuksia, sanoi Martikainen vetäytyen selkä edellä käytävään. Täällä hän tapasi leposohvaosaston päällikön Eetu Rostin. — Meneekö Rosti konttoriin? kysyi hän tältä. — Menen, Minut on kutsuttu sinne, vastasi Rosti. — Olkaa varovainen. Kaikki ei ole siellä niinkuin olla pitää. Parempi olla menemättä, sanoi Martikainen ja naputti otsaansa. Mutta Rosti meni urheasti sisään. — Mitä leposohvapuolelle kuuluu? kysyi Helmi. — Martikainen on konstruoinut uuden vuodemallin. Päivällä se on tavallinen sohva ja yöllä siitä muodostuu kaksikerroksinen vuode. Niinkuin makuuvaunuissa, kertoi Rosti. — Sehän on jännittävä laite. Onko herra Rostilla mitään toivomuksia? — Palkanlisäys ei haittaisi. — Poikamies ei tarvitse suurta palkkaa, se saattaa olla vaarallistakin. Mutta jos Rosti menee naimisiin niin — — — ja Helmi nyökkäsi kehoittavasti. — Mieluummin minä olen entisellä palkallani. — Minä satuin kuulemaan miellyttävästä naisesta, jolla on toimi ja joka rakastaa teitä. — Voi pahus sentään! — Kuinka niin? Hän on runollinen ja erittäin hyveellinen. Te saatte 500 markkaa kuussa lisää palkkaa ja kaksikerroksisen vuodesohvan häälahjaksi, lupasi Kelmi. — Oletteko harjoitellut korkeushyppyä, niin että pääsette yläsänkyyn? — Siihen pääsee huononpuoleinen kolmiloikkaajakin, sillä vuoteeseen johtavat portaat. Mutta kuka se runollinen neiti on? kysyi Rosti levottomana. — Rostia näkyy jo asia kiinnostavan. Melinda Alaheimo, konekirjoittaja, on lahjoittanut teille sydämensä. — Kenelle se höpsäkkä on sellaista uskonut? — Vahtimestari Kopola sanoi huomanneensa sen ja hän tietää parhaiten liikkeen asiat. — Ettäkö Melinda-neiti? Se olisi juuri hänen laistaan, sanoi Rosti pää kallellaan. Helmi painoi soittonappulaa ja sanoi sisääntulevalie Kopolalle: — Kopola sanoo nyt itse herra Rostille, onko totta, että neiti Alaheimolla on tunteita häntä kohtaan. — Ei minua, mutta herra Rostia kohtaan. 'Niin myymälän neiditkin sanovat, eikä se minua ihmetytä, sanoi Kopola ja teki liikkeen Rostia kohti. — Repola kutsuu neiti Alaheimon tänne, sanoi Helmi. Vahtimestarin mentyä sanoi Rosti: — Minä olen ollut uskollinen Janhusen Kansalliselle sänkyliikkeeile 24 vuotta ja kolme viikkoa, mutta tämä homma on vasten luontoa. — Olkaa levollinen. Tämä on luonnollisin asia. Aatamin ja Eevan ajoista asti. Minä ajatteien myöskin henkilökunnan onnea enkä vain liikeasioita. — Tässähän neiti Alaheimo tuleekin. Istukaa, olkaa hyvä. Meillä on asiaa teille. — Anteeksi, minä olen tilannut aikapuhelun Turkuun, sanoi Rosti hätäisesti ja nousi tuoliltaan. — Ensin tämä asia. Olkaa nyt rohkea, Rosti, ja puhukaa kaikki selväksi neiti Alaheimon kanssa, kehoitti Helmi. — Voi, voi, mitä tämä merkitsee? Minä aavistan jotakin, sanoi neiti Alaheimo ja liikehti kaarevasti. — Mikähän tarkoitus tällä lieneekään, sanoi Rosti ja ajatteli: »Aika komea vielä, mutta vähän ylikypsä!» — Te olette minun miesihanteen! Eetu Rosti, sanoi neiti ja siirtyi aivan viereen. — Mitä? kysyi Rosti ja katseli kuin lammas. — Siitä asti kuin Valentino kuoli, en ole tavannut täydellistä hurmaajaa, mutta nyt —. Eetu, kiemurteli neiti. — Samapa se, Melinda, sanoi Eetu ja kiersi käsivartensa neidin ympärille koettaen olla niin Valentinomainen kuin mahdollista. Kun Helmi palasi, sai hän ilon onnitella kihlautuneita. Hän piti heille sopivan puheen ja sanoi lopuksi: — Nyt kaksi yksinäistä ihmistä saa lohdutusta elämän ohdakkeisella tiellä, jolle rakkauden ruusut luovat valoaan. — Voi peijakas! Se aikapuhelu Turkuun jäi nyt tämän höpötyksen tähden, sanoi Rosti ja ryntäsi ulos. — Kiitoksia, rouva tirehtöörska, minä ja minun sukukuntani siunaavat teitä, sanoi neiti Alaheimo tunteellisesti. — Katsokaa nyt vain, että saatte hänet vihille, varoitti Helmi. — Huomispäivänä me menemme ottamaan kuulutuksen, sanoi neiti Alaheimo ja kiiruhti Rostin jälkeen. Samassa tuli Elin sisään. — Minä kuulin, että Stockmannilla on viehättävä kevätpukujen mannekiini-näyttely. Sinne olisi mentävä. Minä tahtoisin nähdä uudet kenkämuodit ja heidän hurmaavat hiuslaitteensa, kertoi Elin. — Eihän sellaista tilaisuutta voi laiminlyödä. Mehän olemmekin jo saaneet paljon aikaan täällä. Miehemme eivät varmaankaan vaadi meiltä enempää, sanoi Helmi. — Lähdetään vain minunkin puolestani. Eiköhän Kopola voi hoitaa tätä hommaa vähän aikaa, sanoi Elin ja lukitsi laatikot. Lähtiessä Helmi sanoi Rapolalle: — Meillä on liikehommia Stockmann osakeyhtiön kanssa. Kopola on hyvä ja hoitaa tehtäviä sillä aikaa, ja varokaa varkaita ja tulipaloa. * * * * * Johtaja Janhunen ja kamreeri Lounas palaavat torilta hienot nahkaiset käsilaukut täynnä ruokaa. Molemmat pukeutuivat pyjamaksiin ja alkoivat tehdä työtä. Ensin käytiin käsiksi voileipäpöytään. Johtaja muovaili voilaitteen. Hän koetti ensin luoda joutsenen, mutta siitä tuli teekannu, sentähden hän muovaili uuden voilaitteen rautasängyn muotoiseksi. Siinä oli vuodevaatteet ja peite, johon oli viilletty ranskalaisia liljoja. Kamreeri järjesti sardiini-, lohi- ja maksapasteijalautasia. Punajuurista, porkkanoista ja persiljasta tehtiin kauniit reunakoristeot. Pöytää katettaessa syntyi pieni kiista. Johtaja veti juomakaapista lakanan, jota hän väitti pöytäliinaksi, mutta kamreeri tahtoi vuodepeitettä pöydälle, Pitkätikku suosi lakanaa. Veitsenaluksia, korkkiruuvia ja muita pikku tarpeita ei löytynyt. Ne tilattiin talouskaupasta. — Minä olon ostanut teeren ja ahvenia, ne ovat himoruokiani. Ryhdytään nyt heti työhön. Tämä näyttää olevan mutkikasta hommaa, sanoi kamreeri ja luki keittokirjasta: »Lintu kynitään ja siivet leikataan poikki nivelien kohdalta, sitten se kärvennetään tulella.» — Ah, eiväthän nämä höyhenet lähde kuin yksitellen, tähän menee koko päivä, hän murisi. Minä en ole kyninyt muita kuin liiketuttavia, ja se on lapsenleikkiä tähän verraten. — Odorapas, niin minä tuon Urhon hiusleikkuukoneen, sillä sinä keritset tuon otuksen kädenkäänteessä, sanoi johtaja. Kamreeri toimitti tämän työn kylpyhuoneessa, jättäen höyheniä porsliiniammeeseen ja vähän joka paikkaan. Sitten hän ryhtyi kärventämään lintua kaasulla. Hän sitoi sen hiilihankoon rautalangoilla ja piti nenäliinaa suunsa edessä. — Mitä hemmetin käryä sinä synnytät, torui johtaja, joka valmisteli parsavanukasta. Sanopas, millä pelillä minä erotan valkuaiset keltuaisista? Minä koetin lusikalla, mutta ne menivät sekaisin. — En minä tiedä muuta keinoa, kuin että kaadat munat varovaisesti kuumaan pannuun. Valkuaiset hyytyvät ja keltuainen muodostuu käsiteltäväksi kokonaisuudeksi. Sellaiselta se näyttää ainakin paistetuissa munissa. — Luuletko sinä, että tätä lintua on nuijittava ja millä vehkeellä se tapahtuisi? — Kaikki liha on nuijittava. Jos et löydä moukaria, niin tee se vaikka pyssynperällä. — Nyt minä sytytän tulen lieteen, sanoi johtaja ja tunki halkoja ja Uutta Suomea aukosta sisään. Kamreeri jatkoi Reinilästä: — »Polvinivelien ympäriltä leikataan nahka auki ja jalat vedetään pois niin, että reidessä olevat suonet seuraavat jalkaa, kaulanahka leikataan auki pään luota. Nahka vedetään alaspäin, kaula katkaistaan ja ruokakupu sekä henkitorvi poistetaan.» Auta armias, tässähän sietäisi olla anatomian dosentti. Pidäpäs, Verneri, tätä aukkoa levällään, niin minä vedän sisälmykset hohtimella ulos. Mikähän näistä on sydän ja mikä kivipiira? Ne on keitettävä erikseen. — Nyt saat tehdä ruokottomat työsi Minun on mentävä ostamaan bentsiiniä halkojen sytykkeeksi, ne pahukset eivät pala, sanoi johtaja. — Tuolla on paloöljyä pullossa, se tekee saman viran. Tämä teeri on ommeltava kokoon ja sitä se sietääkin, kun sitä on hakattu pyssynperällä. Annapas, Verneri, neulaa ja pikilankaa. — En minä tiedä, missä niitä on, mutta Singerin kone on Helmin huoneessa. — Sitä minä en osaa käyttää. Parasta lienee kiertää rautalanka tämän edesmenneen linnun ympärille. Nyt pata tulelle ja voita sisään. Kah, pata taisi olla liian kuuma, koska voi syttyi palamaan. Kamreeri jäähdytti pataa vesiraanan alla ja pani sen uudestaan tulelle. Sitten hän pani puoli kiloa voita ja linnun sisään. — Tämä vuoka on jauhoitettava korpun muruilla, mutta minä on löydä korppuja. No, tässä on mantelileipiä, niistä tuleekin hyviä murusia. Mitenkähän minä saan ne kestämään reunoilla, Anton? — Voitele vuoka jollakin liimalla, vaikkapa munanvalkuaisella, neuvoi kamreeri ja otti esille ahvenet nahkalaukusta. — Hei, tässähän on liivatelehtiä. Kun niitä kastelee veteen, niin niillä voi tapetseerata vuoan sisäseinät. Raastettu sitruunankuori? Onkohan se venytetty? Myyvätköhän ne sitruunan kuoria kaupassa? — Merkillisiä ahvenia nämä! Ne harvat suomut jotka suostuvat irtaantumaan puukolla, sinkoavat kiinni silmälaseihin. Hiusleikkuukone ei tepsi tähän tarkoitukseen. Onkohan täällä suomustamisvehjettä. Verneri? kysyi kamreeri sinkkipöydän ääreltä. — Kylpyhuoneen hyllyllä on parranajokone, koeta sitä. Kamreeri ajoi ahvenet huolellisesti kylpyhuoneessa. Suomut lensivät enimmäkseen ammeeseen, vain osa jäi koristamaan seiniä ja muita esineitä. Palattuaan keittiöön hän sanoi: — Etkö ehtisi, Verneri, kyhäistä majoneesikastiketta? Minulla menee näitten elukkain kimpussa mahdottomasti aikaa. Onko teillä jäätä kotona? Sitä tarvitaan kastikkeeseen. — Luullakseni ei Helmillä ole jäävarastoa täällä kaupungissa. Mutta minä en ehdi auttamaan sinua, hyvä, kun selviän itse. Minä toin torilta fileetä lihaliemeksi ja nyt tässä vähäjärkisessä Reinilässä lukee, että siihen käytetään — potkaa. — Potkaa? Ehkä se on kotkaa — kotkan lihaa? — Potkaa tässä sanotaan — etupotkaa. Lihaa se näkyy kumminkin olevan, eiköhän filee kelpaa? — Taas on tuli sammunut. Palokuntalaisten ammatti on helppoa, ainahan tuli sammuu, sytyttäminen se se on poikaa, sanoi johtaja ja kaatoi paloöljyä ja lisäksi vielä Helmin denaturoidun käherrysspriin haloille. Kun liedessä paloi vahva valkea, tahtoivat molemmat käyttää viimeistä vapaata reikää. — Ota pois teeri, se haisee liiankin kypsältä, sanoi johtaja. — Sen on oltava tulella vielä kaksi tuntia, mutta ehkä se voi olla syrjällä, sanoi kamreeri ja nosti padan kantta hohtimilla. Liesi hehkui tulipunaisena, ja pata räiskyi epäilyttävästi. — Häh? Teeri on hävinnyt, huusi kamreeri kauhuissaan. — Älä, ja pata on melkein tyhjä. On siinä jotakin tuhkantapaista jäljellä, sanoi johtaja, joka katsoi uteliaana pataan. Pengottuaan padan pohjaa sanoi kamreeri: — Luita ja rautalankaa on jäljellä. Teeri on palanut. Tämähän on kuin krematorio, rämä sinun keittiösi. Onneksi minulla on ahvenet jäljellä. Ne minä saan kirkkaasti onnistumaan. Vähennetään tulta. — Onkohan vanukaskin palanut uunissa? arveli johtaja pahaa aavistaen. Vanukas oli ollut vain vähän aikaa uunissa, niin että siitä oli pelastunut noin lusikallinen keskellä palaneita syrjiä. Johtaja maisteli sitä varovasti, mutta sylki sen heti suustaan. — Se näyttää ihmisruoalta, mutta näkö pettää. Vihannesämmä myi luultavasti voikukan varsia parsan asemesta, sanoi hän ja pyyhki kieltään pyjamaksen hihalla. Molemmat työskentelivät ääneti jonkin aikaa. Kamreeri paistoi ahvenia ja johtaja selaili keittokirjaa. Hän haki vesikarahvin huoneestaan, kaatoi siihen kermaa ja alkoi puistella voimainsa takaa. — Merkillinen kerma, joka ei vaahtoa, vaikka hiki vaahtoaa hiusrajassa, sanoi hän ja istuutui uupuneena puulaatikolle. — Jokin transformaatio siinä kuitenkin on tapahtunut. Katsos, Anton. — Selvää voita, veli hyvä. Sitäkö kävit kirnuamaan tässä kiireessä? — Kermajäätelöä minä tarkoitin. Kerma on vatkattava vaahdoksi, sanotaan tässä kirotussa kirjassa. Miten sitä muuten vatkataan? sanoi johtaja ja koetti pudistaa voita ulos pullosta. — Elin pieksää kermaa jonkinlaisella rautalankavehkeellä avonaisessa astiassa. — Silloin se räiskyy silmille. — Niinhän kaikki ruoat tekevät. Mikä näkyy näistä ahvenistakin, sanoi kamreeri ja käänsi kaloja. — Mistä minä nyt valmistan jälkiruoan? — Mitä tässä enää ehtii, kun on vain tunti päivälliseen, sanoi kamreeri katsoen kelloa. Johtaja ponnahti seisoalleen. — Peijakas! Lihaliemi ei kiehukaan vielä ja sitä sen on tehtävä 5—6 tuntia. Tuli on joko liian kuuma tai se sammuu kokonaan. — Nyt meillä ei ole muuta ruokaa kuin voileipäpöytä ja nämä ahvenet, huokasi kamreeri ja pyyhki rasvaa kasvoistaan. — Ovatko nuo ahvenia? Paistettuja luurankoja ne ovat, murisi johtaja. — Se vietävä parranajokone nylki paljon lihaa suomusten mukana. Kuinka sinä uskallat ajaa partaasi sillä? Ihme, että leuassasi on niinkin paljon lihaa jäljellä. — Kuules, Anton. Leikki on nyt kaukana. Me saamme kuulla tästä ateriasta koko elänemme ajan, sanoi johtaja synkkänä ja istuutui tuolille. Siitä hän kumminkin nousi äkkiä ja huusi: — Äh, nyt minä istuin ahvenvainajan päälle. Niitä näkyy olevan joka paikassa. — Älä nyt kiinnitä huomiotasi pikku seikkoihin. Verner-parka. Nyt on ajateltava pelastusta pulasta. — Seurahuoneelta tai Kämpistä saa tilata valmiita päivällisiä. Tuovat vihannekset, salaatit, kahvit, juomat, kaikki tyyni, sanoi kamreeri uskaltamatta katsoa johtajaan. * * * * * Kun rouvat saapuivat kotiin, ottivat herrat heidät vastaan eteisessä. Huoneet oli koristettu kukkasin, käry oli tuuletettu pois ja maukas ateria odotti ruokahuoneessa. Johtaja meni päästämään omat lapsensa ja kamreerin Kertun huoneesta, jonne hän oli sulkenut heidät. Lapset olivat tulleet puoli tuntia sitten yhdessä koulusta. — Tämähän on suurenmoista, sanoi Helmi, istuuduttuaan aterialle. — Itsekö te olette saaneet tämän tehdyksi? — Isä oli ainakin nokinen ja rasvainen, kun hän ajoi meidät eteisestä huoneeseemme, sanoi Elli. — Ja täällä haisi ruoalle ja palaneelle ja Antonia jyski keittiössä, sanoi Urho. -Me emme saaneet pestä käsiämme kylpyhuoneessa, se oli lukittu. Ehkä lihaliemi on keitetty siellä vesisäiliössä, nauroi Kerttu. — Keittiö ja kylpyhuone ovat suljettuja, kunnes me ehdimme saada ne siivotuiksi. Niissä on hiukan pesemättömiä astioita ja kuoria ja sellaista, selitti johtaja ja tarjosi lohta. Molemmat herrat kantoivat tarjoiluhuoneesta vateja ja kulhoja, jotka oli numeroitu. Näin tuli kaikki tarjotuksi oikeassa järjestyksessä. — Sinähän olet polttanut kätesi, Anton, pahoitteli Elin. — Kun minä kärvensin teertä — — — — Kananpoikiahan tässä on? — Niin aivan. Ota vähän kukkakaalimuhennosta. Elin. — Tämä on herkullista. Onko se Reinilän mukaan valmistettu? kysyi Helmi. — Luultavasti ei, vastasi johtaja. — Luultavasti? — Niin, katsos Anton sujautti sen valmiiksi minun selkäni takana, — Älä. Tämän saat opettaa minullekin, Anton, sanoi Elin ihaillen. — Miksi ei, jos vain sattuu aikaa, lupasi kamreeri. — Mitenkäs teitä onnisti liikkeessä? kysyi johtaja. — Erinomaisesti. Liikkeen hoito kävi meiltä yhtä hyvin kuin teiltä päivällisen valmistus, sanoi Helmi. — Siinä tapauksessa minä pelkään pahinta, ajatteli johtaja. — Perästäpäin näkyy, sanoi kamreeri. — Onko tämä hummerivatkulikin, vai mitä tämä on, Reinilän kirjasta? Se minun on opittava, sanoi Elin. — Ostan sinulle huomispäivänä uuden keittokirjan, Elin. Heinilä on sekava ja sitä noudattamalla ei saa ihmisruokaa. Sinun on heti poltettava se kelvoton kirja, sanoi kamreeri. — Ihme, että me olemme elossa, vaikka olemme syöneet vuosikausia Heinilän ruokaa, sanoi johtajakin. — Minkä mukaan te sitten laitoitte päivällisen? ihmetteli Helmi. — Puhelimen avulla, pääsi kamreerilta. — Anton tarkoittaa, että kysyimme hiukan neuvoa muilta asiantuntijoilta, kiiruhti johtaja sanomaan. — Täytyy myöntää, että te olette selvinneet erinomaisesti, sanoi Helmi. — Ei tästä kannata ylpeillä, esteli kamreeri. — Kuinka te nyt olette noin vaatimattomia? ihmetteli Elin. Erotessa illalla sanoi johtaja: — Tässä on iso kori eteisessä. Minä tulen kanssasi, Anton, viemään sitä asemalle. — Siinä on liiketavaraa, Helmi. Tässä on keittiön avaimet ja kymppi Kustaavalle, että hän siivoaisi jälkemme. Herrat kantoivat korin alas ja ottivat auton. Saavnutuaan Munkkiniemen tielle yksinäiselle paikalle he raahasivat korin metsään ja tyhjensivät sen sisällön kallion onkaloon. Sinne menivät ahvenen raadot, muotti parsoineen, särkyneet kulhot, katkaistu kahveli, palaneet pyyheliinat, keittiön maton riekaleet, molempien pyjamaspuvut ja vesikarahvi voineen. — Jätetään korikin tänne, se on vaarallinen todistuskappale, ehdotti kamreeri. Auton ohjaaja oli tarkasti merkinnyt paikan muistiinsa. Illalla hän palasi, mutta odotettujen kanisterien sijasta hän löysi sangen omituisen kokoelman. Hän arvasi kyydinneensä rikollisia, jotka tahtoivat peittää jälkensä, mutta päätti vaieta mukavuussyistä. * * * * * Seuraavana päivänä, kun johtaja tuli kotiin, sanoi Helmi hänelle uhkaavana ja synkkänä: — Minun on pakko koroittaa Kustaavan palkkaa, saadakseni hänet jäämään meille. Hän väittää, että keittiössä on ollut maaottelu tai painit. — Blom kertoi, että te olitte antaneet kuusi peitettä velaksi jollekulle Luhangan miehelle. Nyt hän on ottanut selkoa miehestä, joka onkin petturi ja on hävinnyt teille tietymättömille, eikä Luhangalla tiedetä mitään hänestä, johtaja sanoi. '— Sisäkkö väittää, että kylpyhuoneessa on ollut lintujen ja kalojen taistelu. Vesijohdot ovat tukossa suomuista ja höyhenistä. Missä keittiön matto on? kysyi Helmi välittämättä miehensä syytöksistä. — Se kului loppuun. — Sinä olet kirjeellisesti loukannut kahta suurta liikettä ja puhelimessa kolmatta. Minä selvisin pälkähästä selittämällä sinun olevan asiaan kuulumattoman henkilön. — Ne herrat tarvitsivat sapiskaa. Kuules — Antonilla kasvaa varmaan suomuja parran paikalla, koska parranajokone oli aivan suomuinen? — Etkö sinä ole sitä tietänyt ennen. — Luepa tämä kirje, sanoi johtaja ja ojensi paperin Helmille, joka luki: »Herra Johtaja. Saan ilmoittaa, että olen hankkinut passin Kanadaan, jonne lähden ensi tilaisuudessa. Meiinda Alaheimo on liian voimakas annos minulle. Kunnioittavasti Eetu Rosti.» — Hävytön mies! Karkaa ja unohtaa velvollisuutensa ja morsiamensa, huudahti Helmi. — Minä sain hänet jäämään purkamalla kihlauksen ja siirtämällä neiti Alaheimon Porvoon haaraosastoomme. Melinda-neiti lähti — mutta Anton saa tästälähin tarkastaa sen liikkeen. Minä en lähde Porvooseen erehdyksestäkään. — Ihmiset eivät ymmärrä omaa onneaan. — Mitä soppaa te aloitte keittää padassa luista ja rautalangoista? teki Helmi vastahyökkäyksen. — Siinä on juuri näyte Reinilän menettelytavoista. — Rouva Hansonin juoppo mies kulki myymälässä hosuen tomunimijän letkulla sekä myyjiä että ostajia. Minä ajoin hänet kotiin. Martikainen sanoi aivan selvään selkäni takana Kopolalle: — Onkohan johtaja lähettänyt rouvansa toipumaan jonnekin? Johon Kopola sanoi: — Kamreerskan järki on yhtä hyvin selvityksen tarpeessa. — Mitä sinä luulet, että Kustaava ja sisäkkö sanovat teistä? — Lopetetaan nyt tämä riita. Eikö päivällinen ollutkin onnistunut? kysyi johtaja ja otti Helmiä vyötäisiltä. — Mainio. Ja emmekö me suoriutuneet suurenmoisesti? kysyi tämä. — Kyllä, rakkaani. Ja tässä saat pari satasta, jos sattuisi odottamattomia menoja lähiaikoina, sanoi johtaja ja suuteli vaimoaan hellästi. AAMUKÄVELY. Suuressa kaupungissa voi jokainen valita kaupan oman mielensä mukaan. Toinen pitää puheliaasta puotiapulaisesta, toinen jäykän kohteliaasta. Rouvat haluavat tinkiä, herrat kysyvät neuvoja ja tietoja tehtaista ja merkeistä. Lapset juoksevat pitkät matkat löytääkseen kaupan, jossa ei tarvitse odottaa kunnes jokainen aika-ihminen on poistunut. Rouva Pilman oli ostanut vuosikausia arkitarpeensa samoista kaupoista. Isoja ja harvinaisia ostoksia hän valmisteli käyden kaikki keskikaupungin suuret liikkeet. Nyt hän oli matkalla kauppahalleihin. Lähestyessään mielimyymäläänsä, jossa pitkä mies palveli pöydän takana, kuuli hän äänekästä sananvaihtoa läheisyydestä. Rouva Pilman oli tottunut tällaiseen, sillä hallin väki joutui helposti kuohuksiin. Se lisäsi paikan vetovoimaa. — Hyvää päivää, rouva. Mitä rouva suvaitsee ostaa tänäpäivänä? tervehti pitkä mies, nostaen hattuaan. — Minä katsoisin pyyheliinakangasta, — mutta mikä meteli täällä on tänäpäivänä? huusi rouva Pilman. Oli vaikeaa saada ääntään kuuluville, sillä vastapäätä olevasta kaupasta kajahteleviin ääniin vastasi kaiku hallien sementtiseinistä. — Naiset ovat huonotuulisia tänään, sanoi mies levitellen kangasta. Omistaja neuvoo apulaistaan, joka ei osaa käyttäytyi kohteliaasti. Katsokaa, hyvä rouva, — minä neuvon myöskin apulaistani, mutta se tapahtuu hienotunteisesti ja sivistyneesti. — Luonnollisesti. Mitä tämä kangas maksaa? — Kaksitoista markkaa metri... Vaikka olisikin tullut kolme vuotta sitten Kuopiosta, niin siinä ajassa ei paljonkaan opi, kuu ei ole taipumuksia. Helsinkiläisten kanssa ei kuka tahansa osaa seurustella. Siihen tarvitaan synnynnäisiä lahjoja. Minä olen itse helsinkiläinen, ja käyttäytymisen taito on minulla veressä, sanoi kauppias vaatimattomasti. — Sen huomaa heti. Eikö tätä saa yhdellätoista markalla? — Suokaa anteeksi, rouva, — mahdotonta. Minulla on suurimmat verot koko halleissa. Rouva Pilman oli jo monta kertaa kuullut kerrottavan kauppiaan suhteettomista veroista, verrattuina kenkäkauppiaan mitättömiin maksuihin. Sentähden hän keskeytti: — Saanko 40 numeron rihmarullan, sekä valkoisen että mustan. — Katsokaa, rouva, tuota neitiä, joka näyttelee valmiita hameita, — jatkoi kauppias kääriessään rullia paperiin. Hän on ystävällinen jokaiselle, suu hymyilee ja kädet liikkuvat kuin elokuvissa. Hän on syntynyt Helsingissä. -- Minä tunnen maalaiset ensi tervehdyksestä. Rouva Pilman maksoi ja kumarsi niin suurkaupunkilaisesti kuin suinkin, toivoen ettei kauppias vaistoaisi hänen lappeenrantalaista syntyperäänsä. Sitten hän siirtyi lähemmäksi riiteleviä naisia. Lihava omistaja seisoi kädet puuskassa ja puhui kimakoin äänin: — Ellan täyty katso perään, että esiinty minun afäärissä passaavasti. Jos Ella ei ole luotu julkisuuden tähden, niin Ella otta paikka sisäompelijaksi, taikka plisörskaksi taikka automaattiseinän takana seisomassa. — Minua kiukuttaa, kun ihmiset kysyvät hintoja moneen kertaan. Ja ronaavat kaikki ylös alaisin, eivätkä osta mitään, vastasi Ella koettaen hillitä kiivauttaan. — Mutta ei tarvis olla näsäviisas, se minä sanon Ellalle tykö. — Ja nyt meni rätinki sokin. Taas on viistoista markka hävinny pois, sanoi omistajatar penkoen kassaa. — Joko minua epäillään varkaaksikin? Itsehän rouva tarkastaa joka kaupan. Mutta kun on köyhä, niin saa olla epäiltykin. — En minä syytä Ellan päälle, mutta jos Ellasta olis varastettu yhtä paljon kuin minusta, niin Ella epäilisi jokaisia varkauden tähden. — Mitä rouvasta sitten on varastettu? Minusta rouvaa on paljon enemmän jäljellä kuin minua, sanoi Ella ja nauroi härnäävästi. — Jos Ella asettu pilkan päälle, niin saa luvan että katsoa kuka naura lopussa, Minä ajan Ellan edullista, eikä nuorten tarvis katso kokenutta ylön, vaan kääritä ympäri huonolta tiellä. Pitä olla nöyrän ja täynnä kärsimystä kundia vastaan. — Paljasta kärsimystä tämä orjan elämä onkin. — Ei hän näytä ulos kuin orja. Mutta hänen käyttäminen ja puhe ei passa publiikin eteen. — Selvempää suomea minä puhun kuin joku muu, sanoi Ella syrjään vilkaisten. — Jos Ella meinaa minusta, niin minä puhun tavallisen Helsingin kielen, joka on alussa luotu ruotsin kielen käyttämiseksi. Ella katso minun päälle ja oppi tiskin takana käyttäminen ja viemän itsensä oikealla tavalla. Ellalla on rumat fasongit. — Viis minä välitän mokomastakin, sanoi Ella ja heitti niskojaan. — Ella ei pidä lyödä itsensä sturskin päälle. — Ja nyt tämä kassa meni sikin. — Sokinhan se äsken meni. — Jos Ella käyttä itsensä hävytön, niin hänen aika ei tule pitkä afäärin päällä. — Kyllä tästä viheliäisestä elämästä pian kuolee, kun tuosta ovestakin aina vetää. — Pitä sitten ajatella sen päälle, että jättä minkälaisen muiston kundeille ja ihmisille. Molemmat vaikenivat ja rouva Pilman jatkoi aamukävelyään. Hän oli nauttinut virkistävän hetken aina kiinnostavissa halleissa. Seuraava kauppa oli sekatavaramyymälä. Lattialla oli jauho-, kahvi-, sipuli- y.m. säkkejä, vesirinkeleitä riippui seinällä ja vilkas venäläinen kauppias kumarsi ystävällisesti. Rouva Pilman kyseli hedelmien hintoja. Hän söi joka aamu yhden omenan. Omenat hän osti yksitellen, sillä tavalla riitti asiaa kaupungille. — Ovatko nämä pehmeitä, varmasti pehmeitä? kysyi hän kymmenestä lajista. — Ah, hyvä frouva, ne sulavat suussa kuin voi kuuman pliitan päällä, selitti kauppias ääntäen sanat pehmeästi. Rouva Pilman hieroi omenaa ruskealla käsineellään yrittäen sitten purra sitä. — Tämähän on raaka ja kova omena. Hampaat särkyvät sitä syödessä, sanoi hän harmistuneena. — Hampaissa on vika. Minä söin kolme omenaa yhdessä minuutissa. Minun hampaani ovat täysin ehjiä, täynnä rauhanajan plombeja. — Mutta jos ei anna paikata hampaita — — — — Mitä te minun hampaistani tiedätte? Kyliä ne kestävät, kunhan annatte hedelmiä ettekä kiviä. — Omenat ovat prima sortti, mutta kun hampaat on ilman plonibia, niin ei jaksa purra taikinaakaan. — Minulla on ehjät hampaat, sanoi rouva Pilman ja veti huulet tiukasti kiiltävien tekohampaittansa suojaksi. — Mutta omenat on ruudilla räjäytettävä, jos niistä on saatava pala irti. — Saako olla kilo? kysyi kauppias yhtä ystävällisenä. — Minä en heitä rahojani kaivoon. Ovatko nämä munat tuoreita? — Ihka färskiä. 20 markkaa tiu. — Kuinka ne ovat niin halpoja? — Kaikki halpaa meillä. — Minä otan puoli tiua, mutta niitten täytyykin olla tuoreita. Ne ovat minun sairaalle sisarelleni. Kauppias laski munat ääneti. Rouva Pilman oli jo kadulla, kun hän kuuli äänen takanaan: — Ei tarvis antaa kipiälle munia. — Ovatko ne sittenkin vanhoja, kysyi rouva Pilman kimakasti. — Oikein prima munia, ei paljon märändyny. Mutta kipiälle tarvis antaa stämplattu sortti. Meillä ei ole nyt stämpeli kanssa. Ja omantunnontarkka kauppias vetäytyi nopeasti sisään. Rouva Pilman päätti tuoda seuraavana päivänä munat takaisin, jos ne olisivat mätiä. Hänen mietteensä kauppiaista ja heidän luonteestaan ja moraalistaan keskeytyivät, kun hänen huomionsa kiintyi kahteen nuoreen naiseen, jotka kävelivät kadun toisella puolella. Toisella oli käärmeennahalla koristettu kävelypuku ja toisella kääpiökoira kainalossa. Rouva Pilman meni nopeasti kadun yli ja alkoi seurata heitä. Se kannattikin, sillä näin hän sai kuulla jännittävän keskustelun. — Kuinka sinä voit olla sellaisissa oloissa onnellinen, Lilli? kysyi koiraa kantava nainen. — Kuinka minä en olisi? Harri on niin tavattoman uskollinen. Hän rakastaa ainoastaan minua. Ja on rakastanut jo viisi vuotta, neljä kuukautta ja kuusitoista päivää — paitsi kahtena päivänä, jolloin meidän välillämme oli syvä juopa. Minä laskin eilen. Siihen juopaan oli syynä se syntymättömän vasikan nahasta tehty takki. Muistatko, Salli? — Kuinka se juopa täyttyi? kysyi tämä. — Aivan itsestään, kun Harri osti minulle sen takin. Hän on hyvä mies. — Minusta hän on liian paljon ulkona muitten naisten kanssa. Hän huvittelee ominpäin, sanoi Salli. — Harri ei ole luotu homehtumaan kotona. Perhoselämä tekeekin hänet niin hurmaavaksi. Mutta tiedätkö. Salli, hän ihailee ja kunnioittaa yksinomaan minua. — Älä! Onko hän kauniitten naisten kanssa? — Aina. Hän sanoo, että hänen henkensä vaatii autuutta. Mutta Harrin silmissä kukaan heistä ei ole minua kauniimpi, sanoi Lilli. — Miksi hän ei ota sinua mukaansa? — Harri ei tahdo, että minä olisin heidän kanssaan. Hän tahtoo säilyttää joutsenensa siivet valkoisina. Eikö se ole kauniisti sanottu? — Pyh! Minkälaisessa seurassa hän sitten oleskelee? kysyi Salli. — Ei mitenkään huonossa, mutta hän sanoo, että he ovat noin vähän »skrääpisiä» — ymmärrätkö? kysyi Lilli. — Vallan mainiosti. Mutta minä en uskoisi noin sokeasti miesten puheita, He pimittävät meitä aina. Mene sinä kerran tähystelemään hänen tietämättään. — Hyi sentään, Salli! Sitä minä en tee ikipäivinä, Harri sanoo, että tärkeintä avioliitossa on täydellinen luottamus. Sille pohjalle me olemme rakentaneet onnemme. Minä en alennu urkkijaksi. Harri halveksii syvästi vaimoja, jotka epäilevät miestensä tunteita. — Etkö sinä usko, että miehet ovat huikentelevaisia? — Harri sanoo, että: »Luota sinä vain mieheesi, niin et koskaan kärsi mustasukkaisuuden tuskin.» Mitä minä muista? Harri kantaa minua käsillään. — Milloinka hän ehtii sellaiseen? — Voi, usein! Esimerkiksi aamiaistunnilla, tai silloin kuin hän on vilustunut. — Suurenmoista! Entä kun sinä olet sairas? — Siiloin Harri muuttaa äitinsä luo. Hänhän voisi saada tartunnan kotona. Lilli alkoi nopeasti kertoa, mitä Harri toi ulkomailta tai antoi jouluksi ja syntymäpäiviksi. — Mutta rouva Pilmanin täytyi kääntyä kotiinpäin, sillä hän oli joutunut aivan syrjään omalta reitiltään. — Kylläpä tuo Harri on kasvattanut itselleen mukavan rouvan. Ei ole huolta yllätyksistä, ei juoruista eikä moitteista. Täydellinen luottamus vallitsee ja suojelee aviomiestä ja kodin onnea. Mutta tuosta Sallista koituu vielä käärme paratiisiin. Yllyttää maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta! Ja urkkimaan miehen elämää! On niitä monenlaisia ihmisiä! Näin mutisten saapui rouva Pilman kotiin. Kun hän sitten istui vanhan sisarensa vuoteen ääressä, kutoen ainaista kudelmaansa, ei aika käynyt pitkäksi. Hän oli koonnut muistoja koko päivän varalta. Sairas sai kuulla ihmisten omituisuuksista ja maailman kieroudesta ja moninaisuudesta. Elämä tuntui rikkaalta, vaikka hän olikin kaupungin näyttämöllä vain syrjästäkatsoja. Kun kuvat ja muistelmat alkoivat tuntua vanhoilta, lähti rouva Pilman taas kaupungille. Siellä tulvahti elämä häntä vastaan vilkkaana ja kiehtovana. Hän kokosi pirstaleita ja tuokiokuvia kanssaihmisten elämästä ja olemuksesta. Ja se teki elämän jännittäväksi. OMA KOTI JOULUNA. Loma alkaa. Tohtori vetää tohvelit jalkaansa ja suunnittelee, miten käyttäisi vapaa-aikansa. Tärkeä tieteellinen julkaisu valmistuisi vihdoinkin, ellei elämä olisi hyvin levotonta. Naima tosin huolehtii käytännöllisistä hommista, mutta tohtorin täytyt kuitenkin olla isäntä talossa. Ja se on hänestä raskas ja aikaa nielevä tehtävä. Vieraille tulee olla kohtelias ja kutsuja ei saa laiminlyödä. Suorastaan hankalaa on, kun täytyy lausua mielipiteensä asioista, joista ei ole omaa mielipidettä. Kesäloma oli rauhallinen Savon sydämessä — mutta joululoma sitä rasittavampi. — Isä, pääsemmekö me katsomaan urheilukilpailuja? Yrjölä ja Loukola esiintyvät, sanoo sisään ryntäävä Lauri. — Menkää vain. Pojille on luistelu terveellistä. Suuriko maksu on? — Höpsis, isä luulee, että Yrjölä on luistelija: Hän esiintyy uudessa urheiluhallissa ja on kymmenottelun kultamitalin voittaja. Tietääkö isä, mitä kymmenottelu on? — En totisesti. Luultavasti se on jotakin, joka tehdään kymmenellä sormella. Lauri väänteli itseään naurusta. — No, sitten se on kymmenen miehen kilpailu, jatkoi tohtori kärsimättömänä. — Älä nyt naura siinä, kukapa jaksaa seurata urheilun pieniä yksityisseikkoja. Kesällä minä iloitsin Suomen voitoista, ja tiedänhän minä, että Nurmi on juoksija. Enempää ei voi vaatia tähtitieteilijältä. — Ainakin täytyy tietää, kuinka monta pistettä Suomi sai Olympialaisissa ja kuinka mones se oli voittajista, Luuri sanoi innokkaana. — Emmekö me voittaneet kaikkia muita maita? Minkä vuoksi siitä muuten olisi meluttu niin paljon! — Suomi oli toinen maa, rakas isä. Koko Suomessa ei ole toista ihmistä, joka olisi niin tietämätön suurista tapahtumista kuin isä, päivitteli Lauri. — Mene nyt, tässä on ovirahaa. Laurin mentyä tohtori alkoi kävellä edes takaisin huoneessa ja koetti ajatella. — Ihme, että perheellä on aina tuhansia rientoja, ja jokainen vaatii, että hän kuuntelisi turhia juttuja niistä. Lähestyessään kirjoituspöytää hän näki levottomuutta herättävän paperiliuskareen. Se oli paperi, joka levittää kauhua ympäri Suomen niemen — valtion verolippu. Tohtori meni hakemaan vaimoansa, tällaiset kolahdukset jos mitkään olivat yhteisiä koettelemuksia. — Katsos tätä. Naima, sanoi hän syyttävin äänin. — Näen, että olet hämmästynyt, mutta itsehän ilmoitit tulosi viime vuonna, niin ettei tämä ole yllätys, sanoi Naima, joka itsekin kauhistui suurta summaa. — En ole: muistanut kertaakaan, että tällainen verotus oli tulemassakaan. Mikset varoittanut minua? Onhan sinun tapaistasi muistaa kaikki asiat. — Koko kaupunki ja jok'ikinen neulomaseura puhuu siitä. Luulin, että olit ryhtynyt toimenpiteisiin. — Mutta minä en koskaan tiedä, mistä koko kaupunki puhuu, en edes, mitä koko maailma pohtii. Ja toimenpiteitä niinä kammoan, kaikkia muita paitsi tieteellisiä ja hyviä saunakylpytoimia. — Eikö sinulla ole yhtään rahaa pankissa? — On tilapäisesti, mutta aikomukseni on painattaa pieni kirjanen viimeisistä tutkimuksista. Nyt vievät verot koko summan. — Etkö saisi kustantajaa kirjallesi? — Mitä tarkoitat? Luuletko, että se on rakkausromaani tai seikkailukirja? — Kunpa olisikin, niin ehkä rikastuisimme. Onhan sinullakin ollut tunteita, ja kirjoittamaan olet tottunut. Hall Caine kuulun olevan kamalan rikas. — Mistä hän kirjoittaa? — Suurista intohimoista, jotka voittavat kuolemankin. — Sellaisista minä en ole kuullut. — Henkisistä ristiriidoista ja vaikeuksista, jotka yksin kuolema ratkaisee. — Minusta se on huono ratkaisu. Lukevatko ihmiset sellaista? — Kaikki lukevat Hall Cainea. Esimerkiksi Vaimo, jonkas minulle annoit nimisen kirjan on jokainen sivistynyt ihminen lukenut. — Onko se Aatamista ja Eevasta? kysyi tohtori, joka alkoi epäillä omaa sivistystään. — Jalo mies rakastaa aatelisen lurjuksen ylevää vaimoa. — Kenelle se vaimo oli annettu, sille lurjukselleko? — Sille jalolle miehelle, joka otti hänet. — Silloin kirjan nimen pitäisi olla: Vaimo, jonka minä otin! — Älä nyt saivartele, vaan kirjoita itse kirja, jolle saat kustantajan. — Aionkin valmistaa teokseni protuberansseista. — Jos se on henkienmanausseura tai Jukonvirralla asustava rosvojoukko, niin maksat varmasti veromme. — Naima, Naima! Oletko sinä tiedemiehen vaimo? Onko tuollainen roska samanarvoista kuin auringon koronan ja protuberanssien mieltäkiinnittävä arvoitus? Viime auringonpimennyksen aikana tehtiin havaintoja, joita entisaika ei voinut uneksiakaan. Nyt perästäpäin olen saanut protuberanssin spektrumin keskellä selvintä auringonpaistetta hyvin yksinkertaisin keinoin. Tahdotko, niin näytän sinulle selvät vety- ja kalsiumviivat? Kun julkaisen teokseni, niin luulen, että se herättää melko lailla huomiota. — Sinun tunteettomat kirjoituksesi eivät koskaan lämmitä tai värisytä ilmiissydämiä. — Auringon liekkien valovoima on kaksi sataa kertaa niin suuri kuin sähkövalon ja niiden kuumuus äärimmäisellä reunallakin tuhansia asteita. — Me puhumme eri kieltä, Johannes-kulta. Nyt lähestyy joulu, suunnitelkaamme sen viettoa. Emmekö kutsu sinun sukulaisiasi ja Vinbergin vanhoja tätejä tänne? Meitä on silloin kahdeksantoista henkeä, ja sehän ei ole liikaa. Joulupäivänä olemme äitini luona tavallisilla päivällisillä, ja seuraavana päivänä tulevat molemmat sedät perheineen meille. Uutenavuotena... — Niin, niin, järjestä sinä vain mielesi mukaan. Miksi minun pitää kuulla kaikkia suunnitelmia? — Tahdon tietysti, että päätämme asiat yksimielisesti, sinähän olet isäntä talossa. — Valitettavasti minulla on ainakin se arvonimi, itse virkaan minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä. — Rakastathan sinä esimerkiksi lapsiasi, niin että sinun luulisi tahtovan kuulla heidän hommistaan. Kävin ilmoittamassa heidät tanssikouluun. Muistat kai, että päätimme sen jo aikoja sitten? — Ehkä. Minä en muista sellaisia asioita muuta kuin juuri niistä puhuttaessa. — Etkö pidä sitä tarpeellisena? Laurin käytös on huomattavan jörö, ja Jouko on alkeellisimman kohteliaisuuden kannalla. — Tanssikoot minun puolestani, kunhan eivät tömise täällä kotona. Periaatteellisesti en ole ajatellut asiaa, ja sen pohtiminen vaatisikin liikaa aikaa. — Sitten kävin tilaamassa seppeleen rehtori Viljasen haudalle. Sain puolellatoista sadalla oikein kauniin ja leveät nauhat. — Minun mielestäni halvempi olisi riittänyt. Jos Viljanen tietäisi, että hän tuottaa sellaisen menon köyhälle dosentille, niin hän varmaan tinkisi vaatimuksistaan. Muistaakseni hän ei välittänyt vähääkään kukista tai ylipäänsä koko kasvikunnasta. Hän oli mineralogi. — Emmehän voi viedä kiviä tai läkkipeltiä hänen haudalleen. Eikä haudalla voi esiintyä saiturina, silloinhan juuri pitää ajatella, että tämä maallinen on multaa. Mitä sanot, ostaisimmeko potkurit pojille joululahjaksi? Urheilu tekee heidät reippaiksi ja terveiksi. — Osta samalla tytöille soittokone, se jalostuttaa heidän henkeään, ja sukulaisille kirjoja, että he sivistyisivät, ja keittiöön taideteoksia, niin palvelijat kehittyvät, sanoi tohtori mennen toiseen huoneeseen. Naima meni rauhoittuneena omalle puolelleen. Hän huomasi, että hänen miehensä oli toipunut entiselleen verokolahduksen jälkeen. Mutta tohtori ei ollut tasapainossa. Illalla vuoteessaan hän pohti lähintä tulevaisuutta, laskien mahdollisuuksia entisten kokemusten nojalla. Perhejuhlia, lahjoja yli varojen, mässäämistä yli vatsan kestävyyden ja tieteeltä turhaan mennyttä aikaa. Rahoja pitäisi olla paljon enemmän, sillä Naima, jolla oli hellä sydän, muistaisi jokaista sukulaista ja ystävää. Hän lähettäisi jotakin talonmiehelle, puunkantajalle, postiljoonille, sanomalehtipojalle, pesumuijalle ja kaljakuskille. Itse hän saisi lahjoja, joihin ensin oli annettava rahat. Kaikki tämä nielisi verorahat, ja kuitenkin oli valtio säälimättömin velkoja, joka ei hellittänyt koskaan. Kuolemankin jälkeen se kiskoi saatavansa leskiltä ja orvoilta. Tohtori kiemurteli levottomana vuoteellaan ajatellessaan joulurauhaa ja pyhätunnelmaa, joka häntä odotti. Koko yön hän uneksi: Joku ajoi hiukset hänen päästään Naimalle putihkaksi, peite riistettiin keuhkotautiselle kulkurille suojaksi ja vuode hakattiin haloiksi Vinbergin tädeille, jotka sytyttivät ne palamaan protuberanssikäsikirjoituksella. Aamulla hän heräsi kello kuudelta. Pää oli raskas kuin sanakirja ja sydän huolia täynnä. Mutta silloin hänen aivoissaan syntyi pelastava ajatus. Pulasta voi päästä joko taistelemalla tai pakenemalla. Tohtori päätti turvautua jälkimmäiseen keinoon. Hän kokosi käsikirjoituksensa, tohvelinsa, muutamat tarpeelliset ja useat tarpeettomat tavarat matkalaukkuun, jonka onneksi löysi vaatekomerosta. Sitten hän pani neljä viidesosaa palkastaan kirjekuoreen, osoitti sen vaimolleen ja liitti siihen vielä kirjeen. »Rakas Naima. Minun on pakko matkustaa heti. En voi jättää enempää rahaa, sillä helmikuun verot uhkaavat, lämmitä potkureilla, jos puut loppuvat. Oma Johanneksesi» Sitten hän pukeutui varovaisesti ja hiipi laukkuineen portaita alas. Jouluaattona istui tohtori mukavassa huoneessa matkustajakodissa Mikonkadun varrella. Hän oli viettänyt ihanan ajan suojapaikassaan. Päivittäin hän lähetti rauhoittavan kirjekortin vaimolleen, vieden ne itse asemalle, lähtevään junaan, ettei niitä leimattaisi Helsingissä. Se olikin hänen ainoa kävelymatkansa. Loput aikaa hän oleskeli huoneessaan tehden työtä, syöden ja nukkuen. Kukaan ei häntä ahdistanut. Puhelimet soivat muille, kirjeet eivät olleet osoitetut hänelle eivätkä vieraat keskeyttäneet ajatuksenjuoksua. Lapsia ei ollut ainoatakaan koko talossa, niin että tohtori ei muistanut koskaan olleensakaan isä. Mutta tänä iltana alkoi entisten jouluaattojen muisto häiritä sopusointua. Kuusentuoksu tuntui melkein nenässä, ruumis kaipasi joulukinkkua ja lipeäkalaa. Lasten kirkkaat silmät ja Naiman kodikas, pyylevä olento alkoivat vetää ajatuksia yhtä voimakkaasti puoleensa kuin auringon korona. Kello kahdeksan ajoissa hänen vastustuskykynsä murtui. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja lähti kotiin päin, haettuaan ensin varmuuden vuoksi osoitteensa puhelinluettelosta. Hän totesi muistaneensa oikein. Avattuaan eteisen oven hän hiipi ruokahuonetta kohti. Sieltä kuului iloinen puheensorina. Oven takana hän pysähtyi kuuntelemaan. Oskari-veli puhui: — Olitpa kiltti, Naima, kutsuessasi meidät tänne, vaikka Johannes ei ole kotona. Siihen Naima vastasi: — Sain tänään häneltä kortin. Toivoin, että hän olisi tullut kotiin, mutta postileimasta näen, että hän näkyy yhä olevan matkoilla. Ehkä hän sillä tavalla näkee tähtitaivasta eri puolilta. — Ainakin hän on jättänyt sinulle rahaa, kun olet ostanut niin paljon joululahjoja. — Eipä juuri rahaa, mutta pankkikirjan hän jätti. En voi otaksua muuta, kuin että se on tarkoitettu käytettäväkseni. — Hänellä näkyy olevan inhimillisiäkin tunteita, eikä vain taivaallisia tai astronomisia, sanoi toinen veli. — Johannes on hyvä mies ja hellä isä, kunhan hän vain keksii oikean menettelytavan. Mutta hänen toimintaansa täytyy vain johtaa. Minä ikävöin jo häntä kotiin. Olen ostanut hänelle sukset. Ehkä hänen koukistunut vartalonsa oikenee hiihtäessä. Saaneekohan Johannes-parka kylpyäkään kiireellisiltä töiltään, sanoi Naima. Nämä viimeiset sanat iskivät uuden tuuman tohtorin mieleen. Hän riisui kengät ja sipsutti varovaisesti sukkasillaan kylpyhuoneeseen. Siellä hän aukaisi kuumavesihanan ja alkoi riisuutua. Häiriytymättä hän pääsi suloiseen kylpyyn. — Tämä on tosi nautintoa. Etäällä kuuluvat lasten iloiset äänet. Naima ei vaadi minulta mitään, ja ruumis virkistyy ja puhdistuu, ajatteli tohtori ja alkoi lukea tieteellistä julkaisua, jonka hän oli ottanut mukaansa. Välillä hän laski pois vettä ja lisäsi uutta kuumempaa. Sattumalta oli Laurilla asiaa kylpyhuoneeseen. — Hei, joku vieras mies on täällä kylpemässä, huusi hän ovelta. — Ole vaiti, onneton poika. Tule sisään ja sulje ovi, hosui tohtori ammeesta. Lauri toiteli. Onneksi kukaan ei ollut kuullut hänen huutoaan. — Onko isä oleskellut kauankin täällä? kysyi hän. — Kas vain, johan tässä on tullut olluksi liki kaksi tuntia, sanoi tohtori vilkaistuaan kelloon, joka riippui samassa naulassa kuin saippua-astia. — Tule sisään isä. Siellä on kivaa ja joululahjojakin, kehoitti Lauri. — Minäpä tiedän jo. Sukset. Saat lahjoittaa ne salassa Oulunkylän orpokodille. Annapas tohvelit, Lauri. Tohtori kääri kylpyvaipan laihan ruumiinsa ympäri, keräsi tavaransa ja sanoi: — Onko siellä yhtään huonetta, missä ei vietetä joulua? — Joukon pieni huone keittiön takana on varma paikka, sanoi Lauri ja lähti näyttämään tietä. Tohtori ryömi tyytyväisenä Joukon sänkyyn. — Tuopa minulle voileipää, annos lipeäkala» ja olutta, Lauri. — Ota suoraan keittiöstä, ettet hälytä äitiä. Kun tohtori syötyään makasi onnellisena kapeassa puusängyssä, pari lukematonta sanomalehteä peitteellä, ajatteli hän: — Minulla on ollut erinomainen loma tähän asti. Rauhaa ja työtä. Mutta joulu-ilta on sentään aina vietettävä kodissa. — Naima on kiltti ja säästäväinen vaimo, hän ei sille mahda mitään, että hänessä jouluvaistot heräävät, niinkuin jokaisessa naisessa. — Surkuttelen niitä raukkoja, joilla ei ole omaa kotia jouluna. TAITEILIJAKSI SYNTYNYT. Kansallisteatterissa näyteltiin Romeota ja Juliaa. Eenokki Salminen, farmaseutti, istui viimeisen morsiamensa vierellä ja tarkkaili esitystä. Ensin hän istui jäykkänä ja liikkumatta, mutta vähitellen hänen piirteensä sulivat. Suu alkoi liikkua ja ruumis hätkähdellä. Polvet löivät yhteen ja ulospäin, antaen sysäyksiä morsiamelle. — Ala nyt täällä, Eenokki, — kuiskasi tämä, käsittäen liikkeet hellyyden ilmaisuiksi. — Katso, Ruusa, tuossa tulee Romeo. Hän on perheen verivihollisen talossa. — Eenokki vapisi niin että pitkä otsakihara heilui. Olo kävi vieläkin tukalammaksi Ruusalle, sillä Eenokki käyttäytyi yhä omituisemmin. Pian liikkui joka jäsen, ikäänkuin näkymättömät nuorat olisivat yhdistäneet ne näyttelijöiden vastaaviin osiin. Silmät olivat pudota kuopistaan tai siristyivät kapeiksi raoiksi ja posket pullistuivat ja vetäytyivät kokoon kuin palkeet. — Onko sinulla vatsanväänteitä? — kysyi Ruusa. — Älä häiritse tunnelmaani, sanoi Eenokki alkaen ähkiä ja kiemurrella kilpaa Tybaltin kanssa, jonka Romeo oli pistänyt kuoliaaksi. — Oletko sinä teatterissa aina tuollainen? kysyi Ruusa. ... Nyt hänen täytyy paeta. Paremmin minä olisin tuosta suoriutunut. Eenokki kiersi Ruusan hameen polviensa yli ja kuiskasi: — Näin vaippa on kierrettävä. Katsos tuota tomppelia! — Etkö voisi istua alallasi? Sinä herätät huomiota. Mutta Eenokki löi rintaansa, niin että avaimet kilisivät ja laiha lompakko hypähti. — Sinähän puhkit kuin veturi. Mene kotiin ja pane kylmä kääre vatsalle, niin poltto lakkaa. — Ihailu uhkaa halkaista rintani. Oletko nähnyt suloisempaa olentoa kuin Julia? — Mitä sinä minua kuljetit katsomaan, kuinka sinä puhkit Aili Somersalmelle? Oletko nähnyt häntä arkioloissa? — Katso Romeota! Hän kumartaa taivaallisesti, — ja Eenokki löi otsansa edessä istuvan rouvan hiuksia koristavaan kampaan. — Älä koetakaan jäljitellä Jussi Snellmania! Sinä voit korkeintaan suoriutua rohdoskauppakumarruksesta, Pane nenäliina suuhusi, koska et osaa olla puhkimatta tuon rouvan paljaaseen selkään. Hän saa varmasti nuhan. Esirippu laski, ennenkuin yleisö ehti ajaa Eenokin ulos teatterista. Tarjoilijaneidille hän kumarsi hovitapojen mukaisesti ja heitti kuluneen kukkaronsa pöydälle. Hän nautti sanomattomasti seisoessaan yleisön puolella pöytää eikä myyjän paikalla. Neiti antoi kukkaron takaisin. — Pitäkää se, te naismaailman ihanin kukka, lausui Eenokki käsi ojennettuna kattoa kohti. — Hullu mies, sanoi tarjoilijatar heittäen kukkaron Ruusan eteen. — Juo, Ruusunnuppuni, ensin kupistani jotta näen, onko tuo nainen myrkyttänyt juoman. — Minut sinä siis ensin uhraisit! Mikä sinua vaivaa? Olethan ihan villitty. — Minä olen teatterin lumoissa. Käyn katsomassa joka kappaletta täällä Kansallisessa ja aina joudun taiteen hurmaan. Selviän täydellisesti vasta rohdoskaupassa. Mutta täällä elän ja hengitän näyttelijöiden kanssa. Juovun taidenautinnosta ja unohdan kurjan konttoristisieluni. —- Mitenkäs minä, joka pliseeraan hameita kahdeksan tuntia päivässä, kelpaan sellaisen miehen morsiameksi? — Farmaseutti on sinut kihlannut keskiviikkona, jolloin edellisen teatterikäynnin huumaus oli haihtunut. Mutta minä tahdon aateloida sinut viettämällä henkisiä juhlia taiteen temppelissä. Tuletko torstaina katsomaan Molièreä? Oo, oo, se on suurenmoista! Eenokin ääni ja liikkeet olivat peilikuvia Adolf Lindforsin tavallisesta esiintymisestä. — En koskaan enää lähde kanssasi teatteriin, ainakaan kun sinä olet esiripun tällä puolella. — Mitä tarkoitat? kysyi Eenokki henkeään pidättäen. — Tarkoitan vain, että sinä olet varmaan syntynyt näyttelijäksi. — Minäkö, joka en ole henkilö, persoona, vaan kääröjen kokoonpanija, saippuan ja hajuveden myyjä, salvojen kuningas, ikkunapaperiherttua ja kassakoneen rämpyttäjä? — Sinussa asuu taiteen liekki ja sinä puhut runollisia lauseita, ainakin täällä teatterissa. — »Olkaa hyvä, neiti», »viis ja seitsemänkymmentä, rouva», »kyllä tämä varmasti kestää», »letkun kumi on tuoretta», siinä pian koko sanavarastoni. Tästä on liian pitkä askel taiteen pyhättöön. — Mitä vielä. Ida Aalberg oli ratavahdin tytär. Mutta kello soi. Istu nyt alallasi, Eenokki, muuten minä lähden kesken kotiin. Eenokki istuikin hiljaa koko illan, sillä hänen omassa sisussaan kävi ankara myrsky. Vielä sängyssäänkin hän vääntelehti tuntikausia. Ensin hän oli Hevospaimen, sitten Saituri ja Cyrano de Bergerac. Aamun sarastaessa Kustaa Aadolf kuollessaan löi päänsä pukkisängyn laitaan, ja siitä syntyi puolipökerryksissä Hamlet, jonka vasta herätyskello ajoi hautaansa. Rohdoskauppa tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Tosin puuteri, hajusaippuan ja ihomaalin tuoksu muistuttivat teatterin huumaavaa ilmaa, mutta ostajat täällä laitakaupungilla olivat ensi-illan yleisön huono vastike. Likaisten rahojenkin käsitteleminen oli inhoittavaa, etenkin kun ne eivät olleet omia. Mutta kohtalo oli määrännyt tämän päivän Eenokin elämän käännekohdaksi. Siihen vaikutti monta seikkaa, jotka sattuivat samalla kertaa. Noin yhdentoista tienoilla oli myymälä tyhjä. Eenokki lämmitteli vasenta jalkaansa uunin edessä. Asento muistutti Napoleonia leiritulen ääressä. Hän alkoi ajatella itseään Napoleonina, käveli edestakaisin ja saneli sihteerille, antoi määräyksiä sotaherroille ja astui vihille Josephinen kanssa. Hän tärisytti ääntään kuin Axel Ahlberg, mutta muisti sitten, että Lindforshan on Napoleon. Hän oli tuskin saanut oikean asennon, kädet rinnan yli ristittyinä ja kihara otsalla, kun ovi aukeni ja keski-ikäinen, tavattoman hieno rouva astui sisään. — Saanko nähdä hajuvesipulloja? kysyi rouva. — Tässä on parasta, mitä Ranska voi tarjota, vastasi Napoleon heittäen pöydälle useita pulloja. — Minä tahtoisin oikeata kölninvettä. — Vai saksalaisia tuotteita? Voitteko vannoa pitävänne Ranskan liljoja korkeimmassa arvossa? — Mitä minä niistä? Mitä tämä maksaa? — Minä epäilen, että te olette maankavaltaja, deklamoi Eenokki. Rouva alkoi vetäytyä ovea kohti. — Ostatteko yhden näistä, tai minä käsken sotilaitteni heittämään teidät linnan rappuja alas! — Ja Napoleonin käsi viittasi majesteetilisesti. Rouva kirkaisi ja lähti henkensä kaupalla juoksemaan ulos kadulle. — Vai näinkö Salminen kohtelee ostajia? kuului peloittava ääni ovelta. Napoleon muuttui tavattoman nopeasti isäntänsä edessä farmaseutiksi. — Anteeksi, minä olen hiukan sairas. Taisin vähän hourailla, sopersi Eenokki. — Vai hourailla! Rohdoskaupassa ei hourailla sillä tavalla. Muutenkin olen huomannut, että te ette oikein syvenny tehtäväänne, ettekä anna sieluanne ja innostustanne työllenne. Rakastaako Salminen rohdoskauppatyötä? Onko tämä se elämäntehtävä, jolle uhraatte parhaat voimanne? Vastatkaa suoraan ja totisesti. — Kuinka voi syventyä naftaliinin myymiseen, antaa sielunsa pesusienille ja innostua terveyssuolasta? Voinko rakastaa partasutia ja uhrata parhaat voimani imututeille? Sitä ei Eenokki Salmisen leimuava henki ainakaan voi tehdä. — Sitäpaitsi ei Salminen opi oikeaa rohdoskauppakäytöstä. Hymyily on liian haaveellista, liikkeet eivät sovellu hyvin meidän huoneistoomme, kumarruksessa on aavistus tuttavallisuutta, kädenliikkeet sopisivat juutalaisliikkeeseen ja tavaroiden käsitteleminen on huolimatonta. Eenokki Salminen oli pelännyt ja kunnioittanut esimiestään kaksitoista vuotta, mutta nyt hänen luontonsa viimeinkin nousi vastaan. — Syynä tähän on minun korkeampi, parempi olentoni. Minua ei ole luotu kampojen ja saippuarasiain palvelijaksi tai ihovoiteitten ja kumiletkujen tuntijaksi. Minussa asuu henki, joka janoo kauneutta ja taidetta. Jätän nyt kassakoneen ikipäiviksi. Hyvästi, rohdokset ja ikkunavanu, kitti ja syndetikonpullo. Ja te, joka olette vuokrannut Eenokki Salmisen kahdeksaksi tunniksi vuorokaudessa, kuulkaa jäähyväissanani: Nyt aloitan kulkuni taiteen kuulakoita yläilmoja kohti. Laakeriseppele koristaa otsaani, ennen kuin te olette haalinut ensimmäisen satatuhantisen. Teidän nimenne on aikoja sitten unohtunut ja rohdoskauppanne kilpi revitty katuyleisön näkyvistä silloin kun lapsenlapsenne saavat lukea minun kuolemattoman nimeni historian lehdiltä. Eenokki joi vettä, murskasi lasin kassakoneen sivua vasten ja jatkoi: — Se oli farmaseutin kuolinmalja. — Maksakaa nyt loput palkasta. Rohdoskauppias ojensi hänelle nopeasti suuren setelin ja saattoi kohteliaasti ovelle, tarkaten jokaista Eerokin liikettä. Kun tämä oli mennyt, istui kalpea mies tuolissa, pyyhki hikeä päästään ja hoki: — Kaksitoista vuotta olen ollut hengenvaarassa, ruumiinvaarassa, hengenvaarassa. * * * * * Eenokki Salmisesta tuli näyttelijä. Suuri, lahjakas näyttelijä. Hän lumosi rouvat, tenhosi neidit ja. Hän himosi rouvat ja tenhosi neidit, vaikutti voimallisesti ylioppilaihin ja herättävästi maaseutuun. Hän uudisti suomalaisen näyttämötaiteen, valoi eloa jäykistyneihin muotoihin. Hän oli kuningas ja roisto, valtiomies ja munkki, sotaherra ja hirtehinen, paimen ja ritari. Ja Ruusa sai olla kaikkien näiden morsian. Välistä häntä kohdeltiin niin sirosti kuin Ludvig XIV:n hovinaisia, välistä taas Othello oli kuristaa hänet, kun hän sai kukan rautakauppiaalta. Kerran roisto petti hänet katalasti ja toisen kerran munkki vältti häntä kuin syntiä. Monta viikkoa hänen täytyi hoitaa Luulosairasta tai kuunnella Mefiston katalia puheita. Ruusa oli kiltti, uskollinen tyttö ja koetti siis parhaansa mukaan seurata sulhasensa hengen lentoa. Mutta vaikealta hänestä tuntui, kun Eenokki hänen syntymäpäiväkutsuissaan nimitti ystävättäriä Gaselliksi, Annansilmäksi, Tummaksi tytöksi y.m. ja kohteli heitä Linnankosken reseptin mukaan. Kerran Ruusa istui väsyttävän työpäivän jälkeen puolihämärässä huoneessaan. Hän ajatteli rautakauppiasta, joka oli niin vakava ja asiallinen ja joka oli pitänyt hänestä monta vuotta. — Kuka täällä? kuului Eenokin ääni ovelta. — Minä, vastasi Ruusa. — Kuka? — Minä itse. Voitko sinä sanoa samaa? — Mitä ihminen on? Vain akanana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myös mentävä. — Mitä osaa sinä nyt harjottelet? Kuka noin puhuu? — Peer Gynt. Se on minun vaikein osani. Teen työtä yötä päivää. — Olepa nyt vähän aikaa Eenokki ja sano minulle, aiotko mennä naimisiin? — Tietysti, Ruusa, sen vannon sinulle, ja Eenokki löi rinnanalustaansa voimakkaasti. — Milloinka se tapahtuu? — Peer Gyntin tunnelmaan se ei sovi, senhän itsekin ymmärrät. Mutta ehkä kesällä. Voimme yhdistää häämatkan ja maaseutukiertueen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. — Kenen kanssa sitten olisin naimisissa? Millainen kiertueohjelma teillä on? — »Ei lempi leikin vuoksi», »Tukkijoella», »Nummisuutarit», ne sopivat kaikki kuherrusaikaamme. — Kuule nyt, Eenokki Salminen. Minusta tuli farmaseutin morsian ja häntä minä ajattelen ja rakastan. Mutta mahdotonta on rakastaa koko näytelmäkirjallisuuden sankareita. Ole ainakin minun kanssani Eenokki. Silloin tiedän, että saan miehen, joka on lihaa ja verta, enkä haamun, joka puhuu Ibseniä, Shakespearea, Schilleriä tai jotakin muuta arkimahdotonta. — Mun sisintäin et ymmärrä, Ruusa. Sen kirjoista luin, taas havaita saan: ei kenkään oo profeetta oman maan, tule syliini, Ruusa. — En ikinä tule hullun Peer Gyntin syliin. Hän voi rakastaa Dovren ukon tytärtä tai Amitraa, mutta hameiden pliseeraajaa ei koskaan. — Kuinka voit kaivata rohdoskauppasulhastasi? — Olen muuten elänyt suuren hetken entisessä kaupassani. Kävin siellä eilen. Astuin sisään luonnollisen arvokkaasti, kumarsin omistajalle, joka oli saapuvilla, ja pyysin ihomaalia. Hän itse antoi sitä minulla ja kysyi vointiani. Seisoimme eri puolilla pöytää, mutta minä, Eenokki Salminen, yleisön puolella kukkaro kädessä, ja hän, entinen hallitsijani, otti vastaan viisi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä ja — kiitti. Lahjoitin hänelle lipun ensi-iltaan ja hän — kiitti. Mitä sanot? — Sanon, että kauppias, joka saa rahaa joka hetki, on yhtä hyvä kuin hullu Peer Gynt tai Hamlet. Rautakauppiaan pää on aina selvä, ja hän on aina rautakauppias, ja kun häntä rakastaa, niin... — Mitä tarkoitat, Ruusa? Aavistan jotakin. — Aavistat oikein. Minä en lähde sinun hääkiertueillesi, en osaa näytellä ensimmäisen rakastajan vaimoa enkä seurata vaihtelevaa haamuolentoasi. Sovin paremmin rautakauppiaalle. — Ruusa, Ruusa, nuoruuteni lempi! Eenokin silmät katsoivat haaveellisina uuninpeltiä, joka oli Ruusan pään yläpuolella. — Hyvästi, Eenokki. Tule minua tervehtimään, kun olet rauhallinen. — Sinä vaihdat esikoisoikeutesi rakkauteeni rautakauppiaan hernerokkaan. Pakosta myös mä täältä lähden, mut protesteeraan kaikkein nähden. — Hyvästi, Peer Gynt. Eenokki veti lakin silmilleen, kääri takin tiukasti ympärilleen ja poistui sanoen: — Kerran lähetät seppeleen haudalleni, että sinut laskettaisiin tuttavieni joukkoon. Kauppatorin Havis-Amandan juurella seisoo mies. Hän nojaa päätänsä merileijonan kylmää ruumista vasten. Käsi on plastillisesti ojennettuna venäläisen kirkon kiiltävää sipulia kohti. Hän puhuu puoliääneen itsekseen: — Nyt olen yksin. Olen vapautunut maan tomusta. Kulkuni käy vapaasti korkeuksia kohti. Minä olen Brand, tulisielu, joka palan ja leimuan taiteen pyhässä tulessa. Kihara otsalla heilahti, kun pää kohosi uljaasti ylemmäksi. UUTTA ÄITIÄ KATSOMASSA. Yliarkkitehti Kulomaa seisoi poikiensa huoneen ovella ja katseli ääneti temmellyskenttää. Siellä oli sekaisin huonekaluja, vuodevaatteita, kirjoja, koneita, voimistelutelineitä, potkupalloja, monta esinettä, joilla ei luultavasti ollut mitään virkaa. Ja jokainen esine oli luonnottomalla paikalla. Pallo riippui sähkölampun vieressä, kirjat koristivat sänkyä ja räsymattoa ja voimistelutelineet olivat kirjahyllyllä. Pojat olivat yhtä luonnottomilla paikoilla. Valle istut gramofonitorven päällä ja liimasi ikkunapaperia haavalle, joka oli pohkeessa. Sevi oli kääntänyt pöydän nurinpäin ja laski laskujaan sen pohjalla. — Eikö teidän huonettanne siivota koskaan? kysyi arkkitehti. Pojat hypähtivät seisaalleen. — Siivotaan kamalasti. Mutta Hultalla oli tänä aamuna asiaa Nikulaiselle, kolmannelle linjalle, ja hän sanoi, että ei se arkkitehti nyt tule tänne nuuskimaan, kun se o» niin väärtissä sen lesken kanssa, selitti Valle suulaasti. — Ja Manta kertoi, että meille tulee uusi kotipamppu, lisäsi Sevi. — Kylläpä te olettekin hoidon tarpeessa, poikaparat. Mitä Sevi on kirjoittanut tuonne pöydän nurjalle puolelle? kysyi arkkitehti. — Minä laskin kotitehtäviä, kun ei ole paperia. Sitten minä kirjoitan sen vihkoon. Katsos isä, onko tämä oikein? Poika vei myytäväksi 89 munaa, niistä hän särki 19 ja söi 3 munaa. Paljonko hänelle jäi myytäväksi. Vastaus 70 munaa. Eikö jäänytkin? kysyi Sevi. — Jos 89:stä vähennetään 19 ja 3 jää 67, sanoi arkkitehti. — Ei suinkaan se poika ollut niin pähkähullu, että söi ehjiä munia. Tietysti hän söi niistä rikkinäisistä 3. Ja miksei hän syönyt niitä kaikkia rikkinäisiä? Mutta oli se taitava peijakas, joka osasi särkeä pussista 19 kappaletta, niin etteivät kaikki menneet mäsäksi. Mitenkähän se luonnistui? Sano, isä, Sevi pyysi. — Olkoot nyt laskut tällä kertaa, minulla on teille jotakin kerrottavaa, arkkitehti sanoi ja istuutui. — Siitä uudesta naisestako? Onko se palvelija vai kotiopettaja vai emännöitsijä vai joku muu? kysyi Valle, joka oli kokenut kaikkia näitä. — Anna minun nyt puhua. — Te kaipaatte hellää, epäitsekästä holhoojaa. Minä olen koettanut olla teille isänä ja äitinä, sen jälkeen kuin teiltä riistettiin oma äitinne. Olen koettanut hankkia hyviä hoitajia ja opettajia, mutta minä huomaan, että te olette monessa suhteessa laiminlyötyjä ja huonosti kasvatettuja. Sitä paitsi on kotimme kolkko ja vaillinaisesti hoidettu. — Eilen ei Lämmitetty meidän huonettamme, ja saippua loppui, kun se oli jäänyt pesukannuun sulamaan, täydensi Valle. — Niin, niin. Meillä on välistä parempi järjestys, toisen kerran taas kurjan kurja, riippuen siitä, minkälaista naisapua sattuu olemaan. — Mutta nyt tulee taloon herttainen nainen, joka jää tänne elinajakseen. sanoi arkkitehti ja otti pojat polvelleen. — Älä usko sellaista puhetta, isä. Ei niistä kukaan ole kestänyt vuotta kauempaa, vakuutti Sevi. — Onko se juuri se sama leski, jonka kanssa isä on niin väärtissä? kysyi Valle. — Hulta käyttää aivan sopimattomia sanoja. Nyt on puhe kiltistä tädistä, josta tulee teille uusi äiti. — Sitä minä en usko. Ettäkö joku tahtoisi meitä lapsikseen? kysyi Sevi. — Miksikä ei? Te jäätte tietysti isän luo. Uusi äiti tulee tänne asumaan. — Mutta isä voi saada siitä paljon vastusta ja harmia, sanoi Sevi ja pudisti päätään. — Isä pitää hänestä hyvin paljon ja toivoo, että tekin opitte rakastamaan häntä. Tässä näette hänen valokuvansa. Kaksi vaaleaa päätä kumartui innokkaasti katsomaan hauskannäköisen, nuoranpuoleisen naisen kuvaa. — Oliko tämä paras kaikista hakijoista? Isähän on aina sanonut, että ensi kerralla minä olen vielä tarkempi valinnassani, ja sittenkin ovat kaikki olleet kelvottomia. Onko tällä hyvät todistukset? tutkisteli Valle. — Kuka häntä on suositellut? lisäsi Sevi. — Ettekö te saa päähänne, että nyt on kysymys äidistä eikä kotiopettajattaresta, selitti isä. — Otetaanko sellaiset ihan ilman vaatimuksia? Eikö hänellä ole »ominaisuuksia», joita muilla täytyy olla? — Hänellä on hyvin paljon hyviä ominaisuuksia. Hän on hellä ja oikeudenmukainen ja kaikin puolin sopiva äiti teille, vakuutti arkkitehti. — Mikä sen nimi on, Tilta vai Fiina vai Olka vai Aina? lateli Sevi. — Hänen nimensä on Ilma Kalm. — Ah. nyt minä ymmärrän. Manta ja Hulta puhuivat eilen Kalmin leskestä, joka ei ollut leski, vaan mies oli ottanut toisen ja hyväks lykyks ei ollut lapsia, sanoi Valle. — Te ette saa kuunnella palvelijoiden juoruja, pojat, sanoi arkkitehti ankarasti. — Ja se mies oli- majuri, ja Olka palveli samoissa portaissa, jatkoi Valle. — Minä en tahdo kuulla teidän turhia puheitanne, keskeytti arkkitehti. — Tuleeko hänestä isänkin äiti? kysyi Sevi. — Hän on isän morsian. — Hyi sentään, isä! — Mitä sinä tarkoitat? arkkitehti rypisti kulmakarvojaan. — Ethän sinä ole kihloissa, isä, — ethän? — Mitenkä te muuten saisitte uuden äidin. Tietysti hän on minun morsiameni, vastasi arkkitehti hermostuneesti. Pojat räjähtivät äänekkääseen nauruun. — Mitä te nauratte, pojat? Jokainen, joka menee naimisiin, on ensin kihloissa. — Isä ei ikipäivinä osaa olla kihloissa. Julinin Kustaa, se osasi. Me näimme kaikki sen temput sen entisen Alinan kanssa, sanoi Sevi. — Ja palokuntalaiset ne osaavat oikein vehtata. Usko meitä, isä, siinä pelissä on monta mutkaa ja kommervenkkia. Yliarkkitehti ei selviä sellaisesta rinpuilemisesta. Kun on silmälasit ja vanha ja on ollut palkintotuomarina piirustuskilpailuissa. — Eheei! sanoi Valle. — Minä kauhistun teidän puheitanne, poikaraukat. Kenen kanssa te olette seurustelleet? Nyt ei ole kysymys rimpuilemisesta, vaan rehellisestä naimisesta. Ettekö te ole iloisia, kun saamme emännän kotia hoitamaan? kysyi arkkitehti totisena. — Emäntiäkin on niin monta sorttia. Toiset ronaavat joka nurkassa — niinkuin Hultan viimeinenkin apteekkeri. Parasta olisi pitää häntä vähän aikaa koe-äitinä, sanoi Sevi huolestunut ilme likaisissa kasvoissaan. — Kuulustele ainakin häntä ensin. Siitä voi tulla kiusankappale meille, jos se on ihan sopimaton. — Tai äkäinen sisultaan, sanoi Valle. — Teidän ei sovi arvostella isänne toimenpiteitä. Te olette tosiaankin hemmoiteltuja ja laiminlyötyjä lapsia. Olkaa kiitollisia, kun saatte lämminsydämisen naisen hoitamaan ja rakastamaan teitä. — Mitenkä hän keksi rakastaa juuri meitä? kysyi Valle. Koska hän rakastaa teidän isäänne, niin hän rakastaa myöskin teitä. — Ovatko naiset sellaisia? — Toivon, että te olette kohteliaita ja kilttejä, niin hänen on helppo rakastaa isän pieniä pojusia, sanoi arkkitehti ja silitti poikien pörröisiä päitä. — Kohtelias voi kylläkin olla, kun vain päättää, mutta kilttejä me ei alla pitkääkään aikaa — vaikka olisi tahtoakin, sanoi Valle. — Kuules Valle, saihan suutarin Eemelikin uuden äidin! Ja sekös oli vinha ihminen! Löi lestillä suutariakin, ja Eemeli meni kotiin vasta iltasella ja silloin se sai nukkua matolla ja aamulla — — — — Mitä siitä, sehän oli vain äitipuoli. Kyllähän jokainen tietää, minkälaisia ne ovat, sanoi Valle, mutta lisäsi hätäisesti katsoen isäänsä: — Eihän tästä vain tule äitipuoli? Eihän, isä? Sevi nauroi ja ilkkui: — Sinä sitten olet lapsellinen, Valle. Tietysti se on äitipuoli. Eihän ihmisellä voi olla kuin yksi oikea ani. Mutta voihan tämä olla niinkuin se jalo nainen, joka oman henkensä uhalla pelasti miehensä lapset vesitulvan kourista. Josta kerrotaan siinä Hultan kirjassa, selitti Sevi pikkuvanhasti. — Rakkaat pojat, älkää nyt enää tuumiko tätä. Kun tutustutte uuteen äitiinne, opitte varmastikin rakastamaan häntä, sanoi arkkitehti ja nousi. — Minun mielestäni tämä morsian on liian komea. Mantakin sanoo, että kauniit naiset ovat epäluotettavia, sanoi Sevi, joka vielä piti kuvaa kädessään. — Sevi, muista, kenestä puhut. Anna kuva minulle. Pyytäkää Hultaa auttamaan teitä, niin että tulette siisteiksi, kynnet puhtaiksi ja kengät kiillotetuiksi. Sitten lähdemme Oulunkylään tervehtimään uuttu äitiä. — Hip, se on hauskaa, sanoi Sevi. — Kaikki tapahtumat ovat jänniä, sanoi Vallekin, mutta lisäsi, kun arkkitehti oli oven toisella puolella: — Eemeli laulaa: »Äitipuoli, rokat nuoli!» * * * * * Parin tunnin kuluttua saapui arkkitehti poikineen Oulunkylään, hauskaan huvilaan. — Asuuko se morsian täällä yksinään? kysyi Valle. — Vai onko se morsianpuoli? — Älä nyt viisastele. — Hän asui ennen vanhan äitinsä, kanssa täällä, mutia nyt on äiti kuollut. Ovelia seisoi iloinen, ruskeasilmäinen nainen, joka sanoi herttaisesti: — Tervetuloa rakkaat vieraani. Sinunko poikiasi, Einar? — Päivää Ilma. Tässä on Sevi ja tässä Valle, sanoi arkkitehti ja tervehti. — Onnea kihlauksen johdosta, sanoi Sevi kumartaen kohteliaasti. — Niin minultakin, yhtyi Valle. — Tepä olette juhlallisia pikku miehiä, nauroi Ilma ja kuljetti pojat sisään. Molemmat istuutuivat totisina tuoleille ja katselivat ympärilleen. — Teistä tulee nyt minun omia lapsiani — — — Puolilapsia, keskeytti Sevi. — Minä olen päättänyt rakastaa teitä ja toivon, että meistä tulee hyvät toverit, sanoi Ilma. — Einar, tuossa on sanomalehti ja savukkeet. Minä puhelen poikien kanssa. — Me ollaan vallattomia ja melkein aina sietämättömiä poikia, varoitti Sevi. — Ja huonosti kasvatettuja, pikkuvanhoja nulikoita, täydensi Valle. — Tietysti pojat ovat vallattomia ja vilkkaita, mutta kuka teille on tuota muuta uskotellut? kysyi Ilma nauraen. — Opettajat ja hoitajat ja isäkin. — Minä en usko sanaakaan siitä. Te olette herttaisia ja hauskoja miehenalkuja. Ja nyt me liitymme vahvaan toveriliittoon. Me olemme uskollisia ystäviä, rakastamme ja puolustamme toisiamme. Ja sen päälle me syömme kukin jättiläisappelsiinin. Eikö niin? kysyi Ilma ja ojensi hedelmämaljakon pojille. — Varmasti, sanoi Sevi. — Just niin, ja Vallen silmät kiiluivat iloisesti. Arkkitehti katseli onnellisena lehtensä takaa pientä joukkoa, joka jutteli tuttavallisesti. — Me tulemme varmasti viihtymään hyvin yhdessä, sanoi Ilma ja tarjosi omenia pojille. — Mutta niin ne kaikki sanovat ensin, huokasi Valle. — Kutka sanovat? Mitä tarkoitat? — Valle ei tarkoita morsiamia, vaan opettajattaria, selitti Sevi. — Pienet äidittömät raukat, te olette nähtävästi pettyneet usein. — Omasta äidistä me en tiedetä muuta kuin valokuvan ja harmaan kivipatsaan, jossa on kultakirjaimia, sanoi Valle. — On hankalaa tulla meille äidiksi. Me ei osata olla naisen lapsia, vaan ainoastaan isän, kun hän on tavallisella päällä. — Millä päällä hän muuten on? — Sillä päällä, että hän kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, sanoi Sevi. — Ja hänen täytyy rangaista omia poikiaan, vaikka hän itse kärsii, matki Valle. — Tai kun on harmia ylihallituksessa tai kun verot... — Pojat, varoitti isä. — Tahdotteko lisää hedelmiä? Vei eikö teidän vatsanne sulata enempää? kysyi Ilma. — Kun ei olo ollut äitiä, niin vatsat sulattavat vaikka mitä, ja jalat voivat olla märkiä, ja sukissa saa olla reikiä näkymättömissä paikoissa. Nikulaisen lapset ovat äidillisiä ja heitä varotaan kamalasti. Voi äideistä olla haittaakin, Hulta sanoi, että: »Kyllä teille nyt tulee huonot ajat, kun arkkitehti tuo rouvan taloon.» Ilma vilkaisi arkkitehtiin päin, mutta tämä oli syventynyt lukemiseen, — Mitä te itse luulette, pojat? kysyi hän. — Parempi olisi, kun vihittäisiin vain vuodeksi kerrallaan, sanoi varovainen Valle. — Meihin väsyy kyllä siinä ajassa, lisäsi Sevi. — Te olette liikuttavia, kultaseni. Koetan voittaa teidän luottamuksenne ja sitten me olemme onnellisia koko elämän, sanoi Ilma ja syleili poikia. — Nyt saatte mennä puutarhaan leikkimään vähäksi aikaa, sanoi arkkitehti. Puutarha oli pian tarkastettu. Pojat kiipesivät kiviaidalle ja puihin. Heittelivät maaliin valmunnupuilla ja kiersivät onkimadon voikukan varren ympäri. — Nyt mennään sisään katsomaan, mitenkä ne ovat kihloissa, sanoi Valle. — Älähän Nostetaan tämä rahi lähemmäksi, niin nähdään, mitä isä tekee sille morsiamelle. Ikkunasta on kivaa katsella, sanoi Sevi ja alkoi raahata rahia ikkunan alle. — Puhu hiljaa, etteivät kuule, varoitti Valle. Pojat nostivat rahin penkin päälle ylettyäkseen näkemään sisään. — Isä on ruti naurettava. Näätkös, kuinka hän antaa sen nojata rintaa vasten? kuiskasi Sevi. — Morsian mutruilee, katso, katso. Että isä ilkeekin noin naisten kanssa! Nyt se meinaa pussata! Hoi isä! koroitti Valle äänensä: — Varo, ettei se laske korville. Niin Hulta teki apteekkarille ja huusi sille, että: »Hävetkää vanha mies.» Valle unohti asemansa ja hakkasi nyrkkiään ruutuun. Arkkitehti ja hänen morsiamensa ryntäsivät ikkunan luo ja ehtivät nähdä, mitenkä kaksi säikähtynyttä silmäparia katosi näkyvistä. Pölkky oli pyörähtänyt ympäri ja pojat lensivät selälleen pehmeään multaan. Ilma käytti tilaisuutta ollakseen äidillinen. Hän puhdisti poikien vaatteita, pyyhki mullan kasvoista, taputteli ja lohdutti. Arkkitehti mumisi itsekseen tyytymättömänä. Onneksi eivät Vallen sanat olleet kuuluneet aivan selvästi sisään. Kahvipöydässä sai Ilma nolot pojat pian elpymään. He puhelivat ja nauroivat kertoessaan juttuja pihalta ja Sevin luokalta. Valle ei vielä ollut koulussa. — Eikö tämä ole onnistunut pieni perhe? kysyi Ilma katsoen hellästi arkkitehtiin. — Sinä olet suurenmoinen, Ilma, sanoi tämä. Valle alkoi nauraa tyrskiä. — Mitä sinä naurat? kysyi Ilma. — Minä vain ajattelen, että mitähän oikea äiti ja se majuri ajattelevat siellä taivaassa, kun me täällä vain näin juodaan kahvia. — Ja isä ja sen majurin rouva ovat kihloissa, koetti Valle selittää tilannetta. — Hölmö Valle! sanoi Sevi. Eihän se majuri ole taivaassa. Sillä on jo toinen. — Kuka hänestä välittää? — Vaiti, pojat. Te käyttäydytte sopimattomasti, sanoi arkkitehti ja koetti hillitä itseään. Ilma oli punastunut vahvasti, mutta sanoi rauhallisesti: — Tahdotko lisää kahvia, Einar? — Kiitän, en. Nyt me lähdemme kotiin, sanoi arkkitehti jyrkästi. — Me tahdotaan nähdä, kun te sanotte jäähyväisiä. Julinin Kustaa oli kiva siinä tempussa, sanoi Valle, mutta vaikeni nähdessään isän katseen. — Kumartakaa, pojat, ja joutukaa, kiirehti arkkitehti. Ilma saattoi portille ja puristi arkkitehdin kättä kuiskaten: — Älä välitä, Einar. Pojat ovat olleet äidittömiä. Kyllä minä tulen toimeen heidän kanssaan. He ovat joka tapauksessa herttaisia lapsia. — Kiitos, Ilma, oli ainoa, mitä arkkitehti sai sanotuksi. * * * * * — Onkohan aivan varmaa, ettei se peruuta sanojaan? kysyi Valle, kun isä illalla sanoi hyvää yötä. — Mitä sinä tarkoitat? — Että hän tulee äidiksi koko elämän ajaksi. — Häneen me voimme luottaa varmasti. Eikö hän ollutkin hyvä? — Oli niinkin, Anna hänelle iso palkka. — Että hän varmasti pysyisi meillä, kuului Sevinkin vuoteelta. KYLÄNHIEROJA. Elokuun loppupäivinä tuli Kyyrön Hintriikka hieromaan Ada-rouvaa viimeisen kerran. — Onks teil vasliinii? Minen käy jylläämän lakana läp, niiko kaupuntlaiset kuuluut tahtova. Rasva kans paha kohhoo pintaa päi ja ajjautuu hyppysii välis parannettavaks. Hintriikka kiersi hihat ylös ja istuutui punakkana ja pyylevänä jalkopäähän hieromaan. — Mie alan näist varpaist hyppelehtimän syvämmee päi. Teil onkii liukas hipiä ja tiiviit lihat näi emäihmiseks. — Missä Hintriikka on ollut viimeksi hieromassa? kysyi Ada. — Mie olin yhel pomol Kuparsaares. A hänest mie en lykänt enskää. Tiijätteks työ ko hää pannoo järkenää issellee ja miul häki korvii pääl ja siin pittää kuunnel sitä raatii tuntkaupal. — Mutia radiotahan on hauska kuulla. — A tielyst, mut ko oot kuunnelt muutama kerra, ni se käy lope pitkäks. Siin kuuluu saksat ja enklannit. Mitä mie höist? Lustimp miust on puhhuu keskenää ja mie pien hänel seuraa paremmast ko raatit ja ramohvoonit. Mut hää senkö tuuppaa häkit päähä ja siin pittää kuulla ja hieroo jynttyyttää toist sattaa killoo. — Onko hän naimisissa? kysyi Ada näyttääkseen huvitetulta. — Hänelt kuol rouva enne ko hää tul täys sata kiloseks. Nyt hää on kehno ko lihat painaat luita. Mie hieron heit irrailee, jottei hyö vaivaa liikaa. Otanks mie teit lope rutost? — Tältä syrjältä se on hellä. — Siin on issiakse oksa. Pittää kärsii vähä kouristamist. Mie alustan teit ko taikinaa. On teis olt hiivaa liiakskii ko ootta nousseet näi ajotaikinaks. Kaluuni everst sano enne, jot sorjist tytöist tulloo äkäiset muijat. Häne rouvasa oi ja näi sillee pintane, pihis ko viholaine. — Ei se ollut ihme, jos hän oli Hintriikan käsissä, nauroi Ada. — Hää sihaht jokkaisel. A ko hää ol yl'oppilas, ni hää ol vissii ylpiä oppisa pääl. Sorja hää ol kasvoist päi, mut sen mie oon huomant, jot potril tytöil ei oo kauneuvestaas siunaiist. Hyö kuoloot rintatautii, tai joutuut juopon keral vihil, tai jäävät leskeks. Kiepsauttakaas vassallee ni mie ajan selkäpuolt näi seisovaltai. On täs rahtii ennekö tää pehmiää. — Tämä tuntuu hyvältä. Hintriikka on oikein taitava hieroja. — Ehä mie mitä. Mut se miul on jot mitä tohtorilt ja muilt hierojilt ei lähe terveeks, sen mie parannan. Yhelläkkii Pasili rouval ol olt neljäkymment ja kaks hierojaa, eikä pääst tuolist ylös. Mie vatkasi hänt neljä tuutii ja sillo hää nous kohvii juomaa herrasa kans. — He olivat varmaan hyvin kiitollisia Hintriikalle? — Rouva siunas veet silmis ja herra sano miu noitunee. Isse hää o. enemmä niiko happame näköne. Hänest tais olla paremp, ko rouva ol kytketty pilttuuseesa ko tamma. Sen Päsilin tiet ei olleet ukkomiehe eik vaimniekan. Tyttölöit hää hak aitois ja kiertel käräjäherroi juominklois. — Hintriikka tuntee paljon ihmisiä? — En mie ennää niikää usjast kerkiä hieromaa, miul oma huusholli ja perettä tarpeeks. Mut Tuomas on nuuka mies ja ko mie tahon issellein ommii rahhoi, nii välist käyn talolois jylläämäs. Tunnetks työ tiaatterlaisii? — Kyllä minä tunnen jonkun. Kuinka niin? — Jaaksaares asu män kesän herrasväkkee, jotka olliit oikein tiaatterlaisii ammattisa puolest. Mie hieroin hoit kuukauspalkal. Hyö kuuluit tiosohvin lahkoo eik syöneet lihhaa. Miul hyö iuettiit kirjoi höi opistaasa. Siin ol valleit riskist. Isse hyö sanoit uskovnsa mite ihmist on mont kerrost päällekkäi vaik myö nähhää vaa tiiviimmä osa hänest. Ette työkää mahtus tähä sänkyy, vaik tää on puoletoist ihmise tila. Heijä oppija mukkaa työ ulotutte tuoho piironkii ast. — Ai, jaj, miten Hintriikka ottaa kovasti, valitteli Ada. — Näit ihrasempii kohtij mie otan ravakast, ei tällane leini tottele vähhää. Hyväks lykyks ei huoli hieroo sitä näkymätönt ossaa tei ruumiistanne. Se näyttelijä, Mitiks hänt kussuttii, selitti jot sielut kuoloor ja syntyyt uuvellee ja taas kuoloot ja yhä syntyyt ja kehittyyt täyvellisiks. Mut häne sielusa ei vissiikää olt kauva pitänt sitä pellii. Sen mie näin jot ohakkeit ol viel jälel, niiko hää poras rouvasa keral. Rouva retistel takasii oikee urakal. Minnuu oikee kehtoitti höit kuullessa. — Olivatko he molemmat näyttelijöitä? — No ei sunkaa, myönsi Hintriikka, — Se Mitti sano, jotta häne rouvasa tärvel rollisa. Mienen ilent kyssyy mitä se rolii meinas. Myö kussutaa juorupuhheit rolliks ja sellasii rollii se rouva osas urakal. — Mikä heidän nimensä oli? — Mitti — ja ässällä se alko. — SmithkÖ? — Nii justii Mitti. — Tiaatterlaiset kuuluvat kuppaattavan issijää joka kevät. Höil lyö ver sakiaksi siel palkeil hummatessaa. Ainaki miehet tarvissoot monjaat sarvet nahkaasa ennekö taas kykenööt temppuja laskettelemmaa. — Entä naiset? — No mie en tult uelleeks mite hyö keventäät vertaasa. Vissii se on keppee syntymästää ast. — Minä luulin ettei kukaan enää käytä kuppausta. — Nyt se on jällee tult muotii. — Miss tei herra on? — Hän kirjoittelee huoneessaan. — Pittääks häne yleaikaa akkiloija? Mut potran hää on pysynt. Ei teil oo hyvä pyssyy häne rinnallaa. Koha mie näverrän rypyt pois tei kasvoist ni ette oo iha alakynnes. Mut sannoot jot kouluopettajat ei kasso toiste muijii. Niiko tuomarit ja varmasyötit ja tukkilaiset. — Nyt Hintriikka nipistää minulle mustelmia, keskeytti Ada. — Vähäst työ urajattekii. Miehä hyppeieihin ko kissa iljanjääl. Niskaa mie kynnän rutommast, siit männöö voima päähä ja olkapäihi. — Rantlahe Ierikka kerto nähneesä Helsinkis mite nuorii ihmisii huijautettii autolois ympär katuloit. Nää huusit ja ulisiit ja kirjavii nauhoi liehu ilmas ja kirjoi hyö raahasiit perässää. Toiset oikoit käsijää ja huusit niiko appuu ja toiset retkottiit syrjist rennollaa. Mie haastan mitä mie kuuli. Korvakuuloo koirakii haukkuu. — He olivat ylioppilaskokelaita, jotka viettivät koulun lopettajaisia. — Voip olla. Ko tääl maal on kihupyhät ni nuoret ajjaat kilpaa ja hihkuut. Mut ei höil oo siihe luontoo selvän olles. — Nyt tämä riittää. Juodaan kahvit ja sitten jatketaan ensi kesänä, kun minä taas tulen maalle. — Mänkää illal saunaa, ni lihakset ei lyö helläks. Ilma iöylytä työ ette siijä liikkuu. Työ ootte luonnostaa ja syntymäst veteläpuoleine, sanoi HintHikka ja hieroi rasvan käsistään esiliinaansa. — Minä olen kuullut, että Hintriikka tulee ensi talvena käymään Helsinkiin. — Mie tuun toplinkipalttoota ostamaa ja hampaitan laittuuttanmaa. Sit mie pistäiksen teikii kortteeris. — Hintriikka tulee meille asumaan, pyysi Ada. — Kiitos vaa teil, mut mie sukuloitan minjän langon Tiitan luona, sanoi Hintriikka ja istuutui kahvipöytään. * * * * * Kirkkaana talvisena aamuna kun Ada-rouva vielä nukkui, aukeni huoneen ovi. — Ka, vieläks työ lojotte, Aata-rouva? No mikäs leit estää, ko ei oo lehmii ja vaskoi korjattavan. Terveisä Jääskest, sanoi liukas kieli. Ada katseli unisena tulijaa. — No, eikös olekin Kyyrön Hintriikka! Hyvää päivää ja tervetuloa. — Teil on lope jalo kortteer tää! kaupunkis. — Mienen ois uskoutkaa, sanoi emäntä ja istuutui oven viereen. — Kuinka isäntä jaksaa? — Hyväst hää ellää, vaik ain mokottaa, jot syvänalla vääntää ja suolimuksii kipristää. Nyt hää syvämmisty, ko mie patistin hänelt rahat tähä reissuu. Hänes on se saituuve vika nii juurtunt, jot mie melkei väkpukol pääsi iähtemää. Etteks työ lähe miu keral ostamaa toplinkpaittoota juutalaiselt? — Mennään suomalaiseen kauppaan, ehdotti Ada, — Emmie osta ristitylt, hyö ovat kalliit, eikä saa tinkii oikiaks hinnaks. Juutalaise keral on lustii tehhä kauppoi. Nouskaaha nyt vällee, ni mie rupatelen täs kuulumissii. — Emäntä menee tuohon viereiseen huoneeseen, niin minä pukeudun sillä aikaa, pyysi Ada. — Mitä työ miust ruusaatte, naisväkkeehä myö ollaa molemmat syntymäst ast. — Mitäs vaste työ pönkitätte ruumist tuollaisil rnstinkeil? Etteks työ ilma kestä pystys? — Eihän nämä ole kuin alusliivit. Emäntä katsoo kuvia tuosta kirjasta. — Teil on sit vehkeet — iha ko jakkarajalka kantapäänä. Älkäähä tok panko sepävehkeit hiuksii. No, voi pahus, ko käpristyy haivenet. — Nyt minä olen valmis, sanoi Ada ja vei Hinttiikan kahvipöytään. Matkalla kauppaan pani emäntä merkille ilmansuunnat ja kellotornit löytääkseen takaisin kortteeriin. Heti kauppaan tultuaan sanoi Hintriikka: — Hyvää päivää! Puhutaaks tääl suomee? — Jaa natürlich, me puh» aina kundikielt. Mitä pitis frouralle näyltä? sanoi israeliitti. — Mie tahtoisin toplinkpalttoon, musta päällysvaate ja lammin vuor, alkoi Hintriikka suulaasti selitlää ja lisäsi sitten teatterikuiskauksella Adalle: Kassokaas mite hää on kammant hiuksessa, justii ko mei kitsa. — Oikka hyve koitta teme paltto. Se istu frouva peel kun yks naulattu. Ja huokke hintta, selitti kauppias ja veti vaatekappaleen emännän päälle. — En mie hnokeest välitä. Mie tahton uusmuotisen ja renakan palttoon. — No tesse just uusmuotti ja renekke ulsterpaltto. — Tää en lope väljä harteist. Mie tahon akkuraatist istuvan, sanoi Hintriikka ja kierteli itseään peilin ääressä. — Ja täs ei oo toplinkii. — Tesse me laitta täyte alle ja tenne omppele kiin ja frouva isente ei tunte hente samaks, — juutalainen veti ja kohutteii, pisti neuloja ja kierteli ympäri. — Mitä hää miust nyhkii ko lammast kerittäväks? Mut tää on lope lyhyt. — Teme lyhyt? Frouva hame itse liika pitkä. Teme lyhyt! Natürlich hame neky altta kun se on kaksi metri pitkä. Eikö frouva tiettä, et ole lupa pittä sellaine hame kaupungissa? Juutalainen nosti haltioissaan emännän hametta. — Ikinäs et saa minnuu leikkaamaa hammeitan niiko toiset hassut. Anna toine ja pitemp. Mie tahon olla reiman näköne, sanoi emäntä napakasti. Juutalainen riisui entisen ja toi toisen palttoon. — Frouva osta teme, pitkä paltto, uus fasong. — Modell kappa, extra chic, kääntyi kauppias Adan puoleen. — Emäntä tahtoo arvokasta ja hyvää, selitti tämä. — Mut kyl mie siit tahon vasonkii ja sellaist mitä ei nää joka kuppari. Jääskes, sanoi Hintriikka ja otti itse toisen naulakosta. — Se kappa kestä lapsenlapsi asti. Minu oma frouva kulke teme kangas kymmene, sata vuotta. Emäntä purskahti nauruun ja kuiskasi kuuluvasti Adalle: — Mienen ikinä usko jot tuollaisel kirpul on muijaa, — ja lisäsi kauppiaalle: — Mitä tää röpelys maksaa? — Me sovi hinttä. Ens prova helma lyhempi. — Se pittää ruuvata pitemmäks, sanoi Hintrtikka itsepäisesti. — Frouva oma hame näyttä putto kadun peel. Kaikki naura, poliisi, juoksupoikka naura. —' Mitä tää maksaa? — Frouva saa 900 markka. Nyt maanantai ja vaan sikstähden frouva melkke ilmaseks chic. — Hää luuloo minnuu höntöks. Syntrahhoi tahtoo. — Isente maksa, 800 — no panna paketti. — Sanokaa hänel, Aata-rouva, jot Tuomas on ikäns olt saita, hää ei maksas puoliakkaa, kääntyi emäntä Adan puoleen. — No mite frouva antta? — 6000 markkaa mie voin laskee tuost mänemää. — Frouva teke pilkka. 700 viime hintta, kun frouva aina on osta meiltä, sanoi juutalainen tuttavallisesti. — Älkää sanoko hänel, jot mie oon ens reissul tääl, kuiskasi emäntä Adalle ja sitten kauppiaalle: 600 on viimene sana. — 700 markka. Kun frouva vanha tuttu ja kundi saa sen 650 markka. — Sit sen pittää ja istuu potrast, korjata pittää ja helma laskee alas. — Jos frouva ei kerro tuttavalle niin saa otta 625 markka. Minun omat lapset kärsi vahinko, kuiskasi myyjä emännän korvaan. — En mie taija välittää koko hokötyksest. Voip miu entinekkii viel kelvata Jääske sillal. — Osta paltto, muute palele. Jos frouva aina osta meidä afäärissä niin minä anta 600 markka ja on itse ilma peivelliste koko viikko, kiersi kauppias käsiään. — Lasketaaks helma alas? — Ei ole kangas, mutta teme ei ole lyhyt. Frouva oma hame pitkä, sopi palotorni hameeks. — Sit mie lähen. Tuomaskii ol nii äkäne siit palttoo meiningist. — Tehkä kauppa, paltto chic, rukoili kauppias. — Olkoo kui sikkaa tahansa, ni mie en osta, sanoi Hintriikka ja meni ulos. Ada kiiruhti nolona perään. Ulos tultuaan naurahti emäntä tyytyväisenä. — Miul ol oikee lusti häne kerallaa. — Mennään nyt kotiin aamiaista syömään. Minulla ei nyt ole aikaa käydä useammassa kaupassa, sanoi Ada. Aamiaisen jälkeen sanoi Hintriikka: — Nyt myö lähetää hammastohtoril. Vissii teil on aikaa? — Eikö Hintriikka jo käynyt lääkärissä? — Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot Ruukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu ossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka piilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää kuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi hånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie sanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää ol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo jot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa vammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii. — Onhan täällä hammaslääkärejä. — Nii, justii. Kuka höist lienöö paras? — Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja miellyttävä, esitti Ada. — En mie lähe naisihmise kynsii. Akkapää, lampaanpää! —- Hän on yhtä taitava kuin mies. — Akka hakkaa, puolen taittaa, sanoi Hintriikka itsepäisesti. — Mennään sitten tohtori Vanteen luo. Hän asuu tässä lähellä. — Onks hänel partaa? — On viikset. Kuinka niin? — A ko tnienen pie sil jää sipinaamaa missää arvos Ei parta paboil kasva, turpajouhet joutavii, sano meijä vnijavainaa. No, sit mäntii. Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asnnww — A ko mieeon pie siljää sipinaamaa missää arvos. Ei parta pahoil kasva, turpajouhet joutavil, sano meijä vaijavainaa. No, sit mentii. Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asumassa. — Mie oon Tilta-minjän langol. Hää on nikkarniies ja peret on ko rotiii laaris. Hyö näytteliit miul eile kirkkoloit ja kaupmikii. Ja haastoit kui tääl on tiatterloit ja muistopassait. Perille tultua he saivat odottaa vuoroaan, mutta emäntä vaipui mukavaan nojatuoliin ja nukahti. — Tuutteks työ sissää — jos hää viel ronnaa kui ilkeest? kysyi hän, kuu Ada herätti hänet. — Minä odotan täällä, sanoi Ada nopeasti. Lääkäri istutti Hintriikan tuoliin. — Avatkaa suu, olkaa hyvä. — Mie haastan enstää asjan puhraaks. Oottaks työ tottunt tekemään hampait akuraatist, jot hyö ei lonksaa, niiko mei lukkaril, jonka virreveisuust ei saa selvää ko haahmollee, selitti Hintriikka. — Minä olen nyt tehnyt hampaita 20 vuotia. Katsotaan mitä on tehtävä, sanoi lääkäri. — Melkee ne on läppeesä lahhoi. — Aukaiskaa suu, joudutti lääkäri. — Minnuu viissittää, ko ne on nii kehnoi. — Minä olen tottunut sellaiseen. No, on tässä myllyssä uudet jauhinkivet tarpeen, sanoi lääkäri katsottuaan suuhun. Emäntä nauroi huvitettuna. — Kui kauva höit kestää tehhä? — Entiset on ensin vedettävä ulos ja sitten täytyy odottaa ainakin kuukausi, ennenkuin ikenet asettuvat. — Mie maksan hyvät juomarahat, jos työ laitatte hampaat kohallee viikos. — Ei niitä voi nopeammin laittaa. — Mie tahtoisin nähä ko työ ens kiskotte joltai toiseit hampait. Jos hyö vonkuut koi pahast? — Ei täällä ole nyt muuta kuin paikkauksia. Minä kuoletan ennen ulosottamista, lupasi lääkäri. — Mitä höist kuolettaa. Männööhä hyö kuiteskii piioil. A ehä mie hoksantkaa kyssyy, mitä työ otatte maksun? Tohtori mainitsi summat. — Mienen viissi tinkii jos hyö vaa ei lonksaa tai ole keltaset. Mie tahon valkoset ko paper ja potrat. — Hyvä on. Aletaan nyt, kehoitti koeteltu lääkäri. — Onks teil hyvät pihit? — On sellaiset kuin olla pitääkin. — Työ taijatte olla leskmies? — Olkaa hyvä ja aukaiskaa suu, kehoitti lääkäri hermostuneena. — Ko nappi puuttuu takist. — Miust nuo ei näytä ihniispihtiiöilt, sanoi Hintriikka ja katsoi levottomana lääkärin kättä. — Ne ovat ensiluokan kojeet. — No, mitä nyt? Miksi emäntä nousee? — Mie tuunki huomen uuvestaa. — Eihän asia sillä parane. — Mie tuun huomen. Vai tahottaks työ maksun täst haastamisest? Postryökkynä sano jot lääkärit ottaat maksun baastannsest, mut Ruukius ei ottant. Tohtori ei ollut näkevinään emännän ojennettua kättä. — Mitä lääkäri teki teille? kysyi Ada kadulla. — Emmie viel kayntkää häne ronittavaksee. Mie lähen ens kassomaa elävii. Minjän langon Tilta sano jot hyö näyttäät »Revontules» mite yks tohtor nykkii hampaii. Sit mie tiijän kuitennii mitä rahtii se on. Ada saattoi Hintriikan elokuviin ja meni itse kotiin. Parin tuimin kuluessa ilmaantui emäntä taas Adan luo. — Mie tulin sannoo hyvästit. Mie lähen Jääskee. — Mitä ihmettä? Entäs havmpaat? — Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä astjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et hää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää lopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit retku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin. — Mutta sehän oli vain elokuvapila. — Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel — semminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie en rupia häne ratkottavaksee. — Sitä minä en tee, torjui Ada. — Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko miul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont vuotta.

3242.txt

Eva Hirnin 'Lyö sinä, minä venytän' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3242. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

SOKKOSILLA Kirj. JUHO HOIKKANEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925. I Oli puolipimeä elokuun yö. Iso-Mannilan talossa nukkui työväki omassa asuinrivissään, mutta vierasrakennuksessa, jossa isäntäväellä oli makuuhuoneensa, valvoi ainakin kaksi: talon tytär Laina ja vanhahko emännöitsijä Marjaana. Heidän makuuhuoneittensa sijaitessa seinäkkäin, ilman väliovea, Marjaana kuuli Lainan kamarista hiljaista valitusta, joka väliin tuntui pyrkivän ilmoille pidätettynä, kipeänä kirkaisuna. Emännöitsijä ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota, sillä jo keväästä alkaen, Lainan lääkärillä käynnin jälkeen, hän oli useinkin kuullut viereisestä kamarista valitusta ja itkunnyyhkytystä. Ne äänet olivat hänestä kyyneliin asti liikuttavia, mutta eivät mitenkään kummeksittavia. Päinvastoin: joku muu olisi saattanut huutaa sudenkoloon, saatuaan kuulla kohtalostaan niin raskauttavan lausunnon kuin Laina. Tytön oman kertoman mukaan oli lääkäri sanonut hänen vatsassaan olevan n.s. liikkuvan kasvin, jonka vuoksi leikkaus oli välttämätön. Mutta kun lääkäri oli lisäksi todennut hänen potevan myös niin vaikeaa sydänvikaa, että jos hänet silloin olisi nukutettu, hän olisi voinut uinahtaa ikuiseen uneen, ei toistaiseksi ollut muuta keinoa kuin koettaa vahvistaa sydäntään mahdollisesti myöhemmin tehtävää leikkausta varten karttamalla etenkin kuumia kylpyjä ja raskasta työtä. Näitä lääkärin määräyksiä Laina oli noudattanut niin tarkasti, että hän koko kesänä ei ollut käynyt kertaakaan saunassa kylpemässä eikä poistunut kamaristaan -juuri muulloin, kuin pistäytyessään silloin tällöin rannassa peseytymässä, aina yksin. Kun tuttua voivotusta oli tällä kertaa jonkin aikaa jatkunut, kuuli Marjaana Lainan nousevan vuoteestaan ja menevän ulos. Mutta jokainen hiipivä askel ja oven ylen varovainen käynti ikäänkuin kuiskuttivat hänen korvaansa: Pidä silmällä, Marjaana, tuolla tavoin liikkuvat vain ne, joilla on jotakin salattavaa. Hieman levottomana emännöitsijä päätti valvoa ja odottaa poistuneen palaamista, mutta väsymys voitti ja hän raukesi uneen. Tietämättä, kuinka kauan oli nukkunut ja mikä yön hetki lienee ollut kulumassa, hän herättyään kuuli Lainan kamarin oven avautuvan ja paukahtavan kuuluvasti kiinni. Sitten niinkuin se tulija olisi huoneen perälle pyrkiessään horjuvan humalaisen tavoin törmännyt muutaman raskaan juoksuaskelen eteenpäin, mutta kaatumistaan välttääkseen pysähtynyt melkein samassa, ryöpsähtänyt taas kolkkavin kengin kappaleen matkaa ja jälleen seisahtunut, kunnes vihdoin sängyn raskaasta rysähdyksestä päättäen retkahti voihkaisten vuoteelleen. Silloin se salainen aavistus, mikä vanhan emännöitsijän sydämessä oli jo jonkin aikaa kipinänä kytenyt, leimahti hirvittävään liekkiin. Hän lennätti korvansa väliseinään ja kuunteli suu auki ja silmät renkaina, eikö Lainan valituksen ohella tirskahtaisi seinän läpi jotain toistakin ääntä. Mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, tuntui hänestä, kuin se puuttuva ääni huutaisi apua hengenhädässä: Kiiruhda, kiiruhda, Marjaana, asiat ovat onnettomammin kuin jaksat uskoakaan. Marjaanalle tuli niin hätäinen hoppu, että hän oli sekautua hameeseensa pujottaessaan sitä yllensä. Lähtee sitten — hiipien hän nyt vuorostaan — ulos ja pysähtyy pihamaalle, elokuun salaperäisen yön ympäröidessä nukkuvalta näyttävää taloa. Hetkisen mietittyään, minne mennä, hän kiiruhtaa juoksujalkaa saunaan, kyntää kourin karsinamullan, etsii lauteet, mallasparven, joka sopen, sohaisee kohennuskepillä uuniinkin, joka mustana ja suu ammollaan ruhjottaa raskaana nurkassaan. Saunasta hän rientää rantaan, etsii kiihkeästi jotakin jäljille johtavaa merkkiä: veritippaa laiturista, jalan jälkeä nurmikon kasteesta. Tuijottaa sitten hetkisen tyynen veden pintaan laiturin vierelle, niinkuin odottaisi pohjasta poretta nousevaksi. Kun sitä ei kuitenkaan kuulu, kurkistaa hän laiturin reunan yli matalaan pohjaan, mutta tempaisee samalla päänsä takaisin kuin tulesta. — Jumala varjelkoon! Sielläkö se on? Onko se se? Kim Marjaana vapisten ja sydän seppänä takoen uskaltaa uudelleen kallistautua kurkantoralta laiturin laidan yli, häntä melkein hymähdyttää hirveä säikähdyksensä; sillä siinä missä hänen pelästyneisiin silmiinsä äsken oli vilahdukselta kuvastuvinaan pienen lapsen alaston, valkoinen ruumis, näkee hän nyt siltapalkin alta kurkottavan vain oman himmeän kuvansa. Keventynein mielin hän heittää silmäyksen järvenselällekin, jonka tyynellä kalvolla siellä etäämpänä hohtaa himmeänä hopeana valkoisten kesäöitten viimeinen, kalpea kajastus. Ja eikös taas vanha sydämensä hätkähdä, kun hän äkkää siellä jotakin mustaa liikkuvan. Mutta kun katsoo kätensä alta tarkemmin, näkee hän siellä vain yksinäisen sorsan, joka rantapensaitten kiiluvia silmiä väljille vesille paenneena ja pää siiven alle painautuneena nukkuen kiertää hiljalleen yöllistä ympyräänsä. Vanhan emännöitsijän askelet olivat paljon keveämmät hänen noustessaan rantatörmää ylös kartanolle kuin hetkistä aiemmin laskeutuessaan rinnettä alas rantaan. Hän hakee, hakee edelleen. Mutta vaikka hänen pitäisi valalla vannoa, niin ei kuolemakseen hän voisi muistaa, mistä kaikista paikoista hän on sitä kaipaamaansa etsinyt. Vihdoin hän ikäänkuin löytää itsensä karjapihasta, jossa hänet yht'äkkiä yllättää niin herpaiseva väsymys, että hän tahtomattaan lysähtää navetan kynnykselle istualleen, ja nyt vasta huomaa, kuinka hiki lämpiminä virtoina valuu yli uupuneen ruumiin. Eksyneen tavoin hän on aluksi niin pökerryksissä, ettei heti ota oikein tunteakseen tuttua paikkaa. Kuin unessa hän näkee edessään outoja, makaavia lehmiä, jotka laiskasti kääntävät katseensa häneen kuin kysyen: mitäs nyt, joko nyt on aamulypsynaika? Joku ynähtää, muuan vääntäytyy seisoalleen, useat alkavat märehtiä. Marjaanan vähitellen selviydyttyä täyteen tajuunsa alkaa hänen mielessään rauhoittavana orastaa epäilyksen ihana itu: — Eihän minulla, hupakolla, ole asiasta sen selvempää tietoa kuin omat aavistukseni ja johtopäätökseni. Onhan voinut, tällä kertaa, kouristaa Lainan sydäntä niin ankarasti, että siinä ja siinä, pääsikö kaatumatta kamarinsa lattian yli. Ehkä olen olemattoman jäljessä juossut? Ehkä olenkin etsinyt vain viimetalvista lunta? Mutta toisaalta: kuta hiljaisemmaksi elokuun satumainen yö tuntui käyvän, sitä äänekkäämpänä hän oli sielussaan kuulevinaan vaaranalaisen äänetöntä hätähuutoa, joka kalliitten hetkien tuloksettomina kuluessa tuntui jo etääntyneenä kaikuvan kuin kuoleman kynnykseltä. Ei milloinkaan ennen elämässään Marjaana ollut tuntenut itseänsä niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, jolloin elämä tai kuolema riippui hänestä. Hänen teki mieli kysyä neuvoa lehmiltä, teki mieli kysyä kuunkannalta, joka taivaalla kynsistään kiikkuen näytti pienellä silmänurkallaankin näkevän kaikki. Epätoivoisen tuskalla hän ojensi kätensä harmaalle taivaalle, ikäänkuin olisi tahtonut kurkottaa ne kuun ohi vielä ylemmäksi, huulten hiljaa höpistessä äänetöntä rukousta. Kun hän sitten herkkäuskoisen jännityksellä oli aikansa turhaan odottanut jotakin yliluonnollista vihjausta etsimänsä salaisen kätköpaikan löytämiseen, ja kun hän — Jumala ja omatunto olkoot todistajina viimeisellä tuomiolla — oli puolestaan tehnyt kaiken, minkä ihminen voi, hän nousi jo seisoalleen lähteäkseen kamariinsa maata. Mutta hän ei ehtinyt vielä poistua, kun hänen korviinsa kuului navetasta outo narahdus. Tavallisissa oloissa hän olisi saattanut pitää sitä tappelevien rottien rääkäisynä, mutta nyt hän tunsi sydämensä kuin seisahtuvan ja väsymyksen väistyvän. Hän juoksi lampokarsinaan kuin kassalleen, kopeloi kourin puolipimeässä nurkassa ja sai käsiinsä riepuun kääräistynä jotakin pehmeää, lämmintä, ja kuin sattumalta pienen pullon. Marjaana kiidätti molemmat löytönsä erääseen vieraskamariin, mahdollisimman etäälle Lainan makuuhuoneesta. Kääräistyään lapsen tilapäisesti lämpimiin vuodevaatteisiin hän laski kierrekaihtimen akkunan eteen ja tarkasti terävästi sen ryppyisiä, mustansinisiä kasvoja. Navetassa kuulemansa urahduksen jälkeen hän ei ollut kuullut raukan päästävän pienintä uikahdusta. Kun hän tämän oudolta kuulostavan äänettömyyden lisäksi huomasi nyt valkean valossa lapsen suusta pursuavan ilmakuplia ja vihreätä vaahtoa, kaappasi hän käteensä mukanaan tuomansa pikku pullon. Nuuskaistuaan sieraimillaan sen avonaisesta suusta ja tarkastettuaan valoa vasten pullon pohjassa helmeilevän nesteen väriä, syöksähti hänen suustansa kuin kipeänä parkaisuna yksi ainoa sana: »Sievettä!» Tämän järkyttävän havainnon tehtyään ja ymmärtäen, että minuuteista voi riippua kaikki, Marjaana silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi kahvikuppi kädessä takaisin karjapihaan, nyt vielä nopeammin kuin etsintämatkalle lähtiessään. »No, Mansikki, ylös, ylös, kiireesti!... Nopeammin, nopeammin!... Kas niin, hiljaa nyt vaan... vatj sii...!» Kyykähtäen seisoalle nousseen lehmän kupeelle hän heruttaessaan puheli sille kuin maanitellen elukkaa pysymään hiljaa paikallaan: »Voi, et tiedä, et tiedä, Mansikkini, mikä erinomainen lääkäri, mikä mainio apteekki olet — jos ollakseen — sille... sille pienelle pojalle, jonka huulille äitinsä... oma äitinsä... maailmaan tulon ensi tervehdykseksi... lämpimän rinnan asemesta pisti myrkkypullon kylmän suun... Vatj sii...! Älä vain suutu, kun ajoin sinut niin kovakouraisesti ylös: älä nosta maitoasi... Jollei sinunkin apusi liene jo liian myöhäistä?... Jumalan kiitos, jopa herahti! Pari pitkää vetäisyä vain herkimmästä nännästäsi... Kas niin, jo riittää. En miljooniin, en koko maailman kultaan voisi vaihtaa nyt tätä yhtä kahvikupillista sinun lämmintä maitoasi. Kiitos, Mansikki, rupea maata nyt taas.» Parhaan ymmärryksensä mukaan lääkittyään lasta maidolla ja käärittyään sen kunnolliseen kapaloon Marjaana hiipi parin huoneen läpi ja koputti hiljaa talon haltijoitten makuukamarin oven. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ajatteli hän säälien asiasta tietämättöminä siellä vain nukutaan vanhurskaan unta. Hän koputti uudelleen lujemmin. »Kuka se?» kuului vihdoin isännän unelias kysymys. »Minä se olen, Marjaana.» »Mikä on hätänä?» »Tulkaapa vähän tänne.» Kun isäntä ja emäntä yöpukimissaan, mielessä outo aavistus, tulivat Marjaanan jäljessä valaistuun kamariin ja huomasivat sängyssä pieluksella kurttuiset, mustanpuhuvat lapsen kasvot, eivät he olisi voineet pahemmin hätkähtää, vaikka olisivat nähneet siinä, käärmeen kiemurassa. Molemmat vastatulleet olivat niin hämmästyksen lyömiä, etteivät aluksi saaneet sanaa suustansa. »Mi-mi-mikä tuo on?» änkötti isäntä vihdoin kuin hengästyneenä. »Se on nyt se Lainan liikkuva kasvi», vastasi Marjaana surumielisesti. Tämän kuultuaan emäntä lyyhistyi tuolille istualle. Eikä ollut muuten, kuin että isännänkin polvet hiukan notkahtivat, mutta pian hän suoristautui entistä pystymmäksi, samalla kuin kädet vaistomaisesti puristuivat nyrkkiin. »Olette te naisia! Eikö teillä ole ollut silmiä päässänne? Te tiedätte lehmienne poikimisen paremmin kuin...!» ryöppysi sanoja hänen suustaan niin koskenaan, että tuntui kuin viime lauseen sanomatta jäänyt loppuosa olisi ruuhkautunut hänen kurkkuunsa. Isännän mielenpurkauksesta välittämättä Marjaana alkoi kertoa yöllistä etsintäänsä. Ikäänkuin itselleen voimia kooten ja antaakseen kuulijoilleen hiukan toipumisaikaa hän piti pienen väliajan, ennenkuin jaksoi nostaa kuormaan viimeisen, raskaimman kiven. »Minun on vaikea sanoa kaikkea mitä tiedän, sillä minä pelkään, että teidän sydämenne eivät kestä sitä kuulla. Mutta kun on ihmishenki kyseessä, on minun pakko ilmaista, että sieltä lampokarsinasta minä lapsen kera löysin, niinkuin Jumalan johdatuksesta, tämänkin», hän sanoi ja otti esiin kukkaruukun taakse piilottamansa pikku pullon. »Mitä?... Minun sievesipulloni! Mi-mitä tämä on?... Eihän Marjaana tarkoittane, että... että tätä olisi annettu lapselle?» kyseli isäntä kiihtyneenä ja katsoi emännöitsijään niin terävästi, kuin olisi tämän silmistä tahtonut lukea hänen ajatuksensa. »Kyllä... sitä minä tarkoitan», vastasi Marjaana. Tuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun emännältä pääsi vihlaiseva parahdus, ja hän olisi kuukahtanut tuolilta lattialle, ellei Marjaana olisi ehtinyt häntä tukemaan. Isäntä tuijotti lattiaan, niinkuin olisi ajatuksissaan koettanut luoda kuvaa viimeksi kuulemansa teon kantavuudesta. Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoivat hänen sanansa putoilla lyijykuulina molempain naisten sydämelle, jopa niin raskaina, että hän näytti itsekin niitä kauhistuvan: »Vanha totuus on: joka antaa sormensa pirulle, se vie koko käden. Mutta _kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut.» »Voi, taivaan Isä!» huudahti emäntä ja jonkin äkillisen voiman vahvistamana kiiti kädet levällään kuin suojelusenkeli vuoteen luo, kietoen lapsen hellään syleilyynsä, niinkuin olisi tahtonut varjella sitä kaikesta pahasta. »Jumala varjelkoon, että se ryyppy ei olisi ollut liian pitkä. Isäntä katsoo: tuossa pieluksella pienessä ruumiissa kamppailevat keskenään maito ja myrkky, elämä ja kuolema. Mutta kun meillä ei ole tietoa, kumpi puoli pääsee voitolle, on lapsi kastettava», sanoi emännöitsijä. Kun isäntä tämän odottamattoman huomautuksen johdosta mietti, että hänen pitäisi ilmiantaa vieraalle, vieläpä papille, välillisesti häntä itseään ja koko talon kunniaa leikkaava häpeä, ehkäpä vankilaan johtava raskas rikoskin, vastasi hän jyrkästi: »Ei ikinä!» »Voiko isäntä Jumalan ja omantuntonsa edessä vastata, jos kävisi niin onnettomasti, että kuolematon sielu teidän takianne joutuisi iankaikkiseen kadotukseen?» jatkoi Marjaana järkähtämättömästi, ja hänenkin äänessään kalskahti terästä. Se naula veti. Isäntä väänteli käsiänsä tuskissaan kahden tulen välissä: yhtäällä pahansuovan maailman nauru ja pilkka, toisaalla kastamattoman sielun iankaikkinen itku. Hän melkein vapisi kahden niin voimakkaan mahdin puserruksessa ja hänen äänensä värähti kysyessään Marjaanalta avuttoman rukoilevasti: »Olisiko pappia lähdettävä hakemaan nyt heti — yöllä?» »Kuka tässä puhuu papista», Marjaana sanoi. »Jos lapsi on mennäkseen, niin ei ehdi pappi tähän tarpeeseen. On toimitettava hätäkaste.» »Hätäkaste!» Kas, sitäpä seikkaa isäntä ei ollut hoksannut. Mutta kun asia sai nyt tällaisen käänteen, hänestä tuntui, kuin hänen rinnassaan leimahtanut helvetin tuli olisi tupsahtanut sammuksiin, ja että sen maallisenkin puolen voi jotenkuten järjestää, kun saa ajatusaikaa. »Se sopii, se sopii», hän myönnytteli, Marjaanan mielestä tilaisuuteen nähden liiankin vapautuneesti. »Mutta kukas meistä osaa sen kastamisen toimittaa?» »Miehiselle miehellehän se tehtävä kai oikeutta myöten kuuluisi, mutta kun minä olen ollut lapsen lääkärinä ja kun minulla on yhtä puhtaat paperit kuin isännälläkin, niin ehkäpä voin olla pappina myös. Mutta kummeina teidän ainakin on oltava — vai tahdotteko, että käyn kutsumassa väen puolelta jonkun...?» »Ei, ei! Ei hiiskaustakaan väen puolella!» Kun Marjaana oli keittiöstä hakenut puhdasta, haaleata vettä, ja isäntä hänen pyynnöstään tuonut virsikirjan ja varmuuden vuoksi raamatunkin, alkoi kastetoimitus. Emäntä naiskummina piti sylissään lasta, jossa hän ei huomannut muuta elonmerkkiä kuin sen, että kastettava tuntui käteen lämpimältä, josta päättäen henki luultavasti ei ainakaan vielä ollut paennut. Marjaana toimitti tehtävänsä käsikirjan mukaan aivan kirjaimellisesti: nosti kädellään vettä kolmasti lapsen päälaelle ja samalla luki kirjasta: »Minä kastan sinut N.N. nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen.» Kun kastaja lopuksi oli lukenut Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja sen päätyttyä oli tavan mukaan, päät hartaasti kumarruksissa ja silmät suljettuina, hetkinen vaiettu, sanoi emäntä: »Eikö olisi oikein, että minä nyt tämän pienen — pienen... mikäs sen nimeksi nyt tuhkaan? Vai tahko tälle raukalle nimeä ollenkaan?» »Niin, tosiaan, mitenkäs se on, Marjaana, sen nimen laita? Se taisikin unohtua kokonaan pois», kyseli isäntäkin kuin hätäytyneenä. Marjaana säikähti niin, että hän hiukan kalpeni. Sitten hänen poskipäilleen leimahti kuin häpeän puna, mutta kun hän katsoi virsikirjasta hätäkasteen kaavaa uudelleen, sanoi hän rauhoittuneena: »Ei siinä mitään erehdystä tullut: Änän on hänen nimensä.» »Mutta onkos se semmoinen ihmisen nimi ollenkaan?» epäili isäntä. »Nimi kuin nimi. On niitä almanakassa hullumpiakin nimiä... ja olisi isäntä itse kastanut ja pannut pojan vaikka Vapiaaniksi», sanoi Marjaana suutahtaneena. »Olkoon nyt sen asian laita miten tahansa, ja eiköpä tuo lie yksi nimi yhtä hyvä kuin toinenkin», sanoi emäntä sovittavasta »Mutta eikö olisi oikein, että minä nyt tämän onnettoman raukan veisin äitinsä viereen, äitinsä rinnoille?» Isännän sokea suuttumus oli aluksi kohdistunut lapseen, mutta kun hän hiukan tyynnyttyään kykeni ajattelemaan, mikä suunnaton vääryys oli tehty syyttömälle, ja kun hän lisäksi lapsen kummina oli ikäänkuin sitoutunut sen suojelijaksi, muuttui viha viatonta kohtaan voimakkaaksi myötätunnoksi, leimahtaen sitä tulisempana syylliseen. »Ei ikinä! Ei ikipäivinä sitä lasta äitinsä tule näkemään, jääköön poika eloon tai kuolkoon», hän vastasi vääjäämättömästi emännän ehdotukseen. »Siinä kohdassa yhdyn minäkin isäntään», sanoi Marjaana emännän kummastukseksi. »Juuri sen vuoksihan minä toin lapsen tänne enkä vienyt sitä äidilleen. On parasta Lainan itsensäkin takia jättää hänet siihen luuloon, niinkuin me muut emme hänen asiastansa mitään tietäisi.» »Oikein. Tämä asia on tavalla tai toisella järjestettävä niin, että, meitä kolmea lukuun ottamatta, siitä ei kukaan muu tule tietämään milloinkaan mitään. Salpa suun eteen — pankaa mieleenne se!» jatkoi isäntä. »Kyllä ymmärretään. Mutta isäntä hakee nyt kaapistaan viinipullon, että saan viedä sen Lainalle, sillä kyllä kai hänenkin sydän parkansa nyt vahvistusta tarvitsee», pyysi Marjaana. Hiukan viivyteltyään isäntä, pää miettivästi kumarassa, käveli hitaasti ovelle, mutta vilkaistuaan sattumalta kuolleelta näyttävän lapsen sinisiin kasvoihin hän pyörähtikin ympäri, tuli kiivaasti takaisin, ojensi pöydältä kaappaamansa sievesipullon Marjaanalle ja sanoi: »Tässä on viinipullo!» Nyt Marjaanakin todenteolla kuohahti. Hän otti pöydältä raamatun, iski rystysillään sen puukanteen että kopsahti ja suoristautuen isännän eteen sanoi: »Minä en tahdo puoltaa pahaa. Mutta jos isännän tapana olisi lukea muutakin kuin seteleitään, niin isännän pitäisi tietämän, mitä annettiin sille naiselle, joka kyynelillään kasteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan.» »Mitäs sille annettiin?» kysyi isäntä. »Sille annettiin synnit anteeksi — eikä ne tainneet niin pienet ollakaan.» »Eipä kai.» »Ja tietääkös isäntä, mitä juomaa Jaakopin kaivolla annettiin sille vaimolle, jolla oli ollut viisi miestä, eikä se viides ollut hänen omansa — liekö ollut ne neljäkään?» »En satu tietämään.» »Ei se ollut sievettä.» »Mitäs se oli?» »Elävätä vettä... Isäntä menee hakemaan viinipullon nyt heti.» Isäntä meni. II Syrjäisen silmissä kulki Iso-Mannilan elämä entistä latuansa, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut: riihiä puida jyskytettiin, suviviljaa leikattiin, ja eräänä iltana vinkui viulut ja jytisi jalat väentuvassa iloisessa talkootanssissa, — samalla kuin vieraspuolella oli hiljaista ja kolkkoa kuin ruumishuoneessa. Siellä seisoi kuolema äidin ja pojan kamarien ovilla sirppeineen yötä ja päivää. Mutta sen vilja ei ollut tuleentunutta. Ensin parani äiti, tai oikeammin vain se puoli hänestä, mikä oli liikkuvan kasvin aiheuttama, mutta »sydänvika» tuntui vain yltyvän. Niinä öinä, jolloin Marjaana makasi kamarissaan, emännän valvoessa vuorollaan lapsen luona, hän kuuli usein Lainan kamarista edestakaista kävelyä, milloin miettivän hidasta, milloin niin kiivasta, että tuntui kuin hän olisi raivoissaan tahtonut puskea päänsä seinään. Sellaisen vihurin jälkeen voi kamarissa vallita pitkät purrot hiiskumaton äänettömyys, niinkuin siellä olisi nukuttu rauhoittavaan uneen. Mutta tätä pettävää yön hiljaisuutta saattoi yht'äkkiä leikata kuin vinkaisevan piiskan iskulla sivalletun koiran ulvahdus, niin polttavan kipeä voihkaisu, että siitä päättäen ne synnytysyön vaivat olivat olleet vain neulan pistoksia näihin kadotuksen tuskiin verrattuina. — Niinhän pitääkin olla, ajatteli Marjaana. Eihän sitten Jumalaa taivaassa olisikaan, jos ihminen rankaisematta saisi tehdä mitä hyvänsä. Ja ehkäpä tämä kaikki on Lainalle vain hyväksi, ehkäpä tarvitaan tavallista kuumempaa tulta ennenkuin niin rikollisessa sydämessä kulta kuonasta eroaa. Kun sairas oli niin paljon virkistynyt, että hän voi olla jalkeilla, kuuli Marjaana hänen eräänä yönä nousevan vuoteestaan ja alkavan laittaa kenkiä jalkaansa. Emännöitsijä arvasi heti, että Laina on nyt kai lähdössä uudelleen navettaan, katsomaan työnsä seurauksia ja arvatenkin viemään vainajaa väliaikaisesta piilopaikasta varmempaan, lopulliseen kätköön. Marjaana päätti tällä kertaa ehtiä ennen häntä; sillä kun hän itse aiemmin oli henki kurkussa etsinyt elävää lasta, niin olipa hän nyt hiukan utelias näkemään toisen etsivän kuollutta. Hän oli tuskin ehtinyt piiloutua tyhjään vesisäiliöön navetan nurkassa, kun jo Lainakin tuli. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, ja tuli toisessa kädessä, toisen hajasormin harrottaessa pelokkaasti eteenpäin, alkoi varpaillaan, ruumis kumartuneena hiipiä kätköänsä kohti niin hiljaa, kuin olisi pelännyt herättävänsä kuolleen, jonka hän kuvitteli siellä olevan. Kuta likemmäksi lampokarsinaa hän tuli, sitä kovemmin lepatti kynttilän liekki, ikäänkuin sieltä pimeästä nurkasta olisi puhaltanut vastaan kylmä viima, joka pani hänen kätensä vilusta vapisemaan. Aidan likelle päästyään hän kallistihe hieman takakenoon, niinkuin jokin näkymätön voima olisi työntänyt häntä takaisin. Kun hän nähtävästi ei olisi jaksanut jatkaa loppumatkaa entiseen, hiipivään tapaansa, hän väsyneen hevosen tavoin, joka kaikki voimansa kooten koettaa raskaine kuormineen rynnäten päästä mäen viimeisen, jyrkimmän kinkaman päälle, hyökkäsi parilla harppauksella aidan viereen ja samaa vauhtiansa kumartui katsomaan karsinan sisään. Nähdessään karsinan tyhjäksi Laina kohoutui vaivoin seisoalle ja jäi kuin kiinni naulattuna paikalleen. Kasvot kalpeina, silmät seisten päässä suurina ja värähtämättöminä, suu tyhmästi ammollaan hän katsoa tollotti maahan yhteen kohti kuin hölmö. Mutta kynttilän liekissä Marjaana näki hänen sielunsa. Samoin kuin tuli hänen kädessään ihan sammuakseen heiluen piirteli pyrstö sojossa mutkikkaita viivoja sinne tänne, sikin sokin, niin yhtä sekavina risteilivät hänen hätäytyneet ajatuksensa, koettaessaan päästä selville, minne lapsi oli joutunut. Ties, kuinka kauan hän olisi siinä seissyt, ellei Marjaanalta kylmähkössä sementtisäiliössä olisi tahtomattansa päässyt rikkinäinen rykäisy, joka tyhjässä, kumisevassa kivinavetassa räsähti yön hiljaisuudessa niin kammottavasti, että hän itsekin säikähti. Vain vilahdukselta hän ehti nähdä, kuinka sammuneen kynttilän kytevä sydän lentävänä tulitähtenä kiiti halki pimeän navetan ja katosi ovesta ulos. — Olisiko luullut sen kadonneen poikansa täältä pimeästä nurkasta hänelle kummituksena rähähtäneen. Semmoisesta voisi saada pitämistä elämäniäkseen, ajatteli Marjaana kömpiessään pois vesisäiliöstä. Kului taas muutamia päiviä, ilman erikoisempia tapahtumia. Mutta eräänä yönä Marjaana sai jälleen aihetta koputtaa isännän makuukamarin oven. »Ei, minä en voi maata kamarissani enää yhtään yötä. Minä en jaksa kuulla niitä ääniä, joita sieltä seinän takaa nyt on alkanut kuulua», hän puhui kiihtyneenä, ennenkuin isäntä ehti edes mitään kysyä. »Yhäkö se itkee?» tutkaisi isäntä. »Kunpa se vain itkisi, niin eihän silloin olisikaan vielä ylen suurta hätää.» »Mitäs se muuta tekee?» »Se nauraa.» »Nauraa?» »Semmoista kolkkoa naurua, joka kiertää kylmän renkaan kuulijan sydämen ympärille ja panee kananlihalle nousseen ihon vilusta värisemään.» He vaikenivat hetkisen, niinkuin olisivat miettineet, mistä tämä sisäinen taudinkäänne mahtoi johtua. »Mitä se nauraminen merkinnee?» kysyi isäntä. »Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta liian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta niin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä jatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin jää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon turmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen kehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.» »No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?» kysyi isäntä neuvottomana. »Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme hillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman halon.» »Millä tavoin?» »Sanomalla äidille vain: Lapsesi elää.» Vaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi hän siitä huolimatta jyrkästi: »Ei koskaan!» Mutta hiukan mietittyään hän samalla lisäsi: »Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan tunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.» Marjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto kohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään Lainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä, ennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa. Vaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee turha odottaa. Kun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt, seisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina iskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä ja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi haettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan. Pitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda, niin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen hoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko oikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä tiedosta puuttui, sen korvasi sydän. Isäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan. Kuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua. Kaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema kiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen huomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen hyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin helpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa enemmän hautaan päin. — Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän, huokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka pitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten mikään muukaan. Ja kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään sydän ei voinut järkkymättä kestää. Lapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen kauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä. Käsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti kättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä ei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan huiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän hätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille havaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein koettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan onnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus: »Sokea!» Tuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti jysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä sana. »Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se nähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi. Kun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt, eivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän edessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö. »Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen lapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi isäntä taas. »Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen», epäsi Marjaana. »Mitäs minä taanoin sanoin: _Kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se olisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä. »Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin paljon yhtyä isännän sanaan, että _näin_ ollen se ehkä olisi ollut onnellisempaa», myönnytteli Marjaana. »Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa ihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa jälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä. Mummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi tuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti muka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä näytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla huomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin sakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt pilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt kamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen puhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä. * * * * * Lapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin äänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin ja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka salaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana perheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä, kun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin useita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta, mutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan mahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa täydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys umpikujasta, nyt kuten usein ennenkin. »Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä niin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana — ainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa antamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle päädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta, että sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä asuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä Aletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän olisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat köyhänpuoleisia, niin... Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa siitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä kuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni pojan heille.» »Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten saamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli tuntui olevan tärkein. »Niinkuin hauta.» »Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi ajattelemaansa asiaa: »Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen — tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata... uhrata koko Iso-Mannilan talo.» »Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta pitemmälle: »Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?» »En!» Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi tehdä tämänkin uhrauksen. Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella perille. Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan sydämestä: »Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?... Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan. Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään... Onhan siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?» »On, on.» »Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin. Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.» »Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt...» »Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?... Niin, sille Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko teidän täytyy lähteä?... Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä, yö ympärillä... Voi, kyllä tämä nyt on... mutta ei auta, ei auta... Hyvästi nyt — hyvästi nyt... ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja varjelkoon.» Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa. III Puuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika, jonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja tukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti kiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea, ei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt leikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän lasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä. »Viimeinen pari!» kajahti vihdoin kimakka lapsen ääni hänen korviinsa. Siinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin etääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin likeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän ilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan suoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat eteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset silmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli, ikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin räpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien paljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan ja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi, ponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana seisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui, ja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon joutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti sykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla pettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden kouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki lähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä kuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen saksien ulottuville. Sokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä toinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua herpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä salatakseen. Oli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää kuvittelua, leikin leikkiä. Sokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä näkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän aurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta, vaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut — hänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista, jota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien kanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia tanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille kolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi kiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla eteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta polviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja lentääkin hän voi, kun kerran siivet on. Kiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti aurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi ihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan avoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata hämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus. Lämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja sulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen töminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin hyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta. Pihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä Aletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu. Räätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla kukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta sitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella ajavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä lähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä alkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan taivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä vanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet hartaina helmassa. »Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin hapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti puusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti. Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä. »Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan. Niistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta niitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes sitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä vihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi vieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan. »Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään jotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin leikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät tuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin leikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.» »Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä maksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan, toisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki valtatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat sekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.» »Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka itse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki kielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on vain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta ja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan kielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset kahlevangit?» »Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat köyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän rikkaita he itse ovat.» Marjaana vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitten syvään huokaisten: »Eikähän ole aina Jumalan syy...» Saara heitti häneen tutkivan silmäyksen ja kysyi kuin matkien: »Jumalan syy?... Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan pojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani, oli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa. Suhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten lapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja kiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että sinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en sinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään. Mutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen kantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä hartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa lastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä ja alkuvaiheet pohjia myöten.» »Kasteelle, sanot. Kenenkäs nimeen se on kastettu?» tutkaisi Marjaana. »Herra nähköön! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.» »Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika on merkitty kirkonkirjoihin?» »Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille löytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.» »Ja Mooseksenko annoitte lapselle nimeksi?» »Osui olemaan silloin ristimispäivänä, syys kuussa, Mooseksen päivä.» Marjaana mietti hetkisen. »Niin... no niin... hm!... Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä vähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman Änän.» »Häh? Mikä Änän?» »Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen, mutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä, tuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.» »Varmempi on.» »Muutenhan Mooses on sille pojalle hyvinkin sopiva nimi.» »Miten niin: _sille_ pojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä pelastettu?» Marjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle, ikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa ikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän kertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen asti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun. Nyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen myöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa alkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen juoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun piirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa». Kun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen nyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen vuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin. Näiden kiinni saaminen oli Moosekselle niin helppoa, että Marjaana, joka ei ollut tätä hänen taitoansa ennen nähnyt, epäili hänen näkevän. Kuitenkin hänestä näytti Mooseksen innostus odottamattoman laimealta. Pojan kuullessa aina uudelta Eevalta ilmeisellä mielenkiinnolla odottamansa vastauksen tavanmukaiseen kysymykseensä: »Missä Eeva?» näytti hänen kasvoillaan joka kerta kuvastuvan pettymystä. Kaikki tähän asti mukana olleet tytöt olivat kilvan pyrkineet sokoksi, mutta joukossa oli muuan vaaleaverinen tyttönen, joka aina uutta Eevaa valittaessa kyyristäytyi muitten taakse piiloon, ikäänkuin siten koettaen tehdä itsensä näkymättömäksi. Mutta kun kaikki muut tytöt tulivat vihdoin osansa suorittaneiksi, ei hän enää voinut välttää kohtaloansa: puoliväkisin, silmät sidottuina talutettiin hänet vastaanhangottelusta huolimatta paratiisiin. »Missä Eeva?» kysäisi Mooses entiseen välinpitämättömään tapaansa. »Täällä!» kuului piirin vastakkaiselta laidalta heikosti hänen korviinsa. Kas, se ääni vaikutti. Mooses ryntäsi viivyttelemättä sitä kohti, mutta tyttö vältti taitavasti hyökkäyksen. Näki heti ensi alusta, että tällä kertaa oli tosi kysymyksessä: Aatamilla oikeata kiinnisaamisen intoa ja Eevalla todellista pakenemistahtoa, jota ei suinkaan voinut sanoa olleen kaikilla tytöillä. Mooseksesta tuntui päinvastoin, kuin monet heistä antautuisivat tahallaan kiinni, niin että ei oikein tietänyt, tavoittiko hän heitä vai he häntä — seikka, joka hänen muutenkin laimeaan intoonsa vaikutti erittäin tympäisevästä Mutta kun Mooseksen hyökkäykset tällä kertaa, liiallisen kiihkon takia olivat harkitsemattomia ja askelet liian kuuluvia, onnistui tytön aina livahtaa pakoon melkein läpi käsien, ja Aatami sai joka kerta kahmaista syliinsä tyhjää ilmaa. — »Missä Eeva?» — »Täällä!» vaihtelivat kysymykset ja vastaukset tuhkatiheään. — »Polttaa, polttaa!» — »Polttaa, polttaa!» rähähti varoittavana milloin mistäkin piirin kohdasta, sokkojen ryntäillessä hehkuvin poskin tätä elävää, käsin sidottua raja-aitaa vasten. Kamppailun käydessä yhä jännittävämmäksi jakautuivat leikkitoverit kahteen vastakkaiseen puolueeseen, poikien toivoessa voittoa Aatamille, tyttöjen Eevalle. Kun Mooseksen tuloksettomien hyökkäysten johdosta poika-puolueen kesken oli jo pääsemässä valtaan masentava epäilys siitä, että tämä ei saisi tyttöä ollenkaan kiinni, kivahti piiristä vihdoin äkäisellä äänellä lausuttu sana: »Nuuski!» Tämän huomautuksen kuultuaan tytöt tahtoivat, että Aatamin sieraimiin pitäisi pistää tappuratukot, hän kun näkee nenällään, mutta poikien ulvova vastalause tukahdutti moisen sääntöjenvastaisen ehdotuksen alkuunsa. Mooses muutti oitis menettelytapansa sellaiseksi, että se entisten kokemusten perusteella herätti yhtäällä iloista voiton toivoa, toisaalla pelokasta levottomuutta. Saadessaan jälleen vastauksen kysymykseensä: »Missä Eeva?» hän alkoi nyt kissan askelin hiipiä ääntä kohti, samalla nuuskien sieraimillaan ilmaa kuin saalista vainuava metsäkoira. Sen Eevakin näytti aavistavan. Kuulumattomasti koskettivat hänenkin varpaansa pehmeää nurmikkoa, ja äärimmilleen hän herkisti kuuloansa, samalla kuin hän käsin koettelemalla pysyttelihe piirin lähellä, koettaen siten sekoittaa omaa erikoishajuansa joukon yhteishajuun. Aikansa näin kierreltyään ja kaarreltuaan sokot alkoivat vihdoin toistensa tietämättä kulkeutua vastakkain ja sivuuttivat toisensa niin likeltä, että olkapäät miltei hipaisivat toisiaan, koko piirin painautuessa jännityksestä hiukan kyykkyyn ja pidättäessä hengitystään. Tuskin oli tyttöpuolue ehtinyt helpotuksesta hengähtää, kun Aatami yhtäkkiä pyörähti ympäri, niinkuin olisi nyt vasta saanut hajua etsimästään, ja kaappasi säikähdyksestä kirkaisevan Eevan syliinsä. Tämä koetti kaikin voimin rimpuilla irti, mutta Mooses painoi häntä niin kiinteästi rintaansa vasten, että näytti siltä, kuin hän ei niin vaikeasti pyydystämästään saaliista aikoisi luopua ollenkaan. Mutta kun hän tytön petollisesti rauhoittuessa hellitti hiukan otettansa, riuhtaisihe tämä äkillisellä tempaisulla vapauteen. Nyt alkoi entistä kiivaampi ottelu, joka kuitenkin päättyi leikki-Aatamille melkein yhtä surkeasti kuin alkuaikojen oikealle Aatamillekin. Kun hän kiihkeässä takaa-ajon innossaan teki erään kaikkein rajuimpia hyökkäyksiänsä, osui hän törmäämään piiriä vastaan niin voimakkaasti, että se murtui, ja hän syöksyi samaa vauhtiansa keskelle läheistä, isoa nokkospensaikkoa. Siellä hän yhdessä kohti sätkytti paljaita sääriänsä, kun hätäännyksissään ei tietänyt, minne päin pitäisi mennä viholaisista vapautuakseen. »Polttaa, polttaa!» leukaili leikkiä matkien muuan irvihammas. Mutta silloin eräs pitkä poika tarttui kiivaasti pilkkaajan niskaan ja nakkasi hänet Mooseksen seuraksi samaan nokkospensaaseen. Tästä teostaan hän sai kaikilta muilta hyväksyvän, kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen. Mooseksen päästyä vihdoin pois piinapaikastaan hän lähti häpeäänsä ja tuskiansa itkien, keppi kolmantena jalkana, yksinäisyyteen järven rantaan, pihaan jääneiden leikkitoverien katsoessa surumielisinä hänen jälkeensä. »Vieläkö leikitään?» kysyi muuan joukosta, kun Mooses oli kadonnut rantatörmän taakse. »Ei, ei leikitä enää», kuului yhtaikaa useasta suusta kaikkien yksimielinen vastaus. Lapset hajautuivat hiljaisina ja alakuloisina kukin taholleen. Mutta se viimeksi Eevana ollut tyttö itki kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua myöten kotiinsa päin. IV Vuosien vieriessä oli Aletuisen naapurien ja muitten kyläläisten mielenkiinto Moosekseen ja hänen salaiseen syntyperäänsä vähitellen väljähtynyt. Mutta syksyllä, Marjaanan käynnin jälkeen, leimahti mielissä jo melkein sammunut uteliaisuus uuteen liekkiin. Sokea poika oli kadonnut jäljettömiin, häipynyt puusepän mökistä yhtä salaperäisesti kuin kesäisiin maihin muuttanut pääskynen pesästään räystään alta, kenenkään huomaamatta, kenenkään osaamatta tarkalleen sanoa päivää ja hetkeä, milloin hän oli lähtenyt ja minne mennyt — tai paremminkin: viety. Sillä pojan poistumisen aikoina oli myös itse Aletuinen ollut kateissa useita päiviä. Jotakin yhteyttä mahtoi niinikään olla sen kesällisen, puusepän mökissä vierailleen vaimon ja pojan katoamisen välillä. Arvailtiin sinne ja tänne. Ahdisteltiin Aletuista ja Saaraa piinaavilla kyselyillä, mutta kun nämä vain lyhyesti ja yli olan huomauttivat, että eipä sen asian pitäisi sivullisia liikuttaa, suututtiin ja haukkua nalkutettiin takana päin, hyvinkin myrkyllisesti. »Miksi kidutetaan ihmisiä tietämättömyyden pimeydessä kuin käärmettä pihdeissä, miksi ei sanota suoraan, minne sokea on viety. Ihan olisi vallesmannille sana saatettava. Ties, vaikka puuseppä olisi vasarallaan moukaroinut pojan kuoliaaksi, pistänyt ruumiin säkkiin, raahannut sen selässään yön pimeydessä pois kotoaan ja upottanut Kuorejärven syvyyteen.» »Niin, niin, kukapa tietää. Vaikka kunnian kirjoissahan nuo ovat puusepän väet näihin asti kulkeneet. Mutta ei tuntuisi oikein sopeutuvan tähän karjanhoitajajärkeen se, että joku, ellei hän ole aivan pähkähullu, tuhoaisi parhaan lypsylehmänsä. Elähtäneempi väki muistaa: ei sitä ennen Aletuisen nokan edessä näkynyt juuri muita herkkuja kuin kuorekuppi ja leipäkannikka, mutta siitä alkaen kun sokea poika ilmestyi, on puusepän pöydällä höyrynnyt riisiryynipuurot ja rusinasopat joka jumalan pyhä, usein arkinakin.» »Entäpä jos asiat nykyisin ovat keikahtaneet niin päin, että Aletuinen sen entisen emännän tapaan olisi pitänyt edullisempana teurastaa kultamunia munivan kanan, kaapatakseen kaiken kullan — pojan suuret perinnöt, näet — yhtaikaa.» »Niinkin voisi olla.» * * * * * Kului vuosi vuoden jälkeen. Lapset kasvoivat aikuisiksi, aikuiset huomaamattaan vanhenivat, ja tuolloin tällöin sai Aletuinen tehdä kätkyen jollekin maailmaan tulevalle ja ruumisarkun jollekin hautaan lähtevälle. Mutta sokeaa Moosesta tuskin enää muistettiinkaan. Hirvaskylän elämän näin mataessa eteenpäin vanhaa tuttua latuansa ajoi eräänä hiljaisuuttaan torkkuvana keväisenä sunnuntaipäivänä kylän läpi näköjään nuori herrasmies, joka kärryjen kuoppaisella kylätiellä kallistellessa ja laiskan kyytipojanloikareen sinne tänne retkahdellessa istui koukkupäiseen sauvaansa käsillään tukien jäykkänä ja suorana kuin tikku, suurilla, pyöreillä, pikimustilla silmälaseillaan naama totisena katsoen suoraan eteensä kuin pöllö hongan oksalla, kertaakaan sivulleen vilkaisematta, kertaakaan nostamatta valkoista olkihattuaan vastaukseksi harvojen vastaantulijain nöyriin tervehdyksiin. »Olisiko, ryöttä, ollut niin koppava, ettei ollut näkevinäänkään, tai lieneekö uppoutunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut», arvelivat vastaantulijat ja pysähtyivät närkästyneinä katsomaan tuon ylpeältä näyttävän matkustajan jälkeen. »Niitä on tönöjä tässä tien poskessa useitakin. Ehkä se on tämä, johon herra aikoo», sanoi kyytipoika vihdoin ja seisautti hevosensa erään mökin eteen. »Kuka...? Sus siunatkoon!» kuului tuvan avonaisesta ovesta käsien läiskähdyksen säestämä huudahdus ja sen jälkeen kiireistä, ikäänkuin hätääntynyttä liikehtimistä. »Tuo kiljaisu lähti Jahnukaisen akan kurkusta. Aja eteenpäin ja muista: suuri yksinäinen koivu pihan perällä», neuvoi kyydittävä. »Tässä», sanoi ajaja hetken päästä ja pysähdytti hevosen Aletuisen pihaveräjälle. Oudon herrasmiehen äkkiarvaamatta ilmestyminen herätti puusepän pirtissä melkein yhtä suurta hämmästystä kuin Jahnukaisenkin tuvassa. Sukaistuaan takin ylleen Aletuinen meni vierasta vastaan, kouraisi hatun päästänsä, kumarteli ja kohotti kätensä tervehtiäkseen, mutta kun tämä ei näyttänyt häntä huomaavan, rykäisi puuseppä ilmaistakseen läsnäolonsa. »Onko se Aletuinen? Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä», sanoi vieras ja puristi pitkään ja lämpimästi vanhuksen kättä. »Ki-kiitos... Tuota... vai Helsingistä herra ... En taida tuntoakaan.» Vieras naurahti. »Vai ei setä minua enää tunne. Siitähän onkin kulunut aikaa jo kolmetoista vuotta, kun viimeksi on yksissä oltu.» Puuseppä kyhni niskaansa. »Ei maar, mutta... ei suinkaan se liene — ei mitenkään...» »Mooses, vai...?» »Ei suinkaan hän mahtane se olla?» »Sama mies. Mutta entäs — vieläkö täti elää?» »Jumalan kiitos — tässähän minä», sanoi Saara ja niiata töksäytti jäykillä jaloillaan. »Terve tulemasta, terve tulemasta. Vai hän... Her... Mooses käy sisään, käy sisään.» Aletuinen hiukan punastui ja ikäänkuin vieläkin olisi epäillyt kuulemansa todenperäisyyttä painoi hatun verkkaan päähänsä. Kun matkatavarat oli kannettu sisään, istui Mooses väsyneenä keinutuoliin puusepän kamaripöksässä, otti kellon taskustaan, laski sormensa sen lasille ja hetkisen tarkattuaan kuin lääkäri sairaan valtimon sykintää sanoi: »Jaha, jopa se onkin kello kymmentä vailla kaksitoista.» Aletuinen ja Saara vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, mutta eivät puhuneet mitään. Tuommoisesta ihmeestä oli kyllä kuultu, mutta ei oltu ennen nähty eikä jaksettu sitä todeksi uskoa. »Ei ole tässä ehditty vielä kuulumistakaan kysellä. Koulun penkilläkö hän on Mooses istunut kokonaista kolmetoista vuotta?» alkoi Saara. »Niin, koulua olen käynyt, ensin kymmenen vuotta varsinaista koulua ja sitten kolme vuotta työkoulua.» »On siinä housujen takamuksia kysytty. Mutta aina siitä asti kun Mooses sinne kouluunsa lähti, on minun mieltäni ehtimiseen kaivellut kysymys, että millä kumman tavalla heitä opetettaneen ja mitä opetettaneen niille, joilta puuttuu silmien valo», jatkoi Saara. »Mitäkö opetetaan? Lukemista, laskentoa, kirjoitusta, monta muuta», sanoi Mooses. »Lukemista? Ettäkö ihan sisästä, kirjasta, eikä vain korvakuulolta ja ulkomuistin varassa?» »Ihan sisästä, kirjan lehdiltä luetaan.» »En oikein ymmärrä: eihän sitä tämä näkeväkään, kun painaa silmänsä kiinni, osaa lukea...» »Kiinni! Sitä ei moni meikäläinen osaa lukea, vaikka pitää silmänsä aukikin», huomautti Aletuinen. Saara heitti paheksuvan silmäyksen mieheensä, jonka lausunnossa hän vainusi verhotun viittauksen omaan, varsin kangertavaan lukutaitoonsa. »... osaa lukea muuta kuin sen, mitäpähän vähän virren värsyä, raamatun lausetta ja katkismuksen kappaletta on vähän muistiin rippeeksi jäänyt.» Vastaamatta mitään Mooses avasi erään matka-arkkunsa, pinosi käsivarrelleen kannannaisen sylyyksen muutamia kirjojen näköisiä ja kantoi ne selkä kenossa kamarin pöydälle: »Kas tässä.» »Mitäs ne ovat nuo?» kysyi Saara, jossa samoin kuin miehessäänkin noin tavattoman isojen teosten näkeminen herätti hiukan ahdistavan tunteen, vähän samanlaisen kuin lukuisten alkaessa suntion kannettua raskaat kirkonkirjat kinkerituvan pöydälle. »Kirjoja», vastasi Mooses lyhyesti. »Onko hän, herra, lukenut läpi kaikki nuo?» kysyi Aletuinen kunnioitusta ja arvonantoa värähtävällä äänellä. »Ei mitään herraa. Enemmän, paljon enemmänkin olen lukenut, setä.» »Jo pitää olla oppinut sen, joka on tuommoisen paperinpaljouden aivoonsa ahtanut. Ei uskoisi yhden ihmisen pääkoppaan mokoman viisauden määrän mahtuvankaan», arveli Saara. »Pitää maar siinä nupissa olla muutakin kuin täitä», lisäsi Aletuinen. Pyhällä kunnioituksella lähenivät aviopuolisot kirjoja. Mutta kun Saara arkaillen ja hiukan vapisevin käsin uskalsi avata pienimmän niistä, hän melkein hätkähti säikähdyksestä, ikäänkuin hän aarrelippaan avattuaan olisi löytänyt vain tyhjän sisuksen. »Taisi Mooses sittenkin pitää meitä yksinkertaisia maanmoukkia narrinaan. Eihän täällä näy yhtä ainoata puustainta, ei muuta kuin pelkkiä valkoisia lehtiä, jotka ovat paksuja ja jäykkiä kuin härän vuota», sanoi Saara. »Silmätkäähän vähän tarkemmin», kehoitti Mooses. »Niin, katsotaanpas pilanpäiten, ripustetaanpas mekin, Henteri, silmälasit nokalle ja tutkitaan tarkemmin... On, on maar siinä jotakin, niinkuin valkoista risukkoa valkoisella pohjalla. Mikä mahtanee olla tämä kirja — vai liekö tuolla tuommoisella nimeä ollenkaan?» »Katekismus.» »Kate...!» »Lyhyt katekismus», lisäsi Mooses. »Lyhyt — tuo, joka on kookas kuin raamattu. Entäs nämä muut, jotka ovat isoja kuin kirkon kirjat?» »Ne ovat virsikirja, Johanneksen evankeliumi ja Paavalin epistola Roomalaisten tykö.» Tämän nimiluettelon kuultuaan vanhuksista tuntui, niinkuin heidän äsken kuvittelemansa, noihin kirjoihin kätketyn viisauden leiviskäisen paino olisi pudonnut heidän sydämeltään. Olo tuntui taas keveältä ja kodikkaalta, kuten ainakin vanhojen tuttavien parissa, ja Mooseskin ikäänkuin läheisemmältä. »Mooses lukisi, olisi tuo soma nähdä meidän vanhojen tuokin, ennenkuin kuollaan, lukisi vähän niinkuin näkeeksi jotakin, vaikkapa siitä Paavalin epistolasta», pyysi Saara. Kohtaa erikoisesti valikoimatta Mooses avasi pyydetyn kirjan, kuljetti molempien käsiensä sormia lehdillä ja lausui samalla ääneen: »Mitästä me siis sanomme meidän isämme Abrahamin lihan puolesta löynneen? Sillä jos Abraham on töiden kautta vanhurskaaksi tullut, niin hänellä on kerskaamista, vaan ei Jumalan edessä. Mutta mitä Raamattu sanoo: Abraham uskoi Jumalaan ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi...» Lukemisen päätyttyä oli kamarissa hetkisen hiljaisuus. Saara vain pyyhiskeli huivinsa kulmalla kyyneliä silmistään. »Ihan tämä tuntuu luonnolle mahdottomalta, vaikka kyllä kai se nyt uskoa pitää, kun tuon on omin silmin nähnyt. Kun katsoin noita puustaimettomia lehtiä ja vain kuulin Mooseksen äänen, niin oikein löi ihoni vilunsiiraan. Tuntui näet — ja eikö sinustakin, Henteri — kuin itse pyhä Paavali olisi haastanut haudastaan valkoisen hangen alta.» »Tai itse isäjumala suoraan lumisesta taivaasta», lisäsi Aletuinen. »No niin — miks'ei niinkin. Käsilläänkö hän Mooses tosiaankin lukee? Onko hänellä silmät sormien päissä?» »Hm. Voisin minä lukea varpaillanikin, tai vaikkapa hätätilassa nenälläni.» »Vueh!... vai vaikkapa nenällä. Kummalliseltahan tuo tuntuu sekin mykkien sormillaan puhuminen, mutta kyllä tämä on vielä ihmeellisempää.» »Mitä hänellä on tässä mustassa sankaniekkalaatikossa, joka tuntuu kevyeltä ja muistuttaa vähän pienen lapsen ruumisarkkua?» kysyi Aletuinen, haluten kääntää keskustelun arkisempiin asioihin. »Viulu siinä vain on», sanoi Mooses. Vanhukset vilkaisivat taas toisiinsa ja hymähtivät, ikäänkuin tuon iloisen nimen kuuleminen olisi herättänyt jonkun kaukaisen muiston heidän nuoruutensa ajoilta, kenties hääillastaan. »Osaako hän soittaa viulua myös? Onko hän käynyt koulua silläkin alalla?» kysyi Aletuinen. »Kyllä», sanoi Mooses, haukotteli ja kallistihe keinutuolin selustaa vasten. Vanhukset käsittivät sen merkiksi, että Mooses haluaisi nyt hetkisen olla yksin, levähtääkseen pitkän matkan vaivoista. He hiipivät varpaisillaan ulos, Saara tuliaiskahvin keittoon ja päivällispuuhiin, Aletuinen paitahihasillaan loikoilemaan aurinkoiselle pihanurmikolle. * * * * * Kun Jahnukaisen akka, jonka täytyi urkkia tietoonsa kaikki kylän asiat, päivällispataansa hämmentäessään ja alituiseen maantielle kurkkiessaan huomasi äskeisen kyytipojan palaavan yksin takaisin, pisti hän hierimen miehensä käteen ja läksi niistä jalkainsa teistä kuulustelemaan, minne matkustaja oli jäänyt, mitä se oli miehiään ja mitä tekemistä hänellä mahtoi olla täällä Hirvaskylässä. Saatuaan Aletuisen Saaralta haluamansa tiedot ja vielä vähän enemmänkin hän juoksi asunnosta asuntoon kuuluttamaan suurta uutistansa. »Ette taida tietääkään...?» »Mitä tietää?» »Että Mooses on palannut.» »Mikä Mooses?» »Sokea Mooses. Hän, jota me hullut Jurvaset olemme pitäneet melkein vainajana, on taas ilmestynyt Aletuisen mökkiin kuin kuolleista nousseena.» »Valehtele!» Jahnukaisen akka sipaisi suutahtaneena kämmensyrjällä jäntereistä kurkkuansa kuin puukolla: »Tuosta poikki!» »No ei sitten. Milloin se on tullut?» »Nyt juuri, siunaaman aika sitten.» »Missä se on ollut?» »Helsingissä. Opissa. Se on käynyt koulua kolmetoista vuotta, kuulkaa: kol-me-tois-ta vuotta. Mutta sittenpä se on tullutkin niin oppineeksi, että tietää ajan kulun minuutilleen koettamalla vain kädellään kellon lasia. Se osaa lukea varpaillaan ja nenällään semmoisia kirjoja, joista tämä näkevä ei näe muuta kuin pelkkää tyhjää — kertoja pyyhkäisi kämmeniään kuvaavasti vastakkain — ei tämän enempää. Ja herra se on oikein: mustat silmälasit, valkoinen hattu, hopeahelainen keppi.» »Jo toki sen pitää olla isokin herra, joka on käynyt koulua kolmetoista vuotta.» Jahnukaisen akan kulku kylässä oli vaikutuksiltaan samanlaista kuin kasken sytyttäjän, joka tuikkaa tulen sinne tänne, kunnes se kerta alkuun päästyään leviää omalla voimallaan oksasta oksaan ja leimauttaa pian koko kasken ilmiliekkiin. Iltapäivään mennessä oli Mooseksen paluu jo melkein kaikkien kyläläisten tiedossa ja ainoana puheen aiheena. Niin merkillinen mies oli omin silmin nähtävä — tiesi, milloin hän taas katoaa. Kuin salaisesta sopimuksesta alkoi ihmisiä kokoutua Aletuisen mökille. Niitä istuksi pihanurmikolla, nojaili aitoihin ja salavihkaa vilkuili kamarin akkunaan, jonka takana Mooseksen tiedettiin olevan. Puhuttiin hiljaisella äänellä ja kartettiin koskettelemasta sitä asiaa, jonka takia oli liikkeelle lähdetty, ikäänkuin hieman hävettäisiin näyttämästä lapsekasta uteliaisuuttaan toisillensa. Oltiinpa vain menossa kyläilemään sinne ja sinne, palaamassa sieltä ja sieltä, mutta kun tästä ohi kulkiessa satuttiin kuulemaan, että se Mooseskin on sieltä Helsingistä palannut, niin... Ja vähän asian nimellistä itselleen puusepällekin: poika siinä puuhaillut akan ottohommissa, niin olisi teetettävä sille laveampi sänky ja pyydettävä Aletuisen veistämään yksin häpein kätkyen keikkapuut kuivamaan. Saaran huomautettua Moosekselle pihamaalle kokoutuneesta väestä meni tämä ulos, nosti kohteliaan sirosti hattuaan ja pyysi, että tultaisiin häntä kädestä pitäen tervehtimään. Kului melkoinen aika, ennenkuin hän tunsi ojennettuun käteensä tarttuvan luisevan kouran, jonka karhumainen puserrus muistutti hänelle elävästi, että hän oli nyt kaukana Helsingistä. Seurasi useita yhtä miehekkäitä tervehdyksiä, mutta niiden loputtua alkoi niin pitkä väliaika, että Mooses, näköjään pettyneenä, luuli jo kaikkien häntä tervehtineen, kunnes vihdoin kuuli jonkun miesäänen komentavan: »Mitäs siinä kursailette ja ujostelette, menkää nyt vaan — kun mielenne kuitenkin tekee.» Hetkistä myöhemmin läiskähti kuuluvasti kuin korvapuusti Mooseksen käteen karhea, mutta edellisiä hiukan pienempi kämmen, luja likistys molemmin käsin, Jahnukaisen akan vanhahko, honottava ääni jossakin Mooseksen pään yläpuolella: »No Herran terveeks, Herran terveeks — pitkästä aikaa.» Vähitellen kädet tuntuivat käyvän yhä pienemmiksi ja pehmeämmiksi, niiden otteet aremmiksi ja ujommiksi, mutta Mooseksen sitä lujemmiksi. Muuan pieni käsi tuntui vapisevan, niin hiljaa, että kenenkään muun kuin sokean herkät hermot eivät olisi kyenneet sitä tuntemaan. »Kuka se on?» kysyi Mooses. »Hilja vaan», kuului kuiskaava vastaus. »Kuka Hilja? Mistä?» »Hilja Lehtimäki — Lehtimäen torpasta.» Tämän nimen kuultuaan Mooses tunsi omankin kätensä hiukan vavahtavan. Hellittämättä tytön kättä omastaan hän kysyi: »Muistaako Hilja vielä niitä aikoja, kun me yhdessä leikittiin?» Viipyvä vastaus oli tuskin kuuluva: »Eiköhän.» Olisi ollut vielä monta esittäytymään pyrkivää neitosta, mutta Mooses näytti unhottaneen kaikki muut. Pahastuneina ja ikäänkuin julkisesti häväistyinä nämä tervehtimättä jääneet Mooseksen entiset lapsuustoverit vetäytyivät kuin voitettuina syrjään keventämään loukattua mieltänsä. »Sitä vartenko Mooses tämän pitkän kättelyn toimeenpanikin, että löytäisi joukosta vain sen yhden ainoan.» »Niin kai. Näittehän, ettei sillä ollut kenellekään muulle kuin Hiljalle edes puolta sanaa lausuttavana. Mitähän salaista lienevät keskenään kuiskutelleet.» »Arvaahan sen! Ettekö huomanneet, kuinka Hiljan kasvot leimahtivat punaisiksi ja katse painui kenkien kärkiin.» »Ehkä he haluavat olla sokkosilla kerran vielä.» »Leikkiä 'Aatamia ja Eevaa', niinkuin ennen lapsina.» »Silloin Mooses poltti vain jalkansa nokkosiin, mutta sanokaa minun sanoneen: tässä leikissä se polttaa vielä sydämensäkin.» »Ja Hilja myös.» »Hilja myös.» Vieraitten pyynnöstä Mooses näytti heille kirjojansa ja luki näytteeksi, jonka kestäessä ja kotvan aikaa sen päätyttyäkin väen joukossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, pidätetyn kummastuksen lauetessa vihdoin hillityksi, pihan laajuiseksi ihmettelyn sorinaksi. »Ei uskoisi — ei uskoisi... Jo pitää olla ikuinen ihme...» Kun kuultiin, että Mooses osaa soittaa viulua, pyydettiin hänen sitäkin taitoansa näyttämään. Aluksi hän soitti vakavia isänmaallisia lauluja, sitten lemmenlauluja, joita kaikkia kuunneltiin yhtä hartaina, moni kyyneltyvin silmin. Olihan kyllä ennenkin viuluniekkoja kuultu, olipa sellaisia omassa kylässäkin, mutta halkojen sahaamista oli heidän vingutuksensa tähän verraten. Siinä oli tässä opinkäyneen soittimessa sellainen selittämätön, vapiseva sivusointu, jota ei ollut oman kylän soitossa, ja joka iloisenkin sävelen kielillä laulaessa ikäänkuin itki siinä vierellä. Se oli tämä surunvoittoinen valitus, joka sielun salaisissa kielissä herätti herkimmän vastakaiun ja nosti kyynelet silmiin. Illemmalla uskallettiin nuorten taholta ehdottaa, että kun Mooses nyt on palannut, niin sopisiko ehkä hänen kunniakseen panna pystyyn pienet tulijaistanssit. Olisi tuo somaa kerran eläessään pyörähtää semmoisen mestarin soiton mukaan. Ei Mooseksella enempää kuin Aletuisella ja Saarallakaan ollut mitään sitä pyyntöä vastaan. Sokea istui tuvan portaalla, kuten ennen poikasena, ja soitti polkkaa, ja samat jalat, jotka kolmetoista vuotta sitten olivat tässä leskistä juosseet, jytisivät nyt pihamaalla tanssin tahdissa. Mutta toiset olivat hameet, joiden helmukset ohimennen pyörähtäessään humauttivat lämmintä ilmaa hänen kasvoillensa. Ja samoin kuin silloin tuntui Mooseksesta nytkin, kuin se töminä kuuluisi ajoittain hyvin kaukaa, jostakin toisesta maailmasta, kuin oli se, jossa hän eli. Vasta yömyöhällä lähdettiin kotiin. Mutta moni neitonen kääntelehti lemmen tuskissa unettomalla vuoteellaan aamuun asti, korvissa yhä yöllisen soiton sävel ja silmissä sokean soittajan hienostunut kuva. Lehtimäen tyttären aitassa taidettiin itkeäkin, tietämättä oikein, olivatko ne kyynelet ilon vai surun. V Huomenissa, Mooseksen paluun jälkeisenä päivänä, Saara lämmitti saunan. Sillä hänen mielestään jokaisen, ken oli ollut kotoaan poissa pitemmän ajan, täytyi ikäänkuin uudestaan syntyä, eikä sellainen ruumiin ja sielun vieraista vaikutteista puhdistuminen voinut tapahtua missään muualla niin hyvin kuin saunan lauteilla, sisäänlämpiävän, nokisen saunan hautovassa höyryssä. »En ole tullut kysäisseeksi, onko heillä siellä kaupungeissa saunansa niinkuin täällä maallakin, ja kylpenevätkö heitin, vai millä tavoin hikiänsä puhdistellevat — jos nuo, joutilaat, hikoillevat ollenkaan?» kysyi Saara, joka löylyn lyöjänä seisoi kippo kädessä kiukaan edessä, Mooseksen ja Aletuisen lauteilla kylpiessä. »Kyllä, onhan siellä saunoja myös. Mutta ei ole löyly niissä niin suloisen hautovata eikä kylpeminen muutenkaan tunnu niin kotoisen rattoisalta kuin tällaisessa oikeassa maalaissaunassa», sanoi Mooses. »Kunhan tässä kesä kerkiää pitemmälle ja koivuun kasvaa isompi lehti, että saan taittaa käsiinne uudet vastat, niin kas sitten se kylpy vasta oikein kylvylle tuoksahtaa», sanoi Saara hyvillään siitä, että täällä maallakin oli sentään jotain yhtä hyvää ellei parempaakin kuin kaupungissa. Aletuinen ja Saara eivät olleet pitäneet sopivana Moosekselta heti hänen tulennaltaan kysellä, minne tämä nyt opintonsa päätettyään aikoi vakiutua asumaan ja mitä töitä aikoi toimitella. He toivoivat hänen itsensä ottavan sen asian puheeksi, niinkuin nyt tänä iltana tapahtuikin. Heidän kolmisin istuessaan kylvyn jälkeen viillytteleimässä vihreällä nurmikolla saunan edustalla, alkoi Mooses kertoa: »Koko kouluaikani asuin saman, yksinäisen leskivaimon luona, jonne setä minut aikoinaan vei. Vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi tultuani kyselin usein emännältäni, kuka minun koulunkäyntini oikein kustantaa, valtioko vai kunta. Mutta rouva taputteli vain ystävällisesti olkapäälleni, hymähteli ja kiertäin kaartain vastaili, ettei minun sen asian takia tarvitse ollenkaan mieltäni murheuttaa: on olemassa rikkaita, hyviä ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan, vaikka eivät sitä hyvää työtänsä tahdokaan maailmalle torvella toitottaa.» Mooses oli hetkisen vaiti miettivän näköisenä. Sitten hän aivan odottamatta heitti vanhuksille kysymyksen, jonka esiintuomisen he olisivat suoneet jäävän ainaisesti tekemättä tai ainakin siirtyvän niin kauaksi, että olisivat ehtineet vastauksesta keskenään neuvotella: »Ehkä _te_ tiedätte, kuka se minun tuntematon hyväntekijäni on?» Saara hädissään painoi sormen huulilleen ja pudisti miehelleen varoittavasti päätänsä. Tämä nyökäytti ymmärtämyksen merkiksi. »Tuota... sitä on vähän vaikea tietää», alkoi Aletuinen. »Sillä se avunantaja ei itse lähetä rahoja, vaan on Mooseksen nimiin tallettanut summan pankkiin, josta määrätyn suuruisen erän lähettäminen uusiutuu joka kuukauden ensimmäisenä päivänä yhtä säännöllisesti kuin auringon nousu.» »Sen minä kyllä tiedän», sanoi Mooses ja teki kädellään kiivaan, tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen. »Mutta kukas — —?» Hänen vuoroin punastuvat, vuoroin kalpenevat kasvonsa alkoivat elehtiä ja nytkähdellä hermostuneesti. Vihdoin hänen suustansa syöksähti vastausta vaativana: »Kukas minun _äitini_ on?» Sitä kysymystä odottaessaan Saara oli pelosta ihan vapissut. Mutta kun vanhukset eivät tahtoneet kasvatilleen teeskennellä tietämättömyyttä eivätkä näin yhtäkkiä voineet myöskään totuutta ilmaista, ei heillä ollut muuta keinoa kuin vaieta. »Ja _isäni_...?» lisäsi Mooses. »Jumala sen tietää», huokasi Saara totuuden mukaisesti. Kuin äkillisen raivon puuskassa Mooses karkasi molemmin käsin tukkaansa ja sähisi: »Jumala! Enkö _minä_ sitten saa koskaan tietää vanhempiani?» Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti: »Pitääkö minulle kaikki olla yötä?» Vanhukset vaikenivat liikutettuina, odottaessaan Mooseksen tyyntymistä. Kauan ei viipynytkään, kun hän oli taas rauhallisempi, ja ilmeisesti häpeillään tunteittensa tahdottomasta purkautumisesta kiiruhti jatkamaan asiaansa: »Jo varemmin keväällä oli rouva saanut jostakin kirjeen, jossa häntä pyydettiin järjestämään asiat niin, että kun nyt olin tarpeeksi oppinut, minä palaisin jälleen lapsuuteni kotiin asumaan. Kiitollisena tuntemattoman ystäväni tähänastisesta avustuksesta minä olen kuitenkin päättänyt, nyt mieheksi tultuani, yrittää lentää omin siivin ja kieltäytyä vastaanottamasta kirjeessä luvattua, jatkuvaa avustusta. Koulussa oppimani kotiteollisuuden avulla luulen itsekin voivani henkeni elättää. Kunhan ehtivät sieltä Helsingistä lähettää lupaamansa koripajut, teen niistä kesän pitkään erilaisia sen alan tuotteita, joita talven tultua kiertelen pitäjillä ja kaupungeissa myymässä. Hevonen olisi kuitenkin sitä varten ostettava- ja saatava joku poikanen oppaaksi. Ehkäpä siinä sivussa voisin ansaita jonkin markan viulunsoitollakin ja seinäkellojen korjaamisella, jonka taidon myös olen koulussa oppinut. Niin, sillä tavoin ne muut ovat minun puolestani puuhailleet. Mutta mitäs te, setä ja täti, tästä minun asuntoasiastani sanotte? Sitä ei ole taidettu teiltä tiedustaa ollenkaan?» »Sitä on toki turha ottaa huulilleenkaan. Avosylin otamme Mooseksen vastaan — onhan hän meille melkein kuin oma poika», sanoi Aletuinen. »Enemmän, Henteri, vielä enemmän kuin oma», lisäsi Saara ja osoitti äänettömästi miehelleen sokean silmiä. »Oli niin haikea ollakseni silloin Mooseksen mentyä, että se ikäväni pyrki toisinaan ihan itkuksi pihahtamaan.» »Siihen lisäksi se, että kun me kaksi ammattimme perusteella nyt olemme tulleet ikäänkuin virkaveljiksi keskenämme, niin onhan meidän molempain rattoisampi työskennellä yhdessä saman katon alla kuin kummankin erikseen. Huononpuoleisethan tässä tosin vähän on oltavat, parempain ihmisten, mutta jos Mooses tyytyisi tuohon kamaripöksään, niin voisi siitä ehkä korjailemalla ja sanomalehtiä seiniin liisteröimällä saada vielä jotenkuten mukiinmenevän», ehdotti Aletuinen. »Näin kesän aikana olisi aitassa raittiimpi ja viileämpi maata. Sinne minä jo Mooseksen vuoteen laitoinkin», sanoi Saara. »Pahinta taitaa sittenkin olla se, miten Mooses muuten ruvennee täällä sydänmaan hiljaisuudessa viihtymään, kun on niin pitkän ajan imenyt veriinsä pääkaupungin melua. Minä, vaikka olin siellä vain käymättä, en ole sitä Paapelin pesää saanut kokonaan haihtumaan mielestäni vieläkään», sanoi puuseppä kuin suuttuneena. Mooseksen maatessa yksin aitassa oli ympäröivä hiljaisuus äkikseltään niin outoa, että hän ei tahtonut saada unta silmiinsä ollenkaan. Iltayöstä kuului jostakin yksinäinen lehmän ammahdus kuin pasuunan puhallus, kalahti kello, kulkeutui korviin aitan seinien himmentämänä käen kukuntaa kuin maan alta ja pikku lintujen vaimenevaa viserrystä isosta pihakoivusta, kunnes nekin äänet myöhemmin yöllä vaikenivat. Tässä hiljaisuudessa johtui kuin itsestään Mooseksen mieleen lähinnä eiliset tapahtumat: hänen tänne paluunsa, kyläläisten tervehdyskäynti hänen luonansa, yöllinen soittonsa, tuliaistanssi. Mutta kaikkein suloisimpana muistona jäi Lehtimäen Hiljan pieni pehmeä käsi värisemään hänen käteensä — eikä ainoastaan käteensä — hänen vihdoin uneen rauetessaan, yökehrääjän rukin tasaisesti hyrrätessä läheiseltä niityltä. Aletuisen lausuma pelko Mooseksen viihtymisestä osoittautui paikkansa pitäväksi. Aluksi paikkakunnan muutoksen uutuus, keskustelut vanhusten kera ja huoleton joutilaisuus tuntuivat Mooseksesta hyvinkin viehättäviltä. Mutta kun tuossa pienessä perheessä elettiin ei ainoastaan ikään, vaan koko hengen sisältöön nähden niin erilaisissa maailmoissa kuin hän, olivat yhteiset keskusteluaiheet pian lopussa. Kun lisäksi päivästä päivään jatkuvaa hiljaisuutta häiritsi vain Aletuisen veistokirveen säännölliset kopsahtelut tai höylän sihahtava ääni ja joskus Saaran vanhuuttaan vapiseva virren veisuu, alkoi Mooses tuntea yhtä voimakasta kaipuuta täältä pois kuin kymmenvuotiaana tänne takaisin. Vaikka hän ei kaihoansa vanhuksille valittanutkaan, olivat nämä kuitenkin huomaavinaan hänen jotakin, sen tapaista kärsivän, kun Mooses haikeimpina hetkinään otti viulunsa kamarin seinältä ja soitti — soitti vähin niin kauan, että siitä ei ollut loppua tullakaan. Mutta vasta sitten kun Saara varmempaa todistuskappaletta etsiessään eräänä lauantai-iltana, Mooseksen muutettua kylvyn jälkeen puhtaat yllensä, löysi hänen käytetyn paitansa kauluksen kureesta jotakin, vakuutti hän miehelleen löytöänsä näyttäessään: »Ikävä sillä pojalla on.» »Jollei tuo ole tartuntatäi», epäili Aletuinen. »Tai jollei se ennusta jotakin onnettomuutta», lisäsi Saara. Töllin yksinäisyyden painaessa raskainna Mooseksen mieltä hän koetti pelastautua siitä pakenemalla vielä suurempaan yksinäisyyteen. Hän istuskeli vähin päiväkaudet järven rannalla, ja kun tärkein ulkomaailmaan johtava tiedonportti oli ikuisesti suljettu eikä korvienkaan kautta ohut sen vaativampia sisään pyrkijöitä kuin käen kukunta, pikku lintujen laulu ja laineiden hiljainen lipatus laituria vasten, saattoi hän uppoutua muistoihinsa häiritsemättömämmin kuin näkevä. Mooseksen muistot tulivat hänen sieluunsa sokeina, muotoa vailla olevina elämyksinä, eivätkä ne kaikki olleet yksinomaan iloista laatua. Mutta oli joukossa semmoisiakin, surullisen lystillisiä, jotka vielä vuosien kuluttua pyrkivät vetämään huulia hymyyn. Kerrankin muuan poika oli vastannut opettajalle, joka liiallisen ankaruutensa tähden oli oppilaiden epäsuosiossa, niin näsäviisaasti, että koko luokka remahti raikuvaan nauruun. Opettaja oli suuttuneena määrännyt naurun aiheuttajalle jälki-istuntoa, mutta kaikki muut pojat olivat toverinsa puolesta tehneet käsin ja jaloin jyrisevän vastalauseen. Siitä opettaja oli kimmastunut yhä enemmän ja jalkaa polkaisten uhannut salvata koko luokan lukkojen taakse jälki-istuntoon. Silloin pojat olivat kaapanneet keppinsä kupeeltaan, nousseet seisoalleen ja aseet koholla alkaneet mennä opettajan pöytää kohti, mutta melua hyväkseen käyttäen uhattu oli onnistunut kenenkään kuulematta pujahtamaan ovesta ulos. Näkymätöntä vihollista tapaillessaan tarkoitti joku iskeä kepillään siihen kohtaan, missä arveli opettajan istuvan, mutta onnettomuudekseen osuikin kopsauttamaan toveriansa päähän, samoin toinen, kolmas. Mutta kun lyödyt antoivat samalla mitalla takaisin, oli pian kaikkien sota kaikkia vastaan. Se oli sokeaa ympärihuitomista, huutamista, valitusta, siunailemista, kiroilemistakin. Kun opettajista yksi ja toinen yritti mennä kiihtynyttä laumaa hillitsemään, sulkivat he nopeasti oven, ikäänkuin olisivat pistäneet päänsä ampiaispesään: sojottavia aseita oli heti suunnattuina opettajaa kohti. Kylmänä vetenä niskaan vaikutti vasta johtajan uhkaus mennä noutamaan konstaapeli kadulta kapinaa kukistamaan ja viemään pojat poliisiputkaan. Rauhan palattua havaittiin joukossa sinikuhmuisia otsia ja verta vuotavia neniä, mutta kuitenkin ainoastaan yhden kapinoitsijoista oli pakko turvautua lääkärin apuun. No, rangaistushan siitä sitten tuli ja ankara tulikin, mutta kärsittyähän on nyt sekin. Tämäntapaiset ja monet muut Mooseksen muistot tulivat ja menivät ja palautuivat yhä uudelleen. Mutta joka kerta toistuessaan ne olivat menettäneet osan alkuperäistä voimaansa ja tuoreuttansa. Kun ne kalvenneina vihdoin olivat häipyneet kuin jonnekin hyvin kaukaisen ajan taakse, silloin tapahtui, että tähän asti sulkeuksissa ollut aistien ainoa valtaportti avautui, ja hän alkoi kuulla käen kukuntaa, pikkulintujen laulua ja laineiden lipatusta samalla korvalla kuin kolmetoista vuotta sitten. Aletuisen kirveen kopsahtelut ja höylän sihahtelut olivat taas niin kotoisen rattoisia kuulla, ja Saaran virrenveisuu herätti rinnassa samanlaista pyhää hartautta kuin ennen lapsuuden aikoina. Vihdoin tuli ilmoitus koripajujen lähetyksestä. Aletuinen haki niitä kaukaiselta rautatieasemalta kokonaisen hevoskuorman. Joutilaisuuteen kyllästyneenä Mooses ryhtyi heti ahkeraan työhön. Hänen punoessaan pajuista erimuotoisia ja erikokoisia koreja, korituoleja ja muita huonekaluja istua könötti Aletuisen tuvan penkillä melkein aina uteliaita kyläläisiä ihmettelemässä hänen hämmästyttävää taitoansa. — Eivät ikinä he, koira vie, vaikka ovat näkeviä, kykenisi saamaan moisia teoksia käsistään irti — ei sinnepäinkään. Siinä ja siinä, jos monikaan poropeukalo osaisi kyhätä kokoon yksinkertaista pärekoppaa, kiertokopasta puhumattakaan. Luottamus sokean taitoon kasvoi vähitellen niin suureksi, että muuanna päivänä nähtiin erään vanhan vaarin kulkevan Aletuisen tölliä kohti, helisevä seinäkello kainalossa, pitkä heiluri kädessä ja nuoralla yhdistetyt hiekkapussit niskan varassa rinnalla roikkumassa. Tutiseva pää miettivästi kumarassa hän väliin hidastutti askeliaan, vähin pysähtyi kokonaan, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin. Katsoi väliin surullisesti kellonsa mustuneita, muumiomaisia kasvoja, painoi taas koperon hellävaroen kainaloonsa ja jatkoi epäröivänä helisevää kulkuansa. Puusepän pirttiin tultuaan hän esitti Moosekselle asiansa: »Tämä kello ei ole enää mikään eilispäivän teerenpoikanen. Isäni isä kuuluu sen aikoinaan kaupungista ostaneen. Kuulopuheiden mukaan pitäisi sen oleman itsensä Könnin käsialoja — liekö totta, en tiedä. Vaari-vainajani ajoista asti on se jotenkin täsmällisesti tätä ajallista armonaikaa näyttänyt, mutta on nyt viime aikoina ruvennut reistailemaan — olisiko mennyt russakka rattaiden vähin vai kuolemaaniko ennustellee.» »Miten se on reistaillut?» kysyi Mooses. »On vähin käynyt, väliin seissut, kunnes tässä muuanna ehtoona — oltiin juuri iltasta syömässä — sen sisälmyksissä korahti kuin kuolevan rinnassa, ja siitä hetkestä asti se on näyttänyt ajatonta iankaikkisuutta, joka ei kulje eteen- ei taapäin.» »Lyökö se?» tutkaisi Mooses taas. »Sehän siinä melkein hirvittääkin, että se lyö, kun taulua vain hiukan täräyttää. Että on, näet, mielestäni kuin seinälle nostettu ruumis, jota kun sormella otsaan kopsautat, se alkaisi puhua.» »Vai könniläinen? No herätetään se vainaja sitten henkiin», sanoi Mooses ja haki säilystään melkoisen varaston erilaisia kellosepän työkaluja. Hänen alkaessa purkaa kellon sisuksia tarrautui ukko yht'äkkiä molemmin käsin sokean ranteeseen, niinkuin olisi tahtonut estää tämän jatkamasta hajoitustyötään. »Mitä? Ettekö te usko minun osaavan tätä korjata?» kysyi Mooses hiukan närkästyneenä. »Ky-kyllähän minä, mutta... Mooses antakoon anteeksi tämmöiselle vanhalle hupsulle... On tuo niin rakas — rakas...» Kun Mooses oli purkanut kellokoneiston pöydälle, meni ukkoon entistä väkevämpi epäuskon henki: eivät ikinä nuo monet rattaat ja ruuvit tule sokean taidolla takaisin oikeille paikoilleen. Mutta kun ne kuitenkin tulivat, ja kun kello lisäksi näyttäytyi korjauksen jälkeen tarkaksi tehtävässään, oli se vaarista likipitäin yhtä suuri ihme, kuin jos sokea olisi oikean kuolleen herättänyt henkiin. Tämä Mooseksen ensimmäinen kellonkorjaus kotikulmallaan oli kyläläisille kuin hyvin suoritettu, luottamusta herättävä koenäyte Seurauksena siitä oli, että Aletuisen kamarin seinällä käydä raksutti yht'aikaa vähin kaksi, kolmekin vierasta kelloa korjattuina hakijoitansa odottamassa. VI Kesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että vanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua pelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla jokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan hikiotsin pyrki. Mutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen samantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä Aletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun puolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat keskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat taas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa polvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan eteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla, eloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin auringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti, niinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle hyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös kasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan. Aviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja koettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen sormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti alas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät pikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen, vierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä siitä nähtävästi mitään tietämättä. Kun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi haaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua taltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää sokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään huomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet. Mooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin siten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen ammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses näkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen, mutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän hermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos. »Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi nähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa. »Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi koetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan», ihmetteli Aletuinen. »Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta lopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.» »Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna olla», arveli Aletuinen. Sinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän käveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla, Mutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen laulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui nyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven selältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen ulvahtelevaa huminaa rannan puista. Illan tultua Mooses sulkeutui aittaansa tavallista aikaisemmin. Huomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat huolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin, ole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä varoituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää, näyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan luontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä. Mutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän hämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua vai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen, että soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä tällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti kopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos vanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä alusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna kopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe ruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi ajan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään vuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa, siirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi: »Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn ja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt sain hänen viulustansa kuulla korvillani.» »Semmoiseltapa se vähän soinnahti minunkin mielelleni», myönsi Aletuinen. * * * * * Tuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin soitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti rakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja lähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan Lehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti pari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses astui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä kiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle. »Tulin taas sinua katsomaan», sanoi hän puheen aluksi. »Katsomaan!» pääsi Hiljalta tahtomattansa melkein kuin hätähuuto. Hänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli aina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä: kun toista puolta polttaa, palelee toista. »Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne tulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina en ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua ajatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä soittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses. »Häitä ja hautajaisia!... Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea kapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle yö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?» »Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi ja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi päivä, sitä huonommin.» »Mitenkä niin voi olla?» kummasteli Hilja. »Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti, mutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan oikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin muutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää selittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta tänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi takaperin kulkeakseni.» »Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin kiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä. Mutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin kädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea olisi tullut vielä mykäksikin. »Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako sinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses. »Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä mieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin karaista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä sinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä vuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin istuisin kahden yön välissä.» Alkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä herpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois, mutta säälistä tyttö esti sen. »Näetkö sinä minua nyt?» kysyi Mooses vihdoin. »En hitusen vertaa», vastasi Hilja. »No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla, vaikka emme näekään toisiamme?» »Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo värisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin nyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä aamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän sinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään. Voisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.» »Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina siitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi ollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja sanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas näin.» Mooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa tytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti niitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän muotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen kaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse» tuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa kylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa hän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen. Vaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa sellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä voimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta. Mutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut enää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua. Melkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja lämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä itseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi kätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen sairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten. Kuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää nojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin istuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana virran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa. Valtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta toisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren kohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi kuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää putousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä syysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla. Heidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi vihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa nyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä siirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan. »Miksi sinä itket?» kysyi Mooses. »En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta, kuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja. Mooses mietti hetkisen. »Raskas kivi?... Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle olisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se olisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan ei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä rakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.» »Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei milloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.» »Onkos ollut pyrkijöitä?» kysyi Mooses hiukan mustasukkaisena. »Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt kaukaa kiertää minun aittani ohi?» »No, no, mitä sinä nyt. Kaunis ja ihana sinä olet.» »Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut kepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?» »Hm... Totta pulinakseni: yhden kerran, vain yhden ainoan kerran.» »Miksi vain yhden?» »Sillä tytöllä taisi olla petos mielessä houkutellessaan minut luokseen. Ehkä hän ei ollut saanut muita, niin lienee ajatellut, että tuon, sokean, joka ei mitään näe, hän voi viekoitella pauloihinsa. Mutta siinä hän erehtyi. Minäpä vilkaisinkin sormillani hänen kasvojansa ja sanoin samalla ikuiset hyvästit.» »No minkä näköiset sen kasvot olivat?» »Kuin riivinrauta tai raspiviila. Näkevät sanoivat jälkeenpäin, että sen tytön naama on täynnä näppylöitä ja rokonarpia. Siitä pitäen minulla on ollut hienoksittain epäluuloa ja kammoa kaikkia tuntemattomia naisia kohtaan.» »Niin, että viattomia ja puhtaita siis ollaan — mutta...» »Mitä mutta?» »Se avioliitto minua peloittaa.» »Sinä taidat pelätä sitä, etten voi sinua elättää?» »Enhän minä niin sitäkään. Olenhan minä tottunut työtä tekemään, niin että tarpeen vaatiessa voisin elättää meidät molemmatkin.» »Oho! Niinkuin mustalaisakka. Ei, kyllä minä, jos luoja antaa terveyteni tällään säilyä, pidän huolta meistä molemmista — ja lapsista myös.» »Herra Jumala! Lapset?... Niitä minä en ole tullut ajatelleeksikaan. Mutta jos ne nekin syntyvät sokeina kuin kissanpojat tai koiranpenikat.» »Ei niin kuulu olevan, ei sokeus periydy. Mutta mennäkseni vielä äskeiseen, minun työni on kalliimpaa kuin monen muun, jopa niin kallista, että harva täällä Hirvaskylässä kykenisi arvokkaimpia teoksiani ostamaan.» »Niin kai. Mutta mitäs sinä tekisit, jos en suostuisikaan tulemaan vaimoksesi, vaan ottaisin miehekseni jonkun toisen?» Mooses mietti. »En minä nyt ehkä ihan järveenkään taitaisi mennä. Mutta jos sinä toisen ottaisit, niin kyllä minä silloin puhdistaisin Hirvaskylän tomut jaloistani ja lähtisin — kauas pois.» »Ei, ei! Ei pois!» hätäytyi Hilja ja kuin pidättääkseen Moosesta lähtemästä kietoi lujasti käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, hän nyt vuorostaan. Tytön hellää halailemista ja rukoilevaa pyyntöä Mooses piti puolittain avioliitto-lupauksena. Mutta hänen mielestään asia ei ollut vielä kypsynyt sille asteelle, että hän olisi uskaltanut Hiljalle tarjota jo aikoja sitten varaamaansa kihlasormusta. VII Täysikuu nosti pyöreää naamaansa Mustikkamäen takaa ja kurkisti puitten välistä nukkuvaa Hirvaskylää. Kohoutui siitä vähitellen ylemmäksi, jolloin vuoren laella törröttävät petäjien latvat kuvastuivat sen pintaan tummana maisemamaalauksena, joka pyöreän kehyksen alaosaan painautuen pieneni pienenemistään. Sen vihdoin kokonaan näkyvistä kadottua halkaisi taulun pintaa ylhäältä alas ulottuva patsas. Sitä myöten kiipesi pallo yhä ylemmäksi, mutta patsaasta ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta sitten kun kuu oli jättänyt äskeisen puuryhmän kappaleen matkaa allensa, kuvastui sen kirkkaalle pinnalle mustana varjokuvana kelohongan käkkyräinen latva. Näytti kuin vuoren korkeimmalla kiireellä näkymättömänä seisova jättiläinen olisi ojentanut ylös paksua käsivarttansa, pitänyt kuuta hetken kourassaan ja työntänyt tuon hopeisen jättiläiskuulan kulkemaan komeassa kaaressa halki avaruuden. Kuu ei nähnyt kylässä aluksi mitään liikettä, mutta korkeammalle kohottuaan se huomasi erään aitan oven avautuvan, mieshenkilön tulevan siitä ulos, pysähtyvän aitan eteen ja kääntävän mustat silmälasinsa kuin valoa vaistoten kohti kuuta, joka hetkisen katseli kasvojaan noissa synkissä kuvastimissa. Kauemmin viivyttelemättä mies lähti kulkemaan saunan taitse metsään päin, varjo kupeellansa. Ylhäällä katsoja olisi voinut luulla siinä kulkevan kaksi sokeaa, jotka yht'aikaa tökkäsivät keppinsä aina samaan kohtaan. Kun Mooses oli ehtinyt noin puoliväliin tuttua tietänsä, joka vie Aletuisen mökistä Lehtimäen torppaan, ja oli sivuuttanut polun poskessa kyyköttävän yksinäisen metsätönön, näki kuu tässäkin asunnossa aitan oven avautuvan ja sen mustasta kidasta työntyvän kumarassa kuutamoon nuoren miehen, joka kappaleen matkaa jäljessä pysytellen alkoi hiipien seurata äsken mennyttä yhtä uskollisesti kuin varjo: edellä kulkijan kävellessä käveli hänkin, milloin tämä pysähtyi, seisahti seuraajakin. Lehtimäen kartanolle tultua hyyvistyi jäljessä kulkija navetan seinukselle varjoon ja tuijotti kiiluvin silmin nurkan takaa Moosekseen, joka vähääkään arkailematta ja näköjään varmana asiastaan meni pihan halki Hiljan aitan ovelle kuin kassalleen. Nuoren miehen kuullessa sieltä pian hiljaista koputusta, koski se häneen niin kipeästi, kuin jos sokea olisi sauvansa ponnella iskenyt olan takaa hänen jyskyttävään sydämeensä. »Saatana!» sähähti kuin kyyn kähähdys hänen yhteen purtujen hampaittensa välistä, kun aitan ovi Mooseksen sisään mentyä sulkeutui ja salpa kuului kolahtavan sen eteen. Yksin jäätyään hän hiipi aitan kupeelle varjon puolelle ja korva seinän raossa koetti kuunnella, mitä sisällä puhuttiin, mutta keskustelu oli niin hiljaista sipinää, että hän ei voinut erottaa sanoja. Äänen hellästä sävystä hän kuitenkin ymmärsi, että rakkaita oltiin. Hän ei ollut mikään oppinut mies, vaikka olikin kantanut kahta konttia rippikoulussa, mutta olipa kuin itse paholainen olisi muun kiusan kukkuraksi puhaltanut nyt hänen sieluunsa sen vähäisen tiedonrippeen, mikä niiltä ajoilta oli hänen muistiinsa jäänyt: kertomuksen häähuoneesta, jonka ovet toisille avataan, toisilta suljetaan. — Jumaliste! Enkö minä itse juuri tällä kirotulla hetkellä ole yksi niitä, jotka hampaitaan kiristellen jäävät värjöttämään hääsalin ulkopuolelle, samalla kuin toiset sisällä riemuitsevat. Sitä kertomusta, enempää kuin monta muutakaan, en silloin osannut enkä ymmärtänyt, mutta tämänsyksyisen kokemuksenkoulun käytyäni taitaisin selittää sen paremmin kuin pappi, se vanhapoika, joka luultavasti ei itse ole milloinkaan ollut häähuoneen sisä- eikä ulkopuolella, mietti hän synkässä mielessään. Tällä välin oli puhelu aitassa käynyt vähän äänekkäämmäksi, joten ulkona-olijakin saattoi siitä erottaa joitakin yksityisiä lauseita. »Ettäkö ihan varmaan aittasi ovi ei milloinkaan ole auennut muille kuin minulle?» kuului Mooses vannottavan. »No mutta hyvänen aika, etkö sinä nyt saata sitä uskoa. Olenhan sinulle jo tuhannenkin kertaa penännyt, että ei», oli Hiljan vastaus. »Valehtelet!» teki salakuuntelijan mieli ärjäistä ja sanansa vakuudeksi iskeä nyrkillänsä aitan seinään, mutta saadakseen lisää tyydytystä uteliaisuudelleen, hillitsi kuitenkin mielensä ja pysyi hiljaa. »Mitä se asiamme enää vitkuttamisesta paranee», kuului taas Mooseksen ääni sanovan. »Rohkaisepas mielesi, kultaseni, ja ota tämä... tämä kultainen kahle.» »Mikä se on? Sormusko?» »Tai ei, annahan kätesi tänne, niin minä painan itse sen sormeesi.» »Voi, hyvä Jumala, minua vieläkin niin peloittaa, että mitä tästä oikein tulee, ja mitä siitä ihmisetkin sanovat. Eikähän tästä äitini ja isänikään tiedä vielä yhtään mitään.» »Ei vanhempaisi eikä kenenkään muunkaan tarvitse tästä toistaiseksi mitään tietääkään. Ollaan aluksi vain salakihloissa.» »Voi, Jeesus... no ollaan nyt sitten... Kyllä se yhtäkaikki somalle sormessa tuntuu. Kiitos vaan, kiitos vaan, rakas Mooses.» Varjossa piileksijän silmissä pimeni kuun kirkastama maailma hänen tätä keskustelua kuullessaan. Kun hetkistä myöhemmin aitan hiljaisuudesta kuului tai oli kuuluvinaan hänen humiseviin korviinsa pitkien suutelojen suriseva ääni, ikäänkuin juuri tehdyn liiton vahvistukseksi, tempasi hän puukon kupeeltansa. Vavahteleva käsi uhkaavasti koholla, ikäänkuin tahtoisi iskeä aseen seinän läpi, hän tuokioksi jäykistyi lyöntiasentoonsa kuin rajatonta vihaa esittävä kuvapatsas. Yhä tulisemmilta kuulostavien suutelojen polttaessa piileksijän rintaa hän helvetillisessä tuskassaan piirsi puukkonsa kärjellä ristin aitan seinähirteen, painoi puukon tuppeensa, otti tulitikkurasian taskustaan ja, pää miettivästi kumarassa, tuijotti sen punaiseen kanteen, huulilla hirveä hymy. Tähyili sitten pimennostaan valoisalle kartanolle, niinkuin olisi katseellaan etsinyt sopivaa ovea, tukevaa pönkkää ja helposti palavaa sytykettä. Mutta ennenkuin hän ehti ryhtyä suunnitelmaansa toteuttamaan, jos olisi siihen ollenkaan ryhtynyt, kuului aitassa hyvästeltävän. Mooseksen päästyä polulle hän alkoi taas seurata sokeaa kappaleen matkan päässä, kuten tulomatkallakin. Mooses käveli patiineillaan kevyesti kuin vietereillä, kasvot loistavina ja melkeinpä hypähdellen iloisesti viheltämänsä tanssikappaleen tahdissa. Mutta jäljessätulijan punaiset pieksut putoilivat raskaasti polkuun kuin puupölkyt. Kuitenkin oli hänen kulussaan jotakin kavalasti hiipivää kuin ketulla jänistä seuratessaan, ja väliin näytti, kuin hän aikoisi lähteä juoksuun väijymäänsä tavoittaakseen, mutta jokin salainen voima pidätti häntä. Jotenkin lähellä Lehtimäen torppaa leikkaa polku pienen niittypataman nurkkaa. Miesten sinne saavuttua pysähtyi jälkimmäinen, ja ensikerran koko matkalla vetäytyi hänen suunsa jonkinlaiseen naurunirvistykseen. Miten lienee Mooses erikoisesti tällä kertaa ollut niin ajatuksiinsa kiintyneenä, että hän niityllä harhautui polulta, mutta sitä huomaamatta kulki vain keppiään ilmassa heiluttaen ja iloisesti viheltäen eteenpäin. Ennen pitkää hän kuitenkin äkkäsi erehdyksensä ja kadottamaansa polkua etsiessään harhaili eksyneen tavoin ristiin rastiin. Vihdoin hän läksi päättävästi kulkemaan määrättyyn suuntaan. Sen nähdessään paikallaan seisoja veti suunsa entistä leveämpään irvistykseen, kunnes hän lopuksi hengitystään pidättäen painautui ihan koukkuun pelkästä jännityksestä. Yks kaks, kuului niityltä loiskahdus, eikä Mooseksesta ollut enää jälkeäkään näkyvissä. Silloin se salaseuraaja kaappasi aidan varrelta ison, laakean kiven ja sitä sylissään kantaa retuuttaen lähti suoraan sitä paikkaa kohti, minne sokea oli kadonnut. »Ähähähä!» kuuli Mooses jostakin yläpuoleltansa, pian sen jälkeen veden loiskahduksen alhaalta viereltänsä, ähkymistä, pärskymistä ja lopuksi kiukkuisen: »Op perkele!» Tapaukset seurasivat toisiaan niin nopeasti, että sokea ei ollut vielä ehtinyt selvitä edes ensi säikähdyksestään, kun hän tunsi lujan kouran tarttuvan kurkkuunsa, työntävän hänet selin jotakin pehmeää vasten ja kuuli äskeisen äänen ärjähtävän kuin peto: »Jumalaut'! Nyt tapellaan!» »Minkä tähden?» koki Mooses kähistä, puristuksen hengitystä salvatessa. »Tytön tähden.» »Minkä tytön?» »Hiljan.» »Hiljan!» kiljaisi Mooses, hän nyt vuorostaan, ja ikäänkuin tuo sana olisi leimauttanut tulen hänen suoniinsa, hän karkasi terävästi kuin pii vastustajansa kurkkuun. Syntyi tuima ottelu, joka kiivaudessa veti vertoja kahden villipedon taistelulle samasta naaraasta. Aluksi oli epävarmaa, kumpi voitolle pääsee, mutta vähitellen alkoi tappelun aloittajan ote höltyä, ja hän peräytyi askel askelelta, kunnes tulla töksähti seinä eteen. »Älä... älä hiidessä... kurista... tukehdun», hän kähisi. Mutta ennenkuin Mooses uskalsi hellittää otettansa, kopeloi hän vapaalla kädellään vastustajansa vyötäisiä, nykäisi puukon tämän tupesta ja nakkasi sen ylös niitylle. Peräytyi sitten takaperin, kunnes hänkin sai seinän selkänsä suojaksi. »Kuh-kukas se on?» kysyi hän huohottaen kuin palje. »Jaa mih-minäkö? Eikös sitä soh-sokeakin äh-äänestä tunne?» läähätti kysytty vastaukseksi. »Eh-eikös se ole Muh-mullikan Topi?» »Sah-sama mies.» »Mih-missäs meh ollaan?» »Missä?... Heh-elvetti! Suh-uohaudassa.» »Puh-utositko sinäkin?» »Puh-utosin... juuri kun aioin...» »Niin mih-mitä aioit?» »... mätkäyttää kiven päähäsi», piti hänen sanoa, mutta huomatessaan, että Mooseksen kanssa ei ollut leikkimistä, hän lausui ääneen: »Ah-auttaa sinua.» »Vah-vai niin!» Keskustelu kävi niin vaikeasti, että heidän täytyi kotvaksi keskeyttää se, rauhoittaakseen ja tyynnyttääkseen hengitystään. »Mitäs pahaa minä olen Topille tehnyt, että sinä minua niin kovakouraisesti tervehdit?» alkoi Mooses puuskuttamasta lakattuaan. »Mitä pahaa! Eikö sinulla silmittömällä ole edes korvia päässäsi: sanoinhan jo äsken, että tytön tähden», vastasi Topi. »Älä hauku. Jos sinä tarkoitat Hiljaa, niin on parasta, että et tunkeudu puun ja kuoren väliin. Sinulle voin sanoa, että me olemme kihloissa. Hilja on minun kihlattu morsiameni.» »Jukuliut! Minä tiedän sen sanomattasikin melkein paremmin kuin sinä itse.» »Mistäs sinä sen tietäisit?» »Siitä, että minä tänä saatanan syksynä olen aitassani valvonut ja vahtinut sinua kuin kartanokoira. Ja joka jumalan yö, kun keppiäsi tiehen tökkien olet nokka pystyssä mennä köpittänyt oveni ohi Lehtimäkeen, olen minä seurannut sinua puukko kourassa, kyyröttänyt korva seinänraossa aitan kupeella sinun sisällä ollessasi ja saattanut herraa taas kotimatkalla, välistä Aletuisen palatsiin asti.» Mooseksen ruumiissa risteili kylmiä väreitä, ikäänkuin jäistä rautaa olisi viiltäen vedetty hänen selkäänsä pitkin. »En minä kai ole sinulta sitä palvelusta pyytänyt», sanoi hän. »Et kai, enkä minä olisi sitä käskemälläsi tehnytkään. Mutta tiedä, että minäkin rakastan Hiljaa ja tytön lähimpänä naapurina olen tottunut pitämään häntä kuin omanani jo lapsuudestani asti. Ja jos sinua, jota kaikki pitivät jo kuolleena, ei olisi ilmestynyt taas tänne Hirvaskylään kummittelemaan, niin Lehtimäen tyttären sormessa voisi kiiltää nyt minun sormukseni... Vai luuletko olevasi ainoa, jolle Hiljan aitan ovi on auennut?» »Mitä! Mitä sinä sanot?» »Ähähähä! Maistahan nyt sinäkin kerran pisara sitä sappea, jota minä olen koko syyskauden latkinut.» »Hilja on vakuuttanut toista.» »Usko sinä ykslahkeisia.» »Valehtelet!» karjaisi Mooses ja teki terävän liikkeen, kuin aikoisi uudestaan karata Topin kimppuun. Kuu osui parhaiksi paistamaan pitkin suorakaiteen muotoista hautaa ja valaisi kokonaan sen pääsemän, jonka luona Mooses seisoi. Topi hyyvistäytyi vastakkaisen, varjoisan seinän nurkkaan ja vapisi pelosta. Hiljan epäröivistä vastauksista Mooseksen rakkaudentunnustuksiin hän oli vielä näihin asti koettanut sydämessään elättää kalpeata toivoa tyttöön. Mutta äsken tapahtuneen kihlauksen musertaessa lopullisesti hänen haaveensa rippeetkin, ei hänellä silmittömässä vihassaan hautaan pudotessaan ollut aikaa ajatella, kenen kanssa oli tekemisissä. Siksi hän uskalsi tapella. Mutta nähdessään nyt Mooseksen ja osan mustaa hautaa kuun valossa, Topista tuntui, kuin hän olisi hiljaisella hautausmaalla avonaisessa ruumishaudassa, jonka pohjalle laskettu vainaja oli noussut ylös arkustaan seinää vasten seisomaan ja sanattomana tuijotti häneen mustilla silmäkuopillaan. Äskeistä tapausta lukuun ottamatta oli tämä kummituspelkoon verrattava kammontunne pidättänyt häntä vahingoittamasta kadehtimaansa ja verisesti vihaamaansa Moosesta. Eikä hän voinut ymmärtää, miten Hilja rohkeni olla aitassaan yöllä kahden kesken sokean kanssa, jota hän itse kammosi kuin kuollutta, hullua, unissakulkijaa. »Meidän on yritettävä päästä täältä pois», urahti hän nurkastaan värähtävällä äänellä. »Mitä?» tutkaisi Mooses, niinkuin olisi mietteistään herännyt. »Pois...» »Niin kai. Mutta mitenkäs täältä päästään?» Topin pysytellessä mahdollisimman etäällä kolkosta toveristaan miehet alkoivat kulkea pitkin haudan sivuja, kurkottivat käsiään ylös ja yrittivät hyppäämällä päästä äyrääseen kiinni, mutta pohja oli pehmeää ja seinä liian korkea heidän ylettyäkseen partaalle. »Niillä miehillä on täytynyt olla jättiläisvoimat ja Koljatin pituus, jotka täältä kaivonpohjasta ovat ylettyneet ja jaksaneet mättää märkää mutaa ylös partaalle», arveli Mooses. »Mitä vielä. Haudan toisessa päässä on aikoinaan ollut maahan lapiolla luodut askelet, joita myöten miehet ovat nousseet kantamuksineen ylös kuin portaita», tiesi Topi. »Missäs ne portaat nyt ovat?» »Sateet ja tulvavedet ovat ne vuosien kuluessa liottaneet ja huuhtoneet liejuksi haudan pohjaan.» Miesten asema kylmähkössä vedessä seisten alkoi käydä vakavaksi. »Jos huudettaisiin?» ehdotti Mooses. »Ei helkkarissa! Pidetään hiidessä turpamme kiinni koko asiasta, nyt ja vastakin. Jos tämä tulisi tiedoksi, niin johan meille nauraisi harakatkin», sanoi Topi. »Niinpä taitaisi olla.» Kun miehet vielä kerran olivat kiertäneet haudan ympäri matalinta kohtaa etsimässä, pysähtyivät he taas neuvottomina kuopan eri päihin. »Muistatkos sinä, Topi, kun me ennen lapsina 'Aatamia ja Eevaa' leikkiessämme kiruimme ja potkimme paljaine säärinemme Aletuisen pihassa samassa nokkospensaassa?» kysyi Mooses. »Perhana! Taittiinpa jo silloin sätkyttää sääriämme Hiljan tähden. Nokkoset polttivat jalkani rakoille.» »Niin minunkin. Mutta nyt tuntuu, niinkuin tassuja alkaisi palella.» »Ei kahta kolmannelta. Saapa nähdä, milloin ja millaisessa paikassa me kolmannen kerran yhdymme», sanoi Topi. Poispääsyn näyttäessä mahdottomalta ja Topin päätyessä siihen vakaumukseen, että hänen on koko yö oltava sokean kanssa yksin syvässä, mustassa haudassa, yltyi hänen kammonsa sydäntä jyskyttäväksi peloksi. »Miten ihmeessä me pääsemme tästä sudenkuopasta pois?» vaikeroi hän hädissään. »Sudenkuopasta?» matki Mooses, mietti hetkisen ja kysäisi: »Oletkos sinä kuullut satua sudesta ja ketusta, jotka putosivat samaan kuoppaan?» »Totisesti, mutta siinähän meillä onkin pelastus», sanoi Topi. »Sinun, joka olet ryöstänyt minulta tytön, sopii olla sutena, minä kettuna nousen selkääsi, kapsahdan partaalle ja autan sinut sitten ylös.» Mooses kumartui, Topi kapusi hänen selkäänsä ja siitä olkapäille seisomaan. Saatuaan äyräästä lujan otteen hän hypähti ylös ja samalla hihkaisi: »Hyvästi!» Sen kuullessaan Mooses teki nopeasti kaksijalkaiselle ketulle saman tempun kuin susi aikoinaan nelijalkaiselle: puuttuvan hännän asemesta hän tarttui haudan reunalta roikkuviin Topin sääriin ja suuttuneena tempasi niin voimakkaasti, että mies pudota roiskahti nurinniskoin haudan pohjaan selälleen. »Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta. Sinä et tainnutkaan tuntea satua kokonaan», sanoi hän, tarttui Topin niskaan, painoi hänet haudan kupeelle kumaraan ja kapusi nyt itse partaalle. »Etsippäs keppini, kai se siellä veden pinnalla jossakin uiskentelee», komensi hän. Topi teki nöyrästi työtä käskettyä ja kepin löydettyään ojensi sen Moosekselle. Sokean pitäessä koukusta kiinni kiipesi hän sitä myöten ylös ja ponnisti samalla jaloillaan haudan reunasta. Partaalle päästyään hän aikoi hyvästiä sanomatta lähteä tiehensä, mutta Mooses tarrautui hänen kainaloonsa kiinni ja sanoi: »Ei niin kiirettä. Kun sinä olet minua ennenkin saatellut, niin teeppä vielä kerran pieni palvelus ja ohjaa minut tästä polulle — sitten saat mennä sen pitkän tien.» Topin jouduttua tahtomattaan näin kiinteään kosketukseen sokean kanssa valtasi hänet niin kammottava pelontunne, että hänen viimeinenkin vastustuskykynsä lopen herpautui. Hän tunsi jollakin käsittämättömällä tavalla olevansa kuin Mooseksen salaperäisen voiman vankina, ja uskaltamatta yrittääkään tempaista kättään pois tämän kainalosta, hän ei voinut muuta kuin totella. — Jos Hiljakin on näin avuton Mooseksen läheisyydessä, niin silloinhan hän on yhtä turvaton kuin minä nyt, ajatteli Topi. — Mutta miksi se sitten päästää Mooseksen aittaansa? Se heitä tiennee ja tuntenee, hameväkeä. Sanotaan niillä vähin olevan kummallisen vetämyksen kauheihin ja hirveihin miehiin, kunhan vain jotenkin ovat tavallisuudesta poikkeavia. No, tämä tässähän kyllä on puolivillainen herra, soittoniekka ja kirjanoppinut — viis silmistä.. Läntiselle taivaalle kiertänyt kuu näki aamupuolella yötä kaksi märkyyttään kiiltävää, suomudan neekereiksi värjäämää kilpakosijaa äänettöminä astelevan käsikoukkua kalpeavaloisella niityllä, ikäänkuin olisivat olleet keskenään hyviäkin ystäviä. VIII — Kaksikymmentä vuotta... Kalpea, talvinen iltapäivä viipyi vielä ulkona pihamaalla, mutta sisällä kamarin nurkissa hiipi jo harmaa hämärä. Laina laski sukankutimen syliinsä, kallisti päänsä väsyneesti kiikkutuolin selkänojaa vasten, sulki silmänsä ja alkoi keinua lyhyin heilahduksin. — Enemmän: kaksikymmentäkolme vuotta. Ja jok'ikinen niistä minulle pitkä kuin ikuisuus. Hyvä Jumala, kuinka kauan tätä vielä kestää? Milloin tulee loppu? Ja mitä seuraa sitten, lopun jälkeen? Vai seuraako mitään? Mikä siinä lie, etten _minä_ ole saanut enkä saa tunnustetuksi, en papillekaan, en salaripissäkään, vaikka on monia muita, jotka vielä vuosikymmenienkin kuluttua ovat ilmiantaneet itsensä, pienemmistäkin rikoksista kuin minun, ja omaatuntoaan keventääkseen menneet vankilaan omasta vapaasta tahdostaan? — Oli se yhtäkaikki kummallista, että onnistuin sen asiani salaamaan niin hyvin, ettei siitä vieläkään tiedä mitään kukaan muu kuin minä itse — ja Jumala... Jumala?... Vai tietävätkö ne? Minkätähden ne kaikki, isä, äiti ja Marjaana, liikkuvat ja ovat aina siitä hirveästä yöstä lähtien liikkuneet täällä vieraspuolella kuin varpaisillaan ja puhuneet kuiskailemalla kuin ruumishuoneessa? Ja minkä tähden ne katsovat minuun niin kummallisesti, niinkuin niillä olisi jotakin salattavaa? Aavistavatkohan ne sittenkin jotakin, vai tämä minun surkeuteniko lie syynä siihen, että ovat niin vanhentuneen ja murheellisen näköisiä, he myös? Ja lisäksi: mihin ihmeeseen se pullo oli hävinnyt sieltä lampokarsinasta? Ei kai se ketulle tai koiralle kelvannut — jos muun veivätkin. Mutta ehkä se kuitenkin oli siellä, vaikka en silloin hädissäni hoksannut. Piti käydäkseni sitä jälkeenpäin perkkäämässä, mutta en voinut. Ennen nuorena tyttösenä siellä vasikoita juottelin ja vein heiniä lampaitten häkkiin, sitten aikuisempana lehmiä lypsin, mutta sen etsintäyöni jälkeen olen navettaa kaukaa kiertänyt ja tulen kiertämään niin kauan kuin elän. — Kyllähän ne ovat koettaneet minua lohduttaa, Marjaana ja äiti — varsinkin äiti: »Sydämelläsi, rakas lapseni, jos jotakin on, rukoile Jumalaa, taivaallinen isä antaa anteeksi, niinkuin antoi sille ja sille.» Ja sitten: »Kristuksen veri puhdistaa.» Kunpa jaksaisin uskoa kaiken sen. Mutta kun minusta tuntuu, että sen rikokseni sovitukseksi pitäisi vuotaa minun omakin vereni — eikä vielä sekään riittäisi. Vuosikausiahan sitä sitäkin, itsemurha-ajatusta, mielessäni haudoin, ja jos tehdäkseen, niin silloin se olisi pitänyt toteuttaakseni, kun vielä voimia oli. Nyt en enää jaksa. Mutta mitä se olisi sekään hyödyttänyt? Vaikka minulla olisi antaa kymmenen henkeä, niin minä en sillä uhrillani voisi herättää yhtä ainoaa kuollutta eloon... Vaan onhan se hengissä — siellä — jossain — vaikka ruumis... Hui, hui, hui!... Sitten ne monet muut luonani kävijät, pappikin: »On olemassa helvetti ja iankaikkinen kadotus.»... On kai! Pitäisivät suunsa kiinni! _Sitä_ he vakuuttavat _minulle_. Mitä ne tietävät iankaikkisesta kadotuksesta, ne, jotka eivät ole jalallaan astuneet edes ajallisen helvetin kynnykselle... — Kaksikymmentäkolme vuotta... Se olisi nyt, jos olisi saanut elää — minä en tiedä edes sitä, oliko se poika vai tyttö — olisi aikaihminen. Se voisi olla jo naimisissa. Sillä saattaisi olla lapsi. Ja minä olisin silloin isoäiti, mummo... Minkä näköinen se mahtaisi olla nyt? Minkä näköinen sen puoliso? Ja niiden lapsi?... Voi, taivasten isä sentään! Minä kysyn ja kysyn — kaikkea, ja ainoan vastauksen voi antaa ainoastaan pöytälaatikkoon piilottamani lasipalanen, eikä sekään muusta kuin siitä, minkä näköinen minä itse olen. Laina oli jo kauan sitten huomannut, että kaikki kuvastimet vieraspuolelta katosivat vähitellen olemattomiin. Hän ymmärsi kyllä, että se toimenpide tapahtui hänen tähtensä: nähtävästi ei olisi suotu hänen näkevän omaa kuvaansa. Kuin menetetyn korvaukseksi ilmestyi samaan aikaan hänen pöydälleen iso perheraamattu, ikäänkuin olisi tahdottu huomauttaa, että on tullut aika hänen hylätä muut kuvastimet ja katsoa kuvaansa siitä. Kuitenkin hän oli ajoissa ehtinyt kätkeä tarpeeksi ison, rikkoutuneen kuvastimen palasen. Sen hän nyt, kuten usein ennenkin, otti esiin pöytälaatikostaan ja pystytti nojalleen raamattua vasten, jonka puukanteen Marjaana aikoinaan oli rystysillään kopsauttanut, lyödäkseen isännän aseettomaksi sanan voimalla. Hän katsoi hetkisen kuvaansa kuin jotakin vierasta henkilöä. Otti sitten pöytälaatikostaan valokuvansa ja piteli sitä kasvojensa vierellä niin käännettynä, että nykyinen ja nuoruudenaikainen kuva näkyivät kuvastimessa rinnakkain. — Mikä hirvittävä ero! Toisen täyteläisyyttä uhkuvilla huulilla naurava hymy, niinkuin voi olla vain kahdeksantoistavuotiaalla, joka ei vielä tiedä murheesta mitään. Suurissa, kirkkaissa silmissä sirkeä viattomuus kuin lapsella. Kasvot pyöreät kuin omenat, ja pieni hymykuoppa vasemmassa poskessa. Ja kuin kruununa varjostavat sileää otsaa ulkonevana, kaarevana räystäänä tuuheat kutrit, mustat kuin syysyö... Toisen ohuet huulet kuin sinertävä, mutkikas nauha, ja riippuvien suupielien veltoissa poimuissa irvistävä katkeruus kuin synti. Syvällä raskaina lupsottavien silmäluomien kapeissa raoissa tuijottava syyllisyys ja elämäntyrtymys. Molemmat ryppyjen risteilemät posket kuin yhtä ainoaa, sisään painunutta kuoleman hymykuoppaa. Ja syvinä uurteina aaltoilevan otsan yllä kumottaa kiireellä harvojen hopeasuortuvain lomista pitkinä päivinä paljas, valkoinen päälaki. — Ja niitä erottaa toisistaan vain kaksikymmentäviisi vuotta! Hän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät pöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä muistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä olla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että sisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki kuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa lapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin pyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä polkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan alkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle päästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti, kunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina muistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin, vääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa liikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen käärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa laskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut alkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton umpisolmu välissä... Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin solmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja musta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä... »Taivaan isä antaa anteeksi.»... »Kristuksen veri puhdistaa...» — Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin kummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja? Hän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi kuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua: »Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin kristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta...» Laina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti ulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan ajavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan outoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla isoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat silmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti vielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan kädestä he menivät väen puolelle. — Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen tai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi keskeytynyttä lukemistansa: »Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on...» * * * * * »Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja herrasväen tapaan otti lakin päästään. »Saisiko talossa yötä olla?» »Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys peräpenkiltä. Kun vieras oli maininnut kotipitäjänsä, tutkaisi isäntä uteliaasti: »Mistä sieltä?» »Hirvaskylästä — ei isäntä taida tuntea niitä maita. Minä asun siellä erään puuseppä Aletuisen luona.» Sen kuullessaan isäntä hiukan hätkähti ja ponnahti kuin pelästyneenä seisoalleen. Kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastava ilme hän, käsi miettivästi korvallisella, katsoi pitkään ja terävästi vieraaseen. Käveli sitten ketterästi, vaikka jo hiukan kumaraisena, ovensuuhun, ojensi kätensä vieraalle ja sanoi: »Iltaa — ei ole vielä lähemmin tervehdittykään.» Heidän puristaessaan toistensa kättä isäntä tutki nyt läheltä vieraan kasvoja, ja näytti niinkuin hän samalla olisi ystävällisesti hymyillyt. »Vieras käy tänne... kä-käydään tänne toiselle puolelle», pyysi hän. Isäntä hiukan edellä, vetäen jäljessä harppailevaa sokeaa kädestä, he kävelivät pihan poikki vieraspuolelle niin kiireesti, että näytti, kuin taluttajalla olisi erikoinen hätä saada vieras piiloon mahdollisimman pian. Lieneekö ollut sattuma vai tahallinen tarkoitus, että isäntä johti sokean samaan kamariin, josta kaksikymmentä vuotta aiemmin eräänä syysyönä oli hänet pienenä kapaloraukkana pois kyydinnyt. »Vieras istuu — tässä on tuoli. En ole vielä nimeäkään kysynyt.» »Mooses minun nimeni on», sanoi vieras. »Niinpä. Vaan entäs sukunimi?» Mooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän peitteeksi. »Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä olekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä olen kirjoissa kulkenut.» Nähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä leimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen huulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa aikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä. Mutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja yhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen: »Hm... hmm...! Eihän nimi miestä pahenna Moo... vieras istuu, on vapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän asioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.» Hän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa ystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle: »Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi aitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on hiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää... Mikä sen tämän nuoren miehen nimi on?» »Sehvania minä olen», sanoi poika. »Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä rohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi jotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.» Isäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle miettimään. — Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma, sillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen suuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana olivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa. »Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa vieraallekin?» kysäisi hän. »Vieraalle? Onko tullut vieraita? Ketä?» »Koettakaapa arvata.» Isännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa salaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman vierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla leikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä ei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja sanoi: »Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin se vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.» »Entäpä jos olisikin», myönsi isäntä. »Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut? Missä se on? Minkä näköinen se on?» »Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette omin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan siitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.» »Vai _omassa_ kamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä samalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan, vaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä uskon, että vielä ne kerran... Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä, mennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani eivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei niin lentämällä.» Isännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin sydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen näyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen, mustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään suorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää iloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät vain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain. »Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä tulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen palvelijatar», esitteli isäntä. Mooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi kätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin niin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi sydämen lämpö. »Emäntä?» »Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi, Jumalan terveeksi ... ja terve tulemasta.» »Kiitos. Teidän kätenne vapisee.» »Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla voinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?» »Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi, tietysti... huomaahan emäntä sen.» Käsi taputti häntä hellästi olalle. »Niin, niin. Jumalalle kiitos, että on hyviä oltu.» Marjaana, joka emännän takana kärsimättömänä vuoroaan odottaen oli tätä kiirehtien hihasta nykinyt, ei malttanut enää odottaa, vaan tarttui emäntää käsipuoleen ja siirsi hänet yksinkertaisesti syrjään. »No tuohon käteen! Herran terveeks, sanon minäkin. Ja terve tulemasta minunkin puolestani.» Mooses hiukan hölmistyi. »Mutta emmekö me ole ennenkin tavanneet toisiamme?» kysyi hän. »Vo-hooi! Montakin kertaa.» Näin uhkaavan alun kuullessaan isäntä pui Marjaanalle kiivaasti varoittaen nyrkkiään ja pudisteli tuskaisena päätänsä, ja levottomalta näytti emäntäkin. Mutta Marjaana vain rauhallisesti huiskautti kättänsä: kyllä minä tiedän. »Mutta mistä Änän... tuota... Mooses — sanotaan me vanhat noin nuorta poikaa vain ristimänimellä — mistä Mooses minut tuntee?» »Äänestä ja... hm — hajusta.» Marjaana nyrpisti nenäänsä hiukan loukkautuneena. »Eipä minussa pitäisi liikoja hajuja olla, joka muutan puhtaan paidan ylleni joka lauantai.» Alkuun päästyään hän selitti sokealle pääpiirtein koko sikäläisen sukunsa, maailmalle kulkeutumisensa ja tutustumisensa Moosekseen, tämän ollessa vasta mustalaispojan kokoinen. Kyseli kuulumisia: miten jaksaa vanha Aletuinen, miten Saara, Jahnukaiset ja muut hirvaset. Tokaisi lopuksi: »Joko sitä on Mooseksella niinkuin kaveria?» »Ei ole», kielsi Mooses, mutta samoin kuin äsken isännän tutkaistessa sukunimeä hän jälleen punastumisellaan ilmaisi, kuinka arkaan kohtaan tämäkin kysymys koski. »Eikäkö vielä tiedossakaan? Sanoo suoraan vaan, ei me kielitä», ahdisti emännöitsijä. »Mitäpä syytä olisikaan sitä teiltä näin etäällä peitelläkseni. Olen salakihloissa — ollut jo viime syksystä asti.» Kuin tyrmistyneinä kuulemastaan vanhukset vilkaisivat toisiinsa, ja laajoin ihmetyksen elein läppäsivät mummot taas kämmeniään kuulumattomasti vastakkain. »Herra isä! Kuka? Mistä?» »Ette taida tuntea Lehtimäen Hiljaa?» »Lehtimäen Hiljaa?... Sekö! Muistanhan minä, kun Saaran kanssa Aletuisen pihakoivun alla istuttiin ja katsottiin teidän sokkosilla leikkimistänne. Se lippari karkasi silloin Mooseksen käsistä, mutta näytätpä — sanon sinäksi, kun ollaan vanhoja tuttuja — näytätpä saaneen jälkeenpäin lujemman otteen. Mutta olekin kärellä ettei lähde uudestaan liesuun.» Marjaana leväytti sylensä ja halata hätisti Moosesta hartioista. »Eipä sitten muuta, kuin onneksi olkoon ja lapsia tulkoon.» »Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon — teitä molempia», toivotti emäntäkin surumielisesti, ristiriitaisin tuntein. Isäntä, mitä lienee miettinyt, ei puhunut mitään. »Vai niin, vai sillä lailla on Mooseksen asiat. No, sittenpä juodaankin kihlajaiskahvit», sanoi Marjaana, meni keittiöön ja tuli pian takaisin tarjotin kädessä. »Mitä tavaraa Mooseksella — sanotaan nyt sitten Moosekseksi — on heinähäkissä?» kysyi isäntä kahvia juodessa. »Koriteoksia», vastasi Mooses. »Myytävänä kai?» »Niin. Ehkä isäntä ostaa jonkin?» »Ties, vaikka ostaisinkin. Käydäänpä niitä katsomassa.» Heidän kuormalle tultuaan Mooses kopeloi ensimmäiseksi viulukotelon käsiinsä. »Onko sekin myytävänä?» kysyi isäntä. Sokea pudisti kieltävästi päätänsä. »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.» Iso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt ihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset mestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän kuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen vain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin harvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä aikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten, mutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki jäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen. Sitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta naisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi ja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa ja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien huomautti: »Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette antanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko kuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.» »Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin, että Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen, niin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien yhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.» Kun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä liiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen pitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin raha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen voiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa sitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina liikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät, kyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla. Vanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan kiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin päinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi asian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan antoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän asti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön sääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta, tuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää, ettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä niille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten menettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin päättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski ylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle. Tämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja toiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää. »Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän puolesta. »Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea vaatimattomasti. »On tainnut Mooses ennenkin omillaan elää ja kouluja käydä?» Kuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja estääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen: »Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään vaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen, niin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka, kuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu paras apu.» Hän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti tulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää painostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä ei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa uusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan — vanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa mahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset hartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi isännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista maailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä. Vasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja vähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan ja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun myynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.» Kesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja vilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan kuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan astui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle kuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana salavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman kohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen pahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan läsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa osittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin ymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä nyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan Lainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa: »Tämä nuori mies on syntyisin... hm — kotoisin minun synnyinseudultani. Sokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen tervehtiä?» Saatuaan hyvin epämääräisen vastauksen Marjaana sanoi ääneen: »Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita kuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.» Sokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti tervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä, vaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä tapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan pakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja liikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli ja hykerteli tyytyväisenä käsiään. »Hyvää iltaa. Teidän kätenne vapisee — niinkuin emännänkin», sanoi Mooses. »Niin. Äiti on vanha ja minä olen sairas», selitti Laina niukasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että hän ei haluaisi ryhtyä pitempiin keskusteluihin. »Onko neiti jo kauankin sairastanut?» »Hm!... Yli kaksikymmentä vuotta.» »Niin kauan! Anteeksi — mikä neitiä vaivaa?» Laina mietti hetkisen. »Sydämessähän se taitaa suurin kipu olla.» »Eivätkö lääkärit voi sitä parantaa?» »Ei muut kuin se yksi, joka meidät kaikki tekee terveiksi.» Niin toivottoman vastauksen kuullessaan joku muu olisi voinut valittaa ja surkutella, mutta omien kokemustensa opettamana Mooses piti parhaana vaieta. »Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi... (poikasi tekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on tuon sokean pojan tekemiä.» »Niinkö? Ihmeellistä. Ne ovat kauniita.» »Ehkä haluat sinäkin yhden kamariisi? On siinä mukava istuaksesi.» »Kyllä — jos vain annetaan.» »Si-sinua vartenhan minä...» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen tarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken. Kun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukan Marjaanankin ääni hänen sanoessaan: »No, Mooses, annappa nyt tulla viulustasi mitä siitä parasta lähtee.» Mooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea soitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa, minkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja saattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa. Miten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut osankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä tapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen viimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa ääneti tovin aikaa. »Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä aavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin. Talvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin maata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja pehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja pimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön asti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä korituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta Ilmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista. IX Kevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä kirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen uutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen hanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen sokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille päästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana raikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle. Kaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha Aletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät vielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä. Aletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista myöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia miehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä perustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle nostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia ja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja uuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin rakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja akkunoiden isompia. Heti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan perälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava akkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan: »Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö tämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina paremmin lämpimänsä.» »Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään liene mitään hyötyä», arveli toinen. »Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön vuoksi mustat valeakkunat.» »Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin tulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.» »Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin hanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista monikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.» Mies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä päreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin jo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat läiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät. Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis vastaanottamaan nuorta emäntää. * * * * * Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi. Rovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut pyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä, jolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän löytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin liikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen kasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän toisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän vihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen. Sillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa solminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi hänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs sunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla. Nyt oli se päivä tullut. Jo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille ensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita, muutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä. Heti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa aransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä seisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä pihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä täytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran oksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan ulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät nähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään. Kartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi ollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä hompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla jotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään. Mutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa, pöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin jollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa, kaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä salaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki. Iltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä alkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin Mooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän ja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja tupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä. Sellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä. Muuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa rehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle työnnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli suupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana. »Pois tieltä, alamainen kansa!» »On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä kivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?» »Kuka porsas se puhuu lantakorista, rovastille?» »Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut istuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat pakaroiden alla.» »Pehmeä se pitää olla pehmeätä vastassa.» »Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen nenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua kuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin vietävästi, että on ilmaan lentää.» »Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin kiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä perässä.» Naisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä tulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa siirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia tämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä mitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin menneitä ja tulevia. »Ne ovat jo kaukana takanapäin, meidän häämme.» »Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman kihlaamat, jälleen vihitään.» »Niin, niin... Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai kaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.» »Olet siis sinäkin kuullut...?» »Olen. Outoja enteitähän siitä Hiljankin kohtalosta vähän kuiskaillaan.» Ison pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut piiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita puoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä. »... Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot... Niin on, mutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin moni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta eihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä kuultu ei nähty, että nyt umpisokea...» Jahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten ilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua. »Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa siinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni. »Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja viuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en olisi uskaltanut tätä askelta astua.» »Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja — rikkaampiakin.» Monet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli verellä todistetuksi. »Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka taitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin... mutta olkoonpa sanomatta.» »Miten niin syytä?» »Jaa, jaa, kyllä ne Saaran metkut tiedetään. Se akka kun Hiljalle tai kelle tytölle tahansa kahvit keittää, niin se saa paremmankin heilakan pikiintymään vaikka turkkilaiseen eli mahomettiin... Mutta kas, onhan Topikin täällä.» »Mullikanko Topi? Älkää nyt! Missä? Eikös olekin tuolla miessakissa.» »Mikähän tuuli tuon nyt tänne lennätti, hampparin, joka on ollut maailman kululla viime syksystä asti, kun rukkaset saatuaan ei kärsinyt olla kotonaan Hiljan ja Mooseksen riijuuta näkemässä.» »Eihän sillä liene mitään palsaa mielessä, se on toisinaan vähän rajupäinen.» »Että kehtasikin tulla. Miltä mahtanee nyt sydämelleen tuntua, kun saa nähdä entisen morsiamensa vihillä toisen rinnalla.» »Nauravan tuo ainakin nyt näkyy että hartiat hytkää, mille höröttänee.» »Taitavat ne semmoisten naurut ja hörötykset olla vain surun peitteenä.» Jahnukaisen akka vilkaisi ainoalla silmällään ympärilleen ja kuiskasi kuin salaisuutena: »Ette ole tainneet kuullakaan...?» »Mitä kuulla?» »On ilmestynyt risti Hiljan aitan seinään.» »Risti?» »Niinkuin se olisi jollakin teräaseella piirretty. Ja sitten on nähty semmoista unta, että Hilja...» »Hsss... No nyt se alkaa.» Kuulijat eivät saaneet tietää, minkälaista unta oli nähty, sillä puhelu keskeytyi, kun Saara tuli tuvastaan, käsissä kaksi matalaa, vartavasten tehtyä jakkaraa, jotka hän asetti rinnakkain pihaan pöydän viereen. Pian sen jälkeen tuli rovastikin Aletuisen puolelta ja asettui seisomaan jakkaroiden eteen, sormi kirjan välissä. Kaikkien katseet kääntyivät nyt uutta rakennusta kohti. Kauan ei tarvinnut odottaakaan, kun vihittävät muutamien sulhaspoikien ja morsiusneitojen saattamina astuivat koivukujanteeseen. Siitä eteenpäin piha-aukean yli kävellessä morsian näytti häpeävän sitä, että hänen piti taluttaa sulhastansa papin eteen, kun olisi pitänyt olla päinvastoin. Mooseksella oli punainen ruusu takin rintapielessä, morsian oli puettu valkoisiin, kruununa morsiustyttöjen sitoma kukkasseppele päässä ja maahan asti ulottuva harso takana. Yleisön mielestä oli kaikki sitä myöten hyvin, mutta kun nuorten morsiamien poskilla oli tällaisissa tilaisuuksissa totuttu näkemään ujouden punan hehkua, tuntui oudolta, että Hiljan kasvot olivat miltei yhtä kalpeat kuin hänen pukunsakin. Rovastin aluksi lukiessa käsikirjastaan aviomiehen ja -vaimon velvollisuuksista toisen toistansa kohtaan Mooses seisoi suorana ja pää pystyssä, niinkuin olisi mustilla silmälaseillaan hiukan pöllömäisen näköisenä tuijottanut rovastia suoraan suuhun. Hilja seisoi hänen sivullaan pää alas painettuna ja silmät suljettuina, näköjään semmoisena, kuin tämä kaikki olisi hänelle vain pelkkää unennäköä. Kun rovasti vihdoin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja sen pihaan kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa teki tavanmukaisen kysymyksensä, ensin sulhaselle, antoi tämä reippaasti ja kuuluvalla äänellä myöntävän vastauksensa. Mutta kun sen jälkeen tuli morsiamen vuoro lausua peruuttamaton »tahdon» sanansa, oli joukossa niitä, jotka pelkäsivät ikävää hämminkiä, levottomina odottaessaan, mitä hän tulee vastaamaan. Eikä lopultakaan kukaan kuullut, mitä hän sanoi, mutta huulien kaksiosaisesta liikkeestä arveltiin, että myönteiseksi lienee hänenkin vastauksensa tarkoitettu. Toimituksen edistyessä siihen kohtaan, jolloin sulhasen piti ottaa liivinsä taskusta sormus ja pitää siitä kiinni yhdessä morsiamen kanssa, huomasivat lähellä olijat Hiljan käden vapisevan, niinkuin hänellä olisi ollut vilu heinäkuun helteessä. Eikä hänen ulkoa oppimastaan »rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisessä» tullut mitään, yrittäessään lukea sitä omin avuin, niinkuin katkismuksen kappaletta lukusilla, vaan hän sekautui läksyssään, yritti uudestaan, mutta sotkeutui sanoissaan yhä pahemmin. Vihdoin rovastin täytyi ryhtyä sanelemaan edellä, ja morsian liikutteli huuliaan jäljessä. Papin avustamana Mooses painoi sormuksen Hiljan vapisevaan sormeen. Kun rovasti oli vielä lukenut muutamia rukouksia, pani hän kirjan pöydälle ja ojensi molemmat kätensä siunaavasti jakkaroille polvistuneiden päitten ylle. Vanhan sielunpaimenen siinä asennossa lausuessa loppusiunaustansa: »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä-----», oli se kaiken muun nähdyn ja kuullun kukkuraksi niin liikuttavaa, että vanhat mummot pöydän likellä irroittivat nenäliinat virsikirjojensa ympäriltä ja pyyhiskelivät silmiään. Illemmalla, rovastin lähdettyä, vavahteli Aletuisen pihamaa tanssijain askelten alla. Lujimmin löi pieksua ketoon Topi. Hän olikin melkein aina »lattialla» ja hänen tanssinsa oli yhtä liioiteltua ja rajua kuin naurunsakin. Ikävää huomiota herätti se, että morsianta ei näkynyt joukossa ollenkaan. Pahoinvointia kuului valitelleen. Mooses oli mukana loppuun asti ja soittajan levähtäessä antoi hänkin vaihteen vuoksi viulustansa jonkin tanssikappaleen, ottipa osaa karkeloonkin. Lopuksi nuoret nostivat hänet hurraata huutaen ukkomieheksi. Kartanolla ovat jo kaikki äänet vaienneet, mutta häätaloon jääneistä tuntuu, niinkuin osa juhlahenkeä olisi jäänyt viipyvänä pihan hiljaisuuteen. Morsiustytöt ja muutamia vanhempiakin naisia on pyynnöstä jäänyt Aletuisen aittoihin yöksi. Muuan kotiinsa palaava miesjoukko on istuutunut rantapenkereelle laiturin luokse nauttimaan kesäyön ihanuudesta. Mooses makaa jo kamarissaan ja odottaa nuorta vaimoansa häävuoteelle vierellensä. Mutta häntä ei kuulu. Hilja seisoo tuvan akkunan edessä ja katsoo miettivän näköisenä tyynelle järvelle. »Etkö jo tule?» kuulee hän Mooseksen kutsuvan äänen oven takaa kamarista. »Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla äänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi. Hän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja astuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa mustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä ennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet hänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta ja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden ajoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän ei uskalla katsoa miestänsä silmiin. _Miestänsä!_ Olisi antanut olla lasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken jännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän päivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä avioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä... Ja kun vielä lisäksi se Topikin... Kun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman uteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään häntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan miehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset kuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän kirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti. »Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen sulhasensa rannalla miesjoukossa. Hän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe mitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut kädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan niskassansa. Rannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat näkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi mahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai hän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla kotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin rantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin. Juostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää tekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle, jonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan kaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona alhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat kuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin, levittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan toisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa kaulaan kahden avaruuden keskellä. Nyt miehet eivät enää viivyttele. Tuokiossa kelotaan verkkokoppelin seinältä uistimen siima kokoon, vene lykätään vesille, ja kuin kosken kuohua halkoo pian sen kiitävä kokka. Mutta ehtiäkseen onnettomuuspaikalle vieläkin pikemmin Topi lähtee juosten samaa polkua kuin Hiljakin, riisuu vauhtiaan hiljentämättä takin yltään ja heittää sen polun sivuun, sitten liivit, ja lopuksi nakkaa hatun päästänsä. Kalliolle päästyään hän voimakkaalla henkäisyllä ahmaisee ilmaa keuhkoihinsa, huiskauttaa kätensä ylös ja sujahtaa haukena syvyyteen. Venheessä toimettomina istujat nytkäyttävät ruumistaan vaistomaisesti soudun tahdissa ja kurkottautuvat jännittyneinä eteenpäin, kuin siten kiirehtiäkseen aluksen kulkua. Topi on tunnettu kotikylänsä etevimmäksi ja rohkeimmaksi uimariksi ja sukeltajaksi, mutta kun hän nyt viipyy veden sisässä arveluttavan kauan, alkaa miesten mielessä herätä epäilevää levottomuutta. Oli ymmärrettävää, ettei taitavinkaan sukeltaja niin ankaran juoksun hengästyttämänä, tapauksen järkyttämänä ja sellaista saalista etsiessään voinut olla oikeissa voimissaan. Tai, kuka tietää, jospa hän ei tahdokaan tulla takaisin? Entäpä he yhden asemesta saavatkin uistimellaan naarata kaksi? Vihdoin Topi kuitenkin kohoutui veden pinnalle, upposi uudelleen, nousi taas ja saatuaan rantapiissä maata jalkainsa alle raahasi kantamuksensa kallion sivuun nurmikolle. Mutta samalla hän itsekin horjahti istualle pelastamansa viereen ja silmät suljettuina huohotti kuin palje. Näki, että hän oli katsonut kuolemaa silmiin melkein yhtä likeltä kuin tuo toinenkin. Kiireesti lähdettiin hukuttautunutta viemään venheellä kotirantaan, jonne Mooses, mökin vanhukset ja yöpyneet vieraat olivat puolipukeissaan kokoutuneet. »Herra Jumala! Herra Jumala!» Topi lähti toinnuttuaan niissä märissään polkua myöten takaisin etsimään vaatteitaan ja kuulemaan Hiljan kohtalosta. Pihassa hän tapasi Mooseksen, jota Aletuinen puoliväkisin talutti omalle puolelleen rauhoittamaan ja yöpymään. »Iltaa. Ei ole vielä tervehdittykään.» »Iltaa. Topiko se on?» Puristaessaan toistensa kättä oli heidän otteensa lämpimämpi kuin viime tapaamalla suohaudassa vuosi sitten, joka kohtaus johtui kuin itsestään nyt heidän kummankin mieleensä. »Sinun kuuluu omakin henkesi siellä järvessä olleen hiuksen varassa», sanoi Mooses. »Eihän siinä muuten mitään, mutta lienenkö siinä kiireessä ottanut hiukan liian kiivaan sukellusvauhdin, niin puskea jysäytin pääni kovaan pohjaan ja se löi vähän pökerryksiin.» »Kiitos... Hiljankin puolesta... itse se ei voine sinua enää... milloinkaan kiittää.» »Niinkö ovat asiat?» »Niin ne taitavat olla.» Miehet olivat kantaneet Hiljan hervottomana ja vettä valuvana, mutta kuitenkin vielä lämpimänä, uuteen tupaan ja jättäneet hänet, naisen, naisten haltuun. Hätäännyksissään ja tietämättömyydessään nämä eivät oikein ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä hukkuneen henkiinpelastamiseksi. Joku arveli, että olisi pitänyt heti Hiljan maalle saatua sitoa nenäliina tai muu vaate tiukkaan hänen suunsa eteen, ettei ulkoilma olisi päässyt keuhkojen yhteyteen. Nyt se on jo liian myöhäistä. Ainoa tunnettu keino oli vanha, koeteltu hierominen. Mutta ei sekään nyt enää auttanut, kuollut kylmeni vähitellen hierojain käsiin. Eivät auta kyynelet eikä itkut: morsiusneitojen on ryhdyttävä pukemaan ystävätärtään kuolon morsiameksi. »Mutta emmekö voisi jättää sitä tehtävää huomisaamuun», ehdottaa joku. »Sillä mistä tähän nyt yöllä saadaan kuolinvaatteet ja ruumislaudat.» »Kuka puhuu kuolinvaatteista ja ruumislaudoista — häissä. Morsian on puettava morsiameksi ja nostettava nukkumaan häävuoteelleen», sanoi toinen. Oli kuin kuulijain polvet olisivat niin onnistuneen ajatuksen edessä liikutuksesta notkistuneet. »Niin on tehtävä. Niin on tehtävä.» Kun Hilja sitten täydessä hääpuvussaan, morsiusseppele kalpealla otsalla, kädet ristissä rinnan yllä ja kultainen vihkisormus sormessa lepäsi yksin häävuoteellaan, oli se morsiusneidoista niin kaunis näky, että moni heistä olisi sillä hetkellä suonut itse olevansa hänen sijassaan. Akkunan eteen kiinnitettiin valkoinen vaate ja ovet lukittiin. Mutta Mooseksen mustat silmälasit pöydällä tuijottivat hiljaiselle häävuoteelle kuin kummastuneina. X Sinä yönä oli Aletuisen mökissä yksi ainoa, joka nukkui rauhallisesti — Hilja. Puusepän pyynnöstä oli Topikin jäänyt tölliin yöksi, ollakseen vanhan miehen apuna, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Sellainen varovaisuus osoittautuikin tarpeelliseksi. Kun Moosekselta ei voitu Hiljan kuolemaa kauemmin salata, pyrki hänen tuskansa ajoittain riistäytymään yli rajojen. Hän teki itsensä syypääksi Hiljan kuolemaan ja sai väliin niin ankaria raivokohtauksia, että ne lähenivät hulluuden rajoja. Sellaisina hetkinä oli molemmilla miehillä täysi työ pidellessä häntä seinien sisällä, ettei hän saisi toteutetuksi uhkaustansa mennä järveen, hän myös. Kun naiset onnetonta rauhoittaakseen kokivat lohduttaen huomauttaa, ettei asia niin toivoton ole, kuin miltä se Mooseksesta nyt näyttää, sillä saahan hän kuoltuaan tavata Hiljan tulevassa elämässä ja olla hänen kanssaan yhdessä iankaikkisesti, vastasi sokea, ettei hän jaksa odottaa niin kauan, vaan tahtoo tavata Hiljan nyt heti. Myöhemmin hän kuitenkin rauhoittui kuin sähkönsä purkanut pilvi ja nukkui kyyneliinsä kuin pieni lapsi. Aamun tultua vei Aletuinen kuivina kahisevat hääkoivut pois ja pystytti uuden tuvan ulko-oven pieliin kaksi kuusta, joiden tyvipuolet hän oli kolonut valkoisiksi. Kantoi sitten olallaan omaan tupaansa muutamia pitkiä lautoja ja alkoi niitä höylätä sihautella. Kun Mooses myöhemmin heräsi unenhorroksestaan, lähti hän heti noutamaan kamaristaan silmälasejansa ja samalla vainajaa »katsomaan». Hän oli kyllä kuullut puhuttavan kuolemasta, mutta kun ei ollut milloinkaan ennen joutunut sen kanssa läheisempään kosketukseen, ei hänellä ollut siitä ennakolta minkäänlaista ulkonaista aistimusta. Kenties jonkun muun sieraimet eivät olisi kuolinhuoneessa tunteneet vielä mitään erikoista, mutta kun Mooses avasi oven, leyhähti häntä vastaan outo haju, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän pani keppinsä pystyyn oven pieleen ja ruumis hiukan kumarassa, kädet eteenpäin ojennettuina läheni hiipien ensi kertaa elämässään »suurta tuntematonta». Polvien odottamatta kopsahtaessa sängyn laitaan hän vavahtaen hiukan peräytyi, läheni uudestaan ja pelon ja uteliaisuuden sekaisin tuntein kosketti varovasti vainajan kasvoja, hätkähti ja nykäisi kätensä nopeasti pois, ikäänkuin hän lämpimän ihmisihon asemesta olisi tavannut jääkappaleen, jonka kylmyys värisyttävänä karahti hänen omankin ruumiinsa läpi. Tämmöistäkö oli siis kuolema: outo haju, liikkumattomuus, äänettömyys, kylmyys. Kun hänen sormensa monien yritysten jälkeen tuohon kolkkoon kylmyyteen vihdoin tottuivat, oli kamarissa harvinainen näky: sokea ruumisvuoteen vieressä polvistuneena koettelemassa molemmin käsin kuolleen kasvoja. Yöllisen, raivokkaan surunpurkauksen jälkeen Mooseksesta tuntui kummalliselta, että hän vainajan välittömässä läheisyydessä ei tuntenut murhetta juuri ollenkaan. Päinvastoin täytti hänen rintansa keveä, vapauttava tunne. Vuoteella lepääjä tuntui läheisemmältä kuin milloinkaan ennen ja niinkuin Hilja nyt vasta olisikin hänen oikea omansa — nyt, kun he molemmat olivat sokeita, ja Hilja hiivistelemättä ja aristelematta salli hänen katsoa kasvojansa. Iski mieleen onneinen ajatus: — Jospa se juoksikin järveen sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi lähemmäksi minua, puhkaisisi sitä tietä sen yksipuolisen sokeuden muurin, joka meitä ennen erotti. Niin täytyy olla. Hän kallisti hellästi lämpimän poskensa kuolleen kylmää poskea vasten. »Hilja... Hilja...» »Mooses, Mooses.» Hämmästyksen lyömänä hän palasi vanhaan tupaan ja istuutui vaiti penkille. Aletuinen höyläsi yhä niitä pitkiä lautoja, ja Saara keitti aamiaispuuroa lieden ääressä. »Mitäs setä nyt niin ahkerasti höylää?» kysyi Mooses. »On tehtävä arkku vainajalle», sanoi puuseppä. »Minkä tähden sillä on niin kiire?» »Ei käy laatuun näin kesäkuumalla pitää ruumista kauan kotona... ja on tuo lajikseenkin tavallista kolkompi säilytettäväksi elävien ilmoilla.» »Miten niin kolkompi?» »Itsensä surmaaja.» Hiljan surma-asiasta Mooseksella oli jo oma vakaumuksensa, vaikka hän ei tahtonut siitä vielä mitään mainita. Sen sijaan hän hämmästytti vanhuksia kysymällä: »Voivatko kuolleet puhua?» Aletuinen mietti hetkisen, ennenkuin antoi vastauksensa: »Minä olen jo monesta vainajasta viimeisen mitan ottanut ja monelle viimeisen majan valmistanut, mutta ainoastaan yksi niistä on tullut minulle työtäni valittamaan, sekin vain unessa, ja siihen sillä lie ollutkin pätevät syynsä.» »Mitä se valitti?» »Miten lienen sillä kertaa sattunut mitassa hairahtumaan, niin siitä tuntui Juosulan Koaprovainaa puhetta pitävän, että hänen täytyy iankaikkisesti maata polvet koukussa, kun kirstunsa on liian lyhyt. Sen enempiä kokemuksia ei minulla itselläni niissä asioissa ole. Mutta paljonhan niistä tarinoita kerrotaan.» »Tarinoita? Sinulle on kaikki tarinoita. Ei niitä jokainen näe eikä kuule. Leppälän vaarivainajan sanotaan kuoltuaan laskeneen rahojaan, että helinä ja kilinä kuului talossa harva se yö», puuttui Saara keskusteluun. »Minkä tähden toiset vainajat puhuvat ja liikkuvat, mutta toiset eivät?» uteli Mooses edelleen. »Kaikki kummittelijat ovat vieneet omallatunnollaan hautaan jonkin salaisen, tunnustamattoman rikoksen, joka ei anna heille lepoa maan povessakaan», tiesi Saara. »Mahtaneeko Hiljallakin olla jokin salainen rikos tunnollaan?» kysyi Mooses. »Tiettävästi ei. Mutta miksi Mooses nyt näitä tämmöisiä kyselee?» »Siksi, että minä kuulin Hiljan puhuvan.» Saaran kasvot läikähtivät hiukan kalpeiksi, kauha heltisi kädestä, ja hän tunsi hartioitaan kylmästi kouristavan. Aletuinen lakkasi höyläämästä, ja vanhukset katsoivat ääneti toisiinsa. Kuin asian selvitykseksi Aletuinen koputti sormella otsaansa: ei olisi kumma, vaikka niin määrätön murhe irtauttaisikin aivokopassa jonkin ruuvin höllälleen. Mutta sille otaksumalle Saara pudisti epäilevästi päätänsä. »Puhui?... Taivas varjelkoon! Mi-mitä se sanoi?» kysyi mummo. »Ei muuta kuin kuiskasi kahdesti nimeni: Mooses, Mooses — aivan kuin ennen elävänä.» Aletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin ajatus. »Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?» kysyi hän. »Ei, ei se vuoteelta kuulunut, vaan jostakin niinkuin ilmasta, tyhjyydestä — tai minusta itsestäni.» »Siinä tapauksessa Mooses on kuullut omiaan, korvat ovat valehdelleet. Ajattelin jo, että olisiko Hilja ehkä valekuollut.» »Ei se ole vale- eikä muu kuollut. Nythän se vasta elääkin. Nythän me vasta toisemme näemmekin, kun kumpikin olemme sokeita. Mitä ruumiin kuolemasta, kun henki elää», innostui Mooses. Aletuinen koputti taas Saaralle otsaansa, kuin huomauttaakseen: mitäs minä äsken sanoin? Mutta eukko pudisti äskeistä jyrkemmin päätänsä. Hänen hermoilleen oli jo liikaa siinä, että itsensäsurmaaja lepäsi hänen kodissaan, mutta jos se vielä lisäksi rupeaa kummittelemaan, niin mihin tästä joudutaan. Hän alkoi kammoa Moosestakin, jonka koko elämä kuvastui hänelle nyt aivan uudessa valossa, tai paremminkin pimeydessä. Tuommoinen kummallinen, ainaisessa yössä eläjä, joka on itsekin kuoleman kynnyksellä käynyt ja lukee niin peloittavia kirjoja, voi hyvinkin seurustella kuolleitten kanssa. Sokean läsnäolo tuntui hänestä nyt yhtä vaaralliselta kuin kissan tai koiran läheisyys ukkosilmalla. Sillä niinkuin ne omalla sähköisyydellään vetävät taivaalta salamoita puoleensa, niin samoin saattaa sokean sielu vetää luoksensa ilmassa liiteleviä vainajien henkiä. Kuka tietää, vaikka Hilja juuri tällä hetkellä istuisi näkymättömänä tuossa penkillä hänen vierellään. Vaikka Aletuinen ei ollut arkalasta kotoisin, horjautti Mooseksen kertomus kuitenkin hetkellisesti sen verran hänen uskoansa, että hän, ennenkuin uskalsi lähteä Hiljasta arkunmittaa ottamaan, meni, Saaran kintereillä seuratessa, kamariinsa ja kulautti pullonsa suusta pari pitkää rohkaisuryyppyä. »Parasta olisi pysyäksesi poissa, mutta kun sinun nyt kuitenkin on pakko mennä, niin ota yksin tein raamattu kainaloosi ja pane se aukinaisena kamarin pöydälle tai mieluummin vainajan rinnan päälle», pyysi Saara. »Voisithan sinäkin sen taian tehdä. Tule mukaani.» »Minä! Ei, vaikka tuhannen tuhatta annettaisiin.» »Turha vaiva, mutta voinhan sen mieliksesi viedäkin», lupasi Aletuinen. »Tai ei, raamattu on tarpeen täälläkin. Ota tämä Mooseksen 'Paavalin epistola', jos tuo olisi siihen tarkoitukseen vielä tehoisampi.» Aletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista untansa, avattu sokeankirja rinnan päällä. Iltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki kolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi vuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia keittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen saanut sanaa suustansa. »Mikä on hätänä?» kysyi Aletuinen. »Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta... Siellä seh... nyt on... arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti. »Kuka?» »Hilja.» Aletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti tupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä Moosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään kuin ruumis. »Mooses nousee ylös — ei se ole elävien vuode.» »Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja koetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten sille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta: »Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni koettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä se loppuyö meni.» »No millaiselta siinä lepääminen tuntuu?» »Ahdashan tämä vähän on ja kova. Mutta arvatkaapa, setä, mitä minä tässä yöllä maatessani uneksin.» »Kai niillä vuoteilla maatessa uneksitaan yhtä ja toista.» »Uneksitaanpa niinkin. Olin makaavinani Hiljan kanssa haudassa yhteisessä arkussa. Meidät oli vasta vihitty, ja vietimme nyt ensi yötä häävuoteellamme. Tiesimme olevamme kuolleita ja puhuimme rakkaudesta, kunnes vihdoin nukahdimme, herätäksemme vasta viimeisellä tuomiolla. Eikä se tuomio ankara ollutkaan. Meitä kosketetaan hellästi olkapäähän ja puhutaan lempeällä äänellä: Lapset, nouskaa, on aika herätä. Kun sitten havahduin puolivalveille ja kuulin sedän äänen, oli se kuin jatkoa sille unessa kuulemalleni. Näin mahtanee Isäjumala herättää kuolleet viimeisenä päivänä.» »Ehkäpä niinkin — vaikka kyllähän sen viimeisen heräämisen pitäisi, sanan mukaan, oikeastaan isommalla rymyllä tapahtua», sanoi puuseppä. Kun Aletuinen parin päivän päästä vei vainajan kirkolle ruumishuoneeseen ja teki papille kuolonilmoituksen, hän hiukan kummastui, kun uutisensa ei näyttänyt rovastia erikoisesti hämmästyttävän. Tyyneen tapaansa tämä vain lausui valittelunsa: »Minä otan sydämestäni osaa teidän kaikkien suruunne ja rukoilen Jumalaa antamaan teille voimia tämän raskaan koettelemuksen kantamiseen. Mutta muuten Aletuisen surusanoma ei tule minulle aivan odottamatta, sillä jotakin tämän tapaista minä jo viime sunnuntaina sitä avioparia vihkiessäni aavistin, vaikka en odottanutkaan seurauksia näin pian ja näin ylen järkyttävässä muodossa. Nähtävästi on niin, että yö ja päivä eivät sovi yhteen. Milloin olette ajatellut vainajan maan poveen siunattavaksi?» »Että asianomainen itsekin voisi olla saatossa mukana, olemme, helteitten vuoksi, ajatelleet viedä Hiljan viimeiseen lepoonsa jo ensi pyhänä», ilmoitti Aletuinen. Sen sanottuaan hän vaikeni ja katsoi rovastia silmiin kuin tutkiakseen, rohkenisiko hän ollenkaan esittää sitä, mikä hänen mieltänsä tässä hautaamisasiassa raskainna painoi. Katseen painuessa alas kuin häpeän ja syyllisyyden tunnustuksena hän vihdoin sanoi: »Nöyrin pyyntömme olisi haudata vainaja koulua käyden, kellojen soidessa.» Nyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi sanoa sanottavaansa kuin Aletuisen: »Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain hiljainen hautaus.» »Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä kuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että jos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta langetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että kaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisi _sitä_ kuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.» »Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan sen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen tuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että meidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni perusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain aikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu siihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin sallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten edessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti. »Pastoriko tullenee ruumiin siunaamaan?» kysyi Aletuinen. »Minä siunaan, mutta saattamaan tulee myös apulaiseni», lupasi rovasti. Kun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin suurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja jumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta tästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut estää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan, puristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä. * * * * * Sunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään hautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan ruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman toinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi läheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin ei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin hillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului nyyhkyttävän. Kotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin virren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä. Laulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja odottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen kädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen kellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin maailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden jylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses hetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin äänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen — kolmannen. Heti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin äänen: »Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei pysy.» Kun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen humaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin Hiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan he eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti ja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu aika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä hänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista saarnanaihettakaan. Toimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan partaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan, kuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien kumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen hyvästijättöönsä. XI Jo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se, että Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut yhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta, vaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan. Kotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi hämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää pakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen vaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee viulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia tanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja. Ties, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi sattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja laulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi aivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi ohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla. »No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko hiukan pilkallisesti. »Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea tosissaan. »Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevan kamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia. Monet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää. Mitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.» »Onpa hauska tavata kerrankin ihminen, joka ymmärtää, että minä nyt vasta soitan todellisia häitäni ja että minun oikea avioliittoni nyt vasta onkin alkamassa.» »Ymmärtää? Totisesti, nyt minä en ymmärrä Mooseksen puheesta hölynpölyä.» »Nähkääs: Hiljan henki on minun kanssani, tunnen sen omassa hengessäni.» Jahnukaisen akka läiskäytti kämmeniään yhteen ja höräytti raikuvan naurun. »Minun päiviäni!... Maatkoon rauhassa, mutta sen minä sanon, että Mooseksena minä viis mokomasta veisaisin.» »Miten: mokomasta?» »Heh! Onkos tämä nyt laitaa: karata miehensä luota hääyönään ja juosta järveen.» »Lippo ei taida käsittää, että Hilja hukuttautui ainoastaan sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi likemmäksi minua, sokeaa.» »Höh! Vai likemmäksi? Mutta Topin nimi sen huulilla kuuluu viimeisenä sanana olleen.» »Topinko?» »Nii-in. Ja Topille se kuuluu kalliolta viimeisen hyvästinsä viitanneen.» »Topilleko?» »Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.» »Sehän se... On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen minun koulusta tuloani?» »Vo-vooi! Vakituinen vieras, veikkonen.» Mooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin tultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen keskusteluun vanhusten kamariin. »Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä sanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä Jahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista. »Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä sokean kyselyn tarkoitusta. »Sille se kuuluu viimeisen hyvästinsäkin viitanneen?» »Lie hyvinkin viitannut.» »Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.» »Ei kai siihen Mooses olisi kyennyt.» »Miksi ei?» »Noh — sokea.» »Minkäs tähden minä olen sokea?» »Jumala sen tiennee.» »Kukas minun äitini on?» »Herra senkin tietänee.» Mooses vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hermostuneesta nytkähtelystä ja tummenevasta väristä Saara näki, että sokean sisällä kiehui. Mummon aavistamatta hän yht'äkkiä iski molemmat nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi: »Herra?! Perkele sen tietää paremmin. Ja te tiedätte myös, olen minä siksi paljon teidän ja muiden salaisia kuiskeita kuunnellut. Ne kaksi asiaa: äitini ja sokeuteni syyn minä tahdon tietää, nyt heti. Kuulkaa: nyt heti!» Sokean mustat silmälasit välkähtelivät Saaraa kohti niin peloittavina ja uhkaavina, että mummo parka hätäytyi ihan neuvottomaksi. Kun hänestä lisäksi tuntui, että semmoinen mies, joka seurustelee kuolleitten henkien kanssa, on voinut hyvinkin sitä tietä saada salaisuudesta jotakin vihjettä ja kukaties saattaa jotenkin tietää hänenkin ajatuksensa, hän ei enää uskaltanut vedota ainaiseen Jumalan tietämiseen, vaan kertoi hädissään sokean synkän lapsuustarinan, ilmaisematta kuitenkaan tarkemmin, kuka ja missä Mooseksen äiti on. Saaran kertomuksen päätyttyä oli kamarissa kotvan aikaa raskas hiljaisuus. Kasvojen merkeistä mummo voi jälleen havaita, että kiehuva tulivuori sokean sisällä odotti uutta purkautumistansa. Se puhkesi kuitenkin tällä kertaa jotenkin hillitysti, mutta kaameassa harvasanaisuudessaan sitä järkyttävämpänä: »Minä kiroan äitini.» »Herra Jeesus!» kuiskasi mummo kuin ukkosen jyrähtäessä ja pani vapisevat kätensä ristiin. »Minä etsin sitä lapsensa myrkyttäjää niin kauan kunnes löydän ja tapan sen sikiönsä surmaajan.» »Taivas varjelkoon!» »Minä kiroan Hiljankin, saatanallisen valehtelijan, jonka petollista sormiluuta vielä senkin jälkeen, kun syntinen liha on jo mädäntynyt, minun vihkisormukseni tulee ympäröimään kuin iankaikkinen, kultainen valhe.» Tämän keskustelun jälkeen Mooses ei puhunut enää sanaakaan äidistään, ei Hiljasta eikä paljon muustakaan. Hän makasi yönsä kamarissaan ja kulutti siellä yksinäisissä ajatuksissaan enimmäkseen toimettomat päivänsäkin. Joskus, kaikkein synkimpinä hetkinään, hän otti viulun käteensä ja soitti. Mutta se oli nyt toisenlaista kuin taanoinen henkien häiden soitto. Raskaasti sahaavan käyrän alla parkui yht'aikaa aina kaksi kieltä korvia repivinä epäsointuina. Mutta näytti siltä, kuin soittaja olisi jollakin tavoin nauttinut tästä tahallisesta viulunsa ja itsensä rääkkäämisestä. Viulun rääkyminen oli nähtävästi sopusoinnussa hänen sielunsa nykyisten sävelten kanssa. * * * * * Niin kului loppukesä. Mutta kun Aletuinen eräänä syyskuun aamuna meni Mooseksen kamariin kutsumaan häntä yhteiselle murkinalle, ei sokeaa siellä ollutkaan, ja vuode oli aivan koskematon. Vanhuksille tuli hätä käteen. He etsivät kartanolta ja lähiympäristöstä, löytämättä kadonneesta jälkeäkään, kyselivät tienvarressa asujilta, olivatko nämä heidän etsimäänsä huomanneet. Mutta ei kukaan, ei edes Jahnukaisen akan valpas silmä ollut huomannut sokean maantietä ohi kulkevan — ja mitenkäpä olisi voinut nähdäkään pimeänä syysyönä. Perinpohjaisen etsimisen ja tiedustelujen jälkeen päädyttiin lopuksi monen jo alunperin omaksumaan vakaumukseen, että sokea on hukuttautunut järveen. Kun Mooseksella lyhyen, onnellisen »henkisen avioliittonsa» aikana oli tapana kulkea sitä pyhää polkua, jolla Hiljan jalat olivat viimeisen kerran maan pintaa koskettaneet, ja istuskella sillä kalliolla, jolta vaimonsa oli järveen hypännyt, ei voitu muuten ajatella, kuin että Mooses on pudottautunut — tai ehkäpä sokeudessaan vahingossa luiskahtanut — syvyyteen samalta kalliolta kuin Hiljakin. Useitten kylän miesten avustamana Aletuinen toimitti kallion juurella ja muuallakin naarauksia monta päivää, mutta otaksuttua hukkunutta ei vain löytynyt. »Vaan jospa Mooses on lähtenyt äitiänsä etsimään, niinkuin minulle kerran uhkaili», huomautti Saara kahden kesken miehellensä. »Onpa voinut senkin tehdä. Tässä ei kohta tiedä, mitä uskoo», sanoi Aletuinen väsyneesti. * * * * * Samaan aikaan kuin Kuore järvessä toimitettiin innokkaasti naarauksia, ajaa junnasi muuan karjalainen kaupustelija nelipyöräisillä vankkureillaan istuen tavarakuormaansa ylämaihin päin. Eräällä asumattomalla taipaleella hänen huomionsa kiintyi yksinäiseen kulkijaan, joka pää kekassa käveli kiivaasti häntä vastaan, kepin kärjen iskiessä maantien raiteeseen tuimasti ja nopeasti kuin ompelukoneen neula. Miesten lähetessä toisiaan kaupustelija näki, että vastaantulija oli sokea. Mutta se taisi olla lisäksi kuurokin, koska ei näyttänyt aikovankaan väistyä tien sivuun. »Tpruu, tpruu!» kielteli ajaja, kun sokean rinta jo tuuppasi hevosen turpaan. »Älä päälle aja!» ärjäisi Mooses ja hypähti kuin unesta heränneenä tiepuoleen. »A siehää miun piällein tut ku noijan nuolj. Mihin siul on niin kiiru?» »Helvettiin!... Viekö tämä tie Imatralle?» »A sinne viep.» Oli pimeä iltayö, kun Mooses läheni päämääräänsä. Kosken kohina kuului jo etäältä hänen korviinsa hiljaisena, maanalaisena jumuna. Välimatkan lyhetessä pauhina yhä koveni, mutta sokean vasta rannalle tultua se kohahti möyryävänä ja ärjähtelevänä yön hiljaisuudessa kuin raivostunut peto ja sylkeä räiskytteli vihaisena vesipärskeistä ylös kalliolla seisojan kasvoille. Mooses oli asiansa jo niin kypsyttänyt, että mikään epäröinti ei voinut enää tulla kysymykseen. Hän nakkasi hattunsa ja keppinsä kuin syötiksi karjuvan pedon kitaan ja heittäytyi niiden jäljessä itse kuohuihin. XII Vanhan Saara paran sydän oli ollut kylmänä aina Hiljan kuolemasta asti. Vaikka vainaja jo aikaa sitten lepäsi haudassa, ei mummo uskaltanut vieläkään käydä yksin Mooseksen kamarissa päivälläkään. Kun voi olla mahdollista, että myöskin Mooses oli hukuttautunut, alkoi hän nyt kaiken muun lisäksi pelätä Kuorejärveäkin. Mutta Aletuinen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä pelosta niin kalpeana ja vapisevana, kuin eräänä aamuvarhaisena eukon palatessa tupaan ulkoa asioiltaan. »No, mitä ihmeitä sinä nyt taas olet nähnyt?» kysyi ukko. »Eh-en minä... mitään ole nähnyt, mutta kuh-kuullut olen. Jos Mooseksen kah-kamarissa ei ennen ole kummitellut, niin nyt kummittelee... Vah-vannon... Hoh-hommani jäi kesken...» »Paras vannomatta. Mitä sinä, kuuhkelo, sieltä olit kuulevinasi?» kysyi ukko. »Puh-puhetta: Hih-hiljan ja Mooseksen heh-ehhenget...» Saaraa rauhoittaakseen ja voidakseen todistaa, mikä hupakko eukko taas oli ollut, Aletuinen lähti perkkäämään asiaa. Mutta mentyään uuteen tupaan tunsi puuseppäkin pelottoman sydämensä hiukan vavahtavan. Saara oli kerrankin oikeassa. Kamarista kuului todellakin puhetta. Aletuinen arveli ensin, että Mooses olisi yöllä tullut kotiin ja mennyt kamariinsa, avain kun illalla oli unohtunut ulko-ovelle. Mutta kun hän kuunteli tarkemmin, ei puhe, joka oli katkonaista, käsittämätöntä sekamelskaa, tuntunut ollenkaan Mooseksen ääneltä, pikemminkin jonkun unissapuhujan aavemaiselta honotukselta. Hän raotti hiukan ovea ja kurkisti sisään, mutta hämmästyi yhä enemmän, kun näki pöydällä oudon lippalakin. Pian hän kuitenkin karaisi luontonsa ja astui kamariin. Mooses makasi sängyssä selällään ja jatkoi yksinpuheluaan: »Pauhaa... Korvissa kohisee... Auttakaa, auttakaa, minä hukun... Hilja, nyt virta venettä vie-----------Sievettä... myrkkyä... Ei, ei! Älä kaada suuhun. Pois pullo!... Juo itse!... Minä tapan sinut — äiti--------Hilja... Rakas, rakas, anna minun katsoa kasvojasi — kas näin... Kaunis... kaunis sinä olet... Topiko?... Tapellaan! Älä kurista, älä kurista kurkusta... Ähä — kettu-------------Topilleko se viittaa?... Hilja, älä tule likelle... Pois, saatana!... Sormus pois!... Oh! Minä tapan — itseni... Pauhaa... Pauhaa-----------» Hourailija rauhoittui hetkiseksi ja hengittää huohotti lyhyeen ja raskaasti. Aletuinen laski kätensä hänen otsalleen. Se poltti kuin tuli. Siitä aamusta alkaen ukko itse istui sairaan vuoteen ääressä yötä ja päivää monta vuorokautta, muutti kylmiä kääreitä hänen yllensä ja hoiti miten parhaiten taisi. Kun korkea kuume vihdoin laskeutui ja sokea tuli täysin tajuihinsa, katsoi Aletuinen ajan tulleen tiedustaakseen, missä Mooses oli ollut. »Hm... Onhan sitä oltu, missä lie oltukaan — Imatrassakin», vastasi Mooses peittelemättä. »Jotain sen tapaista täällä kotonakin aavisteltiin: luultiin Mooseksen makaavan Kuorejärven pohjassa. Syynsä niin ratkaisevaan askeleeseen lienee itsekullakin, eikä se kuulu sivulliseen. Mutta jos Mooses tosiaankin on ollut niissä hankkeissa, niin olisi tuota luullut löytyvän nestettä likempääkin.» »Kaiken sen jälkeen, mitä minä Jahnukaisen akalta Hiljasta kuulin, oli minusta yksinpä Kuorejärven vesikin liian epäpuhdasta juostakseni siihen sen valehtelijan jäljessä», sanoi Mooses. »Minä ymmärrän hyvin Mooseksen katkeruuden, mutta on tehtävä oikeutta sillekin, joka ei voi enää itseänsä puolustaa. Sinun ei pitäisi uskoa akkojen puheita, Jahnukaisen akan kaikkein vähimmän. Mitkä lienee Hiljallakin syynsä olleet ja mitkä väkevät voimat sielussansa vaikuttaneet toivottomaan tekoonsa, minä luulen tietäväni ja moni muu minun kanssani, että se tyttö astui Herransa eteen puhtaana kuin pulmunen, niin ruumiin kuin sielun puolesta — vaikkapa olisi niissä rakkausasioissa vähän valehdellutkin», sanoi Aletuinen ja sen enempää kantaansa perustelematta pyysi sokean lähemmin kertomaan merkillisestä matkastaan. »Kuumehoureet ja tositapahtumat ovat muistissani kietoutuneet toisiinsa niin sekavaksi vyyhdeksi, etten voi varmasti tietää, mikä on unta, mikä totta. Oli voinut kulua silmänräpäys tai ikuisuus tiedotonta huumaustilaani koskeen hyppäämisestäni siihen hetkeen, jolloin löysin itseni laakealta rantapaadelta, kuohujen pauhatessa ihan vierelläni. Vaistomaisesti iskin käteni kallioon ja vedin itseäni ylemmäksi, mutta menetin uudelleen tajuntani. Kun siinä maattuani taas toinnuin, konttasin rinnettä ylöspäin, tapasin puun ja taitoin siitä oksan kepiksi käteeni. Muistelen sitten horjuvana harhailleeni sinne tänne, kunnes vihdoin tunsin kovan raiteen jalkaini alla ja märkänä, lakittomin päin lähdin taivaltamaan takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Mutta vaikka minä kuljin ja kuljin, tuntui minusta, niinkuin en etääntyisi Imatrasta askeltakaan: kosken pauhu kohisi yhä korvissani heikentymättömällä voimalla, eikä sen ääni ole vieläkään lakannut tyyten kuulumasta — lakanneeko milloinkaan. Lienen sitten tuntenut jossakin tien varrella lämmitetyn saunan hajua sieraimiini, poikennut sinne kuivailemaan vaatteitani, nukkunut, jatkanut taas matkaani, väliin jalkaisin, väliin kyytihevosella, saanut jostakin lakin päähäni ja... Kuinka kauan minä olen täällä maannut?» »Useita vuorokausia, hyvin heikkona — väliin on jo kuolevaksikin katsottu», sanoi Aletuinen. Mitä muuta Mooses lienee matkansa varrelta unohtanutkin, pääasian hän kuitenkin selvästi muisti: hyppäämisensä Imatraan. Moni muu oli sinne syöksynyt, vaan harva hengissä palannut. _Minä_ olen yksi niitä harvoja, ajatteli Mooses. Mutta entäpä jos koski ei olisikaan minua hylännyt? _Missä_ minä siinä tapauksessa nyt olisin? Sen kysymyksen ympärillä sokean ajatukset alkoivat kiertää yhä ahtaammassa kehässä, kunnes pysähtyivät keskipisteeseen — ja siinäpä se olikin kadotuksen kuilu. Kas, _siellä_ hän olisi, ellei hyöky heittänyt kalliolle. Siitä ajatuksesta hän tuli kuin sairaaksi uudestaan. Imatra oli hänet hylännyt, mutta tulinen järvi veti sielua syvemmälle ja syvemmälle, eikä siitä tuntunut olevan mitään pelastuksen mahdollisuutta. Kun sokea oli jo useita viikkoja kärsinyt hengessään helvetin tuskia, muisti hän vihdoin kirjansa. Koulusta tulonsa jälkeen Mooses ei ollut niitä lukenut juuri muulloin, kuin silloin tällöin uteliaille näytteeksi. Mutta nyt hän otti ne esiin ja lukea ahmi läpi vuorokausien. Oli jotakin kummitusmaista ja kammottavaa, kun sokea pimeinä syysöinä kamarissaan akkunan edessä pöytänsä ääressä istuen kuljetti kuin urkujen aavesoittaja kiihkeästi sormiaan edestakaisin, rivi riviltä, kirjan lehdillä, jotka nekin olivat mustat kuin yö. Sen lukukammion akkunoista ei tuikkanut tuli. Eräänä yönä Mooses otti viulunsa seinältä ja vetäisi käyrällä korkeinta kieltä. Se kirkaisi hänen korviinsa kuin pahahenki. »Voisithan myydä viulun, jollet itse voi sillä soittaa», kuiskasi pahahenki hänen sielussaan. »Mitä omatuntosi ei salli sinun itsesi tehdä, älä viekoittele sitä muittenkaan tekemään», sanoi enkeli. »Voisithan soittaa sillä vain virsiä ja hengellisiä lauluja.» »Ne kielet, jotka ovat laulaneet syntisen maailman iloja, ovat epäpyhiä ylistämään Jumalaa.» »Mutta niinhän on omankin kielesi laita.» Järjen kannalta Mooses myönsi saatanan olevan oikeassa, mutta hänen sydämensä oli enkelin puolella. Sokea meni rantaan viuluineen ja täytti sen kannen reijistä valuttamallaan hienolla hiekalla, jota sinne oli tuotu maitopyttyjen pesemistä varten. Sitten hän ojensi kätensä heittääkseen soittokoneen järveen, mutta yht'äkkiä painoikin sen rintaansa vasten ja pusersi hellästi kuin äiti sylilastaan. »Kavahda! Eikö viulu sinun elämäsi koettelemuksissa ole useinkin ollut ainoa pettämätön toverisi? Näinkö sinä palkitset parhaan ystäväsi?» kuiskutti viettelijä hänen sydämessään. »Jos kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se poikki ja heitä pois tyköäs», jyräytti enkeli ankarana. Mooses kauhistui maailmanrakkauttansa. Hän tarttui viulun kaulaan ja käsi ojona pyörähti ympäri kuin kiekon heittäjä. Kuullessaan heti sen jälkeen ruohikon takaa pimeältä järveltä äänen, vavahdutti hänen sydäntänsä, niinkuin hän olisi nakannut järveen kalleimpansa, alasti riisumansa elävän ihmisen, jonka paljas selkä pudotessa läiskähti veden pintaan. Hän istuutui Saaran hiekkakasalle ja itki. Seuraavana päivänä Mooses pyysi Aletuisen tekemään hänelle puusta laatikon, samanlaisen viilekkeistä selässä kannettavan, jollaisia käyttivät kuljeksivat rihkamakauppiaat, hänelle kuitenkin vain yksilaatikkoisen. »Mitä Mooses sillä tekee?» kysyi Aletuinen. »Kirjoja minä siinä kannan», vastasi sokea. »Mitä varten Mooses kirjoja selässään kantaa?» »Henki käskee minun lähteä maailmalle saarnaamaan syntisille parannusta.» * * * * * Oli jo myöhäinen syksy. Nopeasti oli kylään levinnyt suusta suuhun kulkenut tieto, että Iso-Mannilaan on tänään aamulla tullut sokea uskovainen, joka iltapäivällä pitää siellä raamatunselityksen. Määräaikana oli talon iso tupa väkeä täynnä, sillä jokainen tiedon saanut halusi kuulla, mitä sokealla saarnaajalla on sanomista, Kuulijain joukossa olivat myöskin talon isäntä, emäntä, Laina ja Marjaana. Saamansa tekstiksi Mooses luki tällä kertaa säkeistön Ilmestyskirjasta: »Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on.» Sitä kuullessaan Laina kohotti kumaraista päätänsä. Oli omituinen sattuma, että sokean viime talvena ajaessa pihaan tuolikuormineen, hän itse oli parhaillaan lukemassa juuri samaa lukua, josta tämä nyt otti säkeistön saarnansa aiheeksi. Useimpien kansanpuhujain tapaan Mooses ei jaksanut kauan pysyä tekstissään Hän alkoi puhua omasta elämästään, ja se olikin kuulijoista paljon mielenkiintoisempaa. »Minä olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt jo kahdesti astua kuoleman kynnykselle», hän kertoi. »Tuskin on paria kuukautta kulunut siitä, kun minä itsemurha-aikeissa hyppäsin Imatraan. Silloin minä olin lähempänä kadotusta kuin milloinkaan ennen. Mutta Jumala pelasti minut. Hän ei sallinut minun ruumiini ja sieluni hukkua iankaikkisesti. Muutama kuukausi sitä ennen minun vastavihitty vaimoni heittäytyi kalliolta järveen hääyönämme ja lepää nyt haudassa kaukana kotipitäjäni kirkkomaassa Minä olen ollut orpo syntymästäni asti. Minä en ole koskaan tavannut vanhempiani. Isästäni en tiedä mitään, mutta äidistäni olen kuullut, että hänen pitäisi olla ison talon tytär, joka aviottomana synnytti minut salaa yöllä, kaasi sievettä pullosta suuhuni ja heitti minut lampokarsinaan kuolemaan. Silloin minä ensikerran kolkutin tuonelan portille, ja olisi ollut onnellisempaa minulle ja monelle muulle, jos se olisi silloin avattu. Niin ei kuitenkaan tapahtunut: minut pelastettiin, mutta silmieni valo----------» Puhuja keskeytti kertomuksensa kuullessaan oudon romahduksen, niinkuin joku olisi kaatunut penkiltä lattialle, sitten naisten siunailemista, kiireistä liikkumista ja hälinää. »Mitä on tapahtunut?» kysyi sokea. »Täällä muuan pyörtyi», vastattiin. »Kuka se on?» »Tämän talon tytär. Jatkakaa te vaan puhettanne, me kannamme sairaan vuoteellensa virkoamaan», kuului isännän ääni sanovan. Mooses jatkoi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa esitystänsä, kun Marjaanan vieraspuolelta tuoma viesti alkoi kuulijain joukossa kulkea kuiskeena korvasta korvaan: »Laina on kuollut... Laina on kuollut...»

3243.txt

Juho Hoikkasen 'Sokkosilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3243. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

TAPIOLASSA Satukuvaelma Kirj. LARIN-KYÖSTI Oulussa, M. W. Marjamaan kirjapainossa, 1912. HENKILÖT: TAPIO, metsän kuningas. MIMERKKI, metsän mieluinen emäntä. NYYRIKKI, Tapion poika. TELLERVO, metsänneito. LIPPO, metsänkävijä. AARTEENKAIVAJA. TAPIOLAN VANHA PAIMEN HIIDEN HENGETÄR. METSÄN HENGETÄR. Tapion väkeä, sinipiikoja y.m. (Metsäinen, ihana seutu, taustalla metsälampi. Lippo nukkuu sammalilla, ja sinipiiat karkelevat ympärillä. On aamuinen hämärä.) SINIPIIAT (laulavat karkeloiden) Soi simapilli, soi, soi, soi, sinisilmä siskot karkeloi, siniviitat välkkyy, soljet heljät helkkyy, mailla auer läikkyy, seitit, korret väikkyy, sillaks suorin ties, nouse metsämies, soi simapilli, soi! Soi simapilli, soi, soi, soi, armas päivä silmän auki loi, herää, metsäkunta! Kyllin näit jo unta, unta luonnon lasten, puista putoo kaste, herää hellään jo, nousee aurinko, soi, simapilli, soi! [Laulun on säveltänyt Otto Kotilainen.] (Aurinko nousee punertaen koko seudun; sinipiiat pois.) LIPPO (puoli-unessa) Niin kumma soitto hiipii korviini kuin kedon kukat soittais kelloillaan, kuin perhot säestäisi siivillään, kuin sirkat sirkuttaisi viuluillansa ja pikku rummuillansa mettiset. Se hieno on kuin utu-unelma, kuin tuuli, joka illoin metsään nukkuu, kuin taivaan helinä se kaukaa soi, taas läheltä kuin sois se sydämestä. Mun kasvoilleni virtaa tuores viima, kuin siniliepeet ympärillä liehuis. Miss' olen? Tahdon vielä nukkua. HIIDEN HENGETÄR Oon hiiden hämysilmä hengetär, sun suoniisi ma lietson tummaa tulta, on valta viekkaus, sen tie on kulta, jos lyöt ja raastat, revit, heikot poljet, jos riistät hukkuvilta toivon oljet ja heität kauniit kaihot, unelmat ja raunioille onnes rakennat, niin näytän sulle sokkeloisen tien ja läpi varjojen sun kostoon vien, vaikk' uinut, valvot, seuraan, autan sua, sua kutsun kolmasti, nyt kuule mua! LIPPO (levottomana unissaan) Veljeni, sinä löit minua, minä en sitä unohda, minä en sitä koskaan unohda, minä kostan sen kolmasti sinulle. Äiti, teillä on linnun naama. Mitä nauratte? Minä ajan seitsenlasivaunuissa teidän ylitsenne. (Metsässä kuuluu viserrys.) METSÄN HENGETÄR Oon metsän sulosilmä hengetär, mua rakastit jo lasna tietämättä. Oi, anna hukkuvalle lemmen kättä ja muista mitä hyvää unelmoit, niin kerran ihanasti nousta voit, ma kuiskaan korviis salon säveliä, niill' ihastutat ihmissydämmiä, sä metsän suloisimmat lahjat saat, sua kutsun, seuraa, näytän onnes maat! LIPPO (tyyneemmin) Minun on niin hyvä olla. Miksi min; oikeastaan kotoa lähdin? En muista! Siskoni, siskoni, metsä on minun ystäväni, tule katso, kuinka paljon täällä on kummallisia kukkia! (Linnut visertävät.) (Lippo herää.) Taas kumma soitto soi mun korvissani, niin salainen ja suuri metsä on, sen vihreet hämyholvit uneen kutsuu, mut valo heijastaa sen pohjasta, kuin ahjosta käy kipunoiden kimppu ja minut herättää. Kai aamu on. TAPIOLAN PAIMEN (linko kädessä) Se istuu tuolla taas. LIPPO Mies mikä lienee? PAIMEN Jos oikein tähtään, ehkä osaan silmään tai rintaan; silmäni ei erota. (Ottaa maasta kiven, jonka iingottaa jonnekin ilmaan.) Ei sattunut! LIPPO Hoi, vanha mies! PAIMEN Ken huusi? LIPPO Miks käyt ja kähnystät kuin salakyttä? PAIMEN Ma väijyn tuota pahaa harakkaa, se kelohongan latvass' istuu aina. LIPPO Kas! Mitä teki sulle harakka, se veikö sormuksen sun neidoltasi tai — mikä pahempi — kai pahasti se puhui neitos korvaan sinusta ja nauroi, siksi neitos sulle nauraa? PAIMEN He, ei, sa lasket lemmon leikkiä, oon vanha mies, ei naiset naurata, tuo harakka on hiiden harakka. LIPPO Hiidenkö harakka? PAIMEN Niin. Kun se nauraa, ei ketään naurata. (Ampuu lingollaan, harakka nauraa.) LIPPO Hyi, mikä nauru, se karmii selkäpiitä, sydänalaa. Mik' on tää paikka, mikä olet itse, en Vainen lemmon luolaan liene tullut. PAIMEN On toinen ääni kellossasi, piltti. LIPPO En pelkää. Tääll' on vaan niin kumman hiljaa kun lakkas nauramasta harakka, ei linnut laula, hyrrää hyttyset. PAIMEN Niin, metsä on kuin kirouksen alla, puut nuokkuu kuiskaa niinkuin suruissaan, ja luonto huokaa, maa- ja ilmakunta vapisee hähättäessä harakan, jänikset päänsä pistää pensaaseen, ja kiero kettu pyrkii luolan pohjaan. LIPPO Mik' on tää paikka? PAIMEN Tapiolan haka, sen esikartano, ma paimen oon ja kaitsen Tapiolan karjoja. LIPPO Pyhältä heti tuntui mulle paikka. PAIMEN Mut nyt sen rauhaa rikkoo paha lintu. Tapion väki, nuori metsäkansa ei sovuss' elä, riitaa rakentaa, käy sinipiiat, keijut kaunamielin. Tapio itse, mairut Mimerkki kartellen kaartaa täällä toisiansa, kun haassa nauraa hiiden harakka; siks' linkoineni sitä täällä väijyn, en tavoita, en, vaikka kuinka koitan, ja Tapio on vihainen, juur' äsken hän kaatoi mesikuppini ja ajoi mun kulta-oveltansa pihalle ja näytti sormellansa tietä metsään, mun, vanhan miehen täytyy piileskellä, niin, syy on minun. LIPPO Kuinka, sinun syysi? PAIMEN Niin, katsos seikka on se, että minä vanha unisilmäinen sopessa-istuja satuin tässä tuonein metsään nukkumaan. LIPPO Metsään nukuit? PAIMEN Niin, päivä paistoi niin riivatun lämpimästi suoraan minun silmääni, juuri kun kummulla istuin ja mietin. Olin olevinani nuori kuningas ja minun paimenkoirani oli minun ylimmäinen neuvonantajani, niin... samassa... samassa nukahdin. Heräsin, karja oli poissa, koira poissa, minä juoksen, juoksen. Missä karja? LIPPO Niin, missä karja? PAIMEN Karja rikkoi aidan, kulki Hiiden soita, Hiiden maita, Hiiden kultaisen kauran tallasi. Mimerkin, Tapion emännän lempilehmä Tähtiotsa kiipesi Hiiden punaiselle vuorelle. Tuolla kaukana, katso, häämöittää Hiiden velhovuori. Niin, vuoren mustasta aukosta ilmestyi itse Hiisi, silmät kiljan kaljallansa, nyrkkiä ravisti ja löi jalkaa, että vuori vapisi, koppoi Tähtiotsan kuin pienen mäyrän pojan ja upotti sen kuumaan suohon. Ai, poikani, ei sillä leppynyt, ei sopuhun suostunut, vihasta sen vihreät silmät sähisivät päässä, lähetti, lennähytti tänne harakkansa, kun se nauraa, lankeevat naudat polvilleen ja läähättävät, ja vihan vavistus käy läpi Tapiolan. Ja yöllä! Yöllä lankee Hiiden vuoresta musta varjo yli Tapiolan simaisen salon, nahkasiipat, vaakalinnut ja lentävät rikkikoirat täällä uksilla ulvovat, viettävät kimmaisia, hurjia häitä naattujensa kanssa, ja harakka nauraa yli kaiken. Voi, tätä elämää! Tapio uhkasi, ettei hunajakuppini täyty, enkä iloista kylyä saa ennenkuin harakan olen ampunut, (poimii kiven ja asettaa sen linkoonsa, samassa kuuluu avunhuuto.) Kuulitko? Joku huusi apua. (Lippo rientää pois ja palaa taluttaen Aarteenkaivajaa.) AARTEENKAIVAJA Minä katselin kiiltävätä suon rantaa, sen pohjasta välkähti kuin kultaa ja minä putosin sinne kainaloitani myöten. LIPPO Mitä sinä täältä haet? AARTEENKAIVAJA Aarteita kaivan, joka puun kolosta, joka kannon alta niitä etsin. Vaan en vielä ole löytänyt. Entäs, mitä sinä haet? LIPPO Metsän huoletonta humua ja elämän iloisia seikkailuja. AARTEENKAIVAJA Sanokaa minulle, hyvät miehet, missä Hiiden vuori on? Siellähän taotaan kultaa. PAIMEN Hiiden vuori? Voi, miekkoinen halujasi! En sinua sinne neuvo menemään. AARTEENKAIVAJA Neuvo, ukko utra, saat sydämmeni lunnaiksi. PAIMEN Sen annoit jo viekkaasti kimmeltelevälle kullalle. Neuvon ja varotan. Tuolla näet Hiiden vuoren. Kun sitä oikein katsot, niin näyttää se istuvalta punapäiseltä, pipolakkiselta, kivettyneeltä jättiläiseltä. Monta on sinne mennehiä, vähä takaisin tullehia, siellä on sija syyllisillä, alus kuumista kivistä, palavista paateroista. Kätke sanani ja käänny tieltä. Vuoren juurella, yön puolella on sanajalkojen ja peuransammalen sisässä kahden suopetäjän välissä vuoren rautainen ovi. Pääsiäisyönä keskiyön aikaan jos siihen kolkutat, aukenee ovi. Kuljet vuoreen, ihana polku kisailee edessäsi, kultakolikolta hohtaa joka puun juuren alta, niihin älä koske. Kuljet tietä vähäisen, kolme kuumasilmäistä impeä vastaasi astuu herttainen hymy huulilla, niihin älä koske. Niillä on kädet kuin vesiköynnösten juuret, ne vetävät sinut luoksensa ja imevät sinusta veren ja elämän. Kuljet vuoren pimeään perukkaan, siellä kasvaa polven korkuinen tummalehtinen pensas täynnä helmille heloittavia marjoja, siihen pensaaseen tartu, niin sun on valta vuoressa. Mutta minä tiedän sen, minä tiedän sen, sinä tartut heti kultakolikkoihin, ne sammakoiksi muuttuvat, tai tartut hehkuvapovisiin impiin, ne katoavat kuin sumu aurinkoon, ja ikuisesti sinä vaellat vuoren onkaloissa ja kuuntelet oman tuskaisen äänesi kolkkoa kaikua, tulee Hiisi ja muuttaa sinut ontuvaksi orjaksi, mustan palkeensa polkijaksi. Nyt kuulit, vieläkö sinne haluat? AARTEENKAlVAJA Sinne ikävöin, sinne mieleni palaa. LIPPO (taistellen itsensä kanssa) Menisinkö mukaan. Oh, kuinka rintaani raatelee. Ei, ei, ei! Mitä iloa oli veljelläni rahoista, niitä hän himoitsee kuin susi myrkytettyä syöttiä. Ei, suven suloisille maille minä tahdon, sinne minne päivä niin ihanasti lounaaseen laskee. AARTEENKAlVAJA (Lipolle) Yksinkertainen aatos! Sinä autoit minut suosta, tule, minä ja'an ilot ja aarteet kanssasi. LIPPO Älä nouse, nuori jalka! Älä anna sille suuntaa, joka yöhön vie. Soi, soi ihana soitto minun korvissani kuin äsken unessani! (Yhden simapillin ääni kuuluu.) AARTEENKAlVAJA Minulla on kiire. Tuletko? PAIMEN Monta on sinne mennehiä, harvoja takasin tullehia. LIPPO En tule. AARTEENKAlVAJA Minä lähden, kävi miten kävi. Aarre on aarteen ottajalla. (Menee.) PAIMEN Miekkonen, älä mene! LIPPO Meni vaan. PAIMEN Niin, meni onneton, miekkoinen. Mutta mistä sinä poikani tulet? LIPPO Minä? Niin, minä olen eksynyt, kotoa vihassa läksin. Viikkoja en ole laskenut; päivä on pääni yli pyörinyt, minä jälessä, oksat etelään osottavat; tietä en löydä. PAIMEN Tietä? Minne? LIPPO Suven puoleen, matkalla maailman kirjaviin laskiaisiin, läänin linnan tahdon nähdä, sen kultainen kaariportti on jo lapsuudesta asti silmissäni väikkynyt. Tiedätkö, missä päin se on? PAIMEN En muista, miekkoinen, miekkoinen, niin, muistoni on hämärä kuin metsä elokuun kuutamossa. LIPPO Miksi metsä kohisee taas niin kummallisesti. (Harakka nauraa.) PAIMEN Häst! Kuulitko, taas lintu elämöi, ja sieltä kuuluu Tapionkin ääni, se perin pahaa mulle ennustaa; minne nyt kätkeyn? (Tapiolan väkeä rientää ohi.) Kas noin ne karkaa, nyt ei oo ukko ilvetuulella. (Piiloutuu kiven taakse.) TAPIO Niin, menkää, että vinkuu vesakko, ja katajat ja pehkot pöllyää, vieköhön teidät itse Iso-Hiisi, se kaihisilmä, kadesilmä hurtta, päässäni pihisee kuin muurahaiset, ja ohimossa paisuu paksut suonet, ja käsi lois, niin odottakaas vaan! Puun juurilla ne torkku, tolvanat, ne katsoo virsujaan ja torkkuu taas, työ ristiin käy, ja talo on kuin päällään, työ-aseet hujan hajan miestä huutaa, kuin viuhkaa akat, lapset huitoo luutaa, mut annas, kun on aika atrian, ne saavat tuhat tulimmaisen kiireen, mut kyllä niille näytän. Kuules, harakka! (harakka nauraa.) Niin naura, nauvu, sinä Hiiden lintu, mun hapseni jo nousee pystyyn näin, ja vanha naavaparta tutisee, myös sisuni se kuohuu, kiehahtaa, niin Manan musta vesi sohisee kai Syöjättären noitakattilassa. En tätä kestä, minä tempaan kirveen, sen kitaas heitän, hurja harakka. Ken täällä, tunnen ihmishajua, mies nuori? LIPPO Minä... TAPIO Nuori metsämies? He, miltä meidän vatut, puolat maistuu ja ketunleivät? LIPPO Kyllähän ne maistuu. TAPIO Hehe, vai niin! Mut kupu sull' on tyhjä, (taputtaa Lippoa vatsalle) pää täynnä kultaisia haaveiluita, kuun kuvia ja muuta sekamelskaa; sun silmäs puhuu vaikk' on suusi mykkä, sun silmäs huutaa nälkää, viisaat silmät... LIPPO Niin, mun on nälkä. TAPIO Niin, ja pitkä matka on täältä rakkaan äidin särvinaittaan; niin, oravall' ei puussa puutetta ja linnunpojalla on ruokaa maassa, suun täytettä ei ihmispojalla, ja kaikill' yhtä hyv' on ruokahalu. LIPPO Kun edes nähdä saisin leipäpalan, niin etten unohtais' sen muotoa, jos joskus sattuisi sen käsiin saamaan? TAPIO Kas vaan! On sulla oikein reima luonto; meillä ei leivota kuin kerran kuussa, ja onnettomaan aikaan tulit, poika, mut soittoa on meillä monenlaista, jos tahdot kuulla harakankin ääntä. Tulinen tosi! Minne kaikki kärkäs? (Huomaa paimenen pipolakin kiven takaa.) Mikähän käpy kiven takana niin varovasti siellä liikku, liukuu, (hiipii tarttuen paimenen lakkiin) kuin ois se pipolakin tupsuniekka. Seis paikallasi, vanha pörötukka! PAIMEN Ma poimin ukonkiven linkooni. TAPIO Pois linko! Mitä sillä, pöppö, teet, kun et voi nähdä viiden vaaksan päähän, sun silmäs vettä vuotaa, leuka louskuu ja polvet tutisee, ja varpaat naksaa, pois otan virkasi, sä kaiken karjan viel' ajat Iso-Hiiden laitumille. Jos oisit nuori, saisit kyydin kuuhun ja kolme moukaria peräpäähän. kuun suuta pieneks' saisit kalkutella, kun meille ain' se nauraa vuoren takaa. Alahan mennä! Seiso hongan alla, sen, jonka päässä hyppii lemmon lintu, jos sattuis sille munimisen hetki, niin ota kahakourin lahja vastaan ja vie se kananpesään aitan alle, niin riittäis meille Hiiden harakoita, jos tämän rähättäjän joku ampuis, niin, joku muu kuin sinä, mene, joudu! PAIMEN En oikein puuta löydä, silmä pettää, en tohdi sinne mennä, kuningas. TAPIO Jo kuulit, se on palkkas, mene, muuten... PAIMEN Voi, surkeutta! (menee) TAPIO Poika! LIPPO Salon herra, maan isäntä ja metsän kuningas, sua kiitän entisistä anneistasi, kun jousen eteen ajoit metsänriistan, ei maassa ollut nelin hyppijätä ei suhusiivin ilman halkojata, joit' et ois pyhittänyt pyytäjälle; niin usein annoit mulle metsä-onnen, sinulle hämärästä härmä nousi kuin kiitosuhri; älä pahastu, mun oikku, sattuma toi näille maille! TAPIO Miks' läksit kotoa? LIPPO Pois ajoi veikko. TAPIO Vai siinä sattuma, kai sattui naulaan ja taisit pääsi pistää omaan paulaan. LIPPO Katoton metsä oli mieluisampi kuin koti, jonka orret päätä painoi. TAPIO Nyt taivaan katon alla käydä tahdot ja minne? LIPPO Täällä jossain rinnassani soi ääni: mene, mene; askelissa se sana kaikuu, käy mun edelläni, se kutsuu, käskee, työntää hartioista, mun täytyy mennä, kotiini en käänny. TAPIO Niin, sull' on kellossa nyt kaksi ääntä. Oot kumma poika. Mik' on nimesi? LIPPO Lipoksi minua on sanottu, kuninkaan lääniin oisi mulla matka. TAPIO Soo, sinne? Pitkä, kovin pitkä matka, edess' on kolme kuumaa koskea, on kolme noroakin notkuvaista, suoportaill' yhdeksill' et yli pääse. On oikealla tuima Nälkäniemi ja vasemmalla kolkko Kipuvuori. Kuninkaan lääniin tahdot taivaltaa, kai kultatakkia sun mieles tekee? LIPPO Ne houreet heitin; hanhenvartijaksi tai tallipojaksi kun voisin päästä. TAPIO En sille mitään mahda; mutta kuule, oletko missään nähnyt Nyyrikkiä, mun poikaani, se vilkas kasaveikka vain kiitää Tellervonsa kintereillä, nyt tätä metsäneittä poika pyytää, unohtaa loukut, permet, pilkkokirveen. (Huutaa.) Hoi, Nyyrikki! (Harakka nauraa.) Kas, taas se riena reuhaa, (matkii) hähhää, ken meistä viimeiseksi nauraa. Tuhannen taivaan talivasaraa, kun saan vaan kurjan pojan polvelleni, niin kuuman veren kiihkon jäähdytän ja tukkaa tuiskuttelen aika lailla. MIMERKKI Tapio taltu, hyvä isäntäni, kultainen kuninkaiseni, lepytä levoton väkesi! TAPIO Minä en ole sinun hyvä isäntäsi, kuulitkos! Mimerkki, missä olet taas ollut? MIMERKKI Ikävissäni istuin, arkiryysyissä kyyhötin kaskivirsut jaloissa, katselin kalseata korpea ja itkin. TAPIO Niin, ryysyjä ja kyyneliä, kyyneliä ja ryysyjä, niillä sinä minua alati ilahutat. Mitä sinä virsuinesi metsässä juoksentelet, pysy kotonasi, askareissasi. Hämähäkin seittiä ovat seinät täynnä, ukset nokisina naukuvat, et ole pesettänyt aittoja, ja riistatarhassa hyppivät hiehot kiulujen yli, ja nälkäiset hirvet hiovat sarviansa. MIMERKKI Metsän pienet piiat jo varhain minut soitollansa herättivät, tarhassa olen hyörinyt ja pyörinyt, ja iloisena kaarestaa karja. Nyt se saloa kohden ammuu, aurinko armaasti paistaa ja metsästä lehahtaa tuhansia tuoksuja. Puin ylleni lykkyvaatteeni, antivaippani metsän erämiesten mieliksi. Erämies väsyneenä astelee, katselee, kyselee, missä viipyy tasaisen Tapion karja. Kultaiseni, kuninkaiseni, kaunis kankahan eläjä, pane metsä juhlapukuun ja iloiset petrat pensastoissa piehtaroimaan. TAPIO Ei ole antiaika. Metsäpiiatko sinut herättivät, sammalsopessa olet nukkunut koko aamun; eilen ja taas tänään istuit lähteen reunalla koreillen punasukissa, siniviitassa, sormet kullan koltuskoissa. Mitä tästä lopulta tulee! Millainen emäntä sellainen talokin. Kaikki tässä kaunistelemaan, koreilemaan! Ja Nyyrikki, ainoa poikani, punakypäräni temmeltää kuutamokisoissa miekkoisen metsäneitosen kanssa. Mikset pidä heitä silmällä? Sillä sen minä sanon, että siitä lemmen liehkasta tulee ikuinen itku, (harakka nauraa.) Mene jo siitä, muuten mustaksi muutun! (Mimerkki menee perälle.) Nyyrikki, Nyyrikki! (Poistuu vasemmalle.) TELLERVO (oikealta, Nyyrikki jälessä). Kutti, kutti! NYYRIKKI Tellervo! TELLERVO Kutti, kutti, hoikka poika heikkosääri! NYYRIKKI Tellervo ihana! TELLERVO Et saa kiinni, hihhihhii, etkä saa, etkä saa! NYYRIKKI Maltahan, kyllä saan, kyllä saan! (Juoksevat kiven ympärillä.) TELLERVO Levitä käsiäsi, kurota, kumarra, käänny ja väänny, olen täällä, tuossa taas, nyt et pyytä pyydystele, etkä teiriä tavota. NYYRIKKI Tellervo, ihana metsäntyttö, sinä utupaitainen, sumusilmäinen, hienohelmainen, älä juokse niin nopeasti, odota, odota! TELLERVO Ei ole aikaa, ei ole aikaa! Sinä siellä, minä täällä, vuori vaskinen välillä. NYYRIKKI Kirveelläni vuoren puhkaisen. TELLERVO Kalahtaa kiveen, kolahtaa kovaan. NYYRIKKI Sinä sininen unelmani, kultainen kaipaukseni, sorea, sulosilmäinen, suostu sopuhun, ikävä on minun sinua! TELLERVO Ei ole onni ottajalla, nouse ei jalka noutajalta. NYYRIKKI Kaitsen karjaasi, huudan hiehojasi. Tuhansilla taruilla sinua hauskuutan, sadoilla simasanoilla sinua hyväilen, tule, tule! (Harakka nauraa.) Lemmon lintu! TELLERVO Juokse suolla sotkujasi, kuuntele kuusiasi. En ehdi, en tahdo! NYYRIKKI Tule, muuten tulistun, minä puristan sinut kuin pihtiin, minä vapisen odotuksesta. TELLERVO Älä koske! Kuulitkos, sinun sormesi ovat kuusenpihkassa, älä koske, turmelet korean pukuni. NYYRIKKI Mutta Tellervo, ethän ennen käsiäni kiertänyt, et kiihkoani kaartanut. Tule jo! TELLERVO En jouda, en jouda! NYYRIKKI Puut minä silloiksi lasken, maat simaksi sipaisen sinun karjasi kulkiessa. Anna kätesi, vain sormesi, sakarisormesi äärimmäinen pää! TELLERVO Sen ympäri sinun kietoisin kuin vyyhden, en anna, en anna. Pese kätesi, pese kätesi! Kutti, tässä olen, ota pois, jos saat, vie, jos voit! (Juoksee oikealle.) NYYRIKKI Mene sitte, en sinua ikääni itke. Ei, Tellervo! Pyrähti kuin pyy pivosta! (Huomaa Lipon.) Sinä täällä, Lippo, kyllä sinut tunnen. Tunnetko Nyyrikkiä, puihin pilkkujen veistäjätä? LIPPO Oletko sinä Nyyrikki, puissa olen nähnyt pilkkusi. NYYRIKKI Metsässä käydessäsi sinua kurkistelin, metsässä sinun sydämesi on, kasvoillasi näin kauniin kaipauksen. Lippo, riena riivaa nyt Tapiolan väkeä, kun harakka nauraa, silloin hyvät pahoiksi paatuvat, iloiset ilkeiksi, ei ole sopua, ei suhtaa. Lempeä isäni on toraisa, Tellervoni, korea kuopus, ongelmoi ja oikutteiee, kaikki kansa riutuu riitaan ja sotikantaan. Ja Hiiden hämysilmä harakka rähättää keskellä pyhää hakaa, kukaan ei sitä tavota, vasamat ohi lentävät, nuolet yli viistävät. LIPPO Nyyrikki, voisinkohan minä sen ampua tällä jousellani! NYYRIKKI Näytä! (Tarkastaa Lipon jousta.) Oi, ukko ylijumala! Jousesi on jumaloissa kirkastettu, viattoman virittämä. LIPPO Siskoni sen viritti. NYYRIKKI Ammu hiiden harakka, niin saat oman jouseni. LIPPO Mitä minä sillä, ethän sillä itsekään tavota? NYYRIKKI Saat sinipiioista suloisimman. LIPPO En minä sinipiioista... Häipyvät kuin sininen auer yön yllättäessä. Vaihda kanssani pyypilliä, joka riippuu nauhassa kaulassasi, omani on jo huono! NYYRIKKI Vaihtaisinko? Voi, poikaseni, kyllä tahdot suurta palkkaa, sillä se on kaikkein paras pillini. Et sen voimaa tunne, et sen taikaa ole tutkinut. Sillä kun kerran soitat, niin avuksesi riennän, jos hengenhädässä olet, niin puhalla pilliin seitsemän säveltä, niin ei sinuun paha pysty. Mutta kun Tellervoa muistelen ja Tapiolan pulasta päästät, niin minä ehkä sen annan. Harakan nauru hiipii sydämeen, sekottaa veren, lumoo ja lannistaa. Jos harakan ammut, niin pillini saat, sen ääni soi ikäänkuin se nauraisi ja itkisi yhtaikaa. Surullista on siitä luopua. LIPPO Siro ja soma on pilli. NYYRIKKI Puhtaimmasta hopeapajusta sen tein, loitsut lomaan luin, säilytä sitä kuin silmäterääsi, kätke se povellesi paitasi alle, ettei karsas katse sitä näe. LIPPO Sitä säilytän kuin sydämeni puhtautta. Rumiin tekoihin en sitä käytä. NYYRIKKI Katsos, tuolla hölisee harakka vanhan rosoisen kelohongan hartioilla. Ammu vasemmalla kädelläsi, ota tarkka hiushieno jyvä. Hiivi varovammin. Kyykisty, matele kuin tuhatjalka. LIPPO Kunhan nyt osaisin, niin onneeni osaisin. NYYRIKKI Nyt! (Lippo ampuu harakan, joka päästää ilkeän naurun.) Katsos, katsos, osasit siipeen, lentää, lentää kauvas kohden Hiiden tulipunaista vuorta. PAIMEN (tulee kiireisesti) Pääsin kuin pintehestä, ihan olin siihen paikkaan kuolla, ohohh! NYYRIKKI (antaa Lipolle pillin) Lippo, tuossa saat pillini. Mieleni on niin iloinen ja keveä että... ho, hoi, kuules kuinka kaijun tyttäret vastasivat iloisesti. Ijäti saat sinä pyydystää minun maillani etkä koskaan tyhjin käsin kotiin palaa. Ho, hoi! TAPIO (tulee) Ho-hoi! Kuka huutaa! Kuka ampui harakan! NYYRIKKI Lippo, isäni. TAPIO Lippo! Hehhee, voi, yhdeksän taivaan talivasaraa sentään! Sinähän olet ankara ampuja! Rinnastani lohkesi katkera pala, partani tutisee nyt mielihyvästä. Mutta tätä en jätä palkitsematta. (Linnut alkavat viserrellä.) LIPPO Sain jo palkkani, Nyyrikiltä sain pyypillin. TAPIO Kuules kuinka heleästi taas linnut visertelevät, luonto on päässyt kuin painajaisunesta ja huokaa kuin helpotuksesta. Lippo! Metsä sinua rakastaa, metsään olet jättänyt osan itsestäsi. Sen pyhää rauhaa, sen suloista soitimen aikaa et koskaan häirinnyt, et häätänyt hautovata metsoa pesästään, et surmannut hellästi poikaansa kantavaa jänön emoa, jätit metsälle omansa, et riistaa tuhlaten tappanut. NYYRIKKI Sen minä paraiten taidan todistaa. TAPIO Metsä sinua rakastaa, joka korressa sykkii luonnon sydän, joka taimi taitaa puhua, jos sen kieltä kerran ymmärtää. Nyt olet hyvien haltioiden turvissa, metsä antaa sinulle ihanimmat lahjansa, saat rintaasi metsän tyynen hengähdyksen. Metsän salainen suhina, sen pyhä rauha jää ijäksi sieluusi soimaan. PAIMEN Ota vastaan vanhan neuvo! Hiisi jos sinut yllättää, lyö jousellasi ristiin rastiin kolme kertaa kolmen ympyrän piiriin! Niin olet turvassa tuholta. LIPPO Kyllä nyt on lahjoja laukussani. MIMERKKI (jälessä Tellervo, Tapion väkeä) Tapio nauraa, Tapio nauraa! TAPIO Niin, ehtoinen emäntäni, mieluinen Mimerkkini, Lippo ampui harakan, sydämeni on keveä. Sinä makeasuinen muori, kätke kärttyiset sanani muistisi himmeimpiin utuihin! MIMERKKI Kultainen kuninkaiseni, ne sydämeltäni sysäsin. Ja sinä salskea jousimies, harakan hotistaja, liukas Lippo, ole täällä kuin omillasi, kulje kuin kotonasi! LIPPO Mieleni on kuin pilvissä purjehtivan merikotkan, tänne en voi jäädä, tahdon maailmaan, vereni on levoton. TAPIO Nyt on taas ilo huoneessani, ilma on ihana, sopu suloinen. Sinä Nyyrikki saat saatella Lippoa yli koskien ja rämeiden. Niin, sinä veitikka, ota omasi, Tellervosi, toivottusi, ilossa sinut Tellervo ihanaksi näen. Mimerkki, parasta pötyä pöydälle! Vieras humisevaan tupaan! Iloitkoon Tapion kansa! TAPION KANSA Iloitkoon Tapion kansa! PAIMEN Mutta minä menen metsään nukkumaan. TAPIO Mutta ensin soitto käymään, simapillit soimaan! (Lippo soittaa, ja sinipiiat tulevat karkeloiden.) _Esirippu_.

3244.txt

Larin-Kyöstin 'Tapiolassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3244. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

HALLEYN TAHTI Kaksinäytöksinen pila Kirj. VÄINÖ KATAJA Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910. HENKILÖT: _Mäki-Matti_, mökin mies, mylläri. _Josefiina_, hänen vaimonsa. _Uuno Akseli_, heidän poikansa. _Olkkos-Kaisa_, | _Aapon Leena_, | naapurin mökin akkoja. _Luhtaniemi_, | _Ojalainen_, | talollisia, lähimpiä naapureita. NÄYTTÄMÖ: Mäki-Matin pirtti. Kaksi akkunaa. Ovi perällä. Vasemmalla uuni. Uunin ja akkunan välissä kangaspuut. Orsilla ja seinillä kaikenlaisia työkaluja: kirveitä, sahoja y.m. Talvi-ilta. Josefiina kutoo. Uuno Akseli syöpi pöydältä, joka on akkunan luona. Uuno Akselilla on povessa iso silavankimpale, josta leikkaa sälää niin ettei Josefiina näe, joka istuu selin ja kutoo. _Uuno Akseli_: Jopa tuli mies täyteen monesta aikaa. (Röyhtelee ja näyttää tyytyväiseltä.) _Josefiina_: (Kääntyen Uuno Akseliin päin.) Ethän vain ole näpistänyt äijän silavaa, koska huulesi ovat noin rasvaiset...! Saat taas äijän kimppuusi... _Uuno Akseli_: Kyllä minä jo miehen vastaan. (Nousee ja alkaa hommata piippuunsa, kopistaa kukkaroansa, joka tuntuu olevan aivan tyhjä.) Jaa, jaa... Taitaapa kuitenkin piipullinen nuuskuja karttua. _Josefiina_: Ettäs viitsit tupakatta olla, nuori mies! Mahdoit mennä Luhtaniemeen työhön, kun käytiin pyytämässä... Olisit saanut sievät tupakkarahat. _Uuno Akseli_: Joo, mutta mikä sinne lähtee kylmettynyttä tunkiota sysimään ja itseänsä palelluttamaan. _Josefiina_: Ole sitten nälässä ja repaleisena koko elinaikasi! (Katsellen Uuno Akselia tarkemmin.) Näenhän minä, että silavaa olet syönyt... _Uuno Akseli_: Kohtapa tuo tulee mailman loppukin! Mitäpä mitään säästämään... Olisi viisainta, että kaikki söisivät ja lepäilisivät nämä viimeiset kuukaudet... _Josefiina_: Kylläkai sinä siihen olisit! Vaan saatpa nähdä mitä äijä sanoo... Hiuksesi kiskoo päästäsi! Saat nähdä... Olisi ennen jo kiskonut, mutta minä olen aina tullut puolestasi. _Uuno Akseli_: Se on ollut ennen se, mutta tulkoonpa nyt... _Josefiina_: Siirryppä nyt vähän tuonnemmaksi haisemasta!! _Uuno Akseli_: Eikös teillä ollut tupakkaa kukkarossanne? _Josefiina_: (Heittää hänelle tupakkakukkaron.) Tuossa nyt on kelvoton! (Aapon Leena tulee.) _Aapon Leena_: Kirkas on ilma ja tähessä taivas... Näinä päivinä pitäisi nyt sen maailman lopun tähden näkymän täälläkin. Oletteko kuulleet, että se jo on nähty etelässä? _Josefiina_: Ei ole kuultu... Istu Leena! Uuno Akseli ota rokkisi penkiltä, että Leena pääsee istumaan. Vai on nähty... No, lopun edellä se on tämä lauha talvi... Se tähti ja sen kiehuva pyrstö ilmaa lämmittää. _Aapon Leena_: Niin tekee! Huonoa kuuluu taas lehdissä olleen. Ennustavat, että yhteen lyövät se tähti ja tämä maa, että maa halkeaa ja hiileksi palaa... (Panee piippuunsa.) _Uuno Akseli_: Joo. Se on Halleyn tähti ja siinä hännässä kuuluu olevan niin paha haju, ettei kärpän hännästä sen pahempaa tule... _Aapon Leena_: Sinistä höyryä kuuluu olevan ja sanovat, että jos maan päälle sitä höyryä laskeutuisi, niin paikalle tappaa. _Josefiina_: Voi sentään! Vaan jumalattomat eivät pelkää, vaan... _Aapon Leena_: Vaan juovat, syövät ja mässäävät hamaan siihen päivään asti, jona... _Josefiina_: Tässä tulitikkua. _Aapon Leena_: Joo. Joo. Ojalaisessa äsken istuin ja kuuntelin, kun lehdestä luettiin tähdestä... (imee piippua) luettiin, että ensi Erkin päivänä keväällä tulee maata likelle ja silloin... silloin hiilenä on koko maailma... Ja kadotuksen kita aukenee kaikille uskottomille... _Josefiina_: Mutta eivät sitä ihmiset usko... Kuuluvat sanovan, ettei koko maata hävitä, vaan osan... _Aapon Leena_: Siinäpä se onkin!... Kukin uskoo, ettei se hänen kohdalleen satu. _Josefiina_: Joo, joo. Kirjoitettu on, että merkkiä pitää oleman auringossa ja kuussa... _Aapon Leena_: Niin ja tähdissä. _Josefiina_: Niinpä tietenkin. Joo, joo. Ihmisen pitäisi aina olla valmis... _Uuno Akseli_: Nyt pitäisi kaikkien oleskella laiskana ja syöskennellä parhaat eväät pois... Niin minä tekisin... _Aapon Leena_: Jumalaton poika! Muista tulista helvettiä, johon joudut, ellet armoa saa... _Uuno Akseli_: Tulee sinne muitakin... _Josefiina_: (Itkee.) Yhden lapsen olen synnyttänyt... tuon Uuno Akselin ja tuommoinen jumalaton hänestäkin tuli... _Aapon Leena_: Ja laiska. Miks'et antanut koivunvarpua silloin, kun aika oli... (Oven takaa kuuluu kolinaa ja kirouksia.) _Josefiina_: Nyt tulee äijä kotia! Katso itseäsi Uuno Akseli... _Mäki-Matti_: (Lyhyt ja paksu miehen tallukka tulee, kiroten suun täydeltä karkaa hän Uuno Akselin kimppuun ja tarttuu hiuksista kiinni.) Sinä kelvoton olet syönyt silavani! (Uuno Akseli koettaa tarttua ukkoa kurkusta kiinni, mutta äijä ei hellitä kouriaan hiuksista.) _Uuno Akseli_: Laske irti kirottu äijä! Älä raada hiuksia!... _Mäki-Matti_: Kyllä minä sinut... (Aapon Leena siunaa ja pakenee loukkoon. Josefiina kiepsahtaa nopeasti kuin orava kangaspuiden penkiltä, hakee asetta ja löytää nurkkahyllyltä vanhan, paksun virsikirjan, jonka lennättää Matin silmille.) _Josefiina_: Älä tapa poikaa... kölliskö siinä! (Matti löysää kätensä ja Uuno Akseli livahtaa ulos.) _Aapon Leena_: Maa ja helvetti teidät nielee... Jumalattomat ihmiset! Onko tämä kristillistä avioliittoa, kun maailman loppua ihmiset ennustavat... _Mäki-Matti_: Rietas ämmä! Ja isävainajan vanha virsikirja! Ulos minun huoneestani, sinä vanha susi. (Uhkaa Josefiinaa, joka sieppaa jotakin hartioilleen ja pakenee ulos.) _Mäki-Matti_: Isäntä minä olen talossani... _Aapon Leena_: Ettes häpeä! _Mäki-Matti_: Poika syönyt ison kimpaleen silavaa, oppii varkaaksi samoin kuin äitinsäkin... _Aapon Leena_: Josefiina elättää itsensä ja poikaa ruokkii... Kuinkahan kävisi, kun molemmat olisivat sinun eväilläsi? Vaan herra sinua vielä rankaisee, mies... _Mäki-Matti_: Ennenkun vihille menin, niin keskinäinen puhe on semmoinen ollut, että Josefiinan pitää omin ruokinensa elää ja jos lapsia tulee, niin hänen pitää ne hoitaa... Minuun eivät kuulu kumpikaan... Huoneessa olla saavat ja minun lämpimässäni... _Aapon Leena_: Vaan kohta tulee se päivä, jona astut taivaallisen tuomarin eteen... mies... _Mäki-Matti_: (Ottaa virsikirjan laattialta.) Ohoh sentään. _Aapon Leena_: Josefiinatta olisit monta kertaa nälkäänkin kuollut... Vaan muista sinä mies, että ensi keväännä, Erkin päivänä, astut isomman Herran eteen, joka syntisi tietää... _Mäki-Matti_: Vaan niinpähän sanoi Virnemäen Heikki, että kirjoitustenkin mukaan pitäisi vielä maailman seisoa vajavan sata vuotta... _Aapon Leena_: Vaan mitäs sanot siihen kirjoitukseen, joka näyttää, että merkkejä pitää näkymän auringossa, kuussa ja tähdissä... Lienetkö kuullut, että lännen taivaalla on jo nähty, pitkä pyrstö perässä... _Mäki-Matti_: En ole kuullut! Vai on nähty! Puhui se opettaja... vaan leikkiä taisi laskea... Sanoi hännän olevan monta penikulmaa pitkän. _Aapon Leena_: Herra rankaisee kaikkia ihmisiä heidän pahuutensa tähden... Matti, Matti, kuinka on sinun syntisen laita? _Mäki-Matti_: Ohoi, hohoi... voi sentään! _Aapon Leena_: Oletko valmis lähtemään? _Mäki-Matti_: (Istuu käsi otsalla. Ei vastaa.) _Aapon Leena_: Saat olla vielä siinä löylyssä, että riittää... _Mäki-Matti_: Vaan poikahan söi silavani... noin ison kimpaleen... _Aapon Leena_: Et ole myllärinä ensi kevännä Erkinpäivänä... _Mäki-Matti_: Yhyy. Olisipa sinulla semmoinen akka ja poika yhyy... _Aapon Leena_: (Poistuu, paiskaten oven kiinni.) _Mäki-Matti_: (Yksin.) Se oli Aapon Leena! Vaan minkä minä teen! Poika söi ainoan evääni eikä Josefiina anna kahvikuppia, vaikka tietää, että ei minulla ole ollut kahvitilkkaa kahteen kuukauteen... Halleyn tähti... Halleyn tähti... Pitkä häntä perässä, josta paha katku maahan laskee... Kuinka sanoi opettaja? Paljas hajukin jo tappaa, vaikkei itse tähti maata lipaseisikaan... Ja saattaa se sivukin mennä... tämän paikan... Ja jos Norjassa mutkin käypi, niin jäähtyy perhana vie, kun tunturien päällitse vihkasee... Lännen taivasta kuuluu menevän ja idän taivasta palaa takaisin... Vaan jos minä Erkinpäiväksi kätkeyn tuonne Kilsivaaran luolaan, jossa on monta kymmentä syltää paksua kalliota kattonani, niin saapi siitä yksi tähti pyrstöineen vihkasta päällitse... ei hajoa... Akan piru ja poika joutavat kyllä vähän kärventymään... _Ojalainen_: (Tulee ja istuu penkille.) Onpa täällä Matti kotosalla. _Mäki-Matti_: Missäpä minä olisin... _Ojalainen_: Jo kuuluu Matti kummia! Jo on nähty Oulussa Halleyn tähti, kun lännen taivaanrantaa on mennä huuhkinut, palava, tulta kipenöitsevä häntä perässä. _Mäki-Matti_: Vai on nähty... _Ojalainen_: Näinä iltoina pitäisi täälläkin näkyä. _Mäki-Matti_: Olisi sitä kummaa nähdä... _Ojalainen_: Nyt ei mitään vaaraa ole — se kulkee niin kaukaa nyt — vaan kuinka käynee keväällä, kun likemmäksi maata tulee... _Mäki-Matti_: Silloinko se palaa takaisin? _Ojalainen_: Niin. _Mäki-Matti_: Vaan luulisi sen jäähtyvän kun Norjan merellä asti sanotaan käyvän... _Ojalainen_: (Itselleen.) Jo onkin ukkoa huiputettu. Lisätäänpä kuormaan kiviä. (Ääneensä.) Saattaa jäähtyä, vaan jos hännästä haju, joka on kuin sinistä vitrilliä, maahan laskee, niin kaikki tappaa eikä kuulu kasvavan se paikka viheriää neljäänsataan vuoteen... _Mäki-Matti_: Neljäänsataan vuoteen! _Ojalainen_: Niin. Ja kartta näyttää, että hyvin likeltä menee... _Mäki-Matti_: Opettaja sanoi itsellään olevan kartan, jossa on tie, jota lentää... _Ojalainen_: On se minullakin. (Ottaa kartan povitaskustaan ja alkaa sitä Matille näyttää.) Kas tuossa se on nyt likimpänä, kahdeksastoista päivä toukokuuta eli ensi Erkinpäivänä... Paras myllynjauhatuksen aika... _Mäki-Matti_: Mikä vaara se tämä tässä on? (Näyttää sormella karttaa.) _Ojalainen_: Sehän on tämä Kyläharju juuri tämän kylän takana... _Mäki-Matti_: No, Virnemäki ja minun pirttini... _Ojalainen_: No, näyttää aivan, että ovat samalla linjalla, jota tähti kulkee... _Mäki-Matti_: (Hetken vaitiolon jälkeen.) Vaan vielähän sitä pitäisi olla vajaa sata vuotta ennenkuin mailman loppu tulee... _Ojalainen_: Niinhän pitäisi, vaan kukapa sen niin tarkoin tietää... _Mäki-Matti_: (Istuu penkille.) Taitavat olla sitten viimeiset ajat elettävänä... Käypiköhän muualla maissa... näyttääkö kartta? _Ojalainen_: Venäjälle, Uhtuaan päin näyttää tie osoittavan... _Mäki-Matti_: Taitaapa kärventää laukkuryssiltäkin partoja... _Ojalainen_: Hullusti pelkäävät ihmiset, ja sanomalehdet kertovat myötaänsä siitä... Etköhän sinäkin tee sovintoa akkasi kanssa ja komenna sitä laiskaa poikaasi työhön? _Mäki-Matti_: Josefiina elättää itsensä niinkuin puhe on ollut ja mitä Uuno Akseliin tulee, niin eipä taida lähteä talvipakkaseen paleltumaan... _Ojalainen_: Olet opettanut niin laiskaksi, ett'ei viitsi missään työtä tehdä... Vaan jos ei huomenna tule heinänajoon, niin minä en enään anna velkaa... _Mäki-Matti_: Huono sillä on terveyskin ja valittaa, että rintaan pistää. Ja taas kun keväällä myllynjauhatus alkaa, niin ei vikkelämpää mylläriä kuin Uuno Akseli on, ole yhtään... _Ojalainen_: Vaan jos ei enään tulekaan sitä aikaa! _Mäki-Matti_: No niin. En tiedä. Kysy Uuno Akselilta itseltään... _Ojalainen_: Rupeanko minä teitä kaikkia palvelemaan! Annas kun tulee kevät ja se Halleyn tähti maahan höyryään löysää, niin etköhän mielelläsi lähtisi töihin... Jaara... _Mäki-Matti_: (Kiivastuen.) Jaarako? Ulos minun huoneestani! (Tavoittelee asetta, Ojalainen poistuu.) Tähän tulet komentelemaan ja määräilemään... aivan kuin minä olisin velassa... (Kävelee äänettömänä, panee piippuunsa ja miettii.) Se on pelastukseni, kun pakenen niiksi päiviksi Kilsivaaran luolaan, jossa lappalaiset ennen ovat asuneet... Varustan eväät jo ennen valmiiksi... Annappa sitten Halleyn tähden huuhkia päällitse, kyllä on sellainen katto, että kestää... Sitä paikkaa eivät muut tiedä enkä ilmoita aiheistani Joosefiinalle enkä Uuno Akselille... joutavat kärventymään... Kummalta näytti, kun kartta osoittaa, että ihan tämän Kyläharjun päällitse menee... Ojalaiseen, tuohon vanhaan kettuun ei ole luottamista, vaan niinhän sanoi opettajakin... joka oikein asiat puhuu... Ja koko maailman sanomalehdet siitä kuuluvat kirjoittelevan. Mutta sen minä sanon, että lähtö tästä tulee muillekin, jotka samalla linjalla asuvat: Virnemäkiläisille, Olkkos-Kaisalle ja Aapon-Leenalle. _Olkkos-Kaisa_: (tulee vauhdilla ja henkäyksissään.) Matti, Matti, viimeiset ajat lähestyvät... Missä on Josefiina? _Mäki-Matti_: Raitilla tietenkin... _Olkkos-Kaisa_: Julma kuolema meitä Kyläharjun mökkiläisiä odottaa... _Mäki-Matti_: Niin tekee, Kaisa parka. Oletkos valmis lähtemään, vanha valehtelija? _Olkkos-Kaisa_: Kukapa täällä valmis on! Luuletko olevasi autuas sillä, että ihmiset sinut rehelliseksi mylläriksi uskovat! Oletkos vaimoasi ja poikaasi ruokkinut? _Mäki-Matti_: Asia on sovittu jo silloin, kun vihille menimme... _Olkkos-Kaisa_: Tässäkö meinaat odottaa, että hirmuista hävitystä tekevä tähti ylitsemme kuumana, tulisena pallona vieriää!... _Mäki-Matti_: Mihinkäpä kuolemaa pakenee. (Ulkoa kuuluu huutoja: Jo näkyy! Lännen taivasta huuhkii mennä!) _Olkkos-Kaisa_: Nyt näkevät tähden! (Rientää ulos.) _Ääni ulkona_: Ei vaikka parhaalla porohärällä perään lähtisi sitä saavuttaisi! _Mäki-Matti_: (Hakee lakkiaan ja aikoo rientää ulos.) Merkkejä pitää näkymän auringossa, kuussa ja tähdissä!... _Uuno Akseli_: (Ovella.) Jo näkyy. Metsäkyliin ja Norjaan päin näyttää menevän... _Mäki-Matti_: (Riehuu edestakasin.) _Uuno-Akseli_: Joutukaa katsomaan... Täällä on ulkona paljon kyläläisiä... _Mäki-Matti_: Minä tulen... minä tulen... Halleyn tähti... Halleyn tähti... (Rientää ulos.) (Näyttämö on tyhjä hetken aikaa.) _Josefiina_: (Huivitta ja pelästyksissään tulee.) Kiitos Herralle! Nyt tiedän, miten oman ja Uuno Akselin hengen pelastan! Hohoi! Ei muuta kun lähdemme Uuno Akselin kanssa veljeni Airis-Mikon mökille, joka on tästä peninkulman länteen! Aika on vielä, toukokuuhun monta kuukautta... Antaapas äijän jäädä yksin... joutaapa jo lähtemään pois myllyämästä... Pakoon aikoivat Aapon Leena ja Olkkos-Kaisakin, kun opettajalta ja Ojalaiselta kuulivat, että tästä Kyläharjun kautta ruoja palaa takaisin... (Ojalainen, Luhtaniemi, Olkkos-Kaisa, Aapon Leena ja Uuno Akseli tulevat sisälle.) _Uuno Akseli_: Kaukana oli vielä sentään! _Ojalainen_: Vaan hauvanko luulet menevän ennenkun tuolla vauhdilla olisi täällä? (Josefiina, Olkkos-Kaisa ja Aapon Leena itkevät ja uikuttavat.) _Ojalainen_: Viimeisessä lehdessä oli, että etelä-Suomessa jo eräs talonisäntä oli myynyt lehmänsä ja hevosensa... _Luhtaniemi_: Joo, ja eräs maansakin... (Ulkoa kuuluu Mäki-Matin ääni.) _Josefiina_: Olkaa hiljaa, Matti huutaa jotakin! _Mäki-Matin ääni_: Tulkaa katsomaan! Nyt sillä pyrstö säkenöitsee ja heiluu kun liki vaarain lakia vihkasee... Niinkuin tulena palaa... (Kaikki rientävät ulos.) _Ojalainen_: (Mennessään ulos.) Pitää joutua kirjoittamaan uutista sanomalehteen, että jo on Halleyn tähti tässäkin pitäjäässä nähty. (Näyttämö tyhjä.) _Mäki-Matti_: (Tullen yksin sisälle.) Virnemäkeen menivät. Sinne meni Josefiinakin ja Uuno Akseli... Taivas se on pääni päällä sininen kuin taulu... Ei hätää vielä... Anteeksiko akalta pyytämään? Tämäpä vasta talvi on! (Kulkee edestakasin, kosketellen ja liikutellen vähän kutakin esinettä.) Ei pojat! Ja toinen paikka on kanssa, johon mahdun! Oiva ajatus! Perunakuoppaan, joka on pirttini parren alla! (Aukaisee nopeasti laattiassa olevan luukun ja astuu perunakuoppaan. Pää näkyy vielä.) Tänne on sijaa! Perunatkin siksi loppuvat! Kun varustan tänne evästä pariksi viikoksi ja ovet ja luukun suljen, niin ei, perhana olla, pääsekään se paha haju parren alle... ja niin henkeni pelastan... (Painuu kuoppaan.) _Ojalainen_: (Tulee.) Missähän Matti on? Vastahan hän pirttiinsä meni. (Huutaa perunakuoppaan.) _Mäki-Matti_: (Näyttäen päätään.) Mikä sinut tänne pani huutamaan? Vastahan menit Virnemäkeen... _Ojalainen_: Palasin kuulemaan alkaisitko tekemään myllyntukkia? _Mäki-Matti_: Myllyntukkia! Tuletko taas minua härnäilemään, kettu! Ei puhettakaan myllyntukista. Mene matkaas! _Ojalainen_: Mitä sinä siellä kellarissa kompuroit? (Naurahtaa.) _Mäki-Matti_: Mitä helvettiä tämä sinuun kuuluu! Painu pois minun huoneestani! _Ojalainen_: Matti, Matti! Muista, että kovat ajat ovat edessäsi! _Mäki-Matti_: Anna olla vaan! (Nousee kiireesti laattialle ja hakee asetta.) Enkö minä saa rauhaa kotonani! (Heittää jakkaralla Ojalaista, joka poistuu sukkelasti ovesta.) Tähän tulet viisauttasi jakamaan! Läksitpä! (Panee luukun kiinni ja vaipuu mietteisiin.) Niin! (Näyttää tulevan kovaan tunnonvaivaan.) Maailmanloppu ja tulinen helvetti edessä! Vaan minähän olen rehellinen mies... Matti Väylä... En minä ole varas enkä huorintekijä, niinkuin Josefiina, jolla oli kaksi lasta ennenkuin naimisiin menimme ja mitä lie muita syntejä... Vaan minä kyllä henkeni pelastan ... Tuonne noin vaan niiksi päiviksi... Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. Kesä-ilta Mäki-Matin pirtin edustalla. Taaempana korkea metsäinen harju, josta polku tuopi pirtin eteen. Teitä ja polkuja oikealle ja vasemmalle. Mäki-Matti kävelee kiivasta vauhtia harjua alas pirttinsä eteen, johon pysähtyy, silmäillen kaikille ilmansuunnille ja taivaalle. _Mäki-Matti_: Harjun laella kävin, josta kauas pohjoisen taivaalle näkee, mutta en mitään kummempaa nähnyt taivaanrannalla liekehtivän. Ja nyt pitäisi tulla! Mutta jos ohi vielä menisi... niin lupaanpa olla Josefiinalle rakas aviomies ja Uuno Akselille kelpo isä... Herra! Kuule rukoukseni! Ei näy missään päin; kummempaa liikettä kuin ennenkään... Vaan nythän onkin vasta aamupuoli päivää... Ja Josefiina ja Uuno Akseli yhä ovat poissa... ehkä ainaiseksi poistuneet... Kummaa, etteivät ihmiset tuon enempää pelkää, vaan touhuavat niinkuin ennenkin! Vaan valmiina ovat minulla eväät pottukuopassa pariksi, viikoksi, tupakasta ja tulitikuista alkaen. _Ojalainen_: (Tulee äkkiä Matin selän takaa.) No hyvää huomenta Matti! Mitäs Matille kuuluu? _Mäki-Matti_: (Kovin pelästyksissään ja hämmentyneenä.) Mistäs sitä pitäis kuulua. (Silmii ympäri taivasta.) _Ojalainen_: Myllyvesi on hyvä. Kuuletko, kuinka oja tulvillaan pauhaa? _Mäki-Matti_: Mitä puhut? _Ojalainen_: Etkö lähtisi myllyäni laittamaan käyntiin? Eivät sitä muut kuitenkaan osaa. _Mäki-Matti_: Mitä puhut? _Ojalainen_: Mies! Mikä sinun on? Olethan valkea naamaltasi kuin nauris. Mitä äsken kyläharjulla kävit? _Mäki-Matti_: (Hätääntyen.) Uunihakoja kävin hakemassa. _Ojalainen_: Vai uunihakoja! Saitkos? _Mäki-Matti_: (Itselleen.) Taivas se on pääni päällä sininen kuin taulu... Lämminpä nyt on ilma... _Ojalainen_: Ja Erkinpäivä on mennyt eikä Halleyn tähteä ole näkynyt... _Mäki-Matti_: Erkinpäiväkö mennyt? Tänäänhän se on. (Katselee epäilevästi Ojalaiseen.) _Ojalainen_: Toissapäivänä jo on Erkinpäivä ollut ja se päivä, jona Halleyn tuli palata. Mutta ei ole kuulunut... _Mäki-Matti_: (Tekee kummallisia riemullisia liikkeitä.) Ei ole kuulunut! Jokohan jäähtyi ainakin, kun Norjan tuntureille joutui!... _Ojalainen_: Epäilemättä on sammunut sinne, niin on jo lehdissäkin. _Mäki-Matti_: Maailmanloppua ei siis tulekaan! _Ojalainen_: Mitä hulluja! Lähde myllyä laittamaan käyntiin! (Luhtaniemi tulee.) _Luhtaniemi_: Täälläpä kohtaan myllärin kotona. Etköhän lähtisi teroittamaan meidän myllynkiviä. _Mäki-Matti_: No, jahka tässä syön ja ehdin. _Luhtaniemi_: Myllyvettä on runsaasti. Ja myllyt pitää saada käymään... _Mäki-Matti_: Niinpä tietenkin. (Katsellen kumpaakin epäluuloisesti.) _Ojalainen_: Iloitse Matti nyt, kun tuo kirottu tähti, jota koko mailma on pelännyt, ei osunutkaan tälle Kyläharjun kohdalle! Ja tule myllyille. _Luhtaniemi_: Niin, Matti rakas!... Tule nyt panemaan myllyt iloiseen käyntiin niinkuin ennenkin! _Mäki-Matti_: No, jahka tässä syön ja joudun... (Ojalainen ja Luhtaniemi menevät.) _Mäki-Matti_: (Yksin taivaalle silmäillen.) Puhuivatko totta? Olenko päivälaskussa erehtynyt! Hulluksihan on tehnyt miehen tämä ijänkaikkinen odotus ja maailman lopun pelko. (Kävellen naurusuin ja kepeästi.) Jopahan kävi sittenkin ennustukseni toteen... että jäähtyy, jäähtyy pakana vie, kun pakkasöinä Lappia halki pyrstöineen vihkasee... Eikö liene pudonnut mereen, joka kuuluu sulana olevan. (Tirkistelee pitkin tietä.) Mutta ketä ovat nuo, jotka maantieltä poikkesivat tälle myllytielle ja tännepäin tulevat? No, ei kahta yhdenlaista... Kävelystä on selvään Josefiina nyytti kainalossa ja toinen on Uuno Akseli, laukku seljässä... Nyt palaavat Airis-Mikon mökiltä, jossa kevättalvea ovat viettäneet... Nyt uskaltavat tulla, kun ei Halleyn tähti osunutkaan tänne... (Käy piiloon kiven taakse, josta näkee pirtin ovelle.) Menempä tästä vähän kalvepaikkaan katsomaan. (Josefiina ja Akseli tulevat. Josefiinalla nyytti kummassakin kädessä. Uuno Akselilla laukku seljässä ja palava sikaari suussa.) _Josefiina_: Matti ei näy olevan kotona, luulen. _Uuno Akseli_: Tikku näkyy olevan sinkilässä. (Seisahtuvat pirtin eteen ja tirkistelevät sisälle vuoroin kummastakin akkunasta.) _Josefiina_: Jos Matti arvaisi, kuinka hyviä tuliaisia meillä on, niin kyllä kotia kiirehtisi. _Uuno Akseli_: Epäilemättä. _Josefiina_: Näkyykö Aapon Leenan pirtiltä mitään? _Uuno Akseli_: Savu näkyy nousevan. Eläjät siellä ovat. _Josefiina_: (Riemussa.) Ja kaikki täällä on paikoillaan, niinkuin ennenkin. Pirtti tässä, tuossa pellot ja tuolla tuttu, metsäinen harju, jossa linnut laulavat. Kuuletkos lintujen laulua, Uuno Akseli? _Uuno Akseli_: Ja oja pauhaa niinkuin ennenkin keväisin... ja jopahan kuuluvat myllytkin olevan käymässä... _Josefiina_: Kaikki, kaikki on paikoillaan. Mutta missä on rakas mieheni Matti! Onko hengissäkään enään! Rakas mieheni Matti! _Uuno Akseli_: Mitäs tuossa huutaa! Käykäämme sisälle, että saamme kahvit keitetyksi. _Josefiina_: Kaikki olisi hyvin, kun rakas mieheni Matti... _Mäki-Matti_: (Tullen kiven takaa ja pyyhkien silmiään.) Täällä minä olen, rakas Josefiina ja poikani Uuno Akseli... _Josefiina_: (Kätellen Mattia.) No terve ja terveisiä meidän matkoiltamme. Uuden puseron lähetti Airis-Maija sinulle, Mikko, uudet kintaat ja kengäkset ja paitavaatetta... Uuno Akseli! Tarjoo isällesi sikaari. _Uuno Akseli_: Tässä olisi... _Josefiina_: Kaikki on hyvin taas, paremmin kuin koskaan ennen ja väkevän tulokahvin nyt keitämme... _Mäki-Matti_: Minulla onkin hyvin kuivia honganoksia... _Josefiina_: Pelko oli sielläkin, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Ja tiedätkö Matti, että Uuno Akseli on ansainnut uuden puvun ja vielä on tupakkarahaakin... _Mäki-Matti_: Tämä on kumma kevät... kuoleman ja elämän kevät... Yhyy...! _Josefiina_: Oikein! Tämä on elämän ja kuoleman kevät. Mitä tänne kuuluu? Missä ovat naapurit Aapon Leena ja Olkkos-Kaisa? _Mäki-Matti_: En koko kevännä ole nähnyt. Itsekin olen elänyt elämän ja kuoleman välillä. (Aapon Leena tulee juosten ja lankeaa kaulaan Josefiinalle.) _Aapon Leena_: Herra on kuullut rukouksemme. Ja mikä ilo nähdä, että tekin, mies ja vaimo nyt rakkaasti toisianne kohtelette. (Olkkos-Kaisa tulee juoksujalassa.) _Olkkos-Kaisa_: Terve tulemaan hauskaan pirttiisi takaisin, rakas Josefiina! _Josefiina_: Niinpä tietenkin. Ja tämän komean kuusikkoisen harjun alle, jossa myllyt jauhavat ja linnut laulavat... _Olkkos-Kaisa_: Joo ja käet keväisin kukkuvat. _Josefiina_: Uuno Akseli, tarjoo Leenalle ja Kaisallekin sikaarit... Nyt on ilon päivä, kun entisellään näen armaan kotini ja naapurini, jotka luulin tulisen Halleyn tähden hännän alle joutuvan... _Mäki-Matti_: Vajaa sata vuotta sitä on kirjoitustenkin jälkeen vielä ennenkuin mailmanloppu... _Uuno Akseli_: Hyväpä nyt taitaakin olla myllyvesi, koska noin vaahtona näkyy tampulan kahta puolta myllertävän...: _Mäki-Matti_: Hyvät vedet! Hyvät vedet! (Ojalainen ja Luhtaniemi tulevat.) _Josefiina_: Sisälle tulkaa kaikki! Komeat tulokahvit nyt keitän ja vehnäsen kanssa tarjoon. Ojalaisen ja Luhtaniemen isännät tulkaa tekin! _Ojalainen_: Läksimme vaan Mattia kiirehtimään myllyn takomiseen... _Luhtaniemi_: Uuno Akseli! Minä katson sinuun. Sinulla on isäsi myllärilahja! Nyt reippaaksi mylläriksi ala. _Aapon Leena_: Niin pian on kesäleipä ansaittu. _Mäki-Matti_: Mitä sanot, Uuno Akseli, itse? _Uuno Akseli_: Jahka tässä syön ja levähdän. _Luhtaniemi_: No niinpä tietenkin! _Ojalainen_: No, niinpä on sitten meidän kylässä jälleen kaksi uljasta mylläriä, Matti Väylä ja hänen reipas poikansa, Uuno Akseli... _Aapon Leena_: Juuri niinkuin sanotte Ojalainen. _Ojalainen_: Niin ja hänen reipas poikansa, Uuno Akseli, jotka yhdessä kylän myllyjä hoitavat ja Matin oiva ja vikkelä vaimo, notkeajalkainen Josefiina, kahvia uljaille mylläreille tuopi... _Aapon Leena_: Joo. Ja rauha ja rakkaus on... _Olkkos-Kaisa_: Niinpä tietenkin! _Mäki-Matti_: Halleyn tähti... Halleyn tähti! _Josefiina_: Mitä Matti sanoo? _Ojalainen_: Hän iloitsee niinkuin me kaikin tänä koreana toukokuun päivänä, koska maailma vielä vanhalla paikallaan seisoo, myllyt jauhavat ja linnut laulavat. _Mäki-Matti_: (Riemussa.) Enkös minä oikein ennustanut! Enkös minä oikein ennustanut! Ha-ha-ha! Saakeli vie! _Josefiina_: Mitä Matti? Mitä olet ennustanut? (Kaivaa nyyteistään Matille tuliaisia.) _Mäki-Matti_: Että jäähtyy perhana vie, kun Lappia halki talviöinä mennä vihkasee... ha, ha, ha. Saakeli vie! _Josefiina_: Tässä kintaat! Mutta nyt sisälle kaikin! Kymmentä kieltä puhuvan kahvin nyt keitän... _Mäki-Matti_: Minulla on hyviä honganoksia. (Rientää pirtin päähän.) _Josefiina_: Kaikin sisälle nyt! Välkomme! (Menevät sisälle, Uuno Akseli jälkimäisenä, laukku seljässä.) _Mäki-Matti_: (Tullen pirtin takaa, honganoksia sylissään. Menee ovelle.) Halleyn tähti... tähti... Pahempi haju kuin kärpän hännässä... Palelluitpa... palelluitpa... Saakeli vie! (Menee sisälle.) Esirippu.

3245.txt

Väinö Katajan 'Halleyn tähti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3245. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

RITARI GALAHAD Kylliksi elämäkertaa hänen maineensa selittämiseksi Kirj. JOHN ERSKINE Englanninkielestä suomentanut Väinö Nyman Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928. SISÄLLYS: Ensimmäinen osa Elaine I-XII Toinen osa Elaine ja Ginevra I-VIII Kolmas osa Ginevra ja Galahad I-XI Neljäs osa Galahad ja etsintä I-VII Viides osa Valkoinen Elaine I-VI Ensimmäinen osa ELAINE I Kahdesti elämässään sai Lancelot naiselta lemmenpyynnön. Kahdelta ihan erilaiselta naiselta, joita molempia nimitettiin Elaineksi. Mutta kuten koko maailma tietää, ei Lancelot välittänyt mistään naisesta, paitsi Ginevrasta. Selostakaamme jälkimäinen tapahtuma ensin. Keski-ikäisenä hän saapui Astolatin ritarin Bernardin taloon, ja, ritarilla oli tytär. Häntä nimitettiin Elaine Puhtaaksi hänen ulkomuotonsa vuoksi ja siksi, ettei hän tiennyt mitään maailmasta. Tästä Elainesta me tavallisesti kuulemme kerrottavan. Vanhat kirjat kertovat hänen rakastaneen Lancelotia parantumattomasti ja kuolleen siitä. Heidän erohetkellä lausumansa sanat on kirjoitettu muistiin. "Tahtoisin teidät miehekseni." "Kiitän teitä", sanoi Lancelot, "mutta minusta ei milloinkaan tule aviomiestä". "Silloin, kaunis ritari, tahdotteko ruveta rakastajakseni?" "Jumala siitä varjelkoon!" vastasi Lancelot. "Teidän sukunne ei pitäisi siitä." "Silloin valitettavasti", sanoi Elaine, "täytyy minun kuolla rakkaudesta". "Älkäähän nyt", sanoi Lancelot. "Olisin ehkä mennyt naimisiin ennen tätä, jos vain olisin mukautunut siihen. Nyt se on liian myöhäistä. Mutta koska se herättää teissä sellaisia tunteita kuin sanotte, tahdon tehdä voitavani. Kun menette naimisiin — ah, kyllä te menette — lupaan osan maistani teille ja perillisillenne, ja niin kauan kuin elän, tahdon olla uskollinen ritarinne." "Ei", sanoi Elaine, "ei, jollette tahdo mennä naimisiin kanssain tai ruveta rakastajakseni". "Sorea neito", sanoi Lancelot, "näistä molemmista asioista on minut vapautettava". Kun hän sanoi voineensa ehkä mennä naimisiin ennenkin, ei hän ajatellut Ginevraa. Hän muisteli nuoruuttaan. Silloin oli ollut toinenkin Elaine, Pelles-kuninkaan-tytär. Hänkin oli tarjonnut itsensä, sydämensä ja ruumiinsa, ja vaikka Lancelot alussa olikin vastannut kieltävästi, väsyi hän lopulta sen toistamiseen. Galahad oli heidän poikansa. Galahadin äiti oli ylhäistä sukua. Kuningas Pelles oli pyhän graalin, Kristuksen ehtoollisastian säilyttäjä ja Arimatian Josefin läheinen sukulainen. Mutta tätä pidetään vain taruna. Monta tarua liittyy kuningas Pellekseen, ja muutamat niistä tuskin sopivat hurskaaseen sukuun kuuluvan miehen arvolle. Sanotaan esimerkiksi hänen päättäneen olla naittamatta tytärtään kenellekään, paitsi maailman kuuluisimmalle ritarille, ja tyttärenkin vaatimukset aviomieheen nähden olivat yhtä ankarat. Mutta kuinka kuningas voisi tietää, kuka oli kuuluisin? Läheisyydessä sattui asumaan muuan aatelisnainen, kaunis mutta onneton nainen, joka oli suljettu torniin. Eräs noita oli pitänyt häntä siellä viisi vuotta upotettuna variin veteen, eikä hän milloinkaan pääsisi pois sieltä, ennenkuin maailman paras ritari tulisi ja tarttuisi hänen käteensä. Kuningas Pelles sääli tätä naista, joka kuitenkin saattoi kelvata ritarillisuuden puntariksi. Kun kaunis ritari Gawaine saapui tornille, piti kuningas häntä tarkasti silmällä. Aatelisnainen oli vieläkin ahdingossa, kun Gawaine ratsasti pois. Mutta kun Lancelot tuli, avautuivat ovien lukot ja salvat itsestään, ja nainen pääsi heti hädästään, kun Lancelot tarttui hänen käteensä. Vaikka hänen sanotaan sillä hetkellä olleen alastoman kuin neulan, ei viisi vuotta kestänyt kiehuttaminen ollut vaikuttanut mitään pahaa, ja ritari Lancelotin mielestä hän oli kaunein nainen, mitä hän milloinkaan oli tavannut, paitsi kuningatar Ginevraa. Hänen mielipiteensä tuntuu joutavalta. Mutta koko tämä juttu on keksitty. Kerrotaan myös kuningas Pelleksen valinneen Lancelotin toisella tavalla, louhikäärmeestä hautaholvissa saavutetun voiton perusteella. Oli näet muuan hautaholvi ja siinä kultaisin kirjaimin seuraavat sanat: "Tänne tulee kuninkaalliseen sukuun kuuluva leopardi ja surmaa tämän käärmeen. Ja tämä leopardi siittää leijonan, ja tämä leijona on kaikkia muita ritareita etevämpi." Kuningas päätti liittää tämän leopardin perheeseensä ja leijonankin, luonnollisesti. Lancelot surmasi louhikäärmeen. Silloin kuningas kysyi hänen nimeään, mutta hän tiesi sen jo Lancelotin tavasta tappaa louhikäärmeitä. Mutta louhikäärmeestä ei ole sen parempia takeita kuin korvennetusta aatelisnaisesta. Lopuksi kerrotaan kuningas Pelleksen ja hänen tyttärensä joutuneen jonkinlaisiin vaikeuksiin koettaessaan saada selville näiden ennustusten totuutta. Koska Lancelot oli uskollinen Ginevralle, pakottivat he perheloihtijan lumoamaan hänet niin että Elaine näytti hänestä rakastetulta naiselta ja hän vietti yön Elainen sylissä. Aamulla oli lumous haihtunut. Ensi vimmassaan Lancelot aikoi tappaa tytön, joka oli pettänyt hänet, mutta tyttö polvistui ja rukoili häntä vedoten toivottomaan rakkauteensa. Hän oli hyvin kaunis, ja asian korjaaminen oli sitäpaitsi liian myöhäistä. Tämä on lähempänä totuutta, mutta mitään loihtijaa ei ollut, eikä kuningas Pelles ollut sekaantunut asiaan. Hyvä on mainita näistä taruista, koska ne tunnetaan, ja ellemme varoittaisi lukijaa, voisi hän ryhtyä etsimään niitä tästä kirjasta. Mutta me kerromme tarinan, niinkuin se tapahtui omassa maailmassamme, samanlaisille ihmisille kuin mekin olemme tai vain hieman paremmille — tämän tarinan siis sellaisena kuin se oli, ennenkuin runoilijat irroittivat sen alkuperästään ja käyttivät sitä kaukaisten ja salaperäisten asioiden kuvailemiseen. Vaatimattomassa muodossaan sillä oli oma tarkoituksensa. Tässä emme kerro mitään graalista, Arimatian Josefista, pyöreästä pöydästä tai Excaliburista; me rajoitamme selostuksemme näiden kuuluisien haaveiden pelkkiin ituihin, sellaisina kuin ne olivat, ensimmäisiin vaatimattomiin seikkailuihin, elämään sen kehittyessä runoudeksi. Kertomus alkaa, kun Arthur, Ginevra ja Lancelot olivat nuoria. Neljä vuotta Arthurin häiden jälkeen, määritelläksemme ajankohdan. Kolme naista ja muuan yhteensattuma kuuluvat juoneen. Kun Elaine Puhdas tarjosi rakkautensa ja Lancelot kieltäytyi siitä, oli hän kokenut mies ja varuillaan. II "Teidän pitää myöntää, että olen rakastanut teitä uskollisesti", sanoi ritari Bromel. "Minä myönnänkin sen", vastasi Elaine. "Te tulette alituisesti tänne isäni linnaan, vannotte, että sydämenne on murtunut ja uskottelette, että se mahdollisesti paranee, jos vain menen naimisiin kanssanne. Ajattelette, että minun pitäisi vastata siihen kiitoksillani ja ruumiillani. Tuo aate on hullunkurinen, että mies voi hankkia itselleen naisen, toistamalla alituisesti, kuinka kiihkeästi hän haluaa naista omakseen. Ritari Bromel, en aio teeskennellä kiitollisuutta. En tahdo kiittää teitä sen tarjoamisesta, mistä te tiedätte minun olevan piittaamatta." "Olette tuskin kohtelias", vastasi ritari Bromel, "ja ellen olisi houkkio, jättäisin teidät nyt. Mutta rakastan teitä, siinä koko juttu, eikä kukaan luovu rakkaudestaan, ennen kuin hänen on pakko." "En rakastu koskaan teihin", sanoi Elaine. "Luopukaa siitä nyt ja hakekaa joku toinen tyttö. Olette vielä nuori, mutta aika kuluu, ja jos te haaveilette kodista ja perheestä, pitää teidän toteuttaa aikomuksenne nopeammin. Olette tuhlannut kolme vuotta." "Ettekö tekin kaipaa kotia ja perhettä?" kysyi ritari Bromel. "Luulisin jokaisen naisen ikävöivän niitä." "Bromel, olette kiltti poika, mutta jokainen lisäämänne sana tuo minulle vain uudestaan varmuuden siitä, etten saa menettää sydäntäni teille. Te poikkeatte asiasta. Ei, en halua kotia, eikä minulla tällä hetkellä ole mitään kunnianhimoa varustaa ainoatakaan miestä perheellä. Te ajattelette, että olen jo tarpeeksi vanha, voidakseni tuntea sukupuoleni vaatimukset ja äidillisen vaiston. Olen onnellinen isäni kanssa täällä, ja lasten synnyttäminen on ymmärtääkseni vastenmielinen kokemus." "Toivoisin, ettette puhuisi niin", sanoi Bromel. "Se on rivoa ja raakaa, enkä huomaa siinä mitään järkeä. Mistä saatte sellaisia mielipiteitä? Te tahraatte vielä mielenne." "Tuoliako, mitä sanoin sukupuolesta ja lapsista?" "Niin." "Hyväinen aika, minähän sain sen teiltä. Te vihjailette aina niihin. Tietysti on mieleni tahraantunut. Jos rakastaisin teitä, menisin naimisiin kanssanne, ja me saisimme nuo lapset, mutta te olette tehnyt minusta niin itsetietoisen, että epäilen, kykenenkö milloinkaan rakastumaan keneenkään." Ritari Bromel meni tornin ikkunan luo ja katsoi linnanpihalle. Hän seisoi selin Elaineen. Liian lihava viiriäiskoira heräsi unestaan Elainen tuolin vieressä ja käveli huoneen poikki tarkastelemaan, mitä ritari Bromel katseli. Elaine istui katsellen noita molempia selkiä. Sitten hän katseli käsiään ja tarkasteli muuatta sormeaan. "Ellette olisi kiusannut minua, olisimme voineet olla hyviä ystäviä." Kuullessaan hänen äänensä viiriäiskoira palasi hänen luokseen ja nukkui jälleen. Ritari Bromel ei liikahtanut ikkunan luota. Elaine ryhtyi jälleen jatkamaan koruompelustaan. "Isänne miehet ovat kovassa touhussa", sanoi ritari Bromel. "Siellä on todellinen meteli." "Niin, hän käski isännöitsijän laittaa talon hyvään kuntoon. Ritari Lancelot tulee tänne." Ritari Bromel kääntyi häneen päin. "Ah, tuleeko hän tänne? Milloin sitten?" "En tiedä, mutta isäni odottaa häntä piakkoin." "No niin, en tietysti voi kilpailla ritari Lancelotin kanssa." Elaine nauroi hänelle. "En olisi mustasukkainen, jos olisin te. En ole koskaan nähnyt ritari Lancelotia, ja hän on isäni vieras eikä minun. Hän on sitäpaitsi Ginevran rakastaja." "En usko sitä juttua", sanoi Bromel, "ja jos uskoisinkin, en toistasi sitä. Kuningatar on jalo nainen ja kuningas hieno mies." "Ei kukaan epäilekään sitä." "Lancelot on kohteliaisuuden sielu", jatkoi Bromel. "Hän ei ole koskaan elämässään tehnyt mitään alhaista." "Olen varma siitä, ettei hän koskaan olekaan." "Siinä tapauksessa teidän ei sovi puhua sellaista." "En todennäköisesti mainitsekaan tästä aiheesta teille enää. Se näyttää panevan teidät unohtamaan, että olette vieras isäni talossa, ilman minkäänlaista valtaa komentaa minua." "Olette oikeassa. Käyttäydyin huonosti", sanoi Bromel, "mutta ei kukaan saa parjata kuningatarta, Arthuria eikä Lancelotia. Pidän teistä liian paljon voidakseni nauttia lisäytyvästä tottumuksestanne puhua huolettomasti. Minun on pakko vastustaa sitä teidän itsenne vuoksikin." Viiriäiskoira heräsi jälleen ja katsoi häneen. "Bromel, jos tulitte tänne tänä iltapäivänä taivuttamaan minua, valitsette omituisia väitteitä. Voin kuvitella mielessäni tarkasti tuollaisen kodin, jota minun mielestänne pitäisi ikävöidä — te hallitsisitte minua ja lapsia ja määräisitte meidän ajatuksemmekin. Mutta koska en ole vaimonne, käytän vapauttani hyväkseni sanomalla teidän saapuvilla ollessanne, että Lancelot ja Ginevra rakastavat toisiaan ja että he ovat maailman parhaita ihmisiä, kuten Arthurkin." "Siinä ei siis mielestänne ole mitään väärää, että kuningatar rakastaa Lancelotia?" "Vaikka en vielä olekaan nähnyt Lancelotia, kuten kerroin teille, otaksun kuitenkin, ettei Ginevra ole erehtynyt." "Minun on parasta lähteä pois", sanoi Bromel. "Emme nähtävästi pääse yksimielisyyteen, vaan voimme ehkä menettää maitiimme." "Ehkä olette oikeassa", sanoi Elaine. "Kun tulette jälleen, ritari Bromel, muistakaa, että asia on ratkaistu." "Asiasta on tuskin vielä alettu keskustellakaan"; vastasi Bromel. "Aion mennä naimisiin kanssanne." "Varokaa tuota portaiden tiukkaa mutkaa mennessänne alakertaan!" sanoi Elaine. "Kivi on kulunut ja liukas." Viiriäiskoirakin tuli portaiden yläpäähän ja seisoi Elainen vieressä. III Kuningas Pelles oli ylpeä mies, mutta Lancelotia kohtaan hän osasi käyttäytyä oikein. Linna oli poikkeuksellisessa kunnossa, kun tämä kuuluisa ritari ratsasti pihalle. Hän tuli sinne Arthurin asioissa. He taluttivat hänen hevosensa pois, auttoivat häntä varustusten riisumisessa ja opastivat hänet hallin nurkkaan, missä hän ja hänen isäntänsä saattoivat puhella vapaasti. Kun Arthur lähetti Lancelotin viemään viestejä, supistui väittely hyvin vähään, mutta Pelles pitkitti neuvottelua illansuuhun saakka, jolloin palvelijat toivat sinne kynttilöitä ja järjestivät huoneen illallista varten. "Tyttäreni, joka toimii emäntänä pöydässäni", sanoi kuningas Pelles, "tulee tänne heti. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotamme häntä." "Tyttärennekö?" kysyi Lancelot. "Olette onnellinen. Hän on siis tarpeeksi vanha hallitsemaan taloanne?" "Hän toimii emäntänä pöydässä", sanoi Pelles. "Hän on vain kaksikymmenvuotias, toisissa asioissa nuori, mutta toisissa taas liian vanha. Toivoisin tietäväni, mitä hänelle tekisin. Hänen äitinsä kuoli neljä vuotta sitten. Elaine ajattelee liian paljon." "Elaine! Kaunis nimi!" "Se kelpaa kyllä", sanoi kuningas. "Ja hänkö ajattelee liikaa?" "Hän ei halua mennä naimisiin. Sallisin hänen itsensä valita miehen itselleen, mutta hän sanoo, että koko aviosääty, kun sitä tarkastellaan järkevästi, on epämiellyttävä." "Hän tahtoo ehkä mennä nunnaluostariin", sanoi Lancelot. "Olen ehdottanut sitäkin, mutta hän sanoo, ettei hänen luonteensa sovi hengelliseen elämään, ja minäkin epäilen samaa. Pidän hänestä äärettömästi, mutta hän on hankala lapsi." "Näin hyvin varustetussa kodissa", sanoi Lancelot, "on hänellä vähän tehtävää. Ehkä hänen on pakko ajatella jonkun paremman tehtävän puutteessa." "Ah, en tiedä sitä!" sanoi Pelles. "Täällä tapahtuu paljon kaikenlaista, ja minä jaan niin paljon siitä hänen kanssaan kuin hän suinkin vain sallii. Me metsästelemme metsästyskautena ja vien hänet useimpiin turnajaisiin. Hän oli viime vuonna läsnä niissäkin, joissa tapettiin mies." "Muutamien päivien kuluttua toimenpannaan turnajaiset Lonazepissä", sanoi Lancelot. "Kun poistun luotanne, pitää minun kohdata Arthur sinne vievällä tiellä. Toivon tyttärenne tulevan sinne." "Hän ei halua", sanoi Pelles. "Pyysin häntä lähtemään, mutta hän sanoi tätä urheilulajia vanhettuneeksi. Hänen mielipiteensä ovat sellaiset. Murhaamisessakin, sanoi hän, pitää jokaisen pysytellä aikansa tasalla." "Nimittääkö hän sitä murhaamiseksi?" Tällä hetkellä Elaine tuli huoneeseen. "Tyttäreni, ritari Lancelot suo meille kunnian istuutua pöytäämme." "Niinpä todellakin", vastasi Elaine hymyillen pitkälle soturille, jolla oli niin syvät silmät ja arpiset posket. Kun he olivat istuutuneet paikoilleen, katsoi Lancelot pöydän yli häneen. Hän ei ollut niin pitkä kuin Ginevra eikä hänen tukkansakaan ollut niin ruskea. Hän oli leikannut sen lyhyeksi ja oli solakka kuin poika, mutta hänen sinisten silmiensä veitikkamaisuus näytti Lancelotista kaikelta muulta, mutta ei poikamaiselta. "Tiedättekö", sanoi Elaine, "en voinut lainkaan kuvitella teitä niin nuoreksi. Se johtuu tietysti maineestanne. Luulin teitä vähintäinkin viisikymmenvuotiaaksi." "Lady —", aloitti ritari Lancelot. "Nimeni on Elaine. Se säästää aikaa." Hän hymyili Lancelotille jälleen. "Tarkkaa käytöstäsi, tyttäreni!" sanoi kuningas Pelles. "Mitä aioitte sanoa, ritari Lancelot?" "Soisin ansaitsevan! mainetta, mutta pelkään, että lady —" "Eipähän kuin Elaine", keskeytti Elaine. "— pelkään, että Elaine on liian hyväntahtoinen". "Mutta ettehän te ole viisikymmenvuotias, vai oletteko?" "Vain puolet siitä." "Siinäkin on jo tarpeeksi ikää miehelle." "Ritari Lancelot, olen suunniltani häpeästä", sanoi kuningas Pelles. "Tyttäreni on —" "Hän on viehättävä", jatkoi Lancelot. "Hän on kaikkea sitä, mitä tyttärenne pitääkin olla." "Hyvä—!" sanoi Pelles. "Teidän kai ei aina tarvitse olla matkoilla?" kysyi Elaine. "He kai sallivat teidän oleskella hovissakin joskus?" "Minne tahansa Arthur meidät lähettää, mutta enimmäkseen tietysti oleskelemme Camelotissa. Olen nyt matkalla tapaamaan kuningasta — aiomme ratsastaa Lonazepin turnajaisiin. Sanoin juuri äsken isällenne toivovani, että tekin esiintyisitte siellä muiden aatelisnaisten joukossa." "En pitäisi mistään enempää. Lähdemmekö, isä?" "Hyväinen aika, kun kysyin sinulta, et tahtonut!" "Ah, tämäkö se olikin? Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Niin todellakin! Keitä aatelisnaisia sanoittekaan sinne tulevan, ritari Lancelot?" "Kaikki hovinaiset." "He ovat kai hyvin kauniita?" "Yksi heistä", vastasi Lancelot. "Erästä, joka varmaan tulee sinne, sanotaan, että hän on maailman viehättävin kaunotar." "Olen kuullut, että Ginevra on suloinen", sanoi Elaine. "Kuningatar ei halua katsella turnajaisia", sanoi Lancelot. "Hän on juuri toipumaisillaan vaikeasta taudista. Tarkoitin Iseultia." "Iseultiako? Ritari Tristramin Iseultiako? Eihän hän kuulu hoviin." "Hän vierailee maassa", sanoi Lancelot, "ja Tristram ottaa varmasti osaa turnajaisiin". "He ovat kuuluisia rakastavaisia!" huudahti Elaine. "En toivonut koskaan näkeväni heitä. Mutta silloin minulla ei ollut toivoa nähdä teitäkään, ritari Lancelot." Kuningas Pelles sanoi tiukasti palvelijoille: "Ritari Lancelot haluaa hieman enemmän paistia. Ehkä se on paremmin valmistettua tällä kertaa, ritari Lancelot." "Ei lisää paistia, kiitoksia vain." "Eivätkö he olekin?" kysyi Elaine. "Ketkä sitten ja mitä he ovat?" sanoi kuningas Pelles. "Aioin kysyä ritari Lancelotilta, eivätkö Tristram ja Iseult olekin ihmeellisiä rakastavaisia." "Kuinka ritari Lancelot sen tietäisi? Ja vaikka hän tietäisikin, ei sinun sovi kysyä sitä häneltä. Luulen ritari Lancelotin haluavan hieman enemmän viiniä, tytär." "Haluatteko?" kysyi Elaine. "Ei, lisää viiniä, kiitoksia, vain." "Te tietysti tunnette heidät henkilökohtaisesti?" kysyi Elaine. "Tunnen heidät", vastasi Lancelot. "He näyttävät herättävän harrastustanne." "Äärettömästi! He ovat maailman onnellisimmat ihmiset." "He ovat varmasti erinomaisia", sanoi Lancelot, "mutta en ole koskaan kuullut heitä ylistettävän tällaisilla sanoilla". "Ah niin! He todella elävät. Jos vain luulisin voivani —" "Tytär!" sanoi kuningas Pelles. "Sanoitko jotakin, isä?" "Sinä unohdat itsesi. Unohdat vieraammekin." "Ritari Lancelotinko? Hyväinen aika, minähän puhuin hänelle!" "Niin teitkin, mutta puheesi ei ollut sopivaa eikä huvittavaakaan." "Vastustan mielipidettänne", sanoi ritari Lancelot. "Kaikki, mitä tyttärenne on sanonut, miellyttää minua." "Silloin aion jatkaa. Luvallasi, isä. Aioin sanoa, että jos voisin rakastaa jotakuta miestä, kuten Iseult rakastaa Tristramia, pitäisin itseäni onnellisena. Mutta pelkään laimentumista." Lancelot tuijotti häneen, ikäänkuin ei olisi häntä ennen nähnytkään. Kuningas Pelles katsoi ritari Lancelotiin ja sitten palvelijoihin. Muuan heistä luuli hänen tahtovan jotakin ja kiiruhti hänen luokseen. "Etkö sinäkin ajattele niin?" kysyi Elaine. "Ei, tytär, en ajattele ollenkaan niin." "Ihmettelenpä, haluaako ritari Lancelot ilmaista meille ajatuksensa", sanoi Elaine. "Kyllä kai", vastasi hänen isänsä. Palvelija perääntyi arvokkaasti. "Laimentuminen olisi tietysti hyvin vakava asia. Minulla on muuan ystävä, joka on varoittanut minua siitä", sanoi Lancelot. "Mutta voinpa melkein sanoa, että te olette turvassa siltä vaaralta. On kuitenkin olemassa muitakin keinoja tyydyttävän elämän viettämiseen. He eivät ole täydellisesti onnellisia." "Mikä vika heissä sitten on? Eivät kai he ole väsyneet toisiinsa, vai mitä?" "Mikäli tiedän, eivät", sanoi Lancelot. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon he menettävät." "Olen hyvin typerä. En käsitä heidän menettävän mitään." "Herrainen aika, he ehkä tuntevat olevansa luodut toisilleen, ja näyttääkin siltä kuin he olisivat. Mutta sitten, mitä varten kuningas Mark luotiin? Iseult on hänen vaimonsa kaikissa tapauksissa. Eivätkä he sitäpaitsi voi koskaan saada lapsia." "Haluavatko he niitä?" "En voi kuvitella, ettei ihminen rakastuttuaan halua niitä", vastasi Lancelot. "Ettekö voi kuvitella sellaista mistään ylevistä rakastavaisista?" kysyi Elaine. "En kestään." Nyt oli Elainen vuoro tuijottaa häneen — niin tiukasti, että Lancelotin oli pakko katsoa syrjään ja vedota Elainen isään. "Eikö asia olekin niin, kuningas Pelles?" Kuningas nousi. "Epäilemättä — tietysti se on niin. Kutsummeko mestarilaulajan laulamaan meille, ritari Lancelot? Vai siirrymmekö tuon ikkunan luo huvittelemaan? Keskustelut tässä talossa eivät ole syvällisiä, mutta mestarilaulajassakaan ei juuri ole kehumisen varaa. Kaipaamme täällä hovin etuoikeuksia." "Keskustelu on tarpeeksi syvällistä minulle", sanoi Lancelot. "Tottumukseni ovat enimmäkseen käytännöllistä laatua. Oikeastaan en ole sellainen jota sanoisitte ajattelevaksi mieheksi." Elaine ei siirtänyt silmiään hänestä. Kuningas kumarsi kevyesti Elainelle, vähemmän kunnioitukseksi kuin merkiksi, ettei hän saisi viivyttää heitä. Elaine astui ikkunan luo, siihen syvään aukkoon, jonka pitkät pielet olivat lyijyllä päällystetyt ja asettui istumaan pieluksien peittämälle partaalle. Hänen täytyi tietää kokemuksesta, etteivät hänen jalkansa ulottuneet lattiaan, koska hän heti nosti ne alleen istuutuen niille. Lancelot valtasi istuimen häntä vastapäätä. Pelles asetti tuolin itselleen juuri heidän väliinsä. "Näköala tästä ikkunasta on melko kaunis", sanoi kuningas. "Onpa todellakin", myönsi Lancelot. "Se on kaunein silloin, kun se nähdään", sanoi Elaine. "Tietysti — päivisin", sanoi hänen isänsä. "Mutta kuu nousee piakkoin." "Kuutamo on niin epämääräistä", sanoi Elaine. He katselivat avonaisesta ikkunasta pimeään. "Jos olette innostunut toimeliaaseen elämään", sanoi Elaine, "täytyy teidän kadehtia heitä, koska heidän piti tehdä niinkuin he tekivät". "Keistä sinä nyt taas puhut?" kysyi Pelles. "Tristramista ja Iseultista, isä. Eivätkö he juoneet jotakin taikajuomaa? Melko hauskaa tehdä sellaista, mihin on pakko, mistä ei voi väitellä eikä tarvitse vastata. Ja erittäinkin silloin, kun tekee sen mielellään kaiken uhallakin." "Tuo tarina ei ole tosi", sanoi Lancelot. "Tristram sanoi niin minulle." "Tahtoisin, että kertoisitte minulle jotakin Ginevrasta", sanoi Elaine. Lancelot hypähti istuimeltaan. "Koska en saa nähdä häntä turnajaisissa." Lancelot istuutui taas paikalleen. "Onkohan kuningattaresta mitään muuta kerrottavaa sen lisäksi, mitä jokainen tietää?" "Onko siis olemassa jotakin, mitä jokainen tietää?" kysyi Elaine. "Kaikki tietävät, että hän on kuningatar", vastasi Lancelot. "Ja jos he ovat katselleet häntä, tietävät he hänet kauniiksi." "Iseultiakinko kauniimmaksi?" "Hänen kauneutensa on erilainen. Ginevran olemus kohottaa muita." "Arthur on luullakseni juuri siksi niin suuri kuningas", sanoi Elaine. "Vai oliko hän jo suorittanut kuuluisimmat tekonsa ennen menoaan naimisiin Ginevran kanssa?" "Tytär, en voi sallia tämän jatkua", sanoi hänen isänsä. "Keskustelusi tänä iltana on loukannut minua, kuten olen jo ennenkin huomauttanut. Nyt minun täytyy kieltää kaikki vallaton väittely kuningas Arthurista. Hänestä puhuminen siten kuin olet tehnyt ei ole koskaan soveliasta ja kaikkein vähimmän ritari Lancelotille, joka on hänen paras ystävänsä." "Mutta, isä", sanoi Elaine, "minunhan täytyy tehdä nämä kysymykset jollekin sellaiselle henkilölle, joka tietää asiat. Jos olisit sallinut minun matkustaa hoviin katselemaan maailmaa, olisin saanut vastaukset niihin jo aikoja sitten. Tietysti Ginevralla on kyky innoittaa miehiä. Mutta Arthur oli jo maineensa kukkuloilla mennessään naimisiin. Tahdon vain tietää, mitä Ginevra voi tehdä sellaisen verrattoman miehen hyväksi. Sen kysyminen ei ole mitään uskottomuutta, vai onko, ritari Lancelot?" "Hän oli kuuluisa mies, kun Ginevra meni naimisiin hänen kanssaan", vastasi Lancelot. "Ja nyt hänen mielestäni pitäisi olla vielä parempi, koska Ginevran rakkaus on kuulunut hänelle." "Pitäisi olla, mutta onko hän?" kysyi Elaine, "Ja edellytättekö te, ettei hän enää omista Ginevran rakkautta?" "Toiset miehet eivät näytä tarvitsevan niin paljon innoitusta kuin toiset", vastasi Lancelot. "Tarkoitan juuri sitä. Vaikka Arthur ei olisi koskaan kohdannutkaan Ginevraa, olisi hän silti ollut erinomainen." "Olen kuullut, että hän on oikeastaan ikävänlainen", sanoi Elaine. "Minussa hän herättää harrastusta", sanoi Lancelot. Elaine ei puhunut enää mitään. Kuu oli jo noussut korkealle, ja kuningas Pelles kiinnitti toisten huomiota siihen. Se oli Lancelotin mielestä hyvin kaunis. "Toivon, että saamme pitää teidät luonamme jonkun aikaa", sanoi kuningas. "Minun täytyy ratsastaa pois varhain huomisaamuna. Minun olisi pitänyt tehdä niin jo tänä iltana, mutta vieraanvaraisuutenne oli niin miellyttävä, etten hennonnut lähteä." "Tapaan teidät aamiaisella", sanoi kuningas. "Milloin tahansa teille vain sopii." "Minäkin tulen, ritari Lancelot", sanoi Elaine. "Se ei ole tarpeellista, tytär." "Ei", sanoi Elaine, "ei siksi, että se on tarpeellista". IV Lancelot oli jalkeilla ennenkuin hovikunta oli valmis tarjoamaan hänelle aamiaista. Elainekin nousi ennen isäänsä. Hän tuli alakertaan, lihava viiriäiskoira kintereillään, ja näki Lancelotin kävelevän puutarhassa edestakaisin juuri ikkunan kohdalla. "Toivon teidän nukkuneen hyvin", sanoi Elaine. "Mainiosti. Entä te?" "En ole nukkunut koko yönä." "Mitä ihmettä te sitten olette tehnyt?" "Olen ajatellut." "Ajatellutko?" sanoi Lancelot. "Isänne kertoi minulle teidän menevän siinä liiallisuuksiin, mutta ei ilmaissut teidän tekevän sitä öisin. Mitä te ajattelitte?" "Teitä, ritari Lancelot. Tein kaksi päätelmää teistä. Ja nousin varhain kertoakseni teille toisen niistä." "Miksi ei molempia?" "Ensimmäisen jälkeen haluaisitte tuskin kuunnella toista." "Millainen on ensimmäinen?" "Rakastan teitä, ritari Lancelot." "Te tarkoitatte —" "Juuri sitä. Koska ette ehkä tule tänne enää ikinä, otaksuin parhaaksi, että kerron sen teille. Ellette rakasta minua, en joudu sen huonompaan asemaan, ja kaikissa tapauksissa tahdon mielelläni ilmaista sen teille... Oletan, ettette todella rakastakaan minua?" "Puhuakseni suoraan", sanoi Lancelot, "niin en". "En ehdotakaan avioliittoa", sanoi Elaine. "Vaatisin silloin tietysti liikaa. Mutta vain lempenne vähäksi aikaa?" "En voi." "Ettekö koskaan?" "En koskaan." "No niin, en aio luopua ajattelemasta teitä. Se kai on teille samantekevää?" "Olen pahoillani tämän vuoksi", sanoi Lancelot. "Teidän ei tarvitse olla. Tällaistahan saattaa tapahtua vaikka kelle." Hän kumartui taputtelemaan vieressään seisovaa viiriäiskoiraa. Lancelot puolestaan katseli hänen auringon valaisemaa tukkaansa. "Käyttäydyn tuskin soveliaasti huomauttaessani siitä", sanoi Lancelot, "mutta te olette kiihoittanut uteliaisuuttani. Sanoitte tehneenne toisenkin päätelmän." Elaine suoristautui ja nauroi. "Niin, olen pahoillani, että olette rakastunut Ginevraan." "Kuka kertoi minun olevan?" "Se tekee pulmani ratkaisun niin vaikeaksi minulle — ymmärrätte kai sen?" "Minkä pulman, Elaine?" "Hyväinen aika, sen pulman, kuinka voittaisin rakkautenne — tai teidät. Luullakseni en minäkään voi saada kaikkea." Kuningas Pelles tuli ovesta niin nopeasti, että hänen jalkansa luiskahtivat, ja hän horjui, ennenkuin saavutti jälleen tasapainonsa. "Olen pahoillani, että tulen näin myöhään, ritari Lancelot. Määräsin, että aamiaisenne piti olla valmiina puoli tuntia sitten, mutta he eivät herättäneet minua ajoissa. Mutta nyt se on jo pöydällä älkääkä missään tapauksessa menettäkö minuuttiakaan. Milloin teidän pitää tavata Arthur?" V Lancelot ja Arthur ratsastivat turnajaispaikkaa kohti tasangon laitaa pitkin metsän varjossa. Tasangon poikki vei toinenkin polku Lonazepiin päin, ja polun takaa alkoi toinen metsä. Auringonpaisteessa he saattoivat nähdä pari asestettua miestä, joiden välissä ratsasti nainen. "Nuokin henkilöt ovat matkalla turnajaisiin", sanoi Arthur. "Ovat varmasti", sanoi Lancelot. "En tunne vaakunaa", sanoi kuningas, "ja näin kaukaa on mahdotonta nähdä, kuka tuo nainen on. Hänen tukkansa on musta." "Niin onkin", myönsi Lancelot. "Hän on Iseult. Toinen ritari lienee Tristram, ja koska toinenkin näyttää yhtä voimakkaalta, luulen häntä saraseeni Palomidekseksi, Iseultin toiseksi rakastajaksi." "Et suinkaan tarkoita, että hänellä on kaksi samalla kertaa?" kysyi Arthur. "Jos olisin sen tiennyt heistä —" "Ah, en!" vastasi Lancelot. "Tristram on hänen rakastajansa, mutta Palomides jumaloi häntä ja luulen häntä jalommaksi mieheksi, jos muuten on eroa, koska hän ei saa mitään korvausta — eikä vastedeskään saa." "Iseult ei tietystikään voi herättää toiveita saraseenissa", sanoi Arthur. "Siinä on sittenkin jotakin", sanoi Lancelot. "Epäilenpä, koettaako Tristram kovastikaan kääntää häntä oikeaan uskoon. Mutta jos Palomides vaihtamalla uskontoaan voisi voittaa Iseultin omakseen, tunnustaisi hän syntinsä ensimmäiselle tapaamalleen papille. Mutta kristitty tai ei, hän on silti ihmeellinen ritari." "Olen kuullut sanottavan Iseultia tavattoman kauniiksi", sanoi Arthur. "Hän onkin kaunis, mutta oma puolisonne on paljon suloisempi." He ratsastivat muutamia minuutteja äänettöminä. "Olet siis nähnyt hänet?" kysyi Arthur. "Olen nähnyt heidät molemmat", vastasi Lancelot. "Itse olen nähnyt vain Ginevran", sanoi Arthur. "Minkä näköinen Iseult on?" "Hänen tukkansa on musta, kuten huomasittekin, ja hänen ihonsa on valkoinen. Hänellä on huomiotaherättävät siniset silmät. Pitkät tummat silmäripset. Ne näyttävät kosteilta, ikäänkuin uisivat." Nyt he ratsastivat jälleen parisataa kyynärtä ääneti. "Haluanpa melkein ratsastaa tuon seuraavan kentän poikki", sanoi Arthur, "ja lausua molemmat ritarit tervetulleiksi turnajaisiimme". "En tekisi sitä, jos olisin sijassanne", sanoi Lancelot. "Jos tervehditte heitä nyt, on teidän pakko ratsastaa matkan loppu heidän kanssaan, jolloin muut turnajaisiin saapuneet loukkautuvat kuullessaan teidän kunnioittaneen paria taistelijaa suojeluksellanne, kahta muukalaista, joista toinen on saraseeni." "Olet tapasi mukaan ihan oikeassa, Lancelot. Silloin on parasta, ettemme ilmaise heille, keitä olemme. Olen sellaisella tuulella, että tahdon liittyä heidän seuraansa tuntemattomana, kypärinsilmikko ummessa, lausua kohteliaisuuteni naiselle ja hänen molemmille rakastajilleen ja ratsastaa sitten heidän edellään." "Jos ratsastatte noiden miesten luo kypärinsilmikko ummessa ja jos vielä kaiken lisäksi puhuttelette naista ilmaisematta itseänne ensin Tristramille, aloitatte turnajaiset siinä paikassa. Tristram tai Palomides heittää teidät maahan satulasta." "Tokkohan", sanoi Arthur. "Mutta minäpä pidänkin varani." Hän ohjasi hevosensa kentälle iskien kannukset sen kylkiin. "Jumalan nimessä, Arthur!" huusi Lancelot kiiruhtaen hänen jälkeensä. "Ajatelkaa, mitä teette! Vaikka voisittekin käsitellä noita miehiä, loukkaisitte Iseultia. Mutta ellette halua kunnioittaa häntä, ajatelkaa sentään hieman Ginevraa. Tämä ei tuottaisi hänelle vähääkään kunniaa. Ja paholainen vain tietää, mitä etuja siitä saatte. Katkenneen niskan ehkä." "Tulen takaisin tuossa tuokiossa", vastasi Arthur. "Tarkoitukseni on hyvä, eikä kukaan ymmärrä sitä väärin." "Olen seurannut teitä silloinkin, kun olitte järkevä", sanoi Lancelot. "Minun pitää auttaa teitä nytkin." Päästyään kentän poikki he ratsastivat kovaa vauhtia Iseultin ja hänen miestensä jälkeen. Tristram ja Palomides kuulivat heidän tulevan ja pysähtyivät. Kun he näkivät Arthurin ja Lancelotin laskeneen kypärinsilmikkonsa alas, peittivät hekin kasvonsa ja odottivat hyökkäystä. Mutta Arthur hämmästytti heitä hidastuttamalla hevosensa vauhtia. Hän ratsasti käymäjalkaa tirkistellen silmikkonsa raoista Iseultia, ja Lancelot ratsasti hänen kintereillään katsellen tiukasti molempia keihäitä. Arthur unohti kokonaan tervehtiä ritareita. "Hyvää huomenta, kaunis lady", sanoi hän. "Hyvää huomenta", vastasi Iseult. Arthur oli jo melkoisen matkan päässä, ennenkuin Tristram huusi hänelle. "Kuulkaahan nyt, kuka sitten lienettekään, tämä ladyn kärsimä loukkaus koskee minuakin. En haluaisi mielelläni pistää teitä selkään. Kääntykää ympäri!" Lieneekö Arthur kuullut vaiko ei, hän ratsasti vain tyynesti eteenpäin. Lancelot tiukensi polviensa otteen lujaksi ja piti keihästä valmiina. "Olette raukkamaisen epäkohtelias!" huusi Palomides. "En minäkään haluaisi pistää teitä selkään, mutta ellette käänny, suuntaan iskuni siihen." Arthur sai takaisin mielenmalttinsa niin ajoissa, että kuuli kavioiden kapseen, ja kääntyi ympäri juuri sillä hetkellä, kun Palomideksen onnistui syöstä hänet satulasta ja pudottaa ruohikkoon. Vihoissaan Palomides oli kannustanut hevostaan niin kovasti, ettei aluksi saanut sitä pysähtymään. Kun hän tuli takaisin, näki hän Tristramin kiipeävän satulaan ja Lancelotin puhelevan hänelle melko ystävällisesti. Arthurkin oli noussut satulaan jälleen, mutta näytti koko lailla huumaantuneelta. Nähdessään Palomideksen Lancelot houkutteli Arthurin syrjään. "Mihin he ovat menossa, Tristram? Miksi laskit hänet menemään niin helposti?" "No niin, ensiksikin", vastasi Tristram, "ellet olisi ratsastanut kentän poikki, olisit nähnyt pitkän ritarin käsittelevän minua ihan samalla tavalla kuin sinä hänen ystäväänsä. En ollut sellaisessa asemassa, että olisin voinut pidättää heitä. Sitäpaitsi selitti pitkä ritari, etteivät he olleet aikoneet olla epäkohteliaita. Hänen ystävänsä, sinun vastustajasi, kuuluu korkeaan säätyyn. Varmaankin he hirttävät sinut Lonazepissa senvuoksi, että kohotit kätesi Jumalan valittua vastaan, sinä kun olet vielä pakana." "Mitä tarkoitatkaan?" "Ritari, joka heitti minut satulasta, oli Lancelot. Tiesin sen samassa silmänräpäyksessä, kun hänen keihäänsä sattui minuun. Hänen anteeksipyyntönsä oli hänen luonteensa mukainen. Nyt voit kai arvata, kuka toinen oli." "Kuka sitten?" "Arthur, tietysti. He ovat eroamattomat." "Se ei ole mahdollista", sanoi Palomides. "Arthur ei puhuttelisi naisia tiellä noin loukkaavalla ja tuttavallisella tavalla." "Se mies oli Arthur", sanoi Tristram. "Miksi hän ei puhutellut sinua tai minua?" "Hän piti Iseultin ulkomuodosta enemmän." * * * * * Lancelot ja Arthur ratsastivat ääneti hyvän matkaa. "Minun pitää tavata heidät jälleen", sanoi Arthur vihdoin. "Keitä tarkoitatte?" "Tristramia ja Iseultia." "Teitä on vaikea tyydyttää", sanoi Lancelot. "Luulin teidän saaneen tarpeeksenne heistä koko iäksenne." "Ei", vastasi Arthur, "minun pitää korjata väärinkäsitys. Saan kyllä tilaisuuden käydä heidän luonaan turnajaisten jälkeen." "Pyydän, ettette tekisi sitä Se on vain pahaksi." "Mutta ei varmaankaan miksikään vahingoksi. Tekoni oli tyhmä — vähin, mitä nyt voin tehdä, on selittää heille vaikutteeni. Menen heidän luokseen yksinäni muutamiksi hetkiksi." "Yhä pahempaa", sanoi Lancelot. "Minun täytyy tulla mukananne sinne." "Sanon jälleen", sanoi Arthur, "että menen puhuttelemaan heitä yksinäni". "Ja minä toistan jälleen vielä paremmalla syyllä", vastasi Lancelot, "että minunkin pitää lähteä sinne katsomaan, että pääsette sieltä hengissä takaisin". VI Ellei Arthur olisi katsonut Iseultia, ei Galahad olisi syntynytkään. Tai ellei Bromel olisi tullut vielä kerran rukoilemaan Elainea. Tai ellei Bors, Lancelotin serkku, olisi sattunut ratsastamaan Pelles-kuninkaan linnan ohi. Bromel, tietysti, oli tuskin tervetullut, mutta hänet oli kuitenkin päästettävä sisään. "Ettekö ole muuttanut mieltänne ollenkaan?" aloitti hän. "Ah, kyllä!" sanoi Elaine. "Olen paljoa järkevämpi — edistynyt tavattomasti. Mutta en haluaisi laskea siitä leikkiä. Olen pahoillani teidän vuoksenne, koska tiedän, miltä teistä tuntuu." "Alatte ymmärtää", sanoi Bromel. "Saan kyllä lupauksenne jonakin päivänä. Voin odottaa." "Sanoin tietäväni, miltä teistä tuntuu, mutta en tunne sillä tavalla teitä kohtaan. En rakasta teitä, Bromel. Olkaamme ystäviä. Voin nyt olla hellempi ystävä kuin ennen vanhaan." "Ellette rakasta minua, niin mitä se merkitsee, että sanoitte muuttuneenne?" "Väititte luonteeni muutamien puolien nukkuvan. No niin, ne kaikki ovat heränneet nyt. En halveksi enää rakkautta enkä avioliittoakaan. Haluaisin mielelläni lapsia itselleni." "Mitä teille onkaan tapahtunut?" "Senhän kerroin jo teille. Olen järkevämpi." "Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?" "Ei mitään." Bromel alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hän pysähtyi vihdoin tornin ikkunan viereen. Sitten hän katseli jonkun aikaa ulos. "Kun olin täällä viime kerran", sanoi hän, "laittoi isänne taloa kuntoon Lancelotille. Hän saapuikin tänne, luullakseni?" "Kyllä." "Hän on varmaankin hyvin vaikuttava persoonallisuus", jatkoi Bromel. "Puhuin tyhmästi hänestä silloin, mutta kadehdin teiltä mahdollisuutta puhutella häntä." "Minäkin kadehdin itseäni", vastasi Elaine. "Olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä jälleen. Hän viipyi täällä vain yhden yön." "Tahtoisitteko kertoa minulle, minkä näköinen hän on?" kysyi Bromel. "Tunnustan olevani utelias." "Pitkä — tumma — syvät silmät — paljon arpia kasvoissa. Hän on viisikolmattavuotias ja — no niin, hyvin vaikuttava persoonallisuus." "En usko noita hänestä levitettyjä juttuja", sanoi Bromel. "Tekisitte viisaammin, jos uskoisitte, koska ne ovat tosia", sanoi Elaine. "Hän on Ginevran rakastaja." "Silloin olen pahoillani", sanoi Bromel. "Niin olen minäkin", sanoi Elaine. "Tehän ennen ajattelitte, että se oli oikein." "Niin ajattelen nytkin, mutta olen silti pahoillani." Bromel tuli takaisin hänen luokseen. "Olette siis varmempi kuin koskaan ennen, ettette tahdo mennä naimisiin kanssani?" "Paljoa varmempi." "Siinä tapauksessa tiedän, mitä on tapahtunut." "Niinkö?" "Olette kohdannut jonkun toisen." Elaine tarttui koruompelukseensa, koetti neuloa siihen pari kolme pistoa ja pani sen jälleen syrjään. Bromel katsoi häneen. Elaine katsoi takaisin niin tiukasti kuin suinkin. "Oletan, ettei minulla ole oikeutta kysyä sitä teiltä", sanoi Bromel vihdoinkin. "Mitä sitten?" "Sitä, oletteko kohdannut jonkun toisen." "Ah, sellainenko tuo kysymys olikin? Luulin teidän todenneen jotakin. Olette tietysti ihan oikeassa." "Siinä tapauksessa se mies on Lancelot." "Kukapa muu?" "Ja rakastaako hänkin teitä?" "Teidän ei olisi pitänyt esittää tätä kysymystä. Mitä vastaisinkaan, ellei hän rakastaisi? Teidän pitää otaksua, että hän rakastaa. Mutta todellisuudessa on asian laita päinvastoin." "Lorua!" sanoi Bromel. "Jos hän rakastaisi teitä, sanoisi hän sen teille, mutta mistä tiedätte, ettei hän rakasta teitä." "Hän sanoi sen minulle", vastasi Elaine. "Minusta tuntui yleensä parhaalta kysyä sitä häneltä." "Kysyittekö häneltä, rakastaako hän teitä?" "En voinut keksiä muutakaan keinoa, saadakseni siitä selkoa." Bromel tuijotti häneen kuin jähmettyneenä. "Älkää katsoko minuun noin, Bromel. Aioin olla pahoillani teidän tähtenne, mutta te pakotatte minut vielä nauramaan. Olen pahoillani itsenikin vuoksi. Kerranko teille koko tarinan?" "Luullakseni ei mikään nainen tahdo levittää sellaisia uutisia itsestään", vastasi Bromel. "Erehdyin siis. Luulin teidän voivan säilyttää salaisuuden", sanoi Elaine. "Olette jälleen oikeassa. Hyvästi, Bromel. — Ettekö aiokaan lähteä?" Hänen äänensä sävy herätti hänen vierellään nukkuvan lihavan viiriäiskoiran. Se nousi ja käveli Bromelia kohti. "Tule takaisin tänne, Arthur, ja pane maata!" komensi Elaine. Koira totteli. "En tahdo lähteä", sanoi Bromel, "ja haluaisin kuulla kaikki, mitä ikinänsä tahdotte kertoa minulle". "Se tuottaa nyt vähemmän huvia", vastasi Elaine. "Hetki on haihtunut. No niin, en aio kietoa sitä mihinkään salaperäisyyden verhoon. Se on hyvin yksinkertaista. Muutamia päiviä takaperin en rakastanut ketään, mutta nyt rakastan Lancelotia. Sanoin sen hänelle ja luonnollisesti hän vastasi sen olevan mahdotonta. Hän ei ilmaissut minkäänlaista syytä, mutta tietysti voin arvata sen. Uskon kuitenkin saavani hänet omakseni lopulta, koska Ginevra ei voi saada häntä." "En ymmärrä teitä ollenkaan." "Lancelot sanoi, ettei kukaan, joka ei halua lapsia itselleen, rakasta oikein." "Mitä sillä on siinä tekemistä?" "Siitä johtuu kaikki." "Olen järkyttynyt ylenmäärin." "Niin kai, Bromel." "Onneksi siinä ei ole mitään vaaraa. Vain yksi laji naisia voisi tehdä jotakin sellaista." "Nuoko, joilla on äidinvaisto?" "Luonnotonta! Teillä ei ole äidinvaistoa. Te vain himoitsette Lancelotia." "No niin, lupaan teille, etten ehdota sitä hänelle, ellen tiedä hänen hyväksyvän sitä. Älkää olko huolissanne minun vuokseni, Bromel — onnistun siinä vielä jollakin tavalla." Jälleen Bromel käveli hitaasti edestakaisin huoneessa ja katsoi lattiaan. "Käsittelette sitä asiaa tavattoman tyynesti", sanoi Elaine, "enkä voi unohtaa kaikkia niitä tunteja, jotka olette tuhlannut minulle. Meistä on tullut hyviä tovereita määritellessämme vain sydämeni tuskia. Pelkään olevani itsekäs." Bromel pysähtyi ja katsoi häneen. "Se ei tekisi teitä onnelliseksi." "Mikä ei tekisi?" "Se, että saisitte lapsen." "Bromel, kuinka loukkaavia sanoja te nyt laskettelette huuliltanne!" "Se ei tekisi teitä onnelliseksi, Elaine." "Mutta se tekisi hänet onnelliseksi." "Eikä tekisi! Sellainen koe saattaisi teidät molemmat suureen kurjuuteen." "Se ei ole mikään koe. Muistakaa, kuinka usein se on tapahtunut ennenkin. Miehet ja naiset ovat eläneet täällä maailmassa jo kauan aikaa." "Se on tapahtunut ennenkin, mutta tulos ei ole koskaan ollut hyvä. Lancelot muistaa sen kyllä. Tahdotteko kertoa minulle, tietääkö hän jo jotakin suunnitelmistanne?" "Ei sanaakaan. Olen puhunut siitä vain teille, Bromel. Voisitte turmella koko asian, jos varoittaisitte häntä." "Ei kannata varoittaa. Hän saattaisi ehkä ajatella, ettei se ole minun asiani missään tapauksessa. Mutta vanhana ystävänä luulen, että minun pitää kertoa tästä kaikesta isällenne niin paljon, että hän tietää olla varuillaan." Elaine laski molemmat kätensä tuolin käsipuille, vaipui sitten takaisin siihen ja katsoi häneen. "Kertokaa isälleni, jos haluatte. Varoittakaa häntä tulevista lapsenlapsistaan. Te ette ehkä voikaan säilyttää salaisuutta missään tapauksessa. Häntä hämmästyttää huolehtiminen, jota te osoitatte hänen perheensä onnelle. Ilmoittakaa hänelle rukkasten saaneena kosijana tuntevanne, että hänen jälkeläisensä ovat teidän vallassanne. Todella, Bromel, teillä on paljon väärin sovitettua rohkeutta. Kun isä on selvittänyt välinsä kanssanne, luuletteko minun kunnioittavan teitä enemmän sen vuoksi, että olette pettänyt luottamukseni?" "Teidän ei tarvitse syyttää minua", vastasi Bromel. "Lancelot on varastanut sen rakkauden, joka oikeastaan kuului minulle. En varoita häntä — epäilemättä hän tietää, mitä pitää tehdä, ja on imarrellut teidät jollakin tavalla ajattelemaan, että olette valloittamaisillanne hänet. Teistä tulee hänen uhrinsa, näen sen nyt. Selitän sen isällenne ja lähden sitten hakemaan Lancelotia ja vaadin hänet taisteluun kanssani." "Toivoin teidän saavan nauttia pitemmästä elämästä. Kertokaa vain Lancelotille tietävänne, että hän on minun rakastajani, ja katsokaa, mitä teille silloin tapahtuu. Minähän sanoin teille hänen kuuluvan Ginevralle. Mutta tehkää, kuten haluatte. Ystävyytemme on lopussa, enkä aio uskoa teille enää mitään tämän jälkeen." "En halua riidellä kanssanne, Elaine —" "Emmehän me toki riitelekään. Olemme vain lakanneet olemasta ystäviä. Ennen eroamme olen sanonut teille sen, mitä luulette parhaaksi kielitellä naapureille." "Varoitan isäänne, että Lancelot koettaa houkutella teitä", sanoi Bromel, "ja sitten aion asettua tuon sillan päähän tuolla, jonka kautta Lancelotin on pakko ratsastaa tullessaan teidän luoksenne. Aion selvittää välini hänen kanssaan." Elaine nauroi. "Mutta, Bromel, hän ei tule. Saattaa käydä niin, etten näe häntä enää ikinä. Ette suinkaan tarkoita sitä, että aiotte odottaa siellä päiväkausia?" "Kun olen puhunut isällenne, ryhdyn selvittämään välejäni rakastajanne kanssa." * * * * * Se onnistui kuitenkin niin, ettei hänen tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Myöhään seuraavana iltapäivänä ritari Bors ratsasti sitä tietä pitkin ja lähestyi siltaa. Bromel pysäytti hänet. "Olette pitkä mies", sanoi hän, "ja melko vaarallisen näköinen. Luulen teitä odottamakseni mieheksi." "Olette ehkä oikeassa", sanoi Bors. "Onko ystävällänne jokin erityinen nimi?" "Sukkeluutenne ei hyödytä nyt mitään, ritari Lancelot" sanoi Bromel. "En ole ritari Lancelot", vastasi Bors, "mutta jos voin tehdä teille jonkun palveluksen, olen hänen sukulaisensa". "Hän on sukunsa suurin lurjus", sanoi Bromel. "Olisin mieluummin kohdannut hänet, mutta sillä välin voitte tekin kyllä kelvata." Ritari Bors katsoi häneen hetkisen ääneti. "Lancelot ei ole lurjus, ja hänen perheensä muita jäseniä, jos laskette niihin kaikki serkut, kuten minutkin, on niin paljon, ettei heistä voida väitellä yksityiskohtaisesti. Olen pahoillani, että olette kallistanut korvanne hänestä levitetyille valheille." "Enkä ole", sanoi Bromel. "Hän on varastanut erään kokemattoman nuoren naisen sydämen täällä — voinpa melkein sanoa suojelemattoman naisen, paitsi sitä suojelusta, jonka minä voin hänelle antaa. Hän aikoo saattaa tytön häpeään, ellen estä häntä siitä. Älkää pudistako minulle päätänne tuolla tavalla, ellette halua taistella." "En ole koskaan ennen tuntenut taistelua näin tarpeettomaksi", vastasi Bors. "Koko juttu on naurettava. En tiedä, kuka olette, enkä aavista, kuka se nainen on, jos häntä on olemassakaan. Epäilen, että olette hieman mieletön." "Olen ritari Bromel, ja se nainen on Elaine tuolla linnassa." "Ette suinkaan tarkoita Pelles-kuninkaan tytärtä?" "Ajattelin teidän tuntevan hänet", sanoi Bromel. "Tunnen Pelles-kuninkaan", sanoi Bors. "Ehdotan, että menemme sinne yhdessä ottamaan selville, mikä on hätänä." "Minne meidän pitäisi lähteä yhdessä?" huusi Bromel. "Ette pääse tämän sillan toiseen päähän, ellette tapa minua. Olette yhtä petollinen kuin Lancelotkin. En tahtoisi luottaa kumpaiseenkaan." "Olen pahoillani, että teistä tuntuu siltä", sanoi Bors, "mutta jos haluatte saada selkäänne —" Hän peräytti hevostaan muutamia metrejä ja ratsasti sitten kovaa vauhtia ritari Bromelia kohti, jonka uljuus oli epäkäytännöllistä lajia, paitsi kuvitelmissa. Borsia melkein nauratti. Muutamia työkkäyksiä vain, ja Bromel oli hänen armoillaan. "En tahtoisi mielelläni tappaa teitä", sanoi hän, "mutta niin käy, ellette peruuta solvauksianne". "Peruutan ne, mutta ne voivat ehkä olla tosiakin." "Huomautin jo olevani pahoillani", toisti Bors aukaisten Bromelin kypärin nauhat. "Peruutan ne", sanoi Bromel. "No, tämä kuulostaa jo paremmalta", sanoi ritari Bors sallien hänen nousta seisaalleen. "En huomaa tässä mitään naurettavaa", sanoi Bromel. "Olette oikeassa", vastasi Bors. "Tässä ei ole teille mitään naurettavaa. Saatte pitää henkenne vain yhdellä ehdolla: ratsastakaa suoraan hoviin, hakekaa Lancelot käsiinne ja pyytäkää häneltä puheitanne anteeksi." Bromel lupasi — tarjoutuipa vielä vannomaan sen miekkansa kahvan nimessä. "Hyvä on", sanoi Bors. "Nyt te lähdette matkalle suoraan tuon sillan kautta hakemaan Lancelotia." Hän katseli hetkisen Bromelin matkan edistymistä ja kääntyi sitten Pelles-kuninkaan linnaa kohti. * * * * * Pelles otti hänet vastaan samassa suuressa hallissa, missä Lancelotia oli huvitettu. Kun Elaine kuuli, että Bors oli Lancelotin serkku, liittyi hän heihin. "Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni, ritari Bors", sanoi kuningas. "Kuinka terveeltä te näytättekään! Toivoakseni ei teitä pysäytetty tiellä?" "Ei sillä tavalla, että siitä kannattaisi puhua", vastasi Bors. "Sillan poikki oli siis mielestänne helppo päästä?" jatkoi kuningas. "Kyllä. Sillassa ei ole mitään vikaa, vai onko?" "Ei", vastasi kuningas. "Silta on tyydyttävässä kunnossa. Oletteko tavannut etevää serkkuanne viime aikoina?" "Enpä juuri — en mennyt Lonazepiin", vastasi Bors. "Kuulin vain hänen ja Tristramin kunnostautuneen siellä. Mutta sehän on niin heidän tapaistaan." "Oliko Iseult siellä"? kysyi Elaine. "Minunkin piti lähteä sinne isän kanssa, mutta siitä ei sittenkään tullut mitään." "Teidän olisi pitänyt matkustaa sinne. Niin, luulen Iseultin olleen siellä." "Ritari Lancelot ihailee häntä, vai mitä? Kun hän oli täällä, puhui hän Iseultista." "Älkäämme nyt syventykö siihen aiheeseen", sanoi Pelles. "Tyttäreni, ritari Bors, on hurmaantunut Lancelotiin. Voin sen kertoa teille yhtä hyvin, ennenkuin hän itse ehtii siitä puhua. Jos tahdotte tehdä minulle ystävänpalveluksen, taivuttakaa serkkunne olemaan tulematta tänne enää. En haluaisi, että tyttäreni saattaisi vieläkin itselleen ikävyyksiä niin mainion miehen kanssa — tarkoitan, ettei hän saattaisi ikävyyksiä Lancelotille." "Jos hiemankaan välittäisit perheemme maineesta, isä, et esittäisi minua ritari Borsille tällaisilla sanoilla. Ihailen kyllä ritari Lancelotia, mutta kukapa ei niin tekisi?" "Ihan oikein", sanoi Bors. "Me kaikki jumaloimme häntä." "Sitä se ei ole — te ette tiedä", sanoi kuningas Pelles. "Kun hän oli täällä joku aika sitten, puhui tyttäreni hänelle tavattoman rohkeasti ja suoraan naisen ja miehen keskinäisestä suhteesta — tai oikeammin läheisimmästä suhteesta, ja ennen hänen lähtöään antoi tyttäreni hänelle toiveita, kuten luullakseni sanotaan. Koko hovi on epäilemättä kuullut kerrottavan minua kohdanneesta häpeästä." "Jos luulette Lancelotin ryhtyvän levittämään juoruja jostakin naisesta", sanoi Bors, "ette tunne häntä. Tässä tapauksessa hänellä ei ole edes ollut aihetta salata asiaa. Te olette kohtuuton tytärtänne kohtaan." "Olen pahoillani", sanoi Pelles. "Toivoisin olevani väärässä." "Ritari Bors, kiitän teitä minulle osoittamastanne luottamuksesta", sanoi Elaine. "On sääli vaivata teitä perheväittelyillämme, mutta koska isäni on mennyt jo näin pitkälle, pitää hänen mielestäni esittää teille kaikki ne todistukset, joita hän luulee ratkaiseviksi. Se on ainakin huvittavaa eikä vahingoita minua ollenkaan." "Luovutetaan se tehtävä ritari Borsille", sanoi kuningas. "Täällä naapuristossa asuu muuan ihailtava nuorimies, joka on kosinut tytärtäni. Eilen hän kertoi minulle erään jutun, jota en voi olla uskomatta, osaksi senvuoksi, että luotan häneen, mutta pääasiallisesti siksi, että hänen käytöksensä tukee tätä otaksumaa. Hän kertoi Elainen ilmoittaneen, että hän on toivottomasti rakastunut ritari Lancelotiin ja oli tunnustanutkin ritarille intohimonsa ja — minua hävettää, koska minun vielä pitää lisätä selostukseeni seuraava olennainen yksityiskohta — sanonut luulevansa, että hän vielä saisi synnyttää Lancelotille lapsen. Mutta tyttäreni väittää ritari Bromelin ymmärtäneen hänet kokonaan väärin tai vääristelleen asian, koska ritari Lancelot ei rakasta eikä ole koskaan rakastanutkaan häntä. Mutta Bromel on ihan varma siitä, että serkkunne on jollakin tavoin pelannut väärin. Hän odottaa sillan luona haastaakseen Lancelotin taisteluun. Menettelisikö hän niin, ellei hänellä olisi päteviä syitä siihen, mitä hän kertoi minulle?" "Hän saattaa olla varma asiastaan, mutta kuitenkin väärässä", sanoi Bors. "Minä en ainakaan pane suurta painoa hänen arvostelulleen?" "Tunnetteko hänet?" kysyi Pelles. "Olemme kohdanneet toisemme. Luulen tuntevani hänet. Hän tarkoittaa hyvää." "Koska tunnette hänet", sanoi kuningas. "Voimme ehkä lähettää hänelle sanan, että hän tulisi tänne päivälliselle. Hän on luullakseni nyt tuolla sillan luona." "Eikö siitä tulisikin onnellinen sovinto?" sanoi Elaine. "Kun vain haluat sitä, isä, voit varmasti —" "Ratsastin juuri äsken sillan kautta", sanoi Bors. "Hän ei ole siellä." "Ehkä se onkin yhtä hyvä", sanoi Pelles. "Tämä asia järkyttää häntä yhtä kovasti kuin minuakin. Elaine, annatko sinä päivällismääräykset, vai annanko minä?" "Anna sinä, isä. Teet sen paljoa taitavammasti kuin minä." "Olen luonanne jälleen kolmen minuutin kuluttua, ritari Bors", sanoi Pelles ja hävisi näkymättömiin ovesta. "Otaksun teidän ymmärtäneen", sanoi Elaine. "Isäni on hölmö." "En ole koskaan ajatellut sitä hänestä." "Ajatelkaa nyt. Toivon, ettette tappanut Bromelia." "Ah, en!" sanoi Bors. "Hän koetti vain viivyttää minua, siinä ei ollut mitään sen vakavampaa. Hänen mieltään vaivaa jokin asia." "Niin vaivaakin. Mitä teitte hänelle, ritari Bors?" "Lähetin hänet pyytämään Lancelotilta anteeksi tekemiään syytöksiä." "Minua koskeviako?" "Niin." "Silloin saa koko hovi kuulla sen." "Se ei juolahtanut lainkaan mieleeni", sanoi Bors. "Erehdyin lähettäessäni hänet sinne." "Eikö mitä! Lancelot saa tietää, etten ole unohtanut häntä", sanoi Elaine. "Rakastan häntä todellakin, ritari Bors, ja juuri siksi Bromel ja isäni saattavat minut pulaan. Lancelot on syytön kaikkeen muuhun paitsi omaan viehätysvoimaansa." "Olen nähnyt tällaista tapahtuvan ennenkin", sanoi Bors. "Lancelot ymmärtää kyllä. Toivokaamme, ettei ritari Bromel pääse Ginevran puheille." VII Vaikka Ginevra oli ollut sairas, ei hänen kauneutensa silti hävinnyt. Hänen viehkeytensä oli sitä lajia, joka ei johdu niin paljon ulkomuodosta tai ihonväristä, pitkästä, uhkeasta vartalosta, meislatuista kasvoista tai ihmeellisestä hiusten sädekehästä kuin sisäisen hengen jonkinlaisesta kiihdyttävästä voimasta. Jokainen tunsi, ettei tämä nainen terveenäkään ollut koskaan levollinen — ei enempää kuin mikään muukaan liekki. Hänen hillitty arvokkuutensa oli saavutus. Hän oli istuutunut puutarhansa nurkkaan, jota linnan muuri suojeli. Ollen vielä liian heikko pitkiin kävelyretkiin hän voi ainakin kuluttaa kesäpäivän ruusujen ja muiden kukkien läheisyydessä sellaisten ritarien ja aatelisnaisten seurassa, joiden kanssa hän saattoi keskustella, tai keskustelun katketessa katsella laajaa maaseutua, jonka takaa niityt ja metsät siintivät. Lady Anglides, joka oli hänen tyttöaikainen ystävänsä, seisoi hänen vierellään, ritari Ector pysyi kunnioittavan matkan päässä, ja ritari Gawaine lepäsi ruohikossa Ginevran jalkojen juuressa. Agravaine ja Meliagrance pelasivat shakkia kirsikkapuun varjossa. Agravaine oli voiton puolella. Meliagrance oli asettaunut niin, että saattoi katsella Ginevraa. "Turnajaisia", sanoi Gawaine, "voidaan pitää kokonaan epäonnistuneina". "Epäonnistuneinako?" "Te ette ollut siellä, kuningatar." "Jos vain jaksaisin", vastasi kuningatar, "niin nauraisin. Ettekö te koskaan viisastu?" "En voi väittää sitä", keskeytti ritari Ector. "Puhutteko minun terävyydestäni?" kysyi Gawaine. "Puhun turnajaisista. Kuningattaren poissaolo pahoitti mielemme, mutta turnajaiset olivat silti ihmeelliset." "Olivatko ne? Ensi päivä, jolloin Palomides tappoi Lancelotin hevosen, ei minusta ollut minkään arvoinen." Ginevra katsoi häneen. "Tapettiinko siellä Lancelotin hevonen?" "Se ei ollut hänen paras hevosensa", vastasi Ector. "No niin, saraseeni tappoi sen kaikissa tapauksissa." "Tappoiko Palomides sen?" "Kyllä, kuningatar, se mies, joka seuraa aina Iseultia — hänen nimellinen rakastajansa. Hän on Lancelotin kilpakosija ja on ollut mustasukkainen hänelle alusta saakka." "Mutta Lancelot on liian voimakas hänelle", sanoi Ginevra. "Ihan niin. Se oli juuri näyttäytynyt todeksi, mutta Palomides heitti keihäänsä menemään, tarttui miekkaansa, katkaisi Lancelotin keihään, ikäänkuin se olisi ollut parsanvarsi, ja sivalsi hevosen kaulan melkein poikki." "Nuo itämaiset miekat ovat teräviä", sanoi Ector. "En ole tiennytkään, että sellainenkin on sallittua turnajaisissa", sanoi Ginevra. "Ei se olekaan. Voittaja saa kyllä tappaa miehen, mutta ei hevosta. He selittivät myöhemmin säännöt Palomidekselle. Mutta hevonen kuoli sillä välin." "Siitä ei nyt kannata puhuakaan", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat suurenmoiset. Lancelot ei ole koskaan kunnostautunut paremmin; kuningas oli tietysti vieläkin oivallisempi, Tristramkin oli tiellä. Hyvä Jumala, millainen mies!" "Minua huvittavat selostuksenne kuninkaan saavutuksista", sanoi Gawaine. "Teidän mielestänne hän siis onnistui mainiosti kaikessa muussa, paitsi siinä, että hänet heitettiin satulasta maahan?" Agravaine ja Meliagrance keskeyttivät pelinsä ja katsoivat kuningattareen. Kuningatar pysyi tyynenä, mutta tuntui kuluvan hyvän aikaa, ennenkuin hän puhui. "Gawaine, oletteko vihainen ritari Ectorille siitä, ettei hän imartele minua, vai siitäkö, että hän on teitä rohkeampi? Viis siitä, ritari Ector! Jos Arthur olisi täällä, olisi hän ensimmäinen myöntämään, että useimmat teistä ratsastavat paremmin kuin hän." "Moitteenne pitäisi musertaa minut kokonaan, kuningatar, mutta en ole lainkaan lannistunut. Oikeastaan olemme samaa mieltä. Ector on rohkeampi. Todellisuudessa liiankin rohkea. Hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että kuningas putosi hevosensa selästä." "Ei ainakaan turnajaisissa", väitti Ector. "No niin, hieman ennen sitä. Se on sama asia. Tuo saraseeni jälleen, kuningatar. Hän on vihoissaan Arthurillekin." "Eikä ole", väitti Ector. "Onpahan! Agravaine oli kuullut uutisen eräältä mieheltä, joka oli kuullut Palomideksen puhuvan siitä." "Gawaine", sanoi Ginevra, "epäilen, huvittaisiko teitä enemmän suora käsiksikäyminen asioihin". "Kaikissa tapauksissa", sanoi Ector, "toisena päivänä kannatti olla paremmin mukana. Tristram vaihtoi varusteensa ja tuli kentälle valepuvussa, ja miehet koettivat vuorotellen taistella muukalaista vastaan niin kovasti kuin suinkin saadakseen selville, kuka hän on, ja saivatkin. Se oli hilpeää leikkiä." "Oli kylläkin", myönsi Gawaine, "mutta sitten vaihtoi Palomideskin varusteitaan ja kävi hänen kimppuunsa kuolemaa halveksien. Kuinka te selitätte sen? Ja silloin ratsasti Lancelot kentälle hyvin tyynesti — ettekö muista sitä — ja Palomides väistyi syrjään luovuttaen Tristramin hänelle. Luulin heidän tappavan toisensa, ennenkuin he saivat selville, keitä he olivat." "Hyväinen aika. Lancelothan ihailee Tristramia", sanoi Ginevra. "Hän olisi pahoillaan, jos kohottaisi kätensä Tristramia vastaan, erehdyksessäkin. Luulin hänen pitävän Palomideksestakin." "Lancelot on ehkä suutuksissaan hänelle siitä, että hän heitti kuninkaan satulasta", sanoi Gawaine. "Mutta miksi Palomides riitelisi sekä Lancelotin että Arthurin kanssa?" kysyi Ginevra. "Agravainen kuulema juttu valaisee sitä asiaa." "Gawaine", sanoi kuningatar, "näen teidän tahtovan, että kysyisin, millainen tuo juttu on. Kertokaa se, jos se tekee teidät onnellisemmaksi." "Ah, ei, ei, se ei ole tärkeä — ja ehkä se ei ole tosikaan, kuten äsken sanoitte. Tuntuu ikävältä, ettei sitä saada mitenkään selville." "Saadaanpahan! Kun Arthur tulee takaisin, kysyn sitä häneltä. Hän kertoo sen minulle." "Olin unohtanut, kuinka helposti te voitte saada selville totuuden, kuningatar", sanoi Gawaine. "Miksi ette tiedustele Lancelotilta, millainen hänen suhteensa Iseultiin on? Se voisi ehkä selittää, miksi Palomides on mustasukkainen." Meliagrance keskeytti pelinsä ja meni sellaiselle paikalle, mistä saattoi kuulla paremmin. Agravaine liittyi häneen. Ginevra ei näyttänyt huomaavankaan heitä. "Gawaine", sanoi hän, "en ole todennutkaan, kuinka ilkeä kieli teillä on. En ole koskaan ennen luullut teitä pelkuriksi. Viskatkaa itse tuo kysymyksenne Lancelotille päin silmiä. Kysykää häneltä, kun me kaikki kokoonnumme tänne nauttimaan haastattelusta." "Teidän käskystänne, kuningatar, kysyn sitä häneltä", vastasi Gawaine. "Saanko ilmoittaa hänelle tekeväni sen teidän käskystänne?" Meliagrance purskahti nauruun, mutta keskeytti, kun kuningatar katsoi häneen. "En tiedä, kuinka me ryhdyimme puhumaan tästä aiheesta", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat hienot. Gawaine tekee sattumasta salaperäisen jutun. Kuningas kohtasi heidät matkallaan turnajaisiin —" "Ketkä hän kohtasi?" "Tristramin, Iseultin ja Palomideksen, kuningatar. Palomides, tuntematta vastustajaansa, hyökkäsi kuninkaan kimppuun. Arthur ei olisi kierähtänyt satulasta, jos hän olisi ollut varuillaan. Turnajaisten jälkeisenä iltana kuningas ja Lancelot menivät Tristramin telttaan. Seurasin heitä sinne. Agravaine liittyi minuun matkalla. Tapasimme heidät puhelemassa keskenään mitä ystävällisimmin." Meliagrance selvitti kurkkuaan. "Oliko Palomideskin siellä?" "Ei, Tristram ja Iseult vain." "Kuinka ystävällistä oli keskustelu teidän poistuessanne sieltä?" kysyi Meliagrance. Ector epäröi hetkisen ja kääntyi Agravainen puoleen. "En voi arvostella sitä", sanoi Agravaine. "En kiinnittänyt huomiotani siihen. Iseult on niin kaunis, etten voinut keskittää ajatuksiani mihinkään muuhun." Meliagrance teki liikkeen molemmilla käsillään kämmenet ylöspäin, ikäänkuin asia olisi todistettu. "Eivät Arthur ja Lancelotkaan voineet. Erittäinkään Lancelot. Siinä koko juttu." Ginevran huulet jäykistyivät sekunniksi, mutta sitten hänen väsyneet kasvonsa vääntyivät hymyyn, ikäänkuin hän olisi pitänyt tästä huomautuksesta. "Iseult on nähtävästi sellainen henkilö, jota kannattaa katsella", sanoi hän. "Heti kun voimistun, pitää meidän saada hänet tänne luoksemme Palomideksesta huolimatta." "Mutta haluaakohan kuningas heitä tänne?" jatkoi Meliagrance itsepäisesti. "Se ei olisi mikään sovelias vierailu kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut." "Mitä sitten on tapahtunut? Olen valmis kuuntelemaan, jos joku teistä tahtoo selittää monet vihjauksenne." Ei ainoakaan puhunut mitään. Ginevra näytti niin riutuneelta ja kuumeiselta, että Anglides kumartui hänen puoleensa ja sanoi jotakin hiljaisella äänellä. "Ei nyt!" huudahti kuningatar. "Jään tänne, kunnes saan asian täydellisesti selville. En ole koskaan ennen Arthurin hovissa kuunnellut tällaisia viittauksia. Puhuvatko he todellakin kuninkaasta? Hänenkö vaimoaan he huvittavat?" "Minä ainakin", sanoi Meliagrance, "puhun Lancelotista. Huhu kertoo hänen ihailevan Iseultia. Siinä ei ole mitään luonnotonta tai häpeällistä. Kukaan ei viittaa siihen, että Iseult tahtoisi ottaa hänet Tristramin sijaan." "Ja minä", sanoi Gawaine nousten ruohikolta ja puhdistellen tomua vaatteistaan, "puhun kuninkaasta. Epäilen, ovatko hän ja Tristram hyviä ystäviä nyt. Tuona iltana teltassa Tristram oli epäkohtelias veljelleni — sanoi Agravainea Lamorakin murhaajaksi tai ainakin osalliseksi siihen. Jos Agravaine on murhaaja, olen minäkin ja niin on kuningaskin pitäessään meitä viattomina." "Miksi te ette voi selostaa rehellisesti tapahtumaa?" huusi Ector. "Tristram oli Lamorakin ystävä ja väittää Lamorakin kaatuneen suuren väijyksistä hyökkäävän ylivoiman uhrina eikä tasapäisessä taistelussa. Hän sanoo tuota odottamatonta päällekarkausta epäritarilliseksi, ja Lancelot on samaa mieltä hänen kanssaan. Niin on kuningaskin, varmasti. Luulitteko todellakin voivanne läpäistä nämä turnajaiset kuulematta arvostelua siitä, mitä teitte viime vuonna? Tristram on epäilemättä huolissaan Iseultin ja itsensä vuoksi; kuinka hän voisi tietää, mitä sellaisessa maassa saattaa tapahtua, missä yksi tuollainen päällekarkaus on tehty?" "Ymmärrän teidän olevan oikeassa, ritari Ector", sanoi Ginevra. "Turnajaiset olivat varmasti erinomaiset." "Mitä te miehet ajattelette?" kysyi Anglides. "Tulitteko tänne tiedustelemaan kuningattaren vointia? Oliko aikomuksenne ilahduttaa häntä?" "Tulimme juuri sitä varten", vastasi Ector, "mutta olemme tehneet sen väärällä tavalla. Kuningatar, teidän ei kannata kiinnittää huomiotanne näihin juoruihin. Tulette iloiseksi, kun pakotatte meidät sanomaan jäähyväiset." "Ainoa asia, josta en pidä", sanoi kuningatar, "on se, että kuulen teidän riitelevän tai hakevan riitaa. Mitä ikinä Arthur tehneekin, on se hyvin tehty — te kaikki tiedätte sen — ja Lancelot on samanlainen kuin aina ennenkin. Gawaine, te olette liian suuressa kiitollisuudenvelassa kummallekin voidaksenne olla uskoton." "En minä olekaan uskoton, kuningatar. Olen päinvastoin kuninkaan uskollisimpia ystäviä. Olen selostanut vain tosiseikat." "Väitättekö sitäkin uskollisuudeksi?" kysyi Meliagrance. "Oletteko ajatellut, kannattaako sellaisia tosiseikkoja ollenkaan selostaa?" "Oletteko ajatellut kuningatarta? Tahtoisin sen mielelläni tietää", sanoi Anglides. "Puheenne tekisi voimakkaankin ihmisen sairaaksi, saati sitten toipilaan." "En ole enää mikään toipilas, Anglides", sanoi Ginevra. "Tämä keskustelu on palauttanut minulle enemmän tarmoa kuin uskoin itsessäni olevankaan... Kenen kanssa te äsken puhelitte, ritari Ector?" "Kuningatar, portilla on muuan nuori muukalainen, joka hakee ritari Lancelotia. Hänellä on jokin viesti ritarille, jota hän ei halua ilmoittaa kellekään toiselle. Hän vaatii tietoa, milloin Lancelot tulee takaisin tai mistä hänet nyt voidaan löytää." "Haluamme mielellämme vastata noihin kysymyksiin itse", sanoi Ginevra. "Ehkä hän tulee Iseultin luota", sanoi Meliagrance. "Tai Tristramin." Ginevra ei näyttänyt kuuntelevan häntä. "Mikä tuon nuoren miehen nimi on, ritari Ector?" "Hän nimittää itseään ritari Bromeliksi. Otanpa selville, mistä hän tulee." "Se ei ole tarpeellista. Otan selon siitä itse, jos te miehet vain sallitte minun niin tehdä. Käske hänet tänne puutarhaan, Anglides. Te muut saatte mennä tiehenne." VIII Ginevra oli jälleen ihan entisellään Arthurin palatessa kotiin. Hän kuuli Arthurin sydämellisen naurun linnanpihalta ja kuunteli hänen nopeiden askeltensa kaikua leveiltä portailta. Kun kuningas koputti hänen oveensa, oli hän valmis lausumaan puolisonsa tervetulleeksi. "Et voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olen saadessani nähdä sinut jälleen, Ginevra. Ja sinä näytät terveemmältä, paljoa terveemmältä." "Ah, minä olenkin jo ihan terve! Kuulin kerrottavan, että turnajaisesi olivat suurenmoiset." "Hyvin kiihoittavat", vastasi Arthur asettuen istumaan sohvan päähän. "Tristram ja Palomides toivat niihin vaihtelua." "Olen iloinen, että ne sujuivat toiveittesi mukaisesti. Millaisia uusia sankaritöitä he siellä suorittivat?" "Ah, ilman heitä olisi siellä suoritettu vain tuttuja tekoja. En kuitenkaan voinut nauttia siellä." "Miksi et, Arthur?" "Kaipasimme sinua." Puhuessaan hän katsoi tarkasti kuningattareen ja tämän hymyillessä näytti tyytyväiseltä. "Ja sitäpaitsi Tristram ilmoitti minulle kantavansa kaunaa Lamorakin viime vuonna tapahtuneen kuoleman vuoksi. Agravaine oli saapuvilla hänen puhuessaan." "Olen pahoillani Lamorakin vuoksi", sanoi Ginevra. "Ja suruissani, että Tristram on vihoissaan. Toivoin, että turnajaiset olisivat olleet kaikin puolin hauskat." "Ne olivat enemmänkin kuin tyydyttävät enimmältä osaltaan. Liioittelen vaikeuksia toistamalla niitä." Hän istui tarkastellen kuningatarta hetkisen, nauttien nähtävästi näkemästään sellaisen miehen tapaan, joka on tyytyväinen oloonsa omassa talossaan. Kuningatar kohotti katseensa ja vastasi hänen hymyynsä. "Arthur, etkö sinäkin ajattele näiden turnajaisten täyttäneen jo tarkoituksensa? Miehet ottavat ne liian vakavalta kannalta. Tulevatko ne aina tuottamaan vaikeuksia?" "Olet puhunut tästä ennenkin, tietysti. Ei, luulen niitä päinvastoin hyödyllisiksi." "Miksi, Arthur? Kun asutit maata, saatoit taistella oikeiden asioiden puolesta, ja turnajaiset soivat hyvää harjoitusta, mutta nyt —" "Ne suovat sitä vieläkin, Ginevra. Tunnen mielipiteesi ja olen pahoillani, etten voi yhtyä niihin. Iloitsen rauhasta. Emme olisi saavuttaneet sitä koskaan, ellemme olisi tienneet, kuinka taistellaan." "Minäkin iloitsen rauhasta", sanoi kuningatar, "mutta emmekö voisi aloittaa joitakin tärkeämpiä tehtäviä nyt, kun olemme lopettaneet sodat? Ei kai rauha ole päämäärämme, vai mitä? On kai olemassa muutakin, mitä voisimme edistää?" "Uskon, Ginevra, että rauha itse on edistystä. Elleivät turnajaiset kelpaakaan muuhun tarkoitukseen, pitävät ne ainakin miehet terveinä — suovat hyvää harjoitusta." "Harjoitustako? Mutta niissähän tapetaan miehiä." "Niin, ne ovat raakoja jolloinkin, mutta miehiä tapetaan satunnaisestikin, vaikka he eivät koskaan ottaisi osaa turnajaisiin." "Kun puhut terveydestä, ajattelet luullakseni heidän ruumiitaan", sanoi kuningatar. "Miehesi ovat vajoamaisillaan juorujen ja ärtyisyyden tottumuksiin." "Toiset juoruavat, ja toiset ovat ärtyisiä", vastasi kuningas. "Joukossa on aina muutamia mitättömiä henkilöitä. Heihin ei kannata suuttua." "Eikö silloinkaan, kun he puhuvat sinua — omia miehiäsi vastaan?" "He eivät uskalla." "Eivätkö uskalla? Kun olin puutarhassa eräänä päivänä, tulivat Gawaine ja Meliagrance muutamien muiden kanssa tiedustelemaan vointiani. Pelkästä jonkin tärkeän puheenaiheen puutteesta he kertoivat minulle Palomideksen heittäneen sinut maahan hevosesi selästä. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ei ainoakaan miehistäsi olisi uskaltanut myöntää sitä itselleenkään, ei vaikka se olisi ollutkin totta. Nyt he kertoivat sen minulle." "He kertoivat vain totuuden." "Toivoin heidän valehdelleen." "Ei, halusin nähdä, miltä Iseult näyttää, tahtomatta ilmoittaa hänelle henkilöllisyyttäni, minkävuoksi ratsastin heidän luokseen kypäränsilmikko ummessa. Kun Palomides hyökkäsi kimppuuni, en ollut valmis, mutta ehkä se ei olisi vaikuttanut asiaan. Hän on voimakas mies." "Olen kovin, kovin pahoillani, Arthur." "Ah, mutta minäpä en ole! Sillä ei ole väliä." "Päinvastoin. Häpäiset itsesi tyhmällä käytökselläsi." "Tyhmällä tai ei, olen kuitenkin iloinen, että tein niin. Miehen pitää päästää luontonsa valloilleen silloin tällöin. Jos olisin samanlainen säädyllisyyden harras puolustaja kuin sinäkin, olisin yhtä hermostunut. Olet liian pidättyväinen." Kuningatar odotti hetkisen, ennenkuin puhui jälleen. "Siinä tilaisuudessako siis Tristram puhui Lamorakista? Hän saattoi syystä kyllä olla kiukuissaan." "En puhutellut Tristramia silloin, vaan vasta seuraavana päivänä." "Oliko Lancelot mukanasi?" "Hyväinen aika, kyllä! Hän oli ihan takanani. Hän heitti Tristramin satulasta, ja me ratsastimme tiehemme, ennenkuin Palomides ehti ahdistaa meitä jälleen." "Jos Lancelot ratsasti tiehensä, kuten sanoit", sanoi Ginevra, "ei hän paennut vaaraa. Hän oli kai hyvin häpeissään?" "Hän ei hyväksynyt sitä, että ratsastin heidän ohitseen. Hän väittää, että minun olisi pitänyt puhutella Tristramia. Hän vastusti menoani heidän luokseen seuraavana iltana, vaikka tulikin kanssani suojelemaan minua — tai suojelemaan ehkä sinua. Hän pelkää minun menettäneen sydämeni Iseultille." "Gawaine väittää sitä teistä molemmista." "Ymmärrän. Juuri se on järkyttänyt sinua." * * * * * "Ei", sanoi Ginevra, "jos sinä ja Lancelot ihailette Iseultia, pitää teidän tehdä se avoimesti. Sanoin miehille, että niin pian kuin olen tarpeeksi terve, kutsun Tristramin ja Iseultin tänne, missä me kaikki voisimme puhutella heitä. Toivoin sinun kutsuneen heidät jo." "Parasta on ajatella sitä asiaa toistamiseen", sanoi Arthur. "Iseultissa ei ole mitään vikaa — hän on hyvin hieno, komea nainen — hyvin paljon sinun näköisesi, Ginevra, paitsi sitä, että hänen tukkansa on musta, ja kuvittelen häntä tyynemmäksikin. Mutta Tristram on tavattoman töykeä. Hän ei voisi tulla toimeen miestemme kanssa." "Eikö siinä ole jotakin vikaa, elleivät miehemme voi käyttäytyä säädyllisesti vierasta kohtaan? Kutsu heidät molemmat tänne. Älä kiellä sitä minulta." "Tristram ei halua tulla, olen varma siitä, Ginevra. Hän pelkää jotakin. Ei luullakseni kuitenkaan Lancelotia." "Miksi menit puhuttelemaan häntä toistamiseen?" "Pyytääkseni heiltä anteeksi — ja tahdoin nähdä Iseultin. Ratsastaessani heidän ohitseen edellisenä päivänä en todellakaan voinut arvostella häntä. Hän on kaunis nainen. Sanoin sen hänelle, mutta Lancelot lisäsi tiukasti, että sinä olet vielä kauniimpi." "No niin, te molemmat näytätte koettaneen kovasti tehdä Tristramin onnelliseksi", sanoi Ginevra. "Virhehän se oli ja kokonaan minun vikani", sanoi Arthur. "Puhukaamme hauskemmista asioista. Onko mitään huvittavaa tapahtunut?" "Olen tullut toimeen melko hyvin eikä täällä ole tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Arthur, sinun pitäisi saada Tristram tänne vain noiden huhujen kumoamiseksi." "Ajatelkaamme sitä tarkemmin. Hän ei tule, mutta mehän voisimme kutsua hänet osoittaaksemme hänelle suosiotamme. Kun Lancelot palaa, lakkaa juoruaminen." "Miksi ei sinun palattuasi?" kysyi Ginevra. "Oletko sinä kuningas vaiko hän? Kun menin naimisiin kanssasi, olit hyvin pirteä. Olenko minä syynä muutokseen? Sinä annat määräyksiä, jotka eivät aina ole järkeviä, ja Lancelot panee ne toimeen. Vaikka olet vielä nuori, laiminlyöt ruumiisi harjoittamisen, et voi istua enää hevosesi selässä niin vakavasti kuin ennen. Kysyit, onko mitään huvittavaa tapahtunut ajanvietteeksi. Olen huvikseni ajatellut samanlaisia ajatuksia kuin nämäkin ovat. Kun määräät Lancelotin töittesi suorittajaksi tai sallit hänen toimia suojelijanasi, eikö mieleesi lainkaan juolahda, että hän ehkä —" "Ginevra, en ole aavistanutkaan, että olet mustasukkainen Lancelotille. Luulin sinun pitävän hänestä yhtä paljon kuin hänkin sinusta. Älä myrkytä häntä kohtaan tuntemaani ystävyyttä. Hän on minua etevämpi ja on aina ollut. Jos olisin niin huono kuin sanot, pysyisikö hän uskollisena?" "Jos hän on luonteeltaan uskollinen, ei hän petä sinua koskaan", sanoi Ginevra. "Ehkä hän muistelee menneitä vuosia, joista ei vielä olekaan kovin pitkälti aikaa." "Olet vielä heikko, Ginevra, ja minä olen väsyttänyt sinut kokonaan. Parasta on, ettemme puhu tästä mitään enää, Mutta ennenkuin menen, haluan kertoa sinulle hauskan uutisen Lancelotista." "Sanoit edottavasi Tristramia, kunnes Lancelot tulee takaisin. Missä hän nyt on?" "Hän on täällä — palasimme yhdessä — mutta aion lähettää hänet toiselle asialle Pelles-kuninkaan luo." Ginevra säpsähti kuullessaan nimen, mutta Arthur ei huomannut sitä. "Et voi arvata uutista." "Kuinka voisinkaan?" "Lancelot on vihdoinkin rakastunut. Toivoin aina, että hän rakastuisi, mutta hänessä ei näyttänyt olevan minkäänlaista romantiikkaa. Nyt on puhe Elainesta, Pelles-kuninkaan tyttärestä." "Sepä hauskaa!" sanoi Ginevra. "Milloin hän kertoi sen sinulle?" "Hän ei kertonut sitä minulle itse — kuulin sen eräältä Bromel-nimiseltä nuorelta mieheltä, joka kohtasi Gawainen. En voi näyttää toteen, onko kosiskelua jatkunut jo kauan aikaa, vai alkoiko se vasta silloin, kun hän kävi siellä juuri ennen turnajaisia. Mutta Bromelin puheista päättäen on sitä jatkunut jo kauan aikaa. Hän halusi itse saada Elainen omakseen ja syytti Lancelotia tytön varastamisesta, jolloin Bors kuritti häntä solvauksesta. Nyt hän haeskelee Lancelotia pyytääkseen anteeksi. Sattumalta hän tuli uskoneeksi tarinansa Gawainelle. Jos Lancelot koetti pitää sen salassa, on Bromel nyt kostanut." "Sinä et ole puhutellut Bromelia itse?" "En — Gawaine kertoi sen minulle." "Se ei ole ehkä tottakaan. Gawaine tahraa nykyään mielellään sinun ja Lancelotin mainetta." "Milloin on hän tehnyt niin?" "Hän kertoi tuon jutun Palomideksesta." "Mutta sehän oli totta", sanoi Arthur. "Ja epäilemättä on tämäkin totta. Et näytä haluavan kuulla hyviä uutisia Lancelotista. Olen käsittänyt kokonaan väärin tunteesi häntä kohtaan." "Etkä ole", vastasi Ginevra. "Olen iloinen hänen puolestaan, jos hän vain tulee onnelliseksi. Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin jo kauan aikaa sitten. Mutta tässä huhussa on jotakin kummallista — jos hän rakastaa Elainea, miksi hän ei kerro sitä meille — kerro sitä ainakin sinulle?" "Ehkä hän kertookin vielä", sanoi Arthur. "Liitto olisi kunniaksi molemmille. Pelles on kunnon mies, vaikka hänellä ei olekaan huumorintajua. Olen kuullut, että hänen vaimonsa oli etevä nainen. Hän kuoli nuorena. Mitään syytä ei ole olemassa, miksi tytöstä ei tulisi oikeata vaimoa hänelle." "Ei lainkaan mitään syytä", sanoi Ginevra, "jos Lancelot rakastaa häntä". "Tietysti", sanoi Arthur, "olen aina ajatellut Lancelotin rakastuvan naiseen, joka on kotoisin jostakin maailman harvinaisesta kolkasta, johonkin ainutlaatuiseen kaunottareen — Iseultin kaltaiseen ehkä. Hänen kohtalonsa tuntui viittaavan siihen. Mutta jos hän on rakastunut, vahvistaa se vain sitä otaksumaa." Ginevra istui nojaten päätänsä syvän tuolin selustaan. Hänen silmänsä olivat ummessa. Arthur totesi, kuinka sairas hän todellakin oli. Hän nousi poistuakseen Ginevran luota. Ginevra aukaisi silmänsä. "Oletko nähnyt tämän Elaine-nimisen tytön?" kysyi hän. "Koetan muistella. Luultavasti en. Hän pysyttelee enimmäkseen kotonaan." "Onko Bors tullut takaisin? Haluaisin kuulla hänen selityksensä." "Niin minäkin. Hän palaa tänne viikon kuluttua. Hän voi kertoa sen meille, ellemme mieluummin kysy sitä Lancelotilta itseltään." "Aioin kysyä sitä häneltä", sanoi Ginevra sulkien silmänsä jälleen. Arthur lähestyi ovea. "Sanoitko lähettäväsi hänet toiselle asialle?" "Kyllä. Jos hän on jonkinlaisessa suhteessa Elaineen, haluan edistää sitä. Hän ehkä haluaakin ratsastaa sinne. Asialla ei ole kyllä mitään kiirettä, mutta tahdon suoda hänelle tilaisuutensa. Eikö minun pidä tehdä juuri niin?" "Luullakseni sinun pitää", vastasi Ginevra. "En tiedä olenko ajatellut häntä sellaisen asian yhteydessä?" "Jos mielestäsi on parempi olla häntä lähettämättä sinne, on vielä aikaa." "Ei, anna hänen mennä. Jos hän rakastaa tuota naista, ei mikään voi pidättää häntä poissa sieltä, ja jos jonkun on autettava häntä, on parasta, että auttaja olet sinä." "Pelkään keskustelleemme liian kauan aikaa", sanoi Arthur. "Olen ollut ajattelematon kuten tavallisesti." "Ennenkuin Lancelot lähtee, haluaisin puhutella häntä." "Toivon hänen uskovan salaisuutensa sinulle", sanoi Arthur. "Tietääkö hän mitään Borsista ja Bromelista?" "Kuinka hän voisi?" "Gawaine on ehkä kertonut hänelle — tai Meliagrance." "Oletko vieläkin huolissasi Meliagrancen vuoksi?" "En huolissani, vaan en luovu mielipiteestäni", vastasi Ginevra. "Se mies ei ole minun eikä sinunkaan ystäväsi, jos vain osaan päätellä oikein." IX "Elaine", sanoi kuningas Pelles, "tämä ajattelematon käytöksesi alkaa tuottaa tuloksia. Uskon ritari Lancelotin kuulleen kaikki Bromelilta." "En ole vastuussa Bromelista, isä — hän ei kuulu käytökseeni." "Ehkä hän sentään kuuluu. Hyvin suuressa määrin sitäpaitsi. Hän esittää sinut oikeassa tai väärässä valossa ratsastellessaan maan halki ja selostaessaan hurjia puheitasi. Olen juuri saanut ritari Lancelotilta viestin, joka näyttää kohdistuvan sinuun. Hän saapuu tänne parin päivän kuluttua toisessa asiassa ja pyytää tavata vain minua." "Nähtävästi jokin yksityisasia", sanoi Elaine. "Ehkä, mutta varmasti uskon hänen toivovan, ettei häntä enää — voin ehkä sanoa — saatettaisi hämmennyksiin tai kiedottaisi pauloihin." "Miesraukka!" sanoi Elaine. "Miksi hän antautuu tähän vaaraan?" "Kuningas lähettää hänet. Asia ei ole yksityinen — vaikeutena olet sinä, Elaine. Viesti on eriskummainen, he eivät tavallisesti koskaan lähetä sanaa edeltäpäin." "Kun hän tuli tänne viime kerralla, tiesit hänen tulonsa ja laitoit linnan kuntoon." "Sain vain sattumalta kuulla siitä." "No niin", sanoi Elaine, "arvaileminen ei hyödytä mitään. Kysyn häneltä miksi hän halusi tavata vain sinut." "Päinvastoin", sanoi hänen isänsä, "pidän hänen toivoansa käskynä. Huomenna saat matkustaa linnaamme Caseen. Se ei ole kaukana, ja lähetän sinne muutamia palvelijoita panemaan kaikki kuntoon sinua varten. Huvittele siellä, kunnes Lancelot on matkustanut pois, ja jos hän kysyy sinua, ilmoitan sinun olevan matkoilla jossakin kaukana. Bromel ei saa enää toista tilaisuutta juoruamiseen." "Ei hän saisikaan missään tapauksessa", sanoi Elaine. "Kiitos vain viisaasta järjestelystäsi, isä." "Sinun on parasta lähteä heti aamulla", sanoi Pelles. "En aio lähteä ollenkaan", vastasi Elaine. "Se ei olisi turvallista. Käyttäydyn paljon paremmin täällä, kun sinä pidät minua silmällä." "Olen pitänyt sinua silmällä jonkun aikaa, ja tulokset ovat osoittautuneet huonoiksi", sanoi Pelles. "Ole valmis matkaan huomisaamuna." "Et suinkaan tarkoita karkoittavasi minut talosta vain senvuoksi, että Lancelot tulee tänne?" "Tarkoitan juuri sitä." "No niin, en halua lähteä." "Kuten haluat", vastasi Pelles. "Siinä tapauksessa aion itse huvittaa Lancelotia tuolla toisessa linnassani. Tämä on kyllä mukavampi, mutta toinenkin ehkä kelpaa." "Aiotko lähettää minut pois joka kerta, kun hän tulee tänne?" "Puhun nyt tästä erityisestä vierailusta. Ellet sinä lähde, lähden minä." "Jos kunnioitat perheemme mainetta niin suuresti", sanoi Elaine, "etkö voi huomata, että varovaisuutesi on naurettava? Teen sopimuksen kanssasi, isä — anna minun jäädä, ja minä lupaan sinulle, etten puhu hänelle sanaakaan." "Mahdotonta! Jos hän olisi täällä, puhuisi hän sinulle." "Luuletko, että hän todella niin tekisi?" "Älä suututa minua, tytär. Hänen olisi pakko puhutella sinua kohteliaisuudesta ja kun sinäkin kerran pääset alkuun, en voisi hillitä sinua." "Jos olisit äitini", vastasi Elaine, "kertoisin sinulle kaiken sen, mikä sydäntäni painaa. Sinä käsittäisit siitä, ettei minun sovi poistua." "En ole äitisi", sanoi Pelles. "Mutta jää tänne, kun kerran sitä tahdot. Minä lähden." "Polvistun eteesi!" huudahti Elaine. "Salli minun jäädä ja puhutella häntä sinun kuultesi. Tiedän paremmin kuin sinä, kuinka paljoa paremmassa turvassa silloin olen." "Huomisaamuna, sanoin äsken." Kuningas katsoi häneen. "Voit vallan mainiosti nousta seisaallesi polviasennostasi. Olen tehnyt päätökseni." Elaine nousi hyvin iloisena. "Olet pakottanut minutkin tekemään päätökseni. Epäilin hieman, mutta tiedän nyt tahtoni. Minä lähden. Sinun olisi pitänyt todella sallia minun jäädä, jotta olisin voinut puhdistautua hyvällä käytöksellä Lancelotin nähden. Mutta nyt en halua käyttäytyä säädyllisesti ollenkaan. Tahdon erota kaikessa niin paljon kuin suinkin sinusta. Luulen kykeneväni järjestämään sen. Haluan —" "Älä puhu minulle tuolla tavalla", sanoi Pelles. "Olet menettänyt itsehillintäsi kokonaan." "Ah, en kokonaan vielä!" vastasi Elaine. "Mutta sillä ei olisikaan väliä. Aiot pitää minua silmällä, jos ymmärrän sinut oikein." "Niin aionkin." "Voimakeinoillako? Sinun järkesi minun järkeäni vastaan." "Ihan niin." "Äiti raukkani!" sanoi Elaine. "No niin, mahdollisuudet eivät siis ole niinkään huonot." X "Ginevra!" huudahti Lancelot. Ginevra istui korkeaselustaisessa tuolissa, jollaisen he olivat kantaneet puistoonkin hänelle. Lancelot kiiruhti huoneen poikki ojennetuin käsivarsin, mutta Ginevra ei tehnyt minkäänlaista liikettä tervehtiäkseen häntä. Lancelot pysähtyi. Ginevra näytti kalpeammalta nyt kuin silloin ulkosalla. "En osannut lainkaan aavistaa, että sinä olet vielä noin sairas", aloitti Lancelot. "Olen ihan terve." "Ginevra, olemme olleet niin kauan aikaa erossa toisistamme —" "Niin, aika on tuntunut pitkältä, ja olemme kaivanneet sinua täällä. Arthur on kertonut minulle turnajaisista. Tyydyttivätkö ne sinuakin?" "Eivät", vastasi Lancelot. "Olen pahoillani. Miksi eivät?" "Sinä et ollut siellä." "Kaikki sanovat niin. En todellakaan ollut siellä." Lancelot ihmetteli, mitä hän tarkoitti. Ginevra nojasi päänsä tuolinselustaan — temppu oli hänen keksimänsä — ja ummisti puolittain silmänsä. "Mikään ei sujunut siellä täydellisesti oikein", sanoi Lancelot. "Niin paljon olen minäkin saanut selville." "Mitä tarkoitat, Ginevra?" Ginevra suoristautui äkkiä korkeassa tuolissaan ja katsoi suoraan häneen. "Jos vain petät minut, loppuu rakkautemme. Ja luulen sinun pettäneen minut jo." "Pettänytkö sinut? Mitä sanotkaan?" "Tiedät sen vallan mainiosti. Ymmärrät kai, mitä rakkautemme tarkoittaa. Jos aiot kulkea samaa tietä kuin Arthur, en voi käyttää sinua mihinkään." Lancelot istuutui penkille seinän viereen. "Ginevra, mitä olenkaan tehnyt tai jättänyt tekemättä?" "Et kai tiedä sitä?" "En laisinkaan." "No niin, esimerkiksi, sinä kohtaat Tristramin ja Iseultin — sinä ja Arthur väijytte heitä tiellä ja ahdistatte heitä heidän teltassaan." "Menin kuninkaan mukana molemmilla kerroilla. Miksi olet vihainen?" "Etkä olisi mennyt kummallakaan kerralla, jos olisit ollut yksinäsi?" "En varmastikaan!" "Juuri senvuoksi olen vihainen. Molemmat tapahtumat olivat häpeäksi teille. Teit jotakin sellaista, minkä tiesit alhaiseksi." "Ginevra, minun oli pakko seurata häntä. En lainkaan halua puhdistautua hänen kustannuksellaan, mutta hän oli päättänyt mennä." "Lancelot, meidän oli saavutettava tämä hetki ennemmin tai myöhemmin, ja olen iloinen, että saavutimme sen, ollessamme vielä nuoria. Sinun pitää valita joko Arthur tai minut. Suhteemme on jo tarpeeksi omituinen — sinä olet rakastajani ja kuitenkin olet ylpeä uskollisuudestasi häntä kohtaan. Et voi olla uskollinen molemmille. Jos vieläkin tunnet rakkautemme oikeutetuksi, rohkaise mielesi, mies, ja vastaa seurauksista. Mutta jos haluat mieluummin olla uskollinen Arthurille — no niin, erehdyit suuresti ryhtyessäsi kosiskelemaan hänen vaimoaan." "Sanon tätä odottamattomaksi vastaanotoksi", sanoi Lancelot. "Et kerro minulle kaikkea, mikä mieltäsi painaa. Mitä onkaan tapahtunut? Kosiskella hänen vaimoaan?! Siten se ei alkanut." "Tarkoitatko minun kosiskelleen sinua?" "Sydämemme eivät kaivanneet mitään kosiskelua", vastasi Lancelot. "Ja mitkä ovat nuo rakkautemme seuraukset, joista vaadit minua vastaamaan, paitsi kunnioitustani sinua kohtaan?" "Nämä lauselmat ovat tavattoman hyviä", sanoi Ginevra. "Ja se on paha merkki. Ollessani tavallisella tuulellasi et ole ollenkaan kaunopuheinen. Tiedät, miksi antauduin sinulle. Voin rakastaa vain yhdenlaista miestä — sellaista, joka eroaa muista tässä maailmassa, joka rakentaa jotakin, joka alituisesti edistyy. Luulin kerran Arthuria sellaiseksi." "Minä puolestani", sanoi Lancelot, "en ole koskaan myöntänyt vastakohtaa. Sinun on pakko se todeta. Rakastin sinua sinun itsesi vuoksi enkä kehittääkseni sinua, kuten sinä näytät rakastaneen minua, enkä lausumalla arvosteluja miehestäsi." "Se, miksi rakastit minua, ei merkitse juuri mitään nyt", vastasi Ginevra. "Te molemmat näytitte eroavan suuresti toisistanne, mutta olettekin hyvin toistenne kaltaisia. Olisin yhtä hyvin saanut olla onneton Arthurin kanssa. Kun huomasin hänen olevan tyytyväisen itseensä voimatta kuvitella minkäänlaista uraa, silloinkaan, kun ehdotin sitä hänelle, en voinut auttaa häntä enää millään tavalla. Käännyin silloin sinun puoleesi saadakseni elää. Luulin voivani saavuttaa elämän sinun avullasi — saatoin haaveilla, ja sinä voit loihtia esille näyn — yhdessä olisimme voineet, välittämättä Arthurista, säilyttää hänelle kuningaskunnan ja nimen. Ah, Lancelot, luuletko, että olisin antautunut sinulle, ellei tämä olisi ollut ainoa toivo sielujemme pelastukseksi?" "Tämä oli varmasti sinun käsityksesi siitä", vastasi Lancelot. "Ihan niin! Sellainen oli aatteeni, jota sinä et enää kannata." "Minähän olen aina ajatellut sitä eri tavalla, Ginevra. Halusin yksinkertaisesti sinua omakseni, niin kiihkeästi, että olin petollinen parhaalle ystävälleni, enkä mielelläni ajattele sitä, mutta toivon sinun löytävän tuon, mistä olet niin paljon puhunut — purkauksen tarmokkaisuudellesi kaikesta siitä, mitä olen pannut toimeen. Olen sinulle kiitollisuuden velassa kaikesta. Olen koettanut seurata aatettasi. Kun kerroin sinulle kerran, kuinka äärettömästi kalpaan poikaa itselleni — kaipaan todella vieläkin — poikaa, jolla olisi minun nimeni, sanoit sinä, että hyvien töiden täytyy olla lapsiamme ja että lapsiakin siitetään turhaan, ellei niistä kehity vanhempiaan etevämpiä ihmisiä. Alituisesti jotakin parempaa, sanoit sinä." "Ymmärsit minua ennen", sanoi Ginevra. "Miksi olet muuttunut?" "En ole muuttunut." "Sepä hullua — tiedät kyllä muuttuneesi. Seuraat nykyään Arthuria kaikenlaisiin kahnauksiin, joissa varmasti menetät maineesi ja vaikutusvaltasi. Jos hän halusi katsella Iseultia, miksi sinunkin piti lähteä mukaan?" "Jos luulet hänen rakastuneen Iseultiin —" "Tristram ehkä ajattelee niin, mutta en minä", vastasi Ginevra. "Arthur ei ole rakastunut keneenkään. Hän kaipaa vain vaihtelua — hän on vain poikanen vielä. En luule sinunkaan rakastuneen Iseultiin. Nyt ei ole puhe siitä. Mutta kun kuningas tekee tyhmyyksiä, seuraat sinäkin häntä ja teet samoin. Annat hänen määrätä, pitääkö sinun käyttäytyä jalosti vaiko hyvin tyhmästi." "Ginevra, ellen olisi lähtenyt hänen mukaansa tuona ensi kertana, olisi Palomides tai Tristram tappanut hänet, ennenkuin he olisivat saaneet selville, kuka hän on. Senjälkeen pidin velvollisuutenani varjella häntä. Salli minun kertoa sinulle tämä juuri siksi, että rakkautesi kuuluu minulle — hänen vaimonsa rakkaus — enhän voi olla saapuvilla, katselemassa, kuinka hänelle tehdään pahaa. Minun täytyy suojella häntä hieman itsenikin vuoksi, sillä ellen tekisi niin ja jos hänet tapettaisiin, pitäisi minun ajatella, kuinka kiihkeästi olin toivonut hänen kuolemaansa." "En toivo Arthurin kuolevan", sanoi Ginevra. "Mistä oikeastaan puhutkaan? Mutta minullakin on omatunto. Ainoa puolustukseni on, että sinusta rakkautemme avulla on tullut paras kaikista elävistä miehistä — tai ajattelin ainakin niin. Kun tulos on sellainen, voidaan yhteiselämällämme sanoa olleen jonkin päämäärän, nimittää sitä melkein pyhäksi. Muussa tapauksessa olisimme vain pettureita, jotka piilottavat syntinsä, enkä silloin haluaisi enää olla missään tekemisissä kanssasi." "Mutta ensin koetin kieltää Arthuria ja sitten pelastin hänet. Eikö se ollut oikein?" "Voit päätellä sen siitä, mitä miehet ajattelevat sinusta", vastasi Ginevra. "He sijoittavat nyt sinut Arthurin kanssa samaan luokkaan. He sanovat, että te kaksi ahdistitte Iseultia julkeina naisten tavoittelijoina, ja luulevat Tristramin käyneen epäluuloiseksi. Miksi sinun pitäisi suojella Arthuria häneltä itseltään? Et sitä kuitenkaan voi. Anna hänen olla sellainen kuin hän on. Ole sinäkin oma itsesi. Silloin sinun ja hänen välisensä ero tulee ilmeiseksi. Ehkä hänkin häpeää niin, että palaa järkiinsä. Mutta asioiden ollessa näin sinä vain kiihoitat hänen mielettömyyttään." "Jos aion jäädä hänen kuningaskuntaansa", sanoi Lancelot, "pitää minun totella häntä". "Komensiko hän sinut mukaansa puhuttelemaan Iseultia? Luulen, ettei hän tehnyt sitä. Sinun on valittava joka tapauksessa. Joko rakkautemme, unelmamme luoda jotakin — tai kuuliaisuus Arthurille ja hänen itsetyytyväisyydelleen." "Jos hän käskee minua, täytyy minun totella." "Vastoin parempaa tietoasiko?" "Niin." "Siinä tapauksessa eroamme nyt. Jos vain hän saa ohjata elämääsi, tiedän kyllä, millaisen lopun se saa." "Ei ainakaan pahaa." "Ei kunniakastakaan. Muistelen, millaisen otaksuin sinusta tulevan, ja teeskentelen luulevani, että olet vieläkin sellainen. Mutta en välitä kutsua sinua luokseni enää." Lancelot odotti hetkisen ennenkuin vastasi. "Odotat liikoja minulta, Ginevra, ja se on koko vaikeus. Ellet olisi odottanut liikoja Arthurilta, rakastaisit häntä vieläkin. Olet jo väsynyt minuun, joten sillä ei ole paljoakaan väliä, mitä teen tai jätän tekemättä." "Odotin enempää", sanoi Ginevra, "kuin teistä kumpikaan on jaksanut suorittaa, jos sellaisia toiveita voidaan sanoa liioitelluiksi. Kun menin naimisiin Arthurin kanssa, luulin hänestä kehittyvän kuuluisan miehen, mutta —" "Hän olikin kuuluisa mies." "Samaa olet sanonut ennenkin. Olemme eri mieltä, kuten tavallisesti. Ehkä voimme olla yhtä mieltä siitä, että rakkautemme alkoi toivosta luoda sinulle jonkinlainen ura." "Ginevra, rakkautemme alkoi, koska rakastin sinua — muuta en tiedä. Sinulla oli kyllä aikomus tehdä minusta jotakin, ja pelkäsin sinun pettyvän." "No niin, minä olenkin pettynyt." Lancelot odotti jälleen hetkisen. "Ginevra, otaksu, että pääasiassa olen samaa mieltä kanssasi. Sen mukaan, mitä olemme ajatelleet, ei keskinkertainen elämä voi olla onnellista. Mutta et ole näyttänyt minulle minkäänlaista pelastusta siitä." "Tarkoitat siis minun erehtyneen — en ole innoittanut sinua tarpeeksi. Kuten tahdot." "Olet hätäinen — salli minun selittää tarkoitukseni. Neuvot minua vetäytymään syrjään, kun hän tekee tyhmyyksiä. Mutta kun hän käskee minuakin tekemään tyhmyyksiä — ei, en tahdo väittää sitä — hänen käskynsä eivät ole koskaan olleet tyhmiä. Mutta kun hän käskee jotakin, mitä en jostakin syystä halua tehdä —" "Mitä esimerkiksi?" "Minun ei tarvitse lausua sinulle esimerkkejä, Ginevra." "Mutta minä vaadin sinulta niitä Arthurin vaimona. Ajattele tätäkin erääksi hänen pyhäksi käskykseen." "En voi ajatella esimerkkiä juuri nyt." "No niin — luulen, ettet voikaan. Toivoin sinun voivan. Toivoin sinun sanovan, ettet enää toistamiseen lähde mielelläsi vierailemaan Pelles-kuninkaan tyttären luo. Arthurhan on juuri äsken käskenyt sinun ratsastaa sinne." "Pelles-kuninkaan tyttären luoko?" "Arthur tietää tarinan, ja niin teen minäkin. Hän iloitsee siitä, että vihdoinkin olet löytänyt naisen, jota voit rakastaa. Hän lähettää sinut tälle matkalle senvuoksi, että saisit nähdä tytön jälleen." "Tämä poikkeaa suuresti siitä, kuinka itse ymmärsin hänen määräyksensä", vastasi Lancelot. "Nuo määräykset eivät merkitse mitään. Matkustat sinne tervehtimään häntä." "En tiedä lainkaan, mitä olet kuullut", sanoi Lancelot, "mutta sanon sinulle rehellisesti, etten rakasta Elainea". "Niin, se juuri on tytön nimi", sanoi Ginevra. "Tarina on tosi." "Jos ottaisin asian vakavalta kannalta, menettäisin järkeni", sanoi Lancelot. "Joitakin loruja on kantautunut korviisi, ja sinä olet mustasukkainen, syytät minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan ja väität rakkautemme loppuvan tähän. Etkö voi käsittää minun suhdettani siihen? Elainen tarina on tavaton." "Eikä ole!" "Mutta se on täydellisesti viaton." "Pidän parempana, etten kuuntele sitä." Lancelot seisoi katsellen häntä, mutta hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Lancelot käänsi hänelle selkänsä ja käveli ovea kohti. "Toivon sinun jatkavan tätä lemmenkauppaa hienotunteisemmin kuin olet aloittanut." "Se ei ole mikään lemmenkauppa eikä siitä ikinä sellaista tulekaan. Olen tavannut tytön vain kerran elämässäni — ei, kaksi kertaa — käydessäni vierailemassa hänen isänsä luona. En odota näkeväni häntä milloinkaan enää." "Uskallatko vannoa, ettet puhuttele häntä seuraavan vierailusi aikana?" "Uskallan." "Älähän nyt sentään, Lancelot. Pelasta jotakin haaksirikosta. Mitä tahansa muuta, mutta sinusta ei saa tulla valehtelijaa. Arthurilla ei ole mitään muuta tarkoitusta lähettäessään sinut sinne kuin se, että voisit kohdata sen tytön." "Ginevra, mikäli hän on kertonut minulle ja mikäli minulla on oikeus ajatella, hän lähettää minut sinne toimittamaan erästä asiaa, joka ei lainkaan koske Elainea. Viivyn siellä vain vähän aikaa ja olen lähettänyt sanan hänen isälleen, että tahdon tavata vain hänet. Elaine pysyttelee epäilemättä huoneessaan." "Hyvin tavatonta!" sanoi Ginevra. "Miksi teit niin?" "Kaukana siitä, että rakastaisin tyttöä, mutta tahdon mieluummin olla häntä tapaamatta." "Onko hän niin vastenmielinen?" "Luulen häntä hyvinkin viehättäväksi." "Silloin varmaankin pelkäät häntä. Pelkäätkö menettäväsi hänelle sydämesi?" "No niin, se kuulostaa mielettömältä", vastasi Lancelot, "mutta hän on rakastunut minuun ja koska en vastaa samalla tavalla, pysyttelen mieluummin syrjässä. Ajan mittaan hän kyllä unohtaa sen." Ginevra nauroi. Sitten hän katsoi Lancelotiin, ollen pitkän aikaa vaiti. "En tietystikään voi näyttää hämmästyneeltä senvuoksi, että hän rakastaa sinua. Se ei olisi kohteliasta. Mutta ihmettelen, kuinka tiedät sen niin varmasti parin tavallisen kohtaamisen jälkeen." "Hän sanoi sen minulle itse." "Mitä?" "Hän pyysi minun lempeäni — ei avioliittoa, vaan lempeäni. Ilmoitin hänelle sen olevan mahdotonta." "Oliko siinä kaikki?" "Oli." "Minä puolestani olisin odottanut hänen sanovan, että hän valloittaa sinut ennemmin tahi myöhemmin kaikesta huolimatta." "Hän sanoikin jotakin sellaista." "Niin he aina tekevät", sanoi Ginevra. "Ja useimmiten se käykin niin. On olemassa sellaisia miehiä, jotka alistuvat sen naisen rukouksiin, jota he eivät rakasta. Mies riemuitsee oman jaloutensa tunnosta... Elainen on erinomaisen hauska kuulla viestisi hänen isälleen." "En käsitä sitä." "Hyväinen aika! Hän tietää siitä sinun muistelevan häntä ja aavistaa sinun pelkäävän niin kovasti, ettet uskalla kohdata häntä. Et pelkäisi ollenkaan, ellet epäilisi omaa päätöstäsi vastata kieltävästi." "Siinä asiassa ei käy niin", vastasi Lancelot. "Kun tulen takaisin, olet taas terveempi, pikkuasiat eivät vaivaa sinua enää, ja sinä lakkaat uskomasta pahaa minusta. Lupaan kertoa sinulle kaikki, mitä siellä tämän vierailun aikana tapahtuu, yhtä tarkasti kuin ensimmäisen vierailunikin tapahtumat, ja silloin huomaat, ettei sinulla ole minkäänlaista aihetta mustasukkaisuuteen." "Kun tulet takaisin, en halua kuunnella kertomustasi, koska emme tapaa enää toisiamme. Ei, Lancelot, me eroamme nyt. Jos lähdet tälle asialle Pelles-kuninkaan luo, en halua puhutella sinua koskaan enää. Ja jos suututat minut väitteilläsi tai vastatodistuksillasi, pyydän Arthuria karkoittamaan sinut pois kuningaskunnastaan. Lancelot, kieltäydy tästä huonoon valoon saattavasta vierailusta, jos vielä rakastat minua — selitä kaikki Arthurillekin samalla tavalla kuin nyt minulle. Ellei hän ymmärrä asiaa, kieltäydy ryhtymästä mihinkään sellaiseen seikkailuun, jonka tiedät häpeälliseksi. Häpeälliseksi sinulle tai — se johtunee sinunkin mieleesi — minulle." "Ilmoitin Arthurille toimittavani hänen määräämänsä tehtävän ja olen jo lähettänyt tuon viestin Pelles-kuninkaalle." "Arthur saattaa lähettää sinne jonkun toisen. Hänen ei ole pakko turvautua parhaaseen ritariinsa tällaisissa pikku asioissa." "Mutta, Ginevra, sinähän sanoit Elainen riemastuvan hänen isälleen kirjoittamastani kirjeestä. Kuinka paljoa enemmän hän ajattelisikaan kaikenlaista, jos jäisin kokonaan tulematta?" "Jos pysyt poissa sieltä", vastasi Ginevra, "ei sillä ole väliä, mitä hän ajattelee. Mutta tee nyt miten vain haluat." "Ginevra", sanoi Lancelot, "ellet olisi niin väsynyt, jos olisit täydellisesti oma itsesi, et käyttäisi tällaista puhetapaa". "Jos vielä rakastaisit minua, ei sitä tarvittaisikaan." "Ginevra —" "No, mitä nyt?" "Jos pakotat minut valitsemaan, tottelenko sinua vaiko Arthuria asioissa, jotka mielestäsi ovat merkityksettömiä —" "Tämä ei ole mikään merkityksetön asia." "Siinä tapauksessa kaikissa asioissa. Jos minun täytyy valita joko sinun määräyksesi tai hänen, tottelen kuningasta. Hän on määrännyt tämän tehtävän, ja minä lähden, vaikka se sattuukin olemaan täydellisesti omaa tahtoani vastaan. En ole ilmoittanut sinulle muuta kuin totuuden." Ginevra nousi seisaalleen ja katseli häneen suoraan leimuavin silmin. Hän kumarsi ylenkatseellisesti käskien viittauksella Lancelotia poistumaan. "En palaa, ennenkuin lähetät hakemaan minua", sanoi Lancelot. "Mutta sinä lähetät kyllä — kadut vielä tätä järjetöntä tuultasi. Kun saan sanankin sinulta, tulen. Rakastan vain sinua — ja aina." Ginevra katsoi häneen vakavasti, kunnes hän poistui huoneesta. Sitten hänen voimansa loppuivat, ja hän vajosi hervotonna ja kalpeana takaisin korkeaan tuoliinsa. Anglides tuli sisään. "Ritari Lancelot pyytää, että hän saisi puhutella teitä hetkisen vielä." "En tahdo nähdä häntä, en nyt, en jälleen enkä milloinkaan enää", sanoi kuningatar. Hän ei avannut silmiään. "Kuningatar", sanoi Anglides, "hän on pysähtynyt ulko-ovelle melko suureen miesjoukkoon". "Ilmoita hänelle viestini tarkasti", sanoi Ginevra "heidän kaikkien kuullen". XI Kun Lancelot ratsasti toisen kerran Pelles-kuninkaan linnaan, muisteli hän ensimmäistä vierailuaan. Hän huomasi, ettei linna ollut muuttunut, mutta vastaanotto oli erilainen. Hänen tulonsa ei näyttänyt liikuttavan ketään. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että hän oli niin herkkä kaikelle sellaiselle. Palvelijat ottivat tietysti hänen hevosensa hoiviinsa, mutta pahanenteisen juhlallisesti. Hän oli pahoillaan, että oli tullutkaan sinne. Pelles seisoi ovella. Lancelot kuvitteli hänen näyttävän tavallista jäykemmältä, mutta lohduttautui muistamalla, ettei se voinut olla mahdollista. "Olitte hyvin ystävällinen lähettäessänne tuon viestin edeltäpäin", sanoi kuningas. "Se soi meille hetkisen ainakin vaatimattoman vastaanoton järjestämiseen teille. Tässä kaukaisessa piirikunnassa on palveleminen vaillinaista — joka vuosi on yhä vaikeampi pitää taloa tyydyttävässä kunnossa. Ainakin sen jälkeen kun vaimoni kuoli. Kaipaan häntä." "Niin taloudessa kuin muissakin asioissa on tyttärenne varmaankin teille suureksi avuksi." "Tulkaa sisään ja istuutukaa, ritari Lancelot", sanoi Pelles. "Matka on varmaankin väsyttänyt teitä aika lailla." He istuutuivat suuren ikkunan ääreen. "Ajatellessani vieläkin asiaa", sanoi kuningas, "haluaisin mielelläni kysyä teiltä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, kuinka tulitte tehneeksi tuon erehdyksen". "Minkä erehdyksen?" kysyi Lancelot. "Otaksumisenne, että Elaine olisi minulle avuksi. Olette vanhapoika, ymmärrän sen, mutta vaikka niinkin, pitäisi teidän sentään olla parempi taloudenhoidon arvostelija. Ettekö tahtoisi sanoa minulle, koettiko Elaine taivuttaa teidät uskomaan, että hän on pätevä siihen?" "Tyttärenne on melkein vieras minulle —" "Sitä toivoin — ajattelinkin", sanoi Pelles. "Mutta kuvittelen hänellä olevan taitoa kaikkeen sellaiseen, mihin hän huolii sovittaa sitä, ja otaksuin hänen ponnistelevan auttaakseen teitä." "Ymmärrän", sanoi Pelles. "Kiitoksia hyvin paljon. Ryhtykäämme nyt heti juttelemaan asioista — Arthurin viestistä. Luulen, että teillä on kiire. Toivoisin teidän voivan jäädä yöksi tänne, mutta kirjeestänne päättäen pelkään, ettette voi." "Minun pitää palata Camelotiin niin pian kuin suinkin", vastasi Lancelot. "Mutta teidän täytyy nukkua jossakin", sanoi kuningas. "Miksi ei siis täällä? Olisitte tällaisen vanhan miehen toverina autiossa talossa." "Eikö Elaine olekaan kotona?" "Ei, ritari Lancelot, hän ei ole kotona. Hän on matkustanut viemisille muutamien kaukaisten sukulaistemme luo. Tarkoitan hänen nyt olevan kaukana täältä." "Olen pettynyt", sanoi Lancelot. "Olen todellakin." "Oletteko? Kun sain viestinne, ajattelin itsekseni, ettette voi toivoakaan yksinäisempää kohtauspaikkaa kuin tämä on, Elainen oleskellessa poissa täältä." "Mutta kun pyysin tavata vain teitä", sanoi Lancelot, "ei mielessäni ollut mitään sellaista epäkohteliaisuutta, että olisin tahtonut ehdottaa teille hänen poistamistaan linnasta". "Eikö?" sanoi Pelles. "Ei ette tarkoittanut olla epäkohtelias, mutta uskalsin ajatella teidän haluavan juuri sitä. Kun luin kirjeenne, olin hyvin tyytyväinen tietäessäni hänen jo olevan poissa tieltä. En moiti teitä ollenkaan, ritari Lancelot. Tyttäreni on hyvin rakas minulle, mutta hän on oikullinen ja olen pahoillani, että hän on suututtanut teidät." "Suututtanutko minut?" kysyi Lancelot. "Eikä ole! Ei ollenkaan!" "Pelkäsin hänen tehneen niin. Kuulin hänen omilta huuliltaan — olen ihan varma tästä — että hän oli vaivannut teitä ihailullaan. Hän ihailee teitä. Sanoin hänelle, ettei hän osaa juuri lainkaan hillitä itseään." "Mitä minuun tulee", sanoi Lancelot, "ei hänen tarvitse sitä ollenkaan koettaa. Pidän häntä viehättävänä nuorena naisena, joka teki oloni täällä hyvin hauskaksi. Hän on suorapuheinen ja koska hän liioittelee ylistyksissään, ymmärrän, että häntä ymmärretään usein väärin. Mutta siihen ovat mielestäni syynä paljon useammin muut naiset kuin miehet. Mikäli hänen ihailunsa oli persoonallista, en ollut niin tyhmä, että olisin ottanut sen täydestä todesta." "Ellette ota Elainea vakavalta kannalta", sanoi kuningas, "pyydän teitä niin tekemään ensimmäisessä tarjollaolevassa tilaisuudessa. Hän on tarmokas ja on jo tehnyt päätöksensä tässä asiassa. Jos hänen tiedossaan olisi edes jokin keino, jolla hän voisi kiinnittää huomionne, puoleensa, käyttäisi hän sitä. Mieltäni pahoittaa, että hän on niin huoleton puheissaan ja jonakin päivänä saattavat jotkut hänen puheistaan hämmästyttää teitä." "Lupaan, etten ajattele pahaa hänestä, ennenkuin minun on pakko", sanoi Lancelot. "En rakasta häntä —" "Jumalan kiitos, ritari Lancelot! Pelkäsin teidän rakastavan." "En rakasta häntä ja hän tietää sen." "Tietääkö hän?" "No niin, hänellä ei ole mitään syytä ajatella sitä." "Hänen puheittensa perusteella uskoin melkein yhteen aikaan —" "Mitä, kuningas Pelles?" "Sitä on hyvin vaikea pukea sanoiksi — ymmärsin hänen toivovan, että hän saisi — ei, en voi sanoa sitä! Erehdyin varmaankin silloin. Ette suonut hänelle minkäänlaista tilaisuutta — ei, ette tietystikään." "Kunniasanallani", sanoi Lancelot, "tämä on kummallinen juttu. Mitä tarkoitatte tuolla tilaisuudella? En antanut hänelle mitään — en ole vaihtanut hänen kanssaan paria tusinaa sanaakaan elämässäni — ja nekin vaihdettiin puutarhassanne, kun aamiainen myöhästyi." "Älkää loukkautuko — suokaa minulle anteeksi", pyysi Pelles. "Mitä ikinä hautonenkaan mielessäni, syytän siitä Elainea enkä teitä. Minun olisi pitänyt se mainita." Lancelot katsoi häneen. Kuningas paljasti ikävuotensa tänä iltapäivänä. "Olen pahoillani, että olette huolissanne hänen tähtensä, kuningas Pelles. Ellen rakastakaan Elainea, voin ainakin sanoa rehellisesti ihailevani häntä — hänellä on terävät aivot ja lämmin sydän — hän tulee vielä onnelliseksi jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa ja on kunniaksi teille, kun vain oikea mies saapuu paikalle." "Minusta tämä suunnitelma tuntuu kaukaiselta", sanoi Pelles, "mutta toivon teidän olevan oikeassa. Ettekö sattumalta voisi aavistaa, kuka tämä oikea mies on?" "En ollenkaan." "Siinäpä sitä ollaan — en minäkään... No niin, olemme poikenneet aiheesta. Toivon teidän jäävän tänne yöksi." "Ehkä voin palata Camelotiin yhtä hyvin täältäkin. Kyllä, mielelläni." "Mainiota! Puhukaamme nyt kuningas Arthurin asioista. Millaisen viestin hän on lähettänyt minulle?" "Se koskee heiniä", vastasi Lancelot. "Mitä minulla on tekemistä heinien kanssa?" kysyi Pelles. "Heiniä sekä kauroja, mutta pääasiallisesti heiniä", sanoi Lancelot. "Camelotissa sijaitsevat tallimme ovat suuresti riippuvaisia maastanne rehuihin nähden —" "Ah, varmasti", sanoi Pelles. "En äsken ymmärtänyt. Mitä teillä on sanomista heinistäni?" "Tänä kesänä olemme saaneet teiltä keskinkertaista huonompia heiniä." "Mahdotonta!" sanoi Pelles. "Arthur on pahoillaan, mutta tallimiehet valittavat ja hän haluaa tietää, ovatko heidän valituksensa lainkaan oikeutetut." "Välittävätkö tallimiehet? Arthur on siis lähettänyt viestin tallimiehiltään minulle, vai mitä? Ja teidän välityksellännekö, ritari Lancelot? Onko hän tutkinut heiniä itse? Luulen, ettette tyytyisi toisen miehen arvosteluun siitä, mitä hevosenne syö." "He valittavat, että heinät ovat tomuisia — muutamat hevoset ovat sairastuneet päätautiin." "En ole lähettänyt teille tomuisia heiniä, ritari Lancelot, koska minulla ei ole sitä lajia. Alkukesästä satoi melkoisesti ja hyvin usein. Emme voineet toivoakaan sen parempaa heinäsatoa." "No niin, sellainen on valitus", sanoi Lancelot. "Oletteko itse tarkastellut noita tomuisia heiniä?" kysyi Pelles. "En voi väittää sitä." "Eikö teidän hevosenne ole sairastunut päätautiin?" "Ei tietystikään!" "No niin, tällainen valittamistapa tuntuu minusta melko kummalliselta... Mutta näin meidän kesken vain, mitähän kuningas tarkoittaa lähettäessään minulle tällaisen viestin?" "Ei ainakaan mitään vihamielistä", vastasi Lancelot. "Häntä on viime aikoina huolestuttanut hänen oman hevosensa käytös. 'Eläin ei ole niin kestävä', sanoo hän 'eikä niin terve kuin ennen vanhaan'. Kun hän moitti siitä miehiään, syyttivät he heiniä. Hän käski silloin minun ottaa selville tosiseikat." "Lähetimme heinät ritari Kaylle. Huomasiko hänkin ne tomuisiksi?" "Minun on pakko vastata siihen kieltävästi. Hän on täydellisesti varma niiden hyvästä laadusta." "Siinä tapauksessa on puhe vain Arthurista ja hänen hevosestaan", sanoi Pelles. "Saako se todellakin yskänpuuskia?" "Se on jättänyt hänet pulaan parissa kolmessa tilaisuudessa viime aikoina", vastasi Lancelot. "Hän käski minun ilmoittaa sen teille. Luulen sen huolestuttavan häntä." "No niin", sanoi Pelles, "hänen hevosensa saa samoja heiniä kuin teidän hevosenne syö tällä hetkellä. Lähdemmekö itse tarkastamaan, millaisia ne ovat?" "Se on tuskin tarpeellista", vastasi Lancelot. "Se on mielestäni parasta. Sittenhän te voitte tarkastaa Camelotiin tuodut heinät ja päättää, onko niissä minkäänlaista eroa." He kävelivät linnanpihan poikki talleille, ja Pelles käski erään miehen pudottaa lattialle melko suuren kimpun Pelles otti niitä kahmaloittain tarkasteltavakseen. Lancelot käänteli niitä jalallaan. "Mitä vikaa niissä on?" kysyi Pelles. "Ei mitään", vastasi Lancelot. "Jos vain Arthurin hevonen syö tällaisia heiniä, ei pitäisi olla aihetta valituksiin." "Ilmoittakaa heille, etten ole lähettänyt heille muunlaisia, ja jos hevonen syö jotakin muuta, on se Arthurin asia eikä minun. Minua ei imartele lainkaan se, että tätä asiaa on ryhdytty penkomaan, ritari Lancelot. Sehän voidaan melkein lukea minulle häpeäksi. Minulla on valtakunnan parhaat niityt, ketoja ketojen vieressä täältä Caseen saakka." "Mihin saakka?" kysyi Lancelot. "Toiseen talooni, Casen linnaan saakka, joka sijaitsee tien varrella puolen tunnin päässä täältä. Se kuului äidilleni." "Ah, en ole koskaan kulkenut sitä tietä enkä siis tiedä siitä mitään", sanoi Lancelot. "Ettekö?" sanoi kuningas Pelles. "Jopa nyt jotakin! Tähän hetkeen saakka olin ihan unohtanut sen, mutta kun saatoitte kuningatar Ginevraa hänen häihinsä, pysähtyi koko matkaseurueenne sinne. Tarjosin sen kuninkaalle. Teidän täytyy muistaa se." "Nyt kyllä", vastasi Lancelot. "Muistan sen todellakin. Mutta en osannut liittää tuota paikkaa millään tavalla teihin." "En ollut siellä silloin", sanoi Pelles, "enkä voinut kutsua teitä tännekään surumme vuoksi... vaimoni vasta äsken tapahtuneen kuoleman tähden. Kah, millainen yhteensattuma! Siellä on niittyjeni raja." Lancelot ei sanonut mitään enää, ja he kävelivät takaisin halliin. * * * * * "Käsken heidän tuoda kynttilät sisään, ja me syömme päivällisen hetkisen kuluttua", sanoi Pelles. Lancelot katseli pitkien solakoiden kynttiläin tuomista sisään ja ruokien kantamista laajalle ja yksinäiselle pöydälle. "Voimme yhtä hyvin istuutua paikoillemme nyt", sanoi Pelles. "Kun olin täällä viime kerralla, odotimme häntä", sanoi Lancelot. "Pyydän anteeksi", sanoi Pelles. "Elaine juolahti vain mieleeni", sanoi Lancelot. "Ah, niin, siihen hän kyllä pystyy", sanoi hänen isänsä... "Voi, teidän pitää ottaa lautasellenne enemmän tätä — se on hanhea, muistakaa se, eikä mitään oikeata lihaa. Ajattelin ensin paistattaa riikinkukon teille, mutta tarkasteltuani niitä päätin, etten anna teidän kärsiä nälkää. Mutta ei hanhikaan ole paljon voimakkaampaa ravintoa taistelevalle miehelle?" "En taistele tällä haavaa", vastasi Lancelot, "ja hanhi on tavattoman mureaa". "Täällä tilallani", sanoi Pelles, "ylpeilemme muustakin kuin heinistä. Riistamme on mainiota, ja linnut, joita tarjoilemme — on niin, meillä on ainakin tarpeeksi raaka-aineita talouteemme." "Ettekö luule hänen paljastavan taipumuksiaan siihen tultuaan vanhemmaksi?" kysyi Lancelot. "Kenen ja mihin?" sanoi Pelles. "Sanoitte, ettei tyttärenne ole lainkaan innostunut taloudenhoitoon." "Oikein hyvin, sanottu. Käytinkö tuota lausetta?" "Aate kiinnosti tarkkaavaisuuttani", vastasi Lancelot. "Luulen luonteen kehittyvän ajan oloon oikeissa olosuhteissa." "En tiedä, onko sellainen kehittyminen toivottavaa", sanoi Pelles. "Hieman kuria vain, jos jokainen voisi olla! varma sen oikeasta laadusta. Ettekö välitäkään pavuista, ritari Lancelot? Tai hieman enemmän täytettä hanheni kera? Ritari Lancelot haluaa vähän —" "Ei kiitoksia", sanoi Lancelot. "Minulla on tarpeeksi. Teillä on mainio kokki, kuningas Pelles." "Ei kehnokaan. Todellisuudessa ylpeilen voidessani säilyttää paikan maineen entisellään, ritari Lancelot. Tehän ymmärrätte tunteeni, kun kuulin tuosta heiniäni koskevasta epäluulosta." "Se on mitätön asia, vannon sen teille", sanoi Lancelot. "Olen pahoillani, että toin viestin. Koko juttu on ollut onneton erehdys." Pelles ei vastustanut häntä. "Jos jolloinkin sattumalta saisitte tilaisuuden mainita vierailustani tyttärenne palattua kotiinsa, luotan siihen, ettei hän ajattele pyytäneeni teiltä yksityistä keskustelua senvuoksi, että se jollakin lailla koski häntä — persoonallisesti." Kuningas Pelles oli syventynyt jyrsimään sitkeää hanhenjalkaa. "Toivon, ettette luule minua ärtyisäksi, ritari Lancelot. "En ärtyisäksi, vaan vaiteliaaksi, ehkä. Mutta tämä puhe rehuistanne suututtaa teitä. Älkää antako sen vaikuttaa." "Saanko tehdä teille erään kysymyksen?" kysyi Pelles. "Kun olitte täällä viimeksi, teki tyttäreni keveitä huomautuksia kuningas Arthurista. Muistatte kai sen? Hillitsin hänet heti. Mutta näin meidän kesken sanoen, aloin jo silloin epäillä Arthurin muuttuneen." "Vain paremmaksi, jos ollenkaan", vastasi Lancelot. "Suotte kai minulle anteeksi vihjaukseni, vai mitä?" pyysi Pelles. "Tunnen itseni vanhentuneeksi puhellessani teidänlaisillenne nuorille miehille, jotka hallitsevat meitä nykyään, mutta käytän hyväkseni etuoikeutta. Tähän asti kaikki ne sanat, jotka olen kuullut Arthurin lausuvan — olen pahoillani, ettei niitä ole sen enempää — ja ne satunnaiset viestit, jotka olen saanut häneltä, ovat olleet hyvin järkeviä. Nyt minulle kerrotaan hänen hääräävän kovasti, ja varmasti hän etääntyy meistä kauaksi. Koska hänen viestinsä käyvät harvinaisemmiksi, pitäisi niiden olla sitä tärkeämpiä, mutta ne eivät ole." "Hän onkin ahkera", vastasi Lancelot. "Ei kuitenkaan niiden vaikeiden pulmien ratkaisemisessa, joita hänellä oli ensi aikoina, vaan kuitenkin ahkera. Siellä on yksinkertaisiakin velvollisuuksia, jotka vievät hänen koko aikansa." "Tietysti", sanoi Pelles. "Mutta yksinkertaiset tehtävät eivät vaadi taitoperäistä toimeenpanoa. Hänen tallimiestensä olisi pitänyt sopia tämä asia taloudenhoitajan kanssa. Olen kyllä hyvin ihastunut saadessani teidät vieraakseni tänne, ritari Lancelot, mutta luulisin teidän ja Arthurin aikaa liian kalliiksi tuhlattavaksi tällaisiin pikku seikkoihin." "Se onkin itsessään pikku seikka", vastasi Lancelot, "mutta jos se johtuu jostakin epärehellisyydestä hänen palveluksessaan —" "Ah, ajatteletteko niin?" "En", vastasi Lancelot. "Torjuin vain tuon viittauksen sen arvon mukaisesti." He lopettivat aterian lausumalla muutamia sanoja vielä. Sen lopussa Pelles palasi päähänpiintymäänsä. "Olenko oikeassa otaksuessani, että kuningas on toimelias. "Ihan oikeassa." "Olisiko julkeaa kysyä, mikä yritys askarruttaa häntä juuri nyt?" "Ei mikään erityinen, luullakseni." "Ei siis mitään rehua koskevaa — sen laatuun kohdistunutta harvinaista tarkkaavaisuutta?" "Ilmoittaisin teille sen, jos vain tietäisin", vastasi Lancelot. "Mutta en tiedä mitään. Hänellä saattaa olla kaikenlaisia suunnitelmia, joista hän ei mainitse minulle mitään." "Todellako?" sanoi Pelles. * * * * * Lancelot käveli edestakaisin huoneessaan miettien yksinäisyyttään. Ginevra, Elaine, Bromel, Pelles — kaikki nämä henkilöt olivat hänen ajatuksissaan. Hän oli vihainen kuningattarelle, paljoa vihaisempi kuin hän oli todennutkaan lähtiessään suorittamaan tehtävää. Mitä oikeutta kuningattarella oli nöyryyttää häntä? Kun hän palaisi Camelotiin huomenna, niin millaisiin olosuhteihin hän palaisi? Oliko kuningatar oikeassa, oliko hän mustasukkainen vai ei, väittäessään Arthurin keksineen tämän matkan toimittaakseen hänet ja Elainen yhteen? Pelles ei ollut mikään hölmö, sittenkään. Epäilikö hän, että tällä vierailulla oli jokin salainen tarkoitus? Voiko vanhus todellakin luulla häntä Elainen rakastajaksi? Ei luettuaan kirjeen. Hän oli kirjoittanut sen Ginevran vuoksi — ja kuinka paljon hyvää se oli tuottanutkaan hänelle? Kuningatar oli laskenut leikkiä hänen valtioviisaudestaan, ja hän oli viettänyt ikävän illan. No niin, ei ollut järkevää ajatella liian paljon tätä tai jotakin muuta. Hän koettaisi hieman nukkua. Hän kuuli ovelle hiljaa koputettavan. Luultavasti kuningas, ajatteli hän, jonka mieleen myöhemmin on juolahtanut joitakin ajatuksia hevosruuasta. Hän irroitti salvan, katsoi käytävään ja näki edessään tomun peittämän miehen, vasta tulleen pitkältä ratsastusmatkalta. "Ritari Lancelot", sanoi hän. "Tuon teille salaisen viestin, teille ainoastaan." "Tulkaa sisään ja sulkekaa ovi", sanoi Lancelot. "Kukaan ei voi kuunnella meitä, mikäli tiedän. Millainen on viestinne?" "Naisenne on Casen linnassa. Hän tahtoo tavata teitä heti." "Hyvin kiinnostavaa", vastasi Lancelot. "Kuka on tämä salaperäinen henkilö, joka lähettää minulle kutsun keskiyöllä?" "Ritari Lancelot", sanoi mies, "olen tuonut viestin". "Sehän voi yhtä hyvin olla ansa." "Voi kylläkin", vastasi mies. Lancelot koetti kuvitella, kuinka Ginevra oli voinut päästä Casen linnaan niin pian. "En lähde nyt", sanoi hän. "Mutta huomenna pysähdyn linnaan ja osoitan kunnioitustani naiselle." "Kuten haluatte", sanoi mies. "Huomenna hän ei ole siellä enää." "Kuinka päästään linnaan?" kysyi Lancelot. "Vasemmalle kääntyvää tietä pitkin sillan tuolta puolelta. Se sijaitsee suoraan edessäpäin noin puolen tunnin matkan päässä. Ryhdyn oppaaksenne." "Ei tänä yönä", sanoi Lancelot. "Säästääkseni aikaa", sanoi mies, "käskin satuloida hevosenne. Se odottaa teitä valmiina linnan pihalla." "Käskekää heidän viedä se talliin takaisin! Millä oikeudella häiritsitte sitä? Kuka päästi teidät sen luo? Kuka te olette?" Mutta mies oli jo mennyt tiehensä. Lancelot istuutui hiljaisessa huoneessaan ja koetti ajatella. Viestien lähettäminen ei ollut lainkaan Ginevran tapaista. Mutta entä jos hän olisikin päättänyt koetella hänen lupaustaan tai jos hän vakavasti kaduttuaan tahtoi lopettaa heidän riitansa? Hän muisti tuon Casen linnan huoneenkin — Mutta Ginevra ei ollut voinut matkustaa niin kauaksi — melkein yhtä nopeasti kuin hän itse oli ratsastanut. Ginevran oli täytynyt katua käytöstään minuutin tai parin kuluttua hänen poistumisestaan. Kuka muu voisi viekoitella häntä ulos? Tuo Bromel-niminen mieskö, josta he puhuivat? Vai oliko hänellä jokin toinenkin vihollinen tässä maailman osassa? Huomenna hän pysähtyisi Casen linnaan. Mutta ennenkuin hän nukahtaisi, pitäisi hänen tarkastaa, mitä tuo lurjus oli tehnyt hänen hevoselleen. Hän laskeutui linnan portaiden juurelle. Pihalle johtava ovi ei ollut salvassa, ja hevonen oli vielä siellä valmiina hänen varaltaan. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan tallimiestä, jotka luultavasti kaikki nukkuivat. Hän voisi kyllä kutsua avukseen vahdit ulkoportilta, mutta se herättäisi koko talonväen. Kuu oli peittynyt pilviin — valaistus oli melkein riittämätön tien löytämiseen. Hän meni halliin, mihin hänen varusteensa oli viety, puki ne ylleen, kiipesi hevosensa selkään ja istui pimeässä kuunnellen. Sitten hän lähti hitaasti ratsastamaan porttia kohti. Hänen hevosensa ei ollut koskaan ennen ollut niin meluisa, mutta vahdit päästivät hänet menemään, ikäänkuin olisivat tottuneet keskiyöllä tapahtuviin lähtöihin. Hän ratsasti sillan yli ja kääntyi vasemmalle. Tällainen tapa poistua talosta, missä hän oli vieraana, pani hänet tuntemaan itsensä syylliseksi jollakin tavalla. Hän ei sitäpaitsi tiennyt, kuinka hän pääsisi takaisin tai päästäisivätkö aamuvahdit hänet sisään tai kuinka hän voisi selittää seikkailun Pellekselle. Epäilemättä hän oli tekemäisillään jotakin sellaista, mitä Ginevra sanoisi päätökseksi. Kun hän saapuisi sinne, voisi Ginevra ehkä sanoa hänen ratsastusmatkaansa tyhmäksi kepposeksi, enemmän Arthurille kuin hänelle sopivaksi. Mutta tällä kertaa se oli Ginevran käsky. Mitä Ginevra olisikaan sanonut, jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta? Hän kannusti hevosensa laukkaan. Metsät näyttivät tuoreilta, vaikka vuodenaika olikin jo niin myöhäinen. Hän tunsi, kuinka kosteus toi mukanaan puun hajua. Valoa oli niin niukalti, ettei hän nähnyt tietä, mutta hän tiesi hevosensa löytävän tien tasaiset kohdat ja karttavan kuoppia. Tietysti ei kukaan luota hevoseensa siten päivänvalossa. Millaisiin ponnistuksiin antaudummekaan ohjataksemme itseämme, ajatteli hän. Hänen oma elämänsä — kuinka hän oli koettanutkaan sovelluttaa sitä erääseen suunnitelmaan, koska Ginevra oli halunnut sitä. Ehkä Ginevra olisi pitänyt hänestä enemmän, ellei hän olisi koettanut niin kovasti. Hänen hevosensa näytti haluavan hidastaa vauhtinsa hölkäksi, mikä ei ollutkaan hämmästyttävää niin pitkän matkan jälkeen. Sen saamassa rehussa ei varmastikaan ollut mitään vikaa. Pelleksen pitäisi antaa jokin määrätty vastaus huomenna. Olisiko hänellä niin paljon rohkeutta, että hän lähettäisi Arthurille sellaisen viestin kuin oli vihjaissut päivällisillä? Kaikissa tapauksissa Pelleksen talous oli järjestetty liian leväperäisesti. Anteeksiantamatonta oli sallia tuon tuntemattoman päästä hevosten luo. Casen linna alkoi häämöittää melko läheltä. Hän kannusti ratsunsa laukkaan kerran vielä. Nyt kun hän oli saapunut tänne, voi hän nimittää itseään Ginevran rakastajaksi. Oliko hän tullut sinne intohimosta, uteliaisuudesta vai ylpeydestäkö? Heidän riitansa oli vielä liian tuore. Haava oli vielä auki. Myrkytetty, ehkä. Ginevran julkiset hänelle antamat moitteet — mitä tapahtuisikaan, kun se kantautuisi Arthurin korviin? Portti oli auki — hänen tarvitsi vain ratsastaa pihalle. Täälläkin näyttiin oltavan varmoja hänen tulostaan. Muuan mies talutti pois väsyneen hevosen, ja Lancelot astui halliin. Siellä paloi vieläkin muutamia valoja, ja eräs nainen nousi tuolilta tervehtimään häntä. "Toivoimme teidän tulevan, ritari Lancelot", sanoi hän. "Minulle on kerrottu kuningattaren haluavan puhutella minua." "Kuningattarenko? Ah, hän haluaa sitä todellakin!" Lancelot ei voinut muistaa tätä naista, joka muuten oli tutun näköinen. Hän auttoi Lancelotia varustusten riisumisessa. "Missä hän on?" "Käytävän ja portaiden yläpäässä on suuri huone. Siellä hän on." Siis juuri siinä huoneessa. Se oli varmasti Ginevra. Tutut portaat — pitkä käytävä — hieman raolleen työnnetty ovi. Hän koputti. Hän näki huoneesta valoa, aukaisi oven ja astui sisään. Huone oli ihan samanlainen kuin ennenkin — jykeviä tuoleja ja pöytiä, paksut verhot seinillä — ja nyt pari palavaa kynttilää verhoilla eristetyn vuoteen vieressä. "Ginevra!" Verho siirrettiin syrjään, ja ylöspäin käännetty valkoinen käsi ojentautui häntä kohti. Tämä vetoaminen pani jotakin tarttumaan hänen kurkkuunsa. Lancelot kiirehti hänen luokseen ja kumartui. Hänen olisi tietysti pitänyt tietää jo alusta asti. XII "Älkää poistuko, ennenkuin saan tilaisuuden selittää!" Elaine nousi istualle vuoteessaan, ja vihastaan huolimatta Lancelot näki, kuinka kaunis hän oli. "Tässä ei ole mitään selitettävää", vastasi ritari. "Tulin tänne erehdyksestä. Teidän pitää suoda minulle anteeksi — aion lähteä heti." "Ette suinkaan, ennenkuin olen selittänyt teille kaikki!" huudahti Elaine. "Ei ollut lainkaan helppo saada teitä tänne enkä voi päästää teitä luotani puhumatta muutamia sanoja. Jos menette nyt, en saa koskaan toista tilaisuutta kertoakseni teille." "Te saitte minut tänne, niinkö? Sangen hyvin — minut houkuteltiin petoksella tulemaan tänne. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi jäisin." "Ah, eikö?" sanoi Elaine. "Se ei ollut sen ilkeämpi petos kuin sekään, jonka teitte minulle." "En ole pettänyt teitä koskaan!" sanoi Lancelot. "Ettekö kirjoittanut kirjettä isälleni ja ettekö ilmoittanut siinä haluavanne tavata vain hänet yksinään?" "Siihen ei sisältynyt mitään petosta." "Se oli kuitenkin keino, jolla saitte minut pois talosta. Isäni lähetti minut tänne heti — pois omasta kodistani — vain siksi, että olin sanonut teille rakastavani teitä, ja te pelkäsitte minua, ritari Lancelot, te pelkäsitte minua." "Isänne ilmoitti teidän lähteneen viereisille jo ennen kirjeeni saapumista — viereisille kaukaisten sukulaisten luo." "No niin, siitä sen nyt näette, mitä olette tehnyt isänikin luonteelle. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin hän ei olisi valehdellut." "Elaine", sanoi Lancelot, "tämä kaikki on hyvin kaunista, mutta kuten minä sen näen, on minut täällä houkuteltu outoon taloon kello yhden aikana yöllä, ja — ja —" "Niin", vastasi Elaine, "erään hurjan nuoren naisen makuuhuoneeseen, joka on mennyt levolle. Ritari Lancelot, teidät on saatettu hyvin huonoon valoon." "Olette tuottanut minulle enemmän harmia kuin luulettekaan, Elaine. Petitte minut sillä, mitä tiesitte. Minä — se mies sanoi Ginevraa viestin lähettäjäksi." "Hän on ovelampi kuin uskalsin toivoakaan. Käskin hänen sanoa odottajaa teidän naiseksenne." "Ehkä hänen sanansa kuuluivatkin niin." "Silloin en pettänyt teitä, ritari Lancelot — te petitte vain itsenne." "Teillä ei ole mitään syytä nimittää itseänne minun naisekseni. Teillä ei ole mitään oikeutta minuun." "Totta, ritari Lancelot, mutta jos olisin ilmoittanut nimeni, ette olisi tullut." "Minun ei missään tapauksessa tarvitse jäädä tänne. Olisin mielelläni tavannut teidät isänne talossa, mutta tehän ymmärrätte, etten voi nauttia vieraanvaraisuudestanne täällä." "En ole lainkaan varma siitä, oletteko te sellainen ihmeellinen mies sittenkään", sanoi Elaine. "Olette arka ettekä pysy oikein totuudessa. Iloitsisitte muka, jos olisitte voinut tavata minut isäni talossa? Miksi lähetitte hänelle sen kirjeen?" "Aion olla rehellinen siihen kirjeeseenkin nähden", vastasi Lancelot. "Luulin menetteleväni järkevästi siinä, etten tahtonut tavata teitä tämän vierailuni aikana, en senvuoksi, että inhoaisin teitä, vaan siksi, että pelkäsin teidän ehkä voivan — no niin, teidän ehkä voivan —" "Tietysti", sanoi Elaine. "Se olisi voinut nousta minulle päähän." "Mutta halusin tavata teidät kuin ystävän silloinkin, kun kirjoitin kirjeen." "Todellako? Todellisuudessa olen kuitenkin iloinen, että kirjoititte. Isä ajatteli heti tätä paikkaa, ja minäkin ymmärsin, millaisen mahdollisuuden se suo minulle — en olisi koskaan saanut tällaista mahdollisuutta kotona." "Millaista mahdollisuutta tarkoitatte?" "Ainoata mahdollisuuttani saada nauttia rakkaudestanne tänä ainoana yönä." "Olette mieletön, Elaine! Ja niin olen minäkin jäädessäni tänne." Ja ennenkuin Lancelot ehti poistua hänen luotaan, oli Elaine poissa vuoteestaan ja seisoi hänen edessään valkoisena ja solakkana. Hän kurkottautui kiertääkseen käsivartensa Lancelotin kaulaan. "Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "olen pannut enemmän vaaralle alttiiksi kuin pyydän teitä panemaan, kaikki, mitä minulla on tässä maailmassa — isäni hyvät ajatukset minusta ja senkin, mitä ystäväni tulevat ajattelemaan minusta. Se ei johdu siitä, että olen välinpitämätön, eikä siitäkään, että olen kokematon. Ja panen vaaralle alttiiksi senkin, mitä te ajattelette minusta, ja se on minulle suuriarvoisinta. Mutta tänä ainoana yönä haluan nauttia niin paljon rakkaudestanne kuin vain voitte luovuttaa minulle. En pääse silti lähemmäksi onnea. En pyydä teiltä mitään muuta, ritari Lancelot. Jos pidätte sitä parempana, vannon, etten halua tavata teitä enää milloinkaan koko elämäni aikana. Lupaan kaiken muunkin, ellette vastaa kieltävästi." "En voi teeskennellä rakastavani teitä, Elaine, siten kuin tarkoitatte. Ette varmastikaan tahdo, että koko vastaisenkin elämänne turmelisi — niin, miksi me sitä nimittäisimmekään? Sellainen ei ole edes rakkauden varjoa. Sanoitte kaipaavanne intohimoa, mutta tämä ei ole sitäkään Oikea tunne ilmestyy kyllä. Ja sitä kannattaa odottaa." "Mitä ainakin minuun tulee", vastasi Elaine, "on se jo ilmestynyt. Enkö tietäisi sitä? En rakasta koskaan enää. Ah, luulen teidän ajattelevan minun tahtovan sitä vielä useinkin, mutta kun tutustuitte Ginevraan, ettekö silloin tiennyt sen olevan ikuista? Te ette rakastu minuun koskaan — hän ehti ennen minua — mutta luulen teidän pitävän minusta, ja ymmärrätte, miltä se tuntuu — ja voisitte olla ystävällinen." "Pidän teistä, Elaine. Ja senvuoksi en voikaan täyttää pyyntöänne. Hyvä nimenne —" "Olen miettinyt kaikkea, kuten jo kerroin teille. Mutta kullakin voi vain olla yhdenlainen hyvä nimi, vai mitä? Ginevralla on hyvä nimi." "Puhuitte kuningattaresta ennenkin. Mitä koetatte sanoa hänestä?" "Älkää teeskennelkö, ritari Lancelot. Me seisomme nyt vastakkain —" "Teidän olisi parasta mennä takaisin vuoteeseenne. Voimme keskustella sittenkin yhtä hyvin." "Istuutukaa tähän sitten ja kuunnelkaa. Vaikka ette huolikaan minusta, pitää teidän olla niin ystävällinen, että olette yhtä vilpitön minua kuin minä teitäkin kohtaan. Olette Ginevran rakastaja, ja hän on teidän rakastettunne. Uskon sen tai muussa tapauksessa en olisi houkutellut teitä tänne tänä yönä. Jos sydämenne olisi vapaa, koettaisin voittaa sen kokonaan itselleni. En moiti teitä, ritari Lancelot — kadehdin vain häntä. Mutta älkää puhuko omistusoikeudesta. Olette heittänyt sen pois jonkin sellaisen vuoksi, mitä luulette paljoa suuremmassa määrin todelliseksi. Seuraan vain esimerkkiänne, jos sallitte minun niin tehdä." "Elaine, ymmärrättekö sen syytöksen vakavuutta, jonka nyt teitte kuningatarta vastaan?" Elaine katsoi häneen niin tarkkaavaisesti kuin katsotaan johonkin kirjan sivuun jotakin määrättyä sanaa etsiessä. "Syytöksen vakavuuttako?" toisti hän. "En aikonut syyttää häntä mistään. Mutta ellette te ja hän ole rakastavaisia, niin vannokaa se minulle kunnianne nimessä. Lupaan uskoa teitä." Lancelot ei sanonut mitään. "Tietysti. Hän on onnellinen nainen. Mutta eräässä suhteessa olen sentään paremmalla puolella — minun ei tarvitse olla uskollinen kenellekään muulle ja jos otatte minut, ritari Lancelot, voitte tehdä sen kevyellä mielellä, koska ette tee kellekään vääryyttä." "Ei", vastasi Lancelot, "ette olisi onnellinen. Ajattelette, että olisitte, mutta jälkeenpäin näkisitte sen kohtauksen melko synkässä valossa. Tarkoitan, jos muuten olisitte onnellinen. Pahimmassa tapauksessa, vaikka ette näytä sitä ajatelleenkaan, saisitte ehkä lapsen kasvatettavaksenne tässä vihamielisessä ja arvostelevassa maailmassa." "Puhutte kokemuksesta", sanoi Elaine, "ja ehkä haluatte kertoa minulle hieman enemmän. Kadutteko sitä, että olette rakastunut Ginevraan? Tarkoitan, jos teidän pitäisi valita jälleen, tulisiko teistä hänen rakastajansa?" "En kadu sitä", vastasi Lancelot. "Tekisin saman valinnan jälleen." "Oletteko täydellisesti onnellinen?" "Ehkä en ihan täydellisesti — mutta kuka on?" "Ihan niin, ritari Lancelot, kuka on? Niin olen minäkin ajatellut. Ette ole täydellisesti onnellinen, ja luulen, ettei Ginevra eikä Arthurkaan ole. Isäni on kuin ruumistunut säädyllisyys, mutta ei hänkään näytä onnelliselta. Hän rakasti äitiäni, mutta epäilen, tekikö hän äitini onnelliseksi. Ja mitä kuuluisuuteen tulee, kunnioittavat miehet teitä enemmän kuin Arthuria, voimatta sille mitään. Isälläni, joka ei koskaan tee mitään sopimatonta, ei ole kuuluisuutta ollenkaan. Älkäämme pettäkö itseämme sanoilla, ritari Lancelot. Olette anastanut elämästä suuremman osan kuin muutamat muut miehet ettekä haluaisi vaihtaa kohtaloanne heidän kohtaloonsa. Jos tahdotte olla ystävällinen minulle nyt, saan enemmän kuin voin toivoakaan saavani muuten — en enempää kuin haluan, mutta enemmän kuin on mahdollista millään muulla tavalla. Jaloa on kiertää maailmaa huojentaen puutteita ja onnettomuuksia, mutta oletteko milloinkaan tehnyt parempaa pelastavaa tekoa kuin antamalla hieman enemmän sisältöä toisen henkilön elämälle?" "Elaine", vastasi Lancelot, "olette estänyt minut kehoittamasta teitä noudattamaan yleistä elämäntapaa, mutta en epäile sitä silti vääräksi. Jos minun olisi pakko valita jälleen, valitsisin sen, mitä jo suureksi onnekseni olen saanut, mutta voisin sentään kuvitella jonkinlaista vielä täydellisempää onnea. Sanoessamme, että elämä on oikeutettua, tunnustamme selvästi, ettei se ole ollut viatonta. Ettekä te koskaan saa rakkaudestanne minuun sitä, mitä minä olen saanut rakkaudestani Ginevraan. Ensiksikin hän on poikkeuksellinen luonne, ja toiseksi hän rakasti minua." "Eikö hän enää rakastakaan?" kysyi Elaine. "Aioin sanoa", jatkoi Lancelot, "että voisin helposti täyttää pyyntönne, mutta se tapahtuisi hyvin alhaisesta vaikutteesta. Kun seisoitte edessäni tuossa, näin teidän ruumiinne. Meissä kaikissa on jotakin eläimellistä, mikä ei ole rakkautta. Tällä hetkellä, kun puhun, voisin puristaa teidät syliini, mutta jälkeenpäin voisin vihata teitä." "Ottakaa minut!" sanoi Elaine. "En välitä siitä, mitä jälkeenpäin tapahtuu." "Kyllä te sentään välitätte." "Minulla on enää vain yksi ainoa väite jäljellä", sanoi Elaine. "Jos sittenkin vielä haluatte poistua luotani, saatte tehdä niin. Nuo ihmiset, joiden joukossa olen kasvanut, ovat kaikki hyviä, mutta ikäviä. Te olette ainoa kiinnostava mies, jonka milloinkaan olen tavannut, ritari Lancelot. Noiden hyvien pitäisi olla lumoavia, ja olen kysynyt itseltäni, miksi he eivät ole. Luulen sen tietäväni. Papit käskevät meidän vastustaa kaikkia niitä voimakkaita mielijohteita, joita jokainen terve ihminen saa, sentähden, että voisimme muuttaa ne joksikin korkeammaksi voimaksi. Eikö ole niin? No niin, kaikki tuntemani hyvät ihmiset ovat niin syventyneet hillitsemään mielijohteitaan, etteivät he koskaan voi kehittää minkäänlaista korkeampaa voimaa. Ja jos he voisivatkin, eivät he tietäisi, mihin sitä käyttäisivät. Sanoitte, että teillä on alhaisia vaistoja. No niin, te olette kuitenkin ainoa mies aikalaisistanne, joka suorittaa jaloja tekoja. Jos hylkäätte minut, elän säädyllistä elämää masentuneena. Haluatteko todella, että minusta tulisi — isäni kaltainen? Mutta jos otatte minut sillä edellytyksellä, että rakastan teitä epäitsekkäästi, jos lahjoitatte minulle takaisin tunnin noista syvistä mielenliikutuksista, jotka jo aikoja sitten on reväisty irti perhesydämestä kaikkien hyvien omaisteni vaikutuksesta, lupaan rukoilla puolestanne, Lancelot, sen vuoksi, että olette pelastanut minut — se kelpaa vastapainoksi synneillenne, kun kaikki on tehty." Lancelot katsoi noita rukoilevia kasvoja ja ihanaa ruumista. Hän laski kätensä Elainen kädelle. — Sittenkin tuntuu, — ajatteli hän — XIII Aamuvalaistuksessa hän seisoi kapean ikkunan ääressä ja katseli outoa maisemaa. Elaine aukaisi silmänsä ja piti häntä silmällä. "Onpa se jotakin, että ritari Lancelot on lempinyt minua!" "Olen ajatellut sitä", sanoi Lancelot. "Sanoin teille, että voin ehkä vihata teitä jälkeenpäin." "Vihaatteko nyt?" "Voisin tappaa teidät." Elaine nousi vuoteestaan ja astui hänen luokseen. "Saatte tappaa minut, jos vain haluatte. Annoitte minulle sen, mitä halusinkin. Sillä nyt olen ainakin saanut nauttia niin paljon lemmestänne. Jos olette ollut uskoton itsellenne, jos pelkäätte Ginevran moitteita, jos jostakin muusta syystä haluatte vapautua minusta, tappakaa minut nyt." Lancelot kumartui suutelemaan häntä. "Olkaa onnellinen, jos voitte. Mutta tämä on hyvin väärin. Siitä ei seuraa mitään hyvää." Toinen osa ELAINE JA GINEVRA I "Enkö ole ollut vieraanvarainen?" kysyi Ginevra. "Kun hän tuli, pyysin häntä jäämään tänne johonkin huoneeseen lähelle minua, ja olen ottanut asiakseni seurustella hänen kanssaan hieman joka päivä. Jos on jotakin sellaista, mitä olen jättänyt tekemättä, ilmoita minulle, jotta voisin sen täyttää. Mutta minulla on oikeus saada tietää, kuinka tämä päättyy. Tahdotko liittää hänet talouteeni ainiaaksi? Älä nyt tuskastu." "Olet kysynyt tätä samaa ennenkin", vastasi Arthur. "Luulen hänen haluavan jäädä tänne vain niin pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot palaa. Tunnemme hänen tarinansa — voimme yhtä hyvin auttaa häntä." "Hän on Pelles-kuninkaan tytär", sanoi Ginevra, "ja jos olet oikeassa, haluaa hän kiihkeämmin tavata Lancelotia kuin Lancelot häntä. Siinä on kaikki, mitä tiedän." "Ei ihan kaikki — sinähän tiedät lapsestakin — kerroin sen sinulle itse. Hänestä tulisi hyvä vaimo Lancelotille, joka alkaa jo lähetä keski-ikäänsä yksinään. Ja juuri hänen vuokseen pidän tätä naista täällä siihen saakka, kunnes hän tulee takaisin. Jos vain vähäinen ystävällisyys tyttöä kohtaan voisi edistää heidän avioliittoaikeitaan ja ystäväni onnea, maksaisi se vaivan, vai mitä luulet?" "Arthur, sinähän kerroit minulle hänen tulleen tänne kuningaskunnan asioissa — sanoit, että hänen oli ollut pakko tulla itse, koska hänen isänsä on kuollut eikä hänellä ole ainoatakaan miessukulaista. Nyt hän näyttääkin tulleen tänne erilaisessa tarkoituksessa — meidän on autettava häntä! saamaan Lancelot omakseen. Lancelot ei ole samaa mieltä kanssasi siitä, mikä on hänen onnensa. Hänellä on hevosensa, eikä Elaine asu niin kaukana, ettei Lancelot voisi päättää sellaisista asioista itse." "Hänen pitäisi", vastasi Arthur, "mutta en ole lainkaan varma, voiko hän. Ehkä hän ei itsekään oikein tiedä, mitä hän haluaa. Jos Elaine on synnyttänyt hänelle lapsen, kuten sanotaan, ja jos hän rakastaa Elainea, kuten Elaine näyttää rakastavan häntä, toivoisin heidän menevän naimisiin. En ymmärrä, miksi he eivät jo ole niin tehneet. Huvita häntä, kunnes Lancelot tulee takaisin, ja sitten ehkä saamme kaikki selville." "Pyydät liian paljon tällaisia suosionosoituksia, Arthur. Minun piti huvittaa Iseultia täällä sen jälkeen kun sinä ja Lancelot olitte saattaneet itsenne huonoon valoon. Sinulla oli silloinkin siihen omat syysi, miksi hänet oli kutsuttava tänne. Olen jo unohtanut ne." "Se tapahtui neljä vuotta sitten", sanoi Arthur. "Ei ole ihmekään, jos oletkin unohtanut. Kerran neljässä vuodessa, kuten näet, ei useammasti, pyydän sinua tekemään jotakin sellaista, mitä sanot suosionosoitukseksi." "Almanakkaa ei saa sekoittaa tähän", vastasi Ginevra. "Sinun ei pitäisi milloinkaan pyytää tällaisia suosionosoituksia. Kerran, voidakseni pelastaa kuuluisuutesi, piti minun käyttäytyä naurettavasti. Ja nyt minun pitäisi pelastaa Lancelotin maine. En suostu siihen." "Ginevra, joskus luulen sinulla olevan ennakkoluuloja kaikista niistä henkilöistä, joista pidän. Niin, olisin iloinen, jos voisin pelastaa hänen maineensa, ja vieläkin iloisempi, jos voisin lisätä vähän vaihtelua hänen elämäänsä, joka näyttää hieman liian uhrautuvaiselta ja yksitoikkoiselta." "Kuinka itseuhrautuvaisesti hän on käyttäytynyt tätä naista kohtaan, haluaisin mielelläni tietää", sanoi Ginevra. Hänen kätensä leikki hiusten pitkillä palmikoilla. Hän työnsi jakkaran syrjään ja kumartui eteenpäin kuin noustakseen seisoalle. "Jos Elaine jää tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot tulee takaisin, otaksun sinun pyytävän minua pitämään häntä luonani siihen saakka, kunnes he menevät naimisiin." Arthur ei vastannut, ja sekunnin tai parin kuluttua Ginevra laski jalkansa jakkaralle jälleen ja vaipui takaisin tuoliinsa. "Ehkä olet oikeassa", jatkoi Ginevra. "Luulen, että näkisin heidät mielelläni yhdessä. Voimme päättää sitten. Mutta jos Lancelot väittää kuulemaasi kertomusta valheeksi —" "Se on tosi, Ginevra — etkä sinä epäile sitä sen enempää kuin minäkään. Kaikki ovat kuulleet puhuttavan lapsesta." "Elainen ei tarvitse jäädä tänne, jos Lancelot ei rakasta häntä", sanoi Ginevra. "Mutta jos Lancelot rakastaa, ei taas hänenkään ole pakko jäädä." "Mitä tarkoitat?" "Pitääkö minun selittää se yksitavuisilla sanoilla?" sanoi Ginevra. "Jos Lancelot rakastaa häntä, menevät he naimisiin. Ja jos he menevät naimisiin, vie Lancelot hänet mukanaan omaan maahansa tai Elaine vie Lancelotin mukanaan Gorbiniin. He eivät halua jäädä tänne asumaan." "En ollut ajatellut sitä", vastasi Arthur. "Näyttäisi kummalliselta, jos Lancelot asettuisi asumaan muualle." "Meidän pitää tottua siihen", sanoi Ginevra. Arthur liikahteli levottomasti, nousi seisaalle, katseli ulos ikkunasta, kääntyi äkkiä ja katsahti vaimoonsa. Ginevra piti silmällä kaikkia hänen liikkeitään ja kohtasi hänen katseensa järkkymättä. "Onko mitään muuta, mitä haluat pyytää minulta?" "Jos sinulla on jotakin tärkeätä tehtävää, poistun huoneestasi nyt", vastasi Arthur, "ja mehän voimme jolloinkin muulloin, kun sinulla on aikaa, keskustella tästä jälleen." "Lopeta se nyt", sanoi Ginevra. "Olen saanut tarpeekseni siitä." "Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Arthur, "mitä on tullut sinun ja Lancelotin väliin. Teistä molemmista on liikkeellä muuan juttu. Kun hän lähti Pelles-kuninkaan luo, silloin kun ilmoitin sinulle tahtovani auttaa häntä, kerrotaan sinun antaneen hänelle lähtiäisiksi jonkunlaisen julkisen moitteen. Sinusta ja hänestä puhutaan nyt ihan yhtä paljon kuin hänestä ja Elainesta." "Kysy häneltä, missä vika on", sanoi Ginevra. "Sanoin hänelle hänen tuhlaavan elämänsä mitättömiin asioihin ja kiinnitin hänen huomionsa siihen, että hänellä oli ollut lupaava ura edessään, ja että olin koettanut innoittaa hänet siihen; mutta olin hölmö koettaessani sitä." "Hänen ei olisi pitänyt kiinnittää siihen niin vakavaa huomiota", sanoi Arthur. "Sehän ei ollut sen pahempaa kuin sanot minullekin tuon tuostakin." "Se koski häneen enemmän kuin sinuun", sanoi Ginevra, "ehkä senvuoksi, että sanoin hänelle teidän luonteittenne olevan melkein samanlaiset kaikissa tapauksissa, vaikka ajattelinkin alussa hänessä olevan jotakin suurta. Sanoin hänen turmelleen elämänsä seuraamalla sinua arvottomiin tilanteihin." "Se oli jo melkoisesti liioiteltua", sanoi Arthur. "Jos haluat loukata jotakin ystävää, etkö voi sitä tehdä vetämättä minua mukaan?" "En vetänyt sinua mukaan, koska liityit siihen hyvin luonnollisella tavalla. Menin naimisiin kanssasi, koska luulin sinusta kehittyvän suuren miehen. Koska olen nainen —" "Enkö ole kuullut tätä jo ennenkin?" kysyi Arthur. "Se on vieläkin totta. Koska olen nainen, en voi panna kaikkea toimeen itse, mutta ohjaan mielelläni sellaista miestä, joka osaa ja tahtoo. Kun näin sinun luopuvan urastasi — aina vastakin uskon sitä uraksesi — toivoin Lancelotin toteuttavan työsi ja rohkaisin häntä niin paljon kuin suinkin. Luonnollisesti, kun hän seurasi sinua tuohon häpeälliseen seikkailuun Iseultin ja Tristramin kanssa, sanoin hänelle ajatukseni suoraan. Hänen anteeksipyyntönsä johtui uskollisuudesta sinua kohtaan. En tarkoita, että hän siirsi syyn sinun niskoillesi — hän päinvastoin puolusti sinua." "Ja sitä sinä et luullakseni voinut antaa anteeksi", sanoi Arthur. "Juuri niin." "Vaikka asia olisikin niin, en ymmärrä, miksi olet vihoissasi Elainelle. Hänellä ei näytä olevan minkäänlaista halua matkia minua." "Tuo nainen on valmis turmelemaan hänen elämänsä." "Luulin sitä jo turmeltuneeksi. Miksi et salli Elainen nauttia lopusta rauhassa?" "Hän saa nauttia siitä missä tahansa haluaa", vastasi Ginevra, "paitsi minun talossani". Arthur ei vastannut heti. Hän katsoi vaimoonsa monta kertaa kuin olisi aikonut vastata, mutta Ginevra ei kohottanut katsettaan lattiasta. "Minussa on enemmän harrastusta sinuun ja itseeni", sanoi Arthur, "kuin Lancelotiin ja tuohon naiseen". "Niinkö?" sanoi Ginevra. "Niin juuri", vastasi Arthur. "Jos puhut kuten nyt olet puhunut, en kummastele lainkaan, että hovissamme tapahtuu häväistysjuttuja. En tahdo väittää, että olen täydellinen. Tahdotko sinä?" "Se, mitä ryhdyit tekemään, oli jonkunlainen vaatimus, Maailma toivoi sinun jatkavan sitä." "Jatkavan mitä?" "Ah, siitä ei kannata enää lainkaan puhua Arthur! Et sinä eikä Lancelotkaan kykene enää mihinkään tärkeään, Olen joutunut jonkinlaiseen loukkuun." "No niin, se ei ainakaan ole minun valmistamani. Kun menimme naimisiin, aloitit koettamalla muuttaa minua — tekoja, joita silloin suoritin, sanoit vanhentuneiksi. Nyt olet pettynyt, koska en ole enää sellainen kuin siihen aikaan... Olit ehkä oikeassa ensi kerralla. Maailma, johon raivasin paikkani, alkaa jo muuttua, enkä ole pahoillani siitä." "Miksi et?" "Se on palvellut meitä aikansa. Taistelimme melkoisesti — Lancelot niitti mainetta niissä otteluissa. Mutta nyt meillä on edessämme uusia pulmia. Hänellä on ainakin yksi sellainen tämän tytön kanssa. Tapanani oli ajatella, että miesten pitää mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota he rakastavat, eikä muuten rakastella heitä, ja ettei kukaan hyvä nainen voi lempiä muita miehiä kuin omaa miestään. Luulen sinun vieläkin ajattelevan niin." "Jatka", käski Ginevra. "No niin, nyt kaikki näyttää paljon mutkallisemmalta kuin ennen. Sellaiset aatteet eivät vaikuta minuun, mutta ne ovat maailmassa, ja ne on otettava lukuun. Sen vuoksi olen Iseultin ja Tristramin ystävä. Kerran oli sellainenkin päivä, jolloin en olisi halunnut heitä talooni. Niin on Lancelotinkin laita. Jos hänellä ja tällä tytöllä on ollut suhde — jos heillä on elävä lapsi tällä hetkellä, kuten ihmiset sanovat, en halua tuomita häntä enkä Elainea, ennenkuin tiedän enemmän asiasta." "Nämä mielipiteet ovat minulle tuttuja", sanoi Ginevra. "Pysyisitkö niissä, jos olisit kuningas Mark?" "Mark ei ole hyvinkään järkevä", vastasi Arthur. "Hänen tilanteessaan ovat vain harvat aviomiehet." "Pulma olisi silti olemassa, vaikka tekisin mitä tahansa", sanoi Arthur. "Kun maa on villi, kuten tämä minunkin maani alussa, täytyy ihmisten taistella hengestään ainakin nälkää, ellei vihollista vastaan naiset ovat tyytyväisiä silloin kunhan heillä vain on hyvä suojelija ja elättäjä. Mutta kun asiat on saatu kuntoon, vaativat he, että heidän miehensä pitää tehdä heidät onnellisiksi. Se on jo paljon pyydetty." "Se tuntuu paljolta, kun sitä pyydetään mieheltä", sanoi Ginevra. Arthur nousi seisaalleen poistuakseen. "Mitä siitä nyt arvelet? Lähetänkö Lancelotin keskustelemaan kanssasi siitä lopullisesti? Häntä odotetaan huomenna." "Ei ollenkaan! Miksi minun pitäisi keskustella siitä lopullisesti hänen kanssaan? Lähetä hänet laittoman vaimonsa luo. Et kertonut minulle, että hän tulee takaisin niin pian." "Et antanut minulle tilaisuutta siihen. Kun tulin tähän huoneeseen, vaadit heti, että lähettäisin Elainen pois tänään iltapäivällä. Pyysin, että hän saisi oleskella täällä Lancelotin paluuseen saakka. Ellet olisi niin kiivas, Ginevra, niin —" "Hän lähtee siis huomenna?" "Epäilen, tokko kummassakaan vai molemmissa on halua lähteä sillä hetkellä, kun Lancelot kohtaa hänet. Enkä lupaa lähettää Lancelotia hänen luokseen, kuten pyydät. Sallin heidän kohdata toisensa luonnollisesti." "En tunne lainkaan olleeni kiivas", sanoi Ginevra. "Tiedän täsmälleen, kuinka siinä käy." II Kun Lancelot tuli takaisin, vaihtoi hän muutamia sanoja Arthurin kanssa ja lähti sitten hakemaan Ginevraa. Elaine käveli penkereellä, jonka poikki hänen oli mentävä päästäkseen Ginevran torniin. Kun Lancelot näki hänet, pysähtyi hän kuin lävistettynä. "Näytätte hämmästyvän tavatessanne minut", sanoi Elaine. "Toivon sen tapahtuneen ilosta." "En voinut aavistaakaan teidän olevan täällä", vastasi Lancelot. Elaine hymyili hänelle. "En ole kuullut teistä mitään pitkiin aikoihin", sanoi Lancelot. "En minäkään ole kuullut teistä", vastasi Elaine, "en kertaakaan". Lancelot ei vastannut. "Saitteko viestini — niin kauan kun lähetin niitä?" "Kyllä", vastasi Lancelot. "Silloin tiedätte, että minulla on poika. En sano, että meillä on. Ette ole koskaan tullut katsomaan häntä." "Hän on poikani", sanoi Lancelot, "ja halusin nähdä hänet. Mutta tiesin olevan parasta, että pysyttelen poissa." "Pyydän anteeksi, mutta —" "Te ymmärrätte täydellisesti — älkää teeskennelkö. Pyysitte minua palaamaan luoksenne, vaikka teidän olisi pitänyt tietää, etten halua. Silloin lähetitte sanan, ettette halua sitä itsenne, vaan lapsen vuoksi. Ajattelette varmaankin minua hyvin yksinkertaiseksi. Tehän tiedätte, etten rakasta teitä. Ajoitte tahtonne läpi tuona ainoana ja yönä luulen saavani maksaa siitä. Mutta siinä ei ole mitään järkeä, että se tehdään vielä pahemmaksi. Jos nyt tulisin luoksenne, vaikkapa tapaamaan vain poikaa, kuvittelisitte minun tulleen tapaamaan teitä." "Ette ole ystävällinen", sanoi Elaine, "ettekä rehellinen. Te piditte minusta, vaikka ette rakastanutkaan minua, eikä teillä ole mitään syytä nyt käyttäytyä raa'asti." "En ole raaka. Tällaisesta asiasta keskustellessa ei kukaan voi olla kohtelias. Varoitin teitä. En rakastanut teitä ja tiesin vihaavani teitä jälkeenpäin. Tai tehän olisitte yhtä hyvin voinut ruveta vihaamaan minua." "Vihaatte siis minua vieläkin, Lancelot?" "Ehkä en vihaakaan — mutta en pidä teistä. Saanko mennä niin pitkälle? Kun ajattelen, kuinka paljon onnestani te riistitte minulla — no niin, en pidä teistä. Ette varmaankaan tiennyt mistään sen paremmasta." "Tiesin, mitä olin tekemäisilläni", vastasi Elaine. "Olen toivonut, ettette tiennyt sitä. Olen koettanut ajatella, että minun pitää ottaa syy niskoilleni." "Oletteko?" "Olen. Mutta en koeta sitä enää. Älkääkä odottako minun voivan kohdella teitä sydämellisesti tuon kepposen jälkeen." "Vaikka teillä ei olisikaan mitään hyötyä minusta, voisitte kuitenkin mieltyä lapseen. Lancelot, minä luovun toivostani. Olen tullut tänne vain pojan vuoksi. Tulin itse, koska te ette halunnut vastata viesteihini. Olen aina ollut rehellinen teitä kohtaan — se on kyllä totta, että tein kaikkeni siepatakseni teidät, ja minähän sanoinkin, etten pyydä mitään muuta. Luulin voivani täyttää osani välipuheesta — luulin saavani sen, mitä toivoinkin, pyytämättä. Oletin teidän tulevan takaisin luokseni, jos synnyttäisin teille lapsen. Tietysti erehdyin. Mutta nyt tarvitsee poika teitä, Lancelot, enkä ollut ajatellut sitä. Hän on luullakseni hyvin teräväpäinen lapsi, mutta koska hän elää yksinään minun kanssani, on hän melkoisesti itseensäsulkeutunut — luulen hemmoitelleeni hänet pilalle. Hän on tavattoman tarmokas, Lancelot — enkä minä voi saada häntä mihinkään. Senvuoksi tulin tänne odottamaan teitä. Tahdotteko auttaa minua? Ei, ei sitä — tahdotteko tehdä jotakin oman poikanne hyväksi?" Lancelot nojautui penkereen kaidetta vasten ja ajatteli hetkisen. | "Minäkin haluan olla rehellinen. Luonteeni on luullakseni myrkytetty, mikäli on puheena suhteeni teihin. En voi teeskennellä olevani oikeudenmukainen — epäilen teitä vielä tällä hetkelläkin. Jos lähden katsomaan lastani, pitää minulla olla jonkinlainen suhde hänen äitiinsä — ja voitte ehkä saavuttaa tarkoituksenne vieläkin. Tehän tiesitte jo alusta alkaen minun rakastavan vain yhtä naista, ja vaikka olettekin turmellut onneni haluan nauttia siitä vieläkin niin paljon kuin suinkin. Kun pysäytitte minut tänne, olin matkalla kuningattaren luo — tuosta ovesta penkereen päässä mennään hänen huoneisiinsa. Tiedätte sen kaiketi. Luuletteko, että voisin mennä hänen luokseen nyt, kuten vieläkin aion tehdä, jos ensin olisitte saanut lupauksen minulta, että tulen vierailemaan Corbiniin? Minulla ei ole mitään salattavaa häneltä, ja varoitan teitä, että jos hän haluaa tietää, kerron hänelle koko keskustelumme sisällön. Minun ja teidän kesken ei voi olla olemassa minkäänlaista toveruutta." "Oletteko kertonut hänelle lapsestanne?" kysyi Elaine. "Vai onko se muuan niistä asioista, joista hän ei välitä saada tietoja?" "Ennen matkustamistani", vastasi Lancelot, "kuningatar oli vihainen minulle teistä levitettyjen huhujen vuoksi. Tällaista on tapahtunut niin usein viime vuosina, että luulen menettäneeni hänen rakkautensa. Hän ei ole kysellyt lapsesta mitään, mutta jos hän kysyy, kerron hänelle kaikki." Elaine oli niin hidas vastaamaan, että Lancelot katsoi tiukasti häneen. "Uskon kertovani teille totuuden", sanoi Elaine. "Luulen nyt rukoilevani teitä vain poikani puolesta; haluaisin kyllä itsekin tavata teitä useammin, Lancelot, en tahdo teeskennellä päinvastaista, mutta tiedän, ettette rakasta minua. Puhun pojan puolesta. Jos voitte keksiä jonkun keinon saadaksenne hänet vaikutusvaltanne alaiseksi, joutumatta itse alttiiksi pahalla tartunnalle, hyväksyn järjestelyn, olipa se sitten millainen tahansa. En voi teeskennellä olevani hyvä äiti hänelle, mutta tahdon suoda hänelle hänen mahdollisuutensa. Haluatteko tehdä niin paljon?" "Minkä näköinen hän on?" kysyi Lancelot. "Ulkomuodoltaanko? Teidän ilmeinen kuvanne. Hän on terve ja voimakas — ja liian tarmokas, todellakin. Hän leikkii tullimiesten kanssa ja pitää koirista ja hevosista, mutta ei halua opetella tuntemaan kirjaimia eikä pysyä huoneissa senkään vertaa, että hänet voitaisiin pestä, eikä hänellä ole minkäänlaisia tapoja." "Toivon, että hän on rehellinen", sanoi Lancelot. "Ajattelen, että johonkin verukkeeseen turvautuminen olisi hänelle mahdotonta", sanoi Elaine. "Hän tulee isäänsä." "Missä hän nyt on? Täälläkö Camelotissa?" "Kotonaan", vastasi Elaine. "En tuonut häntä tänne." "Miksi ette?" "Jos vaaditte saada sen tietää, täytyy minun tunnustaa menettäneeni rohkeuteni. Kuten tiedätte, ei minulla ole miestä. Kotona sillä ei ole väliä, mutta en ole koskaan matkustellut hänen kanssaan vieraiden joukossa, ja tämä olisi ollut tukalin paikka aluksi, koska rakastettunne olisi pitänyt minua silmällä täällä." "Olette tietysti tavannut Ginevran", sanoi Lancelot. "Unohdin kokonaan hetkiseksi, missä me olemme." "Olen tavannut hänet", vastasi Elaine. "Olen todellakin! Olen hänen vieraansa. Ettekö tiennyt sitä?" "En tiennyt teidän oleskelevan täällä. Hänenkö vieraansa? Hän tietää siis, kuka te olette?" "Tämä huomautus on epäkohteliaisuutta joko häntä tai minua kohtaan, en ole oikein varma, kumpaako. Hän tietää, kuka olen. Hän tietää meidän juttumme. Olen huomannut sen hänen kohteliaasta käytöksestään. Me hymyilemme toisillemme — kasvoillamme. Lancelot, on ollut oikein lumoavaa odottaa teitä täällä." "Siitä ei voida syyttää ainakaan minua", vastasi Lancelot. "Tulitte, koska halusitte niin tehdä, kuten teette kaikkea, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Jos olisi minua todella tarvittu, olisitte voinut lähettää sanan." "Jälleenkö? Olisitteko vastannut tällä kertaa?" Lancelotilla ei ollut mitään sanomista. Hän koetti katsoa Elainea silmiin. "Tehän näette", aloitti Lancelot vihdoin, "siitä tavasta, kuinka olette toiminut, ettei tällä haavaa voida tehdä mitään. Kuningatar haluaa tietää, miksi olette tullut tänne. Hän oli liian ovela kysyäkseen sitä ennen, mutta nyt uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän odottaa vaikutteenne paljastumista. Jos alkaisin vierailla luonanne kodissanne, kuvitelkaa, kuinka helppoa olisi taivuttaa hänet tai jokainen muu uskomaan, että teen niin, saadakseni katsella poikaa. Ja kun olen kertonut hänelle, että poika on oma lapseni —" "Hyvä on, Lancelot, älkää tulko kotiini — puhutelkaa poikaa jossakin muualla. Lähetän hänet minne tahansa haluatte. Olisiko täällä hovissa tilaa hänelle?" "Ei nyt, vaan myöhemmin ehkä. Sen kaiken kuuleminen, mitä täällä puhutaan, ei olisi hyväksi lapselle. Ehkä ei kuningatarkaan olisi ystävällinen hänelle." "Ei varmastikaan", vastasi Elaine, "enkä sitä haluaisikaan. En pyydä häneltä minkäänlaisia suosionosoituksia." "No niin", sanoi Lancelot, "siinä tapauksessa teidän on parasta tehdä mitä ikinä voitte hänen hyväkseen siellä, missä hän nyt on, ja sitten kun hän on neli- tai viisitoistavuotias, tuon hänet tänne, jos hänestä on kehittynyt lupaava nuorukainen. En voi tehdä mitään sen parempaa." "Luulen, että minun pitää matkustaa kotiini", sanoi Elaine. "Eikö teistä itsestännekin kuulosta, että olette hieman itsekäs?" Sensijaan että olisi vastannut Lancelot siirtyi hieman Ginevran tornia kohti. "Otaksun teidän tietävän, että isäni on kuollut", sanoi Elaine. Lancelot kääntyi hänen puoleensa jälleen. "Kuulin siitä jotakin", vastasi hän. "Toivoin sentään, ettei se olisi totta." "Olen iloinen voidessani ilmoittaa hänen kuolleen ennen Galahadin syntymistä. Hänen huomiokykynsä oli melko huono enkä kertonut sitä hänelle koskaan. Käytökseni ei olisi hämmästyttänyt häntä, mutta hän ihaili teitä — luuli teitä ihan täydelliseksi. Hän huomautti minulle aina, kun nimitin teitä Lancelotiksi. 'Ritari Lancelot, tytär', muistutti hän." "Hän oli hyväntahtoinen mies", sanoi Lancelot. "Tein hänelle vääryyttä vasten tahtoani." "Ettekö voi muistella sitä muuten kuin sanomalla sitä oikeaksi tai vääräksi?" kysyi Elaine. "Kuinka voisinkaan muistella sitä muuten?" "No, jonakin sellaisena, mille ei helposti voitu mitään — jonakin, mikä hämmentävästä laadustaan huolimatta oli ainakin luonnollista." "Mutta jokainen sellainen teko voidaan korjata", vastasi Lancelot. "En halua olla tunnustamatta vastuunalaisuuttani." "Miksi siis tulitte tuona yönä, kun lähetin noutamaan teitä? Sanotte, ettei se tapahtunut rakkaudesta." "En tiennyt kutsujaa teiksi — luulin häntä Ginevraksi, ja kun kerran asian laita oli niin, oli minun pakko tulla." "Ihan niin, teidän oli pakko. Mutta tietysti, kun lähetin viestin, en tiennyt lainkaan teidän riitaantuneen. Sanokaa sitä onneksi, jos haluatte — mutta minä nimitän sitä kohtaloksi. Muistelkaa kaikkea askel askeleelta. Jos olisitte rakastanut minua, ette olisi suuttunut viestistäni — mutta minä lähetin sen vain siksi, että saisin selville, rakastatteko te minua. Oliko siinä mitään muuta, mitä olisin voinut tehdä? Kun tulitte sinne, ette halunnut jäädä, mutta oli jo tavattoman myöhä eikä poistuminen ollut niinkään helppoa, vai mitä? Ja te himoitsitte minua hieman, ettekö himoinnutkin? Jälkeenpäin te vihasitte minua. Sitä en ollut tahtonut ettekä tekään, ehkä. Mutta se tapahtui. En kadu mitään siitä, Lancelot, ja olen pahoillani, että te kadutte. Se oli osa elämästämme, ja sen täytyi tapahtua." "En myönnä sitä", vastasi Lancelot. "Jos myöntäisin sen, pitäisi minun sallia jokaisen, joka vain haluaa, sekaantua elämääni ja sanoa sitten, että hän oli määrätty osa siitä. Te ette pelannut rehellistä peliä. Kun tulin huoneeseenne keskiyöllä, oli ilkityö tehty — omaisenne tiesivät minun olevan siellä enkä voinut milloinkaan selittää käyneeni siellä viattomassa tarkoituksessa." "Ette voinutkaan", sanoi Elaine, "mutta se oli silti viattomampaa kuin tarkoititte. Luulitte odottajaa toiseksi naiseksi, ystävänne vaimoksi." "Ainoa teitä koskeva kohta siinä on se", sanoi Lancelot, "etten olisi tullut, jos olisitte lähettänyt viestin omassa nimessänne. Olihan paljon kunniallisiakin keinoja, joiden avulla olisitte voinut saada selville, rakastinko teitä. Todellisuudessa teidän ei olisi pitänyt lainkaan kysyä, koska se on miesten asia. Tai jos naiset aikovat anastaa sen etuoikeuden itselleen, pitää heidän suoda meille samanlainen etuoikeus kuin rehellinen mies suo naiselle — etuoikeus vastata kieltävästi." "Voisitte yhtä hyvin mennä sisälle ja sopia Ginevran kanssa", sanoi Elaine. "Toisen meistä ainakin pitäisi tulla onnelliseksi. Kun panin kaikki vaaralle alttiiksi voittaakseni teidät, tiesin, etten ehkä onnistuisi siinä, minkävuoksi ei epäonnistuminen hämmästytäkään minua. Minua hämmästyttää vain teidän kovuutenne. Puhutte kuin ei koko asia koskisi teitä lainkaan, kuin joku ohikulkija komentaisi jotakin pahankurista pientä tyttöä käyttäytymään kiltisti. Kukaan ei voisi kuvitella, että te kerran olette jakanut kanssani tuon — tuon ihmeellisen intohimon. Sanon teille nyt suoraan, ettei Ginevra ole koskaan rakastanut teitä niin vilpittömästi kuin minä — rakastanut teitä teidän itsenne eikä nimenne vuoksi. Vaikka te halveksitte minua, pitäisi teidän nähdä, kuinka suuresti teitä rakastan, ja käyttäytyä sen mukaisesti. Olitte kerran niin jalomielinen, että säälitte minua. Omituista, että nyt olette unohtanut, mitä olemme, te ja minä, mitä jokainen on — kuinka vähän onnea saamme osaksemme tässä maailmassa. Ette halua vai haluatteko saada tietää sitäkään, millaiset kärsimykseni ovat olleet; te ratsastitte vain tiehenne ja annoitte minun selittää kaikki ja kestää tekomme seuraukset. Minun vain piti mennä maailmaa vastaan lapseni kanssa. Olen kasvattanut häntä tähän saakka avuttanne. En ole saanut sanaakaan teiltä, en silloinkaan, kun hän syntyi. Jos olisin kuollut, ette olisi tullut hautajaisiinikaan, koska siinä tapauksessa olisitte joutunut liian huonoon valoon. Nyt olen saanut kärsiä helvetin vaivoja rakastettunne seurassa täällä, ja sietänyt tämän hovin puheita vain sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin pyytää teitä auttamaan minua, jotta voisin kasvattaa miehen pojastanne, koska tiesin, etten voi toimittaa asiaani muulla tavalla. Jos ymmärsin vastauksenne oikein, suostutte kohtaamaan lapsen jolloinkin tulevaisuudessa, kun hän on kasvanut suureksi. Teidän katsantokantanne mukaan on siis seurusteleminen oman poikansa kanssa isälle vaarallista. Eikö teissä ole hitustakaan ystävyyttä, Lancelot?" Hän koetti pidättää kyyneltään, mutta ei voinut. Kun hän lopetti vastalauseensa, tapahtui se siksi, ettei hän voinut enää hillitä ääntään. "Mitä sitten tahtoisitte minun tekevän, Elaine?" Elaine kääntyi syrjään koettaen kuivata silmiään, mutta hänen ruumiinsa vapisi vielä. Kun hän rauhoittui, katseli hän kaupunkia ja sen takana sijaitsevia ketoja. Se hänen käsistään, joka oli lähinnä Lancelotia, nojautui penkereen laitaan. Lancelot peitti sen omalla kädellään. "Mitä tahtoisitte minun tekevän?" "Olen sanonut sen jo teille — sehän on hyvin yksinkertaista — en voi selittää sitä sen tarkemmin." "Olen luonnollisesti tyhmä, ja te luulette edelleenkin minua kovasydämiseksi", sanoi Lancelot, "mutta minulla on vieläkin sellainen tunne, Elaine, ettei se, mitä tahdotte ole niinkään yksinkertaista. Jos tehtäväni supistuu siihen, että teen pojasta sellaisen kuin hänestä pitääkin tulla, hyvän ja rehellisen, pitää minun tehdä ainakin se. Mutta hylätessäni ehdotuksenne en ajattele lasta ollenkaan. Ajattelen vain teitä kuin hyvin kaunista ja valpasta naista, joka oli minulle kerran liikaa ja joka voi käydä minulle vaaralliseksi vieläkin, ellen ole varuillani. Keskustellessamme tunnen ottelevani taitavan vastustajan kanssa — eikä ole ihmekään, ettette ole myötätuntoinen huomautuksilleni. Pulmakseni suoraan ajattelen, ettette puhu ollenkaan lapsen puolesta." Elaine kääntyi ja katsoi häneen iloisesti hymyillen. "Lancelot", sanoi hän, "jos aloitamme vielä tällaisen ottelun, käytte minulle liian teräväpäiseksi. Olette melkein oikeassa. Rukoilen lapsen puolesta, mutta haluan teitä itselleni enemmän kuin tiedättekään, huolimatta siitä, kuinka paljon arvaatte. Ja vaikka olette niin töykeä, korvaa keskusteleminen kanssanne kaikkien näiden yksinäisten vuosien tuskat. Toin surua elämäänne luullakseni siksi, että olin itsekäs. Jos te toitte sitä minun elämääni, tapahtui se sentähden, että olitte niin suurenmoinen. Minua säälittää meidän molempien vuoksi." Elaine oli ihan hänen vieressään, hänen kasvonsa olivat avonaiset ja hehkuvat; heidän kohtalonsa, jotka olivat salaa sotkeutuneet toisiinsa, näyttivät tällä hetkellä selviltä; Lancelot puristi hänet rintaansa vasten ja piti häntä siinä painaen huulensa hänen huuliaan vasten. "Meidän pitää lähteä", sanoi Lancelot vihdoin. "Minun täytyy, mutta ei sinun. Ei ainakaan kauaksi. Ginevra on tullut hakemaan sinua." Lancelot kääntyi äkkiä. Ginevra seisoi ovella penkereen päässä. "Lancelot", sanoi Elaine, "hän tietää. Näin hänen kasvonsa, kun suutelit minua." III Ritari Bromel ratsasti Corbinin linnaa kohti. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei nähnyt mitään tien vierillä ennenkuin saapui melkein portille. Silloin lentävä kivi sattui hänen hevoseensa pannen sen hyppimään. Ritari Bromel pysäytti ratsunsa ja katsoi taakseen nähdäkseen, mistä kivi oli heitetty. Pitkässä ruohikossa, noin kymmenen jalan päässä siitä paikasta, mihin hän oli ratsastanut, seisoi muuan pieni poika, joka oli ihan lapsi vielä. "Miksi teit niin, poikaseni?" kysyi Bromel. Poika tuijotti kylmästi häneen hieroen vieläkin pois käsistään kivestä tarttunutta multaa. Bromel käänsi hevosensa, ja poika odotti häntä nähtävästi iloisena. "Sinäkö heitit tuon kiven?" Lapsi nyökkäsi. "No, miksi?" Lapsen kasvot vääntyivät iloiseen hymyyn. "Pannakseni hevosesi hyppimään!" "Ah, halusit siis panna hevoseni hyppimään, vai mitä?" Lapsi nyökäytti päätänsä jälleen, ikäänkuin olisi iloinnut niin täydellisestä ymmärtämyksestä. "Kaikki hevoset", sanoi hän. "Jos ymmärrän oikein tarkoituksesi", sanoi Bromel, "heittelet kivillä kaikkia hevosia, jotka kulkevat ohi. Olet oivallinen nuori lurjus. Olen enemmän kuin puolittain taipuvainen laskeutumaan maahan heti ja antamaan sinulle selkään, ennenkuin käyt vieläkin pahemmaksi." "Hyppää maahan", sanoi lapsi. "Kunniasanallani", vastasi Bromel, "tule tänne, nuori mies, että saan ravistella sinua hieman". Lapsi tuli heti. "Hyppää maahan", sanoi hän. "Anna minun ratsastaa." Bromel katsoi noihin pieniin kiihkeihin kasvoihin. Silmien erikoinen kirkkaus ja rohkea käytös auttoivat häntä arvaamaan, kuka tuo poikanen oli. "Asutko sinä tuolla?" Lapsi katsoi linnaan ja nyökkäsi. "No niin, tartu käteeni ja kiipeä satulaan. Ratsastamme sinne yhdessä." "Hyppää maahan", komensi lapsi. "Tahdon ratsastaa yksinäni." "Jos luulet minun luovuttavan sinulle hevosen, että voisit taittaa niskasi sillä aikaa kun jatkan matkaani jalkaisin, on sinulla jotakin opittavaa. No, tulehan nyt ja kiipeä taakseni." "Enkä tule." "Olet tällä kertaa oikeassa, kun et tahdo", sanoi Bromel kääntäen hevosensa vielä kerran linnaa kohti. Hän melkein odotti pojan purskahtavan itkuun, mutta pettyikin. Lapsi painautui vain takaisin ruohikkoon, ikäänkuin odottamaan toista matkustajaa. Bromel ratsasti linnan pihalle hieman hämmentyneenä. Ilman tätä kummallista kohtaustakin olisi tuon lapsen näkeminen vaivannut häntä. "Tulin tapaamaan lady Elainea", sanoi hän portinvartijalle. "Hän ei ole nyt täällä, ritari Bromel, vaan hovissa", vastasi mies. "Hovissako? Onko hän siellä nyt?" "On vieraisilla", vastasi mies. "Hän on ollut poissa jo jonkun aikaa emmekä tiedä, milloin hän palaa, mutta luullakseni piakkoin." "Eikö hän vienyt poikaansa mukanaan, vai mitä?" "Herrainen aika, ei; poikahan on vallan lapsi vielä! Me pidämme häntä silmällä täällä." "Ah, vai pidätte te!" sanoi Bromel. "Haluaisin tavata lapsen ellei teillä ole mitään sitä vastaan." "Alice, Alice!" huusi mies. "Tuokaa nuori herra Galahad tänne, jotta ritari Bromel saa puhutella häntä." Portailta kuului melko epäröiviä askeleita, ja muuan pelästynyt nainen tuli näkyviin. Jotakin oli vasta äskettäin tapahtunut hänen toiselle silmälleen, koska sen ympärillä oli musta rengas. "En voi löytää häntä, ja se on totta", sanoi hän. "Olen tarkastanut koko talon." "Juokseeko hän karkuun usein?" "Melkein aina, ritari. Useimmiten talleihin, mutta hän ei ole siellä nyt." "Ei olekaan! Löydätte hänet ruohikosta tien viereltä juuri porttien ulkopuolelta", sanoi Bromel. "Taivaalle, kiitos!" sanoi nainen lähtien juoksemaan porttia kohti. "Alice oikein jumaloi häntä", sanoi portinvartija. "Kuta pahempi hän on, sitä enemmän he pitävät hänestä." "Onko hän vaikeasti hillittävä lapsi?" kysyi Bromel. "Hyvä Jumala!" vastasi portinvartija. He vaikenivat kuunnellakseen portin ulkopuolelta kuuluvaa kinastelua. Hetkisen kuluttua Galahad tulla laahusti linnan pihalle, hoitajattaren koettaessa turhaan kiirehtiä hänen askeliaan. Poika tuli suoraan Bromelin luo, ikäänkuin tervehtiäkseen vanhaa toveriaan. "Haluatko katsella uutta koirankoppia?" "En tällä haavaa", vastasi Bromel. "Tahdon vain tietää, kuinka pääsit tuonne tielle, vaikka äitisi väen luullaan vartioivan porttia?" "Minäkin haluaisin mielelläni tietää sen", sanoi portinvartija. "Eikä tämä suinkaan ole ensi kerta. Ihmettelenpä, onko hän löytänyt muurista jonkun reiän." "Menin tielle portista", vastasi Galahad. "Olet ilkeä poika", sanoi Alice. "Ritari Bromel on jo katsellut sinua tarpeekseen, ja nyt sinä tulet kanssani yläkertaan. En päästä sinua näkyvistäni, ennenkuin äitisi tulee takaisin." "Enkä tule!" vastasi Galahad. "Etköhän sinä sentään tule", sanoi hoitajatar nostaen hänet syliinsä. Kun he katsoivat ovesta, näki Bromel Galahadin panevan kovasti vastaan. Kaikki hänen ruumiinsa muut osat vääntelehtivät, paitsi sitä, jonka ympärille nainen oli kiertänyt käsivartensa. He olivat jo varmasti päässeet portaitten puoliväliin, kun Bromel kuuli kovan huudahduksen. Ääni oli Alicen eikä Galahadin. "Nyt oli varmasti toisen silmän vuoro", sanoi portinvartija. "Ette suinkaan tarkoita hänen lyövän hoitajatarta?" "Kun hän on sillä tuulella, lyö hän kaikkea, mikä eteen sattuu, ritari." "Ei suinkaan äitiään, toivoakseni", sanoi Bromel. Mies ei näyttänyt kuulleen kysymystä. "Voitte ilmoittaa emännällenne minun käyneen täällä", sanoi Bromel. "Siitä on jo pitkälti aikaa, kun viimeksi kohtasin hänet, ja mieltäni pahoittaa, että hän on poissa. Kertokaa hänelle että olen nähnyt hänen poikansa pahimmalla tuulellaan." "Ah, ette suinkaan ole, ritari", vastasi mies. "Sanokaa minulle suoraan", sanoi Bromel, "kasvattaako häntä kukaan? Eikö täällä ole ketään sellaista henkilöä, joka voisi kurittaa häntä hänen ansioittensa mukaan?" "Epäilen, tahtoisitteko koettaa sitä itsekään, ritari. Ja hänen äitinsä on sitä mieltä, että pitää turvautua taivuttelemiseen." "No niin, toivon, ettei hän tapa ketään ilkivaltaisuudellaan tai puhkaise hoitajattaren silmiä... Katsokaa tuonne nyt." Galahad seisoi ovella, missä hän oli kuunnellut monta sekuntia. "Haluatko katsella uutta koirankoppia?" Portinvartija nauroi. "Teidän ei pitäisi nauraa", sanoi Bromel. "Lapsi turmeltuu, kun hänen ilkeille huomautuksilleen nauretaan. Eikä teidän pitäisi näyttää tuollaiselle lapselle, että te kiinnitätte niin suurta huomiota häneen." "Uutta koirankoppia?" toisti Galahad. "Mitä hän tarkoittaa?" "Rakennamme tilavaa koppia uudelle verikoiralle", vastasi portinvartija. "Mihin ihmeeseen Elaine tarvitsee verikoiraa?" kysyi Bromel. "Tämä ei kuulosta lainkaan siltä kuin metsästäisitte villikarjuja valtakunnan tässä osassa." "Nuoriherra Galahad näki sellaisen pedon ja tahtoi sen omakseen", vastasi mies. "Hänen äitinsä vastustaa kyllä niin vihaisen koiran hankkimista taloon. Ehkä Galahad unohtaa sen vielä, niin ettei sitä tuoda tänne ollenkaan. Sillä välin ei kopin rakentamisesta ole suurtakaan vahinkoa." Galahad tuli hevosen viereen ja tarkasteli tavattoman innostuneena Bromelin kengän haarniskoitua kärkeä. "Luulen hoitajattaren hautovan vieläkin kasvojaan", sanoi Bromel portinvartijalle. "Teidän on pidettävä silmällä tuota poikaa... Kun tulen takaisin, nuoriherra Galahad, jos näet joskus niin teen, toivon näkeväni sinussa joitakin parantumisen merkkejä. Jos Arthurin kuningaskunnan tässä päässä on ilkeämpää poikaa —" Galahad päästi Bromelin kengän irti niin kovalla tyrkkäyksellä, että kannus tunkeutui hevosen kylkeen. "Mene kotiisi!" sanoi hän. IV "Suostuin ottamaan sinut vastaan, sanoakseni sinulle jäähyväiseni. Jos olisin jalomielisempi, onnittelisin sinua." "Jos voisit olla kärsivällinen hetkisenkään, Ginevra —" "Ei mitään selityksiä. Voin luottaa omiin silmiini. Siinä suhteessa ei minulla ole mitään sanomista valintaasi vastaan. Tietysti te molemmat ette halua jäädä tänne. Olkaa niin ystävälliset ja menkää jonnekin, missä en teitä koskaan enää näe." Lancelot seisoi oven lähellä ja Ginevra istui ikkunan luona huoneen toisessa päässä. Hän puhui katsomatta Lancelotiin. "Miksi seisot siellä? Minähän käskin sinun mennä." "Ginevra, etkö halua kuunnella minua? Olen rakastanut vain sinua. Elaine on tuottanut minulle vain hämminkiä ja harmia. Jos hänellä olisi sellainen oikeus minuun kuin luulet, toisinko siinä tapauksessa hänet tänne ja pyytäisinkö häntä jäämään? Hän on tullut tänne omasta halustaan tuottaakseen minulle vaikeuksia, kuten kerran ennenkin. Sano mitä haluat, mutta älä nimitä minua hänen rakastajakseen. Tunteeni häntä kohtaan ovat kaikkea muuta kuin hellät." "Otaksun, että syleilit häntä penkereellä inhosta." "Sinun ei tarvitse olla ivallinen — syy oli juuri sellainen, osaksi. Olin juuri lausunut muutamia kovia ja totuudenmukaisia sanoja hänen tulostaan tänne, ja hän murtui purskahtaen itkuun. Kun ajattelin hänen yksinäisyyttään ja onnistumattomuuttaan, jollaisen kohtalon uhriksi hän luulee joutuneensa, ja omia kovia sanojani, painoin hänet tyhmästi kyllä rintaani vasten —" "Älä sano tyhmästi, Lancelot — se ei ole kohteliasta eikä rehellistäkään, käytettyäsi hyödyksesi hänen suosiotaan." "Rehellistä tai ei, totta se kuitenkin on. Se, mitä tein ja mitä näit, kuvasi väärin käytöstäni, esitti sen epäilemättä hänellekin väärässä valossa, ja luulen käyttäytyneeni tyhmästi. Hän kohtasi minut sattumalta, kun olin —" "Oletko varma, että se tapahtui sattumalta?" "Ah, hän saattoi ehkä odottaa minua, mutta kun tulin penkereellesi rientääkseni tervehtimään sinua, en aavistanut ollenkaan hänen oleskelevan hovissa, saatikka hänen oleskeluaan juuri tuossa paikassa." "Missä luulit hänen olevan?" "Siellä, missä olen varonut käymästä näinä neljänä vuonna. Luulin hänen oleskelevan kotonaan." Ginevra nauroi. "Vai niin, hän hermostuttaa siis sinua niin kovasti. Pelkäät tavata häntä, et pidä hänestä, mutta kun hän löytää sinut, säälit häntä niin, että suutelet häntä. Lancelot, en tiennyt luonteen voivan rappeutua tällä tavalla. Olisit voinut syrjäyttää minut jonkun sellaisen naisen vuoksi, joka mielestäsi oli kauniimpi ja hienompi, mutta sitä en ymmärrä, kuinka voit käyttäytyä petollisesti sellaisen henkilön vuoksi, jota halveksit." "En ole käyttäytynyt petollisesti", vastasi Lancelot. "En ole ollut lainkaan petollinen." "No niin, jos tämä on totta, pitää sinun tehdä siitä loppu. Hae itsellesi joku eristetympi paikka, missä voit kehittää luontaista vastenmielisyyttäsi." "Ginevra, en kestä tätä — teet minusta vielä mielipuolen." Ginevra ei vastannut vähään aikaan. Lancelot väänteli toisella kädellä toista kättään kuin hämmentynyt poika, Kun Ginevra katsoi niihin, laski Lancelot ne kupeilleen velttoina ja rauhallisina. "Minäkin voin menettää järkeni, kun niikseen tulee. Mitä me olemmekaan tehneet? Keksimme sen kuvaamiseksi hienoja sanoja, mutta olen ollut rakastajattaresi, huomaan sen nyt; en ole ollut sinulle mitään sen enempää. Hyödytöntä on toistaa sitä jälleen, mitä olit minulle; jos voisit ymmärtää sen, olisimme vieläkin onnelliset. Jos minun pitää jatkaa olemassaoloani, jonkun eläimen tapaan, kuolen mieluummin. Minulla ei ole minkäänlaista puolustusta nyt, ei mitään tuloksia näytettävänä elämästäni, ei itsekunnioituksen hiventäkään. Olen pari kertaa antautunut miehelle, jolle olen pannut liian suuren arvon." "Jos tarkoitat rakkautesi olleen paremman minulle kuin itsellesi", vastasi Lancelot, "olet tietysti oikeassa. Ilman sinua olisi minusta todella voinut tulla niin kehno kuin luulet minun nyt olevan. Mutta et ole oikeudenmukainen. Aloit moittia minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan — Jumala yksin tietää, kuinka uskolliset olemme hänelle olleet. On kummallista, mutta ilman rakkauttasi ja ilman sitä, mitä se opetti minulle, en kaiketi olisi ollut huolissani hänen vuokseen enempää kuin Tristram oli Markin tähden. Mutta vähäisinkin uskollisuus häntä kohtaan suututti sinua niin, että lähetit minut pois. Se oli vaikeuksieni alku. Jos tietäisit jokaisen vaiheen siitä, voisit nähdä suoran linjan tuosta tiukasta käskystä, jonka annoit minulle tältä samalta ovelta, siihen suudelmaan, jonka todistajaksi jouduit hetkinen sitten." "Lopeta siihen", sanoi Ginevra. "Minä en suudellut Elainea. En ole utelias tietämään viattoman ja välttämättömän elämäsi jokaista vaihetta, mutta jos haluat, voit kertoa minulle erään tapahtuman siitä. Olemme kuulleet, että hänellä on lapsi ja että sinä olet hänen isänsä. Onko se totta?" "On." "Niin otaksuinkin. Minua hämmästyttää kuitenkin, että myönnät sen. Alan oppia jotakin inhimillisen julkeuden laajuudesta. Et rakasta Elainea, et niin hiventäkään; kartat hänen seuraansa ja suutelet häntä julkisesti vain sulasta säälistä; mutta se on totta, että sinulla ja hänellä on lapsi. Todella, Lancelot!... No niin, tämä on ajan tuhlausta... Haluatko poistua?" "Jos tahdot sitä. Mutta kertoisin sinulle mielelläni lapsesta." "Lancelot, onko sinulla aavistustakaan siitä, kuinka mahdoton sinä olet? Yksityiskohdat eivät voi miellyttää ketään muuta kuin Elainea ja sinua." "Muutamat yksityiskohdat koskevat sinuakin. Sinun pitää kuunnella, Ginevra. Luulen, ettet silloin ollut oma itsesi — loukkasit minua ja karkoitit minut täältä kuin koiran. Kuitenkin sanoin silloin, ja se olikin totta, että rakastan sinua vieläkin, että tulen takaisin, kun vain kutsut minua. Tuona yönä Corbinissa sain viestin sinulta, kuten luulin olit tullut Caseen. En voinut oikein uskoa sinun tulleen sinne, mutta koska olin luvannut, ratsastin sinne. Tämän lisäksi en voi sanoa juuri mitään puolustuksekseni. Hymyile, vain, mutta tyttö oli intohimojensa vallassa, hän näytti olevan halukas mukautumaan onnettomuuteen, kunhan vain saisi nauttia siitä onnesta, mitä hän luuli saavuttavansa sellaisessa seikkailussa. Ja sinä olit ollut julma. Jos olin heikko, oli se osaksi sinun syytäsi." "En olisi voinut uskoa tätä", vastasi Ginevra, "ellen olisi kuullut sitä omilta huuliltasi. Sellainenko onkin luonteesi, jota erehdyin luulemaan järkeväksi? Ellen muka olisi karkoittanut sinua kovilla sanoilla. Muistatko ollenkaan, mitä nuo kovat sanat koskivat? Pyysin sinua, ettet menisi sinne ollenkaan. Et voi väittää, ettei sinua varoitettu. Ole valehtelija, jos haluat, mutta ole taitava valeissasi — ilmoita minulle oikea syy äläkä sitä, että hän oli onneton ilman sinua ja halusi itselleen lapsen jonkunlaiseksi muistoksi. Minä en voinut saada lasta — en Arthurille, koska rakastin sinua — ja sinä ja minä ajattelimme, ettei meillä ole oikeutta kutsua sielua tähän epäilyttävään maailmaan, ehkä häpeään. Mutta tätä naista kohtaan olit vähemmän hienotunteinen. Voin kuvitella, millainen mies siitä lapsesta kehittyy. Myöhemmin, kun hän käyttäytyy toivomustesi mukaan, ihmiset alkavat kuiskailla, että hän on Lancelotin poika. Jokaisen sinun kerran tekemäsi jalon työn vastineeksi hän suorittaa jonkun ilkeän ja väärän, voidakseen siten kuluttaa kunnian pois nimestäsi. Sinulla ei ole mitään oikeutta moittia häntä siitä, koska se ei ole hänen syynsä. Ihan erillään rakkaudestani — tarkoitan siitä kivusta, jota olet tuottanut minulle — voit ymmärtää, miksi en halua nimeäni mainittavan sinun nimesi yhteydessä. Aion jatkaa elämääni jollakin tavalla Arthurin kanssa. Sinun pitää lähteä tiehesi täältä sen naisen kanssa. Ehkä sitten, kun joudut vielä kovemmin hänen pauloihinsa, menet hänen kanssaan naimisiinkin lapsen vuoksi. Toivon mielelläni sinun tekevän niin, koska se on minulle ihan samantekevää. Mutta sinun pitää poistua hovista heti etkä saa koskaan tulla takaisin. En halua antautua sellaiseen vaaraan, että voisin kohdata sinut tai hänet vielä jolloinkin." "Minne minun pitää lähteä? Täällähän olen elänyt sinun kanssasi." Ginevra nauroi jälleen. "Kysytkö neuvoani tällaisissa mitättömissäkin asioissa? Miksi et matkusta omaan maahasi? Sillä on se etu puolellaan, että se on kaukana täältä. Ota nainen mukaasi ja tee mitä voit lapsen hyväksi... On olemassa toinenkin keino tietysti — sinähän voit muuttaa asumaan hänen luokseen Corbiniin. Hänellä on hyvässä kunnossa oleva maatila, sanotaan, ja epäilemättä hän tulee pitämään tavattoman hyvää huolta sinusta." Ginevra ei huomannut Lancelotin kasvoihin leviävää ilmettä — se olisi voinut vaikuttaa kuin jonkinlainen lyönti. "Mutta siinä tapauksessa sinun pitää olla hyvin varovainen. Pyydän sitä, koska en halua tavata sinua enää. Ja mitä uraasi tulee, ei sinun tarvitse olla huolissasi senvuoksi, koska siitä ei tule mitään. Varoitin sinua jatkuvan vetelehtimisesi välttämättömistä seurauksista. Se on liian myöhäistä nyt... Toivon sinun lähtevän heti. Tarkoitan jo tänään. Ja naisesi myös." "Ginevra, luuletko hänen haluavan jäädä tänne?" Hänen äänensä oli niin käheä ja heikko, että Ginevra kääntyi katsomaan häneen. "Ei sinun lähdettyäsi. Mutta hänen lähtönsä ei tuota mitään vaikeuksia. Voin hoitaa sen asian — olisi vain yksinkertaisempaa, että sanoisit sen hänelle itse. Et kuitenkaan penkereellä, muista se." Lancelot seisoi paikallaan väännellen käsiään. Näytti siltä kuin hän ei olisi kuullutkaan. "Niin, luullakseni ei olekaan enää muuta. Olen todella hyvin kiitollinen, jos poistut heti." Lancelot näytti hieman loukkautuneelta, ikäänkuin Ginevra olisi sanonut jotakin ajattelematonta. "Milloin tahansa lähetät hakemaan minua —", aloitti hän. "Ah, hyvä Jumala! Onko olemassa tuota toista naista vai ei?" "Ei ole olemassa muita kuin sinä." "Poistu tästä huoneesta! Jos puhut vielä sanankaan minulle, kutsun Arthurin tänne, kerron hänelle koko jutun ja pyydän häntä tappamaan minut säälistä." Hän astui Lancelotin ohi ja avasi oven. Lancelot kääntyi katsomaan, mitä hän teki. Sitten, ikäänkuin olisi äkkiä muistanut jotakin, hän poistui, katsomatta kuningattareen ja puhumatta enää sanaakaan. V Kun Arthur tuli Ginevran huoneeseen iltapäivän lopulla, istui Ginevra vieläkin ikkunan luona katsellen ketojen yli metsän laitaan, johon laskevan auringon säteet sattuivat. Kuullessaan Arthurin askeleet hän nousi kiiruhtaen vastaan. Arthur ei ollut nähnyt sellaista tervehdyshymyä moneen monituiseen päivään. Ginevra kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli hämmästynyttä miestään. "Kaipasin sinua", sanoi hän. "Olen ollut niin ikävissäni." "Minähän tulen aina tähän aikaan", vastasi Arthur. "Olen iloinen, että kaipasit minua enemmän kuin tavallisesti." "En enempää kuin tavallisesti, Arthur." "No niin — saamme kai olla kahden kesken. Olen iloinen, että ikävöit minua." "Ikävöin aina sinua", vastasi Ginevra, "vaikka en ole aina todennutkaan sitä näin selvästi". "Et suinkaan ole jälleen sairas, vai mitä?" "En ole koskaan ollut tämän terveempi." Arthur istuutui hänen lähelleen. "Vedä tuolisi tänne — voimme molemmat ihailla tuota ihmeellistä valaistusta." Kun tuolit oli sijoitettu vierekkäin, tarttui Ginevra Arthurin käteen päästämättä sitä irti. "Olen ajatellut kaikki valmiiksi, Arthur." "Mitä sitten?" "Aion aloittaa kaikki uudestaan — olen arvostellut sinua liian ankarasti, ja sanani ovat tulleet väliimme. Olen luullut sitä sinun syyksesi, mutta nyt ymmärrän osan siitä johtuneen omasta erehdyksestäni." "En ole millänikään, vaikka minua arvostellaankin", vastasi Arthur. "Olen kestänyt sen melko hyvin, vai mitä?" "Osaksi sen vuoksi olenkin pahoillani, että olen puhunut niin paljon." "Ah, sellaista tapahtuu! En ole ollenkaan hämmästynyt, etten ole voinut tyydyttää sinua. Olit ehkä oikeassa." "Siihen aikaan luulin tietysti olevani." "Niin minäkin ymmärsin." Ginevra katseli yhä ikkunasta maisemaa, josta Arthur ei kuitenkaan piitannut. "Pyydän sinulta erästä suosionosoitusta", sanoi Arthur, "ja olen tuonut muutamia uutisia. Elaine lähtee kotiinsa — eräs hänen nopeita päätöksiään, ja haluan, että sanot hänelle jäähyväiset." "Miksei", vastasi Ginevra. "Tietysti." "Olen iloinen kuullessani, että se sinusta on tietty asia. Hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja kysyi, luulenko sinun olevan vapaan tähän aikaan päivästä — hän ei luonnollisesti voi matkustaa, kiittämättä sinua ensin vieraanvaraisuudestasi." "Hän oli sentään oikeastaan sinun vieraasi", sanoi Ginevra. "Epäilen sinun pyytäneen hänet tänne ja sinä pidit huolta siitäkin, että hän jäi. Mutta se on jo vanha juttu. Ilmoita hänelle tahtovani tavata häntä." "Olen jo ilmoittanut sen hänelle", vastasi Arthur. "En voinut sanoa muuta ja tulin selittämään sinulle. Onpa hyvin onnellista, että olet tällä kannalla." "Niin, onnellistahan se on", sanoi Ginevra. "No niin, hän tulee tänne hetkisen kuluttua." He vaikenivat molemmat hetkiseksi. "Lancelot matkustaa kai hänen kanssaan?" kysyi Ginevra. "Ei näytä siltä — halusin tiedustella sinulta sitä asiaa. Oletko puhutellut häntä?" "Olen." "Toivon hänen kertoneen sinulle jotakin suhteestaan tyttöön?" "Hän kertoikin minulle yhtä ja toista." "Onko sitä pidettävä salassa vai saanko minäkin tietää? Onko Lancelot hänen rakastajansa?" "Lancelot ei sano välittävänsä hänestä ollenkaan — sensijaan tyttö ahdistelee Lancelotia." "Ginevra, tämä hämmästyttää minua! Silloin kai tuo huhu lapsesta on silkkaa valhetta?" "Hän myönsi lapsen omakseen." "Sepä on omituisinta, mitä olen koskaan kuullut!" "Eikä ole", sanoi Ginevra. "Tahtoisin tietää, kuinka hänen on käynyt." "Elaine voi ehkä kertoa — mutta minun ei sovi kysyä sitä häneltä, Arthur. Jos haluat tietää, kysy häneltä itse." "Olen jo kysynyt häneltä, eikä hän tiedä." "Mitä?" "Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, minne Lancelot on mennyt. Aioin kertoa sinulle juuri tämän uutisen, että hän on kadonnut. Haeskelemme paraillaan häntä. Muutamat miehet epäilevät kieroa peliä." "Hän on ratsastanut pois jonnekin", sanoi Ginevra. "Epäilemättä saamme kuulla hänestä jotakin hyvissä ajoin. En ole lainkaan huolissani — millaiset hänen vikansa lienevätkään, hän voi kyllä pitää huolta itsestään." "Mutta hänen hevosensa ja varusteensa ovat täällä. Hän näyttää lähteneen keveissä pukimissa ilman takkia, kypärää, miekkaa ja keihästä." Ginevra kohotti katseensa. "Sinä näit hänet viimeksi, luullaksemme", sanoi Arthur. "Näyttikö hän ihan terveeltä — no niin, oliko hän samanlainen kuin tavallisesti?" "Mitä tarkoitat?" "Kerrotaan hänen kiiruhtaneen kaupungin läpi jalkaisin ja avopäin kuin mielipuolen. En ole saanut käsiini sitä henkilöä, joka näki hänet, jos muuten kukaan näkikään, mutta se juttu leviää, että hän oli menettänyt järkensä. Bors ja Ector koettavat hakea häntä, mutta Ector sanoi juuri äsken minulle, että jos hän on menettänyt järkensä, on hän voinut heittäytyä jokeen." "Hän ei ollut mielipuoli poistuessaan luotani", sanoi Ginevra, "mutta ei entisensä kaltainenkaan. Elaine on vaivannut häntä. Hän on jollakin tavalla Lancelotin omatunto. Hän myöntää lapsen omakseen, vaikka ei rakastakaan Elainea eikä aio ruveta elämään hänen kanssaan." "En mainitsisi siitä mitään Elainelle", sanoi Arthur. "Jos hän puhuu jotakin siitä, koeta lohduttaa häntä." Anglides tuli nyt huoneeseen. "Täällä on joku, joka haluaa sanoa teille jäähyväiset, kuningatar, sittenkun teillä on aikaa." Arthur katsoi vaimoonsa. "Jos siellä on Elaine, tulkoon hän sisälle nyt." "Menen katsomaan, ovatko he saaneet selville mitään", sanoi Arthur. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, järjesteli Ginevra silkkihameensa poimuja, silitteli pitkiä palmikoitaan ja veti jalkajakkaran lähemmäksi. Hän ei kohottanut päätänsä, kun Elaine tuli sisään — ehkä senvuoksi, että Elaine liikkui niin hiljaa. "Aion matkustaa kotiini, kuningatar Ginevra — ja halusin sanoa jäähyväiset ja kiittää teitä." "Toivotan teille turvallista paluumatkaa", vastasi kuningatar. "Teidän ei tarvitse kiittää minua mistään." "Vieraanvaraisuudestanne ainakin", sanoi Elaine. "Olisin ollut ylpeä ystävyydestännekin, jos olisitte halunnut suoda sen minulle." Ginevra ei sanonut mitään, ja Elaine kääntyi mennäkseen, mutta kuningatar kutsui hänet takaisin. "Teidän ei pidä luulla minua vihamieliseksi. Ymmärrän, että olette hyvin järkevä nainen. Tiedätte, miksi emme ole ystäviä." "En tiedä sitä ollenkaan. Miksi emme ole?" "Jos vastaatte minulle noin", sanoi Ginevra, "erehdyin puhuessani teille niin suoraan. Tiedätte sen vallan mainiosti. Meidän ei tarvitse väitellä siitä — voimme olla rehelliset hiljaisuudessakin. Älkää vain teeskennelkö hämmästyvänne siksi, etten ole sydämellinen. Olitte uhkarohkea tullessanne tänne ollenkaan — pakottaaksenne kaikkien ihmisten joukosta juuri minut pitämään teitä luonani, niin että voitte kohdata hänet." "Voinette lausua ankaria sanoja minusta, kuningatar, ja pysyä silti totuudessa, mutta minä en uskalla olla niin rohkea, En ole ikinä kaivannut sitä, että pitäisitte minua luonanne. Kuningas Arthur ehdotti sitä — luulen hänen ystävyydellään tahtoneen kunnioittaa isäni muistoa — mutta se on ollut kidutusta minulle." "Ajatelkaa, kuinka miellyttävältä se minustakin on tuntunut", vastasi Ginevra. "Olisin paljoa mieluummin — no niin, kuten jo sanoin, teidän ei tarvitse kiittää minua mistään." Hän teki karkoittavan liikkeen, ja Elaine kääntyi puolittain — muuttaen kuitenkin äkkiä mielensä. "Tiedättekö, että tuo äsken sanomanne oli täydellisesti totta — minun ei tarvitse kiittää teitä mistään. Olette tehnyt minut niin onnettomaksi kuin suinkin olette voinut koko sinä aikana, jonka olen kuluttanut kattonne alla, ja itsekkäisyytenne, ennenkuin olin nähnytkään teitä, on turmellut elämäni." "Todellako? En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi Ginevra. "Ah ei, ymmärrätte sen kyllä täydellisesti. Olette kuninkaan vaimo, mutta teidän täytyi saada Lancelotkin omaksenne. Jos olisitte antanut hänen olla rauhassa, olisi hän saanut omakseen jonkun uskollisen naisen, joka olisi rakastanut häntä ja lahjoittanut hänelle ne lapset, joita hän kaipaa. Mutta nyt teidän täytyy pitää häntä jumaloivana palvelijananne, riistää häneltä sielu ruokkiaksenne sillä omaa haluanne." "Unohdatte itsenne", vastasi Ginevra. "Voin onneksi suoda teille anteeksi säälistä, koska tunnen syyn, miksi menetätte malttinne. Vaikka olettekin saattanut hänet pulaan, ei hän silti ole teidän omaisuuttanne." "En kaipaa sääliänne", sanoi Elaine. "Mutta te tarvitsette minun sääliäni. Hän rakasti teitä kerran, vaikka pelkäättekin sitä myöntää; mutta nyt hän alkaa huomata, kuinka itsekäs olette ollut ja mistä olette erottanut hänet. Älkää sanoko, että hän vieläkin rakastaa teitä — sanokaa vain se, mistä olette paljoa varmempi, että hän on uskollinen teille. Jos hän olisi vapaa, enkö tietäisi, kumpi meistä saisi hänet? Tuona iltana, kun hän tuli luokseni, hän halusikin tulla. Hän ei koskaan ajatellut, että te muka olitte todella tullut Caseen niin pian sen jälkeen kun hän oli eronnut teistä täällä. Ja penkereellä eilen, kun hän suuteli minua — te näitte hänet — tapahtui se siksi, että hän ottaa osaa huoleeni. Hän tietää meidän ymmärtävän toisiamme parhaiten. Säälisin teitä, kuningatar Ginevra, ellette olisi poikennut suunnitelmastanne ja tehnyt hänestä onnetonta. En voi antaa sitä teille anteeksi." Ginevra hymyili. "Voisin lainata lauseenne", vastasi hän. "Ellette olisi ollut niin itsekäs ja petollinen, olisi minun oma elämäni ollut onnellisempi. Monet ennen teitä ovat tienneet, millaista rakkaus on. Opitte vielä tuntemaan totuuden elettyänne vanhemmaksi. Kun tulette vanhemmaksi, on teidän hyvin vaikea ajatella käytöstänne." "No niin", sanoi Elaine, "minulla on hänen lapsensa, ja sekin on jo jotakin". "Niin onkin — muistuttaja ja moite." "Ajatteletteko niin?" kysyi Elaine. "Toistaiseksi ainakin hän on ollut minulle suureksi lohdutukseksi. Näyttää kuin hän tietäisi olevansa minulle korvauksena — hän on omituisen hellä minulle. Kun olen kovin alakuloinen, muistelen onneani — ajattelen antaneeni Lancelotille jotakin sellaista, mitä ei kukaan toinen nainen ole lahjoittanut hänelle. Ja mitä ahdinkoon tulee, olin ajatellut sitä jo ennen. Olen ylpeä siitä, että voin olla niin jalomielinen, että tein sen. Mutta silloin en ollut kiitollisuudenvelassa kellekään toiselle, ja luulen sen vaikuttavan asiaan. Saatoin antaa itseni täydellisesti." "Sanoitte", sanoi Ginevra, "että teillä on hänen lapsensa. Oletteko ihan varma siitä? Ettekö ajattele, että poika haluaa lähteä luotanne saatuaan tietää enemmän? Miltä hänestä tuntunee, kun hän huomaa syntymiseensä liittyvän varjon? Ketä hän silloin syyttää?" "Teitä, luullakseni", vastasi Elaine. "Selitän sen hänelle." Ginevra nauroi. "Haluan mielelläni nähdä pojan sitten kun olette kasvattanut hänestä miehen." "Kuningatar Ginevra, katkeruutenne ei ole teille ollenkaan kunniaksi. Te karkoititte Lancelotin pois. Jos hän on menettänyt järkensä, kuten kuiskaillaan, olette te syypää siihen; jos hänet löydetään kuolleena, tapoitte te hänet. Hän oli aina uskollinen teille, tuona yönäkin Casessa — hän ei antanut minulle sitä koskaan anteeksi, että viekoittelin hänet sinne. Kun pysäytin hänet eilen, oli hän matkalla luoksenne. Väijyin häntä, kun tiesin, ettei hän teidän vuoksenne tule minnekään minun luokseni vapaaehtoisesti. Tahdoin pyytää hänen apuaan lapsemme kasvattamiseen. Pyysin Lancelotia ottamaan hänet tänne ja harjoittamaan häntä niinkuin hänen poikansa ansaitsee. Lupasin pysytellä kokonaan poissa hänen tieltään, jos hän täyttäisi pyyntöni. Mutta koska hän on uskollinen teille ja tietää, ettette mielellänne halua lastani läheisyyteenne, kieltäytyi hän. Silloin te palkitsitte häntä sanomalla jotakin niin epäystävällistä, että hän menetti järkensä. He eivät voi löytää jälkeäkään hänestä. Ritari Ector luulee hänen joutuneen jonkun väijytyksen uhriksi. Te olette syyllinen siihen kaikkeen ja nyt istutte siinä ja teette ivallisia huomautuksia. Olkaa oikeamielinen, kuningatar Ginevra — mitä tulee kunniaan ja jalouteen ja uskollisuuteen, ja ajatelkaa välillämme olevaa eroa. Luuletteko, että mikään, mitä te voitte sanoa, vaikuttaa minuun?" "Jos sanotte minua epäystävälliseksi", vastasi Ginevra, "uskon olevanikin sellainen, vaikken ole sitä tarkoittanut. Koetin ilmoittaa teille totuuden lievimmän osan. Sitä, onko Lancelot menettänyt järkensä, en tiedä, mutta luulen huhua vääräksi. Ja vaikka se olisikin tosi, kieltäydyn täydellisesti vastaamasta hänen tilastaan. Senjälkeen kun tulitte hänen elämäänsä, olen tavannut häntä hyvän harvoin. Sen perusteella, mitä hän sanoi eilen, luulin hänen ajattelevan vain teitä." "En tiedä, mitä hän sanoi, kuningatar Ginevra, mutta ellei hänen luonteensa ole muuttunut, puhui hän yhtä kohteliaasti minusta kuin hän aina puhuu teistäkin." "Hän puhuikin kohteliaasti", vastasi Ginevra. "Mutta kai nyt huomaatte turmelleenne meidän kaikkien onnen — omannekin siihen laskettuna. Tunnustan oman onneni. Rakastin häntä. Olette vihjannut siihen, ja se onkin totta." "Teidän ei tarvitse olla niin rohkea", sanoi Elaine. "Lupaan, etten kerro sitä Arthurille." "En voi olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin haluaisin, koska te teette sen minulle niin vaikeaksi", sanoi Ginevra. "Älkää luulko olevanne ainoa, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja kaipaa lasta ynnä paljon muuta. Älkää väittäkö, ettette voinut olla rakastamatta häntä, ikäänkuin se merkitsisi kaikkea. En minäkään voinut olla rakastamatta häntä. Nuo muutamat vuodet ennen tutustumista teihin olivat hänen parhaimpansa — hän suoritti silloin ihmeellisiä tekoja. Ihmisten oli tapana sanoa, että hän levitti ympärilleen jonkinlaista valoa tullessaan johonkin paikkaan. Onnemme oli sellaista. Mekin halusimme lapsia — mutta on olemassa monenlaisia lapsia, kuten joskus kyllä käsitätte. Minun lapsiani olivat Lancelotin jalot työt ja hänen kuuluisa nimensä. Sitä voi sanoa muullakin tavalla — on olemassa myös monenlaisia äitejä. Toinen nainen voi lahjoittaa elämän ja toinen sen, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. En ole niin lapseton kuin ajattelette. Ehkä vielä kadehditte minua." "Kadehdin teitä vain yhden asian vuoksi", sanoi Elaine. "Jos kutsuisitte hänet luoksenne vielä nytkin, tulisi hän heti, jos vain olisi hengissä. Te luulisitte sen tapahtuvan rakkaudesta, mutta minä väittäisin sen tapahtuvan uskollisuudesta. Mutta olkoonpa syy millainen hyvänsä, tunnustan, että olisin iloinen, jos voisin kutsua hänet luokseni. Paitsi tätä, ei minulla ole mitään kaduttavaa eikä minkäänlaista syytä kadehtia toisia." "Onnittelen teitä", sanoi kuningatar. "Tunnen vain harvoja niin onnellisia ihmisiä. Useimmilla meistä on paljon kaduttavaa joko omien vikojemme tai ystäviemme tekemien erehdysten vuoksi." "Lähden nyt", sanoi Elaine. "On surullista, ettemme vieläkään näin vilpittömän keskustelun jälkeen ymmärrä toisiamme." "Me ymmärrämme toisemme täydellisesti", vastasi Ginevra. "Epäilen sitä. Mutta tarkoitan: jos Lancelot nyt tulisi takaisin järkevänä, kuinka teidän ja minun silloin kävisi?" "Nyt en ymmärrä teitä ollenkaan", sanoi kuningatar. "No niin, luuletteko voivanne luovuttaa hänet minulle lapsen vuoksi, vai pitääkö minun luopua hänestä teidän vuoksenne?" "En ole ikinä kuullut näin kylmäveristä kysymystä!" sanoi Ginevra. "Hän noudattaa tietysti omaa tahtoaan. Teidän ja minun pitää suoda hänelle vapaus valita." "Pitääkö meidän?" kysyi Elaine. "Jos hänen pitää päättää, luulen meidän kummankin tekevän parhaansa taivuttaakseen hänet puolelleen. Tiedän niin tekeväni. Mutta hän valitsee teidät uskollisuudesta." "Lupaan, etten kohota sormeanikaan", vastasi Ginevra. "Jos hän haluaa teidät, ottakoon teidät. Olen sanonut sen hänelle." Elaine epäröi hetkisen. "Kun hän valitsee teidät", sanoi hän sitten, "tahdotteko olla ystävällinen pojalleni Lancelotin vuoksi? En tule tänne enää, mutta haluan, että hänen isänsä kasvattaisi hänet hänen vertaistensa joukossa ja soisi hänelle mahdollisuuden tässä maailmassa. Se voi ehkä olla vallassanne jonakin päivänä, että voitte tehdä hänestä joko onnellisen tai onnettoman." "Kuinka vanha se lapsi jo on?" kysyi Ginevra. "Sinne on vielä niin pitkälti aikaa. Saattaa tapahtua, ettei Lancelot tulekaan takaisin, vaikka en luule hänen kuolleen. Ja paljon muitakin asioita voi sattua. Mitä poikaanne tulee, en välitä hänestä lainkaan. Suoraan sanoen, hän on teidän asianne." VI Hovissa oli muutamia sellaisia henkilöitä, jotka itsepäisesti uskoivat Lancelotin menettäneen henkensä. Puolet heistä väitti hänen tulleen hulluksi ja saaneen senvuoksi onnettoman lopun — muut taas kuiskailivat Ginevran ja hänen riidelleen. Muutamat syvämielisemmät huomioiden tekijät olivat varmat siitä, että hän vielä eli huolimatta siitä, kuinka kauan hän pysyisi poissa, ja ennustivat hänen tulevan takaisin jonakin draamallisena hetkenä. Tästä viimeisestä otaksumasta oli vastuussa Bors, vaikka hän ei ollut tarkoittanut sitä. Kun hän silloin tällöin tuli takaisin, kieltäytyi hän puhumasta, minkävuoksi hovi sai vapaan arvaamisvallan. Jos joku sanoi Lancelotin menettäneen järkensä surusta, salli Bors huomautuksen mennä ohitseen vastustamatta sitä. Jos taas joku toivoi loistavaa paluuta, ei hän koskaan sanonut, että Lancelot oli jo haudassaan, mistä kaikesta voitiin päättää Lancelotin piileskelevän jossakin, ja Bors tiesi missä. Ginevra ei kysellyt mitään. Noin vuoden ajaksi hän menetti jotakin kukkeudestaan; hän oli ärtyisä naisille ja ivallinen miehille. Sitten hän muuttui äkkiä, sai takaisin elämänhalunsa, kehitti makuaan loistavien huvitusten aikaansaamiseksi ja rohkaisi hovia ilonpitoon. Arthur näytti pitävän muutoksesta. Gawaine keskusteli siitä veljensä kanssa eräänä päivänä heidän ratsastaessaan Camelotia kohti. "Ginevra on kuullut hänestä jotakin — sitä tämä kaikki tarkoittaa", sanoi Agravaine. "Hän tietää, missä Lancelot oleskelee." "Epäilen sitä", vastasi Gawaine. "Ginevran kaltainen nainen voi keksiä muitakin syitä. Hän ei ole enää kovinkaan nuori, vaan alkaa jo nähdä edessään keski-iän. Se on ehkä ylpeyttä — hän ei ole tehnyt vielä tiliään elämän kanssa." "En voi lainkaan ymmärtää Arthurin sokeutta", sanoi Agravaine. "Vaikka hän ei olisi käsittänyt sitä ennen, olisi hänen pitänyt huomata se silloin, kun Elaine saattoi asian pulmalliseen vaiheeseen." "Oletko varma hänen sokeudestaan? Minä puolestani luulen hänen tietävän enemmän kuin ihmiset olettavat." "Siinä tapauksessa hän on hölmöläinen raukka, kun voi sietää sitä." "En voi sanoa siitäkään mitään", vastasi Gawaine. "Jos hän huomaa Ginevran siirtäneen rakkautensa toiseen henkilöön — no niin, mitä, jos Arthur jo onkin väsynyt häneen? Huolimatta kauneudestaan hän koettelee vannaan suuresti Arthurin kärsivällisyyttä. Kukaan ei epäile kuninkaan rakkautta Lancelotiin. Mielipiteeni on, että jos nyt menisit Arthurin luo todistuksinesi hänen vaimonsa uskottomuudesta, karkoittaisi hän sinut valtakunnasta kuin yleistä pahennusta tuottavan henkilön." "Jos hän on sellainen mies", sanoi Agravaine, "olet antanut minulle erään aatteen. Luuletko hänen tuoneen Elainen tänne lopettamaan koko suhteen panemalla heidät riitelemään keskenään?" "Ginevra olisi voinut tehdä niin", vastasi Gawaine, "mutta ei Arthur. Hän ei ole tarpeeksi ovela — tai hän on liiankin ovela." "Luuletko Ginevran hankkineen itselleen toisen rakastajan?" "En", vastasi Gawaine. "Hän rakasti Lancelotia." "Onhan siellä Meliagrance, tietysti." "Lorua!" Ja se osoittautuikin loruksi. Meliagrance voitti turnajaiset muutamia päiviä myöhemmin näiden sanojen jälkeen — pienet turnajaiset, niin sanoaksemme, koska Palomides, Tristram tai Lancelot eivät ottaneet niihin osaa. Tällaisina tärkeinä päivinä ennen vanhaan oli Lancelot aina laskenut voitonmerkkinsä julkisesti kuningattaren jalkain juureen. Meliagrance menetteli nyt samalla tavalla. "Sillä ei ole mitään arvoa itsessään", aloitti hän, "mutta teidän hyväksymisenne tekee siitä muistettavan esineen. Voitin sen vain tuottaakseni teille kunniaa — se on parhaani, vaikkakin vähäpätöinen." Ginevralla oli hovinaisensa ympärillään, Anglides ja hänen uusin ystävänsä, nuori Ettard. Muutamia miehiäkin seisoi läheisyydessä. Ehkä he kaikki vertasivat tätä muihin tilanteihin. Ginevra näytteli osansa hyvin. Hän otti vastaan lahjan suloisesti hymyillen. "Tämä ei ole mikään vähäpätöinen lahja", sanoi hän. "En ylistä mitään niin suuresti kuin mieheni ystävien kohteliaisuutta." Meliagrance näytti jollakin tavalla sekaantuneen. Hän nousi seisaalle ja hieroi polviaan. "Miehenne parhaalta ystävältä", sanoi hän. He katsoivat häneen hämmästyneinä, ja hän peräytyi mykistyneenä. "Mikä pani sinut sanomaan niin?" kysyi Gawaine. "Etkö nähnyt? Kuningatar nauroi minulle." "Eikä nauranut." "Luuletko, etten tiedä? Hän olisi vielä tiukempien sanojen tarpeessa." "Ehkä", vastasi Gawaine. "Se riippuu siitä, millaisen vaikutuksen haluat aikaansaada. Jos haluat saattaa hänet häpeään, et kaipaa mitään apua — sinulla on hyvin onnistuneita päähänpistoja, kun niikseen tulee. Mutta jos haluat päästä osalliseksi hänen suopeudestaan, pitää sinun ottaa oppia muista. Vielä yksi tällainen julkea vetoomus, ja hän taivuttaa Arthurin hirtättämään sinut." Ritari Lancelotin poissaolo ei tehnyt ketään onnelliseksi. Kun hän juoksi kapeaa katua alaspäin tuona iltapäivänä aseettomana ja avopäin, hävisi hän toveriensa tietoisuudesta; mutta hänestä jäi sentään jotakin jäljelle värittämään heidän ajatuksiaan ja vaikuttamaan heidän käytökseensä. Sitä, mitä hänelle silloin heti tapahtui, he eivät saaneet koskaan tietää, eivät sittenkään, kun hän oli järkevä mies jälleen ja oli tullut takaisin tutulle paikalleen, koska ne päivät olivat haihtuneet hänen muististaan. Meille on kerrottu hänen parina vuonna juoksennelleen villinä ja kokonaan järjetönnä toisesta syrjäseudusta toiseen, syöneen sellaisia, hedelmiä, joita hän voi kerätä metsistä, ja kaikkea muutakin, mitä voi saada, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin paitansa ja housunsa. Mutta vaikka tämä kuulostaakin yksityiskohtaiselta, emme sentään tiedä sitä varmasti. Kertomus muuttuu uskottavaksi siitä alkaen, kun hän kohtasi henkilöitä, jotka voivat vieläkin käyttää järkeään tai olivat ainakin järkevämpiä kuin hän. Ritari Bliant, esimerkiksi. Ritari Bliant ratsasti puolisonsa kanssa linnansa läheisyydessä, mutta kun ilma oli niin tukahduttavan kuuma, lepäilivät he eräässä huvimajassa, jonka aseenkantajat olivat heille pystyttäneet. Ritari Bliant oli ripustanut miekkansa ja kilpensä erääseen lähellä kasvavaan pieneen puuhun ja jutteli miestensä kanssa sillä aikaa kun hänen puolisonsa levähti sotilasvuoteella teltan nurkassa. Hän kertoo kuulleensa mitä hämmästyttävintä melua kuin äkillisen taistelun alettua — hän luuli ainakin kymmenen miehen kamppailevan siellä keskenään. Eräs hänen miehensä meni ensiksi teltan ovelle ja näki pitkän miehen, partaisen ja melkein alastoman, iskevän kilpeä miekalla. Oli selvää, että miekka katkeisi piakkoin hänen käsitellessään sitä sillä tavalla tai kilpi halkeaisi kahtia. Huvimaja oli ehkä sytyttänyt pilkkeen hänen sairaissa aivoissaan tai aseiden näkeminen pannut liikkeelle hänen vanhan intohimonsa. "Hellitä miekka kädestäsi, mies!" huusi aseenkantaja samalla tavalla kuin komennetaan palvelijoita. Lancelot katsoi häneen hämmentyneenä, laski sitten hyvin varovasti miekan ruohikkoon ja tuli hänen luokseen. Ennenkuin ritari Bliant ehti sekaantua asiaan, näki hän oudon miehen kohottavan aseenkantajan ilmaan hartioista, pudistelevan häntä kuin mattoa ja viskaavan hänet sitten suinpäin maahan. Lancelot tarttui miekkaan jälleen tavattoman hellästi, mutta ennenkuin hän alkoi taas pistellä kilpeä, siveli hän miekkaa sormellaan nähdäkseen, kuinka paljon terää siinä oli vielä jäljellä. Koska Bliant oli aseeton, päätti hän koettaa saada jotakin aikaan oveluudella. "Hyvä mies", sanoi hän, "ettekö haluaisi asettaa miekkaa syrjään joksikin aikaa? Olette pikemminkin unen ja uusien vaatteiden kuin liikunnon tarpeessa." "Mitä siihen tulee", vastasi Lancelot, "nähdessäni ensimmäisen merkin siitä, mitä aiotte minulle antaa, tapan teidät". Bliant kertoo peräytyneensä telttaan, häpeämättä lainkaan vauhtiaan, ja eloon jäänyt aseenkantaja lainasi hänelle haarniskansa, miekkansa ja kilpensä. Sitten hän tuli esille tehdäkseen lopun mielipuolesta. Nähdessään hänen tulevan niin varustettuna Lancelot hyökkäsi hänen kimppuunsa ja katkaisi yhdellä ainoalla sivalluksella ritari Bliantin iskuun kohotetun miekan. Bliant oli kiitollinen oman hyvän kilpensä vanhalle raudoitukselle, joka oli turmellut terän ja vioittanut miekkaa; mutta tästäkin hyvästä onnesta huolimatta hän menetti tajuntansa, ja hän voisi sanoa lyönnin jatkuvasti sekoittaneen hänen aivonsa, kun hän joskus myöhemmällä iällään tuli sekapäiseksi. Lancelot ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota, vaan lähdettyään kerran hyökkäämään suuntasi kulkunsa teltan ovelle ja sitten suoraan telttaan. Ritarin puoliso ja aseenkantaja pakenivat teltan toisen pään ovesta. Silloin sattui niin onnellisesti, että Lancelot huomasi vuoteen, astui sen luo ja tunnusteli sitä kädellään, ikäänkuin mielijohteesta, ostaakseen sen. Se oli pehmeämpi kuin kova maa, jolla hän äsken oli maannut, ja hän huokaisi huojennuksesta, ojentautui sille pitkäkseen ja nukkui. Ritarin puoliso oli sillä välin kiiruhtanut miehensä ruumiin luo, kuten hän luuli. Kuullessaan hänen itkunsa ritari Bliant avasi silmänsä. "Missä se mielipuoli nyt on, joka antoi minulle iskun kallooni? En ole ikinä tuntenut sellaista käsivarren voimaa." "Hän nukkuu", vastasi henkiin jäänyt aseenkantaja. "Ette suinkaan tarkoita, että tapoitte hänet?" "En. Hän päätti itse uinahtaa hieman vuoteellanne." Ritari Bliant purskahti nauruun, vaikka hänen päätänsä vieläkin pakotti. "No niin, älkäämme herättäkö häntä. Me köytämme mies-raukan kädet ja jalat, ja sitten teidän pitää hakea linnasta hevoskantovuode — kannamme hänet kotiin vuoteineen päivineen. Luulen hänen olleen lahjakkaan miehen silloin, kun hän vielä voi käyttää järkeään." "Hän toi mieleeni ritari Lancelotin", sanoi junkkari. "Näin hänet kerran Lonazepissa." "Hän vaikuttikin Lancelotilta", myönsi Bliant. He varoivat häiritsemästä hänen untaan ja saivat hänet viedyksi linnaan onnettomuudetta. Kun hän vihdoin heräsi, oli hän hyvin kärsivällinen heidän kanssaan ja lapsellisen hiljainen. Surullista oli katsella hänen taivuttavan päänsä sidottujen käsiensä yli, mutta he eivät uskaltaneet päästää häntä irti, ennenkuin hän näyttäisi joitakin terveen järjen merkkejä. Sittenkään, kun hän oli saanut takaisin terveytensä, hyvän ruoan ja suojan ansiosta, ei kukaan uskaltanut ajella hänen partaansa. Hän istuskeli päivät pitkät sukimattomana ja ääneti katselemassa pienestä ikkunasta aukeille kedoille ja oudolle tielle, joka kiemurteli niiden välitse linnan ovelta. Bliant kertoo tällaista kestäneen puolitoista vuotta. Silloin hän joutui pieneen sotaan muutamia naapureitaan vastaan, ja eräänä iltapäivänä, kun hän ratsasti omien maittensa poikki, hyökkäsi pari veljestä hänen kimppuunsa, ritari Breuse ja ritari Bertelot. Molemmat syöksyivät häntä vastaan samalla kertaa, ja hän lähti pakoon henki kurkussa. Lancelot, joka istui ikkunansa luona kahlehdittuna kuten tavallisesti, näki Bliantin tulevan parin miehen takaa-ajamana. Silloin heräsivät hänen entiset vaistonsa; hän katkaisi kahleensa suureksi vahingoksi käsilleen, ja kun nuo molemmat veljekset ajoivat Bliantia takaa portin sisäpuolelle, oli Lancelot siellä valmiina vastaanottamaan heitä. Hän kiskaisi Bertelotin satulasta maahan vääntäen hänen miekkansa irti ja antoi sitten Breuselle samanlaisen kuuluisan iskun päähän, jollaista Bliantkin oli saanut maistaa. Breuse kiepsahti satulasta maahan, ja hänet pelasti vain Bertelotin apu ja Bliantin suopeus, hän kun päästi heidät pakoon. Kun he olivat menneet, sanoi Bliant hävenneensä nähdessään Lancelotin katkaistut kahleet ja hänen käsiensä tilan. Sen jälkeen mielipuoli sai kuljeskella vapaana, kuten muutkin perheen jäsenet. Sitten kului vielä vuosi, kertoo Bliant, kunnes he eräänä päivänä lähtivät metsästämään villikarjuja. Lancelotilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se kaikki tarkoitti, mikäli he saattoivat nähdä, mutta hän seisoi katsellen heidän valmistuksiaan. Eräs mies oli sitonut mainion hevosen puuhun ja pistänyt keihäänsä maahan voidakseen auttaa erästä toveriaan. He näkivät Lancelotin katselevan hevosta, ikäänkuin hän olisi koettanut päästä selville jostakin vaikeasta asiasta. Hänen oli täytynyt hypähtää satulaan äkkiä, kun heidän tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut muualle, sillä viimeinen, mitä he hänestä näkivät, oli suuri tomupilvi kaukana tiellä. Keihäskin oli hävinnyt. Hän oli ottanut varmaan senkin. Niin paljon olemme saaneet selville Bliantin todistuksesta. Sitten meillä on erään erakon kertomus, jolla sentään on totuuden leima. Kerrotaan hurskaan erakon löytäneen hänet metsästä villin karjun hirmuisesti haavoittamana. Lancelot oli tappanut pedon, mutta ei ennen kuin onnettomuus oli tapahtunut — hirvittävä viillos ja veri virtaamassa puroina. Erakko ymmärsi, ettei siinä saanut hukata sekuntiakaan aikaa, mutta Lancelot uhkasi häntä miekalla makuuasennostaan. Erakko jatkoi kuitenkin itsepäisesti ystävällistä kohteluaan. "Kuinka te saitte tämän haavan?" kysyi hän. "En ole ikinä nähnyt sellaista hölmöä", vastasi Lancelot. "Ettekö näe tuota karjua?" "Voin parantaa teidät!" sanoi pyhä mies. "Sallikaa, että autan teitä kuin ystävä." "En voi sietää enää ystäviä", vastasi Lancelot. "Jos koskette minuun, irroitan päänne kaulastanne." Erakko poistui hänen luotaan hetkeksi, kunnes tapasi erään miehen lantarattaineen. He tulivat takaisin ja tavattuaan Lancelotin tajuttomana ja helposti hoidettavana nostivat hänet ja karjun rattaille ja veivät heidät erakkolaan. Siellä monina viikkoina erakko paransi Lancelotin haavat, mutta ei hänen järkeään. Todellisuudessa liittyi käsittelyyn jotakin sellaista, mikä teki hänet vielä järjettömämmäksi kuin ennen. Mutta sillä tavalla lisätään vanhoihin tarinoihin kaikenlaista perätöntä ja kirjaillaan niitä. Tämä tapaus on epäilyttävästi samanlainen kuin Lancelotin tuonti Bliantin linnaan. Toisessa tapauksessa he ottivat vuoteen ja toisessa karjun mukaansa. Emme todellakaan tiedä mitään hänen seikkailuistaan siltä ajalta, joka kului hänen lähdöstään Bliantin luota, kunnes hän ilmestyi Corbinin kylään, Pelleksen linnan, Elainen kodin, lähellä sijaitsevaan taloryhmään. Hän tuli juosten tietä pitkin tukka hajallaan ja vaatteet riekaleina. Pienet pojat heittelivät häntä kivillä ja multapaakuilla, niin että hänen kasvonsa likaantuivat, mutta hän jatkoi vain juoksuaan, kunnes muutamat linnan miehet hyökkäsivät esille ja pelastivat hänet. Hekin arvasivat millainen hän ehkä oli ollut ennen mielipuolisuuttaan, ja sulkivat hänet säälistä Galahadin uuteen koirankoppiin. Sen toisessa seinässä oli luja ristikko, ja he saattoivat katsella häntä, hänen kävellessään siellä edestakaisin. Ristikon eräässä nurkassa oli aukko, josta hänelle voitiin ojentaa ruokaa ja juomaa, tarvitsematta pelätä hänen väkivaltaisuuttaan. "Tiedättekö, että olemme saaneet erään hullun miehen taloon, rouva?" sanoi Alice. "Miehet ottivat hänet kiinni muutamia tunteja sitten ja ovat teljenneet hänet uuteen koirankoppiin." "Verikoirani kuoli juuri ajoissa", sanoi Galahad. "Menen katsomaan häntä." "Et tee mitään sellaista", sanoi Elaine. "Sinä pysyt täällä." "Teidän itsenne pitäisi mennä katsomaan häntä, rouva", sanoi Alice. "Hän on suuri kuin jättiläinen." "En halua nähdä sellaista onnettomuutta, jos voin karttaa sitä", sanoi Elaine. "Miesraukka! Onko koirankoppi tarpeeksi mukava hänelle?" "Se on luja, ja hän olisi vaarallinen kaikkialla muualla", vastasi Alice. "Hänen tukkaansa ei ole lyhennetty vuosisatoihin." "En ole koskaan nähnyt oikeata mielipuolta", sanoi Galahad. "Onko hän hullun koiran näköinen?" "Ei oikeastaan", vastasi Elaine. "Tämä ainakin on hyvin rauhallinen kopissaan", sanoi Alice. "Menen katsomaan häntä", sanoi Galahad. "Etkä mene!" sanoi Elaine. "Kiellän sen ehdottomasti." Mutta Galahad meni kun menikin pihalle ja näki isänsä ensi kerran. Lancelot oli kyyristynyt erääseen nurkkaan ja piilottanut kasvonsa uteliaalta talonväeltä. Galahad heitteli häntä kivillä, kunnes muuan suurehko lohkare sattui hänen takaraivoonsa. Lancelot nousi ja tuli ristikon viereen, johon koko pieni joukko peräytyi paitsi Galahad. Lancelot tarttui vankilansa ristikkoon ja katseli kauan aikaa poikansa kirkkaita silmiä ja kullankeltaista tukkaa. "Rouva", sanoi Alice, "nuoresta herrasta on tullut mielipuolen ystävä". "Sanoin Galahadille, ettei hän saa mennä sen miehen läheisyyteen." "No niin, heistä on silti tullut hyvät ystävät", sanoi Alice. "He seisovat nyt vastakkain katsellen toisiaan, ja mielipuoli näyttää niin hiljaiselta kuin koira, vaikka nuoriherra Galahad heittikin häntä kivellä." "Galahad, et suinkaan heittänyt häntä kivillä?" kysyi Elaine. "Heitin, saadakseni hänet liikkeelle", vastasi Galahad. "Enkä aina kivilläkään. Käytin joskus keppejäkin." "Olet jo niin vanha, melkein seitsenvuotias poika, etkä osaa käyttäytyä sen paremmin!" "En heittänyt häntä silmään enkä muuhunkaan arkaan kohtaan", vastasi Galahad. "Olen varovainen. Päähän vain." "Päähänkö vain?" huudahti Elaine. "Mitä, jos halkaisisit hänen kallonsa?" "Hän on sentään hullu, eikö olekin? Äiti, sinä pilaat aina kaikki asiat." "Tahtoisin, että olisit ystävällinen, Galahad. Muuta en toivokaan. Raa'at pojat heittelevät hulluja kivillä, mutta sinun pitää kohdella heitä ystävällisesti." "Äiti, miksi ihmisistä tulee hulluja?" "Jos tietäisimme sen, voisimme ehkä parantaa heidät." "Alice sanoi sen johtuvan rakkaudesta, etkö sanonutkin Alice?" "Alice on ehkä oikeassa. Olen kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka ovat tulleet hulluiksi rakkaudesta." "Tämä ei ainakaan", sanoi Galahad. "Hän on varmasti aikoinaan ollut todellinen mies." Ajan mittaan he sallivat Galahadin ruokkia vankia, käyttäen sitä lahjukseksi, ettei hän enää heittelisi kiviä. Joka päivä hän työnsi ruoan vangille ristikon pienestä luukusta, ja Lancelot katseli silloin poikaa. Talonväki tottui siihen, kävi huolettomaksi, todellakin — tai Lancelot sai ehkä selville, kuinka aidakkeen yli sopi kiivetä. Eräänä rauhallisena iltana hän livahti pihan poikki Elainen puutarhaan, missä Elaine oli tunnustanut hänelle intohimonsa eräänä aamuna kauan aikaa sitten. Lancelot löysi mieluisensa paikan erään päärynäpuun juurelta lähteen luota ja ojentautui ruohikkoon nukkumaan. Kävellessään yksinään Elaine tapasi hänet sieltä. Hän tunsi nuo takkuisen parran alta häämöittävät piirteet, ja hänen onnensa sokaisi hänet hetkiseksi, koska hän luuli Lancelotin tulleen takaisin rakkaudesta häneen kaikkien näiden vuosien kuluttua. Kun hän puhutteli Lancelotia, ponnahti tämä seisaalle, ja silloin ilmeni, että Lancelot oli mielipuoli. VII Seitsemän pitkää talvea tuli ja meni, ja Lancelotin nimeä lakattiin mainitsemasta Camelotissa. Eräänä iltapäivänä kevään lopulla Ginevra käveli penkereellä Anglideksen ja Ettardin kanssa katsellen vuodenajan kauneuksia. Metsällä oli vieläkin ensi vihreytensä, ja hedelmätarhat olivat kukkia tulvillaan. "Kun olin tyttö, menimme hakemaan metsästä kieloja", sanoi Ginevra. "Nousimme hämärissä, kun kaste vielä näytti suloiselta auringonvalossa, ja toimme kukat kotiin, ennenkuin kaste ehti kuivua niissä. Haluaisin mielelläni koota niitä kerran vielä." "Mutta sehän on vain nuorten rakastavaisten huvia", sanoi Anglides. "Ei mikään muu seikkailu värisytä niin kovasti kuin tuollaiset viattomat tehtävät, kun sydän on yhtä vihreä kuin vuosikin ja hyvin vastaanottavainen kauneuden vaikutuksille — lehtien kaikille valovivahduksille ja jokaiselle laulavalle linnulle. Mutta silloin vain, kun rakastettu on tuossa rinnalla." "Sillä tavalla selitetään runoilijoita", sanoi Ettard. "Talvi on niin ikävä ja huoneet niin kosteat, että aina unohdamme, kuinka suloista elämä sentään on. Mutta keväällä se muistuu jälleen mieleemme." "Luulen teidän tarkoittavan", sanoi Ginevra, "että runot ja kevätleikit saavat olla tekemisissä muunkin kuin poikien ja tyttöjen välisen rakkauden kanssa. Ne ovat kuin osa menetettyä elämää, mutta ne tulevat takaisin luoksemme." "Turhaa on keskustella siitä nyt", sanoi Anglides. "Olemme jo sivuuttaneet nuoruutemme, ja salaisuus on haihtunut. Myöhäistä on meidän olla muuta kuin filosofeja." "Liian myöhäistäkö!? Ei milloinkaan!" huudahti Ginevra. "Aioin muuttua nuoreksi jälleen. Lähdemme noukkimaan kukkia huomisaamuna." "Mutta huomenna ei ole vapunpäivä, kuningatar", sanoi Anglides. "Ei meidän eikä vuodenkaan kannalta, mutta mitä ovatkaan päivämäärät? Sydän määrää iän, ja minä aion lähteä." Kun hän puhui siitä Arthurille myöhemmin, oli Arthur eri mieltä asiasta. "Te naiset ette voi lähteä ratsastamaan metsiin yksinänne", sanoi hän. "Ottakaa muutamia miehiä mukaanne." "Eivätkö metsät ole täydellisesti turvalliset", kysyi Ginevra. "Luulin niiden olevan niin hyvässä kunnossa, ettei, sinulla ole enää mitään tehtävää siellä." "Ne ovatkin turvalliset", vastasi Arthur, "mutta näyttäisi hyvin omituiselta, jos ratsastaisitte sinne seurueetta. Miehet tulevat oikein iloisiksi saadessaan lähteä mukaanne." "He turmelisivat meiltä kaiken huvin, Arthur. Tämä, että haluan lähteä noukkimaan kukkia entiseen tapaani, on muuan oikkuni. Meidän pitää teeskennellä, muistella noita menneitä aikoja emmekä voi tehdä sitä, jos siellä on miehiäkin. Tahdon lähteä sinne Anglideksen ja Ettardin kanssa; me voimme suojella toisiamme ja lupaan, etten ratsasta kauaksi." "En pidä siitä", sanoi Arthur. "Palaatte ehkä kotiin turvallisesti, mutta se on silti väärin. Tämä ei ole lainkaan terveen järkesi mukaista." "Ei terveen järjen", vastasi Ginevra, "vaan jonkin paljon korkeamman". "Mihin aikaan palaatte?" "Iltapäivän puolivälissä, emme myöhemmin." "No niin, annan sinulle lomaa siihen saakka", sanoi Arthur, "mutta ellet ole palannut silloin, lähetän hakemaan sinua". He ratsastivat pois linnasta seuraavana aamuna ennen camelotilaisten heräämistä. Ginevra oli naamiaistuulella; hän oli löytänyt tyttömäisen puvun eräästä vanhasta arkusta, ja hänen silmänsä säteilivät seikkailunhalusta. Anglides ja Ettard olivat myötätuntoisia, mutta unisia. Aamuilma värisytti heitä. Linnantornista saattoi vartija katsella noiden kolmen kiemurtelevan tasangon poikki, kun he suuntasivat kulkunsa suorinta tietä pitkin metsään. Hän näki heidän pysähtyvän varjon laidalle hetkiseksi, ikäänkuin he olisivat keskustelleet matkan suunnasta. Sitten he katosivat puiden väliin. Metsä oli kostea, kuten Ginevra olikin sanonut sen olevan, mutta tämä kosteus ei tuntunut kasteelta. Jotakin sen ihanuudesta oli haihtunut. Ehkä he kaikki olivat liian herkkiä vaikutteille. He olivat varmasti hermostuneita ja kiihottivat hevosensakin samanlaisiksi — nuo kolme kaunista päätä olivat pystyssä korvat höröllään odottaen jotakin yllätystä. He olivat jo syvällä metsässä, ennenkuin Ginevra rikkoi hiljaisuuden. "En ole koskaan voinut määritellä suhdettani metsiin", sanoi hän. "Mihin, kuningatar?" kysyi Anglides. "Näihin tällaisiin puihin — metsiin." "Onko niissä sitten jotakin salaperäistä?" "Kyllä", vastasi Ginevra. "En tiedä ikinä, pidänkö niistä vai en." "Hyväinen aika, luulin meidän tulleen tänne tänään juuri siksi, että te pidätte metsistä!" "Ah, en puhu nyt kevätretkistä", sanoi Ginevra. "Tehän tiedätte, että voisimme vallan hyvin kaadattaa kaikki nämä puut maahan, saadaksemme niiden sijalle valoisia ketoja ja suoria teitä. Jokainen sanoo, että meillä pitää olla ketoja ja teitä. Mutta mepä haluamme itsellemme puitakin. Arthur on aina ylpeä siitä, että hän on päästänyt valoa metsiinsä, mutta alituisesti vihainen, jos joku toinen kaataa metsää. Muistatteko noita vanhoja kertomuksia, joissa ihmisten kerrotaan eksyneen metsiin? Kun olin tyttö, kuulin erään papin sanovan että eksyminen kuvaa inhimillisiä erehdyksiä. Hän oli sitä mieltä, että metsät on hakattava pois. Kun tutustuin Arthuriin, luulin hänen hakkauttavan kaikki puut maahan." "Siinä tapauksessa pappi ei olisi hyväksynyt kevätretkiä", sanoi Ettard. "Hän ei huomaisi tässä mitään vikaa", vastasi Ginevra, "Mukanamme ei ole ainoatakaan miestä." Ehkä hän katui huomautustaan. He ratsastivat jonkun aikaa ääneti. "Arthur on tehnyt tästä metsästä melko yksitoikkoisen", sanoi Ginevra. "Hän on raivannut pois kaikki pensaat ja katkottanut kaikki oksat päämme korkeudelle saakka — katsokaa, kuinka kauaksi puiden lomitse voitte nähdä — ja maa niiden välissä on pehmeä kuin matto." "Mutta se on ihmeellinen!" sanoi Anglides. "En voi sanoa tätä milloinkaan yksitoikkoiseksi. Eikö tämä ole sellainen kuin metsän pitää ollakin? Ajattelin juuri, että se on niin täydellinen kuin kudotut puut suuressa seinäryijyssänne kotona." "Metsien puolustukseksi voi sanoa jotakin, ennenkuin niitä ruvetaan raivaamaan", huomautti Ginevra. "Ne ahdistavat minua. Ettekö ole koskaan huomanneet, kuinka paljon voimakkaammilta ne näyttävät, kuinka paljon suurempia puut ovat ja millaisen voiman tunteen ne suovat? Siellä asustavat peloittavimmat jättiläiset ja katkerimmat louhikäärmeet, eivätkö asukin? Kun raivaamme metsät, vapaudumme sellaisista epämukavuuksista, mutta onnettomuudeksi vapaudumme samalla puistakin." "En usko jättiläisiin enkä louhikäärmeisiin, kuningatar, ettekä tekään usko. Emme ole ikinä nähneet ainoatakaan." "Senvuoksi meidän pitääkin uskoa niihin", sanoi Ginevra. "Jos näkisimme jonkun, eivät ne olisi parempia kuin mikään muukaan tosiseikka — käsittäisimme asian ja menettäisimme uskomme." He jatkoivat ratsastustaan kerran vielä ääneti, kunnes saapuivat eräälle kukkien kaunistamalle aukiolle, ja muistaen, miksi olivat lähteneet retkelle, he laskeutuivat maahan, sitoivat hevosensa nuoriin puihin ja noukkivat kukkia. "Ne ovat yhtä kauniita kuin ennenkin", sanoi Ginevra. "Olen vieläkin nuori." "Kun tahdon tietää jotakin metsistä", sanoi Ettard, "ihmettelen, miksi ne ja kukat ja ympärillämme leviävä maailma luovat niin monta mielikuvaa miehistä ja naisista. Keräämämme kukat panevat meidät ajattelemaan nuoruutta, puut taas käänsivät papin mielen inhimillisiin erehdyksiin. Elämme kuin kuvastinseinäisessä huoneessa; kaikkialla, mihin käännymme, näemme itsemme." Ginevra kohotti suurta kimppua järjestellen kukkia yksitellen. Hänen pukunsa oli vaaleanvihreä, sopien hyvin ruohon väriin, ja hän oli heittänyt palmikkonsa hartioilleen. "Minun laitani ei ole ihan niin", sanoi hän. "Kun katselen miehiä ja naisia, käy usein niin, että he tuovat mieleeni aamun ja illan, korkeat vuoret ja synkät metsät — ja muutkin asiat. Ihminenkin kuvastelee jotakin — en tiedä, mitä. Kaikista tuntemistani miehistä olen hakenut koskemattoman metsän salaperäisyyttä, sitä ääretöntä elämää, jota voitaisiin harjoittaa kesyttämisen asemesta. Siksi onkin mielestäni jotakin väärää noissa jutuissa, joissa jättiläinen tai louhikäärme tapetaan. Nehän olisivat voineet olla suureksi hyödyksi ja ovat aina hauskempia kuin se sankari, joka ottaa ne hengiltä. Sellainen ei ole rehellistä — hän ei voi tehdä sitä ilman erityistä miekkaa, ja niiden hävittyä olemattomiin meillä ei ole muuta jäljellä kuin turvallisuus." "Saanko sanoa sanasen turvallisuudesta? Se ei ole mikään halveksittava asia ylimalkaan", sanoi Anglides. "Jos minun pitäisi jatkaa matkaani näiden puiden lomitse pimeässä olisin iloinen, että kuninkaan miehet ovat olleet täällä työssä kirveineen." "Nyt, kun olemme koonneet nämä kukat ja päättäneet nämä asiat", sanoi Ettard, "olen valmis puoliselle. Olemme varmasti ratsastaneet jo tuntikausia." "Siitäkö tuntuu?" kysyi Ginevra. "Olin melko hyvässä kunnossa siihen saakka, kunnes mainitsit ruoasta. Se jäähdytti seikkailun tunnetta. No niin, jos meidän kerran täytyy syödä, kelpaavat nuo suuret juuret pöydäksemme." "Pyydän, ilmoittakaa meille, missä me oikeastaan olemme, kuningatar?" kysyi Ettard. "En voi muistaa kaikkia tekemiämme mutkia. Ihmettelen, että niin hyvin tunnette nämä metsät." "En tunne niitä lainkaan, mutta kukin voi aina palata samaa tietä pitkin kuin on tullutkin tänne", vastasi Ginevra. "Ei kukaan voi eksyä niin selvältä polulta. Oleskelen mielelläni metsissä, kuten jo sanoin sinulle." "En luule välittäväni lainkaan jättiläisistä enkä louhikäärmeistä", sanoi Ettard, "mutta toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon kovakuoriaisia. Voitteko todellakin nauttia ateriastanne täällä? Niin monen vuoden ja sellaisten ponnistusten jälkeen voidakseen sivistyä ja saada olonsa mukavaksi lähteä tällaiselle huviretkelle — onko se laitaa?" "Tämä ei ole mikään huviretki", sanoi Ginevra. "Huomautuksesi eivät sovi ollenkaan. Tämä on kevätretki, henkinen tilaisuus. Otin ruokaa mukaani vain siksi, ettet sinä eikä Anglides voi tulla toimeen ilman sitä. Nyt se suo teille voimia paluumatkalle. Meidän pitää lähteä hetkisen kuluttua, jos mielimme päästä kotiin iltapäivän puolivälissä." He ratsastivat kovaa vauhtia, kunnes saapuivat ensimmäisen tien haaraan. "Minne päin nyt?" kysyi Anglides. "Tuonne — muistat kai tuon poikkilatvaisen koivun?" vastasi Ginevra. "En", sanoi Anglides. "Muistelen tulleemme tänne tuota toista tietä pitkin." "Se vie samalle suunnalle kaikissa tapauksissa", sanoi Ettard. "Pääsemme varmasti lopulta tasangolle." Seuraavassa käänteessä he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, mihin päin heidän piti lähteä, ja vielä seuraavassakin sen jälkeen. Sitten Ginevra pysäytti hevosensa äkkiä. Muuan mies istui satulassaan katsellen heitä eräältä tien vieressä sijaitsevalta aukiolta niin hiljaa, etteivät he olleet huomanneet häntä. "Olette poistunut kauaksi kotoanne, kuningatar Ginevra", sanoi hän. "Ah, ritari Meliagrancehan siellä onkin! Niin, ratsastimme jonkun matkaa metsään, mutta olemme nyt nähtävästi kääntyneet väärälle polulle." "Olette todellakin, jos tarkoituksenne on ratsastaa Camelotiin. Se on ihan toisella suunnalla. Saanko opastaa teidät takaisin?" "Se ei ole lainkaan tarpeellista, kiitoksia vain", vastasi Ginevra, "jos ohjaatte meidät oikealle suunnalle". Mies ei liikahtanutkaan. Naiset huomasivat siirtyvänsä lähemmäksi toisiaan hieman hermostuneina odottaessaan häntä. Vihdoin hän ratsasti edelle puhumatta sanaakaan, ja Ginevra viittasi hovinaisilleen, että he seuraisivat häntä. "Miehenne ovat olleet kummallisen välinpitämättömiä erotessaan teistä näin", sanoi Meliagrance. "Tulimme tänne yksinämme, ritari Meliagrance. Ette voisi arvata sitä, mutta olemme kolme kevätretkelle lähtenyttä maalaistyttöä. Lähdin uudistamaan nuoruuttani." "Tämä aika on jo myöhäinen kevätretkille", sanoi Meliagrance. "Vuodenaika —" "Ah, älkää kertoko sitä meille, koska sen jo tiedämme?" sanoi kuningatar. "Aika lentää ja niin se todella tekee. Onko tämä se polku, jota meidän pitää seurata? En halua tuottaa teille minkäänlaisia hankaluuksia, ritari Meliagrance." "Ei mitään hankaluuksia, kuningatar. Tämä on juuri se polku, mutta se vie linnani ohi, ja olin matkalla kotiini, kun tapasimme toisemme." He ratsastivat niin kauan aikaa, että olisivat päässeet jo Camelotiin, jos vain olisivat seuranneet samaa polkua, jota pitkin olivat sinne tulleetkin. Meliagrance ei koettanutkaan aloittaa keskustelua, eivätkä nuo kolme naista jaksaneet enää laskea kaikkia teitä tai käännöksiä. "En voi ymmärtää, miksi se vie meiltä niin paljon aikaa", sanoi Ginevra. "Vaikka eksyimmekin, olimme vain ratsastaneet muutamia tunteja. Emme voi mitenkään olla matkalla Camelotia kohti. Ja aurinko alkaa jo laskea." "Tämä on lyhyin tie, kuningatar", sanoi Meliagrance. "Teidän vallassanne on ilmoittaa, kuinka kauas olette ratsastaneet ja minne koetitte päästä." "En pidä huomautuksestanne, ritari Meliagrance!" Ginevra pysäytti hevosensa. "Mihin te opastatte meitä? Pelkään luottaneeni teihin liiaksi. Opastakaa meitä suoraan, jos henkenne on teille rakas." Meliagrance pyörähti päin ja uhmasi häntä kapealla polulla. "Kuningatar, en halunnut lainkaan tunkeutua seuraanne, mutta te pyysitte, että opastaisin teidät pois metsästä. Olen seurannut suorinta polkua, kuten kuningas Arthur tai kuka tahansa hänen ritareistaan voi todistaa. Sitä, mikä teidät ensiksikin toi tänne, en tiedä, ja olen viimeinen vaatimaan teitä vastuuseen siitä. Teidän täytyy ymmärtää, kuinka tukalaa se olisi minulle, jos joku hovista löytäisi meidät täältä yksinäisyydestä meidän voimatta ilmoittaa päteviä syitä sen puolustukseksi, ettemme ole oikeilla paikoillamme. Luvallanne näytän teille tien ja poistun luotanne nyt. Mutta koska ette voi luottaa minuun niin paljon, että saisin opastaa teitä, noudatatte tuskin neuvojanikaan." "Näyttäkää meille suorin tie sitten", sanoi Ginevra, "ja me tulemme kyllä toimeen yksinämmekin. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi en luottaisi teihin, ritari Meliagrance, mutta lupasin palata kotiin iltapäivän puolivälissä, ja Arthur lähettää nyt miehensä hakemaan meitä. Meillä ei olisi ollut lainkaan aikaa tähän pitkään kierrokseen, jonka nyt olemme tehneet." Meliagrance ohjasi hevosensa pensaikkoon ja antoi heidän ratsastaa ohitseen. "Tienne on hyvin selvä tästä alkaen — suoraan vain eteenpäin ja toinen polku vasemmalle." Kun he katsoivat taakseen nähdäkseen seurasiko hän heitä oli hän kadonnut näkyvistä, ja varjot näyttivät synkkenevän metsässä. "Tämä on hyvin valitettavaa", sanoi Ginevra. "Melkein ketä muuta tahansa olisi ollut hauskempi puhutella kuin Meliagrancea. Ihmettelen, mitä tekemistä hänellä oli täällä." "Hän oli matkalla linnaansa", sanoi Anglides. "En tiennyt, että hänen kotinsa sijaitsee tässä metsässä." "En minäkään tai muutoin olisin pysytellyt kukkia poimiessani ainakin muutaman penikulman päässä siitä", sanoi Ginevra. "Mutta vaikka niinkin, miksi hän ratsasti yksinään ja aseettomana? Tunnen jonkinlaista levottomuutta siitä, että hän seurasi jälkiämme, ja ehkä hän on vieläkin takanamme." "Tässä on toinen käänne", sanoi Ettard. "Älkäämme enää eksykö pois tieltä." Ratsastettuaan vähän aikaa polkua pitkin he saapuivat vanhan linnan edustalle, laajalle kentälle. Tie jatkui portin vieritse. "Tämä on hänen linnansa", sanoi Ettard. "Ettekö ole iloinen, ettei hän ole kotona?" "Ratsastakaa eteenpäin nopeasti", sanoi Ginevra. Mutta juuri portin kohdalla astui kolme miestä esille varjosta, tarttui hevosten suitsiin ja talutti ne hyvin päättävästi linnanpihalle. He kuulivat portin sulkeutuvan takanaan. He puolittain odottivat näkevänsä rosvojoukon pihalla, mutta siellä seisoi vain yksi aseeton mies. "Epäilin petosta ja olinkin oikeassa", sanoi Ginevra. "Saatte maksaa tämän kalliisti." "Minun täytyi kiiruhtaa ehtiäkseni tänne ennen teitä", sanoi Meliagrance, "eikä minulla senvuoksi ollut aikaa kohteliaampaan vastaanottoon. Suotte kai meille anteeksi linnamme vaatimattoman kunnon? Olen pahoillani, ettei täällä nyt satu olemaan ainoatakaan naista, mutta nämä miehet näyttävät teille huoneenne." Hän jätti heidät seisomaan sinne ja hävisi mustaan sisäänkäytävään, joka oli pihan nurkassa. Nuo kolme miestä auttoivat naisia laskeutumaan maahan hevosten selästä ja opastivat heidät portaita myöten käytävään, jonka kummallakin puolella oli koppimaisia huoneita. Ginevra ei vastustellut lainkaan, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kun he astuivat huoneihinsa, sulkivat miehet ovet. Ginevra odotti avaimen kiertymistä lukossa, mutta tätä vankilan tuntua ei lisätty. "Miehet poistuivat luultavasti hetkisen kuluttua", ajatteli hän. Hän aukaisi ovensa tyynesti. Mies oli vielä siellä. "Haluan puhutella hovinaisiani." "Ei käy päinsä, kuningatar, ikävä kyllä." "Tahdotteko ilmoittaa ritari Meliagrancelle, että haluan puhutella häntä?" Mies sanoi jotakin eräälle toverilleen, viitaten sitten Ginevraa sulkemaan ovensa. Meliagrance astui huoneeseen hetkisen kuluttua koputtamatta, sulki oven tullessaan ja odotti hänen sanojaan. "Mitä tarkoitatte ottaessanne minut vangiksi?" "Vain sitä — olette nyt vankini." "Voitteko hetkistäkään olettaa voivanne salata tätä väkivaltaa kuninkaalta? Vaikka olenkin vallassanne nyt, vaatii hän teidät tästä hirvittävälle tilille." "En halua ollenkaan tehdä teille minkäänlaista väkivaltaa, vaikka suvaitsette niin olettaa. Olette vankini tällä haavaa. Kuten sanoitte, en aio lainkaan salata sitä." "Ritari Meliagrance, parempi on, jos tapatte minut heti kuin että pidätte minua täällä vastoin tahtoani." "Ymmärrätte minut ihan väärin, kuningatar — en aio tehdä teille minkäänlaista vahinkoa enkä tiedä, kuka voi nuhdella minua siitä, että pidätän teitä." "Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ette olisi uskaltanut!" "Tarkoitatte, kun Lancelot oli täällä, kuningatar. Mutta silloin ei esiintynytkään tilaisuutta teidän pidättämiseenne." "Mikä tilaisuus tämä sitten on?" Meliagrance epäröi ennenkuin vastasi. "Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kuningatar, millaisessa asiassa lähditte retkellenne seurueetta. Vangitessani teidät täytin vain velvollisuuteni uskollisuudesta kuningastani kohtaan. En ole koskaan uskonut Lancelotin kuolleen enkä sitäkään, että te ja hän olitte riidelleet niin kovasti, ettei sovinnosta voinut olla puhettakaan. Olitte liian rohkea lähtiessänne tapaamaan rakastajaanne tänne metsään ihan kuninkaan silmien edessä. Petollisuutenne saa nyt äkillisen lopun." "Uskotte siis todellakin, että Lancelot on rakastajani ja että —" "Kuningatar, tiedämme kaikki, että Lancelot oli rakastajanne, ja uskon teidän lähteneen tänään retkellenne tavataksenne hänet." "Jos hän olisi niin lähellä kuin sanotte, Meliagrance, tunnette vaaran, johon silloin joutuisitte." Ritari hymyili hänelle sanomatta mitään. Kuningattaren järki hämmentyi hänen ihmetellessään, voisiko Lancelot olla saavutettavissa. Meliagrance kääntyi mennäkseen. "Te tarkoitatte jotakin kaikella tällä", sanoi Ginevra. "Mitä te minulta haluatte?" "En mitään nyt, kuningatar. Himoitsin rakkauttanne silloin, kun kerrottiin teidän ja Lancelotin eronneen. Olitte rakastanut häntä ja ajattelin voivani taivuttaa teidät rakastamaan hieman minuakin. Mutta se oli erehdys, jonka pakotitte minut tuntemaan." "Siis suoraan sanoen", sanoi Ginevra, "koska en halunnut teitä rakastajakseni, suljette minut tänne näännyttääksenne minut nälkään, luullakseni, tai jotenkin muuten taivuttaaksenne minut!" "Toistan vieläkin, ettei teidän tarvitse kärsiä minkäänlaista väkivaltaa minun puoleltani." "Lieneekö Arthur samaa mieltä siitä, että olette nyt niin oikeassa kuin luulette olevanne, ritari Meliagrance?". "Kysykää sitä häneltä, kun hän tulee tänne", sanoi Meliagrance. "Olen lähettänyt noutamaan häntä." "Kerron hänelle, miksi ahdistelette minua." "Kertokaa hänelle mitä haluatte. Näiden ovien ulkopuolella seisovat miehet tietävät minun puhutelleen teitä vain omasta pyynnöstänne. Olen lähettänyt sanan kuninkaalle, että hänen vaimonsa aikoi saapua sopimuksen mukaan tapaamaan rakastajaansa, Lancelotia, määrättyyn paikkaan ja että olen vanginnut hänet. Olen valmis puolustamaan tätä syytöstäni ruumiillani." "Meliagrance, en ole milloinkaan elämässäni kuullut tuollaisia tyhmyyksiä! Lancelot ei oleskele tässä metsässä, ja hovinaiseni tietävät aikomuksemme viattomuuden." "Minulla ei ole mitään tekemistä siinä, kuningatar. Tulitte seurueetta, ja sen, miksi niin teitte, saatte selittää miehellenne. Tapasin teidät kuitenkin kaukana suunnastanne, kokonaan vastakkaiselta taholta kuin missä Camelot sijaitsee. Antakaamme kuninkaan päättää." "Jos uskotte omia sanojanne, olette hölmö", sanoi Ginevra. "Epäilen, että olettekin pelkkä sotamies." "Ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, kuningatar, suotte kai minulle luvan poistua?" Ginevra vaipui ajatuksiinsa, kunnes pihalta alkoi kuulua sellaista melua, että hän arvasi Arthurin saapuneen linnaan. He opastivat kuningattaren sinne ja taluttivat esille kolme hevosta. "Mitä tämä tarkoittaa, Ginevra?" "Sitä vain, että ritari Meliagrance on pitänyt minua ja näitä naisia vankeinaan. Meidät tuotiin hänen linnaansa voimakeinoilla ja sitten meitä säilytettiin täällä vartioituina. Tuo mies on kavaltaja, Arthur." "En ole ollenkaan kavaltaja", väitti Meliagrance. "On tiedetty jonkun aikaa — tai me ainakin uskoimme niin — että kuningatar Ginevra pettää teitä. Teille olisi kerrottu tästä jo ennen, jos ystävillänne olisi ollut todistuksia. Tänään kuningatar ratsasti metsään omituisessa asiassa. Jos uskallan syyttää häntä petoksesta, kuningas Arthur, pitää minun vastata syytöksestä hengelläni taistelussa jotakin sellaista henkilöä vastaan, joka haluaa ryhtyä hänen puolustajakseen. Hyvä on! Haastan jokaisen miehen hovissanne tai muualla kieltämään, että Lancelot on hänen rakastajansa ja että hän tuli metsään tänään tapaamaan Lancelotia. Tietysti hovinaiset olivat tietämättömiä hänen tarkoituksestaan ja ellen olisi tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmaansa, olisi hän tavannut Lancelotin sattumalta." "Kaikki on silkkaa valhetta", sanoi Ginevra. "Lancelot ei ole metsässä, mikäli minä tiedän." "Kuningatar, uskallatteko kieltää, että hän on rakastajanne?" kysyi Meliagrance. "Kerron Arthurille nyt, kuten uhkasin tehdäkin, että te tarjouduitte itse siihen kunniakkaaseen asemaan — niin valehtelija kuin olettekin." "Kuningatar, kuningas voi päätellä käytöksestäni, rakastanko teitä. Mutta rakastatteko Lancelotia? Tässä on puhe siitä." "En ole ollenkaan varma siitä", sanoi Arthur. "Otatte sellaisen vastuun niskoillenne, että vangitsette vaimoni ja syytätte häntä siitä, että hän on tullut tänne metsään tapaamaan Lancelotia. Teillä täytyy olla jokin syy, jonka vuoksi ajattelette Lancelotin oleskelevan täällä. Mikä on perusteenne?" "Se tosiseikka, että kuningatar tuli tänne niin omituisella tavalla, saattaa kelvata syyksi", vastasi Meliagrance. "Mutta en ole lakimies. Tahdon taistella jokaista vastaan, joka haluaa väittää puheitani valheeksi, paitsi teitä vastaan, kuningas Arthur — en tietystikään voi taistella kanssanne." "Tule kotiin, Ginevra. Saamme ajatella tätä tarkemmin." "Siinä ei ole mitään ajattelemista, kuningas Arthur", sanoi Meliagrance. "Olen lausunut syytöksen ja vaadin tilaisuutta todistaa sen. Määrätkää päivä, ja minä tulen sinne puolustamaan sanojani." Arthur kohdisti terävän ja surullisen katseensa kauniiseen vaimoonsa ja vihastuneeseen mieheen. "Hyvä on", sanoi hän vihdoin. "Minä määrään päivän." Ginevra haetti ritari Borsin luokseen seuraavana iltapäivänä. "Olen apunne tarpeessa", sanoi hän. "Voitteko saada Lancelotin käsiinne?" "Kuningatar", vastasi Bors, "en tiedä, haluaako ritari Lancelot —" "Kyllä hän haluaa", sanoi Ginevra. "Ilmoittakaa hänelle että pyydän häneltä anteeksi. Olen nöyryytetty. Olen vaarassa, ehkä hengenvaarassa, eikä kukaan muu voi niin varmasti pelastaa minua. Hänen pitää olla täällä kymmenentenä päivänä tästä lukien — maanantaina viikon päästä — voidakseen ryhtyä taisteluun ritari Meliagrancea vastaan. Sanokaa hänelle, ettei hänen tarvitse tulla, jos hän on lakannut rakastamasta minua — en tahdo siinä tapauksessa enää elää, Mutta nyt rukoilen häntä polvillani." VIII "Mitä ratsastamiseen tulee", sanoi Lancelot, "epäilen, voinko opettaa sinulle paljon enempää. Olet todella hyvin taitava siinä. Mutta keihään käyttämisessä sinulla vielä on jotakin opittavaa. Muista, että kevyt keihääsi on vain leikkikalu. Aioin sanoa, että opit tempun kokemuksesta ja sitten kun tulet painavammaksi ja lihaksesi terästyvät, mutta siinä ei ole vielä kaikki: sinun pitää käyttää hyödyksesi koko painoasi. Paino sen tekee. Oma ja hevosen paino keihään tueksi juuri silloin, kun pistät vastustajaasi. Ensiksikään et nojaa tarpeeksi eteenpäin, ja —" "Jos sallisit minun ottaa pitemmän vauhdin", sanoi Galahad. "Kun saan hevosen hyvään vauhtiin, tiedän voivani tehdä sen." "Kuta pitempi vauhti, sitä heikompi isku, sen olen aina huomannut", vastasi Lancelot. "Milloin tahansa olen nähnyt miehen ottavan liian pitkän vauhdin, tiesin hänen hidastuttavan sitä viime hetkellä ja silloin voin kohottaa hänet hevosen selästä perin helposti." "Mutta minäpä en hidastuttaisikaan vauhtiani." "Kuvittelet vain, ettet hidastuttaisi. Ei, ainoastaan niin pitkä välimatka, että voit tukea iskuasi koko painollasi. Kuta taitavampi olet, sitä lyhyemmän vauhdin tarvitset. Siinä on Tristramilla ja minulla aina ollut etu puolellamme — me saatoimme liikkua melko pienellä alalla. Mutta jotkut muut, kuten Gawainekin, tarvitsevat koko kentän itselleen." "Koetanko vielä kerran?" kysyi Galahad, "Luulen käsittäväni sen nyt." "Olet väsyksissä. Huomenna. Vie hevoset pois ja lähtekäämme sitten linnaan. Äitisi odottaa meitä piakkoin." Elaine odotti heitä puutarhassa. Hän katsoi pitkää poikaansa ja Lancelotia, joka oli laihempi kuin milloinkaan ennen, hiusten alkaessa jo harmaantua. Joskus katsellessaan näitä erottamattomia toveruksia hän melkein luuli näkevänsä unta. "Mitä olette hommanneet tänään iltapäivällä, Galahad?" "Olemme leikkineet turnajaisia. Edistyn vähitellen, äiti — jonkun ajan kuluttua alan jo kelvata hänelle vastukseksi." "Kuinka voitkaan puhua noin isästäsi? Jos joskus maailmassa osaat jotakin, on hän sen sinulle opettanut." "Oh, hän on ihan oikeassa!" sanoi Lancelot. "Kun hän kasvaa suureksi, kehittyy hänestä minua etevämpi keihään käsittelijä." "En usko sitä", sanoi Elaine, "mutta iloitsen sentään, että hän edistyy. Sinä teet hänestä ritarin ennen pitkää, huomaan sen." "Niin juuri, isä — vai mitä? Minut pitää lyötämän ritariksi ja sitten lähden hakemaan seikkailuja muiden miesten tapaan." Elaine nauroi. "Olet jo melkein viisitoistavuotias — kuten muutkin miehet." "Sekin on jo hyvä juttu, äiti — tahdotko lyödä minut ritariksi, isä? Lähtekäämme matkalle ja tehkäämme jotakin yhdessä. En ymmärrä, miksi pysyttelet niin syrjässä." "Ritarin arvon saavutat kyllä ajan mittaan", vastasi Lancelot. "Älä ole kärsimätön." "Minun ei olisi pitänyt mainita sitä, Galahad", sanoi Elaine. "Et ole vielä valmis siihen. Et tietäisi, mihin se sinua velvoittaa." "Enköhän sentään!" "No niin, mitä tekisit, jos isäsi tekisi sinusta ritarin tänään iltapäivällä?" "Lähtisin hakemaan jotakin vastustajaa." Elaine nauroi jälleen. "Luulen, että hyökkäisit melkein jokaisen kimppuun, joka sattuisi tulemaan vastaasi." "Haluaisin pelastaa ihmisiä vaarasta samalla tavalla kuin isäkin ennen vanhaan." "Auttaisit ehkä jotakuta onnetonta naistakin, vai mitä?" kysyi Elaine. "Sellaisia ei ole olemassa nykyään, niin isä sanoi minulle." "Ei olekaan", myönsi Elaine. "Jos niitä olisi, pelastaisi hän ne itse." "Ainoa laji ritareita, jollaiseksi en halua tulla", sanoi Galahad, "on — no niin, oletko tavannut ritari Bromelin, isä? Hän pysyttelee vain kotonaan." "Bromel raukka!" sanoi Elaine. Mutta hän hymyili. "Olin unohtanut hänet", sanoi Lancelot. "Olen ollut täällä — kuinka kauan olen ollutkaan täällä, Elaine? Melkein neljä vuotta, eikö niin?" "Siitä alkaen, kun paranit", vastasi Elaine. "Ennen sitä — mutta miksi puhuisimme siitä, Lancelot?" "Järkeni on vielä heikko tai muussa tapauksessa olisin kyllä muistanut Bromelin. Missä olet nähnyt hänet, Galahad?" "Ah, hänen tapanaan oli tulla tänne joskus! Hän ratsastaa huonosti, isä, ja on vielä juhlallisempi kuin sinä." "Isäsi ei ole juhlallinen, Galahad — hän oli vain sairas kauan aikaa." "Oh, isä ja minä ymmärrämme mainiosti toisiamme! Hänessä ei ole mitään vikaa. Mutta ei kukaan voisi sanoa sinua hilpeäksi vai voisiko, isä?" "Jos he niin sanoisivat, erehtyisivät he", vastasi Lancelot. "Gawaine saattaa laskea leikkiä ja Tristram osaa laulaa, mutta kun olin sinun ikäisesi, oli minun pakko raivata itselleni tie ylöspäin. Silloin liityin Arthuriin, ja meillä oli liian paljon työtä, voidaksemme jalostaa keveimpiä puoliamme — tiedoilla ja kirjoilla ja muilla samanlaisilla asioilla." "Minäkin pidän enemmän todellisesta työstä", sanoi Galahad, "sellaisesta, mitä sinä ja Arthur tavallisesti teitte. Juuri senvuoksi haluan päästäkin ritariksi." "Mutta vaikeus on siinä", sanoi Lancelot, "että todellinen työ on jo tehty. Nykyään ritarien täytyy hakea louhikäärmeitä ja jättiläisiä, koska ne eivät tule heitä vastaan julkisilla teillä." "Tämä on vain isäsi hauskaa pilaa, Galahad — hän ei ole koskaan elämässään kohdannut louhikäärmettä." "Se riippuu siitä, miltä kannalta sitä katsellaan", sanoi Lancelot. "Olen kokenut melko paljon." "Jos maailmassa olisi jotakin tehtävää", sanoi Galahad, "luulen, ettei Bromelkaan tahtoisi oleskella kotonaan. En ollut ajatellut sitä. Kuinka Arthur kuluttaa aikaansa?" "Viihtymällä hyvin vaimonsa seurassa", vastasi Elaine. "Jonakin päivänä saat nähdä hänet, toivoakseni", sanoi Lancelot. "Hän oli paras ystäväni." "Eikö hän enää ole, isä?" "Galahad, isäsi on väsynyt — hän on uhrannut sinulle koko päivän. Vien hänet huoneeseeni lepäämään hetkiseksi ennen päivällistä." "Ja minä lähden katsomaan, kuinka hevoset ovat kestäneet sen", sanoi Galahad. * * * * * Elainen huoneessa Lancelot vaipui syvään tuoliin. "Oletko hyvin väsynyt, Lancelot?" "En erittäin." "Olen pahoillani, että ryhdyimme juttelemaan tuosta aiheesta." Lancelot ei sanonut mitään. "Ja olen pahoillani, että puhuin niin Ginevrasta." Lancelot ei kohottanut katsettaan. "Huolimatta kaikesta siitä, mitä olen koettanut tehdä, et rakasta minua vai rakastatko?" "Teet minut onnettomaksi tuolla kysymykselläsi, Elaine. Mitä toivot minun vastaavan? Pelastit järkeni jollakin tavalla hoidollasi — olet ottanut minut luoksesi ja antanut minulle suojaa, vaikka olenkin häviölle joutunut mies. En voi olla tarpeeksi kiitollinen sinulle... Mutta sinäkin tiedät, kuinka se kaikki alkoi." "Lancelot, voisin sanoa olevani suruissani paitsi yhden asian tähden." "Galahadiako tarkoitat?" "Niin. Luulen hänen alkavan kiintyä minuun, ja jos voin säilyttää hänen rakkautensa, saan sinunkin rakkautesi jollakin tavalla, Lancelot. Olen kiitollinen sairaudellesi — se soi minulle tilaisuuden olla hyödyksi sinulle ja teki sinusta ainakin joksikin aikaa toverin hänelle. Hän ihailee sinua." "Hänen tulevaisuutensa on epätietoinen, Elaine. Kun hänet lyödään ritariksi, kuten hän haluaa, ratsastaa hän pois — en kuitenkaan ymmärrä minne, ja mitä tekemään. Et suinkaan halua menettää häntä?" "En menetäkään. Hän palaa kyllä silloin tällöin, ja jos jäät tänne, vaikka et rakastakaan minua, saan nauttia jonkinlaisesta onnesta hoitaessani teitä molempia." "Älä petä itseäsi, Elaine — hän ei tule takaisin. Sellaiset miehet eivät ikinä tee niin. Ja minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle jo aikaisemmin, etten voi jäädä tänne enää pitkäksi aikaa — minun olisi pitänyt matkustaa jo aikoja sitten." "Tiesin sen, Lancelot! Huomasin sinun eilen katselevan Camelotiin päin. Olet melkein terve." "Camelotiinko? Elaine, se on viimeinen paikka, minne aion mennä. Sinun ei tarvitse olla enää mustasukkainen Ginevralle. Hän ei päästäisi minua lähelleenkään — voin vain toivoa sydämestäni, että hän on kokonaan unohtanut olemassaoloni. Ei, minä lähden pois Arthurin koko kuningaskunnasta omaan maahani. Raukkamaista on toimia haamun tavalla ja ahdistaa entistä maailmaani — minun pitäisi pysyä siellä tai olla sieltä kerta kaikkiaan poissa." "Jos voit tulla onnellisemmaksi kaukana luotani", sanoi Elaine, "silloin sinun pitää lähteä. Mutta ei varmastikaan ennenkuin olet saanut takaisin kaikki voimasi — olet vielä silloin tällöin hyvin heikko." "Väität aina samaa, Elaine. Mutta en saa voimiani takaisin, ennenkuin alan käyttää niitä — toimettomuus pitää minua heikkona." "Ota Galahad mukaasi — matka tekee hänelle hyvää, ja silloin voit jatkaa hänen harjoittamistaan." "Sittenpähän nähdään", vastasi Lancelot. "Mutta mielestäni hänen pitäisi jäädä tänne vielä joksikin aikaa. En ole sopivin toveri hänelle. Hänen pitäisi aloittaa oikein — Arthurin hovissa." "No niin, mutta ellet sinä ole siellä kumoamassa juoruja, saattaa hän kuulla joitakin vastenmielisiä asioita Camelotissa." "Kuinka paljon hän tietää?" "Hän tietää, että sinä olet hänen isänsä, tietysti — siinä kaikki." "Luuleeko hän sinua vaimokseni?" "Oletan hänen luulevan — varmaan hän luuleekin." "Tarkoitatko, että olet sanonut hänelle niin?" Elaine ei vastannut. "No niin, en moiti sinua siitä paljonkaan. Myöhemmin hän saa sen kyllä selville." Elaine katseli hänen riutuneita kasvojaan. "Lancelot, enkö voi taivuttaa sinua millään tavalla?" "Mitä tekemään?" "Rakastamaan minua — tulemaan miehekseni — viettämään lopun elämästämme yhdessä. Meillähän on poika — ja meillä olisi kaikkea muutakin, jos vain rakastaisit minua." Lancelot suoristautui tuolillaan ja tuijotti lattiaan. "En voi tehdä niin, Elaine. Olisimme voineet olla ystäviä — ja nyt olemmekin. Ajattelen vieläkin, että teit silloin sekä minulle että itsellesi vääryyttä. Se ärsyttää. Mutta toiselta puolen olen sinulle kiitollisuudenvelassa hengestäni tai ainakin järjestäni. Mutta en rakasta ketään enkä koskaan tule rakastamaankaan ketään, niinkuin kerran rakastin Ginevraa. Sitä et saa minulta vaatia." "Rakastat häntä vieläkin", sanoi Elaine. "Siinä on koko vaikeus. Huolimatta kaikista noista ilkeyksistä, joista hän sinua syyttää, palaisit hänen luokseen heti, jos hän esimerkiksi huomenna kutsuisi. Menisit takaisin sellaiseen suhteeseen, josta kiilto on jo kulunut pois. Jos hän soisi sinulle tilaisuuden, tulisi sinusta hänen raukkamainen orjansa." "Hän ei suo minulle sellaista tilaisuutta", vastasi Lancelot, "minkä vuoksi en voikaan ryhtyä väittelemään kanssasi luulottelemastasi orjuudesta. Hän ei lähetä hakemaan minua, ja jos hän niin tekisikin, en luullakseni lähtisi. Kerran olisin tehnyt niin, mutta en nyt enää. Se elämäni osa on jo lopussa. Viittasin vain siihen kuin mittaan, millaista rakkaus voi olla. Sinun ja minun ei sovi mennä naimisiin keskenämme, ellemme tunne sellaista intohimoa. Epäilen, tunnetko sinäkään sitä, ja tiedän, etten minä sitä tunne. Sydämessäni ei ole enää jäljellä rakkautta kellekään." "Olet kokonaan väärässä", sanoi Elaine. "Rakastat Ginevraa yhtä kiihkeästi kuin ennenkin, ja jonakin päivänä hän lähettää sinulle sanan, ja sinä menet sinne. Mikä antaa hänelle sellaisen voiman? Et ollut onnellinen hänen kanssaan — tunsit itsesi syylliseksi. Mutta hän sai aina käsitellä sinua mielensä mukaan. Kun ajattelen, kuinka rakastan sinua ja kuinka julmasti hän sinua kohtelee, ja että milloin tahansa hän koukistaa pikkusormensa, käännät minulle heti selkäsi, voitko kuvitella, miltä minusta tuntuu? Kun lähdet, seuraa sinua pian Galahad, jolloin jään ihan yksikseni. En itseni, vaan hänen vuokseen tahdoin tutustuttaa hänet sinuun. Kun se nyt on tapahtunut, menetän hänet. Kun hän tapaa Ginevran jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa, luulen hänen joutuvan saman lumouksen valtaan. Jos Ginevra joskus arvaa, kuinka kipeästi se minuun koskee, koettaa hän parhaansa riistääkseen poikani minulta." "Valtiatar", ilmoitti Alice, "ritari Bors on alakerrassa. Hän saapui juuri tuoden viestin ritari Lancelotille." "Tiedän, mitä ritari Bors haluaa", sanoi Elaine. "Siitä alkaen, jolloin hän sai selville oleskelupaikkasi, olen tiennyt hänen tulevan tänne jonakin päivänä ja vievän sinut mukanaan Ginevran luokse. Olen varma, että hän on nyt tullut tänne juuri siinä tarkoituksessa. Mene alakertaan lausumaan hänet tervetulleeksi, Lancelot. He ovat taluttaneet hänen hevosensa pois, ja hän odottaa sinua." "Tämä ei ole minun linnani eikä kotini", vastasi Lancelot. "Sinun itsesi pitää laskeutua alakertaan toivottamaan hänet tervetulleeksi. Tulkoon hän missä asiassa tahansa, sinun mustasukkaisuutesi on ihan aiheeton. Ginevra ei halua minua takaisin, ja ellei hän pyydä minua tulemaan, en voi lähteä." "Mutta lähtisit, jos vain voisit." "En voi tietää sitä." "Mutta minäpä tiedän. Älä anna Borsin odottaa enää kauempaa." "Elaine, olen jo sanonut, etten voi lausua häntä tervetulleeksi, ikäänkuin tämä olisi minun taloni." "Tai, ikäänkuin minä olisin vaimosi." "Kuten haluat. En aavista lainkaan, miksi Bors on tullut tänne — luonnollinen selitys kuuluisi, että hän on tullut tapaamaan sinua. Joko lausut hänet tervetulleeksi tai hän saa seisoa pihalla koko yön." "Äiti", sanoi Galahad, "ritari Bors on juuri saapunut tänne Camelotista ja haluaa puhutella ritari Lancelotia. Sanoin hänelle ilmoittavani sen isälle itse." "Tietysti", sanoi Elaine. "Mene sinne, Lancelot. Me seuraamme sinua hetkisen kuluttua. Galahad ja minä, saadaksemme tietää pahimman." Lancelot laskeutui samoja portaita alakertaan, joita ritari Bromel oli käyttänyt muutamia vuosia sitten. Galahad odotti, kunnes hänen isänsä oli päässyt äänen kuulumattomiin. "Mitä tarkoitat pahimmalla? Mitä on tapahtunut?" "Pelkään ritari Borsin tulleen hakemaan isääsi pois — ehkä takaisin hoviin. Jos asian laita on niin, emme näe häntä enää täällä, emme ainakaan usein." "No niin, hänen pitääkin mennä takaisin hoviin huolimatta siitä, näemmekö häntä enää koskaan. En ole ymmärtänyt, miksi hän on piileskellyt täällä sinun ja minun luonani, vaikka häntä tarvitaan maailmassa, ja jokainen on varmaankin ihmetellyt, missä hän on. Hänen pysyttelemisensä syrjässä kaikesta niin kauan aikaa on ollut hirveäksi häpeäksi hänenlaiselleen miehelle." "Etkö luule hänen tehneen jo tarpeeksi?" kysyi Elaine. "Hänen osalleen on tullut kaikki se kunnia, jota sellaisella elämällä saavutetaan. Jos hän lähtee takaisin nyt, voi hän parhaassa tapauksessa toivoa vain sitä, että hän menestyisi yhtä hyvin. Olen ollut onnellinen nämä lyhyet vuodet vain siksi, että olen saanut pitää isääsi luonamme, vaikka hän siten ehkä on menettänyt jonkun lisän kuuluisuuteensa. Ja ajattelen vieläkin, ettei hänen oleskelussaan täällä ole ollut mitään väärää. Mitä olisit tiennyt hänestä, mitä hän olisi voinut opettaa sinulle, jos hän olisi ollut toimittamassa jotakin Arthurin asiaa maailman toisessa päässä?" "Mutta sehän juuri tekee elämän jännittäväksi, äiti." Äidin kasvoissa oli jotakin, mikä hillitsi häntä, ja hän jatkoi vähemmän varmasti: "Eikö sinuakin ole hävettänyt, että hän on pysytellyt kotona nämä viime vuodet?" "Ei, minua ei hävettänyt ollenkaan — olin vain onnellinen", vastasi Elaine. "Useimmat naiset haluavat lähettää miehensä taistelemaan kunnian puolesta. Mutta kun miehet tuodaan kotiin kuolleina tai haavoittuneina, tuntuu samoista naisista elämä melko kovalta, ja muutamat heistä valittavat sen olevan kovinta naisille. Tyhmää, mielestäni. En ole koskaan ollut erittäin kiihkeä turnajaisten ja taisteluiden ihailija, Galahad. Jos on olemassa jokin erityinen syy, kuten itsepuolustus tai jokin sentapainen, on asia toinen, mutta taisteleminen pelkän taistelemisen vuoksi tuntuu luonnottomalta. Ja muillakin ihmisillä on jonkinlaisia oikeuksia. Meidän pitää keksiä velvollisuuksia eikä suinkaan sellaisia kisoja, jotka tekevät sekä itsemme, että muutkin onnettomiksi. Jos isäsi on onnellinen täällä ja jos hän on tehnyt minut ja sinutkin onnellisiksi, silloin on tämä sopiva asuinpaikka hänelle, huolimatta siitä, mitä hovi sanoo. Kaukana siitä, että minua hävettäisi hänen oleskelunsa luonamme, luulen hänen olevan suuremmassa kiitollisuudenvelassa sinulle kuin millekään kuninkaalle tai kuningattarelle." "Äiti, sinä olet elänyt täällä hyvässä turvassa niin kauan kuin voin muistaa, mutta usein olen kuvitellut, ettet ole täydellisesti onnellinen, ja toivonut, että voisin viedä sinut jollakin tavalla ulos maailmaan innoittamaan urhoollisia ritareita kuningatar Ginevran tapaan. Mutta sinä et voisi innoittaa heitä tuollaisilla puheilla. Et salli minun antautua vaaralle alttiiksi ratsastaessani hevosellani. Haluaisin mielelläni tietää, mitä hauskuutta se minulle soisi, ellen antautuisi vaaraan. Voisin yhtä hyvin istua täällä luonasi ja opetella koruompelua." Elaine nauroi. "Kun olin sinun ikäisesi", sanoi hän, "olisin puhunut sinun tapaasi vaaroista ylimalkaan, mutta en koskaan ole ymmärtänyt niiden raakojen leikkien arvoa, joista luulet pitäväsi. Hyvin nuoret ihmiset ovat vanhoillisia, ja muutamat vanhat miehet pysyvät aina nuorina. Isoisäsi oli sellainen. Hänen käytöksensä oli arvokasta ja hän luuli tietävänsä elämästä kaikki, mutta kuollessaan hän ehkä tiesi siitä yhtä vähän kuin sinä nyt. Hän vain matki hienoja miehiä, joihin hän oli tutustunut edellisen sukupolven aikana. Siitä voi väitellä, että muutamat asiat ovat tärkeämpiä, mutta ainoastaan erityinen luonteenlaatu voi oikein harrastaa tuollaista eroa. Olen aina koettanut tunkeutua asioiden ytimeen ja saada selville, mikä on oleellista. Toivoisin sinunkin tekevän niin, mutta pelkään sinun jäävän isäni kannalle." "Se, mikä tuntuu väärältä sinun tavassasi käsitellä elämää", vastasi Galahad, "on se, että isä näyttää saavuttaneen kuuluisuutensa sinusta huolimatta ja ilman apuasi. Ellei miehiä ole luotu taistelemaan tai saavuttamaan mainetta turnajaisissa, kuinka he sitten voivat olla hyödyksi? Etkö halua, että hän tekisi jotakin?" "En halua häntä poistumaan luotani, Galahad. Ritari. Bors vie hänet mukanaan. Ja sinun luotasi myös, tietysti Hänen mentyään tiedät, kannattiko hänen oleskella täällä." "Mutta minäkin lähden", sanoi Galahad. "Hänettä täällä ei ole mitään, minkä vuoksi tänne sietäisi jäädä." "Etkö tahdo jäädä tänne minun vuokseni?" "Toivon, ettet pyydä sitä minulta, äiti... Älä koetakaan pitää minua koko ikääni eristettynä täällä!" "En minä sitä haluakaan", vastasi Elaine. "Meidän keskustellessamme olen todennut, että elämäni on kokonaan epäonnistunut. Isäsi ei ole koskaan rakastanut minua vilpittömästi. Etkä sinäkään rakasta minua. Kun synnyit, luulin sinun voivan houkutella isäsi kotiin, mutta hän ja sinä tyydytätte vain toisianne, ja minä jään ulkopuolelle." "En halua lainkaan kuulla sinun sanovan, etten rakasta sinua", sanoi Galahad, "mutta jos tarkoitat rakkaudella toivoa, että pysyisin kotona koko ikäni, olet tietysti oikeassa. Jos olet puhunut samalla tavalla isällekin, en ihmettele ollenkaan sanojasi, ettei hän rakasta sinua. Häntä hämmästyttää luullakseni se, että ymmärrät häntä niin vähän." "Onko hän jutellut sinulle minusta?" "Ei koskaan! Ei sanaakaan!" Lancelot seisoi ovella. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan. "Tahtoisin mielelläni, että tulisit tervehtimään ritari Borsia, Elaine, jos vain haluat." "Varmasti, Lancelot — mutta hän tuli tapaamaan sinua." "Sinun on parasta tulla alakertaan." "Kaiketi minäkin saan tulla sinne", sanoi Galahad. Bors käveli hallissa edestakaisin hyvin nyrpeänä, kuten näytti. Hänen asiansa oli selvästi hyvin tärkeä. "Olette tervetullut, ritari Bors", lausui Elaine. "Olenko? Pelkäsin, ettette olisi sillä kannalla. Lancelot on luullakseni kertonut teille?" "Se ei ollut lainkaan tarpeellista — kun saavuitte tänne, tiesin teidän tulleen hakemaan häntä." "Ei ihan niinkään", vastasi Bors, "mutta häntä kaivataan kovasti hovissa ja olen tullut tänne kuningattaren käskystä pyytämään hänen apuaan". "Miksi ei Arthur pyydä sitä?" "Luulen hänenkin pyytävän sitä kautta rantain — mutta Ginevra lähetti minut." "En voi ymmärtää sitä, tietystikään." "Elaine", sanoi Lancelot, "sanoin sinulle, ettei kuningatar lähetä hakemaan minua, tai jos lähettääkin, en halua lähteä. Luulen sinun muistelevan sitä nyt. Olin pääasiaan nähden oikeassa. Ellei tämä olisi poikkeuksellinen tilanne, ei hän ikinä olisi lähettänyt hakemaan minua." "Etkä olisi koskaan lähtenyt sinne", sanoi Elaine. "Ymmärrän sen nyt." "Kuningattaren henki on vaarassa. Meliagrance on syyttänyt häntä petoksesta ja haluaa puolustaa syytöstään henkeen ja vereen asti taistelemalla, ja kuningatar pyytää minua puolustajakseen." "Kuka se Meliagrance on, isä?" kysyi Galahad. "Muuan voimakas taistelija — hovin parhaimpia", vastasi Lancelot. "Siellä ei ole ainoatakaan, joka kykenisi voittamaan hänet." "Eikö Arthurkaan?" "Kyllä, mutta Arthurin ei tietystikään sovi oikein hyvin ryhtyä puolustamaan omaa vaimoaan." "Tuokin on muuan vanhentunut luulo", sanoi Elaine. "Siinä sen nyt näet, Galahad. Kenen muun pitäisi puolustaa vaimoa, ellei hänen miehensä?" "Ehkä", vastasi Lancelot, "mutta Arthur ei siihen sovi, ja ellen minä lähde, voi Meliagrance todistaa syytöksensä oikeaksi". "Suoraan sanoen siis", sanoi Elaine, "Meliagrance syyttää kuningatarta petoksesta, ja kuningatar, seuraten ylevämielisen käytöksen kaikkein tunteellisimpia lakeja, lähettää hakemaan teidät sinne, jotta tappaisitte Meliagrancen." Bors katseli heitä uteliaana. Lancelotilla ei ollut mitään sanomista. "Kun olet tappanut hänet, Lancelot, mitä olet todistanut omasta puolestasi?" "En mitään, Elaine — en enempää kuin jos joku mies koettaisi tehdä sinulle pahaa ja minä tappaisin hänet ensin. Meliagrance haluaa kuningattaren henkeä. Hän himoitsi kuningattaren rakkautta, mutta kuningatar ei huolinut hänestä. Tämä on hänen kostonsa." "Ah, rakastiko Meliagrancekin häntä? Miesraukka! Hän on jo melkein kuollut... Lähdettekö heti?" "Kyllä meidän pitäisi", vastasi Bors. "Galahad, auta isääsi joutumaan valmiiksi. Haluan jutella ritari Borsin kanssa." Galahad suuntasi kulkunsa uljaasti talleja kohti, ja he kuulivat hänen kyselevän isältään tuosta tulevasta taistelusta. Elaine odotti, että Bors sanoisi jotakin. Mutta Bors antoikin hänen puhua ensin. "Millaisesta petoksesta kuningatarta syytetään?" "En kertoisi sitä mielelläni teille, Elaine — syy on kaikissa tapauksissa vähäpätöinen — hän haluaa vain kostaa, kuten Lancelot sanoikin." "Bors, saan sen kyllä tietää, joskus, ellen teiltä, niin muilta, mutta sen kuuleminen olisi ehkä miellyttävämpää silloin, kun ei toisia ole läheisyydessä. Lähetin Galahadin pois, jotta voisitte kertoa sen minulle." "No niin", vastasi Bors, "hän syyttää kuningatarta petollisuudesta Arthuria kohtaan ja siitä, että kuningatar on ollut Lancelotin rakastajatar". Elaine ei ollut nähtävästi valmistautunut tähän. "Nyt se siis tulee julkisuuteen!" "En usko sitä", vastasi Bors. "Hän väittää kuningattaren tulleen metsään pari kolme päivää sitten tapaamaan Lancelotia sopimuksen mukaan määrätyssä paikassa. Tehän tiedätte, ettei Lancelot ollut siellä, ja kuningaskin on ihan varma siitä. Epäilen, tokko itse Meliagrancekaan sitä uskoo. Siitä ei tule minkäänlaista häväistysjuttua. Lancelot tappaa hänet." "Olette kohdellut minua hyvin epäystävällisesti, ritari Bors. Olette riistänyt hänet minulta." "Ah, hän tulee —" "Älkää nyt koettako valehdella, minulle. Hän ei tule takaisin, vaan jää Ginevran luo." "No niin, ajattelin kyllä sitäkin, Elaine, mutta ellen olisi tullut hakemaan häntä, olisi kuningatar voinut ehkä menettää henkensä." "Ehkä, mutta luultavasti ei. Arthur ei olisi voinut olla niin ankara hänelle." "En ollut niinkään halukas antautumaan vaaraan kuin te ehkä olisitte ollut, Elaine — mutta tuntisin samalla tavalla teidän sijassanne." "Ah, en halua, että Ginevralle tapahtuisi mitään pahaa — sellaisesta voitosta en lainkaan pidä. Mutta joka tapauksessa Meliagrance on puhunut vain totta." "Jos ihailette häntä senvuoksi, olette ainoa henkilö, joka niin tekee", vastasi Bors. Lancelot tuli huoneeseen varusteet yllään. "Ainoa henkilökö, joka mitä —? Oletko valmis, Bors?" "Olen, jos vain hevoseni on. Ovatko he taluttaneet sen pihalle?" Elaine sai olla vain hetkisen kahden kesken Lancelotin kanssa. "Nyt olet itsesi näköinen", sanoi hän, "ja näytät jälleen onnelliseltakin. Hän on vihdoinkin lähettänyt hakemaan sinua." "Olen vihdoinkin saanut jotakin tekemistä", vastasi Lancelot. "Ah, kyllä tiedän! Kerro hänelle, että luovun sinusta, koska en muuta voi. Hän on nujertanut minut, ja voin nyt yhtä hyvin sen tunnustaakin. Olemme mennyttä kalua — ritari Meliagrance ja minä." "Lorua!" sanoi Lancelot. "Sinun ei pitäisi puhua noin." "Lupaa minulle muuan asia", jatkoi Elaine. "Vaikka unohtaisit minut, muista aina Galahadia. Hänessä on suuren miehen ainesta, jos joku vain voi saada sen esille. Luulen hänestä kehittyvän rotunsa oivallisimman miehen, paitsi yhtä." "Silloin hänestä kehittyy tarpeeksi oivallinen", vastasi Lancelot. Kun Lancelot oli noussut satulaan, suuntasi hän katseensa hetkiseksi ovella seisovaan Elaineen. "Lancelot", sanoi Elaine, "minusta tuntuu, ettet enää milloinkaan suuntaa katsettasi minuun". Kolmas osa GINEVRA JA GALAHAD I Pari vuotta — ja taas oli kevät. "Lancelot", sanoi Ginevra, "alan jo vanheta. Ei edes vuodenaikakaan saa minua toivomaan nuoruuttani takaisin." "Eikö se ylimalkaan ole onnellista?" kysyi Lancelot. "Tarkoitan, että kun viime kerralla koetit olla nuori jälleen —" "Sain takaisin rakastajani", vastasi Ginevra. "Ei, Lancelot, et voi pakottaa minua katumaan sitä. Nämä vuodet ovat olleet parhaimpamme." "Ovatkohan, Ginevra? Olen kyllä ollut onnellinen, mutta samalla ihmetellyt sinua. Et ole huomannut minussa vikoja senvuoksi, että olen laiminlyönyt urani — mutta ehkä sinusta tuntuu sen toisteleminen hyödyttömältä — ehkä luulet mielenvikaisuuteni tehneen lopun minusta." "Keitä ovat nuo kaksi miestä — nuo tuolla kaukana tiellä — etkö voi nähdä heitä?" Lancelot astui ikkunan luo ja suuntasi katseensa metsää kohti. "Kookkaampi on Bors. Hän palaa pitkältä matkalta. Toista miestä en tunne." Hän istuutui jälleen paikalleen tammilavitsalle komeassa tuolissaan istuvaa kuningatarta vastapäätä. "Et suinkaan aikonut vaihtaa puheenaihetta, vai mitä?" "En; kuulin kyllä sanasi, Lancelot, ja voin niihin vastatakin. Urasi on pilalla, mutta mielenvikaisuudella ei ole siinä mitään tekemistä. Luulen Arthurinkin uran olevan pilalla, mutta hän ei ole ainakaan vielä mielipuoli. Näiden molempien pätevien syiden vuoksi ei minulla itsellänikään ole mitään uraa. Mutta jalosti teit tullessasi takaisin, ja minäkin olen mukautunut elämääni vastustelematta ja ilman sitä työtä, jota olin syntynyt suorittamaan, mutta se on silti tehnyt minut hyvin onnelliseksi... Älkäämme keskustelko tästä aiheesta enää milloinkaan." "Ennenkuin luovumme siitä kokonaan, haluaisin mielelläni tehdä erään pienen viittauksen", sanoi Lancelot. "Se on perinpohjaisen ajattelemisen tulos, mutta saat vapaasti sanoa, jos haluat, että järkeni on vielä heikko. Arthur ja minä emme ole sittenkään kovin epäonnistuneita miehiä. Emme ole menettäneet oikeata onneamme. Se on pettymykseni ydin. Ellemme olisi onnistuneet, olisi urasi ollut täydellinen." "Nimitätkö sinä tällaista lausuntoa viittaukseksi? Et ole ollenkaan rakastajan tuulella tänään." "Tuulessani ei ole mitään vikaa, mutta sinähän sanoit alkavasi vanheta. Voidaksesi olla onnellinen tarvitset läheisyyteesi miehen, josta voit tehdä jotakin. Hyvä raaka-aine sopii siihen parhaiten. Koska sinulla ei nyt ole sellaista tilaisuutta taitavuutesi harjoittamiseen, luulet menettäneesi nuoruutesi." "Olen nelikymmenvuotias", sanoi Ginevra. "Vaarallinen ikä", sanoi Lancelot. "Jostakin kypsymättömästä henkilöstä, joka nyt sattuisi tulemaan tiellesi, kehittyisi suuri mies vastoin tahtoaankin." "Sinähän teet tavattoman nerokkaita huomautuksia tänään", sanoi Ginevra. "Ja viisautesi olisi kunniaksi naisellekin." "Tämä kaikki juolahti mieleeni hyvin äkkiä", vastasi Lancelot, "vaikka en ole ajatellut naisia kovinkaan viisaiksi. Luullakseni he kuitenkin ovat. He ovat järkevyyden vaikuttimia." Ginevra katsoi häneen hetkisen, kumartui sitten eteenpäin tuolissaan ja ojensi kätensä. Lancelot nousi seisaalle, mutta ei tullut hänen luokseen. Kuningattaren kädet vaipuivat hervottomina alas. "Lancelot, emmekö ole rakastavaisia vieläkin? Rakastan sinua — en ole milloinkaan elämässäni kaivannut rakkauttasi niin kiihkeästi kuin nyt." Elleivät he olisi niin kiintyneet toisiinsa, olisivat he nähneet Arthurin seisovan ovella. Lancelot puristi kuningattaren syliinsä ja kumartui suutelemaan häntä. Arthur pysyi yhtä liikkumatonna kuin verhot seinillä. "Ginevra", sanoi Lancelot, "et ole minua näin suudellut moniin vuosiin. Nuoruutemme on tullut takaisin." "Ei, vaan rakkautemme", vastasi Ginevra. "Tein pahasti saneessani kerran, että se merkitsee minulle vähemmän kuin siunattu onneni." Hän tarjosi huulensa jälleen, ja Arthur peräytyi ovelta äänettömästi. "Olemme ajatelleet liian paljon itseämme — joku osa siitä ajasta, jonka olisimme voineet olla yhdessä, on tuhlattu ajattelemiseen", sanoi Lancelot. "Tästä alkaen nautimme yksinkertaisesti vain rakkaudestamme, emmekö nautikin? Jäljellä ei ole enää kovinkaan monta vuotta." "Olen aina rakastanut sinua, huolimatta siitä, mitä olen sanonut tai tehnyt", vastasi Ginevra. "En voi ajatella mitään kaunista tässä maailmassa ajattelematta sinua. Jos minulla on ollut suuria haaveita sinulle toteutettaviksi, toi rakkautemme ne mieleeni." "Tiedän sen", sanoi Lancelot, "mutta älkäämme palatko enää tuohon vastenmieliseen aiheeseen. Olen rakastanut sinua sellaisena kuin olet. Milloin tahansa olen kuullut kauneudesta mainittavan, olen muistellut sinun sulojasi — ja kun kuulin puhuttavan pehmeydestä ja pyöreydestä ja muotojen ihanuudesta tuntui minusta kuin olisit sylissäni. Toiset naiset — no niin, voisin sen nautinnon tunnustaa papille muiden syntieni kanssa, jos tapanani muuten olisi tunnustaa niitä, mutta minä olen antanut sieluni sinun suuteloistasi ja tehnytkin siinä hyvän kaupan. Annan kaikki, mitä minulla on, viimeiseen hengenvetooni saakka sinun rakkaudestasi." Ginevra suuteli häntä hieman viileämmin ja vapautti itsensä hänen syleilystään. Silitteli pukuaan ja istuutui jälleen kuninkaalliseen tuoliinsa. Lancelot seisoi paikallaan katsellen häntä. "Mutta viimeiseen hengenvetoosi asti", sanoi Ginevra, "ovat kai olemassa kaikki nuo mahdolliset muut naiset — se nautinto, jota niin helposti kadut? En halua sieluasi, Lancelot, vaan tahtoisin sinut kokonaan itselleni." "Sanoin sen vain kuvaillakseni, kuinka äärettömästi rakastan sinua, Ginevra." "Koeta keksiä jokin miellyttävämpi ihailumuoto", sanoi Ginevra. "Minulle ei Elaine voi koskaan muuttua pelkäksi sananparreksi." "Etkö ole jo voinut häntä unohtaa? Sinähän tiedät, etten rakasta häntä. Tiedät minun vihaavan sitä kepposta, jonka hän teki minulle. Olen ollut sinulle aina uskollinen. Kun halusit saada minut takaisin tulin heti, vaikka —" Hän keskeytti äkkiä, ja Ginevra katsoi häneen hymyillen. "Vaikka sinun täytyikin jättää hänet yksin." "Jätin sinne poikani", sanoi Lancelot. "Mutta en kadu sitä, tahdoin vain kerran vielä sanoa sinulle, millaisen hinnan mielelläni maksan rakkaudestasi." "Poikasi vaivaa minua, Lancelot, tunnustan sen suoraan. Suhteesi Elaineen olisin unohtanut jo aikoja sitten, ellei hän olisi synnyttänyt sinulle lasta. Minun olisi pitänyt tulla hänen äidikseen. Ah, silloin..." Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää. Lancelot hämmästyi niin suuresti, ettei tiennyt mitä tehdä, vaan seisoi kuningattaren tuolin vieressä odottaen hänen tyyntymistään ja sellaisessa tilassa Anglides tapasi heidät tullessaan huoneeseen. "Kuningatar", sanoi hän, "kuningas Arthur haluaa tietää, onko ritari Lancelot täällä. Jos hän on, pitää hänen heti mennä kuninkaan puheille suureen halliin." Ginevra paljasti täydellisesti välinpitämättömät kasvonsa. "Hän on täällä, Anglides, ja lähtee heti. Keskustelumme olikin jo ihan lopussa." II Arthur seisoi muutamien ritariensa keskellä suuren hallin toisessa päässä. Kun Lancelot astui sisään, lopettivat he puheensa ja perääntyivät hieman antaakseen hänelle tilaa. Hän huomasi seisovansa Galahadia vastassa. "Kuinka tulit lähteneeksi tänne, poikani?" "Hän on siis sinun poikasi?" sanoi Arthur. "On kyllä." Sitä ei ollut syytä epäilläkään, kun he seisoivat yhdessä. Siitä alkaen hovijuorut, millaisia tahansa niitä oli liikkeellä Galahadin kustannuksella, olivat taipuvaisia muuttumaan salaisiksi. Meliagrancen kohtaloa ei ollut vielä unohdettu. "Mikä tuo sinut tänne?" kysyi Lancelot. "Halusin tulla ja pyysin ritari Borsia oppaakseni. Haluan, että minut lyödään ritariksi, isä, jos sinä ja kuningas luulette minua valmiiksi." "Hän halusi tulla", sanoi Bors, "mutta minä ehdotin, että hän lähtisi mukaani. Vastuunalaisuus on minun, Lancelot. Asioissani oli minun pakko ratsastaa hänen äitinsä linnan ohi, ja nähdessäni, kuinka mainiosti hän oli edistynyt, sain varmuuden siitä, että hän kuuluu tänne." Lancelot ei sanonut mitään. Hän oli ylpeä edessään seisovasta pojastaan, jonka vartalo ja ryhti olivat kuin vanhemman miehen; mutta hän olisi mielellään kysynyt Borsilta, oliko Elaine osaltaan vaikuttanut tähän tuloon suunnitellessaan ehkä jotakin uutta sotajuonta ja oliko Bors tuntenut olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Elainelle tuotuaan sen viestin, joka vei hänen rakastajansa pois. "Toivoiko Elainekin sitä?" kysyi hän. "Hänen äitinsäkö? Hän ei halunnut menettää Galahadia", vastasi Bors, "mutta myönsi että sen piti tapahtua joko nyt tai ei milloinkaan, jos Galahadille aiotaan hankkia loistava ura." "Urako!" huudahti Lancelot, hilliten kuitenkin itsensä heti. "Kuningas Arthur, jos hyväksytte, teen pojastani teille ritarin." He kääntyivät katsomaan, mitä kuningas sanoisi, ja useimmat heistä ajattelivat hänen näyttävän melko epäystävälliseltä. "Tiedät enemmän näistä menoista kuin me, Lancelot. Poikasi ei ole näyttänyt, millaista ainesta hän on, mutta sinä kai kykenet arvostelemaan häntä." "Tehän tunsitte hänen isoisänsä", sanoi Lancelot. "Ja minä tunnen sinut", sanoi kuningas. Lancelot näki vilahdukselta Gawainen seisovan ryhmässä huvitettuna ja uteliaana. Hän näki myös Galahadin kauniit kasvot, kiihkeät mutta hieman huolestuneet. "Polvistu", käski hän. Galahad polvistui isänsä eteen, ja Lancelot kosketti hänen olkapäitään miekallaan. He sanoivat jälkeenpäin Lancelotin osoittaneen tavallista suurempaa mielenliikutusta; hänen äänensä vapisi kun hän kehoitti poikaansa nousemaan seisaalle ritari Galahadina, ja hän lisäsi odottamatta erään puolittain rukoilevan ja puolittain imartelevan lauseen: "Tehköön Jumala sinusta hyvän miehen, sillä sinä olet saanut enemmän kuin osasi kauneudesta." Bors jäi halliin saadakseen jälkeenpäin vaihtaa muutamia sanoja Lancelotin kanssa. "Hän on hieno poika — menetin sydämeni hänelle retkellämme, ja hän on kauniskin, kuten sanoit; hän on kaunis jäljennös sinusta." "Onko hän näköiseni?" kysyi Lancelot. "Juuri tuona hetkenä ja tuossa asennossa hän palautti mieleeni Elainen." Bors ihmetteli, mutta päätti olla kysymättä, missä tilaisuudessa Elaine oli polvistunut Lancelotin eteen ja näyttänyt kauniilta. "En vieläkään tiedä, miksi hän on tullut tänne, Bors. Mitä minun pitää tehdä hänelle?" "Jos olen arvannut oikein hänen sydämensä laadun", vastasi Bors, "hankkii hän kyllä itselleen jotakin hommaa ilman sinun apuasikin. Kun tulin Corbiniin, pyrki hän kiihkeästi koettamaan taitoaan jotakin kulkijaa vastaan, joka haluaisi ryhtyä otteluun hänen kanssaan. Keskustelin muuten Elainen kanssa. Hän sanoi sinun käsittävän väärin, jos hän lähettäisi Galahadin sinun luoksesi, kun sinä et ollut näyttänyt merkkiäkään todistaaksesi muistavasi hänen ja pojan olemassaoloa sen jälkeen kun poistuit hänen luotansa pelastaaksesi Ginevran. Hän sanoi, että jotakin on tehtävä, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Jos olet vihastunut, moiti minua." Arthurkin odotti saadakseen sanoa hänelle jotakin. "Olemme olleet ystäviä monta vuotta", sanoi hän. "En olisi uskonut sinun salaavan niin paljon elämästäsi minulta, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin." "Halusin kertoa teille siitä", vastasi Lancelot, "mutta puhuminen ei ole helppoa minulle, kaikkein vähimmin siitä aiheesta." "No niin, emmekö voi päästä täydelliseen selvyyteen asioista nyt?" "Jos vain haluatte, vaikka luulenkin teidän arvanneen kaikki nähtyänne hänet. Elaine on hänen äitinsä. Se tapahtui kauan aikaa sitten, juuri vähää ennen Pelles-kuninkaan kuolemaa. Poika on nyt seitsentoistavuotias." "Tiedän kaiken tuon" vastasi Arthur, "mutta mielestäni olisi sinun pitänyt jakaa vanhan ystäväsi kanssa kaikki likeisimmät kokemuksesi. Rakkautesi tuohon naiseen — onko hän vaimosi?" "Ei!" sanoi Lancelot. "Jos olisin mennyt naimisiin, olisin tietysti ilmoittanut sen teille. Olen pahoillani sanoessani, etten ole koskaan rakastanut Elainea niin paljon, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, en siinäkään tilaisuudessa, josta Galahad on tuloksena!" "Ollessaan täällä Elaine näytti hyvin viehättävältä tytöltä", sanoi kuningas. "Toivoin teidän rakastavan toisianne ja pääsevän jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kadehdin sinulta poikaasi. Hän lahjoitti sinulle hienon pojan." "Siinäpä se pulma juuri onkin", vastasi Lancelot. "Hän tiesi etten rakasta lainkaan häntä, mutta suunnitteli voittavansa minut omakseen lapsen avulla. Nyt pidän pojasta äärettömästi, mutta Elaine ei voi johtaa minua sillä tavalla. Jos nyt menisin hänen kanssaan naimisiin, olisi hän voittanut minut jokaisessa yksityiskohdassa." "Niin sinulle kaikissa tapauksissa käy, jos joskus menet naimisiin", sanoi Arthur. "Mutta se tulee olemaan kovaa pojalle, Lancelot. Gawaine ja muut hänenlaisensa lörpöttelevät melkoisesti." "Sysään heti keihääni sen miehen läpi, joka ottaa asian puheeksi tai Galahad tekee sen, jos kuulee sen ensin. Hänellä on kiivas luonne ja terävä keihäs. He saavat huomata sen ennen pitkää." "Kotirauhan vuoksi", sanoi Arthur, "olisi parempi, jos he huomaisivat sen heti. Mitähän olisi, jos järjestäisimme turnajaiset pojan kunniaksi? Meidän ei tarvitse selittää sitä niin monilla sanoilla, koska he ymmärtävät muutenkin sen tarjoavan heille tilaisuuden saada selville, kuinka kovasti hän jaksaa iskeä." "Se on luullakseni paras keino. Paitsi teistä ja minusta hän voi suoriutua kaikista muista." "Järjestämme turnajaiset ehkä huomiseksi, jos ehdimme saada kaikki valmiiksi", sanoi Arthur, "ja minä pidän huolta siitä, että koko hovi tulee niitä katsomaan. Kerron Ginevralle, että poikasi on saapunut tänne. Vai haluaisitko kertoa sen hänelle itse?" "En", vastasi Lancelot. "Tahdon mieluummin, että te kerrotte sen hänelle." He katsoivat toisiinsa hetkisen. Sitten Arthur ojensi kätensä hänelle. "Minua surettaa sinun tähtesi, Lancelot — paljoa enemmän kuin voit arvatakaan." III Kuten hänen isänsä ennen häntä, löysi Galahadkin tiensä penkereen poikki kuningattaren tornin ovelle. Ginevra oli pyytänyt Galahadia tulemaan. Turnajaisissa hän oli istunut hovinaistensa joukossa ja katsellut ottelua — pojan peloittava tarmo oli hämmennyttänyt toisen hovilaisen toisensa jälkeen. Lancelot oli pysäyttänyt hevosensa kentän päähän ja katsellut sieltä kamppailua. "Arthur, haluaisin tutustua tuohon nuoreen mieheen", oli Ginevra sanonut, kun kaikki oli päättynyt. Ettard kohotti kulmakarvojaan ja koetti vaihtaa silmäyksen Anglideen kanssa. "Ilmoittakaa ritari Galahadille, että kuningatar haluaa onnitella häntä", sanoi Arthur. Galahad laskeutui hevosensa selästä ja käveli kuningattaren aitiota kohti. Kun he näkivät hänen kävelytapansa ja paljaat kasvonsa niinkin kaukaa, ajattelivat he kaikki samaa asiaa. "Niin", sanoi Ginevra, "hän on Lancelotin poika". He pitivät silmällä hänen lähestymistään. "Kuningatar", sanoi Ettard, "luuletteko olevan oikein, todella siveellistä, että jokin syntyperältään hänenlaisensa osoittautuu niin ihailtavaksi?" Kuningatar tuijotti häneen. Galahad seisoi heidän edessään onnellisena päivätyöstään, kuitenkin hieman järkkyneenä äkillisistä ja ilmeisistä kunnianosoituksista. "Olen iloinen saatuani katsella menestyksenne alkua", sanoi Ginevra. "Te polveudutte molemmilta puolin jalosta suvusta. Teistä tulee vielä yhtä kuuluisa mies kuin isännekin on." "Ehkä", vastasi Galahad. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että minulla on ollut hyvin helppo työ tänään iltapäivällä. Nuo miehet olivat niin ystävällisiä, etteivät viitsineet ahdistaa minua kovasti." "Se ei ole lainkaan heidän tapaistaan", sanoi kuningatar. "He koettivat parastaan, kuten tekin. Se on ainoa keino." Ettard sanoi myöhemmin Ginevran suoriutuneen siitä melko hyvin, mutta Anglides pahastui huomautuksesta. "Siinä ei ollut mitään, mistä hänen olisi pitänyt suoriutua." "Eikö? Etkö luule hänen olleen raivoissaan mustasukkaisuudesta nähdessään toisen naisen pojan ilmestyvän näyttämölle niin loistavasti?" "Hän olisi ehkä ollut", vastasi Anglides, "ellet sinä niin julkisesti olisi muistuttanut hänelle Galahadin syntymää. Ensin luulin hänen yksinkertaisesti vain puolustavan itseään, mutta sinä pakotit hänet tulemaan Galahadin avuksi." "En ajatellut kuningattaren suhdetta hänen isäänsä, vaan ihmettelin vakavasti, miksi niin synnissä syntyneet lapset, kuten meille on sanottu, ovat usein lahjakkaampia kuin —" "Olen kuullut tuon kysymyksen ennenkin", sanoi Anglides, "enkä tiedä siihen vastausta, mutta toivoakseni asian laita on niin. Se pulma on vanhempien eikä lasten ratkaistava. Ainoa henkilö, jolla luullakseni oli hyvin tukala olo tänään, oli Lancelot. Eikä Galahadin äiti ollut täällä lainkaan." "Mille kannalle luulet Ginevran asettuvan häntä kohtaan tämän päivän jälkeen?" "Kuvittelen hänen jo olevan määrätyllä kannalla", vastasi Anglides. "Etkö kuullut hänen kutsuaan huomisillaksi? Luulen hänen pitävän Galahadista ja aikovan auttaa häntä kuuluisuuden saavuttamisessa." "Siis vielä toinen mies innoitettavaksi", sanoi Ettard. "Mutta tämä onkin melko nuori." Nuori tai ei, hän seisoi kuningattaren edessä sovitulla hetkellä. "Kun teillä on varusteet yllänne", sanoi kuningatar, "tullaan teille usein sanomaan, että olette kaunis. Niin minäkin ajattelin eilen. Tottukaa siihen älkääkä panko mitään huomiota ylistyksiin. Pidän teistä nyt paljoa enemmän, kun teillä ei ole yllänne tuota kimaltelevaa pukuanne. Tottukaa tähänkin ylistykseen. Saatte kuulla sitä vielä paljoa suloisemmilta ja nuoremmilta naisilta." Tällainen vastaanotto mykistytti Galahadin. Hän ei ollut tavannut muita naisia kuin äitinsä ja Alicen. He eivät olleet koskaan jutelleet hänelle tällä tavalla — ei ainakaan Alice. Ginevra näytti niin erinomaiselta, ja Galahad tavoitteli sanoja vannoakseen, ettei voinut olla ketään nuorempaa eikä kauniimpaa naista, mutta Ginevra ymmärsi hänen tarkoituksensa ja nauroi hänelle. "Älkää sanoko niin, Galahad. Olkaamme aina rehellisiä toisiamme kohtaan, te ja minä, ilman kohteliaisuuksia." Galahad oli kummallisesti mielissään siitä, että heistä tuli niin hyvät ystävykset heti ja että he olivat aloittaneet liittonsa kohteliaisuuksitta. "Nyt", sanoi Ginevra, "haluaisin mielelläni tietää, mitä te aiotte itsestänne tehdä, jos teistä ei ole vastenmielistä kertoa minulle". "Minä tahtoisin kehittyä samanlaiseksi ritariksi kuin isäni ja kuningas Arthur!" "Siinäkö kaikki?" "Eikö se riitä? He ovat komeimmat miehet, mitä tunnen." Kuningattaren hymy, joka näytti kunnioituksen puutteelta, loukkasi Galahadia. "Komeimmat, mitä minäkin tunnen", lausui kuningatar, "mutta maailman ei tarvitse loppua meihin. Olen toivonut, että ilmestyisi vielä komeampia miehiä." "En ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista", vastasi Galahad. "Ja sitäpaitsi myöntänette, ettei meillä vielä ole tarpeeksi heidänlaisiaan." Ginevra nauroi sydämellisesti ensi kerran moniin vuosiin. Galahadin mielestä hän näytti nyt vielä suloisemmalta, äkkiä onnelliselta, mutta hän ihmetteli, mikä kuningatarta saattoi huvittaa. "Niin", sanoi Ginevra, "vielä on sijaa monelle, mutta uskon teistä tulevan kuuluisamman kuin kenestäkään muusta, kun vain kerran näette uran". "Kuningatar, näettekö te sen?" "En itseäni varten, Galahad, vaan näen sen teille — uuden ritarillisuuden uran." Galahad näytti hämmentyneeltä. "Isä on opettanut minua käsittelemään hevosta ja aseita, ja jos ratsastan jonnekin kuningas Arthurin asioille, luulen löytäväni itsellenikin pari kolme tehtävää. Isä sanoo kunkin oppivan enimmän vaikeuksista, kun niitä sattuu." "Mitä tällainen varustautuminen ja taisteleminen hyödyttää, Galahad?" "Sehän turvaa luullakseni valtakunnan rauhaa ja rankaisee vääryyttä!" vastasi Galahad. "Ja se on sitäpaitsi tavattoman hauskaakin." "Hauskaa!" huudahti kuningatar. "Harvat heistä ovat niin rehellisiä, että tunnustaisivat sen. Haluatte turvata valtakunnan rauhaa ja rangaista vääryyttä. Entä sitten?" "Eikö siinä ole jo kaikki?" "Toivoakseni ei. Jos onnistutte, ettekö huomaa, kuinka joutilasta elämää saatte viettää? Jonakin päivänä voitte tulla iloiseksi siitä, että vääryys pääsee jälleen niin suureen valtaan, että saatte ryhtyä korjaamaan sitä." Galahad tunsi pahastuvansa, mutta ei keksinyt sopivaa vastausta. "Isänne ja kuningas rauhoittivat tämän maan ja pitävät sitä nyt mainiossa kunnossa. Epäilemättä tarkoituksenne on lähteä johonkin villiin maahan ja tehdä sama palvelus siellä." "Ei", vastasi Galahad, "minä en ole koskaan ajatellut villejä maita. Ehkä minun pitäisi lähteä, mutta haluan mieluummin pysyä täällä. Halusin liittyä kuningas Arthurin hoviin." "Yhä vain pahempaa", sanoi Ginevra. "Se on ihan luonnollista, mutta teidän täytyy myöntää, että se on myös hyödytöntä. En suosittele noita villejä maita, mutta te kulutatte elämänne turhaan, ellette saa aikaan jotakin uutta, jotakin kokonaan omintakeista. Isänne ja kuningas loivat todellakin kerran valtakunnan ja hallituksen. Teidänkin pitäisi luoda." "Mitä?" "En ole vielä ajatellut sitä loppuun", vastasi Ginevra, "mutta tunnen aatteen tulevan. Ehkä te itsekin näette siitä vilahduksen?" "Ainoa aatteeni oli tehdä ratsastusretkiä kuninkaan hyväksi ja auttaa silloin tällöin kauniita naisia." Ginevra nauroi. "Ei naisia. Ehkä se on muuan noista uusista merkeistä, joita haluamme. Jättäkää naiset pois siitä." "En ymmärrä, kuinka se kävisi päinsä", sanoi Galahad. "Te edistytte", vastasi kuningatar. "Se on kyllä kovaa, mutta jonakin päivänä se on tehtävä, ja miksi ette voisi ryhtyä uranuurtajaksi? Älkää rakastuko keneenkään heistä ja varokaa erittäinkin, ettei kukaan heistä saa tilaisuutta rakastua teihin. Se vain häiritsisi tarkkaavaisuuttanne." "Tämä saattaa minut ymmälle", sanoi Galahad. "Vastustatte taistelemista ja kiellätte minua rakastumasta keneenkään. Mitä silloin jää jäljelle?" "Se, mikä meidän pitää ajatella valmiiksi... Ette suinkaan ole rakastunut keneenkään?" Galahad katsoi häneen melkoisesti hämmästyneenä. "Äitinikin tekee samanlaisia kysymyksiä", sanoi hän. "En, kuningatar, en luullakseni ole — en ainakaan siten kuin olen kuullut puhuttavan siitä; mutta toivon joskus rakastuvani." "Heti, kun teillä on siihen aikaa, luullakseni. Niin he kaikki tekevät", sanoi Ginevra. "Haluaisitteko kuulla, miltä se näyttää naisen kannalta? Rakastaja suorittaa ihmeellisiä tekoja hänen kunniakseen, ja hän on tyytyväinen. Sitten mies jatkaa näiden ihmeellisten tekojen suorittamista, kunnes se muuttuu hänelle ja hänen naiselleen tavaksi. Mutta tavat eivät suo meille huvia. Nainen tulisi surulliseksi, jos mies lopettaisi ne, mutta tuskin huomaakaan, jos mies jatkaa." "Sepä kumma. Luulin teidän, jos kenenkään —" "Mitä sitten?" "Ehkä minun ei sovi sanoa sitä." "Sanokaa vain — ilmoitan teille ajatukseni jälkeenpäin." "Olette enemmän innoittanut miehiä sellaiseen palvelukseen kuin useimmat muut naiset — ettekä kuitenkaan usko siihen!" "Galahad, miehet sanovat meidän innoittavan heitä, mutta se ei tunkeudu heihin kovinkaan syvälle. He eivät jatka edistymistään. Jos he kauneutemme lumoissa, kuten he sanovat, huomaavat jonkun mainion asian suoritettavakseen, suorittavat he sen yhä uudestaan, kunnes maailma saa siitä kyllikseen, ja joku yleinen hyväntekijä pysäyttää heidät. He ovat taistelleet toisiaan vastaan ja kunnioittaneet naisiaan jonkun aikaa. Senvuoksi teidän pitää antautua uudelle uralle — olla rehellinen ja alkuperäinen." Galahad oli hetkisen vaiti. "Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?" "Kyllä." "Luulin ritari Meliagrancen tehneen teille jotakin vääryyttä, ja te lähetitte hakemaan isääni, ja hän tuli avuksenne." "Se on totta." "No niin, ettekö ajatellut isäni taitoa aseiden käytössä melko hyödylliseksi?" Kuningatar hämmästyi eikä hänellä ollut valmista vastausta ja kuitenkin Galahadin terävyys näytti miellyttävän häntä. "Pidän isäänne suuressa kunniassa, Galahad, ja olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa monesta asiasta. En arvostele häntä — en ainakaan perinpohjaisesti. Mutta hänen taitonsa aseiden käytössä, teidän pitää myöntää se, oli hyödyksi vain senvuoksi, että Meliagrance haastoi kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Väitän Meliagrancen käyttämää keinoa viattomuuteni tai syyllisyyteni toteamiseksi tyhmäksi ja vääräksi." "Kuningatar, ette suinkaan tarkoita menettäneenne uskoanne kaksintaisteluun jumalantuomiona?" "Mikäli voin muistaa", vastasi Ginevra, "en ole koskaan siihen uskonut". "Todellako kuningatar? Sehän on taistelija-ammattimme huippu — tämä usko, että viaton mies kykenee voittamaan sellaisen miehen, joka on väärässä!" "Toivoisin sen olevan totta, Galahad, mutta sittenkin luulen, että voiton vie väkevin käsivarsi, virein ratsu, terävin silmä ja suurin taito ja kokemus. Viattomuudella ja hyveellä ei ole siinä mitään tekemistä." "Ette varmaankaan tiedä, kuinka hirmuista se on!... Ette voi tietää! Teidän ei sopisi puhua tuolla tavalla." "Miksi ei, jos se vain on totta?" "Koska se tarkoittaa, että isäni, joka aina voittaa, on ehkä joskus ollut väärällä puolella — jopa silloinkin, kun hän puolusti —" "Kuunnelkaa minua hetkinen, Galahad. Isänne on opettanut teidät taistelemaan niin hyvin, että luultavasti kykenette voittamaan kaikki muut paitsi häntä. Luuletteko olevanne täydellinen — tarkoitan, aina oikeassa, paitsi silloin, kun taistelette isäänne vastaan?" "En luule itseäni täydelliseksi." "Mutta luullakseni tulette aina voittamaan." "Tämä on hirveintä, mitä minulle koskaan on tapahtunut!" sanoi Galahad. "Se on muuan uusi aate", sanoi Ginevra. "Aatteet tulevat vastoin tahtoammekin!" "Luulen sentään, ettei asia olekaan niin paha, kuin ensin ajattelin", sanoi Galahad. "Isäni voittaisi tietysti. Hän on sellainen, jota sanoisin täydelliseksi mieheksi, tai ainakin hyvin lähellä sitä käsitettä. Ettekö tekin sanoisi niin?" "Galahad", vastasi kuningatar, "isänne ja minä olemme viettäneet melkein puolet elämästämme yhdessä mieheni hovissa. Nyt en kykene arvostelemaan häntä puolueettomasti. Mutta sanani eivät tarkoittaneet erityisesti häntä — te vain tulkitsitte ne niin." "Kuningatar, en tiedä, millä kannalla nyt olen — en ole varma, voinko enää taistella oikein taitavasti... Mutta jollei siinä sittenkään ole mitään, miksi onnittelitte minua eilen?" "Rakas poika", vastasi Ginevra, "olin iloinen nähdessäni teidän voittavan — en lainkaan sanonut, että olitte oikeassa. Liittyikö eiliseen kamppailuun jotakin, minkä vuoksi teidän olisi pitänyt olla oikeassa? Mutta jos tämä vaivaa teitä, miksi ette voi asettua sille kannalle, että olitte oikeassa kaikissa tapauksissa? Tehän voitte siihen sovittaa erään näistä uusista tavoista. Te voitatte aina, mutta ennenkuin aloitatte, koettakaa päästä varmuuteen siitä, että olette oikeassa. Silloin ei ehkä taistelua enää tarvitakaan." Ettard tuli huoneeseen tyynesti ja kuitenkin sennäköisenä kuin hänellä olisi tärkeä asia. "Kuningatar, sitten kun pääsette vapaaksi, haluaa kuningas puhutella teitä." "Hetkisen kuluttua, Ettard." Ettard poistui huoneesta. "Nyt, kun hän on mennyt, sallikaa minun varoittaa teitä", sanoi Ginevra. "Älkää salliko Ettardin panna päätänne pyörälle. Huomaan hänen valmistautuvan siihen yritykseen." "Siitä ei ole pelkoa", vastasi Galahad. "En pidä hänestä ollenkaan. Hänellä on terävä kieli." "Niin onkin", sanoi kuningatar, "ja lämmin sydän. Ja pahinta kaikesta, hän on teille liian vanhakin. Siitä saattaa ehkä tulla hänen suurin viehätyksensä. Teidänlaisenne nuoret miehet alistuvat useinkin pari kertaa heitä vanhempien naisten tahtoon. Mutta en halua, että pilaatte elämänne rakkausseikkailulla." IV Lancelot tapasi Ginevran kävelemässä puutarhassa. "Siitä on jo kulunut vuosisata, kun viimeksi sain puhutella sinua", sanoi Ginevra. "En pidä näistä välinpitämättömyyden oireista." "Jos ne vähänkin suututtaisivat sinua, et puhuisi niistä näin tyytyväisesti. Et ole kaivannutkaan minua, Ginevra. Poikani on lyönyt minut laudalta." "Hän on viehättävä poika." "Nähtävästi! Kun olen yrittänyt torniisi näinä viime päivinä, on Ettard ilmoittanut minulle sinun juttelevan Galahadin kanssa. Odotin sinua täällä tänään toivoen saavani siepata muutamia minuutteja itselleni kalliista ajastasi." Hän näki selvästi Ginevran olevan kaikkein loistavimmalla tuulellaan ja tiesi olevansa siihen syytön. "Voimme levätä hetkisen noiden hedelmäpuiden juurella tuolla", sanoi Ginevra, ja Lancelot istuutui hänen viereensä puutarhapenkille. "Niin, olen tavannut poikasi joka päivä hänen tulonsa jälkeen. En toivonut hänen tuloaan, Lancelot, mutta kun hän nyt kerran on täällä, pidän hänestä. Hänellä on äärettömät mahdollisuudet." "Juuri siitä halusinkin keskustella kanssasi", sanoi Lancelot. "Hänen mahdollisuuksistaan. En halua, että ne pilataan." "Miksi sanot sen minulle? En minäkään halua, että ne pilataan." "Olemme eri mieltä hänen mahdollisuuksistaan ja siitä, kuinka niitä on kehitettävä. Ensi kerran, Ginevra, on minullakin jonkinlaisia suunnitelmia toisen henkilön urasta." "Sinun ei kuitenkaan tarvitse puhua loukkaavasti minulle. Olisin vallan hyvin voinut jättää poikasi huomioon ottamatta hänen laittoman syntyperänsä vuoksi, mutta luulin sinun olevan kiitollisen hänelle osoitetusta ystävyydestä. Minussa oli myös herännyt sääliä häntä kohtaan. Nyt alan pitää hänestä hänen itsensä vuoksi, mutta sinä näytät vastustavan sitä. Todella Lancelot, sinä olet suututtava." Lancelot piirteli merkkejä käytävään kenkänsä kärjellä. Melko pahoja merkkejä. "Etkä sinä ole lainkaan paras toveri tänään iltapäivällä", jatkoi Ginevra. "Olen kiitollinen sinulle, että olet ottanut vastaan pojan — tiedät kai sen", vastasi Lancelot, "mutta näyttelen nyt kahta osaa: olen hänen isänsä ja sinun rakastajasi". "Isyyttä ei voi epäilläkään", sanoi Ginevra, "mutta viime vuosina olet ollut rakastajani vain silloin tällöin. Tällä hetkellä ei sinussa liene paljoakaan hellyyttä minua kohtaan. Olen melkein suutuksissani, Lancelot." "Luulen, että sinulla onkin siihen syytä, vaikken ole sitä lainkaan tarkoittanut. Olen aina ollut rakastajasi. Silloinkin, kun olemme riidelleet, tiesin riiteleväni juuri sen henkilön kanssa, jota rakastan enimmän. En ole aina ollut varma siitä, että sinä rakastit minua yhtä paljon." Ginevra jäykistyi hieman. "Sitä, kumpi meistä on uhrannut enemmän toisen hyväksi, emme voi ikinä saada selville... Halusitko sanoa jotakin Galahadista?" "Kyllä. Olen saanut tietää häneltä, että hän on menettänyt sydämensä kokonaan sinulle. Hän sanoo sinun innoittavan häntä, eikä ymmärrä, mitä hänelle on tapahtunut. Ginevra, sinä olet käyttänyt viehätysvoimaasi niin nuoren pojan lumoamiseen. Sellainen ei ole rehellistä peliä." Ginevran loistava tuuli palasi. "Se on täydellisesti rehellistä! En ole koskaan tehnyt ainoatakaan niin jaloa tekoa. Siitä ei kehity kuhertelua keski-ikäisen naisen ja pojan välillä. Olipa hienotunteista sinun puoleltasi, Lancelot, että vihjaisit siihen! Se on muuan niistä asioista, joita aion toimittaa hänen hyväkseen — naisista ei saa olla hänelle mitään haittaa. Hänestä tulee vielä minun mestariluomani." "Sinun mitä?" Ginevra nauroi iloisesti, vaikka Lancelot ajatteli naurun olevan väkinäistä. "Älkäämme poiketko enää vanhalle maaperälle, Lancelot. Halusin tehdä jotakin Arthurista ja —" "Ja jotakin minusta. Tiedän sen. Ja nyt olet saanut Galahadin haltuusi vallan nuorena ja tällä kertaa aiot kehittää hänestä todellisen miehen." "Kuten haluat", vastasi Ginevra. "Tarkoitan melkein juuri sitä." "No niin, kun olet lopettanut hänen kehittämisensä, ei hänen oma äitinsä tuntisi häntä, koska hän on jo nyt niin hämmentynyt." "Ei hänen isänsäkään tuntisi häntä", sanoi Ginevra. "Mutta tässä muutoksessa ei erityisesti Elaine ole mielessäni." "Etkö haluaisi kuvailla minulle, millainen tästä mestariluomasta tulee?" "Lancelot, olen ajatellut ihan uudenlaista miestä, alkuperäistä tyyppiä. Ensiksikin hänestä tulee henkisesti voimakas ja ruumiillisesti puhdas. Hän ei saa sellaista mielijohdettakaan, että hän katuisi tai häpeisi jotakin eikä hän ikinä rakasta naista muulla tavalla kuin poikasi nyt rakastaa minua." "Vai niin", sanoi Lancelot. "Jos jätetään hetkiseksi syrjään se mahdollisuus, että ihmisluonto voidaan muuttaa perinpohjin, niin haluaisin tietää, mistä tämä onnellinen ajatus juolahti päähäsi"? "Kokemuksesta, päinvastaisesta", vastasi Ginevra. "En ole milloinkaan kohdannut sellaista miestä. Se on jotakin ihan uutta." "Jumala ei ajatellut sitä luodessaan meidät", sanoi Lancelot. "Se on todella alkuperäistä. Mutta eiköhän hänestä kehity hirmuinen öykkäri?" "Vaara onkin juuri siinä, mutta luulen, että sen voi karttaa", sanoi Ginevra. "Hänen huumoritajuaan pitää kehittää. Sinulta hän ei ole perinyt paljoakaan, Lancelot." "Hänellä on sekä isä että äiti", sanoi Lancelot. "Mutta mitä hyötyä siitä on, jos otaksutaan, että voit tehdä hänestä sellaisen luonnottoman pyhimyksen? Kuinka hänen on elettävä tässä tuntemassamme maailmassa?" "Aatteeni on sellainen, että sitä tarmoa, jonka toiset miehet tuhlaavat rakkauteen ja uskollisuuteen tai niiden teeskentelyyn, voi yhtä hyvin käyttää johonkin todelliseen työhön, tärkeään ja vakavaan. En koeta valita hänelle työtä. Erehdyin juuri siinä, Lancelot, koettaessani auttaa sinua; mutta silloin olin nuorempi etkä sinäkään ollut niin nuori kuin Galahad nyt. Ei, aion pitää huolta siitä, että hänen ihmeellinen tarmonsa kootaan varastoon, hitusenkaan siitä häviämättä turhaan, kunnes se jonakin päivänä suorastaan räjähtää kauniilla tavalla." "Sellainen räjähtää kyllä, mutta ei kauniisti", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt niin tapahtuvan. Toivotko minun jäävän katselemaan, kuinka turmelet poikani elämän?" "Sinun ei tarvitse jäädä katselemaan", vastasi Ginevra. "Sitäpaitsi en aio turmella hänen elämäänsä, jos olisin toiminut oman mieleni mukaan, ei häntä olisi olemassakaan eikä hän varmastikaan olisi ilmestynyt tänne hoviin. Mutta nyt on minun vuoroni, Lancelot. Sinun olisi pitänyt hankkia hänelle sellainen äiti, joka olisi voinut kasvattaa hänet. Nyt minä aion täyttää sen velvollisuuden itse." "Kuin lieväksi kostoksi, voin käsittää sen", sanoi Lancelot. "En kuitenkaan uskonut sinun voivan vaipua niin syvälle." "Ei kostoksi, Lancelot — ei ollenkaan! Suon vain parhaalle osalle itsestäni mahdollisuuden, jollaisesta se ei ole vielä koskaan nauttinut." "No niin", sanoi Lancelot, "aion olla läsnä suojelemassa häntä. Sinä et varoita häntä ainoastaan naisista, vaan riistät häneltä vielä osan hänen ihastuksestaan aseidenkäyttöön. Kun eräänä päivänä opetin häntä miekkailemaan, teki hän tyhmiä kysymyksiä haluten tietää, milloin hän taistelee oikealla puolella. Luulin järkeni heikentyneen jälleen tai otaksuin itseäni niin kuuroksi, etten saanut selvää hänen sanoistaan. Halusin tietää sen hölmön nimen, joka oli vihjaissut sellaisiin vaikeuksiin, mutta silloin hän loukkaantui." "Minä olin se hölmö, jota tarkoitit", sanoi Ginevra. "Niin, se on mestariluomani toinen puoli. Toivon, että pelkkä taistelu alkaa tuntua Galahadista vähemmän tärkeältä kuin taisteleminen oikealla puolella." "En voi kuvitellakaan mitään ilkeämpää", sanoi Lancelot. "Valitettavasti minun on pakko puhua näin, Ginevra, mutta jos opetat hänelle sellaista viisastelua, ei hänestä ole säädyllisen miehen toveriksi. Kuvittele, että joku on hänen apunsa tarpeessa, sanokaamme jokin ystävä tai hänen isänsä tai äitinsä tai joku muukalainenkin, ja hän jää punnitsemaan, kumpi riitapuolista on oikeammassa. Jos hän näkee miehen lyövän naista, luulen sinun haluavan, että hän ottaa selville ennen sekaantumistaan asiaan, onko nainen ansainnut selkäsaunan vai ei!" "En ole ajatellut sitä sillä tavalla." "Mutta niin hän ajattelee, kun kerran saat hänet ohjatuksi väärälle tolalle", sanoi Lancelot. Ginevra ei vastannut. "En tarkoittanut ihan tätäkään, mutta sinä kykenet kyllä arvaamaan ajatukseni", sanoi Lancelot. Hän nousi seisaalle kuin odottaisi kuningattaren poistuvan puutarhasta tai lähettävän hänet pois. "Älä mene!" sanoi Ginevra. "Meillä on vielä muutakin keskusteltavaa. Ymmärrän vihdoinkin muutamia asioita, joita et ole pukenut sanoiksi. Ihmettelet, kuinka uskallan yllyttää Galahadia taistelemaan vain totuuden puolesta, vaikka lähetin sinulle viestin, että tulisit pelastamaan minut ritari Meliagrancen kynsistä." "Se ei ole ikinä juolahtanut mieleenikään — Meliagrance oli valehtelija. Hän koetti vain tuottaa sinulle vaikeuksia, koska et rakastanut häntä. Hän ei saanut sen enempää kuin ansaitsi". "Hän syytti meitä siitä, että olemme lemmenliitossa", sanoi Ginevra, "ja minua erikoisesti siitä, että olen uskoton Arthurille." "Se ei ollut pääasia", sanoi Lancelot. "Syytökseen oli aiheena tuo retkesi metsään, ja Meliagrance väitti sinun ratsastaneen sinne kohtaamaan minua. Hän tiesi, etten ollut siellä, tai muussa tapauksessa hän ei olisi pannut henkeään vaaraan. Hän oli siis pelkkä valehtelija." Ginevra hymyili hänelle. "No niin, millainen on sinun mielipiteesi siitä asiasta? Teinkö väärin pelastaessani sinut pyynnöstäsi?" "Lancelot, se oli kaiketi oma syyni, että olin pelastuksen tarpeessa. Olin joutunut niin pahaan pulaan, etten voinut pelastua muuten. En kuitenkaan ajattele sitä tapausta puhtaan oikeuden esimerkkinä." "Enkö voi pelastaa henkeäsi antamatta jotakin esimerkkiä?" kysyi Lancelot. "En kadu rakkauttamme enkä mitään sen seurauksia. Mutta ehkä sinua on jo alkanut kaduttaa. Arvatenkin sinun on vaikea kuvitella näitä täydellisyyksiä Galahadille, tuntematta itsekin niiden vaikutusta." "Kuuleppa", sanoi Ginevra, "alan juuri ymmärtää, kuinka me voimme elää aatteiden maailmassa". "Mitä ihmettä?" sanoi Lancelot. "Et suinkaan aio ruveta mystikoksi tai sentapaiseksi?" "Ehkä aion", vastasi Ginevra. "Kun ihminen alkaa ajatella sellaista täydellisyyttä, jota ei ole milloinkaan nähnyt, eikö hän silloin elä kuin toisessa maailmassa?" "En ainakaan minä", sanoi Lancelot. "Minulla ei ole ikinä ollut epäilyksiä siitä, missä maailmassa elän. Jos muutan johonkin toiseen maailmaan, tiedän kai olevani siellä — muussa tapauksessa ei siinä ole mitään eroa. Mutta siinä, että ihminen teeskentelee olevansa muualla ollessaan täällä, on mielestäni jotakin järjetöntä, Ginevra. Älä opeta tätä Galahadille." "Tahdotko kävellä kanssani linnaan?" kysyi Ginevra. "Galahadilla on varmasti enemmän vaikutusvaltaa minuun kuin minulla häneen. Voit jo nähdä sen seuraukset. Tavallisesti olisi tästä tullut meidän kesken riita, Lancelot, mutta se onkin ollut ajatusten vaihtoa." V He kävelivät penkereellä varhaisessa hämärässä. Lancelot ja Bors olivat menneet Arthurin kanssa päättämään joistakin rakennuksista ja perustustöistä. Gawaine selosti mielipiteitään Ginevralle ja Anglideelle, ja Galahad kuunteli kärsimättömänä. "Erotus on siinä, haluatteko kasvattaa hedelmiä, kuten maanviljelijä", sanoi Gawaine, "vai tahdotteko sopivaa kehystä hienolle elämälle. Puutarhoissakin on filosofiaa, kuningatar, kuten kaikesta muussakin. Minua hämmästyttää, että puutarhanne — vaikka itse olette niin henkevä — on, sanoisinko, hieman karkea. Täällä kasvatetaan vain hedelmiä. Kuinka voitte odottaa, että me rakastuisimme tai että meistä tulisi runoilijoita näin pelkästään hyödyllisessä ympäristössä?" "Hedelmät eivät ole ollenkaan haitaksi runollisille taipumuksillenne, Gawaine", sanoi Ginevra. "Koetelkaapa minua, kuningatar. Teen niin hyvin kuin rehellinen, näin ehkäisty mies suinkin voi. Mutta karsikaa puita hieman paremmin, istuttakaa penkkien ympärille muutamia pensaita varjoksi, antakaa minulle täysikuu ja puolituntinen jonkun hovinaisenne seurassa ja katsokaa sitten tulosta." "Taivas auttakoon meitä!" huudahti Anglides. "Minä ainakin tahtoisin enemmän hedelmiä. Istuttakaa omenia, kuningatar, tai pääryniä." "No niin, sivuuttakaa minut", sanoi Gawaine, "tai luovuttakaa hänelle Galahad sensijaan kokeeksi. Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, ettei puutarha saa olla hedelmätarha." "Siellä on pari kolme sellaista paikkaa", sanoi Ginevra, "jotka minusta aina ovat tuntuneet suotuisilta romanttisille ajatuksille, mutta tunnustan, etten ole koskaan oleskellut niissä teidän kanssanne, Gawaine." "Tulkaa siis nyt, kuningatar — mutta epäilen noiden paikkojen olemassaoloa muualla kuin kiintymyksessänne tähän maatilaan." "Ah, en voi luottaa itseeni hirmuisen kerskailunne jälkeen!" "Anglideskin tulee tietysti sinne, kuningatar, ja Galahad. Olette siellä ihmeellisesti turvassa." "Ettekö tulekaan, Galahad?" "Jos suotte minulle anteeksi, kuningatar, niin jään tänne." "Hän pitää puhettani tyhmänä", sanoi Gawaine. "Niin teenkin", vastasi Galahad. "No niin, te voitte mietiskellä siinä viisauttanne hetkisen", sanoi Gawaine. "Emme viivy siellä pitkää aikaa." Galahad kuunteli heidän ääniään, kun he kävelivät polkuja pitkin penkereen juurella. Ilta oli kirkas ja tyyni, ja hänestä tuntui miellyttävältä olla yksinään. "Mitä te mietiskelette, ritari Galahad?" virkkoi Ettard hänen rinnallaan. Galahad kääntyi häneen päin säpsähtäen. Tämä oli se nainen, joka halusi lumota hänet. No niin, hän pysyisi lujana. Muistaen Ginevran varoituksen hän katseli naista uteliaasti. Ettardilla oli todella miellyttävät kasvot. Niissä oli jotakin riivattua, mutta silti ne olivat herttaiset. Hänellä oli hyvin avokaulainen puku. Galahad, joka ei ollut ennen huomannut hänen uljuuttaan, eikä sitäkään, kuinka valkoinen hänen povensa oli, kävi nyt levottomaksi. "Odotan kuningatarta", sanoi hän. "Hän palaa tänne hetkisen kuluttua." Hänen mielestään oli turvallisempaa käyttäytyä töykeästi. Hän nojautui penkereen laitaan ja syventyi katselemaan maisemaa. "Minäkin odotan häntä", sanoi Ettard. Hänkin nojautui penkereeseen Galahadin vieressä ja katsoi samalle suunnalle. Galahad toivoi, että toiset pian tulisivat takaisin. Hän ei kuullut enää heidän ääniään. "Kuka on kuningattaren kanssa, ritari Galahad?" "Anglides ja Gawaine." "Ah, Gawaine, onko hän siellä?" Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihailua Gawainea kohtaan. Galahad oli mielissään siitä, että hänellä oli niin hyvä arvostelukyky. "Luullakseni tiedätte", sanoi Ettard, "miksi tulonne hoviin on tehnyt meidät kaikki niin onnellisiksi?" "En tiedä siitä ollenkaan." "Koska olette niin vakava ja elämällänne on tarkoitus. Toiset ovat hyvin kilttejä, mutta he ovat Gawainen kaltaisia. Te teette todella vielä jotakin ansiokasta." "Toivoakseni", vastasi Galahad. Tämä ei kuulostanut kyllin vaatimattomalta. "Mutta te olette ystävällinen saneessanne sen minulle. En ymmärrä, miksi se ei ole samantekevää muille ihmisille." "Voi, te ette ymmärrä!" sanoi Ettard. "Vain teidän oleskelunne täällä tekee elämän helpommaksi niille meistä, jotka tuntevat samalla tavalla. Erittäinkin naiselle. Useimmat miehet ajattelevat naisen harrastavan vain kohteliaisuuksia, keveää puhelua ja rakkausseikkailuja ja muuta sellaista. Tehän ymmärrätte, kuinka tyhmää ja merkityksetöntä se on. Ei yksikään ajatteleva nainen halua Gawainen kaltaista miestä ystäväkseen. Tarkoitan täysin vilpitöntä ystävyyttä, kuten voitte ymmärtää, ritari Galahad, niinkuin miesten välillä — uskollista toveruutta. Jokainen täällä tietää teidät sellaiseksi, ja te olettekin ainoa. Niin kauan kuin olen oleskellut täällä hovissa, en ole jutellut kellekään tällä tavalla." Galahad oli syvästi liikutettu. "Paljon kiitoksia siitä, että olette puhunut siitä minulle", sanoi hän. "Ajattelin, että minun todella piti puhua. Se auttaa niin paljon, kun saa tietää, mitä kaunista ihmiset sanovat. Ylistys auttaa meitä kaikkia, mutta ihmiset useinkin jättävät sen antamatta, kunnes on liian myöhäistä." Hänen onnistui ilmaista jotakin omaa elämäänsä koskevaa viime sanoillaan. "Mutta teitähän ylistetään suuresti." "Niinkö luulette?" Vaikka Galahad kuinkakin vaivasi päätänsä, ei hän muistanut mitään. "En ymmärrä, kuinka he voisivat sitä välttää", sanoi Ettard. Galahad tunsi itsensä äkkiä vanhaksi ja häijyksi. "Olen koko lailla teitä vanhempi", sanoi Ettard, "ja minulla on melkoisesti kokemusta. Tuntuu oudolta, että te ymmärrätte niin hyvin." "Se on meidän välistä luonnollista myötätuntoa — ettekö tekin ajattele niin?" sanoi Galahad. "En tietysti käsitä niin paljon kuin te, mutta tunnen olevani hyvin paljon samaa mieltä kanssanne." "Olen niin iloinen", sanoi Ettard. "Tunsin toisenlaisen miehen kerran." "Kuka hän oli?" "Ehkä minun ei pitäisi vaivata teitä huolillani. Ihmisten tulisi pitää vastenmieliset asiat omina tietoinaan." "Kun teillä kerran on ymmärtäväinen ystävä", sanoi Galahad, "voitte mielestäni yhtä hyvin kertoa. Jos voisin auttaa teitä jollakin tavalla —" "Olette jo auttanutkin", keskeytti Ettard. "Siinä ei ole todellakaan mitään kertomista — koska sellaista voi tapahtua jokaiselle naiselle, jolla on hienot tunteet." "Mitä sitten?" kysyi Galahad. "Voi, se tapahtui jo kauan aikaa sitten, mutta se on muuan niistä asioista, joita ei hevin unohdeta." "Varmaankaan ei", myönsi Galahad. "Hän sanoi rakastavansa minua ja uskon hänen rakastaneenkin omalla tavallaan, enkä minä voinut olla rakastamatta häntä. En vielä sittenkään, kun olin saanut hänestä selon. Se on pahinta kaikesta, ettekö tekin ajattele niin, kun rakastaa jotakuta, joka ei kelpaa ihanteeksi?" "Kyllä", vastasi Galahad. "Mikä vika hänessä oli?" "Ah, hän oli kyllä kelvollinen omalla tavallaan, ja useimmat naiset olisivat olleet tyytyväisiä. Mutta kun opin tuntemaan hänet paremmin, huomasin, että hän oli — no niin, vain rakastaja. Tehän ymmärrätte." "Tietysti", vastasi Galahad. "Ei lainkaan ihanteenne." "Kaukana siitä", sanoi Ettard. "Tiesin teidän käsittävän sen." He tarkastelivat maisemaa yhdessä. "Mutta millainen onkaan ihanteenne?" kysyi Galahad. "Ystävä", vastasi Ettard, "mies, joka voi olla myötätuntoinen olematta silti äitelä, joka ei halua suutelolta eikä muutakaan sellaista ilkeää. Miehillä ei näytä olevan aavistustakaan siitä, miltä sellainen muutamista naisista tuntuu. Pidän kohteliaasta käytöksestä, tietysti, mutta siinä onkin suuri ero." "On varmasti!" "Rakas isäni osasi käyttäytyä kohteliaasti", sanoi Ettard. "Hän kumartui suutelemaan äitini kättä mitä kunnioittavimmalla tavalla. Sellainen ei ole alhaista rakastelua, vaan kunnianosoitusta. Mutta mikä mies kykenee siihen nykyään? Heidän tunteensa ovat joko tavallisia tai —epäjaloja, se luullakseni on sopiva sana." "Mitä muuta pitäisi ihanteeksenne sopivan miehen tehdä?" "Paitsi sitäkö, että hän suutelisi kättäni?" sanoi Ettard. "Käytin sitä vain esimerkkinä. Hän kunnioittaisi kaikkia naisia samalla jalolla tavalla ja halveksisi sellaisia miehiä ja naisia, jotka antautuvat rakkaudeksi nimitettyyn intohimoon." "Minä ainakin", sanoi Galahad, "olen päättänyt, etten mene ikinä naimisiin". "Ette naimisiin! Mutta miksi?" "Syistä, joista olemme keskustelleet. Ystävyys on paljoa parempaa, paljoa epäitsekkäämpää, niin paljon henkevämpää." "En tahtoisi liioitella", sanoi Ettard. "Avioliitto voi olla hyvinkin henkevä. Olen varma, että se on mahdollista." "Se on antautumista", sanoi Galahad. "Siinä on jotakin alhaista." "Näen vain yhden asian selvästi", sanoi Ettard. "Te olette rakastunut." "En ole sanonut sitä." "Ette, mutta se on tarpeeksi selvää jokaiselle, ken ymmärtää. Se on juuri sitä rakkautta, jota sellainen sydän kuin teidän voi tuntea." Galahad mukautui siihen aatteeseen, että hän oli rakastunut. "Toivotan teille täydellisintä onnea", lisäsi Ettard. "Kiitoksia", vastasi Galahad. "Vaikka tietysti meidänlaisillemme luonteille sen paras puoli ei ole onni." He ajattelivat tätä aatetta ääneti. "Minä olen tavattoman taitava ennustamaan kädestä", sanoi Ettard. "Antakaa minun katsoa kättänne." "En usko siihen." "En minäkään, en täydellisesti, vaikka ennustukset joskus toteutuvatkin kummallisen tarkasti... Ei, vasen käsi, olkaa niin hyvä." Hän kumartui tarkastelemaan Galahadin leveää kämmentä eikä valkoista povea voitu syrjäyttää, jos Galahad katsoi häneen ollenkaan. Kun Ettard kohotti äkkiä päätänsä, olivat Galahadin kasvot punaiset, ja hän katsoi avaruuteen. "Hyväinen aika! Hyväinen aika!" sanoi Ettard. "Sydänviiva... Ehkä on parempi, etten kerrokaan teille mitään näkemästäni." "Mitä siinä on?" Ettard päästi hänen kätensä irti. "Ei, se ei olisi rehellistä. Ja kuten jo sanoitte, kädestä ennustaminen on pelkkää hölynpölyä." "Kertokaa minulle, mitä näitte." Hän ojensi kätensä jälleen Ettardille. "En haluaisi, mutta jos vaaditte, ettekä ota sitä vakavalta kannalta... Olette rakastunut teitä paljoa vanhempaan naiseen... tai piakkoin rakastutte... ei, olette jo ... ettekä voi mennä naimisiin hänen kanssaan." "En haluaisikaan missään tapauksessa", sanoi Galahad. "Se on hyvin jaloa rakkautta... kah, tässä on toinen... ja sekin on jaloa." "Menenkö minä naimisiin hänen kanssaan?" kysyi Galahad. "En voi vielä sanoa sitä varmasti." "No niin, en tahdokaan." "Se on kummallinen viiva... Suuri intohimo, sanoisin, ja sitten tämä toinen nainen... ja sitten se haihtuu näkyvistä täydellisesti... Ei voi tietää, mitä sitten seuraa." "Tämäkin jo riittää", sanoi Galahad. "Ennustinko oikein?" kysyi Ettard. "En tiedä, kuka tuo toinen on, mutta ensimmäisestä puhuitte oikein." "Tiesin sen, ritari Galahad. Olen niin iloinen, että jotakin niin kaunista on tapahtunut teidänlaisellenne luonteelle. Olette varmaankin hyvin onnellinen?" "Kyllä", vastasi Galahad. "Vaikka ette aio milloinkaan mennä naimisiin hänen kanssaan." "Ah, en voi mennäkään naimisiin hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta tietysti en sitä haluakaan". "Ette tietystikään", myönsi Ettard. "Jos voin joskus auttaa teitä hieman, kiitokseksi avustanne minulle —" Hän puristi vieläkin Galahadin kättä — mutta Galahad ei ollut varma, pitikö hän Ettardin kättä omassaan. Kaikissa tapauksissa hän ihmetteli, kuinka hän voisi vapauttaa kätensä. Silloin juolahti muuan onnellinen ajatus hänen mieleensä: hän kohotti Ettardin käden huulilleen ja painoi siihen kuivan ja aran suutelon. Hän oli vihainen itselleen huomatessaan, että Ettardin kädenselkä oli sierottunut. Hän oli juuri päässyt tämän kunnianosoituksen puoliväliin, kun muut huvittelijat ilmestyivät penkereen päähän. "Hyvä, Galahad!" huudahti Gawaine. "Nyt kai ymmärrätte tarkoitukseni, kuningatar? Tällä penkereellä ei kasva ainoatakaan hedelmäpuuta." VI Arthur käveli takaisin linnaan Lancelotin ja Borsin kanssa. "Kuinka poikasi edistyy?" kysyi hän. "Paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Hän oli melko nuori tullakseen tänne ja tunsi vain harvoja henkilöitä." "Kun hän mielestäsi on valmis, lähetän hänet aluksi jollekin helposti toimitettavalle asialle." "Hän oppii paljon oleskelemalla täällä hovissa, luulisin; mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka järkevästi hän käyttäytyisi vastuunalaisessa tehtävässä." "Sen selville saamiseen on olemassa vain yksi keino", sanoi Arthur. He jatkoivat matkaansa hetkisen. "Mitä luulet hänen oppivan täällä?" "Käyttäytymistä, ensiksikin", vastasi Lancelot. "Sitä, kuinka hänen pitää seurustella miesten ja naisten kanssa." "Hänen pitäisi tietää, kuinka hänen pitää seurustella miesten kanssa", sanoi Arthur. "Hän kaipaa luullakseni muutosta, vaikkei ole ollutkaan täällä pitkää aikaa", sanoi Bors. "Hän ei ole enää niin hullunrohkea kuin silloin ratsastaessaan rinnallani. Etkö ole huomannut, kuinka miettiväiseksi hän alkaa käydä, Lancelot?" "Hän koettaa syventyä tähän uuteen elämään", vastasi Lancelot. "Se ei voi tapahtua yhdessä silmänräpäyksessä. Vielä muutamia viikkoja täällä, ja hän on hyvin perehtynyt." "En ole varma siitä, haluammeko hänelle sellaista tulosta", sanoi Arthur. "Epäilen, onko hovi sopivin paikka sellaiselle pojalle itsensä löytämiseen. Hän kaipaa todellista maailmaa. Lähellä on liian paljon naisia." "En voi kuvitellakaan sellaista hovia, jossa ei olisi naisia", sanoi Bors. "Tarkoitat varmaankin, ettet tiedä sellaista", sanoi Arthur. "No niin", sanoi Bors, "en usko haluavanikaan. Olen itsekin jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa heidän luomalleen ilmapiirille. Se hienostaa." "En tiedä, onko meistä kukaan arvokas maailmalle hienostumisen vuoksi. Gawaine on hienostunut. En voi kuitenkaan luottaa häneen, ellei hän ole näkyvissäni." "Gawainella on hyvätkin puolensa", sanoi Bors. "Pidän hänestä hyvin paljon", sanoi Arthur, "mutta olen huomannut hänen hienostumisensa". He olivat nyt saapuneet linnan luo ja kuulivat ääniä penkereeltä. "Keitä siellä on, Bors?" "Kuningatar hovinaisineen ja Galahad, luullakseni." "No niin, lähdenpä sisälle... Siinä sen nyt näet, Lancelot — kuningatar ja Galahad." "Kuningatar on ollut hyvin ystävällinen hänelle." "Enkö sitä tietäisi? Senvuoksi hänen onkin parasta ratsastaa täältä pois joksikin ajaksi. Hänestä tulee muuten meidän muiden kaltainen näinä toimettomina päivinä. Luulen tuossa pojassa olevan jotakin alkuperäistä, ellei sitä turmella huonolla harjoittamisella. Hän kai kuluttaa suurimman osan ajastaan Ginevran luona, vai mitä?" "Luulen niin." "Lähetän hänet pois ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, Lancelot. Sinä ja minä kestämme paremmin innoitusta kuin hän." VII "En moiti teitä ollenkaan siitä, että olette tyytymätön minuun", sanoi Galahad. "Olette hyvin armollinen", vastasi kuningatar. "Olen iloinen, ettette moiti minua." "Tarkoitan", sanoi Galahad, "että olen masentunut ajatellessani, mitä olen tehnyt. Mutta sittenkin ajattelen, ettette ymmärrä, tai muussa tapauksessa ette olisi niin vihainen." "Näin teidän suutelevan häntä." "Hänen kättään", korjasi Galahad. "Olen antanut liian suuren arvon viattomuudellenne", sanoi kuningatar. "Mistä sitten suutelot alkavat, kun on puhe teistä? Näin teidän suutelevan häntä." "Se ei ollut oikeastaan suutelokaan, vaan pikemminkin kunnianosoitus." Ginevra purskahti nauruun, mutta lopetti äkkiä. "Oletan teidän vaihtaneen salaisuuksia keskenänne?" "Kyllä." "Galahad, luulette, etten ymmärrä tätä, mutta tiedän enemmän tuosta keskustelusta kuin te. Tiedän enemmän naisista. Kun varoitin teitä, tunsin pelin jokaisen käänteen." "Ette ole oikeudenmukainen Ettardia kohtaan, kuningatar — hän oli ystävällinen ja myötätuntoinen, ja me —" "Miksi hänen piti olla myötätuntoinen? Ette suinkaan ollut joutunut minkäänlaisiin hankaluuksiin, vai olitteko?" "Tarkoitan meidän todenneen, että luonteemme ja ihanteemme ovat melkein samanlaiset." "Toivoakseni eivät ole", sanoi Ginevra. "Sallikaa minun näyttää teille, kuinka hyvin tiedän, mitä tapahtui. Hän oli uskovinaan teille jonkun sydämensä suurimman salaisuuden." "Hän uskoikin sen minulle." "No niin, en kysy teiltä hänen sanojaan, koska se ei olisi oikein, mutta kysykää itseltänne, Galahad, uskoiko hän todella teille mitään. Älkää olko millännekään! Pääasia on se, että te silloin tunsitte tarvetta kertoa hänelle jotakin omasta puolestanne, ja se antoi hänelle tilaisuuden imarrella teitä kuuntelemalla tarinaa sisäisestä elämästänne. Hän kiersi teidät pikkusormensa ympärille. Hän pani teidät puhumaan liian paljon ja suutelemaan vielä kaiken hyvän lisäksi." "En luottanut häneen — en ainakaan täysin." "Ellette täysin, niin kuitenkin luotitte", sanoi Ginevra. "Ei, hän ennusti minulle kohtaloni vasemmasta kädestäni ja kysyi sitten, oliko hän osunut oikeaan." "Jos tietäisitte, kuinka alkuperäinen tuo menetelmä on, ette tuntisi itseänne lainkaan imarrelluksi", sanoi Ginevra. "Se oli kai kuin hampaiden kiskomista." "Kuningatar", sanoi Galahad, "ellei teillä ole ollenkaan myötätuntoa Ettardia kohtaan, en ymmärrä, miksi hän palvelee teitä". "Miksi ei? Kaikki naiset ovat samanlaisia, rakas poika — miesten läsnäollessa kaikki naiset toimivat melkein samalla tavalla. Osaan kaikki nuo Ettardin tekemät temput, mutta tahdon, että teistä kehittyy poikkeuksellinen mies, jota ei mikään erota, eivät naisetkaan, siitä elämästä, johon olette oikeutettu." "Mutta, kuningatar, en tunne tehneeni mitään niin erittäin pahaa. Tiesin, ettette pitäisi siitä, ja siksi olenkin pahoillani, että niin tein, mutta en ymmärrä, mikä siinä on siveellisesti huonoa." "Se, mihin se voisi johtaa", sanoi Ginevra. "Oletteko te sellainen mies, joka voidaan taivuttaa tekemään kaikkea, mitä nainen haluaa? Se on pääasia! Kauniit kasvot ja viehättävä ruumis voivat viekoitella useimmat miehet harhapoluille, vaikka he luulevatkin olevansa riippumattomia — naisten ei tarvitse tehdä muuta kuin näytellä itseään heille, ja he alkavat kuvitella naista joko henkiystäväkseen tai ennakolta määrätyksi myötätuntoiseksi toverikseen. Senjälkeen on kaikki mahdollista. Tietysti on olemassa sellaistakin rakkautta, jota ankarimmatkin kadehtivat, mutta se on hyvin harvinaista, Galahad. Juuri sellaiselle rakkaudelle teidän pitää säästää itsenne. Useimmat miehet ovat mukaantuneet — no niin, olen jo sanonut sen. Senvuoksi me tunnemme sääliä, joka on melkein halveksimista, kaikkia niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka eivät ole rakastaneet jalosti. Voi väittää sen olleen luonnollista, mutta kaikissa tapauksissa tämä sanontatapa ilmaisee heidän tehneen vain sen, mihin luonto on heidät pakottanut." "Mutta, kuningatar", sanoi Galahad, "ettekö tiedä, että melkein kaikissa kertomuksissa kuuluisista ritareista ja kauniista naisista he rakastuvat toivottomasti toisiinsa?" "Olen kuullut siitä", vastasi Ginevra. "Ettekö te tekisi niin?" "En tahdo, että te tekisitte niin. Olette harvinainen persoonallisuus, Galahad, ja teidän esimerkkinne merkitsee paljon." "En tietystikään mene naimisiin — sanoin Ettardillekin niin." "Ettardin mielestä se on varmaankin ylitsepääsemätön este." "En ymmärrä teitä", sanoi Galahad. "Sanoitte, ettette mene naimisiin", sanoi Ginevra. "Ei, en aio ruveta munkiksi enkä paeta elämää enkä tuomita muita, vaikka he menevätkin naimisiin —" "En minäkään", sanoi Ginevra. "Koetan vain olla hieman — kuinka sanoisinkaan — hieman — tarkoitan, että sielu on se ainoa osa meistä, joka saattaa kestää tarkastuksen." "Saattaakohan se?" sanoi Ginevra. "Galahad, en tahdo, että käsittäisitte väärin, mitä olen sanonut. Tahdon, että teistä kehittyisi erinomainen, mutta ei mikään luonnoton mies. Haluan mielelläni suojella teitä sellaisilta naisilta, jotka tekisivät teistä hölmön, mutta teidän täytyy rakastaa — teillä täytyy olla joku intohimo ja mielikuva elämässänne." "Kaikki, mitä olette sanonut minulle hoviin tuloni jälkeen, on avannut silmäni mielikuvalle. Koska se, mitä ihmiset nimittävät rakkaudeksi, panee heidät tekemään vihamielisiä tekoja ja koska rakkaus siinä merkityksessä on parhaimmillaankin jotenkin eläimellistä, en halua olla missään tekemisessä sen kanssa. Koetan rakastaa kaunista käyttäytymistä." "Siinäkin on muuan vaara", sanoi Ginevra. "Siinä tapauksessa luovun kaikesta", sanoi Galahad. "Luulin, ettei teillä ole mitään sitä vastaan." "Tiedän, miltä teistä tuntuu", sanoi Ginevra. "Teissä herää katkeruus niitä sovitteluja ja ristiriitoja vastaan, joita nimitetään kohtaloksemme." "Se ei ole ikinä juolahtanut mieleeni enkä ole varma, mitä se tarkoittaa", sanoi Galahad. "Koetan elää sen aatteen mukaan, joka teillä on minusta, eikä minun nyt tarvitse tehdä muuta kuin ottaa selko siitä aatteesta. Tietysti minun ei olisi pitänyt suudella Ettardin kättä, koska ette pidä siitä. Mutta muun puolesta en tunne itseäni rikolliseksi. Ette hyväksy naisia ettekä rakkaussuhteita. Hyvä on, koetan karttaa molempia. Ja kuitenkin te sanotte sen olevan vaarallista, että ihminen koettaa elää nuhteetonta elämää." "Puhutte kuin isänne", sanoi Ginevra. "Antakaa minun selittää: hölmömäistä on antautua naisten johdettavaksi, kuten useimmat miehet antautuvat — ja mitä rakkauteen tulee, on tyhmää arvostella liian huonoksi elämän tavallista kulkua, ja hyvin hienon miehen pitäisi pystyä tuntemaan hyvin jaloa intohimoa." "Kuinka siihen päästään?" kysyi Galahad. "Siihen ei ole mitään ohjetta — jokaisen täytyy aikaansaada se itse väsymättömällä työllä. Mutta kun te sanoitte rajoittavanne pyrkimyksenne kauniiseen käytökseen, pelkäsin teidän menevän kokonaan palasiksi, niin että olisitte vain vaaraton, tyhmä henkilö." "No niin, jos se on tyhmyyttä —" "Ehkä aioitte sanoa, ettei Ettard ole tyhmä. Ei hän olekaan. Galahad, varoitan teitä kahdesta asiasta heti, kahdesta ihan erilaisesta vaarasta. Toinen on se alhainen viehätys, jota ehkä erehdytte luulemaan rakkaudeksi. Sekin on jo kyllin arveluttavaa laatua. Mutta toinen on pahempi — mielen veltostuminen, se väsymys, joka joskus saa valtaansa hiljaiset luonteet. Useimmat nuoret miehet aloittavat uransa kaikenlaisilla haaveilla, ei välttämättä sellaisilla kuin te, vaan haaveilla ylimalkaan. He lopettavat useinkin pyhittäen koko tarmonsa kauniille käytökselle. He siis raukeavat noudattamaan tavaksi tulleita tottumuksiaan, kaikki heidän päivänsä ovat samanlaisia, ja he iloitsevat siitä, että ne toistuvat ilman edistymisen tuottamia tuskia tai epämukavuuksia." "Silloin he ovat oikeastaan jokseenkin tavallisia", sanoi Galahad, "jos voivat mukaantua niin helposti". "Niinkö luulette?" sanoi Ginevra. "Olen sattunut elämässäni pitämään hyvin paljon kolmesta miehestä, joissa kussakin oli suuruuden ainesta. Ensimmäinen pääsi juuri rajoille tyytyen sitten saavuttamiinsa tuloksiin. Toinen meni paljoa pitemmälle, mutta hänkin mukautui juurtuneihin tapoihin ja lakkasi kuvittelemasta. Se vaara uhkaa teitäkin, Galahad. Oletetaan nyt, että jos te seuraatte tätä kieltäytymisihannettanne, voiko se suoda teille ja muille mitään todellista onnea, vaikka se pelastaisikin teidät erehdyksistä ja surusta? Jos käännätte selkänne elämälle, ette voi kehittyä." "Mitä tapahtui kolmannelle miehelle?" "Ette ole vastannut vielä kysymykseeni", sanoi Ginevra. "Mikä se oli? Kuinka kauan aion edistyä? En tiedä, kuningatar, mutta koetan harrastaa jalompia asioita — voin luvata sen — enkä tee muita onnettomiksi." "Ettekö todellakaan?" sanoi Ginevra. "Silloin teistä tulee kokonaan uudenlainen mies. Käsitättekö, kuinka vaikeata se tulee olemaan? Jos esimerkiksi jokin tyttö rakastuu teihin tulisesti, kieltäydytte te vastaamasta hänen tunteeseensa, peläten, että teette jonkun onnettomaksi. Mutta hän voi kuolla, kun hänen sydämensä murtuu." "Ihminen ei kuole sydämen murtumisesta", vastasi Galahad. "Ette usko sitä itsekään." "En ole koskaan kuollut siitä syystä, mutta jokin toinen nainen ehkä kuolee", sanoi Ginevra. "Voi käydä niin, että kaunis käytöksenne saattaa sellaisesta naisesta näyttää itsekkäältä tavalta suojella omia tunteitanne. Olen aina ajatellut, että todella urhoollinen mies saattaa säilyttää ihanteensa vetäytymättä syrjään elämästä." "No niin, alan jo uskoa tämän kaiken olevan liikaa minulle", sanoi Galahad. "Olen kovasti hämmentynyt. En ymmärrä, kuinka nuo molemmat voidaan toteuttaa samalla kertaa." "Voisin väittää onnistuneeni siinä —" "Sepä se, kuningatar, te olettekin ainoa sellainen henkilö!" "Ei, Galahad, mutta olen varma, että se on juuri sitä, mitä meidän pitää koettaa. Jos minulla olisi poika, toivoisin hänelle ensiksikin voimakkaan ja terveen ruumiin. Se tarkoittaa voimakkaita intohimoja, Galahad — voimaa kaikkeen sellaiseen, mitä ruumis panee ihmisen ajattelemaan. Tahtoisin, että kaikenlainen kauneus kiihdyttäisi häntä — ei ainoastaan huvittaisi, vaan kohottaisi. Toivoisin tämän kiihkon hänessä muuttuvan niin peloittavaksi ja uuvuttamattomaksi, että koko hänen elämänsä sen toisesta päästä toiseen olisi kuin pelkkää tuleen syöksymistä. Tavalliset miehet pelkäävät tietysti sitä tai heillä ei ole voimia sen ylläpitämiseen. Muutamat heistä iloitsevat todellakin heikkoudestaan sentähden, että se suo heidän olla turvassa. Mutta sellainen mies, josta puhun, vaikka kiihko kovaksi onneksi saattaakin johtaa hänet monelle eri suunnalle — voi yrittää syöstä heti mihin tuleen tahansa. Valitkaa vain yksi haave, Galahad, ja olkaa uskollinen sille, mutta älkää sanoko, että kaikki ne asiat, jotka päätitte jättää suorittamatta, olivat välttämättä pahoja; älkää tehkö valintaanne helpommaksi teeskentelemällä, että teidän päätöksenne johti ainoaan mahdolliseen nuhteettomaan elämään. Toivon teidän rakastavan kaikkea, mitä sopii rakastaa, vaikka luopuisittekin suurimmasta osasta siitä — säilyttäkää ruumiilliset nautinnot, mutta pitäkää itsenne kurissa." "Se kuulostaa vaikealta", sanoi Galahad, "vaikka tietäisinkin, mitä valitsen. Ette maininnut siitä mitään." "En tiedä sitä", vastasi Ginevra. "Mutta olen varma, että meidän pitää jättää maailma kiihoittavampana jälkeemme kuin mitä se oli tänne tullessamme. Kauniimpana, enemmän sellaisena, että se herättää harrastusta." "Ja siinä pitää olla enemmän sitä, mistä meidän tulee kieltäytyä", sanoi Galahad. "Ehkä tarkoitankin juuri sitä", sanoi Ginevra. "Ette suinkaan tahtoisi tehdä sitä vähemmän kauniiksi senvuoksi, että voisimme saada sen kokonaan omaksemme?" "No niin, koetan tehdä parhaani", sanoi Galahad. "Olen iloinen, että sain kuulla tämän teiltä, johon täydellisesti luotan. Jos tämä on se keino, jonka avulla teistä on tullut sellainen kuin nyt olette, kuningatar, on se oikea keino minullekin." "Voi, älkää ottako minua esikuvaksenne! Mutta se on oikea keino... Galahad, muistakaa, että se on oikea keino, vaikka pettyisittekin minusta." Galahad nauroi. VIII "Oletko hoitanut hevostasi?" kysyi Arthur. "Kyllä; satula ei ollut oikein kohdallaan eilen", vastasi Galahad. "Pelkäsin selän hieroutuneen rikki." "Oliko se?" "Ei, pesimme sen puhtaaksi, ja hevonen on terve tänä aamuna." "Hyvä! Tahdon, että lähdet toimittamaan erästä asiaani." Poika punastui mielihyvästä. Arthur katsoi häneen hetkisen. "Tule tuonne nurkkaan, missä on varjoisaa." He kävelivät linnan pihan poikki ja istuutuivat lavitsalle suuren hallin ikkunoiden alapuolelle. "Luuletko olevasi valmis ratsastamaan pois yksinäsi?" "Kyllä", vastasi Galahad. "Tässä on puhe muustakin kuin taidosta ratsastaa ja taistella. Näillä asioilla liikkuessasi vaaditaan sinulta kohteliaisuutta ja hienotunteisuutta. Katsohan, kun me lähetämme lähettilään hovista jonnekin, pitää saada jotakin toimeen; mutta asia ei onnistuisi, jos vain antaisimme määräyksiä." "Miksi te epäonnistuisitte?" "Ihmiset eivät tottelisi niitä." "Tehän voisitte tietysti pakottaa heidät siihen." "Mutta se olisi sotaa", sanoi Arthur. "Puhun hallinnosta. Jos annan sinulle jonkun viestin vietäväksi jollekin vasallilleni, pitää sinun jättää se hänelle sellaisella tavalla, ettei hän otaksu sitä miksikään käskyksi, mutta kuitenkin tottelee. Sinun pitää puhutella häntä — tarkoitan jokaista heistä — hänen omassa talossaan enkä halua, että hän tuntee itsensä jonkinlaiseksi orjaksi. Mutta toiselta puolen en halua lähettää kellekään tarpeetonta viestiä." "Ymmärrän", sanoi Galahad. "Ehkä voisin onnistua paremmin, jos tuntisin miehen, jolle puhun — hänen omituisuutensa, ne asiat, joita minun pitää tai ei sovi mainita." "Saat ne kyllä selville toimittaessasi tehtävääsi", sanoi Arthur. "Juuri sitä tarkoitankin hienotunteisuudella. Olet ehkä oppinut sitä hieman täällä seurustellessasi naisten kanssa." Galahad päätti olla vastaamatta. "Mieheni ovat mainioita silloin kun pitää tapella", sanoi Arthur, "mutta paitsi isääsi, ei minulla ole senkään vertaa hienotunteisuutta, että he voisivat lausua syntymäpäiväonnittelun hevoselle. Toivoakseni sinä olet taitavampi siinä." Galahad ihmetteli vieläkin, mikä sopisi oikeaksi vastaukseksi. "Ovatko naiset hemmoitelleet sinut pilalle?" kysyi Arthur. "En luule, kuningas, sillä naiset ovat olleet minulle ystävällisiä." "Niinpä tietenkin. Mutta toivon, etteivät he ole täyttäneet päätäsi aatteilla, kuinka sinun tulee käyttäytyä — millaiselle uralle sinun pitää antautua, ja niin edespäin." "Luulen alkavani ymmärtää, millaiseksi mieheksi haluan tulla", vastasi Galahad. "Olen suuressa kiitollisuudenvelassa kuningattarelle hänen antamastaan avusta." "Tämä asia on tärkeä, jonka olen varannut sinulle", sanoi Arthur. "Oletan, että voit lähteä matkalle heti?" "Milloin vain käskette." "No niin", sanoi Arthur, "pue varusteet yllesi, satuloi hevosesi ja ole valmis ratsastamaan tuosta portista viidentoista minuutin kuluttua." Hän nousi seisaalle, ja Galahadkin ponnahti pystyyn. "Olen valmis. Mutta ette ole ilmoittanut minulle, minne pitää ratsastaa." "Odotan sinua täällä", vastasi Arthur. "Satuloi hevosesi. Ilmoitan sinulle asian, kun lähdet matkallesi." Niinä muutamina minuutteina, jotka Galahad viipyi poissa, Arthur käveli edestakaisin. Muuan ohikulkeva tallimies kosketti lakkiinsa, mutta kuningas ei huomannut sitä. Hän kohotti katseensa äkkiä kuullessaan kavioiden kapsetta. Galahadin haarniska oli uusi ja vieläkin kiiltävä. Kypärän silmikko oli ylhäällä, ja kiihkeät kasvot näyttivät erittäin nuorilta. "Olen valmis matkaan", sanoi hän. "Hyvä on. Sinun pitää ratsastaa äitisi luo." "Äitinikö luo?" "Corbiniin", vastasi kuningas. "Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut. Jää sinne päiväksi tai pariksi, niin pitkäksi aikaa kuin näyttää parhaalta. Ole hienotunteinen." "Hyvä on", sanoi Galahad. "Ja millainen on viesti?" "Sinä", sanoi Arthur. "Kuningas Arthur, ette suinkaan karkoita minua pois hovista? Olenko tehnyt jotakin, mikä on tuottanut teille pettymystä?" "Ah, et!" vastasi kuningas. "Tule takaisin milloin haluttaa, ja täällä on sinulle muita tehtäviä. Mutta sinä et ole tavannut äitiäsi tulosi jälkeen tänne, ja hänen ilahduttamisensa tekee sinulle hyvää, ja saat taas nauttia kotielämästä senjälkeen, kun ensi kerran olet katsellut maailmaa." "Minun olisi pitänyt sanoa jäähyväiset kuningattarelle." "Minä sanon ne hänelle sinun puolestasi. Hän ymmärtää kyllä." IX "Kuningatar", sanoi Anglides, "täällä on muuan mies, joka haluaa puhutella teitä. Sanoin teidän olevan toimessa, mutta hän sanoo luulevansa teidän suovan hänelle tämän suosionosoituksen. Hänen nimensä on Bromel, ritari Bromel." "Olen kuullut sen nimen jossakin", sanoi Ginevra. "Missä se olikaan? Ah, luulenpa nyt muistavani! Niin, otan hänet vastaan, Anglides." Kun Ginevra jäi yksikseen, otti hän kaapistaan pienen kuvastimen hankkien varmuuden siitä, että hänen tukkansa esiintyi edukseen. Kun Bromel astui huoneeseen, istui hän korkealla valtaistuimellaan ja pujotteli kultalankoja pieneen koruompelukseen. "Ette suinkaan muista minua?" kysyi Bromel. "Kyllä, täydellisesti. Olen usein muistellut monta vuotta sitten tapahtunutta keskusteluamme." "Otan vapauden pyytää kerran vielä harrastustanne, kuningatar, mutta te voitte tehdä palveluksen eräälle alamaisellenne ja ehkä suotte rohkeuteni anteeksi kuultuanne asiani. Se koskee epäsuorasti ritari Galahadia." "Niinkö?" kysyi kuningatar. "Ehkä minun pitää selittää heti, että se koskee hänen äitiään", sanoi Bromel. "Kuten tiedätte, palasi ritari Lancelot hoviin joku aika sitten eikä ole käynyt Corbinissa sen jälkeen. Elaine suree kovasti hänen poissaoloaan, niin kovasti, että luulen sen lopulta vaikuttavan hänen terveyteensä. Eikä siinä ole vielä kaikki. Ritari Galahad, jota hänen äitinsä jumaloi, seurasi ritari Lancelotia tänne, eikä hänkään ole sen jälkeen vieraillut kotonaan. Tulin muistuttamaan ritari Lancelotille näitä asioita, mutta hän on poissa jollakin matkalla. Silloin aioin puhua siitä ritari Galahadille, mutta hänkin on poissa." "Mahdotonta", sanoi Ginevra. "Hän oli täällä eilisiltana." "Hän ei ole täällä nyt", sanoi Bromel. "Minulle on kerrottu hänen ratsastaneen pois tänä aamuna." "Hän ei ole voinut ratsastaa kauas", sanoi Ginevra. "Hän palaa kyllä päivän kuluessa. Hän voi tulla sillä aikaa kun keskustelemme hänestä." "Joka tapauksessa hän ei ole täällä nyt, kuningatar, ja sen vuoksi ajattelinkin teitä, koska teillä on hieman vaikutusvaltaa ritari Lancelotiin ja epäilemättä hänen poikaansakin. Jos vain tahdotte, voitte taivuttaa heidät hyvittämään ajattelemattomuutensa." Ginevra ajatteli kauan aikaa. Liian kauan Bromelin mielestä. Hän pelkäsi erehtyneensä tullessaan sinne. "Oletteko varma, että he ovat ajattelemattomia?" kysyi Ginevra. "Kuningatar, en tahtoisi pitää heitä niin ilkeinä, että voisin luulla laiminlyöntiä harkituksi." Kuningatar näytti saaneen uuden ajatuksen. "Millainen on suhteenne tähän pulmaan, ritari Bromel? Olen unohtanut — oletteko Elainen veli?" "En, kuningatar; olen vain muuan hänen naapurinsa. Kotini on Corbinin läheisyydessä ja olen tuntenut Elainen koko ikäni. Oikeastaan —" "Muistan nyt", sanoi Ginevra. "Mitä sanomista teillä olisi ollut Lancelotille, jos hän olisi ollut täällä?" "Olisin pyytänyt häntä palaamaan Elainen luo vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi. Ystävällisyys ei maksaisi hänelle juuri mitään, mutta Elaineen se vaikuttaisi hyvin piristävästi. Hän on tavattoman alakuloinen, kuningatar, ja eräinä hetkinä pelkään hänen joutuvan tuhoon. Hänen isänsä on kuollut, kuten ehkä olette kuullut, eikä hänellä ole muuta harrastusta elämässä kuin nämä molemmat miehet. Heidän poistuttuaan hänen luotaan hän nimittää itseään surkuteltavaksi, epäonnistuneeksi ihmiseksi. Hänen tilansa on mielestäni perin arveluttava." "Hän vieraili kerran täällä hovissakin vuosia sitten", sanoi Ginevra. "Muistelen, että hän oli hyvin lumoava nainen." "Hän on vieläkin lumoava", sanoi Bromel. "Siinä tapauksessa ajattelen, että hänellä pitäisi olla paljon kosijoita — hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ennen tätä." "Kuningatar", sanoi Bromel, "pidän varmana, että te tiedätte hänen rakastavan ritari Lancelotia. Koska Lancelot ei halunnut mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän huolisi kenestäkään toisesta. Hän on luonteeltaan tavattoman uskollinen." Kuningattaren silmät siristyivät melkein ilkeästi. "Miksi ei ritari Lancelot halua mennä naimisiin hänen kanssaan?" "Enpä uskaltaisi kysyä sitä häneltä." Kuningattaren kasvot muuttuivat lempeämmiksi, ja hän vaipui hetkiseksi omiin ajatuksiinsa. "Ritari Bromel", sanoi hän vihdoin, "mitä toivotte minun tekevän?" "Jos te, koska voitte vaikuttaa ritari Lancelotiin, muistutatte hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa näissä oloissa on jokseenkin julmaa, uskon hänen osoittavan Elainelle edes hiukan huomiota, koska se tekisi Elainen onnelliseksi. Se, että Lancelot velvollisuuksiensa vuoksi pysyy hovissa tai on matkoilla, on kyllä Elainen tiedossa." "Saanko kysyä, lähettikö hän teidät hakemaan Lancelotia? "Jos hän tietäisi minun tulleen tänne, ajattelisi hän minun tehneen hänelle vääryyttä. Hän ei itse koskaan esitä toista pyyntöä Lancelotille eikä hänellä ole pienintäkään aavistusta, että minä teen sen hänen puolestaan." "Silloin te olette jalo mies." "Jaloko, kuningatar?" "Ritari Bromel, olen kuullut teitä mainittavan Elainen ensimmäiseksi rakastajaksi. Nähtävästi te rakastatte häntä vieläkin. Pyydätte minua vaikuttamaan ritari Lancelotiin. Jos teen niin ja hän tottelee, käyvät mahdollisuutenne voittaa Elaine omaksenne hyvin pieniksi. Tai ehkä ette huolikaan hänestä enää." "Minun ei pitäisi vaivata teitä henkilökohtaisilla asioillani", sanoi Bromel, "mutta olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaankin häntä. Jos hän ottaisi minut miehekseen nyt, tulisi minusta kuningaskuntanne onnellisin mies. Mutta hän ei yksinkertaisesti huoli minusta." "Otaksun, että hänen ja Lancelotin välisestä suhteesta voi syyttää Lancelotia", sanoi kuningatar. "En voi antaa anteeksi Lancelotille sitä, että hän petti tytön." "Ei, kuningatar. Minun on pakko ilmoittaa sen olleen suurimmaksi osaksi Elainen omaa syytä. Siihen aikaan ajattelin toisin, mutta se johtui siitä, että olin katkerasti pettynyt, ja oli niin helppo syyttää Lancelotia. Mutta Elaine kertoi minulle itse, mitä hän aikoi tehdä, ennenkuin teki sen. Juuri senvuoksi taistelin ritari Borsin kanssa. Olette ehkä kuullut kerrottavan siitä?" "Muistelen kuulleeni", vastasi kuningatar. "Ja te rakastatte häntä vieläkin?" "Kyllä, kuningatar." Kuningatar katsoi häneen, ja hän kohtasi tämän katseen värähtämättä. Hänen mielestään näyttivät kuningattaren kasvot hyvin surullisilta. "Kerroitte koettaneenne hakea Galahadia, koska Lancelot oli poissa. Saanko kysyä, mitä asiaa teillä oli Galahadille?" "Vain samaa, kuningatar. Tahdoin, että hän pistäytyisi äitinsä luona silloin tällöin, päästämättä äitiään siihen luuloon, että hän on kokonaan poistunut äitinsä elämästä. Hän on niin nuori, ja hänellä on toistaiseksi niin vähän tekemistä, että hänellä on vähemmän tekosyitä laiminlyöntinsä puolustukseksi. Koska en tavannut häntä, toivon teidän käyttävän vaikutusvaltaanne häneenkin, kuningatar. Se ei ole niin mutkikasta kuin hänen isänsä kanssa — hänellä ei ole mitään mahdollista riitaa äitinsä kanssa, ja poikana hän on velvollinen kunnioittamaan häntä." "Onko siis Lancelot riitaantunut Elainen kanssa?" "Hän teki Lancelotille jonkun kepposen", sanoi Bromel. "En tiedä tarkalleen millaisen, mutta hän kertoi itse tehneensä Lancelotille vääryyttä. Se kaikki on jo mennyttä. Pääasia on, että hänellä on suuremmat oikeudet Galahadiin kuin Lancelotiin." "Mutta jos ymmärrän teitä oikein, ajattelette edullisemmaksi, että Lancelot lähtee sinne?" "Se tekisi hänelle enemmän hyvää — ja ajattelen hänen parastaan", vastasi Bromel. "Hän pitää Galahadista, mutta ei ole rakastanut koskaan ketään muuta kuin Lancelotia. Hänet kasvatettiin melko itsekkääksi — sillä ei ole väliä, kuinka suuresti rakastan häntä, minun on kuitenkin pakko tunnustaa se. Mutta senjälkeen kun hänen ainoa intohimonsa osui Lancelotiin, on häntä rohkaistava niin paljon kuin suinkin. Jokaisen pitää rakastaa jotakuta. Olen arvellut, että hänen rakkautensa Galahadiin ehkä onkin vain keino, jolla hän tahtoo saada luokseen Lancelotin." "Luulen, että ymmärrätte häntä paremmin kuin kukaan muu", sanoi Ginevra. "Selostuksenne hänestä on ainakin ensimmäinen, joka on saanut minut uskomaan. Ja mitä pyyntöönne tulee... olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettei miesten sovi hylätä Elainea, mutta meidän on hyvin vaikea sekaantua tähän asiaan. Onneksi ette tavannut kumpaakaan heistä. Galahad ei olisi ymmärtänyt — epäilen, onko hänellä pienintäkään aavistusta äitinsä oikeasta suhteesta hänen isäänsä, enkä tiedä, mitä hän tekee, kun hän saa sen tietää. Jos olisitte puhunut tästä Lancelotille, olen varma, että hän olisi loukkaantunut. Kaikissa tapauksissa, Elaine itse on valinnut." "Niinkö, kuningatar? Ihmettelen sitä. Tietysti ajattelemme mielellämme, että elämämme on omissa käsissämme, ja epäilemättä sen pitää ollakin, jos olemme järkeviä. Mutta otaksukaa, ettei hän ollutkaan järkevä. Otaksukaa, ja se onkin totta, että hän oli kasvanut tekemään juuri sitä, mikä häntä miellytti, saamatta kärsiä siitä. Tälläkin kertaa hän teki, mikä häntä miellytti, jossakin merkityksessä, mutta se ei ollutkaan sitä, mitä hän toivoi." "Ja teidän mielestänne meidän pitää maksaa toisten erehdyksistä?" "En sano, että meidän pitää, kuningatar, mutta me teemme niin tavallisesti." "Oletan", sanoi Ginevra, "että jos se olisi tehtävä jälleen, Elaine ei olisi entistä järkevämpi". "Ei olisikaan, koska hän rakastaa Lancelotia." Ginevra nauroi. "Olette rehellinen mies, ritari Bromel, huolimatta siitä, kuinka väitteillenne käy. Luulen Elainen olleen sokean naapurinsa hyvyydelle. Mitä pyyntöönne tulee, koetan auttaa teitä. Älkää toivoko liikaa — epäilen, voinko taivuttaa ritari Lancelotia. Ehkä minun ei pitäisi koettuakaan. Hän ei saa tietää teidän tulleen tänne siinä tarkoituksessa, jos vain voimme salata sen häneltä. Asia on arkaluontoinen, koska se koskee häneen. Mutta puhun siitä Galahadille. En tiedä kuitenkaan, mille kannalle hän asettuu. Minua huolestuttaa se, että ystävyytenne, vaikka onnistuisimmekin, voi korjata asian vain vähäksi aikaa. Elleivät he välitä Elainesta, kuka voi pakottaa heidät siihen?" "Täydellisesti totta", sanoi Bromel. "Olen ajatellut sitä, mutta on parasta, että teemme voitavamme tällä haavaa ja luotamme tulevaisuuteen. Jos Elaine kuolisi sydämen murtumisesta tai toivottomuudessaan tappaisi itsensä, emme tekisi oikein syyttäessämme siitä Lancelotia tai Galahadia. Mutta he menettäisivät maineensa maailman silmissä — ihmiset sanoisivat heidän laiminlyöneen Elainea, ja he molemmat syyttäisivät itseään. Haluan torjua uhkaavan hetken ja antaa lopun pitää huolta itsestään." "Elaine ei tee itsemurhaa", sanoi Ginevra. "Hän ei ole sitä lajia." Bromel seisoi odottaen, mutta kuningattarella ei ollut enää mitään sanomista. "Olisi tietysti parempi, kuningatar, jos ritari Lancelot ottaisi asiakseen —" "Mitä?" "Lähteä viemisille Corbiniin." "Ritari Bromel... luulen selittäneeni teille asemani tarkasti. En voi pyytää Lancelotia enkä ketään toistakaan miestä aloittamaan rakkaussuhdetta, saatikka sellaisen naisen kanssa, jota hän inhoaa, ja vielä vähemmän, jos mahdollista, sellaisen naisen kanssa, joka on häväissyt hänen nimensä. Hänen pitäisi epäilemättä lähteä sinne. Sanon vain, etten voi pyytää häntä." "Valitettavasti olen ehdottanut sellaista, mikä tuntuu teistä vastenmieliseltä", sanoi Bromel, "mutta luulin ritari Lancelotin olevan suuressa kiitollisuudenvelassa teille ja tottelevan mielellään ehdotustanne". "Te hämmästytätte minua, ritari Bromel! Miksi luulette hänen olevan kiitollisuudenvelassa minulle?" "Lähetitte sanan hänelle, kuningatar, että hän tulisi puolustamaan teitä ritari Meliagrancea vastaan." "Niin tein, ja hän pelasti henkeni. Mutta sehän tekee minusta hänen velallisensa. En voi sanoa sen enempää." "Kuningatar, jos voitte suoda minulle anteeksi, niin Elaine ajattelee — ei, minulla ei ole oikeutta sanoa sitä. Mutta kun lähetitte hakemaan häntä puolustajaksenne, riistitte hänet Elainelta. Hän oli tyytyväinen oleskeluunsa Corbinissa, mutta kun hän ratsasti pois sieltä toimittamaan asiaanne, ei hän koskaan palannut." "Ymmärrän", sanoi Ginevra. "Elaine ajattelee minun riistäneen hänen onnensa. Ellen olisi lähettänyt hakemaan hänen rakastajaansa, ei hän olisi jäänyt yksin." "Hän ajattelee, ettette pane häneen mitään arvoa, kuningatar, ja tuskinpa sitä voi odottaakaan. Mutta te voitte huomata, kuinka Lancelotin hovivelvollisuudet ovat tulleet hänen ja Elainen väliin." "Ritari Bromel, en todellakaan näe mitään sellaista. Näen vain ajattelemattoman tytön, joka on joutunut ilkeään pulaan, ja hienon miehen, joka mukaantui ajattelemattoman tytön houkutuksiin, ja suopean, mutta ei kovinkaan järkevän ystävän, joka ajattelee, että sellaisetkin asiat voidaan vielä korjata. Meidän pitää antaa sen asian kehittyä omalla tavallaan. Puhun siitä Galahadille." "Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bromel. "Sanon nyt jäähyväiset." "Mihin aiotte lähteä?" kysyi Ginevra. "Corbiniinko?" "Ei, kuningatar, vaan omaan kotiini. Ette ole koskaan nähnyt sitä. Se on pieni kartano. En luule kuninkaankaan pysähtyneen sinne." "Mutta varmaan olette käynyt täällä ennenkin — ainakin silloin, kun teidät lyötiin ritariksi." "Kuningas Pelles löi minut ritariksi kauan aikaa sitten kotona. Hän oli liiankin jalomielinen, mutta hän ja isäni olivat ystäviä ja hän ajatteli — no niin, minulla oli hänen lupansa mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa. Mutta hänellä ei ollut suurempaa vaikutusvaltaa Elaineen kuin minullakaan." "Ymmärrän koko tarinan nyt", sanoi Ginevra. "Ansaitsette paljoa suuremman onnen, kuin useimmat meistä." "Olen hyvin tyytyväinen ylimalkaan", sanoi Bromel. "Saan aina lohtua siitä ajatuksesta, kuinka harvojen tapaamien! miesten tai naisten kanssa haluaisin vaihtaa paikkaa. Todellisuudessa en kenenkään." Ginevra hymyili. "Olette kaikkea muuta kuin hovimies", sanoi hän, "ja epäilemättä —" Arthur seisoi ovella. "Tämä on ritari Bromel, Arthur, muuan Galahadin äidin naapuri. Sen perusteella, mitä hän on kertonut minulle, luulen, että Galahad on ollut hieman välinpitämätön. Hänen pitäisi mennä vierailemaan äitinsä luo." "Niin pitäisikin", myönsi Arthur. "Puhun hänelle siitä heti, kun hän tulee tänne. Tiedätkö, missä hän on?" "Kyllä. Hän on lähtenyt vieraisille äitinsä luo." "Eikä hän maininnut minulle siitä halkaistua sanaakaan." "Hän tahtoi sanoa jäähyväiset, mutta minä sanoin hänelle vieväni ne perille", sanoi Arthur. "Lähetin hänet matkalle tänä aamuna. Sinä ja ritari Bromel olette ihan oikeassa. Minulla oli sama aate itsellänikin." X Kun Galahad ratsasti pihalle, seisoi Elaine ovella juttelemassa Alicen ja ovenvartijan kanssa. Galahad koetti esiintyä niin arvokkaasti kuin oli nähnyt muidenkin vieraiden tekevän. Hän hillitsi nauramishalunsa ja laskeutui satulasta maahan hieman varovasti. "Taivaan nimessä!" huudahti Alice. "He ovat lähettäneet hänet takaisin jo!" "Ei", huomautti Galahad, "he —" mutta muistikin samalla, miksi hän oli tullut sinne. Elaine suuteli häntä molemmille poskille ja näytti vastahakoisesti päästävän hänet irti. Galahad puristi hänen kätensä omaansa, kun he kävelivät halliin. Alice seurasi tietysti heitä, ja ovenvartijakin tuli niin lähelle, että kuuli keskustelun. "Oletpa kiltti poika muistaessasi minua", sanoi Elaine. "En olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka iloinen hovielämä olisi haihduttanut meidät kaikki mielestäsi." Hän auttoi Alicea varustusten riisumisessa ja työnsi sitten Galahadin istumaan. "Meillä on paistia puoliseksi", sanoi Alice. "Hänen lempisipulinsa kera." "Paisti on mainio, Alice", sanoi Galahad, "mutta ilman sipulia tällä kertaa, ole niin hyvä". "Hän ei pidä sipulista, se on selvää", sanoi Elaine. "Kuka ei pidä, äiti?" "En tiedä vielä. No niin, hovielämä miellyttää kai sinua, vai kuinka?" "Se on loistavaa! Sinun pitäisi nähdä, äiti, kuinka siellä eletään — ja sinä rakastaisit kuningatarta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että on olemassa sellainen nainen." "Hän on hämmästyttävä", myönsi Elaine. "Ymmärrän hänen kohdelleen sinua hyvin." "Tietysti. Hän sanoo tuntevansa kuin olisin hänen oma poikansa." "Ei ole turvallista vaatia sen enempää keltään naiselta", sanoi Elaine. "Kuinka isäsi jaksaa?" "Hyvin, luullakseni. Hän on ratsastanut jonnekin — en ole nähnyt häntä pariin kolmeen päivään." "Otaksun, että Ginevra tuntee olevansa äiti hänellekin", sanoi Elaine. "Hän pitää isästä, luullakseni", vastasi Galahad, "mutta ei näytä olevan läheisissä suhteissa häneen. Et voi aavistaakaan, kuinka kylmäkiskoinen isä on hovissa, ei lainkaan niin toverillinen kuin täällä. Otaksun sen johtuvan hänen vastuunalaisuudestaan." "Kuka pitää huolta vaatteittesi pesusta?" kysyi Alice, "Olen aina halunnut tietää, kuinka se toimitetaan suuressa kartanossa." "Ne ihmiset, jotka siistivät huoneen, ottavat vaatteet mukaansa ja tuovat ne takaisin — ainakin enimmät. Olen menettänyt kaksi parasta paitaani, äiti." "Luulin sinun sanovan, että kuningatar paikkaa vaatteesi", sanoi Elaine. "Se olisi aito äidillistä." Galahad halveksi ivaa. "Mitä uutta tänne kuuluu?" kysyi hän. "Ei mitään. Elämme entiseen tapaamme niin hyvin kuin suinkin voimme ilman sinua." Galahad hämmentyi todetessaan, ettei ollut kaivannut äitiään. "Oletteko jo ottanut osaa taisteluun, nuori herra?" kysyi ovenvartija. "Luulin teidän matkustaneen hoviin taistelemaan kaikkia vastaan." "Meillä on ollut siellä yhdet turnajaiset", vastasi Galahad. "Otitko sinä osaa niihin?" kysyi hänen äitinsä. "Kyllä. Minulla ei ollut siinä paljoakaan tekemistä." "Isäsi ja kuningas eivät tietysti kamppailleet kanssasi", sanoi Elaine. "Mutta kuningas lähettää minut oikealle asialle, jos suoriudun hyvin tästä." "Mistä?" "Hän käski minun palata tänne tervehtimään sinua ja kertomaan kaikesta, mitä olen tehnyt, ja sitten hän antaa minulle jonkin tärkeän tehtävän." Elainen kasvot synkistyivät. "Luulin aluksi sinun palanneen omasta tahdostasi." "Äiti, tiedät minun tulevan mielelläni takaisin, mutta en ole ollut vielä poissa pitkää aikaa." "Se ei tunnu sinusta siltä", sanoi Elaine. "Alice, sinun on parasta mennä katsomaan paistia." Alice ymmärsi vihjauksen, ja ovenvartijakin seurasi häntä ulos huoneesta. "Et ole terveen näköinen", sanoi Galahad. "Oletko sairastanut?" "Olen ollut hieman huonossa kunnossa", vastasi Elaine, "mutta nyt olen jälleen terve. Viikon tai parin kuluttua olen ihan entiselläni. Kuningatar on siis hyvin ystävällinen sinulle?" "Tavattoman ystävällinen. Melkein joka päivä hän juttelee kanssani tunnin verran." "Missä?" "En tiedä, mitä tarkoitat, äiti." "Tapaatko sinä sattumalta hänet puutarhassa joka päivä?" "Ei, vaan hänen huoneessaan tornissa. Menen tavallisesti sinne iltapäivisin." "Hän ei ehkä pidä siitä, Galahad — sinun tulee varoa vaivaamasta häntä." "Hän käski minun tulla." "Joka päiväkö?" "Niin." "Luuletko sen olevan järkevää, Galahad? Ihmiset saattavat ruveta puhumaan sinusta — voivat sanoa sinun pitävän hänestä liian paljon tai koettavan saada hänen suosiotaan puolellesi. Hän ei kai tapaa muita miehiä joka päivä, vai tapaako?" "No, no, äiti, siinä ei ole mitään väärää! Ei kukaan puhuisi hänestä." "Minähän sanoinkin: sinusta." "Ei ole mitään aihetta siihen. Olen oppinut häneltä paljon ja menen sinne mielelläni. Hän on sinua vanhempi, eikö olekin?" Elaine istui katsellen pojan kasvoja. "Otaksun, että kohtaat kuninkaankin joka päivä." "Päivällisellä", sanoi Galahad, "ja joskus muuallakin. Hän on hyvin toimelias. Hän ei puhu paljoa, mutta on silti hyvin suopea minulle." "Entä isäsi?" "Kun hän on siellä, opettaa hän minua ohjaamaan hevosta tai käyttämään keihästä, mutta suurimman osan ajasta hän on jossakin matkoilla." "Olen iloinen, että saat edes hieman oleskella hänen seurassaan. Hänellä on kai sinulle paljon enemmän sanomista kuin kuninkaalla?" "Tuskin. Hän sanoo vain, mikä on tarpeellista, kyselee minulta hommiani ja milloin olen puhutellut kuningatarta viimeksi — siinä onkin melkein kaikki." "Otaksun, ettei hänellä ole aikaa puhella paljon Corbinista." "Ei ainakaan vielä." "Ymmärrän", sanoi Elaine. "Ginevra pitää siis yksinään huolta keskustelusta... Mistä hän sinulle juttelee, Galahad? "Tulevaisuudestani — mikä minusta tulee. Pidän hänestä senvuoksi niin paljon, että hänellä on jaloimmat ihanteet, mitä milloinkaan olen kuullut. Hän tietää minun menestyvän tarpeeksi hyvin taistelijana, mutta sanoo tahtovansa, että minusta kehittyisi ihan uudenlainen mies, sellainen, jollaisiksi hänen mielestään miesten pitäisi kehittyä sivistyneemmässä maailmassa — niin etteivät he riitelisi naisista ja tuhlaisi tarmoaan sellaiseen — ymmärrät kyllä tarkoitukseni — vaan seuraisivat jotakin loistavaa mielikuvaa loppuun saakka. Kunnes tapasin hänet, ei minulla ollut aavistustakaan, kuinka ilkeältä tavallinen elämä minusta tuntui — hän pani minut tajuamaan oman makuni." "Mitä sinä nimittäisit tavalliseksi elämäksi?" "No sitä, jota miehet tavallisesti viettävät, kosiskellen naisia, ja niin edespäin." "Ja Ginevrako auttaa sinua kohoamaan sen yläpuolelle?" "Äiti, hänellä on hurmaava tapa saada minut käsittämään sen uran jalous, jolle hän toivoo minun antautuvan. Nyt voin ymmärtää, miksi sanotaan hänen innoittaneen miehiä, kuten isääni ja kuningasta." "Ovatko he esimerkkejä siitä, mitä hän haluaa?" kysyi Elaine. "Tietysti, mutta hän näyttää ajattelevan, että vielä voisi olla jotakin — en tahdo sanoa parempaa — mutta ehkä olisi helpompi seuraamalla heidän esimerkkiään edistyä oikein pitkälle." Elaine istui tarkastellen häntä. Hänen katseensa teki Galahadin epämääräisesti levottomaksi. "Sinun on parasta laittaa itsesi kuntoon päivällistä varten", sanoi Elaine. "Huoneesi odottaa sinua — samassa kunnossa kuin lähtiessäsi." Aterian aikana Elaine ei kysellyt häneltä Camelotin elämästä, vaan huvitti häntä kotiuutisilla, sitten lähettäen hänet kuluttamaan iltapäivänsä kartanon muiden miesten seurassa, jotka kaikki olivat uteliaita näkemään hänet ja ylpeitä hänen alkavasta merkityksestään suuressa maailmassa. Mutta illalla hän istui Elainen vieressä kaari-ikkunan ääressä ja katseli puutarhaa. "Kuinka kauan voit viipyä luonamme?" "Kuningas salli minun itseni määrätä ajan", vastasi Galahad. "Luulen, että lähden paluumatkalle huomenna. Hän lupasi lähettää minut tärkeälle asialle, ja haluan kiihkeästi mennä takaisin sinne. Toivoakseni saan piakkoin ratsastaa tätä tietä pitkin usein, äiti." "Silloin on hauskaa tavata sinua", sanoi Elaine. "Olen ajatellut sitä, mitä kerroit kuningattaresta. Galahad, en ollut kuvitellut sinua muuksi kuin pojaksi. Kuinka hän tiesi sinun harrastavan rakkausasioita?" "Enhän minä niitä harrasta." "Mutta hän neuvoi sinua, ettet olisi samanlainen kuin ne miehet, jotka kosiskelevat naisia. Minun mieleeni ei olisi koskaan pälkähtänyt jutella sinulle sellaisista asioista." "Ehkä olisi, äiti, jos olisit elänyt hovissa. Olen kertonut sinulle, kuinka paljon pidän sikäläisestä elämästä — mutta olen saanut tietää myös eräitä vastenmielisiä asioita, joita joskus sattuu noiden ihmisten joukossa. Siellä kerrotaan parista kolmesta uljaasta miehestä, kuten Gawainesta, että he rakastelevat naisia, jos naiset sallivat sen tapahtua, ikäänkuin he olisivat naimisissa. Ja siellä onkin sellaisia naisia. Kuulin hirvittävän jutun Gawainesta, että hän muutamia vuosia sitten oli käyttäytynyt sillä tavalla erästä sievää tyttöä kohtaan, ja tyttö oli synnyttänyt lapsen. Sitten tyttö tietysti tappoi itsensä." "Kuinka hirmuista!" sanoi Elaine. "Miksi hän tappoi itsensä?" "Hän ei voinut elää sellaisen häpeän jälkeen. En ymmärrä, kuinka Gawaine kehtaa katsoa ihmisiä silmiin. Mutta juuri sitä kai kuningatar ajatteli, kun hän neuvoi minua oikealle uralle." "Pitäköön hän huolta omista asioistaan", sanoi Elaine. "Poikani ei kaipaa neuvoja häneltä." "Se oli pelkkää ystävällisyyttä hänen puoleltaan — sinä käsittäisit sen, jos kuuntelisit häntä", sanoi Galahad. "Selostan sen huonosti, mutta kun hän puhuu minulle, tunnen itseni paljoa voimakkaammaksi — en voisi tehdä mitään ilkeää pitkään aikaan jälkeenpäin." "Hän on epäilemättä ystävällinen — puhuin ajattelematta", sanoi Elaine. "Olen kiitollinen hänen harrastuksestaan sinua kohtaan. Mitä isäsi ajattelee hänen neuvoistaan?" "En tiedä." "Etkö ole keskustellut siitä hänen kanssaan?" "En. Hänellä on niin paljon hommaa, ja sitäpaitsi olisi niin vaikeata keskustella sellaisista pulmista isän kanssa, koska hän näyttää olevan niin korkealla niiden yläpuolella." "Luulen hänen huomanneen ne jalkainsa alla", sanoi Elaine. "Älä vieraannu hänestä, Galahad." "Nyt kun lähden toimittelemaan asioita, tapaan häntä ehkä useammin", sanoi Galahad. "Kuningatar ei hyväksy taistelua, vaan pitää sitä jäännöksenä vanhoilta villeiltä ajoilta ja haluaa, etten taistelisi ollenkaan, ellen ole oikeassa." "Emme rupea riitelemään näistä mielipiteistä", sanoi Elaine. "Taisteleminen on aina näyttänyt julmalta tai naurettavalta. Isoisäsi oli tavallisesti hyvin vihoissaan minulle, kun sanoin niin. Ihmettelen, mitä hän ajattelisi pojastani, taistelijasta, joka on jo miehen kokoinen." "Äiti", sanoi Galahad, "olen ollut hyvin itsekäs. Ehkä isäkin on ollut samanlainen. Olen ajatellut sitä palattuani kotiin. Sinun olisi pitänyt päästä hoviin jo aikoja sitten. Sinä kuulut sinne. Miksi et voisi lähteä sinne minun kanssani?" "Olen ollut hovissa", vastasi Elaine. "Palaan sinne joskus katsomaan, kuinka sinä edistyt, mutta en nyt — se on liian aikaista. Tulen sitten, kun sinusta tulee hyvin kuuluisa mies. Nykyään sinä et tarvitse minua — sinulla on kuningatar." "Haluaisin niin mielelläni viedä sinut sinne mukanani." "Galahad, olen iloinen, että säälit sitä tyttöparkaa, jota Gawaine kohteli niin huonosti, vaikka minun täytyy sanoa, että hän oli tyhmä tappaessaan itsensä. Olen huolissani pelosta, että nämä uudet ja jalot haaveesi saattavat ehkä viekoitella sinut olemaan liian ankara hänelle rakkauden takia ja liian lauhkea arvostellessasi hänen itsemurhaansa." "Tarkoitat, että hänen olisi pitänyt kestää seuraukset osana rangaistuksestaan." "Galahad, en ole puhunut sinulle tällaisista asioista ennen, mutta en ole varma siitä, menettelikö tyttö väärin rakastuessaan Gawainea. Se kuulostaa siltä kuin Gawaine olisi tehnyt julmasti hylätessään hänet, mutta se onkin ainoa synti, josta olen varma. Tahdon, että sinusta tulee hyvä mies — muista, että minä olin äitisi ennen Ginevraa; tahdon, että sinusta tulee sellainen mies, joka uskaltaa panna vaaraan jotakin sen vuoksi, mitä toivoo koko sydämestään. Kuningattaren neuvo kuulostaa minusta hieman ovelalta ja varovaiselta." "Eihän se ole ovelaa, kun toivoo ihmisten viettävän nuhteetonta elämää, vai onko?" kysyi Galahad. "Ilmaisin sen kaiketi taas huonosti — hän sanoo inhoavansa sellaisia miehiä, jotka vaipuvat noudattamaan turvallisia tottumuksiaan ja kokonaan unohtavat elää." "Luulen meidän tarkoittavan samaa. Sillä ei ole väliä, kunhan vain muistat olla jalo. Jos ajattelet minua ollessasi hänen luonaan —" "Ajattelen sinua usein, äiti." "No niin, kun niin teet, ajattele ystävällisesti." "Miksi en niin tekisi?" "Koska minä kuulun vanhempaan sukupolveen. Olen juuri huomannut sen. Aatteesi hämmästyttävät minua hieman, ja senvuoksi sinun täytyy olla jokseenkin kylmä minun aatteitani kohtaan." Galahad oli jo kauan aikaa halunnut mennä nukkumaan. Jotakin oli tapahtunut kodille tai hänelle, hän ei tiennyt kummalle. Sen täytyi olla, niinkuin kuningas oli sanonut, että lyhytaikainen oleskelu hovissa oli vanhentanut häntä äkkiä. Hän ei mielellään myöntänyt sitä, mutta ei ollut oikein vireessä — hän tunsi epäsointua kaikessa, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Oliko hänen isänsä tuntenut samaa? Senkö vuoksi ei kumpikaan heistä vieraillut Corbinissa? * * * * * Alice oli kattanut pöydälle herkullisen aamiaisen, mutta Galahad söi vähän, ja sitten hän ilmoitti äidilleen, että hänen täytyi lähteä paluumatkalle. "Jää puoliselle, Galahad — et saa ruokaa matkalla." "Alice panee kyllä evästä mukaani", vastasi Galahad, "ja ehdin Camelotiin päivälliselle". "Tiedät itse parhaiten, mitä sinulta odotetaan", sanoi Elaine. Kun hän oli valmis lähtemään, kumartui hän hevosen selästä suutelemaan äitiään. "Tule kotiin niin usein kuin voit." "Ratsastan tänne tulevalla viikolla — pyydän kuninkaalta luvan siihen. Mutta aion puhua isälleni sinun tulostasi hoviin." "Myöhemmin", sanoi Elaine. Hän katseli Galahadia ovelta, ja kun Galahad katsoi taakseen juuri ennen häviämistään näkyvistä porttitorniin, heilutti hän kättään ja hymyili. Galahad ratsasti tunnin tai enemmänkin kovaa vauhtia. Silloin liittyi häneen sivupolulta tuleva ratsastaja, joka oli matkalla kuninkaan kaupunkiin. Tämä mies oli Gawaine. "Hei, Galahad!" huusi hän. "Kuinka Ettard voi?" "En ole tavannut häntä äskettäin, mutta luulen hänen voivan hyvin." "Nämä pienet riidat ja erot", sanoi Gawaine, "ovat tavallisia varhaisemmilla asteilla". "En tiedä, mistä puhutte", sanoi Galahad. "Olen käynyt kotona tervehtimässä äitiäni." "Olisitte helposti voinut tehdä pahempaakin", sanoi Gawaine. "Toivoakseni äitinne jaksaa hyvin"? Muuan heitä vastaan tuleva ratsastaja kiinnitti heidän huomionsa. Hän osoittautui ritari Bromeliksi, joka oli matkalla kotiinsa. He pysäyttivät hevosensa puhuakseen hänen kanssaan. "Luulin sinun olevan vieraisilla äitisi luona, Galahad." "Niin minä olinkin — lähdin juuri äsken Corbinista." Bromel oli sennäköinen kuin haluaisi sanoa jotakin lisää, mutta jokin esti hänet siitä. Hän ei näyttänyt niin iloiselta kuin tavallisesti. "Hän asuu lähellä teitä, eikö niin?" kysyi Gawaine heidän jatkaessaan matkaansa. "Kyllä", vastasi Galahad. "Hän ei katsellut teitä ystävällisesti", sanoi Gawaine. He ratsastivat jonkun matkaa ääneti. "Hän keskeytti meidät", sanoi Gawaine. "Aioin kysyä, tarkoititteko, ettette ole riidellyt Ettardin kanssa?" "En tietysti ole!" "Olen iloinen kuullessani sen. Olipa se onni." Galahad ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta. Gawaine kävi miettiväiseksi. "Ihmettelen", sanoi hän, "miksi ei äitinne milloinkaan mennyt naimisiin". "Mitä?" huudahti Galahad. "Se ajatus ei ole lainkaan mahdoton", jatkoi Gawaine. "Bromel on luullakseni kyllin ihastunut häneen." XI "Oletteko luopunut minusta?" kysyi Ginevra. "On jo kulunut — kuinka monta päivää jo onkaan? — siitä, kun viimeksi osoititte kunnioitustanne kuningattarellenne oikean ritarin tapaan." "Olen käynyt äitini luona", selitti Galahad. "Olen kuullut, sen, mutta en teiltä." "Kuningatar, kun kuningas käski minun lähteä, halusin sanoa teille jäähyväiset, mutta hän käski minun lähteä heti ja lupasi selittää asian." "Milloin palasitte?" "Pari päivää sitten, kuningatar." "En ole tavannut teitä — minun oli tosiaankin pakko lähettää hakemaan teitä, saadakseni puhutella teitä hieman. Epäilemättä Arthur voi selittää senkin." Hän ei näyttänyt niin ankaralta kuin hänen sanoistaan voi päättää. Hänellä oli yllään uusi ja viehättävä puku, ja Galahad ajatteli, kuinka paljon komeammalta hän näytti kuin hänen äitinsä. "En ole pysynyt poissa senvuoksi, että halusin sitä." "Ettekä myöskään siksi, että minä sitä toivoin! Siinä nyt näette, Galahad, ettette voi keksiä minkäänlaista pätevää puolustusta." "Olen ollut hyvin onneton", sanoi Galahad. Ginevra huomasi siinä jotakin huvittavaa. "Otaksun Ettardin sulojen ahdistavan teitä. Epäilemättä näette hänestä unta." Galahad ponnahti seisaalle kiihkeästi. "Oletteko tekin samanlainen kuin muut?" kysyi hän. Ginevra piilotti hämmästyksensä eikä ollut kuulevinaankaan huomautusta. "Istuutukaa", sanoi hän. "Haluaisin tietää, miksi olette onneton." "Luvallanne poistun, nyt kuningatar. Kerron sen teille joskus toiste." "Ei, se on liian tärkeää", sanoi kuningatar. "Kertokaa nyt." Galahad istuutui vastahakoisesti, kuten näytti, eikä osoittanut halua puhua enempää. "Olisin mieluummin puhumatta siitä — nyt, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Sillä ei ole mitään tekemistä hovin kanssa." "Tiesin, ettei poissaolonne johtunut persoonallisista syistä", sanoi Ginevra. "Isänne sanoo teidän kohtelevan häntä vielä pahemmin. Kun hän aikoi puhutella teitä eilen, vannoi hän teidän kääntäneen hänelle selkänsä ja kävelleen pois." "Kyllä", vasaasi Galahad, "minä käänsin hänelle selkäni". Hän huomasi vastauksensa säikähdyttävän kuningatarta. "Galahad, ette suinkaan ole riidellyt isänne kanssa?" "En luullakseni. En ainakaan vielä." "Me olisimme kaikki hukassa, jos niin tapahtuisi." "En halua riidellä hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta se ei liikuta ketään, vaikka niin tekisinkin". "Se liikuttaa minua", sanoi kuningatar, "isäänne ja teitä Galahad, tapasitteko äitinne terveenä?" "Hän voi hyvin, luullakseni. Hän oli ollut sairaana, mutta ei pahasti." "Mutta oliko vierailunne niin hauska kuin olitte toivonut?" "Kyllä vierailu", vastasi Galahad, "mutta paluumatkalla—" "Mitä silloin tapahtui?" "Kuulin jotakin, mutta kerron sen teille joskus toiste." "Tietysti, ellette halua kertoa, en tahdo mitenkään pakottaa teitä siihen", sanoi kuningatar. "Haluan mieluummin kertoa sen teille kuin kellekään toiselle. Tehän olette ainoa ihminen, jolle voisin sen hiljaa sanoa. Mutta jolloinkin toiste." "No niin, odotan jotakin arvokasta, kun suostutte vetämään verhon syrjään", sanoi Ginevra. "Olette valmistellut sitä merkillisellä tavalla." "Se koski ihmisiä, joita olen pitänyt suuressa arvossa", sanoi Galahad, "enkä voi kunnioittaa heitä enää". "Se ei ehkä ollut totta", sanoi kuningatar. "Varminta on, ettei usko kaikkia hovissa liikkuvia juoruja." "Pelkään sen olevan totta, kuningatar." Kuningatar epäröi hetkisen. "Se on ikävää, ja jos se on totta, toivon, ettei se koske minua. Minusta ei tuntuisi lainkaan hauskalta, jos saisitte tietää vikani, Galahad." Galahad hymyili, ja tällä haavaa näytti hänen tavallinen: onnellisuutensa palaavan. "Se on niin ikävää kuin suinkin. Jos se koskisi teitä, olisi se varmasti silkkaa valhetta." Ginevra katseli häntä tarkkaavaisesti. Galahad luuli hänellä olevan mielessä jotakin, mistä ei voinut päättää, sanoisiko sen vai ei. "Galahad, tiedän, mitä olette kuullut. Ja arvaan sen ilkeän henkilön nimenkin, joka on viitsinyt kertoa sen teille." "Kuulin sen sattumalta, erehdyksestä", sanoi Galahad. "Mies saa kiittää teitä siitä, että hän on vielä hengissä. Ellen olisi muistanut sanojanne, olisin tappanut hänet heti paikalla." "Mitä minä sanoin?" "Muistatte kai puheenne voittamisesta silloinkin, kun ollaan väärässä. Päätin ottaa selon siitä, olinko oikeassa, ennenkuin iskin häntä Nyt ei sille enää voi mitään." "Se koski äitiänne." "Niin." "Ja isäänne." "Kuinka sen tiedätte?" "Kaikki tietävät sen täällä, Galahad." Se näytti huojentavan Galahadin mieltä, että kuningatar, tiesi sen. "Silloin voitte ymmärtää tunteeni, kuningatar... Ja olin juuri luvannut äidilleni tulla hänen luokseen jälleen ensi viikolla." "Ja teistä tuntuu vaikealta lähteä sinne nyt, eikö niin?" "En tietystikään voi lähteä sinne", sanoi Galahad. "En lähde hänen luokseen enää milloinkaan." "Ettekö ole liian hätäinen? Voitte ehkä vielä lähteä sinne mielellännekin, kun tämä uutinen ei enää järkytä mieltänne." "En unohda sitä", sanoi Galahad, "En suostu." "Ja senkö vuoksi käänsitte isällenne selkänne!?" kysyi kuningatar. "Niin. Minulla ei ole enää hänen kanssaan mitään tekemistä." "Galahad", sanoi kuningatar, "ehkä se johtuu siitä, että olemme turmeltuneita, mutta emme saa arvostella isäänne niin ankarasti. Se oli kummallinen juttu. Hän on ainoa, joka voi kertoa sen teille jos haluaa. Hänen ystävänsä ymmärtävät sen tapahtuneen jonakin tuollaisena hetkenä, jolloin jalokin mies voi olla heikko. Se pahoittaa mieltänne, tietysti, mutta se ei ollut teidän syytänne, ja epäilen, onko se todella haitannut teitä millään tavalla. Mutta tärkein asia on, ettette epäile — eikä kukaan meistä epäile, — isänne luonnetta." "Ettekö tekään?" kysyi Galahad. "Kuinka arvostelette äitiäni?" "En tunne äitiänne oikein hyvin", vastasi Ginevra. "Olemme vain kerran keskustelleet hieman kauemmin toistemme kanssa. Hän on ehkä kertonut siitä." "Ei koskaan", vastasi Galahad. "Se on tietty, ettei hän ole halunnut. Keskustelumme koski tätä samaa aihetta. Ilmaisin inhoavani sitä, mitä hän ja isänne olivat tehneet ja mitä he luullakseni vieläkin tekivät." "Kas vain, että hän halusi puhella siitä!" "Jos pidän parempana olla häntä arvostelematta", sanoi Ginevra, "johtuu se myös siitä, etten tiedä tarpeeksi. Tällaiseen asiaan liittyy aina jotakin hämmentävää. Kun nainen joutuu vaikeuksiin miehen kanssa, moitimme miestä siitä, että hän on tehnyt naiselle vääryyttä, mutta naiset ovat yleensä sitä mieltä, että mies on viekoiteltu joissakin epäedullisissa oloissa, ja ne naiset, jotka pitävät hänestä, ovatkin siitä ihan varmat. Äitinne kaipasi nähtävästi isänne rakkautta, vieläpä epäsäännöllisellä tavalla, ellei voinut saada sitä muuten. Jos hän sai, mitä hän halusi, ei teidän tarvitse olla pahoillanne hänen tähtensä." "Mutta he eivät ole naimisissa", sanoi Galahad. "Miksi isäni ei mene naimisiin hänen kanssaan vielä nytkin? Miksi, hän antaa äitini oleskella siellä yksinään kuin häpeisi? Ymmärrän nyt, miksi meillä oli niin omituinen koti." "Ehkä häntä hävettääkin syystä tai toisesta", sanoi kuningatar. "Mutta silloin ei olisi edullisempaa heille kummallekaan eikä varsin kunnioitettavaakaan, että isänne menisi naimisiin hänen kanssaan, ellei siinä ole rakkautta." "Eikö ole rakkautta?" "Uskon äitinne rakastaneen Lancelotia enemmän kuin Lancelot rakasti häntä, jos äitinne sai hänet omakseen joksikin aikaa, johtui se vain siitä, että äitinne teki hänelle jonkin kepposen. Millainen se kepponen lienee ollutkin, pitää isänne sitä pahana. Voittehan ymmärtää sen." Galahad nousi seisaalle ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Mutta sitten hän äkkiä muistikin, missä hän oli, ja istuutui jälleen paikalleen. "Pyydän anteeksi, kuningatar, mutta pahemmin olen sekaisin nyt kuin tullessani tänne. Vaikeuteni näytti niin voittamattomalta, etten halunnut puhella siitä; mutta mieleeni ei ikinä juolahtanut, että te ette ajattele sitä yhtä pahaksi kuin minäkin ja että te tuomitsette äitini ja puolustatte isääni. Siten voisi vain Gawaine puhua." "En puolusta kumpaakaan, mutta he ovat teidän vanhempanne. Eikö olisi parasta katsella asiaa niin edullisessa valossa kuin suinkin, koska kerran puhun siitä teille?" "Mutta kuinka sitä voi katsella edullisessa valossa? Heistä ei olisi pitänyt tulla vanhempia, kun he eivät olleet naimisissa — eihän ollut muuta kuin ilkeä synti heidän puoleltaan rakastaa toisiaan tai olla rakastavinaan. Eikö oma rehellinen mielipiteenne ole sama?" Ginevra oli hieman hidas vastaamaan tähän kysymykseen. "Kyllä tässä erityisessä tapauksessa, Galahad. Jos olisitte ollut läsnä niissä eri tilaisuuksissa, jolloin olen lausunut isällenne ajatukseni siitä, ette sanoisi minun puolustavan häntä tai äitiännekään. Mutta kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän alkaa hänestä tuntua siltä kuin jaloa rakkautta voisi olla sellaistenkin ihmisten välillä, jotka eivät ole naimisissa. Heidän pitäisi tietysti olla aviopuolisoita, mutta rakkaus on jaloa." Galahad kalpeni. "Tekin olette siis muuttunut!" "Olen mitä?" "Kuningatar, siitä ei ole vielä pitkää aikaa, kun olitte tyytymätön minuun senvuoksi, että suutelin Ettardin kättä. Selititte minulle, mihin se voi johtaa. Jos minusta tuntuu vaikealta antaa anteeksi isälleni, johtuu se opettamistanne tai vahvistamistanne tunteista. Olen teille kiitollisuudenvelassa siitä mielikuvasta, joka minulla on puhtaudesta ja voimasta. Haluatteko, että unohtaisin sen nyt? Tehän tiesitte vanhempieni suhteen silloin, kun annoitte minulle mielijohteen tuomita heitä." "Olette koskenut asian ytimeen", sanoi kuningatar. "He ovat kaikissa tapauksissa vanhempanne. Jäisivätkö ihanteeni kauniiksi teille, jos käyttäisin niitä kiihoittimina isäänne ja äitiänne vastaan?" "Teidän ei tarvitse kiihoittaa minua", vastasi Galahad. "Kammoan heitä nyt — olen katkaissut välini heidän kummankin kanssa." "Aiotte siis olla täydellisesti johdonmukainen suhteessanne oikeaan ja väärään silloinkin, kun se tuomitsee omat vanhempanne?" "Ellen olisi, niin kuinka se sopisi oikeuden ja vääryyden mittapuuksi?" vastasi Galahad. "Jos annan anteeksi omille vanhemmilleni ja tuomitsen jonkun muun, olisiko se parempaa kuin taisteleminen sillä puolella, jonka tiedän vääräksi?" "Niin, olette todellakin johdonmukainen", sanoi kuningatar. "En ole huomannut tätä piirrettä teissä ennen." "Kuningatar, mieltäni pahoittaa se, ettei se näy olevan teille mieluista." Ginevra nousi, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin. Galahad tiesi vallan hyvin, ettei tämä liike johtunut tavallisesta hellyydestä, eikä Ginevran kasvojen kaipaava ilme merkinnyt sellaista vetoamista, jolla hänen äitinsä ehkä oli kääntynyt Lancelotin puoleen. "Sanokaa minulle, Galahad", sanoi Ginevra, "merkitseekö se ihanne, josta olemme unelmoineet, teille nyt enemmän kuin isä ja äiti?" "Merkitsee", vastasi Galahad. "Näen nyt, etteivät isäni ja äitini ole antaneet minulle paljoa, mutta tämä ihanne antaa minulle jotakin, minkä vuoksi kannattaa elää." "Minä opetin teille sen ihanteen", sanoi Ginevra. "Niin teitte. Olen siitä kiitollinen teille, kuningatar." "Jos joskus huomaisitte minun tehneen väärin ihanteemme mukaan arvosteltuna, pysyisittekö johdonmukaisena ja tuomitsisitte minutkin?" Galahad näytti ajattelevan tätä kysymystä perin joutavaksi. Hän hymyili, mutta kuningattaren kasvoissa oli jotakin, mikä muutti hänet totiseksi jälleen. "Kuningatar, en halua laskea leikkiä sellaisesta asiasta." "Kumman tekisitte? Älkää pettäkö minua." "Pysyisin uskollisena ihanteelleni", vastasi Galahad. "Ja hylkäisitte minut?" "Niin." "Galahad, sanoitte, etten pidä tästä johdonmukaisuudestanne. Olitte kokonaan väärässä — ihailen sitä. Olen vihdoinkin onnistunut. Jos olen kohteliaisuudesta sanonut jotakin, mikä panisi Lancelotin synnin äitinne kanssa näyttämään vähemmän ilkeältä, karkoittakaa se ajatuksistanne. Vihatkaa sitä, mitä he tekivät. Jos eläminen heidän kanssaan taivuttaisi teidät vähitellen puolustamaan heitä, erotkaa heistä nyt. Ja jos joskus teen jotakin arvotonta, teille ja minulle arvotonta, luvatkaa, että luovutte minusta heti ehdottomasti ja ikuisiksi ajoiksi." "Mutta, kuningatar —" "Luvatkaa, Galahad!" "Jos välttämättä vaaditte, lupaan, mutta —" "Pitäkää nyt lupauksenne, ja teistä tulee mainiompi mies kuin isästänne. Teidän pitää lähteä jonnekin joksikin ajaksi — pyydän sitä kuninkaalta." "Mutta pitäisin avustanne, kuningatar —" "En voi opettaa teille enää mitään", sanoi Ginevra. "Jos pidätte lupauksenne, olette oppinut kaiken sen, mitä milloinkaan tulen tietämään." Neljäs osa GALAHAD JA ETSINTÄ I Arthur ja hänen hovikuntansa kävelivät puistossa puolisen jälkeen. "Kuningatar, mitä olette tehnyt Galahadille?" kysyi Gawaine. "Emme ole nähneet häntä hänen palaamisensa jälkeen." "Minulla ei ole aavistustakaan siitä", vastasi kuningatar. "Missä hän on, ritari Lancelot?" "Galahadilla on omat päähänpistonsa", vastasi Lancelot. "Ah, sellaisessa tilassako hän onkin?" sanoi Gawaine. "Siitä pojasta puhutaan vielä paljon." "Miksi?" "Hänestä kehittyy mainio sydämien murtaja. Näistä vakavista nuorukaisista, joilla on korkea siveellinen päämäärä, tulee aina vaarallisimpia." "Senkö vuoksi te olette niin vaaraton?" kysyi kuningatar. Hän huomasi tämän keskustelun suututtavan Lancelotia. "Haluaisin vaihtaa muutamia sanoja kanssanne", sanoi hän, "tästä pojastanne. Tuolla on penkki... Tiedät tietysti, mikä häntä vaivaa." "En ole lainkaan varma siitä." "Olet kyllä. Noudatin hänet luokseni eilen." "Entä sitten?" "Hän tietää kaikki Elainesta ja sinusta." "Kerroitko sinä hänelle?" "Lancelot!" "Kuka muu olisi uskaltanut kertoa?" "Hän sanoo saaneensa tietää sen sattumalta. Hän ei tietysti halunnut mainita henkilön nimeä — mutta luulen hänen kuunnelleen jonkun miehen puhetta." "No niin, sille ei nyt voi mitään", sanoi Lancelot. "Hänen piti saada se tietää. Onko hän syvästi loukkaantunut? Sen tähdenkö hän ei halua puhutella minua?" "Niin, hän tuntee haavoittuneensa. Hän sanoo, ettet sinä eikä hänen äitinsä enää kuulu hänen ihanteihinsa." "Todellako?" kysyi Lancelot. "Aikooko hän tuomita meidät?" "Hän on jo tuominnut." "Kun hän oppii enemmän elämästä, käy hän suopeammaksi", sanoi Lancelot. "Hän on vielä niin nuori. Olipa paha, että hän kuuli sen niin pian. Selitit tietysti hänelle asian oikein, vai mitä?" "Luulen tehneeni sen. Sanoin mitä suinkin voin puolustukseksesi — selitin, että siitä voi syyttää vain Elainea, ja väitin, että melkein kaikilla miehillä on heikot hetkensä." "Olisit voinut tehdä jotakin vielä parempaa, Ginevra, ja oikeudenmukaisemmin." "Kenties olisin. Soisin, etten olisi ollut niin ankara Elainelle... Lancelot, miksi et mene hänen kanssaan naimisiin Galahadin vuoksi?" "Tiedät, etten halua, tai muussa tapauksessa et ehdottaisi sitä. Jos tekisin niin, vihaisit minua." "Elaine säälittää minua, Lancelot. Luulen ymmärtäväni hänet nyt. En tuomitse häntä kokonaan." "Et kokonaan, vaan kuitenkin vielä tarpeeksi", sanoi Lancelot. "Rakastan sinua, Ginevra, mutta tunnen sinut." "Tunnetko? Olisi ollut parempi, jos olisin koettanut taivuttaa Galahadia rakastamaan enemmän äitiään — jos olisin taivuttanut hänet uskomaan, ettei Elainea sovi moittia, että sinä teit hänelle vääryyttä. Se olisi ollut avuksi pojalle. Et olisi välittänyt siitä, vai olisitko?" "Enkö olisi!" sanoi Lancelot. "En tehnyt hänelle vääryyttä, vaan hän sekaantui tahallaan meidän onneemme avoimin silmin." "Lancelot, Galahadin kaltainen poika tuomitsee jokaisen vääryydestä naista kohtaan, mutta ei ymmärrä, kuinka nainen on voinut tehdä vääryyttä sinulle." "Kun nyt olet tällaisella anteeksiantavalla tuulella", sanoi Lancelot, "et nähtävästi välitä siitä, että hieman kostat minulle minun kustannuksellani. Ulota minuunkin hieman tuota samaa jalomielisyyttä, jota jakelet Elainelle." "Puhun siitä vain siten kuin sinäkin tekisit, olen varma siitä, jos keskustelisit Galahadin kanssa. Et suinkaan moittisi hänen äitiään?" "Jos minä itse otan syyn niskoilleni tai jos sinä syytät siitä minua, on siinä suuri ero." "Niin kyllä", sanoi Ginevra, "mutta sinun pitää ottaa koko syy niskoillesi heti. Galahadin pitää ajatella niin hyvää kuin suinkin äidistään. Onnettomuudeksi en ajatellut sitä ajoissa, vaan annoin hänelle toisen vaikutelman, että vääryyttä kärsinyt puoli olitkin sinä." "Ylistän jalomielisyyttäsi. En halua menettää poikani ystävyyttä." "Lancelot, olen hyvin peloissani — katsohan, olen opettanut hänelle sen, mitä koetin opettaa sinulle." "Epäilemättä. En voinut ymmärtää, mitä se oli, ja nyt, kun hän puhuu minulle, hän on kuin ulkomaalainen, jonka kieltä en osaa." "No niin, näet siis pulman. Koetin näyttää hänelle Elainen kanssa tehdyn työsi lieventävät puolet, mutta heti oli selvää, että jos saan hänet taivutetuksi, teen tyhjäksi kaiken sen, mitä olen saanut aikaan — hänestä tulisi vain tavallinen viisasteleva, ihanteensa menettänyt nuori mies, jonka voimat ovat haihtuneet. En voinut niin tehdä. Olisin silloin menettänyt ainoan mahdollisuuteni jalon sielun kehittämiseen. Rehellisesti puhuen, Lancelot, hän aikoi äkkiä kauhistuen paeta sinua ja Elainea ja syntiäsi, ja minun oli pakko valita hänen kauhunsa haihduttamisen ja hänen ihanteensa välillä, ja senvuoksi kehoitinkin häntä jatkamaan täydellisyyteen pyrkimistään, vaikka hänen pitäisikin karistaa tomu jaloistaan päästäkseen eroon sinusta ja äidistään. Mitä muutakaan voin tehdä? Sanoin hänelle, että kauhuntunne oli oikea — ja että hänen pitäisi sitä viljellä." "Oli kerran aika", sanoi Lancelot, "jolloin todella luulin sinussa olevan tunnetta ja ystävällisyyttä ja joku määrä rakkauttakin minua kohtaan". "Se on totta", sanoi Ginevra. "Yhdessä merkityksessä en ole rakastanut ketään toista niin suuresti kuin sinua. Mutta Galahadia rakastan toisella tavalla, häntä ainoastaan. Olen valmis uhraamaan sinut ja kenet muun tahansa tässä maailmassa saadakseni varmuuden siitä, että hänestä tulee sellainen kuin hänessä on ainetta." "Jos olisi puhe omasta uhrautumisestasi, Ginevra, tuntisit ehkä eri tavalla." "Mutta minä aionkin uhrautua. Mitä häneen tulee, ei asemaamme voi puolustaa. Näen sen hetken tulevan. Galahad ei ole muuta kuin mies, joka on syntynyt edelle ajastaan. Hän saa nyt tietää kaikki sinusta ja minusta, ja olen varma, ettei hän sitten enää halua puhutella minua." "Hän ei saa tietää sitä", sanoi Lancelot. "Ei kukaan uskalla kertoa sitä hänelle. Menen siitä takuuseen." "Etkö luule, että hänen ehkä pitäisi saada se tietää?" "Ginevra, kuinka on laitamme? Oletko palannut siihen mielentilaan, että kadut rakkauttamme? Tai oletko samaa mieltä papin kanssa, että se joka suhteessa, oli syntiä?" "En kadu sitä eikä se ole syntiä meille, vaan hänelle se tulee olemaan. Luulen saaneeni hänet sille kannalle, ettei hän voi mitenkään antaa meille anteeksi. En milloinkaan uskaltanut toivoa, että voisin saada toimeen niin paljon. Kummallista, että uutinen sinun ja Elainen suhteesta edisti hänen kehittymistään niin nopeasti." "Haluat siis, että hän saa selville meidänkin suhteemme, menettääksesi hänet?" "En halua menettää häntä", vastasi Ginevra, "mutta tietysti se olisi oikea tulos. Sinäkin ymmärrät sen varmasti." "Olen ehdottomasti sokea moiselle täydellisyydelle! Jos olisin sen ymmärtänyt, olisin tyydyttänyt sinut jo kauan aikaa sitten, mutta en ole ikinä käsittänyt ihanteittesi tarkoitusta. Galahadilla on nähtävästi taipumusta siihen. Hänestä olisi pitänyt tulla sinun rakastajasi." "Hän on poikani eikä rakastajani", sanoi Ginevra. "Me odotamme paljoa enemmän pojaltamme." "Kun muistelen koko tarinaamme", sanoi Lancelot, "tuntuu kuin menettäisin järkeni. Luulin panevani vaaraan henkeni ja nimeni suuren rakkauden vuoksi. Pidin itseäni onnellisena saadessani tehdä niin. Mutta nyt en tiedä, mitä minulle on tehty. Olen kuin puinen shakkinappula, jota siirrellään sinne tänne pelissä — joku koettaa ratkaista tehtävää, mutta se ei ole minun tehtäväni... Jos haluat, että parhaat ystäväsi jättävät sinut, miksi olit niin ankara minua kohtaan Elainen tähden?" "Milloin olen ollut ankara sinulle?" "No niin — silloin penkereelläsi, kun hän oli kiertänyt käsivartensa kaulaani." "Ole rehellinen, Lancelot — sinun käsivartesi olivat hänen kaulassaan." "Se johtui ainakin hänen aloitteestaan." "Hyvin mahdollista", sanoi Ginevra. "Hänen asemassaan olisin menetellyt samalla tavalla. Hän koetti riistää sinut minulta. Mutta olen vapautunut mustasukkaisuudesta, Lancelot. Hänellä täytyy olla harvinaisia ominaisuuksia, koska hän on voinut synnyttää Galahadin kaltaisen lapsen. Olen pahoillani, että olin niin töykeä hänelle." "Elaine on nyt syrjässä. Senvuoksi luulet vapautuneesi mustasukkaisuudesta. Oman rauhani vuoksi aion pitää huolta siitä, ettet enää sairastu siihen tautiin." "Ajattelen Galahadia", sanoi Ginevra. "Valitettavasti minun täytyi asettua sille kannalle hänen kanssaan sinua ja Elainea vastaan. Tosiaankin olisi suureksi avuksi, jos hän voisi ajatella äidistään niin hyvää kuin suinkin." "Eikä isästään", sanoi Lancelot. "Se on vähemmän tärkeätä. Hän on luultavasti saanut jo oppia sinulta kaikki, mikä suinkin on mahdollista, mutta minä haluan tukea hänen ihannettaan suuresti kunnioitettavan ja hurskaan elämän saavuttamiseksi." "Sinulla ei ole sen enempää sydäntä kuin kalalla", sanoi Lancelot. "Jokainen sana, jonka sanot pojastani, loukkaa minua." "Etkö voi ymmärtää?" kysyi Ginevra. "Me tulemme aina olemaan toisillemme sellaisia kuin tähän asti." "Sano säntilleen, mitä tarkoitat", vastasi Lancelot. "Rakastavaisia, etkö sanoisi niin? Voi, Lancelot, älä ole tyhmä! Koetan vain käsitellä rehellisesti tosiasioita. Etkö ole tarpeeksi jalomielinen voidaksesi kanssani suunnitella hänen parastaan?" "Jos sinulla on jokin kelpo suunnitelma, menen niin pitkälle kuin haluat, Ginevra, mutta huomautuksesi ovat arvottomia sekä hänelle että meille. En halua niitä enää kuunnella. Mutta jos on olemassa jotakin, mitä voin tehdä, ilmoita minulle." "Ajattelen, että hänen on parasta lähteä etsimään." "Mitä?" "Hänen pitää lähteä jollekin hyvin tärkeälle asialle — etsimään jotakin." "Nyt olet ajatellut helppoa tehtävää. Kaiketi minun pitää keksiä se, mitä hänen pitää etsiä?" "Ei, minä keksin senkin. Mutta hänen pitää ratsastaa pois, hyvin etäälle tällä kertaa. Jos hän on poissa täältä, pienenevät hänen mahdollisuutensa kuulla meistä jotakin. Tosin hän saattaa kuulla huhuja muuallakin, mutta silmiemme edessä liikkuvat juorut ovat vaarallisimmat. Siinäkin tapauksessa, jos hän joskus saa sen selville, olen varma, että hän tahtoo lähteä pois täältä, ja se olisi vähemmän silmäänpistävää, jos ihmiset ovat jo tottuneet hänen poissaoloihinsa." "Arthurilla on paljon tehtäviä hänelle", sanoi Lancelot. "Hänen poissaolonsa johtuvat kyllä siitä." "Se ei saa olla tavallinen tehtävä. Tahdon jotakin, mikä voi kehittää hänen luonnettaan." "Noudata siinä omaa mieltäsi, jätän sen sinun huoleksesi." "Ehkä hänen pitäisi lähteä johonkin uuteen villiin maahan", sanoi Ginevra, "ja panna se järjestykseen samalla tavalla kuin sinä ja Arthur teitte". "Jos voit muistaa niin pitkälti taaksepäin", sanoi Lancelot, "oli kerran päivä, jolloin sanoit sellaista työtä raa'aksi ja alkuperäiseksi — ja kehoitit minua ryhtymään henkevämpiin yrityksiin. En voinut keksiä ainoatakaan, ja se todisti sieluni rajoitukset. Nyt et sinäkään voi keksiä mitään — vaivaat aivojasi kysymyksillä, mistä saisit jonkin valiotehtävän, luonteille parhaimman, ja lopetat siihen ehdotukseen, että poika tekisi samaa kuin minäkin. Siinä on sinunkin edistymisesi." "Sinun pitää käsittää näiden molempien tapausten ero." "Pitääkö minun?" kysyi Lancelot. "Meillä on syy lähettää hänet pois. Hän sanoi minulle kerran haluavansa jäljitellä sinua ja kuningasta, ja minä sanoin, että hänen pitää hakea jokin villi maa ja panna se järjestykseen. Sanoin sen tietysti peloittaakseni häntä, mutta nyt olen siitä vähemmän varma. Ehkä hänen haaveensa voidaan saavuttaa vain jossakin uudessa maailmassa." "Olet johdonmukainen tällä kertaa", sanoi Lancelot. "Vain jossakin uudessa maailmassa, missä elää uudenlaisia miehiä ja naisia." "Olemme ainakin yhtä mieltä siitä", sanoi Ginevra, "ettei sitä voi saavuttaa täällä; Camelotissa. Me kuulumme tähän paikkaan, Lancelot, mutta ei hän." "Minulla ei ole hyötyä", sanoi Lancelot, "sellaisesta hyvyydestä, jolla pitää olla erityinen suunta, ennenkuin se voi työskennellä. Tosiaankin annat minulle hyvin epäedullisen kuvauksen Galahadista. Hän tuntui minusta lupaavammalta, ennenkuin sinä paransit häntä." II Galahad tapasi Arthurin valleilta portin läheltä katselemassa, kuinka muurarit korjasivat vallia. "Oletko valmis toiseen tehtävään?" kysyi kuningas. "Ihan valmis", vastasi Galahad, "mutta toivon —" "No niin, mitä toivot?" "Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä." "Sano vain, koska kerran aloitit." "Toivoin, että tästä tehtävästä tulisi todellinen." Arthur murahti jotakin, mikä ei näyttänyt tarkoittavan mielihyvää. "Ginevra sanoi minulle, että olet aika lailla loukkautunut. Tunnet nyt oman tarinasi." "Niin, tunnen sen nyt", vastasi Galahad. "Etkä hyväksy sitä, mikäli olen kuullut oikein." "En hyväksykään." Arthur tarkasteli häntä hymyillen tuikeasti. "Nuori mies", sanoi hän, "eikö mieleesi ole juolahtanut, ettei se kuulu lainkaan sinuun?" "Mikä?" "Esivanhempiesi käyttäytyminen." "Ei esivanhempieni tietystikään, mutta se vaikuttaa tunteihini vanhempiani kohtaan, jos he —" "Jolleivät he aina ole päässeet omien hyveittesi tasalle. Tarkoitatko sitä?" kysyi Arthur. "En, luullakseni", vastasi Galahad. "Minulla oli suuret ajatukset isästäni ja äidistäni." "Niin on minullakin omista vanhemmistani", sanoi Arthur. "Ajattelen niin hyvää isästäni, että olen tuhlannut monta tuntia toimeliaasta elämästäni arvatakseni, kuka hän oli." Galahad näytti perinpohjin hämmästyvän. "Sinä ja minä olemme samassa veneessä", sanoi kuningas, "paitsi sitä eroa, jonka juuri mainitsin. Kasvaessani ajattelin isäkseni vanhaa ritari Ectoria, sitten kuulin olevani Utherin poika ja sitten, että äitini oli siihen aikaan varmasti ollut Cornwallin herttuan vaimo. Mikä tarinani muunnos lienee tosi, en tiedä." "Tunsitte kai äitinne?" kysyi Galahad. "Igrainenko? Kyllä varmasti. Hän oli erikoisen hyvä nainen." "Mitä ajattelette hänestä?" "Ajattelen, että hän oli äitini", sanoi Arthur. "Mitäpä muuta?" "Minun kannaltani se ei ole niin yksinkertaista", sanoi Galahad. "Tunteeni äitiäni kohtaan oli erikoinen." "Minun piti lähettää sinut kotiisi tapaamaan häntä", sanoi kuningas, "etkä vieläkään pidä sitä sopivana tehtävänä". Galahad mietti hetkisen. "Olin onnellinen täällä", sanoi hän, "ja ehkä olin itsekkäästi välinpitämätön, mutta minulla oli hyvin suuret ajatukset vanhemmistani." "Tietysti sinulla oli, tai muussa tapauksessa en olisi päästänyt sinua puheilleni", sanoi Arthur. "Ja sinun pitää ajatella heistä hyvää jälleen, tai muuten karkoitan sinut täältä. Minulla ei ole mitään hyötyä sellaisesta miehestä, joka ryhtyy tuomitsemaan isäänsä ja äitiään." "En vaadi oikeutta tuomita heitä." "Vai et? Kuulin sinun luvanneen äidillesi tulla hänen luokseen jälleen tällä viikolla, mutta olet pysynytkin poissa sieltä, koska hän ei muka sovi seuratoveriksesi. Näyttää kuin olisit julkisesti kääntänyt selkäsi isällesikin etkä ole puhutellut häntä senjälkeen." Galahad punastui ja näytti hieman nololta. "Olet ehkä hankkinut itsellesi jonkun hyvän ominaisuuden, josta en tiedä", sanoi Arthur, "ja joka suo sinulle oikeuden seurustelupiirin tarkastelemiseen siten, että erotat lampaat vuohista, mutta jos minulla olisi sellainen oikeus, en käyttäisi sitä". "Ettekö tahtoisi karttaa ihmisiä, jotka ovat tehneet vääryyttä, ja liittyä niihin, jotka viettävät nuhteetonta elämää?" "Ellemme puhelisi vanhemmistasi, olisin samaa mieltä kanssasi", vastasi Arthur, "mutta vain sillä edellytyksellä, että näytät minulle selvästi, kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein, ja että, kun liityt valitsemaasi pyhimysryhmään, he eivät tunne hyvyyden keskimäärän alentuneen. Mutta mitä vanhempiisi tulee, otaksun, ettet edes lapsena tuottanut huolta äidillesi?" "Kyllä minä tuotin", vastasi Galahad. "Teit joskus väärin, kuten inhimillinen olento ainakin, vai mitä?" Galahad tunsi hieman loukkautuvansa siitä, että kyseleminen oli näin alkeellista. "No niin, aioin kysyä, karttoiko äitisi sinua?" "Se ei ole sama asia", sanoi Galahad. "Olinhan häntä nuorempi." "Ja vanhempasi ovat sinua vanhemmat. Se on oikein. Miksi anteeksianto pitäisi olla hyve vanhemmissa, mutta ei nuorissa? Sanon sinulle, nuori mies, että äitisi ja isäsi ovat jalompia ihmisiä kuin sinä. Heillä on suurempi sydän ja jalommat ajatukset." Galahad oli muserrettu, mutta ei silti uskonut. "Kuningas Arthur", kysyi hän, "ajatteletteko, että vanhempani tekivät oikein?" "Tarkoitatko, oliko se oikein sinulle?" "En, vaan oliko se oikein heidän puoleltaan?" "Et käsitä mitään helposti. Ymmärrän kyllä, kuinka olet vastuunalainen omasta käytöksestäsi ja kuinka sinun pitää vastata siitä, mitä luovutat lapsillesi; mutta kuinka esivanhempiesi, lähimpien tai kaukaisimpien, synnit voivat vaivata omaatuntoasi — no niin, sitä en kykene käsittämään." "Luulin heitä täydellisiksi", sanoi Galahad. "Saisit hävetä silmät päästäsi, ellet olisi niin ajatellut ja vieläkin ajattelisi. Mutta täysikasvuisen miehen pitää olla hieman hölmö, ellei hän tiedä, että meillä kaikilla on vikoja. Vanhemmissasi, kuten muissakin ihmisissä — en uskalla sanoa, kuten sinussa — on sekaisin hyvää ja pahaa. He tulisivat onnellisiksi, jos voisit täydentää heidän elämänsä hyvällä puolella — kehittymällä sellaiseksi, mitä he eivät voineet olla. Tahtoisitko mieluummin rangaista heitä heidän erehdyksiensä: vuoksi?" Kun Galahad katsoi kuninkaaseen, oli hänen kasvoissaan Elainen omaa vilpittömyyttä. "Sen jälkeen, mitä olette sanonut, tunnen olevani pieni ja itsekäs — enkä kuitenkaan voi taivuttaa itseäni katumaan, että vihaan heidän tekoaan." "No niin", sanoi Arthur, "ellet koeta olla pieni etkä itsekäs, seuraa loppu itsestään. Se ei ole kokonaan sinun syytäsi." "Kun tulin hoviinne", sanoi Galahad, "tahdoin olla isäni seurassa, tietysti, mutta toivoin samalla saavani oleskella teidän lähellänne. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan kuningatar Ginevrasta. Olin kuullut hänen nimensä, mutta en koskaan toivonut saavani todellisuudessa tutustua häneen tai saavuttaa hänen ystävyyttään. Toivon kuitenkin saavani suorittaa enemmän tehtäviä palveluksessanne, kuningas Arthur, ja iloitsenkin senvuoksi tästä uudesta tehtävästä. Käyntini äitini luona ei ollut sellainen palvelus kuin tarkoitan. Toivoin saavani harjoitusta aseiden käytössä, halusin ottaa osaa turnajaisiin ja muuhun sellaiseen, kuten isäni ja te ennen teitte." "Eikä enää ole turnajaisia — siksikö olet pahoillasi?" "Enkä pahoittele", vastasi Galahad. "Mutta täällä ei todellakaan ole turnajaisia. Ei sen koommin kun yhdet juuri tuloni jälkeen tänne." Arthur tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti. "Kun isäsi ja minä aloitimme, emme olleet sinua paljoa vanhempia... Olisitko pitänyt tuosta villistä elämästämme, ennenkuin meistä kaikista tuli sivistyneitä?" "Kuningas Arthur, luulin saavani tutustua täällä juuri siihen." "Ja sensijaan oletkin saanut kuluttaa aikasi sisällä ja opetella keskustelemaan. Kuulehan nyt, Galahad, jos palautan entisen sotakurimme ja vaadin ritareitani muuttumaan sellaisiksi ratsastajiksi ja taistelijoiksi, jollaisia he olivat ennen, tahdotko auttaa minua samalla tavalla kuin isäsikin teki, ennenkuin täällä oli liian monta naista?" "Pitäisin siitä", vastasi Galahad. Arthur puristi hänen kättään, ja kun he seisoivat siinä innostuksensa lumoamina, olisi ollut vaikeata sanoa, kumman kasvot näyttivät nuoremmilta. "Minäkin pitäisin siitä", sanoi kuningas. "Sinä ja minä voimme sen tehdä. Tästä alkaen ryhdymme elämään miesten maailmassa. Tiesin, että nämä sisäiset teoriat olivat epäterveellisiä. Nyt voit näyttää minulle, kuinka suoriudut melko vaikeasta tehtävästä, ja kun palaat, aloitamme heti. Järjestämme turnajaiset Winchesteriin, ja elleivät naiset pidä siitä, saavat he jäädä kotiin." Galahad toivoi saavansa taistella oikealla puolella, mutta katsoi parhaaksi olla ilmaisematta omantuntonsa vaatimusta liian pian. "En tahdo sanoa, ettet ole mitään oppinut hovista, sen nykyiselläänkin ollessa", sanoi Arthur. "Nämä äskeiset huolet ja yllätykset ovat opettaneet sinulle enemmän kuin nyt voit sanoakaan. Mutta me olemme tottuneet liian helppoon ja laiskaan elämään, ja entinen onnellisuutemme on haihtunut olemattomiin. Sinä ja minä lähdemme hakemaan sitä ja tuomme sen takaisin. Kun puhuit, kuten teit, Galahad, näin sinun olevan minun lajiani. Ellen olisi tyhmä, olisin huomannut sen jo ennenkin." "Kuningatar Ginevra on ollut niin hyvä ystävä, ja hän on niin järkevä", sanoi Galahad. "En tahdo olla kiittämätön hänen hovilleen, koska täällä ei mielestäni ole vietetty mitään pahaa elämää." "Mutta kuitenkin pidät toista elämää parempana?" "Kyllä." "No niin, ole kiitollinen Ginevralle kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksesi, ja myös äidillesi ja isällesi. Ajattele hyvää menneisyytesi hyvistä puolista ja käännä uusi lehti — se on minun tapani katsella asioita. Mutta nyt tehtävään — et suinkaan pelkää sen vaikeutta?" "Koetelkaa minua", sanoi Galahad. "Sinun pitää ehkä tappaa mies tällä kertaa. Siitä ei ole suurta vahinkoa, vaikka niin teetkin, mutta ehkä se ei olekaan tarpeellista. Käytä älyäsi. Nyt on puheena pari niin hävytöntä lurjusta, etten ole mokomista kuullut muutamiin vuosiin. Luulin maan vapautuneen heidänlaisistaan roistoista. Sinun pitää ratsastaa erään hyvän ystäväni, herttua Lianourin, linnaan. Emme ole kuulleet hänestä sanaakaan moniin kuukausiin. Lähetin sinne sananviejän, joka ei ole palannut. Lianourilla on hyvännäköinen tytär. Muuan huhu on juuri kantautunut korviini — mutta voimmehan yhtä hyvin kävellä takaisin linnaan. Sillä aikaa kerron sinulle koko asian." III Galahad oli menossa Ginevran torniin. Ettard seisoi pienellä parvekkeella penkereen kohdalla katsellen, kuinka iltapäivän aurinko loisti seudun yli. Galahad ei ollut häntä näkevinään, mutta Ettard huusi hänelle: "Onko koskaan nähty mitään noin kaunista?" Galahad pysähtyi hetkiseksi vain näyttääkseen, ettei hän pelännyt Ettardia. "Kynnetyt pellot hämmästyttävät minua aina", sanoi hän. "Vuosi vuodelta unohdan, kuinka kaunista ja ruskeaa kynnetty maa on. Ihmisellä ei ole milloinkaan tilaisuutta unohtaa metsää." "Mutta tehän ratsastatte aina sen siimeksessä", sanoi Ettard. "Kuinka siis voisitte sen unohtaa?" Galahadin mieleen juolahti, että Ettardin täytyi tietää hänen ratsastaneen sen läpi vain kerran —tai kahdesti jos laski matkan Corbiniin edestakaisin. "Tuntuu ikävältä, että alatte ratsastaa pois, kuten muutkin miehet, ritari Galahad. Täällä hovissa on niin yksinäistä, kun te lähdette luotamme. Toivoin, ettei teistä tulisi sellainen." "Millainen minusta pitäisi tulla?" "Voisitte pysyä täällä luonamme", vastasi Ettard "Täällä pitäisi olla mies tai parikin, jotka voisivat elää taistelematta alituisesti. Silloin olisi naisillakin jokin tehtävä tässä maailmassa." "Luulenpa että heillä varmasti jo onkin jokin tehtävä", sanoi Galahad. "Ette ole kovin kohtelias tänä iltapäivänä", sanoi Ettard. "Miksi en? Eivätkö naiset innoita miehiä tekemään parastaan? Eivätkö saavutuksemme tuota heille kunniaa?" "Missä kuulitte tuon?" kysyi Ettard Galahad ei pitänyt tästä sävystä. Ettard oli vallaton ja sitäpaitsi näytti laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan Hän toivoi, että olisi jatkanut matkaansa. "En ole ikinä voinut innoittaa ketään", jatkoi Ettard "Ehkä vika on minussa itsessäni. Mutta jos innoitan jotakuta miestä, niin ensimmäinen asia, jonka hän toimittaisi näyttääkseen innoittamiseni vaikuttaneen, olisi kai se, että hän nousisi hevosensa selkään ja poistuisi luotani." "Jos jäisimme tänne, ette ylpeilisi meistä", sanoi Galahad. "Jos rakastaisin miestä, ei hän voisi jäädä luokseni liian pitkäksi aikaa", sanoi Ettard. "Niin, jos rakastaisitte. Luulin teidän puhuvan miehistä ylimalkaan." Molemmat katselivat kynnettyjä ketoja hetkisen, ja Galahad ajatteli, että hänen oli parasta paeta. "Aiotteko jo lähteä?" "Minun pitää tavata kuningatarta", vastasi Galahad. "Pitää!" toisti Ettard. "Siinä tapauksessa harras pyyntöni oli turha." "Mikä pyyntö?" Ettard nauroi ja Galahad kääntyi takaisin katsomaan, mistä se johtui. "Olette kummallinen poika", sanoi Ettard. "Ehkä hyvin syvämielinenkin. En saa teistä selvää. Odotin täällä saadakseni puhutella teitä." "Miksi?" "Siksi vain." "Niin, mutta miksi?" Ettard nauroi jälleen. He katselivat toisiaan. "Luulen olevani tyhmä, Ettard, mutta en tiedä, mitä tarkoitatte." "Ette ole tyhmä — olette ihmeellinen", sanoi Ettard. "Pidän teistä siksi, ettette ymmärrä. Tarkoitin yksinkertaisesti vain sitä, että on hauska tavata ja puhutella teitä. Syvennytte tämän jälkeen kaiketi tärkeihin tehtäviin kaukana luotamme, ja tulemme siis tapaamaan toisiamme hyvin harvoin, minkä vuoksi toivoin näitä muutamia minuutteja. Olen iloinen, että sain ne, vaikka pelkäsittekin puhutella minua." "Enkä pelännyt", väitti Galahad. "Eikö ole ihme, että kuuluisa mies, joka on lähdössä taisteluun — kai louhikäärmeitä vastaan tällä kertaa? — pelkää puhutella yhtä ainoaa vaarallista naista!" "En pelännyt, olin vain kiireissäni", sanoi Galahad. "Minulla on tärkeä sitoumus täytettävänä." Hän oli hyvin vihainen, kun Ettard nauroi. "Huusin teille", sanoi Ettard. "Kuullessanne pahaenteisen ääneni ette uskaltanut täyttää tärkeää sitoumustanne. Pelästyitte varmaankin niin kovasti, ettette voinut lähteä juoksemaan." "Sanokaapa, mistä te oikeastaan puhutte?" kysyi Galahad. "Ette ole kohtelias tänään, ritari Galahad. Kiusoittelin vain teitä senvuoksi, että siitä asti, kun kuningatar näki teidän suutelevan kättäni, olette karttanut minua kuin ruttoa." "Se ei ole ollut syynä", vastasi Galahad. "Tarkoitan —" "Mitä?" "En voi selittää. Saatte ajatella minusta mitä haluatte Mutta minun olisi pitänyt olla kohtelias... Kuulkaahan, Ettard, kaikki, mitä sanotte, kuulostaa melkein aina hyvin ystävälliseltä, mutta te lausutte sen sellaisella äänenpainolla, että se panee minut tuntemaan —" Ettard katseli kynnettyjä ketoja ja odotti, että hän jatkaisi. "Ette todellakaan ole vielä rakastunut, huolimatta siitä, mitä ennustin kädestänne. Jonakin päivänä te rakastutte, mutta nyt ette osaa vielä sen kieltäkään kuullessanne sitä puhuttavan. Katsokaa, ritari Galahad, olen kasvanut sellaisessa maailmassa, missä miehet ja naiset puhuvat ikäänkuin olisivat rakastavaisia — ja joskus he ovatkin." "Niin se on, luullakseni", sanoi Galahad. "Minussa ainakaan ei ole paljoa sellaista ainesta. En perinyt sitä — ja luulenpa olevani siinä isäni kaltainen." Ettard ei voinut uskoa kuulleensa oikein. "Isännekö kaltainen?" "Niin. Hän ei ole tunteellisempi kuin minäkään." "Kuinka yksinkertaiseksi minua oikeastaan luulette, ritari Galahad? Te laskitte tietysti leikkiä. Isänne on ihanteellinen rakastaja." Galahad perääntyi, ikäänkuin Ettard olisi lyönyt häntä. Hänen kasvonsa punastuivat. "Hänen on täytynyt olla äitini rakastaja kerran, koska olen hänen poikansa. Mutta sitten hänellä on ollut hyvin vähän tekemistä äitini kanssa. Aion tulla hänen kaltaisekseen — lukuunottamatta tuota tapausta, joka opetti hänelle niin paljon ja niin kalliista hinnasta. Mutta minua hämmästyttää, että tahdoitte viitata äitiini." "Ritari Galahad, hän ei ole koskaan juolahtanut mieleenikään. Mitä te oikein ajattelette minusta? Tarkoitin hänen suurta rakkauttaan!" "Hänellä ei ole mitään sentapaista", sanoi Galahad. "Eikö isänne ole rakastunut? Pitääkö minun uskoa, ettette tiedä sitä?" "Ettard, minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin vihjailette." Ettard näytti pelästyneeltä ja hyvin katuvaiselta. "Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, ritari Galahad. Olen — olen vain kiusoitellut teitä." "Ettard, onko isäni nyt rakkaussuhteessa johonkin naiseen?" "Tietysti ei, Galahad, paitsi ehkä äitiinne. Puhuin vain päättömiä hyvin epähienosti. Olen äärettömästi pahoillani." "Kuka se nainen on, Ettard?" "Siitä ei ole mitään apua, Galahad — ette voi kiskoa hänen nimeään minusta." Galahadin kasvot olivat kalpeat, mutta hän näytti muuttuneen raudaksi. Hänen äänensä oli yhtä vakava kuin katseensa ja kätensä. "Jos kerran on niin, on se niin... Saan sen kyllä selville... Kysyn Ginevralta." "Hyvä Jumala! Kaikkea muuta, mutta ei sitä!" "Miksi ei?" "Koska se ei ole totta. Valehtelin teille, Galahad. Jos jatkatte tätä typerää ilkeätä puhettani tahraatte isänne nimen hänen nimensä kanssa. Voi, kuinka pahoillani olenkaan, Galahad — niin pahoillani!" Galahad kääntyi lähtemään. "Tuskinpa olette niin pahoillanne kuin minä", sanoi hän. "Saanko sanoa viimeisen sanan, ritari Galahad?" Galahad pysähtyi. "Kun sanoin häntä rakastajaksi, ylistin häntä. Mutta te näytätte ottavan sen toiselta kannalta. Useimmat ihmiset ajattelevat, ettei voi olla mitään niin ylevää ihailua kuin sellaisen miehen rakkaus. Monet naiset panisivat siitä autuutensakin vaaraan." Galahad odotti, oliko Ettardiila vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän jatkoi hitaasti matkaansa. Ettard katseli ketojen yli kaukaista metsää kohti, mutta ei nähnyt mitään. * * * * * Ginevra katseli ikkunastaan samaa maisemaa. Ei hänkään nähnyt sitä. Hän oli ollut apealla mielellä muutamina viime päivinä. Galahad oli niin kuohuksissaan, ettei nähnyt kuningattaren huolestunutta ilmettä. "Odotin teitä aikaisemmin", sanoi kuningatar. "En voi puolustaa epäkohteliaisuuttani, kuningatar. Minut pysäytettiin matkalla, mutta minun ei olisi pitänyt mukaantua siihen... Otaksun teidän tietävän, että lähden matkalle jälleen huomenna." "Kuningas puhui minulle jotakin piakkoin tarjoutuvasta uudesta tehtävästä, ja isänne kertoi teidän lähtevän huomenna. Hän on hyvin ylpeä teistä, Galahad." Galahad kumarsi hieman, ikäänkuin hänen isänsä olisi ollut läsnä. Hänen kielensä tarttui kiinni hänen kitalakeensa. "Viekö matkanne teidät jonnekin äitinne läheisyyteen?" kysyi Ginevra. "Ei, kuningatar." Kuningatar hymyili heikosti. "Galahad, huolimatta siitä, mitä sanoimme silloin eräänä päivänä, ajattelen, että teidän pitää vierailla hänen luonaan. Tehän lupasitte niin tehdä." Galahad kumarsi jälleen kevyesti. "Hyvä on", sanoi Ginevra, "jääköön se asia tällä haavaa". "Olette hyvin ystävällinen, kuningatar." Seurasi painostava hiljaisuus: "Galahad, miksi tulitte tänne tänä iltapäivänä?" "Osoittaakseni teille kunnioitustani — kuten aina olette sallinut minun tehdä matkalle lähtiessäni." "Osoittakaa sitä sitten", sanoi kuningatar. "En ole koskaan nähnyt teitä näin mykkänä." "Pyydän anteeksi", sanoi Galahad. "Kun lähdin liikkeelle, halusin kertoa teille tästä uudesta tehtävästä —" "Vaadin, että se on jonkinlaista etsintää", sanoi kuningatar. "Sitä se onkin, kuningatar — mutta tullessani tänne menetin harrastukseni siihen. On olemassa muuan Lianour-niminen mies, joka asuu kaukana täältä — hän on maansa herttua, ja kuningas luulee hänen joutuneen petollisen menettelyn uhriksi. Hänestä ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan, ja hänen linnansa tienoilla on nähty pari vierasta ritaria. Muutamat huhut kertovat seitsemästä ritarista, mutta kuningas sanoo heidän lukumääränsä supistuvan kahteen, päättäen virallisista selostuksista. Herttua Lianourilla on kaunis tytär, ja asian laita saattaa olla niin, että nuo muukalaiset ovat ottaneet hänet ja hänen isänsä vangiksi. Minun pitää ottaa selville, mikä siellä on vinossa, jos mikään, ja tehdä voitavani asian korjaamiseksi." "Jos siellä on liian monta, Galahad, älkää hätäilkö, vaan palatkaa selostamaan." "Niin sanoo kuningaskin, mutta en aio tulla takaisin. Jos siellä on jotakin vinossa, koetan oikaista asian." "Aavistan lopun", sanoi Ginevra. "Te pelastatte kauniin neidon, ja sitten hän vangitsee teidät. Tai ellei siellä ole mitään hullusti, huvittaa hänen isänsä teitä, ja he ilmaisevat kiitollisuutensa kauniille nuorelle ritarille. Silloin te kuitenkin menetätte sydämenne. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Teistä tulee suurenmoinen rakastaja, Galahad, vaikka teillä on ennakkoluulo naisia vastaan." "Olenko menettämäisilläni järkeni, kuningatar? Ennakkoluuloniko naisia vastaan? Ette siis enää halua —" "Galahad, pelkään puhuneeni liian ankarasti äidistänne vain siksi, että hän on nainen. Halusin varoittaa teitä sukupuoltani vastaan, mutta ehkä liioittelin siinä hänen kustannuksellaan. Se ei olisi teille lainkaan eduksi, jos menettäisitte kunnioituksenne häntä kohtaan. Olin kohtuuton. Lancelotia voi oikeastaan syyttää enemmän. Äitinne oli vain tyttö, ja ellei Lancelot aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan, olisi hänen pitänyt kavahtaa kosiskelua." "Ajattelin teidän kohtelevan isääni liian ystävällisesti sinä päivänä", sanoi Galahad. "Nyt tiedänkin teidän tehneen niin." "Minusta tuntui oikealta puhua siitä ennen matkaanne", sanoi kuningatar. "Siihen aikaan, kun tulette takaisin, olette toipunut pahimmasta järkytyksestä, ja toivon teidän pysyvän uskollisena ihanteillenne, käymättä ankaraksi." "Kuningatar, minulla on se ilkeä vaikutelma, että milloin tahansa puhumme tästä, koetatte vetää minut takaisin sieltä, minne minut työnsitte. Jos olen ankara, teitte te minut sellaiseksi. Opetitte minulle millaiset tunteenne ovat näissä asioissa. Kun ensin kohtasin teidät, olin kuullut tavallisia kertomuksia miehistä, jotka olivat käyttäytyneet väärin naisten kanssa, eivätkä ne minua loukanneet, koska ne olivat mielestäni niin mitättömiä, ettei niistä tarvinnut kiihoittua. Jos olisin silloin kuullut samaa äidistäni, olisin epäilemättä ottanut sen jokseenkin kevyeltä kannalta. Jos olisin itse joutunut jonkun lumoojattaren pauloihin, olisin ehkä kerskaillut sillä miesten tapaan. Mutta te olette yhtä kaunis sisällisesti kuin kasvoiltanne ja ruumiiltanne. Ette ole opettanut minua niin paljon tuomitsemaan vääryyttä kuin loukkautumaan siitä. Senvuoksi en paljoa piittaakaan perusteluista. Jos kuuntelisin sellaisia puolusteluja kuin nyt esitätte, alkaisin pelätä, että liukuisin ehkä takaisin vielä alemmas kuin ennen. Voisin helposti olla suvaitsevainen, mutta vain sen kustannuksella, mitä herätitte minussa ja mistä kiitän teitä niin kauan kuin elän. Eikö minulla nyt ole syytä arvailla, mikä minusta tulisi, jos eksyisin uraltani? Olen kuin painajaisen kynsissä ajatellessani, millaisia mielijohteita minun on täytynyt periä molemmilta vanhemmiltani, koska heidän tarinansa on sellainen kuin se on." Ginevra hymyili hänelle surullisesti. "Mielijohteita!" sanoi hän. "Lancelot joutui ehkä pulaan kuullessaan, että hänellä on poika, mutta en ole varma siitä. Hän on aina halunnut poikaa. Elämä on hyvin omituisesti järjestetty, Galahad — se ehkä auttaa meitä olemaan armeliaita — sillä tavallisesti ihmiset ovat kiitollisia lapsistaan, kuinka tahansa he ovat syntyneet. Koska mielenne nyt askartelee näissä asioissa, pitää teidän kuvitella sellaisten miesten ja naisten tunteita, jotka ovat lapsettomia. Sillä ei ole väliä, ovatko he hyviä vai huonoja ihmisiä. Huolimatta siitä, mitä he saavat aikaan, he useinkin tuntevat olevansa hyödyttömiä. Heissä on jokin mennyt lamaan. Joku aika sitten halveksitte ruumiillista. Ja minä olen kehoittanut teitä luomaan sielun töitä, mutta eläminen vain henkisessä maailmassa ei ole täydellisesti tyydyttävää. Siinä että näkee itsensä nuorena jälleen omassa lapsessaan, täytyy olla jotakin iloa. Sen täytyy olla kuin toinen mahdollisuus." "Tämä olisi kaikki totta, eikö niin, vaikka vanhemmat olisivat naimisissakin? Äitini olisi pitänyt olla isäni vaimo. Sitä, miksi hän ei ole, ei kukaan halua kertoa minulle, mutta saan sen kyllä selville. Siinä juuri on sen synnillisyys, kuningatar. Pelkään siihen liittyvän jonkin salaisen häpeän." Ginevra hämmästytti häntä ojentamalla äkkiä kätensä. "Hyvästi", sanoi hän. "Älkää antautuko vaaraan ja palatkaa luoksemme." IV Galahad oli juuri noussut satulaan valmiina matkaan, kun Lancelot käveli hitaasti linnanpihan poikki hänen luokseen. Kaikki ne, jotka sattuivat liikuskelemaan pihalla, pysähtyivät hetkiseksi katselemaan kuuluisaa ritaria ja hänen suurenmoista poikaansa. "Otaksun sinun olevan lähdössä", sanoi Lancelot. "Ole varovainen, ettet joudu satimeen lähestyessäsi Lianourin linnaa. Se on ainoa vaara. Ja muista, ettet väsytä hevostasi, ennenkuin pääset sinne. Nopeasti ratsastaminen on aina viekoittelevaa." "Muistan sen", sanoi Galahad. "Ratsastusmatka ei ole pitkä — sinun pitäisi suoriutua siitä kahdessa päivässä. Odotamme sinua takaisin viikon lopulla." Galahad ei vastannut. "Ellemme silloin kuule sinusta mitään", sanoi Lancelot, "tulee joku meistä sinne ottamaan selville, onko jokin mennyt vinoon". "Teidän ei tarvitse — älkää tulko", sanoi Galahad. "Voin ehkä myöhästyä, mutta koetan lähettää sanan." "Mutta sinun pitää palata selostamaan. Kuningas toivoo sitä." Galahad oli jälleen vaiti. Lancelot tarttui suitsiin ja katsoi poikaansa. "Mikä sinua vaivaa, Galahad?" "En voi kertoa sitä täällä. Eikä sitäpaitsi kannata kertoa sinulle ollenkaan. Senvuoksi aioinkin poistua sanomatta — nyt en voisi puhella kanssasi luonnollisesti." Lancelotin käsi irtautui suitsista. He katselivat toisiaan hetkisen. "Satuloin hevoseni ja ratsastan kanssasi jonkun matkaa", sanoi Lancelot. He ratsastivat kaupungin läpi puhumatta sanaakaan. Kun he saapuivat maaseudulle hillitsi Lancelot hevosensa kävelemään. "Sano nyt minulle, ennenkuin eroamme", sanoi hän, "mikä sinun mieltäsi painaa". "En tahtoisi sanoa sitä sinulle", vastasi Galahad, "mutta jos sitä ehdottomasti vaadit, voin ilmoittaa kuulleeni jotakin elämästäsi". "Tiedän sen", sanoi Lancelot. "Olihan välttämätöntä, että niin kävisi. Olen sekä surullinen että iloinen. Se tekee minut onnettomaksi, luonnollisesti, enkä minäkään ole ylpeä siitä, mutta se, mitä on tehty, on tehty. Nyt tiedät pahimman." "Tiedänköhän?" sanoi Galahad. "Kuulin vain kuiskailtavan siitä. En tiedä, kuka hän on." "Äitisikö?" Galahad tuijotti häneen, ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. "Olen iloinen, että pakotit minut puhumaan", sanoi hän. "Ehkä minut on johdettu harhaan." "Äitisi ja minä emme ole naimisissa — sinua ei ole johdettu harhaan. Rakkautemme oli syntiä, kuten sinäkin ehkä ajattelet. Mutta sinä olet poikani, ja iloitsen siitä, että olet." "Mutta miksi et mennyt naimisiin äitini kanssa?" Lancelot ratsasti eteenpäin koettaen sepittää vastausta. "Se, mitä kuulin, selitti sen", sanoi Galahad. "Kuulin sinun olevan jonkun toisen naisen rakastajan. Mutta eihän se voi olla totta, eihän?" "Kyllä", vastasi Lancelot, "se on totta". "Nyt tiedän pahimman", sanoi Galahad. "Isä, pelkkä sen ajatteleminen teki minut sairaaksi. Hylkäsit äitini ja nyt häpäiset itsesi jonkun ala-arvoisen henkilön kanssa, kun et enää ole nuori etkä voi mitenkään puolustaa itseäsi. Se on raukkamaista?" "Tämä on kovaa puhetta", sanoi Lancelot. "Tiedät, etten monelta mieheltä sitä sietäisi. Mutta olen pahoillani kaikesta sinulle tuottamastani tuskasta ja selitän sinulle kaikki kärsivällisemmin kuin käytöksesi ansaitsee. En hylännyt äitiäsi tämän toisen naisen vuoksi — olin hänen rakastajansa, ennenkuin kohtasin äitisi, ja äitisi tiesi sen. Äitisi koetti särkeä onnemme." "Otaksun", sanoi Galahad, "ettei tämä toinen nainen halunnut mennä naimisiin kanssasi äitini ja minun tähteni". Lancelot sivuutti tämän kysymyksen. "Se ei voinut olla Ettard", sanoi Galahad. "Ei ollutkaan." "Ei, hän on liian nuori. Olen iloinen, etten tiedä, kuka hän on." "Sitten kun saat sen selville", sanoi Lancelot, "salli minun ilmoittaa sinulle, millä kannalla siinä asiassa olen. Häpeän suhdettani äitiisi, mutta rakkauteni tähän toiseen naiseen on elämäni ainoa siunaus." "En halua lainkaan syyttää sinua tai häntä", sanoi Galahad, "enkä tahdo puhuakaan siitä. En edes ajatella sitä." He ratsastivat hitaasti eteenpäin. "Jos itse saisin valita onneni", sanoi Lancelot, "kuvittelisin onnellisempia ja yksinkertaisempia kokemuksia kuin ne, jotka olen kestänyt. Toivoisin, että minulla olisi kaikki se hyvä, mitä tämä nainen on suonut minulle, ilman sen tunnonvaivoja. Mutta mikäli voin nähdä, ei kenenkään kohtalo ole yksinkertainen. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut nauttia." "En ymmärrä", sanoi Galahad, "kuinka mitään todella hyvää voi tulla kehnosta käytöksestä. Jotakin sellaista huvia kyllä, josta ei sovi puhua — mutta luullakseni juuri se tuottaakin sinulle tunnonvaivoja, kun nyt sitä ajattelet." "Olet suuresti erehtynyt", sanoi Lancelot. "Tunnonvaivat ilmestyvät silloin, kun muistelen, kuinka uskoton olen ollut. Viittaamastasi huvista ei yleensä puhuta, mutta se johtuu siitä, että se on liian pyhää." Galahad kannusti hevostaan mutta hillitsi sen heti kävelemään jälleen. "Miesten suhteet naisiin", sanoi Lancelot, "ovat melkein samanlaisia kaikkialla ja aina. Kun tulet vanhemmaksi, hyväksyt ne kuin luonnon tosiseikat. Mutta lisäksi on olemassa kauniimpia suhteita erikoisten naisten kanssa. Sinun pitää ajatella sitä kokonaisuutena, Galahad. Et voi tyytyä vain henkiseen riemuun, hylätä tai vieroksua niitä ruumiillisia virikkeitä, joista se on peräisin. Rakkaus on ylt'yleinen ilmiö ja pitää kiinni ylt'yleisestä luonnosta silloinkin, kun se muuttuu jaloksi." "Sinä näytät puhuvan tavallisista naisista", sanoi Galahad. "Unohdat, että olen tutustunut Ginevraan." "Puhun siitä, mikä on tavallista miehissä ja naisissa", vastasi Lancelot. "Se nautinto, johon viittasit, on miehen ja naisen välisen ystävyyden joko alku tai loppu. Joskus he rakastavat toisiaan sieluissaan, kuten sanoisit, mutta lopulta kaatuvat toistensa syliin, koska sielut ovat niin yksinäisiä. Ja joskus on ruumis etusijalla, mutta se panee heidät ahnehtimaan sitä, mitä vain sielu voi tyydyttää." "Puristit äitini syliisi", sanoi Galahad, "mutta sielusi ei kasvanut paljoakaan. Ja Ginevra on lahjoittanut minulle sielun, luullakseni, mutta rakkautemme on — no niin, se on puhdas." "Nämä ovat molemmat äärimmäisyydet", sanoi Lancelot. "Sellaisissa tapauksissa ei ystävyys kestä. Jätin äitisi, kuten tiedät." "Minä en ole jättänyt Ginevraa", sanoi Galahad. "Sinun ja kuningattaren iässä on hieman eroa. Ja sinä olet tottunut neuvottelemaan hänen kanssaan, ikäänkuin kysyisit neuvoa oraakelilta. Ratkaisu ilmestyy jonkun tytön hahmossa, josta saattaa tulla toverisi. Nainen, jota minä rakastan, on antanut minulle sielun. Kun tiedät enemmän, myönnät kyllä, että se on melkein samanlainen sielu kuin sinunkin saavuttamasi. Mutta hän antoi minulle itsensäkin. Olen hänelle kiitollinen molemmista lahjoista." "Me kaksi emme milloinkaan ymmärrä toisiamme", sanoi Galahad. "Ellet olisi isäni, en tahtoisi kuunnella tällaista puhetta. En ole ikinä kuullut mitään niin alhaista." Lancelot pysäytti hevosensa. "Onnea matkalle!" sanoi hän. "Käännyn takaisin tästä. Ellen olisi isäsi, en olisi viitsinyt tuhlata niin paljon sanoja hävyttömälle nuorelle hölmölle. Syy väittelyyni kanssasi on tarpeeksi yksinkertainen minun kannaltani. Eräässä merkityksessä — ihmettelen, voitko käsittää tätä ajatusta — ajattelen sinua poikanani. En saa koskaan toista. Tahdon, että sinusta tulee parempi mies kuin kestään meistä. Mutta inhosi kaikkea alhaista kohtaan saattaa käydä liian voimakkaaksi miellyttääkseen minua. Jos tahdot tulla suureksi, pitää sen näkyä käytöksestäsi — se ei ainoastaan riitä, että arvostelet. Jokainen voi nähdä vian ja epäonnistumisen. Älä tuhlaa tarmoasi tuomitsemiseen — tee paremmin itse. Se on vaikeata. Senvuoksi ovatkin suuret miehet niin harvinaisia." "Se olisi helpompaa", vastasi Galahad, "ellen olisi sinun poikasi". Lancelot käänsi hevosensa ja kannusti sen laukkaan Camelotia kohti. Galahad katseli hänen menoaan, veti sitten silmikkonsa alas ja kääntyi päämääräänsä kohti. V Lancelot karttoi hoviväkeä lopun päivästä. Illalla hän kysyi Ginevralta, saisiko puhutella häntä hetkisen. Arthurilla oli jotakin hommia Gawainen ja Borsin kanssa. Kuningatar vei hänet huoneeseensa torniin ja puhui ensin. "Olen menettämäisilläni rohkeuteni, Lancelot. Hän saa sen selville jonakin päivänä." "Mitä on tapahtunut?" "Ei mitään vielä, mutta eilen hän oli täällä, ja sen perusteella, mitä hän sanoi, olen varmempi kuin koskaan ennen, että hän jättää meidät. Minulla ei ollut aavistustakaan, että tuntisin sen niin syvästi. Voi, Lancelot, hän on se poika, joka meidän olisi pitänyt saada!" Lancelot seisoi katsellen häntä, kun hän kohotti kätensä silmilleen. Kuningattaren kyynelet tekivät hänet levottomaksi, mutta hän ei ollut nyt sellaisella tuulella, että olisi voinut lohduttaa. "Puhuitko hänelle jälleen hänen äidistään?" "Kyllä. Sanoin hänelle, että hänen pitäisi lähteä tervehtimään äitiään." "Luulen sinun tehneen sen myönnytyksen, jota tuumit, vapauttaaksesi Elainen ja pannaksesi kaiken syyn minun niskoilleni." "Elaine on luullakseni hyvin ystävällinen, ja nyt voin hieman käsittää, kuinka minäkin kärsisin hänen asemassaan. Lancelot, Galahad on katkaissut niin ehdottomasti kaikki välinsä hänen kanssaan kuin hän olisi kadotukseen joutunut sielu. Aikanaan hän tuomitsee minut vielä ankarammin." "Ellei kukaan kerro hänelle sinun tarinaasi", sanoi Lancelot, "ja niin kauan kuin minä elän, ei sitä uskallakaan kukaan. Sinun ei siis tarvitse olla huolissasi. Kuvittelen kyllä, että hänen pitäisi mennä tervehtimään äitiään, mutta en ole varma siitä. En tiedä, onko Elainella mitään vaikutusvaltaa häneen ja millaiset seuraukset siitä muuten olisi. Elaine kaipaisi intohimoista elämää, samanlaista kuin Tristramin ja Iseultin. Koska hän ei voinut saavuttaa sitä, ei hänellä ollut muita keinoja." "Kuitenkin se tuntuu hieman julmalta", sanoi Ginevra. "Hän ei jalostu jos jätät hänet yksin ja yksitoikkoiseen elämään." "Toivoisin saavani tietää, mitä sinulla oikeastaan on mielessä", sanoi Lancelot. "Neuvotko minua palaamaan hänen luokseen ja jatkamaan siitä, mihin lopetin? Päättelen vielä nytkin, että hän huolisi minusta." "Älä ole ivallinen", sanoi Ginevra. "Galahadin pitää käväistä hänen luonaan silloin tällöin ja olla hänelle niin hellä kuin miehen pitääkin olla äidilleen. En tarkoita muuta." "Siitä seuraisi paljon muutakin. Jos Galahad alkaa vierailla hänen luonaan, niin — no niin, et tunne Elainea niin perusteellisesti kuin minä." "Voin kaikista syistä uskoa puheesi todeksi", sanoi Ginevra, "mutta sydämessäni epäilen sinua kohtuuttomaksi". "Se on nyt liian myöhäistä", vastasi Lancelot. "Olemme kestäneet sen, ja me kaikki tiedämme asemamme. Et voi tehdä häntä onnelliseksi, ellet tuhoa rakkauttamme. Siinä on koko juttu. En rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanutkaan. Ellen rakastaisi toista, käyttäytyisin rehellisesti luullakseni, jos osoittaisin hänelle senverran huomiota, mikä olisi välttämätöntä hänen tyydyttämisekseen. Mutta koska rakastan vain sinua, en halua uhrata parempaa puoltani tyydyttääkseni hänen oikkunsa. Ja sitäpaitsi, Ginevra —" "Aioit sanoa —" "Jos osoittaisin Elainelle edes persoonatonta ja viatonta ystävyyttä, olisit mustasukkainen kuin piru." "Olin ennen mustasukkainen", vastasi Ginevra. "Mutta se kaikki on mennyttä." "Joutuisin valitsemaan joko sinut tai hänet", sanoi Lancelot. "Älkäämme puhuko siitä. Mutta ellen voi palata Elainen luo, en voi kehoittaa siihen Galahadiakaan. Se on ikävä juttu — sinun on parasta luopua siitä, Ginevra." "Lancelot, tahdon, että Galahad menee jälleen hänen luokseen. Haluan, että hän tulee hieman armeliaammaksi, ennenkuin saa kuulla meidän elämästämme." "Hän tietää jo minun elämäni!" sanoi Lancelot. "Ratsastin hänen kanssaan vähän matkaa, kun hän meni suorittamaan tehtäväänsä, ja hän kertoi minulle kuulleensa, että olen jonkun naisen rakastaja." "En saa nähdä häntä milloinkaan enää!" sanoi Ginevra. "Miksi et? Hän ei tiedä, kuka se nainen on." "Etkö kertonut hänelle?" "Tiedät, etten olisi voinut. Sanoin hänelle vain, että huhu on tosi, mitä minuun tulee." "Mille kannalle hän asettui, Lancelot?" "Hän kuunteli minua niin kauan kuin sieti, menetti sitten malttinsa ja sanoi mielipiteensä minusta — tai oikeastaan päinvastoin minä menetin malttini ja jätin hänet tielle. Ginevra, sinä olet tehnyt hänestä nenäkkään veitikan." "Hän ei ole niin järkevä kuin sinä ja minä — enkä minä sitä haluakaan. Mitä sanoit hänelle, Lancelot?" "Sanoin hänelle, että rakkauteni hänen äitiinsä oli syntiä mutta että rakkauteni tähän toiseen naiseen — sinuun — on päähyveeni." "Hän ei luultavasti käsittänyt erotusta", sanoi Ginevra. "Lopuksi", lisäsi Lancelot, "koetin saada hänet ymmärtämään, että kaikissa miesten ja naisten välisissä hellissä suhteissa on jotakin, mitä hän tyhmässä varmuudessaan sanoisi alhaiseksi." "En ymmärrä, kuinka tämä tieto voisi auttaa häntä." "Se voisi opettaa hänelle jotakin elämästä, siis aiheesta, jonka tuntemisessa hän vielä nykyään on lapsen kannalla. Kun ensin puhuit unelmistamme, Ginevra, ihmeellistä uraa tarkoittavista unelmistamme, luulin sinun tarkoittavan haavetta siitä, mitä mahdollisesti voisi tehdä. Sellaiset unelmat ovat tervettä järkeä. Mutta se, mitä silloin tarkoitit, on nyt selvää — olet onnistunut siinä Galahadiin nähden — tahdoit ahtaa aivoni täyteen sellaisia aatteita, joita ei voi toteuttaa." "Eikö?" "Ei! Ne eivät sovi tähän nykyiseen maailmaan. Olet lähettänyt pojan hakemaan sellaista hyvyyttä, jota löytää vain taivaasta." "Ei siis mitään pahaa", sanoi Ginevra. "Mutta sitä ei ole olemassa täällä. Sellaiselle hyvyydelle, jonka hän ehkä huomaisi, olet tehnyt hänet sokeaksi ja tietysti pahuudellekin yhtä hyvin." "Sitä en ymmärrä", sanoi Ginevra. "No niin, kun hän kysyi minulta, olinko jonkun naisen rakastaja, vastasin hänelle myöntävästi. Siinä oli hieman hyvettä, eikö ollutkin? Ja kieltäydyin vetämästä sinua mukaan. Eikö se mielestäsi ollut säädyllistä? Mutta hän ei suonut minulle vähääkään kunniaa suoruudestani tai jalomielisyydestäni. Sitä ilkeää henkilöä, joka kertoi hänelle hänen äidistään, ja toista, joka usutti hänet tämän toisen tarinan kimppuun — heitä minä uskon hänen pikemminkin ihailevan senvuoksi, että he kertoivat hänelle pelkkää totta. Se on melko ikävää." "Lancelot, jos menet naimisiin Elainen kanssa, en ole mustasukkainen. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä sopivammalta ratkaisulta se tuntuu. Silloin voit mennä Galahadin luo ja myöntää hänen olleen oikeassa — hänen arvostelunsa tehosi sinuun ja senvuoksi olet korjannut vanhan erehdyksesi." "Ja luopunut toisesta naisesta." "Se tapahtui silloin pakosta." "Mikä tarkoitus tällä merkillisellä suunnitelmalla on?" kysyi Lancelot. "Hän saisi jatkaa omaa elämäänsä, tarvitsematta enää tuskitella vanhempiensa vuoksi", vastasi Ginevra. "Tiedän, mitä tarkoitat — hän jäisi silloin tänne hoviin. Mutta sitten kun olen nainut mies, kuinka käy jos hän saa selville, ketä rakastin ennen parannustani? Pois hän lähtisi, ja minä jäisin lohduttamaan Elainea. Ei, kiitoksia!" "Siinä tapauksessa pitää meidän punnita, onko meidän parasta odottaa, kunnes hän kuulee salaisuutemme joltakin vihamieliseltä henkilöltä, vai pitääkö meidän itsemme kertoa se hänelle." "Millainen aate! Kutsu hänet tänne huoneeseesi tuttavalliseen neuvotteluun ja ilmoita hilpeästi, että vaikka oletkin kuningatar ja parhaan ystäväni vaimo, olet sittenkin ollut rakastajattarenani parikymmentä vuotta. Voinhan minä sill'aikaa pitää silmällä ikkunoita, ettei hän hyppää ulos ja taita niskaansa. Tai ehkä olet harjoittanut hänet, niin että hän lähettää hakemaan Arthuria tai kenties Elainea, ja sitten voimme aloittaa täysin rehellisen perhekokouksen." "Älä laske siitä leikkiä, Lancelot — minä puhun tosissani. Sinun pitäisi kertoa se hänelle. Voisit sanoa meidän toivovan, että hän saa tietää kaikki, kun vielä olemme täällä selittämässä syitämme. Voisit selittää, missä merkityksessä ajattelemme rakkauttamme hyveelliseksi ja mitä hyvää maailma on saanut syleilyistämme." "Luuletko minun ihailevan tätä ivaa?" kysyi Lancelot. "Vai onko tämä sittenkin se haave, jota luulet valmistaneesi hänet vastaanottamaan?" Kuningattaren silmiin ilmestyneet kyyneleet ja hänen majesteetillisen vartalonsa lyyhistyminen panivat Lancelotin katumaan sanojaan. Ginevra oli enemmän huolissaan kuin hän oli luullut. "Vakavasti sanoen, Ginevra, se ei käy päinsä — pelkään sen olevan mahdotonta." "Saisimme ainakin tietää, mitä hän meistä ajattelee — meidän ei tarvitsisi sitä odottaa. Meillä olisi mahdollisuus esittää se niin edullisessa valossa kuin suinkin." "Hänelle ei siitä tulisi mitään valoa. Hän jättäisi meidät kuten olet sanonut." "Niin hän kyllä tekisi", myönsi Ginevra. "Se olisi selvää." "No niin, meidän ei tarvitse arvailla, mitä hän tekisi siinä tapauksessa, että kertoisin hänelle, koska en aio sitä tehdä. Ei mikään mies voi paljastaa sen naisen nimeä, joka on hänelle antautunut, enkä tahdo tulla poikkeukseksi senvuoksi, että minun pitäisi mukaantua Galahadin ivaan. Mutta jos nainen haluaa kerskailla rakastajastaan, on se hänen tunnustettu etuoikeutensa. Miksi et kerro sitä hänelle itse?" "Kuolisin mieluummin! Lancelot, hän luulee minua —" "Anna olla", keskeytti Lancelot. "Olen aavistanut kaikenlaisia loppuja loistavalle rakkaudellemme, mutta en ikinä tällaista. Meidän rakkautemme! Olet niin ylpeä siitä, että kuolisit, jos poika saisi sen tietää!" "Kuinka on oman ylpeytesi laita? Kerro hänelle itse." Kuningattaren kasvoja kirkasti onnellinen mielijohde. "Mikä ihmeellinen aate!" "Mikä sitten?" kysyi Lancelot. "Ajattelin, kuinka loistavaa olisikaan tehdä, kuten ehdotit — kertoa kaikille — mennä Arthurin luo ja ilmoittaa, että me rakastamme toisiamme — kertoa Galahadille — kieltäytyä tunnustamasta mitään häpeää siinä, minkä tiedämme puhtaaksi." "Olen aina toivonut saavani kuolla haarniska ylläni", sanoi Lancelot. "Aatteesi toteuttaisi luultavasti toivoni. Ei, Ginevra, kaikki on jo liian myöhäistä. Meidän pitää jatkaa, kuten aloitimmekin, ja kestää seuraukset." VI Ettard katseli, kuinka puutarhuri istutti ruusuja. Ginevra ja Anglides kävelivät polkuja pitkin ja saapuivat paikalle juuri kun pensas saatiin maahan. "Enemmän ruusuja", sanoi Anglides. "Jotakin runoilijoille, arvoisa neiti, puheenaiheeksi", sanoi puutarhuri poistuen lapioineen ja kastelukannuineen. "Ihmettelettekö koskaan, kuningatar, mitä tuollaiset ihmiset ajattelevat meistä?" kysyi Anglides. "Oletan heidän ilmaisevan sen runoissaan", vastasi kuningatar. "Tarkoitin puutarhuria, kuningatar." "Pyh! Mitä hän meistä muuta ajattelisi kuin samaa, mitä muutkin." "Otaksun teidän tarkoittavan naisia", sanoi Ettard. "Ehkä hän ajattelee, kuten runoilijatkin, että olemme ruusupensaista kallisarvoisimpia." Arthur ja Gawaine laskeutuivat heidän luokseen penkereeltä. "Nyt tämä näyttää joltakin", sanoi Gawaine, "Kuningatar, osaatte seurata neuvoja." "Gawaine", sanoi Ettard, "mitä puutarhurit ajattelevat naisista?" "Puutarhuritko? Ovatko he muita miehiä järkevämpiä?" "He saivat ensimmäisen tilaisuuden", vastasi Ettard. "Satun tietämään, että tämä erityinen puutarhuri on oikeaoppinen", sanoi Arthur. "Hän uskoo naisten olevan Aatamin kylkiluun pitennyksiä." "Gawaine", sanoi kuningatar, "luulin teidän väittävän, että tiedätte kaikki naisista". "Jumala varjelkoon, en, kuningatar! En koetakaan. Ihailen heitä mieluummin." Ettard nauroi, mutta kuningatar ei hymyillyt. "Jos joku olisi kysynyt minulta, mitä tiedän naisista", sanoi Arthur, "olisin vastannut, etten edes ymmärrä puutarhoja. Ne molemmat kuuluvat yhteen. Kun Lancelot ja minä raivasimme itsellemme tietä maailmassa, teimme sen ilman naisia ja ruusuja. Kun sain kuningaskuntani haltuuni, hankin itselleni heti puutarhan. Huomasin, ettei mikään linna ole kuninkaallinen ilman puutarhaa." Gawaine hymyili. "Uskon teidän menneen naimisiinkin melkein samaan aikaan?" "Menetin sydämeni, Gawaine. Tämä puutarha oli muuan lahjoistani Ginevralle." Kuningatar tiesi heidän tarkastelevan hänen kasvojaan. "Olen kävellyt täällä monena kesänä", sanoi hän. "Puutarhat eivät vanhene, kuten muutamat muut kauniit asiat." "Tarkoitatte naisia, kuningatar", sanoi Ettard. "Niin teen." "Siinä tapauksessa kieltäydyn siitä kunniasta. En ole milloinkaan tuntenut itseäni nuoremmaksi." "Odotan Galahadia takaisin huomenna", sanoi kuningas. Ettard säpsähti kuullessaan nimen ja näki kuninkaan pitävän häntä silmällä. "Olen ajatellut häntä paljon näinä päivinä", sanoi Ginevra. "Mikä koetus kokemattomalle pojalle!" "Luuletteko, että tehtävä todella oli vaarallinen?" kysyi Gawaine. "Hän ei joutunut vaaraan, olen varma siitä", sanoi kuningas, "mutta hänen oli ehkä pakko taistella. Sain melko yksityiskohtaisen selostuksen kaikesta. Pari lurjusta on anastanut Lianourin omaisuuden ja hänen kauniin tyttärensä, kerta kaikkiaan, ja he pitävät perhettä vankeudessa, kunnes saavat muodollisen suostumuksen niille aviollisille suhteille, jotka he ehkä jo ovat aloittaneet." "Arthur, kuinka inhoittavaa!" sanoi Ginevra. "Tämä on pahinta, mitä on tapahtunut pitkiin aikoihin", sanoi kuningas. "Se sattui juuri parhaaseen aikaan, jotta voisimme koetella Galahadia. Hän voi käsitellä noita lurjuksia, mutta he eivät ajattele niin. Jos olisin lähettänyt Lancelotin, olisivat he lähteneet pakoon. Nyt, kun tulee vain poika, ryntäävät he esille ja taistelevat. Hänen on pakko tappaa heidät molemmat. Juuri sitä haluankin." "Arthur, sinäkin palaat nuoruutesi villeyteen." "Niin teenkin. Unohdin sen vähäksi ajaksi ja muutuin kohteliaaksi, mutta kuningaskunta onkin vaatimattoman mielipiteeni mukaan mennyt hunningolle. Nyt olen jaloillani jälleen ja aloitan kerran vielä sellaisten nuorukaisten kanssa kuin Galahad on. Hän menestyy, jos saan isketyksi hiemankaan järkeä hänen päähänsä. Mitä taistelemiseen tulee, on hän siinä isänsä vertainen." Ginevra käveli puutarhapenkkiä kohti, ja muut seurasivat häntä. Gawainella ei ollut mitään halua keskustelun lopettamiseen. "Teistä siis tuntuu, että kaikki on kerran vielä aloitettava alusta? Eikö nykyinen kuningaskunta ole hyvällä tolalla?" "Tämäkö?" sanoi Arthur. "Täällä ei käy laatuun mikään muu kuin jutteleminen, kun olemme alistuneet naisten hallittaviksi. Galahad tuli luoksemme kunnianhimoisena saadakseen ottaa osaa miesten töihin. Nyt hän koettaa pönkittää maailmankaikkeutta ja poistaa inhimillisiä erehdyksiä pääasiallisesti miettimällä ja väittelemällä." "Hänessä ei ollut mitään vikaa, kunnes hän kohtasi Ettardin", sanoi Gawaine. "Hän halvaannutti Galahadin luonteen toimeliaan puolen. Rakkaus vaikuttaa sillä tavalla muutamiin miehiin. Mutta toisen eri tyypin, kuten teidät ja minut, se tekee hyvin toimeliaaksi." "No niin, tahdomme katsella, mitä Galahad saa toimeen, kun hänen naisensa pitää häntä silmällä", sanoi Arthur. "Kun hän palaa, järjestän heti turnajaiset Winchesteriin." "En ole kuullut tuota sanaa vuosikausiin", sanoi Ginevra. "Turnajaiset!" "Saat kuulla sen usein tämän jälkeen", sanoi kuningas. "Olemme liiaksi veltostuneet. Ja olen saanut vielä toisenkin aatteen. Teidän naistenkin pitää keksiä itsellenne jotakin tehtävää." "Mitä esimerkiksi?" kysyi Ginevra. "Mitä tahansa haluatte, kunhan se vain on hyödyllistä. Kun olin nuori, tekivät naisetkin työtä. Nyt palvelijat keittävät ja puhdistavat, ja hienot naiset mukautuvat vain olemassaoloonsa. Ajattelin sen loppuun eräänä yönä, kun en saanut unta. En ole koskaan pitänyt siitä teoriasta, että naisten pitää innoittaa miehiä suuriin tekoihin, mutta en tajunnut, mikä siinä on väärää. Nyt ymmärrän sen. Jos naiset haluavat innoittaa työhön, pitää heidän innoittaa toisiaan." "Millaista työtä suosittelisitte minulle?" kysyi Ettard. "Matkustakaa kotiinne ja menkää naimisiin. Ginevralla on Anglides, joka kyllä pitää huolta hänestä. Olette jo nähnyt tarpeeksi hovista tietääksenne, kuinka teidän pitää hoitaa omaa kotianne, ja te voitte tehdä pienen kartanon hauskaksi." "Eikö minun olisi parasta odottaa jonkun kosijan ilmaantumista, kuningas Arthur? En haluaisi tunnustaa sitä julkisesti, mutta ei kukaan ole vielä pyytänyt kättäni." "Minä haen teille miehen", sanoi Arthur. "Jonkun hyvän, rehellisen miehen, joka rakastaa teitä tarpeeksi, ja jos haluatte suuremman vaikutusalan tunteillenne, saatte sen lapsistanne." "Sinun ei tarvitse olla törkeä", sanoi Ginevra. "Luulin meidän jo päässeen tuosta opista, että naiset ovat täällä vain lisäämässä väestöä." "Sitä varten ainakin", sanoi Arthur, "ja elleivät he halua, pitää heidän keksiä jotakin muuta yhtä hyödyllistä". "Luulen, että lähden takaisin linnaan, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan", sanoi Ginevra. "Me lähdemme kaikki", sanoi Arthur. "Mutta pyydän Ettardia jäämään tänne hetkiseksi, koska aion kysyä häneltä jotakin." Kun toiset lähtivät edellä, kävi Ettard levottomaksi. Kuninkaan kasvoissa ei ollut mitään ystävällistä. "En viivytä teitä pitkää aikaa... Tavoitteletteko Galahadia?" Ettard epäröi. "Olen puhellut leikkiä hänen kanssaan." Kuningas odotti muuttamatta ilmettään. "Ette ole vastannut kysymykseeni." "Luulen mielistelleeni häntä, mutta en ole ajatellut asiaa siltä kannalta." "Rakastatteko häntä? Haluatteko mennä naimisiin hänen kanssaan?" "Rakastan häntä." "Parasta on, että poistutte hovistani vapaaehtoisesti", sanoi Arthur. "Se hämmästyttäisi omaisianne yhtä paljon kuin teitäkin, jos lähettäisin teidät kotiinne. Otaksun, ettei Galahad ole kosiskellut teitä?" "Mitä olen tehnyt väärin, kuningas Arthur?" "Ette mitään, luullakseni, mutta olette levottomuutta herättävä olento. Ette tee mitään hyvää täällä. Voitte ehkä vallata Galahadin, enkä aio antautua sellaiseen vaaraan. Aion puhdistaa tämän paikan ja luotan siinä hänen apuunsa." "Antakaa minun jäädä tänne, kuningas Arthur! En tee mitään sellaista, mitä ette voi hyväksyä." "Rakas lapsi, sillä ei ole väliä, mitä lupaatte tai mitä minä hyväksyn. Olette kuitenkin olemassa, ja tämä poika on täällä, johon olette rakastunut. Jos asian laita olisi päinvastoin, jos hän kosiskelisi teitä, en sekaantuisi asiaan. Mutta kun nainen sen tekee, on se ikävä juttu, huolimatta siitä saako hän miehen omakseen vai ei. Galahadin äiti oli hieno tyttö, mutta en halua että sama juttu toistuisi toisessa polvessa." "Loukkaatte minua!" sanoi Ettard. "Teillä ei ole mitään oikeutta puhua niin. Sanoin rakastavani häntä, mutta te hän tiedätte, kuinka paljon olen häntä vanhempi, ja rakkauteni onkin siksi enemmän äidillistä." "Vaikka pojalla ei ole isää, näyttää hänellä silti olevan liian monta äitiä. Hänen elämänsä ei ole tasapainossa. Olen vähemmän töykeä kuin luulette. Milloin aiotte matkustaa?" Ettard ponnahti seisaalle kalpeana raivosta. "Palatkaamme linnaan yhdessä", sanoi kuningas. "Kävely tyynnyttää mielenne." VII Hän oli niin kärsimätön, että tuskin jaksoi odottaa, kunnes Anglides oli ilmoittanut hänet. "Puhuttelin kuningasta ensin, kuningatar, ja kiiruhdin sitten kertomaan teille." "Olette kotona jälleen ja terveenä", sanoi Ginevra. "Teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää — siinä on tarpeeksi hyviä uutisia yhdelle päivälle." "Tapoin erään miehen", sanoi Galahad. "Toisen hevonen oli liian nopea, tai muuten olisin tappanut hänetkin." "Galahad, kuinka hirmuista!" "Mitä vielä! Olin vihainen koko matkan, ja kun saavuin sinne ja he ratsastivat vastaani, ymmärsin, miltä kuninkaasta tuntuu — eräät menetelmät ovat keskustelua paremmat." "Ja pelastettuanne kauniin neidon, rakastuitteko häneen?" "En." Hänen äänensä kuulosti niin jännittyneeltä, että kuningatar katsoi häneen. "Hän oli kuollut. Tulin sinne liian myöhään." Hän vaipui istumaan, painoi päänsä äkkiä kumaraan ja nyyhkytti kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Kuningatar astui hänen luokseen ja koetti kohottaa hänen kasvojaan puoleensa. "Älkäähän nyt, Galahad. Olette saanut kokea liian paljon — siinä koko syy. Olitte sellaisessa tilassa, ettette oikeastaan olisi voinut lähteäkään tuolle hirmuiselle asialle. Voi poikaraukkaa!" Galahad nousi ja käveli ikkunan luo. Ginevra antoi hänen tointua. Hän selvitti kurkkuaan ja kääntyi kuningattareen päin, mutta ei sanonut mitään. "En anna itselleni anteeksi, että sallin Arthurin lähettää teidät sinne. Tämä on juuri sellaista, mitä saimme kokea alituisesti, kun vielä olin nuori. Kestin sen paremmin silloin, mikä oli ehkä nuoruuteni ja tietämättömyyteni ansiota. Hän teki teistä suorastaan pyövelin." "Ei, kuningatar, olen iloinen, että lähdin sinne. Nyt olen nähnyt, mitä meidän pitää tehdä — meidän pitää käydä käsiksi sellaisiin miehiin, ennenkuin se on liian myöhäistä. Levähdettyäni tarpeeksi haluan heti lähteä uudelle matkalle. Turnajaisten jälkeen." "Ah, kuningas on kertonut teille niistä!" "Hän puhui niistä jo ennen lähtöäni. Aiomme uudistaa turnajaiset ja kaiken entisen ritarillisuuden, kuningatar — kuningas sanoo, että voin auttaa häntä — tietysti poikkeamatta ihanteistanne. Hän sanoi, että jos onnistun tehtävässäni, voimme aloittaa heti." "Niin, hän sanoi sen eräänä iltana, mutta en tiennyt teidän ja hänen ajatelleen sitä yhdessä. Otaksun, että teistä tulee raaka ja kova, kuten noista miehistäkin tavallisesti, jotka ottivat osaa sellaisiin huvituksiin. No niin, olen iloinen, että tunsin teidät turmeltumattomana kautenanne." "En muutu niin — lupaan sen, kuningatar." Ginevra hymyili. "Kuningatar, jos tietäisitte ajatukseni, kun ratsastin Lianouriin päin, ymmärtäisitte, mitä ihanteemme merkitsivät minulle. Ellei teitä olisi ollut, en olisi palannutkaan. En kuningas Arthurin enkä yhteisen suunnitelmamme tähdenkään." "Mitä teillä on kuningasta vastaan?" kysyi Ginevra. "Kuningatar, ollessani hänen kanssaan minun pitää olla isäni läheisyydessä." Ginevra tunsi hetken koittaneen. Välähdyksessä hän näki, mille kannalle hänen piti asettua. "Teidän olisi pitänyt antaa jo anteeksi isällenne, Galahad." "Te ette tiedä", sanoi Galahad. "Te ette tiedä." "Ellen tiedä, pitää teidän kertoa se minulle. Mitä ajattelitte ratsastaessanne Lianouriin?" "Juuri ennenkuin tulin sanomaan jäähyväisiä, kuulin isäni olevan jonkun naisen rakastajan. En voinut keskittää ajatuksiani siihen, mitä puhuin teille, kuningatar, tämän viimeisen kauhun kaikuessa niin tuoreena korvissani. Kun ratsastin pois, liittyi isäni minuun. Kysyin häneltä, ja hän myönsi sen." He katsoivat toisiinsa. "Kuningatar, älkää kertoko minulle, että tekin sen tiesitte." "Kyllä minä olen sen tiennyt." Galahad haukkoi ilmaa. "Kuningatar, Jumalan nimessä, koska jumaloin teitä, älkää pyytäkö minua antamaan anteeksi hänelle ja sille naiselle!" "En minä pyyttäkään sitä, Galahad. En ymmärrä, kuinka te voisittekaan." Galahad kuivasi hien otsaltaan. "Olette siis tiennyt sen jo kauan aikaa?" "Ennenkuin isänne kohtasi Elainen, oli se nainen isänne rakastajatar... Hän ei ollut tarpeeksi jalo rakastaakseen isäänne julkisesti, ja tietysti juuri hän oli syynä siihen, ettei isänne voinut naida äitiänne." "Te puolustatte isääni aina", sanoi Galahad. "Tällä kertaa ehkä voimme löytääkin puolustuksen", sanoi kuningatar. "Kun saatte tietää, kuka se nainen on —" "En tunne häntä enkä halua tietää hänen nimeäänkään. Hänestä tulisi vain uusi ihminen vihattavaksi." "Vihaisitteko häntä?" "Ehkä viha on liian voimakas sana. En ole koskaan tavannut häntä tai muussa tapauksessa olisin kai hieman epäillyt. Mutta jos hän on nainen, jonka olen tavannut ja jota olen kunnioittanut — silloin vihaisin häntä sen pahan vuoksi, mitä hän on tehnyt. En voisi jäädä oleskelemaan sinne, missä hän asuu. Tiedätte, miksi en voi tavata omaa äitiäni. Mistä voisimmekaan puhella? Kuinka voisi kumpikaan meistä teeskennellä, ettemme ajattele tarinaamme? Se olisi liian hirmuista! Mutta tämän toisen naisen kohtaaminen olisi vielä kauheampaa." "Galahad", sanoi kuningatar, "toivoitte, etten pyytäisi teitä antamaan anteeksi. En pyydäkään sitä. Mutta ettekö koettaisi ymmärtää — kuvitella, kuinka kaikki tapahtui? Teidän pitäisi mielestäni olla oikein utelias tietämään, miksi henkilöt —" "En ole lainkaan utelias minnekään päin", vastasi Galahad. Kuningatar odotti hetkisen. "Teidän pitää muistaa", sanoi hän, "että olen tottunut kaikkiin niihin kummallisiin ja pahoihin asioihin, joita ihmiset tekevät — olen elänyt enemmän kuin pari kertaa teidän ikänne — rakas poikaseni, oikeastaan olen viisikymmentä kertaa teitä vanhempi. Mikään ei hämmästytä minua enää. Voin otaksua sen syyn tai tämän, pienen huojennuksen siellä ja täällä sen auttamiseksi, mitä te ja minä pahoittelisimme. Isänne ei rakasta eikä ole ikinä rakastanut äitiänne. Hän on yksinäinen mies, kuten kaikki hänen ystävänsä tietävät. Jos siis on olemassa joku nainen, joka voi lohduttaa ja auttaa häntä ja jonka ehkä olisi pitänyt tulla hänen vaimokseen ja hänen poikansa äidiksi, jos kohtalo olisi ollut suopeampi — tahdotteko tuomita heidät siitä, että he ovat pelastaneet rakkaudestaan niin paljon kuin ovat voineet?" "Asia ei ole niin — isäni kertoi minulle rakastaneensa sitä naista jo ennenkuin hän näki äitini." "Hyvä on", sanoi Ginevra, "ottakaa se vaikka siltä kannalta. Otaksukaa hänen rakastaneen hyvää naista, ennenkuin hän kohtasi äitinne, ja otaksukaa, että äitinne onnistui jollakin hetkellisellä lumousvoimalla murtaa isänne uskollisuus, ja otaksukaa isänne palanneen jälkeenpäin oikean lemmittynsä luo, joka oli tarpeeksi jalo ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Otaksukaa, ettei tämä nainen estänyt isänne naimisiinmenoa äitinne kanssa, vaan äitinne, joka teki onnellisen rakkauden mahdottomaksi tälle naiselle. Mitä siitä ajattelette?" "Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ainakin toisen kanssa", sanoi Galahad. "En voi ymmärtää näitä otaksumia, kuningatar. Ehkä se johtuu siitä, kuten sanoitte, että tiedän niin vähän maailmasta — mutta siitä, millainen maailma tämä on, opin vielä tietämään enemmän. Isäni olisi pitänyt tehdä päätöksensä." "Sanoitte minun puolustavan häntä", sanoi kuningatar. "Luulen teidän ajattelevan, että tämä asia on alentanut häntä — jollakin tavoin häväissyt, vienyt hänet alemmas siltä asteelta, jolla hän ennen oli. Ollakseni rehellinen naista kohtaan minun pitää sanoa, että nainen auttoi häntä vapautumaan monesta jokseenkin raa'asta piirteestä. Muistan sen ajan, jolloin isänne tunteet eivät olleet sellaisia, joita sanoisimme hienoiksi, ja jolloin hänen käytöksensä, paitsi karkeaa rehellisyyttä, oli kehittymätön. Arthur ja hän olivat silloin kuningaskunnan perustamispuuhissa tai juuri saaneet sen valmiiksi, ja taistelukirveen taitava käyttäminen oli heidän mielestään suurinta täydellisyyttä. Nainen auttoi häntä kehittymään ystävälliseksi ja kaipaamaan hienoutta. Voitte ehkä sanoa, että hänen olisi pitänyt joutua tämän innoituksen esineeksi synnittä. Hänen olisi pitänyt rakastua parempaan naiseen. Myönnän sen. Mutta noina aikoina ei naisissa ollut paljoakaan valitsemisen varaa. Luulen, että jos isänne olisi tuntenut jonkun täydellisesti hyvän naisen, ei tämä tarina hänen menneisyydestään vaivaisi teitä." "Jos hän olisi tullut tänne nuoruudessaan ja tavannut teidät!" sanoi Galahad. "On eräs toinenkin seikka", sanoi kuningatar. "Kysyitte, miksi hän ei nainut toista heistä. Kerron sen teille. Hän ei voinut naida äitiänne, koska hän rakasti toista, eikä hän voinut naida tätäkään naista, koska hänellä oli jo mies." "Hän ei kai ole varastanut kenenkään kukkaroa, vai onko?" kysyi Galahad. "Muuta ei enää puutu." "Sitä ei voi mitenkään puolustaa", sanoi Ginevra, "mutta tietysti oli nainen syyllisempi. Epäilemättä hän sanoisi, että hänen miehensä oli tuottanut hänelle pettymyksen tai etteivät he tulleet toimeen tai että avioliitto oli ikävä. Luullaan, ettei hänen miehensä neuvotellut hänen kanssaan avioliitosta — otti hänet vain kuin maksuksi velasta, kun oli tehnyt arvokkaan palveluksen naisen isälle. Teidän pitää tietää nämä heikot selitykset pulmaan, Galahad — parempia en voi tarjota. Kun kaikki on sanottu, olemme siinä, mistä lähdimmekin." "Emme oikein", sanoi Galahad. "Ensin sanoitte, ettette tiedä, kuinka voisin antaa heille anteeksi. Haluan kerrankin, kuningatar, että sanoisitte minulle, miksi ajattelette heidän olevan väärässä." "Minä sanonkin sen." Galahadin hämmästykseksi hän nousi korkealta tuoliltaan, tuli hitaasti hänen luokseen, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli hänen otsaansa. "Ritarini!" Galahad ajatteli, että kuningatar oli menettänyt järkensä. Kuningatar istuutui jälleen ja hymyili. Hän muisti järkkyneenä, kuinka hänen äitinsä oli seisonut Corbinin ovella. "Se nainen on sellainen, ettei hänelle voi antaa anteeksi", jatkoi kuningatar, "koska hän oli uskoton miehelle, joka rakasti häntä uskollisesti ja kulutti nuoruutensa koettaessaan tuottaa hänelle kunniaa ja onnea. Hänelle ei voi antaa anteeksi senkään vuoksi, ettei hän koskaan antautunut kokonaan isällenne, kuten äitinne teki. Luulen hänen senvuoksi inhonneenkin äitiänne. Hän ei halunnut lahjoittaa isällenne sitä poikaa, jota isänne kaipasi. Hänellä ei ollut äitinne uskallusta. Eikä isällenne voi antaa anteeksi, koska sen naisen puoliso oli hänen ystävänsä. Hän oli petollinen kaikelle luottamukselle. Hän on vuosikausia teeskennellyt olevansa lemmittynsä miehen ystävä, vaikka on ollut hänen vaimonsa rakastaja." Hän puhui kuin julistaisi tuomiota oikeussalissa. Galahad kuunteli lumottuna. Ginevra viittasi käsillään, ikäänkuin siinä olisi ollut kaikki. "Te ja minä olemme yhtä", sanoi Galahad. "En voi antaa heille milloinkaan anteeksi." Kuningatar ei vastannut, ja hiljaisuus kävi painostavaksi. Galahad nousi seisaalle. "Hyvästi", sanoi kuningatar. "Olen väsyttänyt teitä huolillani — kiitoksia kaikesta —" Kuningatar pudisti päätänsä ja viittasi häntä menemään. Hän oli jo päässyt melkein ovelle, kun kuningatar kutsui hänet takaisin. "Siitä päivästä alkaen, kun tulin Camelotiin, isänne ja minä olemme rakastaneet toisiamme. Hän olisi nainut äitinne, ellei olisi yhä rakastanut minua. Minä puolestani rakastan häntä kuolemaani asti." Galahad tarttui ovenpieleen. "Te!" huohotti hän... "Kuningas Arthur!" Ginevra istui katsellen häntä. Galahad kääntyi ja jätti hänet. Viides osa VALKOINEN ELAINE I "Luulen, että sinun pitää lähteä turnajaisiin kaikissa tapauksissa", sanoi Ginevra. "He liittävät muuten poissaolosi siihen tapahtumaan, että hän ratsasti pois." "He olisivat oikeassa", vastasi Lancelot. "Arthur järjesti turnajaiset pääasiallisesti pojan vuoksi. En voi nyt osoittaa mitään harrastusta niihin." "No niin", sanoi Ginevra, "menetin oman harrastukseni turnajaisiin vuosia sitten enkä ole pahoillani, vaikka et otakaan näihin osaa... Mutta, Lancelot, voisit ratsastaa eräälle asialleni, jos haluaisit." "Kyllä minä haluan", vastasi Lancelot. "Mille asialle?" "Tahdon, että lähdet tapaamaan ja ilahduttamaan Elainea vielä kerran. Mustasukkaisuuteni on loppunut. Hän menetti miehensä ja on nyt menettänyt poikansa. Olen jollakin tavalla vastuunalainen. Toivon, että ratsastaisit sinne ja olisit ystävällinen." "Voit turvallisesti kehoittaa minua", sanoi Lancelot, "koska tiedät, etten tahdo sitä tehdä". "Kyllä sinä lähdet, kun kerran minä tahdon." "Ginevra, et sinäkään tahdo. Nautit vain epäitsekkään aatteen riemusta, mutta sinä ja minä tiedämme, missä on raja." "Tarkoitan sitä, mitä sanonkin — tahdon, että lähdet Elainen luo ilahduttamaan häntä. Sinun ei tietysti tarvitse siinä liioitella. Mutta olen vapautunut taipumuksestani mustasukkaisuuteen ja toivoakseni alan olla kohtuullinen." "Jos alat jälleen puhua tästä aiheesta", sanoi Lancelot, "sallin sinun puhua, mutta älä kuvittelekaan, että voisin ottaa sen vakavalta kannalta. Luulen todella, että olet tulemaisillasi hysteeriseksi. Galahadin inho ja hänen katoamisensa taivaanrannan taakse tuntuvat sinusta luonteen harjoittamisen mestarinäytteiltä, ja riemusi innostuksessa haluat olla runsaskätinen. Jättäkäämme se siihen. Jokainen Elainelle suomani lohdutus näyttäytyisi liian suureksi. Olen niin taitamaton, etten voisi sanoa hänelle, kuinka pahoillani olen, että hän on menettänyt minut, enkä selittää sitäkään, miksi ylpeilet Galahadin karkoittamisesta. Etkä sinä halua, että menisin liiallisuuksiin siinä. Todellakin, Ginevra, mitä ajattelisit sellaisesta lohdutuksesta, joka loppuu rakkauden puutteessa?" "Ei sekään huolestuttaisi minua nyt", vastasi Ginevra. "Olen saanut osakseni kaikkea, mitä elämä on voinut tarjota. Olen saanut aikaan sen, mitä tarkoitinkin." "Kuulostaa siltä", sanoi Lancelot, "kuin olisit lopettanut välisi minun kanssani. Jos olet, älä koetakaan määrätä seuraajaasi minun suosiooni." "Et voi saada minua toivottomaksi tänään", sanoi Ginevra. "Ivailusi on ihan turhaa. Niin, jos haluat tietää, luulen rakkautemme tulisimman osan palaneen loppuun. Tästä alkaen on meillä vain ystävyytemme ja muistomme, Lancelot. Kaiken hellyyteni, mitä minulla oli jälellä, annoin pojalle." "Mutta minun rakkauteni ei ole palanut loppuun", sanoi Lancelot, "ja epäilen, onko sinunkaan. Nopein keino sen todistamiseksi olisi, että lähtisin vierailemaan Elainen luo." "Todista se sitten — olen pyytänyt sitä sinulta." "En halua." "Etkö luvannut?" "Olin liian hätäinen." Hän istui katsellen Ginevraa. Huolimatta moittivista sanoistaan Lancelot tiesi, kuinka kaunis hän oli, ja vielä heidän riitojensa ja kinasteluinsa jälkeenkin rakasti häntä. Galahadin lähdön jälkeen Ginevra oli käynyt hurmaavammaksi. Hänen silmänsä olivat kuumeisen suuret, ja ihonväri oli helakampi kuin hänen tyttönä ollessaan. "Etkö voisi ratsastaa sinne ja sieltä takaisin yhdessä päivässä?" "Voisin luullakseni." "Se tyydyttäisi minut." "Tyydyttäisikö se Elainea? Et todellakaan ole ajatellut hänen parastaan, vaikka otaksut tämän tuottavan hänelle huvia. Ilmoitanko hänelle olevani sinun lähettämäsi? Ellen lähde sinne omasta halustani, ei sitä voi puolustaa millään, että häntä kohdellaan kylmästi tai että hänen luotaan poistutaan heti. Hän ei usko sinun olevan pahoillasi siitä, mitä on tapahtunut, vaan ajattelee sinun haluavan pöyhistellä onnistumisellasi." "En lähetä sinua sinne viemään viestiä", sanoi Ginevra, "vaan lähetän sinut itsesi. Hän antaa kyllä arvon erolle. Tee, mitä haluat, lohduta häntä parhaan taitosi mukaan, ja minä ymmärrän. Tiedän nyt hänen puolustuksensa." "Millainen se oli?" kysyi Lancelot. "Hän halusi hartaasti itselleen poikaa." "Lorua!" sanoi Lancelot. "Pelkkää lorua!" "En ole varma, voiko mies arvostella sellaisia asioita", sanoi kuningatar. "Sinusta tuntuisi todennäköisemmältä, jos sanoisin, ettei hän voinut vastustaa viehätysvoimaasi. Mutta Galahadin omistaminen ja hänen menettämisensä ovat opettaneet minulle paljon." Lancelot ei kääntänyt silmiään hänestä. Hänen laihtuneet kasvonsa vetäytyivät heikkoon hymyyn. "Jos lähtisit tänään", sanoi Ginevra, "olisin hyvin kiitollinen". Hymy häipyi ritarin kasvoilta, mutta hän ei sanonut mitään. "Tahdotko tehdä niin, Lancelot?" "En tahdo!" "Etkö rakkaudesta minuunkaan?" "Onko se mielestäsi rehellinen syy", sanoi Lancelot, "ilmoitettuasi minulle rakkautesi palaneen loppuun?" Ginevra tuli sinne, missä hän istui matalalla lavitsalla seinän vieressä, ja puristi hänen suuren kätensä valkoisten sormiensa väliin. Lancelot oli yhtä kylmä kuin seinäverhot heidän takanaan. "En aio antaa houkutella itseäni siihen", sanoi hän. Ginevra kohottautui häntä kohti, eikä hän voinut olla suutelematta lemmittynsä huulia. Ginevra antoi väittelyn jäädä siihen pisteeseen hetkiseksi. "Kun poika palaa", sanoi Lancelot, "voi hän lähteä tervehtimään äitiään. Hän on nyt valmis antamaan anteeksi Elainelle." "Onko hänestä kuultu sanaakaan?" "Ei", vastasi Lancelot. "Ei niin merkkiäkään." "Hän ei palaa", sanoi Ginevra. "Pettyisin, jos hän tulisi. Hän hankkii itselleen nimen maailmassa — kuuluisan nimen, mutta jossakin muualla." "No niin, jos hän tekee erehdyksen palatessaan meidän luoksemme", sanoi Lancelot, "ei sinunkaan sovi pyytää, että minä palaisin Elainen luo. Viihdyn melko hyvin siellä, missä hän ei ole." "Eikö sinulla todella ole hitustakaan hellyyttä häntä kohtaan?" "Olemme väitelleet siitä jo tarpeeksi." "Emme oikein", sanoi kuningatar. "Rakastatko minua vielä? Jos rakastat, nouse hevosesi selkään ja ratsasta Elainen luo... Lähde heti!" "Mutta, Ginevra —" "Lähde joka tapauksessa", jatkoi kuningatar. "Ellet tee tätä minun vuokseni, en voi teeskennellä olevani onnellinen kanssasi. Haluan mieluummin, että lähdet jonnekin joksikin ajaksi, Lancelot." "Et tarkoita, mitä sanot —" "Tarkoitanpahan. Haluan, että menet tapaamaan Elainea. Ellet tottele, loukkaat minua — ei ole lainkaan hauska havaita, että olet lakannut minua rakastamasta. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin olisit suorittanut vaikeampiakin tehtäviä minun vuokseni. Mutta koska et halua, en tahdo oikeastaan nähdä sinua läheisyydessäni — en ainakaan ennenkuin Arthur palaa turnajaisista." "Sinä olet etevä karkoittamaan ihmisiä", sanoi Lancelot. "Hyvä on, minä lähden. Minua ei ole koskaan ennen karkotettu näin lempeästi, ja sinua pitää palkita." Hän äänessään ei ollut mitään epäkohteliasta, mutta hän lähti huoneesta katsomatta Ginevraan. Ginevra oli odottanut hänen suuteloaan. Anglides tapasi emäntänsä hieman ärtyisällä tuulella. "Missä olet ollut, Anglides?" "Viereisessä huoneessa, kuningatar, siltä varalta, että kutsuisitte minua." "Hyvin hienotunteista! Olet antanut minun odottaa. Missä uusi koruompelus on?" "Haen sen tänne, kuningatar." Kun hän toi sen, oli Ginevra jo paremmalla tuulella. "Kiitoksia", sanoi hän. "Tunsin itseni niin yksinäiseksi täällä, kun minulla ei ollut mitään tekemistä." II Ginevra kuunteli kavioiden kopsetta pihalta. Hän oli saanut tyrmistyttävän vaikutelman, ettei Lancelot halunnut lähteä — hänen äskeinen käytöksensä oli vihjaissut uuteen riippumattomuuteen rakastetun toiveista. Kului toista tuntia, ja Ginevra ihmetteli, kuinka hänen pitäisi käsitellä rakastajansa kapinallisuutta, mutta sitten kuuli sen, mitä oli odottanutkin. "Kuka ratsastaa pois, Anglides?" kysyi hän. "En tiedä, kuningatar. Mies on pukeutunut haarniskaan ja on yhtä kookas kuin ritari Lancelot, mutta haarniska ei ole hänen eikä hevonenkaan." Ginevra astui itse ikkunan luo. "Mies on Lancelot", sanoi hän, "eikä kukaan muu". Hän palasi koruompeluksensa ääreen, mutta Anglides jäi vielä katsomaan. "Miksi hän lähtisi valepuvussa, kuningatar?" "En sano tuota valepuvuksi", vastasi kuningatar. "Hänen kokoistaan miestä on vaikea piilottaa, vaikka hän on hankkinut itselleen uuden hevosen ja haarniskan." "Mutta haarniska ei ole uusi", sanoi Anglides. "Se on ruosteinen." Ginevra ei vastannut. Hän jatkoi ompelemistaan, kunnes Lancelot oli päässyt hyvän matkan päähän. "Mille tielle hän poikkeaa, Anglides — Manchesteriinko päin?" "Hän on nyt likellä tiehaaraa", vastasi Anglides. "Hän hidastuttaa vauhtiaan — niin, juuri sinne — ei, kuningatar, hän kääntyy takaisin — poikkeaa pohjoiseen päin vievälle tielle." Ginevran koruompelus putosi hänen syliinsä. Hän otti sen taas käsiinsä ja jatkoi työtään vapisevin sormin. Anglides kääntyi huoneeseen päin. "Olen unohtanut, minne se tie vie, kuningatar. Luulin hänen ratsastavan turnajaisiin." "Niin minäkin luulin", sanoi kuningatar. "Ehdotin hänelle tuota pohjoista tietä, mitä nyt kadun." "Sehän on melko pitkä kiertotie, luullakseni", sanoi Anglides. "Siinäpä se hankaluus juuri onkin." Lancelot ei tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle, koska Ginevra oli niin itsepäisellä tuulella. Hänen mieleensä juolahti, ettei lyhytaikainen yksinäisyys olisi haitaksi, jotta hän voisi perusteellisesti ajatella Galahadin suuttumusta ja sitä vaaraa, jonka he olivat sivuuttaneet, niin ettei koko maailma saanut tietää heidän varastettua rakkauttaan. Sen, että Ginevra oli käyttäytynyt hyvin taitavasti, hän oli valmis myöntämään, mutta se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että Ginevra oli onnistunut kasvattavassa teoreettisessa työssään. Lancelot epäili hieman, oliko Ginevra enää täysijärkinenkään. Hän oli kuullut parhaimpienkin naisten joskus voivan käydä omituisiksi. Kun hän saapui tiehaaraan, aikoi hän kääntyä vaistonsa pakotuksesta länteen päin. Turnajaisiin osaa ottaminen olisi ehkä hyväksikin ennen niiden loppumista ja hänellä oli puolittain valmis suunnitelma lähteä niitä ainakin katsomaan. Lainattu hevonen ja vanhat varusteet saattaisivat ehkä piilottaa hänet joukkoon. Ehkä ei sentään, mutta valepuku sopi hänen mielentilaansa. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän vielä oli Ginevran ikkunan näkyvissä. Hän oli seisonut sen luona itsekin ja katsonut nähdäkseen, mille tielle Arthur tai Gawaine poikkesi. No niin, kaksi voi pelata tätäkin peliä. Hän kääntyi takaisin ja poikkesi Corbiniin vievälle tielle. Hän tiesi hyvin, kuinka Ginevran tyyneyden kävisi, jos hän todella näyttäisi lähtevän Elainen luo, Ginevra ansaitsi kärsiä päivän tai pari. Jälkeenpäin, kun hän kuulisi Lancelotin olleen turnajaisissa, hän myöntäisi itse olleensa syypää. Siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän oli ratsastanut metsän läpi suorittamaan niin vähäpätöistä tehtävää ja täyttämään niin pientä velvollisuutta. Hän oli vapaa ratsastamaan mielensä mukaan ja nauttimaan varhaiskesästä. Hän muisteli sitä pitkää ratsastusmatkaa, jolloin hän oli tuonut Ginevran ja hänen seurueensa Arthurin luo häihin. Metsien tuoksu oli silloin imeytynyt hänen sielunsa. Siihen saakka hän ei ollut osannut erottaa aamutuoksuja, jolloin kaste kuivui, viileästä iltatuoksusta, kun kaste alkoi laskeutua maahan. Häntä oli huolestuttanut oma luonnoton tunteellisuutensa, ja hän oli maininnut siitä Ginevralle. Onneksi Ginevrakin oli huomannut sen. Lancelot oli pelännyt heltyvänsä vielä runoilijaksi, mutta Ginevra oli jonkun ajan kuluttua selittänyt hänelle sen olevan rakkautta. Siitä oli jo kulunut pitkä aika, mutta hän tunsi vieläkin silloiset tuoksut. Sitten oli seurannut öinen ratsastusmatka Caseen kosteiden metsien läpi — Hän pysäytti hevosensa voidakseen ajatella. Jos hän jatkaisi näin, saapuisi hän Corbiniin tai jonnekin sen läheisyyteen, ennenkuin päivä olisi lopussa, ja joku voisi tuntea hänet siellä. Mutta täällähän oli jossakin länteen päin vievä sivupolku — se veisi Winchesteriin, jos riittäisi kärsivällisyyttä. Se ei ollutkaan juuri polkua leveämpi, kun hän löysi sen, ja sitä oli käytetty niin vähän, ettei ruohikossa näkynyt ainoatakaan kavion jälkeä. Metsänvartijat eivät olleet viitsineet raivata sitä keväällä, nuoret oksat löivät häntä kasvoihin silloin tällöin, ja hevonen pysähtyi joskus tuskastuneena epätasaiseen tiehen ja silmiin sattuviin lehviin. Lancelot kannusti sitä eteenpäin. Varmasti sieltä löytyisi jokin autio erakkola tai pahimmassa tapauksessa ainakin pehmeä penkere joltakin aukeamalta yösijaksi. Toistaiseksi hän oli yksinään. Hän mietiskeli, mitä Arthur sanoisi hänen tulostaan turnajaisiin. Sellainenkin aika oli kerran ollut, jolloin hän oli tiennyt kaikki Arthurin ajatukset. Palasikohan se milloinkaan enää? Ja Arthur oli lukenut kaikki hänen sydämestään — kuinka sanottiinkaan? — kuin avoimesta kirjasta. Hän toivoi, että Arthur niin tuntisi hänen sydämensä nytkin. Se olisi suuri huojennus. Muistellen menneitä aikoja hän ymmärsi kuinka uskollinen ystävä Arthur oli ollut — ystävällinen Elainelle hänen vuokseen ja järkevä Galahadia kohtaan. He kolme yhdessä — mitä he olisivatkaan voineet saada aikaan! Paljon, paljon — Hän luuli saapuvansa jollekin aukeamalle ja alkoi väitellä itsensä kanssa, pitikö pysähtyä siihen, vaikka iltapäivä ei ollutkaan vielä lopussa, vai ratsastaako eteenpäin siinä mielessä, että ilmestyisi toinen samanlainen paikka. Mutta äkkiä hän ratsasti esille puiden välistä ja joutui vanhan rakennuksen eteen. Se ei ollut kyllin luja linnaksi, mutta kuitenkin jollakin tavalla suojassa murattipeitteisten vallien takana, jotka näyttivät luhistuvan rauhallisesti sieltä täältä, ja kaivannon ympäröimänä, joka oli tyyni kuin kuvastin. Ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Hänen katsellessaan tuli joutsen uiden linnan nurkan takaa kuninkaallisesti ja hitaasti. Pienet kareet vierivät takaisin tuskin liikuttaen rannan liljoja. Lancelot ratsasti portille ja huusi. Hetkisen hän luuli tätä paikkaa autioksi, mutta iäkäs portinvartija pisti sitten päänsä esille tornin ikkunasta. "Olen eksynyt — annatteko minulle vuoteen?" Portinvartija punnitsi kysymystä. "Vai haluatteko näyttää minulle tien Winchesteriin?" Ukko kohotti kätensä korvansa taakse. "Winchesteriin", toisti Lancelot. "Tämä ei vie sinne", vastasi portinvartija. Hän ja Lancelot katselivat toisiaan. "Kuka täällä asuu?" kysyi Lancelot. "Astolatin ritari Bernard", kuului vastaus. "Vai tämä on Astolat! Olen kuullut nimen. No niin, ilmoittakaa ritari Bernardille, että ritari Lancelot on täällä, liittyäkseen kuningas Arthuriin ja valmiina tulemaan portista linnaan, jos tahdotte avata sen." Pää katosi, ja hetkisen kuluttua portti aukeni ja Lancelot ratsasti sisään. Ritari Bernard oli siellä lausumassa hänet tervetulleeksi. Hän oli pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot. "Olimme epäkohteliaita vain senvuoksi", sanoi hän, "ettemme tienneet, kuka olitte. Katsokaa, olen ainoa taistelukykyinen mies koko talossa. Ellette te ja kuningas pitäisi valtakuntaa niin hyvässä järjestyksessä, olisi köyhillä miehillä, kuten minullakin, kovat ajat." "Minulla ei ole mitään oikeutta vedota ystävyyteenne", sanoi Lancelot. "Olen häirinnyt teitä." "Ette ollenkaan! Talossa on aina ruokaa ja enemmän vuoteita kuin voimme täyttää — emmekä näe vieraita luonamme tarpeeksikaan usein, ritari Lancelot... Mieheni auttavat teitä haarniskan riisumisessa ja pitävät huolta hevosestanne. Sitten me kävelemme puistossa, kunnes kokki saa ruoan valmiiksi." Palvelijat eivät olleet taitavia, mutta saivat kuitenkin haarniskan riisutuksi. He näyttivät tietävän paremmin, kuinka hevosia käsitellään. "Tämä on hyvin kaunis puisto", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt harvoja paremmin hoidettuja. Sellaisia ruusuja!" "Tämä on vaimoni puutarha", sanoi ritari Bernard. "Hän uhraa varmaankin sille koko aikansa", sanoi Lancelot. "Tällainen ilmaisee yhtä paljon hellyyttä kuin taitoakin." "Vaimoni", sanoi ritari Bernard, "kuoli viisi vuotta sitten. Hän piti hyvin paljon ruusuista." "Pyydän anteeksi, en tiennyt sitä", sanoi Lancelot. He kävelivät polkuja pitkin. "Olemme kuulleet silloin tällöin kertomuksia hyvin kuuluisasta pojastanne, ritari Lancelot." "Se ilahduttaa minua", sanoi Lancelot. "Galahad on mielestäni melko lupaava." "Enemmänkin, sanoisin. Olemme kuulleet kertomuksia hänen tavattoman jalosta luonteestaan. Juuri sitä olemme odottaneetkin teiltä, ritari Lancelot, että kasvattaisitte poikanne niin hyvin." "Se ei ole minun ansiotani ollenkaan", sanoi Lancelot. "Vaatimattomat isät sanovat aina niin, ja minä myönnänkin äidillä olevan suurimman ansion siihen, että pojasta kehittyy kunnon mies" sanoi ritari Bernard, "mutta myös miehellä on siinä jotakin tekemistä". Lancelotin mielestä voitiin siirtyä puhumaan muustakin. "Teillä on kai poika itsellännekin, ritari Bernard?" "Minulla oli yksi, mutta hän kuoli." Lancelot tunsi masentuvansa, hairahduttuaan toisen kerran koskettamaan perhesurua. Ritari Bernardin kotia painoi nähtävästi kirous. "Harjoitatte kai maanviljelystä, ritari Bernard? Ette tietystikään täällä metsässä." "Peltoni ovat kauempana lännessä — sivuutatte ne matkallanne Winchesteriin." "Ja mitä enimmäkseen viljelette?" "Heinää, ritari Lancelot. Hevosenne on varmaankin syönyt heiniäni ennenkin. Lähetän ne Camelotiin kuninkaalle." Lancelot hämmästyi. "Ah, niin, kyllä muistan!" sanoi hän... "Olemme aina käyttäneet tämän erityisen seudun heiniä." "Täällä on hyviä niittyjä", sanoi ritari Bernard. "Kuningas on aina ilmoittanut olevansa tyytyväinen." Lancelot koetti poiketa toiselle ajatussuunnalle. "Miksi emme ole milloinkaan tavanneet teitä? Oleskelette liian paljon kotonanne, ritari Bernard. Hovi ilostuisi vierailustanne." Pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot, hymyili heikosti. "En ole erittäin hauska toveri", sanoi hän. "Tämä vanha talo ja köyhyyteni sopivat minulle. Olen syntynyt vaatimattomaksi henkilöksi, ritari Lancelot — ainoaksi onnistumisekseni voidaan sanoa, että minun on onnistunut karttaa suurta maailmaa." "Nimitättekö hovia suureksi maailmaksi, ritari Bernard? Ajattelemme sitä usein ahtaammaksi paikaksi kuin tällaista rauhallista kotia." "En tiedä — en ole koskaan ollut siellä — mutta minusta on tuntunut, ritari Lancelot, että saisin katua, jos jolloinkin uskaltaisin tulla hienon elämänne laidalle. Teidän pitää ymmärtää, etten sano mitään epäedullista siitä — vaara olisi ehkä siinä, että alkaisin pitää siitä liiaksi." "Lorua!" sanoi Lancelot. "Meillä on tarpeeksi vikoja viilentämään mitä tulisinta innostusta. Te saisitte vain oppia tuntemaan meidät." "Niinpä niin", vastasi ritari Bernard. "Luonteeni on sellainen, että rakastun ihmisiin, ennenkuin opin heitä tuntemaan. Kallista huvia! Olin varmasti järkevä tyytyessäni siihen mitä elämä on suonut minulle, hakematta muuta." "Oletteko ajatellut luostaria tai erakkolaa tai jotakin muuta sellaista?" kysyi Lancelot. "Teillä näyttää olevan taipumusta siihen." "No niin, sanoakseni totuuden", sanoi ritari Bernard, "olen liian maailmallinen sittenkin. Rakastan tätä vanhaa taloa." Lancelot huomasi keskustelun käyvän vaikeaksi ja oli iloinen, kun portinvartija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Tästä alkaen portinvartija näytti muuttuvan juomanlaskijaksi. Pöytä oli katettu halliin, joka oli jokseenkin pieni huone, mutta toi mieleen historiaa. Siellä oli ollut varallisuutta ennen. Ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta viiniköynnökset peittivät ne niin kokonaan, että vain valoläikät muuttivat varjot vihreiksi. Pitkän pöydän päähän oli varattu paikat kolmelle. Lancelot ihmetteli, oliko juomanlaskija perheen sukulainen. "Tyttäreni toimii emäntänä", sanoi ritari Bernard. "Luvallanne, ritari Lancelot, odotamme häntä." Lancelot näki kuin unta. "Ei kai hänen nimensä ole Elaine, vai mitä?" "On kyllä", vastasi ritari Bernard. Lancelot odotti kiinnittäen katseensa tummaan tammioveen. Jos se olisi auennut ja jos muuan tyttö, jolla oli kullanväriset hiukset ja kirkkaat ystävälliset silmät — "Tyttäreni", sanoi ritari Bernard, "sinulla ja minulla ja on kunnia huvittaa ritari Lancelotia". "Ritari Lancelotia!" huudahti tyttö. Hän oli tullut huoneeseen hiljaa toista tietä. Kun Lancelot kääntyi, oli tyttö hänen rinnallaan. Hän oli pitkä, kuten isänsäkin, mutta näytti vielä hyvin nuorelta. Hänen tukkansa oli tumma ja silmänsä vielä tummemmat, ehkä siksi, että hänen ihonsa oli niin puhtaan valkoinen. Hänen yllään oli tulipunainen viitta, jonka hihat oli kirjailtu helmillä. Hän oli pukenut ylleen parhaan asunsa. Päivällisellä Lancelot tuskin voi kääntää silmiään hänestä. Ja milloin tahansa hän kohotti katseensa, tyttö katsoi häneen, ihmettelevä ilme lapsellisissa kasvoissaan. III Elaine oli jo ennen aamiaista äitinsä puutarhassa. Sieltä Lancelot ja ritari Bernard tapasivat hänet, kun hän noukki kukan sieltä, toisen täältä ja hoiteli kuihtuneita varsia. Hänen yllään oli sileä musta puku, pitkä ja ruumiinmukainen. Lancelot ajatteli, etteivät hänen kasvonsa olisi niin valkoiset, jos hän työskentelisi enemmän puutarhassa. "Hyvää huomenta, ritari Lancelot. Olette siis niin itsepäinen, että haluatte lähteä luotamme?" "Olen pahoillani, että teidän pitää lähteä", sanoi ritari Bernard. "Elaine ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että meidän pitäisi nähdä enemmän ihmisiä. Tilapäinen vierailunne on virkistänyt meitä. Ehkä haluatte tulla jälleen, nyt kun olette löytänyt tien — jos muuten voitte sanoakaan sitä tieksi." "Tulen varmasti", vastasi Lancelot. "Olette lausunut minut tervetulleeksi tavattoman ystävällisesti, ritari Bernard, ja kodillanne on kummallinen viehätysvoima. Minulla ei ole ollut tällaista rauhan tunnetta vuosikausiin." "No niin, miksi ette voisi viettää toista yötä luonamme paluumatkallanne? Voitte silloin kertoa meille uutisia turnajaisista." "Luulen, että se miellyttäisi minuakin. Teenpä niin, ritari Bernard, sillä ehdolla, että tuotte tyttärenne Camelotiin." Tämä aate näytti miellyttävän ritari Bernardia. "Voimme ehkä luvata, Elaine. Mitä sanot?" "Minusta se olisi ihanaa, isä. Ehkä he kaikki ovat ritari Lancelotin kaltaisia." "He eivät lähettäneet minua tänne esimerkiksi", sanoi Lancelot. "Tapaatte siellä parempia ihmisiä." "No niin, tulemme sinne piakkoin ja otamme siitä selon itse", sanoi Bernard. "Sillä välin odotamme teitä turnajaisten jälkeen." "Ette suinkaan haavoitu siellä, vai mitä?" kysyi Elaine. "Lupaan, etten antaudu sellaiseen vaaraan tällä kertaa." "Tietääkseni ei poikanne oleskele hovissa tällä haavaa?" kysyi Bernard. "Ei", vastasi Lancelot. "Tahdon tutustua häneen. Kuulemastani olen päätellyt, että hän on sellainen nuori mies, jota olemme tarvinneet." "Hänellä on ihailtavia ominaisuuksia", sanoi Lancelot. "Sanotte tarvitsevanne häntä." "Viittaan siihen — saanko sanoa — että hän ei ole maailmallinen." "Niinpä kyllä", myönsi Lancelot. "Hän ei ole sellainen, jota sanoisin maailmalliseksi." "Tämä on tärkeätä", sanoi Bernard. "Pelkäsin nykyisiltä nuorilta miehiltä puuttuvan intoa uhrautumiseen — ja tässä on kuitenkin poika, jolla on kaikki edut puolellaan, syntyperä, kasvatus ja varallisuus, mutta joka alkaa ponnistella korkeita ihanteita kohti heti alusta asti. Ajattelen parempaa hovista, sanon sen suoraan, ritari Lancelot, kun tiedän hänen kuuluvan sinne. Minun oli tapana ajatella, että sellainen hyvyys voi menestyä vain mietiskelevässä elämässä, mutta jos nuori mies on niin toimelias ja kuitenkin säilyttää ihanteensa, on meille koittamassa uusi aika, vai mitä luulette?" "En ole pätevin henkilö vastaamaan siihen kysymykseen", vastasi Lancelot. "Hän on poikani, tietysti, ja olen pitänyt häntä silmällä tarkasti." "Tiedän, että teidän on pitänyt kasvattaa hänet huolellisesti. Elainekaan ei ole koskaan ollut poissa näkyvistäni syntymänsä jälkeen." "Tarkoitin", sanoi Lancelot, "että vaikka Galahad onkin harvinainen, epäilen, tuleeko hänestä milloinkaan tyypillistä". "Ei varmastikaan", sanoi Bernard. "Jos hän on harvinainen, ei hän voi olla tyypillinen. Mutta jos muutkin nuoret miehet, vaikkapa vain muutamat elävät hänen tavallaan, tekee se suuren eron." "En ymmärrä, missä olette kuullut hänestä niin paljon." "Ritari Gawaine ratsasti tämän kautta vähän aikaa sitten ja kertoi hänestä meille tuntikausia." "En pidä hänestä", sanoi Elaine. "Hän puhuu kuin laskisi leikkiä kaikista ihmisistä." "Vain hovilaisten tapaan", sanoi Bernard. "Koetin selittää sitä tyttärelleni. Mutta olen iloinen, ettette te ole sellainen, ritari Lancelot." Portinvartija näyttäytyi puutarhan päässä. "Kas, aamiainen onkin jo valmis", sanoi ritari Bernard. "Ihmettelinkin juuri, kuinka sen oli käynyt." "Ei vielä", sanoi portinvartija. "Se ei ole ihan valmis vielä. Saanko vaihtaa kanssanne pari sanaa?" Ritari Bernard kiiruhti hänen jälessään sisälle. "Kokki hermostuu", sanoi Elaine. "Nyt olen häirinnyt taloudenhoitoanne", sanoi Lancelot. "Ei, samaa sattuu ollessamme yksinämmekin. Hän näkee näkyjä." "Kokkiko?" Lancelot purskahti nauruun, mutta Elaine oli vakava. "Hän näkee enkeleitä silloin tällöin. Isä ei salli, että häntä häiritään. Hän sanoo, ettei meidän sovi sekaantua sellaiseen kokemukseen, josta tiedämme niin vähän." "Hyvin järkevää", sanoi Lancelot. "Ja mitä näyn kestäessä tapahtuu miehelle?" "Hän näkee vain näyn", vastasi Elaine. "Mutta jonkun muun on silloin valmistettava ruoka." "Hyvin kummallista!" "No, eikö poikannekin näe näkyjä?" "Ei minun tietääkseni", vastasi Lancelot. "Ritari Gawaine luuli hänen näkevän. Kun isä kertoi hänelle kokista, innostui ritari Gawaine suunnattomasti. Hän sanoi antavansa vaikka viisi vuotta elämästään, jos saisi nähdä enkeleitä itse, mutta sitä etua ei ollut hänelle suotu. Ehkä senvuoksi, että häneltä puuttuu nöyryyttä, sanoi hän. Hän ei voisi alentua kokiksi, sanoi hän." "Ja kuinka isänne vastasi siihen?" "Hän kysyi näkikö ritari Galahad enkeleitä, ja ritari Gawaine vastasi, ettei hän oikeastaan näekään mitään muuta." Lancelot katsahti taloon päin nähdäkseen, eikö aamiainen alkanut jo valmistua. "Ritari Lancelot, tahdotteko suoda minulle suuren kunnian?" Lancelot hämmästyi niin, ettei osannut vastata. "Näitte tuon puvun, joka oli ylläni eilen illalla. Olen irroittanut toisen helmillä koristetun hihan. Kun taistelette turnajaisissa, ettekö kiinnittäisi sitä kypäräänne kuin ystävyyden todisteeksi minulta?" Hänen silmänsä olivat loistavat ja rukoilevat; ja Lancelotin mielestä oli vastenmielistä katsella, kuinka vakavissaan hän oli. Kylmät väreet karmivat häntä, hänen aavistaessaan vaikeuksia. "Elaine, en ole lainkaan varma, taistelenko näissä turnajaisissa." "Ah!" huudahti Elaine. Hänen äänensä oli niin surullinen kuin maailma olisi luhistunut. "Mutta voinpa ehkä taistellakin, tietysti... Elaine, minun pitänee ilmoittaa teille, etten ole koskaan käyttänyt minkään naisen merkkiä. Ystäväni odottavat näkevänsä varusteeni koristelemattomina. Minun on myöhäistä muuttaa kantaani." "Mutta eilen illalla kerroitte isälleni käyttävänne vierasta varustusta ja ratsastavanne uudella hevosella siksi, etteivät ystävänne tuntisi teitä. Eikö se auttaisi teitä käyttämään tätäkin?" Lancelot katsoi valkoisia kasvoja ja näki ne viattomiksi. "Olisiko tärkeätä, että käyttäisin sitä?" "Tärkeämpää minulle kuin teille, ritari Lancelot." "Lupaan käyttää sitä. Ja kun palaan tätä samaa tietä, voitte kiinnittää sen takaisin pukuunne, ellei se ole mennyt riekaleiksi. Puku oli hyvin kaunis... Kas, tuolta tulee isänne!" "Syömme nyt", sanoi ritari Bernard. "En tiedä, nimitättekö tätä aamiaiseksi vai puoliseksi." IV Bors palasi ensimmäisenä Winchesteristä. Anglides kohtasi hänet linnanpihalla tulossa tallista. "No, onnistuivatko ne hyvin?" "Ne muistuttivat enemmän entisiä aikoja kuin uskalsin odottaakaan. Tietysti kaivattiin siellä Galahadia." "Entä hänen isäänsä?" kysyi Anglides. "Ei, Lancelot oli siellä. Hän voitti turnajaiset." "Ettekö erehdy, Bors? Näin hänen poikkeavan toiselle tielle." "Hän oli siellä. Tunsimme kaikki hänet, huolimatta hänen ruostuneesta haarniskastaan. Hän taisteli vanhaan tapaansa." Bors aikoi lähteä huoneeseensa, mutta Anglides pysäytti hänet. "Teidän pitää kertoa minulle. Miksi hän käytti ruostunutta haarniskaa? Ja milloin hän saapui turnajaisiin? Luulimme hänen oleskelevan Corbinissa." "No niin, ehkä hän olikin siellä", vastasi Bors. "En kysy sitä häneltä, mutta kaikki kielet ovat liikkeessä. Näyttää siltä kuin hän olisi palannut Elainen luo." "Elainenko?" "Niin. Hän käytti Elainen merkkiä, punaista hihaa. Hän ei ole koskaan tehnyt niin paljon kuningattaren vuoksi. Sanotaan hänen palanneen Elainen luo Galahadin katoamisen jälkeen, ja he ovat sopineet keskenään. Todellisuudessa hän saapui turnajaisiin vasta niiden loppupuolella. Nyt kysytään, tahtooko hän mennä naimisiin Elainen kanssa vielä näin myöhään." "Kuinka hirmuista!" sanoi Anglides. "Ei ollenkaan. Tämä on vain hyväksi. Ihailen Elainea — serkkuni olisi pitänyt naida hänet jo vuosia sitten." "Entä kuningatar?" "En ole lainkaan suvaitsevainen häntä kohtaan", sanoi Bors. "Hän turmeli Lancelotin elämän. En ole arkaluontoinen — heidän rakkausjuttunsa eivät huolestuta minua — mutta kuningattaren olisi pitänyt tietää oma tahtonsa ja auttaa häntä tai lähettää hänet muussa tapauksessa pois. Hän ei ole välittänyt Lancelotista pikkusormensakaan vertaa näinä viimeisinä viitenätoista vuonna, vaan ainoastaan tottunut moittimaan häntä ja määräilemään hänen matkoistaan." "Asia ei ole niin", sanoi Anglides. "Kuningattaren elämä on sekaantunut hänen elämäänsä. Kun Lancelot kääntyi Corbiniin päin, olisi teidän pitänyt olla katsomassa, kuinka hänen mielensä murtui. Kun nainen antaa kaikki, pitää miehen olla uskollinen hänelle." "Sanoisin, että Elaine antoi hänelle kaikki", sanoi Bors. "Mitä oli hänellä menetettävää? Kuningatar on pannut vaaraan nimensä ja turvallisuutensa hänen tähtensä, ja hän oli ihan teidän muiden kaltainen, kun toinen nainen sattui hänen tielleen." "Useimmilla meistä alkaa olla määrätty mielipide siitä vaarasta, johon kuningatar antautui. Hän ei antautunut mihinkään vaaraan." "Hän on hyvin kaunis nainen"; sanoi Anglides. "Mitä sillä on sen kanssa tekemistä? Niin, hän on hyvännäköinen, mutta kuta vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin haluaisin, että Elaine istuisi minua vastapäätä pöydässä vuoden kaikkina päivinä. Hän oli ennen vanhaan rohkea tyttö, jolla oli terve sydän." "Olen katsellut kuningatarta kauan aikaa", sanoi Anglides, "ja rakastan häntä. Hänellä on kyllä vikansa, hänelläkin — häntä on vaikeampi tyydyttää, mutta se johtuu hänen huolistaan. Olen nähnyt hänen rukoilevan toista miestä toisensa jälkeen tässä hovissa, että heistä tulisi oikeita ritareita. Arthur saa kunnian osakseen, tietysti, mutta tunnen tuolla tornihuoneessa tapahtuneet keskustelut. Hän on työskennellyt päivät pääksytysten muiden onnen ja heidän todellisen menestymisensä hyväksi." "Hän ei ole koskaan ollut huolissaan minun vuokseni", sanoi Bors. "Kun oikein laskette, huomaatte hänen erityisesti suosineen vain miestään, Lancelotia ja Galahadia. Eikä näillä molemmilla jälkimäisillä, myönnätte kai sen, ollut mitään tekemistä tornihuoneessa saadakseen innoitusta. He olivat yhtä säännöllisiä kuin kellonkoneisto odottaessaan vuoroaan kiivetä nuo portaat ylös ja kuunnella kuningattaren saarnaa. Ihmettelimme, kuinka kauan kestää, ennenkuin Lancelot tulee järkiinsä. Galahad antoi hänelle järkevän esimerkin, ja olen kiitollinen, että Lancelot koettaa sitä seurata." "Aikooko hänkin poistua hovista?" "Ah, ei! Tarkoitan vain, että hän on hylännyt Ginevran ja palannut pojan äidin luo. Hän on todellakin lähtenyt takaisin — hän onkin Corbinissa parhaillaan. Hän ratsasti sinne päin heti, kun turnajaiset loppuivat." "Meidän pitää salata tämä Ginevralta", sanoi Anglides. "Minä ainakaan en tahdo sitä", sanoi Bors, "ja toiset tuntevat samalla tavalla kuin minäkin. Emme kerro sitä hänelle tahallamme, mutta jos juttu alkaa itsestään, annamme sen levitä luonnollisesti. Se on varmin keino erottaa kuningatar hänestä." "Kun kuningatar karkoitti hänet pois kauan aikaa sitten, menetti hän järkensä", sanoi Anglides. "Se oli erehdys — hän ei tee sitä jälleen. Saattepa nähdä." Anglides näytti murtuneelta. "Bors, tämä hovi hajaantuu." "Se on hajaantunut jo", vastasi Bors. "Yksi ainoa voimakas tärähdys vain, ja maahan se luhistuu. Olen iloinen siitä, Anglides. Kuningas on satulassa jälleen, ja me aloitamme uudestaan. Sitä ei tarkoiteta loukkaukseksi teille naisille, mutta tällä kertaa tulee siitä miesten maailma, ehdottomasti innoittamaton, hienostumaton ja mutkaton. Jumalan kiitos!" "Mukaudun siihen", sanoi Anglides. "Otaksun teidän sallivan meidän elää, ja haluan mielelläni nähdä mutkattoman miehen. Kun olin nuori, luulin haluavani mennä naimisiin jonkun kanssa, mutta kuten sanoitte, heitä ei ole vielä olemassakaan. He ovat aina rakastuneet jo kauan aikaa ennen johonkin toiseen naiseen, johon ovat väsyneet. Hän, naisraukka, rasittaa heitä. Ja kaikki kuuluisuudet, kuten Lancelotkin, ovat tuhlanneet hellyytensä niin ja niin monelle naiselle." "Hän rakasti Ginevraa", sanoi Bors. "Jos Ginevra olisi ollut uskollisen kiintymyksen arvoinen, rakastaisi Lancelot häntä vieläkin. Mutta tehän voitte ymmärtää, että Elainella on todelliset oikeudet häneen." "Miksi luulette Elainen antaneen hänen käyttää hänen hihaansa?" kysyi Anglides. "Ilmoittaakseenko asian siten Ginevralle?" "Voidaan ajatella niinkin — hän oli ehkä iloinen saadessaan ilmaista voittonsa. Mutta ymmärsin sen niin, että Lancelot oli väsynyt asemaansa ja tahtoi varoittaa meitä, että hän tämän jälkeen kuuluu Elainelle." "Jos Lancelot menee naimisiin hänen kanssaan", sanoi Anglides, "luulen Galahadin ehkä palaavan". "Tietysti — he ovat ajatelleet sen valmiiksi, saatte olla siitä ihan varma. Lancelot ei ole sellainen mies, että hän pysyisi toimettomana ja antaisi poikansa uran turmeltua." "Minusta on niin ikävä ajatella Ginevraa", sanoi Anglides. "Aihe on käynyt minullekin inhoittavaksi", sanoi Bors. "Ajattelen häntä niin harvoin kuin mahdollista." V Kun Lancelot palasi ritari Bernardin taloon, pysähdytti hän hevosensa aukeaman reunaan nauttiakseen vielä kerran paikan rauhallisuudesta metsänlaidassa ja vallien juurella kimaltelevasta kuvastinkirkkaasta vedestä. Hän odotti nähdäkseen, tulisiko joutsen uiden tervehtimään. Kartano oli viehättävä, ja hän oli iloinen tietäessään saavansa viettää vielä toisen yön vanhan katon alla. Ritari lausui hänet tervetulleeksi hallissa ja kysyi uutisia turnajaisista. "En ole tekemisissä sellaisen urheilun kanssa itse", sanoi hän, "enkä ole koskaan ollut taitava siinä, mutta tyttäreni on ollut oikein kuumeissaan turvallisuutenne vuoksi — hän oli varma, että joudutte siellä vaikeuksiin. Minä en ollut huolissani, mutta tunnen sentään huojennusta nähdessäni teidät näin terveenä." "Siinä ei ollut mitään huolehtimisen syytä", sanoi Lancelot. "Olimme kaikki ystäviä, ja olen harjaantunut suojelemaan itseäni. Missä Elaine on?" "Hän tulee tänne heti. Hän on liian tunteellinen, lapsiraukka — elämä tulee kohtelemaan häntä kovasti." "Teidän ja hänen pitää täyttää osanne välipuheesta ja tulla hoviin", sanoi Lancelot. "Silloin korvaan hänelle sen, että olen tuottanut hänelle huolia. Hän on hieno tyttö, ritari Bernard. Olette onnellinen." "Hän on äitinsä kaltainen, ja siksi hän onkin niin rakas minulle... Kas, tuolta hän nyt tuleekin!" Lancelot huomasi, kuinka kummallisesti Elaine oli muuttunut. Hän näytti olevan toipumaisillaan jostakin pitkästä taudista. Hänen ihonsa ei olisi voinut olla valkoisempi eivätkä silmänsä tummemmat kuin ennen, mutta hänen vartalonsa notkahti, ikäänkuin hänellä ei olisi voimia seistä. "Olette terve, ritari Lancelot." "Ihan terve. Ja hiha on vain repeytynyt yhdestä kohdasta. Neulan piston tai parin jälkeen voitte käyttää sitä jälleen." Elaine hymyili. "Säilytän sen sellaisena kuin se nyt on muistoksi teistä; toivoin sen repeytyvänkin hieman. Pitikö teidän taistella kovasti suojellaksenne sitä, ritari Lancelot?" "Muutamat miehet luulevat kai niin." "Silloin ehkä autoin teitä hieman?" "Sitä ei voi epäilläkään!" Hänen ilmeinen ihastuksensa koski Lancelotiin. Turnajaiset olivat olleet perin joutavat, tai ehkä hän oli tulossa vanhaksi. Lapsi liioitteli. "Toivoisin olleeni siellä", sanoi Elaine. "Mutta voin melkein nähdä, mitä teitte. Olitte ihmeellinen, ritari Lancelot!" "En ollenkaan! Hyvin tavallinen vain, Elaine, vannon teille." Ritari Bernard näytti pitävän keskustelusta. Hän istui lähellä kuunnellen. Elaine katseli Lancelotia suurilla ihailevilla silmillään, ja Lancelot tunsi itsensä narrimaiseksi. "Oliko siellä naisiakin?" "Muutamia vain — en kuullut, keitä he olivat." "Oliko kuningatar siellä?" "Ei", vastasi Lancelot. "Satun tietämään, että hän jäi kotiin." "Olen kuullut, että hän on hyvin kaunis", sanoi Elaine. "Isä näki hänet kerran, ja isän mielestä hän oli kaunis." "Hyvin kaunis, todellakin", myönsi ritari Bernard. "Hän on minun naisihanteeni", sanoi Elaine. "Niin kaunis katseltavaksi ja niin hyvä. Kun isä sanoo, ettei hovielämä kehitä sielua, kuten tyyni elämämme täällä, kysyn häneltä, kuka voisi olla parempi kuningatar Ginevraa, vaikka hän asuisikin nunnaluostarissa. Olen aina pitänyt kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan Ginevran vuoksi. Tunnette kai Ginevran?" "Kyllä", sanoi Lancelot. "Olen ollut Arthurin palveluksessa teidän ikäisestänne saakka, luullakseni." "Olen yhdeksäntoistavuotias", sanoi Elaine. "Sen ikäinen minäkin suunnilleen silloin olin", sanoi Lancelot. "Ajattelette varmaankin, että hän poikkeaa suuresti hovin muista naisista?" "Olen varma siitä", vastasi Lancelot. "Olen ymmärtänyt sen niin", sanoi Elaine, "ja kuitenkin se ajatus tekee minut surulliseksi. Miksi eivät useammat naiset voi elää mukana suuressa maailmassa ja olla meille esimerkkeinä?" "Se on tärkeä kysymys", sanoi Lancelot. "Oletteko ajatellut vastausta siihen?" "Otaksun, ettei muutamilla heistä, ei edes kaikilla rikkaillakaan, ole ollut hyviä koteja", sanoi Elaine. "Erittäinkään rikkailla", sanoi ritari Bernard. "Teoriani on, että varhaisimpina vuosina saaduista vaikutteista riippuu kaikki, ja varallisuus kätkyessä on jonkinlaista lapsuuden vastustamista. Kun ihminen saa kaikkea, mitä haluaa, ei hänellä ole mielikuvitusta." "Kuningatar oli nuoruudessaan", sanoi Lancelot, "jokseenkin köyhä, kuten ehkä tiedätte". "Ihan niin", vastasi Bernard. "Siitä sen näkee." "Mutta mielestänne on hyvä saada varallisuutta myöhemmin?" "Ei", vastasi Bernard. "Vaatimaton omaisuus on paras." Vanha portinvartija alkoi kattaa pöytää päivälliseksi. "Sinun pitää näyttää ritari Lancelotille uudet kukat äitisi puutarhassa", sanoi Bernard. "Aterian jälkeen saattaa olla jo pimeä." Elaine vei Lancelotin erään ruusuryhmän luo, jonka jokaisessa rungossa oli kaunis kukka tai parikin. "Ne aloittivat kukintansa teidän poissaollessanne... Ritari Lancelot, saanko keskustella teidän kanssanne kahden kesken ennen lähtöänne täältä?" "Puhukaa minulle nyt — mehän olemme kahden kesken", sanoi Lancelot. "Ajattelin sen ehkä voivan tapahtua aamulla täällä puutarhassa — olen silloin aina täällä, ja isä syö tavallisesti aamiaisensa myöhään." "Nyt on siihen sopiva tilaisuus", sanoi Lancelot. "Aloittakaa nyt." "Isä kutsuu meidät päivälliselle minuutin kuluttua." "Se, mitä ette ehdi sanoa, saa jäädä huomiseksi." "Minun ei pitäisi kysyä sellaista asiaa — mutta minun täytyy saada tietää, minun täytyy todellakin, ritari Lancelot." Hänen kasvonsa olivat yhtä lapselliset kuin silloinkin, jolloin Lancelot näki ne ensi kerran. "Ritari Lancelot, aiotteko lähteä luotamme huomenna?" "Kyllä." "Haluatteko ottaa minut mukaanne?" "Toivon isänne tuovan teidät piakkoin Camelotiin, Elaine. Toivon sitä kaikesta sydämestäni." "En tarkoita sitä, ritari Lancelot. Minun oli pakko kysyä... Minun piti saada tietää, ymmärrättekö te." Lancelot tuijotti häneen, voimatta ymmärtää, että Elaine oli sanonut, mitä ajatteli. "Tokko ymmärrän?" "Rakastan teitä, ritari Lancelot", sanoi Elaine. Ritari Lancelot ratsasti pois ennen päivänkoittoa. VI "En halua lainkaan tavata sinua enää", sanoi Ginevra. "Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle ja luulisin, ettei sinullakaan ole mitään puhumista minulle." "En tullut tänne siksi, mitä haluan sanoa, vaan kummallisen käytöksesi vuoksi", sanoi Lancelot. "Olet kohdellut minua kaikkien nähden kuin olisin kerjäläinen, vieläpä melko vastenmielinen. Suuressa hallissa ovat ateriat olleet hirvittäviä kokemuksia. Olen viitenä päivänä pyytänyt päästä puheillesi saadakseni tietää syyn, ja tänään, kun Anglides sanoi sinun olevan vapaana, sanoin hänelle — no niin, tiedät kyllä, mitä sanoin hänelle." "Toivoakseni olet tässä huoneessa viime kertaa", sanoi Ginevra, "ja koska olet tullut tänne luvattani, on hyödytöntä pyytää sinua poistumaan. Tällä hetkellä olen sinun armoillasi. Sano sanottavasi, mutta älä toivokaan minun rupeavan väittelemään uskottomuuksistasi entiseen tapaamme." "Ei ole olemassa mitään uskottomuuksia, joista voisimme väitellä, kuningatar. Tulin vain kysymään, miksi olette epäkohtelias minulle." Ginevra katsoi häneen tiukasti, mutta ei näyttänyt haluavan nöyrtyä. "Miksi, kuningatar?" "Emme tahdo väitellä siitä, Lancelot." "Miksi emme haluaisi väitellä? Jos on olemassa jokin syy, jonka perusteella voit kohdella minua kuin koiraa kuninkaan pöydässä, niin ilmoita se minulle. Se on joko valetta tai sitä ei ole olemassakaan. Olen tottunut vihaasi, Ginevra, mutta tavallisesti olen tiennyt syyn siihen." "Ja tiedät nytkin." "Enkä tiedä." Kuningatar otti ompeluksensa pöydältä ja käveli huoneen toiselle puolelle. "Suot kai minulle anteeksi selkäni?" sanoi hän. "Valaistus on parempi täällä, ja minun täytyy jatkaa työtäni." Lancelot odotti, mutta Ginevra ei ollut tietävinäänkään hänen olemassaolostaan. Hän otaksui kuluneen ainakin tunnin ja ihmetteli, mitä sanottaisiin, jos joku sattuisi tulemaan huoneeseen ja tapaisi heidät valvomassa näin epätavallisella hetkellä. Jos siten joutuisi toisten pilkattavaksi — Hän nousi seisaalle mielenosoituksellisesti ja käveli ovea kohti. "Hyvästi", sanoi kuningatar. "Näissä olosuhteissa sinun pitää asettua sinne. Jos minun pöydässäni ateriat tuntuvat sinusta vastenmielisiltä, johtuu se ehkä tunnonvaivoista, kun olet niin paljon poissa vaimosi luota." "Onko tämä jonkinlaista pilaa?" kysyi Lancelot. Kuningatar ponnahti seisaalle ja kääntyi häneen päin. "Tämä on ainakin kunnianosoitus hävyttömyydellesi, Lancelot, sellainen kurja valehtelija kuin sinä olet! Et välittänyt hänestä ollenkaan, et tietystikään! Sinua piti kehoittaa lähtemään hänen luokseen, tietysti! Pelkäsit minun tulevan ehkä mustasukkaiseksi, jos heiluttaisit hänelle kättäsi turvallisen matkan päästä. Ja sinä olet ollut hänen miehensä koko ajan!" "Kenen, Jumalan nimessä?" "Onko sinulla useampiakin? Etkö tiedä, ketä tarkoitan?" Lancelot oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella. "Miellyttäisikö sinua, Ginevra, että kuulisit minun toistavan, mikä on totta, ettei minulle ole vaimoa?" "Miellyttääkö sinua kuulla jälleen, minkä tiedät todeksi, että olet kurja valehtelija?" Lancelot huomasi nyt ensi kerran elämässään kyllästyneensä häneen. Hän ei välittänyt siitä, oliko Ginevra menettänyt järkensä vai ei. Hän halusi vain päästä eroon Ginevrasta hiemankin säädyllisellä tavalla. "Ginevra, olen rakastanut sinua monta vuotta ja tuottanut sinulle pettymyksiä liiankin usein, mutta en ole koskaan kertonut sinulle mitään, mikä ei olisi ollut totta. Minulla ei ole vaimoa eikä ole ikinä ollutkaan. Kun kysyin sinulta, kuka hän on, tahdoin vain tietää, minkä nimen liität minun nimeeni. Tiedän itse sinun erehtyneen olkoon naisen nimi mikä tahansa." "Näin sinun lähtevän ratsastamaan hänen luokseen, ja Anglideskin näki sen." "Ah!... Sinä siis katselit minua?" "Me näimme sinut, Lancelot. Mitä hyötyä siis on —" "Mutta minä en ratsastanut Corbiniin", sanoi Lancelot. "Tiesin sinun käyvän mustasukkaiseksi, jos niin tekisin, enkä muutenkaan halunnut tavata Elainea. Olin turnajaisissa, ja sinäkin tiedät minun olleen. Miehet ovat puhelleet siitä kanssani pöydässäsi sinun kuultesi." "Olit varmasti turnajaisissa, Lancelot, mutta olit Corbinissakin. Eikö mieleesi juolahda, että miehet saattavat puhella selkäsi takanakin?" "Ginevra, en ollut Corbinissa, eikä kukaan voi sitä väittääkään. Poikkesin kyllä sinne päin tienhaarassa, koska luulin sinun ehkä pitävän minua silmällä ja koska olit pyytänyt minua lähtemään sinne, mutta päästyäni metsän peittoon käännyin länteen päin jälleen." "Olit kiinnittänyt kypärääsi jonkun naisen hihan." "Se on kyllä totta, että tein niin." "Kenen hiha se oli?" "Elainen, ritari —" "Etkä kuitenkaan ole tavannut häntä?" "Ymmärrän nyt, missä vika on, Ginevra —" "Niin teen minäkin." "Se nainen ei ole sama, Ginevra — vaan Astolatin ritarin Bernardin tytär. Hän on ihan lapsi vielä, ja kannoin merkkiä tehdäkseni hänelle mieliksi." "Kuka on ritari Bernard? En ole milloinkaan kuullut hänestä." "Hän on halpa ritari, joka asuu metsässä muutamien palvelijoiden ja äidittömän tyttärensä kanssa. He ottivat minut vastaan yöksi sen jälkeen kun poikkesin syrjään Corbinin tieltä. Pysähdyin sinne palatessanikin. Lähetä kysymään häneltä, ellet usko minua. En ole tavannut Galahadin äitiä enkä kuullut hänestä mitään." "Vaaditko minua uskomaan, että on olemassa kaksi Elainea, jotka molemmat ovat rakastuneet sinuun?" "En ole sanonut, että he ovat rakastuneet minuun." "Et kyllä, mutta tietysti he ovat. Ja epäilemättä tämä toinen, josta et koskaan ennen ole kertonut minulle —" "En tiennyt hänen olemassaolostaan mitään, ennenkuin saavuin hänen isänsä taloon tuona iltana." "Niinkö? Ja kuitenkin kannoit hänen merkkiään seuraavana päivänä. Nopeaa tutustumista!" Lancelot ei vastannut. "Hän kertoi sinulle luultavasti rakastavansa sinua?" Lancelot oli vaiti. "Kertoiko hän?" "Kyllä hän kertoi." "Halusiko hän antautua sinulle, vaikka et voinut mennä naimisiin hänen kanssaan?" "Kyllä." "Ja sinäkö vaadit minua uskomaan, ettei se ole sama nainen?" "Ginevra", sanoi Lancelot, "olemme nyt päässeet sellaiseen kohtaan, etten halua pakottaa sinua uskomaan mitään, mitä et mielelläsi halua. Mutta koska olet kysynyt totuutta, olen kertonut sen sinulle. He ovat kaksi eri naista. Heidän iässään on ainakin parinkymmenen vuoden ero ja maailman täyttävä ero heidän luonteessaan, eivätkä he ole ollenkaan samannäköisiä. Mutta heillä on sama nimi, ja onnettomuudekseni molemmat ovat valinneet minut ihailunsa esineeksi." "Sinun täytyy pitää huolta seuraavasta pojastasi itse", sanoi Ginevra. "Minä olen jo liian vanha siihen." Kun Lancelot katseli kovien juovien ilmestymistä ja haihtumista vihan ja loukatun ylpeyden mukana, ihmetteli hän, kuinka oli koskaan voinut pitää noita kasvoja kauniina. "Uusia poikia ei synny enää", sanoi hän. "En rakasta tätä tyttöä enkä rakastanut toistakaan, mutta tällä kertaa minun ei tarvitse mitään katua." "Ajattelen vieläkin sinun käyttäytyvän huonosti, kun et suostu elämään hänen kanssaan Corbinissa", sanoi Ginevra. "Olin pahoillani hänen tähtensä, kun luulin sinun hylänneen hänet. Mutta nyt tunnen suurempaa myötätuntoa häntä kohtaan, kun tiedän, millainen mies hänellä on." Lancelot alkoi nauraa. "Pysy vain luulossasi. En ole nainut häntä enkä ketään toistakaan. Mutta otaksu, että jos olisin mennyt naimisiin Galahadin äidin kanssa, niin eikö se olisi ollut juuri sitä, mitä kehoitit minua tekemään? Ja etkö vannonut, ettet tulisi mustasukkaiseksi?" "Siis myönnät menneesi naimisiin hänen kanssaan!" sanoi Ginevra. Lancelot kohotti kätensä. "Yksinkertainen juttusi ei petä minua", jatkoi Ginevra, "eivätkä väitteesi minua liikuta. Sanoin, etten tulisi mustasukkaiseksi, mutta sinä tiesit sen asian paremmin — tiesit minun koettavan käyttäytyä rehellisesti häntä kohtaan ja tiesit minun rakastavan sinua. Tiesit, että olin antanut sinulle anteeksi ennenkin — kuinka monta kertaa? Ja koetin kohottaa sinut jälleen, kun käyttäydyit — niinkuin teit. Mutta ehkä et tiennyt, millaiset tunteet naisella on sellaistakin miestä kohtaan, joka on hänelle arvoton, jos nainen edes kerran on antautunut hänelle. Nainen kuuluu hänelle ja hän naiselle — siinä kaikki, mitä siinä on. Nainen ei voi ajelehtia toisesta suhteesta toiseen, kuten mies, ja jättää muistoansa taakseen — hän antoi niin paljon, että miehen pitäisi ajatella häntä syleillessään seuraavaa uhriaan —" "Nyt tulee jo liikaa", sanoi Lancelot. "Sivuutat säädyllisyyden." Ginevra vaipui tuoliin ja hengitti niin huohottamalla kuin olisi juossut portaita ylös. Mutta hän näytti saavuttavan entisen tyyneytensä — juovat katosivat hänen kasvoistaan, ja Lancelot oli suutuksissaan huomatessaan, että hän oli sittenkin kaunis. "No niin, Lancelot, rakkaani", sanoi hän — "Niin, Ginevra, sinun rakastajasi. Unohdit sen hetkiseksi." "Tahdon sinua tekemään jotakin hyväkseni, Lancelot." "Mitä sitten?" "Mene kotiisi vaimosi luo!" * * * * * Kun Lancelot oli päässyt portaiden juurelle, kiiruhti Anglides huoneeseen. "En voinut kertoa sitä hänen ollessaan täällä", sanoi hän. "Epäilen, tokko hän tietääkään sitä vielä, mutta Galahadin äiti on kuollut." Ginevra jäykistyi marmoriksi. "Kuningatar!" sanoi Anglides. "Kuningatar... oletteko pyörtynyt?" Ginevra työnsi hänet pois. "Kuinka sen tiedät?" "Hän on täällä — he aikovat haudata hänet tänne Camelotiin." "Miksi juuri tänne kaikkien paikkojen joukosta?" "Heillä on mukanaan kirje, jonka hän oli kirjoittanut tuntiessaan kuolevansa. Kun kuningas Arthur luki sen ääneen hetkinen sitten, olin joukon takana enkä kuullut kaikkea, mutta sain kuitenkin sen verran selville, että Lancelot oli kutsunut hänet tänne hoviin —" "Ah!" sanoi Ginevra. "Ja tyttö sanoi ajattelevansa Lancelotin voivan antaa hänelle helpoimmin anteeksi, jos hän tulee hoviin tällä tavalla." Ginevra ajatteli hetkisen. "Missä tämä kaikki tapahtui?" "Kappelissa. He kantoivat hänet sinne, ja kuningas tuli, ja he paljastivat hänen kasvonsa viimeisen kerran. Kuningas sanoi kertovansa sen teille itse, kunhan Lancelot saa sen tietää ensin." "Hän oli kaunis nainen", sanoi Ginevra. "Muistan, millainen hän oli vuosia sitten", sanoi Anglides, "enkä tahtoisi sanoa häntä kauniiksi". "Onko hän muuttunut?" kysyi Ginevra. "En tiedä. Olin muiden takana ja lähdin heti kertomaan teille." "Säälittää Galahadin vuoksi", sanoi kuningatar. "Heidän olisi pitänyt sopia keskenään... Anna minulle musta hartiahuivini, Anglides... Otaksun, että minunkin täytyy lähteä sinne." Hän kääri hartiahuivin päänsä ympärille ja järjesti sen kasvojensa suojaksi kauniilla käsillään. Kun hän tuli kappelin ovelle, väistyi linnanväki hänen tieltään. Hän käveli kuin kuningatar, ja hänen kasvonsa, joilla nyt oli musta kehys, olivat unohtumattoman kauniit. Hän polvistui kuolleen jalkopäähän hetkiseksi rukoilemaan. Heidän edessään tapahtuvan surunäytelmän loistava iva järkytti Gawaineakin — kun hän näki ylenkatsotun naisen rukoilevan tai ehkä kiittävän kilpailijansa ruumiin ääressä. Sitten Ginevra astui hitaasti arkun pääpuoleen ja katsoi vainajan piirteitä. Hän huudahti heikosti tai naurahti hysteerisesti ja hillitsi sitten itsensä. Kaikki hämmästyivät nähdessään hänen kääntyvän heihin päin, panevan kätensä ristiin ja selvittävän kurkkuaan, ikäänkuin hän aikoisi puhua. Siitä voi ehkä tulla hautajaispuhe. "Heitä oli kaksi", sanoi hän. VII Myöhemmin Lancelot menetti itsekunnioituksensa ja rupesi hieman jälkeenpäin munkiksi. Veli Martin, joka oli harjaantunut sielujen parantaja, käveli tavallisesti hänen kanssaan luostarin käytävissä heidän hartaudenharjoitustensa loma-aikoina, koettaen selvittää Lancelotin mielentilaa. Veli Martin ilmoitti, että Lancelotin mielentilat olivat todella omaa luokkaansa. "Minulla on se pulma, etten ole harjaantunut tunnustamaan syntejäni", sanoi Lancelot. "Uskon vakavasti olevani katuvainen ja luulin, että kun ihminen katuu syntejään, on kaikki muu hyvin yksinkertaista. Mutta tietysti se on samanlaista kuin muu — ihmisen pitää oppia sekin." "Milloin tunnustitte syntinne viimeksi ennen tuloanne tänne?" "Sallikaa minun muistella... Jaha, se tapahtui juuri Arthurin ja Ginevran avioliiton jälkeen." "Siis noin parikymmentä vuotta sitten", sanoi veli Martin. "Niinpä kaiketi, ehkäpä siitä on enemmänkin aikaa", vastasi Lancelot. "Katsokaas, tunnustin syntini säännöllisesti, ennenkuin minusta tuli Ginevran rakastaja, ja kerran sen jälkeen. Kun tunnustin syntini, kysyi pappi minulta, kadunko, ja koska halusin olla rehellinen, kysyin häneltä hänen tarkoitustaan. Hän sanoi kysymyksen koskevan sitä, olenko pahoillani siksi, että Ginevra oli minun, ja minä sanoin, etten ollut. Hän ilmoitti, ettei hän voinut antaa minulle synninpäästöä, minkä vuoksi en koskaan mennyt takaisin." "Kuinka on laitanne nykyään?" kysyi veli Martin. "Jossakin merkityksessä kadun nyt. En tietystikään voi sanoa katuvani rakkautemme hyviä puolia." "Millaisia ne ovat?" kysyi veli Martin. "Hänen kauneutensa — ja toivo päästä hänen arvoisekseen — ja hänen huuliensa jättämä muisto, kun hän oli nuori." "Näitäkö te nimitätte hyviksi puoliksi?" sanoi veli Martin. "Haluaisin myös kuulla ajatuksenne sen pahoista puolista, joita nyt kadutte." "No niin, oli väärin, etten voinut naida häntä — hermomme olivat jännityksessä, emmekä olleet täydellisesti onnelliset — ja kaikki hajosikin tuhaksi lopun lähestyessä. En osaa oikein kuvailla sitä, mutta te ymmärrätte kyllä. Iloitsen kaikesta siitä, mikä ei ollut väärin, ja kadun kaikkea sitä, mikä oli syntiä. Eikö se riitä?" "En oikein usko, tiedättekö, mikä oli mitäkin", sanoi veli Martin. "Mutta te saatte toistaiseksi jatkaa." "Vähän jälkeenpäin, kun rakkautemme oli alkanut, vuoden verran myöhemmin, kohtasin erään tytön, joka tarjosi itseään minulle — ei millään julkealla tavalla, minun on pakko myöntää se, vaan rehellisesti. Hän pyysi rakkauttani elämänsä yhdeksi hetkeksi, vaikka tiesikin koko ajan minun rakastavan Ginevraa. Olen tottunut väittämään, että hän petti minut siihen, mutta nyt tunnustan himoinneeni häntä. Hän oli hyvin houkuttava. Olen katunut sitä yhdestä tai toisesta syystä siitä alkaen. Riittääkö se?" "Tämä näyttää selvältä asialta", vastasi veli Martin. "Mutta olen ihmetellyt, miksi puhuitte Ginevrasta mainitsematta sitä asian puolta, joka huolestuttaisi minua enimmän. Ette näytä kysyvän itseltänne, mitä Arthur, hänen miehensä ja ystävänne, tästä kaikesta ajatteli." "Tiedän, mitä Arthur ajattelee siitä", vastasi Lancelot. "Kuinka te voitte sen tietää?" "Kysyin häneltä. Juuri senvuoksi olenkin nyt täällä. En voinut sietää ajatusta, että olen petollinen hänelle, ja jouduin sellaiseen kohtaan, jolloin olisin mieluummin kuollut hänen miekkansa iskusta kuin enää piilottanut tätä salaisuutta. Menin senvuoksi rehellisesti hänen luokseen ja tunnustin rakastavani hänen vaimoaan liiaksi. Otaksuin sitä rehellisimmäksi keinoksi päästä asiasta." "Milloin se tapahtui?" kysyi veli Martin. "Ihan äskettäin." "Rakastitte häntä liiaksi", sanoi veli Martin, "mutta ette rakastanut häntä tarpeeksi. Olisin sanonut sitä rehelliseksi teoksi, jos olisitte mennyt Arthurin luo parikymmentä vuotta sitten. Mitä kuningas sanoi?" "Hän sanoi tienneensä sen jo jonkun aikaa. Melkein heti häiden jälkeen hän sanoi huomanneensa Ginevran menneen naimisiin hänen kanssaan muovaillakseen hänet toisenlaiseksi. Hän ei olisi välittänyt siitä, kertoi hän, jos hänellä olisi ollut enemmän vapautta, mutta koska hänellä oli kuningaskunta hallittavanaan, oli hänellä liian paljon hommaa ehtiäkseen uudistua. Silloin hän huomasi Ginevran kääntävän tarkkaavaisuutensa minuun, ja vaikka se loukkasikin häntä, sopi sitäkin järjestelyä puoltaa jollakin tavalla. No niin... juuri siksi olen täällä. Kun Arthur puhui minulle siten, en kehdannut katsoa maailmaa kasvoihin." "Tunnustatteko nyt syntejänne, veli Lancelot, vai toisteletteko vain onnettomuuksianne?" "Olen myöntänyt tunnustavani", vastasi Lancelot. "Kerroin jo teille tuosta tytöstä, joka tarjosi itsensä minulle. No niin, hänessä oli paljon suloja, mutta viattomuus ei kuulunut niiden joukkoon. Hän tiesi kaikki, mitä pitikin, ja vielä enemmänkin. Mutta satuin tulemaan toiseen taloon vain noin kuukausi sitten, ja isäntäni sanoi minulle, että meidän piti odottaa hänen tytärtään, jonka oli määrä olla emäntänä päivällispöydässä, ja tyttären nimi osoittautui samaksi kuin ensimmäisenkin tytön. Minulla oli kummallinen tunne, että ehkä tuo ensimmäinen tulee ahdistamaan minua kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta kun tytär vihdoinkin tuli, oli hän vielä pelkkä lapsi — kokonaan viaton eikä mitään muuta. Heillä oli kuitenkin sama nimi." "Miksi ei heillä olisi ollut?" sanoi veli Martin. "Nimi merkitsee niin vähän." "En tiedä", sanoi Lancelot. "Ennenkuin lähdin siitä talosta, ehdotti tämä viaton tyttö minulle ihan samaa kuin tuo järkeväkin oli tehnyt. Halusi rakkauttani tai tulla vaimokseni tai lyhyesti sanoen: halusi minut omakseen." "Me emme aina saa toista tilaisuutta", sanoi veli Martin "Toivon teidän käyttäytyneen paremmin tällä kertaa?" "Kyllä", vastasi Lancelot. "Sanoin hänelle sitä satunnaiseksi harhaluuloksi ja vakuutin, että kun se haihtuu, menee hän jonakin päivänä naimisiin oikean miehen kanssa, jolloin meistä kaikista tulee ystäviä. Sehän oli jalompaa, eikö ollutkin?" "Siinä ei ollut mitään moitittavaa", vakuutti veli Martin. "Kuitenkin, kun sitä oikein ajatellaan", sanoi Lancelot, "paraskin käytöksemme saattaa tuottaa paljon kiusaa ja erehdyksemme päättyä hämmästyttävästi. Kun tein syntiä tuon naisen kanssa, joka heittäytyi syliini, saimme lapsen. Sen vääryyden tulokseksi tuli Galahad." "Ette suinkaan tarkoita jaloa Galahadia?" kysyi veli Martin. "En tiedä, kuinka jalo hän on", vastasi Lancelot, "mutta muita ei ole olemassa". "Olemme kuulleet hänen omistaneen elämänsä", sanoi veli Martin, "maailman pyhimmän aarteen etsimiseen". "Niin ne jutut paisuvat", sanoi Lancelot. "Ellen olisi rakastanut Ginevraa, ei Galahad olisi nyt voinut pyrkiä tähän suuruuteen." "Se ei ole lainkaan itsestään selvää", sanoi veli Martin. "Ginevra oli mustasukkainen hänen äidilleen ja hänelle ja vihainen minulle", sanoi Lancelot, "ja Ginevran mieleen juolahti voittaa meidät kaikki tekemällä hänestä oikea mestarinäyte. Ennen sen valmistumista Ginevra kai rakastui häneen." "Ymmärrän", sanoi veli Martin. "Ja sitten", sanoi Lancelot, "kun kerran tein oikein puhumalla niin ystävällisesti ja järkevästi pienelle tytölle, vei se häneltä hengen". "Hän kuoli luultavasti luonnollisista syistä", sanoi veli Martin. "Ehkä", myönsi Lancelot, "mutta saamani vaikutelma oli sellainen, ettei hän olisi kuollut, jos olisin vastannut myöntävästi". "Kuulkaapa", sanoi veli Martin, "nyt ette ole sillä tiellä, joka vie armoon". "Osaatte arvostella sen asian paremmin kuin minä", sanoi Lancelot. "Mutta eikö ihminen voi jollakin tavalla saada armoa ja kuitenkin tehdä kysymyksiä?"

3246.txt

John Erskinen 'Ritari Galahad' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3246. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.

ONNEN TIE Työväen osuustoiminnallinen 3 näytöksen näytelmä Kirj. VEIKKO KORHONEN Seuranäytelmiä N:o 9 Hämeenlinnassa, Oy Hämeen Kansa, 1926. HENKILÖT: _Visuliini_, kylän kauppias. _Niko_, Visuliinin poika. _Eriika_, Visuliinin puotityttö. _Rinteelän Sake_. _Eveliina_, Saken emäntä. _Kalle_, edellisen poika. _Hilja_, osuuskaupan myyjätär. _Eljas_, Rinteelän naapuri. _Räähkä-Juuso_. Kylän tyttöjä ja poikia. _Visuliini_ on ijäkäs, kuiva, hieman hermostunut, sanojaan tapaileva. Katse luihu, niinkuin saaliinhakijalla. Nytkyttelee polviaan kävellessään. _Niko_, Visuliinin poika, noin 20-vuotias, typerähköltä vaikuttava. Käyttelee ässää pehmoisesti ja niitä venyttämällä, naurahtelee itsekseen. _Eriika_, suurikokoinen, luiseva, äänekäs, puhuu kovalla äänellä ja hieman nenäänsä. _Rinteelän Sake_, pikkuviljelijä, noin 50-vuotias, miellyttävä, myhäilevä, leikkisä mies. _Eveliina_, noin 40-v, iloinen reipas, miellyttävä. _Kalle_, 25-vuotias, samoin. _Hilja_, 20-vuotias, keskikokoinen, iloinen ja miellyttävä. _Eljas_, noin 50-vuotias, jäykkä, itsepäinen jurri. _Räähkä-Juuso_, ontuva, teräväleukainen, vilkkuvasilmäinen, ovelalta näyttävä, parrakas. Visuliinin agenttina kiertelee kyliä pussi selässä. ENSIMÄINEN NÄYTÖS. Sileä nurmikenttä, jota vasemmalta rajoittaa puut, samoin etualalta oikealta. Taustalta näkyy vähän jonkun talon navetan päätyä ja aittoja ja järven lahdelma etäämpää. Kentän halki viistoon kulkee tie kylän laivarantaan. Vasemmalla etualalla lyhyt kappale kiviaitaa. Ensimäisen näytöksen aikana kesäillan valaistus. _Visuliini_ (matkalle lähdössä, Nikon ja Eriikan saattamana): Taisimme tulla liian aikaisin. Ei näy laivaa, eikä edes savuakaan. Riika taas kiirehti turhaa. Istutaanpa tähän odottelemaan. _Eriika_: Noo, eihän se aika nyt niin nuukaa ulkomaille lähtiessä... Kauppias on hyvä ja istuu vaan. _Visuliini_: Eipä se turhan istuminenkaan hyödytä. Muista vaan Riika, ettet istu puodissa sillä aikaa, kun minä olen matkoilla. _Eriika_: Vaikkei olisi ostajiakaan puodissa? _Visuliini_: Vaikka ei ristinsielua. _Niko_: Korkeintaan saa olla tiskin päällä vatsallaan. He... he...! _Visuliini_: Hm... siinä se on viisas... Sinusta ei tule ikinä kunnon kauppiasta. Tänä kirottuna osuuskauppojen aikana et pääse siunattuun alkuunkaan. _Niko_: Älä sano, pappa. Minä osaan silmää räväyttämättä valehdella ostajille ja sotkea hyvät ja huonot tavarlat paljon parlemmin kuin pappa! _Eriika_: Kyllä Nikosta kauppias tulee (Nikolle hiljaa): Sitten kun tuo ukko-lurjus on saatu laivaan, niin mennään aholle marjaan. _Niko_: Niin, niin... pääsisihän se tuo ukon köriläs yksinkin, kun vietäisiin sen kapusäkki laiturlille. _Visuliini_: Mitä te siellä supisette? Muistakaahan nyt niitä neuvoja, mitä olen antanut. Osuuskauppa pitää saada paikkakunnalla nurin ja ellei se vain onnistu, niin... _Niko_: Menemme me itse nurlin. _Visuliini_: Suu tukkoon, poika! Ei Visuliinia mikään kaada. Nyt kun minä käyn Saksasta hakemassa halpoja nappeja ja kaikenlaista kalua, alamme me kilpailla lujasti ja sittenpä nähdään. _Niko_: Pappa toisi nyt vain Saksasta ne elävätkuvat. Niillä me saisimme oikein rahaa. _Visuliini_ (nousee, kopistelee itseään): Senkin elävät pirut minä tuon Saksasta, kun olen istunut keltiäispesään. Minun pitää mennä tuonne metsään niitä karistelemaan, pitäkää te huolta laivasta. _Niko_: Laitetaanko tämä kapusäkki, jos pappa ei joudu...? _Eriika_: Ha haa, ha haa! _Niko_: Ho höö, ho höö! Pappa vie keltiäisiä Saksaan housuissaan. _Räähkä-Juuso_ (tulee vilkuillen pusseineen): Häh! Täällä ei näy mitään kauppiasta, vai joko se meni. Häh, panen tuon pussini tuohon. _Niko_: Älkää panko siihen, pappa vie sen Saksaan. _Räähkä-Juuso_: Häh, ei kauppaneuvos sellaisia pusseja vie... häh, hää! Mihin se meni? Minulla olisi ollut asiaa. _Eriika_: Sanokaa vain minulle. Ei kauppias jouda enää kuuntelemaan. _Räähkä-Juuso_: Joutaa se... se on tärkki asia, tärkki asia! Visuliini hyötyy siitä. _Visuliini_ (tulee palavissaan): Olipa siinä urakkaa, kun piti riisua ihan kokonaan. Nämä keltiäiset ovat ihan samanlaisia hätyyttäjiä kuin nämä osuustoimintaihmiset, Joko se laiva tulee? _Räähkä-Juuso_: Jo tuo näkyy ässättävän, mutta kuulkaahan kauppaneuvos, minulla on tärkki asia. _Visuliini_: No, sano se pian. _Räähkä-Juuso_: Minä olen keksinyt hyvän asian. Osuuskaupasta pitää tehdä huhu, että sillä on hirveästi velkaa. _Visuliini_: Ei ne usko. No, kanna sinä Riika tuo laukku. _Räähkä-Juuso_: Uskovat ne, kun osaa oikein koreesti valehdella. Minä olen keksinyt hyvän valeen. _Visuliini_: Käy sinä vain kylissä kertomassa, että Visuliiniin on nyt tullut oikein helppoja kahvia. _Niko_: Niin, me sotkettiin joka säkkiin viisi kiloa soraa ja meidän kannattaa nyt myydä kolmea markkaa halvemmalla kuin osuuskaupan. _Visuliini_: Hsst, sinä hölmö! Nyt jos tuo Räähkä kertoo... _Räähkä-Juuso_: Ei kauppaneuvoksen toki pidä luulla... Ei Juuso sentään niin hullu ole... Minä kannan tämän tötterön, mitä tässä on? _Visuliini_: Kyllä me nämä saatetaan. Hyvästi vaan! _Räähkä-Juuso_: Lykkyä vain tykö ja tuokaahan sitä kartuusitupakkaa ja vähän konjakkaria. Kyllä minä puhun siitä... niin, minunhan piti sanoman, että se on eri keksintö, mutta kerronpahan sitten... Lykkyä vaan, tuota... jos kauppaneuvos antaisi muutaman markan. Ne nuo eivät kuitenkaan... _Visuliini_: Tuoss’ on, ja nyt ala mennä. Hiidessä, kun jään laivasta! _Eriika_: Eihän tuo viel’ oo rannassakaan. _Visuliini_: Niin, mitä mun pitikään... että, pitäkää silmänne auki! Ne huonot jauhot pitää sotkea hyvien sekaan ja kaikki tavara pitää hyvin kosteana. Minä tuon sitten Riikalle sen puseron. _Niko_: Ja minulle piipun, ja... Riika: ... tulukset! Ha, ha, haa! (Hilja menee ohi laivalaiturille.) _Niko_: Siinä meni nyt se osuuden uusi puotityttö. _Visuliini_: Korea mamseli. _Eriika_: Ei tuo sen koreampi kuin minäkään. _Visuliini_: Se kuuluu osaavan tehdä kauppoja. Se pitäisi saada siitä pois, vaikka meille. _Eriika_: Ja sitten minut potkia pois. Mutta silloin minä kyllä puhun, minkälaista peliä Visuliinissa pidetään. _Visuliini_: Hsst! Eihän sinua pois panna. Nyt pitää mennä jo laiturille. (Kopistelee itseään.) Taisi vielä jäädä joku keltiäinen. _Eriika_: Jos minä lähtisin kopistelemaan, kyllä nyt vielä ennättäisi. _Visuliini_: Sassiin, sassiin sitä laukkua laivaan! _Niko_; Joutaahan se pappa laivassa hoitelemaan elukoitaan. (Etääntyvät taustalle.) _Räähkä-Juuso_ (katselee rahaa kädessään): Ei antanut kuin viisi markkaa! Enpä kehtaa puhua mitään sen kitupiikin hyväksi. (Köyttelee pussia selkäänsä.) Sen sijaan minä narraan tuolta Nikolta itselleni saapasnahkat jo huomispäivänä. Saatanhan minä niille kantaa vaikka sitä kahvin lisäkettä soramäestä. (Katselee laivarantaan.) Nyt lähti laiva... ja Visuliini Saksanmaalle, hakemaan nappeja ja naskaleja. No, nyt tulee tuolta se osuuskaupan korea puotityttö. Onpa sillä norja jalankäynti. _Hilja_ (tulee): Hyvää iltaa, Juuso! _Räähkä-Juuso_: Iltaa vaan, neiti! Ei nyt pidä kiirettä, niin mennään yhtä matkaa. _Niko_ (tulee palavissaan): Neiti, neiti, minulla on teille asiaa... Huh, huh, kun piti juosta. Ka, kun en muista edes kättä pistää... Terveheks vaan! Mitä sitä kuuluu? _Hilja_ (purskahtaa nauramaan): Ei mitään, ei niin tuon taivaallista! Entä nuorelle herralle? _Niko_: Heh, heh... sanokaa vain Nikoksi. Ei tuota mullekaan. Saipa se osuuskauppa nyt korean puotitytön. _Hilja_: Saahan sitä, kun ei ole renki. Nyt minun pitää jo mennä. _Niko_: No, no, ei niin kiirettä... minulla on asiaa... Eikö neiti lähde meille? _Hilja_: Ei toki, Eriika saattaa olla vihoissaan. _Niko_: En minä tykkää Eriikasta. _Räähkä-Juuso_ (joka on kurkkaillut jälessä): Ei Riikasta ole mihinkään ja kyllä Niko tykkää kovin neitistä. _Niko_: Mitä sinä talinokka siinä! Mene matkaasi! _Räähkä-Juuso_: Ka, kah! (Itsekseen.) Itse tuota olet talinokka, etkä sinä tuota Hiljaa saa! Älä luulekaan! Ei tommosta likkaa narrata rinkilän palasilla. _Hilja_ (on sitonut kenkänsä nauhoja ja viipynyt siinä): Niin, hyvää yötä vaan ja odotelkaa siinä Riikaa. Tuoltapa hän jo tuleekin. (Menee.) _Eriika_ (tulee ja katselee epäillen Nikoa): Koetitko sinä ottaa kiinni tuota röökynää. Mokomakin napa! Ähä, etpäs saanut! Kyllä sinun pitää vain tyytyä minuun. _Niko_: Sinä olet niin isotekoinen. _Eriika_: Niin olenkin ja pistän sinut hameeni alle, jos vain yrität juosta tuon heiskaleen jäijissä. Usko se! _Niko_: Ettäkö ihan uuteen kirlkkoon. Ehei sitä niin... Jauhosäkkejä sinä saat vääntää, mutta rliijata sinä et osaa. _Eriika_: Maltappas, kun otan patukan tuosta tiepuolesta ja annan vähän pakaroillesi. _Räähkä-Juuso_ (tulee): Mitäs te täällä kinailette. Kuulkaahan nyt Juusoa. Juusolla on tärkeä asia. _Niko_: No! _Räähkä-Juuso_: Niin että tuota... että tuota, että tuota, tuo osuuskauppa kun saataisiin nurin, niin kauppias pitäisi meitä hyvänä. _Niko_: Minkäs sille saa, kun siellä on niin korea puotityttökin. Mutta en kiellä yrittämästä. _Eriika_: Kyllä minä koetan sotkea kiviä kahveihin. _Niko_: Ja minä sitä puotityttöä. _Räähkä-Juuso_: Ja minä puhun kylillä, että kaupanhoitaja koetti tiskantata suurta vekseliä pankissa, mutta ei saanut ja kaupalla on nyt hätä. Enkö ole mestari, hääh? _Niko_: Sikaari tuosta valeesta kyllä passaa antaa. Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. Rinteelän pirtti. Eveliina-emäntä kahvipuuhissa. Sake lojuu sängyllä ja polttelee piippua. Eljas istua kyssöttää mietteissään penkillä. _Kalle_ (tulee ostoksilta ja laskee pussit pöydälle, innostuksen riuskuutta liikkeissään): Kylläpä kävi tuolla kaupalla taas eri sutina. On se tyttö aika suka vetämään, ostajia ja tekemään kauppoja. _Eveliina_ (hymyillen): Taitaapa siellä nyt todellakin moni poika pyörähtää Hiljaa katsomassa. Sinäkin. _Kalle_: Eipä ihme. Tyttö osaa vaikka mitä. On käynyt talouskoulun. Valmis emäntä, joka vain tytön saa. _Eveliina_ (naurahtaen): Etköhän sinä yrittäisi. _Kalle_: Eipä tiedä... _Sake_ (vääntäytyy istumaan): Anna sinä tytön vain palvella osuustoimintaa. Sen se kyllä näkyy tekevän verrattomasti. _Kalle_ (riehahtaa): No se tekee... Kohta ei käy Visuliinilla yhtään ostajaa. _Eljas_ (kohentautuu): Hm... älkää te joutavia...! Kyllä Visuliini puolensa pitää ja saa pitääkin. _Sake_: Miten niin? _Eljas_: Minä näes kun en usko vieläkään siihen osuuskaupan siunaukseen, josta sinä puhut. _Sake_: Hm... vai et vieläkään. (Kallelle.) Annappa se säästökirja tänne. _Kalle_ (ojentaa säästökirjan isälleen): Siihen tuli kaksikymmentä markkaa enemmän tänään, kun muutamat tavarlat ovat halvenneet. Sake (silmää Eijasta): Hm... ovatko siellä Visuliinissa tavarat halvenneet? _Eljas_: Ovat kahvit ainakin... kolmella markalla kilolta. _Sake_: Hm... kun nyt ostat niitä kilon; niin punnitseppa ne kivet ja sora, mitä niistä jää. _Eljas_ (itsekseen): Kivet... niin, sillä se meidän kahvimylly peijakas... _Sake_: Minä en oikein käsitä, miksi ihmiset ovat niin sokeita, sinäkin, Eljas. Tässä ovat meidän kontumme vierekkäin. Sinulla on isompi ja paremmat maat. Yht'aikaa aloitettiin ja minulla on ollut suurempi perhe. Minä olen ollut lähes kymmenen vuotta osuustoiminnan suosija ja sinä yksityisliikkeitten ja eron sinä kyllä huomaat näiden meidän talouksien välillä. _Eljas_: Hm... lieneekö se siitä... _Sake_: Mistä se muusta olisi. Kun minä käyn omassa kaupassani, ei se tyrkytä minulle tarpeetonta tavaraa eikä koeta kaikilla keinoilla tyhjentää minun pussiani niinkuin esimerkiksi tuo Visuliini. Katsoppa taas tätä säästökirjaa. Onko Visuliini puhunut sinulle milloinkaan säästämisestä? _Kalle_ (äidilleen): Hilja lupasi tulla käymään täällä tänä iltana. (Katsoo kelloa.) Kas, nythän onkin pian ilta. Kai sinä äiti sitten laitat kahvia? _Eveliina_ (hymyillen): Totta kai nyt toki. _Kalle_ (menee, pui sormea äidilleen mennessään). _Sake_ (Eljakselle): Sinä et sanonut, kehoittaako Visuliini sinua säästämään. _Eljas_: Ole tuossa... mistä sitä säästää. _Sake_: Kauppa se opetti minutkin säästämään. Tästä kirjasta näet, miten pieniä olivat ensimäiset säästöni. Joko se kahvi, Eveliina, joutuu? _Eveliina_: Valmista on, mutta minun pitää mennä lypsylle. _Eljas_ (raapii niskaansa, käy levottomaksi): Tuota, olisikohan siinä tosiaankin taikaa, että tämä osuuskauppa... _Sake_: On siinä, usko minua. Oma on aina omaa ja osuustoiminnan tie on aina onnen tie. _Eljas_: Mutta... sitä pitäisi kaiketi jäseneksi ja... _Sake_: Voithan käydä muutenkin asioilla, nyt ensialuksi. Otetaanpas tätä kahvia. Sitten pitää tästä lähteä tekemään yksi viljalaari lisää. _Eljas_: Niin, annatko sinä siemenruista minulle? Sehän minulla oli asiani? _Sake_: Saa kai sitä. Kukas se tuolla veräjällä...? Kaupan Hiljapa se näkyy olevan. No, oliko sulla säkkiä niille rukiille? (Menee Eijaan kanssa.) _Hilja_ (tulee Kallen kanssa): Onpa teillä soma tupa, (Jää katselemaan ikkunasta ulos.) _Kalle_: Tänne kamarin puolelle...! _Hilja_: Ollaan täällä tuvassa. (Huomaa kangaspuut.) Kas, tässä on kangaskin. Minäpä rupean kutomaan, tee sinä käämiä. _Kalle_: Hörpätään kahvit ensin. Missä se äiti taas...? _Hilja_: Jos minä laitan kupit. (Pesee, pyyhkii, järjestelee kuin kotonaan. Kalle ihastuneena katselee. Hilja huomaa katselun ja hymyilee.) _Kalle_: Sinä olet... _Hilja_: Mitä...? _Kalle_: Yhtä ihmeellinen joka paikassa. _Hilja_ (kaataa kahvia kuppeihin): Höpsis! Nyt karaistaan kahvi pian ja sitten sinä poika käämimään. Osaatko sinä? _Kalle_: Olenhan minä... joskus kääminyt äidille... _Hilja_ (hymyilee): Nyt saat käämiä minulle. (Asettuu kangaspuihin.) _Kalle_ (katselee hetken Hiljaa, alkaa sitten käämiä). _Räähkä-Juuso_ (tulee toisten huomaamatta): Hää, täälläpäs se korea lintu jo keikkuu... häh, häh, hää. Sille linnulle pitää laittaa sellainen permi, että lakkaa lentelemästä. Kyllä Visuliinit maksaa. Hää, ja Kalle polkee rukkia kuin paholainen, häh, häh, hää... Missä lienee Sake... olisin sanonut että Visuliini myy apulantaa puolella hintaa. Se rotestivale kaupanhoitajasta menestyy jo hyvin. Toinenkin vale on jo keksitty, häh, häh, hää. (Kallelle.) Missä se isäsi on? _Hilja_: Hui kun pelästyin. _Kalle_: Kas, kun tuo huuhkaja... (Juusolle.) En minä tiedä... lie siellä ulkona, menkää sinne. (Juuso menee, kääntyy katsomaan ja naurahtaa ilkeästi.) On sen näköistä, kuin olisi noille onnen tie alussa, mutta pitää raapia risuja. (Menee.) _Hilja_: Mitä se puhui... _Kalle_: Onhan sillä niitä... Kylläpä sinun käsissäsi kaide käy, ei tahdo keritä käämiä... _Hilja_: Kutoisin, lypsäisin, leipoisin, paistaisin mieluummin kuin jauhoja ja sokeria mittaisin. _Kalle_: Mutta sinähän olet niin verraton siinä ja autat meidän kauppamme oikein hyvälle pohjalle. _Hilja_: Höpsis! Et siis varaisi minun pystyvän muuhun. _Kalle_: Taas kun sinä...! Tiedänhän minä sen, mutta kun nyt ensin... Kai sinä tiedät, että meillä ollaan osuustoimintaihmisiä ja kaupan menestys etenkin... mutta ei nyt puhuta siitä. _Hilja_: Kyllä siitäkin. Minä teen ainakin parhaani. _Kalle_: Niin minäkin. Meidän pitää vapauttaa tämä seutu kokonaan Visuliineista. _Hilja_ (purskahtaa nauramaan): Visuliinin pappa lähti eilen illalla ulkomaille. Riika, Niko ja Räähkäs-Juuso olivat saattamassa. _Kalle_: Kissanjalat! Jostain on mennyt taas etsimään pilaantunutta tavaraa. (Katselee ulos ikkunasta.) Katso, isä antoi Räähkä-Juusolle lähtimet. Se kyttäri on aina ihmisten vastuksina. _Hilja_ (nauraen): Sehän kuuluu olevan Visuliinin kauppamatkustaja. (Alkaa kutomaan.) _Eveliina_ (tulee, lyö hämmästyneenä kämmenensä yhteen): No sillä tavalla! Siitä se minijä taloon tulee! _Hilja_ (nousee tervehtimään): Kelpaisinko minä sitten... _Eveliina_: Vielä tuota kysyy! Ei taida olla tällaisiin vain tulijata. _Kalle_: Noo... _Hilja_: Eipä tiedä... jospa ei kysytäkään. (Naurahtaa Kallelle.) _Kalle_ (totisena): Älähän ilveile... Leikin lähellä on aina tosi. _Sake_ (tulee naurahdellen). _Eveliina_: Mitäs lystiä ukolla on? _Sake_: Onpahan vain... (Tervehtii muhoillen Hiljaa.) Mitä kuuluu? _Hilja_: Mitäs sitä. _Sake_: Kuuluupa kuitenkin... sinulle, kauppanne hoitajalle. _Hilja_: No? _Sake_: Kuulut käyneen tarjoamassa viidenkymmenentuhannen suuruista vekseliä pankkiin kaupan puolesta, eikä oltu hyväksytty, (Nauraa makeasti.) _Hilja_ (on ensin hämillään, purskahtaa siiten nauramaan.) _Kalle_: Voi perhana! _Eveliina_: Missähän myllyssä tuo juttu on jauhettu. _Kalle_: Visuliinillapa tietenkin. _Hilja_: Kovin paksua. (Sakelle.) Mistä setä tiesi? _Sake_: Saunaniemen naapuri, kauppamme jäsen, juuri tuolla ulkona mainitsi. _Kalle_: Onko hänkin nenästä vedettävä. _Sake_: Montakin niitä on niin lyhytnenäisiä. Tuntuu niinkuin Visuliinin sakki olisi ottanut oikein urakakseen kaataa osuuskaupan. _Hilja_: Onpa liian luja urakka. _Kalle_: Jos otettaisiin vastaurakaksi kaataa Visuliini. _Sake_: Mikäpä sen kaataa, mutta voimmehan koettaa supistaa sen toimintaa. Koetetaan saada vähitellen kaikki käsittämään omaa onneaan. _Kalle_ (mietteissään): Niin, onnen tielle... _Sake_ (Eveliinalle): Tuleppas vähän auttamaan minua vilja-aitassa. _Kalle_: Jos minä tulisin. _Eveliina_ (hymyillen): Kutokaa te vaan sitä kangasta. _Hilja_: Minun täytyykin jo lähteä. _Kalle_: Nytkö jo? _Hilja_: Olenhan minä ollut kauan. Kauemmin kuin muissa kylissä. _Kalle_: Lähtisitkö sinä soutelemaan... vähän myöhemmin... jos tulisin noutamaan? _Hilja_ (kallistaa päätään, hymyilee): Kyllä minä lähtisin, jos sinä tulisit... _Kalle_: Ny... nyt sinä taidat pilkata. _Hilja_: Höpsis! (Sipaisee kädellään Kallen kasvoja mennessään.) Näkemiin vain. Minä tulen sitten tuonne venhekodalle. (Menee.) _Kalle_ (katselee hänen jälkeensä): Ihmeellinen tyttö... kuin ilmestys minulle... »kyllä minä lähtisin, jos sinä tulisit... hän tosiaankin sanoi niin... minä tulen, minä tulen... lähdenkin aivan heti. Illan yhdeksäs tunti on kulumassa ja elokuun hiljainen hämy alkaa laskeutua peltojen ylle. Onnen tie... kuka puhuikaan äsken onnen tiestä... _Eveliina_ (tulee): Joko hän meni? _Kalle_: Niin, hän meni, mutta tulee ja minä menen... hän tulee. _Eveliina_ (koomillisesti): Sinä menet ja hän tulee, sinä tulet ja hän menee... taisi tyttö huitaista jo pääsi pyörälle. No, menee se vähemmästäkin. _Kalle_ (mennessään): Sen sinä sanoit, äiti, aivan paikalleen. Menee se väliin vähemmästäkin. _Eveliina_ (katsoo Kallen jälkeen): Hm... me olemme päässeet osuustoiminnalla onnen tielle ja nyt... taitaa samasta lähteestä koitua pojallekin onnen tie... hm... (Menee ulos. Hetken perästä kähmii Räähkä-Juuso ovesta sisään ja katselee varovasti ympärilleen.) _Räähkä-Juuso_: Häh, häh, hää. Se koree lintu on jo hävinnyt. Se on lähtenyt Kallen kanssa, vaikka Niko sitä pyysi lähtemään. Niko on oikea Visuliini... antoi saappaat ja puolen kiloa kahvia ja käski väjymään tuota koreata lintua. Häh, häh, hää. Se pitää ajaa Nikon satimeen, vaikka sitten... hää... vaikka väkivalloin. Hää, se on mennyt Kallen kanssa. Nyt Juuso keksii taas...! (Lyö näppiä.) Niko odottaa jossain kaukana metsässä ja Juuso vie sanan, että Kalle odottaa... Häh, häh, hää. Jos Kalle häärää niin... annetaan vaikka paukahtaa. Hsss... nyt tulee Sake ja se antaa tähtäimet. (Menee.) Esirippu, KOLMAS NÄYTÖS. Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksesi sä. Kylän nuoriso koristelee kenttää osuuskaupan juhliin. Iltapäivä. _1:n tyttö_ (2:selle tytölle): Tämän köynnöksen kai pitäisi tulla tuohon puhujalavan laitaan, vai mitä? _2:n tyttö_: Niin kai. On se nyt ihme kun ei kuulu Rinteelän Kallea eikä Hilja-neitiä, että tässä osattaisiin paremmin. _1:n tyttö_: Mihinkä ne pojatkin hävisivät. _2:n tyttö_: Kuuluivat lippunuoria menevän hakemaan. _1:n tyttö_: No jätetään tämä siksi ja lopetetaan nuo paperilyhdyt. Tulisi Hilja-neiti niin kaikkihan tässä taas selviäisi. _2:n tyttö_: Sillähän on nyt omat puuhansa. Sehän kuuluu näiden juhlien aikana julkaisevan kihlauksensa Kallen kanssa. _1:n tyttö_: Tahi Kalle Hiljan kanssa. _2:n tyttö_: Miten päin se nyt vain on somempi. Katso, kuka tuo on? Räähkä-Juuso. Mennään piiloon, niin kuullaan mitä sillä on sanomista. (Piiloutuvat pensaan taakse.) _Räähkä-Juuso_: Hää, mitä niillä on täällä tekeillä? Köynnöksiä ja osuuskauppajuhla... häh, häh, hää... Nyt se korea lintukin meni ansaan... näiden juhlien kunniaksi. Tiaiskorvessa on Kalle lyönyt jalkaansa kirveellä, sanoin sille kaupan linnulle. Epäili, mutta kun lisäsin näin: olin siellä tuohia kiskomassa niin pyysi sanaa tuomaan ensiksi neidille, että toisi kääreitä ja... häh, hää, silloin sitä mentiin viivana. Niko odottaa siellä ja tekee kyllä selvän ja... häh, hää... tässä pidetään sitten ne korean linnun peijaiset. Sattui parahiksi liput ja muut köynnökset, kun Visuliinikin kuuluu tänä iltana tulevan kotiin. _1:n poika_ (kuljettaen lippua ja nuoria, huomaa Juuson): Mitäs huuhkaja täällä tekee. Alahan painella siitä Visuliinia vastaan ottamaan, koskapa kuuluu tulevan. _Räähkä-Juuso_: Niin tulee, niin tulee ja tässä kunniaportteja ja lakuja Visuliinille, häh, häh, hää! _1:n poika_: Mene suolle siitä! Taitaapa Visuliinisi hieman ällistyä, kun tietää, että koko kylä on liittynyt osuuskauppaan ja huomenna on juhlat sen kunniaksi. _Räähkä-Juuso_: Häh, häh, hää... ja taitaapa niistä juhlista tulla koreat, kun... mutta Juuso ei puhu mitään... hää... Juuso lähtee laivalle ja saa kohta kartuusia ja konjakkaria... (Menee.) _1:nn ja 2:n tyttö_ (esille piilostaan, pelästyneinä). _1:n tyttö_: Sillä huuhkajalla on jotain konnankujeita. Se puhui Nikosta ja Hilja-neitistä, että... (2:lle tytölle) mutta puhu sinä, minä olen niin hengästynyt. _2:n tyttö_: Niin, että Niko odottaa jossain metsässä ja Juuso on narrannut Hilja-neidin sinne valheella, että Kalle on lyönyt jalkaansa. _1:n poika_: Se on niitä Juuson pärinöitä, kyllä Hilja osaa varansa pitää. Selvittäkääpäs tytöt nämä lippunuorat. _1:n tyttö_: Mutta kyllä minä niin pelkään. _2:n tyttö_: Ehkä siinä nyt ei sentään mitään ole. Sellainen kupilus, kuin Niko... No nyt se selvisi. Mennään viemään nuora pojille. (Menevät.) _Kalle_ (tulee katsellen ympärilleen): Komealta näyttää... vielä lisää muutamia köynnöksiä, lyhtyjä ja lippuja, niin... Mutta ihme, kun Hiljaa ei ala kuulua. Missä ihmeessä tyttöni viipyykään? Jos menisin häntä noutamaan? Pian hän kai kuitenkin tulee. Hm... huomenna on sitten meidän juhlamme ja samalla kylän heräämysjuhla. Melkein kaikki ovat vihdoinkin tulleet käsittämään osuustoiminnan siunauksen ja liittyneet kauppamme ympärille. Visuliini on saanut tainnuttavan iskun. Hoi, pojat! Pankaa kaksi pientä lipputankoa puhujakorokkeen molemmille puolille. Mutta missä Hilja-tyttöni viipyy? (Poistuu.) _Eriika_ (tulee kurkkien): Ei sitä pojan vatystä näy täälläkään. Kuuluu ukko tulevan kotiin ja pitäisihän sen klopin kai laivalle. Kun minä saan sen käsiini, niin pieksän. (Huomaa koristukset.) Hyh... on niillä nyt... Osuuskauppajuhla, muka... ei tuot ole ennen sellaisiakaan näissä kuultu. Pannaan ne juhlat pystyyn Visuliinissakin, kun ukko tulee. Taitaa ruveta muuten huonosti rotimaan Visuliinia, näyttää siltä. Pitäisi se poika saada narratuksi miehekseen, ettei tässä joutuisi lääpän jäljille. Pitää tästä lurppia laivalle. (Menee.) _Hilja_ (tulee hieman hengästyneenä): Onpa täällä toki jo kaikki kunnossa. (Kylän tyttäriä tulee hälisten). _1:n tyttö_: Voi, siinähän te toki olette ja kun minä niin pelkäsin. _2:n tyttö_: Kuulimme jotain Räähkä-Juuson kujeista. _3:s tyttö_: Että ne kehtaavatkin. _Hilja_: Kunhan saan sen äijän käsiini, saa se kyllä kujeistaan. Mutta ei niistä nyt mitään. Joko kaikki on valmiina? Missä Kalle on? _1:n tyttö_: Oli äsken tässä. _2:n tyttö_: Tuolla hän tulee. Laitammeko vielä lisää lyhtyjä? _Hilja_: Laittakaa vain, vaikka joka puun oksaan. Huomisiltasesta juhlasta pitää tulla kaunis. (Pyöräyttää tyttöjä ympäri.) _Tytöt_: Me tiedämme jo! Mutta nyt hän tulee. Mennään tytöt! (Poistuvat hälisten.) _Kalle_ (kiepauttaa Hiljaa ympäri): Siinähän sinä olet! Ja minä kun odotin! Missä sinä viivyit! _Hilja_: Sinä olit... ei, se on niin hassua, että olin narrina. (Naurahtaa.) Mutta kyllä minä sille annoin ja toiselle annan myös. _Kalle_; Mitä nyt? _Hilja_: No, sinä olit lyönyt Tiaiskorvessa jalkaasi kirveellä ja Räähkä-Juuso, huuhkaja, tuo hätäisesti sanaa, että sinä pyysit tulemaan. (Naurahtaa, puristaa kiukuissaan nyrkkiään.) Minä vätys uskoin ja juoksin, juoksin... Toinen haaskalintu, Niko, oli siellä väijymässä. No, hän sai kyllä pullean posken ja sinelmät silmäinsä alle. Se oli heiltä nyt viimeinen kiusa! _Kalle_: Helvetti! Kun saan ne käsiini, niin...! Vanha sammakko kykkii tuolla laivalaiturilla. Odotas...! _Hilja_ (tarttuu Kallen takin liepeeseen): Älä pilaa käsiäsi tuollaisessa. (Nauraa vapautuneesti.) Mitäs olin niin höperö, että uskoin. _Kalle_: Että tuo piti sattua pilaamaan meidän kaunista iltaamme! _Hilja_: Ei välitetä nyt siitä. (Veikeillen.) Minä olen oikein soma, kun et ajattele sitä. Katso, miten ilta on ihana! Illan henki vetelee viiruja järven selkiin. _Kalle_: Ne ovat kuin onnen teitä... sinisiä siltoja... _Hilja_: Myrsky särkee ne, mutta ne ilmestyvät jälleen kauniina iltoina. Kuule, poika, minä olen niin iloinen voitostamme. _Kalle_: Niin, vähitellen nuo kituvat pikkueläjät alkavat elpyä ja uskoa varmasti yhteenliittymisen siunaukseen. En olisi uskonut, että he näin pian... mutta sinäpä olit sellainen taikuri.. _Hilja_ (sulkee kädellään Kallen suun): Ole hiljaa, niin saadaan jänis. (Vetää Kallen pensaan varjoon piiloon.) _Niko_ (tulee toinen poski pöhöttyneenä, silmän alustat sinelmissä): Voi turkanen... kylläpä ne nyt... pitää sanoa papalle, että ne hänen kunniakseen... (Kalle aikoo lähteä Nikon kimppuun, mutta Hilja pidättää.) Saakeli, kun mojottaa tuota poskea. Vielä niillä köynnökset... (Repäisee yhden köynnöksen alas.) _Kalle_ (hyökkää ja vetäisee Nikoa terveelle poskelle): Tuosta saat toiseenkin poskeesi omenan, ettei tarvitse kulkea toispuoleisena. (Niko pyllähtää kumoon ja saa vielä pari potkua.) Ja tuosta saat vähän kaupanpäällisiä, ja nyt korjaa luusi, tahi lisätään. _Niko_: Älkää, älkää, kyllä minä olen saanut jo tarlpeeksi. (Lyyhää pois.) Minä kyllä kantelen papalle ja Riikalle... äää! _Kalle_: Inhottaa tuollaiset. Mutta olipa hän hassun näköinen. _Hilja_: Hän on saanut jo tarpeeksi rangaistusta. Tokko hän on edes täysjärkinenkään. (Tytöt kantavat valmiiksi katetun kahvipöydän oikealle pensaan alle, poistuvat hälisten.) _Kalle_: Mitäs tämä on? _Hilja_: Minä arvaan. Tämä on kestitys meille. _Kalle_: Älä! Tehdäänpä heille pieni yllätys ja julkaistaan jo tänään kihlauksemme. Suostutko? _Hilja_: Kyllä! Tämä ilta on niin sopiva. Huomenna saavat sitten onnitella meitä. Tule, että joudutaan pian takaisin! (Menevät.) _Räähkä-Juuso_ (tulee kurkkien): Häh, hää... ei kuulu laivaa eikä Visuliinia. Taitaa olla parasta, että täältä häviää... Nikon naama on jo leivottu siniseksi. Häh, hää... tuossa olisi vehnäleipää, kun uskaltaisi ottaa... hää... jos saa vielä marjan poskeensa. Kyllä Juuson on nyt parasta lähteä koko kylästä. Visuliinin ahvääritkin käy huonosti. Häh, hää... jos ottaisin tuosta yhden viipaleen. (Kurkottaa kahvipöytään.) _1:n poika_ (tulee): Mitäs korppi koikkuu. Pitääkö antaa lähtimiä, vai osaatko ilman. (Juuso häviää.) _1:n tyttö_: Mihin Hilja ja Kalle menivät? _2:n tyttö_: He tulevat pian. Sytytetäänkö joku lyhty? _1:n poika_: Sytytetään vaan. Tuoltapa kihlapari tuleekin. (Hilja ja Kalle tulevat hymyillen.) _Tytöt_: Saammeko jo onnitella? _Hilja_: Kyliä vain. (Koko tyttö- ja poikaparvi pyrähtää Hiljan ja Kallen ympärille hälisten ja onnitellen.) _1:n tyttö_ (järjestellen kahvipöytää): Meidän kahvipöydällemme tuli suurempi kunnia kuin osattiin aavistaakaan. _Hilja_: Kylläpä te olette kultaisia! _Kalle_: Kiitokset vain! _1:n poika_ (osoittaa laivarantaan päin): Tuolta tulee kuokkavieraita. _2:n poika_: Visuliini! _Tytöt_: Vetäydytään hieman syrjään siksi kun menevät ohitse. (Kaikki siirtyvät hieman vasemmalle.) _Visuliini_ (tulee laahustaen): Mi-mitkä pei-peijaiset täällä on? _Niko_ (irvistellen): Papan kunniaksi vaan. _Visuliini_: Ja mitä sinelmiä sinun naamasi on täynnä? _Niko_; Morlsiamet antoivat. _Visuliini_: Ovatpa kovakouraisia morsiamia. Mutta sano sinä Riika, mitä tämä komeus merkitsee? _Riika_: Taitavat olla osuuskaupan puotilikan kihlajaisia. _1:n poika_ (tulee esille): Hyvää iltaa, kauppaneuvos! Ehkä minä saan selittää. Huomenna ovat suuret osuuskaupan juhlat. Koko kylä on liittynyt osuuskauppaan, tämä on vain juhlan alkajaisia. _Visuliini_ (putoaa matkalaukulleen istumaan): Koko kylä! Osuuskauppaan! Ja minä ostin housunnappeja Saksasta! _Niko_; Pappa saa pistää ne nyt omiin housuihinsa. (Kaikki vetäytyvät etualalle hälisten.) _1:n poika_: Eläköön kihlapari! _Kaikki_: Eläköön! _Niko_; Nyt on parlasta, pappa, kun lähdetään, muuten minä saan lisää sinelmiä. _Eriika_: Odotetaan, jos huutaisivat papallekin eläköötä. _Visuliini_ (heristää sateenvarjoa Riikalle): Varohan sinä...! Olet varmaankin istunut puodissa, kun ostajat ovat menneet osuuskauppaan. Mars matkaan siitä! (Menevät.) _2:n poika_: Eläköön osuustoiminta! _Kaikki_: Eläköön! (Sake ja Eveliina tulevat.) _Sake_: Olimme vähällä myöhästyä koko juhlasta. _Eveliina_: Niin... olittepa sukkelia, kun ette säästäneet huomiseksi. _Hilja_: Tämä ilta oli niin kaunis ja huomennahan on kyllä juhlimisen aihetta itsessään. _Eveliina_: Onneksi sitten olkoon vain meidänkin puolestamme. _Sake_: Niin, lemmessä ja osuustoiminnassa olkoon teillä onnen tie. Esirippu.

3247.txt

Veikko Korhosen 'Onnen tie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3247. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

TALONHUIJARI Seuranäytelmä Kirj. MAILA TALVIO Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913. HENKILÖT: ÄITI, ystävällinen, kivulloinen, jo harmahtava nainen, yllä tumma pumpulipuku ja esiliina. JULLE, hyvinvoipa ylioppilas, puoleksi maalaisissa, puoleksi kaupunkilaisissa, kesäisen huolettomissa pukimissa, päässä ylioppilaslakki. SAIMA, kaunis, kalpea tyttö, yllä vaalea, kotitekoinen kesäpuku. LYYLI, terve, kehittymisiässä ilakoiva tyttönen, vaaleat kesävaatteet käymässä liian lyhyiksi. LAURA, naapurintyttö, koreileva, vanhahtava kyläkaunotar. JANNE, Lauran sulhanen, kaunis nuori poika, työvaatteissa. MATTI, päivettynyt, toimelias nuori maanviljelijä, siistissä puvussa, urheilupaidan kaulus solmittu värillisellä liinalla, korkeat saappaat. On kesäinen aamupäivä. Näyttämö esittää arkihuonetta maalla. Oikealla ikkunat, taustalla ovi keittiöön, jonka sisustus näkyy oven avautuessa, vasemmalla astiakaappi ja ovi saliin. Nurkassa oikealla keinutuoli. Kukkakimppuja vedessä pöydillä ja ikkunoilla. Lauantaipäivän epäjärjestys. Näyttämönpuoleisen ikkunan edessä ompelukone, jonka ääressä SAIMA kuumeentapaisesti ompelee heleää kesäpuseroa. Pyöreän pöydän ääressä, joka on keskellä lattiaa, seisoo JANNE vihellellen ja korjailee seinäkelloa. Hetken perästä nousee hän tuolille vasemmalla salin oven vieressä, missä tapetissa näkyy tumma kellonsija ja naula, panemaan kelloa paikoilleen. LYYLI juoksee sisään keittiöstä, pyyhkien jauhoisia käsiään esiliinaan. No nyt se on täällä! Saima hooi — etkös sinä kuule, nyt se on täällä. SAIMA keskeyttäen koneen käynnin. Kuka? LYYLI Talonhuijari tietysti — ketäs me muuta olemme odottaneet kaiken viikkoa. Ja se sanoo tuntevansa sinut ja kysyi oletko kotona. SAIMA kiihtyneenä. Minut? LYYLI Sinut, sinut! Pois kiireesti laittamaan kahvia. SAIMA Mitä se nyt sitten kahvilla tekee! Syyttäköön itseään, kirjoittaa tulevansa maanantaina ja tulee lauantaina. LYYLI Äiti käski laittamaan. SAIMA Mutta minä en saa tätä valmiiksi jollen ompele. LYYLI Jaa, minun täytyy olla leipomassa. SAIMA Tiedäthän sinä että minun huomenna täytyy matkustaa. LYYLI Tiedäthän sinä, että äiti tulee kipeäksi, jos taas häärää liiaksi ja yksinään nostelee leipälautoja. JANNE joka heti Lyylin ilmestyessä huoneeseen rakastuneena ja hymyillen puoleksi veitikkamaista, puoleksi avutonta hymyä, hajamielisesti on kuunnellut kellon liikkeitä, hyppää alas tuolilta, kumartaa ja pyyhkii käsiään kylkiään pitkin. Enkös minä saa keittää sitä kahvia? LYYLI purskahtaa suureen nauruun. Sinä! JANNE Mikäs konsti se sitten on? Vettä ja kahvijauhoja ja selvikettä. Minä näytän ettette ikinä ole juoneet niin hyvää kahvia. SAIMA nousee, työ käsissä, malttamattomasti Lyylille: Lakkaa nyt jo nauramasta, minä keitän sen kahvin. JANNE No entä minä! SAIMA Korjaa sinä se kello. JANNE Eihän se kello ole saanut virkaa Helsingissä, että sillä niin kiire olisi. Mutta sinun, sinun täytyy saada valmiiksi korea puserosi että kelpaat Helsinkiin. SAIMA Älä nyt siinä. Tiedäthän sinä miten mieluista minulle on Helsinkiin meno. LYYLI innoissaan. Me keitämme yhdessä kahvin, minä ja Janne. SAIMA Entä äiti. Lähde paikalla pakariin. LYYLI Lähde sinä. En minä nyt, jos saan Jannen auttamaan. JANNE Aijaijai, Lyyli! Sinä se olet se tyttöjen tyttö. Kyllä minä sinusta pidän. LYYLI Älä sinä ensinkään. Sinulla on morsian. Sinun täytyy pitää hänestä. JANNE Eikös sinusta saa? LYYLI hyvin tuittupäänä, puiden nyrkkiä ja polkien jalkaa maahan. Yhdestä vain. Minä en siedä miestä, joka on uskoton. Tiedä se. JANNE Aijai sitä sisua... SAIMA Kyllä teidän kanssanne käskee. Lähde paikalla siitä torumasta äidin luo. LYYLI Minä menenkin. Minä en kärsi miestä, joka pettää morsiantaan. JANNE Herranen aika! LYYLI Niin juuri. SAIMA Jollet sinä nyt... Se vieras voi tulla eikä ole kahvileipää. LYYLI Se vieras! Vai nyt sille pitäisi olla kahvileivätkin ja äsken se ei tarvinnut kahviakaan. (Merkitsevästi.) Mutta minä tiedänkin mitä tiedän. SAIMA hätääntyneenä. Mitä sinä olet tietävinäsi? LYYLI kuten äsken. Ilmankos minä näinkin susista unta yöllä. SAIMA ja JANNE Susista?! LYYLI Susista. Sinut ne veivät. SAIMA Itsesi saavat viedä. JANNE Ne vievät teidät molemmat. (Tekeytyy sudeksi, nostaa sormet pystykorviksi, rupeaa ulvomaan ja hyökkää tyttöjen päälle.) Huu-uu-uu-uu! (Ajaa takaa Lyyliä, kun Saima on poistunut keittiöön.) LYYLI paetessaan Jannea koettaa tekeytyä suuttuneeksi. Mene morsiamesi luo, mitä sinulla on täällä tekemistä. Saisit kiittää onneasi, että joku sinusta huolii. En minä vain Laurana... JANNE Huuu-uu! LYYLI Minä en enää viitsi, kuuletko. Minun täytyy mennä pakariin. Talonhuijarille pitää olla kahvileipää... Janne on ajanut hänet nurkkaan, josta hän ei pääse minnekään. Jannen saadessa hänet kiinni yrittää hän lyödä Jannea, mutta molemmat käyvät äkkiä äänettömiksi ja vakaviksi. JANNE Sinusta minä pidän. LYYLI Hävytön! Laura on sinun morsiamesi. JANNE Ei hän minusta välitä. LYYLI Se on oikein sinulle. Minä en kärsi tuommoista miestä. JANNE teeskennellen suuttumusta. Enkä minä tuommoista tyttöä. Olet niin paha suustasi, ettei sinun kanssasi tule toimeen muut kuin sudet... LYYLI Päästä minut menemään. JANNE Ei kuule, älä nyt suutu. Tiedäthän sinä että minä haen taloa. LYYLI ivaten. Ja mitä sinä talolla? JANNE Pidän että helisee, kun saan sinut emännäksi. LYYLI Onhan Lauralla talo. JANNE Alati Laura ja Laura. Olen kerta kaikkiaan sanonut sinulle, ettei Laura huoli minusta enkä minä Laurasta. LYYLI äkkiä, ylenpalttisen ilon vallassa. Jos sinä... pystyisitkin... ottamaan... tämän minun kotitaloni. JANNE käyden hänen molempiin käsiinsä, vakavana. Varmasti, sinun kanssasi yhdessä. ÄITI joka vähän aikaa sitten on tullut keittiöön ja puhellut siellä askartelevan Saiman kanssa, astuu äkkiä huoneeseen keskeyttäen heidät. Hyvä Janne, auttaisitkos vähän. LYYLI painelee polttavia poskiaan ja järjestää hiuksiaan, hätääntyneenä. Niin äiti, minun piti juuri tulla, mutta tuo Janne, tuo ilkeä häijy... JANNE Kaikki on minun syytäni. Lyyli kyllä tahtoi lähteä leipomaan... ÄITI Talonostaja haluaisi... LYYLI nopeasti, itsekseen. Talonhuijari — ai niin! ÄITI ... nähdä kyläkarttaa. Julle sanoo sen olevan teillä Alasmaassa. Etkös sinä olisi hyvä ja menisi sitä hakemaan, kun tässä sattuu olemaan niin kiire... LYYLI äkkiä, kiivaasti. Äiti, taloa ei saa myydä! ÄITI Lapsi kulta, mitä sinä nyt! LYYLI itsepintaisesti ja uppiniskaisesti. Minä en tahdo. ÄITI Sinähän kaiken aikaa olet ollut myynnin puolella. LYYLI En enää ole. ÄITI huoaten. Tiedäthän sinä miten raskasta se äidille on ollut. SAIMA keittiöstä. Älkää nyt hyvät ihmiset taasen ruvetko vatkaamaan yhtä ja samaa. Tämän talonmyynnin takia olemme jo äidin kanssa tarpeeksi kärsineet. Se on nyt kerta kaikkiaan päätetty eikä sille mitään voi. LYYLI Mutta minä en ole sitä ymmärtänyt. ÄITI Jos Janne sitten olisi hyvä. JANNE Heti paikalla. LYYLI Et saa mennä. JANNE Lyyli kulta, täytyyhän minun, kun ostaja tahtoo nähdä... LYYLI Mutta minä en tahdo. Minä en tahdo että talo myydään. _Hänelle_. Janne lähtee veitikkamaisesti vihellellen. Lyyli mennä murjottaa ikkunan luo. Äiti on ottanut kahvivehkeitä astiakaapista, mutta hyrähtää äkkiä hiljaa itkemään ja asettuu tuolille pyöreän pöydän ääreen. Kuuluu vain Saiman askaroiminen keittiöstä. SAIMA tulee, huomaa äidin itkevän, menee Lyylin luo, kuiskaa nuhdellen: Sinä olet huonosti kasvatettu. LYYLI tiuskaten takaisin. Mitä? SAIMA Huonosti kasvatettu... LYYLI Ja sinä, sinä olet hyvästi kasvatettu, mutta ikävä. Aijai, kun oletkin ikävä! (Huomaa äidin, heltyy paikalla, kiiruhtaa katuvaisena äidin luo.) Äiti, voi äiti, antakaa minulle keppiä. Saima on oikeassa: huonosti kasvatettu... (Hellittelee äitiä.) SAIMA Minä en ymmärrä sinua. Koko ajan olet ollut Jullen puolella: talo pitää myydä ja muuttaa kaupunkiin. Minä ja äiti olemme taistelleet vastaan... LYYLI itkun seasta. Niin, te olette olleet oikeassa ja minä, kuten aina, väärässä. (Mahtipontisesti.) Mutta nyt minä asetun teidän puolellenne ja ajan ulos koko talonhuijarin. Hän ei saa astua jalallaan sisään... ÄITI Ei sinun sovi kutsua häntä talonhuijariksi. Hän on varmaan kunnon mies... LYYLI Ja vielä! Saatte nähdä: kyllä hän myy tämänkin talon ja pistää kymmenen tuhatta markkaa taskuunsa että helähtää. SAIMA Lakkaa nyt. Lakkaa, lakkaa. LYYLI kiusoitellen. Sinä puolustat häntä. Katsokaa, äiti, kuinka Saima puolustaa häntä — ja punastuu. SAIMA Sinä olet pahankurisin lapsi maailmassa. LYYLI Äiti, katsokaa kuinka hän kääntää pois kasvonsa... ÄITI Hyvä lapsi, tuleekohan sinusta koskaan ihmistä. LYYLI Ei äiti, ei minusta tule ihmistä. Mutta minä en tahdo, että talo myydään. ÄITI Tule nyt äidin kanssa leipomaan. Ovat jo menossa, mutta Lyyli kääntyy äkkiä ovessa ympäri, juoksee takaisin. LYYLI Äiti, olisitte kuullut millä äänellä hän kysyi: »Onko neiti Vartia kotona?» »Minä olen neiti Vartia», vastasin. »Mutta neiti Saima...» SAIMA yritettyään keskeyttää häntä. Ja mitä ihmettä se sitten on. Mutta jos tässä talossa tänäpänä todella saadaan lämmintä leipää, niin se on ihme ja kumma...! ÄITI Tunnetko sinä edes tätä talonostajaa? LYYLI Niin, tunnetko? SAIMA Kai minä hiukan tunnen, koska hänkin sanoi tuntevansa... Hän kävi kai opistolla... tai en minä muista... LYYLI teeskennellen. Mitä niitä kaikkia muistaisi. (Äiti on jo keittiössä.) Tai ehkä hänellä on parempi muisti. SAIMA Pidä nyt kiirettä, sinä ilkeä tyttö. (Työntää Lyyliä menemään.) LYYLI keittiön ovesta. Että sinä saisit pitää hauskaa huijarisi kanssa. SAIMA Juuri niin, juuri niin. Lyyli nauraa ja seuraa äitiä keittiöstä pihamaalle. Saima asettuu ompelemaan, katsoo tuon tuostakin levottomasti odotellen ikkunaan. Hetken perästä tulee keittiön tietä Laura. LAURA Terve, terve. No teillehän on tullut talonostaja. Missäs se on? SAIMA Kävelevät kai Jullen kanssa maita katselemassa. LAURA Kukas se on? SAIMA Joku... maanviljelijä. En tiedä mistä. LAURA Onkohan sillä rahoja? SAIMA Sanovat olevan. LAURA Olevan! Mutta mitäs se sitten tulee katsomaan näin pieniä paikkoja... No ethän sinä nyt siitä suutu. Korea paikkahan tämä on, mutta pienet maat, eihän siitä mihinkään pääse. SAIMA Kyllä ne työntekijänsä elättävät. Ei meillekään tästä muuttoa tulisi, jollei Jullelle olisi sattunut sitä takuuta. LAURA Sellaista se on kun herroille takaa, sen minä aina olen sanonut. Enkä minä vain kenellekään takaisi. Mutta olet sinä nyt onnellinen, kun pääset Helsinkiin. Kuule, sitä varten minä oikeastaan tulin, että toimita nyt minullekin paikka, jos satut kuulemaan. SAIMA Mitä sinä ajattelet? LAURA Mitäs minä sitten. — Helsinkiinhän kaikki tahtovat. SAIMA Mutta eihän isäsi tule toimeen ilman sinua. LAURA Me myydään koko roska. SAIMA Myytte! Ilman pakkoa? LAURA Niin, emme me mitään takuita ole maksaneet, kun emme ole taanneetkaan, mutta onhan täällä maalla niin ikävä. Ja eihän maanviljelys kannata. SAIMA Mutta etkö sinä mene naimisiin? LAURA Jannen kanssa! (Purskahtaa nauruun.) Onhan sillä vähän ulkonäköä, mutta — muuta ei olekaan. Kukas niistä oman kylän pojista. (Nauraa.) Aijai, tuolla ne tulevat pihan poikki. (Molemmat katsovat ikkunasta. Saima kiiruhtaa keittiöön. Laura puhuu ikkunassa.) Voi, voi, sepäs on pulska poika. Jollei se nyt osta teidän taloa niin ehkä se ostaisi meidän. Voi voi, kun panin näin huonot vaatteet. Hyppäänpähän muuttamassa. Voi voi, kuinka olikin pulska poika. (Lähtee juoksujalan.) Saima palaa keittiöstä, asettuu ompelemaan, mutta tarkkaa kaiken aikaa ääniä, jotka ulkoa tulevat saliin. Äkkiä kuulee hän askelten lähestyvän salin ovea ja alkaa kiihkeästi polkea konetta. Julle avaa oven, tulee häntä kohti. Matti näkyy kauempana. JULLE Saima... Saima... olepas nyt hiljaa, niin esittelen sinulle... (Laskee käden hänen olalleen. Saima lakkaa ompelemasta.) Kylläpä sinä nyt olet ahkera. Maanviljelijä Lähteenmäki — sisareni. Matti tervehtii täynnä iloista odotusta, Saima hämillään. MATTI Pitkistä ajoista. Mitäs kuuluu? SAIMA Ei mitään erinomaisia. JULLE Ai, te olette tutut? En tietänytkään. Eikös se kartta ole vielä tullut? SAIMA Kyllähän sen Jannen jo olisi pitänyt tulla. JULLE No, kai hän pian tulee. Ehkä mennään tuonne salin puolelle, siellä on vilpoisempi. MATTI Kiitoksia. Täällähän on hyvä. JULLE No, kuinka isäntä tahtoo. Minä noudan sitten tupakat tänne. Etkös sinä, Saima, anna kahvia. (Lähtee salista.) SAIMA nousee työnsä äärestä. Heti paikalla. MATTI Ehdimmehän me vielä. (Äänettömyys. Matti istuutuu.) Kertokaa nyt mitä teille on kuulunut... näinä vuosina. SAIMA Ei mitään. Ei todella kerrassaan mitään. MATTI Mutta veljenne kertoo että huomenna matkustatte Helsinkiin. SAIMA Olen saanut sieltä paikan. MATTI Kauppa-apulaisena? SAIMA hätäisesti. Niin. Se on hyvin hyvä paikka. Äänettömyys. MATTI Muistuu vain mieleeni mitä sanoitte kaksi vuotta sitten: ettette mistään hinnasta lähtisi maaseudulta. SAIMA katkerasti. Te ostatte kotini, mitä minä täällä teen! MATTI Ei ole ensinkään sanottu. SAIMA loukkaantuneena. Jollei kelpaa teille, niin jollekin toiselle. Keinottelijoista ei ole puutetta! (Nauraa katkerasti.) MATTI Saima! Muistatteko minkä saarnan te piditte minulle kaksi vuotta sitten? SAIMA En. MATTI Muistatte varsin hyvin. Äänettömyys. MATTI No niin, te saarnasitte mikä on velvollisuuteni maata ja kotitaloani kohtaan. Te kuvasitte maaseudun kauneutta... miten hyljätyksi se jää, kun myymme sen rahasta. Lähteenmäki oli silloin myytävänä. Kun tulin kotiin opistosta, niin en — voinutkaan sitä myydä. SAIMA toistaa kuin unessa: Ette voinutkaan sitä myydä. MATTI Olen siitä asti pitänyt sitä. SAIMA Siitä asti... MATTI Tehnyt työtä. SAIMA Tehnyt työtä... MATTI Niin paljon kuin käsistä voi irti lähteä. SAIMA Ettekä enää voisi myydä mistään hinnasta? MATTI En. Ja nyt ymmärrätte myöskin miksi en voi ostaa teidän kotitaloanne. Äänettömyys. SAIMA Mutta miksi sitten olette täällä? MATTI Minä... minä... JULLE tulee tupakkavehkeineen salista. Etkö sinä tarjoakaan kahvia, Saima? Saima nousee hämillään ja kiiruhtaa keittiöön. JULLE Kyllä minä sentään luulen että meidän on paras mennä niitylle miesten luo. Meillä on renki, joka tietää talon asiat paremmin kuin minä. Kas kun antautuu lukuhommiin, niin vieraantuu näistä maalaisaskareista. Mikko oli jo isän aikana ja tietää kaikki. MATTI Kiitoksia. Kyllähän minä saan selon jahka kartta tulee. JULLE Talo ei tänään suinkaan esiinny edukseen. Kaikki on nurin narin. Me odotimme teitä maanantaina ja ajattelimme ettette enää tulisikaan. Nyt ollaan heinässä ja leivotaan ja huomenna varhain lähtee sisareni... On vähän ikävää että hänen pitää lähteä näin keskellä kesää. Mutta paikka täytetään viidennestätoista päivästä, ja voi kiittää onneaan, kun saa sellaisen paikan. MATTI keskeyttää hänet hermostuneena. Tuli vähän jano tuolla kävellessä. Jos olisi vettä... JULLE Eikös kaljaa? Meidän äiti tekee hyvää kaljaa. Saima, lähdepäs hakemaan... MATTI Ei mitenkään, kyllä minä otan vettä jos on. SAIMA keittiön ovessa. Kyllä minä... MATTI Ei, ei... JULLE No, jos minä nyt menisin. Täytyy ruveta kohtelemaan tuota sisarta kunnioituksella, kun se nyt saa viran. Niin, niin. Tulen sitten aina sinulta vippaamaan, kun joudun rahapulaan. (Nauraa, ottaa posliinituopin Saiman käsistä ja lähtee.) Äänettömyys. MATTI jotakin sanoakseen. Mitä tämä nuori herra lukee yliopistossa? SAIMA Äiti tahtoi häntä papiksi ja hän luki jo pari vuotta niitä aineita. Hän lukee nyt tohtoriksi. Äänettömyys. MATTI Minun on pakko pitää kiirettä, vaikka... voi tuntua pahalta, että näin äkkiä sanon, mitä tulen sanomaan. SAIMA Vastatkaa minulle vain siihen: jollette aio ostaa kotitaloani, niin minkätähden olette täällä? Ostatteko jollekin toiselle? MATTI En. Olen tullut katsomaan — teitä. SAIMA Minua? MATTI En ole voinut unohtaa teitä. SAIMA hätääntyen. Kuulkaa... kuulkaa... veljeni tulee. MATTI Sitä ennen: sanokaa minulle... ettekö hiukan tahdo pitää minusta? SAIMA onnettomana, kuiskaten. Minähän olen saanut paikan Helsingistä. Ylihuomenna minun pitää olla toimessa. MATTI Joku toinen saa mennä teidän sijaanne. Sellaisia on vaikka miten paljon. SAIMA Ja kuka ottaa nyt taas tämän kotitalon, kun ette te...? MATTI hiljaa. Se on teille rakas? SAIMA hiljaa, lämpimästi. On. LAURA huutaa ulkoa. Saima hoi, Saimaa! Kanat ovat ryytimaassa. SAIMA lähtiessään juoksujalkaa. Niistä on sitten harmia! Matti katsoo ikkunasta, ulkoa kuuluu melua. Ei heti huomaa Lauraa. LAURA tulee puettuna koreisiinsa. Seisoa myhäilee vähän aikaa ovessa, kun ei tiedä miten alkaa. Päivää. (Pari askelta lähemmäksi.) Päivää. MATTI huomaa, kääntyy. Päivää. LAURA kätellessään. Terveeks. Jos saan esitellä itseni: neiti Laura Sillanpää. MATTI kuivasti. Lähteenmäki. Hauska tutustua. Äänettömyys. LAURA Istumaan. Minä olen tuosta naapurista ja melkein niinkuin kotiväkeä. MATTI Vai niin, vai niin. Äänettömyys. LAURA Kovin nyt on kaunista. MATTI On kyllä. Oikea heinäpouta. LAURA Ja kuuma. (Nauraa hihittää.) MATTI Kuuma. Äänettömyys. LAURA Minulla olisi kanssa talo. MATTI kuivasti. Vai pitää neiti taloa. LAURA Isä sitä pitää, vaikka hän on jo vanha ja me möisimme mielellämme sen pois. MATTI Mutta minkätähden? LAURA Se on niin hankalaa se talonpito. MATTI Neiti tarttuisi kiinni oikein miehen kourin. LAURA Huonoa se sentään on naiselta. MATTI No onhan maailmassa miehiä, jotka auttavat. LAURA mielistellen. Onhan niitä. Kun vain saisi sellaisen mukavan. Ja kyllä Sillanpää on korea talo. Ja kymmenen kertaa suurempi kuin tämä. Tämä onkin sellainen linnunpesä, että oikein minä ihmettelin että isäntä, rahallinen mies... MATTI puoleksi hämmästyneenä, puoleksi suuttuneena. Mistäs neiti minun rahani tietää? LAURA mielistellen. No näkeehän sen päältäkin. MATTI Kyllä se on täydellinen erehdys. LAURA ihastuneena. Ei sillä väliä ole, oli rahoja taikka ei, kun on noin komea poika. Kyllä meidän talossa on rahoja. Se on tässä aivan likellä... MATTI Mutta... LAURA Ikkunasta näkyy vähän kattoja puiden takaa. Isäntä lähtee mukaan, niin minä käyn näyttämään. Karjakin on siinä likellä. MATTI Neiti elää täydellisessä erehdyksessä. En minä... LAURA Ja jos talon niinkuin että voitokseen heti myydä tahtoo, niin siitä saa suuret voitot. Ja voi palstoittaa, jos tahtoo. Ja metsäkin on sellainen aarnio, ettei siihen ole paljon koskettukaan. MATTI Neiti näkee aivan turhaa vaivaa, minä... LAURA Eikä meitä ole kuin yksi lapsi. Minä olen ainoa perillinen... Äänettömyys. MATTI No nyt minä ymmärrän. Neiti tarvitsisi miehen. LAURA yhtenä hymynä. Niinhän minä niinkuin tarvitsisin. Janne tulee hiestyneenä sisään, kyläkarttakäärö kainalossa. JANNE kumartaa. Anteeksi, vai ei täällä olekaan talonväkeä. MATTI Ei ole. Tulevat kai heti. Se on varmaan se kartta. JANNE On. Sain juosta talosta taloon, kun olivat kuljettaneet... MATTI Kylläpä teillä on ollut vaivaa. Tuhannet kiitokset. (Alkaa levitellä karttaa. Janne valmistuu osoittamaan hänelle paikkoja.) JANNE On siellä nyt heinäpouta. Ei kannata panna seipäisiin ensinkään. LAURA joka sulhasensa tulosta asti vihastuneena on punninnut mitä sanoa, vetää Jannen syrjään ja kuiskaa tiuskaten: Mene matkaasi täältä. JANNE No, no, no. LAURA Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä. JANNE Aina yhtä paljon kuin sinullakin. LAURA Minulla on kahdenkeskeistä puhumista tälle herralle. JANNE Eiköhän minulla mahtane olla oikeutta olla läsnä... LAURA Ei. Mene heti paikalla, senkin vetelys... JANNE Hallitse vähän suutasi, morsiameni, taikka suutun minäkin. LAURA halveksivasti naurahtaen. Sinun suuttumisiasi! MATTI joka kartan äärestä huvittuneena on katsellut heidän mutkiinsa: Onko herrasväki kihloissa? JANNE Pitäisihän sitä oltaman. LAURA Jaa minä otin tuon, kun sillä on noin niinkuin vähän ulkonäköä ja kun ajattelin että siitä tulisi kalua. JANNE Ja minä otin tuon, kun sillä on talo ja mieleni teki päästä maahan kiinni. LAURA Mutta ei sillä mitään tee. Kelloja se vain korjailee ja näettekös, isäntä, kuinka. (Viittaa kelloon.) Tuossa sen on työt. (Nauraa.) JANNE Kas pahusta, kun on seisahtunut. (Menee kellon luo ja alkaa korjailla.) LAURA Jannelle ylpeän ivallisena, kädet vyötäisillä: Jollet sitä ennen ole ymmärtänyt, niin ymmärrä nyt, etten minä koskaan ole todenteolla sinua ajatellut. JANNE Ohoh, ohoh... LAURA Minä lähdenkin täältä pois kokonaan. JANNE Mikäs se oli se lahjakello? LAURA Sen saat tuoda kiireen kautta takaisin. Leikillä annoin, että saisit vähän herrastella kirkonmäellä. JANNE Siinä on oikein minun nimenikin. LAURA Ykskaikki. Mistäs minä tiedän mitä variksenvarpaita kultasepällä ovat panneet. JANNE Entä sormus? LAURA Tänä päivänä saat tuoda kaikki tyynni takaisin. Minä matkustan tästä hyvin äkkiä kaupunkiin. Saima toimittaa minulle paikan. JANNE iloissaan. No ei tämä poika hirteen mene. Se on varma se. (Viheltelee.) MATTI Haluaako neiti paikkaa kaupungista? LAURA Tämä toimittaa tämä Saima, tämän talon tytär, kun huomenna lähtee Helsinkiin. MATTI keksii tuuman. Minulla olisi siellä tiedossa paikka. LAURA Tosiaan? Minkämoinen paikka se olisi? MATTI Hyvä. LAURA Palveluksessa herrasväessä, vai...? MATTI Jossakin kaupassa. LAURA ihastuneena. No, sellaisenhan tämä Saimakin saa. Voi voi, jos olisi sokerileipurilla. MATTI Jaa, sitä minä en varmaan voi sanoa. LAURA Tai muotiliikkeessä. MATTI Niin, en tiedä. Olisiko neiti valmis ottamaan vastaan sellaisen? LAURA Niin mielelläni. Minä olen jo niin kyllästynyt näihin maalaisiin miehenköntteihin... ja lehmiin... ja kärpäsiin. MATTI Voitteko lähteä jo huomenna? LAURA Huomennahan se Saimakin lähtee. Ei sillä väliä ole. (Levitellen.) Kyllä tällä tytöllä vaatetta on. MATTI veitikkamaisuuttaan peitellen. Rientäkää sitten, hyvä neiti, valmistamaan matkaanne ja jos saan vaivata teitä vähän myöhemmin tänne, niin kuulette tarkemmin. LAURA hypellen ilosta. Ajatelkaas nyt sitä onnenpotkausta! Ihankos minä nyt otan tämän todeksi, ettette laske leikkiä? MATTI En millään muotoa. LAURA Monet tuhannet kiitokset. Minä riennän sitten. (Ilkkuen Jannelle.) Näetkös sinä nyt: minä pääsen kaupunkiin. JANNE Lykkyä matkalle vain, kunnian fröökynä! sanoi mustalainen. LAURA Tuo sitten kellot ja sormukset illalla. JANNE tehden kunniaa kuin sotaväessä. Ahkeruus on ilomme! LAURA niiaten. Hyvästi. Hyvästi. Lähtee iloissaan. Janne purskahtaa suureen nauruun. Mattikin hymyilee. MATTI No nyt se asia on selvä. JANNE Selvä kuin terva. (Purskahtaa uudelleen nauramaan. Äänettömyys.) MATTI Vai tekee teidän mieli taloa. JANNE Talon tähdennän minä tuon... tuon... riikinkanan otin. Mutta ei sitä sentään talon takia voi sieluansa myydä. Menköön vain kaupunkiin. Siellä se on omansa. MATTI Tahtoisitteko suurenkin talon? JANNE Mitäs minä suurellakaan. Suoraan sanoen... jokohan minä puhuisin teille koko asian? MATTI Puhukaa pois. Olisi hauska kuulla. JANNE Mutta minä tulen teidän tuumienne tielle: minä tahtoisin ostaa tämän talon. MATTI hämmästyneenä. Ette ensinkään. En minä tätä taloa osta. JANNE Pidätte pienenä, arvasinhan minä. Minulla ei ole rahoja. Siinä se. MATTI Mutta luottoa. Olette kai tästä likeltä? JANNE Tarvitsevat rahaa. Julle herra on tehnyt velkaa. Maksanut takuita... MATTI Aijaijaijai. JANNE Jos minä nyt puhun kaikki suoraan, niin minulla ja tämän talon tyttärellä on niinkuin... kuinka minä nyt sanoisin... vähän kiintymystä toisiimme. MATTI kiihtyneenä. Tämän talon tyttärellä? JANNE Niin. Minä olen sitä katsellut koko tämän viime vuoden. Se se vasta on kaunis. Ja siitä se vasta emäntä tulee... Ja kyllä hänkin pitää minusta, vaikkei vielä sitä tunnusta... MATTI kiihtymystään pidätellen. Minä uskon, minä uskon. (Kuohahtaen.) Menkää taivaan tähden naimisiin ja asukaa vaikka kymmentä taloa. Minä huomaan että kello on paljon... JANNE Mitä ihmettä? MATTI Ei mitään ihmettä. Kello on paljon. Aika kuluu. Minulla on kotonakin heinäntekoa... (Ilkeästi.) Onnittelen vain tyttöä, joka saa noin korean pojan... JANNE suutahtaen. Katsokaas, kyllä minustakin tulee herran näköinen, kun panen oikeat vaatteet päälleni. Mutta tulin tänne suoraan työstä, kun en saanut olluksi, kun tiesin talonostajan tulevan ja levottomuus kalvoi, että jos vie Lyylin kotitalon. MATTI Lyylin? JANNE Lyylin, Lyylin. Ai, te luulitte Saimaa... En minä Saimaa. Kyllä te minun puolestani saatte Saiman. MATTI ilostuen. Minä ajattelin... JANNE Vai niin on asiat. (Purskahtavat nauruun.) MATTI Minä toimitan teille rahat, että pääsette taloon kiinni. JANNE Ihankos? MATTI antaa hänelle kätensä. Ja teidän entinen morsiamenne saa mennä Saiman asemesta Helsinkiin. JANNE Hyvät ihmiset sentään! MATTI Mutta kuka te nyt oikein olette — tai kaipa me voisimme sinutellakin toisiamme, koska meistä tulee langokset. JANNE laskettaa iloisesti tulemaan: Minä olen Janne tuolta naapurista, kuudes yhdeksästä lapsesta. Olen käynyt läpi kansakoulun ja suoritan paraikaa kurssia elämän koulussa. Teen työtä veljeni renkinä ja yhtä toista pientä muuallakin, koska minulla ei ole peukalo keskellä kämmentä. Mutta kukas sinä olet? MATTI Lähteenmäen taloa minä pidän, tuolla kymmenen peninkulman takana. JANNE No vai. Olenhan minä kuullut. Sinä olet sitten se Lähteenmäen Matti? MATTI Sama mies... En ole kahteen vuoteen saanut tätä Saimaa mielestäni ja tulin nyt häntä hakemaan. JANNE Hyvän saatkin. MATTI Kyllä minä sen tiedän. JANNE Ja minä vielä paremman. MATTI Mutta nyt saisi talonväki tulla. JANNE Minä juoksen katsomaan. (Häviää keittiöön ja sieltä ulos, palaa hetken perästä.) Täällä ne jo tulevat. Ja lämmintä leipää! (Riistää leipäpellin Lyylin käsistä.) LYYLI keittiössä. Et saa. Ne ovat talonhuijarille. JANNE Otanpas uhalla. Kyllä talonhuijarille silti riittää. Talonhuijari hoi, tule ottamaan osaasi! LYYLI suuttuneena. Ole hiljaa! MATTI Jaa minäkö? (Menee vastaan. Lyyli, Julle ja äiti tulevat.) LYYLI No niin, ei teidän olisi tarvinnut kuulla sitä talonhuijaria. Vaikka sama se; siksi minä teitä olen kutsunut, ja vihainen minä teille olen ollut ja sanonut, ettette saa astua jalallanne huoneeseen. MATTI Aijaijaijai! LYYLI Niin, siksi että minä en tahdo, että tätä taloa myydään. JULLE tuo vesilasia Anteeksi nyt, isäntä, mutta veteen te saatte tyytyä. En ikinä ole ollut niin kömpelö kuin tänään kellarissa. MATTI loistavana. Kiitoksia, kiitoksia. (Ottaa lasin, laskee juomatta pöydälle.) Olen täällä tutkinut karttaa. (Menee keittiöön, minne Saima on jäänyt kahvipannua hoitamaan.) Lyyli ja Janne keskustelevat haarallaan hiljaa. Äiti panee tuoretta leipää lautaselle ja järjestää pöydän. JULLE ottaen tuoreen viipaleen ja heittäytyen keinutuoliin nauraa täyttä kurkkua. Ei minulle nyt vielä ikinä sellaista. Mutta tynnöri oli jotenkuten kallellaan. ÄITI hiljaa. Voi, voi, kun tuo vieras nyt menee keittiöön ja joka paikkaan. Eihän meillä muuten ole tällaista epäjärjestystä. JULLE yhä nauraen. Ei minulle nyt ikimaailmassa ole tapahtunut, että kaikki kalja olisi vuotanut käsistäni. ÄITI Siellä mahtaa olla siivo. JULLE Täydellinen vedenpaisumus. ÄITI päivitellen. Tynnöri oli melkein täysi. Saima ja Matti tulevat käsi kädessä, Matti toisessa kädessään kantaen kahvipannua, jonka laskee pöydälle. Yleinen hämmästys. JULLE Mitä ihmettä! MATTI Vanhaa rakkautta. Häntä minä tulinkin hakemaan enkä taloa. Sanomalehti-ilmoitus minut tänne opasti. SAIMA Niin, äiti, vanhaa rakkautta. ÄITI liikutuksissaan. Rakas lapsi, voi, voi... Enkä minä ole mitään tietänyt... Kuinka ihmeellisesti kaikki järjestyy... LYYLI astuu esiin käsikädessä Jannen kanssa. Ja me, äiti, me olemme kanssa kihloissa! Onnitelkaa nyt meitäkin. (Karkaa kättelemään kaikkia.) Ja me otamme talon. Se on kaikki talonhuijarin ansiota. Ja hän saa auttaa meitä rahoilla ja neuvoilla — minä sanon nyt vain sinä, koska olet Saiman sulhanen. MATTI Hyvä, hyvä, hyvä. JULLE Hitto vie miten ovelasti te täällä järjestitte sillaikaa kun minä tein tyhmyyksiä kellarissa. (Nauraa.) Kaikki ovat istuutuneet kahvipöytään, paitsi Julle, joka kaataa kahvia. ÄITI Mutta mitäs Laura sanoo? JANNE Kaikki on järjestyksessä. Hän lähtee Saiman sijasta huomenna Helsinkiin. MATTI Siinä saa kaupunki oikein omansa. LYYLI Mitä minä sanoin sinulle, Saima, sen tietävän, kun näkee unta susista? JULLE Kuka näki unta susista? LYYLI Minä. Että sudet söivät Saiman. JANNE Ja minä sanoin sen unen tietävän, että sudet vievät teidät molemmat. Ja niin tiesikin. LYYLI Niin tiesikin. JULLE Helkkarissa, mikä kiire niillä minun sisarillani oli. MATTI Tästä alkaakin nyt vähän tavaton talonpito. JANNE Tuohon suohon tuolla minä ensinnä isken. LYYLI Isä jo aina puhui siitä. ÄITI Se on niin hyvä suo. SAIMA Täällä voi pitää puolet enemmän karjaa, kun maat saadaan kuntoon. JULLE Kas, kas, kas sitä innostusta! LYYLI karkaa äkkiä Saiman luo, joka on tullut järjestämään pois käsityötään ompelukoneen pöydältä. Herranen aika, Saima kulta, kun me olemme kihloissa! (Syleilee ja pyörittelee häntä.) SAIMA ottaa kukan lasista ikkunalta, heittää sen Matille. Matti ottaa vastaan kukan ja kiinnittää sen napinläpeensä. Kaikki on talonhuijarin ansiota. MATTI No, no, no... JULLE nostaen kahvikuppiaan Eläköön, eläköön, eläköön! Kaikki nousevat ja yhtyvät iloiseen eläköön-huutoon.

3248.txt

Maila Talvion 'Talonhuijari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3248. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

MESTARI GARP Yksinäytöksinen näytelmä Kirj. KAARLE HALME Porvoossa, Werner Söderström, 1901. HENKILÖT: GUSTAF AHLSTRAND, tehtaanomistaja. ROUVA AHLSTRAND, hänen vaimonsa. SIGRID, heidän tyttärensä. MESTARI GARP. ALFRED, hänen poikansa. SOFI, palvelustyttö. ERÄS TEHTAALAINEN. Ahlstrandin puutarha-asunto. Perällä avoin veranda. ROUVA (Istuu vasemmalla pöydän ääressä ja juo kahvia. Soittaa.) Sofi! SOFI (Tulee oikealta.) Mitä patrunessa tahtoo? ROUVA. Tiedätkö missä neiti on? SOFI. Vastikään istui hän tuolla lehtimajassa, verannan juurella. Kutsunko? ROUVA. Kutsu aamiaiselle! SOFI. Neiti on jo syönyt aikoja sitten! Mutta hän olikin ylhäällä jo silloin, kun tehtaalla puhallettiin aamiaiselle. ROUVA. Vai niin virkku tänään! Hm! Kyllä minä syynkin arvaan. — No, sano, että kahvi jäähtyy. SOFI (Menee verannalle.) Neiti! Patrunessa kutsuu kahville! (Tulee alas.) ROUVA. Eikö patruuni vielä ole palannut kaupungista? SOFI. Ei ole. Jos ei lie poikennut tehtaalle. — Mutta ei kai laiva vielä ole tullutkaan (Aikoo mennä.) ROUVA. Kuulepas, Sofi! — En ole muistanutkaan kysyä Sofilta — onko Sofi kuullut, — mitä niillä työmiehillä oli hommana viimme sunnuntaina? Nehän laumottain olivat liikkeellä tehtaan pihoilla? SOFI. En ole kuullut. Sitä ei kukaan tiedä. ROUVA. Kukaan tiedä! (Naurahtaa.) Mitä se merkitsee? SOFI. Ihan totta. Kaikki ovat vallan mykkiä, kun vaan alkaa sinnepäin viittaillakin. — Suureen konesaliin olivat kaikki kokoontuneet. Siellä sitten olivat monta tuntia, lukittujen ovien takana. ROUVA. Sehän kuuluu kovin intressantilta! No, entä — sinun seppäsi? Eikö hänkin ollut siellä? SOFI. Kyllä kai hän lie ollut. ROUVA. Noo mitäs hän sanoo? SOFI (Tyytymättömänä.) Eihän se hänkään — sanoo vaan, että — miten se — että se vaan oli lepopäivien enteitä. Niin se sanoo. ROUVA. Oh! Ne kai hommaavat jotakin kesäjuhlaa — kansanjuhlaa, arpajaisia, tai muuta sellaista. Sehän on hauska juttu! Siitä olen kovin mielissäni. — Hyvä on! (Sofi menee.) SIGRID (Tulee ulkoa, kirja kädessä.) Huomenta, rakas äiti! ROUVA. Hyvää huomenta, Sigrid! Tahdotko, että kaadan sinulle kahvia? SIGRID (Menee istumaan vastakkaiselle puolelle.) Kiitos — minä en välitä. ROUVA. Mitä? Oletko pahalla tuulella? SIGRID (Pitkäveteisesti.) En juuri — (Selailee kirjaansa.) ROUVA. Näin herttaisena aamuna pitäisi sinun ihan ilosta säteillä, eikä — SIGRID. Äidin mielestä minulla kai olisikin syytä siihen? ROUVA. Sinulla on syytä. SIGRID (Ärtyneesti.) Tahtooko äiti vielä kiusoitella minua, kaiken lisäksi? ROUVA. Kuulepas, Sigrid! Tulehan tänne istumaan — tänne viereeni! Minä kerron sinulle jotain Alfredista. SIGRID (Nousee ihastuneena.) Alfredista! — (pettyneenä.) Jos se on yhtä pahaa, kuin eilenkin, niin voit olla kertomatta. ROUVA. (Ottaa Sigridiä kädestä ja vetää istumaan.) Pahaa? Kutsutko sinä sitä pahaksi, mitä isäsi viimmeksi sanoi? Ei hän sanonut mitään, jota sinä et myöntäisi oikeaksi, jos vaan järkevästi ajattelisit asiaa. Onhan se totta, että Alfred on varaton nuori mies, työmiehen poika. SIGRID. Onko se hänen vikansa, ettei hänen isänsä ole tehtaanomistaja, kuten minun? ROUVA. Ei se ole hänen vikansa, mutta se on hänen vahinkonsa. No niin! Ajattelepas nyt — sinä olet rikkaan miehen tytär, saanut hyvän kasvatuksen — SIGRID. Ensi jouluksi valmistuu Alfred lääketieteen tohtoriksi. Se kai vastannee minun kasvatustani. ROUVA. No, jos niin onkin hänen laitansa! Mutta hänen isänsä, joka on päiväpalkkalaisena sinun isäsi tehtaalla! Ymmärrätkö millaiseen sukulaisuuteen me joutuisimme tämän avioliiton kautta? SIGRID (Nousee.) Vanha Garp on yhtä kunnon mies kuin kuka tahansa. Eikä siinä ole mitään pahaa, että hän tekee rehellistä työtä. Rakas äiti, jättäkäämme nyt tämä asia! Sitte kun Alfred on tullut tohtoriksi ja minä täysi-ikäiseksi, menemme me naimisiin. — Näinkö ikävä on tämä päivä! Kokonaista kuusi kuukautta olen sitä kuvitellut ihan toiseksi. Minä aina kuvailin mielessäni sitä riemua, jonka Alfredin kotiintulo herättäisi teissä muissakin. Oh! Hän ei tiedä mitkä ikävät uutiset häntä odottavat. Minä melkein toivoisin, että hän ei vielä tulisi (Katsoo kelloaan.) Herra siunatkoon! Laiva on jo tullut! Mitä hän sanoo, kun en ehtinytkään vastaan. ROUVA. No, välipä nyt tuolla! SIGRID. Oh! Mitenkä minä voin sen näin unohtaa! ROUVA. Onpa hänellä muitakin vastaan ottajia — isänsä esimerkiksi. SIGRID. Tiedäthän sinä, että ne molemmat eivät ole sovussa keskenään. ROUVA. Niin, se on totta. Sen olemme kokonaan unohtaneet. Se on myöskin hyvin ikävä juttu kaiken lisäksi. Tiedätkö sinä syyn heidän eripuraisuuteensa? SIGRID. Pyh! Eripura...! Kaikkia vielä! Kuinka nyt isän ja pojan välillä olisi mitään sellaista! ROUVA. Vastikäänhän juuri itse sanoit... SIGRID. Sanoin! Mitä minä sanoin? On kai jonkinlaisia mielipiteitä taikka ei ole, en minä tiedä. Tottakai mestari Garp rakastaa Alfredia, niinkuin sinä ja isä rakastatte minua. Sehän on vallan... (Katsoo kelloaan.) Voi, kun minua harmittaa! Mitä, jos minä vielä ehtisin? ROUVA. Anna nyt olla! — Kuulepas, minä kokonaan unohdinkin sanoa sinulle, mitä oikeastaan aioin. Tulepas nyt istumaan! (Sigrid istuu nyrpeänä toiselle puolelle.) No niin tai istu sinne. — Isäsi ja minä päätimme, että sinä menisit — kihloihin... SIGRID (Hypähtää ylös.) En koskaan! Kuuletteko sen.... en koskaan! ROUVA (Hymyilee.) — saisit mennä kihloihin jouluksi, jos nimittäin hän siksi tulee tohtoriksi. SIGRID (Iloisesti.) Alfredko? ROUVA. Niin, jos hän tulee tohtoriksi. Muuten ei. SIGRID (Juoksee äidin luo.) Äiti kulta! Puhutko sinä täyttä totta? Alfredko ja minä? Saammeko me mennä kihloihin? (Ottaa äitiään kaulasta.) Voi, voi, hyvä, rakas äiti! Kuinka sinä teet minut onnelliseksi, minut ja hänet, meidät kaikki! ROUVA. No, no, Sigrid! Älä nyt tukehuta minua! — Oletko sinä nyt onnellinen? SIGRID. Olen, olen! Minä olen niin onnellinen, onnellinen! (Suutelee äitiään.) ROUVA. Sinä siis rakastat niin suuresti Alfredia? SIGRID (Nauraa.) No, herranen aika, miten sinä kyselet hassuja! Tietysti. (Kuuntelee.) Kuuletko? Vaunujen tärinää lehtokujalla! Isä varmaankin tulee. Se hyvä, rakas isä! (Juoksee verannalle.) Äiti, tule pian katsomaan — kaksi herraa — toinen on isä, mutta katso nyt äiti! tuo toinen (ilohuudolla) on Alfred! (heiluttaa nenäliinaa.) Alfred! Terve tuloa! Terve tuloa! ROUVA. Älä nyt, lapsi kulta, noin kovasti melua! SIGRID. Voi, voi, kuinka hauskaa! (Kumartuu kaiteelle.) Terve tuloa! (Vetää äitiään alas.) Minua niin peloittaa. ROUVA. Mikä sitten? SIGRID. Hän näytti niin oudon näköiseltä. Ajatteles, hänellä oli täysiparta! (Purskahtaa nauruun.) Parta! ROUVA. Ole nyt joutavoimatta! Hss! Tulevat jo. AHLSTRAND (Verannalla.) Piiloileeko Sigrid meidän tuloamme? Vastikään hän — (Tulee sisään.) Ah! Täällähän ovat. — Sisään vaan Alfred, sisään! No, Sigrid? Mitä arvelet? Tällaisen elävän ne antoivat minulle sieltä laivasta. Kurantti-tavaraa, luulisin minä, vai mitä? Ha, ha, ha! ROUVA. Terve tuloa taas kotiin, tohtori Garp! — Mitenkä satuittekaan yhteen, hyvät herrat? AHLSTRAND. Ainahan sitä sattuu, kun niin tahtoo. ROUVA. Niin, niin, sinä tahdoit hämmästyttää meitä. AHLSTRAND (Katsoo Sigridiä.) No, enkö sitten onnistunut siinä, hä? — Mutta pyytäkää nyt toki vierasta istumaan! (Tyrkkää Sigridiä olkapäähän.) Sinäkin siinä nypistelet näppiäsi ja katselet permantoa ja Alfred ei sano sanaakaan. Äh! Juoskaa nyt tuonne verannalle, hälventämään vieraantumistanne! (Työntää heitä pois.) Soh! Ujoilkaa siellä, jos osaatte! (Alfred ja Sigrid menevät naurain ulos.) ROUVA. Gustaf! Mitenkä sinä käyttäydyt! Ajattele että... AHLSTRAND. Äh! Mitä joutavia! Koska hän nyt kerran on minun vävypoikani, niin ottakaamme asia semmoisena, kuin se on. Iloinen välttämättömyys on parempi, kuin surullinen. ROUVA. Mutta hienompi käytös... AHLSTRAND. No, no, mamma, no, no! — Oletko puhunut Sigridille kihlauksesta? ROUVA. Kyllä. Lapsi parka oli ihan ilosta itkeä. AHLSTRAND. Hm! Ne naiset ovat sitä lemmon... ROUVA. Gustaf! AHLSTRAND (Matkien..) Mamma!! Menepäs nyt toimittamaan meille jotain haukattavaa! Jahka olemme syöneet, niin menemme Alfredin kanssa katselemaan tehdasta. Tahdon näyttää hänelle miten se on edistynyt, miten se on — SOFI (Tulee.) Mestari Garp pyytää puhutella patruunia. AHLSTRAND. Vai niin. Missä hän on? (Aikoo oikealle.) SOFI. Hän odottaa tuolla verannan edessä. AHLSTRAND. Vai siellä (Menee verannalle.) ROUVA. Sofi! Korjaa pois tämä kahvitarjotin! (Sofi vie tarjottimen.) AHLSTRAND (Huutaa ulos.) Mestari Garp, tulkaa sisälle! (Tulee alas.) Jokohan ukko tuli poikaansa tapaamaan? Olisiko vanha karhu jo pehmentynyt? ROUVA. Sinun pitäisi sanoa hänelle, että sopisivat. — Kuulepas, yksi seikka! Kyllä mestari Garpin oikeastaan tämän suhteen tähden pitäisi erota toimestaan. Sinun pitäisi — AHLSTRAND. Eikö lemmossa! ROUVA. Mutta olisihan varsin sopivata vedota hänen vanhuuteensa ja hänen vialliseen käteensä, joka — AHLSTRAND. — joka ei ole kelpaamaton sentähden, että se on suora. Se käsi vastaa montaa kymmentä muuta kättä. Se on minun oikea oikea käteni! — — Tuossa hän tulee (Rouva menee pois.) GARP (On noin 60 vanha, jäntterä ukko.) Hyvää huomenta! AHLSTRAND (Menee kättelemään.) Huomenta, mestari Garp! Tulkaa peremmälle istumaan! GARP. Minä kävin täällä jo varemmin — aamusella, mutta patruuni ei ollut kotosalla — AHLSTRAND. Tulin vastikään kaupungista. Suuria puuhia! (Istuu.) Istukaa! Peijakkaan tiukalle ottaa tuon uuden tilauksen täyttäminen. Tiedättehän? Jos saamme paljon aikaa, maksetaan vähän. Jos teemme nopeasti, paikkaamme kätemme hyvästi. Nyt on kysymys jäntteryydestä, hyvä Garp. GARP (Rykäisee.) Hm — hm! AHLSTRAND. Niin, niin — tiedänhän teidän pystyvän ponnistuksiin, teidän ja väkenne. Sehän se antaa uskallusta. — Noh, mitä se on, joka — GARP. Tällä kertaa en kulje tehtaan asioissa. Minä tulen työväen asettaman komitean puolesta — AHLSTRAND. Työväen asettama komitea! Mitä lempoa se merkitsee? GARP. Muistaahan patruuni tuon keväällisen palkankoroitusjutun? AHLSTRAND. Niin — entäs sitten? GARP. Sillä kertaa asia meni myttyyn, johtavien henkilöitten laimeuden tähden. Nyt se on uudestaan otettu esille, paremmin järjestettynä. AHLSTRAND. Ja tuletteko te sellaisen komitean edusmiehenä minun luokseni? GARP. Tulen. Komitean jäsenet saapuvat kohta kaikki tänne. Mutta he arvelivat, että asia voisi olla alustettuna jo ennen heidän tuloaan ja uskoivat he minulle tämän luottamustoimen. AHLSTRAND. Minä en käsitä, kuinka te, joka kyllä tiedätte poikanne ja minun tyttäreni suhteen, voitte — GARP. Se asia ei liikuta minua. Ja vaikkapa liikuttaisikin, se ei sittenkään muuttaisi koroitusvaatimusta työväen palkkasuhteissa. Ovathan ne kaksi eri asiaa. AHLSTRAND (Ärtyneenä.) Te uskallatte vielä puolustaa esiintymistänne tässä asiassa! GARP. Minä olen sivuseikka, enkä puolusta itseäni. Minä puolustan työväen tilan parantamista. Teidän tehtaanne työväestön palkkasuhteet ja työjärjestelmä ovat asetettavat sopusuhtaisiksi ajan vaatimusten kanssa. AHLSTRAND. Ja tätä minä saan kuulla, minä, joka aina olen pitänyt silmällä työväen parasta, hankkinut sille lainakirjaston, perustanut apukassan, toimittanut lukusalin ja hommannut parhaani mukaan työmiesteni eduksi. — Mutta minä huomaan siinä tehneeni tyhmästi, hyvin tyhmästi. Jota enemmän teille antaa, sitä enemmän te pyydätte. GARP. Me emme pyydä mitään liikaa. Eikä vaatimuksemme ollenkaan ole ennenaikainen. Katselkaapa vaan vähän tarkemmin tämän tehtaan edistystä! Sen huomaatte menneen huimaavaa vauhtia eteenpäin ja tuottaneen teille melkoiset voitot pääomastanne. Verratkaa taas siihen työmiehen toimeentuloa, joka on muutamissa ruoka-aterioissa ja vaaterievuissa. AHLSTRAND. Se ei ole totta! Teillä kaikilla on hyvä toimeentulo. GARP. Hyvä! Meidän toimeentulomme on kädestä suuhun ja hyvin lyhyellä välimatkalla. AHLSTRAND (Ivallisesti). Teidänkin? GARP. Minä puhun vaan yleisesti. — Jos sitten mennään tarkastamaan tehtaan kaunistettuja ympäristöjä. Oletteko pannut muistiinne, montako tuhatta on sinne uhrattu? Tosi kyllä, ei tarpeettomasti, mutta ennenaikaisesti, sillä jos vertaatte työmiesten hökkeleitä noihin kaikellaisiin istutuksiin, niin huomaatte, että toisen kustannuksella on viety toista eteenpäin. AHLSTRAND. Tehän olette oikein parlamenttaarinen, hyvä Garp! — Minä sanon teille suoraan, että minä en suvaitse esitelmiä. Sanokaa minulle ainoastaan mitä te vaaditte, niin vastaan minä siihen. GARP (Ottaa taskustaan paperin.) Tässä ovat kaikki ehdotukset lähemmin suunniteltuina. AHLSTRAND (Ottamatta paperia.) Ja ne ovat? GARP. Pääasiallisesti ovat meidän vaatimuksemme tähdättyinä 20 prosentin palkankorotukseen. AHLSTRAND (Naurahtaa kuivasti.) Eikö muuta! GARP. Sitten — AHLSTRAND (Vakavasti.) Riittää! Edellisinä vuosina, parempien aikojen vallitessa ajattelin minäkin osallista palkankoroitusta, erittäinkin muutamilla aloilla. Mutta se oli minun onneni, etten sitä tehnyt. Nyt olisin saanut sitä katkerasti katua. Minä ja te saamme tällaisina aikoina kiittää onneamme, että pysymme pystyssä ja kiittää, että saamme pitää sen toimeentulon mikä meillä on. GARP. Saman vastauksen annoitte jo keväällä. AHLSTRAND. Ajat eivät ole siitä muuttuneet. Saman annan nytkin. GARP. Te siis kiellätte? AHLSTRAND. Tietysti. GARP. Sitten olen minä pakoitettu — AHLSTRAND (Tiuhasti,) Mestari Garp! Minä ehdottaisin, että te jättäisitte toimenne tehtaassa. Te olette jo vanha mies ja — GARP. Hm! Se oli jotenkin selvä huomautus. Mutta minulla ei ole oikeus tällä kertaa puhua siitä. Työväen kokous on päättänyt — AHLSTRAND. Työväen kokous! (Ivallisesti.) Milloin sellainen on ollut? GARP. Viime sunnuntaina. Se päätti, että kaikki työ lakkautetaan heti, jos te annatte kieltävän vastauksen. AHLSTRAND. Mitä? Työlakko! — Oletteko te järkenne menettänyt? Ettekö te vastustanut sellaista hurjaa, typerää päätöstä? GARP. En. AHLSTRAND. Mies! Uskallatteko te seistä minun edessäni ja sanoa tuota! Oletteko te rohjennut suostua sellaiseen hulluuteen? Rohkenetteko myöskin ottaa omalletunnollenne seuraukset? (Ääniä kuuluu ulkoa.) GARP. Siellä tulevat minun toverini. Huomatkaa — meitä on monta omaatuntoa. AHLSTRAND. Tiedättekö mitä, mestari Garp? Minä olen aivan kuin puulla päähän lyöty. Jos joku muu olisi tullut luokseni samalle asialle, olisin sen ymmärtänyt mahdolliseksi. Mutta tätä minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä, että te — GARP. Minä — AHLSTRAND (Kiivaasti.) Niin — te! (Äänettömyys.) Te otatte ajaaksenne koko joukon puolesta sellaista asiaa, jossa teidän ensimmäisenä tulisi seistä minun rinnallani, minun ja tehtaan puolella. GARP. Minä olen — AHLSTRAND. — sen ennen tehnyt. Niin — ennen! Piruko teitä nyt riivaa? GARP. Itse asia on — AHLSTRAND. Asia on sama, kuin ennenkin. Minä olen sama, tehdas on sama ja te olette sama. Ennen olimme me kolme aina yhtenä miehenä. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Jo 30 vuotta olen luottanut teihin aivan kuin itseeni. Monessa asiassa enemmänkin. Ja tätä luottamusta ette ole kertaakaan pettänyt. — Voiko enään ajatella mahdolliseksi — ette kertaakaan? GARP. Voi — ajatella. Minä en silmänräpäystäkään ole vilpistellyt tehtävissäni. AHLSTRAND. Siksipä tämä onkin niin odottamatonta — niin peräti mahdotonta mieheltä, joka on aina palvellut minua uskollisesti. GARP. Uskollisesti kyllä palvellut. Mutta minä en ole ollut teidän orjanne. Minä olen palvellut aatettani, enkä teitä. Minä olen tehtaan eduksi tehnyt kaikki voitavani, sen kehitykseksi uhrannut koko elämäni, voidakseni kerran tuoda esiin uusia vaatimuksia, nousta teitä vastaan, jos tarvitaan. Tässä on ollut periaate — AHLSTRAND. Sosialistinen periaate hurjimmassa äärimmäisyydessä! — Onko teiltä itseltä mitään puuttunut? Tai puuttuuko nyt? Olette aina saanut määrätä oman palkkanne — saatte nytkin — GARP (Viittaa ulospäin.) Meitä on useampia suita, kuten — omiatuntojakin. AHLSTRAND (Tarkastelee- Garpia mietteissään.) Miksei myöskin useammanlaatuisia omiatuntoja! (Kävelee ympäri.) Voisi koettaa — hm — (Aikoo sanoa jotain Garpille. Jää katsomaan Garpia sivulta.) Kun vaan ei — tosiaan, kun vaan ei — (Kävelee ympäri. Pysähtyy äkkiä — ottaa kiinni otsastaan, ajattelee, aikoo kääntyä mennäkseen perälle, mutta jää paikalleen.) Hm — hm — hm! (Yhtäkkiä päättävästi.) Se käy (Menee verannalle.) Hyvää huomenta, ystävät! Minä olen ihan hämmästynyt siitä päätöksestä, jonka mestari Garp on ilmoittanut teidän tekemäksenne, koskeva palkankoroitusta juuri näinä ahtaina aikoina. Minä en usko, että te miettimällä ja tositarpeen pakoittamina omintakeisesti olette ryhtyneet tähän asiaan, vaan uskon kernaammin, että yllyttäjät — ÄÄNIÄ. Ei, ei, ei! AHLSTRAND. Kaikissa tapauksissa tahdon nyt keskustella teidän kanssanne — ERÄS ÄÄNI. Missä on mestari Garp? Hänellä on puhevalta. Me yhdymme kaikkeen, mitä hän sanoo ja päättää. ÄÄNIÄ. Niin, niin, niin! AHLSTRAND (Tulee kiivaasti alas.) Enkös sitä arvannut! Te, te yksin olette pää tässä jutussa! (Alfred ja Sigrid tulevat verannalle.) Te olette kiihoittanut heitä, muuten eivät he antaisi teille rajatonta toimintavaltaa. Kyllä minä nyt ymmärrän, mikä mies te olette. Teihin on tarttunut uudet virtaukset, niinkuin myrkky. Te olette ne omistanut, vaikka ette niitä ymmärrä. Te olette saanut ylpeyden kuumeen ja tahdotte esiintyä johtajana, vaikka ette siihen pysty. Äh! Sellaista typeryyttä! Koetetaanpas, kumpi meistä voi enemmän vaikuttaa heihin — te, taikka minä (Aikoo perälle, mutta huomatessaan Alfredin ja Sigridin saa uuden ajatuksen. Pysähtyy — kääntyy ympäri — katsoo Garpia.) Ehkä — GARP (Levollisesti.) Puhutelkaa tovereitani — saatte kuulla! AHLSTRAND. (Seuraa entistä ajatustaan.) Ehkä — (Kääntyy perälle.) Tulkaa lähemmäksi! — Tässä näette heti kaksi ihmistä, joitten onnellisuuden te revitte sirpaleiksi. Toinen on oma poikanne ja toinen on minun tyttäreni. Tämä suhde on nyt loppunut. Lapset saavat kärsiä isäinsä tähden. Sigrid! (Ottaa häntä kädestä.) Poistu täältä, Sigrid! SIGRID. Isä! AHLSTRAND. Poistu! Minä tulen heti perässä (Sigrid menee nyyhkien.) Alfred! Sinä näytät hyvin hämmästyneeltä ja siihen sinulla on syytäkin. — Tässä seisoo sinun isäsi, joka vanhana miehenä on kylliksi poikamainen ja lastansa kohtaan kylliksi petomainen, väliäpitämättömästi saattaakseen sinut onnettomaksi. Ei koskaan voi tulla kysymykseenkään, että minun tyttäreni joutuisi vaimoksi miehelle, jonka isä on noussut tällä tavalla minua vastaan. Joka tällä tavalla voi leikitellä monen sadan ihmisen asemasta ja toimeentulosta. Joka tällä tavalla voi herättää kapinallista henkeä ympärilleen, käsittämättä, että hän myrkyttää ilmankin, jossa hän liikkuu. Hyvästi, hyvät herrat! Nyt tahdon puhutella tovereitanne — mestari Garp! (Menee verannalle.) Kaikki, jotka eivät tyydy entisiin ehtoihin, ovat heti vapaat tehtaan palveluksesta ja saavat mennä konttooriin nostamaan sisällä olevan palkkansa. GARP (Hämmästyneenä.) Olisiko se — mahdollista! ÄÄNIÄ. Mestari Garp! Missä on Garp? AHLSTRAND (Tulee alas.) Etupäässä te, mestari Garp! (Menee oikealle.) ALFRED (Vaitiolon jälkeen.) Vai niin, isä! Tämän te teette minulle! Ei, älkää menkö! Meidänkin keskenämme pitää selvittää tämä asia. GARP. Tämä ei ole oikea paikka meidän keskusleluillemme. ALFRED. Jos ei paikka ole oikea, niin on aika sitä sattuvampi. Meidän tiemme ovat olleet eroitetut jo kauvan. Ettekö te koskaan ole aavistanut, että ne kerran taas yhtyisivät? Nyt ne ovat yhtyneet. Nyt on tullut ratkaiseva hetki. — Minä tunnen teidän itsepintaisen, jyrkän katsantokantanne. Se antaa minulle oikeuden sanoa teille, että te olette tämän työlakon suunnittelija. Te olette kylmäverisesti seurannut aatettanne, jonka pidätte oikeana. Mutta minä kysyn teillä, eikö jo näkemänne seuraukset ollenkaan koske teidän sydämmeenne? Isä, vielä on aika peräytyä. Antakaa tunteillenne valtaa älkääkä silmittömästi seuratko kunnianhimonne viettelystä! Jos ette minusta välitä, niin ajatelkaa tuon nuoren tytön kohtaloa. Jos ette välitä hänestäkään, niin ajatelkaa, että mahdollisesti saatatte satoja perheitä työttömiksi, leivättömiksi. — Te ette vastaa? Tässä on juuri se kysymys, joka on meidät eroittanut, Te uskotte, että työväen tilan parantaminen ja tasa-arvoiseksi tekeminen voi käydä tuollaisilla äkkinäisillä rynnäköillä, joiden yllykkeinä on ainoastaan tieto ala-arvoisuudesta ja joiden voimana on sydämmettömyys. Mutta sivistys, te ette ollenkaan ota sitä vaakalautaan. Te kohotatte kaikki työmiehet teidän rinnallenne sentähden, että he ovat työmiehiä, ja itsenne kohotatte taas muitten rinnalle sentähden, että luulette olevanne siihen oikeutettu enemmistön nimessä. Teidän punnitustapanne on miesluku. GARP. Tuollaisilta vastaväitteiltä olen jo monta kertaa purrut pään poikki. Toimeentulo — toisin sanoen, palkankoroitus on ensimmäinen ehto työmiehen sivistykseen. ALFRED. Ja tämän tarkoitusperän nojalla olette te valmis kukistamaan mitä eteenne sattuu. Sydämmellisyys on heikkoutta ja tunteet ovat tuulahduksia teidän mielestänne. Niin olette aina sanonut. GARP. Työmiehen katkera elämänkokemus opettaa sellaista. ALFRED. Mutta uskotteko te, että elämän katkeruus on todellakin kokonaan haudannut teidän tunteenne? Ettekö koskaan elämässänne tulisi katumaan sitä, että olette oman poikanne saattanut onnettomaksi? — Ehkä ette. Teidän vaitiolonne todistaa sitä. GARP. Sinä et koskaan ole ollut minulle — oikea poika. ALFRED. Oikea poika kai sentään, mutta ehkä en teidän mielenne mukainen poika. Ja miksi minä en sitä ole ollut? Minulta ainakaan ei ole puuttunut rakkautta teihin. Mutta sen te aina olette työntänyt halveksien luotanne. GARP. Ämmien loruja! ALFRED. Niin olette usein vastannut, sekä äitivainajalle että minulle. Äidistä sentään lopulta piditte. Hän oli viisas nainen, joka tunsi kohtalonsa sidotuksi mieheensä ja näki parhaaksi puolustaa teidän yksiviivaisia mielipiteitänne. Tottuipa lopulta — ehkä naisellisesta vaistosta — kiihottamaankin teitä. GARP. Hän ja minä olimme yksi. Mutta sinä olet aina tehnyt parhaasi kotirauhan hyväksi — omalla tavallasi! (Nauraa ivallisesti.) Niinkuin nytkin! ALFRED. Aina sama juttu! Minun olisi pitänyt jäädä työmieheksi. Teidän mielestänne tein minä rikoksen koko luontoa vastaan, kun jatkoin opinnoitani ja tahdon "päästä herraksi", kuten te aina olette ivalla kutsunut minun pyrinnöitäni. GARP. Jos työmiehen pojasta vahingossa tuleekin herra, niin pitää hänen korjata erehdyksensä antautumalla työväen aatteen ajajaksi. Sitä sinä et koskaan ole ymmärtänyt. Siksi minäkään en tahdo ymmärtää sinua. ALFRED. Isä! Oletteko te todellakin valmis kylmällä mielellä uhraamaan — GARP. Äh! (Katselee Alfredia.) Sinähän olet mahtava miehen alku! Ei puutu enään muuta, kuin itkun ulina ja voivotukset. Hyi! ALFRED. (Pitkän vaitiolon jälkeen.) Hyvästi sitten, isä! Tässä eroavat meidän tiemme nyt — ijäksi. GARP. Mahdollista kyllä. Sentähden sanon sinulle vielä kerran, sinä et käsitä näitä asioita. Sinä et ole työmies, etkä ymmärrä missä määrin meidän vaatimuksemme ovat oikeutettuja, tai ei. Siitä en sinulle voi puhuakaan. Mutta on olemassa eräs toinen asia, jota sinä rehellisen miehen poikana ymmärtänet paremmin. Se toinen on kunnia. Ajattele, että minä, vakuutettuna asiani oikeudesta ja kohtuullisuudesta, olen uskaltanut ensimmäisenä julkilausua toivomukseni tovereilleni. Ja ajattele, että minä olen saavuttanut heissä vastakaikua aatteilleni. Ajattele vielä, että he, kaksi sataa miestä, ovat uskoneet minulle asiansa, jonka ajamisesta heillä on takauksena minun kunniani — kunniani, joka ei olisi penninkään arvoinen sen jälkeen, kun saisivat tietää minut petturiksi. Ja millä tavalla petturiksi? Petturiksi siitä syystä, että minun poikani pyrkii rikkaisiin naimisiin, joka heidän käsityksensä mukaan minuakin hyödyttäisi. He sanoisivat minua konnaksi, joka itsekkäistä syistä on pettänyt yhteisen asian. Voisitko sinä olla poika sille isälle, joka ei uskaltaisi enään näyttäytyä kadulla, eikä esiintyä muiden joukossa. ALFRED. Tämä on katkeraa. Ja tähänkö päämäärään piti teidän sosialisuutenne johtuman! (Katselee hellästi isäänsä.) Isä! — Isä! Tuossa seisotte te horjumattomana ja voitonvarmana rakentamassa muitten ihmisten, ventovierasten ihmisten onnea ja tulevaisuutta. Jääkylmänä te sitä rakennatte. Ja samalla jääkylmällä mielellä uhraatte oman poikanne onnen ja tulevaisuuden — oman poikanne, joka on kuitenkin teidän omaa vertanne ja lihaanne ja jota te kuitenkin olette kerran rakastanut. — Nyt te seisotte ehkä minun tulevaisuuteni mestauspölkyn vieressä, katselemassa toimitusta vallan tunteettomana. — Miksi siis oman henkenne uhalla tartuitte voimakkaalla kädellä väkipyörän hihnaan ja estitte minut poikapahaisena musertumasta tehtaan hammasrattaisiin. Miksi sen teitte? Silmänräpäyksen kärsiminen pienelle, avuttomalle olennolle olisi estänyt nämät murhaavat tuskat ainakin kahdelta ihmiseltä. Miksi uskalsitte oman kalliin henkenne mokoman roskan tähden? Mikä antoi teille jättiläisen voimat? Mikä antoi teille harvinaisen sitkeyden ja kestävyyden, kun kannoitte minut pyörtyneenä kotia asti, vaikka pelastustyössä taitoitte toisen käsivartenne? Sitäkö varten teitte tällaisia hämmästyttäviä töitä, joita vuoskymmeniä kertoillaan, että nyt saisitte minut henkisesti surmata oman väkipyöränne voittokulkuun? Isä — tämä on luonnotonta. Olenhan minä kuitenkin teidän oma poikanne, joka taas on hengenvaarassa, taas hukkumaisillaan. — Mitä merkitsee teille muutamien ihmisten kymmen-penniset, jos te hankitte ne oman verenne kustannuksella. Ovatko nuot sadat vieraat teille enemmän, kuin oman itsenne eläminen onnellisissa jälkipolvissa? GARP (Kääntyy poispäin liikutettuna.) Lapsellisuuksia! SIGRID (Tulee oikealta. Juoksee Alfredin kaulaan.) Alfred, Alfred. Minä en tahdo luopua sinusta. Kuuletko, sinä et saa minua hyljätä! — Isä sanoi, että hän antaa minulle kirouksensa, jos minä en tottele. Mutta en minä sellaista ymmärrä. Vastikään hän sanoi ihan toista. Minä en käsitä, että näin yhtäkkiä — ALFRED. Mitä tähän sanotte, isä? SIGRID (Menee Garpin luo.) Mestari Garp! Mitä kauheata te isältä vaaditte? Sanokaa, mitä se on? Ettekö te voi peruuttaa vaatimustanne, kun näette miten se tuottaa onnettomuutta? (Ottaa Garpia kaulasta.) Isä Garp! Enkö minä aina ole pitänyt teistä, aina ollut teille hyvä? Mitä pahaa olen teille tehnyt ja mitä Alfred on tehnyt, koska ette ollenkaan välitä meistä? — Muistatteko miten hyvä te aina ennen olitte, kun olin pikkutyttönä? Silloin taluttelitte minua ympäri tehdasta ja näyttelitte minulle kaikkea. Ja nyt, kun minä olen kasvanut isommaksi, hylkäätte te minut. Onko se sentähden, että minä rakastan Alfredia? Vihaatteko te häntä niin kovasti? GARP (Liikutettuna.) En, hyvä neiti — SIGRID. Neiti! Sanokaa Sigrid, niinkuin ennenkin! Olemmehan nyt vielä lähempänä, kuin ennen. Rakastanhan minä teitäkin, rakastaessani Alfredia. GARP. En minä Alfredia vihaa, vaikka erimielisyys onkin kylmentänyt meidän välimme. SIGRID. Sellaista minä en ymmärrä. Se ei ole luonnollista! Minä tiedän vaan, että Alfred rakastaa teitä. Rakastaa kaikesta sydämmestänsä. Sen hän on monta kertaa minulle sanonut. Ja minä rakastan myöskin teitä. Rakastan, kuin toista isääni. Sehän on ihan luonnollista. Eikö siis myöskin ole luonnollista, että te rakastatte meitä molempia? Isä Garp! Sanokaa että rakastatte, sanokaa! Ettehän te muuta voi, ettehän? (Heittäytyy Garpin kaulaan.) AHLSTRAND (Tulee. Rouva seuraa häntä.) Mitä lempoa! Sigrid! ROUVA (Lempeästi,) Sigrid! Tule luokseni! (Sigrid menee äitinsä kaulaan.) AHLSTRAND. No, miksi vielä olette täällä? Mitä vetelehtimistä tämä on? Kuulittehan päätökseni — tai ehkä jo viisastutte, ehkä peräännytte? GARP (Heikosti.) Emme me peräänny — AHLSTRAND (Kavalasti.) Mestari Garp! Te olette ollut minun työtoverini jo 30 vuotta. Ja mikä vielä enemmän, minun ystäväni. Menkää nyt tehtaalle ja ilmoittakaa, että minä en voi suostua teidän vaatimuksiinne. Minä en voi. Sanokaa se! — Tämän jälkeen minulla ei ole muuta tekemistä teidän kanssanne. Ja te Alfred, tyytykää kohtaloonne! Te olette kuullut viimmeisen sanani. SIGRID. Isä, rakas isä! AHLSTRAND. Ei sanaakaan, lapseni! Valitse vanhempiesi ja sulhasesi välillä — sen olen jo sanonut. SIGRID (Neuvottomana.) Hyvä Jumala! (Vaipuu tuolille.) GARP. Herra patruuni! Tämä on liian kova kokemus noin nuorille ihmisille. Se on — minun syyni, eikä hänen, Alfredin. Minä olen koko miehuuteni ajan elänyt aatteessani vaan järjellisesti, ottamatta ollenkaan lukuun sydäntä — sitä olen halveksinut — hän on ollut sydän — hänellä on äitivainajansa luonne — minä olen toista maata, kuin ne molemmat — minä ehkä olen yksipuolinen — minä — poikani Alfred — (Antaa Alfredille kätensä.) Alfred — poikani! ALFRED. Isäni! AHLSTRAND. Kas noin — kas noin (Hätäillen.) Mamma ja te lapset, poistukaa hetkeksi tuonne sivuhuoneesen! Kas niin. Menkää! — No, no! Ei mitään erityistä. Me ratkaisemme tämän asian mestari Garpin kanssa. Me kaksi näitä ymmärrämme. Pitäkää hetkisen seuraa toisillenne! (Rouva, Sigrid ja Alfred menevät.) Istukaa, Garp! Puhelkaamme asiasta rauhallisesti! Tässä on kysymys vaan afääristä. Ratkaiskaamme se siis kuten afäärikysymys! Tyyneesti ja rauhallisesti. Koko jutun ratkaisu riippuu siitä, että te uskotte mitä minä tulen sanomaan. GARP. Ja myöskin siitä, että te uskotte mitä minä sanon. Meidän vaatimuksemme — AHLSTRAND. Niinpä niin, tietysti. Ainahan minä olen teihin luottanut. Etupäässä teihin. — No niin! Nyt on kysymys kohdistettava yksinomaan ja ainoastaan tähän uuteen, suureen tilaukseen. Sen onnellinen täyttäminen tulee vakaannuttamaan tehtaani tulevaisuuden. Mutta kaikki on laskettu nykyisten palkkasuhteitten mukaan. Tilaus-sitoumus tulee kestämään parisen vuotta ja — GARP. Ja niin kauvan pitäisi meidän odottaa — AHLSTRAND. Malttakaahan! Tämän tilauksen hyvin täyttämisestä riippuu koko tulevaisuus — GARP. Jos tahdotaan saada työ hyvin tehdyksi, niin pitää työväki pitää tyytyväisenä. AHLSTRAND. Sitä tarkoitankin. Mainitsemani ajan jälkeen olen valmis keskustelemaan — GARP. Mutta ette nyt? AHLSTRAND. Nyt en voi. Sanoinhan. GARP. Te ette tahdo? AHLSTRAND (Hetken vaitiolon jälkeen.) En. Jos teette työlakon, annan minä liikkeen seisahtua. Hankin uutta työväkeä ja alan alusta. GARP. Sitä en usko. AHLSTRAND. Ei siis maksa vaivaa jatkaa keskustelua. — Te olette eroitetut toimestanne. Tyttäreni ei mene poikanne kanssa naimisiin. Loput hoitakaa miten tahdotte! Työlakolla saatte satoja ihmisiä leivättömiksi, poikanne ja minun tyttäreni onnettomiksi, mutta ette etuja työmiehille. Peruuttamalla vaatimuksenne pysyy työväen tila ennallaan, leipää ja lämpöä on kaikilla ja lastemme onni on taattu. Näin on asia todellisuudessa. Olkaa nyt viisas! GARP. Totuus, totuus! Sanokaa minulle totuus! Ettehän te voi liikettä seisauttaa? AHLSTRAND. Jos te sitä epäilette ja olette kyllin uskalias kokeilemaan, niin tehkää se! Kun työväki näkee, että sen voin, ryhtyy se työhönsä, mutta lapsemme eivät tule onnellisiksi. Vielä kerran — olkaa viisas! GARP (Melkein itsekseen.) Tässä sitä nyt ollaan! Aina olen pelännyt tunteitten vaikutusta. Minä olin sortumaton, kun elin vaan aatteissani. Mutta nyt — oh, mestari Garp! mitä teet sinä nyt? AHLSTRAND. Olkaa viisas! GARP. Mitä pitäisi minun sanoa tovereilleni? AHLSTRAND. Sanoa totuus. GARP. Totuus? Totuus! (Katsoo terävästi Ahlstrandia.) Mikä on totuus? AHLSTRAND. Muistatte kai mitä olen sanonut. GARP. Entäs — onko mitään ehtoja? AHLSTRAND. Ei oikeastaan. Kaikissa tapauksissa eroatte te tästä päivästä alkaen tehtaan palveluksesta ja asetutte johonkin toiseen toimeen, tai asutte poikanne luona, miten haluatte. Teiltä ei tule mitään puuttumaan. GARP. Minäkö eroaisin tehtaasta? Erotettaisiin! Minä, joka olen elinaikani tehnyt työtä voimieni takaa tehtaan eduksi. Tässäkö on sitten kaiken loppu? Tässäkö se päämäärä, johon olen pyrkinyt? AHLSTRAND. Teidän hyviä palveluksianne tehtaan eduksi en tule unohtamaan. Siitä voitte olla varma. Siinähän on kauniisti saavutettu päämäärä. GARP (tuijottaen eteensä.) Minun päämääräni oli toinen, kaukaisempi. Minä tahdoin tehtaan hyvillä asioilla saavuttaa työväelle mitä mahdollisimpia, hyviä etuja. Mutta nyt on — kaikki rauennut. ÄÄNIÄ. Mestari Garp! Mestari Garp! GARP (Vavahtaa.) Herra patruuni! Te ymmärrätte — te kyllä käsitätte, te — oh! en tiedä mitä sanoisin — minä pyydän — te voitte kyllä, jos tahdotte — suostukaa edes osalliseen korotukseen — suostukaa — ottakaa minun palkkani — AHLSTRAND. No, no ukko — tehän houritte! GARP (Koleasti.) Sitten — sitten — Jumalan nimeen! Minä liityn noihin uhalla kaiken — taistelen ja sorrun heidän kanssaan — minä — AHLSTRAND. Mestari Garp! Jo on aika lopettaa! Jos vielä uskallatte kiihottaa ainoatakaan miestä, ilmoitan heille heti teidän erottamisenne ja samalla sen horjumattoman päätökseni, että jokainoa, joka uskaltaa teihin liittyä, on armotta menettänyt paikkansa tehtaassa nyt ja vastaisuudessa. Ne taas, jotka eivät sitä tee, tulen palkitsemaan monenkertaisesti. Olkaa varma, että suurin osa heistä on liian suuria raukkoja, tai sanokaamme liian viisaita, kannattaakseen teitä. Ja muistakaa — minä sanon sen teille viho viimmeisen kerran, koko jutussa te ette voi tehdä muuta, kuin kaksi asiaa, joko rakentaa, tai sortaa lastemme onnen. Muistakaa, se on ainoa, mitä te voitte! Siis — olkaa viisas! GARP (Ankaran taistelun jälkeen.) Minä olen vanha mies — olen jo aikani elänyt — minä voin poistua — poistua Alfred-poikani eduksi. Kyllähän se tuntuu vähän katkeralta noin yhtäkkiä uhrata vuosikausien toivon ja vakuutuksensa ja — kunniansa. Mutta minä olen vanha mies, niinkuin sanoin. Ehkä minä en niitä sellaisia tarvitsekaan. Ja lapset — rakastakoot ja tulkoot onnellisiksi! Jumala suokoon, ettei heidän tulevaisuuttansa koskaan himmentäisi se kallis hinta, jolla ovat sen saavuttaneet (Sortuneena.) Minä luovun vaatimuksistani. Ja ne — ne toiset luopuvat myöskin — kun kerran minä — kun kerran mestari Garp on peräytynyt (Heltyneenä.) Nyt lähden minä täältä petturina ja konnana — siirryn johonkin loukkoon, jossa ei kukaan voi sylkeä minua silmille ja sanoa, että minä — (Itkemäisillään, mutta pakoittaa itseään.) Sen totuuden minä kuitenkin vielä sanon teille, patruuni, että työväen tila on parannettava. Ja kerran se on tehtäväkin. Tehkää tekin se puolestanne, niin pian kuin — voitte. Siinä teette ainoastaan velvollisuutenne ihmisenä. — Ja nyt — mestari Garpia ei enään ole olemassa (Aikoo mennä.) AHLSTRAND (Estää. Aikoo ottaa häntä kädestä.) Mestari Garp! GARP (Kiivaasti.) Ei, ei! — Tällaisia asioita minä en voi vahvistaa kädenlyönnillä (Tukahutetusti.) En. SIGRID (Tulee pelokkaana. Häntä seuraa rouva ja Alfred.) Ettekö mestari Garp? Ettekö isä? ROUVA. Ettekö ole sopineet? ALFRED. Anteeksi! Olimme niin levottomia. AHLSTRAND. Sovittu on. Kaikki on päätetty. ROUVA. No, se oli hyvä, Gustaf. ALFRED. Jumalan kiitos! SIGRID (Isänsä kaulaan.) Rakas isä! ALFRED (Garpille.) Saanko kiittää teitä, isä? (Ottaa Garpia kädestä, mutta Garp ei sitä huomaa.) SIGRID (Menee Garpin luo.) Hyvä isä Garp! _ERÄS TEHTAALAINEN_ (On tullut perälle.) Mestari Garp! AHLSTRAND. Vai niin! — Ovatko miehet vielä siellä alhaalla? TEHTAALAINEN. Juuri tekevät lähtöä. Päivällistunti loppuu. (Tehtaan pilli soi.) AHLSTRAND. No, saman tekevä! — Tulitte parhaaseen aikaan. Mestari Garp ei enään tule tehtaalle. Te voitte ainakin vastaiseksi ottaa hoitaaksenne Garpin tehtävät (Tehtaalainen kumartaa.) Nyt voitte kiirehtiä toisten jälkeen ja ilmoittaa työväelle, että minä en voi suostua vaatimuksiinne, ennenkuin vähän tuonnempana (Tehtaalainen tekee epäröivän liikkeen. Katselee Garpia.) Siitä olemme sopineet mestari Garpin kanssa. Enkä muutenkaan tahtoisi enään tästä asiasta puhuttavan, koska tänään vietämme tyttäreni Sigridin ja tohtori Garpin kihlajaisia. Ilmoittakaa tämä tehtaalaisille ja sanokaa, että saavat tämän päivän vapaapäiväksi kahdenkertaisella palkalla. Illalla kokoontukoot juhlimaan huvilan puistoon! TEHTAALAINEN (Tyytyväisenä.) Minä kiitän kaikkein puolesta ja onnittelen herrasväkeä! (Garpille.) Iloisella soitolla piti annettaman kaikille tieto asian onnistumisesta. Soittokunta on paviljongissa ja odottaa merkkiä. Onko annettava? SIGRID (Riemuissaan.) Soittokunta! Tietysti! (Juoksee verannalla.) Heleijaa! (Heiluttaa nenäliinaa.) Soittakaa! Soittakaa! (Tulee alas.) Äiti, saanko itse johtaa juhlavalmistuksia? Saanko? ROUVA. Sen teemme yhdessä, lapseni. AHLSTRAND. Muistakaa komeasti! (Torvisoittoa kuuluu.) ALFRED (Garpille.) Isä — saanko uskoa, että myönnyitte rakkaudesta? SIGRID (Alfredin kaulaan.) Tietysti hän meitä rakastaa, sanoinhan sen jo. TEHTAALAINEN (Toimessaan.) Minä riennän toimittamaan patruunin käskyjä. Hyvästi, herrasväki! Hyvästi mestari Garp! GARP. Hyvästi! (Vaipuu tuolille) — mestari Garp! (Kaikki riemuitsevat.) Esirippu.

3249.txt

Kaarle Halmeen 'Mestari Garp' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3249. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

ARIZONAN ÖITÄ Kirj. Stewart Edward White Suomentanut P. K. [Paavo Kesäniemi] Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926. SISÄLLYS: 1. Tiukka paikka. 2. Siirtolaiset. 3. Tyhjäntoimittaja. 4. Karjavarkaat. 5. Karjan ko'onta. 6. Erottelu. 7. Hevoskauppoja. 8. Karjan merkintä. 9. Vanha mies. 10. Texasin kävijät. 11. Yksikätinen merimies. 12. Murha rannalla. 13. Kätketty aarre. 14. Pureksittu sokeriruoko. 15. Meloonimuhennos. 16. Honk-Honk rotu. Ensimmäinen luku. TIUKKA PAIKKA. »Mistä olet saanut nuo hevoset?» kysyy kenraali epäluuloisena. »Syöttelin niitä tuolla vuorilla», vastaa Gerosimo. »En voi ottaa kaikkia hevosia mukaan», sanoo kenraali. »Luulen, että ne ovat varastettuja.» »Väkeni ei pääse minnekään ilman hevosia», sanoo Gerosimo. Ja niin ne menevät rajan yli ja sitten intiaanialueelle. Viikon sisällä saapuu kyllä viitisenkymmentä meksikolaista rasvamekkoa, jotka raivosta vavisten kysyvät hevosiaan, mutta kukapa niistä mitään tiesi. Armeija ei juuri olekaan muuta kuin varastettujen hevosten maahantuoja, se tietää sen varsin hyvin, vaan ei voi asiaa auttaa. No niin, kuten tiedätte, oleilin aivan rajaseuduilla, Apachileirin ja Meksikon rajan välissä, joten jokainen puhdistusretkikunta kulki aivan minun ohitseni. On huomattava, että oleskelin tuhatkunta jalkaa laaksoa ylempänä ja luopioilla oli siihen aikaan niin tuhannenmoinen kiire, ettei heillä ollut aikaa kiivetä vuoria saadakseen minua käsiinsä. Usein katselin heitä, kun he laaksossa ratsastivat niin, että pöly pilvenä tuiskusi. Sitten saattoi saapua osasto ratsuväkeä ja leiriytyä vesipaikkani ääreen päiväksi tai pariksi. Heillä näet oli tapana lähettää sotilaita vartioimaan jokaista seudun vesipaikkaa, jotta luopioille ei jäisi tilaisuutta veden saantiin. Jonkun ajan kuluttua arvelinkin, ettei minun enää tarvinnut välittää heistä sen enempää. Minä ja Jonny Hooper uurastimme siihen aikaan Ole Virginian kaivoksen teossa. Olimme päässeet noin kuudenkymmenen jalan syvyyteen, joka tuuma kunnollisesti tuettuna ja olimme jo aikeissa ruveta kaivamaan vaakasuoraan. Eräänä päivänä lähti sitten Jonny kaupunkiin ja samana päivänä unohdin minä työn kiireessä pyssyni leiriin. Työskentelin koko aamun kaivoksen pohjalla ja huomattuani auringosta, että rupesi jo olemaan puolipäivän aika, asetin kolme lujaa panosta reikiin, tukkesin ne tarkasti, sytytin langat ja lähdin kiipeemään ylös. Ei ole erikoisen miellyttävää pommin sytyttäminen kaivoksessa, kun sitten on kiireesti noustava kuutisenkymmentä jalkaa pitkät portaat, tuon rumilaan sähistessä ja sihistessä alapuolellaan. Minä en puolestani koskaan oikein tottunut siihen. Te tietenkin ajattelette, että annappas jos sytytyslangassa sattuu olemaan jokin vika tai muuta sellaista sattuu, että panos räjähtääkin seitsemässä sekunnissa, sen sijaan, että siihen pitäisi mennä kaksi minuuttia, missä silloin luulet tapaavasi itsesi. Kyllä se varmastikin antaisi tavallista sukkelamman kyydin kotia kohti tuolla korkeuksissa. Niinpä kiipesin nopeasti, vilkaisematta ympärilleni ja pistin jo pääni maanpinnan yläpuolelle, kun olin jähmettyä kauhusta. Aivan viidenkymmenen jalan päässä kapusi vaivaloisesti mäkeä ylös tusina rumimpia chiricahua-intiaaneja, mitä ikänäni olin nähnyt ja heidän joukossaan vielä eräs meksikolainen luopio, nimeltä Maria, joka oli pahin heistä kaikista. Näin heti että heidän hevosensa olivat lopen väsyneet ja että heillä oli aikomus leiriytyä vesipaikkani ääreen, tietämättä vähääkään Ole Virginiä kaivoksestani. Mielelläni olisin hypännyt takaisin tikapuineni päivineni, luottaen lujaan kallooni, mutta silloin kuulin alhaalta suhinaa ja pihinää ja hiuskarvani nousivat pystyyn niin voimakkaasti, että tunsin tuulenviiman lakkini alla. Muutaman sekunnin seisoin siinä kuin hölmö, miellyttävästi hymyillen. Silloin ilmaisi eräs intiaaneista eriskummallisella röhkinällään, että hän oli huomannut Setä Jimin alkuperäisessä haahmossaan. Apachit sanoivat »un dah», joka merkitsee »valkoinen mies.» Minun oli niin vaikea kääntyä, kuin olisi minulla ollut kihti joka jäsenessäni, mutta vihdoin se onnistui ja silloin huomasin, että kultahietakasari oli noin kymmenen jalan päässä minusta. Olin vähällä loikata sen yli. Seuraava, minkä tajusin, oli, että minä olin toisella puolen kasaani ja apachit toisella. Arvatenkin olin sinne lentänyt, ainakaan en muista, että olisin hypännyt. Se ei kuitenkaan paljoa parantanut asemaani. Luopiot irvistelivät ja nauroivat mielihyvästä, ajatellessaan, kuinka helposti heidän saaliinsa oli saatavissa. Enkä minäkään oikeastaan voinut sitovasti todistaa heidän käsitystään asiasta vääräksi — ainakaan heidän kannaltaan katsottuna. He neuvottelivat keskenään meksikonkielellä Marian etuoikeuksista. Oh, he jakoivat siinä minut keskenään aivan housun nappeja myöten! Ja minä istuin kyyristyneenä kultakasani takana, kauhuissani kuin jänis pensaassa. Silloin räjähti kaivoksessa äkkiä yksi panoksistani. »Pum-räiskis» pani se oikein voimalla ja pilvenä syöksähti aukon suusta kalliota ja kiveä, putoillen sitten sinne tänne näyttämöllä. Itse sain pienen tärskähdyksen lapaluuhuni ja muistan siinä hötäkässä kerinneeni toivoa, että kultakasani yllä olisi ollut katos. Mutta luopiot saivat panoksen suoraan keskelleen ja yksi heistä menetti tajuntansa useammaksi minuutiksi, saadessaan sievän kallionlohkareen likaiseen kalloonsa. »Otra vez!» huusin minä. Se merkitsee »uudestaan.» »Pum», vastasi Ole Virginia kuin tilauksesta. Minä olin varuillani ja hypähdin syrjään, ja kun taas sain tilaisuuden käyttää silmiäni, huomasin, että kaikki apachit olivat hakeutuneet suojaan ja olivat pelästyneen näköisiä. »Otra vez» kiljuin minä taas. »Pum-räiskis» haastaa Ole Virginia. Se oli suurin ammuksista ja varmasti teki se hyvää jälkeä kaivoksessa. Minun olisi pitänyt olla puolimatkassa mäellä, saadakseni katsoa asiain menoa turvallisen matkan päästä, mutta minähän en ollut. Onneksi oli kaivosaukko hieman vino, joten se ei ampunut suoraan minua kohti. Mutta sen sijaan se jakeli tonnin verran tavaraa luopioitten niskaan. He tulivatkin ikäänkuin jaloiltaan hieman epävarmoiksi. »Otra vez» karjasin vielä kerran, niin rohkeasti, kuin olisin voinut jatkaa ampumista koko päivän. Se oli kerrassaan karkea ja kylmä petos ja jos se olisi epäonnistunut, niin voisin varmasti nyt ihailla itseäni seinäkoristeena intiaanien vastaanottosalissa. Mutta se onnistui. Intiaanit päästivät surkean ulvonnan ja livistivät. Se oli totisesti soma näky, kun he, päästyään väsyneitten kaakkiensa selkään, koettivat kannustaa niitä juoksuun, johon ne eivät enää pystyneet. Minähän en kuitenkaan jäänyt nauramaan nauruani loppuun, vaan hyppäsin penkereeltä alas ja lähdin juoksemaan, minkä käpälistä lähti. Enpä luule, että raviori olisi voittanut minua mökille viilettäessäni. Sieppasin sieltä vanhan tuliluikkuni ja kiipesin mäkeen, aikoen odottaa pimeän tuloon, painaakseni sitten Bensoniin. Onneksi ei Jonnya tarvinnut odottaa palaavaksi ennen huomista. Piilopaikastani saatoin nähdä, että apachit leiriytyivät jonkin matkaa kaivokseltani, enkä epäillytkään, että heillä oli aikomuksenaan palata sinne. Siinä auringon laskun maissa lähtivät he sitten kaikki leiriltään ja arvelin silloin olevan parasta livistää ennen pimeän tuloa. Pujahdin piilostani, kiersin vuoren ja kiiruhdin poikki maitten eteenpäin. Kuljettuani puolisen virstaa, tapasin Jonny Hooperin tuoreet jäljet, jotka veivät leirille päin. Sydämeni hypähti kurkkuun asti sen huomatessani. Siinä oli nyt Jonny rukka, päivää liian aikaiseen, muulineen ja ruokavaroineen, tietämättömänä kuin mullikka menossa suoraan vihollisen kynsiin. Jäljet näyttivät aivan tuoreilta ja kun taival Bensonista kuormamuulin kanssa on hyvänlainen päivämatka, toivoin saavuttavani hänet vielä, ennenkuin hän joutuisi hätään. Niinpä läksin juoksemaan jälkiä takaisin minkä suinkin pääsin. Aurinko oli nyt laskenut ja rupesi jo hämärtämään. En tavoittanut häntä kuitenkaan enää ja kun pääsin laakson reunaan, hiivin varovasti tähystellen eteenpäin. Luonnollisesti odotin näkeväni kaikki tuhkana, mutta olin ilosta hihkaista, kun näin ettei mikään ollut rauhaa häirinnyt ja että vanha Sukey, kuormamuuli ja Jonnyn hevonenkin seisoivat levollisina aitaan sidottuina. »Kaikki on hyvin» ajattelin minä, »he ovat taas leirissään, eivätkä ole huomanneet vielä Jonnya. Minäpä sieppasen hänet mukaani sieltä.» Juoksin alas rinnettä ja sitten suoraan mökkiimme. Jonny istui tuolillaan — se nimittäin, mitä hänestä enää oli jäljellä. Hänen oli täytynyt tulla perille pari tuntia ennen auringonlaskua, sillä heillä näytti olleen runsaasti aikaa askarrella hänen kanssaan. Siksi he niin kauan viipyivät mäellä. Jonny parka. Olin oikein iloinen, että oli pimeä ja että hän oli aivan kuollut. Apachit ovat pahimpia kiduttajia, mitä intiaaneissa on. Hehän nylkivät vanhalta Wilkinsiltäkin jalkapohjat ja asettivat hänet sitten seisomaan muurahaispesään — — —. Hetken perästä toimivat aivoni taas. »Miksi eivät he polttaneet mökkiä» ajattelin itsekseni, »ja miksi hevonen ja muuli ovat niin rauhallisesti aidassa kiinni?» Ei ollut vaikea vastata noihin kysymyksiin, kun hyvin tunsin intiaanien metkut. Koko juttu oli tietysti asetettu minulle ansaksi ja minä olin mennyt siihen kuin tuhma preeriakoira! Syöksyin ulos — nyt oli aivan pimeä — ja kuuntelin. Sitten vetäydyin nopeasti takaisin jälkiäni. Kaikki näytti olevan, kuten pitikin, kunnes pääsin särmäkalliolle. Silloin kuulin kavionkapsetta edessäni ja kun katsoin taakseni, näin jo muutamien intiaanien mökin luona virittävän nuotiota. Pahassa pinteessä on ihminen usein taipuvainen pelkäämään, kunnes tilanne on toivoton. Silloin vasta hän on tyyni ja kylmäverinen. Niin kävi minunkin. En voinut jatkaa matkaani eteenpäin, sillä siellä olivat ratsut. En päässyt taaksepäinkään, sillä siellä olivat taas intiaanit tulenteossa. Pyörin paikallani kunnes sain kirkkaan tähden aivan edessäni olevan polun kohdalle ja asetin vanhan lihaluikkuni tähtäimen sitä kohti, tuumien laukaista juuri silloin, kun tuo tähti joutuisi piiloon. Sitten makasin hiljaa odottaen. Pianpa ilmestyikin jokin tähden eteen ja minä vetäisin liipasinta, mutta vanha luikkuni ei lauennutkaan — sitä kolttosta se ei ollut tehnyt koskaan ennen eikä liioin sen jälkeenkään. Luulen että patruunat — — —. No niin, en tiedä oikein, mistä intiaanit lienevät tulleet, mutta tuskin oli pyssyn hana napsahtanut, kun kolme, neljä kappaletta syöksyi kimppuuni. Minä panin toimeen sellaisen tappelun kuin suinkin voin, sillä en ajatellutkaan antautua elävänä heidän käsiinsä ja sitäpaitsi raivostutti minua tuo epäonnistunut laukaus. Kyllä heillä siinä oli vilkas ja lämmin työpaikka, sen takaan. Odotin joka hetki saavani tikarinpiston selkääni, mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, niin arvasin, että he aikoivat ottaa minut elävänä kiinni ja se sai minut tappelemaan yhä hurjemmin. Tulisessa ottelussa pyöriskelimme ja vieriskelimme rinnettä alas aina puoliväliin laakson. Silloin huusi eräs heistä: »Maria». Minä ajattelin heti tuota meksikolaista luopiota ja mitä olin hänestä kuullut ja taisteluintoni yltyi moninkertaiseksi. Mutta kun olimme tapellen tulleet aivan laakson pohjaan asti ja olimme hanganneet kaiken nahkamme nilelle, hyökkäsi kimppuuni ainakin puolitusinaa punanahkoja lisää ja pari sekuntia rimpuiltuani olivat he sitoneet minut. Sitten he nostivat minut maasta ja kantoivat aitauksen luo, jonne he olivat tehneet suuren nuotionsa. Setä Jim pysähtyi kertomuksessaan, aivan kuin se olisi siihen päättynyt ja rupesi hitaasti täyttämään piippuaan. Avonaisesta takasta otti hän sitten palavan kekäleen. Ulkona pieksi sade kuuroissa kattoa, päivällisen auringon kehän ennustuksen mukaan. »Se oli tiukin paikka, mihin koskaan olen joutunut», virkkoi hän vihdoin. »Mutta, Setä Jim», huusimme kaikki sekavana kuorona. »Miten sinä pääsit heidän kynsistään? Mitä intiaanit tekivät sinulle? Kuka sinut pelasti pälkähästäsi?» Setä Jim nauroi partaansa. »Ensimmäinen mies, jonka huomasin istuvan nuotion ääressä», sanoi hän »oli luutnantti Price, Yhdysvaltojen armeijasta ja hänen vieressään oli Tom Horn». »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän ja Tom Horn puhui jotakin intiaaneille apachikielellä. »He sanovat vanginneensa Marian», kääntää Tom Horn vastaukseksi. »Ei Mariasta puhettakaan, tämähän on Jim Fox. Tunnen hänet hyvin.» Sitten laskivat he minut vapaaksi. Näytti siltä kuin sotilaat olisivat karkoittaneet luopiot paikalta pari tuntia sitten. »Entä intiaanit, setä Jim, jotka ottivat sinut kiinni! Sinähän sanoit, että he olivat intiaaneja?» »He olivat Tonto Basin apacheja, hallituksen tiedustelijoita, Tom Hornin johdossa.» Toinen luku. SIIRTOLAISET. Kun sade oli pidättänyt meitä päivän Double Roverissa, kävimme keskustelemaan mitä nyt oli tehtävä. »Alamaat ovat liian vetiset kuljettavaksi ja sitäpaitsi oleksii karja joka tapauksessa ylävillä mailla», päätteli isäntämme, karjanomistaja. »Me upottaisimme varusvaunumme liejuun kattoa myöten, jos yrittäisimme takaisin J. H:hon. Mutta nyt pitäisi sateen perästä tulla kaunis ilma. Mitäs tehdään?» »Oletteko koskaan olleet Jackson-maassa», kysyi Setä Jim. »Se on Arizonan autiointa seutua. Se on laaja ja vaikeakulkuinen eikä siellä elä ainoatakaan sielua, mutta siellä on runsaasti vuoristo-jalopeuroja, karhuja ja peuroja. Koiranikin ovat täällä. Mitähän, jos lähtisimme metsästämään!» »Hyvä» sanoimme muut. Hyvän aikaa hääräiltyämme löysimme hyljätyn sotilas-kuormasatulan ja vanhan pukkisatulan varusteineen. Näille onnistuimme sijoittamaan muona- ja tarvevarastomme. Kun hevosia oli runsaasti käytettävänämme, sidoimme makuuvehkeemme niiden paljaita kylkiluita vastaan ja lähdimme matkaan. Sinä päivänä me toden teolla saimme kokea mihin arizonalainen hevonen pystyy. Tiemme kulki alussa syvän kanjonin pohjaa, joka oli täynnä liukkaita ja heiluvia vierinkiviä ja kalliolohkareita. Suurta poppeli- ja tammimetsää kasvoi kanjonin molemmin puolin, niin, että jyrkät kallioseinämät aika ajoin kokonaan peittyivät niitten taakse. Repeytynyt kallio oli täynnä salaperäisiä onkaloita ja penkereillä ja halkeamissa kasvoi kauniita riippuvia puutarhoja, joille pitkä heinä ja puusaniaiset antoivat mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja. Me sivuutimme pienempiä kanjoneja, joihin karjavarkaat olivat tehneet aitauksensa, piilottaakseen puhaltamansa eläimet. Karjanomistaja pudisti päätään nähdessään ne. »Moni miekkonen on tullut tänne Texasista ja koonnut suuren karjalauman, vaikka ei tullessaan omistanut muuta kuin pari vaivaista konia ja polttoraudan», virkkoi hän. Sitten me vähitellen nousimme vedenjakajalle, josta saatoimme nähdä jonon autioita ja rikkinäisiä vuoria oikealla kädellämme. Ne nousivat viettoina ja penkereinä, jyrkkinä ja vaikeapääsyisinä, päättyen tuhannen jalan korkuisiksi kalliohuipuiksi ja jatkuen yhtäjaksoisina peninkulmamääriä. Ne pysyivätkin matkamme varrella ainoina tovereinamme ollen aina näkyvissä pienempien huippujen, äkkijyrkkien kanjonien ja monimutkaisten vuorimuodostumien sekasorrossa, joka meitä kaikkialla ympäröi. Taivas oli sateen jälkeen vuoroin kirkas, vuoroin pilvinen. »Mitä kummia, eihän Arizonassa juuri koskaan sada» virkkoi Jed Parker. »Ja jos se sitä yrittääkin, niin se loppuu jo ennen alkuaan.» Siitä huolimatta peittyi Galiuros vuori yläpuolellamme puolen päivän aikaan paksuun pilveen. Sen hajoitti melkein heti tuulenpuuska, mutta kun huippu taas tuli näkyviin, näimme sen hämmästykseksemme kietoutuneen valkoiseen lumivaippaan. Oli kuin taikuri olisi peittänyt sen verhollaan lyhyen silmänräpäyksen, toimittaakseen valtavan muutostyön. Pian tummeni taivas taas ja alkoi sataa. Kulku oli tähän saakka vaatinut suurta varovaisuutta, mutta nyt lisääntyivät vaikeudet rajattomasti. Mukulakivien alla oleva savimaa muuttui liukkaaksi ja tahmeaksi. Vuoren kupeella oli miltei mahdotonta pysyä liukastelematta. Me kastuimme pian läpikotaisin, kätemme turposivat ja punoittivat kylmästä, ja vaatteitamme pitkin soljuva vesi kasteli saappaamme likomärjiksi. »Seuraavan harjanteen toisella puolella», lupasi Setä Jim, »on vanha kämppä, jonka panin pystyyn seitsemän vuotta sitten. Me sovimme siihen kaikki.» Niinpä sitten tulimme liukuen ja liukastellen harjanteen toiselle puolelle, kiittäen luojaamme joka kymmenestä askeleesta, minkä onnellisesti pääsimme etenemään. Rupesi tulemaan kylmä. Kallioita ja vuorenseinämää tuskin näkyi sateelta. Niitten yllä nousivat ja laskivat utuiset myrskypilvet, joiden takaa vuoret mahdottomina jättiläisinä häämöittivät, kadotakseen taas hetken kuluttua. Syvällä kanjonien rotkoissa alkoi joen uoma täyttyä ja vesiputousten kumea jyminä kaikui lukemattornilta jyrkänteiltä. Koko maailma tuntui hukkuvan veden pauhinaan. Ei voi juuri kuvitella mitään lohduttomampaa eikä myös suurenmoisempaa. Me ratsastimme vilusta väristen eteenpäin. Kukin tuumi itsekseen: »Tämän kestän, juuri tällä hetkellä. Niinpä niin. Sen teenkin enkä ajattele viittä minuuttia eteenpäin, mitä vielä on kestettävä». Sellainen ajattelutapa onkin vaikeitten hetkien oikeata filosofiaa ja ainoa tepsivä keino kestää ne. Onneksi pääsimme kanjonin pohjalle putoamatta. Se oli laaja, kasvoi runsaasti tammia ja siinä oli hevosmuonaa mahaa myöten — ihanteellinen leiripaikka, ellei siinä olisi virrannut tuuman vahvuinen vesi, joka peitti laakson pohjan kauttaaltaan. Me kannustimme epätoivoisina eteenpäin lämpimän nuotion ja keittomahdollisuuden toivossa. Kämpän katto oli painunut sisään ja lattia oli kuuden tuuman paksuisen savikerroksen peitossa. Emme laskeutuneet edes satulasta — satulamme olisivat siinä kastuneet — vaan teimme huomioitamme hevosen selässä istuen. Lopulta Setä Jim esitti uuden ehdotuksen. »Tiedän erään luolan», sanoi hän — »aivan vuoren huipun alla. Se on avara luola, mutta sen lattia on niin viettävä, että en ole varma voimmeko jäädä siihen ja se on takamatkassa harjanteen tuolla puolen». »En tiedä miten pääsemme harjanteen yli takaisin päin, se oli kyllin niljakka tännekin tullessamme, mutta tahtoisin mielelläni edes nähdä kuivan paikan», vastasi karjanomistaja. Olimme kaikki samaa mieltä ja niin lähdimme jälkiämme takaisin. Puolivälissä tuonpuoleista rinnettä kääntyi Setä Jim äkkiä oikealle ja sianselän kohotessa takanamme, jouduimme vuoriston jyrkimmälle rinteelle, kohtisuora vuorenseinämä oikeallamme ja raivoava, kohiseva joki syvällä allamme vasemmalla, sateenkuurojen piestessä astuttavamme mukulakivet ja lohkareet liukastakin liukkaammiksi. Hevosemme välttyivät hädin tuskin liukumasta syvänteeseen ja edetessämme taaksemme jättämästä harjanteesta tuntui meistä kuin olisimme kulkemassa kuilun yli pingotettua köyttä myöten. Vaaran tuntu oli yhtäkaikki enemmän harhakuvitelmaa, jonka rankkasade, lisääntyvä hämärä ja syvänteessä jo vallitseva pimeys aikaansai. Vihdoin pysähtyi Setä Jim kallionkielekkeen alle, joka hät'hätää esti veden valumasta niskaamme. »Tässä se on», sanoi hän. Me laskeutumaan innokkaasti. Kuusipeura loikkasi huipun juurelta. Luola nousi jyrkästi, kuten kalteva tunneli pimentoon. Meidän täytyi upottaa kengänkärjet syvälle ja kulkea nelinkontin päästäksemme perille ensinkään, mutta me huomasimme sen kuivaksi ja vähän aikaa etsittyämme löysimme istuimeksi sopivan maapengermän. »Hyvä on», virkkoi Jed Parker. »Nyt hakemaan makuupaikkoja». Me hajaannuimme. Setä Jim ja Charley anastivat heti pienen katoksen tapaisen, josta peura oli lähtenyt. Se oli tällä hetkellä kuiva, mutta me ennustimme heille vähemmän miellyttävää oloa siellä, jos tuuli sattuisi kääntymään. Tom Richillä ja Jim Lesterilla oli pieni teltta ja he päättivät kaikin mokomin painua kanjonin pohjalle. »Täytyy keittää joka tapauksessa», inttivät he ja lähtivät kuormamuuleineen ja vuodehevosineen. Niin jäimme karjamies, Windy Bill, Jed Parker ja minä jäljelle. Hetken kuluttua tuli Windy Bill luoksemme kuiskutellen ja salaperäisenä. »Ottakaa hevosenne ja lähtekää mukaani», sanoi hän. Me seurasimme neuvoa. Hän johdatti meitä pari sataa jalkaa toiseen luolaan, joka oli noin kaksikymmentä jalkaa korkea ja viisitoista jalkaa läpimitassa ja tasainen kuin lattia. »Miltäs tämä tuntuu?», huudahti hän voitonriemuisena. »Löysin sen juuri, etsiessäni neekerinpäitä nuotioksi». Hymähdellen hyvästä mielestä purimme vuoteemme ja levitimme ne huolellisesti luolan suojaan. Paitsi reunojaan, olivat huopapeittomme ja alustamme säilyneet verrattain kuivina purjekankaisten suojuksien alla. Silloin tällöin pisti pahan omantunnon oka meitä. »Tuntuu hieman hävyttömältä tämä mukavuus noihin toisiin nähden», tuumi Jed Parker. »He saivat valita ensin», huusimme kaikki yhteen ääneen. »Setä Jim on vanha mies», huomautti karjamies. Mutta Windy Bill oli muistanut häntä. »Puhuin hänelle ensin tästä luolasta, mutta hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen siihen, missä oli». Me päätimme vuoteen tekomme ja tulos näytti meistä hyvältä. Kaikki purskahdimme iloiseen nauruun. »Kyllä käy sääliksi nuo pojat tuolla», sanoi karjanomistaja. Me sidoimme hevostemme jutat ja laskeuduimme laaksoon, tulen loimun ääreen syvässä syyllisyydentunnossa. Siinä söimme nopeasti lihaa ja leipää ja ryyppäsimme kahvia päälle, pelkästään ruumiin ravinnon vuoksi. Sillä iloa siitä toimituksesta ei juuri heltinyt. Taivaasta tuleva, puista tippuva ja lakin räystäiltä vuotava vesi täytti nimittäin maljamme paljon nopeammin kuin kerkisimme niitä tyhjentää. Astiat paiskasimme purjekankaitten alle. Rich ja Lester päättivät jäädä telttoihinsa emmekä nähneet heitä ennenkuin vasta aamulla. Hakkasimme seläntäyteiset takat mesqviteä ja lähdimme raatamaan vuorta ylös. Sen korkeus tuntui luissamme vähemmän miellyttävältä. Luolan suulla paiskasimme taakkamme maahan ja kuljetimme polttoaineemme pienissä erissä kapean penkereen läheisyyteen, viritimme hyvän valkean ja istuuduttuamme riviin sen ääreen, sytytimme piippumme. Hetken perästä nousi loimu korkealle ja kylmän väreet asettuivat nahoissamme. Nuotion liekit valoivat aavemaista loistettaan kallioitten kohoumiin ja repeytymiin ja varjot leikkivät nousten ja laskien, lähestyen ja paeten kuin kisailevat pedot penkereillä ja luolan kaarikatossa. Korkealla yläpuolellamme näkyi pieni yksinäinen aukko, josta savu imeytyi ulos kuin piipusta. Tulenlieskat punasivat miesten kasvot. Ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys ja nousevan veden solina ja kolina kaikui korvissamme. Huomautimme Windy Billiä lupaamastaan jutusta. Nojasimme selkämme mukavasti kaltevaan kallioseinämään, nostimme jalkamme nuotiota kohti, panimme tupakaksi ja kuuntelimme Windy Billin kertomusta. * * * * * Ympärillämme on huima määrä vettä käytettävissämme, mutta olen elänyt aikoja ja paikoissa, joissa tuo tippuva vesikin olisi ollut kultakaivannon arvoinen. Se oli siirtolaiskuumeen aikana. He tulivat tavallisesti etelästä käsin, niin kutsutun Siirtolais-solan kautta, matkallaan Kaliforniaan. Minä olin pojanlopes siihen aikaan, siinä kahdeksantoista korvilla eikä minulla ollut vielä aavistustakaan intiaaneista eikä karjan ryöstöistä. Minulla oli lapsen varusteet, jouhista punotut suitset kaikenmoisine hopeahelyineen ja ratsastelin usein apupoikana kaikenlaisissa asioissa, ennenkuin noita kulkijoita rupesi ilmestymään. He olivat kummallista väkeä, enimmäkseen Missourista ja etelän vesipuolelta ja he olivat tavallisesti peräti kyllästyneet matkustamaan tullessaan Siirtolais-solan seuduille. Santa Féhen he tavallisesti tulivat kaikenlaisia vanhoja teitä pitkin, mutta siellä he yhtyivät parikinkymmentä vankkuria käsittäviksi jonoiksi vanhojen ystäviemme Gerosimon ja Locon kehoituksesta. Sangen monella heistä oli sarviniekat vetäjät vankkureittensa edessä ja ne matelivat pari virstaa tunnissa helvetillisessä kuumuudessa, näkemättä viikkomääriin muuta kuin vuoriston huippuja, suolaerämaata, salvia»pensaita ja kalkkarokäärmeitä, mutta sangen harvoin vettä. Niin, pojat, tehän tunnette seudun tuolla alempana. Chiricagua vuoriston ja Siirtolais-solan välillähän on teillekin härännylkijöille kolmen, neljän päivän ratsastus. Kyllähän he enimmäkseen täyttivät mahansa ja lekkerinsä ennen lähtöään, toivoen sen riittävän sille välille, mutta varmasti he huomasivat matkan vielä kuivemmaksi kuin korkkijalka ja tavallisesti jo kauan ennenkuin he pääsivät lähteille, riippui heillä kieli jalan päässä suusta. Huolimatta sisukkaasta halustaan päästä eteenpäin, eivät he näet tunteneet menettelytapoja. He olivat peräti tietämättömiä veden kuljetuksesta ja intiaaneista ja muusta sellaisesta. Ja ne pitkätukkaiset, pukinnahkaiset kelmit, joita he Santa Féstä saivat oppaikseen, eivät juuri olleet sen viisaampia. Niillä mailla Texas Pete harjoitti murhatöitään. Texas Pete oli vanttera porvari Lone Starista. Hän oli suunnilleen yhtä leveä kuin pitkäkin ja hänellä oli suuret viikset ja paksut kulmakarvat. Hänen sydämensä oli paha. Mahdotonta oli arvata missä Texas Pete milloinkin putkahti esiin. Hän oli oikea sala-ampuja, kieroselkä ja kalkkarokäärme. Luulenpa että Texas Pete otti kanssaihmiseltään hengen yhtä kepeästi kuin hän otti ryypyn. Ja ryyppääminen kävi häneltä tuiki vaivattomasti. Rauhaarakastavat kansalaiset yleensä puhuivat hänestä hiljaisella äänellä ja hoitivat omia asioitaan; rauhattomat kansalaiset hän kylvi marunapensaikkoihin kaupungin ulkopuolella. Nyt sattui Texas Pete löytämään lähteensilmän aivan keskellä erämaata. Hän omisti itselleen lähteen heti, kaivoi sen hyvään kuntoon, varusti sen oikein puuarkulla ja rupesi odottamaan siirtolaisia. Hän kiskoi kaksi dollarin kolikkoa päätä kohti — oli se sitten ajaja tai vetäjä — eikä kukaan saanut suuntäyteistäkään maksamatta kovassa rahassa. Ajatelkaa, mitä summia hän haali kokoon siinä. Minulla oli usein tapana tehdä laskelmia hänen tuloistaan, luulenpa miltei pelkästään kadehtimisen ilosta. Tavallinen parinkymmenen vankkurin matkue saattoi tuottaa hänelle aina viiteenkymmeneen dollariin ja sitäpaitsi oli hänellä kaupan vettä väkevämpääkin neljään dollariin lasilta. Ja matkueita tuli siihen aikaan hieman taajempaan kuin vesisateita. Meillä oli tapana silloin tällöin käydä katsomassa heidän saapumistaan. Huomatessaan pienen kangasteltan ja tuon lähteen hihkasivat he ilosta ja kiirehtivät kulkuaan. Mutta kun he näkivät taulun jossa seisoi: »Vettä, kaksi dollaria päätä kohti», muljottivat heidän silmänsä kuin kaksi raakaa osteria. Silloin alkoi aina ryty. Peijakas, mikä meteli siinä nousi. Mutta huutamisesta ei ollut mitään apua. Texas Pete ei liikahtanutkaan, vaan istui ja poltteli piippuaan, äreä ryppy toisessa silmäkulmassa. Hän ei edes viitsinyt vastata, mutta hänellä oli winchesterinsä poikkiteloin polvillaan. Hänen mielestään ei tilanteessa ollut leikille sijaa. »Paljonko vetenne maksaa ihmistä kohti», kysyy eräs siirtolainen. »Ettekö pysty lukemaan taulusta?» murahtaa Texas Pete kysyjälle. »Mutta ettehän voi tarkoittaa kahta kolikkoa ihmistä kohti», kiljaisee mies. »Sillähän saa jo whiskyä mahan täydeltä!» »Etkö osaa lukea tekstiä, vai mitä?» murahtaa Texas Pete. »Kyllähän minä lukea osaan», sanoo mies, yrittäen uutta menettelytapaa, »mutta minulle on kerrottu, ettei siitä tarvitse uskoa kuin toisen puolen». Mutta ei mikään auta, joten Herra Siirtolainen yhtyy muitten rähinään. En voi moittia heitä siitä, että he sellaisen metelin siitä nostivat. Nähkääs, siihen aikaan ei valtion ylläpitämillä kaivoillakaan otettu kuin viisi centtiä hengeltä rahdinvetäjiltä ja siitäkin sanottiin aina, että »Lopeta jo, Setä Samuli». No niin, silloin tällöin joku matkue jatkoi raivoissaan matkaansa kuivin suin, mutta matka oli kammottavan pitkä seuraavaan vesipaikkaan ja kuumuus ja pöly oli tukahuttava. Texas Pete ja hänen lähteensä tekivät huimia kauppoja. Kerran sitten eräänä iltapäivänä, minä ja gentlemanni Tim ratsastaa körötimme Texas Peten lähteen seutuvilla. Päivä oli helkkarin kuuma — piti oikein pinnistää saadakseen syljen ruiskautetuksi — ja olimme paluumatkalla Huachua linnakkeesta, jonne olimme vieneet hieman naudanlihaa varusväelle. Matkamme kulki siirtolaisten käyttämän tien poikki. Se oli kulunut aivan syvänteeksi, niin että vieläkin voi eroittaa pyörän jäljet siinä. Noustessamme eräälle mäentöyräälle näimme pienen matkueen laahustavan tietä pitkin. Se oli tuollainen yksinäinen pikku kuunari, jota veti kaksi vanhaa hevoskaakkia, jotka tuskin olisivat jaksaneet vetää lakkia päästäni. Kieli riippui niillä pitkällä ja vähän väliä ne pysähtyivät, pyörän joutuessa kuoppaan. Silloin hyppäsi aina mies vankkureilta ja pani olkapäänsä pyörää vasten. Sitte nykäsivät kaikki yht'aikaa ja ylöshän sieltä tultiin, joskin vapisten heikkoudesta. Tim ja minä ratsastimme sulasta uteliaisuudesta heidän luokseen. Heikon näköinen mies — ja taisi olla kyttyräselkäinenkin — ajoi valjakkoa. »Hei vieras», sanoin minä, »ettekö pelkää intiaaneja?» »Pelkään», vastasi tämä. »Miksi sitten matkustatte intiaanialueen kautta ja ypö yksinänne?» »En voinut odottaa. Saako täällä vettä?» »Eiköpähän», vastasin minä. Hän ohjasi hevosensa vesiruuhelle Texas Peten lähteellä ja minä ja gentlemanni Tim seurasimme perässä, koska meidän tiemme kulki samanne päin. »Hevostesi juotto maksaa neljä kovaa», virkkoi Texas Pete. Mies katsoi häneen hieman ällistyneenä. »Ikävä sanoa, mutta minulla ei ole neljää kovaa. Ryöstivät minulta dollarini.» »No sitten ei tule vettäkään», ärähti Texas Pete hänelle. Mies katseli ympärilleen avuttomana. »Kuinka pitkältä on lähimmälle vesipaikalle?» kysyi hän minulta. »Kaksikymmentä virstaa», kerron minä hänelle. »Jumala!» sanoi hän ikäänkuin itselleen. Sitten hän kohautti olkapäitään lopen väsyneenä. »No niin, nythän tulee iltaviileä, ehkä me kestämme sinne asti.» Hän kurkisti vanhan kuunarinsa sisäpuolelle ja sanoi: »Annahan minulle kuppi sieltä.» Kalpeakasvoinen nainen, joka näytti meistä kolloista oikein kauniilta, avasi suojuksen ja antoi miehelle tina-astian, jonka hän sitten ojensi täytettäväksi. »Montako teitä on?» kysyy Texas Pete. »Kolme», vastaa mies ihmetellen. »No, kuusi dollaria sitten. Tänne raha.» Mies jäykistyi hieman. »En pyydä vettä eläimilleni», sanoo hän, »mutta vaimoni ja lapseni ovat olleet koko päivän tässä kuumuudessa ilman veden pisaraakaan. Vesileilistämme irtaantui vanne ja se hajosi juuri tällä puolen Dos Cabesasia. Lapsi parka on aivan janoon nääntyä.» »Kaksi dollaria miestä päälle», sanoo Texas Pete. Samalla vaimo astui rattailta, pidellen pienen pientä lasta käsivarrellaan. Pienokaisella oli keltainen pörrötukka ja sen kasvot punottivat ja kiilsivät kuivuuttaan. »Ettehän toki kieltäne sairaalta lapselta tilkkaa vettä, sir», pyysi hän. Mutta Texas Petellä taisi olla erikoisen paha tuuli. Luulen että hän juuri oli pääsemässä kuparisepistä, jotka hänen ottelunsa whiskypullon kanssa oli aiheuttanut. »Mitä helvettiä te kaikki maanteitä kuljette, kun ei teillä ole rahaakaan?» ärisi hän: »Ja miten te luulette pääsevänne eteenpäin. Tuollaiset keltanokat erämaassa aivan väsyttävät minua.» »Hyvä», sanoo mies, yhä sovinnollisena. »Kun minulla ei ole rahaa, annan teille kuuden dollarin arvosta jauhoja tai muuta kauppatavaraa, mitä minulla on.» »Minä en ole mikään vankkurikauppias», säväytti Texas Pete, kääntyi kantapäillään ympäri ja meni tuolilleen istumaan. »Onko sinulla kuutta dollaria mukanasi?» kuiskasi gentlemanni Tim minulle. »Ei centtiäkään», vastaan minä. Gentlemanni Tim kääntyi Texas Peten puoleen. »Anna heille juotavaa Pete, maksan sinulle kun tulen tänne seuraavan kerran.» »Maksa raha heti», murisee Texas Pete. »Sinä olet kurjin mies, minkä ikänäni olen tavannut», huomautti Tim. »En tahtoisi puhutella sinua, vaikka tapaisin sinut helvetissä suuri jääkappale kädessäsi. »Sinä olet pehmoisin mies, mitä minä olen tavannut», virnisteli Texas Pete. »Eikö siellä teilläpäin olekaan oikeita texasmiehiä.» »Ei ainakaan niin paljoa, että ne tekisivät elämän epämiellyttäväksi», sanoi Tim. »Sitten sinulla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä», murisi Pete vihamielisin elein ja hypisteli pyssyään. Sillä välin seisoi mies epätietoisena, kuppi riippuen sormessa. Viimein hän toivottoman näköisenä kumartui maahan ottaakseen kupillaan vieressään olevasta lätäköstä sen vähäisen märkyyden, mikä siihen auringolta oli säästynyt. Samalla hevoset, jotka olivat jääneet valloilleen ja olivat kuivemmat kuin sieni, työntyivät eteenpäin ja pistivät turpansa vesiruuheen. Gentlemanni Tim ja minä istuimme hevostemme selässä hieman sivussa. Näimme Texas Peten hypähtävän tuoliltaan, tähtäävän nopeasti ja laukaisevan rihlansa. Se oli meille ratki odottamatonta. Ampuminen ei ollut tullut mieleemmekään ja omat kuuspanoksisemme olivat satulaan sidotut epätasaisen maaston vuoksi härkiä kuljettaessamme. Mutta gentlemanni Tim, joka oli irroittanut köytensä, aikoessaan auttaa vaunuparia tien syvänteestä, otti sen satulan tapista ja siroimmalla heitolla, minkä ikänäni olen nähnyt, kietoi Texas Peten lassoonsa aivan vyötäisten kohdalta pyssyineen päivineen. Tuo vanha roisto teki parastaan vääntääkseen itsensä irti ja päästäkseen ampumaan meitä, mutta sehän ei käynyt. En ole eläissäni nauttinut naudan nujertamisesta niin sydämellisesti kuin Texas Peten köyttämisestä. Sitten käännyimme katsomaan mitä vahinkoa hän oli aikaansaanut. Tunsimme hyvänlaista helpotusta huomatessamme, että perhe voi hyvin, mutta Texas Pete oli lävistänyt kuulallaan toisen variksensyötin näköisistä hevosista. Keskelle päätä se oli osunut. »Olipa sinun onnesi, ettei se sattunut mies parkaan», virkkoi gentlemanni Tim erikoisen rauhallisesti ja kohteliaasti. Tämä gentlemanni Tim oli nimittäin irlantilainen ja olin ollut hänen kanssaan kyllin paljon aroilla, tietääkseni, että kun hän asettui ylen kohteliaaksi ja tyyneksi, silloin oli aika painua turvan taakse. »Toivon, sir», sanoi hän muukalaiselle, »että annatte vaimollenne ja lapselle niin paljon vettä kuin he haluavat. Mitä hevoseenne tulee, niin älkää olko millännekään siitä. Ystävämme Texas Pete tässä on hyväntahtoisesti suostunut täyttämään kaikki vajavaisuudet omasta hevostallistaan.» Tim osasi, veitikka, puhua korkealentoisesti ja sirosti, kun hän vain tahtoi. Muukalainen yritti sanoa jotakin, mutta minä sain hänet pidätetyksi ja viedyksi hieman syrjempään. »Antakaa hänen olla!» kuiskasin hänelle. »Kun hän puhuu tuolla tavalla, on hän raivoissaan ja silloin on parasta antaa luonnon syöttää ukkosenjohtoa.» Hän näytti heti tajuavan tilanteen ja niin teimme itsellemme pienen nuotion ja rupesimme aterioimaan, gentlemani Timin kävellessä edestakaisin ylhäisenä ja tuikeana. Vihdoin näkyi hän päässeen johonkin päätökseen. Hän meni Texas Peten luo ja irroitti hänet lassosta. »Nouse ylös, senkin koira» sanoo hän. »Kuuntele nyt mitä sanon. Jos yrität lähteä karkuun tai jos kieltäydyt tekemästä mitä minä käsken, niin en ammu sinua, mutta marssitan sinut ylämaahan ja pidän huolen siitä, että Gerosimo saa sinut käsiinsä.» Hän valikoi sitten vankan kuokan ja lapion, antoi Peten kantaa ne noin neljänneksen verran tien viereen ja pani hänet kaivamaan hautaa. Texas Pete kävi lujasti työhön, Timin istuessa ääressä hevosen selässä, kuuspiippuinen vieressä ja lasso vyyhdellä. Mies ja minä seisoimme lähellä, uskaltamatta virkkaa sanaakaan. Parin minuutin kuluttua rupesi Peten työ sujumaan hitaammin. Vihdoin hän pysähtyi kokonaan. »Kuulehan» sanoo hän »onko tämä hauta minua varten?» »Minä pidän vain huolta siitä, että toimitat tuon herrasmiehen hevoselle kunniallisen hautauksen», sanoo gentlemanni Tim hyvin kohteliaasti. »Hevonenko tarvitsisi hautaa!» murisee Texas Pete. Mutta pitemmälle hän ei jatkanut. Tim kohotti kuuspiippuistaan. »Eiköhän ole parasta, että lopetat huokailemisen ja sen sijaan hikoilet hieman», sanoo hän. Texas Pete työskenteli ravakasti pitkän aikaa, sillä Timin rauhallisuus alkoi peloittaa häntä äärimmilleen. Kun hän vihdoin oli päässyt noin neljän, viiden jalan syvyyteen, hyppäsi Tim satulasta. »Luulen että se riittää», sanoo hän. »Billy, poikani, pidä häntä silmällä. Nyt mister Texas Pete», sanoo hän, kylmänä kuin teräs, »siinä on hauta, hautaamme hevosen siihen. Sitten minä aion ampua sinut ja asettaa sinut hevosen viereen ja kirjoitan sitten sinulle hautakirjoituksen, joka on tuleva lohdutukseksi niille tämän tien kulkijoille, jotka ovat kunniallisia ja peloitukseksi niille, jotka sitä eivät ole. Voin yhtähyvin ampua sinut tunnin kuluttua kuin hetikin, joten, jos sinua haluttaa, niin toimita asiasi siihen mennessä.» Sitten hän kumartui tarkastamaan hautaa. Minun mielestäni hän katseli sitä oudon kauan ja kun hän taas nosti päänsä, olikin hänen ilmeensä muuttunut täydellisesti. »Mars!» sanoi hän rivakasti. Menimme kaikki takaisin asunnolle. Aitauksesta otti Tim Texas Peten parhaan hevosen ja valjasti sen vanhan kuunärin eteen. »Kas niin», sanoi hän miehelle. »Nyt on parasta lähteä matkalle. Ottakaa tuo whiskylekkeri evääksenne. Hyvästi.» Istuimme siinä hetken aikaa kuunarin lähdettyä sanaakaan vaihtamatta. Sitten Tim sanoi aivan äkkiä. »Olen muuttanut mieleni.» Hän nousi. »Kuulehan Billy», sanoi hän minulle. »Jätämmekin ystävämme sidottuna tähän. Huomenna tulen takaisin ja vapautan sinut kahleistasi. Mutta sillä aikaa ei sinulle ole vähääkään vahingoksi, vaikka olosi onkin hieman epämukava ja saat nähdä nälkää ja tuntea hieman — janoa.» Me ratsastimme pois auringonlaskun aikaan ja jätimme Texas Peten lujasti sidottuna sinne. Minä olin aivan ymmällä päästäni tästä asian käänteestä ja sanoinkin sen, mutta gentlemanni Timiltä ei heltinyt sanaakaan selitykseksi. Ainoa vastaus minkä sain, oli heikko naurahdus. Saavuimme karjatalolle lähes keskiyön aikaan, mutta seuraavana aamuna oli Timillä pitkä keskustelu esimiehen kanssa ja tuloksena siitä oli, että koko miehistö sai käskyn varustautua kuokalla ja lapiolla kukin ja lähteä Texas Peten asunnolle. Tulimme sinne vähän puolenpäivän jälkeen, toimme Texas Peten teltastaan — ilman tuliaseita — ja rupesimme kaivamaan Timin osoittamalla paikalla aivan Texas Peten kaivaman haudan vieressä. Kolmessa tunnissa oli meillä valmiina hienoin kaivo, minkä voi toivoa näkevänsä. Sitten esimies pystytti taulun kaivon viereen, jossa luki — Yleinen kaivo. Vesi maksuton. »Ja nyt sinä vanha raato», sanoi hän Texas Petelle. »Kisko niin paljon kuin mielesi tekee oman kaivosi vedestä, mutta jos minä kuulen, että yrität hoitaa tätä toistakin, niin minä varmasti panen sinut ilmaa haukkomaan.» Me ratsastimme kotiin. Nähkääs, kun gentlemanni Tim tarkasteli tuota kaivostaan, huomasi hän että sen pohjalta tihkui vettä. Hänen päähänsä pälkähti silloin, että olisi somempaa tehdä tuo vanha roisto kykenemättömäksi vesikauppaansa jatkamaan, kuin vain ampua hänet. Joku heitti uuden mesquiten nuotioon. Liekki lehahti taas korkealle ja sen valossa näimme pienen vesivirran lipuvan luolan toisella seinämällä. Äänettömyyden palattua kuului taas yhtenäisen sateen lotina selvästi. »Mitä Texas Pete sen jälkeen teki?» kysyi karjanomistaja. »Texas Pete?» naurahti Windy Bill. »No, hänellehän jäi aikaa mihin hyvänsä, mutta Timin hän jätti rauhaan.» Kolmas luku. TYHJÄNTOIMITTAJA. Windy Billin lopetettua kertomuksensa arvelimme ajan tulleen ruveta yöpuulle. Setä Jim ja Charley liukuivat putouksen tapaista käytävää luolasta ja katosivat pitkän kallionkielekkeen suuntaan, jonka alle he olivat levittäneet makuuvehkeensä. Hetken perästä revimme itsellemme pitkiä neekerinpään lehtiä, sytytimme niitten pihkaiset kärjet ja käyttäen niitä soihtuina lähdimme kiertämään kallion huippua toiseen luolaan. Päästyämme nuotion valopiiristä, näimme selvemmin ympäristömme soihtujemme avulla. Huolellisesti tutkimalla jalansijani, pääsin vaurioitta luolan suulle. Katsoin taakseni. Siellä täällä loistivat räiskyen tovereitteni soihdut. Kunkin valokehän kohdalla näkyi sade pitkinä viivoina. Kaikki muu oli synkkää pimeyttä, paitsi heidän ja minun välillä oleva heikko kajastus, joka punaili likomärkiä kallioita. Käännyin luolaan. Sen pohjalla olevasta tomumaisesta maasta päättäen oli luola ollut kuiva Noakin ajoista asti. Eikä ihme, olihan sen katto tuhannen jalan vahvuinen. Mutta levitettyämme aikaisemmin makuuvaatteemme, oli alituinen veden tulo läpäissyt katon. Tuhannen jalan katto oli ruvennut vuotamaan. Kuin rännistä tuli vettä useammasta kohdasta. Alensin soihtuani. Purjekankainen päällys loisti kosteudesta ja sen keskellä kimmelsi kolmen tuuman syvyinen ja kahden jalan laajuinen lätäkkö. »Hyvä, minäpä — —» aloin, mutta muistin samassa kolmea toveriani, jotka onnellisina ja rauhallisina lämpimän ja kuivan peiton toivossa tarpoivat märkää ja vaarallista tietään. Nauroin partaani ja kyykistyin kantapäilleni veden ulottuvilta. Ensinnä tuli Jed Parker, pää kumarassa, pitääkseen piippunsa kuivana. Hän tuli aivan keskelle luolaa ennenkuin nosti päätään. Sitten hän silmäsi vuoteisiin ja sitten minuun. Hänen vakava kotkannaamansa venyi pitkäksi. Hieno hymy väreili pitkien viiksien alla. Sanaakaan sanomatta kyykistyi hän viereeni. Sitten tuli karjanomistaja. Hän katseli ympärilleen koomillinen kauhistuksen ilme kasvoillaan ja räjähti sydämelliseen nauruun. »Muistelin säälineeni noita toisia», huomautti hän. Windy Bill tuli viimeisenä. Hän taivutti päätään sisään tullessaan, oikaisi pitkän ruhonsa ja tutustui tilanteeseen ilmettään muuttamatta. »Kas niin, tämäpä on somaa», virkkoi hän. »Rupesin jo tulemaan peloittavan kuivaksi ja luulin täytyväni lähteä laakson pohjaan asti tässä sateessa». Hän kumartui ja joi peiton keskellä olevasta lätäköstä. Mutta nyt rupesivat meidän soihtumme lyhenemään arveluttavasti. Luolan suulla kasvoi pieni kuiva pensas. Me sytytimme sen palamaan ja sen valossa sieppasimme kukin huopapeittomme ja korjasimme muut vehkeet veden ulottuvilta. Paluumatkamme ilman soihtuja oli muistelemisen arvoinen. Pimeys oli niin tiukka, että tunsit sen painon hartioillasi, ja vuori oli jyrkkänä kuiluna vasemmalla puolellamme ja täynnä paasia ja vierinkiviä. Vähän päästä törmäsimme niihin ja lensimme nurin niskoin. Kerran minä tulin kuuden, seitsemän jalan penkereeltä suinpäin, mutta pääsin jutusta vain hieman ohuemmalla selkänahalla. Ja koko ajan pieksi sade meitä armottomasti, kastellen viimeisenkin kuivana säilyneen pisteen. Vihdoin näimme valon pilkottavan luolastamme ja minuuttia myöhemmin olimme taas ankarassa kiipeämisen touhussa pitkin viettoa luolan pohjaa, jota pääsimme penkereellemme ja sen alapuolella olevalle nuotiollemme. »Peijakas vie», läähätti Windy Bill, »kyllä pitäisi olla koukut silmäkulmissa tällaista kiivetessä.» Lisäsimme voimaa nuotioon ja siunasimme mesquite-taakkoja, jotka olimme aikaisemmin illalla raahanneet sinne. Kiedoimme huopapeittomme hartioillemme, paiskasimme jalkamme pengermän yli loimua kohti ja nojasimme selkämme viistoon kallioseinään. Meillä oli aika hyvä olla siinä. Sateen lotina tunki hiljaisuuden olemattomiin, se kasvoi vain voimassa kuten ratsastajan kavionkapse kovalla maalla. Vähitellen vaivuimme torkuksiin. Pitkän aikaa tuntui kaikki mieluisalta. Unikuvat saapuivat, sekoittuen todellisuuteen; nuotio häipyi tietoisuudestamme ja palasi sadunomaisena kuin horrostilassa oleville, suloinen raukeus valtasi väsyneet ruumiimme. Loimu leiskui, varjot hyppelehtivät, sulivat todellisuuteen, muuttuivat taas luonnottomiksi aaveiksi. Vaivuimme uneen. Jonkun ajan kuluttua tunkeutui unitajuumme himmeä tietoisuus siitä, että kovan kallioseinämän paine oli ehkäissyt säännöllisen verenkierron. Me liikehdimme levottomasti, hakien mukavampaa asentoa. Se oli heräämisemme ensi oireita. Uusi asento ei tuntunut mukavalta. Kylmänväreet kiirivät ruumiissamme eikä peittojen kohautteleminenkaan estänyt niitten jatkumista. Vihdoin riuhtasin lakin päästäni ja katselin ympärilleni. Jed Parker, kirjavaksi paikkailtu »lohduttaja» hartioillaan, seisoi ääneti valkean ääressä. Pysyttelin hiljaa, jotten herättäisi muita. Kohta huomasin, että toiset tekivät aivan samoin. Me purskahdimme nauruun, heitimme huopapeittomme pois, ojentelimme itseämme, haukottelimme ja syötimme nuotiota. Sakea, kirpeä katku täytti ilman. Karjanomistaja nousi kävelemään ja jätti jalkineistaan hehkuvat jäljet. Tutkimme nopeasti asiaa ja huomasimme, että otaksumamme maa luolan pohjalla olikin guanoa, lepakon jättämää guanoa ja tonnimitalla. Tuli oli levitessään sulattanut sen kestämättömäksi velliksi. Tunsimme elävämme tulivuoren päällä. Kauanko mahtoikaan pengermämme, joka oli samaa ainetta, kestää tulen loimua. Sitä oli mahdoton tietää. Meidät valtasi yhtäkaikki uneliaisuus ja otimme taas peitteemme käytäntöön, päättäen käyttää hyväksemme niin monta torkahdusta kuin mahdollista, ennenkuin tämäkin majapaikka meiltä riistettäisiin. Se tapahtui kuitenkin pikemmin ja aivan toisella tavalla kuin olimme odottaneet. Windy Bill herätti meidät tietoisuuteen kiljahtamalla mielettömästi. Ja tietoisuuden palattua osui korviimme omituinen, sohiseva ääni, kuin hiljainen yhtämittainen rummutus. Tutkimus osoitti, että tämänkin luolan katto oli saanut vuodon. Mutta ilman mitään varoittavaa tipahtelua, äkkiä, kuin tynnörin tappi olisi auennut. Kymmenessä sekunnissa oli oikea pieni joki syövyttänyt itselleen monta tuumaa syvän uoman guanoon, viilettäen ohi nuotion ja alas jyrkkää viettoa. Kohtalon oikku oli määrännyt, että tuo vuoto — ainoa vuoto koko suuren luolan valtavassa katossa — sattui juuri meidän pienen pengermämme kohdalle. Karjanomistaja naurahti. »Tuosta muistuu mieleeni vanha farmari ja hänen rakas ystävänsä», virkkoi hän ja jatkoi sitten: »Se rakas ystävä tavoitti vanhan farmarin kylällä.» »John», sanoi hän, »minulla on sinulle surullisia uutisia, navettasi on palanut.» »Siunatkoon!» sanoi farmari. »Mutta se ei ole pahinta. Lehmäsi paloi myös.» »Siunatkoon!» valitti farmari. »Sekään ei vielä ole pahinta. Hevosesikin paloivat.» »Herra siunatkoon!» huokaili farmari. »Ei sekään ole vielä pahinta. Navetasta syttyi talosi ja sekin paloi kokonaan.» »Siunatkoon!» valitteli yhä farmari. »Mutta vieläkään ei ole pahin sanottu. Vaimosi ja lapsesikin menettivät henkensä.» Silloin farmari puhkesi hillittömään nauruun. »Hyvä Jumala, mies!» huudahti hänen ystävänsä hämmästyneenä. »Mitä nauramisen aihetta sinä tässä voit huomata?» »Etkö sinä huomaa?» vastasi farmari. »Näet, sehän on kaikki niin perinpohjaista.» »Niin», lopetti karjanomistaja. »Se mikä tässäkin minua enimmän huvittaa, on tuo kirottu perinpohjaisuus yörauhan häiritsemisessä.» »Mikä aika nyt on yöstä?» kysyi Windy Bill. »Puoliyön», ilmoitin minä. »Kirottua, kuusi tuntia vielä päivän nousuun», huokaili Windy Bill. »Kuinkahan teitä miellyttäisikään rauhallinen puutarhatyö idässä, jossa te voisitte vaeltaa kapakkaan säännöllisesti joka ilta, juoda lämpimän puol'kupposen ja polttaa oikein tehdastekoisen sikarin?» »Sehän ei miellyttäisi teitä vähääkään», ehätti karjanomistaja varmuudella ja sitten hän kertoi seuraavan jutun. Windy mainitsi taannoin gentlemanni Timin nimen ja se toi mieleeni ajan, jolloin ensi kerran näin samaisen miehen. Tim oli aivan oikein irlantilainen, mutta hän oli kasvatettu Englannissa ja lukuunottamatta hänen korostustaan, oli hän enemmän englantilainen kuin mitään muuta. Eräs rahtilaiva toi hänet Tusconiin Santa Fésta ja paiskasi hänet torille, jossa kaupungin joutokansa kokoontui häntä joukolla töllistelemään. Totisesti oli hän keltanokkamaisin otus, minkä ikänäni olen sillä seudulla nähnyt. Hänellä oli housut, leveät kuin pallot ja norfolkilainen takki yllään ja hänellä oli siinä ympärillään ainakin puolen tusinaa lapsellisia matka-arkkuja. Hän oli punaposkinen ja aivan suututtavan puhdas kasvoiltaan ja silmät paloivat kirkkaina kuin lapsen. Suurin osa läsnäolevista olikin sitä mieltä, että ne ilmaisivat lapsellisuutta, mutta minä näin heti, että se oli äärimmäistä itsetietoisuuden puutetta. Näytti siltä kuin hän olisi lähtenyt oikein suurapajan ajoon, ja hän aikoi painautua hopealöytöjä tekemään sikäläisiin vuoriseutuihin. Luonnollisesti hänelle suositeltiin lukemattomia hyviä neuvoja ja arvatenkin hän olisi piankin tehnyt sitoumuksia, joita sitten olisi saanut katkerasti katua, ellen minä olisi tuntenut erikoisen voimakasta mielenkiintoa häntä kohtaan. »Ystäväni», sanoin minä, vetäen hänet syrjään. »En tahdo olla utelias, mutta mitä teette kotona ollessanne?» »Minä olen talon nuorin poika», vastasi hän. Olin itsekin silloin keltanokka, enkä tiennyt mitään esikoisuudesta ja siihen kuuluvista asioista. »Se on sukuhistoriallisesti mieltäkiinnittävä juttu», sanoin minä, »mutta se ei anna vastausta kysymykseeni.» Hän hymähti. »No niin, enpä osannut arvata. Mutta vastauksesta se kyllä käy. En tee mitään.» »Hyvä», sanoin ujostelematta. »Jos näkisitte minun koettavan olla nuorin poika ja näyttävän unohtaneen sen ja tekevän jotakin, tarkoittamatta oikeastaan tehdä sitä, ettekö silloin tuntisi olevanne velvollinen varoittamaan minua?» »No kunniani kautta, tepä olette kummallinen poika. Mitä oikeastaan tarkoitatte?» »Tarkoitan vain, että jos aiotte palkata nuo miehet oppaaksenne vuoristoon, niin tulette häpeällisesti petetyksi ja voitte kiittää erikoista onneanne, ellette joudu intiaanien käsiteltäväksi.» »Harjoitatteko itse myös opastamista?» kysyi hän mitä viattomimmalla naamalla. Mutta minä suutuin. »Kirottu, kiittämätön penikka», sanoin minä, »menkää helvettiin omia teitänne», ja tein koroillani täyskäännöksen. Mutta nuori mies oli äkkiä käsipuolessani ja pani kätensä olkapäälleni. »Oo, älkäähän toki, antakaa anteeksi. En oikein käsittänyt. Odottakaa hetkinen, kunnes saan arkkuni järjestykseen. Sitten pyydän kunnian saada jatkaa tuttavuutta kanssanne.» Hän sai pari meksikolaista rasvamekkoa viemään matka-arkkunsa hotelliin ja tarttui sitten mitä ystävällisimmin käsipuoleeni. »Nyt, rakas ystävä, menemme etsimään jostakin naukun ja voileivän ja tutkimaan toisiamme hieman». Me olimme molemmat nuoria ja suulaita. Me vaihdoimme mielipiteitä, tulimme veljiksi ja puhuimme salaisuuksiamme ja ennen puoltapäivää olimme sopineet metsästämisestä yhdessä. Minulle jäi retken varustaminen. Tuloksena hommastamme oli, että kunnianarvoisa Timoteus Clare ja minä teimme kuukauden kestävän suurenmoisen eräretken, jolla ammuimme useampia komeita karhuja ja jolta palasimme Tusconiin parhaimpina ystävinä. Tusconissa oleskeli Schiefflein ja hän kertoi suurista kultalöydöistä alempana, apachien maassa. Ei auttanut mikään, meidän täytyi myös päästä koettamaan onneamme. Yhdyimme toiseen retkikuntaan — ryömimme kaivannoissa, ja vietimme peruskiven laskijaisia ja autoimme siten Tombstone-kaupungin perustamista. Emme tehneet mitään työtä, emme edes yrittäneetkään. Kumpainenkaan meistä ei tiennyt mitään kullankaivamisesta, mutta molemmat janosimme seikkailuja ja me iloitsimme kuin koulupojat leikkiessämme elämää ja kuolemaa chiricahua-intiaanein kanssa. En todellakaan ole nähnyt kenenkään innostuvan villiin elämään niin sydämen pohjasta kuin kunnianarvoisa Timoteus Clare. Hän halusi koettaa kaikkea. Hän oli niitä miehiä, jotka tuskin ennättivät nähdä jotakin uutta, ennenkuin jo olivat yrittäneet sitä ja hänellä oli niin valtava varasto innostusta, että hän tavallisesti onnistui. Pallohousut menivät pian sen tien ja kuukauden kuluttua ei hänen entistä pukuaan kukaan olisi tuntenut. Hänellä oli tapana tutkia meitä tuntikaupalla, syventyen aivan yksityiskohtaisesti varusteisiimme, vähäpätöisimmästä kaikkein tärkeimpään saakka. Sitten hän teki kysymyksiä. Innossaan päästä sikäläisten kaltaiseksi kaikessa, ei hän vähääkään ujostellut myöntää tietämättömyyttään. »Pojat, eikö teidän mielestänne sentään ole hullua käyttää noin korkeakorkoisia saappaita?» saattoi hän kysyä. »Minun mielestäni se näyttää hyödyttömälle turhamaisuudelle.» »Siinä ei ole mitään turhamaisuutta, Tim», selitin minä. »Ensinnäkin estyy siten jalka irtautumasta jalustimesta ja toiseksi se tarttuu tukevasti maahan kun täytyy astua jalan.» »Kautta Jupiterin, se on totta!» huudahti hän. Sitten hän hankki itselleen saapasparin. Jonkin aikaa näytti hän tyytyvän vain omistamaan uutuutensa. Hän iloitsi kuusipiippuisestaan ja lassostaan vain kaunistuksena itselleen ja hevoselleen. Mutta se ei häntä kauankaan tyydyttänyt. Hänen piti oppia niitä myös käyttämään. Kun hänen esimerkiksi piti oppia pistoolilla ampumaan, syventyi hän siihen kokonaan. Hän räiskytteli päiväkaudet yhteen mittaan ja punoi yöllä uusia teorioja. »Tuo heittomenetelmä ei oikein tepsi», saattoi hän valittaa. »Luulen, että venyttämällä peukaloa pitkin rumpua estyy tuo sivunykäys.» Hän käytti aina tähtäämistä ja liipasimesta vetoa. Aikaa myöten tuli hänestä tarkka ja nopea ampuja. Samoin oppi hän lasson heiton, lehmän kaadon ja muut metkut. »Mitä hyötyä tuosta kaikesta on» oli minulla tapana sanoa hänelle. »Jos aikoisit karjapaimeneksi, niin et kovempaa treenausta kaipaisi.» »Minä pidän siitä», oli hänen ainainen vastauksensa. Hänellä oli yksi ainoa todellinen vika, mikäli saattoi huomata. Hän pelasi mielellään. Hevospookkeri oli hänen lempipelinsä. En ole vielä koskaan nähnyt brittiläisen pelaavan hyvin pookkeria. Usein viekoittelin hänet pois pelipöydästä ja hän oli aina kiitollinen siitä, mutta pelinhimo pysyi hänessä voimakkaana yhä. Palattuamme perustamasta Tombstonea olin minä tyhjä ja täytyi ruveta työhön. »Minulla on yllin kyllin», sanoi Tim, »ja se on kaikki käytettävissäsi.» »Tiedän sen, vanha veli», sanoin hänelle, »mutta en voi käyttää sinun rahojasi.» Buch Johnson ryhtyi siihen aikaan onneaan koettamaan ja valmistautui viemään siitoskarjaa Soda Spring-laaksoon. Jokainen nauroi hänelle, he sanoivat sen olevan chiricahua-intiaanien pesäpaikan ja sehän oli totta. Mutta Buch oli käynyt siellä aikaisemmin karjahommissa ja hän luuli olevansa asiastaan perillä. Hän kokosi miehistön matkaa varten, osti hieman karjaa lisäksi Oregonista ja rakensi kotikarjatalonsa kolmen jalan paksuiseksi savitiililinnaksi, jossa oli ampuma-aukot. Minä yhdyin retkeen ja tavalla tai toisella sai kunnianarvoisa Timoteus luvan seurata mukana omana miehenään. Matka oli pitkä. Saimme kärsiä janoa ja hellettä, karja pakoili ja intiaanitkin säikyttelivät meitä. Mutta sinä kesänä vallitsivat sellaiset ilmastolliset suhteet, etten koskaan ole nähnyt erämaata niin ihanana. Oli kuin olisi herännyt näkemään Luojan valtavan kunnian, kun aamuisin nousi katsomaan värien vaihtelua kuivilla aavikoilla. Kotikarjatalolla hankki Tim taas itselleen luvan jäädä sinne. Hän piti itsellään omat ratsut, hoiteli niitä itse, metsästeli ja otti kaikin tavoin osaa karjahommiin. Intiaanit ryöstivät meiltä karjaa, luonnollisesti, mutta se oli liian lähellä heidän reservatiotaan, joten he eivät voineet koota suurempia eriä, vaan kulkiessaan seudun läpi, anastivat hajallaan olevia yksilöitä. Ratsupatrullit olivat heti täyttä neliä heidän jälessään, joten he eivät kerinneet tehdä edes pihviä saaliistaan. Mutta tietenkin meidän alituiseen täytyi olla varuillamme, sillä muutoin saatoimme menettää päänahkamme ja moni karjapaimen pääsikin, nelistäen vimmatusti, aivan viime tingassa kotitaloon. Se oli kunnianarvoisalle Timoteus Clarelle kuin mettä kielelle, paljon hauskempaa kuin hopean hapuileminen ja hän nautti siitä aivan rajattomasti. Niin kului jonkun aikaa, kunnes eräänä iltana, kun olin laskemassa hevosia laitumelle, korkeapyöräiset rattaat ajoivat kartanolle ja niistä astui Tony Briggs ja pieni, vilkasliikkeinen herrasmies, mustiin puettuna ja silkkipytty päässä. »Luulenpa että tuo silkkipytty on asettanut tulonsa juuri perjantaiksi, kun pojat eivät ole kaupungissa», kuiskasi Tony korvaani. Kun satuin olemaan ainoa puhuteltavissa oleva, kääntyi muukalainen minun puoleeni. »Olen tullut tapaamaan», sanoi hän omituisella laulavalla äänellä, jonka sittemmin olen huomannut olevan ominaista englantilaisille, »kunnianarvoisaa Timoteus Clarea. Onko hän täällä? »Oo, vai häntä te etsitte, niinkö? sanoin minä. »Ja kukas te sitten olette?» Nähkääs, olin oppinut pitämään Timistä enkä aikonut saattaa häntä mahdollisiin ikävyyksiin. Mies sieppasi silmälasinsa vatsaltaan, jossa ne olivat roikkuneet hienoissa ketjuissa, istutti ne nenälleen ja töllisteli minua. En mahtanut näyttää erikoisen lupaavalta haastateltavalta, sillä muutaman sekunnin kuluttua nyrpisti hän nenäänsä niin tuimasti, että kakkulat putosivat vatsalle takaisin, tunnusteli liivintaskuaan ja veti sieltä kortin esille. Otin sen vastaan ja luin: Jeffrie Case asianajaja. »Lakimies siis!», sanoin epäluuloisena. »Hyvä ystäväni», vastasi hän hieman kärsimättömästi. »En ole tullut tänne aikaansaamaan ikävyyksiä nuorelle ystävällenne. Totuus on se, että toiminimeni on ollut sukupolvia hänen perheensä asianajajana.» »Hyvä on», suostuin minä ja johdin hänet Timin ja minun asumalle yhden huoneen asumukselle. Jos olisin odottanut, että Tim olisi riemulla tervehtinyt poikavuosiensa kodin ystävää, niin olisin pettynyt pahasti. Hän istui selin oveen ja luki vanhaa aikakauskirjaa. Sisään tullessamme vilkaisi hän olan takaa meitä. »Ah, Case» virkkoi hän ja jatkoi lukemistaan. Päätään nostamatta hän hetken kuluttua sanoi: »istukaa.» Pieni mies otti asian tyynesti, istuutui nojatuoliin, asetti pienen laukkunsa jalkojensa väliin ja tarkasteli hienotunteisesti hieman karkeaa ympäristöään. Nousin lähteäkseni, mutta Tim pani lehtensä syrjään, haukotteli, ojenteli käsiään päänsä yli ja huokasi. »Älä mene, Harry» pyysi hän. »No, Case», kääntyi hän asianajajan puoleen, »mikäs nyt on kyseessä tällä kertaa. Mahtaa olla pirun tärkeä asia, joka on saanut teidät tulemaan — kuinka monta tuhatta peninkulmaa sitä lieneekään — tällaiseen maanpaikkaan.» »Se on tärkeä, mr Clare», totesi lakimies kuivalla, laulavalla äänellään. »Mutta olisin säästynyt tältä matkalta, jos olisitte vähänkään kohdistanut huomiotanne kirjeisiini.» »Kirjeisiin!» toisti Tim, silmät selällään. »Rakas ystävä, en minä ole saanut mitään kirjeitä.» »Osoitettuina, kuten tavallista New Yorkissa käyttämäänne pankkiin.» Tim nauroi hiljaa. »Ja jossa ne siis ovat yhdessä vuosirahani kahden viimeisen neljänneksen kanssa. Minähän erityisesti pyysin heitä olemaan lähettämättä mitään postia. Tässä maankolkassa ei kukaan menetä rahaa.» Hän vaikeni hetkeksi, väännellen viiksiään. »Olen todella pahoillani, että teidän täytyi tehdä näin pitkä matka», jatkoi hän sitten, »ja jos teidän asiananne on taas, kuten epäilen, tuo vanha juttu, koettaa saada minua palaamaan rakkaan setäni syliin, niin vakuutan teille, että tehtävänne tulee osoittautumaan täysin hedelmättömäksi. Setä Hillary ja minä emme koskaan voi asua samalla seudulla, kahden samassa talossa.» »Ja kuitenkin piti setänne teistä hyvin hellää huolta», uskalsi Case. »Teidän vuosirahanne — —» »Oh, myönnän mielelläni, että hän oli jalomielinen raha-asioissa — —» »Hän on jatkuvasti ollut jalomielinen testamenttimääräyksissään, joista juuri olen tullut ilmoittamaan teille.» »Setä Hillary on siis kuollut!» huudahti Tim. »Hän lähti pois kuudentenatoista viime kesäkuuta.» Seurasi lyhyt äänettömyys. »Olen valmis kuulemaan teitä» sanoi Tim, tullen vihdoinkin järkiinsä. Asianajaja kumartui ja alkoi sormiella laukkuaan. »Ei, ei, ei niitä, huudahti Tim hieman kärsimättömästi. »Kertokaa omin sanoin asia.» Lakimies painautui selkäkenoon ja asetteli yhteen sormensa päitä vatsan kohdalla. »Kreivivainaja», sanoi hän, »on armollisesti suvainnut määrätä teille läänityksenä koko Staghurstin linnan rakennuksineen, vuokratuloineen ja etuineen. Tämä sekä asunto-oikeus nousee noin kymmeneen tuhanteen puntaan sterlinkiä vuodessa.» »Vähän vähemmin kuin viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa, Harry», laukasi Tim minulle olkansa yli. »Siinä on yksi ehto», jatkoi lakimies. »Oh, onko niin!» huudahti Tim masentuneena. »Mutta kun tuntee setä Hillaryn — — —» »Ehto ei ole kohtuuton», pisti lakimies vikkelästi väliin. »Se vaatii ainoastaan jatkuvaa asumista Englannissa ja siitä vähintään yhdeksän kuukautta itse tilalla. Tämä määräys on ehdoton, tila peruutuu niin pian kuin määräystä ei noudateta. Mutta sallittakoon minun huomauttaa, että useimmat ihmiset ja minä niitten joukossa, tyytyvät elämään suurimman osan elämäänsä ei ainoastaan kuningaskunnan rajojen sisäpuolella, vaan vieläpä neljän seinän sisällä paljon vaatimattomammasta summasta kuin kymmenen tuhatta puntaa vuodessa. Englanti ei sitäpaitsi ole vailla viehätystä englantilaiselle ja Staghurst omaa maaseutupaikaksi suuria mahdollisuuksia.» Kunnianarvoisa Timoteus oli tointunut ensi hämmästyksestään. »Ja ellei ehtoja täytetä?», tiedusteli hän. »Tila peruutuu kaikkineen lain mukaisille perijöille ja te saatte vuotuisen, neljänneksittäin maksettavan sadan punnan elinkoron. »Saanen kai kysyä syytä näihin erinomaisiin ehtoihin?» »Hienotunteinen päämieheni ei koskaan puhunut siitä minulle», vastasi lakimies, »mutta» — ja silmissä välähti veitikka — »ehkäpä satunnainen rahapula — Monte Carlo — —» Tim purskahti nauruun. »Oh, mutta siinä tunnen setä Hillaryn taas», huudahti Tim. »Mr Case, varmastikin voi Mr Johnson, tämän karjakartanon omistaja, antaa teille yösijan ja huomen aamuna lähdemme.» Hän palasi muutaman minuutin kuluttua ja tapasi minut istumassa ja polttamassa surumielisenä piippuani. Pidin Timistä ja surin oikein hänen lähtöään. Sitäpaitsi häiritsi minua, nuorten tolkuttomaan tapaan, jossakin määrin se korkea asema, johon äkkiä muuttuneet omaisuussuhteet olivat hänet paiskanneet. Hän seisoi keskellä huonetta, katsellen minua, sitten hän astui lattian poikki ja pani kätensä olkapäälleni. »No», urahdin minä nostamatta päätäni. »Olette hyvin äveriäs mies nyt, Mr Clare.» Silloin nosti hän minut ilmaan istuimeltani, asetti minut keskelle lattiaa ja välähytti hieman irlantilaista silmänvalkuaistaan. »Kas niin, ei mitään sellaisia», säväytti hän, »sinä helkkarin hupakko. Älä sinä mr clarittele minua!» Sitten me viisi minuuttia keskustelimme asiasta. Tim oli aikalailla innostunut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tunsi Staghurstin hyvin ja kertoi minulle suuresta kivisestä päärakennuksesta, puistoteistä, pensasaidoista, nurmikoista riikinkukkoineen, pyöreistä, viheriöivistä kukkuloista ja työväen asunnoista. »Se on koti», virkkoi hän, »enkä aikaisemmin tullut kuvitelleeksikaan kuinka mielelläni sen taas näen. Minusta tulee siellä mahtava mies, Harry, ja se tekee oikein hyvää.» Me teimme kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka minä tulisin vierailemaan hänen luokseen, niin pian kuin vain saisin kokoon tarvittavat rahat. Hän oli niin hienotunteinen, ettei tarjoutunut kustantamaan matkaani ja se vain lisäsi luottamustani ja kiintymystäni häneen. Seuraavana päivänä hän sitten lähti matkaan Tonyn ja pienen, vilkkaan lakimiehen kanssa. En häpeä, vaikka tunnustankin seuranneeni katseillani heitä, kunnes korkeapyöräiset ajopelit häipyivät kuin kangastus taivaanrannalle. Olin Buch Johnsonin töissä koko sen kesän ja seuraavan talvenkin. Meillä koottiin ensi kerran koko karja tarkastettavaksi ja teimme sen huomion, että luonnollinen lisääntyminen oli suurenemassa, huolimatta intiaanein tuottamasta vahingosta ja laajensimme toiminta-aluettamme aina Rock Creekin toiselle puolelle. Olimme todistajana monen intiaanisodan alkurytäkässä, otimme osaa muutamaan kahnaukseen chiricahua-intianein kanssa ja näimme karjan ryöstöjen alkuleikin. Sikäläisellä miehellä ei ollut tilaisuutta muihin mietteisiin, kuin mikä kulloinkin oli käsillä, mutta minulle jäi kuitenkin hieman aikaa ajatella Timiä. Kummastelin mielessäni, miltä hän nyt mahtoi näyttää, mitä hän teki ja millä hiton keinoilla hän sai kulutetuksi viisikymmentuhantensa vuodessa. Ja sitten eräänä kesäkuisena sunnuntaina, maatessani vuoteellani, työnsi Tim oven auki ja astui sisään. Olin nuori, mutta olin jo nähnyt yhtä ja toista ja tunsin hänen kasvonilmeensä, joten painuin takaisin enkä virkkanut sanaakaan. Minuutin kuluttua avautui ovi uudelleen ja Buch Johnson itse tuli sisään. »Hyvää päivää», sanoi hän. »Näin teidän ratsastavan taloon.» »Päivää», vastasi Tim. »Tunnen juttunne kokonaan; neuvonantajanne Case kirjoitti minulle siitä», sanoi Buch ilman minkäänlaisia esipuheita. »En tunne syitänne, enkä välitä tietääkään — sehän ei ole minun asiani. En myöskään aio kertoa teille, mikä saakelin hölmö te mielestäni olette. Sekään ei ole minun asiani. Mutta minä tahdon, että te kyselemättä käsitätte asemanne karjatalolla.» »Aivan oikein, sir», sanoi Tim hyvin rauhallisesti. »Kun te taannoin oleskelitte täällä, olin oikein iloinen saadessani pitää teitä jonkinlaisena vieraanani. Sittemmin olette ollut, kuten kuulin sitä nimitettävän, joutilas herrasmies. Nyt ette ole muuta kuin tyhjäntoimittaja. Rahanne eivät merkitse minulle mitään, mutta periaate on tärkeä. Maa on kerrassaan tyhjäntoimittajain myrkyttämä, miesten, jotka eivät yritäkään mitään ja minä en aio pitää epäkelpoja kattoni alla. Minulla oli kerran herttuan poika ajomiehenä, ja hän ei pystynyt lyömään naulaa edes lumikinokseen. Niin että on turhaa kuvitella mielessänne, että te voitte tulla karjatalolleni vetelehtimään.» »En halua vetelehtiä», vastasi Tim, »tahdon jotakin hommaa.» »Annan teille työtä, mutta se on oikeata karjapaimenen tehtävää, neljäkymmentä dollaria kuussa. Mutta ellette pysty satulaanne täyttämään, niin menee toimi jollekin muulle.» »Minä tyydyn siihen.» »Hyvä on», lopetti Buch, »se on siis sovittu. Ystävänne Case pyysi minua antamaan teille joukon hyviä neuvoja. Mielestäni on miehisellä miehellä yhtä paljon hyötyä neuvoista, kuin lehmällä neljästä takajalasta.» Hän meni ulos. »Herran nimessä! mikä nyt on?» huudahdin minä hypäten vuoteeltani. »Hei Harry!» sanoi hän, aivan kuin olisi nähnyt minut eilen. »Tulin takaisin.» »Mitenkä takaisin? kysyin. »Luulin ettet voisi jättää tilaasi. Ovatko he rikkoneet testamentin?» »Eivät», sanoi hän. »Ovatko rahat sitte loppuneet?» »Eivät.» »No mitä sitten?» »Koko juttu on siinä, ettei minun kannattanut pitää tilaa ja rahoja.» »Mitä sinä tarkoitat, mies?» »Olen jättänyt kaiken.» »Jättänyt! Mitä varten?» »Päästäkseni tänne takaisin.» Minun oli vaikea käsittää häntä. »Tim Clare», sanoin vihdoin, »tarkoitatko, että hylkäsit englantilaisen suurtilan ja viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa päästäksesi tyhjäntoimittajaksi viiden sadan dollarin tuloilla ja karjapaimeneksi ehkä yhtä suurella summalla lisää?» »Pilkulleen.» »Tim», vannotin häntä vakavana, »sinä olet kirotun hullu.» »Mahdollisesti», myönsi hän. »Miksi teit niin?» rukoilin minä. Hän meni ovelle ja katseli erämaata, jossa vuoret kohosivat kuin saippuakuplat taivaanrantaa vastaan. Pitkän aikaa hän siinä katseli ja kääntyi vihdoin minuun päin. »Harry», sanoi hän matalalla äänellä, »muistatko leiriä, jonka pystytimme vuoren kupeelle tuona yönä, jolloin olimme menehtyä? Ja muistatko miten kauniina päivä nousi korkeille lumipeitteisille vuorenkukkuloille vastapäätä — ja rotkon allamme, joka häipyi tanssivaan sumuun — ja nuo teräksenkirkkaat tähdet, jotka katosivat näkyvistämme — yksi toisensa jälkeen. Missä sain kyllin tilaa sellaiselle Englannin nurmikentillä? Ja muistatko sitä päivää, kun matkasimme Yuma erämaan poikki, kuinka aurinko poltti päätämme ja kuivat, hauraat kukkulat näyttivät pieneltä kohokartalta ja harmaat salviapensaat juoksivat vuoren huippuja kohti. Ja sitten tuli auringonlasku, kovat, kuivat vuoristot kävivät utuisiksi, niinkuin monivärinen harso, sulaen, hehkuen, vaaleten siniharmaaksi ja tähdet tulivat esiin. Englannin kukkulat ovat pyöreitä, vihreitä ja ruokottuja; taivas on matala ja tähdet vain muutaman mailin päässä. Ja muistatko vielä tuota tummaa yötä kun vanha Loco ja hänen sotilaansa olivat leiriytyneet Cochise linnakkeen juurelle ja me hiivimme sametin pehmeässä pimeydessä heidän lähellään ja arvailimme, milloin he meidät huomaisivat, kun suumme olivat tahmeina jännityksestä ja vienot tuulet puhaltelivat?» Hän kulki edestakaisin lukemattomia kertoja ja hänen rintansa paisui. »Ihmiselle, joka on vartavasten kasvatettu ja joka ei ole nähnyt muuta, se käy päinsä. Case voi elää neljän seinän sisällä, sillä hän on siihen tottunut eikä tunne toisenlaista elämiä. Mutta minun kaltaiseni. — He tahtoivat minua nelistämään kasviaitausten välissä — minua, joka olin ratsastanut erämaissa, joissa ylläni taivas ja allani maa ovat suuremmat kuin islantilaisen maailmankaikkeus! He tahtoivat minua hoitamaan kurjaa maatilkkua — minua, joka olen nähnyt auringon nousevan yli puolen maailman. Puhu sitten kymmenestä tuhannesta vuodessa ja mitä sillä voi ostaa. Sinä tiedät Harry, miltä tuntuu kun härkä jännittää lassoasi ja heposi asettuu vastarintaan! Missä voin Englannissa ostaa sellaista? Sinä tunnet päivän nousun ja laskun ja ne rajattomat lakeudet, joilla sydän paisuu suureksi. Sinä tunnet erämaan janon ja pitkän taipaleen nälän, sinä tunnet auringon, joka loistaa ja täyttää koko taivaan kirkkaudellaan ja tuulenhengen, joka raikkaana puhaltaa avarilta asuinsijoiltaan? Missä palstoitetussa, siistissä, vihreässä ja tiheään asutussa Englannissa voin ostaa näitä kymmenellä tuhannella, niin, sata kertaa kymmenellä tuhannella? Ei, ei, Harry, se omaisuus tulisi minulle liian kalliiksi. Olen nähnyt sen, hyljännyt sen ja huomannut sen mahdottomaksi. Olen tullut takaisin Suureen Maahan, missä palkka on pieni, raadanta kovaa ja mukavuudet vähäiset, mutta missä ihminen ja hänen sielunsa tapaavat Luojansa kasvoista kasvoihin.» Karjanomistaja lopetti kertomuksensa. Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Ulkopuolella tuntui sade harvenevan. Windy Bill ilmoitti, että joku tähti pilkisti pilvien lomista. Aamukylmä pakotti meidät niin lähelle nuotiota kuin sulava guano suinkin salli. »En tiedä oliko hän oikeassa vaiko väärässä», tuumi karjanomistaja hetken perästä. »Mies voi aikaansaada niin paljolla rahalla yhtä ja toista. Ja kuitenkaan ei vanha »alkali» tunne itseään onnelliseksi missään muualla kuin täällä. Mutta yhden asian tiedän», lopetti hän painostavasti, »huolimatta sateesta, vilusta, nälästä, epämukavuudesta, kirouksista, potkuista ja väkivaltaisesta kuolemastakin, ei teistä juroniekoista yksikään viihtyisi noissa puutarhahommissa, joista kolme tuntia sitten haastelitte.» Neljäs luku. KARJAVARKAAT. Päivä koitti ja me laskeuduimme laakson pohjaan. Siellä me suurella vaivalla onnistuimme virittämään nuotion ja söimme aamiaista, sateen yhä piestessä meitä. Siinä yhdeksän korvissa veden tulo kuin taikatempulla lakkasi. Alkoi tulla kylmä. Karjanomistaja ja minä päätimme kiivetä vuoren huipulle ampumaan vähän lihaa, joka meiltä oli loppunut. Se oli raskasta kiipeämistä, mutta päästyämme paljaitten kallioitten yläpuolelle, jouduimme aaltoilevalle, ruohoisalle ylätasangolle, joka oli puolitoista mailia pitkä ja noin puoli mailia leveä. Heinä kasvoi korkeana, siellä täällä, aivan kuin puistoistutuksina nousi pieniä elinvoimaisia tammiryhmiä ja pikku puroja solui pyöristyneitä kallioita alas. Takaisin tullessamme yhtyivät penkereet toisiinsa yhtenäiseksi kuin pöytä. Syvät rotkot, jotka tähän saakka olivat olleet hallitsevina nähtävyyksinä, katosivat kokonaan. Näytti siltä kuin olisimme olleet laajalla, aaltoilevalla tasangolla, johon vuorenharjanteet antoivat hieman vaihtelua ja joka ulottui yhtämittaisena aivan lumipeitteisen Galiuroksen juurelle saakka. Ja kuitenkin tiesimme, että kymmenen minuutin kävely veisi meidät hirvittävän kuilun partaalle, niin syvän, että sen pohjalla virtaavan veden liikettä tuskin saattoi eroittaa; se oli niin koluinen, että hevosmies tuskin ensinkään saattoi liikkua siellä ja kuitenkin niin vanha, että sen pohjalla kasvoi metsää ja runsas heinä somilla, pyöristyneillä kummuilla. Se oli perin hämmästyttävä kaksoisilmiö. Onnistuimme ampumaan lihavan, valkohäntäisen vuoripukin ja palasimme onnellisina leirille. Kaivoimme ojat, järjestimme suojuksen ja keitimme lämpimän aterian. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme karhunmetsästystä jalan erään kanjonin varrella, jossa Setä Jim tiesi olevan »asuttuja» luolia. Kun herättyämme seuraavana aamuna, erinäisin vaikeuksin vedimme suojuksemme syrjään, olikin maa lumen peitossa. Lumivaippa painoi puitten oksia maantasalle ja ilmassa leijaili vielä hiutaleita. »Ei mitään karhuja tänäpäivänä», virkkoi karjanomistaja. »Ei», myönsi Setä Jim kuivasti. »Ei mitään karhuja ja mikä tärkeämpää, ellette aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa, niin on parasta lähteä tänään takaisin.» Me keittelimme palelevin sormin, söimme, vähäväliä hypäten syrjään puista tulevien lumivyöryjen alta ja kokosimme tavaramme vastenmielisesti. Köydet olivat jäässä, kytkimet jäykät ja kaikki kalisevaa tai märkää. Vihdoin työ oli suoritettu. Lämmitimme viimeisen kerran kohmettuneita käsiämme valkean ääressä ja lähdimme matkaan. Maailma oli lumisine puineen ja pengermineen erinomaisen kaunis. Mutta se oli myös erinomaisen liukas. Lumi oli tarpeeksi nuoskaa takertuakseen hevosten kavioihin ja eläinparat luistelivat ja kävelivät kuin puujaloilla. Täten me vaelsimme takaisin maita, jotka mielestämme olivat kyllin pahoja ennestäänkin, mutta joita nyt lisäksi peitti petollinen valkovaippa. Kuvittelehan ratsastavasi viettävää kalliota, joka laskee niin jyrkästi, että hevosesi täytyy tehdä aivan taiturimaista nilkkatyötä, välttyäkseen liukumasta sivulle. Tuollaista kalliota laskeutuessasi istut mieluimmin hyvin keveästi satulassa. Peitä sitten tuo kallio muutamalla tuumalla lunta, aseta lumipallot kunkin kavion alle ja yritä uudestaan. Kun olet tehnyt sen parikymmentä kertaa, niin valitse itsellesi jyrkkä vuorenkuve, sirota se täyteen pääsi kokoisia vierinkiviä ja peitä se taas tuolla samaisella, kaikki salaavalla liukkaalla aineella — no niin, sinullahan on valta vaihdella kokeilujasi miten mielikuvituksesi vain sallii. Päästyämme viimein vedenjakajan yli, jouduimme uusiin vaikeuksiin, muistamatta, että meidän tulomatkallamme oli kuljettava jonkin matkan erästä kapeaa joenuomaa. Silloin oli meidän kiivettävä hyvin jyrkkää nousua ja silloin tällöin poukettava aika korkeille penkereille. Nyt tapasimme aikaisemmin kuivan uoman vetevänä jokena. Jyrkänteet olivat muuttuneet koskiksi ja pengermät vesiputouksiksi. Kun saavuimme niiden kohdalle, oli meidän »laskettava kosket» niin hyvin kuin taisimme ja pulskahdimme tavallisesti niiden alla oleviin, epämääräistä syvyyttä osoittaviin patoumiin. Muutamat kuormahevosista pyörähtivät nurin niskoin, liottaen huono-onniset makuuvaatteemme perinpohjin, mutta onneksi ei yksikään ratsuhevonen menettänyt tasapainoaan. Vähitellen leveni rotko ja tulimme leveään puitakasvavaan kanjoniin. Täällä vesi tasoittui leveämmälle alueelle ja oli siten ainoastaan kolmen tuuman vahvuinen. Me kahlasimme räiskytellen iloisesti eteenpäin, sillä lukuunottamatta joitakin pehmeitä hiekkapaikkoja tai suoniemekkeitä olimme päässeet huolistamme. Jed Parker ja minä satuimme ratsastamaan rinnan, muodostaen hännänhuipun ja pitäen huolta, etteivät kuormajuhdat lähteneet omille teilleen tai viivästelisi. Kulkiessamme ensimmäisen karjavarkaitten aitauksen ohi, kiinnitti hän huomiotani niihin. »Menehän vilkaisemaan niitä, siitä ei ole kuin kaksi vuotta kun karkoitimme heidät täältä.» Ratsastin paikalle. Sillä kohdalla aukeni kapea kuilun tapainen laakso pääkanjoniin. Ratsastettuani vähän matkaa tuota laaksoa näin, että se päättyi äkkiä kohtisuoraan kallioseinään. Kun sen sivut myöskin olivat jyrkät, ei tarvinnut muuta kuin rakentaa aita kanjonin puoleiselle suulle ja niin oli mitä täydellisin karja-aituus valmis. Kun ajattelin kuinka täydellisesti näkymätön tuollainen syvä kanjoni on, ellei ratsasta aivan sen partaalle ja kuinka äärimmäisen vaikeapääsyinen ja kaukainen seutu oli, niin käsitin kuinka ihanteellinen kätköpaikka se oli. »Siitä on oikein jännittävä juttukin, tuosta rosvojoukosta, joka käytti tätä omanaan», sanoi Jed Parker, palattuani hänen luokseen. »Minäpä kerron sen sinulle joskus.» Kiipesimme vuorelle, laskeuduimme Double R:ään, viritimme tulen takkaan, kuivattelimme ja olimme onnellisia. Vähän syötyämme, — kuivaa ruokaa vaan — muistutin Jed Parkeria lupauksestaan ja niin hän istuen jalat ristissä peittonsa päällä keskellä lattiaa, kertoi meille seuraavan tarinan. * * * * * Paljon romaaneja on kirjoitettu »pahasta miehestä» ja suurin osa niistä on pötyä. Paha mies on yksinkertaisesti murhaaja, ei enempää eikä vähempää. Hän ei koskaan antaudu suoraan, rehelliseen aseenkäyttöön, jos vain voi sitä välttää. Hän suorittaa tekonsa salaa tai sitten saatuaan edes lain varjon puolelleen. Siitä on hyvänä esimerkkinä Sam Cook. Te olette kaikki kuulleet hänestä. Kyllä hänellä sisuakin oli. Kun hän joutui umpikujaan, toimi hän kunnollisesti — hän saikin äkkikuoleman pyssynluodista. Mutta kun hän harkiten kyttäsi miestään, niin ei hän jättänyt mitään sattuman varaan. Hän oli jonkun aikaa järjestysmiehenä Willetsissä. Sangen pian tehtiin se huomio, että ilmeni kovin monta tapausta, joissa oli vastustettu vangitsemismääräystä, jolloin Samin oli käytettävä ampuma-asetta ja että nuo tapaukset poikkeuksetta kohdistuivat hänen henkilökohtaisiin vihamiehiinsä. Tietenkin kaikki saattoi olla kuten pitikin, mutta asia näytti epäilyttävältä. Sitten hän eräänä päivänä ampui Max Schmidt paran aivan tämän salongin takana. Kutsui vain hänet ulos ja paukautti vatsaan. Sanoi Maxin vastustaneen vangitsemismääräystä, jonka oli aiheuttanut salongin aukipito yli määräajan. Olipa sekin muka syy vangitsemiseen Willetsissä! Rouva Schmidt väitti aina nähneensä koko tapauksen kulun ja sanoi että Cook, heidän aivan rauhallisesti keskustellessaan, ampui korkeintaan kahden jalan päästä. Joka tapauksessa tulimme siihen päätökseen, että me tarvitsimme uuden järjestysmiehen. Niin. Muuta ei sitten tehtykään, sillä silloin ei vielä ollut perustettu valvojakuntaa eikä yksityisen, siivon kansalaisen tehnyt mieli tulla tuota lajia olevan pahan miehen silmätikuksi. Paitsi ehkä, jos hänkin rupesi käyttämään samoja keinoja ja harrastamaan pientä salakyttäämistä omaan laskuunsa. Pääasia on että nuo pahat miehet ovat matalamielisiä, kurjimuksia ja yksinkertaisesti kylmäverisiä murhamiehiä, jotka odottavat otollista tilaisuutta ja tekevät tekonsa ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia. Paha mies tavoittaa sinut aavistamattasi, nukkuessasi, keskustellessasi, tai tuumiessasi millainen päivä tänäänkin tullee. Hän ei anna sinun saada vihiäkään asiasta ja ennemmin tai myöhemmin hän sinut nutistaa itselleen turvallisimmalla ja helpoimmalla tavalla. Siinä ei ole vähääkään runollisuutta. Ja ennenkuin olet nähnyt jonkun miehen, jota on pyydetty mökistään rauhalliseen keskusteluun, ammuttavan, kun hän sattuu katsomaan muualle; tai kun häneltä on pyydetty juotavaa ja hän on tapettu kumartuessaan sitä ottamaan; tai huoneeseen mennessään on saanut piston selkäänsä; ennenkuin olet sen nähnyt, on sinun kerrassaan vaikeaa uskoa, että keneltäkään mieheltä saattaisi siinä määrin puuttua suoruutta tai sääliä tai alkuperäisintä inhimillisyyttä. Kuten tiedätte pojat, tulin Texasista Buch Johnsonille noin kymmenen vuotta sitten. Minulla oli muutamia hyviä ratsuhevosia ja minua harmitti myydä niitä siihen hintaan, jota niistä silloin tarjottiin, joten päätin ratsastaa poikki maitten ja tuoda ne mukanani. Matka ei ollut niin hirvittävän pitkä ja arvelin, että olisi hauska nähdä miltä Uusi Meksikokin näytti. Albuquerquen mailla yhdytin toisen matkueen, joka oli menossa samaan suuntaan. Heitä oli viisi henkeä, kolme miestä, nainen ja vuoden vanha lapsi. Heillä oli puolen tusinaa hevosia ja se olikin kaikki mitä näin. Niistä vain kaksi kuormahevosta eikä mitään vankkuria. Luulenpa että koko talous - kupit, pannut ja kattilat — olivat korkeintaan viiden dollarin arvoiset. He olivat juuri illallisella, kun pääsin heidän luokseen eikä minun tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista, niin huomasin, ettei heillä ollut matkassaan muuta muonaa kuin jauhoja, kahvia ja sokeria. Puoleksi nyletty mullikan ruho oli heidän lähellään ja paistinpannu oli täynnä lihaa. »Hyvää päivää, muukalaiset», sanoin minä ratsastaen paikalle. He nyökkäsivät hieman päätään, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Hevoseni rupesivat syömään, minä paneuduin mukavasti satulaan ja kierasin itselleni palturin. Miehet olivat pitkiä, hoikkia roikaleita, kasvot tympeät ja silmät ovelat ja pälyilevät. Nainen oli likainen ja kaikin puolin epämiellyttävä. Tunsin sen lajin erinomaisesti. Texas alkoi olla sellaisille liian ahdas paikka. »Illallista syödään», sanoin iloisesti. Joku heistä murahti minulle: »niinhän sitä». Ja hetken kuluttua kysyi pisin heistä hyvin vastenmieliseen sävyyn, enkö haluaisi levätä ja syödä. Vastasin heille kieltävästi ja selitin aikovani jatkaa matkaani iltaviileässä. »Teillä näkyy olevan enemmän lihaa kuin tarvitsette», sanoin minä. »Minäkin voisin käyttää vähän siitä.» »Ottakaa itse», sanoivat he. »Se on merkitön hieho, joka sattui vastaamme. Leikkasin paistin itselleni ja huomasin, että nahka oli kyljestä leikattu aivan kaistaleiksi ja että pää oli kokonaan poissa. »Kas niin», puhelin ruholle, »ei kukaan pystyne vannomaan, oletko merkitsemätön vai etkö, mutta uskaltaisinpa lyödä vetoa, että tunnet poltinraudan varsin hyvin.» Sanoin heille suurkiitokset ja nousin satulaan taas. Hevoseni teeskentelivät hieman hämmästystä, kun heidän taas täytyi lähteä, mutta en voinut auttaa asiaa. »Tämä näyttää tosin aivan rangaistukselta, hevosparat», puhelin niille, »mutta olen varma, ettei teillä ole suurempaa halua yhtyä tuohon seuraan kuin minullakaan enkelien joukkoon, mutta jos leiriydymme tähän, niin luultavasti kumpikin tapahtuu. En nähnyt heitä sen koommin, ennenkuin satuin Lazy Y:hen ja olin alkanut karjanpidon Soda Springin laaksossa. Larry Eagen ja minä ratsastimme yhdessä niihin aikoihin ja siten tulin tuntemaan hänet sangen hyvin. Eräänä päivänä, kaukana Elm Flatilla, tapasimme arvaamatta tuon samaisen teksasjoukon taas, matkalla pohjoiseen. Sillä kertaa olin omalla alueellani ja tunsin asemani, joten saatoin tyydyttää uteliaisuuttani hieman suuremmassa mitassa. »Kas, olettepa te tulleet kauaksi», sanoin minä. »Niin olemme», sanoivat he. »Ja minnepäin matka?» »Tuonne vuorille päin.» »Ja mitä siellä?» »Farmia me vain, hieman kauppapuutarhaa, ehkäpä ostelemme vähän karjaakin.» He jatkoivat matkaa. »Kauppapuutarhan piti kai olla hieno homma näillä seuduilla», virkoin Larrylle. Hän istui satulassa, katsellen heidän jälkeensä. »Melkeinpä säälittää», sanoi hän. »Sen täytyy olla kovan työn takana.» No niin, me paimensimme niillä mailla lähes kaksi vuotta. Sillä ajalla näimme teksasilaiset ystävämme — Hahn oli heidän nimensä — pari, kolme kertaa ja kuulimme heistä vähän väliä. He ostivat polttomerkillä varustettua karjaa Steve Mc Williamsilta seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla, ehkäpä yhteensä kuusi tai kahdeksan päätä. Sittemmin kuulimme, että he ostelivat pari kolme päätä yhdeltä ja saman verran toiselta. He merkitsivät ne kaikki Mc Williamsin raudalla — TO — ja pian alkoi niitä näkyä piirissämme. Hyvä karjamieshän tuntee eläimet aivan yhtä hyvin kuin tekin erotatte ihmiset toisistaan. Tavallisesta ihmisestä näyttävät kaikki sarvipäät samanlaisilta, mutta sellaisessakin piirissä, joka käsittää tuhansia eläimiä, voi ammattinsa tunteva karjapaimen tuntea miltei jokaisen yksilön niin kaukaa kuin silmänsä kantaa. Luonnollisesti siinäkin toinen on etevämpi kuin toinen. Luulenpa melkein, että siihen täytyy olla kasvatettu. Niinpä me Lazy Y:n pojat panimme merkille jokaisen TO:lla poltetun ja voimme päättää sangen tarkkaan, että Hahnin karja käsitti korkeintaan kolmekymmentäviisi päätä. Kaikki oli kuten pitikin eikä kukaan arvannut mitään rettelöitä tulevaksi. Mutta sitten, eräänä keväisenä päivänä tapasimme ensimmäisen »unikeon». Mitäkö unikeko on? Unikeko on vasikka, joka on merkitty korvaan, mutta ei polttomerkillä. Kullakin karjanomistajalla on oma polttomerkkinsä, kuten tiedätte ja sitäpaitsi hän leikkaa ja muodostelee korvan omalla tavallaan. Siten hänen ei tarvitse katsoa polttomerkkiä, paitsi vahvistaakseen huomionsa korvamerkkiin nähden. Kun nyt karja tavallisesti nostaa korvansa ikäänkuin kysyvinä pystyyn ratsun lähestyessä, on helppo tuntea omansa korvista, ensinkään tarkkaamatta polttomerkkiä. Silloin kun karjamies tapaa merkitsemättömän vasikan, eikä voi tehdä tulta, hän vain merkitsee siltä korvan ja jättää polttamisen tuonnemmaksi. Mutta se ei tapahdu usein ja meidän taloudessamme oli ankarasti kielletty koskaan tekemästä unikekoja. No niin, kuten sanoin, ratsastimme Larry ja minä eräänä keväisenä päivänä ja tapasimme Lazy Y:n lehmän vasikoineen. Tuo pieni veitikka oli asianmukaisesti korvamerkillä varustettu ja me jatkoimme ratsastusta, emmekä olisi huomanneet mitään, ellei pensasjänis sattumalta olisi hypähtänyt esiin ja säikähdyttänyt vasikkaa niin, että se juoksi aivan meidän edestämme. Silloin emme voineet olla huomaamatta, että siltä puuttui polttomerkki. Tietenkin me heti otimme sen kiinni ja poltimme merkin siihen. Tarkastin sen korvaa samalla ja huomasin että se oli aivan vasta merkitty, joten tullessamme illalla kotiin, ilmoitimme Buch Johnsonille, että joku merkitsijöistä oli ruvennut laiskottelemaan ja tekemään unikekoja. Tietysti syyllistä etsittiin tiukasti, mutta joka merkitsijä vannoi pitkin ja poikin, taivaan ja manalan kautta merkinneensä joka vasikan, minkä sinä kevännä oli lassoonsa kietonut. Päätimme että heistä joku valehteli ja annoimme asian painua silleen. Ja viikon kuluttua ilmoittivat sitten toiset paimenet taas tavanneensa kolmitahkoisella H:lla merkityn unikeon. Kolmitahkoinen H oli Goodrighin merkki, joten meillä ei sen kanssa ollut mitään tekemistä. Arvelimme että heikäläistenkin joukossa joku merkitsijä oli huolimaton. Kolme muuta samanlaista tapausta huomasimme sinä kevännä. Asia oli sillä hyvä. Unikekojen esiintyminen noin lukuisina oli hieman hämmästyttävää, mutta se ei vielä herättänyt epäluuloa. Karja menestyi hyvin sinä kesänä, ja kun ennen sadekautta kokosimme karjan, erotimme ehkäpä tusinan verran noita TO elukoita, jotka olivat harhautuneet Hahnin laitumilta. Tuosta tusinasta oli viisi täysikäistä lehmää ja seitsemän hiehoa. »Siunatkoon», sanoi Buch minulle, »kuinka merkillisen paljon vieraita hiehoja tunkeutuu meidän puolellemme.» Mutta kun nuori karja tavallisesti helpommin eksyy joukostaan kuin vanha, joka jo on piiriinsä tottunut, ei asia herättänyt sen enempää huomiotamme. Hahnit ottivat omansa ja sillä oli asia järjestetty. Mutta seuraavana kevännä me tapasimme yhä useampia unikekoja ja eräänä päivänä löysimme lehmän, joka oli kokonaan kykenemätön liikkumaan. Sellaistakin sattuu usein, mutta Buchilla, joka oli kanssani, oli jotakin mielessään. Vihdoin hän palasi takaisin, sitoi lehmän ja kaatoi sen. »Katsohan tänne Jed, sanoi hän, mitäs tästä arvelet.» »Näyttää siltä kuin joku olisi lassottanut sen takajalasta» sanoin minä. »Mahdollisesti», virkkoi hän, »mutta kun se on noin halvattu, näyttää minusta kuin lehmää olisi pidetty jalkakytkyessä.» Enempää ei asiasta puhuttu, kunnes tapasimme aivan sattumalta toisen samanlaisessa tilassa olevan lehmän. Kaadoimme senkin. »No, mitäs nyt sanot?» kysyi Buch minulta. »Jalassa näkyy olevan syvä haava, mutta olen nähnyt lehmien haavoittuvan pahemminkin tullessaan vuorilta alas.» Ymmärrättehän mitä tuo merkitsi. Karjavarkaat ottavat näet kiinni lehmän ja panevat sen jalkakytkyeen tai vioittavat sitä muulla tavalla, niin ettei se pääse muitten mukana, vievät sitten vasikan pitkän matkan päähän ja merkitsevät sen omalla merkkiraudallaan. Jos siis löytäisimme jonkin vasikan, joka seuraisi toisella merkillä varustettua lehmää, niin olisi helppo arvata mitä oli tapahtunut. Me ratsastimme eteenpäin syviin mietteisiin vaipuneina. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, että karjavarkautta harjoitettiin. Unikeot he merkitsivät siinä toivossa, ettei kukaan huomaisi puuttuvaa polttomerkkiä. Sitten kun vasikka olisi vieroitettu eikä enää seuraisi imettäjäänsä, aikoi tietysti karjavaras polttaa siihen oman merkkinsä ja muuttaa korvamerkin sen mukaiseksi. Se oli sievä ja vaivaton keino koota itselleen hyvänlainen karjajoukko halvalla hinnalla. Mutta oli sangen vaikeata ilman muuta päättää, keitä karjavarkaat olivat. Meksikon rajan puolella oleskeli paljon luopioita, jotka tekivät ryöstöretkiään silloin tällöin ja vuoriston juurilla sijaitsevien vesipaikkojen läheisyydessä oli myös muutamia rasvamekkoja meksikolaisia ja sittenhän niillä mailla vielä oli yksi ja toinen pieni karjahommissa toimiva joukko, kuten Hahnin esimerkiksi, eikä niistä mikään pannut pahakseen pientä unikekojen tekoa, sivuhommanaan. Buch Johnson käski meitä kaikkia pitämään silmämme auki ja lähetti sanan suurille karjanomistajille, että he tarkastaisivat kenellä sattuisi olemaan liian paljon vasikoita lehmälukuun nähden. Tuo teksasjoukko, josta teille puhuin, oli asettunut Double R:n kanjoniin, siihen luonnon tekemään aitaukseen, jota näytin sinulle tänä aamuna. He olivat rakentaneet itselleen savimajan, peranneet vähän maata ja istuttaneet muutamia puita sekä kastelivat pienen alan alfalfan viljelyä varten. Ei juuri kukaan ratsastanut siellä päin, sillä maasto oli liian vaikea karjan kulkea ja meidän piirimme oli enemmän etelään käsin. Nyt rupesimme kuitenkin ulottamaan retkiämme vähän kauemmaksi. Minä kävin aina Dos Cabesasissa saakka katsomassa karjaa siellä ja Larry lähetettiin tavallisesti Double R:n seuduille. Eräänä iltana vei hän minut hieman syrjään. »Kuulehan Jed», sanoi hän, »minähän tunnen sinut aika hyvin enkä häpeä tunnustaa, että olen vielä kokematon näissä karjahommissa, enhän ole ollut tässä kuin vasta vuoden ajan. Mutta mikä on tavallisesti vasikoitten suhde lehmien lukumäärään?» »Niitä pitää olla noin puolet lehmien lukumäärästä», selitin minä. »Siis viisikymmentä päätä käsittävässä lehmäkarjassa ei voi olla yhtä monta vuoden vanhaa hiehoa?» »Sanoisinpa ei», vastasin minä. »Mihin sinä pyrit puheellasi?» »En mihinkään vielä», sanoi hän. Muutaman päivän perästä kävi hän taas kimppuuni. »Jed», sanoi hän. »En osaa yhtä hyvin kuin te muut pojat, erottaa lehmiä toisistaan, mutta tuolla on eräs TO:lla merkitty vasikka, jonka voisin vannoa nähneeni kuukausi sitten erään XY:llä merkityn lehmän seurassa. Tahtoisin, että lähtisit mukaani sinne.» Me huomasimme asianlaidan olevan niinkuin hän oli kertonut ja kiertelimme koko seuraavan kuukauden tuossa vaikeakulkuisessa seudussa etsien todistuskappaletta. Näin tarpeeksi ollakseni siveellisesti varma asiastani, mutta poliisiviranomaiselle siitä ei ollut, emmekä tietenkään voineet ampua rauhallista karjamiestä pelkän epäluulon nojalla. Mutta vihdoin eräänä päivänä yhdytimme nelikuukautisen, yksinäisen vasikan, joka oli merkitty TO:lla — oikein hyvässä kunnossa se olikin. »Ihmettelenpä missä tämän emä on?» sanoin minä. »Ehkäpä se on 'penikka'», sanoi Larry Eagen — me sanoimme penikaksi sellaisia vasikoita, joitten emä oli kuollut. »Ei», sanoin minä, »sitä en voi uskoa. 'Penikka' on aina kitukasvuinen ja heikko ja se makailee vesipaikkojen läheisyydessä ja sillä on aina suuri, turvonnut vatsa. Ei, se ei ole mikään 'penikka' ja jos se on rehellinen vasikka, niin täytyy tässä lähellä olla TO:lla merkitty lehmäkin.» Me erosimme tutkiaksemme tarkemmin seutua. Larry ratsasti ylös pienemmän kallion penkereelle. Äkkiä näin hänen hevosensa hypähtävän taakse» päin — ehkäpä säikähtävän kalkkarokäärmettä tai muuta sellaista — ja sitten häviävän näkyvistä. Hypäytin ratsuni jyrkänteen reunalle, odottaen näkeväni vain rippeitä miehestä ja hevosesta. Se oli vain noin viisitoista jalkaa syvä, mutta en nähnyt pohjaa siellä kasvavilta pensailta. »Oletko hengissä?» huusin minä. »Olen, olen», huusi Larry, »mutta Jumalan rakkauden tähden, joudu tänne niin pian kuin voit». »Vahingoittunut?» sanoin minä laskeutuessani alas. »En vähääkään, mutta katsoppa tänne.» Siinä oli kuollut lehmä, Lazy Y:n merkki kyljessä. »Ja kuulan reikä otsassa», lisäsi Larry. »Ja katsopas, tuo TO vasikka oli läsipää ja niin on tämäkin lehmä.» »Luulenpa että olemme selvillä unikeoistamme», sanoin minä. Niin, siinä sitä nyt oltiin. Larryn täytyi taluttaa ratsuaan kuilun pohjaa pääkanjoniin. Minä seurasin kallion reunamaa, odottaen sopivaa kohtaa, jossa pääsisin alas hänen luokseen tai hän ylös minun seuraani. Me keskus»telimme silloin tällöin kulkiessamme, kunnes Larry äkkiä taas huudahti: »Nytpä saamme suurriistaa. Täällä on luola, jossa mekastaa vuorileijona.» Laskeuduin hänen luokseen. Heti vedimme kuusipiippuisemme esille ja menimme luolan suulle, joka oli aivan kallion pengermän alla. Siellä oli todella tuoreet leijonan jäljet ja saatoimme kuulla heikkoa naisen itkua muistuttavaa ääntä. »Minulla etuoikeus», omisti Larry itselleen ja laskeutui nelinkontin luolan suulle. Hän ryömi sisään heti, välittämättä vähääkään kehoituksistani varovaisuuteen. Minuutin kuluttua tuli hän takaperin ulos, kolmivuotias tyttölapsi käsivarrellaan. »Me olemmekin tänään oikein seikkailuilla», sanoi hän. »Mistä luulet tämän tulleen ja miten hän on tänne voinut joutua?» »Olen seurannut leijonan jälkiä, kun se on kantanut selässään hiehoa, niinkuin kettu haukea», vastasin minä. »Ne ovat pelottavan voimakkaita otuksia.» »Mutta mistä tämä on saattanut tulla?» ihmetteli Larry. »No selvähän se on», vastasin minä. »Etkö muista että tuolla TO joukolla oli vuoden vanha lapsi tullessaan näille seuduille?» »Se on oikein», sanoi hän. »Tästä on vain mailin matka heidän mökilleen. Minä vien hänet kotiaan. He mahtavat olla hyvinkin hädissään lapsesta.» Kiipesin vuorelle, jossa hevoseni odotti. Koville otti kapuaminen eikä olisi ollut haitaksi, vaikka olisi ollut kynnet silmäkulmissakin. On helpompi laskeutua kuin kiivetä. Pudotin aseeni vyöltäni ja se vieri aivan pohjalle saakka, mutta en olisi palannut sitä ottamaan, vaikka niitä olisi ollut viisi kappaletta. Larry otti sen huostaansa. Niin me jatkoimme matkaamme, minä korkealla kallion päällä ja Larry syvänteen pohjalla. Vihdoin tulimme karjamökille ja minä pysähdyin odottamaan. Heti kun Larry tuli näkyviin, tulivat kaikki ulos ja muutamassa hetkessä oli lapsi äitinsä sylissä. He eivät nähneet minua ensinkään, mutta saatoin selvästi kuulla mitä he sanoivat. Larry kertoi, miten hän oli löytänyt lapsen luolasta ja leijonan jäljistä ja vaimo itki ja puristi lastaan rintaansa vasten ja kiitteli häntä kymmeniä kertoja. Toinnuttuaan sitten vähän, vei hän lapsen tupaan ja ruokki sitä ja mitä lie tehnyt muuta. »Kas niin», sanoi Larry naurussa suin, »täytyy lähteä taas.» »Sanoitte löytäneenne lapsen Double R:ssa?» kysyi Hahn. »Oliko luola lähellä kolmea poppelipuuta?» »Niin oli», sanoi Larry. »Missä laskeuduitte kanjoniin?» »Oh, hevoseni luiskahti kuiluun juuri niitten yläpuolella.» »Niitten yläpuolella olevaan kuiluun?» toisti Hahn katsoen häntä tiukasti silmiin. Larry otti askeleen taaksepäin. »Teidän pitäisi toki olla mahdollisimman kiitollinen siitä, että joudun kanjoniin ensinkään.» Hän tuli kohti ja ojensi kätensä. »Se on totta», sanoi hän. »Teitte meille hyvän työn.» Larry tarttui ojennettuun käteen. Samassa ojensi Hahn aseensa ja ampui häntä keskiruumiiseen. Kaikki kävi niin äkkiä ja odottamatta, että jäin seisomaan kuin halvattuna paikoilleni. Larry kaatui eteenpäin, kuten ihminen tavallisesti tekee, kun häntä on ammuttu vatsaan, mutta jotenkin sai hän aseensa vyöstään ja laukasi sen vielä kahdesti. Se ei sattunut kehenkään ja luulenkin, että hän oli kuollut jo ennenkuin ennätti maahankaan. Hänellä oli minun aseeni, joten minusta ei ollut enempää hyötyä kun taskusta paidanhelmassa! Ei, sir, puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta murhaaja on alhainen kurjimus, joka ei epäile käyttää petosta ja kiittämättömyyttä, pelastaakseen haisevan raatonsa. * * * * * Jed Parker lopetti kertomuksensa. Pieneen huoneeseen tunki hämärä ja tuskin pystyi erottamaan huopapeitoissaan makaavia miehiä. Karjakartanon esimies istui suorana kuin seiväs, jalat ristissä. Piipustaan hehkuva heikko tuli valaisi hänen kasvojaan. »Miten karjavarkaiden kävi?» kysyin häneltä. »Niin, sir, sillä on oma juttunsa. Hahn itse, joka oli murhan tehnyt, pakeni. Me hankimme tosin vangitsemismääräyksen, mutta sillä emme tehneet mitään. Hän oli senjälkeen jonkinlaisena puolihenkipattona ja menetti vihdoin henkensä vuonna 97 toimeenpannussa etsinnässä. Mutta toiset tuomittiin karjavarkaudesta. Meillä ei ollut paljoakaan todistusaineistoa silloisen lain perusteella, ja he olisivat päässeet koko jutusta, ellei vaimo olisi todistanut heitä vastaan. Murha oli hänestäkin liian paljon. Ja kun tästä tuli ennakkotapaus muihinkin karjavarkauksiin nähden, alkoi oikeastaan Larryn kuolemasta laki ja järjestys karja-asioissa tulla voimaan. Tupakoimme. Viimeiset päivänsäteet valoivat likaisen akkunan punaiseksi. Windy Bill nousi ja meni ovelle katsomaan ilmoja. »Pojat», sanoi hän palattuaan, »selkenee jo, voimme huomenna palata karjatalolle.» Viides luku. KARJAN KO'ONTA. Heräsin huutoon. Oli vielä pimeä kuin konsanaan yöllä. Kuu vaelsi pääni yllä, tähdet paloivat tuikkimatta kuin kynttilät ja kylmä viima viiletti erämaan avonaisista veräjistä. Kohottauduin kyynärpäilleni ja heitin peittoni ja sadekankaani syrjään. Neljäkymmentä muuta, epäselvää, muodotonta myttyä ympärilläni liikehti samaan verkkaan tapaan. Neljä haamua tuli ja meni minun ja nuotion väliä. Tunsin heidät molemmiksi ruuan laittajiksi ja hevosrengiksi. Toinen viimemainituista toraili. »En kerinnyt leiriin ennen kuun nousua viime yönä. Yhtä hyvin voisin vaihtaa makuuvehkeeni lyhtyyn ja päästä niistä ainaiseksi.» Juuri kun ojentelin käsiäni ja värisin hieman, paiskasivat rengit tinalautasensa pesuastiaan, nousivat satulaan ja ratsastivat noin tuhannen akren alueelle päin, joka kävi laitumen nimellä. Vetäisin äkkiä vaatteet ylleni, vyötin peurannahkaisen takkini ja puikahdin nuotion ääreen. Tusina miehiä oli siellä jo minua ennen. Oli tuima pakkanen. Itäinen taivas oli hieman vaalennut, mutta kuu ja tähdet loistivat yhä urhoollisesti heikentymättömin voimin. Preeriasusilauma ulvoi toivottomia herjauksiaan uuden päivän koitolle ja hajallaan oleva karja heräili ja alkoi mylviä ja ammua. Lähellä nuotiota oli kaksi tulivuoren tapaista leivinuunia, jotka olivat ääriään myöten täynnä paistettua lihaa, niitten vieressä törrötti kaksi tinattua vesisaavia, täynnä korppuja ja kaksi suunnatonta kahvipannua seisoi kuin henkivartijat rivin kummassakin päässä. Otimme kukin tinakupin ja lautasen varusvankkurien takaosassa olevasta laatikosta, kävimme leivinuunilla, saavilla ja kahvipannulla ja palasimme nuotiolle kyykistyen kantapäillemme niin lähelle valkeaa kuin suinkin. Ne miehet, jotka tulivat liian myöhään, lainasivat lapiota hieman, kokosivat hiiliä ja tekivät oman tulensa, jonka ääreen pian muodostui uusi ryhmä. Syödessämme valkeni yhä itäinen taivas. Sarastuksen puoleiset vuoret näyttivät harmaasta paperista leikatuilta varjokuvilta, lännen puoliset taas hieman kirkkaammilta. Ympärillämme olevat esineet alkoivat heikosti häämöittää. Saatoimme erottaa tuulimyllyn ja karjakartanon saviseinät sekä karja-aitauksen. Karjapaimenet nousivat toinen toisensa jälkeen, heittivät ruoka-astiansa pesualtaaseen ja alkoivat etsiä köysiään. Kaikki oli epäselvää ja salaperäistä harmaassa aamuhämärässä. Katselin Windy Billiä kun hän askaroi tervakankaansa ääressä. Hän kumartui peittääkseen makuuvehkeitään. Hänen taivuttaessaan itseään maahan oli vielä hämärä, mutta kun hän oikaisihe, oli jo täysi päivä. Oli aivan kuin joku olisi ojentanut kätensä, vääntääkseen koko maailman valonpiiriin taas. Itäiset vuoristot näyttivät haurailta, aavikko oli satumainen kuin pehmeä usvameri. Laitumelta kuuluivat renkien huudot ja saatoimme erottaa siellä korkean pölypilven. Hetken perästä tuli ensimmäinen osa hevoslaumasta näkyviin, juosten vapaana ja kuormattomana hevosen jaloa ja kevyttä ravia. Toiset seurasivat perässä, läheisemmät selväpiirteisinä ja terävinä, taimmaiset pölyn hämärtäminä, milloin esiintyen selvempinä, milloin taas kadoten kuin aaveet. Johtajahepo kääntyi arvelematta aitaukseen. Sen perässä tulvi koko jälessä tuleva hevoslauma — kaksisataa viisikymmentä ratsuhevosta — loppumattomassa kavion kapseessa. Leiri tyhjeni silmänräpäyksessä. Paimenet astuivat aitaukseen. Hevoset alkoivat kiertää sen ääriä kuin sirkuksen ympyrää. Miehet asettuivat keskelle, ja etsivät tarkkaavina kukin jo ennakolta valitsemaansa ratsua. Miltei heti olivat he löytäneet omansa ja vetäen silmukkaa perässään, astuivat he sitä pyörivän kehän osaa kohti, jossa heidän hevosensa pälyili. Muutamat pyörittivät lassoaan päänsä päällä, mutta useimmat heittivät sen vikkelällä käden liikkeellä. Oli ihmeellistä nähdä, millä varmuudella silmukka lensi, ohi tusinan levottomia päitä ja yli saman verran selkiä, suoraan ja pysyvästi, aivan keskellä laumaa olevan eläimen kaulaan. Mutta jos ensimmäinen heitto epäonnistui, oli mielenkiintoista nähdä, kuinka tuo tarkoitettu eläin rupesi väistelemään, kääntyilemään, pyörimään ja piiloutumaan, välttääkseen toista heittoa. Ja yhtä hauskaa oli nähdä, kuinka toiset hevoset tarjosivat apuaan toverilleen. Ne näkyivät ymmärtävän, ettei niitä tällä kertaa tarvittu ja puskeutuivat paimenen ja hänen haluamansa hevosen väliin aivan ihmeteltävällä rohkeudella. Huolimatta heti pilvenä nousevasta tomusta ja huumaavasta kavion jyminästä, ryntäävien eläinten huminasta ja äkillisistä ryhmäin muutoksista, jossa omansa tunteminen näytti mahdottomalta, oli kukin uskomattoman lyhyessä ajassa saanut ratsunsa ja muut hevoset seurasivat nöyrästi renkien ohjausta takaisin laitumelle. Siellä ne sitten, hevosten vaihtoon saakka, saivat syödä mielinmäärin, vapaina, eri ryhmiin hajaantuneina,, vaatimatta juuri minkäänlaista paimentamista. Pakoonko? Siunatkoon, ei, se ajatus kai viimeiseksi olisi pälkähtänyt niiden päähän. Sillä välin kiinnitettiin satulat ja sovitettiin päitset päähän. Esimies määrää aina lehmäpaimenelle, tälle kuuluvasta kuudesta kymmeneen ratsuun käsittävästä »nipusta» pari kolme kappaletta harjoitettavaksi karjatyöhön. Siksipä me joka aamu näimme puolen tusinaa miestä, jotka varovasti taluttivat pieniä, ilkamoivia hevosia hiekkakentälle taltuttaakseen ne siellä. Eräs pieni, musta hevonen, joka kuului Tuomariksi kutsutulle lehmäpaimenelle, tarjosi tavallisesti yli odotusten huvia. »Käyhän kiinni, Tuomari», sanottiin hänelle aina. »Ellei se aio antautua, niin jätän sen», nauroi Tuomari, heittäytyen satulaan. Musta ravasi matkaan rauhallisesti ja kylmästi, aivan kuin saattaakseen häpeään kaikki, jotka epäilivät sen lampaanluontoa. Mutta niin pian kuin läsnäolevat käänsivät sille selkänsä, kiljahti se kerran, painoi päänsä alas ja silloin alkoi leikki. Se teki aikamoisia pukin hyppyjä ja suoritti oikein koristeellisia loikkauksia, mutta sen paras temppu, jolle se vaati alkuperäisyyden patenttia, oli siinä, että se nousi takajaloilleen niin peloittavan pystyyn asentoon, että ratsastajan täytyi otaksua sen kaatuvan taaksepäin ja sitten se äkkiä heittäytyi eteenpäin ja pomppi jäykin koivin sarjan pukin hyppyjä. Ensimmäinen osa tempusta pakoitti ratsastajan istumaan höllästi satulassa, ollakseen valmis hyppäämään alta pois ja toinen osa heitti hänet suinpäin satulasta, ennenkuin hän ennätti uudistaa otettaan. »Ja sanotaan, ettei hevonen osaisi ajatella!» huudahti eräs katsojista, mutta koska ne olivat taltutettuja hevosia — kuten näkyy! — oli näytös pian ohi, kun kukin oli tehnyt pienen lentokokeensa. Me nousimme satulaan ja ratsastimme pois, juuri kun läntiset vuoristot saivat rinteilleen auringon lämpimät säteet, joista me emme vielä runsaaseen puoleen tuntiin saisi iloita. Minulla oli viisi hevosta »nipussani» ja ratsastin hevosella, jonka nimi oli Ruskea ruukku. Se oli voimakas, kaunisrakenteinen eläin, noin neljätoista ja kaksi korkea ja oli suunnattomasti innostunut karjahommaan. Kun aamu oli kylmä, oli sen hyvä olla. Juottoaitauksen veräjällä jakaannuimme kahteen ryhmään. Pienemmän osaston tuli Jed Parkerin johdolla koota karja mesquitepensaikkoa kasvavilta aavoilta tasangoilta. Toisen osaston taas, Homerin, kokoomistyön kapteenin, komennossa, piti kiertää seudut aina Mont Grahamin lähellä olevia mäkiä myöten. Niinpä lähdimmekin täyttä neliä pitkälle ratsastuksellemme. Mailin toisensa perästä jymistimme ravakkaa kyytiä. Välistä väistelimme puoleen ja toiseen mesquitepensaita, hajaantuen ja tullen yhteen taas. Sitten lensimme rajattomilta näyttävien ruohotasankojen yli, välistä taas ponnahtelimme ja hyppelimme ojien, kuilujen ja muiden esteiden poikki ja yli — mutta aina kiristämättä ohjaksia. Miehet ratsastivat vaivattomasti, tietä ajattelematta ja jalansijasta välittämättä. Ilma puski vastaamme pistävänä. Lämmin veri, huiman menon kiihdyttämänä, virtasi nopeasti. Tunsimme elähyttävän lämmön ruumiissamme. Aamupakkasesta tunsivat ainoastaan sormenpäät ja nenämme hieman rippeitä. Aurinko paistoi jo matalalla yli tasankojen. Laaksojen varjot muovailivat vuorten tähän saakka tasaisilta näyttäneitä rinteitä. Jonkun ajan kuluttua saavuimme lähelle matalia mäkiä, joitten huiput päättyivät jyrkkiin kalliokypäriin. Näihin saakka olivat ne näyttäneet Mont Grahamin ääriviivoilta, mutta nyt, ratsastettuamme niiden ympäri, huomasimme molempien välillä vielä olevan viitisen mailia kaltevaa tasankoa. Myöhemmin katsahdimme taaksemme ja olisimme voineet vannoa niiden olevan osan Dos Cabesas vuoristoa, ellemme olisi tienneet, että ne olivat ainakin kahdeksan mailin päässä tuosta kalliolouhikosta. Niin käy aina Arizonassa. Välimatkat muuttuvat aivan arvaamattomasti. Laaksot ja preeriat ovat kätkeytyneet näennäisesti yhtämittaiseen tasaiseen pintaan. Yhdellä silmäyksellä voit nähdä kokonaisen itäisen valtion pinta-alan, mutta jos lähdet sitä jalka jalalta tutkimaan, niin huomaat, että siinä onkin rajattoman paljon muuta kuin mitä tuo näky tarjoaa. Vuorten juurella pysähdyimme. Siinä jakautui joukkomme taas kahtia, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Tähän saakka olimme ratsastaneet suoraan leiristä poispäin, mutta nyt kuljimme kaaressa, jonka keskipisteenä samainen leiri oli. Seutu oli miellyttävää, heinää kasvavaa mäkimaata. Siellä täällä kasvoi suopaheinää. Kaukana näkyi ohut, tumma, aron poikki kulkeva viiva. Sen tiesimme olevan mesquitepensaikkoa ja tiesimme myös, että jos menemme sen luo, niin se laajenee suunnattomasti. Ja silloin näyttäisi se heinäinen vietto, jolla nyt olimme, vain mitättömältä keltaiselta juovalta. Se on myöskin Arizonan mukaista. Olen ratsastanut yhteen mittaan vuoroin heinämaita, pensasmaita, kukkanurmia ja erämaata ja kukin niistä näytti ajallaan täyttävän koko vuoristojen välisen alan. Silloin tällöin pysähdytti Homer meidät ja otti yhden miehen erilleen. Hänen tehtäväkseen jäi ratsastaa suoraan leiriä kohti, ajaen koko kohdallaan olevaa karjaa edellään. Kukin oli sekä vasemman että oikeanpuoleisen naapurinsa näkyvissä. Täten muodostui vetonuotta, jonka silmät pienenivät sitä myöten kuin koti läheni. Minut lähetettiin suoraan leiriä kohti, kun joukostamme enää oli jäljellä vain karjanomistaja ja Homer. He aikoivat hoitaa sivustat. Se oli kunniapaikka ja vaati raskainta ratsastusta, sillä niinpian kuin karja huomaisi takaa-ajon, yrittäisi se murtautua viimeisen ohi ja painua laaksoa ylös. Ruskea ruukku ja minä onnittelimme toisiamme saadessamme niin mieltäkiinnittävän aamutyön. Villi karjahan tuntee varsin hyvin mitä ajo merkitsee, eikä se mielellään antaudu kierrettäväksi, jos se suinkin voi sen välttää. Ellei olisi olemassa kahta tosiasiaa, nimittäin että eläimet pelkäävät ratsastavaa miestä ja että ne eivät voi juosta yhtä nopeasti kuin tämä, en tiedä miten karjanhoitoa ensinkään voisi harjoittaakaan. Heti kun osa heistä huomasi jonkun meistä, nostivat ne häntänsä pystyyn ja lähtivät juosta viilettämään kepeästi ja pitkin askelin, tavalla, jota meidän kotoinen lehmämme olisi kateudella katsellut. Siitä ei kuitenkaan mitään haittaa ollut, sillä itsehän me kiljuimme ja kajahuttelimme kaikenlaisia karjahuutoja pitääksemme niitä liikkeessä. Mutta sangen pian saattoi tuosta monipäisestä, edessämme kiitävästä joukosta erota pienempi ryhmä ja painua yhä kauemmaksi itään. Kun ne oman arvelunsa mukaan onnistuisivat saamaan aukon nuottaan, niin ne äkkiä kääntyisivät takaisin ja ryntäisivät vapauteen. Luonnollisesti lähin lehmäpaimen silloin kannusti hevostaan ja ajoi niitä takaa. Se oli huimaa menoa. Karja juoksi hyvin kepeästi, pitkin loikkauksin ja eteni nopeammin kuin ensinäkemältä arvasikaan. Paimenhevonen taas turpa ojossa, korvat taaksepäin ja silmät takaa-ajon ilosta säihkyen, lensi todella »vatsa maata viistäen.» Ratsastaja istui hieman etukumarassa ja lehmäpaimenten tapaan kevyesti satulassa. Tomupyörteet nousivat korkealle kiitävien ryhmien jäljissä. Äkkiä ne katosivat syvänteeseen, ilmestyäkseen seuraavassa hetkessä toisella puolella, mutta vauhti aina muuttumattomana. Ratsastaja kohottautui vain hieman ja nosti kyynärpäitään, lieventääkseen epätasaisen uoman aiheuttamia sysäyksiä. Ensi alussa näytti karja pitävän puoliaan kilpajuoksussa, mutta pian alkoi hevonen saavuttaa sitä. Kohta se olikin johtavan elikon rinnalla. Viimeksimainittu pysähtyi äkkiä mörähtäen, hypähti taaksepäin ja lähti kiitämään suorassa kulmassa entisestä suunnastaan. Huimasta vauhdistaan pysähtyi myös hevonen parilla syöksyllä, kääntyi kuin väkkärä ja kiiti tuulena perässä. Tottumaton ratsastaja olisi siinä ehdottomasti lentänyt satulasta. Toinen ryntäys loppui lyhyeen. Ikäänkuin toivottomalla päänpudistuksella kääntyivät naudat oikeaan suuntaan, karjatalolle päin. Hevonen antautui hiljaiseen hölkkäjuoksuun. Kauas kaartui kiertävänä ketju. Etäisin ratsastaja näytti pieneltä pilkulta ja karja hänen edellään muistutti toukkia, jotka etenivät nopeasti ja tasaisesti. Toistaiseksi ei se vielä ollut muodostunut yhtenäiseksi laumaksi, se oli vielä liian hajallaan. Sen yksilöt, pienten ryhmien muodossa, lisääntyivät joka hetki. Kaukainen tasanko kuhisi pientä eläintä, joka pyrki yhteistä keskusta kohti. Aivan meidän edessämme oleva karja käyttäytyi alussa oikein siivosti. Sitten näin hiljalleen alenevalla mäellä rajun yrityksen pelastautua laakson suojaan. Nukke, joka edusti Homeria, muuttui äkkiä vielä pienemmäksi kun hän lähti pakenijoita ajamaan takaa. Karjanomistaja siirtyi Homerin alueelle, kunnes hän palaisi ja minä vuorostani muutin kauemmaksi oikealle. Silloin yritti toinen ryhmä karkuun. Karjanomistaja kiiti niin nopeasti kuin käpälistä pääsi pidättämään sitä ja ennen pitkää oli hän kadonnut kaukaiseen mesquitepensaikkoon. Minä huomasin jääneeni aivan yksin hoitamaan kolmen mailin pituista rintaman osaa. Lähin karja oli hieman minun edelläni ja se ravasi hyvää kyytiä eteenpäin. Se ei ollut vielä huomannut odottamattomien tapausten aiheuttamaa edullista tilaisuutta. Laskeuduin maahan ja kiristin satulavyötä kun siihen vielä oli aikaa. Juuri kun nousin satulaan, huomasin kokeneen hevoseni kärsimättömästä liikkeestä, että karja oli havainnut heikon kohdan. Kiristin ohjaksia ja puhelin hevoselle. Se ei tarvinnut muuta ohjausta, vaan kiiti hyvin lasketussa, laajassa kaaressa pidättämään niskureita. Ruskea ruukku oli voimakas eläin. Sen juoksu oli kimmoisaa kuin valaan luu. Keltainen maa alkoi lipua ohitseni kuin vesi. Vauhti yltyi yhä kavioiden kuminan kasvaessa. Näytti siltä, kuin ei mikään olisi voinut estää meitä etenemästä, ei mikään kyennyt pysäyttämään silmittömästi lentävää elävää voimaa. Satulantupsut vinkuivat siimana takanani. Ilmavirta puserti kyyneleet silmiini. Hevosen harja hyväili ohjaskättäni. Olin hämärästi tietoinen suopaheiniköstä, sacatonesta ja mesquitepensaista, kiitäessäni niitten yli. Olin niitten kohdalla ja samalla ohi, ennenkuin ennätin ajatella kuinka niitä väistäisin. Pari antilooppia hypähti syrjään vasemmalle ja lintuja nousi vikkelästi ruohosta. Äkkiä kuului kaikkialta ympärilläni sik, sik, sik»ääntä. Olimme aivan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa, mutta ennenkuin ehdin muodostaa mielessäni minkäänlaista kuvaa kolojen mahdollisuudesta ja poikkinaisista reisiluista, kuului tuo sik-sikkaus jo kaukaa takanani. Ruskoni oli menestyksellä välttänyt kolot. Lähestyimme karjaa. Se kiiti nopeasti ja itse»päisesti, ilmeisesti haluttomana kääntymään aina viimeiseen mahdollisuuteen saakka. Sen itsepäisyys sai meidät molemmat kuumeiseen raivoon. Laaja räme joutui eteemme, mutta me syöksyimme häikäilemättä sen läpi, suuttuneina pienimmästäkin viivytyksestä. Me tervehdimme ilolla kovaa tannerta sen toisella puolella, Rusko oikein pärskähteli mielihyvästä. Äkkiä tunsin kuin pääni olisi tärskähtänyt ruumiista irti. Huomasin katsovani hevosen pään yli syvään ja jyrkkään kuiluun, jonka reuna oli niin heinän piilossa, että se olisi minun vetisiltä silmiltäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Mutta Ruskea ruukku huomasi sen aivan viime hetkessä ja oli suorittanut tuollaisen ihmeellisen äkkipysähdyksen, johon vain karjahepo pystyy. Mutta karja oli jo löytänyt sopivan kulkupaikan ja oli menossa alas ja poikki kuilun. Ruskea ruukku ja minä liu'uimme melkein pystysuoraa seinämää alas, tosin kohtuullista vauhtia, ja sitten toiselta puolelta ulos. Samalla olimme jo karjan rinnalla. Naudat kääntyivät ja tarvitsematta antaa mitään ohjeita kääntyi Ruskea ruukku niiden mukaan ja se tapahtui niin nopeasti, että jalustimeni todella viisti maata. Mutta silloin olimme myös aseman herroja. Me ajoimme karjan, tosin pitkään kiertäen, oikeaan suuntaan ja kuljimme käyden, saadaksemme hieman hengähtää. Mutta nyt me huomasimme toisen joukon, joka oli menossa Mount Grahamin suunnalle, samoille seuduille, josta juuri tulimme. Tulinen ratsastus saattoi ne oikealle tielle. Käännyimme takaisin. Yhä lappoi uusia vuorilta. Ryhmiä juoksenteli joka taholla edessä ja takanamme. Rusko ja minä kävimme taas työhön. Ollen erottamaton yksi, emme voineet hätyyttää enempää kuin yhtä joukkoa kerrallaan ja ajaessamme takaa sitä, koettivat muut joukot käyttää tilaisuutta hyväkseen. Meidän täytyi peräytyä. Joka joukkoa ajaessamme tuli matka aina pitemmäksi. Vähitellen jouduimme yhä kauemmaksi, mutta kykenimme kuitenkin pitämään linjamme murtumattomana. En koskaan unohda sen aamuista menoa ja jytinää. Emme kumpikaan ajatelleet itsemme säästämistä eikä varovaisuutta. Me ryntäsimme aina suorinta tietä, emmekä vähääkään välittäneet siitä, mikä sattui eteen kulloinkin. Kuumeinen vastustushalu valtasi meidät. Se oli kuin puskemista vastatuuleen tai jotakin muuta luonnonvoimaa vastaan. Ja me olimme aivan yksin. Karjanomistaja ja Homer olivat kokonaan kadonneet. Vasemmalla kädellämme oli miehillä täysi tekeminen johdattaessaan yhtenäistä ruskeaa laumaa, joksi se vähitellen oli kokoontunut, sillä minun vastustajani olivat vain rippeitä epälukuisesta joukosta. Luulenpa, että Ruskoni oli nelistänyt parikymmentä mailia seisahtuen ainoastaan kerran välillä. Sitten jouduimme erästä yksinäistä lehmää ajaessamme kuivaan joen uomaan ja siinä se äkkiä hyökkäsi raivokkaasti meidän kimppuumme. Onneksi eivät sen sarvet käyneet muuhun kuin satulanahkaan, mutta jätimme sen siihen, sillä kun lehmällä kerran on järkeä asettua puskusille, niin on viisainta olla jatkamatta ajoa. Emme saaneet karjaa kokoon ja meidän oli yhä peräännyttävä, mutta me onnistuimme kuitenkin ylläpitämään järjestyksen varjoa jossain määrin, niin ettei karja kuitenkaan päässyt karkaamaan ja hajaantumaan ylen laajalle. Aurinko oli jo noussut korkealle ja alkoi polttaa. Rusko juoksi siitä huolimatta kuin leikkiä tehden ja oli yhtä innostunut kuin ennenkin, mutta alkoi ilmeisesti väsyä. Olimmekin molemmat hyvillämme nähdessämme Homerin Harmon, mesquitepensaikon laidassa. Yhdessä me sitten pian onnistuimme saamaan lehmät pääjoukon yhteyteen. Ja omituista kyllä, heti kun ne olivat yhtyneet tuohon yhtenäiseen suureen laumaan, hävisi niistä villi luonto kokonaan ja ne asettuivat tarmokkaasti sivustamiesten johdattamina tarpomaan kotikartanoa kohti. Kun hevoseni oli aikalailla väsynyt, jättäydyin jälkijoukkoon. Tänne kokoontui luonnollisen siivilöimisen voimalla koko laiskurien, hiljaisten ja sairasten lehmien sekä pienten vasikoitten joukko. Oli sangen vaikea estää niitä vitkastelemasta ja jäämästä jälkeen. Täällä me herkuttelimme monivivahteisilla ja kuvaavilla lehmihuudoilla, joita lehmäpaimenilla on erikoinen varastonsa. Eräskin löysi vanhan peltikannun, heitti siihen muutamia kiviä ja sai sillä aikaan hyvinkin terveellisesti vaikuttavan metelin. Pöly nousi valtavina pyörteinä auringon valossa. Me vetelehdimme mukavasti satulassa. Lehmäpaimenet väittelivät merkeistä, joita he olivat nähneet karjassa. Hevosemme laahustivat hiljalleen, leväten, mutta aina valmiina uusiin ponnistuksiin jos jokin härkävasikka tai hieho yritti toteuttaa omia ajatuksiaan riippumattomuudestaan. Siten me kuljimme koko seudun poikki, pitkin loivaa alamäkeä laakson pohjalle, josta toinen yhtä loiva alamäki vei toisen syöttöalueen rajoille. Lähellä ja kaukana näimme toisten laumojen nostaman tomupilven ja erotimme sen keskeltä toveriemme ja Jed Parkerin osaston kokoomat eläimet. He kulkivat kohti yhteistä keskusta, hitaasti, märehtimistä muistuttavin liikkein ja niiden nostattama tomu meni niiden mukana. Askel askeleelta näkyivät ne selvemmin ja kotitalo, joka tähän saakka oli näyttänyt himmeältä, ruskealta täplältä, alkoi saada määrätyn muodon, tuulimyllyn, karja-aitauksen ja kartanon hahmossa. Saattoi nähdä pienoisratsuja, jotka nelistäen kiiruhtivat karjan kokoomispaikaksi määrätylle valkoiselle kentälle. Sitten tulimme keskelle mesquitepensaikkoa ja me aloimme olla voitonpuolella. Ainoaksi huoleksi jäi meille vielä laiskurien silmälläpito, etteivät ne jäisi pensaikkoon. Vihdoin saavuimme tuon samaisen valkoisen kentän reunaan. Siinä oli enemmänkin karjaa, tuhansia niitä oli. Tomupilvet aaltoilivat korkeina, karja mylvi ja ratsastavia haamuja kiiti ja huusi lauman edessä. Vihdoin saivat he johtavat eläimet kääntymään ympäri. Nämä aiheuttivat sekasorron niitä lähinnä olevien keskuudessa ja muutamassa hetkessä oli koko karjalauma pysähtynyt. Joukko ratsumiehiä asettui sen ympärille yhtä pitkien välimatkojen päähän ja kiersi sen kuten elävään aitaukseen. »Aika hyvä apaja», virkahti minua lähinnä seisova, »hyvä joukko viidettä tuhatta päätä.» Kuudes luku. EROTTELU. Siinä puolenpäivän maissa olimme koonneet pensaattomalle ja preeriakoirien koloista vapaalle, tasaiselle kentälle neljä, viisituhatta päätä käsittävän lauman ja pidimme sitä siinä ratsuketjun saartamana. Kukin istui leväten satulassaan, kasvot karjaan päin ja katseli laiskasti pölyn lainehtimista ja levottomana liikehtiviä eläimiä, mutta joka hetki valmiina ajamaan takaisin jokaisen vapauteen pyrkijän. Tomupilvestä sukelsi esiin Homer, ko'ontatyön kapteeni, hiljaista hölkkää ajaen. Sivuuttaessaan vuoroon vartioratsut, antoi hän kullekin määräyksen hiljaisella äänellä, mutta vauhtiaan muuttamatta, toiset puhutelluista käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat pois, toiset taas jäivät paikalleen ja alkoivat kääriä palturiaan. »Vaihda toinen hevonen ja mene syömään», sanoi hän minulle. Minä käännyin toisten jälkeen, jotka jo pitkässä rivissä nelistivät kentän toisella puolella olevaa mäkeä ylös. Hevoslauman olivat sen johtajat vieneet rautalanka-aitauksen ympäröimän laitumen erääseen nurkkaukseen. Tullessaan sinne hyppäsi kukin ratsastaja hevosen selästä, riisui satulan ja laski eläimensä irti. Sitten hän teki lassoonsa silmukan ja katosi temmeltävään hevoslaumaan. Vapautunut hevonen hirnahti muutaman kerran, piehtaroi itsensä kylläiseksi ja ravisteltuaan itseään voimakkaasti käveli hitaasti pois. Työ oli sen päivän osalta tehty ja se tiesi sen eikä välittänyt edes väistää lassojaan heiluttelevia miehiä. Mutta toista oli levänneitten hevosten. Niillä ei ollut vähääkään aikomusta antautua, jos ne suinkin taisivat välttää sen, vaan pakoilivat ja väistelivät, pujottelivat ja piiloutuivat tovereittensa muodostaman liikkuvan suojan taakse. Viimeksimainitut tiesivät kuten tavallista, ettei heistä ollut kysymys ja liikkuivat rohkeasti aivan miesten läheisyydessä. Saatuamme haluamamme hevoset kiinni, satuloimme ne niin pian kuin mahdollista ja ratsastimme täyttä laukkaa syöneillä ja innokkailla ratsuillamme varusvaunujen luo. Siellä heittäydyimme satulasta ja hyökkäsimme lihan ja leivän kimppuun kuin nälkäiset heinäsirkat oraspellolle. Hevosemme seisoivat paikoillaan siinä, mihin olimme ne jättäneet »turpeeseen sidottuina», kuten karjanhoitomaassa on tapana. Heti kun kukin oli varustanut vatsansa iltapäivää varten, ratsasti hän pois. Toiset olivat siinä toimessa tovereitaan vikkelämpiä, joten kentän poikki muodostui loppumaton jono palaavia ja heidän vartiotyöstä vapauttamiaan nälkäisiä miehiä. Tullessamme oli lauma rauhallinen. Muutamat makasivat, märehtien palojaan yhtä rauhallisesti kuin kotoinen lypsylehmä. Mutta enimmät joko seisoivat tuumiskellen murjottavina tai vaelsivat hitaasti edes takaisin ratsujen sallimain rajojen sisäpuolelle, joten koko lauma näytti kaukaa katsoen ruskealta matolta, jonka kuviot alituiseen vaihtelivat — tomuiselta ruskealta matolta jota piiskataan. Vapautin yhden vartijoista ja asetuin itse tilalle. Lähemmin tarkastaessa huomasi selvemmin kuinka suuri ero eläinten luonteessa saattoi olla. Lehmät ja vasikat käyttäytyivät yleensä rauhallisesti. Vasikka makasi tavallisesti pitkällään ja emo seisoi vieressä vartijana. Nuoret härät taas olivat levottomampia. Ne olivat alituisessa kulussa, tunkien lauman keskelle ja taas pois, pysähtyivät tyhmän ja hämmästyneen näköisinä tultuaan laitaan ja kääntyivät takaisin jatkaakseen kiertokulkuaan. Vanhat sonnit, jotka olivat kiukuissaan siitä, että heidät oli yksinäisestä elämästään pakoitettu näin lukuisaan seuraan, mylvivät uhmaansa toisilleen, kunnes ilma aivan tärisi. Joskus koettelivat ne toistensa otsaluitakin. Silloin työnsivät ja väänsivät nuo voimakkaat eläimet toisiaan, hakien tilaisuutta puskemiseen. Kysymys yliherruudesta ratkesi muutamassa minuutissa ja vaikein vaurio oli tavallisesti verinen otsanahka. Hävinnyt puoli asteli nopeasti ja kömpelösti ulottuvilta ja marssi matkoihinsa. Suurimman osan aikaamme ei meillä ollut muuta tekemistä, kuin istua satulassa ja katsoa näitä asioita, iloita Arizonan auringon lämpimästä kylvystä ja jutella lähimmän naapurimme kanssa. Aniharvoin yritti joku uhkarohkea lehmä lähteä pyrkimään vapauteen, huomattuaan aukon miesten välillä. Muita saattoi lähteä seuraamaan sitä, kunnes syntyi yleinen vaellus. Silloin joku meistä heitti säärensä satulanupin yli ja johti hevosen kääntämään ne takaisin. Ne palasivat rauhallisesti laumaan. Mutta eräs nupupää musta lehmä, jolla oli yhtä musta ja sarveton vasikka, oli itsepäisempi. Uskomattomalla sitkeydellä yritti se vähän väliä uudestaan, heti kun sille vain selkänsä käänsi. Koetin ajaa sen aivan keskelle laumaa. Siitä ei ollut apua, se palasi yhä takaisin. Piiska ja kivet eivät vaikuttaneet mitään sen hiljaiseen ja lempeään itsepintaisuuteen. »Se on eräs San Simonin lehmiä» virkkoi naapurini, »kaikki tuntevat sen. Se panee joka kokoomistilaisuudessa helvetillisen metelin toimeen.» Kun viimeinen mies oli palannut syömäretkeltään, ryhtyi Homer toimiin eläinten erottamiseksi. Siellä oli läsnä noin kolmekymmentä miestä lähimmistä karjakartanoista ja kaksikymmentä edusti kauempana asuvia karjanomistajia. He olivat kokoamassa harhautuneita eläimiään, joita joka vuosi oli sangen paljon. Ko'onta-kapteeni määräsi kaksi miestä erottamaan vasikalliset lehmät ja kaksi muuta tekemään saman tempun härille, muutamat meistä ratsastimme karjan sekaan, muitten jäädessä paikoilleen pitämään koko joukkoa koossa. Minä pikku G:n kanssa ratsastin hiljakseen karjan keskellä tähystellen joka suunnalle. Karja väisti meitä laiskaan tapaansa ja sulkeutui takanamme taas yhtä laiskasti, joten me aina olimme tiukasti sen puristuksessa. Moniväristen, sileitten selkien yli saatoin tomun läpi himmeästi erottaa tovereitani, jotka liikkuivat hitaasti, nekin, näennäisesti päämaalia vailla. Meidän tehtävänämme sillä kertaa oli koota J.H. vasikoita. Koska niin tiheään sullotussa karjassa oli mahdotonta nähdä polttomerkkejä, täytyi meidän kokonaan kohdistaa huomiomme korvamerkkeihin. Oletteko huomanneet, kuinka kaikki eläimet, olkootpa ne kesyjä tai villejä, aina kääntävät korvansa siihen suuntaan, jossa ne huomaavat jotakin mieltäkiinnittävää tai pelättävää. Korvat ovat sillä hetkellä niiden huomattavimmat nähtävät. Kun siis polttomerkki on näkymättömissä, kuten nyt, karjan ollessa kylki kyljessä tai talvella, karvan kasvettua tavattoman pitkäksi, puhuvat erimuotoisiksi leikatut korvan nenät selvintä kieltä omistajalle. Kun siis kukin eläin on poltettaessa myös merkitty korviin, on selvä, että merkitsemätön korvapari tietää sitä, ettei kyseenalainen eläin koskaan ole maistanut polttoraudan suloa. Meidän oli etukädessä etsittävä sellaisia vasikoita, joilla ei ollut korvamerkkiä. Tavatessamme sellaisen, oli meidän määrättävä sen omistaja tutkimalla emän korvamerkkejä, ja näin pelottavan suuressa seurassa oli vasikka aina uskollisimmasti emänsä kyljessä. Vasikoita oli paljon ja J.H. lehmiä näki kaikkialla, joten vähemmässä kuin kymmenessä sekunnissa olivat minun silmäni iskeytyneet sanotunlaiseen lehmään vasikoineen. Käänsin heti pikku G:n heidän suuntaansa. Läimäyttäessäni piiskaani jalustintani vasten väistyivät kaikki ympärilläni olevat lehmät epäluuloisina syrjempään. Pikku G. astuskeli sirosti eteenpäin, sieraimet laajallaan ja vilkuttaen korviaan edestakaisin, koettaen parhaan kykynsä mukaan arvata minkä eläimen olin valinnut. Lehmä kääntyi vasikoineen kulkemaan lauman keskustaan päin. Pieni painahdus ohjaksiin johti hevosen jäljille. Se ymmärsi heti asian ja sen koommin se ei enää tarvinnut minkäänlaista ohjausta. Varovasti, kärsivällisesti ja erinomaisella taidolla pakotti se lehmän tungoksesta lauman ulko-osiin. Työ täytyi toimittaa hyvin rauhallisesti, askel askeleelta, jotta eivät ajettavat eikä niiden naapurit säikkyisi. Lehmän kääntyessä päin miten hyvänsä oli pikku G. jollakin ihmeellisellä tavalla aina sen tiellä. Ennenkuin se arvasikaan, oli se jo lauman ulkopuolella. Siinä se yht'äkkiä tapasi itsensä parin, kolmen muun toverinsa seurassa, menossa avonaiselle arolle päin. Vaistomaisesti haki se heti suojaa. Minä tunsin pikku G:n lihasten jännittyvän allani. Toiminnan hetki oli koittanut. Ennenkuin lehmä ennätti piiloutua tovereittensa taakse, ryntäsi hevonen salamana sen kimppuun. Lehmä säikähti ja koetti turhaan välttää hyökkäystä. Seurasi jännittävä kaksinottelu piiloutumisineen, äkkikäännöksineen ja viekkaine mutkitteluineen; joka käänteessä oli pikku G. edessä. Muutamat sen liikkeistä olivat kerrassaan ihmeelliset. Minun ei tarvinnut muuta kuin pysytellä satulassa ja ehkä ikäänkuin viimeisenä silauksena käyttää inhimillistä arvostelukykyäni, joka eläinten suurenmoisesta älystä huolimatta, heiltä kuitenkin puuttuu. Aika ajoin sen käänteet olivat niin huimat, että jalustimeni hipoi maata. Vihdoin lähti lehmä, tultuaan vakuutetuksi yritystensä hyödyttömyydestä, juosta hölkyttämään aavaa aroa kohti. Vartavasten määrätyt miehet pysäyttivät sen siellä ja niin siitä tuli se kerän pohja, jonka ympärille uusi, harhautuneista eläimistä muodostettu lauma kerääntyi. Pikku G. lähti viivyttelemättä takaisin päälaumaan, liikutellen kyvystään tietoisena vilkkaasti korviaan ja valmiina uuteen yritykseen. Sitten kun harhautuneitten laumaan oli saatu kootuksi pari tusinaa lehmiä, kävi työ yksinkertaisemmaksi. Heti kun ajettava lehmä huomasi uuden lauman, lähti se tavallisesti häntä suorana ja pää ojossa juoksemaan sitä kohti. Suoritettuani lyhyen alkutemmellyksen, pakottaakseni sen laumasta ulos, ei minulle jäänyt muuta tehtävää kuin antaa sille alkusysäys oikeaan suuntaan ja pitää sitä siinä, kunnes se oli päätöksensä tehnyt. Jos sen liian aikaiseen jätti oman harkintansa varaan, niin palasi se jotenkin varmasti takaisin. Kokenut karjamies tietää aivan sekunnilleen milloin hän voi jättää sen omiin hoteisiinsa. Joskus saattoi lehmä, pontevimmistakin yrityksistämme huolimatta, onnistua kaartamalla välttämään meidät ja pääsemään takaisin päälaumaan. Silloin oli viekoitus suuri rynnätä päistikkaa perässä ja väkivoimalla tuoda elukka mukanaan. Mutta sitä viettelystä täytyi ponnella vastustaa. Tuollainen päätäpahkainen syöksy lauman keskelle saattoi hajoittaa koko karjan. Omasta alotteestaan rupesikin pikku G. hiljalleen käymään ja me ryhdyimme uudelleen ajamaan laumaa hiljalleen edessämme. Tämä oli kaikki suhteellisen helppoa, sillä mikä hevonen hyvänsä oli kyllin nopea pystyäkseen vasikan ajoon. Mutta nyt antoi Homer määräyksen härkien ajon alkamiseen. Ja ne ovat nopeita ja kekseliäitä sekä täynnä luontaista pirullisuutta. Windy Bill vapautti meidät nyt ja me kävimme hänen tilalleen ulkovartioon. Täällä meillä oli hyvä tilaisuus nähdä sitä työtä, jota juuri olimme tehneet. Karjalauma, jonka sen sekaan ilmestyvät ratsut saivat levottomaksi, kääntyili ja väisteli, laajeni ja vetäytyi kokoon, niin että se alituisesti vaihtoi muotoaan ja kokoaan ympyrässä vartioivien lehmäpaimenten muodostaman rajan sisällä. Sen liikehtiminen nosti pilvenkorkuiset tomulaineet, jotka nousivat ja laskivat, tihenivät ja ohenivat tuulenhenkäysten mukaan. Yhdellä hetkellä katosi niihin kaikki muu paitsi lähinnä olevat eläinhahmot, toisella saattoi niihin repeytyneistä aukoista nähdä ratsastajia tulevan ja menevän. Sitten kohosivat ne korkealle ja me voimme taas nähdä koko lauman vartiomiehineen sekä kaukana häämöttävät tasapäiset vuoret. Illan tullen sattuivat auringon säteet vinosti tomupilviin. Ne leikkivät salaperäisesti miesten ja nautojen keskellä, milloin venytellen niitä jättiläismäisiksi olennoiksi, milloin taas kokonaan sulkien ne näkyvistä. Me ulkopuolella olijat tunsimme kuinka keskipäivän helle vähitellen vaihtui iltakylmäksi. Karja väsyi vähitellen seisomiseen, ehkäpä se tunsi jo nälän ja janonkin esimakua, joka tapauksessa se alkoi käydä levottomaksi. Ratsastimme lakkaamatta edes takaisin. Silloin tällöin tuli joku erikoisen uhkarohkea eläin siihen päätökseen, että yksi tai toinen uusista harhautuneitten laumoista sopi sille paremmin kuin tuo oma levoton mylly. Varmana saattoi se lähteä juoksemaan häntä ja pää pystyssä, sai suurimmalla varmuudella jonkun ratsun jälkeensä ja itsepäisenä kuin synti pakotti se takaa-ajajansa tekemään pitkän ja tulisen ratsastusretken, ennenkuin se suvaitsi palata tovereittensa luo. Täytyipä välistä käyttää lassoakin ja vetää karkuri perässään laumaan. Sillä tietäkää, että lehmä täytyy osata ajaa laumaan niin sievästi ja varmasti, ettei se pääse lämpiämään ja hengästymään. Silloin se nimittäin asettuu vastarintaan ja käy puskusille. Muistan varsin hyvin kuinka se asia minulle ensi kerran selveni. Sitäpaitsi tapahtui se minulle, kun jo olin sangen kauan toiminut karjatyössä. Minulla oli luonnollisesti sellainen ajatus lehmistä, jollaisina aina olin tottunut näkemään ne — toisin sanoen, että ne pelkäävät ratsumiestä, että ne helposti sai kääntymään takaisin hevosen avulla ja että ne mielellään antoivat ajaa itseään niinkauan kuin asianhaarat vaativat. Ei minulle kukaan ollut vihjaissutkaan muista mahdollisuuksista. Eräänä päivänä olimme kokoomassa karjaa erittäin vaikealaatuisessa maastossa. Olin tuomassa pientä ryhmää, jonka olin löytänyt eräästä vuorenkätköstä ja minua suututti silmittömästi eräs vanha lehmä, joka itsepäisesti uudisti karkaus-yrityksiään. Suuremman kokemuksen puutteessa arvelin viisaudessani, että sillä mahtoi olla vasikka jossakin. Vihdoin pääsi se kokonaan käsistäni. Saatuani muut talteen lähdin tuota karkulaista ajamaan takaa. No niin, nelistimme melkein rinnan ainakin puoli mailia mitä tulisinta kyytiä, mutta se kieltäytyi kerrassaan kääntymästä ja viimein se kaatui ja oli niin hengästynyt, ettei päässyt enää jaloilleen. »No, vanha piika, sainpas sinut viimeinkin!» sanoin sille ja koetin parastani ajaakseni sen ylös. Hevoseni käyttäytyi hieman hämmästyneenä ja epäluuloisena siinä työssä. Se tiesi siinä suhteessa hieman enemmän kuin minä. Mutta minä olin itsepäinen ja kuten hyvän hevosen sopi, myöntyi se tahtooni. Huusin lehmälle, heilauttelin lakkiani ja käytin piiskaani. Kun se oli täydellisesti saanut hengityskykynsä takaisin, nousi se hitaasti pystyyn ja kävi päättäväisin elein minun kimppuuni. Sonnia tai härkäähän on varsin helppo väistää. Se painaa päänsä alas, sulkee silmänsä ja hyökkää suoraan kohti. Mutta lehmä katsoo mitä se tekee. Sen silmät ovat auki joka hetki ja se nauttii erinomaisesti tehdessään sivupiston juuri kun olet onnistunut väistämään sen kohti tekemän hyökkäyksen. Hevonen, jolla ratsastin, teki ehdottomasti parastaan, mutta ei sittenkään voinut välttää voimakasta työntöä, joka olisi ratkonut sen vatsan auki, ellei nahkasatulani olisi sattunut väliin. Sitten peräännyimme vähän matkan päähän suunnittelemaan uusia menettelytapoja, mutta meidän ei onnistunut saada tuota lehmää tarkistamaan kantaansa, joten jätimme sen oman onnensa nojaan. Kun sitten vähän harmissani mainitsin kokoomistyön kapteenille, että olin epäonnistunut tuon elikon suhteen, nauroi hän vaan. »Niin, poikani», sanoi hän, »kun lehmä rupee puskusille kanssasi, niin et voi sille mitään muuta kuin heittää silmukan kaulaan ja mitäpä olisit voinut sille siellä kaukana, vaikka olisit senkin tehnyt.» Ja siten opin yhden asian lisää karjakomennossa. Sitten kuin härkien erotteleminen oli saatu suoritetuksi, kävivät naapuri-karjatalojen edustajat tarkastamaan harhautuneitten laumoja nähdäkseen oliko heidän merkkejään niiden joukossa. Näistä muodostui taas uusia laumoja, jotka sitten lähtivät lisäämään omistajiensa kantakarjoja eri tahoilla. Työ sujui nopeasti ja iltapäivä läheni jo loppuaan. Me olimme siinä määrin työhömme kiintyneet, että meiltä jäi kokonaan huomaamatta synkkä ukkospilvi, joka teki nousuaan Dragoon vuoriston seuduilla ja kohosi nopeasti poikki taivaanlaen. Ennenkuin tiesimmekään alkoi jo sataa, kymmenessä sekunnissa oli siitä tullut täydellinen vedenpaisumus ja kahdenkymmenen sekunnin perästä olimme kaikki karjan edessä tuulen alla, koettaen epätoivon vimmalla pidättää sitä kulkemasta tuulen mukana. Teimme kaiken voitavamme pysäyttääksemme sen, mutta turhaan. Piiskat läiskivät satuloita vasten ja kuusipiippuiset paukkuivat, mutta sittenkin jatkoi karja, päät alhaalla, hitaalla ja synkällä itsepäisyydellä kulkuaan eikä sitä mikään mahti pystynyt pysäyttämään. Jos me pysyimme paikallamme, niin ne kulkivat molemmin puolin meitä. Askel askeleelta täytyi meidän peräytyä — harva ketju hermostuneesti hypähteleviä hevosia tuhatlukuisen tiheään sulloutuneen karjan tieltä. »Ei, ei siitä pakokauhua synny», huusi Charley kysymykseeni. »Siellä on lehmiä ja vasikoita joukossa. Jos ne olisivat vain härkiä ja täysikasvuisia, niin saattaisivat ne kyllä sen tehdä.» Noitten muutamien hetkien vaikutelma oli sangen eloisa. Myrskytuulen sokaiseva hehku kasvoissani, keskeymätön rivistö sarviniekkoja päitä tullen kohti minua vastustamattomana kuin kohtalo ja viistona valuva sade, jonka takaa aurinko kirkkaana paistoi. Äkkiarvaamatta ryöppy taukosi. Puistimme veden lakeistamme ja ajoimme karjan takaisin erottelupaikalle. Mutta nyt oli maanpinta muuttunut sangen liukkaaksi ja hevosten nopeat käänteet vaativat äärimmäistä varovaisuutta. Välistä pyllähtivät hevoset aivan istuvilleen ja luistivat eteenpäin koettaessaan äkkiä pysähtyä, kun taasen nopea käännös vaati kaiken sen sukkeluuden, mikä vain lehmäkomentoon tottuneella hevosella on käytettävissään. Kaikesta huolimatta kävi työ keskeytymättä. Toisten karjatalojen miehet kuljettivat löytämänsä eläimet harhautuneitten laumoihin, jotka jo alkoivat olla kunnioitettavan suuria, sillä ko'ontatyö jatkui jo kolmatta viikkoa. Vihdoin olivat kaikki tyytyväisiä osaansa. Valtavasti pienentynyt alkuperäinen karjalauma ajettiin huutojen kaikuessa ja piiskojen vinkuessa takaisin laitumilleen. Karja oli liiankin halukas lähtemään. Pienellä kummulla seisten, lähellä erästä harhautuneitten laumaa, näin kuinka johtavat eläimet nostivat päänsä korkealle lähtiessään juoksemaan vapautta kohti. Ylätasangon puoleiset vartijaratsut väistyivät syrjään rauhallisesti ja karja virtasi valtavana aaltona näin muodostuneen aukon kautta tasangolle. Sivulla olevat lehmäpaimenet seurasivat laumaa jonkun matkaa jouduttaen sitä matkaan. Äkkiä kääntyivät he takaisin ja koko lauma jatkoi juoksuaan ottamaansa suuntaan, hajaantuen vähin erin koko laajalle lakeudelle erillisinä pieninä ryhmäkuntina. Hitaimmat ja nälkäisimmät erosivat miltei heti muista ja rupesivat syömään kun taas varovaisimmat väistyivät mahdollisimman kauaksi oikealle ja vasemmalle. Nyt vasta, kun työ itse asiassa oli loppuun suoritettu, tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Erään Dos Cabesasista olevan nuorukaisen hevonen kompastui ja pyörähti aivan ratsastajan yli. Se nousi silmänräpäyksessä taas jaloilleen ja lähin mies otti sen kiinni. Mutta Dos Cabesasin mies makasi liikkumattomana, kädet ja jalat hajallaan maassa ja pää vääntyneenä pahaa ennustavassa asennossa. Me hyppäsimme satulasta. Kaksi miestä oikaisi hänet suoraksi, sillä aikaa kuin muut huolellisesti tutkivat maassa näkyviä jälkiä. »Ei mitään hätää», huusi heistä eräs, »nuppi ei ole sattunut häneen.» Hän osoitti satulanupin jättämää syvennystä maassa ja viiden minuutin perästä tuli nuori mies i todella tajuihinsa. Hän valitti vääntynyttä selkäänsä. Homer lähetti noutamaan paarivaunuja ja sillä vietiin sairas oitis leiriin. Viikon lopulla istui hän taas satulassa. Minua on aina ihmetyttänyt, kuinka miehet pääsivät tuosta laatuaan tavallisesta tapaturmasta niin vähillä vaurioilla. Hevonen vierähtää sananmukaisesti ratsastajansa yli ja kuitenkin näyttää siltä kuin kuolema tai vaikea loukkautuma olisi maailman harvinaisin tapaus siinä rytäkässä. Joka miehellä oli sitten tilaisuus tarkastaa J.H:lla merkityt eläimet nähdäkseen, jos hänen omiaan sattumalta olisi joutunut erotettujen joukkoon. Kun kaikki olivat lausuneet tyytyväisyytensä asiain järjestelyyn, ajettiin eri laumat aitauksiin. Mäennyppylältä, jolle olin asettunut, oli minulla hyvä tilaisuus iloita illan näyistä. Kaikki eri laumat, kunnioitettavan välimatkan päässä toisistaan, vaelsivat hiljalleen aitauksiaan kohti. Lehmäpaimenet istuivat lepoasennossa satulassaan lakki takaraivolla ja keskustelivat huutamalla toisilleen päästyään päivän työstä. Tomupilvien läpi singautteli ilta-aurinko vielä voimakkaita sädekimppujaan, joitten valossa kaikki elävät olennot pienenivät mitättömiksi kääpiöiksi aavikon äärettömyyden rinnalla. Seitsemäs luku. HEVOSKAUPPOJA. Oli musta yö. Harhautuneitten lauma mylvi mielettömästi yhdessä aitauksessa ja lehmä- ja vasikka lauma toisessa. Hevoslauma, joka oli tuotu aavikolta, oli hajallaan tuhannen akren laitumellaan. Ellei aitauksia olisi ollut, olisi miesten täytynyt olla vartioimassa koko yön. Nyt he sensijaan olivat kaikki kokoontuneet leiritulen ääreen. Siinä oli koolla suunnilleen neljäkymmentä karjapaimenta, jotka edustivat kaikkia mahdollisia tyyppejä, alkaen vanhasta Johnista, joka oli kulkenut karjassa Rio Grandesta aina Tyynelle merelle saakka ja loppuen Poikaan, joka olisi antanut autuutensa, jos vain olisi voinut saada kaikki uskomaan, että hän oli kymmentä vuotta vanhempi kuin oli. Paraillaan keskusteli Jed Parker ystävänsä Johnny Stonen kanssa eräästä toisesta vanhasta ystävästä, joka sinä iltana oli yhtynyt leirille. »Johnny», tiedusteli Jed teennäisen vakavana ja kokonaan huomioonottamatta kyseenalaisen läsnäoloa, »mikä se tuo otus on tuolla nuotion toisella puolella?» Johnny katsahti olkansa yli muka tullakseen varmaksi asiasta. »Tuo», vastasi hän. »Oh, koirat näkivät jonkin juoksevan maakoloon ja kaivettuaan jonkin aikaa saivat tämän esille.» Vastatullut irvisteli. »Teidän kanssanne on oikein vaikea seurustella, kun olette niin perinpohjin maalaistuneet, ett'ette enää tunne todellisesti hienoa, kun sen joskus satutte näkemään.» »Se on aivan paikallaan», lisäsi Windy Bill kuivasti. »Hän tulee New Yorkista.» »Eihän vain!» huudahti Jed. »Aivanko totta? Tuliko hän yhdessä vai kahdessa laatikossa.» Naurunräjähdysten suojassa kierteli tulokas paisti- ja leipävarastojen ääressä ja täytettyään lautasensa, kyykistyi hän kantapäilleen ja kävi käsiksi myöhästyneeseen illalliseensa. Hän oli pitkä, vankkasivuinen mies, pienikasvoinen ja ahavoittunut, ja hänellä oli pitkät valkoiset viikset ja totiset, hieman ivalliset silmät. Hänen nahkahousunsa olivat yksinkertaiset ja kuluneet ja hänen lakkinsa oli pitkäaikaisesta palveluksesta ja ajan hampaan vaikutuksesta saanut varsin omistajansa mukaisen muodon. En vähääkään hämmästynyt kun kuulin häntä nimitettävän Socatone Billiksi. »Kysyhän häneltä, mistä hän on saanut tuon leikkisän jalkansa», yllytti minua hiljaisella äänellä Johnny Stone. Mutta sitähän minä en kuitenkaan tehnyt. Sittemmin kertoi minulle joku, että sen viallisuus oli johtunut hänen kieltäytymisestään kerran palaamasta erään joen poikki hyvinkin arvovaltaisesta vaatimuksesta huolimatta. Mr Socatone sattui sillä kertaa ratsastamaan vieraalla hevosella. Karjanomistaja istuutui viereeni hetkistä myöhemmin. »Toivoisinpa, että saisimme tuon pojan kertomaan juttujaan», sanoi hän hiljaa minulle. »Hän on merkillinen mies. Ilmeisesti hyvän kasvatuksen saanut. Väittää kirjoittavansa muistelmateosta. Välistä hän kertoilee omasta alotteestaan, mutta sitten hän taas vaikenee kuin muuri. Ei auta pyytää häntä suoraan siihen, ja hän on ujo kuin vanha varis, jos häntä koettaa johtaa kertomaan. Meidän täytyy vartoa ja luottaa kaitselmukseen.» Eräs miehistä soitti paraikaa huuliharppua. Hän teki sen erittäin hyvin, muunnostellen ja luritellen kaikenlaisia koristuksia. Me polttelimme hiljalleen, karjan kumea mylvinä täytti ilman omilla soinnuillaan. Yhä kuului preeriakoirien raivonta mesquitepensastoista. Socatone Bill oli lopettanut aterioimisensa ja meni istumaan Jed Parkerin, vanhan ystävänsä viereen. He puhelivat hiljaa keskenään. Ilta piteni ja itäinen taivas vuoriston yllä peittyi hopeahohtoon kuun nousua odotellessaan. Socatone Bill heitti äkkiä päätään taaksepäin ja naurahti. »Tämä muistuttaa niin elävästi aikaa, jolloin läksin Coloradoon», virkkoi hän. »Nyt hän on juonessa», kuiskasi karjanomistaja. Syntyi kuoleman hiljaisuus leirivalkean ympärillä. Jokainen korjasi hieman asentoaan kuullakseen paremmin Socatone Billin tarinaa. * * * * * Kymmenkunta vuotta sitten rupesin aivan sairaaksi asti kyllästymään lehmän paimentamiseen omalla puolikunnallani. Ei ollut satanut sitten Noakin aikojen ja olin kokonaan unohtanut minkälaista vesi oli muualla kuin ämpärissä tai altaassa. Niinpä tutkin tarkkaan munaskuuni, päästäkseni selvyyteen, minnepäin maailmaa minun oikeastaan oli sopivinta lähteä ja kun minusta tuntui, että tiesin yhtä vähän Coloradosta ja kullankaivamisesta kuin kaikesta muustakin, niin syntyi papurokka pahasessani, joksi aivojani nimitän, päätös lähteä sinne. Hankin Bensonissa ostajan ja niin vaihtoi pieni karjani äkkiä omistajaa ja minä valmistauduin matkaan. Viimeisenä päivänä nostin parikymmentä täyttä sankoa vettä kaivostani ja nakkasin sen tupani katolle. Ostajani seisoi siinä hevosineen ja odotti minun valmistumistani. Hän ei virkkanut sanaakaan ennenkuin olimme kulkeneet kymmen»kunnan mailia. »Mr Hicks», sanoi hän sitten, hieman epäröiden. »Olen huomannut tässä maassa varsin hyväksi säännöksi olla puuttumatta ihmisten päähänpistoihin, mutta pitäisin suurena ystävyyden osoituksena, jos selittäisitte, mitä nuo äskeiset vesitemppunne merkitsivät.» »Mr Jones», sanoin minä, »asia on aivan yksinkertainen. Rakensin tuon mökin viisi vuotta sitten ja sen koommin ei ole kertaakaan satanut. Halusin ainoastaan saada selville vuotiko sen katto, vai eikö.» Niin jätin siis Arizonan ja viikkoa myöhemmin näin kuvani erään Coloradon vuoristossa sijaitsevan Cyanide nimisen paikan akkunoissa. Pojat, se oli kumma laitos. Ei ainoatakaan hevosta näkynyt missään eikä neliöjalkaa maanpintaa, joka ei olisi ollut joko katua tai pystysuoraa. Se teki oikein surumieliseksi minut, joka juuri olin tullut mailta, jossa sai nähdä ainakin kauaksi joskaan ei niin kovin paljoa. Ja näin aikaisin illalla siellä ei ollut edes ihmisiäkään enää liikkeellä. Silmäsin mustia, synkännäköisiä vuoria hetkisen, haistelin tuulenhenkeä, joka olisi voinut jäädyttää vaikka toivon viikset ja läksin lähinnä olevaa valaistua akkunaa kohti. Sen yläpuolella oli kyltti, joka yksinkertaisesti ilmoitti että — Tämä on salonki. Olin oikein iloinen tuosta kirjoituksesta. Muutoin en olisikaan sitä osannut arvata. Heillä oli viidentoista vuotias tyttö hoitamassa kapakkaa, ei mitään peliä ollut käynnissä eikä ainoatakaan sielua vieraana. »Mieleni on paha, kun minun täytyy häiritä rauhaasi, nuppuseni», sanoin minä, »mutta koetahan katsoa löytäisitkö ryytivarastostasi sopivan sekoituksen ryyppyaineeksi.» Otin lasin ja sitten toisenkin, jottei sille tulisi ikävä ja aloin jo tuntea yksinäisyyteni sangen miellyttäväksi. Sitten vaelsin takahuoneeseen, jossa piti olla jonkinlaisen pelitoosan, ja istuihan siellä todellakin tyttö pianotuolilla ja toinen nojatuolissa sekä sileän kiiltävä juutalaisnulikka, heilutellen jalkojaan pöydän kulmalta. He katsahtivat ylös astuessani sisään ja jatkoivat taas keskusteluaan. »Hei tytöt!» sanoin minä. Silloin loppui heiltä puhe kokonaan. »Mitä pannaan iloksi?» kysyin minä. »Kuka tuo karvainen ystävänne on?» kysyi sileän kiiltävä juutalainen tytöiltä. Katsoin häneen minuutin ajan, mutta huomasin, että hän oli oikea mammanpoika ja sitäpaitsi olin seurankipeä, joten saatoin sietää pienen piston tai parikin. »Sinä et taida ihailla näitä lehmämiehiä?» ärsytteli toinen tytöistä. »Soita jotakin, sisko kulta», sanoin minä pianon ääressä istujalle. »Esitä minut hänelle», sanoi juutalaishölmö sellaisella tavalla, että kaikki räjähdimme nauruun. »Annahan kuulua pari ääntä», pyysin minä, koettaen minäkin olla iloinen. »Hän ei osaa ainoatakaan kappaletta», sanoi juutalainen. »Niinkö?» kysyin minä silloin ponnella. »En», vastasi hän. »Hyvä, mutta minä osaan» sanoin minä. Menin hänen luokseen, vetäsin molemmat pistoolini vyöstäni ja ojensin ne molemmin puolin häntä pianoa kohti. Vetelin pistoolin piippuja pari, kolme kertaa koskettimia pitkin päästä päähän ja ammuin niitä sitten puolen tusinaa palasiksi. »Tämän kappaleen minä osaan», sanoin minä. Mutta toinen tytöistä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen juutalaisen kanssa. Pianon ääressä istuva nauroi vain ja osoitti akkunaa, jossa riippui jäljellä muutamia lasin siruja. Hän oli äärettömästi huvitettu. »Kas niin, Susie, sinä olet oikea tyttö», sanoin minä, »mutta sinun ystäväsi ovat pötyä. Olen mahdollisesti hieman karkea, sillä minua ei olekaan polvia korkeammalta parkittu, mutta minuun on kuitenkin turvallisempi liittyä, kuin noihin juutalaisroistoihin.» »Minä uskon sen», sanoi hän. Niinpä me sitte otimme lasin kapakan puolelle ja lähdimme sitten tutkimaan Cyaniden ihmeitä. Se yö olikin ihmeellinen. Susie katosi kolmannen lasin perästä, mutta minusta se ei tuntunut haittaavan. Minä jouduin toiseen salonkiin, jota piti eräs laiha saksalainen. Lihava saksalainen on tyhmä, mutta laiha käy varsin hyvin laatuun. Kymmenessä minuutissa oli minulla enemmän ystäviä kuin helvetissä on viulunsoittajia. Minusta rupesi tuntumaan kuin Cyanide ei olisi niinkään ikävä paikka. Siinä neljän maissa tuli sitten salonkiin pieni irlantilainen, jolla oli enemmän ylähuulta kuin nupupää lehmällä ja niin paljon punaista tukkaa, että se olisi riittänyt keinotekoisiin revontuliin. Hänellä oli suuret, punaiset kädet, jotka olivat täynnä pisamia ja niitten pienoiset karvat seisoivat jäykkinä kuin yksinäiset tienviitat. Sitäpaitsi hänellä oli väärät sääret. Hän sai lasinsa kuten muutkin, astui pari askelta tiskin luota ja huusi: »Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua!» Sehän ei ollut minun kotikaupunkini, joten poistuin tiskin päästä ja vetäydyin sellaiseen paikkaan, jossa en ollut lyijyn tiellä. Ampuminen ei alkanutkaan. »Arvatenkaan ei saksalainen huomannut, mitä tuo pieni, hullu koira oikeastaan sanoi», ajattelin itsekseni. Irlantilainen meni taaskin tiskin ääreen ja iski nyrkkinsä siihen. »Katsohan tänne», kiljui hän. »Kuuntele tarkkaan, mitä sanon sinulle! Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua! kuuletko?» »Kyllä kuulen», sanoo saksmanni ja jatkaa tiskin pyyhkimistään. Minulla aivan sielu väänteli harmista. Kysyin lähimmältä mieheltäni, miksi saksalainen ei tappanut tuota pientä peijakasta. »Tappanut!» sanoi mies. »Miksi sitten?» »No tietysti sen vuoksi, että hän loukkasi häntä.» »Oh, hän on päissään», sanoi mies, ikäänkuin se olisi selvittänyt kaiken. Se riitti minulle. Lähdin pois ja menin kotiin eikä kello vielä ollut edes neljääkään. Ei, en sano kello neljää myöhäiseksi. Se voi olla myöhäistä eilisillasta laskien, mutta tämäniltaisesta se on vasta alkua. No niin, minulta meni kuusi viikkoa ja kaksi päivää säästöjeni menettämiseen. En tiennyt paljoa kullankaivamisesta ja ennen pitkää totesin, ettei minusta ollut siihen ensinkään. Suurimman osan päivästä tongin vuoristoissa, — ne eivät ole meikäläisten kaltaisia — niillä kasvaa liian paljon puita, ollakseen oikein mukavia kävellä. Iltasin oli minulla tapana pistäytyä saksmannin luona. Hänellä oli pari rauhallista pelipöytää ja noitten kaivavien preeriakoirien joukossa oli yksi, joka oli kuullut puhuttavan, että lehmillä on sarvet. Hän oli viisain heistä kaikista karja-asioissa. Minä koetin lohduttautua ja päätin olla vertailematta Coloradoa muihin Jumalan luomiin seutuihin. Noin kolmasti viikossa tuo irlantilainen, josta kerroin teille — O'Toole oli hänen nimensä — tuli leveästi saksmannin salonkiin. Ollessaan vielä selvänä puhui hän kullankaivamisesta korkealentoisesti, laajasti ja kauniisti. Mutta juovuttuaan iski hän molemmat nyrkkinsä tiskiin ja pursuten toimintahalua koetti saada saksmannin kimppuunsa. »Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua», huusi hän noin kuusi kertaa. »Sano, kuulitko sen.» »Kuulinhan minä», vastaa saksmanni levollisena kuin lypsylehmä. »Kuulin varmasti.» Minä olin oikein huolissani O'Toolen vuoksi. Olisin mielelläni antanut hänelle kunnon selkäsaunan, mutta en tietenkään voinut tehdä sitä julistautumatta samalla saksmannin puolueen ystäväksi ja siihen minulla ei ollut halua. Mutta kävin sen sijaan saksmannin kimppuun eräänä iltana, kun ei siellä sattunut olemaan muita läsnä. »Saksmanni», sanoin hänelle, »mikä kumma panee sinut sietämään tuon länkisäärisen verikoiran ja tulipunaisen auringonlaskun sekasikiön loukkauksia? Minusta näyttää siltä kuin sinulta puuttuisi rohkeus kokonaan.» Saksmanni keskeytti hetkeksi lasin pyyhkimisensä. »Odotahan», sanoo hän. »En ole vielä valmis. Mutta vielä minä teen hänet sairaaksi harmista ja nuo muut myös, jotka naureskelevat hänen kanssaan.» Huomasin hänen silmässään soman harmaan välähdyksen ja arvelin itsekseni, että ehkäpä he vielä saavat hänet suuttumaan. Kuten sanoin tulin tyhjäksi kuudessa viikossa ja kahdessa päivässä ja minä olin perinpohjin tyhjä. Eikä missään ollut mitään tarjolla. Lehmien luokin oli pitkä matka ja jos olisin vielä yrittänyt noiden kullankaivaja-kilpikonnien joukkoon, jotka kuokillaan rumensivat maan kaunista pintaa, olisivat he nauraneet minulle vasten silmiä. Se tuntuikin minusta kovalle työlle. Siinä tuumiessani mihin ryhtyä, tuli saksmanni luokseni. Minä hämmästyin valtavasti, mutta sanoin hyvää huomenta ja pyysin painamaan puuta. »Haluttaako tehdä rahaa?» kysyy hän. »Se riippuu siitä», sanoin minä, »kuinka helposti se käy.» »Sehän käy helposti. Haluan, että rupeatte ostamaan hevosia minun laskuuni.» »Hevosia! No, varmasti!» huusin minä, hypäten korkealle. »No, tottavie, hevosethan ovat koko elämäni. Minkälaisia hevosia haluatte?» »Kaikki hevoset», sanoo hän, niin tyynenä kuin pankinpitäjä. »Mitä?» sanon minä, »selittäkäähän! En ota vastaan niin ylimalkaista tilausta. Levittäkää korttinne.» »Tarkoitan sitä, mitä sanoin», sanoo hän. »Tahdon että ostatte kaikki hevoset tässä leirissä ja vuorilla. Jok'ikisen.» »Aa», viheltelin minä. »Se on laaja tarjous. Mutta minä rupean puuhaan.» »Tulkaa kanssani sitten», sanoo hän. Olin vasta noussut ylös, mutta menin hänen kanssaan hänen pieneen myrkkypajaansa. Tietenkään en ollut syönyt aamiaista, mutta hän tarjosi minulle kentucky-aamiaisen. Mikäkö se on? No, kentucky-aamiainen käsittää kolmen naulan paistin, whiskypullon ja setterikoiran. Miksikö koira kuuluu siihen. No, se syö tietenkin paistin. Me pääsimme yksimielisyyteen. Minä tulisin saamaan kaksi ja viisikymmentä päätä kohti palkkiona. Lähdin kiertämään. Sillä paikkakunnalla ei ollut paljon hevosia ja mikäli niitä oli, ei niitten omistajilla juuri ollut paljoakaan hyötyä niistä, paitsi satunnaisia töitä. Minä kokosin satakunta päätä hyvinkin äkkiä ja tein siitä ilmoituksen saksmannille. »Entäs aasit ja muulit?» kysyin minä. »Kaikki kelpaavat, sanoo hän. »Muuleista sama palkkio kuin hevosista ja aaseista neljä kovaa.» Viikon kuluttua oli minulla pari sataa elävää käsittävä lauma. Me pidimme niitä vuorten takana eräässä »puistossa», kuten sen puolen tylsäpäät nimittivät niittyä. Minä ratsastin kaupunkiin ja ilmoitin tuloksen saksmannille. »Kaikkiko ostettu?» kysyy hän. »Kaikki muut, paitsi eräs kierosilmäinen pukki, joka on aivan ala-arvoinen ja raudikko tamma, joka on Noakin aikuinen.» »Ostakaa ne myös», sanoo hän. »Ne roistot vaativat liian paljon niistä», selitin minä. »Ostakaa ne joka tapauksessa», sanoo hän. Menin matkaani ja ostin ne. Se oli kerrassaan hävytöntä — sellainen hinta mokomista. Kun taas ilmestyin Cyanideen, jouduin näyttämölle, jossa vallitsi äärimmäinen kiihtymys. Koko heikäläinen yhteiskunta oli kokoontunut ainoalle kadulleen ja kaikki puhuivat enemmän kuin suusta jaksoi mahtua. Heidän keskellään oli saksmanni, humalassa kuin sotamies — aivan umpihumalassa. »Hyvä Jumala!» ajattelin itsekseni. »Eihän hän vain mahtane juhlia tuota konikauppaansa?» Mutta minä havaitsin, ettei hänen laitansa ollut niinkään pahasti. Kun hän huomasi minut, horjui hän luokseni käyttäytyen kuin hupsu. »Katsokaahan tätä», vetisteli hän ja näytti minulle kirjettä. Minä menin kotiin. Sangen pian tuli luokseni eräs Jimmy Tack niminen veitikka hieman hengästyneenä. »Kuulkaahan, muistattehan tuon hevosluuskan, jonka ostitte minulta. Tahtoisin ostaa sen takaisin.» »Vai niin, vai ostaa takaisin», sanon minä. »Niin», sanoi hän. »Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja minulla on vähän juhdan selkään pantavaa.» »Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä. Ovella tapasin toisen miekkosen. »Kuulkaahan», pysäytti hän minut. »Mitä arvelette siitä raudikko tammasta, jonka myin teille. Voitteko peruuttaa kaupan. Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja — — —» »Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä. Portilla tuli taas mies tulisella kiireellä. »Niin, niin», sanon minä hänen aukaistessaan suutaan. »Minä tunnen teidän huolenne kaikki. Teidän täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja te tahtoisitte takaisin koninne, jotka myitte minulle. Odottakaa!» Hänestä päästyäni täytyi minun lähteä pääkadulle ja piileskelin sikolätin takana vähän aikaa, sillä kaikki olivat tulossa minun luokseni. Minä olin yhtä huomattu kuin nuuskija kieltolakikaupungissa. Menin saksmannin luo takaovesta. »Haluatteko myydä hevosia?» sanon minä. »Kaikki tahtovat ostaa niitä.» Saksmanni näytti loukkaantuneelta. »Aioin pitää ne syysmarkkinoihin», sanoo hän, »mutta — —.» Minä olin viimeinen paikalle osunut, joten pidin kirjeen itselläni — tässä se on. Minäpä luen sen. »Paras veli! — Arvaan, että luulet minun unohtaneen sinut kokonaan, mutta sitä en ole tehnyt, kuten myötäseuraava osoittaa. Haali kokoon tavarasi ja lähde matkaan. Olen tehnyt suurimman kultalöydön, minkä ikänäsi olet nähnyt. Lähetän tässä näytteen siitä. Täällä on samanlaista tonnimääriä ja taas tonnimääriä. Olen vallannut niin paljon maata kuin itse pystyn pitämään, mutta vielä on suuret alat vapaina. Olen kirjoittanut Johnnylle ja Edille Denveriin, jotta he tulisivat tänne. Älä hiisku sanaakaan tästä kenellekään. Lähde heti. Tule Buck kanjonin luo Whetstonessa. Näkemiin. Sinun Henry Smith.» Joku näytti minulle kourantäyteistä valkoista kiveä, jossa oli keltaisia suonia. Hänen silmänsä olivat niin pullollaan innosta, että niihin kohta olisi voinut ripustaa hattunsa. O'Toolen joukko kuljeskeli ympäri, lipoi huuliaan ja kiroili hiljakseen. »Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!» huusi hän taas. »Ja tuon hupsun pitikin juoda itsensä humalaan ja ilmaista salaisuutensa!» Kiihtymys oli päässyt hyvään vauhtiin, mutta se ei kestänyt kauan. Kaikki olivat saaneet kuulla saman tiedon yht'aikaa, joten se suli siihen. Minä ja saksmanni jäimme kohta kahden. »Paljonko annoitte Jimmy Tackille tuosta pukinnahasta?» »Kaksikymmentä», sanon minä. »Hyvä, antakaa se hänelle neljällä kymmenellä», sanoo saksmanni, »ja muut samassa suhteessa.» Minä olin lentää seljälleni ja hengitys rupesi käymään raskaaksi. »Myykää ne kaikki, paitsi parasta», sanoo hän — »ei, paitsi kahta parasta.» »Pyhä savu», sanon minä. »Jos tarkoitatte sitä, niin lainatkaa minulle pistooli ja antakaa minulle pari ryyppyä.» Hän teki sen ja minä palasin kotiin, jossa koko Cyanide odotti minua. Minä rohkaisin itseni, pidin heille pienen puheen ja lupasin myydä hevoset sekä pyysin heitä tulemaan uudelleen. Sitten hankin intiaanipojan avukseni ja me muutimme koko hevoslauman ahtaaseen kanjoniin. Sitten kutsuin kunkin ostajan yksitellen kaupan tekoon. Rähinääkö? No, se kuului aina Denveriin saakka, kertoivat minulle ja sääntiedoittajat ilmoittivat »Ukkosta vuoristossa.» Mutta kun kauppa kävi käteisellä, niin maksoivat kaikki sievästi. He olivat nähneet tuon valkean kvartsin kultajuomuineen ja se on samaa kuin annos mielipuolisuutta kullankaivajille. Miksi en ottanut hevosta itse ja lähtenyt ensimmäisenä liikkeelle? Ajattelin sitä — mutta vain sekunnin ajan. En olisi jäänyt tälle seudulle minuutiksikaan miljoonasta dollarista. Se iljetti ja tympäisi minua aivan sairaaksi asti ja odotin vain, milloin pitkin harppauksin pääsisin takaisin Arizonaan. Minulla niin ollen ei ollut aikomusta yhtyä rynnäkköön ja säästyin siten turhasta mielenliikutuksesta. He rupesivat tappelemaan siitä, kuka ensimmäisen hevosen saisi. Minä kohotin pistoolini heitä kohti ja pakotin heidät lyömään arpaa. Rähinä yltyi, mutta he tekivät niin ja niinpian kuin kukin sai annetuksi kultahietansa tai dineronsa, lähti hän suinpäin ratsastamaan mökilleen, satuloi hevosensa ja hävisi kuormineen tomupilveen. Se oli totisesti komea ryntäys ja minä nautin siitä rajattomasti. Auringonlaskun aikaan jäin kahden intiaanipojan kanssa. Nuo kaksisataa päätä tuottivat noin kaksikymmentä tuhatta dollaria. Se oli raskas kuorma, mutta minä suoriuduin sen kanssa. Olin aivan yksin koko seudulla ja sitäpaitsi oli minulla nuo kaksi parasta hevosta, jotka olin säästänyt saksmannille. Kyllähän minä olin suuressa kiusauksessa. Mutta minulla oli yllin kyllin päästäkseni kotiin taas ja sitä paitsi minulla ei koskaan ole ollut tapana juoda velaksi, vaikka olisinkin salongin tukipylväitä. Tällainen sietämätön omantunnon tarkkuus kirveli tosin kovasti sisukuntaani, mutta minä heitin säkit olalleni ja menin tapaamaan saksmannia. Hän tuli vastaani, menossa kotiinsa ja kantaen paperikääröä kädessään. »Tässä on dineronne», sanon minä ja paiskasin säkit maahan. Hän kumartui ja tunnusteli niitä. Sitten hän ojensi yhden niistä minulle. »Mikä tällä on tarkoitus?» kysyn minä. »Se on teille», vastaa hän. »Minun palkkioni ei ole niin suuri», vastustan minä. »Te olette ansainnut sen», sanoo hän, »tehän olisitte voinut livistää koko summan kanssa.» »Mistä tiesitte, etten sitä tekisi?» kysyin minä. »No», sanoo hän ja näin, että hän tunsi suurta helpotusta. »Nähkääs, minä olin siellä, kallion takana ja pidin teitä silmällä.» Minä ymmärsin ja minusta rupesi liiallinen tunnontarkkuuteni jo tuntumaan paremmalle. Me kuljimme vähän matkaa puhumatta sanaakaan. »Mutta ettekö aio yhtyä leikkiin ensinkään?» kysyin sitten. »Enpä luule», sanoo hän, heilutellen pussejaan. »Minä olen tyytyväinen.» »Mutta ellette pidä kiirettä, niin annatte noitten valtausten mennä sivu suunne.» »Ei siellä mitään kultavaltauksia ole», sanoo hän. »Mutta Henry Smithhän — —», huudahdan minä. »Henry Smithiä ei ole olemassa», sanoo hän. Koetin sulatella sitä vähän aikaa. »Mutta onhan toki Buck kanjoni olemassa», rukoilin minä. »Sanokaahan, onhan se toki olemassa!» »On, on, onhan se olemassa», myöntelee hän. »Siellä on pieni liimatehdas, se valmistaa lujaa vettä.» »Te olette ihmemies», sanon minä. Kuljimme kahden eteenpäin, kunnes tulimme saksmannin salongin eteen. »Nyt», sanoi hän, »aion ottaa toisen hevosista ja muuttaa jollekin muulle paikkakunnalle, voi olla parasta, että tekin teette saman tempun toisella.» »Varmimmasti», vakuutan minä. Hän kääntyi ympäri ja kiinnitti paperin salonkinsa oveen. Se oli ilmoitus ja siinä seisoi: Saksmanni on hukkunut. »Hienotunteista», sanon minä. »Kun he palaavat pikku huviretkeltään Buch kanjoniin, tulevat he varmaankin panemaan suuren arvon sille, mutta eikö olisi mukavampaa naulata se sille kohdalle, jossa tie yhtyy leiriin?» »Niin», sanoi saksmanni, heittäen ovelan syrjäsilmäyksen ilmoitukseen, »minä, nähkääs, möin tämän paikan toissa päivänä — Mike O'Toolille.» Kahdeksas luku. KARJAN MERKINTÄ. Koko yön nukuimme kuin tukit. Unet eivät meitä häirinneet, mutta ulkoilmassa eläjän ikivanhan tavan mukaan — elipä hän sitten metsissä tai aroilla, vuoristossa tai vesillä, nousimme kukin kerran yössä kyynärpäittemme varaan, katselimme ympärillemme ja painuimme uudelleen makuulle. Jos meillä olisi ollut nuotio, olisi sitä silloin ollut lisättävä tai jos tuuli olisi kääntynyt ja aallot olisivat nousseet korkeina, olisi silloin ollut aika tarkata taivaan merkkejä ja katsoa, tokko ankkurin kettinki kestää. Ja jos kuormahevosemme olisi lähtenyt harhailemaan lumiselta alppiniityltä, olisi ollut paras aika kuunnella sen heikosti kilkattavaa kelloa, jotta aamulla tietäisi miltä suunnalta sitä hakea. Mutta koska meillä tässä suhteessa ei ollut mitään edesvastuuta, niin me kukin vuoroomme painuimme takaisin peittoihimme kiitollisina huoahtaen. Muistan, kuinka kuu kiiti hyvää kyytiä näennäisesti paikoillaan pysyvien pilvien lomitse. Muistan myös syvän tumman varjon, joka kohosi hopeahohtoisten vuorten edessä. Katselin liikkumattomiksi jäykistyneitä purjekangasmyttyjä, joista kukin kätki sisäänsä nukkuvan miehen. Ilma vapisi aitauksessa olevan karjan mylvinästä. Hetkistä myöhemmin, kuten minusta tuntui, herätti kokin touhuilu minut uudelleen. Kirkas, leikittelevä nuotio loimusi pimeydessä. Sen edessä liikuskeli jo syömähommissa puuhailevien miesten varjot. Minäkin kömmin peittoni alta ja yhdyin heihin. Homer touhusi miesten jaossa päivän töitä varten. Kolme määrättiin hoitamaan hevoslaumaa, viidelle jäi harhautuneitten lauman vieminen aitauksesta hyvälle laitumelle ja kolme merkintäjoukkuetta komennettiin merkitsemään edellisenä iltana kokoomamme vasikat. Tähän menikin jo toinen puoli miehistöä. Jäljellä olevat saivat lähteä lyhyelle ratsastukselle suolaiseen heinikkoon. Minä yhdyin karjanomistajaan ja kahden me lähdimme jalkaisin polttoaitaukselle. Me olimme ainoat jalankävijät, vaikka aitaukselle ei ollut enempää kuin noin pari sataa metriä. Saapuessamme sinne, huomasimme hevosten jo olevan sen ulkopuolella. Aitauksen pystypylväitten lomista saatoimme nähdä karjan ja vastakkaisella puolella tekivät miehet aivan aitauksen viereen nuotiota. Avasimme leveän portin ja astuimme aitaukseen. Kolme lassonheittäjää istui hevostensa selässä, heilutellen joutessaan köytensä silmukkaa edes takaisin. Kolme muuta miestä kantoi polttopuita ja asetti ne tottuneesti siten, että syntyi mahdollisimman ankara veto, sillä polttoraudan kuumentaminen on kerrassaan taidetyötä. Yksi seisoi kimppu pitkiä J.H. polttorautoja kädessään, odotellen tulen» teon päättymistä. Kaikki muut istuivat kykkysillään pitkin aitauksen vartta, poltellen paltureitaan ja jutellen keskenään. Auringon ensi säteet valahtivat yli kaukaisten vuorten. Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitti Charley, että raudat olivat valmiit. Homer, Wooden ja vanha Kalifornia John ratsastivat karjan sekaan. Muut miehet nousivat, ojentelivat sääriään ja tulivat paikalle. Karjanomistaja ja minä kiipesimme portin korkeimmalle poikkipuulle ja asetuimme siihen, karjamies muistikirja polvellaan. Kukin ratsastaja pyöritteli lassoaan kädessään pitäen laajaa silmukkaa avonaisena taitavalla ranteen käänteellä pyörähdyksen lopussa. Äkkiä Homer nojautui eteenpäin ja heitti. Silmukan käydessä maaliin nykäsi hän voimakkaasti sitä, aivan kuin koukulla suurta kalaa vedettäessä. Se kiristi silmukan ja esti sen luistamasta yli kaulan. Välittömästi ratsastajan liikkeen perästä kääntyi hevonen ja ottamatta selvää heiton onnistumisesta, lähti se järjestelmällisesti, välttäen turhaa kiirehtimistä astumaan merkinpoltto-nuotiolle. Homer pyöräytti vielä köyden pari kolme kertaa sarvien ympäri ja asettui istumaan vain toisen jalustimen varaan välttääkseen tiukalle jännitettyä köyttä ja säilyttääkseen tasapainon. Ei kukaan kohdistanut huomiotaan vasikkaan. Viimemainittu oli tarttunut kiinni takajaloistaan. Kun köysi tiukkeni, pyörähti se äkkiä nurin ja ennen» kuin se osasi arvatakaan, että jotakin epämiellyttävää oli tapahtunut, liukui se majesteetillisesti vatsallaan nuotiota kohti. Sen perässä seurasi hätääntynyt emä, heiluttaen päätään puolesta toiseen. Nuotion luona hevonen pysähtyi. Molemmat »verikoirat» kävivät heti uhrinsa kimppuun, kaataen sen oikealle kyljelleen. Toinen polvistui sen kaulalle ja väänsi toisen etujalan eräänlaiseen pihtiin. Toinen taas tarttui vasikan takajalkaan, asetti jalkapohjansa sen toista reidenjuurta vasten ja istuutui eläimen taakse. Täten kävi vasikalle mahdottomaksi rimpuilla. Kun kerran olette saanut sellaisen potkun, että hengityksenne vähäksi aikaa salpautuu taikka pari kylkiluuta on kappaleina, niin varmasti lakkaatte ajattelemasta, että tässä käytetään tarpeetonta kovakätisyyttä. Sitten joku irroitti lasson. Homer ratsasti pois, kooten köytensä mennessään. »Kuuma rauta!» huusi toinen »verikoirista.» »Merkitsijä!» kiljui toinen. Heti tuli kaksi miestä paikalle. Polttaja painoi hiljaa rautansa vasikan kylkeä vasten. Nousi savu ja palaneen karvan käry. Mahdollisesti värisi vasikka hieman karvojen kärähtäessä. Seuraavassa hetkessä oli kaikki ohi. Palanut paikka näytti helakan punaiselta, joka onkin oikea väri osoittamaan, että polttaminen on toimitettu tarkoituksenmukaisesti. Sillä välin merkitsijä oli omassa työssään. Ensin leikkasi hän terävällä veitsellään vinosti kappaleen toisesta korvanipukasta. Sitten viilsi hän toisen korvan haaraiseksi kuin pääskysen pyrstön. Palaset tukki hän taskuunsa, jotta työn päätyttyä voisi tarkistaa karjanomistajan muistikirjaansa panemat merkityt vasikat. »Verikoirat» laskivat vasikan irti. Se hypähti jaloilleen, huolestunut emä tunnusteli ja haisteli sitä ja sitten molemmat lähtivät muitten joukkoon pohtimaan tapahtumaa. Minusta näyttää siltä, kuin liian paljon lörpöteltäisiin polttomerkinnän äärimmäisestä julmuudesta. Epäilemättä se jossakin määrässä on tuskallista ja jos voitaisiin keksiä jokin muu hyväksyttävä tapa, joka tekisi tuntemisen helpommaksi, niin otettaisiin se varmasti käytäntöön. Mutta ottaen huomioon karjan laajan, vapaan liikkumisalan ja sen tuhansiin nousevan lukumäärän ja sadat omistajat, niin ovat kaikki muut merkitsemistavat mahdottomia. Muistan erään liikkeen Uudessa Englannissa, joka rupesi suosittelemaan korviin kiinnitettäviä metallilappusia. Tuo uusi oppi herätti Arizonassa loppumatonta hilpeyttä. Kuvitelkaapa mielessänne merkitsijää, joka kohteliaimmin laskeutuu satulasta tutkimaan villin karjan korvalappuja rajattomilla aukeilla tai ko'onta-tilaisuudessa. Mutta kuten jo olen huomauttanut ei tuo välttämätön polttaminen ja korvien merkintä ole niin tuskallista, kuin miltä se näyttää. Kärventyminen tunkeutuu tuskin syvemmälle päällimäiseen ihoon, kuin että se tappaa karvojen juuret ja sitäpaitsi tulee muistaa, ettei karja paksuine nahkoineen ole yhtä arkatuntoinen kuin korkeammat hienohermoiset olennot. Tavallisesti mölähtää vasikka tuntiessaan hehkuvan raudan kyljessään, mutta päästyään vapaaksi lähtee se miltei poikkeuksetta syömään tai katselee välinpitämättömänä ympärilleen. En ole todellakaan koskaan nähnyt, että vasikka edes huolisi nuolla haavaansa, jota se ei suinkaan jätä tekemättä taistelussa saamiinsa vaurioihin nähden. Sitä paitsi tapahtuu se sille ainoastaan kerran elämässä ja kestää silloinkin vain muutaman silmänräpäyksen — lohdutus, joka on evätty niiltä, jotka paikkauttavat hampaitaan. Tällä välin oli kaksi muuta miestä ottanut kiinni kaksi vasikkaa. Toinen niistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ratsastaja ei välittänyt sen takajaloista, vaan kietoi köytensä sen kaulaan. Luonnollisesti vasikka heti köyden kiristyessä kävi vastarintaan ja se tapahtui mitä hullunkurisimpien nykäysten, hyppyjen, loikkausten ja vääntelemisen muodossa. Mr Frostin härkävasikka on oivallinen näyte tästä lajista maalaustaiteessa. Ja sitten tuo loistava vastakohta vasikan mielettömän ja käsittämättömän kiihkon ja hevosen ja ratsastajan täydellisen, järkkymättömän rauhallisuuden välillä. Tultuaan nuotion luo tarttui toinen miehistä kireällä olevaan köyteen ja kuljetti toisen kätensä vasikan selän yli sekä tarttuen sen höllään vatsanahkaan pyöräytti voimakkaalla nykäyksellä sen nurin. Kun kaataja tunsi hyvin tehtävänsä ja vasikka oli pieni, oli se silmänräpäyksessä kyljellään, niin että maa tömähti ja pysyi siinä kohden miehen pitelemänä. Aina ei kuitenkaan käynyt näin onnellisesti. Silloin tällöin kieltäytyi jokin tavallista ripeämpi härkämullikka pyörähtämästä kyljelleen. Se saattoi saada yhden jalkansa maahan, rimpuilla voimakkaasti ja vihdoin lopettaa kaksintaistelun pääsemällä neljälle jalalleen takaisin. Sitten se useimmassa tapauksessa yritti lähteä karkuun. Silloin sen tietysti täytyi pysähtyä, kun köysi loppui. Mutta joskus sen onnistui juosta jonkun merkitsemistyössä puuhailevan ryhmän ympäri. Voitte kuvitella mitä silloin tapahtui. Toisesta päästään tunnontarkkaan ja peräänantamattomaan hevoseen kiinnitetty köysi jännittyi tietysti häikäilemättömän ja voimakkaan mullikan vetämänä kireäksi ja viisti nilkan korkeudella tieltään, mitä eteen sattui. Polttaja ja merkitsijä, jotka seisoivat, kaatuivat mätkähtäen maahan. »Verikoirat», jotka taasen istuivat, tekivät silmänräpäyksessä useampia taidokkaita voltteja, toinen merkittävänä oleva vasikka nousi pystyyn ja sotki oman köytensä selvittämättömäksi vyyhdeksi rikostoverinsa köyteen. Kuumat raudat, kuumat sanat ja valtava tomupilvi täytti ilman. Toinen keino, joka vaatii jonkinverran enemmän taitoa, on tarttua eläimen häntään ja nykäistä sitä kiristynyttä köyttä vasten. Sen epäonnistuessa, tarjoutuu katselijoille sangen paljon huvia. Nyt oli merkintätyö täydessä käynnissä. Kolme hevosta tuli ja meni rauhalliseen tapaansa. Kun silmukka tarttui, kääntyivät ne ja kävelivät nuotiota kohti, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Harvoin heitto epäonnistui. Miehiä tuli ja meni, toimeliaina ja tarkkaavina. Toisinaan oli kolme, neljäkin vasikkaa yhtaikaa maassa. Huutoja sateli puolelta ja toiselta. »Merkitsijä!» »Kuuma rauta!» »Merkitse kirjaan!» Tomu nousi ja laski ja kaiken takana loisti aurinko kirkkaana ja karjan ammunta humisi kuin jättiläisurut. Puolitiessä puolipäivään alkoivat »verikoirat» hieman väsähtää. »Ei enää kaulasta kaapattuja vasikoita. Ellette heitä silmukkaa takajalkoihin, niin saatte kaataa vasikkanne itse», huusivat he. Ja se tepsi. Silloin tällöin toi kuitenkin joku laiska tai huolimaton tai myös vasikkain monilukuisuuden ahdistama ratsastaja uhrinsa kaulasta lassottuna paikalle. »Verikoirat» kieltäytyivät silloin olemasta missään tekemisissä sen kanssa. Selvä ratkaisu pulmalle olisi ollut irroittaa lasso ja heittää se uudelleen, mutta se olisi tietysti ollut väärän asian myöntämistä. »Te sen junkkarit ajatte minut aivan väsyksiin», virkkoi ratsastaja, laskeutuen hitaasti satulasta. »Tuollainen pieni vasikka! Luulen että tarvitsette kohta neekerin, joka pienentää ruokannekin teille!» Sitten hän tavallisesti sylkäisi käsiinsä ja kävi yksin vasikkaan käsiksi. Jos onni suosi häntä ensi yrityksellä, ei hänen ivallaan ollut rajoja. »Siinä on kurja vasikkanne», sanoi hän. »Ehkäpä te vielä vaatisitte, että kantaisin sen luoksenne, vai jaksatteko ehkä laahustaa raskaan rautanne kanssa tänne asti.» Mutta jos vasikka rupesi pahasti rimpuilemaan, silloin seisahtui kaikki työ niin kauan kuin onneton ratsu painiskeli kaadettavansa kanssa. Puoleen päivään mennessä hiljeni työ. Polttamattomia vasikoita oli enää vähän. Joskus miehet ratsastivat minuuttikaupalla, ennenkuin heidän silmäänsä osui merkitsemätön korvapari. Vihdoin ratsasti Homer karjanomistajan luo ja ilmoitti merkinnän loppuneeksi. Viimemainittu laski muistikirjaan merkintänsä yhteen. »Sata seitsemänkymmentäkuusi», julisti hän. Merkitsijät, istuen kykkysillään, laskivat talteenottamansa korvan palaset. Summa nousi vain sataan seitsemäänkymmeneen viiteen. Kukin rupesi etsimään puuttuvaa palasta. Sitä ei löytynyt. Vihdoin löysi sen Woode rintataskustaan. »Minä tunsinkin sen siellä koko ajan, mutta luulin sitä tupakkamälliksi», sanoi hän. Kun asia oli tyydyttävästi saatu järjestetyksi, menivät kaikki miehet hevosilleen. Kaikki olivat he tehneet painijan raskasta työtä koko aamupäivän, mutta eivät näyttäneet väsyneiltä. Näin kerran eräässä ruumiillista kulttuuria käsittelevässä aikakausijulkaisussa, että lehmäpaimenen elämä olisi ruumiillisesti yksipuolista, kuten soutajan, sikäli, että se antaa työtä vain määrätyille lihaksille. Sen kirjoittaja pääsisi varmasti harhaluulostaan karjanmerkintä-tilaisuudessa. Avarasta portista ajettiin karja vapaalle arolle. Siinä se sai olla tunnin verran, jotta emot saisivat selville kullekin kuuluvan kadonneen perillisensä. Lehmä tuntee vasikkansa hajusta ja äänestä, vaan ei näkökyvyllään. Sen vuoksi olikin melu korvia huumaava ja liikehtiminen loppumaton. Vihdoin viimeinen ja tyhmin lehmä oli löytänyt viimeisen ja hölmimmän vasikan. Me käännytimme karjan etsimään itselleen ruokaa ja juomaa oman harkintansa mukaan ja palasimme hiljalleen varusvaunullemme. Yhdeksäs luku. VANHA MIES. Noin viikkoa myöhemmin, ko'ontatyön jatkuessa, pääsimme, Box Spring-laaksoon, jossa leiriydyimme muutamaksi päiväksi rappeutuneeseen ja hyljättyyn, savitiilistä tehtyyn rakennukseen, joka ennen oli ollut hyvinkin huomattava karjatalo. Eräänä iltana lopetimme aivan pimeän tullessa päivällä kokoomamme karjan erottelun. Harhaantuneitten lauman päivän kuluessa saamineen lisineen ajoimme nopeasti suureen, paaluista tehtyyn aitaukseen. Lehmät ja merkitsemättömät vasikat sulloimme toiseen ja viisikymmentä päätä käsittävä, pihviksi määrätty härkälauma sai pölyltä, kuumalta ja edestakaisin juoksulta suojan neliömailin kokoisessa rautalanka-aitauksessa, jota kutsuttiin laitumeksi. Kaikki muu, minkä kanssa meillä ei enää ollut mitään tekemistä, ajettiin aavikolle pensastoon ja kaukaisia vuoria kohti. Siellä ne saivat noudattaa omaa mieltään täydellisesti. Nyt oli aavikko muuttunut harmaansinertäväksi ja pensaikon oli ilta-aurinko valanut kellanvihreäksi. Kova, kolkko erämaa oli idässä pehmennyt ihmeelliseksi punapurppuraiseksi esiripuksi, joka loisti kuin nuoren tytön harsohame. Eteläisen ja lounaisen taivaan peitti välähtelevä ja jyräjävä ukkospilvi. Me körötimme erottelu-hevosillamme, jotka päivän rivakasta, ja ajoittain tulisesta työstä väsyneinä laahustivat polviaan myöten pimeässä, joka näytti syntyvän ja nousevan aivan tasangon maanpinnasta. Joka mies oli väsynyt ja nälkäinen. Varusvaunulla me riisuimme satulat ja käännytimme ratsut hevoslaumaan. Muutamat ajattelevimmista muistivat ukkospilven ja pistivät varustuksensa vanhan karjatalon kuistin suojaan. Illallinen oli valmis. Sieppasimme tinavälineemme, täytimme lautasemme lihalla, leivällä ja säilykkeillä ja painauduimme kyykkyyn kantapäillemme. Ruoka oli hyvää ja me söimme huimasti hiljaisuuden vallitessa. Kun emme enää voineet tupata itseemme enempää, panimme tupakaksi. Meillä oli siinä hyvä tilaisuus katsella, miten myrskypilvi mahtavan äänettömänä nousi taivaan laelle, sammuttaen erämaan kirkkaat tähdet toisen toisensa jälkeen. »Kääröjä» oli hajallaan siellä täällä. Käärö käsittää lehmäpaimenen vuoteen ja koko hänen henkilökohtaisen omaisuutensa. Kun talouteen kuuluu varusvaunu, kasvavat tavallisesti kääröt aika suuriksi. Heti kun olimme päässeet lopulliseen varmuuteen siitä, että todellakin sataisi, hylkäsimme leirivalkeamme ja kiiruhdimme kilpajuoksussa ottamaan vuoteemme. Kymmenessä minuutissa oli joka vuode turvassa hyljätyn karjatalon seinien sisäpuolella ja kunkin omistaja pitkällään etukäteen valtaamallaan paikalla ja kukin toivoi hartaasti onnistuneensa määrittelemään oikein kattovuodon paikan. Tavallisestihan me turvauduimme siihen valoon, jonka meille leirituli tarjosi, mutta nyt meillä ei ollut minkäänlaista keinotekoista valaistusta. Kunkin miehen paikan määräsi nyt hänen vuoroin hehkuva ja vuoroon hiipuva tupakkatulensa. Silloin tällöin jonkun sytyttäessä piippuaan, valaisi tulitikun loimu kuin ilotulitus kuparin karvaisia kasvoja ja hämyyn häviävää kättä. Miesten äänet kuulostivat oudoilta, ruumiittomilta. Keskustelun jatkuessa me vähitellen tiesimme ketä meidän huonekuntaamme kuului. Olin unohtanut, että talossa oli neljä huonetta. Ulkona raivosi myrskysade arizonalaisella voimalla ja seinien sisäpuolella olevat miehet, jotka siunasivat onneaan tai kirosivat sitä, aina sen mukaan kuinka pitävä katto kunkin kohdalla sattui olemaan. Luonnollisesti me ensin puhuimme karjan pakokauhusta. Lehmät ja karhut ovat aina tähdellisimmät keskusteluaiheet karjaseuduilla. Sitten saimme kuulla pari huuliharppu-esitystä, jotka tietysti johtivat lauluihin. Tuli minun vuoroni. Vetäisin ensimmäisen säkeen eräästä merimieslaulusta, jonka ainakin piti viehättää uutuudellaan — Kerran purjehdimme, ah, purjelaivalla. Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme. Ihmeellisin kaikesta, mi näimme matkalla, Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme. Olin juuri päässyt näin pitkälle, kun minut äkkiä keskeytti kauhea kirous takanani. Samassa hetkessä välähti tulitikku. Kääntyessäni näin oudon miehen pitävän pientä soihtuaan päänsä yläpuolella ja tarkastelevan tuiman uteliain silmäyksin lattialla makaavia miehiä. Hän oli ilmeisesti juuri tullut sisään myrskyn käsistä, sillä hänen vettä valuva lakkinsa oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Lyhyeksi leikattu, kankea tukka peitti harmaana hänen selväsaumaisen päälakensa Valtavat, teräksen harmaat kulmakarvat kattoivat tyytymättömyyttä palavan silmäparin ja kulmikas, voimakas leuka oli niin tiukasti puristunut, että poskilihakset pullistuivat valtaviksi harjanteiksi ja notkelmiksi. Kun tulitikku rupesi polttamaan hänen paksuja, nelikulmaisia sormiaan, pudotti hän sen maahan, jossa sen pimeys nielaisi. »Kuka lauloi tuon laulun?» kysyi hän karskisti. Ei kukaan vastannut. »Kuka tuon laulun lauloi», tiedusteli hän uudelleen. Sillä välin olin tointunut hämmästyksestäni ja vastasin. »Minä sen lauloin.» Uusi tulitikku syttyi silmänräpäyksessä ja oli vähällä polttaa silmäripseni. Olin lyhyen hetken tuiman tarkastelun esineenä ja sitten puoleksi palanut tulitikku sai seurata ensimmäistä. »Missä olette oppinut sen?» kysyi vieras kokonaan muuttuneella äänellä. »En muista», vastasin. »Se on hyvinkin tavallinen syvän meren laulu.» Seurasi raskas hiljaisuus. Vihdoin vieras huokasi syvään. »Aivan sama laulu», virkkoi hän. »En ole koskaan kuullut kuin yhden ainoan miehen laulavan sitä.» »Kuka te olette?» kysyi joku pimeydestä. Ennenkuin vastasi, sytytti vieras kolmannen tikun, etsiäkseen itselleen istumapaikan. Kumartuessaan eteenpäin näkyivät hänen voimakkaat, karkeat kasvonsa uudelleen selvästi. »Hän on Colorado Rogers», vastasi karjanomistaja hänen puolestaan. »Tunnen hänet.» »Niinpä niin», intti ensimmäinen ääni, »mutta mitä tarkoittaa Colorado Rogers häiritsemällä tuolla tavalla meidän laulu-iltaamme?» »Kerro heille Rogers», neuvoi karjanomistaja. »Kerro heille, samalla tavalla kuin kerroit silloin Gilassa, ensi kuussa kymmenen vuotta sitten.» »Mitä?» kysyi Rogers. »Kuka sinä olet?» »Et tunne minua, Rogers», vastasi karjanomistaja, »mutta minä olin siihen aikaan Buch Johnsonin taloudessa. Kerrohan meille juttu.» »Hyvä», myöntyi Rogers, antakaahan tänne tupakkakojeet, niin teen sen.» Hän pyöräytti itselleen palturin ja sytytti sen, minun hekumoidessani hänen valtavan ja sointuvan äänensä muistelemisessa. Se oli sitä lajia, joka saa meren pauhinan, kosken kohinan ja kuten tässä tapauksessa, ukkosen ja rankkasateen itseään kuuntelemaan. Se oli rinnantäyteinen, jota jokapäiväisimmällekin sanalle värin antava kurkun hyväilevä väreily säesti. Ensimmäisten kymmenen sanan perästä olimme kaikki vaipuneet kuuntelemaan vanhan miehen kertomusta, unohtaen kokonaan myrskyn, vuotavan katon ja likaisen lattian. Kymmenes luku. TEXASIN KÄVIJÄT. Tulin Texasista, kuten teistä lehmäkuskeista useimmat, mutta hyvän joukon aikaisemmin kuin monikaan teistä oli syntynyt. Siitä rupee olemaan neljäkymmentä vuotta ja siitä saakka olenkin oleskellut Colorado-joen varsilla. Sen vuoksi minua sanotaankin Colorado Rogersiksi. Tusinan verran meitä sinne tuli yht'aikaa. Olimme kaikki oleskelleet Texasissa, mutta kun sota syttyi, niin jäimme toimettomiksi. Kun ei meistä kukaan erikoisemmin rakastanut Johnny Rebseja ja vielä vähemmän Yankejä, niin lähdimme poikkimain Länteen, tuumien pistäytyä Kalifornian kultakaivoksilla. No niin, me pääsimme luikkimaan mikä mitäkin tietä. Kun olimme tulleet suunnilleen siihen, missä Douglas nyt sijaitsee, havaitsimme, että Mexikon hallitus lupasi palkkion jokaisesta Apachi päänahasta. Homma näytti meistä aika lupaavalta, sillä intiaanimetsästyshän oli meille perin tuttua, joten me kävimme toimeen. Se tuottikin aika hyvin kolmen kuukauden ajan, mutta sitten rupesivat intiaanit harvenemaan tai myös esiintymään liian lukuisina yhdellä kertaa. Näytti jo siltä kuin työmme olisi ruvennut lähenemään loppuaan, kun pojat tekivät sen huomion, ettei mexikolaisen päänahkaa suorine, mustine tukkineen ensinkään voinut erottaa Apachin päänahasta. Sen perästä kävi palkkiotyömme taas jonkin aikaa oikein hyvin. Se oli kuitenkin minulle liian paksua, joten lähdin yksin taivaltamaan, kunnes tulin Coloradoon, jotenkin sille paikalle, jossa Juma nyt on. Siihen aikaan oli etelästä tulevien Kaliforniaan muuttajien tapana kulkea joen poikki juuri tällä kohdalla ja lauttaamisen yksinoikeus oli jäänyt sikäläisille Juma-intiaaneille. He olivat komeaa, rauhallista väkeä, joilla ei ollut muuta vaatteusta kuin hihna vyötäröllä. Vaimoväki käytti vyötä, jossa riippui polviin ulottuvia raakanahkakaistaleita. He panivat niitä useampia päällekkäin, kunnes tunsivat olevansa kyllin peitossa. Vasta kun sotaväkeä tuli paikkakunnalle, saivat upseerien rouvat heidät käyttämään nenäliinoja rintojensa peitteenä. Heidän oma tapansa oli kuitenkin ainoa oikea. He tepastelivat kuin kanat, kuumassa ja puhtaassa hiekassa ja pysyivät terveinä. Mutta sen koommin kun he rupesivat käyttämään vaatteita, alkoivat he heiketä ja kuolivat likaan ja tarttuviin tauteihin. He käyttivät lauttaamistyössään jonkinlaisia hongasta tehtyjä aluksia, ottivat hävettävän mitättömän maksun ja elämä oli silkkaa suloa ja rauhaa. Panin pystyyn pienen kapakan ja ansaitsin sillä hieman kultahietaa, joten jäin siihen joksikin aikaa. Huuhdoin kultaa vähän, pääsin hyviin väleihin juma-intiaanien kanssa ja juttelin hevoshoidosta ja muista asioista siirtolaisten kanssa. Kuukauden kuluttua ilmestyivät Texasin pojat sinne. Näyttää siltä kuin he jollakin tavalla olisivat menneet yli rajojen tuossa päänahka hommassaan ja joutuneet kiinni siitä. Nähtyään minut, jäivät he siihen ja pystyttivät leirinsä. He olivat kulkeneet erämaata jotenkin runsaasti ja olivat saaneet kyllänsä siitä. Jonkin aikaa yrittivät he kullanhuuhdontaa, mutta kun minä olin ainoa, jolla jotakin oli, olin pian putipuhdas. Eräänä iltana ilmoitti sitten eräs velikulta, nimeltä Walleye, että hän oli keksinyt jotakin ja tahtoi keskustella siitä. Me kehoitimme häntä puhumaan suunsa puhtaaksi. »Niin, nähkääs, mitäpä maksaa lähteä Kaliforniaan. Yhtä hyvin voimme jäädä tänne.» »Mitä ihmettä me täällä tekisimme?» kysyi eräs heistä. »Kokoisimme ehkä jumien päänahkoja, niitten koreuden vuoksi!» »Älä laske leikkiä», sanoi Walleye. »Mikäpä täällä on tehdessä rahaa. Tästähän kulkee paljon kansaa ja yhä enemmän on tulossa. Tuon lauttaamistyön voisi tehdä varsin tuottavaksi. Intiaanit ottavat vain kaksi centtiä kappaleelta. Sehän on suorastaan rikoksellista, kun on vain yksi mahdollisuus päästä yli. Ja minkä arvoiseksi arvaisitte whiskyn tuollaisen erämaamatkan jälkeen? Kun ihminen on joutunut tänne asti, on hän jo siinä määrin työlästynyt itseensä, ettei hän välitä faro- eikä monte-pelistä vaan vaatii kruunua ja klaavaa.» Tuollainen puhe meni heihin kuin rasva suutariin ja Juma tuli oikeittain sillä hetkellä perustetuksi. Heillä ei tosin vielä ollut whiskyä, mutta kortteja oli yllin kyllin ja lauttatyö oli kevyttä. Walleye sopi intiaanein kanssa siitä, että ylimenosta maksettiin dollari päätä kohti ja niin ryhdyimme kaikki rakentamaan honkalauttaa itsellemme. Sitten nuo hurjimukset kävivät levottomiksi ja varastivat eräänä aamuna intiaaneilta heidän lauttansa. Intiaanit tulivat viattomina kuin lapset hakemaan lauttaansa, luullen sen päässeen karkuun. Kun he tulivat leiriimme, niin avasivat nuo vietävät tulen heitä kohti ja ampuivat heistä neljä kuoliaaksi. Sen jälkeen ei lauttayhtiöllä ollut heistä mitään vastusta. Jumat muuttivat majansa hieman ylemmäksi, jossa he sen koommin ovat asustaneet. He noutivat vainajansa ja hautasivat ne. Se on, he kaivoivat haudan kutakin varten, asettivat poikkipuita sen yli ja näitten päälle rovion. Sitten he nostivat ruumiin päällimmäiseksi ja perheen naiset leikkasivat tukkansa ja heittivät ne ruumiin päälle. Sen jälkeen he sytyttivät laitoksen palamaan ja kun poikkipuut olivat palaneet kestämättömiksi, romahti koko hoito itsestään hautaan. Se oli somin, itse» toimivin ja näppärin kaksitoiminen hautaustapa, mitä ikänäni olin nähnyt. Muita juhlamenoja ei ollut kuin itkua. Lautta-liike kukoisti ja nylki sellaisia hintoja, että niitä välistä oli vaikea saada irti. Mutta kysymyksessä oli joko maksaa tai palata takaisin ja paluumatka oli peloittavan pitkä. Hankimme itsellemme tarve-aineita ja rakensimme kunnollisen veneen. Kyhäsimme hevosaitauksen ja salongin sekä taloja savitiileistä. Me ristimme paikan Jumaksi, intiaanien mukaan, jotka sen varsinaisesti alulle olivat panneet. Saimme tarvikkeemme Kalifornian lahden kautta, josta purjeveneet toivat ne virtaa pitkin. Ihmisiä alkoi tulla sinne mikä mistäkin syystä ja me pidimme huolta siitä, etteivät varastomme loppuneet eikä järjestys häiriytynyt. Se oli oikein todellinen, elävä kaupunki. Yhdestoista luku. YKSIKÄTINEN MERIMIES. Sillä hetkellä taukosi sade äkkiä kuin taikaiskusta ja ainoa, mikä ulkoa kuului, oli räystäistä tippuvan veden litinä. Kun ei kukaan rohjennut puuttua puheeseen vieraan viimeisten sanojen vaiettua, ryhtyi hän kohta jatkamaan kertomustaan. Meillä kävi kansaa kaiken karvaista ja kun minä olin järjestyksen pitäjänä yleisessä pelipaikassa, niin näin minä heidät kaikki. Eräänä kuutamoisena iltana, kun siinä kahden korvissa palasin kotiin, olin vähällä kompastua polun poikki makaavaan mieheen. Samalla tunsin jonkin teräaseen tunkeutuvan vaatteitteni läpi ja pistävän reiteeni. Hetken aikaa ajattelin, että joku humalainen oli iskenyt minua veitsellään ja olin vähällä ampua hänet siihen paikkaan. Mutta jotenkin se jäi tekemättä ja katsoessani häntä tarkemmin huomasin, että hän oli tiedoton. Sitten tutkin, mikä minua oli haavoittanut ja havaitsin että mies oli menettänyt toisen kätensä. Sen paikalle oli hän sovittanut terävän teräskoukun. Siihen olin kompastuessani sotkeutunut ja saanut siitä hyvän merkin reiteeni. Vedin hänet varjosta kuuvaloon. Hän oli hentorakenteinen nuori mies, jolla oli suora, musta ja rasvainen tukka, kapeat kasvot ja pitkä kotkan nenä. Hänellä oli yllään vain ohut paita, karkeat villahousut ja kotitekoiset saappaat, joita meksikolaiset käyttävät kenkien asemasta. Hänellä oli pitkä haava otsassa ja ulottui se aivan silmäkulman yli. Ei ollut epäilystäkään, että hän eli, sillä hän hengitti sillä tavalla kuin päähän lyöty tavallisesti tekee. Se ei kuulunut hyvältä. Kun ihminen hengittää sillä tavalla, on hän enimmäkseen mennyttä miestä. No niin, eihän se ollut minun asiani arvelette. Siihen aikaan puhkottiin miesten päitä tavan takaa. Jostakin syystä otin hänet kuitenkin käsivarsilleni ja kannoin hänet savimajaani, tein hänelle vuoteen ja pesin haavan etikalla. Se sai hänet tajuunsa. Etikka on erinomainen haavan parantaja, mutta ei se juuri mikään tuskan lievittäjä ole. Hän ponnahti istuvilleen kuin olisi häntä käsitelty tulisella hiilihangolla, katseli ympärilleen hurjin silmin ja laukesi laulamaan tuota äsken laulamaanne laulua. Se ei ollut sama säe, vaan jokin seuraava ja kuului se näin — Laiva heill' oli arkkuna ja meri hautana, Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme. Koti, jonka saivat he, ei ollut kaukana, Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme. Tukkani nousi pystyyn kuunnellessani häntä siinä hänen istuessaan suorana ja aavemaisena, suuri, autio erämaa ympärilläni ja rauhallinen kuuvalo ja tummat varjot ainoina toverinaan. Hänen silmänsä kiilsivät oudosti molemmin puolin kyömynenää ja tukka oli valahtanut verestävän haavan yli. Yhtäkaikki sain hänen haavansa sidotuksi ja miehen makuulle ja pian hän vaipui horroksen tapaiseen uneen. No niin, pari viikkoa oli hän aivan päästään sekaisin. Enimmäkseen makasi hän selällään ja tuijotti hirsikattoon palavin silmin, aivan kuin kumpikin niistä olisi nähnyt jotakin erisuuruisen matkan päässä, kuten hullun silmät tavallisesti tekevät. Sellainen hän oli paraimpana aikanaan. Sitten saattoi hän taas laulaa tuota Barbarien lauluaan, kunnes minun täytyi lähteä katsomaan vieläkö Colorado-joki virtasi entisellään, jotta tietäisin olinko vielä elossa vaiko kuollut ja kuopattu. Toisinaan hän taas haasteli ja se oli kaikkein vaikeinta kestää. Se oli aivan kuin olisi kuunnellut jonkun puhuvan puhelimen toisessa päässä, vaikkei meillä siihen aikaan ollut pienintäkään aavistusta sellaisesta kojeesta. Hän aloitti aina siitä kun oli pieni poikanen ja sanottuaan sanottavansa kuunteli ikäänkuin vastausta. Välistä arvasin millaisen vastauksen hän sai. Merkillistä haastelua se vaan oli. Se koski laivoja ja niitten päällikköjä, tuulta ja tyventä, taisteluja ja saaria, helmiä, valaita, lintuja ja suksia loppumattomiin. Sangen vähän niissä oli asiaa. Kuuntelin usein tuntikaupalla, mutta en koskaan oikein päässyt perille, mikä hän oli miehiään, mistä hän oli tullut ja mitä tehnyt. Toisen viikon lopulla tulin tavallisuuden mukaan puolen päivän aikaan tuomaan hänelle ruokaa. En kohdistanut huomiotani häneen erikoisesti, koska hän oli tyyni. Askarrellessani tulen ääressä, alkoi hän puhua. Tavallisesti en välittänyt hänen puheistaan, sillä niissä ei ollut mitään tolkkua, mutta nyt sai jokin hänen äänensävyssään minut katsahtamaan taakseni. Hän makasi kyljellään, mustat, kiiluvat silmät tähdättyinä minuun. Ja nyt ne molemmat katsoivat samaan paikkaan. »Missä minun puseroni on?» kysyi hän. »Ette ole sellaisessa kunnossa että tarvitsisitte vaatteitanne», vastasin minä. »Pysykää vain hiljaa makuulla.» Tuskin olin saanut viimeistä sanaa suustani kun hän hyökkäsi kimppuuni. Hän menetteli aika ovelasti. Hän kuristi kurkkuani terveellä kädellään ja tunsin jo terävän koukkukäden pistävän niskaani. Vähän vikinää vain ja asia olisi ollut selvä. — Mutta hän oli ollut liian huonona ja oli maannut liian kauan, joten häntä rupesi huimaamaan ja hän menetti tasapainonsa. Silloin paiskasin hänet takaisin vuoteelle ja otin esille kuusipiippuiseni. Parin minuutin kuluttua tointui hän pökerryksistään. »No nytpä te teitte oikein siivon työn», sanoin hänelle, kun näin että hän saattoi ymmärtää puhetta. »Minä tässä raahaan teidät puolikuolleena tieltä ja pelastan teidän kurjan raatonne ja ensi tilaisuuden saatuanne, hyökkäätte kimppuuni takaapäin. Selittäkää menettelynne!» »Missä vaatteeni ovat», tiedusteli hän toistamiseen, hyvin kiihkeänä. »Taivaan nimessä», huusin hänelle, »mikä teitä oikeastaan riivaa vanhoine vaatteinenne? Niitähän ei ole edes sen vertaa, että niillä voisi pyyhkiä kunnon viulua pölystä. Mitä te luulette minun niillä tekevän? Kyllä ne ovat varmassa tallessa.» »Antakaa minulle ne», pyysi hän. »Olkaa nyt järkevä», sanoin minä, »tänäpäivänä ette vielä voi nousta. Te ette ole vielä siinä kunnossa.» »Tiedän sen, mutta antakaa minun nähdä ne», pyysi hän. Tyynnyttääkseni häntä toin hänelle hänen vanhat riekaleensa. »Minut on ryöstetty», huudahti hän. »Mitä te muutakaan voisitte odottaa tapahtuneeksi, kun makaatte Juman lähettyvillä puoliyön jälkeen metsäpolulla ja vielä reikä päässä!» »Missä puseroni on?» kysyi hän. »Ei teillä ollut mitään puseroa yllänne kun korjasin teidät tieltä», vastasin minä. Hän katsoi minua hyvin epäluuloisena, mutta ei sanonut mitään enää. eikä edes huolinut vastata kysymyksiinikään. Syötyään lujan aterian vaipui hän uneen. Tullessani samana iltana kotiin oli hänen vuoteensa tyhjä ja hän itse kadonnut. En nähnyt häntä kahteen päivään. Silloin huomasin hänet hyvänlaisen matkan päästä. Hän nyökkäsi minulle happaman näköisenä päätään ja painautui varastohuoneen nurkan taakse. »Arvaan, että hän epäilee minua puseronsa varkaaksi», ajattelin minä ja jälestäpäin huomasin, että olin osunut oikeaan. Pian hän kuitenkin pääsi siitä harhaluulosta. Eräänä iltana kuljeskelin Coloradon rantapengertä ja katselin huvikseni mutaisen virran pyörteitä kuten tapani usein oli. Aurinko oli juuri mennyt mailleen ja vuoret olivat taas saaneet kovan ja jäykän ulkonäkönsä, kuten ne tekevät iltahohteen jälkeen ja taivas niitten yllä oli tuhansien miljoonien korkuinen harmaankellertävässä valaistuksessaan. Edelläni kulki meksikolais-pariskunta, mutta en voinut nähdä heistä muuta kuin ääriviivat, eivätkä he näkyneet piittaavan edessään olevasta luonnon ilmiöstä mitään. Äkkiä näytti tumma olento ikäänkuin nousevan maasta heidän kohdallaan. Meksikolainen mies kaatui maahan kuin köyden vetämänä ja vaimo alkoi huutaa. Juoksin paikalle ja vetäsin aseeni esille. Mies makasi kasvot maata vasten ja kädet levällään. Keskellä selkää oli yksikätinen ystäväni polvillaan ja terävä koukku oli somasti sovitettu uhrin leuan alle. Arvaatte, että hän pysyi hiljaa. Luulen todella, että tulin paraaseen aikaan pelastaakseni tuon miehen hengen. Varman uskoni mukaan olisi tuo teräskoukku seuraavassa hetkessä uponnut hänen kaulaansa. Oli miten oli, mutta minä ojensin colttini merimiehen kasvoihin. »Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä. Merimies katsahti minuun muuttamatta asentoaan. Hän ei näyttänyt pelkäävän vähintäkään. »Tällä miehellä on minun puseroni», selitti hän. »Mistä olet saanut tuon puseron?» kysyin minä meksikolaiselta. »Voitin sen monte-pelissä Antonio Curvezilta», mongersi hän. »Paljon mahdollista» murahti merimies. Hän piti yhä teräskoukkua miehen leuan alla, mutta kopeloi nopeasti kädellään hänen vasemman hartiansa seutuja. Puolipimeässäkin näin hänen kasvonilmeittensä muuttuvan. Palo sammui silmistä ja murina kuoli huulilta. Vitkastelematta sen enempää nousi hän jaloilleen. »Nouse ylös ja anna tänne pusero», käski hän. Meksi oli liiankin iloinen päästessään niin vähällä. En tiedä oliko hän todella voittanut puseron pelissä vai eikö, joka tapauksessa lähti hän kiireen vilkkaa matkaan, jättäen minut ystäväni kanssa kahden. Koukkuniekka tunnusteli uudelleen puseron hartiaseutuja, katsahti minuun, mutisi jotakin, jonka ilmeisesti piti merkitä jonkinlaista mielihyvää ja lähti menemään. Se tapahtui joulukuussa. Seuraavan kahden kuukauden ajan oleskeli hän paljon kaupungissa, tehden milloin mitäkin työtä. Tapasin häntä silloin tällöin. Hän puhutteli minua aina mahdollisimman ystävällisesti ja teki kerran jonkinlaisen tarjouksen korvatakseen vaivannäkönikin hänen hoitamisessaan. Kun minulla kuitenkin oli niin paljon hommaa korttipelieni järjestelemisessä, ei huomioni paljoakaan kiintynyt hänen loruihinsa. Eräänä helmikuun viimeisinä päivinä, istuessani peräkamarissani piippua poltellen aamiaisen jälkeen, aukaisi yksikätinen ystäväni oven jalan verran, livahti sisään ja painoi sen visusti kiini jälleen. Hänen katsahtaessaan minuun, oli minulla jo kuusipiippuinen valmiina. »Hyvä on», sanoin minä, »mutta on parasta, että seisotte siinä missä olette.» Minulla ei ollut vähintäkään halua tulla enää tekemisiin teräskoukun kanssa. Hän seisoi silmää räpäyttämättä ja yrittämättäkään liikkua. »Mitä te haluatte?» kysyin minä. »Tahdon korvata vaivannäkönne», sanoi hän. »Tiedossani on hyvä tilaisuus ansioon ja tahdon saattaa teidätkin siitä osalliseksi.» »Mikä on kyseessä?» kysyin minä. »Aarre», sanoi hän. »Hm», sanoin minä. Tutkin häntä tarkoin. Hän näytti vallan tavalliselta, ei ollut humalassa eikä mielipuoli. »Istukaa», sanoin minä, »tuonne, pöydän toiselle puolelle.» Hän noudatti käskyä. »No, antakaa nyt tulla», sanoin minä. Hän sanoi olevansa nimeltään Salomon Anderson, mutta että häntä yleensä sanottiin Käteväksi Salomoniksi teräskoukkunsa vuoksi. Hän kertoi olleensa enimmäkseen merillä ja että hän viimeksi oli tullut maihin Meksikon länsirannalle. Hän oli Yuyamassa tavannut vanhoja espanjalaisia ystäviään ja heidän seurassaan käynyt Sierra Madren kaivoksilla, mutta olivat he sillä matkalla joutuneet Yaqui-intiaanien käsiin ja hän oli yksin pelastunut elävänä rytäkästä. Hänen makuutoverinsa oli ennen kuolemaansa kertonut hänelle aarteesta, jonka hänen isoisänsä oli kaivanut erääseen Ala-Kaliforniassa olevaan luolaan. Mies oli antanut hänelle kartan, johon tuo kätköpaikka oli merkitty. Hän oli sitte neulonut kartan puseronsa hartian kohdalle, josta selitys hänen epäluuloonsa minua kohtaan sekä hänen mieletön halunsa saada puseronsa takaisin. »Se on suuri juttu», sanoi Kätevä Salomon minulle, »sillä siinä ei ole ainoastaan kultaa, vaan myöskin jalokiviä ja timantteja. Se tekee meistä rikkaita miehiä ja vaikka vielä tusinan samanlaista miestä lisää, sen päälle voitte suudella raamattua.» »Kaikki tuo voi olla totta, mutta miksi kerrotte sen minulle», sanoin minä. »Miksi ette mene noutamaan aarrettanne, jakamatta sitä muitten kanssa?» »Hyvänen aika, toveri, sehän on pelkkää kiitollisuutta vain. Tehän pelastitte henkeni ja hoiditte minua, kun olin aivan kuoleman kielissä.» »Kuulkaahan Anderson, tai Kätevä Salomon tai mikä nimenne lieneekin», vastasin minä tähän, »jos te haluatte puhua asioista minun kanssani, — enkä minä oikein vielä käsitä mitä te minulta haluatte — niin täytyy teidän puhua suoraa kieltä. Tuo puhe kiitollisuudesta ei vetele minun kanssani ensinkään. Kolmisen kuukautta olette täällä oleskellut enkä minä sillä ajalla, lukuun ottamatta puolta tusinaa ystävällistä sanaa ja kaksi kertaa saman mokoman muuta lajia, ole huomannut minkäänlaisia kiitollisuuden oireita teidän puoleltanne. Siinä on hieman kiviruudin makua.» Hän katsoi minua pitkään, sylkäsi yhtä pitkään ja katsoi uudelleen. Sitten hän räjähti nauramaan. »Sitten on piru pappina, ellette ole kokonaan menettänyt järkeänne», sanoi hän. »No kuulkaahan nyt. Minä tarvitsen veneen päästäkseni aarrepaikalle ja siinä pitää olla hyvät varustukset. Minä tarvitsen myös apua aarteen kuljetuksessa, jos se on sellainen kuin tuo mies vakuutti. Ja sitten oleskelee niillä seuduilla Yaqui-intiaaneja ja Tiburonin kannibaaleja. Tarvitsen rahaa ja sitä minulla ei ole enkä voi saada sitä, ellen ota jotakin osakkaaksi yritykseen.» »Miksi haluatte minua siihen?» kysyin minä. »Miksipäs en sitten?» vastasi hän. »En tunne ketään, josta enemmänkään pitäisin.» Me puhuimme pitkään asiasta. Minun täytyi pakoittamalla suostuttaa hänet joka sopimus»pykälään. Minä olin suuremman retkikunnan puolella. Mutta hän vastusti sitä jyrkästi sen vuoksi, että siten kunkin osa tulisi pienemmäksi. Minulla taas ei ollut halua lähteä kahden tunnetusti autioon ja vaaralliseen seutuun. Vihdoin pääsimme sovintoon. Kolmanneksen saisi hän, toinen kolmannes lankeisi minulle ja kolmas jaettaisiin niitten kesken, jotka minä valitsisin retkeen osanottajiksi. Suunnitelma ei miellyttänyt häntä yhtäkaikki. »Miten voin olla varma siitä, että menettelette rehellisesti. Teitä on neljä yhtä vastaan ja siitä minä en pidä, voitte suudella raamattua sen päälle.» »Jos ette pidä siitä, niin jättäkää asia siihen», sanoin minä, »ja menkää ulos.» Vihdoin hän suostui, mutta hän kieltäytyi näyttämästä karttaansa, sanoen jättäneensä sen varmaan kätköön. Luulen, että hän pyrki pääsemään varmuuteen minusta ja sitähän tuskin voi moittia. Kahdestoista luku. MURHA RANNALLA. Sillä hetkellä pisti kokki päänsä avonaisesta ovesta. »Pojat», valitti hän. »Minun täytyy nousta jo kolmelta aamulla. Ruvetkaa toki ihmisten ajoissa levolle!» »Suu kiinni, tohtori! Tappakaa hänet! Istu tähän ja kuuntele hiljaa tätä juttua!» huusivat kaikki villinä kuorona. Seurasi sitten pientä käsirysyä ja ankaria vastalauseita. Sitten palasi taas hiljaisuus ja muukalainen jatkoi kertomustaan. Minulla oli hyvä ystävä, nimeltä Billy Sampson ja sain hänet taivutetuksi lähtemään mukaan. Sitten siellä oli eräs vakava, pitkä texasilainen nuori mies, joka oli väkevä kuin härkä, suora ja sitkeä, kuten intiaanikahakoissa kasvaneet ainakin. Hän ei koskaan puhunut paljon, mutta tiesin että hän aina oli valmis kun hetki löi. Neljänneksi sain erään saksalaisen nimeltä Schwartz. Hän ja Sampson olivat juuri palanneet kaivoksilta yhdessä. Otin hänet mukaan sen vuoksi, että hän oli Billyn ystävä ja oli sitäpaitsi nuori ja väkevä ja ainoa mies koko kaupungissa, lukuunottamatta Andersonia, joka tiesi jotakin purjehduksesta. Kätevä Salomon sai veneensä. Sen omisti eräs baskilainen, joka sillä oli tullut Kaliforniasta. Nähdessäni veneen, täytyy minun sanoa, olisin mielelläni perääntynyt, sillä se oli vain kaksikymmentäviisi jalkaa pitkä ja kokonaan avonainen, paitsi pientä kaapin tapaista keulassa. Siinä oli yksi masto ja sen perä oli yhtä suippo kuin keulakin. Schwartz vakuutti kuitenkin, että se kelpasi. Hän väitti tuntevansa niitä asioita ja sanoi että vene oli samaa mallia, kuin ranskalaiset kalastajat käyttivät ja että se kesti missä myrskyssä hyvänsä. Ei se siltä näyttänyt. Kuljetimme sen Juma jokea ylös osaksi soutamalla, osaksi purjehtien. Siellä me varustimme sen kuukauden muonalla. Kukin hankki luonnollisesti itselleen aseen. Lisäksi sälytimme siihen hakkuja ja lapioita ja pienen vesitynnörin. Kätevä Salomon sanoi, että se riitti, sillä karttaan oli merkitty vesipaikkoja. Ihmisille sanoimme lähtevämme kauppamatkoille. Viikon lopulla lähdimme matkaan ja olimme merellä neljä päivää. Paljoa tilaa ei jäänyt meille viidelle muonavaroilta ja muilta tavaroilta. Nukkumista varten täytyi meidän jos jollakin tavoin sovitella ulkonevia ruumiinosiamme. Ja minusta tuntui kuin tämän tästä olisimme olleet hengenvaarassa. Aallot olivat paljoa suuremmat kuin aluksemme ja ne kastelivat meidät perinpohjin, mutta Anderson ja Schwatz eivät näyttäneet olevan millänsäkään. He vain nauroivat meille muille. Anderson lauleli lauluaan ja Schwartz kertoi meille seuduista, joissa oli työskennellyt. Hän ja Sampson olivat saaneet kokoon juuri niin paljon, että heidän mielensä oli ruvennut palamaan rikkauksiin. Ensimmäisen päivän illalla Sampson näytti meille vyötään, joka sisälsi noin sata unssia kultahietaa. Hän väsyi sen kantamiseen ja pani sen kompassilaatikkoon, joka oli tyhjä. Neljäntenä iltana poikkesimme syvään lahteen ja laskimme ankkurin. Seutu oli tavallisen mukaan vaalean ruskeaa, haurasta vuoristoa, noin parin tuhannen jalan korkuista. Kaktusta ja salviaruohoa näkyi kaikkialla, ranta oli täynnä mukulakiveä eikä vihreyttä ja tuoreutta näkynyt missään. Mutta Denton ja minä olimme oikein iloisia nähdessämme edes jonkinlaista maata. Sitäpaitsi vesiraja tynnörissämme alkoi arveluttavasti laskea ja oli siis aika ruveta etsimään kartan lupaavaa vesipaikkaa. Sulloimme siis leirikamppeemme pienempään veneeseen ja soudimme maihin. Anderson johti meitä varmasti kuivunutta joenpohjaa, jonka seinämät olivat savea ja konglomeraattia, mutta vaikka me kuljimme sitä loppuun saakka, emme löytäneet muuta kuin kuivuneen sadevesiuoman. »Sepä merkillistä», mutisi Anderson ja palasi rannalle. Siellä hän levitti karttansa — ensi kertaa me sen näimme — ja alkoi tutkia sitä. Se oli huolellisesti, intialaisella musteella tehty laitos, näköjään hyvin vanha ja täynnä kaikenlaisia vuoristoja, kaloja, laivoja ja ankkureita kuvaavia piirroksia pitkin sen reunoja. Siinä oli aivan oikein meidän lahtemmekin. Kaksi ristiä oli merkitty vastaavalle maan kohdalle. Toiseen oli kirjoitettu »oro», se on kultaa, ja toiseen »agua» vettä. »Tuolla on korkea kallio», puhelee Anderson ja »tuolla pyöreä kukkula vierinkivineen. Elleivät nämä merkit osoita suoraan tuohon kuivaan joen uomaan, niin on piru saarnamies.» Koetimme uudelleen, mutta samalla tuloksella. Ei toinenkaan kartan tarkastus antanut meille enempää valaistusta asiassa. Me pohdimme asiaa joka puolelta, mutta emme päässeet totuudesta mihinkään. Kartta oli väärä ja sillä hyvä. Sitten me tutkimme muita lähistöllä olevia uomia, mutta emme löytäneet muita, kuin kuuman auringon paahtamia kiviä. Oli jo auringonlaskun aika, joten teimme nuotion mesquitestä, valmistimme illallista ja keitimme kattilan papuja. Keskustelimme asiasta, sillä vesi alkoi tehdä loppuaan. »Sitä meidän on ensin saatava», sanoi Sampson, »muu ei tule kysymykseenkään. Herra ties, kuinka pitkä matka on seuraavaan vesipaikkaan, emmekä tiedä kuinka kauan matka kestää sinne noin pienellä aluksella. Jos kulutamme vetemme loppuun ennenkuin lähdemme, niin olemme tuhon omat. Huomenna teemme uuden tarkastuksen ja ellemme löydä vettä, niin palaamme Mulegeen ja otamme sieltä muutamia varatynnöreitä matkaan.» »Ehkäpä tuo kartta näyttää väärin myöskin aarrepaikan», huomautti Denton. »Ajattelin sitä», sanoi Kätevä Salomon, »mutta sitten tuumin itsekseni, että tuo vanha kulkija ei viipynyt kauan tällä paikalla, tulihan vain ja meni vuoksen mukana ja piiloitti saaliinsa sillä välin. Hän ei tarvinnut vettä sillä kertaa, mutta palatessaan hakemaan aarrettaan hän ehkä sitä tarvitsisi ja niin oli hän merkinnyt vesipaikan vastaisen varalle. Mutta hän ei ollut merkinnässään erikoisen tarkka silloin, ehkä hänellä lienee ollut kiire. Mutta aarteeseen nähden voitte suudella raamattua, että hän on merkinnyt sen oikein.» »Luulenpa, että olette oikeassa», sanoin minä. Kun tuli levon aika, sanoi Anderson aikovansa nukkua veneessä. Mutta Billy Sampson, muistaen ehkä kompassilaatikkoon sälyttämänsä kullan sanoi, että jos siellä kukaan nukkuu, niin se on hän itse. Hieman vastustettuaan antoi kätevä Anderson perään, mutta minusta hän näytti sangen happamalta. Teimme hyvän nuotion ja kymmenessä sekunnissa olimme vaipuneet uneen. Tavallisesti nukun kuin tukki ja tein nytkin niin puoliyöhön saakka. Mutta silloin heräsin äkkiä täysin valveille ja nousin istualleni vaipassani. Ei mitään ollut tapahtunut, — en ollut uneksinutkaan mitään — mutta siinä minä istuin yhtä heräillä, kuin keskellä päivää. Nuotion valossa näin Kätevän Salomonin istuvan ja hänen vieressään olivat kaikki pyssymme ladottuina. Arvatenkin olin aikaansaanut jotakin melua, koska hän kääntyi rauhallisesti minuun päin ja nähdessään minut valveilla nyökkäsi päätään. Kuuvalo kimmelsi kovassa kallio-maisemassa ja tuntuva kosteus levisi mereltä. Muutaman minuutin perästä heitti Anderson muutamia mesquitejä nuotioon, haukotteli ja nousi jaloilleen. »Kovin on kosteaa», sanoi hän, »korjailin noita pyssyjä parempaan suojaan.» Hän näytti minulle, kuinka hän sovitti palasen huopaa hanan ja alaisimen väliin — oma keksintö, jolla hän suojasi ruutia kosteudelta. Sitten hän kietoutui peittoonsa jälleen. Silloin näytti minusta kaikki vallan luonnolliselta — arvelen, etten sittenkään ollut täysin valveilla, vaikka kaikki tuntui niin selvältä päässäni. Vasta perästäpäin älysin kuinka naurettavaa hänen hommansa minun pettämisekseni oli. Sillä tietysti hana sinänsä oli kylliksi estämään kosteuden tunkeutumisen alaisimeen. Luulen tosiaankin, että hänellä oli vakaa aikomus tappaa meidät kaikki siinä nukkuessamme. Äkillinen heräämiseni vain pilasi hänen suunnitelmansa. Silloin ei minulla kuitenkaan ollut kaukaisintakaan aavistusta asiasta. Ei pienintäkään epäluuloa herännyt minussa. Tämä tosiasia mielessäni olenkin senjälkeen uskonut suojelusenkeleihin. Sillä seuraava toimenpide johon ryhdyin ja joka silloin näytti minusta täysin tarkoituksettomalta, oli makuupaikkani vaihtaminen nuotion toiselle puolelle. Täten jouduin makaamaan aivan aseittemme viereen. Olen vakuutettu siitä, että ainoastaan tästä syystä heräsimme kaikki terveinä päivän koittaessa, keitimme aamiaisemme ja laadimme päivän työsuunnitelman. Anderson oli johtavana sieluna. Minun piti lähteä kiipeemään edessämme olevan harjanteen yli ja tutkia toisella puolella oleva laakso. Schwartzin tuli tutkia lahden vasen ranta ja Dentonin oikea. Anderson sanoi odottavansa Billy Sampsonia, joka oli nukkunut liian pitkään pimeässä keulahytissään ja joka juuri oli soutamassa maihin. Heidän piti yhdessä tunkeutua sisämaahan vasemmalle, kunnes he korkealta vuorelta näkisivät jotakin kasvullisuutta. Lähdimme heti matkaan ennenkuin aurinko ennätti ruveta polttamaan. Vuori, jota minun tuli kiivetä, oli jyrkkä ja teräväsärmäisten kivien peittämä, joten en päässyt nopeasti etenemään. Päästyäni puolitiehen rinnettä, kuulin laukauksen rannalta. Katsoin taakseni. Anderson oli pikku veneessä ja souti nopeasti purjealustamme kohti. Denton tuli juosten omalta taholtaan ja Schwartz omaltaan rantaa pitkin. Minä laskeuduin ja luisuin rinnettä alas minkä kerkisin ja sain tuntuvia naarmuja terävistä kivensärmistä. Rannalla tapasimme Billy Sampsonin makaamassa kasvoillaan, selkä läpiammuttuna. Käänsimme hänet selälleen, mutta hän oli ilmeisesti jo kuollut. Anderson oli sillävälin nostanut purjeen ja katkaissut ankkurinuoran ja viiletti täyttä vauhtia pois. Denton seisoi suorana ja pitkänä ja katseli menoa. Sitten hän veti vyötään reikää kireämmälle, otti kädestäni kiinni ja lähti juoksemaan lahden pitkää poukamaa. Schwartz viiletti perässämme. Juoksimme lähes mailin ja sitte kaaduimme niemen kärjessä olevaan pensaikkoon. »Mitä tämä merkitsee?» huohotin minä. »Ainoa mahdollisuutemme — saada hänet käsiimme. Hänen täytyy kiertää tästä — kova tuuli — ehkäpä hänen mastonsa kätkee ja silloin täytyy hänen tulla maihin», puhui Denton katkonaisesti, aukoen ja puristaen kiinni suuria käsiään. Siinä me kaksi hupakkoa makasimme kuin pantterit pensaikossa, odottaen yhtä mahdollisuutta miljoonaa vastaan saada Anderson käsiimme. Mikä merimies tahansa olisi voinut sanoa, ettei masto katkea. Mutta me olimme jättäneet Schwartzia neljännesmailin ja makasimme siinä, silmät tiukasti veneen purjeeseen suunnattuina, kademielin seuraten jokaista tuumankin etenemistä ja palaen halusta kääntää pieninkin vaaralliselta näyttävä liike eduksemme. Luonnollisesti vene sivuutti niemen, kuten nyt tiedän, aivan tavallisessa tuulessa, kääntyi ja liukui myötätuulessa Guyamaa kohti. Me vaelsimme hitaasti takaisin leirillemme, nieleskellen liian kovasta juoksusta johtuvaa kuparin makua. Schwartzin tapasimme tointumassa eräältä suurelta kiveltä. Me olimme kaikki hulluina raivosta, Schwartz itki ja syytteli, kiroili ja itki taas. Denton astui synkkänä ja ääneti. Minä upotin kantapääni hiekkaan voimattomassa vihassani, ei ainoastaan Andersonia kohtaan, vaan koko asian tällaisen käänteen vuoksi. En usko, että meillä keneliäkään vielä oli selvillä minkälaiseen suohon olimme joutuneet. Ainoa, minkä tajusimme, oli se, että meille oli tapahtunut vääryys ja että se meitä suututti. Mutta leirissä odotti meitä ainakin hetkeksi tehtävä. Billy parka ei ollut kuollut, kuten olimme otaksuneet, mutta hän oli hyvin sairas ja heikko ja hänellä oli reikä läpi ruumiin. Palatessamme oli hän tajussaan, mutta siinä olikin kaikki. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hän voihki. Vetäisin hänen paitansa auki pysäyttääkseni verenvuodon. Hän tunsi käteni kosketuksen ja avasi silmänsä. Ne olivat lasimaiset enkä luule, että hän näki minua. »Vettä, vettä!» kuiskasi hän. Silloin me kaikki huomasimme millaiseen tilaan olimme joutuneet. Muistan nousseeni seisomaan ja tapasin itseni katsomassa suoraan Tom Dentonia silmiin. Luulen, että katselimme toisiamme sillä tapaa kokonaisen minuutin. Sitten Tom pudisti päätään. »Vettä, vettä!» pyysi Billy parka. Tom kumartui hänen ylitseen. »Hyvä Jumala, Billy, ei ole vettä», sanoi hän. Kolmastoista luku. KÄTKETTY AARRE. Vanhan miehen ääni vavahteli hieman. Me ehdimme huomata, että veden tippuminen räystäistä oli loppunut. Heikosti sarastavassa valossa erotimme makaavien miesten ja epäjärjestyksessä olevien makuusijojen himmeät ääriviivat. Kaukaa kuului ulkona suden ulvonta. Emme voineet tehdä muuta hänen hyväkseen, kuin suojella häntä auringolta ja valella hänen otsaansa merivedellä, emmekä myöskään voineet ajatella selvästi omaa kohtaloamme niinkauan kuin hänessä vielä kyti elon kipinä. Hänen rintansa nousi ja laski säännöllisesti, joskin pitkin väliajoin. Kun päivä oli korkeimmillaan, avasi hän äkkiä silmänsä. »Pojat», sanoi hän, »tuolla puolen on kaunista, nurmi on niin vihanta ja vesi niin vilpoisaa. Olen väsynyt kulkemaan ja luulen, että lähden sille puolelle ja leiriydyn siellä.» Sitten hän kuoli. Me syvensimme matalan kuopan yläpuolelle nousuveden ja asetimme hänet siihen ja pinoimme rannalta kiviä hänen päälleen. Sitten palasimme rantaan hyvin vakavina puhumaan asiastamme. »Nyt pojat, ei meillä ole kuin yksi asia toimitettavana ja se on veden löytäminen niin pian kuin mahdollista», sanoin minä. »Mistä?» kysyi Denton. »Niin», koetin todistella. »En luule, että tässä poukamassa on vettä. Sitä oli ehkä siihen aikaan kuin tuo kartta tehtiin, mutta siitä on jo pitkä aika. Ja sitäpaitsi oli sen tekijä merimies eikä erämaitten kulkija, joten hän helposti on voinut luulla sadevettä lähteeksi. Olemme jo tutkineet tämän puolen poukamaa. Voi olla mahdollista, että uhrattuamme pari päivää toisen puolen tutkimiseen, emme olisi nykyistä pitemmällä.» »Mihin päin lähdemme?» kysyi Denton lyhyesti. »Nähkääs», sanoin minä. »Olen tehnyt erään huomion erämaahan jääneitten ihmisten suhteen. He kuljeksivat sinne tänne etsien vettä, kunnes vaipuvat kuolleina suunnilleen samaan paikkaan jossa joutuivat eksyksiin. Ja tavallisesti ovat he tehneet matkaa varsin huomattavan määrän.» »Niin on asianlaita», vahvisti Denton. »No niin, olen aina ajatellut, että olisi paljon edullisempaa kulkea yhteen suuntaan jotakin päämaalia kohti, vaikkapa sinne olisi kymmenen tuhatta mailia. Voi näet sattua vesi vastaan yhtähyvin kulkiessa suoraan eteenpäin kuin ympyrässäkin kiertäessä.» »Oikein», sanoi Denton. »Arvelen siis, että teemme viisaimmin jos seuraamme rannikkoa etelään ja pyrimme Mulegeen.» »Kuinka kaukana se on?» kysyi Schwartz. »En oikein tiedä, mutta arviolta kai noin kolmen ja viidensadan mailin välillä.» Silloin hän kävi synkäksi ja puheli itsekseen kovasta ajasta, mikä hänellä oli edessään. Sellainen on saksalaisten tapa. He aivan säikähtävät alussa kun pitäisi kestää jotakin raskasta ja olisivat valmiit kuolemaan ennemmin kuin lähtisivät yrittämään. Mutta kun he pääsevät alkuun, niin käyttäytyvät he yhtä miehuullisesti kuin muutkin. Me teimme selvityksen muonavaroistamme. Se osoittautui käsittävän kolme lampaan luuta. Täysinäinen kahvipannu oli ollut tulella, mutta tuo roisto oli potkaissut sen kumoon lähtiessään. Papukattila oli siinä vielä, mutta jollakin tavalla me saimme päähämme, että se oli myrkytetty, joten jätimme sen paikalleen. En käsitä nyt miten me saatoimme olla niin höperöitä — jos hän olisi ollut myrkkymies, niin olisi hän koettanut sitä jo varemmin, — mutta silloin se tuntui varsin luonnolliselta. Ehkäpä aamulliset kauhu-työt, harmaan hauraat vuoristot, auringon aavemaisen kellertävä loiste, ehkäpä myös ulapalla raivoavat vaahtopäät ja myrskyksi yltyvä tuuli, joka tuntui puristuvan läpi ruumiimme ja puhaltavan tyhjäksi sielumme, ehkäpä ne kaikki heikensivät arvostelukykyämme. Oli miten oli, joka tapauksessa jätimme täyden aterian papupataan. Enempää viivyttelemättä lähdimme sitten taivaltamaan saman harjanteen poikki, jota aamulla olin alkanut kiivetä. Schwartz vitkasteli tympeänä kuin nupupää lehmä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan hänet mukaan. Vuoren harjalla otimme suunnaksemme erään toisen poukaman. Olimme jo päättäneet pysytellä lähellä rantaa osaksi tasaisempien maitten vuoksi, osaksi myös siinä toivossa, että sattuisimme näkemään jonkun kalastaja-aluksen. Schwartz mutisi jotakin, että oli liian pitkä matka seuraavaan poukamaankin ja tahtoi välttämättömästi levätä eräällä kalliolla. Denton ei sanonut mitään vaan nosti hänet kauluksesta pystyyn sellaisella voimaila, että saksalainen antautui ja seurasi mukana. Laskeuduimme laaksoon, kompastelimme vierinkiviröykkiöihin ja aloimme kahlata nilkkoja myöten pehmeässä hiekassa, joka peitti salvia-ruohoa harjaksina kasvavan alangon. Schwartz seurasi nyt uskollisesti, mutta oli jäänyt meistä neljä-, viisikymmentä jalkaa. Meillä oli aika kiusa alituisesta katselemisesta taaksemme, tietääksemme tuliko hän ensinkään perässä. Äkkiä näytti hän katoavan kokonaan. Denton ja minä kiiruhdimme takaisin ja tapasimme hänet nelinkontin salvia-heinässä kynsimässä hiekkaa kuin mielipuoli. »Tällä paikalla ei voi olla vettä», sanoi Denton, »hän on varmaankin menettänyt järkensä.» »Mikä nyt on kyseessä Schwartz?» kysyin minä. Vastaukseksi väistyi hän hieman syrjään ja näytti hiekasta esiinpistävän puulaatikon kulmaa. Silloin me kävimme hänen avukseen ja viiden minuutin kuluttua olimme kaivaneet esille koko laatikon. Se ei ollut varsin iso, mutta se oli lukittu. Pari hyvää rantakiveä selvitti pian sen asian ja me kohotimme kantta. Se oli reunojaan myöten täynnä kultarahoja, järjestelemättöminä, lähes kaksi bushelia. »Siinä on nyt aarre», huudahdin minä. Niin se varmasti olikin, ainakin osa. Me tarkastimme koko laatikon, mutta emme löytäneet siitä muuta kuin kultarahoja. Koristukset ja jalokivet puuttuivat. »Ehkä ne ovat jossakin toisessa laatikossa», sanoi Denton. Schwartz tahtoi ryhtyä kaivamaan ympäristöä. »Siitä ei lähde mitään hyvää», sanoin minä. »Meillä on määrätty työmme ja sillä hyvä.» Denton oli samaa mieltä. Me olimme kumpikin vanhoja tekijöitä näissä asioissa ja olimme aikanamme kärsineet sekä janoa, että nälkää ja muisto niiltä ajoilta ei ollut omiaan herättämään aarteen himoa. Mutta Schwartz oli aivan rahahullu. Jos olisimme jättäneet hänet yksin, niin hän varmasti olisi jäänyt hiekka-alangolle kuolemaan kuten Bill parkakin. Meidän täytyi väkipakolla viedä hänet pois ja siinäkin onnistuimme vasta kun olimme antaneet hänen täyttää taskunsa pullolleen kultakolikoilla. Noustessamme seuraavaa rinnettä ylös katsoi hän vähäväliä taakseen ja puhui huokaillen kuinka rikollista oli jättää kolikot sinne. Meille oli onni, että oli talviaika. Emme olisi kestäneet kuutta tuntia tätä vuoden aikaa. Siitäkin huolimatta kuumensi aurinko noitten kirottujen vuoristojen saven ja kivenmukulat. Me astelimme eteenpäin myöhäiseen iltaan asti, vuoren rinnettä ylös ja toista alas, loppumattomiin. Auringon laskiessa pääsimme toiselle meren poukamalle, jossa heittäydyimme veteen vaatteinemme päivinemme ja tunsimme itsemme suuressa määrin virkistyneiksi. Luulen, että ihminen sitenkin imee itseensä hyvän annoksen vettä. Joka tapauksessa se näytti auttavan. Meillä oli nyt kova nälkä. Kulkiessamme rantaa pitkin koetimme keksiä kuorieläimiä tai kyyhkysiä tai mitä vain eteen sattuisi, mutta siellä ei ollut mitään. Schwartz tahtoi väkisinkin, että lepäisimme siinä yhden yön, mutta Denton ja minä tunsimme asiat paremmin. »Kuulehan Schwartz», sanoi Denton, »sinä et näy käsittävän, että me nyt olemme kilpasilla ajan kanssa ja että sinä olet oikein aito hullu kun kannat tuollaisia taakkoja vaatteissasi.» Ja niin me jatkoimme matkaamme koko yön. Se oli kaameaa kulkua, voin vakuuttaa teille. Kuu paistoi kylmänä ja kalpeana yli kuolleen ja kuivan seudun. Kuumia henkäyksiä nousi auringonpaahtamilta kiviltä ja rinteiltä. Varjot nousivat mustina kivien takaa kuin salaperäiset eläimet. Päästyämme hopeahohteisen vuorenharjanteen yli vaivuimme äkkiä synkkään pimeyteen toisella puolella. Siellä haparoimme ja kompastelimme louhikossa jonkun minuutin ja aloimme sitten laskeutua jyrkkää savikkoa. Se oli pelottavaa työtä ja vuorenhuiput näyttivät aina vain olevan mailien päässä. Aamulla näytti siltä kuin emme olisi paljoakaan edenneet. Samat oudon näköiset vuoret kohottivat teräviä huippujaan jotenkin samoille paikoille kuin illallakin. Olimme päässeet pahimmasta nälän tunteesta ja vaikka olimmekin peräti kuivia, emme kuitenkaan sanottavasti vielä kärsineet janoa. Denton sattui tällöin näkemään kalakoukku-kaktuksen ja me aukasimme sen ja pureskelimme sitä. Niissä on tahmea, kosteahko sisus, joka ei varsin sammuta janoa, mutta estää kuitenkin kokonaan kuivumasta ja lentämästä ilmaan. Koko sen päivän vaelsimme tavallista tahtiamme. Se oli kovaa työtä, mutta me olimme jo tulleet sille asteelle, jolloin kaikki on epämieluista, mutta käy kuitenkin koneellisesti. Omituista kyllä, kävi Schwartz nyt edellä. Minusta näytti kuin olisi hän käyttänyt enemmän voimaa kuin oikeastaan oli tarpeen sillä hetkellä, aivan samoin kuin ihminen juoksee nopeammin juuri ennen voimien lopullista herpautumista. Tunnit kuluivat ja siitä huolimatta ei hän näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin me muutkaan. Me pidimme tarkasti silmällä kaikkia, mikä vain olisi kelvannut ruuaksi, mutta ei näkynyt muuta kuin sisiliskoja ja sarviniekkoja kilpikonnia. Myöhemmin olisivat ne kyllä kelvanneet, mutta silloin emme enää olleet niitten asuinmailla. Taas tuli ilta. Juuri auringon laskun aikaan piehtaroimme taas merivedessä ja pureksimme taas kaktusta. Kuun noustua jatkoimme vaellustamme. En aio kertoa teille kuinka kuoleman väsyneitä me olimme. Mehän olimme aika sitkeitä ja voimakkaita, sillä kukin meistä oli tottunut kovaan elämään, mutta kolmannen päivän perästä, mitään syömättä ja ilman tippaakaan vettä rupesi kulku käymään työlääksi. Olimme tulleet sille asteelle, että meillä täytyi olla joku syy miksi koettaa päästä läpi, sillä siihen ei enään riittänyt elämisen halu. Ihminenhän välistä joutuu siihen tilaan, että hän ennemmin kuolee kuin jää elämään. Minä tiedän, että minua ylläpiti ainoastaan harras toivo saada maksaa velkani tuolle Andersonille ja luulen että Dentönin laita oli sama. Schwartz ei puhunut mitään, painoi vain edellä selkä vääränä ja vaatteet heiluen ja pullistellen kullan painosta. Me kuljimme tavallisesti koko yön, sillä silloin oli viileää ja lepäsimme pari tuntia keskipäivällä. Se oli kaikki lepo, mitä nautimme. En voi sanoa kuinka nopeasti kuljimme, se menee yli ymmärrykseni. Mutta arvatenkin me matelimme sangen hitaasti eteenpäin sen jälkeen kun voimamme ensin rupesivat väsymään. Lähtiessä oli minulla aina tapana koota ajatukseni suurella vaivalla, katsoa missä olimme ja sen mukaan määrätä maa-merkki jonkun matkan päässä ja sitten unohtaa kaiken muun paitsi sitä. Sitten taas taivaltamaan tuntematta ja tietämättä muuta kuin hiekkaa, savea ja rinteitä jalkani alla, kunnes olin päässyt maamerkilleni. Sitten selvittelin taas päätäni ja otin uuden merkin. Mutta Schwartzin hahmoa en saanut näkyvistäni, sillä hän astui aivan minun olkapääni edessä. Hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, mutta muistan miettineeni, että näytti siltä kuin hän kärsisi enemmän sielullisesti kuin ruumiillisesti ja kuitenkin painoi kulta hänen taskuissaan hänen selkänsä koukkuun. Edessämme muuttui seutu yhä vuorisemmaksi, ja kun tulimme yhä heikommaksi, näytti siltä kun työ olisi käynyt ylivoimaiseksi. Kahdeksantena päivänä jäivät kaktusten kasvumaat jälkeemme ja jouduttuamme korkealle kallioseudulle olimme eristetyt merestä. Ensi kertaa rupesi kieleni turpoomaan hieman. Kaktus oli estänyt sen tähän saakka. Dentönin lienee ollut asia samalla tavalla, sillä hän katsahti minuun ja kohotti leikkisästi toista silmäkulmaansa. Schwartzin oli ilmeisesti vaikea hoitaa peräsintä. Minun täytyy sanoa, että hän oli toimittanut sen hyvin tähän saakka, mutta nyt saatoin huomata, että hänen voimansa alkoivat loppua, sisustaan huolimatta. Hän tiesi sen hyvin itsekin, sillä kun sinä päivänä lepäsimme puolen päivän aikaan, otti hän kaikki kolikot taskustaan, asetti ne riviin ja laskettuaan pani ne takaisin, mutta sitten hän otti pari kourallista ja heitti ne niin kauas kuin jaksoi. »Liian raskasta», mutisi hän itsekseen, mutta enempää hän ei saanut heitetyksi. Koko sen yön vaelsimme korkeuksissa. Arvatenkin koetimme pitää jonkinlaista yleissuuntaa, mutta en tiedä miten lienee ollut. Yhtäkaikki huomasin äkkiä katsovani parinkymmenen jalan korkuisen jyrkänteen reunalta syvyyteen. Aivan allani näin tähtien valossa — kuu ei vielä ollut noussut — valkoisen maan loistavan. Jollakin ihmeellisellä tavalla muistui heti mieleeni eräs pieni polku kallion alla Texasissa. »Tässä on polku», ajattelin enemmän kuin puoleksi mielettömänä. »Minäpä seuraan sitä». Ainakin toinen puoleni ajatteli sillä tavalla. Toinen puoleni oli järkevä ja tiesi paremmin asian, mutta pysytteli ikäänkuin syrjässäkatsojana, ilkkuakseen epäonnistumistani. Liu'uin nopeanlaisesti jyrkännettä alas valkealle viivalle ja todellakin, sehän oli polku. Silloin mieletön puoleni nauroi järkevälle. Kuljin polkua parikymmentä askelta ja jouduin pimeään kallion alla olevaan onkaloon ja siinä näin jalan laajuisen lähteen silmän. Sanotaan ihmisen usein juovan itsensä kuoliaaksi, pitkällisen janon jälkeen. Voi olla, mutta minä en tappanut itseäni, vaikka imin itseni niin täyteen kuin suinkin voin. Ehkäpä tuo kaktusten pureskeleminen oli auttanut hieman. Niin hyvä herra, on vallan ihmeellistä kuinka tuo vesi virkisti minua. Hetkistä aikaisemmin olin vähällä tulla umpihulluksi ja nyt tunsin itseni yhtä selväpäiseksi kuin lakimies. Huusin Dentonin ja Schwartzin paikalle. He joivat itsensä myöskin täyteen. Sitten me lepäsimme. Kyllä oli vaikea jättää lähde —. Ah, meidän täytyi se tehdä. Olisimme varmaan kuolleet nälkään sen ääressä. Polku oli riistapolku, mutta siitä ei ollut meille mitään hyötyä kun ei meillä ollut aseita. Kuinka me kaipasimmekaan kahvipannuamme, jolla olisimme voineet ottaa vettä mukaamme. Me täytimme lakkimme reunoja myöten ja kannoimme niitä kolme tuntia ennenkuin vesi rupesi vuotamaan läpi. Silloin meidän täytyi juoda se, pelastaaksemme saaliimme. Seutu näytti olevan aivan ylösalaisin. Meidän täytyi nousta useita mäkiä erillämme välttääksemme vierittämästä kiviä toistemme päälle. Se oli väsyttävää. Näihin aikoihin rupesimme näkemään vuoripässejä. Ne tulivat tavallisesti aivan kallion reunoille saakka katsomaan meitä. Me heittelimme niitä kivillä siinä toivossa, että joku osuisi niitä otsaan, mutta luonnollisesti onnistumatta. Veden hyväätekevä vaikutus kesti noin yhden vuorokauden. Sitten aloin taas nähdä näkyjä. Vähän väliä näin vettä joka kolossa ja otuksia jos minkälaisia seisoskelevan ympärilläni ja töllistelevän minua. Tiesin vallan hyvin, että ne olivat harhanäkyjä. Oikein ponnistamalla voin kääntää asiat taas oikealle tolalle. Tein sen aina silloin tällöin, vain ollakseni varma siitä, ettemme kulkeneet taaksepäin tai hakeakseni oikeata vettä. Mutta enimmäkseen se ei mielestäni maksanut vaivaa. Annoin näkyjen temmeltää mielinmäärin sekä sisälläni että ulkopuolellani. Tiesin voivani irtautua niistä milloin hyvänsä. Jos jouduin vallan suureen epätietoisuuteen asiain todellisuudesta, otin selvän siitä heittämällä kiviä näkyjä kohti. Todelliset eläimet lähtivät juoksemaan karkuun. Aloimme nähdä viiliä hevosia ylängöllä. Eräänä päivänä sekä Denton, että minä näimme selvästi satulan jättämiä merkkejä eläimissä. Jos ainoastaan toinen meistä olisi nähnyt ne, niin ei se olisi paljoa merkinnyt, mutta me näimme ne molemmat. Tämä rohkaisi meitä ihmeellisesti, vaikk'en käsitä miksi se sen teki. Olimme päässeet seudun korkeimman kohdan yli ja laskeuduimme jo jyrkännettä alaspäin. Denton ja minä olimme yhä johdossa, ajattelematta vähääkään peräänantamista, mutta Schwartz rupesi olemaan huonossa kunnossa. En ottaisi kantaakseni kahtakymmentä naulaa sellaisessa maastossa, vaikka olisi ruokaa ja juomaa yllinkyllin. Schwartz horjuskeli eteenpäin ilman näitä. Koetimme puhua hänelle siitä, mutta hän ei saanut itseään irti kullasta yhdellä kertaa. Sensijaan heitteli hän niitä yhden kerrallaan, silloin tällöin. Joka uhrauksella näkyi hän piristyvän uuteen ponnistukseen. Kun suljen silmäni voin nytkin nähdä laajan, huikaisevan kellertävän seudun, savenharmaat vuoret ja meidät kolme vaivaloisesti hoippuvaa olentoa ja nuo kirkkaassa auringonhohteessa kiiluvat kolikot, kun ne toinen toisensa perästä lentää huristivat ilman halki. Neljästoista luku. PUREKSITTU SOKERIRUOKO. Viisi vuorokautta meni seuraavalle vesipaikalle. Mutta ne olivat pahempia kuin edelliset kahdeksan. Me olimme kuitenkin niin onnekkaita, että lähteen lähettyvillä rantakivikolta löysimme kuivuneen hevoskallon. Se oli ollut siinä kauan, mutta siinä oli vielä kiinni muutamia kuivaneita lihassäikeitä. Se olikin ainoa ravinnoksi kutsuttava, minkä sitte kolmetoista päivää aikaisemmin syömämme aamiaisen olimme nauttineet. Olimme päässeet vuoristoketjun yli ja olimme taas rannikolla. Herra oli hyvä meitä kohtaan. Hän lähetti meille vettä, tuon hevosen pääkallon ja tasaisen, kovan rantamaan, jossa ei tarvinnut kiivetä eikä laskeutua. Ja kyllä me sen tarvitsimme, oh, minä vakuutan teille, että me sen tarvitsimme. Epäilen suuresti, että meistä kukaan olisi pystynyt ylläpitämään oikeata suuntaa, ellei meillä olisi ollut niin selvää ja loppumatonta tien viittaa kuin meri vasemmalla kädellämme. Tuskin tuntui tarpeelliselta enää terästää huomiokykyäni, mutta tein sen kuitenkin silloin tällöin kokeillakseni. Schwartz heitteli yhä kolikoitaan ja kerran sattumalta vilkaistessani ympärilleni näin Dentonin nostavan niitä maasta. Se hämmästytti minua hieman, mutta olin liian väsynyt, jotta olisin tullut uteliaaksi. Mutta tämän jälkeen, kun näin Schwartzin heittävän koneelliseksi tulleeseen tapaansa, koetin seurata kolikon lentoa ja näin Dentonin aina noppasevan sen maasta. Toisinaan löysi hän sen, toisinaan ei. Tovereitteni hahmot, kellanruskea rantahiekka ja sinivalkoinen meri vasemmallani ovat kaikki mitä voin muistaa, paitsi ehkä hetket, jolloin tulimme yhteen jakaaksemme jonkun kaktuksen. Jatkoin kulkuani ja tiesin että minulla oli täysi syy siihen, mutta näytti liialliselta ponnistukselta muistaa mikä se oli. Schwartz heitteli kultarahojaan aivan kuin ihminen ottaa virkistysryypyn. Vähitellen, oikeittain ajattelematta asiaa, huomasin sen, ja ymmärsin t myös silloin miksi Denton aina noukki ne maasta ja Dentonin ymmärtäväisyys sai rajattoman ihailun virtaamaan sieluni läpi. Hän pelasti kolikot, pitääkseen Schwartzia jalkeilla. Viimeisen kolikon mukana olisi hänen tarmonsakin loppunut. Se tuntuu nyt omituiselta, mutta silloin näytti se aivan luonnolliselta ja asian laita oli todellakin niin. Rannikkoa kulkiessamme menetimme kokonaan tiedon ajan kulusta. Ja pitkän ajan perästä, kun tulin taas jonkunlaiseen tajuntaan, huomasin, että Schwartz makasi pitkällään hiekalla ja Denton seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Luonnollisesti me kukin olimme kaatuneet montakin kertaa, mutta olimme tähän saakka pystyneet nousemaan taas. »Hänen voimansa ovat lopussa», kuului Denton sanovan. Hänen äänensä kuului kuin mailien takaa, mutta kun vastasin, niin oma ääneni yhtä kaukaa tulevalta, mikä minua vielä enemmän hämmästytti. Denton vetäsi taskustaan kourallisen kultarahoja. »Näillä me ostamme vähän lisää kävelyä», sanoi hän vakavasti, »mutta ei paljon.» Minä nyökkäsin päätäni. Tämä uusi, outo kaupanteko osoitti taas kullan valtavaa voimaa. Se oli yhtä selvää kaupantekoa, kuin olisi ollut kysymys tiilen ostosta. »Minä menen eteenpäin», sanoi Denton, »ja lähetän vastaan apua. Tulkaa te perässä.» »Mulegeen?» sanoin minä. Tähän asti olimme pysyneet kutakuinkin järjissämme, koska asia oli vakava. Mutta nyt rupesin minä nauramaan. Ja niin teki Denton myös. Me vain nauroimme. »Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», sanoin minä. Sen päälle me nauroimme, kunnes kyynelet valuivat poskia pitkin ja meidän täytyi oikein tukea heikkoja sivujamme. Pian me vain läähätimme. »Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», kuiskasi Denton ja taas me ratkesimme hillittömään nauruun. Ja kun me hieman tyynnyimme, niin toinen meistä aina kuiskasi: »Ruusu, ruusu rannalla Ompi meidän Hannalla», lauloin minä ja hillitön nauru alkoi taas, kunnes jompikumpi vihdoin tuli järkiinsä. Välistä me hypimme sammakkoa pitkällään makaavan Schwartzin ympäri kuin intiaanit ja jatkoimme nauruamme. Jollakin ihmeellisellä tavalla me vihdoin saimme suunnitelmanne tehdyksi ja panimme kolikot Schwartzin taskuihin ja sanoimme hyvästit. »Vanhat sukat, vanhat sukat. Hyvästi jääkää kuin kuihtuneet kukat», huusi Denton ja tanssi vääränä naurusta rannalta pois, häipyen hetken kuluttua jonkinlaiseen hämärään, joka minua nyt alkoi ympäröidä joka puolella. Sitten potkaisin Schwartzia, hän tunnusteli taskujaan, heitti yhden kolikon menemään ja »osti vähän lisää kävelyä». Enempää kuin viisikymmentä jalkaa en enää nähnyt eteenpäin. Sen takana oli kaikki harmaata sumua. Sen piirin sisäpuolella saatoin selvästi erottaa Dentonin jalanjäljet hiekassa. Jos väistyin liiaksi vasempaan, kuului laineiden loiske tuon sumun läpi. Jos taas menin oikealle tulivat vuoret vastaan. Mitä lähemmä niitä tulin sitä selvemmin näin ne, mutta koskaan en nähnyt niiden huippuja. Varsinainen ruumiillinen kärsimys alkoi hälvetä ja päässä tuntui ikäänkuin selkenevän. Eräänä päivänä astelin ilman varsinaista aihetta suorissa kulmissa rantaa. Aivan eteeni sattui silloin palanen sokeriruohoa, jonka toista päätä oli pureksittu. Tiedättekö mitä se merkitsi! Eläimet eivät leikkaa sokeriruokoja palasiksi eivätkä kuljeta niitä rannalle pureksiakseen niitä. Uutta voimaa virtasi uupuneisiin jäseniin ja tuo harmaa sumu ympärilläni oheni hetkeksi siinä määrin, että hämärästi saatoin erottaa kallioitten ääriviivat, ja myllertävän meren. En ollut vähääkään nälkäinen, mutta pureksin sokeriruokoa ja pakoitin Schwartzin tekemään samoin. Kun kuljimme eteenpäin, pysyttelin aivan kallioitten kupeella, vaikka kulku olikin siellä vaivaloisempaa. Muistan sen perästä vielä tulleen pimeän ja sitten kerran valkenevan, joten yhden yön ja päivän olisi täytynyt taas kulua, mutta en muista, olimmeko liikkeessä vai lepäsimmekö. Arvatenkaan emme tehneet paljoakaan taivalta, vaikka varmasti hoipertelimme eteenpäin päivällä, koska muistan nähneeni oman varjoni. Puolen päivän aikaan, arvelen, tapasimme epäselvän polun, joka johti kallioitten väliseen solaan. Samanlaisia polkuja olimme nähneet vaikka kuinka paljon. Ne olivat tavallisesti villisian tekemiä, kun ne hakivat meren rannalle hylkimiä kaloja — toivon, että niillä oli parempi onni kuin meillä. Mutta keskellä polkua, aivan kuin viittana, oli toinen pureksittu sokeriruoko. Viidestoista luku. MELOONIMUHENNUS. Olin sopinut Dentonin kanssa siitä, että pysyttelisin rannalla, mutta Schwartzin viimeisetkin voimat alkoivat huveta ja minulla ei ollut vähääkään tietoa kuinka pitkältä vielä oli Mulegeen, ja senvuoksi käännyin kulkemaan polkua. Me kiipesimme vuorelle, joka oli kymmenen tuhatta jalkaa korkea. Tarkoitan todella mitä sanon. Ja tiedän sen, sillä olen tehnyt sen ennenkin ja tiedän tarkalleen, miltä se tuntuu ja kuinka monta kertaa minun on sillä matkalla levättävä. Tiedän myös, kuinka pitkän ajan se ottaa sekä kuinka paljon voimia se kysyy. Nämä seikat ovat tarkkoja korkeusmittareita, joten vakuutan teille, että me kiipesimme niin korkealle. Todellisuudessa luulen, että kukkula oli pari sataa jalkaa, ellei vähemmän. Mutta mainitsemani sumun vuoksi en nähnyt sen huippua, joten harhakuvitelma oli täydellinen. Pääsimme huipulle iltapäivällä, sillä aurinko oli aivan vaakasuoraan meistä katsoen. Sen sijaan, että se olisi sokaissut silmiäni, näytti se vain selventävän niitä niin, että näin alapuolellani pienen savimajan, jonka takaa nousi savu ja näkyi läikkä viljeltyä maata. No niin, horjuimme polkua alaspäin ja yhtämittaa mökkiin. Luulin ensin, että se oli tyhjä, mutta hetken kuluttua näin vanhan miehen kyyristyneenä eräässä nurkassa. Kun katsoin häneen kohotti hän sameat silmänsä minuun päin ja hänen päänsä heilui puolesta toiseen aivan kuin halvaantuneella. Oli ilmeistä, ettei hän nähnyt minua, mutta jokin vaisto, joka ei vielä ollut hävinnyt, sai hänet kääntymään vierasta tulijaa kohti. Hurjasta janostani huolimatta oli minulla kuitenkin aikaa todeta, että edessäni olevan miehen tila oli vielä huonompi kuin minun. Eräässä nurkassa oli vesiastia. Minä tyhjensin sen. Siinä oli paljon enemmän kuin mitä tarvitsin, mutta join vielä vaikka olin jo täysi ja liika valui suupielistäni lattialle. Olin kokonaan unohtanut Schwartzin. Ylellinen veden juonti teki minut hieman pahoinvoivaksi, mutta pidin sisälläni minkä olin niellyt ja luulen todella, että se imeytyi ruumiiseeni samoin kuin se tekee erämaan hiekassa pitkän kuivuuden jälkeen. Otin astian, täytin sen uudelleen ja annoin sen Schwartzille. Sitten tuntui minusta kuin kaikki edesvastuu olisi minussa herpautunut ja minut valtasi suunnaton raukeus. Tiesin, että tarvitsin ravintoa, mutta minulla ei ollut tarmoa ruveta etsimään sitä. Nurkassa kyyköttävä mies mutisi minulle jotakin hampaattomasta suustaan. Muistan ihmetelleeni, että näinkö tässä kaikessa rauhassa kuolemme nälkään yhdessä — Schwartz kultaraharippeineen, ikäloppu äijänkäppyrä ja minä. Mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut. Hetken perästä katosi valo silmistäni. Seuraavista hetkistä en tiedä mitään. Sitten tunsin, että joku oli tullut luokseni, polvistunut viereeni ja puhui helliä, sääliviä sanoja Mexikon kielellä. Nielasin jotakin kuumaa ja voimakasta. Hetken perästä palasin harhailuiltani muissa maailmoissa, nähdäkseni vierelläni kaksikymmenvuotiaan mexikolais-tytön. Hän ei ollut mitään erikoista silmäruokaa, mutta minusta hän tuntui taivaan enkeliltä. Hänellä oli järkeä. Ei kyselyjä, ei mitään muuta kuin toimintaa. Ainoa minkä hän minulta kysyi, oli puhuinko espanjankieltä. Sitten hän kertoi, että hänen veljensä pian palaisi, että he olivat hyvin köyhiä ja että hän oli pahoillaan kun ei heillä ollut lihaa tarjota. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut muuta kuin kalabashia, eräänlaista meloonimuhennosta. Puhuessaan hommaili hän koko ajan astioittensa parissa. Seuraavan minkä muistan oli, että istuin lattialla, suuri kalabash-kulho jalkojeni välissä. Omituista kyllä, ei minulla ollut suurtakaan mielenkiintoa tuohon muhennokseen. Maistoin sitä, tuumin hetkisen ja maistoin taas. Vähitellen olin tyhjentänyt astian. Alkoi hämärtää. Tulin hyvin uniseksi. Eräs mies tuli sisään, mutta olin liian tylsä kohdistaakseni häneen vähääkään huomiotani. Kuulin ääniä. Sitten minua nostettiin ja kannettiin johonkin ulkohuonerakennukseen ja pantiin turkisten päälle makaamaan. Tunsin peiton painon ylläni. — — — Heräsin yöllä. Huomatkaa, etten kahteen viikkoon oikeittain ollut nukkunut nimeksikään ja kuitenkin heräsin muutaman tunnin kuluttua. Ja ajatelkaa, huolimatta pitkästä paastostani en tuntenut vähääkään nälän tunnetta syödessäni kalabashia. Mutta nyt minulla oli huutava nälkä. Pojat, te tiedätte mitä nälkä on. Se tekee kipeää. Ja koko loppuyön makasin valveilla ja pureskelin lähelläni riippuvan kuormasatulan raakanahkaisia hihnoja. Seuraavana aamuna tuli nuori mexikolainen sisarineen aikaisin luoksemme, tuoden lisää kalabashia. Kävin sen kimppuun kuin raivoisa eläin, olisin piehtaroinut siinä, niin innokas olin syömään. He seisoivat ja katselivat minua ja arvatenkin Schwartzia myöskin, vaikka minä olin välinpitämätön kaikista muista, paitsi itsestäni. He vilkaisivat toisiinsa silloin tällöin, vaihtaen säälin silmäyksiä. Kun olin lopettanut syömisen, ilmoitti nuori mies, että he olivat päättäneet tappaa härän, jotta voisivat antaa meille lihaa. He olivat hyvin köyhiä, mutta Jumala oli lähettänyt meidät heidän luokseen. — — — Ymmärsin kaiken vasta jälestäpäin. Silloin en kuullut muuta kuin sanan »lihaa». Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä härän kokonaan, nahkoineen, sorkkineen ja rasvoineen päivineen. Oli todellakin onni, ettei heillä ollut heti lihaa. Jos heillä olisi ollut sitä, niin me varmaankin olisimme tappaneet itsemme sillä. Otaksun, että tuo kalabash-muhennos oli sopivinta meille silloisessa tilassamme. Mexikolainen meni haeskelemaan hevostaan. Minä kutsuin tytön takaisin. »Kuinka pitkältä on Mulegeen?» kysyin häneltä. »Kymmenen mailia», vastasi hän. Me olimme siis päässeet hyvin lähelle päämaaliamme ja Denton oli ehkä pelastanut nahkansa. Mexikolainen lähti ratsastaen matkaan. Tyttö ruokki meitä kalabashillaan ja me odottelimme. Yhden aikaan päivällä ratsasti joukko miehiä mäen yli. Kun he tulivat lähemmä, saatoin erottaa Dentonin etumaisena. Se mies oli karaistua terästä. He olivat tulleet rantaa pitkin, tavanneet meidän jälkemme, siinä missä olimme poikenneet sovitusta suunnasta ja löytäneet meidät. Denton oli onneksi tavannut ystävällisiä ja ymmärtäviä ihmisiä. Sanoimme jäähyväiset mexikolaiselle tytölle. Sain Schwartzin antamaan hänelle yhden kultarahoistaan. Mutta Denton ei malttanut odottaa hetkeäkään enää. Hänellä oli sellainen hoppu takaisin kaupunkiin, ettei meidän auttanut muu kuin hoippuen käydä hänen tuomiensa hevosten selkään ja lähteä mukaan. Jäimme kolmeksi viikoksi Mulegeen. Niin pitkä aika meni ennenkuin olimme syöneet itsemme entiselleen. Rouva, jonka luona asuin, valmisti erästä ruokalajia karitsan lihasta ja keitetyistä oliveista. — Niin, syötyäni aina itseni täyteen kaulaa myöten, olin tunnin kuluttua taas niin nälkäinen, että kuljin ympäri taloa etsien uutta syötävää. Päästyämme hieman voimiimme puhelimme sangen paljon asiastamme. Minä olisin tahtonut tehdä pienen matkan Guyamaan tavatakseni mahdollisesti Kätevän Salomonin siellä, mutta Denton huomautti, että Salomon varmasti oli laskenut juuri niin ja oli pitänyt tarkan huolen siitä, ettei hän ainakaan siellä ollut tavattavissa. Hänen ajatuksensa oli se, että tekisimme viisaammin, jos hankkisimme itsellemme veneen ja muutamia astioita vettä ja lähtisimme hakemaan tuota aarretta, jonka sattumalta olimme löytäneet. Denton kertoi, että ajatus palata takaisin ja tuoda tullessaan kaikki dinerot aarrepaikalta oli pitänyt häntä pystyssä koko matkan aivan samoin kuin toivo päästä tilinteolle Andersonin kanssa oli ylläpitänyt minua. Schwartz sanoi, että kun hän kerran oli kantanut raskaan kultakuormansa yhden päivän, niin oli hän päättänyt kantaa sen perille asti tai sitten menehtyä. Sen vuoksi oli hänestä tuntunut niin vaikealta heitellä niitä. Satamassa oli iso joukko kalastajaveneitä ja me vuokrasimme niistä yhden sekä miehen sitä kuljettamaan, miltei pilkkahinnasta viikolta. Suuntasimme keulamme pohjoiseen ja kuuden päivän perästä olimme poukamassamme taas. Voitte uskoa, että se näytti merkilliseltä. Siellä oli yhä hiiltynyt nuotiomme ja kahvipannu makasi yhä kyljellään. Otimme hetkeksi lakit päästämme Billy rukan haudalla ja sitte kiipesimme vierinkivirinnettä ylös, kantaen lapioitamme ja hakkujamme, sekä purjekangas-pussejamme, joilla meidän piti kuljettaa aarteemme. Ei ollut vaikea löytää hiekkanummea. Mutta tullessamme sille, huomasimme, että se oli päästä päähän pengottu ja kaivettu. Siellä täällä oli hajallaan puupalasia ja kolme tyhjää laatikkoa, joista kannet oli särjetty. Kätevä Salomon oli käynyt siellä ennen meitä. Palasimme veneellemme sydän kipeänä. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Astuimme veneeseen ja käskimme mexikolais-miehemme ohjata sen Yumaan. Siihen meiltä meni toinen viikko. Me olimme kaikki synkkiä, mutta Denton pahimmin. Sittenkään, kun olimme tulleet takaisin kaupunkiin ja aloittaneet tavallisen elämämme taas, ei hän vain päässyt entiseen uomaansa. Hän näytti tulleen aivan synkkämieliseksi ja kuljeksi vain ympäri kuin kananpoika jyvän haussa. Se kummastutti minua, sillä en voinut uskoa, että rahan menetys olisi murtanut hänet niin täydellisesti. En luule, että meistä kukaan otti sellaisia asioita kovin vakavalta kannalta. Eräänä iltana otin hänet syrjään ja tarjottuani hänelle pari whiskyä, tutkiskelin häntä hieman. »En välitä kolikoista vähääkään», purki hän mieltään. »Mutta tuhannen tulimmaista, ajattelehan, kuinka tuo roisto piti meitä oikein mallinmukaisina hölmöinä, ja kuinka oikeassa hän otaksumisessaan oli. Hänen näet ei tarvinnut muuta kuin purjehtia näkyvistämme niemen taakse. Hän tiesi, että me lähtisimme maitten poikki kulkemaan, niinkuin me teimmekin. Meidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin maata alallamme ja odottaa häntä. Sillä hänen täytyi tulla takaisin. Ja kun hän olisi astunut maihin, olisi tullut meidän vuoromme toimia.» »Se onkin kaikki, mitä siitä asiasta on kerrottavaa», lopetti Colorado Rogers hetken vaiettuaan — »paitsi, että siitä saakka olen etsinyt häntä ja kun kuulin laulettavan tuota laulua, niin luulin, että olin saanut hänet käsiini.» »Ettekö ole sen koommin tavannut häntä?» kysyi Windy Bill. »Kerran», naurahti Rogers partaansa, »kymmenen vuotta sitten. Se oli Tusconissa. Olin erään varastohuoneen takaosassa kun etuovi aukeni ja tuo mies astui sisään. Hän pysähtyi pienen sikarilaatikon ääreen oven suussa. Melkein yhdellä loikkauksella olin hänen niskassaan. Paiskasin hänet takaapäin suulleen maahan ennenkuin hän arvasikaan, mikä hänen kimppuunsa oli hyökännyt, sain tukevan otteen hänen niskatukastaan ja aloin jyskyttää hänen kasvojaan kovaan lattiaan. Sitten huomasin äkkiä, että hänellä oli kaksi kättä. Hän oli luonnollisesti väärä henkilö. »Oh, suokaa anteeksi», sanoin minä ja painuin ulos takaovesta. Kuudestoista luku. HONK-HONK ROTU. Oli sunnuntai karjatalolla. Aivan kuin ihmeeksi oli ilma kaunis, tuulimyllyt pyörivät, suot olivat kuivuneet, lihaa oli riittämiin, hevoset olivat pysyneet koossa, lyhyesti sanoen, meillä ei ollut mitään tekemistä. Sang oli antanut meille leipävanukasta, jossa oli oikein rusinoita seassa, me lisäsimme siihen — sitä oli kokonainen pesuastiallinen — muutaman naulan sokeria, säilykepapuja, soodapiskettiä ja muuta makoista, sitten sijoituimme piippuinemme pajan varjoon, josta saatoimme seurata korppien toimia karja-aitauksen savivallilla. Joku kertoi jutun korpeista. Siitä puhe siirtyi käkeen ja siitä kalkkarokäärmeisiin. Ne herättivät Windy Billin juttelemaan. »Käärmeistä puhuen», sanoi Windy, »muistan kun saivat käärmeitten isoisän kiinni, oikein pääisännän heistä Leadissa Block Hillissä. Olin pahanen poika silloin. Se ei ollut niin turkasen pitkä, mutta se oli enemmän kuin jalan vahvuinen. Muistutti aivan tammipölkkyä. Tervilliger Smith niminen mies sen otti kiinni. Hän nimitti tuon ukkokäärmeen Clarenceksi ja sai sen niin kesyksi, että se seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä vanha P.T. Barnum kulki siellä päin ja tahtoi ostaa käärmeen — hän tarjosi Tervilligerille siitä tuhat dollaria. — Mutta Smith ei tahtonut erota siitä millään muotoa. Vihdoin järjestettiin asia siten, että Smith saattoi seurata näyttelyn mukana. He näyttivät Clarencea suuressa laatikossa tavaravaunussa, mutta lopulta Mr. käärme ikävystyi siinä määrin oloonsa, että jyrsi itselleen reijän laatikkoon ja lähti siitä hakemaan kaipaamaansa isäntää. Juuri kun se oli päässyt puolimatkaan tavaravaunun ja tupakkavaunun välillä, katkesi vaunujen kytkin — juuri jyrkimmällä kohdalla Custerin ja Rocky Pointin välillä. No, mitäpä siinä. Mr. käärme kietoi pääpuolensa toisen jarrun ympäri ja häntäpuolensa toisen ympäri ja piti siten junaa yhtenä aina nousun loppuun saakka. Mutta se joutui venyttämään itseään siinä työssä niin paljon, että se täytyi senjälkeen ilmoittaa boa constrictoriksi näyttelyissä.» Windy Billin kertomus uskollisesta ukkokäärmeestä palautti vanhan miehen mieleen seuraavan jutun: — Niin, olen nähnyt ja kuullut asioita, joista toiset ovat aivan tavallisia, mutta toiset taas sellaisia, joita mielellään uskoisi, elleivät ne olisi niin suurenmoisia ja käsittämättömiä. Luonnontieto on aina ollut mieliaineeni ja kilpailutilaisuudet erikoinen iloni ja Windyn kertomus tuo mieleeni ainoan tilaisuuden, jolloin saatoin yhdistää huvin, mielityön ja liikeyrityksen yhtenäiseksi iloiseksi hummaukseksi. Se kävi seuraavasti. Eräänä aamuna, muutama vuosi sitten, istuin Santa Barbaran rannalla ja odottelin päivän nousua ja tuumin, mitä tekisin vuoden palkallani, kun pieni vinosilmäinen pyöreänaama, suurine silmäkakkuloineen tuli luokseni ja painautui viereeni istumaan. »Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan», sanoi hän työntäen lakkinsa takaraivolleen, että jos kaikki se hevosvoima, minkä nuo aallot kehittävät, keskitettäisiin yhdeksi tunniksi käyttämään pesukonetta, niin se riittäisi pesemään puhtaaksi sellaisen kaupungin kaikki paidat, jossa asuisi neljäsataatuhatta satakolmekymmentäkuusi henkeä. »Enpä voi sanoa tehneeni sitä», vastasin minä, tarkastaen häntä syrjäsilmäyksin. »Tosiasia joka tapauksessa», sanoi hän. »Ja onko koskaan johtunut mieleenne, että jos tavallisen iän eläneen miehen ravinto koottaisiin yhteen, vaatisi se junan, joka olisi kaksitoista mailia pitkä. »Te teette minut oikein nälkäiseksi», sanoin minä. »Ja eikö ole mielenkiintoista ajatella», jatkoi hän, »että jos koko ihmiskunnan vuoden kuluessa leikatut kynnenviillot koottaisiin yhteen ja pantaisiin hydrauliseen puristimeen, niin niistä kohoisi Keopsin pyramiidin korkuinen keko.» »Kuulkaahan», sanoin minä, nousten seisomaan, »oletteko te koskaan pysähtynyt miettimään, että jos koottaisiin kaikki se kuuma ilma, jota te tuhlaatte, saattaisi sillä täyttää niin suureen ilmapallon, että se nostaisi sekä teidät että minut tuon palmupuiston yli tuonne viinatehtaan nurkalle?» Hän ei sanonut siihen mitään, nousi vain ylös, käänsi minut mainittuun tehtaaseen päin ja käyden voimalla käsivarteeni, pakoitti minut kulkemaan mukanaan. »Te ette juuri ole mikään uneksija, yhtäkaikki», sanoi hän, »mutta vähäpätöisissä asioissa näytte olevan hyvin päättäväinen.» Istuuduimme pienten pöytien ääreen ja ystäväni tilasi olutta ja kananliha-voileipiä. »Kananpoikaset», sanoi hän, katsahtaen voileipään, »maksavat täällä dollarin kappale ja ovat sangen harvinaisia. Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka suuren tulon kanat saattavat antaa pienellä pääomasijoituksella. Sanokaamme, että alatte esimerkiksi kymmenellä kanalla. Kukin niistä hautoo noin kolmekymmentä munaa, joista ehkä kuusi menehtyy lastentauteihin. Vuoden lopussa teillä on kahdeksankymmentä kanaa. Kahden vuoden kuluttua on tuo kanaparvi kasvanut kuudeksisadaksi kahdeksikymmeneksi. Kolmen vuoden perästä. — — — Hänellä oli oikein lääkemiehen kieli! Kymmenen päivää myöhemmin, olimme hän ja minä täydessä työn touhussa eräällä vanhalla karjatalolla, joka oli viidenkymmenen mailin päässä kaikkialta. Kun postivaunu kulki sitä tietä, käyttävät ihmiset sitä majapaikkana. Talolle näkyi tuhatkunta ruskeata mäkeä. Tie, joka näkyi kahden mailin neljän kyynärän, kahden jalan ja yhdentoista tuuman matkan, kulki aivan meidän editsemme. Se tuli eräältä kukkulan laelta ja katosi toisen kukkulan taakse. Tiedän tarkalleen sen pituuden, sillä mittasin sen myöhemmin pelin touhussa. Talon ympärillä oli satakunta rautaverkko-aitausta, jotka olivat täynnä kanoja. Meillä oli kahta lajia. Se oli Tuscaroran työtä. Osakkaani kutsui itseään Tuscarora Maxillary. Kysyin häneltä, oliko se hänen todellinen nimensä. »Se on todellisin pikku nimi, mistä ikänänne olette kuullut puhuttavan», sanoi hän. »Tiedän sen, sillä se on oma tekemäni — pidin sen soinnusta. Vanhemmilla ei ole mitään oikeutta antaa nimiä lapsilleen, eikä niiden sen vuoksi pitäisi tehdä sitä.» No niin, kuten sanoin, oli kanoja kahta lajia. Toinen oli matalahko, raskasruumiinen, jolla oli höyhenet säärissä ja sääriäkin hyvin niukalti, nimeltä Cochin-China. Toinen taas oli korkea, naurettavan näköinen otus, joka oli koottu vain leveästä rinnasta ja hoikista koivista. Ne olivat noin puoli kolmatta jalkaa korkeita ja kun ne halusivat nokkia maata, niin niitten pyrstöhöyhenet osoittivat suoraan taivasta kohti. Tusky kutsui niitä japanilaisiksi tappelijoiksi. »Paras puoli viimeksi mainituissa on se seikka, että niitten painosta on yhdeksänkymmentä prosenttia rintalihaa. Ajatukseni on, että jos saamme ne risteytetyiksi Cochinkiinalaisten kanssa, niin saamme niistä matalahkon, raskaspainoisen lajin, joka tuottaa runsaasti rintalihaa. Nämä japanilailaiset ovat liian pieniä, mutta jos saamme ne suurempiruumiisiksi ja lyhyempijalkaisiksi, niin olemme varmasti voiton puolella.» Ajatus näytti minusta hyvälle, ja niin me aloimme niissä merkeissä. Teoria oli suurenmoinen, mutta se ei tahtonut tehota käytännössä. Ensimmäiset hautomistulokset kasvoivat suuri- ja korkeatekoisiksi Cochinkiinalaisiksi, joilla oli hoikat, lyhyet kaulat ja kolme jalkaa sääriä. Ne eivät ylettyneet nokkineen maahan ensinkään. Meidän täytyi tehdä niille erikoinen pöytä, jolta ne voivat syödä ja kun ne lähtivät itsekseen kuljeksimaan ympäri, täytyi niitten tyytyä pysyttelemään mäkien kupeessa tai pyydystää ilmasta hyönteisiä. Niitten rinta oli suurenmoinen, vaikka — »ja ajatteleppa noita sääriluita täyshoitolassa», sanoi Tusky. Tähän saakka asiat eivät olleet niinkään huonolla kannalla. Tusky ja minä ruokimme niitä tavallisesti kahdesti päivässä. Sitten me huvittelimme katselemalla noitten leikkisäin eläinten hyppelemistä edestakaisin verkko-aitauksessaan pyydystäessään heinäsirkkoja ja Tusky kuvitteli mitä tapahtuisi, jos joku pöllöpää kokoisi niitä muutamia koriin tai rautatievaunuun tai muuhun sellaiseen. Siinä me juuri osoitimme tietämättömyytemme kanakysymyksessä. Eräänä kesäisenä päivänä otin kiinni tusinan verran kananpoikia, suljin ne häkkeihin ja ajoin rautatielle tehdäkseni ensimmäisen kanakauppani. En saanut niitä ensin sullotuksi häkkeihin, mutta sitten kun olin kääntänyt häkit kyljelleen, kävi se päinsä, vaikka myönnänkin, että se näytti hieman hullunkuriselta. Asemalle oli juuri saapunut noita turisterijunia ja turisterit laahasivat edestakaisin asemasillalla ja olivat nauttivinaan Kalifornian lämpimästä auringosta. Eräs vanha, harmaaviiksinen maankiertäjä astui rouvineen minun luokseni ja katseli häkin raoista eläimiäni. Hän suoristi selkänsä äkkiä, kuin olisi joku pistänyt häntä tulikuumalla hiilihangolla. »Vieras», sanoi hän pelokkaasti kuiskaten, »mitä nuo ovat?» »Nehän ovat kananpoikasia», sanoin minä. Hän katseli niitä vielä kerran pitkään. »Martta», sanoi hän sitten vanhalle rouvalleen. »Tämä riittää! Me tulimme Iowasta katsomaan Kalifornian ihmeitä, mutta minä luulen, että emme tarvitse tämän kummempaa. Jos nämät ovat kananpoikasia, niin minä en tahdo nähdä Kalifornian suuria puita.» No niin, minä möin ne kaikki ja sain dollarin ja kaksi senttiä kappaleelta, joka oli enemmän kuin olin odottanutkaan ja sain vielä lisätilauksenkin. Noin kymmenen päivän perästä sain tilauspaikasta kirjeen. »Palautamme yhden teidän Taito- ja Voimakanoistanne, siinä yhä näkyvine hampaanjälkineen», sanottiin kirjeessä. »Älkää lähettäkö niitä enää meille, ennenkuin ne lakkaavat pyydystämästä heinäsirkkoja. Hammaslääkärien tulot alenevat.» Kirjeen mukana tuli jäännös yhdestä kananpojasta. Tusky ja minä, hyvin pahastuneina, keitimme sen illalliseksi. Se oli sitkeä, se on totta. Me tuumimme sitten, että se ehkä maistuisi paremmalle paistettuna ja panimme sen pannuun koko yöksi. Se ei tullut vähääkään paremmaksi. Silloin asia tuli mielenkiintoiseksi. Tusky ylläpiti tulta ja minä kokosin pihkapuuta. Me paistoimme sitä kolme päivää ja kolme yötä yhtämittaa. Sen ajan kuluttua oli se jonkin verran kalvennut ja rääsyinen, mutta vieläkin se voitti kolmivuotisen auringossa kuivatun lihan kiinteydessä ja muissa lohduttomissa luonnon voimissa. Me hautasimme sen sitten ja vetäydyimme takapihalle lepäämään. Siellä meillä oli miellyttävä maisema silmäimme edessä ja sen hauskuutta lisäsi neljäsataa heinäsirkkoja huimassa temmellyksessä metsästävää kananpoikaa. »Meidän täytyy lopettaa tämä», sanoin minä. »Emme voi», myhäili Tusky. »Emme voi. Se on synnynnäistä. Se on niissä alkuperäinen vaisto, aivan kuin äidinrakkaus lapsiinsa ja sitä ei voi poistaa! Jumalallinen kaitselmus on muodostanut ne erikoisesti heinäsirkkojen metsästystä varten, aivan kuin majava on luotu patojen rakentamista varten ja lehmäpaimen whiskyä ja faropeliä varten. Emme voi pidättää niitä siitä. Jos me eristämme ne vajaan, niin ne hyppisivät sielläkin kuviteltujen heinäsirkkojen tavoittelussa ja kuolisivat nälkään keskellä yltäkylläisyyttä. Jimmy, me taistelisimme kosmosta, ylisielua vastaan —.» Ah, hänellä oli mestarillinen puhetaito, tuolla Tuskyllä ja kun hän oikein kohousi kaunopuheisuuden lentimille, niin sai hän minut vaikenemaan kymmenessä minuutissa. Viidessätoista oli hän saanut minut vakuutetuksi siitä, että meiltä oli pohja luhistunut kanahommassamme. Luulen, että jos me olisimme sulkeneet kanat koppeihin, niin meillä ehkä — no niin, en tiedä sentään, Tuskyn puheessa oli paljon perää. »Tuscarora Maxillary», sanoin minä, »oletko koskaan pysähtynyt tuumimaan sitä ihanaa ajatusta, että jos koko nykyisen ihmiskunnan käsittävä tyhmyys koottaisiin yhteen ja pantaisiin tuohon meidän viereemme, niin ensimmäinen, joka sattuisi paikalle ja näkisi sen, huudahtaisi: hei, sehän on Salomon.» Me hylkäsimme heti kanojen pidon ansaitsemiskeinona, mutta emme kuitenkaan voineet jättää paikkaamme. Eihän meillä ollut paljon rahaa, mutta meitä miellytti laiskoittelu ja vähäinen puutarhanhoito ja meillähän oli aarteemme talon takapihalla, kuivalla savikolla — ymmärrättehän sen. Niinpä jäimme siihen ja jatkoimme noitten pitkäkoipisten kehittelyä huvin vuoksi. Minua huvitti katsella niitten leikkimistä pitkin mäkiä ja ruokin niitä kahdesti päivään kuten ennen. Ja niin me Tuskyn kanssa elelimme kahden onnellisina kuin sorsat Arizonassa. Noin kerran kuussa kulki aina joku tietä pitkin. Sitä ei juuri voinut tieksi kutsua, paraasta päästä vain kuoppia ja töyränteitä, vaikka se kerran maailmassa oli ollut toisenlainen. Elleivät kulkijat sattuneet olemaan ratsumiehiä tai rahdinvetäjiä, joilla ei ollut vähääkään jumalanpelkoa sielupahasissaan, emme joutuneet juttusille heidän kanssaan. Heillä oli liian paljon tekemistä kiroillessaan maantietä ja he olivat tavallisesti liian raivoissaan pystyäkseen rauhalliseen keskusteluun. Eräänä vuoden alkupäivänä, kun liejusavikko vielä lisäsi tien viehättävyyttä, meni eräs automopiili siitä ohi. Se oli ensimmäinen, minkä Tusky ja minä niillä seuduilla näimme, joten lähdimme ulos katsomaan sen menoa. Tien epätasaisuuden vuoksi se näytti tärisevältä ja pilkulliselta eläväin kuvain näyttämöltä, kuulosti kuin hirmumyrsky, johon sekoittui tulva kiroussanoja ja haisi kuin helvetti suursiivouspäivänä. »Nuo ihmiset eivät näy oikein nauttivan kauniista näköalasta», sanoi Tusky. »Luuletko, että tuo sininen savu tulee koneesta vai siinä olijoista?» Tusky nosti nenäänsä ja haisteli tutkivasti. »Kyllä se johtuu niitten kiivaasta kielestä», sanoin minä. »Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, että jos kaikki sanakirjan sanat asetettaisiin peräkkäin, niin ne ulottuisivat — — —.» Mutta silloin huomasin jotakin messingille välkkyvää tiellä. Se näyttäytyi olevan käyrä torventapainen, jonka toisessa päässä oli kumipallo. Puristin palloa ja säikähdin sen päästämästä äänestä niin, että hypähdin parinkymmenen jalan korkeudelle. »Se on pudonnut koneesta», sanoi Tusky. »Oh, niinkö», sanoin minä, vieläkin hermot hieman epäjärjestyksessä törähdyksestä. »Minä luulin, että se oli kasvanut maasta niinkuin lakkisieni.» Näihin aikoihin me hävitimme rautalankaiset kanatarhat, kun tarvitsimme lankaa muuhun. Nuo pitkäkoipiset hajaantuivat senvuoksi pitkin tasankoa hakemaan ravintoa. Kun ruokkimisaika tuli, sain niitä sitten huutaa, että keuhkot olivat revetä ja sittenkin sattui joskus, etteivät ne kuulleet minua ensinkään. Se oli vallan lohdutonta ja olin vähällä hyljätä ne kokonaan, mutta ne olivat tulleet minulle niin rakkaiksi, ettei minussa ollut miestä niitä lopettamaan. Tusky nauroi aina kuollakseen ponnistuksilleni saada ne kokoon. Hän tuli aina vartavasten ulos, piippu hampaissa iloitakseen kustannuksellani. Vihdoin minä raivostuin ja annoin hänen kuulla kunniansa. »Oh», selitti hän, »minua vain huvittaa nähdä hölmömäisyys sinun lapsellisissa edesottamisissasi. Miksi et opeta niitä kuuntelemaan tuota messinkitorvea, ja säästä siten ääntäsi?» »Tusky», sanoin liikutettuna, »joskus näkyy sinussakin järjen pilkahdus.» No niin, alussa tekivät kanat kerrassaan kuperikeikkoja torven törähtäessä. Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka hitaita kanat ovat oppimaan. Voisin kertoa teille paljonkin kanoista — esimerkiksi tuo juttu kukon kohteliaisuudesta on aivan väärä. Olen pitänyt niitä silmällä. Kun se löytää oikein runsaan saaliin, niin se nielee sen niin sukkelaan, että palat liukuvat kurkusta kuin kärppä aidan raoissa. Ainoastaan kun se löytää tuollaisen mitättömän, seisovassa pöydässä syötävän pika-aamiaspalan, kutsuu se koko kanaparven aterialle ja seisoo itse jalona ja uhrautuvana taampana. Se on sivuasia, mutta kahden kuukauden kuluttua sain ne opetetuksi niin, että kuullessaan torvestani honk-honk-törähdyksen, ne jättivät kaiken ja tulla vilistivät luokseni. Se oli suurenmoinen näky, kun ne joka haaralta loikkivat parinkymmenen jalan askelilla minua kohti. Olin oikein ylpeä niistä ja kutsuin niitä Honk-honk roduksi. Me emme pitäneet enää muita ensinkään, sillä preeria ja metsäkissat olivat kopanneet ne saaliikseen. Ei ollut sellaista villikissaa tai preeriakoiraa, joka olisi pystynyt ottamaan kiinni Honk-honkkejani, ei hyvät herrat. Me puuhasimme sen verran talolla, että harrastus pysyi vireillä. Sitten ylitarkastaja päätti panna maantiemme kuntoon, ja mikä on ihmeellisintä, hän teki sen myös. Se onkin ainoa puoli tässä jutussa, jota on vaikea uskoa, mutta pojat, teidän täytyy ottaa se toden kannalta. He kyntivät sen, päällystivät, silittivät ja jyräsivät sen ja kun he läksivät, oli meillä hienoin maantie koko Kalifornian valtiossa. Silloin keskipäivän aikaan — se oli sinä päivänä kuin he lopettivat työnsä — istuimme Tusky ja minä tavallisuuden mukaan poltellen piippua, kun näimme kukkulan yli nousevan pölypilven ja korviimme kuului heikko sihisevä ääni. Kanat olivat kokoontuneet poppelien alle päivän helteestä suojaan, eivätkä olleet millänsäkään. Sitten kuulimme torven äänen taas heikosti, mutta selvemmin. »Honk! Honk!» pani se ja joka kananpää kohosi pystyyn ja kuunteli tarkkaavasti. Honk! Honk! kuului yhä selvemmin ja lähempänä. Silloin tulla tupsahti mäen takaa esille automopiili, huutaen voimakkaasti joka jysäyksellä. »Pysäytä ne! Pysäytä ne», huusin Tuskylle, lentäen tuolini yli, hypähtäessäni pystyyn. Mutta se oli liian myöhäistä. Rakkaat, uskolliset kanani syöksyivät portista ulos ja juoksivat huimasti, mutta turhaan tavoittaessaan autoa. Viimeinen, mitä niistä näimme oli tomupilveen häipyvät hämärät olennot, jotka kolmenkymmenen maiIin tuntinopeudella juoksivat mäkien taakse katoavan koneen perässä. Se oli kaikki mitä sillä hetkellä näimme. Siinä kolmen tienoissa palasi ensimmäinen horjuen ja ontuen kotiin, sen siivet roikkuivat, suu oli ammollaan ja silmät kuumuuden sokaisemat. Iltaan mennessä oli neljätoista palannut. Kaikki muut olivat kokonaan kadonneet, emmekä nähneet niitä enää koskaan. Arvelen, että ne juoksivat, kunnes saivat auringonpiston ja kuolivat tielle. Kanojen opettamiseen menee pitkä aika, mutta vielä pitempi menee niitten totuttamiseen pois oppimastaan. Tämän jälkeen kulki noita heidän automopiilejään päivittäin pari kolmekin ohitsemme, kaikki huutaen vimmatusti torvillaan ja nostaen helvetillisen tomupilven mennessään. Ja joka kerta lähtivät neljätoista Honk-honk-kanaani niitten perään, aivan kuin olin opettanut niitä tulemaan jyville. Niistä ei enää yksikään kuollut, mutta siitä tuli niille mitä parhain treenaus. Jonkun ajan kuluttua ne oikein iloitsivat siitä. Kun tarkemmin ajattelette asiaa, niin ei kanoilla juuri olekaan paljoa huvitusta eikä vaihtelua elämässään. Matojen etsintä, heinäsirkkojen takaa-ajo ja kuljeskelu savikolla, siinäpä heidän pääasiallisimmat ilonsa ovatkin. Niitä oli tosi ilo nähdä, kun ne pääsivät oikein leikin juoneen. Joka aamu vaelsivat ne tiellä olevalle mäentöyräälle ja odottivat siinä kärsivällisesti, kunnes joku kone tuli. Haltioituneina kaakattaen ja levittäen puoleksi siipensä, lähtivät ne kuin kilpa-ajohevoset, silmät palavina otteluun. Alempana olevassa käänteessä kääntyivät ne takaisin. Sitten keskusteltuaan siitä hieman kiihkeässä äänilajissa, rauhoittuivat ne ja odottivat seuraavan tuloa. Muutaman kuukauden tällä tavalla treenattuaan, olivat ne aivan erinomaisia. Minulla oli eräs kaksivuotias kukko, joka teki viisikymmentä neljä mailia tunnissa tuollaisen kuusikymmenhevosvoimaisen Panhandlen perässä. Kun ei autoja ruvennut tulemaan kyllin usein, alkoivat ne kaikki ajaa takaa arojäniksiä. Siitä ei ollut paljoakaan iloa. Lyhyen, tulisen alkujuoksun perästä painautuivat arat jänikset pelokkaina maahan ja Honk-honk-rotu pani tanssiksi niitten ympärillä. Meidän karjatalomme alkoi niihin aikoihin tulla oikein tunnetuksi autoilijain keskuudessa. He rupesivat laskemaan koneittensa nopeutta kana»voiman mukaan. Muutamat heistä tulivat aina Los Angelosta saakka meidän maantiellemme koettamaan uutta konettaan, voidakseen käyttää Honk-honkkeja nopeusmittareinaan. Me veloitimme heitä hieman siitä ja kun sitten järjestimme karjatalolle kievarin ja kapakan, niin veteli toimemme oikein hyvin. Meidän ei enää tarvinnut jatkaa tuota teeskenneltyä puutarhatyötämme. Iltasin istuimme ulkosalla ja kerroimme juttuja ja minä kehuskelin kanojani. Ne vietävät kokoontuivat siihen ympärillemme kuuntelemaan. Tietysti ne mielellään kuulivat veisattavan ylistysvirsiä itsestään. Uskokaa pois, kyllä ne ymmärsivät. Ainoa syy kanojen tai muitten eläinten älyn puutteesen on se, että niillä ei ole tilaisuutta laajentaa kokemuspiiriään. Niin, me panimme toimeen kilpajuoksuja niiden kesken. Joku meistä piti yhtä tai kahta kanaa kiinni kalkkiviivan takana ja toinen puhalsi torveen sadan jardin tai puolen mailin päässä riippuen siitä oliko kysymyksessä pika- tai kestävyysjuoksu. Me pidimme kirjaa tuloksista, löimme vetoja ja panimme merkille huippusaavutukset. Kun asia tuli tunnetuksi, teimme rahaa kuin roskaa. * * * * * Vieras keskeytti äkkiä kertomuksensa ja rupesi käärimään palturia. »Mikä teidät sai lopettamaan sen sitten?» uskalsi joku hämärän hiljaisuudesta. »Ylpeys», vastasi vieras juhlallisesti. »Hengen ylpeys.» »Kuinka niin?» uteli Charley hetken perästä. »Kanat», jatkoi vieras hetken kuluttua, »seisoivat ympärilläni ja kuuntelivat kun kehuin miten mainioita lintuja ne olivat, kunnes ne ylpistyivät. Ne eivät tahtoneet olla missään tekemisissä toisten kanojen kanssa, joita olimme hankkineet ravinnoksemme, vaan seisoskelivat ikävystyneen näköisinä, kun ei mitään kilpailuja pantu toimeen. Ne alkoivat tulla aivan samanlaisiksi kuin nuo neljäsataa, joista sanomissa luitte. Se oli yhtenäistä kilpa-ajoa, heinäsirkkatanssiaisia ja kanojen iltapäivä-retkiä. Ne tulivat toimettomuutta rakastaviksi ja ylpeiksi, aivan kuin ihmiset. Sitten seurasi rotuitsemurha. Ne alkoivat tuntea itsensä siinä määrin ylhäisiksi, että näet kieltäytyivät enää munimasta.» Kukaan ei rohjennut sanoa mitään. »Windy Billin käärme —», alkoi kertoja sukkelasti. »Vieras», keskeytti Windy Bill painolla, »mitä tuohon käärmeeseen tulee, niin pyydän teitä ymmärtämään, että vuosien kuluessa ja arvostelukykyni kasvaessa olen tullut siihen käsitykseen, että se olikin tavallinen onkimato!»

arizona.txt

Stewart Edward Whiten 'Arizonan öitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2717. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

MUINAISTEN SUOMALAISTEN PAKANALLISET EPÄJUMALAT Kirj. G. E. Eurén Kustantanut G. E. Eurén, Painanut F. L. Lund ja C:o, Hämeenlinna, 1858. Imprimatur: L. Heimbürger. Johdanto. Kaikki ihmiset tunnustavat olevan voimia ihmistä suurempia, jotka hallitsevat kaikki maassa sekä taivaassa. Niin oli meidänki pakanallisilla esi-isillämme heidän jumalansa, joiden vihaa he pelkäsivät, joiden suosiota he etsivät ja joiden voimaa he palvelivat. Mutta he, niinkuin ainakin pakanat, koperoitsivat vielä pimeyden varjossa eivätkä voineet itsestänsä, enempää kuin muutkaan kansat, oikian Jumalan tuntoon tulla. Mutta ilahuttava ja hauska asia on meille, jotka jo paremman uskon valossa elämme, tutkia heidän uskontoansa, josta tulemme näkemään kuinka pitkälle he omalta voimaltansa pääsivät korkeissa uskon asioissa, ja mikä siis heidän korkein hengellinen elämänsä ja pyrkimisensä oli. Nämät esi-isämme ovat jo vuosisatoja mullassa maanneet, ja heidän maallinen olentonsa ikipäiviksi kadonnut, mutta heidän hengellinen elämänsä, heidän korkein ilonsa ja surunsa, heidän sielunsa jaloimmat tunnot ovat meille tallelle jääneet, kehoittaen meitäkin tulevaisillemme jättämään jotakin hengellistä tavaraa, jota ei ruoste raiskaa eikä maa mädätä, sittekun meidän maallinen olento jo aikaa on tästä elämästä eronnut ja unhotukseen joutunut. Niinkuin kaikkikin pakanat eivät Suomalaiset kansatkaan voineet järjellänsä käsittää yhtä ainoata kaikkivaltiasta olentoa, joka väellänsä ja voimallansa kaikki hallitsee ja voimassa pitää; vaan he ajattelivat erinäiset voimalliset olennot ilmassa, vedessä, maassa ja maanalassa. Näissä kaikissa taas ajattelivat he hallituksen samanlaisen kuin he sen näkivät ihmisten kesken perheessä: yksi kaikista voimallisin, isäntä, jota totteli iso joukko lapsia ja palvelioita; isännällä oli vaimonsa ja kaikki elivät samassa talossa. Muutoin olivat nämät olennot muussakin ihmisten kaltaiset: he söivät, joivat, iloitsivat, surivat jne. I. Ilman Jumalat. 1. _Jumala_ on perisuomalainen sana ja jo ikivanhoista ajoista esi-isillemme tuttu. Mutta pakanuudessa ei sillä taitanut olla sitä merkitystä, joka sillä nyt on ja jonka se kristillisyydestä on saanut. Ei se alussa merkinnyt yhteisesti jumalallista olentoakaan, sillä semmoista yhteistä Jumalan ajatusta ja nimeä eivät pakanalliset esi-isämme alussa voineet käsittää. Mutta mitähän se sitte merkitsi? Helposti havaitsee kukin suomalainen ettei tämä sana ole alkuperäinen, vaan johtosana; jota sen pääte _-la_ todistaa. Tämmöinen pääte suomen kielessä merkitsee paikkaa, taloa, kotoa eli olopaikkaa; niin on esim. pappila papin talo eli koto, Mikkola Mikon talo, Jaakola Jaakon talo jne. Mikä paikka oli siis jumala? Mistä saadaan se sana _juma_, johon pääte _la_ on yhdistetty? Silmin nähtävä on sen muoto samanlainen kuin suomalaisten sanain _jumaus, jumu, jumina_. Suomen heimokansa Tseremissit kutsuvat jumalan vielä tänäpänä nimellä _juma_. Tosi on myös ettei mikään luonnon laitos niin lujasti kuin ukkoisen jumina muistuta ihmistä, semmenkin oppimatointa, korkeimmasta voimasta. Siis on juumia alkuansa merkinnyt juminan (ukkoisen) paikkaa eli kotoa se on: taivasta. Helposti taidetaan myös todeksi näyttää että suomalaiset heimokansat esim. Samojedit (nimellä _wum_) alussa ovat palvelleet itse taivasta jumalanansa. Saman ovat tehneet ja tekevät vieläki monet kansat Aasiassa, jonka meidänki esi-isämme ovat tulleet ja alkuperäisen uskontonsa tuoneet. He palvelivat siis alussa taivasta, jonka he nimittivät jumiin kodoksi (jumalaksi). Sana _taivas_ ei ollut silloin vielä tuttu, niinkuin se ei vielä nytkään ole tuttu muille suomen heimon kansoille kuin Suomalaisille ja Wirolaisille. Ollen taivaan ylimmäinen voima rukoiltiin jumalalta hyvää tuulta niinkuin Kalevalan 18 runo värsyt 29-34: "Tule nyt purtehen jumala, Aluksehen armollinen Wäeksi vähän urohon, Miehen pienen miehueksi Näillä väljillä vesillä, Lakeilla lainehilla." Häntä kutsuttiin myös sentähden ilman valtiaksi, niinkuin seuraavassa rukouksessa Kal. 15: 352-362: "Itse ilmoinen jumala Waljastele varsojasi, Kohentele ratsujasi, Aja kirja-korjinesi Läpi luun, läpi jäsenen, Läpi liikkuma-lihojen, Läpi suonten soljuvaisten; Liitä luu lihaa myöten, Suoni suonen päätä myöten, Luo hopea luun lomahan, Kulta suonen sortumahan." Samassa merkityksessä kutsuttiin päin vastoin ilmaa jumalan omaksi, niinkuin Kal. 13: 97. "Eip' on ilmalla jumalan, tämän taivon kannen alla." Tässä ei merkitse jumalan ilma hyvää ilmaa, niinkuin myöhemmin ruotsalaisilta saatu sanantapa, vaan jumalan hallittavaa ilmaa. Siis on sana jumala aika ajoilta merkinnyt 1) taivasta 2) taivaan jumalaa ja 3) jumalan olentoa yhteisesti. Arvattava on myös että ihmisen järki tässä järjestyksessä asian keksi; ensin äksää hän ulkonaisen kappaleen, sitte vasta erottaa hän siitä sisällisen voiman ja vasta viimiseksi taitaa hän ymmärtää että sama yhteinen voima usiassa, niin kaikissakin kappaleissa taitaa vallita. Kuinka taivas taisi ensimäisen ylistyksen esi-isiltämme saada, ei ole vaikia ymmärtää. Sillä mitä on luonnossa joka suuremmalla voimalla vetäisi oppimattoman ihmisen ajatukset puoleensa kuin taivas aurinkonensa, kuunensa, tähtinensä? Sieltähän tulevat sateet, rakeet, tuulet, myrskyt, lumet; sieltä kuuluu ukkoisen jylinä, sieltä säteilee saman liekki, siellä palavat revon tulet. Mutta kuin sana jumala oli yhteisen jumaluuden merkityksen saanut, oli uusi nimi haettava ensin ilman kannelle ja sitte sen jumalalle. 2. _Ukko_ on sittemmin taivaan jumalan nimi, eikä se olekkaan niin ikivanha kuin luulisi. Se näkyy jo sanan merkityksestäkin; sillä sanalla tarkoitetaan personallista olentoa, jota ei mikään kansa, eikä Suomenkaan ensiksi ole palvellut jumalana. Alussa palveltiin luonnon voimia ja luonnon kappaleita, niinkuin aurinkoa, kuuta, tähtiä, jne. Alkuansa merkitsee _ukko_ vanhusta, kunnioitettua vanhaa miestä, isänisää, äitinisää, isää, setää, vanhempaa veljeä. Sentähden kutsutaan häntä vanhoissa runoissa usein myös isännäksi, vanhimmaksi, taatoksi eli isäksi, kuninkaaksi, valtiaaksi eli hallitsijaksi jne. Ja hallituskunnastansa nimitetään häntä taivahan ukoksi, ilman ukoksi, taivaan taatoksi; muutoin ovat vielä taatto taivahinen, mies vanha taivahinen, ilman kultainen kuningas, hopeinen hallitsia, taatto taivaan valtiainen, pilven päällinen jumala hänen nimityksiänsä. Niinkuin taivas on ylinnä muita, niin pidettiin ukkoakin ylhäisimpänä jumalana; hänelle annettiin suoraan nimi ylijumala, pilvien pitäjä, hattaroien hallitsia, ja toisinaan vielä taivahan napanen, arvellen hänen asuvan keskellä taivasta. Häneltä rukoiltiin myös taivaan jumalana sadetta, rajuilmaa, tuulta jne. Oi ukko ylijumala Tahi taatto taivahinen, Wallan pilvissä pitäjä, Hattareien hallitsia! Pidä pilvissä keräjät, Säkehissä neuvot selvät, Idätä idästä pilvi, Nosta lonkka luotehesta, Toiset lännestä lähetä, Etelästä ennättele, Wihmo vettä taivohesta, Wettä pilvistä pirota, Orahille nouseville Touvoille tohiseville. Kal. 2: 317-330. Oi ukko ylijumala, Ilman kultainen kuningas, Hopeinen hallitsia! Rakenna rajuinen ilma, Nosta suuri säiden voima, Luo tuuli, lähetä aalto Aivan vastahan venettä, Jottei päästä Wäinämöisen, Kulkea Suvantolaisen. Kal. 42: 358-366. Taivaan ja ilman hallitsiana täytyi ukon myös hallita suurimmat tapaukset ilmassa, salaman ja jumun, ja olivatki nämät ne tapaukset, joissa hän luultiin osottavan suurimman voimansa. Luultavasti on pitkäisen jylinä se, joka ensin on saattanut raakan ihmisen ajattelemaan jumalallista voimaa olevan. Tämän myös todistaa Suomalaisten nimitys, jumala, joka on otettu ukkoisen jumusta, niinkuin ennen on sanottu. Sana ukko, vaikka alkuansa peräti toista merkitsevä, sai saman merkityksen kuin jumalalla ennen oli ollut, siis ukkoisen jumalan merkityksen, ja tämä on vieläki kielessämme. Sanotaan nimittäin vielä tänäpänä; ukko pauhaa, jyskyy, ukon eli ukkosen jylinä eli jyrinä; samaten ukko iskee valkiata, tulta. Muutoin saa hän runoissa vielä nimiä, jotka ukkoista merkitsevät, niinkuin remupilven reunahinen, jymypilven pitäjä, pitkäinen. Oi ukko ylijumala, Taatto vanha taivahinen Puhki pilvien puhuja Halki ilman haastella! Tuo mulle tulinen miekka Tulisen tupen sisässä. Kal. 12: 279 ss. Oi ukko ylijumala! Jouduttele joutsi suuri, Katso kaaresi parahin, Pane vaskinen vasama, Tuon tulisen joutsen päälle, Työnnytä tulinen nuoli, Ammu vaskinen vasama, Ammu kautta kainaloien, Halki hartiolihojen Kal. 33: 204 ss. Taivaan kaarta pidettiin hänen joutsenansa, jolla hän ammuskeli vaskisia nuolia. Salama oli hänen miekkansa, jota kutsutaan tuliseksi miekaksi, tuliteräiseksi. Muutoin puhutaan vielä ukon kivistä ja kultaisesta kurikasta (vasarasta). Hänen vaatteensa sanottiin olevan tulinen turkki ja panuinen (tulinen) paita, joka saatiin arvattavasti taivaalla hohtavista pilvistä. Joskus sanotaan hänen myös poutapilvessä asuvan. Salaman hallitsiana oli hän myös tulen valtias. Kerran auringon ja kuun kadottua saatti ukko uuden tulen maailmaan. "Tulta iski ilman ukko, valahutti valkeata, miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä; iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä ylähällä taivosessa, tähtitarhojen tasalla." Ukko oli taivaan isäntänä, hänen vaimonsa oli _akka_; toisinaan saa ukko nimen äijä, ja akka nimen ämmä. Ukon pojasta on myös puhe runoissa, ja monta vaimollisia sikiötä omistetaan hänelle; ne saavat nimen Luonnottaret ja ovat ukon tottelevia palvelioita. Taivaan isäntänä oli ukko myös sateen antaja, josta häntä rukoiltiin vuoden tulosta ja keväällä kylvön aikana pidettiin ukon juhlaa. Silloin vietiin korkeille vuorille ja kukkuloille ruokaa ja muita antimia. Moni vuori on ehkä siitä saanut nimen ukonvaara. Ylijumalana ja veden antajana sai hän vallan vedessäkin, josta monet vedet vielä nimensä kantavat: Äijän paikka, Akkajärvi, Ämmänkoski, Akanlahti jne. Suomen kielessä on myös vielä nimitys ukon virta (alaspäin jokea) ja ämmän virta (ylöspäin jokea). 3. _Päivö, Kuu, Otava, Tähti ja muut ilman jumaluudet_. Ukko oli tosin ilman ja taivaan jumala; mutta siihen eivät tytyneet muinaiset esi-isämme. Sillä näkivät taivaalla auringon (päivän), kuun, tähdet, jotka he pitivät erinäisinä valtoina, ehkä ei ukon vertaisina. Kukin heistä oli omavaltainen isäntä, mutta niinkuin maan päällä yksi isäntä on rikas ja lavian talon herra, mutta toinen köyhä ja vähäisen perheen haltia; niin jumaloissakin ukko oli laviavaltainen, mutta tähti ja sen jumaluus hallitsi ainoasti vähäistä pilkkua avaruudessa, vaikka hän siinä oli isäntä ja oma herransa. Suomalaiset, niinkuin usiammat Aasian kansat, ovat alussa palvelleet päivää (aurinkoa), kuuta, otavaa ja tähtiä (tähdellä tarkoitetaan erittäin pohjantähteä). Jumaloina heitä kuvaillaan miehullisiksi olennoiksi, ja eräs laulu runoilee kuinka päivä, kuu ja pohjantähti tulivat maahan hakemaan morsianta. Tämä kosioretki koski Suometarta, joka oli hanhen munasta haudottu. Kaikilla näillä jumaloilla myös luultiin olevan vaimonsa. Kaikille heille myös annetaan tyttärensä ja päivällä, kuulla ja tähdellä kuvaillaan myös poika olleen. Auringolla oli, paitsi mitä päivän pojaksi kutsuttiin, toinenki poika nimeltä _Panu_, joka myös merkitsi tulta. Niin kuuluu runossa: "Panu poika aurinkoisen, Armas auringon sikiö! Tuli nosta taivosehen, Kehän kultasen keskelle, Wahan vaskisen sisälle, Kuin kukin emonsa luoksi, Luoksi valtavanhempansa, Pane päivät paistamahan, Yöt laita lepeämään, Aamulla ylenemähän, Illalla alenemahan." Kal. 26: 431-441. Tästä näkyy myös että Suomalaiset luulivat auringon olevan kultasen kehän, ja että tuli oli siitä maahan saatu. Aurinko ja tuli ovat siis alkuperäisesti sama olento, jonka tähden ei taidettu tulta erittäin palvella, vaan ainoasti auringon sikiönä. Monet Aasian kansat palvelevat vieläkin tulta ja uhraavat sille. Tästä on meillä vielä se jäänös että muutamina juhlina tulia sytytetääu (helavalkiat, kokkovalkiat). Tähän taivaalliseen jumalaseuraan kuuluvat auringon tytär, _Päivätär_ (päivän tytär), kuun tytär, _Kuutar_, otavan tytär, _Otavatar_ ja tähden tytär, _Tähetär_. Kaikki nämät kuvaillaan nuoriksi, kauneiksi ja kankaan kutomisessa oppineiksi. Päivän säteistä oli heidän kankaansa kultainen ja hopeinen, niinkuin runo sanoo: "Tuo Kuutar korea impi, Neiti Päivätär pätevä Pitelivät pirtojansa, Niitänsä nostelivat, Kultakangasta kutoivat, Hopeista helskyttivät Äärellä punaisen pilven, Pitkän kaaren kannikalla." Kal. 41: 103-110. Niinkuin usiammat muutki jumalat saivat myös nämät oman talonsa; auringon talo oli Päivölä, Kuun _Kuutola_, tähden _Tähtelä_. Näitä rukoilivat Suomalaiset lempeinä ja hyväntahtoisina olentoina; he antoivat apua maan asujille heidän tarpeissansa. Auringon ja kuun pimenemisestä oli esi-isillämme se luulo, että joku paha heidän kätki ja sulki vankiuteen. Esimerkiksi: "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas Siitä päivän kiini saapi, Kuuhuen käsin tavoitti. Ne kohta kotihin saattoi Pimeähän Pohjolahan Kätki kuun kumottamasta, Kirjarintahan kivehen, Lauloi päivän paistamasta Wuorehen teräksisehen. Kun oli kuun kulettanunna Sekä päivän saattanunna Pohjolan kivimäkehen, Rautaisehen kalliohon, Jopa valkean varasti, Tulen Wäinölän tuvilta Sai tuvat tulettomaksi, Pirtit valkeattomaksi. Jo oli yö alinomainen, Pitkä pilkosen pimeä, Oli yö Kalevalassa, Näillä Wäinölän tuvilla, Sekä tuolla taivahassa Ukon ilman istumilla." Muiden seassa pidettiin myös _Koi_ jumalana. Wirolaiset myös palvelivat "Koit" (Koita) ja "Älmärik" (Hämärää) jumalina. -- Muutoin kuuluu ilman jumalain sekaan vielä "_ilman impyet ihanat_", "_ilman luonnottaret_." Näitä luultiin olevan kolme, syntyneet ukosta seuraavaisesti: Ukko ilmoinen jumala Hieroi kahta kämmentänsä Vasemmassa polven päässä; Siitä syntyi kolme neittä, Koko kolme luonnotarta Raudan ruostehen emoiksi, Suu sinervän siittäjiksi. Neidet käydä notkutteli, Astui immet pilven äärtä Utarilla uhkuvilla, Nännillä pakottavilla, Lypsit maille, lypsit soille, Lypsit vienoille vesille. Yksi lypsi mustan maidon, Wanhempainen neitosia, Toinen valkean valutti, Keskinäinen neitosia, Kolmas puikutti punaisen, Nuorimpainen neitosia. Ku on lypsi mustan maidon, Siitä syntyi melto-rauta, Ku on valkean valutti, Siit' on tehtynä teräkset, Ku on puikutti punaisen, Siit' on saatu rääky-rauta. Kal. 9: 39-66. Ilmassa olevain luonnotarten seassa mainitaan erittäin _Ilmatar_, joka oli ilman tytär. Hänestä kertoo runo seuraavan, jossa kuvaillaan esi-isäimme luulo maailman luomisestakin: Olipa impi ilman tyttö, Kave luonnotar korea, Piti viikkoista pyhyyttä Ijän kaiken impeyttä Ilman pitkillä pihoilla Tasaisilla tanterilla. Ikävystyi aikojansa, Oudostui elämätänsä Aina yksin ollessansa Impenä eläessänsä Ilman pitkillä pihoilla, Avaroilla autioilla. Jopa astuiksen alemma, Laskeusi lainehille Meren selvälle selälle, Ulapallen aukealle; Tuli suuri tuulen puuska, Idästä vihainen ilma, Meren kuohuille kohotti, Lainehille laikahutti. Tuuli neittä tuuvitteli, Aalto impeä ajeli Ympäri selän sinisen, Laskipäiden lainehien; Tuuli tuuli kohtuiseksi, Meri paksuksi panevi. Kantoi kohtua kovoa, Watsan täyttä vaikeata Wuotta seitsemän satoa, Yhdeksän yrön ikeä, Eikä synny syntyminen, Luovu luomatoin sikiö. Wieri impi veen emona, Uipi idät, uipi lännet, Uipi luotehet, etelät, Uipi kaikki ilman rannat Tuskissa tulisen synnyn, Watsan vaivoissa somissa, Eikä synny syntyminen, Luovu luomatoin sikiö. Itkeä hyryttelevi Sanan virkkoi, noin nimesi: Woi poloinen päiviäni, Lapsi kurja kulkuani! Jo olen joutunut johonki, Ijäkseni ilman alle, Tuulen tuuviteltavaksl Aaltojen ajeltavaksi Näillä väljillä vesillä, Lakeilla lainehilla. -- -- -- Kului aikoa vähäisen, Pirahteli pikkaraisen, Tuli sotka suora lintu, Lenteä lekuttelevi Etsien pesän sioa, Asunmaata arvaellen. Lenti idät, lenti lännet, Lenti luotehet, etelät, Löydä tiloa tuota, Paikkoa pahintakana, Kuhun laatisi pesänsä, Ottaisi olosiansa. Liitelevi, laatelevi, Arvelee ajattelevi; Teenkö tuulehen tupani, Aalloillen asunsiani; Tuuli kaatavi tupasen, Aalto vie asunsiani. Niin silloin veen emonen, Ween emonen, ilman impi Nosti polvea merestä, Lapaluuta lainehesta Sotkalle pesän siaksi, Asunmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu Liiteleikse, laateleikse, Keksi polven veen emosen Sinerväisellä merellä, Luuli heinä-mättähäksi, Tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi liitelevi, Päähän polven laskeuvi, Muni kultaset munansa, Kuusi kultaisia munoa, Rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, Päätä polven lämmitellä; Hautoi päivän, hautoi toisen, Hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, Ween emonen, ilman impi Tuntevi tulistuvaksi, Hipiänsä hiiltyväksi. Luuli polvensa palavan, Kaikki suonensa sulavan. Wavahutti polviansa, Järkytti jäseniänsä, Munat vierähti vetehen, Meren aaltohon ajaikse; Karskahti munat muruiksi, Katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joudu, Siepalehet veen sekahan, Muuttuivat munat hyviksi, Kappalehet kaunoisiksi: Munasen alanen puoli Alaseksi maaemäksi, Munasen yläinen puoli Yläiseksi taivahaksi, Yläpuoli ruskeaista Päivöseksi paistamahan, Yläpuoli valkeaista Se kuuksi kumottamahan; Mi munassa kirjavaista, Ne tähdiksi taivahalle, Mi munassa mustukaista, Nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, Wuodet tuota tuonnemmaksi, Uuden päivän paistaessa Uuden kuun kumottaessa; Aina uipi veen emonen Ween emonen, ilman impi Näillä vienoilla vesillä. Utuisilla lainehilla, Edessänsä vesi vetelä, Takanansa taivas selvä. Jo Wuonna yhdeksäntenä, Kymmenentenä kesänä Nosti päätänsä merestä, Kohottavi kokkoansa, Alkoi luoda luomiansa, Saavutella saamiansa Selvällä meren selällä, Ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, Siihen niemet siivoeli; Kussa pohjasi jalalla, Kalahaudan kaivaeli; Kussa ilman kuplistihe, Siihen syöverit syventi. Kyljin maahan kääntelihe, Siihen sai sileät rannat; Jaloin maahan kääntelihe, Siihen loi lohiapajat; Päin päätyi maata vasten Siihen laitteli lahdelmat. Ui siitä ulomma maasta, Seisattelihe selälle; Luopi luotoja merehen, Kasvatti salakaria, Laivan laskemasiaksi, Merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret jumottuna, Luotu luotoset merehen, Ilman pielet pistettynä, Maat ja manteret sanottu, Kirjattu kivihin kirjat, Weetty viivat kallioihin, Wiel' ei synny Wäinämöinen, Ilman ikirunoja. Waka vanha Wäinämöinen Kulki äitinsä kohdussa Kolmekymmentä keseä, Yhden verran talviaki Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla lainehilla. Arvelee ajattelevi Miten olla, kuin eleä Pimeässä piilossansa, Asunnossa ahtahassa, Kuss ei koskaan kuuta nähnyt Eikä päiveä havannut. Oudosteli aikojansa, Tuskastui elämätänsä; Liikahutti linnan portin Sormella nimettömällä, Lukun luisen luikahutti Wasemmalla varpahalla, Tuli kynsin kynnykseltä, Polvin porstuan ovelta. Siitä suistui suin merehen, Käsin kääntyi lainehesen; Jääpi mies meren varahan, Uros aaltojen sekahan. Wirui siellä viisi vuotta, Sekä viisi, jotta kuusi, Wuotta seitsemän, kahdeksan, Seisottui selälle viimein, Niemelle nimettömälle, Tanterelle puuttomalle. Kal. 1: 110-334. Tämän runon mukaan oli ilmatar siis maan ja manteren luoja, ja Wäinämöinen ensimäinen luotu ihminen. Muutamissa runoissa vielä mainitaan _Udutar ja Terhenetär, Utu-tyttö, Terhen-neiti_. Molemmat merkitsevät samaa udun, kaasun ja sumun jumalata. -- Samaten maitan _tuulen tytär_ tuulen jumaluutena. _Eteletär_ on etelä-tuulen jumaluus, lempiä niinkuin etelätuulikin. _Suvetar_, suven jumaluus, kuuluu myös luonnon lempiäin emoisten sekaan; häntä rukoiltiin karjaa suojelemaan. Näillä molemmilla viimisillä ei ole suurta eroa; sillä suvi merkitsee kielessämme myös etelää. II. Veden Jumalat Ilman jälkeen näkyy vesi olleen esi-isäimme useimpain jumalain olo-paikka. Sillä raakalaisenki mielessä on joku himiä aavistus siitä että jumala on hengellinen, vaikka hän sitä ei voi selkiästi käsittää; mutta mitä hienompi ja läpinäkyväisempi, sitä jumalallisemmaksi hän paikan ja kappaleen luulee. Ja niin tekivät esi-isämmekin; he jumaloitsivat vesiä ja ajattelivat niihin koko joukon jumalia. Niin tekevät vielä nytkin monet kansat. Alussa pyhittivät ja palvelivat Suomalaiset itse vettä; sen todistavat ne monet vedet, joilla vielä nytkin vanhuudesta on _pyhän_ nimi: _Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhävesi_ jne. Saman tekivät muinen Lappalaiset ja Wirolaiset. Runoissakin vettä rukoillaan jumalana: "Wesi kiellä poikoasi, Laine lastasi epeä, Ahto aaltoja aseta, Wellamo veen väkeä, Ettei parsku parraspuille, pääse päälle kaarieni." Kal. 42: 529-534. Mutta sittemmin sai vesi, niinkuin ilmakin ukossa, oman jumalansa _Ahti eli Ahto_, joka tässä isäntänä vallitsi rajattomasti. Häntä kuvaillaan vanhana miehenä, ruohopartaisena, vahtovaippaan vaatetettuna. Runoissa saa hän nimen veen (veden) isäntä, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsia. Hänen rikkautensa ja aarteensa sanotaan olevan äärettömät. Niiden omistajaksi tuli hän siitä että tuo onnen tuoja Sampo hajosi ja murut meteen jäivät: Niin meni muruja noita, Sammon suuria paloja Alle vienojen vesien, Päälle mustien murien; Ne jäivät veen varaksi, Ahtolaisten aartehiksi; Siitäpä ei sinä ikänä, Kuuna kullan valkeana Wesi puuttune varoja Ween Ahto aartehia. KaL 43: 267-276. Samassa tilassa anasti Ahti Wäinämöisen hauven-luisen kanteleen, jonka myrsky veneestä vieritti mereen. Se tuli Ahtolan iki-iloksi, jota Ahti ei enään antanut takaisin. Ja muutoinki oli Ahti aivan ahne vieraan kalun perään. "Harvoin Ahti antanevi, kun on kerran keksinynnä." Mutta välistäin liikkui hänen sydämensä armahtavaisuuteen; niin kertoo satu, että köyhä paimenpoika rannalla veisiellessä pudotti veitsensä järveen. Pojan itkusta liikutettuna ui Ahto rantaan, sukelti ja toi pojalle kultaveitsen. Mutta rehellisessä viattomuudessaan ei poika tätä omistanut. Ahto sukelsi uudesti ja toi hopiaveitsen, mutta poika kielsi samaten sen olevan kadonneen veitsensä. Ahto toi kolmannesti sukeltain oikian veitsen, jonka poika iloissaan omisti. Tämän köyhän mutta rehellisen paimenen palkinnoksi lahjoitti Ahto hänelle kaikki kolme veistä. Mutta Ahdon suurin rikkaus olivat kalat, jonka tähden meri saa nimen "salainen kartano, lohinen louhikko." Hänen talonsa oli _Ahtola_. Taloa hallitessa oli Ahdon apuna hänen vaimonsa _Wellamo_, "veden emäntä, veden eukko." Hän niinkuin Ahto itsekin oli vanha "vakainen vaimo," "veden ehtoisa emäntä, veden armas antivaimo." Hän oli puetettu "sinilakkiin," hänen hameensa oli hienohelmainen, hänen paitansa sävestä ("rytinen paita, ruoko-rinta") ja vaippa vaahdosta (vaahtivaippa). Weden muut olennot olivat näiden alamaisia, ja saavat nimen Ahtolaiset, veden väki, Wellamon väki, Wellamon ikiväki, Ahdon lapset, Wellamon neidot, meren haudan haltiat, veden vallat jne. Muutamat näistä saavat erinimiä: pikku mies, Aallotar (aaltojen jumalatar), Kosken neiti, Melatar (melan jumalatar), Sotkottaret (suorsain suojelevaiset jumalattaret). Sillä näitä veden haltioita kuvailtiin oleskelevan ja hallitsevan ei ainoasti meressä, vaan muissakin vesissä: järvissä, virroissa, koskissa, kaivoissa, lähteissä jne. "Pikku mies" kuvaillaan runoissa (Kal. 2: 111-124) seuraavaisesti: "Nousipa merestä miesi, Uros aalloista yleni, Ei tuo ollut suuren suuri, Eikä aivan pienen pieni: Miehen peukalon pituinen, Waimon vaaksan korkeuinen Waski oli hattu hartioilla, Waski-saappahat jalassa, Waski-kintahat kädessä, Waski-kirjat kintahissa, Waski-vyöhyt vyölle vyötty, Waski-kirves vyön takana, Warsi peukalon pituinen, Terä kynnen korkeuinen." Sotkottaret niinkuin heidän suositeltunsakin suorsat oleskelivat rannan ruohossa, josta runo sanoo: "Sisarekset sotkottaret Rannan ruokoiset kälykset, Hiipoivat hivuksiansa, Hapsiansa harjasivat Harjalla hopeapäällä Sukimella kultaisella." Kal. 41: 143-148. Ahtoa ja Wellamoa rukoiltiin antamaan kalansaalista, asettamaan tuulta ja myrskyä merellä, auttamaan kulkua vaarallisissa meriretkissä niinkuin koskissa ja yleisesti matkustajia merimatkoilla. Kosken neitiä erittäin rukoiltiin kosken kuohuissa auttamaan. Pikku miestä rukoiltiin myös avuksi kalastamisessa. Hän otti hongan rannalta, pani sen päähän tarpoimeksi paaden ja ajoi sillä suuren paljouden kaloja Wäinämöisen nuottaan. Samaten hän myös kaasi sen suuren tammen, joka kasvoi ihmisten ikäväksi niin että se esti päivän paistamasta. Mutta pikkumies sai tässä tilassa semmoisen koon, että "jalka maassa teutaroivi, pää pilviä pitävi, syltä oli silmien väliä, syltä housut lahkehesta, puolta toista polven päästä, kahta kaation rajasta." Kaikki nämät jumaluudet olivat muinaisten Suomalaisten mielestä suosiollisia, hyviä olentoja. Mutta vedessä oli myös pahan suopia, voimallisia olentoja, joista mainitaan _Wesihiisi, Turso eli Tursas ja Wetehinen_. Wesihiisi mainitaan ainoasti hirmuiseksi. -- Iku-Tursoa avuksensa huutaa Pohjolan emäntä Louhi, upottamaan Kalevalan kansaa. Wäinämöinen tarttui tämän meren kummituksen korviin, nosti sen vedestä eikä laskenut lepoon ennenkuin Turso oli luvannut ikipäiviksi olla aalloista nousematta kuolevaisia kiusaamaan. Tämä Meri-Turso siitti Pohjolan neidon kanssa yhdeksän poikaa, jotka olivat pahimmat ihmisten kiduttajat. -- Runo sanoo että _Wetehinen ja Syöjätär_ olivat kärmeen vanhemmat. Wetehinen nousi myös Tuonen joesta Ilmarista vastaan, mutta lintu kokko ajoi hänen takaisin. Muutoin osottaa nimi että Wetehinen oli yleisesti veden haltia, vaikka pahanlainen. III. Maan jumalat. Harvat ovat ne kansat, jotka lapsuudessaan eivät ole palvelleet maata jumalana, kuvaillen sitä lempiän äitin kaltaiseksi; sillä maa antaaki ravintoa sekä ihmisille että eläimille; maa synnyttää ja kasvattaa itsestänsä kaikenlaista, jolla ihmiset ja eläimet taitavat henkensä pitkittää. Tämä ajatus oli meidän esi-isillämmekin; he antoivat tälle olennolle nimen _maaemä_. Mutta vanhat Suomalaiset eivät kauvan pysyneet tässä ensimäisessä ja tärkeässä maan jumaloitsemisessa; niinkuin ennen on ilmasta ja vedestä sanottu, niin muuttui itse maan palvelus jonkun maassa asuvan olennon palvelukseksi. Tämä koko maassa hallitseva olento kuvailtiin synnyttäväisen ja kasvattavaisen luontonsa mukaan vaimolliseksi. Se sai nimen _maan emo, emonen_ (emu), _mannun eukko_ (maan ämmä), _maan emäntä, akka manteren alainen_ jne. Häntä rukoiltiin hyvästä kasvusta, esim. seuraavalla tavalla: "Akka manteren alainen Mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, Maa väkevä vääntämähän; Eipä maa väkeä puutu Sinä ilmoisna ikänä Kun lie armo antajista, Lupa luonnon tyttäristä. Nouse maa makaamasta, Luojan nurmi nukkumasta, Pane korret korttumahan Sekä varret varttumahan, Tuhansin neniä nosta, Sadoin haaroja hajota Kynnöstäni, kylvöstäni, Varsin vaivani näöstä!" Erittäin merkillinen maan olentojen seassa on _Pellervoinen_, pellon poika, myös kutsuttu _Sampsa_. Ilmattaren luotua munasta maan ja taivaan ja synnytettyä Wäinämöisen, oli maa kasvaimista varsin paljas. Wäinämöinen saa nyt Pellervoisen kylvämään maata, ja hän: "Mäet kylvi männiköiksi, Kummut kylvi kuusikoiksi, Kankahat kanervikoiksi, Notkot nuoriksi vesoiksi, Noromaille koivut kylvi, Lepät maille leyhkeille, Tuomet kylvi tuoreelle, Pihlajat pyhille maille, Pajut maille passuroille, Katajat karuille maille, Tammet virran viereville." Pellervoinen on arvattavasti sama olento, jota myös nimitettiin _Pellon Pekko_, jonka sanottiin erittäin auttaneen ohran kasvua ja toukoja; tämän suhteen oli hän myös oluen jumala, josta sanantapa _maistaa pellon pekkoa_ (juoda vierettä) on tullut. Pispa Agrikola nimittää vielä muita jumalia, jotka huolta pitivät maan hedelmällisyydestä: _Liekkiö_ hallitsi ruohot, juuret ja puut, _Köndös_ huhdat ja pellot teki, _Rongoteus_ ruista antoi, _Syres_ herneet pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi, _Wironkannas_ kauran kaitsi. Mutta näistä ei runot mainitse juuri mitään. Agrikola kuoli vuonna 1557. * * * * * Mutta vähä oli meidän esi-isillämme sanomista pellon ja muun viljelyksen jumalista; sillä peltoa ja viljelystä he aivan vähän tunsivat. Sitä vastaan olivat he hyvin tutut metsässä, ja metsän riista heidän tavallisin elantonsa. Sentähden olivat metsän jumalalliset olennot vanhoille Suomalaisille kaikista tutuimmat ja hartaimmin palvellut. Ylimmäinen metsän herra oli _Tapio_, "halliparta," "havuhattu," "naamaturkki," Toisinaan saa hän nimen _Kuippana_ (pitkäkaulanen) ja _Riippa_ (korkia lakki). Muutoin mainitaan hän _metsän ukko, Tapiolan ukko, kummun ukko, maan isäntä, Tapion talon isäntä, korven kuningas, salon herra, maan pitäjä, antoluoja, luja jumala, villan antaja_ jne. Nämät ja monet muut nimitykset jo osottavat kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Tapion puoliso oli _Mielikki eli Mimerkki_, joka saa nimitykset _metsän emäntä, Tapion talon emäntä, metsän armas antimuori, metsän metinen muori, Metsolan tarkka vaimo, metsän ehtoisa emäntä, metsän miniä_ jne. Muutoin saa hän usein lauseen _puhdas vaimo_, jolla on "muoto kaunis." Muutoin oli ajatus semmoinen että Tapion väki, niin Mielikkikin, olivat kauniissa vaatteessa koska metsämiehelle hyvin onnistui, mutta huonossa puvussa jos hän ei otusta saanut. Ilmarinen sanoo hyvän saaliin aikana että: Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Tellervo Tapion neiti Kanssa muu Tapion kansa, Kaikki kullassa kuhisi, Hopiassa horjeksihe; Itsensä metsän emännän, Ehtoisan metsän emännän, Kädet oli kullan käärehissä, Sormet kullan sormuksissa, Pää kullan päätinehissä, Tukat kullan suortuvissa Korvat kullan koltuskoissa, Kaula helmissä hyvissä. Kal. 14: 121-134. Rukoillessa hyvää saalista pyytää hän metsän emäntää laskemaan pois rumat vaatteensa, sanoen: Oi mielu metsän emäntä, Metsolan metinen muori! Heitä pois heinäkengät, Koski-virsusi karista, Riisu riihi-ryökälehet, Arkipaitasi alenna, Lyöte lykkyvaatteisihin Antipaitoihin paneite Minun metsäpäivinäni, Erän etsoaikanani! Ikävä minun tulevi, Ikävä tulettelevi Tätä tyhjänä oloa, Ajan kaiken annituutta, Kun en anna aioinkana Harvoinkana hoimauta, Ikävä ilotoin ilta, Pitkä päivä saalihitoin. Kal. 14: 135-152. Sama kaikenmoinen kuvaus kohtaa meitä myös Tapion talosta, joka saa nimet _Tapiola, Metsola, Konkela_ (honkatalo), _Havulinna, Lumilinna, Sarvilinna, Metsänlinna_. Jos metsämiehellä oli onni, oli Tapiola kaunis ja mieluisa, mutta saalihin puutteessa oli se huono talo. Suuria aarteita oli Tapion talossa; siellä oli "Tapion avara aitta," jonka kulta-avaimet olivat metsän emännän hallussa, niinkuin muidenki huonetten avaimet. Muiden seassa oli myös mesi (hunaja) hänen hallussansa, ja sitä oli Tapiolassa runsaasti. Sentähden saa tämä emäntä myös nimen _Simanter_ (sima, hunaja). Tämä tallitettiin "metisessä arkussa, mesilippaassa." Mutta Tapiolan suurin rikkaus olivat kaikki metsän elävät, jotka kutsuttiin Tapiolan karjaksi. Ilman isännän ja emännän luvatta ei ollut mahdollista saada näistä mitään saalista, sentähden rukoili metsämies hartaasti heitä ajamaan elävät hänen tiellensä. Metsän riistaa ajaissa metsämiehelle oli Tapiolla "kultanen kurikka, vaskinen vasara," jolla hän metsässä kolisteli. Myös kotieläimet laitumella käydessä olivat Tapion väen suojeluksessa, josta häntä myös rukoiltiin, esim. "Katso kaunoinen jumala, Warjele matoinen luoja, Warjele vahingon tieltä, Kaitse kaikista pahoista, ettei tuskihin tulisi Häpeihin hämmentyisi! Kuin katsoit katollisessa, Alla varjon vartioitsit, Niin katso katottomassa. Waali vartiottomassa, Jotta karja kaunistuisi, Edistyisi emännän vilja Hyvän suovan mieltä myöten, Pahan suovan paitsi mieltä!" Agrikola mainitsee _Kekrin_, joka karjan kasvon suojeli; mutta siitä ei runot tiedä mitään. Kuitenki on tuo epäilemätöin asia; sillä se elää vieläki Suomen kansan mielessä, ja muinen vietettiin pyhämiesten aikaan Kekrin juhlaa. Tapio emäntinensä ei ehtinyt arvattavasti kaitsemaan kaikkea sitä suurta eläväin paljoutta, joka metsissä oleskelee; sentähden oli heillä paljo väkeä työssä. Tämä väki saa nimen _Tapion kansa, Tapion pojat, Tapion neidet eli piiat, metsän immet, viljan eukot_. Vaimon puoli saa myös nimen _Luonnottaret, Luonnon tyttäret_. Ilmarisen emäntä rukoilee Tapiota näin: Työnnä luonnon tyttäriä Minun viljan viitsiöiksi, Katsojaksi karjan kaiken! Paljo on piikoja sinulla, Sadoin käskyn kuulioita, Eläjiä ilman alla, Luonnottaria hyviä. Kal. 32: 76-82. Yksi ainoa Tapion väestä kantaa miehen nimeä, ja se on _Nyyrikki eli Pinneys_, Tapion poika. Hän on "puhdas mies," "siniviittaan" puetettu, kantain korkiata lakkia, joka on sininen ja punainen. Häntä rukoiltiin lyömään rastia puihin ettei metsämies eksyisi. Muu Tapion kansa on vaimoväkeä; niin _Tellervo eli Hillervo_, "Tapion neiti, metsän tyttö," puetettu "utupaitaan, hienohelmaan." Hän oli pulskia keltatukka joka kaitsi Tapion emännän karjaa; häntä rukoiltiin myös elukoita suojelemaan ja terveenä illalla kotiin saattamaan. Tapion tytär, ystävällinen _Tuulikki_ oli myös paimentajan toimessa, mutta rukoiltiin myös metsän riistaa ajamaan metsästäjän tielle. Tapion naisväen lukuun kuului vielä _Metsän piika pikkarainen_, "sima-suu," jonka luultiin simasta elävän. Hänellä oli "simapilli," jota hän soitteli paimentaissansa. Myös auttl hän metsämiehiä ja viittaili teitä metsästäjille. Melkein kullakin puulla oli myös suojeleva olentonsa, joka kuului Tapion vallan alle. Niin mainitaan _Tuometar, Hongatar, Katajatar, Pihlajatar_, jotka, paitsi erinäisten puiden suojelusta, myös pitivät huolta elukoista. Niin oli metsässä paljo väkeä, kullakin puulla, kivellä ja huoneella oli oma haltiansa, ettei mikään kaivannut suojeliaansa. Myös pahoja olentoja luultiin metsässä olevan. Ja tämmöinen oli _Hiisi, mies häijy_, joka ynnä Syöjättären kanssa siitti kärmeen. Waivat ja onnettomuudet olivat Hiiden toimittamia, "Hiiden heittoja." Ja Hiisi saa runoissa usein saman merkityksen kuin _Paha, Pahalainen, Piru, Lempo_, jotka kaikki ovat pahoja olentoja. Hiiden asunto, _Hiitola, Hiiden linna eli Tanikan linna_ kuvailtiin sentähden olevan synkeissä kolkoissa metsissä ja vuoren rotkoissa. Hän saa myös siitä nimen _Wuoren ukko_, ja monta vuorta on tästä saanut nimen "Hiiden vuori." Runoissa eroitetaan monasti _Wesi-Hiisi, Wuori-Hiisi, Metsä-Hiisi_, josta näkyy että merkitsi pahaa olentoa yleisesti eli samaa kuin pahalainen, piru jne. Sen todistaa myös vielä sanantapa: _mene hiiteen!_ Hiiden suku sai nimen _Hiiden väki, Wuoren väki_, josta mainitaan "Hiiden poika pikkarainen" ja "Hiiden impi." Jos elollisissa ruumeissa luultiin olevan paljo olentoja, niin sitä vastaan elottomissa (kiveimissä) ei semmoisista melkein mitään tietty; sillä niissä ei ollut erinomaisia voimia havaittavana. Kuitenki rukoillaan kerta _Kimmo, Kammon poika_ halkasemaan kiveä, karilainen mainitaan karien haltiana. Ihmisen taipumuksilla ja mielialoilla oli myös jumalansa. Ensiksi tulee mainita rakkauden jumalattaren, _Sukkamieli_, jonka mieli oli pehmiä kuin sukka ja lempiä. "Sukkamieli mielen kääntäjä, Mesilläs tuon mieli haudo, Haudo mieli mielettömän, Armahani armottoman." Runoissa ei Sukkamieltä nimitetä, mutta sitä useimmin _Lempi_, rakkaus, rakkauden jumala. -- Ihmisen taipumuksista jumaloittiin myös _Uni, Unonen_, tämäkin lempiä luonnostansa. _Untamo_ rukoiltiin unia selittämään. Terveyden jumalatar oli _Suonetar_, jonka luultiin suonia kehräävän; hän tuli "suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa suonia sitelemään, päitä suonten solmimahan." -- Sitä vastaan oli _Kivutar ja Wammatar_ vaivain ja kipujen tuottajat. Muita jumalallisia olentoja olivat vielä: _Sinettäret_, sinisen värin palvossa auttajat, _Kankahattaret_ kankaan kutoissa auttajat, _Matka-Teppo_, tiejumala, auttaja matkoilla jne. Erinäisiä olentoja, jotka vieläkin pöllöttävät kansan mielessä, olivat _Menninkäiset_, joiden luultiin olevan kuolluitten haamuja maassa, ja _Maahinen_, joka oleskeli maassa, puiden, kivien ja kynnysten alla. Sen luultiin olevan ihmisen muotoinen, vaikka aivan pienen. Näitä lepyttääksi täytyi ihmisen heille uhrata kaikkia, olutta pannessa, leipoessa jne esikoisen. Heitä pahottaissa sai ihminen kivun, erinomattain rupia, josta vieläkin sana _maista_ on tavallinen ja merkitsee jonkunlaista sydelmää. IV. Maanalan jumalat. Muinaisilla Suomalaisilla, niinkuin heidän heimokansoillansakin, oli se usko ettei kuolema -- tämä kolkko ja käsittämätöin tapaus, jota he pelvolla ja vapistuksella ajattelivat -- ettei kuolema peräti katkaisnut elämän lankaa ja ihmisen olentoa peräti tyhjäksi hävittänyt; ihmisellä oli heidän mielestänsä jonkunlainen olemus toisellakin puolella haudan. Tämän osottivat he muutamilla menoilla kuolleita haudatessa: hänen mukaansa pantiin ruokaa, veitsi, kirves, tulukset, keihäs, pata, reki ja muuta semmoista, jota hän tässä elämässä oli tarvinnut. Sillä luultiin ihmisen tulevassakin elämässä elävän samaten kuin maan päällä ja siis tarvitsevan samoja aseitakin. Muutamat kansat luulivat ja luulevat vieläkin heidän uudessa olossansa olevan ruumiilliset; toiset taas pitävät heidän hengellisinä olentoina, jotka asuvat joko haudoissansa taikka harhailevat ympäri maan päällä, erinomattain yön pimeydessä, myrskyssä ja rajuilmassa; he ilmestyvät tuulen pauhussa, tulen leimauksissa ja tuhansittain muissa luonnon tapauksissa. Poppamiehet eli loihtiat luullaan saavan heidän nähdä ja heiltä tietää asioita, jotka tavalliselle ihmiselle ovat käsittämättömät; ja tavallisille ihmisille ovat he myös näkymättömät. Kuolleille uhraaminen on ollut ikivanhoista ajoista asti tapana Aasian kansoilla. Myös Suomalaisilla kansoilla näkyy olleen joku alku tämmöisestä vainaitten palveluksesta; sillä he pitivät juhlia kuolleitten muistoksi ja anoivat heiltä apua. Niin luultiin poppamiehen, haltioissa ollessansa, kulkevan ympäri maan alaisissa paikoissa hakemassa apua kuolleilta. Runo sanoo myös että viisas Wäinämöinen, kolmen loihtusanan puutteessa, meni vanhan Wipusen haudalle saadaksensa häneltä sen kaivatun tiedon. Mutta kuinka suuri ikään tämä kuolleitten palvelus oli, oli siinä aina pelko pääasiana. Uhrit ja juhlat toimitettiin vainaitten lepyttämiseksi. Sillä kuolleitten luultiin käyvän jälkeisiä maan päällä katsomassa ja heille levottomuutta tekemässä, eikä tämä luulo vieläkään ole peräti kadonnut. Kuolleitten haamut saivat viimen monet nimet: _Menninkäiset, Keijuiset, Kööpelit, Peijot, Peijakkaat_, jotka kaikki merkitsevät melkein samaa. Kaikilta näiltä pelättiin jotain pahaa aina. Ja heidän paikkansa oli maan alla, vaikka he toisinaan tulivat maan päälle. Jos kuollutta ei hautaan saatu, pysyi hän aina liikkeellä maan päällä, enimmästi samalla paikalla jossa hänen ruumiinsa oli kuollessa ollut. Maan alla, jossa täältä lähteneet oleskelivat, vallitsi _Tuoni eli Mana_. Hänen talonsa oli _Tuonela eli Manala_ (oikeistaan: Maanala), joka muutoin kuvailtiin hyvin tämän maailman kaltaiseksi. Siellä paisti päivä, siellä oli vesiä ja laaksoja, ketoja, peltoja ja niittuja, siellä karhuja, susia, kärmeitä, haukia jne. Mutta kaikki oli vahingollisia, kolkkoja ja hirmuisia. Metsät synkiät, vesi musta, oraat semmoiset että kärme ja "Tuonen toukka" niistä saivat hampaansa. Tuonelan joki, josta usein puhutaan, oli kovin virtainen ja pyörteinen, siinä oli "vihanen koski", "kova kynsikoski." Muutoin nimitetään vielä Manalan alusvesi, Manalan saari. Tuonelaan tullessa oli käyminen yli yhdeksän ja puolen meren, sitte tultiin joelle, jonka takana näkyi itse Tuonela. Tässä talossa oli Tuoni isäntänä. Hän oli ankara, säästämätöin eikä rukous taitanut hänen korviinsa tunkea. Hän vanha ukko, kolmisorminen ja hattu päässä, joka rippui alas olkapäille. Hän vartioitsi tarkoin kaikkia, jotka hänen valtaansa olivat joutuneet. Hän ei ketään tappanut, mutta hän saatti kuolleen taloonsa ja piti hänestä tarkan vaarin. Tässä toimessa oli hänellä apuna _Tuonetar, Tuonen akka, Tuonelan emäntä_, joka oli vanha ämmä, vääräsorminen ja koukkuleukainen. Pilan vuoksi sanottiin häntä hyväksi emännäksi, sillä hänellä oli tapana panna vierastensa eteen kärmeitä ja sammakoita. -- Tämän jalon avioparin sikiö oli _Tuonen poika_, jonka sormet olivat väärät niinkuin äitinki, mutta niiden päät raudasta. Hän oli raju ja hirmuinen, jonka vuoksi runot hänen sanovat veriseksi ja punaposkeksi (verestä punaiseksi). Tuonelan jumalajoukkoon kuuluivat _Tuonen tyttäret eli Manan neidet, Manuttaret_. Nämät olivat ilkeää sukua, vihaisia ja riitaisia. Nimet _musta Tuonen tyttö, matala Manalan neiti_ eivät osota mitään suloista. Näiden seassa nimitetään erittäin yksi: _Loviatar_, "Tyttö Tuonelan sokia, Pahin Tuonen tyttäriä, ilkein Manuttaria, Alku kaikille pahoille, Tuhansille turmioille; sill' oli muoto mustan lainen, Iho inhan karvallinen." Hänen pahin työnsä sanotaan olleen että hän antoi tuulen tehdä itsensä raskaaksi ja synnytti siitä yhdeksän pahinta ja ilkeintä poikaa, joista hän kahdeksan nimitti: _Pistos, Ähky, Luuvalo, Risa, Paise, Rupi, Syöjä, Rutto_. -- Wielä nimitetään erittäin Tuonen tytärten seassa _Kiputyttö_. Tuonelan joessa, jossa kolme haaraa yhdistyi, oli _Kipukivi eli Kipuvuori_, jossa Kiputyttö piti kivut suljettuna. Itse istui hän tällä kivellä "joen kolmen juoksevassa, Weden kolmen jakaimessa, jauhoen kipukiveä, kipuvuorta väännätellen." Kipujen sieltä irti päästyä rukoiltiin häntä niitä kiini ottamaan ja sulkemaan "kitahan kiven siaisen" taikka vierittämään vetehen. Luultavasti oli Kiputyttö ja Kivutar eli Wammatar sama olento. Häntä rukoiltiin myös näin: Ota kivut kippasehen, Waivat vaskivakkasehen, Kivut tuonne viedäksesi, Wammat vaivutellaksesi, Keskelle kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulata; Siellä keittäös kipuja, Pikkuisessa kattilassa, Yhden sormen mentävässä, Peukalon mahduttavassa. Kal. 45: 293-302. Tuonelan kansa kutsutaan yleisesti Tuonelan väeksi, Manalan eli Manan väeksi, jolla ehkä tarkoitetaan kaikkia kuolleita ja Tuonelaan tulleita. Täällä kuvaillaan olleen sekä nuoria että vanhoja ja keski-ikäisiä, vanhat sauvain nojalla, nuoret varustetut miekoilla, keski-ikäiset keihäillä. Tarkaus ja järkähtämätöin ankaruus oli heidän omaisuntensa. Sankarit ja Pohjolan tyttären kosiat menivät tavallisesti Tuonelaan; sillä tyttöä ei luvattu huonommille uroille kuin niille, jotka taisivat saada kiini Tuonelan karhuja, susia ja haukia, poppamiehet haltioissa ollessaan myös kävivät Tuonelassa kuolleitten haamuilta salaista viisautta etsimässä; mutta he eivät sinne menneet ruumillisessa tilassa, vaan ainoasti heidän sielunsa. Wäinämöisen matkan Tuonelaan kertoo runo näin: Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta mahtiloita; Astua taputtelevi, Kävi viikon vitsikkoa, Wiikon toisen tuomikkoa, Kolmannen katajikkoa, Jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumostavi. Waka vanha Wäinämöinen Jo huhuta heikahutti, Tuossa Tuonelan joessa, Manalan alantehessa: Tuo venettä, Tuonen tytti, Lauttoa Manalan lapsi, Yli salmen saadakseni, Joen poikki päästäkseni! Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti Tuo oli poukkujen pesiä, Räpähien räimyttäjä Tuonen mustassa joessa, Manalan alusvedessä; Sanan virkki, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: Wene täältä tuotanehe, Kuni syy sanottanehe, Mi sinut Manalle saattoi Ilman taudin tappamatta, Ottamatta oiva surman, Muun surman musertamatta? Waka vanha Wäinämöinen, Sanan virkkoi noin nimesi: Tuoni minun tänne tuotti, Mana mailtani veteli. Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti Tuonpa hän sanoiksi virkki: Jopa keksin kielastajan, Kunpa Tuoni tänne toisi, Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Manalainen matkassansa, Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat kädessä; Sano totta Wäinämöinen, Mi sinut Manalle saattoi? Wielä valehtelee Wäinämöinen Tuonen tytölle että rauta, vesi ja tuli hänen oli Maanalaan saattanut, mutta ei se auta; vihdoin oli tosi sanominen että hän puuttui kolmea sanaa venettä laulaissa. Tuonen tyttö saatti hänen yli joen, mutta sanoi: Woi sinua Wäinämöinen, Läksit surmata Manalle, Kuolematta Tuonelahan! Etkä täältä pääsnekänä Sinä ilmoisna ikänä Kotihisi kulkemahan, Maillesi matelemahan. Tuonetar hyvä emäntä, Manalatar vaimo vanha, Toipa tuopilla olutta, Kantoi kaksikorvaisella, Itse tuon sanoiksi virkki: Juopa vanha Wäinämöinen! Waka vanha Wäinämöinen, Katsoi pitkin tuoppiansa, Sammakot kuti sisällä, Madot laidoilla lateli; Siitä tuon sanoiksi virkki: "En mä tänne tullutkana Juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit latkimahan. Juopuvat oluen juojat, Kannun appajat katoovat. Weistäessäni venoista, Uutta purtta puuhatessa Uuvuin kolmea sanoa Peräpäätä päätellessä, Kokkoa sohottaessa. Kun en noita saanutkana, Mailta ilmoilta tavannut, Piti tulla Tuonelahan, Lähteä Manan majoille Saamahan sanoja noita, Ongelmoita oppimahan." Tuopa Tuonelan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele. Uuvutti unehen miehen, Pani maata matkalaisen, Tuonen taljavuotehelle; Siinä mies makaelevi, Uros unta ottelevi, Mies makasi, vaate valvoi. Oli akka Tuonelassa, Akka vanha käykkäleuka, Rautarihman kehreäjä, Waski lankojen valaja, Kehräsi sataisen nuotan, Tuhantisen tuuritteli Yönä yhtenä kesäisnä Yhdellä vesikivellä. Oli ukko Tuonelassa, Se on ukko kolmisormi, Rautaverkkosen kutoja, Waskinuotan valmistaja, Se kutoi sataisen nuotan tuhantisen tuikutteli, Samana kesäisnä yönä, Samalla vesikivellä. Tuonen poika koukkusormi, Koukkusormi, rautanäppi, Se veti sataisen nuotan, Poikki Tuonelan jokea, Sekä poikin jotta pitkin, Jotta vieläki vitahan, Jottei päästä Wäinämöisen, Selvitä Uvantolaisen Sinä ilmoisna ikänä, Kuuna kullan valkeana, Tuolta Tuonelan kodista, Manalan ikimajoista. Waka vanha Wäinämöinen Sanan virkkoi noin nimesi: Joko lie tuhoni tullut, Hätäpäivä päälle pääsnyt Näillä Tuonelan tuvilla, Manalan majantehilla? Pian muuksi muuttelihe Ruton toiseksi rupesi, Meni mustana merehen, Sarana sarajikkohon, Matoi rantaisna matona, Kulki kyisnä kärmehenä, Poikki Tuonelan jokea Läpi Tuonen verkkoloista. Tuonen poika koukkusormi, Koukkusormi, rautanäppi, Kävi aamulla varahin Werkkojansa katsomahan, Sadan saapi taimenia, Tuhat emon alvehia, Eipä saanut Wäinämöistä, Ukkoa Uvantolaista. Siitä vanha Wäinämöinen Tuonelasta tultuansa Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Älköhön hyvä Jumala, Älköhön sitä suetko, Itsemennyttä Manalle, Tuonelahan tunkeillutta! Äijä on sinne saanehia, Vähä tuolta tullehia, Tuolta Tuonelan kodista, Manalan ikimajoista."

eurenpj.txt

G. E. Eurénin 'Muinaisten Suomalaisten Pakanalliset epäjumalat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 790. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.